[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_CkGSb0V9gJQ7vCGaVy7XE79tEays7-XMRqrSS04sIY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2799,"Fredrik Suuren nuuskarasia","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"2799-aberg-j-o-fredrik-suuren-nuuskarasia","2799__Åberg_J._O.__Fredrik_Suuren_nuuskarasia",null,"novelli",[],[],"fi",1883,1903,5619,36951,false,[],[],[],"Historiallinen kertomus Preussin kuningas Fredrik Suuresta ja hänen erikoisesta tavastaan käyttää ratsastajaviittansa taskua nuuskarasiana. Tarina sijoittuu seitsenvuotisen sodan aikaan ja kuvaa, kuinka kuninkaan vaatimaton esiintyminen ja omintakeiset tottumukset johtavat yllättävään pelastumiseen vaaratilanteesta.","J. O. Åbergin 'Fredrik Suuren nuuskarasia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2799. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","FREDRIK SUUREN NUUSKARASIA\n\nKirj.\n\nJ. O. Åberg\n\n\nSuomennos \"Kanervalle\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nKanerva, n:ot 16-19,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSuurilla miehillä on usein suuria omituisuuksia, jotka tavalla tahi\ntoisella kiinnittävät huomiota heitä kohtaan. Voltaire, Göthe, Byron,\nkaikilla heillä oli omituisuuksia, jotka eroittivat heidät muista\nihmisistä; ja ompa Ruotsissakin ollut mies, jonka omituisuuksista\naikalaisensa paljon puhuivat. Se oli professori Samuel Ödman, virsien\nsepittäjä, joka, saatuaan päähänsä että oli sairas, ehkä hän sitä ei\nollutkaan, vietti lopun ikäänsä vuoteessa.\n\nTotta kyllä, että muillakin ihmisillä on omituisuutensa, mutta ne eivät\nherätä erikoista huomiota, siitä syystä, että niiden omaajat ovat vain\njokapäiväisiä ihmisiä, jotka eivät ole mitään huomattavampaa aikaan\nsaaneet.\n\nPreussin kuningas, Fredrik suuri, seitsenvuotisen sodan sankari,\nRanskan, Itävallan ja Venäjän voittaja, oli viime vuosisadan suurimpia\nmiehiä. Yksinkertaisena ja vaatimattomana hän ei kärsinyt mitään\nylellisyyttä. Hänen esiintymisensä kaikessa todisti suurta miestä, ja\nhistoriakin on hänet asettanut eturiviin antamalla hänelle nimen suuri.\n\nKuningas Fredrik oli aikansa vahvimpia nuuskaajia. Hänen nuuskarasiansa\noli sekä tilava että omituinen, hän nimittäin käytti siihen\ntarkoitukseen ratsastajaviittansa syvintä taskua.\n\nHänen seuralaisensa ilakoivat takanapäin tuolle nuuuskarasialle, eivät\ntoki rohjenneet julkisesti sitä osoittaa. Mutta muutamia päiviä ennen\nLeuthenin tappelua sattui tapaus, joka lopetti tuon ilakoimisen. Se\noli eräs seikkailu, johon kuningas joutui, ja josta hän suoriutui\nodottamattoman onnellisesti juuri tuon omituisen nuuskarasiansa avulla.\n\nFredrik suurella oli tapana, enimmäkseen yksinään, kuleksia leirissään.\nHän oli näillä retkillään pukeutunut melkein tuntemattomaksi. Tällöin\nhän otti tarkan selon kaikesta, mitä tapahtui, ja monta kertaa\ntilinteot, jotka olivat näiden retkien seurauksena, olivat useinkin\nsangen tukalat sekä päällystöille että miehistölle.\n\nNäillä kuninkaan retkeilyillä olikin tarkoitettu vaikutuksensa.\nEi missään paikassa eikä millään ajalla hänen sotilaansa eivät\nvoineet olla varmoja, että kuningas ei sattuisi paikalle, milloin he\nvähimmän sitä aavistivatkaan. Sentähden he täyttivät mitä tarkimmin\nvelvollisuutensa, jotta kuningas ei saisi aihetta tyytymättömyyteen.\n\nTällä tavoin Fredrik suuri muodosti armeijan, joka aikanansa oli\nEuroopan etevin.\n\nEräänä sateisena iltana kuningas oli poistunut kenraaliensa seurasta\npidettyään sotaneuvottelua. Kääriytyneenä avaraan ratsuviittaansa ja\nkolmikolkkainen hattu syvään otsalle painettuna hän harhaili hyvän\nmatkaa leirin ulkopuolella. Hän ei välittänyt, vaikka sade vihmoili\nsuoraan hänen kasvoillensa ja kolakka tuuli jäähdytti hänen ruumistaan.\nHän kulki umpimähkään eteenpäin arvellen, ettei ketään itävaltalaista\nollut seutuvilla.\n\nHän seisahtui äkisti ja virkkoi itselleen. »Vartijanuotio täällä!»\n\nHän meni lähemmäksi, taivutti edessään olevat oksat sivulle niin\nvarovasti kuin suinkin, ja näki nyt puolitusinaa sotilaita leiriytyneen\nnuotion ympärille. Ne olivat itävaltalaisia.\n\n»En luullut olevani näin etäällä», hän tuumaili itsekseen. »Täällä on\noltava varuillaan».\n\nPariin kertaan hiivittyään vartijanuotion ympäri hän aikoi poistua,\nmutta silloin kajahti äreä:\n\n»Ken siellä!»\n\nKuningas Fredrik säpsähti. Tätä hän ei odottanut.\n\nEnnenkuin hän kerkisi päättää mitä tehdä, seisoi kolme miestä hänen\nedessään. Yksi heistä oli pitkäkasvuinen, noin viidenkymmenen ikäinen\nmies. Ukon muodosta ja vaatetuksesta päättäen hän oli korkea arvoinen\nitävaltalainen upseeri.\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin oli paikka soihtujen valaisema.\n\n»Ah!» huudahti upseeri ilon kuvastuessa hänen kasvoilleen, »olemmepa\nkäsittäneet oivan saaliin. Sehän on itse kuningas Fredrik!»\n\nNäin sanoen itävaltalainen upseeri syöksyi oikopäätä Fredrik suuren\nkimppuun.\n\nPreussin kuningas oli suurimmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän ensi\ntuokiossa hämmästyikin siihen määrään, ettei tiennyt mitä tehdä.\n\nMutta pian hän toipui hämmästyksestään ja teki päätöksensä. Se olikin\nripeä. Mutta olisiko siitä toivottua seurausta?\n\nTuuli puhalsi suoraan itävaltalaisia vastaan.\n\nSalaman nopeudella upposi kuninkaan käsi avaran viitan taskuun ja yhtä\nnopeasti se myöskin nousi sieltä ylös.\n\nHäiriötä, kirouksia! Soihdut putosivat ja sammuivat, kun kaikki\nitävaltalaiset melkein samaan aikaan alkoivat hieroa silmiään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKaksi penikulmaa Leuthenin eteläpuolella oli siihen aikaan Felzbaun\nniminen komea kalliolinna. Meidän aikanamme on siitä jälellä vain\nrauniot, ja nekin niin rappeutuneet, että vaeltaja niistä tuskin saa\nkäsitystä, millainen Felzbaun aikoinaan oli olut. Mutta kertomuksemme\naikaan oli silloin jo vanha linna kukoistuksessaan.