← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 2799
Fredrik Suuren nuuskarasia
J. O. Åberg
J. O. Åbergin 'Fredrik Suuren nuuskarasia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2799. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
FREDRIK SUUREN NUUSKARASIA
Kirj.
J. O. Åberg
Suomennos "Kanervalle"
Hämeenlinnassa, Kanerva, n:ot 16-19, 1903.
I.
Suurilla miehillä on usein suuria omituisuuksia, jotka tavalla tahi toisella kiinnittävät huomiota heitä kohtaan. Voltaire, Göthe, Byron, kaikilla heillä oli omituisuuksia, jotka eroittivat heidät muista ihmisistä; ja ompa Ruotsissakin ollut mies, jonka omituisuuksista aikalaisensa paljon puhuivat. Se oli professori Samuel Ödman, virsien sepittäjä, joka, saatuaan päähänsä että oli sairas, ehkä hän sitä ei ollutkaan, vietti lopun ikäänsä vuoteessa.
Totta kyllä, että muillakin ihmisillä on omituisuutensa, mutta ne eivät herätä erikoista huomiota, siitä syystä, että niiden omaajat ovat vain jokapäiväisiä ihmisiä, jotka eivät ole mitään huomattavampaa aikaan saaneet.
Preussin kuningas, Fredrik suuri, seitsenvuotisen sodan sankari, Ranskan, Itävallan ja Venäjän voittaja, oli viime vuosisadan suurimpia miehiä. Yksinkertaisena ja vaatimattomana hän ei kärsinyt mitään ylellisyyttä. Hänen esiintymisensä kaikessa todisti suurta miestä, ja historiakin on hänet asettanut eturiviin antamalla hänelle nimen suuri.
Kuningas Fredrik oli aikansa vahvimpia nuuskaajia. Hänen nuuskarasiansa oli sekä tilava että omituinen, hän nimittäin käytti siihen tarkoitukseen ratsastajaviittansa syvintä taskua.
Hänen seuralaisensa ilakoivat takanapäin tuolle nuuuskarasialle, eivät toki rohjenneet julkisesti sitä osoittaa. Mutta muutamia päiviä ennen Leuthenin tappelua sattui tapaus, joka lopetti tuon ilakoimisen. Se oli eräs seikkailu, johon kuningas joutui, ja josta hän suoriutui odottamattoman onnellisesti juuri tuon omituisen nuuskarasiansa avulla.
Fredrik suurella oli tapana, enimmäkseen yksinään, kuleksia leirissään. Hän oli näillä retkillään pukeutunut melkein tuntemattomaksi. Tällöin hän otti tarkan selon kaikesta, mitä tapahtui, ja monta kertaa tilinteot, jotka olivat näiden retkien seurauksena, olivat useinkin sangen tukalat sekä päällystöille että miehistölle.
Näillä kuninkaan retkeilyillä olikin tarkoitettu vaikutuksensa. Ei missään paikassa eikä millään ajalla hänen sotilaansa eivät voineet olla varmoja, että kuningas ei sattuisi paikalle, milloin he vähimmän sitä aavistivatkaan. Sentähden he täyttivät mitä tarkimmin velvollisuutensa, jotta kuningas ei saisi aihetta tyytymättömyyteen.
Tällä tavoin Fredrik suuri muodosti armeijan, joka aikanansa oli Euroopan etevin.
Eräänä sateisena iltana kuningas oli poistunut kenraaliensa seurasta pidettyään sotaneuvottelua. Kääriytyneenä avaraan ratsuviittaansa ja kolmikolkkainen hattu syvään otsalle painettuna hän harhaili hyvän matkaa leirin ulkopuolella. Hän ei välittänyt, vaikka sade vihmoili suoraan hänen kasvoillensa ja kolakka tuuli jäähdytti hänen ruumistaan. Hän kulki umpimähkään eteenpäin arvellen, ettei ketään itävaltalaista ollut seutuvilla.
Hän seisahtui äkisti ja virkkoi itselleen. »Vartijanuotio täällä!»
Hän meni lähemmäksi, taivutti edessään olevat oksat sivulle niin varovasti kuin suinkin, ja näki nyt puolitusinaa sotilaita leiriytyneen nuotion ympärille. Ne olivat itävaltalaisia.
»En luullut olevani näin etäällä», hän tuumaili itsekseen. »Täällä on oltava varuillaan».
Pariin kertaan hiivittyään vartijanuotion ympäri hän aikoi poistua, mutta silloin kajahti äreä:
»Ken siellä!»
Kuningas Fredrik säpsähti. Tätä hän ei odottanut.
Ennenkuin hän kerkisi päättää mitä tehdä, seisoi kolme miestä hänen edessään. Yksi heistä oli pitkäkasvuinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies. Ukon muodosta ja vaatetuksesta päättäen hän oli korkea arvoinen itävaltalainen upseeri.
Muutamia minuuttia myöhemmin oli paikka soihtujen valaisema.
»Ah!» huudahti upseeri ilon kuvastuessa hänen kasvoilleen, »olemmepa käsittäneet oivan saaliin. Sehän on itse kuningas Fredrik!»
Näin sanoen itävaltalainen upseeri syöksyi oikopäätä Fredrik suuren kimppuun.
Preussin kuningas oli suurimmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän ensi tuokiossa hämmästyikin siihen määrään, ettei tiennyt mitä tehdä.
Mutta pian hän toipui hämmästyksestään ja teki päätöksensä. Se olikin ripeä. Mutta olisiko siitä toivottua seurausta?
Tuuli puhalsi suoraan itävaltalaisia vastaan.
Salaman nopeudella upposi kuninkaan käsi avaran viitan taskuun ja yhtä nopeasti se myöskin nousi sieltä ylös.
Häiriötä, kirouksia! Soihdut putosivat ja sammuivat, kun kaikki itävaltalaiset melkein samaan aikaan alkoivat hieroa silmiään.
II.
Kaksi penikulmaa Leuthenin eteläpuolella oli siihen aikaan Felzbaun niminen komea kalliolinna. Meidän aikanamme on siitä jälellä vain rauniot, ja nekin niin rappeutuneet, että vaeltaja niistä tuskin saa käsitystä, millainen Felzbaun aikoinaan oli olut. Mutta kertomuksemme aikaan oli silloin jo vanha linna kukoistuksessaan.
Siinä asui ylpeä ylimys Arnold von Felzbau. Hän oli äärettömän rikas herra, joka ei pokkuroinnut valtionkaan päämiestä. Suuri joukko palvelijoita oli aina hänen ympärillään.
Arnold von Felzbaulla oli tytär, rikkauden ja ylellisyyden hemmottelema olento. Ollen ylpeä ja pöyhkeä hän katseli kaikkia olkansa ylitse ja ainoa, jonka edessä hänen täytyi niskaansa taivuttaa, oli kuningatar.
Mutta tämä ei suosinutkaan Maria von Felzbauta. Turhaan oli isä puuhailut saadakseen tyttärensä hovineidiksi, hänen yrityksensä eivät menestyneet. Kaikkiin esityksiinsä hän sai vastaukseksi:
»Saadaan nähdä. Joutaahan sen vieläkin...»
Felzbauta ympäröi jyrkät kalliot, joille oli miltei mahdoton nousta, jos vaikkapa pienikin joukko niitä puolustaisi. Tätä etua käytti kreivi Arnold taitavasti hyväkseen. Suuria kanuunia oli hinattu lähikukkuloille ja linnan väki vartioitsi niitä tarkasti.
»Kas niin,» kreivi virkkoi tyytyväisenä, tarkastettuaan valmiita laitoksiaan, »ottakoon nyt Felzbaun, joka luulee kykenevänsä».
Silloin puhkesi sota, jolla yleisessä historiassa on nimenä »seitsenvuotinen sota».
Itävaltalaiset, ranskalaiset ja venäläiset hyökkäsivät samaan aikaan Preussin kuninkaan kimppuun, ja monta kertaa kuningas Fredrikin toiveet näyttivät auttamattoman pimeiltä. Mutta onni oli hänelle myötäinen ja hän aina suoriutui vastoinkäymisistään.
Eräänä päivänä oli suurempi seurue kokoontunut Felzbauhin. Kreivi Arnold oli kutsunut seudun ylimykset luokseen viettämään tyttärensä kahdettakymmentä syntymäpäivää.
Seurustelu tässä ylimysjoukossa oli kankeata. Ei mitään hillitöntä ja lämmittävää iloa, ei rattoisaa keskustelua, eikä vilkkaita lauluja.
Verkalleen ja juhlallisesti kulki nuori neiti vieraitten joukossa pyöristettyjä ja kylmiä oli hänen vastauksensa ja jos joku vieraista. meni yli seurustelu sääntöjen vaatimusten rajan, saattoi olla varma, että kreivi Arnoldin silmäykset kylläkin ehkäisivät tuon uskalikon.
Illemmällä kuitenkin mieliala seurassa muuttui vilkkaammaksi. Seurustelusääntöjen kovat kahleet heltisivät hieman.
»Minä esitän pientä retkeilyä ulos kalliolle», kreivi Arnold virkkoi. »Puolista odottaissamme voimme hieman kävellä».
»Niin, niin, sepä vasta olisi hauskaa», arvelivat kaikki.
Seurue lähti matkalle, kreivi edellä.
Maria von Felzbau oli toverikseen saanut nuoren luutnantin rikkaan unkarilaisen ruhtinas Ragenzin, joka oli mieltynyt kauniiseen seuralaisensa.
Kreivi Arnold ei tuosta ollut pahoillaan. Päinvastoin hän teki kaiken voitavansa saadakseen heitä yhtymään, sillä ensiksikin ruhtinas oli jalompaa sukua ja toiseksi koko lailla rikkaampi, sekä hänellä oli toiveita ajanpitkään kohota etevimpiin asemiin valtiossa.
Mariakin piti tuosta unkarilaisesta ylimyksestä, jonka esiintyminen oli rohkeaa ja jossakin määrässä ennakkoluuloista vapaata.
Niinä muutamana päivänä, jotka hän oli viettänyt Felzbaussa, hän jo oli valloittanut tytön sydämen, ja puuttui vain isän suostumus.
Ruhtinas Ragenzi ei kuitenkaan vielä ollut virkannut Marialle rakkaudestaan. Nyt kävelyn aikana hän sen kuitenkin teki.
»Neitiseni», hän alkoi ja katsoi pitkään Mariaan. »Yksinäisenä, kuten te täällä elätte, tuntunee elämä hyvin raskaalta.»
Nuori neiti vastasi luomalla katseensa alas. Hän kyllä tiesi, mitä ruhtinas Ragenzi tarkoitti, mutta eihän hänen hyvin kasvatettuna suuren maailman naisena sopinut olla sitä tietävinään.
Ruhtinas katsoi häneen kauvas ja merkitsevästi, ennenkuin jatkoi:
»Sotatoimet lähenevät yhä enemmän ja enemmän seutujamme, eikä kauvan viipyne, ennenkuin ne ovat meidät yllättäneet. Mitäpä.»
»Pyhä neitsy, luuletteko niin?» Maria huudahti pelästyneenä.
»Niin, aivan varmaan.»
»Mitäpä silloin teemme?»
»Oh, täällä toki ei ole mitään vaaraa.»
»Mutta jos preussilaiset voittavat?»
»Se on mahdotonta!»
»Niin, mutta onni voi suosia kuningas Fredrikiä.»
Ruhtinas Ragenzi oikaisi itseään ylimielisesti sanoessaan:
»Meitä vastaan hän ei kestä. Mutta sanokaa minulle, neiti Maria, jos nyt piakkoin kaatuisin ja — —»
»Oi, älkää sellaisia puhuko!» tyttö virkkoi hellästi.
»Kaipaisitteko ehkä minua?»
Vastaus viipyi hetkisen. Vihdoin se tuli.
»Kyllä», hän virkkoi kainosti, »minä todellakin kaipaisin teitä».
Keskustelu keskeytyi hetkeksi.
Ruhtinas ja Maria olivat saapuneet äärimmäiselle louhikolle.
Hämärä jo oli laskeutunut ja saattoi esineet epäselviksi. Luonto oli aivan tyyni, vain vuoripurojen lirinä häiritsi hiljaisuutta, paitsi kun vartijat tuon tuostakin huusivat toisilleen.
Maria istuutui äärimmälle kallionkielekkeelle, jonka oikullinen luonto oli muodostanut tuoliksi.
Ruhtinas Ragenzi istui hänen viereensä.
»Neiti Maria,» hän tarttuen nuoren tytön käteen, »minulla on teille tunnustus tehtävänä».
Maria von Felzbau tunsi kuinka polttava puna kohosi hänen poskilleen.
»Minulla on tunnustus teille tehtävä», ruhtinas jatkoi, »sillä minua aavistuttaa, että me emme milloinkaan enään näe toisiamme.»
Keveä vavistus pudistutti nuoren tytön ruumista.
»Älkää menkö», hän kuiskasi.
»Minun täytyy.»
»Minkätähden.»
»Marsalkka Daunin määräys saapui minulle eilen.»
»Ja minne te matkustatte?»
»Leiriin Schlesiassa.»
Maria kätki päänsä käsiinsä. Hän tunsi nyt, että todellakin rakasti ruhtinas Ragenzia.
»Älkää menkö», hän kuiskasi taasen, ja hänen päänsä vaipui ruhtinaan olalle. »Älkää menkö».
Nuori ruhtinas tunsi sanomatonta sielunjännitystä. Toisaalla ylipäällikön ankara käsky, toisaalla nuori, rikas ja kaunis tyttö, jota hän rakasti. Hän oli nyt pahassa pulassa.
»Minun täytyy lähteä», hän virkkoi. »Velvollisuus itseäni ja isänmaatani kohtaan pakoittaa minut lähtemään. Minä en voi enkä saa jäädä».
Kaksi suurta kyyneltä päilyi Marian silmistä, kun hän vastasi:
»Pyhä neitsy olkoon teille armollinen. Minun lämpimin osanottoni on teitä seuraava.»
Suutelo, ensimäinen rakkauden lämmin suutelo paloi nuoren tytön huulilla.
Samassa kreivi Arnold seisoi heidän edessään.
»Nyt jo», hän virkkoi ja ilonvälähdys loisti hänen silmissään.
»Niin», ruhtinas vastasi. »Minä rakastan tytärtänne ja hän minua. Annatteko hänet minulle vaimoksi?»
»Kernaasti, poikani. Sinä olet kyllin arvokas hänelle.»
Näin sanoen kreivi Arnold laski tyttärensä käden ruhtinaan käteen.
III
Nämät sanat olivat tuskin sanotut, kun eräs vartijasotilas syöksähti paikalle.