\n\nSiinä asui ylpeä ylimys Arnold von Felzbau. Hän oli äärettömän\nrikas herra, joka ei pokkuroinnut valtionkaan päämiestä. Suuri joukko\npalvelijoita oli aina hänen ympärillään.\n\nArnold von Felzbaulla oli tytär, rikkauden ja ylellisyyden hemmottelema\nolento. Ollen ylpeä ja pöyhkeä hän katseli kaikkia olkansa ylitse ja\nainoa, jonka edessä hänen täytyi niskaansa taivuttaa, oli kuningatar.\n\nMutta tämä ei suosinutkaan Maria von Felzbauta. Turhaan oli isä\npuuhailut saadakseen tyttärensä hovineidiksi, hänen yrityksensä eivät\nmenestyneet. Kaikkiin esityksiinsä hän sai vastaukseksi:\n\n»Saadaan nähdä. Joutaahan sen vieläkin...»\n\nFelzbauta ympäröi jyrkät kalliot, joille oli miltei mahdoton nousta,\njos vaikkapa pienikin joukko niitä puolustaisi. Tätä etua käytti\nkreivi Arnold taitavasti hyväkseen. Suuria kanuunia oli hinattu\nlähikukkuloille ja linnan väki vartioitsi niitä tarkasti.\n\n»Kas niin,» kreivi virkkoi tyytyväisenä, tarkastettuaan valmiita\nlaitoksiaan, »ottakoon nyt Felzbaun, joka luulee kykenevänsä».\n\nSilloin puhkesi sota, jolla yleisessä historiassa on nimenä\n»seitsenvuotinen sota».\n\nItävaltalaiset, ranskalaiset ja venäläiset hyökkäsivät samaan aikaan\nPreussin kuninkaan kimppuun, ja monta kertaa kuningas Fredrikin toiveet\nnäyttivät auttamattoman pimeiltä. Mutta onni oli hänelle myötäinen ja\nhän aina suoriutui vastoinkäymisistään.\n\nEräänä päivänä oli suurempi seurue kokoontunut Felzbauhin. Kreivi\nArnold oli kutsunut seudun ylimykset luokseen viettämään tyttärensä\nkahdettakymmentä syntymäpäivää.\n\nSeurustelu tässä ylimysjoukossa oli kankeata. Ei mitään hillitöntä ja\nlämmittävää iloa, ei rattoisaa keskustelua, eikä vilkkaita lauluja.\n\nVerkalleen ja juhlallisesti kulki nuori neiti vieraitten joukossa\npyöristettyjä ja kylmiä oli hänen vastauksensa ja jos joku vieraista.\nmeni yli seurustelu sääntöjen vaatimusten rajan, saattoi olla varma,\nettä kreivi Arnoldin silmäykset kylläkin ehkäisivät tuon uskalikon.\n\nIllemmällä kuitenkin mieliala seurassa muuttui vilkkaammaksi.\nSeurustelusääntöjen kovat kahleet heltisivät hieman.\n\n»Minä esitän pientä retkeilyä ulos kalliolle», kreivi Arnold virkkoi.\n»Puolista odottaissamme voimme hieman kävellä».\n\n»Niin, niin, sepä vasta olisi hauskaa», arvelivat kaikki.\n\nSeurue lähti matkalle, kreivi edellä.\n\nMaria von Felzbau oli toverikseen saanut nuoren luutnantin rikkaan\nunkarilaisen ruhtinas Ragenzin, joka oli mieltynyt kauniiseen\nseuralaisensa.\n\nKreivi Arnold ei tuosta ollut pahoillaan. Päinvastoin hän teki kaiken\nvoitavansa saadakseen heitä yhtymään, sillä ensiksikin ruhtinas oli\njalompaa sukua ja toiseksi koko lailla rikkaampi, sekä hänellä oli\ntoiveita ajanpitkään kohota etevimpiin asemiin valtiossa.\n\nMariakin piti tuosta unkarilaisesta ylimyksestä, jonka esiintyminen oli\nrohkeaa ja jossakin määrässä ennakkoluuloista vapaata.\n\nNiinä muutamana päivänä, jotka hän oli viettänyt Felzbaussa, hän jo oli\nvalloittanut tytön sydämen, ja puuttui vain isän suostumus.\n\nRuhtinas Ragenzi ei kuitenkaan vielä ollut virkannut Marialle\nrakkaudestaan. Nyt kävelyn aikana hän sen kuitenkin teki.\n\n»Neitiseni», hän alkoi ja katsoi pitkään Mariaan. »Yksinäisenä, kuten\nte täällä elätte, tuntunee elämä hyvin raskaalta.»\n\nNuori neiti vastasi luomalla katseensa alas. Hän kyllä tiesi, mitä\nruhtinas Ragenzi tarkoitti, mutta eihän hänen hyvin kasvatettuna suuren\nmaailman naisena sopinut olla sitä tietävinään.\n\nRuhtinas katsoi häneen kauvas ja merkitsevästi, ennenkuin jatkoi:\n\n»Sotatoimet lähenevät yhä enemmän ja enemmän seutujamme, eikä kauvan\nviipyne, ennenkuin ne ovat meidät yllättäneet. Mitäpä.»\n\n»Pyhä neitsy, luuletteko niin?» Maria huudahti pelästyneenä.\n\n»Niin, aivan varmaan.»\n\n»Mitäpä silloin teemme?»\n\n»Oh, täällä toki ei ole mitään vaaraa.»\n\n»Mutta jos preussilaiset voittavat?»\n\n»Se on mahdotonta!»\n\n»Niin, mutta onni voi suosia kuningas Fredrikiä.»\n\nRuhtinas Ragenzi oikaisi itseään ylimielisesti sanoessaan:\n\n»Meitä vastaan hän ei kestä. Mutta sanokaa minulle, neiti Maria, jos\nnyt piakkoin kaatuisin ja — —»\n\n»Oi, älkää sellaisia puhuko!» tyttö virkkoi hellästi.\n\n»Kaipaisitteko ehkä minua?»\n\nVastaus viipyi hetkisen. Vihdoin se tuli.\n\n»Kyllä», hän virkkoi kainosti, »minä todellakin kaipaisin teitä».\n\nKeskustelu keskeytyi hetkeksi.\n\nRuhtinas ja Maria olivat saapuneet äärimmäiselle louhikolle.\n\nHämärä jo oli laskeutunut ja saattoi esineet epäselviksi. Luonto oli\naivan tyyni, vain vuoripurojen lirinä häiritsi hiljaisuutta, paitsi kun\nvartijat tuon tuostakin huusivat toisilleen.\n\nMaria istuutui äärimmälle kallionkielekkeelle, jonka oikullinen luonto\noli muodostanut tuoliksi.\n\nRuhtinas Ragenzi istui hänen viereensä.\n\n»Neiti Maria,» hän tarttuen nuoren tytön käteen, »minulla on teille\ntunnustus tehtävänä».\n\nMaria von Felzbau tunsi kuinka polttava puna kohosi hänen poskilleen.\n\n»Minulla on tunnustus teille tehtävä», ruhtinas jatkoi, »sillä minua\naavistuttaa, että me emme milloinkaan enään näe toisiamme.»\n\nKeveä vavistus pudistutti nuoren tytön ruumista.\n\n»Älkää menkö», hän kuiskasi.\n\n»Minun täytyy.»\n\n»Minkätähden.»\n\n»Marsalkka Daunin määräys saapui minulle eilen.»\n\n»Ja minne te matkustatte?»\n\n»Leiriin Schlesiassa.»\n\nMaria kätki päänsä käsiinsä. Hän tunsi nyt, että todellakin rakasti\nruhtinas Ragenzia.\n\n»Älkää menkö», hän kuiskasi taasen, ja hänen päänsä vaipui ruhtinaan\nolalle. »Älkää menkö».\n\nNuori ruhtinas tunsi sanomatonta sielunjännitystä. Toisaalla\nylipäällikön ankara käsky, toisaalla nuori, rikas ja kaunis tyttö, jota\nhän rakasti. Hän oli nyt pahassa pulassa.\n\n»Minun täytyy lähteä», hän virkkoi. »Velvollisuus itseäni ja\nisänmaatani kohtaan pakoittaa minut lähtemään. Minä en voi enkä saa\njäädä».\n\nKaksi suurta kyyneltä päilyi Marian silmistä, kun hän vastasi:\n\n»Pyhä neitsy olkoon teille armollinen. Minun lämpimin osanottoni on\nteitä seuraava.»\n\nSuutelo, ensimäinen rakkauden lämmin suutelo paloi nuoren tytön\nhuulilla.