»Pelastakaa itsenne», mies huusi tuskallisena.
»Mikä hätänä?»
»Preussilaiset ovat meidät yllättäneet!»
»Se on mahdotonta.»
»Katsokaa itse, jos teillä on hyvät silmät, herra kreivi.»
Vartija oli oikeassa. Kallioiden juurella näkyi joukko miehiä kiihkeästi kiiveten ylöspäin. Tämä oli vaarallinen hetki Felzbaun asukkaille, sillä vihollisten lukuisuus osoitti, että he todenteolla aikoivat valloittaa linnan.
»Meidän täytyy rientää takaisin», kreivi sanoi. »Ja me puolustamme itseämme viimeiseen asti».
Laukausten vaihto alkoi pian. Preussilaiset sotilaat kapuilivat ylös Felzbauta ympäröiviä kallioita, ja ennenkuin puolustajat ehtivät toipua hämmästyksestään, Fredrik suuren sotilaat ilman sanottavaa mieshukkaa olivat miehittäneet kukkulan.
Kreivi Arnold ja hänen rinnallaan ruhtinas Ragenzi ottivat hyökkääjiä vastaan suurimmalla miehuudella, mutta heidän uskollisuudestaan ei ollut mitään apua, heidän täytyi vihdoin väistyä.
»Ilman taistelua he eivät ota Felzbauta», kreivi virkkoi askel askeleelta peräytyen linnaan. »Me kestämme viimeiseen asti».
Kreivi Arnold piti rehellisesti sanansa. Ovet ja ikkunat varustettiin, ja kreivi käski väkeänsä pitämään tarkasti vaarin, ettei kenkään sivullinen pääsisi hiipimään sisälle yön pimeydessä.
Keskiyöllä pilvet hajaantuivat, sade taukosi ja kuu alkoi paistaa koko kirkkaudellaan. Tämä vaikutti, että preussiläiset eivät rohjenneet tunkeutua pensaikon läpitse, joka ympäröitsi linnaa. Muutamat heistä olivat kyllin rohkeat yrittämään sitä, mutta heitä tervehdittiin muutamilla laukauksilla, joista kaksi kellisti miehensä kumpikin.
Tämän takia preussilaiset eivät rohjenneet käydä rynnäkölle sinä yönä. Mutta he koettivat toista keinoa, ja olivat niin varmat sen onnistumisesta, että he jo ennakolta olivat kuntoon laittaneet vankilan kreivi Arnoldille.
»Se ei ole pettävä, ja ylpeä kreivi on vallassamme ennen päivän koittoa», virkkoi upseeri, joka johti preussilaisia. »Hän on jo monta kuukautta pitänyt puoliaan meitä vastaan, mutta me hänelle näytämme, että hän on meitä heikompi, vaikkapa asuukin niin vahvassa kalliolinnassa kuin Felzbau on».
Kreivi Arnold, hänen tyttärensä ja ruhtinas Ragenzi olivat juuri lopettaneet illallisensa, joka preussilaisten uhkaavan asennon takia täytyi nauttia keskiyöllä. Kreivi söi hyvällä ruokahalulla, mutta molemmat nuoret voivat tuskin mitään nauttia.
Olivathan he rakastuneet ja heille oli siinä kylliksi, että vaihtoivat silmäyksiä ja pusersivat toistensa käsiä. Sen ohella he kuiskailivat rakkauden sanoja toisilleen.
Einehdittyään ruhtinas Ragenzi puheli pitkän ajan lämpimällä innolla kotimaastaan, ihanasta Unkarista, miten hän poikana oli uinut yli leveän, kevät- ja syksyaikana vaarallisen Tonavan, miten hän nopeilla hevosilla oli kiitänyt pitkin Unkarin avaroita aroja, sekä vihdoin miten hän vanhempiensa seurassa oli ollut vilkkaissa elonkorjuu-juhlissa ja komeissa kirkollisissa juhlallisuuksissa, joista hän aina puhui suurella kunnioituksella. Senpätähden hän vilkkaan kertomuksensa päätyttyä ylenkatseellisesti virkkoi:
»Olen katsellut protestanttista jumalanpalvelusta eri maissa, ja minusta tuntuu se liian kylmältä ja tyhjältä. Se ei tee vaikutusta sydämeen.»
»Poikani», kreivi vastasi miettien »sinun ei tule moittia uskonnollisia vastustajiamme heidän erilaisten tapojensa takia. Minä tosin en pidä protestanteista, mutta minun mielestäni järkevän miehen aina tulee kunnioittaa vastustajaansa, vaikkapa hänen mielipiteensä olisivatkin perinpohjin ristiriidassa omien mielipiteitten kanssa, vain senkintähden, että ne lähtevät sisällisestä vakaumuksesta. Ja niin on protestanttienkin laita, ja minä järkevänä miehenä en voi heitä halveksua.»
Nämä kreivi Arnoldin sanat vaikuttivat kuin kylmä vesi unkarisen ruhtinaan tuliseen luontoon. Ragenzi ei kuitenkaan rohjennut vastustaa tulevaa appeansa, hän vain sopersi muutamia katkonaisia jonkunlaiseksi puolustukseksi.
Hänen puhuessaan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että preussiläinen lähettiläs anoi päästä kreivin puheille.
»Minunko puheilleni?» kreivi Arnold virkkoi kummastuneena. »Mitä hän tahtonee?»
»Sitä hän ei sanonut. Hän väittää, ettei ilmoita asiaansa kenellekään muulle kuin teille, herra kreivi.»
»Vai niin. Missä hän on?»
»Ulkona linnanpihalla.»
»Hyvä. Saata hänet työhuoneeseeni.»
»Mutta», virkkoi nuori tyttö ja kiersi rauhatonna kätensä isän kaulalle, »entä jos hän olisi tullut tehdäkseen sinulle jotakin pahaa!»
»Niin», ruhtinas Ragenzi virkkoi mennen tulevan appensa luo, »sallikaa minun seurata itseänne».
»En.»
»Tahi ainakin kätkeytyä sellaiseen paikkaan, jotta vaaran uhatessa heti olisin saapuvilla. Te tiedätte sangen hyvin että preussilaiset kaikin mokomin koettavat saada linnaa haltuunsa, ja että he silloin eivät juuri välitä keinoista, on aivan luonnollista. Kun väkivalta ei auta, he koettavat viekkautta ja se onkin vaarallisinta.»
»Nyt näet aaveita selvällä päivällä, poikani», kreivi vastasi. »Mutta kuitenkin minä kiitän sinua huolenpidosta, jota minulle osoitat. Kuitenkin voit olla huoletta. Kavaluuttakaan en pelkää ja todisteina siitä ovat nämät aseet, tämä miekka ja nämä pistoolit. Nämä kylläkin pitävät viholliset etäällä.»
Kun kreivi tuli etehiseen, seisoi preussilainen sotilas jo siellä.
»Mistä on kysymys?» kysyi kreivi.
Mitään vastaamatta sotilas ojensi hänelle kirjeen.
Kreivi aukasi sen hitaasti ja silmäili muutamia rivejä, jotka olivat kirjoitetut rypistyneelle paperilapulle.
Sitten hän katsoi tarkasti sotilasta ja kysyi sitten:
»Tunnetko kirjeen sisällyksen?»
»Tunnen.»
»Ja sinä odotat vastausta, luullakseni?»
»Niin, luonnollisesti», sotilas vastasi pöyhkeästi. »Muuten...»
»Muuten», kreivi keskeytti kiivaasti.
»Näettehän, mitä kirjeessä on kirjoitettuna!»
Kirje kuului seuraavasti:
Herra kreivi!
Jos ette kahden tunnin kuluttua saatuanne tämän kirjeen antaudu
väkinenne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista, jotka johtuvat
väkirynnäköstä. Väkeni on kiihoittunut vastustuksesta, eikä anna.
kenellekään armoa. Ajatelkaa itseänne ja tytärtänne ja toimikaa niin,
kuin isänsydän teitä käskee. Teillä on vain kaksi tuntia ajatusaikaa
Parhaimmalla tahdollakaan en voi antaa teille pitempää aikaa, sillä
väkeni napisee suuresti.
Saranoch.
Luutnantti Hänen Majesteettinsa Fredrikin
voitokkaassa armeijassa.Kreivi Arnold oli mitä kiusallisimpien tunteitten vallassa. Antaisiko hän isänsä linnan vihollisen valtaan? Hänen sydämensä kapinoitsi tätä äänetöntä kysymystä vastaan ja sanoi jyrkän kiellon.
»Mutta», hän ajatteli edelleen, »jos luutnantti täyttää uhkauksensa ja hävittää Felzbaun, minne silloin menen? Preussiläiset koettavat kaikin mokomin saada linnan haltuunsa, koska se suuresti vahvistaisi heidän asemaansa, joka siinä tapauksessa olisi meidän joukoillemme vaikea valloittaa». »Ei», hän jatkoi ajatuskulkuaan, »minä en jätä linnaa vihollisen käsiin. Mieluimmin hautaan itseni sen raunioihin».
»Minulla on kiire» virkkoi sotilas samassa. »Antakaa minulle vastaus».
»Seuraa minua linnan pihalle, niin saat nähdä», virkkoi kreivi ja nousi ylös.
»Miksi ei täällä?»
»Siitä kyllä pian saat tiedon», kreivi Arnold vastasi jäykästi. Hänelle oli äkisti johtunut mieleen jotakin.
Saavuttuaan avaraan linnanpihaan, jota kuunsäteet valaisivat, kreivi antoi kutsua väkensä kokoon, nimittäin ne heistä, joita ei tarvittu vahtipalveluksessa. Kun kaikki olivat saapuneet, virkkoi kreivi:
» Ystäväni! Luoksemme on tullut preussilainen lähettiläs, joka...»
»Meillä ei ole mitään tekemistä lähettiläiden kanssa», kaikki huusivat yhdestä suusta. »Menköön hän tiehensä».
Kreivi Arnold katsahti ilakoiden preussilaiseen. Sitten hän jatkoi:
»Lähettiläs vaatii, että me jättäisimme Felzbaun ja antautuisimme kuningas Fredrikin sotilaiden armoille.»
»Se ei tapahdu», virkkoi muuan vanha palvelija.
Eräs toinen virkkoi:
»Teloittakaamme hänet!»
»Minusta nähden se olisi sangen sopiva vastaus preussilaisen hävyttömään esitykseen», arveli kolmas.
»Niinmuodoin haluatte puolustaa Felzbauta viimeiseen verenpisaraan?» virkkoi kreivi Arnold korotetulla äänellä.
»Niin, niin!» huudahtivat kaikki ja kohottivat kätensä ilmaan. Lähes sata miekkaa välähteli nyt kirkkaassa kuuvalossa.
»Siinä kuulet, mitä väkeni ajattelee», kreivi virkkoi ja hänen silmänsä loistivat mielihyvästä. »Mene nyt ja kerro luutnantillesi, mitä olet nähnyt ja kuullut».
Preussilainen näytti nolostuvan, eikä sanonut sanaakaan, vaan meni tiehensä piirittävän joukon luokse.
»Kiitoksia, ystäväni», sanoi kreivi Arnold, kun preussilainen oli kadonnut. »Mutta vahvistakaa nyt sanat työllänne, sillä vihollinen on pian kimpussamme!»
IV.
Puoliyö oli ohitse ja täysikuu lähestyi jo läntistä taivaanrantaa.
Kauniille verannalle suuren sisäänkäytävän päälle olivat molemmat nuoret sijoittuneet korkean rintavarustuksen suojaan, joka täydellisesti salasi heidät alhaalla olijoilta.
»Se on siis totta että isäni vaaditaan antautumaan», huokasi tyttö.
»Niin», ruhtinas Ragenzi vastasi, »se on totta».
Neiti von Felzbau kätki kauniit kasvot käsiinsä.
»Oi, niin tuskallista», huokasi tyttö. »Mitä isäni vastasi?»
»Hän vastasi kuten jokainen rehellinen mies hänen sijassaan olisi tehnyt. Preussilainen sai palata tyhjin toimin.»
»Milloin he tulevat takaisin?»
»Sitä ei tiedä kenkään.»
»Se on hyvin epätietoista», ruhtinas virkkoi miettivästi.
» Mutta mitä sinä arvelet?»
Kun ruhtinas Ragenzi viivytti vastausta, tyttö kysyi uudelleen värisevällä äänellä:
»Sano minulle totuus! Sinä näytät niin epäröivältä!»
>Onko sinulla rohkeutta kuulla minun ajatustani?»
»On, ole vakuutettu siitä.»
»Vaikkapa se olisi vastenmielinenkin?»
» Vaikkapa niinkin», neiti von Felzbau virkkoi painavasti. »Minä en säikähdy siitä, olkoonpa se kuinka huono tahansa».
»No niin, armaani», ruhtinas sanoi ja painoi tytön rintaansa vasten, »minä aavistan pahinta».
»Oi, sano toki mitä», tyttö huudahti ja hänen katseensa harhaili näennäisellä rauhattomuudella metsänreunan, jonne preussilaiset olivat leiriytyneet, ja rakastettunsa välillä. Eihän toki sinulla ole sydäntä piinata minua kauvemmin.»
»Kuule siis minun ajatukseni, armaani,» ruhtinas Ragenzi vastasi, sivellen kädellään otsaansa, ikäänkuin keventääkseen niitä vastakkaisia ajatuksia, jotka hänessä risteilivät. — »Kun kuu on laskenut ja aamuyön pimeys peittää maan, silloin, eikä ennemmin, voimme odottaa preussilaisten hyökkäystä. He eivät poistu rynnäkköä tekemättä, sillä tämä asema on heille erittäin tärkeä strateegisessa suhteessa». Mutta, hän lisäsi ja kohotti ylpeästi päätänsä, »he myöskin tapaavat meidät valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen, siitä voit olla varma rakkaani. Jalo isäsi on viimeiseen hengenvetoon puolustava linnaansa, ja minä niinkauvan kun käteni voi käytellä tätä miekkaa, jonka olen isältäni perinyt ja jolla hän urheasti taisteli turkkilaisia vastaan, olen sinua suojaava, niin ettei pienintäkään hiuskarvaa päässäsi voida vahingoittaa».
»Kiitos», kuiskasi tyttö ja painautui luottavasti rakastettuunsa, »kun sinä minua suojelet, minä olen levollinen.»
Samassa kreivi Arnold astui verannalle.
» Oletko nähnyt mitään epäluulonalaista?» hän kysyi tulevalta vävyltään.
»En, isäni.»
Kreivi lähestyi rintavarustusta ja oli juuri aikeessa nousta sen päälle nähdäkseen vapaasti ympäristölle, kun tyttärensä samassa juoksi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa.