\n\nSamassa kreivi Arnold seisoi heidän edessään.\n\n»Nyt jo», hän virkkoi ja ilonvälähdys loisti hänen silmissään.\n\n»Niin», ruhtinas vastasi. »Minä rakastan tytärtänne ja hän minua.\nAnnatteko hänet minulle vaimoksi?»\n\n»Kernaasti, poikani. Sinä olet kyllin arvokas hänelle.»\n\nNäin sanoen kreivi Arnold laski tyttärensä käden ruhtinaan käteen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nNämät sanat olivat tuskin sanotut, kun eräs vartijasotilas syöksähti\npaikalle.\n\n»Pelastakaa itsenne», mies huusi tuskallisena.\n\n»Mikä hätänä?»\n\n»Preussilaiset ovat meidät yllättäneet!»\n\n»Se on mahdotonta.»\n\n»Katsokaa itse, jos teillä on hyvät silmät, herra kreivi.»\n\nVartija oli oikeassa. Kallioiden juurella näkyi joukko miehiä\nkiihkeästi kiiveten ylöspäin. Tämä oli vaarallinen hetki Felzbaun\nasukkaille, sillä vihollisten lukuisuus osoitti, että he todenteolla\naikoivat valloittaa linnan.\n\n»Meidän täytyy rientää takaisin», kreivi sanoi. »Ja me puolustamme\nitseämme viimeiseen asti».\n\nLaukausten vaihto alkoi pian. Preussilaiset sotilaat kapuilivat ylös\nFelzbauta ympäröiviä kallioita, ja ennenkuin puolustajat ehtivät toipua\nhämmästyksestään, Fredrik suuren sotilaat ilman sanottavaa mieshukkaa\nolivat miehittäneet kukkulan.\n\nKreivi Arnold ja hänen rinnallaan ruhtinas Ragenzi ottivat hyökkääjiä\nvastaan suurimmalla miehuudella, mutta heidän uskollisuudestaan ei\nollut mitään apua, heidän täytyi vihdoin väistyä.\n\n»Ilman taistelua he eivät ota Felzbauta», kreivi virkkoi askel\naskeleelta peräytyen linnaan. »Me kestämme viimeiseen asti».\n\nKreivi Arnold piti rehellisesti sanansa. Ovet ja ikkunat varustettiin,\nja kreivi käski väkeänsä pitämään tarkasti vaarin, ettei kenkään\nsivullinen pääsisi hiipimään sisälle yön pimeydessä.\n\nKeskiyöllä pilvet hajaantuivat, sade taukosi ja kuu alkoi paistaa koko\nkirkkaudellaan. Tämä vaikutti, että preussiläiset eivät rohjenneet\ntunkeutua pensaikon läpitse, joka ympäröitsi linnaa. Muutamat heistä\nolivat kyllin rohkeat yrittämään sitä, mutta heitä tervehdittiin\nmuutamilla laukauksilla, joista kaksi kellisti miehensä kumpikin.\n\nTämän takia preussilaiset eivät rohjenneet käydä rynnäkölle sinä\nyönä. Mutta he koettivat toista keinoa, ja olivat niin varmat sen\nonnistumisesta, että he jo ennakolta olivat kuntoon laittaneet vankilan\nkreivi Arnoldille.\n\n»Se ei ole pettävä, ja ylpeä kreivi on vallassamme ennen päivän\nkoittoa», virkkoi upseeri, joka johti preussilaisia. »Hän on jo\nmonta kuukautta pitänyt puoliaan meitä vastaan, mutta me hänelle\nnäytämme, että hän on meitä heikompi, vaikkapa asuukin niin vahvassa\nkalliolinnassa kuin Felzbau on».\n\nKreivi Arnold, hänen tyttärensä ja ruhtinas Ragenzi olivat juuri\nlopettaneet illallisensa, joka preussilaisten uhkaavan asennon takia\ntäytyi nauttia keskiyöllä. Kreivi söi hyvällä ruokahalulla, mutta\nmolemmat nuoret voivat tuskin mitään nauttia.\n\nOlivathan he rakastuneet ja heille oli siinä kylliksi, että vaihtoivat\nsilmäyksiä ja pusersivat toistensa käsiä. Sen ohella he kuiskailivat\nrakkauden sanoja toisilleen.\n\nEinehdittyään ruhtinas Ragenzi puheli pitkän ajan lämpimällä\ninnolla kotimaastaan, ihanasta Unkarista, miten hän poikana oli\nuinut yli leveän, kevät- ja syksyaikana vaarallisen Tonavan, miten\nhän nopeilla hevosilla oli kiitänyt pitkin Unkarin avaroita aroja,\nsekä vihdoin miten hän vanhempiensa seurassa oli ollut vilkkaissa\nelonkorjuu-juhlissa ja komeissa kirkollisissa juhlallisuuksissa, joista\nhän aina puhui suurella kunnioituksella. Senpätähden hän vilkkaan\nkertomuksensa päätyttyä ylenkatseellisesti virkkoi:\n\n»Olen katsellut protestanttista jumalanpalvelusta eri maissa, ja\nminusta tuntuu se liian kylmältä ja tyhjältä. Se ei tee vaikutusta\nsydämeen.»\n\n»Poikani», kreivi vastasi miettien »sinun ei tule moittia uskonnollisia\nvastustajiamme heidän erilaisten tapojensa takia. Minä tosin en\npidä protestanteista, mutta minun mielestäni järkevän miehen aina\ntulee kunnioittaa vastustajaansa, vaikkapa hänen mielipiteensä\nolisivatkin perinpohjin ristiriidassa omien mielipiteitten kanssa, vain\nsenkintähden, että ne lähtevät sisällisestä vakaumuksesta. Ja niin\non protestanttienkin laita, ja minä järkevänä miehenä en voi heitä\nhalveksua.»\n\nNämä kreivi Arnoldin sanat vaikuttivat kuin kylmä vesi unkarisen\nruhtinaan tuliseen luontoon. Ragenzi ei kuitenkaan rohjennut vastustaa\ntulevaa appeansa, hän vain sopersi muutamia katkonaisia jonkunlaiseksi\npuolustukseksi.\n\nHänen puhuessaan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että preussiläinen\nlähettiläs anoi päästä kreivin puheille.\n\n\n»Minunko puheilleni?» kreivi Arnold virkkoi kummastuneena. »Mitä hän\ntahtonee?»\n\n»Sitä hän ei sanonut. Hän väittää, ettei ilmoita asiaansa kenellekään\nmuulle kuin teille, herra kreivi.»\n\n»Vai niin. Missä hän on?»\n\n»Ulkona linnanpihalla.»\n\n»Hyvä. Saata hänet työhuoneeseeni.»\n\n»Mutta», virkkoi nuori tyttö ja kiersi rauhatonna kätensä isän\nkaulalle, »entä jos hän olisi tullut tehdäkseen sinulle jotakin pahaa!»\n\n»Niin», ruhtinas Ragenzi virkkoi mennen tulevan appensa luo, »sallikaa\nminun seurata itseänne».\n\n»En.»\n\n»Tahi ainakin kätkeytyä sellaiseen paikkaan, jotta vaaran uhatessa heti\nolisin saapuvilla. Te tiedätte sangen hyvin että preussilaiset kaikin\nmokomin koettavat saada linnaa haltuunsa, ja että he silloin eivät\njuuri välitä keinoista, on aivan luonnollista. Kun väkivalta ei auta,\nhe koettavat viekkautta ja se onkin vaarallisinta.»\n\n»Nyt näet aaveita selvällä päivällä, poikani», kreivi vastasi. »Mutta\nkuitenkin minä kiitän sinua huolenpidosta, jota minulle osoitat.\nKuitenkin voit olla huoletta. Kavaluuttakaan en pelkää ja todisteina\nsiitä ovat nämät aseet, tämä miekka ja nämä pistoolit. Nämä kylläkin\npitävät viholliset etäällä.»\n\nKun kreivi tuli etehiseen, seisoi preussilainen sotilas jo siellä.\n\n»Mistä on kysymys?» kysyi kreivi.\n\nMitään vastaamatta sotilas ojensi hänelle kirjeen.