»Pyhän neitseen tähden; isä», hän huudahti tuskan kuvastuessa hänen kauniissa kasvoissaan, »taivaan ja kaikkien pyhien nimessä, älä näyttäydy rintasuojan ulkopuolella, sillä — —»
»Oh, älä ole niin pelkuri», kreivi virkkoi. »Mitäpä pahaa minulle tapahtuisi?»
»Totelkaa tytärtänne ja minua», ruhtinas Ragenzi myöskin puuttui puheeseen. — »Preussilaiset pitävät meitä tarkasti silmällä. Noin puoli tuntia sitten yksi parhaita miehiämme sai luodin otsaansa, kun hän varomattomasti kyllä uskalsi edetä pari kyynärää suuresta portista. Jospa linnanpiha ei olisi niin suojaton siltä taholta, ei olisi mitään vaaraa, mutta nyt — — nyt — —»
»Minä kiitän teitä huolenpidosta minun suhteeni,» kreivi vastasi ja pusersi sydämmellisesti tulevan vävynsä käsiä, »mutta nyt olen päättänyt juuri täältä koettaa saada selville, miten asian laita on tuolla ulkona.»
Näin sanoen hän työnsi ruhtinaan sivuun, keikahutti itsensä rintasuojuksen päälle ja nojautui sen ulkopuolelle.
Samassa pamahti laukaus alhaalla, ja luoti lensi niin läheltä kreivin päätä, että hän miltei tunnotoinna kierahti alas verannalle ja makasi tuokion aikaa tainnuksissa.
»Suuri Jumala!» hänen tyttärensä huudahti, »hän varmaankin on kuollut! Kun hän ei huolinut varoituksista!»
»Kuollutko», kreivi äännähti ja nousi ähkyen ylös. »Enpä suinkaan lapseni, minä en ole edes haavoitettukaan. Mutta hepä vasta ovat tarkkoja veitikoita. Täällä nyt istumme kerrassaan kuin rotanpyydyksessä».
»Niin, sanoinhan sitä», ruhtinas Ragenzi sanoi. »Heidän kanssaan ei käy leikkiminen».
»Sen kyllä nyt huomaan», kreivi arveli. »Tuli ja leimaus, meillä on täysi tosi edessä».
»Niin, kun kuu on laskenut,» nuori neiti huomautti.
Isä katsoi häneen pitkään.
»Miten sen tiedät?»
Tyttö punastui vasten tahtoansa. Ruhtinas kuitenkin tuli hänelle avuksi, sanoen:
»Minä sanoin hänelle tuon arvelun ja sen hän äsken lausui.»
»Tuossa arvelussasi on hyvin paljon perää,» kreivi sanoi, kävellen syvissä mietteissä edestakaisin verannalla. Mutta sano minulle sinä, joka myöhemmin kuin minä, olet ollut mukana sotaretkellä, miten menettelemme, etteivät he meitä yllätä?»
»Sangen helppo asia», ruhtinas Ragenzi virkkoi reippaasti ja päättävästi.
»Niin kyllä, sanoa,» kreivi tuumaili. »Mutta täytätkö sen todellisuudessa?»
»Sen teen, kuitenkin yhdellä ehdolla.»
»Ja tuo ehto on?»
»Että minulle luovutatte rajattoman päällikkyyden täällä, minulle yksinäni.»
Kreivi ei kauvan arvellut, vaan antoi vastauksensa, sydämmellisesti ravistaen ruhtinaan kättä.
»Tee miten tahdot, minä tyttärineni antaudun sinun huolenpitosi alaiseksi, ja minä teen sen hänen turvallisuudestaan varmana, kun tiedän, miten hellästi häntä rakastat.»
»Siitä voitte olla vakuutettu,» ruhtinas vastasi, katsahtaen nuoreen neitiin hellästi ja uskollisesti. — »Minä puolustan Felzbauta niinkauvan kuin se inhimillisille voimille on mahdollista».
Pari luotia, jotka samassa tunkeutuivat verannan rintasuojukseen, ilmaisivat vakuuttavasti, että olisi aika etsiä turvallisempaa paikkaa.
Ruhtinas Ragenzi, saatuaan rajattoman vallan linnassa, käski etuvartioiden vetäytyä takaisin. Siten hän sai lisää puolustusvoimia. Hän jakoi sitten linnan väestön vartioimaan alakerran akkunoita, ja kielsi heitä ankarasti ampumasta, ennenkuin viholliset olivat niin lähellä, että olivat varmat sattumisesta.
Nuori neiti sai käskyn pysytelleidä huoneessaan toisessa kerroksessa, eikä näyttäytyä ennenkuin sai ruhtinaalta luvan siihen.
Kun hän lämpimän suutelon jälkeen erosi sulhostaan, virkkoi hän:
»Sinuun kohdistuu kaikki minun uskoni, ja luottamukseni. Minä tiedän, että sinä et väisty.»
»Kiitos, armaani; rukoile Jumalaa, pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he meitä suojelevat, ja me suoriudumme voitolla taistelusta.»
Turhaan ruhtinas kehoitti kreivi Arnoldia säästämään itseään, eikä antautumaan rynnäkön vaaroihin. Tähän lapsellista hellyyttä todistavaan esitykseen kreivi vastasi jalomielisillä ja ylevillä sanoilla, jotka syvästi liikuttivat hänen palvelijoitaan.
»Mitä ajatteletkaan, poikani, kun esität minulle sellaista. Voisiko isäntä olla niin halpamielinen, että hän poistuu väkensä luota, kun sekä hänen omansa, että heidän hyvinvointinsa on kysymyksessä, siinä tapauksessa hän ei olisi uskollisten palvelijain arvoinen. Mutta nyt luullakseni, voin heihin kaikkiin luottaa, ja sentähden en heistä luovu vaaran hetkellä. Ei, poikani, minä jään vierellesi taisteluun ja uhmimaan vaaroja. Tosin en ole niin voimakas ja vahva, kuin sinä, mutta suuremman elämänkokemuksen avulla voin olla sinulle hyödyksi, jos tiukalle tullaan. Älä siis pyydä minua poistumaan, sillä kaikki siihen suuntaan käyvät pyyntösi ovat turhia.»
Nämä kreivin sanat kuuli yksi hänen palvelijoistaan. Tämä riensi heti ulos ja kertoi melkein sanasta sanaan toisille kreivin ylevämielisen vastauksen, ja että sitä kuunneltiin yleisellä riemulla, tarvinnee tuskin lisätä. Kaikki päättivät keskenään henkeen ja vereen suojella niin jaloa isäntää.
»Mutta,» virkkoi muudan vanha palvelija riemun tauottua, »missähän Heikki kuleksii? En ole nähnyt häntä pariin tuntiin».
Samaa kaikki kummastelivat, sillä kukaan ei häntä ollut nähnyt.
»Minä aavistan pahinta,» vanha palvelija virkkoi.
»Mitä sitten?»
»Että hän on kavaltaja.»
»Heikkikö?»
»Niin, juuri Heikki!»
»Tuopa vasta kummalta kuuluu!»
»Ehkä teistä, mutta ei minusta, sen voin vakuuttaa.»
»No, sanohan toki, mistä syystä?»
Puhuja sanoi sitten, ensin otettuaan tarkasti selvän, ettei ketään sivullista ollut lähellä.