\n\nKreivi aukasi sen hitaasti ja silmäili muutamia rivejä, jotka olivat\nkirjoitetut rypistyneelle paperilapulle.\n\nSitten hän katsoi tarkasti sotilasta ja kysyi sitten:\n\n»Tunnetko kirjeen sisällyksen?»\n\n»Tunnen.»\n\n»Ja sinä odotat vastausta, luullakseni?»\n\n»Niin, luonnollisesti», sotilas vastasi pöyhkeästi. »Muuten...»\n\n»Muuten», kreivi keskeytti kiivaasti.\n\n»Näettehän, mitä kirjeessä on kirjoitettuna!»\n\nKirje kuului seuraavasti:\n\n Herra kreivi!\n\n Jos ette kahden tunnin kuluttua saatuanne tämän kirjeen antaudu\n väkinenne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista, jotka johtuvat\n väkirynnäköstä. Väkeni on kiihoittunut vastustuksesta, eikä anna.\n kenellekään armoa. Ajatelkaa itseänne ja tytärtänne ja toimikaa niin,\n kuin isänsydän teitä käskee. Teillä on vain kaksi tuntia ajatusaikaa\n Parhaimmalla tahdollakaan en voi antaa teille pitempää aikaa, sillä\n väkeni napisee suuresti.\n\n                                      Saranoch.\n                       Luutnantti Hänen Majesteettinsa Fredrikin\n                                voitokkaassa  armeijassa.\n\nKreivi Arnold oli mitä kiusallisimpien tunteitten vallassa. Antaisiko\nhän isänsä linnan vihollisen valtaan? Hänen sydämensä kapinoitsi tätä\näänetöntä kysymystä vastaan ja sanoi jyrkän kiellon.\n\n»Mutta», hän ajatteli edelleen, »jos luutnantti täyttää uhkauksensa ja\nhävittää Felzbaun, minne silloin menen? Preussiläiset koettavat kaikin\nmokomin saada linnan haltuunsa, koska se suuresti vahvistaisi heidän\nasemaansa, joka siinä tapauksessa olisi meidän joukoillemme vaikea\nvalloittaa». »Ei», hän jatkoi ajatuskulkuaan, »minä en jätä linnaa\nvihollisen käsiin. Mieluimmin hautaan itseni sen raunioihin».\n\n»Minulla on kiire» virkkoi sotilas samassa. »Antakaa minulle vastaus».\n\n»Seuraa minua linnan pihalle, niin saat nähdä», virkkoi kreivi ja\nnousi ylös.\n\n»Miksi ei täällä?»\n\n»Siitä kyllä pian saat tiedon», kreivi Arnold vastasi jäykästi. Hänelle\noli äkisti johtunut mieleen jotakin.\n\nSaavuttuaan avaraan linnanpihaan, jota kuunsäteet valaisivat, kreivi\nantoi kutsua väkensä kokoon, nimittäin ne heistä, joita ei tarvittu\nvahtipalveluksessa. Kun kaikki olivat saapuneet, virkkoi kreivi:\n\n» Ystäväni! Luoksemme on tullut preussilainen lähettiläs, joka...»\n\n»Meillä ei ole mitään tekemistä lähettiläiden kanssa», kaikki huusivat\nyhdestä suusta. »Menköön hän tiehensä».\n\nKreivi Arnold katsahti ilakoiden preussilaiseen. Sitten hän jatkoi:\n\n»Lähettiläs vaatii, että me jättäisimme Felzbaun ja antautuisimme\nkuningas Fredrikin sotilaiden armoille.»\n\n»Se ei tapahdu», virkkoi muuan vanha palvelija.\n\nEräs toinen virkkoi:\n\n»Teloittakaamme hänet!»\n\n»Minusta nähden se olisi sangen sopiva vastaus preussilaisen\nhävyttömään esitykseen», arveli kolmas.\n\n»Niinmuodoin haluatte puolustaa Felzbauta viimeiseen verenpisaraan?»\nvirkkoi kreivi Arnold korotetulla äänellä.\n\n»Niin, niin!» huudahtivat kaikki ja kohottivat kätensä ilmaan. Lähes\nsata miekkaa välähteli nyt kirkkaassa kuuvalossa.\n\n»Siinä kuulet, mitä väkeni ajattelee», kreivi virkkoi ja hänen silmänsä\nloistivat mielihyvästä. »Mene nyt ja kerro luutnantillesi, mitä olet\nnähnyt ja kuullut».\n\nPreussilainen näytti nolostuvan, eikä sanonut sanaakaan, vaan meni\ntiehensä piirittävän joukon luokse.\n\n»Kiitoksia, ystäväni», sanoi kreivi Arnold, kun preussilainen oli\nkadonnut. »Mutta vahvistakaa nyt sanat työllänne, sillä vihollinen on\npian kimpussamme!»\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPuoliyö oli ohitse ja täysikuu lähestyi jo läntistä taivaanrantaa.\n\nKauniille verannalle suuren sisäänkäytävän päälle olivat molemmat\nnuoret sijoittuneet korkean rintavarustuksen suojaan, joka\ntäydellisesti salasi heidät alhaalla olijoilta.\n\n»Se on siis totta että isäni vaaditaan antautumaan», huokasi tyttö.\n\n»Niin», ruhtinas Ragenzi vastasi, »se on totta».\n\nNeiti von Felzbau kätki kauniit kasvot käsiinsä.\n\n»Oi, niin tuskallista», huokasi tyttö. »Mitä isäni vastasi?»\n\n»Hän vastasi kuten jokainen rehellinen mies hänen sijassaan olisi\ntehnyt. Preussilainen sai palata tyhjin toimin.»\n\n»Milloin he tulevat takaisin?»\n\n»Sitä ei tiedä kenkään.»\n\n»Se on hyvin epätietoista», ruhtinas virkkoi miettivästi.\n\n» Mutta mitä sinä arvelet?»\n\nKun ruhtinas Ragenzi viivytti vastausta, tyttö kysyi uudelleen\nvärisevällä äänellä:\n\n»Sano minulle totuus! Sinä näytät niin epäröivältä!»\n\n>Onko sinulla rohkeutta kuulla minun ajatustani?»\n\n»On, ole vakuutettu siitä.»\n\n»Vaikkapa se olisi vastenmielinenkin?»\n\n» Vaikkapa niinkin», neiti von Felzbau virkkoi painavasti. »Minä en\nsäikähdy siitä, olkoonpa se kuinka huono tahansa».\n\n»No niin, armaani», ruhtinas sanoi ja painoi tytön rintaansa vasten,\n»minä aavistan pahinta».\n\n»Oi, sano toki mitä», tyttö huudahti ja hänen katseensa harhaili\nnäennäisellä rauhattomuudella metsänreunan, jonne preussilaiset olivat\nleiriytyneet, ja rakastettunsa välillä. Eihän toki sinulla ole sydäntä\npiinata minua kauvemmin.»\n\n»Kuule siis minun ajatukseni, armaani,» ruhtinas Ragenzi vastasi,\nsivellen kädellään otsaansa, ikäänkuin keventääkseen niitä vastakkaisia\najatuksia, jotka hänessä risteilivät. — »Kun kuu on laskenut ja\naamuyön pimeys peittää maan, silloin, eikä ennemmin, voimme odottaa\npreussilaisten hyökkäystä. He eivät poistu rynnäkköä tekemättä, sillä\ntämä asema on heille erittäin tärkeä strateegisessa suhteessa». Mutta,\nhän lisäsi ja kohotti ylpeästi päätänsä, »he myöskin tapaavat meidät\nvalmiina taistelemaan viimeiseen mieheen, siitä voit olla varma\nrakkaani. Jalo isäsi on viimeiseen hengenvetoon puolustava linnaansa,\nja minä niinkauvan kun käteni voi käytellä tätä miekkaa, jonka olen\nisältäni perinyt ja jolla hän urheasti taisteli turkkilaisia vastaan,\nolen sinua suojaava, niin ettei pienintäkään hiuskarvaa päässäsi voida\nvahingoittaa».\n\n»Kiitos», kuiskasi tyttö ja painautui luottavasti rakastettuunsa, »kun\nsinä minua suojelet, minä olen levollinen.»\n\nSamassa kreivi Arnold astui verannalle.\n\n» Oletko nähnyt mitään epäluulonalaista?» hän kysyi tulevalta vävyltään.\n\n»En, isäni.»\n\nKreivi lähestyi rintavarustusta ja oli juuri aikeessa nousta sen päälle\nnähdäkseen vapaasti ympäristölle, kun tyttärensä samassa juoksi esiin\nja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n»Pyhän neitseen tähden; isä», hän huudahti tuskan kuvastuessa hänen\nkauniissa kasvoissaan, »taivaan ja kaikkien pyhien nimessä, älä\nnäyttäydy rintasuojan ulkopuolella, sillä — —»\n\n»Oh, älä ole niin pelkuri», kreivi virkkoi. »Mitäpä pahaa minulle\ntapahtuisi?»\n\n»Totelkaa tytärtänne ja minua», ruhtinas Ragenzi myöskin puuttui\npuheeseen. — »Preussilaiset pitävät meitä tarkasti silmällä. Noin puoli\ntuntia sitten yksi parhaita miehiämme sai luodin otsaansa, kun hän\nvaromattomasti kyllä uskalsi edetä pari kyynärää suuresta portista.\nJospa linnanpiha ei olisi niin suojaton siltä taholta, ei olisi mitään\nvaaraa, mutta nyt — — nyt — —»\n\n»Minä kiitän teitä huolenpidosta minun suhteeni,» kreivi vastasi\nja pusersi sydämmellisesti tulevan vävynsä käsiä, »mutta nyt olen\npäättänyt juuri täältä koettaa saada selville, miten asian laita on\ntuolla ulkona.»\n\nNäin sanoen hän työnsi ruhtinaan sivuun, keikahutti itsensä\nrintasuojuksen päälle ja nojautui sen ulkopuolelle.\n\nSamassa pamahti laukaus alhaalla, ja luoti lensi niin läheltä kreivin\npäätä, että hän miltei tunnotoinna kierahti alas verannalle ja makasi\ntuokion aikaa tainnuksissa.\n\n»Suuri Jumala!» hänen tyttärensä huudahti, »hän varmaankin on kuollut!\nKun hän ei huolinut varoituksista!»\n\n»Kuollutko», kreivi äännähti ja nousi ähkyen ylös. »Enpä suinkaan\nlapseni, minä en ole edes haavoitettukaan. Mutta hepä vasta\novat tarkkoja veitikoita. Täällä nyt istumme kerrassaan kuin\nrotanpyydyksessä».\n\n»Niin, sanoinhan sitä», ruhtinas Ragenzi sanoi. »Heidän kanssaan ei käy\nleikkiminen».\n\n»Sen kyllä nyt huomaan», kreivi arveli. »Tuli ja leimaus, meillä on\ntäysi tosi edessä».\n\n»Niin, kun kuu on laskenut,» nuori neiti huomautti.\n\nIsä katsoi häneen pitkään.\n\n»Miten sen tiedät?»\n\nTyttö punastui vasten tahtoansa. Ruhtinas kuitenkin tuli hänelle\navuksi, sanoen:\n\n»Minä sanoin hänelle tuon arvelun ja sen hän äsken lausui.»\n\n»Tuossa arvelussasi on hyvin paljon perää,» kreivi sanoi, kävellen\nsyvissä mietteissä edestakaisin verannalla. Mutta sano minulle sinä,\njoka myöhemmin kuin minä, olet ollut mukana sotaretkellä, miten\nmenettelemme, etteivät he meitä yllätä?»\n\n»Sangen helppo asia», ruhtinas Ragenzi virkkoi reippaasti ja\npäättävästi.\n\n»Niin kyllä, sanoa,» kreivi tuumaili. »Mutta täytätkö sen\ntodellisuudessa?»\n\n»Sen teen, kuitenkin yhdellä ehdolla.»\n\n»Ja tuo ehto on?»\n\n»Että minulle luovutatte rajattoman päällikkyyden täällä, minulle\nyksinäni.»\n\nKreivi ei kauvan arvellut, vaan antoi vastauksensa, sydämmellisesti\nravistaen ruhtinaan kättä.\n\n»Tee miten tahdot, minä tyttärineni antaudun sinun huolenpitosi\nalaiseksi, ja minä teen sen hänen turvallisuudestaan varmana, kun\ntiedän, miten hellästi häntä rakastat.»\n\n»Siitä voitte olla vakuutettu,» ruhtinas vastasi, katsahtaen nuoreen\nneitiin hellästi ja uskollisesti. — »Minä puolustan Felzbauta\nniinkauvan kuin se inhimillisille voimille on mahdollista».\n\nPari luotia, jotka samassa tunkeutuivat verannan rintasuojukseen,\nilmaisivat vakuuttavasti, että olisi aika etsiä turvallisempaa paikkaa.\n\nRuhtinas Ragenzi, saatuaan rajattoman vallan linnassa, käski\netuvartioiden vetäytyä takaisin. Siten hän sai lisää puolustusvoimia.\nHän jakoi sitten linnan väestön vartioimaan alakerran akkunoita, ja\nkielsi heitä ankarasti ampumasta, ennenkuin viholliset olivat niin\nlähellä, että olivat varmat sattumisesta.\n\nNuori neiti sai käskyn pysytelleidä huoneessaan toisessa kerroksessa,\neikä näyttäytyä ennenkuin sai ruhtinaalta luvan siihen.\n\nKun hän lämpimän suutelon jälkeen erosi sulhostaan, virkkoi hän:\n\n»Sinuun kohdistuu kaikki minun uskoni, ja luottamukseni. Minä tiedän,\nettä sinä et väisty.»\n\n»Kiitos, armaani; rukoile Jumalaa, pyhää neitsyttä ja kaikkia\npyhimyksiä, että he meitä suojelevat, ja me suoriudumme voitolla\ntaistelusta.»\n\nTurhaan ruhtinas kehoitti kreivi Arnoldia säästämään itseään, eikä\nantautumaan rynnäkön vaaroihin. Tähän lapsellista hellyyttä todistavaan\nesitykseen kreivi vastasi jalomielisillä ja ylevillä sanoilla, jotka\nsyvästi liikuttivat hänen palvelijoitaan.\n\n»Mitä ajatteletkaan, poikani, kun esität minulle sellaista. Voisiko\nisäntä olla niin halpamielinen, että hän poistuu väkensä luota, kun\nsekä hänen omansa, että heidän hyvinvointinsa on kysymyksessä, siinä\ntapauksessa hän ei olisi uskollisten palvelijain arvoinen. Mutta nyt\nluullakseni, voin heihin kaikkiin luottaa, ja sentähden en heistä\nluovu vaaran hetkellä. Ei, poikani, minä jään vierellesi taisteluun\nja uhmimaan vaaroja. Tosin en ole niin voimakas ja vahva, kuin sinä,\nmutta suuremman elämänkokemuksen avulla voin olla sinulle hyödyksi, jos\ntiukalle tullaan. Älä siis pyydä minua poistumaan, sillä kaikki siihen\nsuuntaan käyvät pyyntösi ovat turhia.»\n\nNämä kreivin sanat kuuli yksi hänen palvelijoistaan. Tämä riensi heti\nulos ja kertoi melkein sanasta sanaan toisille kreivin ylevämielisen\nvastauksen, ja että sitä kuunneltiin yleisellä riemulla, tarvinnee\ntuskin lisätä. Kaikki päättivät keskenään henkeen ja vereen suojella\nniin jaloa isäntää.\n\n»Mutta,» virkkoi muudan vanha palvelija riemun tauottua, »missähän\nHeikki kuleksii? En ole nähnyt häntä pariin tuntiin».\n\nSamaa kaikki kummastelivat, sillä kukaan ei häntä ollut nähnyt.\n\n»Minä aavistan pahinta,» vanha palvelija virkkoi.\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Että hän on kavaltaja.»\n\n»Heikkikö?»\n\n»Niin, juuri Heikki!»\n\n»Tuopa vasta kummalta kuuluu!»\n\n»Ehkä teistä, mutta ei minusta, sen voin vakuuttaa.»