»Pari päivää sitten Heikki teki pienemmän rikoksen. Kreivi silloin antoi hänelle kelpo korvapuustin, mutta olisittepa vain silloin nähneet, miten hänen silmänsä välähtivät ilkeydestä. Kun hän meni, mutisi hän epäselvään pitkiä lauseita. Sen jälkeen hän on ollut muista erillään omissa ajatuksissaan, ja minä olen selvästi huomannut, että hänellä on kostontuumat. Sentähden pitäkää häntä tarkasti vaarilla, ett'ei hän saata meille onnettomuutta, jos vielä ryömii näkyville.»
»Kyllä, kyllä,» huusivat kaikki yhteen ääneen.
V.
Täysikuun yläreuna oli tuskin laskeutunut taivaan rantaan, kun pimeys heti peitti näköpiirin.
Samassa hetkessä muuan mies hiipi varovasti ulos pienestä takaportista linnan länsipuolella. Varovasti oven kiinni työnnettyään ja asetettuaan pensaitten oksat paikoilleen sen edessä, hän alkoi kulkea ympäri linnaa, huolellisesti salaten itseään, hiipien pitkin harmaiden muurien sivua. Ehdittyään linnan äärimmäisen tornin juurelle, hän seisahtui hetkeksi, ikäänkuin harkitakseen minnepäin suuntaisi kulkunsa. »Tuollapäin he varmaankin ovat,» hän ajatteli ja viittasi pimeään louhikkoon, »niin, minä olen melkein varma siitä».
Sitten hän alkoi liikkua puoleksi ryömien, puoleksi käyden osoittamaansa suuntaa kohden. Mutta äkisti hän seisahtui ja kyykistyi muutaman pensaan taakse.
»Tuolla he ovat», hän ajatteli kuullessaan edessään pensaikossa kevyttä kahinaa. — »Aha, vihdoinkin,» hän jatkoi ajatuskulkuaan, vihdoinkin voin sinulle kostaa, kun minua löit niin pienestä rikoksesta. Minä kyllä tiedän kostaa, sillä ei vielä milloinkaan kenkään minun suvussani ole jättänyt kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, enkä minäkään ole sitä tekevä. Varusta itseäsi parhaasi mukaan, tuon pienen takaportin luultavasti olet unhottanut, mutta minä en sitä ole tehnyt».
Muutamia minuuttia myöhemmin hän kohtasi preussilaiset.
»Vakoja», Fredrik suuren soturit huudahtivat. »Vakoja!»
»Eipä niinkään,» Heikki vastasi, »vaan joku, joka auttaa teitä saamaan haltuunne Felzbaun».
»Sinä vasta hauska veitikka olet», eräs sotilas lausui ja tarttui Heikin kaulukseen, »emme tiedä mitä sinusta uskoisimme».
»Viekää minut päällikkönne luo, hänelle minä kerron asiani.»
Muutamia minuuttia myöhemmin Heikki seisoi luutnantti Saranochin edessä, joka oli suuriraajainen ja korkeakasvuinen, sekä näytti julmaluontoiselta ja itsekkäältä. Luutnantti istui käsivarret ristissä pienen nuotion ääressä, sekä tuijotti miettien tuleen.
»Ken minua häiritsee?» hän karjasi, kun sotilas Heikin kera astui esiin.
»Minulla tässä on vanki.»
»Vakoja?»
»Niin luulen,» sotilas vastasi, »mutta hänellä itsellään on jotakin muuta sanottavaa, jonka hän tahtoo teille ilmaista».
Luutnantti kierteli paksuja viiksiään, tuijotti kiinteästi Heikkiin ja sanoi sitten:
»Astu lähemmäksi!»
Heikki noudatti käskyä.
»Katsoppa tätä,» luutnantti sanoi, kun kreivin palvelija seisoi hänen edessään, »katsoppa tätä», ja näin sanoen hän tarttui vieressään olevaan pistooliin, »luoti tästä on tunkeutuva takkuiseen kalloosi, jos sanankaan valhettelet.»
»Mitä minulla on teille sanottavaa, on totista totta, Heikki vastasi ja kesti värähtämättä luutnantin tutkivan katseen.
»No, puhu siis! Mitä tahdot?»
»Olla teille avullinen Felzbaun valloituksessa».
Luutnantti hypähti ylös.
»Tuo on helpompi sanoa kuin tehdä?» hän ärjäsi.
»Niin tavallisissa olosuhteissa, mutta — —»
»Puhu suoraan, äläkä siinä tankkaile», preussilainen huudahti ja tähtäsi pistoolillaan kreivin palvelijaa.
»Mutta entä jos yritettäisiin viekkautta», Heikki jatkoi.
»Viekkautta. Miten se käy laatuun? Tuo hiton kreivi on hyljännyt esityksen antautumisesta.»
»Sen kyllä uskon,» Heikki vastasi hymyillen. »Ettekä rynnäköllä saakaan Felzbauta valtoihinne, niin varustettu linna nyt on».
»Onko siellä paljonkin väkeä», luutnantti kysyi kiivaasti.»
»Vähän yli sata miestä, kaikki urhoollisia ja reippaita miehiä.»
Luutnantti kiroili kuin soturi konsanaan, vieläpä kuin raa'in soturi. Tyhjennettyään vihansa kirouksiin, hän sanoi:
»Millä tavoin siis arvelet Felzbaun voitavan valloittaa?»
”Menemällä erästä takatietä.»
» Mutta sitä me emme tunne.»
«Minä tunnen. Antakaa minun vain toimia, ja minä lupaan, että tunnin kuluttua linna on teidän.»
»Puhutko totta?»
»Kautta Jumalan!»
»Ja mitä vaadit palkinnoksi?»
»Saada seurata teitä ja päästä kuningas Fredrikin palvelukseen.» »Siihen suostun. Mutta,» preussilainen jatkoi ja hänen kasvonsa saivat yhtä uhkaavan ilmeen kuin taannoinkin, »jos sinussa tapaan pienintäkään vilppiä, niin tiedä, että luoti sinun varallesi jo on valettu».
»Olkaa huoletta, herra,» Heikki vastasi keveästi. »Sen jälkeen, mitä minun ja kreivin välillä on tapahtunut, en voi milloinkaan enään antautua hänen palvelukseensa, niin että — —»
»Mitä sitten on tapahtunut?» luutnantti uteli.
Heikki kertoi tarkasti, mitä oli tapahtunut hänen ja isäntänsä välillä, sekä virkkoi lopuksi:
»Siitä näette, että välimme on kerrassaan rikkoutunut. Minä myöskin olen kostava tuon vääryyden. Korkeat herrat luulevat voivansa kohdella palvelijoitansa kuin elukoita, usein vielä huonommin kuin elukoita».
»Aivan oikein,» luutnantti vastasi, joka kaikin mokomin koetti kiihoittaa kiukkua, jota Heikki kantoi isäntäänsä vastaan, koska hän havaitsi siten kiihoittavansa palvelijan kostonhimoa. »Se on oikein. Sellaista et saa jättää rankaisematta. Mutta oletko heti valmis meitä opastamaan?»
Vähän myöhemmin oli luutnantti Saranoch säälinyt joukkonsa lähtökuntoon. Pidettyään lyhyen puheen ja kehoitettuaan miehiänsä noudattamaan suurinta varovaisuutta, hän alkoi kulkea pitkin kalliolouhikoita.
Hän oli jakanut joukkonsa kahteen osastoon. Suurempi niistä alaupseerin komentamana tekisi rynnäkön linnaan suoraan etupuolelta ja kiihkeällä ampumisella kiinnittää sen miehistön koko huomion itseensä.