\n\n»No, sanohan toki, mistä syystä?»\n\nPuhuja sanoi sitten, ensin otettuaan tarkasti selvän, ettei ketään\nsivullista ollut lähellä.\n\n»Pari päivää sitten Heikki teki pienemmän rikoksen. Kreivi silloin\nantoi hänelle kelpo korvapuustin, mutta olisittepa vain silloin\nnähneet, miten hänen silmänsä välähtivät ilkeydestä. Kun hän meni,\nmutisi hän epäselvään pitkiä lauseita. Sen jälkeen hän on ollut muista\nerillään omissa ajatuksissaan, ja minä olen selvästi huomannut, että\nhänellä on kostontuumat. Sentähden pitäkää häntä tarkasti vaarilla,\nett'ei hän saata meille onnettomuutta, jos vielä ryömii näkyville.»\n\n»Kyllä, kyllä,» huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTäysikuun yläreuna oli tuskin laskeutunut taivaan rantaan, kun pimeys\nheti peitti näköpiirin.\n\nSamassa hetkessä muuan mies hiipi varovasti ulos pienestä takaportista\nlinnan länsipuolella. Varovasti oven kiinni työnnettyään ja\nasetettuaan pensaitten oksat paikoilleen sen edessä, hän alkoi\nkulkea ympäri linnaa, huolellisesti salaten itseään, hiipien pitkin\nharmaiden muurien sivua. Ehdittyään linnan äärimmäisen tornin juurelle,\nhän seisahtui hetkeksi, ikäänkuin harkitakseen minnepäin suuntaisi\nkulkunsa. »Tuollapäin he varmaankin ovat,» hän ajatteli ja viittasi\npimeään louhikkoon, »niin, minä olen melkein varma siitä».\n\nSitten hän alkoi liikkua puoleksi ryömien, puoleksi käyden\nosoittamaansa suuntaa kohden. Mutta äkisti hän seisahtui ja kyykistyi\nmuutaman pensaan taakse.\n\n»Tuolla he ovat», hän ajatteli kuullessaan edessään pensaikossa kevyttä\nkahinaa. — »Aha, vihdoinkin,» hän jatkoi ajatuskulkuaan, vihdoinkin\nvoin sinulle kostaa, kun minua löit niin pienestä rikoksesta. Minä\nkyllä tiedän kostaa, sillä ei vielä milloinkaan kenkään minun suvussani\nole jättänyt kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, enkä minäkään ole\nsitä tekevä. Varusta itseäsi parhaasi mukaan, tuon pienen takaportin\nluultavasti olet unhottanut, mutta minä en sitä ole tehnyt».\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin hän kohtasi preussilaiset.\n\n»Vakoja», Fredrik suuren soturit huudahtivat. »Vakoja!»\n\n»Eipä niinkään,» Heikki vastasi, »vaan joku, joka auttaa teitä saamaan\nhaltuunne Felzbaun».\n\n»Sinä vasta hauska veitikka olet», eräs sotilas lausui ja tarttui\nHeikin kaulukseen, »emme tiedä mitä sinusta uskoisimme».\n\n»Viekää minut päällikkönne luo, hänelle minä kerron asiani.»\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin Heikki seisoi luutnantti Saranochin\nedessä, joka oli suuriraajainen ja korkeakasvuinen, sekä näytti\njulmaluontoiselta ja itsekkäältä. Luutnantti istui käsivarret ristissä\npienen nuotion ääressä, sekä tuijotti miettien tuleen.\n\n»Ken minua häiritsee?» hän karjasi, kun sotilas Heikin kera astui esiin.\n\n»Minulla tässä on vanki.»\n\n»Vakoja?»\n\n»Niin luulen,» sotilas vastasi, »mutta hänellä itsellään on jotakin\nmuuta sanottavaa, jonka hän tahtoo teille ilmaista».\n\nLuutnantti kierteli paksuja viiksiään, tuijotti kiinteästi Heikkiin ja\nsanoi sitten:\n\n»Astu lähemmäksi!»\n\nHeikki noudatti käskyä.\n\n»Katsoppa tätä,» luutnantti sanoi, kun kreivin palvelija seisoi hänen\nedessään, »katsoppa tätä», ja näin sanoen hän tarttui vieressään\nolevaan pistooliin, »luoti tästä on tunkeutuva takkuiseen kalloosi, jos\nsanankaan valhettelet.»\n\n»Mitä minulla on teille sanottavaa, on totista totta, Heikki vastasi ja\nkesti värähtämättä luutnantin tutkivan katseen.\n\n»No, puhu siis! Mitä tahdot?»\n\n»Olla teille avullinen Felzbaun valloituksessa».\n\nLuutnantti hypähti ylös.\n\n»Tuo on helpompi sanoa kuin tehdä?» hän ärjäsi.\n\n»Niin tavallisissa olosuhteissa, mutta — —»\n\n»Puhu suoraan, äläkä siinä tankkaile», preussilainen huudahti ja\ntähtäsi pistoolillaan kreivin palvelijaa.\n\n»Mutta entä jos yritettäisiin viekkautta», Heikki jatkoi.\n\n»Viekkautta. Miten se käy laatuun? Tuo hiton kreivi on hyljännyt\nesityksen antautumisesta.»\n\n»Sen kyllä uskon,» Heikki vastasi hymyillen. »Ettekä rynnäköllä saakaan\nFelzbauta valtoihinne, niin varustettu linna nyt on».\n\n»Onko siellä paljonkin väkeä», luutnantti kysyi kiivaasti.»\n\n»Vähän yli sata miestä, kaikki urhoollisia ja reippaita miehiä.»\n\nLuutnantti kiroili kuin soturi konsanaan, vieläpä kuin raa'in soturi.\nTyhjennettyään vihansa kirouksiin, hän sanoi:\n\n»Millä tavoin siis arvelet Felzbaun voitavan valloittaa?»\n\n”Menemällä erästä takatietä.»\n\n» Mutta sitä me emme tunne.»\n\n«Minä tunnen. Antakaa minun vain toimia, ja minä lupaan, että tunnin\nkuluttua linna on teidän.»\n\n»Puhutko totta?»\n\n»Kautta Jumalan!»\n\n»Ja mitä vaadit palkinnoksi?»\n\n»Saada seurata teitä ja päästä kuningas Fredrikin palvelukseen.»\n»Siihen suostun. Mutta,» preussilainen jatkoi ja hänen kasvonsa saivat\nyhtä uhkaavan ilmeen kuin taannoinkin, »jos sinussa tapaan pienintäkään\nvilppiä, niin tiedä, että luoti sinun varallesi jo on valettu».\n\n»Olkaa huoletta, herra,» Heikki vastasi keveästi. »Sen jälkeen, mitä\nminun ja kreivin välillä on tapahtunut, en voi milloinkaan enään\nantautua hänen palvelukseensa, niin että — —»\n\n»Mitä sitten on tapahtunut?» luutnantti uteli.\n\nHeikki kertoi tarkasti, mitä oli tapahtunut hänen ja isäntänsä välillä,\nsekä virkkoi lopuksi:\n\n»Siitä näette, että välimme on kerrassaan rikkoutunut. Minä myöskin\nolen kostava tuon vääryyden. Korkeat herrat luulevat voivansa kohdella\npalvelijoitansa kuin elukoita, usein vielä huonommin kuin elukoita».\n\n»Aivan oikein,» luutnantti vastasi, joka kaikin mokomin koetti\nkiihoittaa kiukkua, jota Heikki kantoi isäntäänsä vastaan, koska hän\nhavaitsi siten kiihoittavansa palvelijan kostonhimoa. »Se on oikein.\nSellaista et saa jättää rankaisematta. Mutta oletko heti valmis meitä\nopastamaan?»\n\nVähän myöhemmin oli luutnantti Saranoch säälinyt joukkonsa\nlähtökuntoon. Pidettyään lyhyen puheen ja kehoitettuaan miehiänsä\nnoudattamaan suurinta varovaisuutta, hän alkoi kulkea pitkin\nkalliolouhikoita.\n\nHän oli jakanut joukkonsa kahteen osastoon. Suurempi niistä alaupseerin\nkomentamana tekisi rynnäkön linnaan suoraan etupuolelta ja kiihkeällä\nampumisella kiinnittää sen miehistön koko huomion itseensä.\n\nItse johdattaen pienempää osastoa hän Heikin opastamana takatietä.\ntunkeutuisi Felzbauhin ja hyökkäsi linnan puolustajain selkään. Kun\nalaupseeri kuulisi ammuntaa linnan pihalta, tulisi hänen rynnätä\ntodenteolla.\n\nLuutnantti Saranoch ei hetkeksikään jättänyt Heikkiä näkyvistään.\nSelvästi näkyi, että hän vielä, huolimatta karkurin kaikista\nvakuutuksista, ei häneen suuriakaan luottanut.\n\nKun joukko lähti liikkeelle, kulki luutnantti viritetty pistooli\nvasemmassa ja miekka oikeassa kädessään aivan Heikin kantapäillä,\nvalmiina ampumaan tahi pistämään havaitessaan rahtusenkaan petosta.\n\nMutta tämä varovaisuus oli aivan tarpeeton, sillä Heikin kostonhimo oli\nniin palava, ettei hän mistään hinnasta olisi siitä luopunut.\n\nTie oli mitä vaikeinta kulkea ja sentakia he etenivät hitaasti, kun oli\nhaparoiden liikuttava.\n\nKun melkein: puoli tuntia oli kulunut, ilman että mitkään merkit\nosoittivat heidän saapuneen päämääränsä läheisyyteen, tuolle pienelle.\ntakaportille, virkkoi luutnantti:\n\n»Tämä vasta on vaikeata kulkua. Emmekö piakkoin ole perillä?»\n\n» Viiden minuutin kuluttua», Heikki vastasi varmasti.\n\n»Sen vain sanon sinulle,» luutnantti lausui uhkaavasti, että jos emme\nsen ajan kuluttua ole perillä, niin minä ammun sinut kuin koiran.»\n\n»Emmehän toki voi lentääkään,» Heikki vastasi närkästyneenä.\n\n»Sitä en ole sanonut. Mutta tämä käy liian hitaasti.»\n\n»Sitä minä en voi auttaa.»\n\n»Hillitseppä vähän kieltäsi, muuten — —»\n\nSamassa kuului kiivasta ampumista sivulta.\n\n»Nyt on kersantti ennättänyt perille.»\n\n»Luuletteko vieläkin, että minä olen teitä pettänyt?» Heikki myöskin\nsamassa kysyi.\n\nLuutnantti vaikeni.\n\n»Eteenpäin vain,» hän virkkoi hetken kuluttua. »Mutta älä nyt vain\nvitkastele, sen neuvon annan sinulle».\n\nKuten Heikki oli sanonut, preussilaiset seisoivatkin viiden minuutin\nkuluttua pienellä takaportilla.\n\nHeikki astui esiin ja taivutti oksat sivulle sekä aukasi oven.\n\n»Kas niin,» hän virkkoi ja riemuitseva hymy ilmestyi hänen huulilleen,\nastukaa sisään, herra luutnantti».\n\nPreussiläinen upseeri oli jo laskenut jalkansa matalalle kynnykselle,\nmutta äkkiä hän astui askeleen taaksepäin.\n\n»Maltahan, veikkonen», hän sanoi ja tarttui lujasti Heikin kaulukseen,\nminua sinä et petä.\n\n»Petä teitä! Eihän se ole ollut tarkoituskaan!»\n\n»Minä kyllä käsitän kujeesi!»\n\n»Mutta minä en käsitä teitä.»\n\n»Minä kyllä opetan sinut käsittämään. Miten sinä voit vaatia, että\nminä, joka en tunne käytäviä täällä, voisin kulkea edellä tietä\nnäyttämässä. Ei, minä olen käsittänyt tarkoituksesi. Sinä tahdot vain\ntyöntää meidät sisälle ja sitten hiipiä tiehesi jättäen meidät pulaan!»\n\n»Te erehdytte. Käytävä on niin leveä, että kaksi miestä vapaasti kulkea\nrinnakkain. Aikomukseni oli tulla heti jälessänne.»\n\n»Sen asian laita on niin näin,» luutnantti virkkoi äreästi. »Kas niin,\nnyt sisälle».\n\nNäin sanoen hän työnsi jotenkin kovakouraisesti kreivin palvelijan\nkäytävään. Sotilaat seurasivat hiljaa perässä. Heikin kehoituksesta\nviimeinen heistä veti oven perässään kiinni, että ei joku, joka ehkä\nsattumalta kulkisi ohitse, huomaisi mitään epäillyitävää.\n\nLuutnantti Saranoch ei hellittänyt Heikin nutunkauluksesta nimittäin\narveli, että tämä, päästyään pimeään käytävän, hiipisi tiehensä ja\njättäisi hänet miehineen oman onnensa nojaan.\n\nMuut sotilaat tarttuivat toistensa nutun liepeisiin, jotta eivät\nhajaantuisi.\n\nAlussa oli pimeys »pikimustaa» ahtaassa käytävässä, jossa vain vaivoin\nkaksi miestä voi rinnakkain kulkea, mutta hetkisen ylöspäin kuljettuaan\nmuuttui koko lailla valoisammaksi ja pian preussilaisjoukko seisoi\nsuurimmitta seikkailuitta toisen kerroksen käytävässä.\n\nAlhaalta kuului edelleenkin vilkasta ampumista linnan puolustajain ja\nryntääväin preussilaisten välillä.\n\n»Eikö jo ole aika?» luutnantti kysäsi kiihkeästi.\n\n»Ei vielä,» Heikki vastasi hiljaa. »Mutta odottakaa, se tulee ehkä\npiankin».\n\nJa se tulikin. Heikki antoi merkin laukaisemalla pistoolinsa suoraan\nerään palvelijan kasvoihin, joka kiirehti ylös portaita ruhtinas\nRagenzin käskystä noutaakseen alas nuoren neidin.\n\nPalvelija kierahti alas portaita,. huudahtaen:\n\n»Preussilaiset ovat niskassamme!»\n\nNämä syöksyivätkin tuhoa tuottavina alas portaita, pitkin alakerran\nkäytävää ulos pihalle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRuhtinas Ragenzi, tarkastettuaan että väkensä oli sijoittunut\nmäärätyille asemilleen ikkunoissa ja pihalla, pistäytyi kreivi Arnoldin\nseurassa armaansa luona.\n\nNuori tyttö oli hyvin rauhaton ja melkein joka sanallaan kehoitti\nisäänsä ja rakastettuansa olemaan erittäin varovaisia.\n\n»Ole huoletta, armaani,» ruhtinas lausui lohduttaen, »ei yksikään\npreussilainen astu tämän linnan kynnyksen yli, niin kauvan kuin minä\nolen päällikkönä ja yksikin mies on taistelukuntoinen.»\n\nNämä sanat, jotka vielä kreivikin toisti, hieman lohduttivat nuorta\nneitiä ja verrattain tyyntyneenä hän otti jäähyväiset isältään ja\ntulevalta puolisoltaan.\n\nAlhaalla portaissa ruhtinas ja kreivi kohtasivat saman palvelijan, joka\noli kertonut aavistuksiaan Heikin petoksesta.\n\n»Herra,» hän virkkoi kumartaen syvään isäntänsä edessä, »te joku päivä\nsitten kurititte Heikkiä pienen rikoksen takia!»\n\n»Niin luulen,» kreivi vastasi, »mutta miksi siitä nyt huomautat?»\n\n»Heikki on kadoksissa.»\n\n»No, entä sitten?»\n\n»Armollinen herra, minä tiedän, miten kostonhimoinen hän on.»\n\n»Minä en käsitä, mitä tarkoitat!»\n\n»Hän voi meidät pettää.»\n\n»Hm, häntä minä en pelkää, kreivi virkkoi ivallisesti. »Tulkoon hän\nvaikkapa koko preussilaisen sotajoukon kera. Hän ei minusta sen enempää\nhyötyne».