Itse johdattaen pienempää osastoa hän Heikin opastamana takatietä. tunkeutuisi Felzbauhin ja hyökkäsi linnan puolustajain selkään. Kun alaupseeri kuulisi ammuntaa linnan pihalta, tulisi hänen rynnätä todenteolla.
Luutnantti Saranoch ei hetkeksikään jättänyt Heikkiä näkyvistään. Selvästi näkyi, että hän vielä, huolimatta karkurin kaikista vakuutuksista, ei häneen suuriakaan luottanut.
Kun joukko lähti liikkeelle, kulki luutnantti viritetty pistooli vasemmassa ja miekka oikeassa kädessään aivan Heikin kantapäillä, valmiina ampumaan tahi pistämään havaitessaan rahtusenkaan petosta.
Mutta tämä varovaisuus oli aivan tarpeeton, sillä Heikin kostonhimo oli niin palava, ettei hän mistään hinnasta olisi siitä luopunut.
Tie oli mitä vaikeinta kulkea ja sentakia he etenivät hitaasti, kun oli haparoiden liikuttava.
Kun melkein: puoli tuntia oli kulunut, ilman että mitkään merkit osoittivat heidän saapuneen päämääränsä läheisyyteen, tuolle pienelle. takaportille, virkkoi luutnantti:
»Tämä vasta on vaikeata kulkua. Emmekö piakkoin ole perillä?»
» Viiden minuutin kuluttua», Heikki vastasi varmasti.
»Sen vain sanon sinulle,» luutnantti lausui uhkaavasti, että jos emme sen ajan kuluttua ole perillä, niin minä ammun sinut kuin koiran.»
»Emmehän toki voi lentääkään,» Heikki vastasi närkästyneenä.
»Sitä en ole sanonut. Mutta tämä käy liian hitaasti.»
»Sitä minä en voi auttaa.»
»Hillitseppä vähän kieltäsi, muuten — —»
Samassa kuului kiivasta ampumista sivulta.
»Nyt on kersantti ennättänyt perille.»
»Luuletteko vieläkin, että minä olen teitä pettänyt?» Heikki myöskin samassa kysyi.
Luutnantti vaikeni.
»Eteenpäin vain,» hän virkkoi hetken kuluttua. »Mutta älä nyt vain vitkastele, sen neuvon annan sinulle».
Kuten Heikki oli sanonut, preussilaiset seisoivatkin viiden minuutin kuluttua pienellä takaportilla.
Heikki astui esiin ja taivutti oksat sivulle sekä aukasi oven.
»Kas niin,» hän virkkoi ja riemuitseva hymy ilmestyi hänen huulilleen, astukaa sisään, herra luutnantti».
Preussiläinen upseeri oli jo laskenut jalkansa matalalle kynnykselle, mutta äkkiä hän astui askeleen taaksepäin.
»Maltahan, veikkonen», hän sanoi ja tarttui lujasti Heikin kaulukseen, minua sinä et petä.
»Petä teitä! Eihän se ole ollut tarkoituskaan!»
»Minä kyllä käsitän kujeesi!»
»Mutta minä en käsitä teitä.»
»Minä kyllä opetan sinut käsittämään. Miten sinä voit vaatia, että minä, joka en tunne käytäviä täällä, voisin kulkea edellä tietä näyttämässä. Ei, minä olen käsittänyt tarkoituksesi. Sinä tahdot vain työntää meidät sisälle ja sitten hiipiä tiehesi jättäen meidät pulaan!»
»Te erehdytte. Käytävä on niin leveä, että kaksi miestä vapaasti kulkea rinnakkain. Aikomukseni oli tulla heti jälessänne.»
»Sen asian laita on niin näin,» luutnantti virkkoi äreästi. »Kas niin, nyt sisälle».
Näin sanoen hän työnsi jotenkin kovakouraisesti kreivin palvelijan käytävään. Sotilaat seurasivat hiljaa perässä. Heikin kehoituksesta viimeinen heistä veti oven perässään kiinni, että ei joku, joka ehkä sattumalta kulkisi ohitse, huomaisi mitään epäillyitävää.
Luutnantti Saranoch ei hellittänyt Heikin nutunkauluksesta nimittäin arveli, että tämä, päästyään pimeään käytävän, hiipisi tiehensä ja jättäisi hänet miehineen oman onnensa nojaan.
Muut sotilaat tarttuivat toistensa nutun liepeisiin, jotta eivät hajaantuisi.
Alussa oli pimeys »pikimustaa» ahtaassa käytävässä, jossa vain vaivoin kaksi miestä voi rinnakkain kulkea, mutta hetkisen ylöspäin kuljettuaan muuttui koko lailla valoisammaksi ja pian preussilaisjoukko seisoi suurimmitta seikkailuitta toisen kerroksen käytävässä.
Alhaalta kuului edelleenkin vilkasta ampumista linnan puolustajain ja ryntääväin preussilaisten välillä.
»Eikö jo ole aika?» luutnantti kysäsi kiihkeästi.
»Ei vielä,» Heikki vastasi hiljaa. »Mutta odottakaa, se tulee ehkä piankin».
Ja se tulikin. Heikki antoi merkin laukaisemalla pistoolinsa suoraan erään palvelijan kasvoihin, joka kiirehti ylös portaita ruhtinas Ragenzin käskystä noutaakseen alas nuoren neidin.
Palvelija kierahti alas portaita,. huudahtaen:
»Preussilaiset ovat niskassamme!»
Nämä syöksyivätkin tuhoa tuottavina alas portaita, pitkin alakerran käytävää ulos pihalle.
VI.
Ruhtinas Ragenzi, tarkastettuaan että väkensä oli sijoittunut määrätyille asemilleen ikkunoissa ja pihalla, pistäytyi kreivi Arnoldin seurassa armaansa luona.
Nuori tyttö oli hyvin rauhaton ja melkein joka sanallaan kehoitti isäänsä ja rakastettuansa olemaan erittäin varovaisia.
»Ole huoletta, armaani,» ruhtinas lausui lohduttaen, »ei yksikään preussilainen astu tämän linnan kynnyksen yli, niin kauvan kuin minä olen päällikkönä ja yksikin mies on taistelukuntoinen.»
Nämä sanat, jotka vielä kreivikin toisti, hieman lohduttivat nuorta neitiä ja verrattain tyyntyneenä hän otti jäähyväiset isältään ja tulevalta puolisoltaan.
Alhaalla portaissa ruhtinas ja kreivi kohtasivat saman palvelijan, joka oli kertonut aavistuksiaan Heikin petoksesta.
»Herra,» hän virkkoi kumartaen syvään isäntänsä edessä, »te joku päivä sitten kurititte Heikkiä pienen rikoksen takia!»
»Niin luulen,» kreivi vastasi, »mutta miksi siitä nyt huomautat?»
»Heikki on kadoksissa.»
»No, entä sitten?»
»Armollinen herra, minä tiedän, miten kostonhimoinen hän on.»
»Minä en käsitä, mitä tarkoitat!»
»Hän voi meidät pettää.»
»Hm, häntä minä en pelkää, kreivi virkkoi ivallisesti. »Tulkoon hän vaikkapa koko preussilaisen sotajoukon kera. Hän ei minusta sen enempää hyötyne».
Tämän sananvaihdon jälkeen, joka päättyi siten, että palvelija käskettiin asettumaan paikoilleen, alkoivat puolustajat ampua eteenpäin hiipiviä preussilaisia. Nämä eivät olleet hitaita vastaamaan, eikä kauvan viipynyt ennenkuin kivääritaistelu oli täydessä käynnissä.
Mutta vain harvat luodit osuivat paikalle.
Preussilainen kersantti kuitenkin, taisteluhalunsa kiihoittamana, eteni vastoin saamiaan määräyksiä, ja oli pian hurjassa käsikahakassa kreivin palvelijoiden kera.
Taisteltiin mitä suurimmalla raivolla, ja ottelu oli sitä kauheampi, kun se tapahtui pilkkosen pimeässä.
Kreivi Arnold ja ruhtinas Ragenzi pitivät kuitenkin väkensä kiitettävässä järjestyksessä. Kaksi kertaa he työnsivät preussiläiset takaisin verisin otsin, mutta kolmannella kerralla heidän täytyi väistyä ylivoimaa. He kuitenkin saivat tukevan jalansijan suuren, korkeille pilareille koristetun porraskäytävän edessä.
»Tässä puolustamme itseämme viimeiseen veripisaraan» ruhtinas virkkoi hengästyneenä ja passitti samassa kaksi liian lähelle tunkeilevaa. preussilaista toiseen maailmaan.
»Niin, vasta meidän ruumiittemme yli nuo koirat pääsevät Felzbauhin,» kreivi vastasi. »Mutta tyttäreni, mitä hänen suhteensa teemme?»
»Minä lähetän häntä noutamaan», ruhtinas vastasi välkkyvin silmin.
»Koska meidän ei ole sallittu elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolemme».
Miten kävi palvelijalle, joka lähetettiin kreivin tytärtä noutamaan, sen olemme jo kertoneet. Kauheimmissa tuskissa hän kierieli kreivin jalkojen juuressa ja huokasi viimeisen henkäyksensä.
»Me olemme petetyt, kirottu olkoon se konna!» kreivi Arnold huudahti, nähdessään preussilaisten syöksyvän alas linnanportaita. »Kirottu olkoon se konna!»
»Niin, mitä minä taannoin sanoin,» vanha palvelija virkkoi synkästi. »Ei kenkään muu kuin Heikki ole opastanut preussiläisiä takaportille».
»Se on totta,» huudahti tämä, joka oli kuullut syytöksen, ja hyökkäsi suoraan kreivin päälle. »Tuossa sinulle on korvapuustista, jonka minulle annoit.»
Näin sanoen hän laukasi pistoolinsa.
Mutta ruhtinas hyökkäsi samassa esille ja lävisti Heikin miekallaan. Hurja kirous huulillaan konnamainen palvelija syöksyi maahan ja heitti henkensä kauheasti sadatellen.
»Mutta meidän täytyy raivata tiemme ulos täältä,» ruhtinas arveli.
«Niin, juuri samaa tietä, jota preussilaiset tunkeutuivat linnaan.»
Sekamelskan ollessa suurimmillaan, kreivi ja ruhtinas riensivät toteuttamaan päätöstänsä. Se oli vaikea seikkailu, mutta pääsivät toki onnellisesti läpitse.
Saavuttuaan toisen kerroksen käytävään, he kohtasivat kreivin tyttären. Hän oli kuullut ampumista ja tuli nyt pelon kuvastuessa hänen kasvoissaan isäänsä ja rakastettuansa vastaan.
»Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?» hän huudahti tuskallisesti.
”Muuan kavaltaja on opastanut preussilaiset tänne,» kreivi vastasi. »Minä olen menettänyt isäini linnan».
»Ken tuo kavaltaja oli?»
»Heikki, yksi nuoremmista palvelijoista.»
»Mutta hän sai ansaitun palkkansa,» ruhtinas Ragenzi virkkoi.
»Niin,» sanoi kreivi, »hän sai ansaitun palkkansa juuri sinun kädestäsi. Kiitos siitä!»
Pakolaiset riensivät takaportille ja pääsivät onnellisesti matkoihinsa.
Hetken neuvoteltuaan, neiti von Felzbaun saatettiin lähellä asuvan tätinsä luokse. Tämän tehtyään kreivi Arnold ja ruhtinas Ragenzi kiirehtivät marsalkka Daunin armeijaan. Kreivi sai heti takaisin everstin arvonsa, joka hänellä oli ollut, ennenkuin otti virkaeron.
Sekä hän että tuleva vävynsä vannoivat pyhästi tekevänsä kaiken voitavansa saadakseen Fredrik suuren valtaansa.
Sentähden kuleksivat he yötä ja päivää partioretkillä. Juuri heidän nuotiolleen umpimähkään harhaileva preussilainen sankari oli saapunut.
VII.
Kertokaamme nyt syy tuohon tapaukseen, joka pakoitti kreivi Arnoldin ja ruhtinas Ragenzin tekemään edellä kerrotun liikkeen vastoin tahtoaan.
Kuninkaan käsi uppoutui nopeasti kuin salama avaraan viitan taskuun. Sieltä hän otti koko kourallisen nuuskaa ja viskasi sen itävaltalaisten kasvoille.
Kiroukset, aivastukset ja mitä naurettavimmat naamanvääristykset saattoivat Fredrik suuren, joka muuten luonteeltaan oli äreä, nauramaan.
Mutta hän ei nauranut kuin tavalliset ihmiset, vaan täyttä kurkkua ja sydämen pohjasta. Hän nauroi niin, että oli kaatua.
»Ottakaa hänet kiinni», kreivi Arnold huusi, epätoivoisesti silmiään hieroen. »Tuhannen guldenia sille, joka ottaa kuningas Fredrikin vangiksi!»
Useammat syöksivät esiin, niiden joukossa ruhtinas Ragenzi. Mutta kaikille kävi yhtä onnettomasti ja kun he eivät voineet nähdä, he kompastelivat ja kaatuelivat, mikä nenälleen, mikä selälleen.
Kuningas Fredrik katsoi turvallisuudelleen sopivammaksi jättää vaaranalaisen paikkansa.
»Siinä nyt näette, herrat itävaltalaiset, mihin nuuska kelpaa», hän huudahti ivaten. »Te olette aina tehnyt pilkkaa minun nuuskahimostani, mutta jos minulla nyt ei olisi ollut sitä tavaraa suurempaa määrää, niin olisin teidän vankinne. Hyvästi, hyvät herrat, älkää milloinkaan enään ivailko, jos toisissa huomaattekin epäsoveliaita taipumuksia.»
Näin sanoen hän katosi pimeyteen, ja miten itävaltalaiset häntä etsivätkin, eivät he kuitenkaan enään saaneet häntä käsiinsä.
Kun kuningas Fredrik saapui preussilaiseen leiriin, hän kohtasi kenraali Zedritzin.
»Missä Herran nimessä teidän majesteettinne on ollut?» virkkoi tuo urhoollinen soturi huolestuneena.
»Jouduin erääseen seikkailuun», kuningas vastasi ja kertoi iloisesti tapahtuman.
Sodan loputtua ruhtinas Ragenzi ja kreivi Arnoldin tytär joutuivat onnelliseen avioliittoon ja usein ruhtinas lapsilleen kertoili tapauksesta nuotion luona, jolloin Fredrik suuri, seitsenvuotisen sodan etevin sankari, sangen kekselijäästi pelasti itsensä itävaltalaisten käsistä, käyttäen puolustusaseenaan nuuskaa, jota hän niin runsaassa määrin nautti.