\n\nTämän sananvaihdon jälkeen, joka päättyi siten, että palvelija\nkäskettiin asettumaan paikoilleen, alkoivat puolustajat ampua eteenpäin\nhiipiviä preussilaisia. Nämä eivät olleet hitaita vastaamaan, eikä\nkauvan viipynyt ennenkuin kivääritaistelu oli täydessä käynnissä.\n\nMutta vain harvat luodit osuivat paikalle.\n\nPreussilainen kersantti kuitenkin, taisteluhalunsa kiihoittamana, eteni\nvastoin saamiaan määräyksiä, ja oli pian hurjassa käsikahakassa kreivin\npalvelijoiden kera.\n\nTaisteltiin mitä suurimmalla raivolla, ja ottelu oli sitä kauheampi,\nkun se tapahtui pilkkosen pimeässä.\n\nKreivi Arnold ja ruhtinas Ragenzi pitivät kuitenkin väkensä\nkiitettävässä järjestyksessä. Kaksi kertaa he työnsivät preussiläiset\ntakaisin verisin otsin, mutta kolmannella kerralla heidän täytyi\nväistyä ylivoimaa. He kuitenkin saivat tukevan jalansijan suuren,\nkorkeille pilareille koristetun porraskäytävän edessä.\n\n»Tässä puolustamme itseämme viimeiseen veripisaraan» ruhtinas virkkoi\nhengästyneenä ja passitti samassa kaksi liian lähelle tunkeilevaa.\npreussilaista toiseen maailmaan.\n\n»Niin, vasta meidän ruumiittemme yli nuo koirat pääsevät Felzbauhin,»\nkreivi vastasi. »Mutta tyttäreni, mitä hänen suhteensa teemme?»\n\n»Minä lähetän häntä noutamaan», ruhtinas vastasi välkkyvin silmin.\n\n»Koska meidän ei ole sallittu elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolemme».\n\nMiten kävi palvelijalle, joka lähetettiin kreivin tytärtä noutamaan,\nsen olemme jo kertoneet. Kauheimmissa tuskissa hän kierieli kreivin\njalkojen juuressa ja huokasi viimeisen henkäyksensä.\n\n»Me olemme petetyt, kirottu olkoon se konna!» kreivi Arnold huudahti,\nnähdessään preussilaisten syöksyvän alas linnanportaita. »Kirottu\nolkoon se konna!»\n\n»Niin, mitä minä taannoin sanoin,» vanha palvelija virkkoi synkästi.\n»Ei kenkään muu kuin Heikki ole opastanut preussiläisiä takaportille».\n\n»Se on totta,» huudahti tämä, joka oli kuullut syytöksen, ja hyökkäsi\nsuoraan kreivin päälle. »Tuossa sinulle on korvapuustista, jonka\nminulle annoit.»\n\nNäin sanoen hän laukasi pistoolinsa.\n\nMutta ruhtinas hyökkäsi samassa esille ja lävisti Heikin miekallaan.\nHurja kirous huulillaan konnamainen palvelija syöksyi maahan ja heitti\nhenkensä kauheasti sadatellen.\n\n»Mutta meidän täytyy raivata tiemme ulos täältä,» ruhtinas arveli.\n\n«Niin, juuri samaa tietä, jota preussilaiset tunkeutuivat linnaan.»\n\nSekamelskan ollessa suurimmillaan, kreivi ja ruhtinas riensivät\ntoteuttamaan päätöstänsä. Se oli vaikea seikkailu, mutta pääsivät toki\nonnellisesti läpitse.\n\nSaavuttuaan toisen kerroksen käytävään, he kohtasivat kreivin tyttären.\nHän oli kuullut ampumista ja tuli nyt pelon kuvastuessa hänen\nkasvoissaan isäänsä ja rakastettuansa vastaan.\n\n»Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?» hän huudahti tuskallisesti.\n\n”Muuan kavaltaja on opastanut preussilaiset tänne,» kreivi vastasi.\n»Minä olen menettänyt isäini linnan».\n\n»Ken tuo kavaltaja oli?»\n\n»Heikki, yksi nuoremmista palvelijoista.»\n\n»Mutta hän sai ansaitun palkkansa,» ruhtinas Ragenzi virkkoi.\n\n»Niin,» sanoi kreivi, »hän sai ansaitun palkkansa juuri sinun\nkädestäsi. Kiitos siitä!»\n\nPakolaiset riensivät takaportille ja pääsivät onnellisesti matkoihinsa.\n\nHetken neuvoteltuaan, neiti von Felzbaun saatettiin lähellä asuvan\ntätinsä luokse. Tämän tehtyään kreivi Arnold ja ruhtinas Ragenzi\nkiirehtivät marsalkka Daunin armeijaan. Kreivi sai heti takaisin\neverstin arvonsa, joka hänellä oli ollut, ennenkuin otti virkaeron.\n\nSekä hän että tuleva vävynsä vannoivat pyhästi tekevänsä kaiken\nvoitavansa saadakseen Fredrik suuren valtaansa.\n\nSentähden kuleksivat he yötä ja päivää partioretkillä. Juuri heidän\nnuotiolleen umpimähkään harhaileva preussilainen sankari oli saapunut.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKertokaamme nyt syy tuohon tapaukseen, joka pakoitti kreivi Arnoldin ja\nruhtinas Ragenzin tekemään edellä kerrotun liikkeen vastoin tahtoaan.\n\nKuninkaan käsi uppoutui nopeasti kuin salama avaraan viitan taskuun.\nSieltä hän otti koko kourallisen nuuskaa ja viskasi sen itävaltalaisten\nkasvoille.\n\nKiroukset, aivastukset ja mitä naurettavimmat naamanvääristykset\nsaattoivat Fredrik suuren, joka muuten luonteeltaan oli äreä, nauramaan.\n\nMutta hän ei nauranut kuin tavalliset ihmiset, vaan täyttä kurkkua ja\nsydämen pohjasta. Hän nauroi niin, että oli kaatua.\n\n»Ottakaa hänet kiinni», kreivi Arnold huusi, epätoivoisesti silmiään\nhieroen. »Tuhannen guldenia sille, joka ottaa kuningas Fredrikin\nvangiksi!»\n\nUseammat syöksivät esiin, niiden joukossa ruhtinas Ragenzi. Mutta\nkaikille kävi yhtä onnettomasti ja kun he eivät voineet nähdä, he\nkompastelivat ja kaatuelivat, mikä nenälleen, mikä selälleen.\n\nKuningas Fredrik katsoi turvallisuudelleen sopivammaksi jättää\nvaaranalaisen paikkansa.\n\n»Siinä nyt näette, herrat itävaltalaiset, mihin nuuska kelpaa», hän\nhuudahti ivaten. »Te olette aina tehnyt pilkkaa minun nuuskahimostani,\nmutta jos minulla nyt ei olisi ollut sitä tavaraa suurempaa määrää,\nniin olisin teidän vankinne. Hyvästi, hyvät herrat, älkää milloinkaan\nenään ivailko, jos toisissa huomaattekin epäsoveliaita taipumuksia.»\n\nNäin sanoen hän katosi pimeyteen, ja miten itävaltalaiset häntä\netsivätkin, eivät he kuitenkaan enään saaneet häntä käsiinsä.\n\nKun kuningas Fredrik saapui preussilaiseen leiriin, hän kohtasi\nkenraali Zedritzin.\n\n»Missä Herran nimessä teidän majesteettinne on ollut?» virkkoi tuo\nurhoollinen soturi huolestuneena.\n\n»Jouduin erääseen seikkailuun», kuningas vastasi ja kertoi iloisesti\ntapahtuman.\n\nSodan loputtua ruhtinas Ragenzi ja kreivi Arnoldin tytär joutuivat\nonnelliseen avioliittoon ja usein ruhtinas lapsilleen kertoili\ntapauksesta nuotion luona, jolloin Fredrik suuri, seitsenvuotisen sodan\netevin sankari, sangen kekselijäästi pelasti itsensä itävaltalaisten\nkäsistä, käyttäen puolustusaseenaan nuuskaa, jota hän niin runsaassa\nmäärin nautti.\n\n\n\n"]