[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fetwgIpvJlBWhPqdHkrdFQS01Hwb6cL117CPxCwqEE5A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},28,"Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma","Aho, Juhani",1861,1921,"28-aho-juhani-hellmannin-herra-esimerkin-vuoksi-maailman-murjoma","28__Aho_Juhani__Hellmannin_herra;_Esimerkin_vuoksi;_Maailman_murjoma",null,"romaani",[],[],"fi",1886,25840,149276,false,13581,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma\" by Juhani Aho is a novel written during the early 20th century. The narrative centers around the turmoil and frustrations of its main character, Hellmann, as he prepares for a visit to the village amidst chaos and mounting tensions with the local tax committee.   The opening of the book introduces readers to a household in disarray, primarily due to the irritable demeanor of Hellmann as he prepares to leave for an official meeting concerning tax assessments. His anger is evident as he lashes out at his wife and household staff, revealing a day full of frustrations centered around what he perceives as mismanagement in the household. As the story unfolds, it becomes clear that Hellmann is facing not just a simple bureaucratic challenge but deeper issues regarding wealth, reputation, and the disdain he holds for those in authority, setting the stage for a conflict that promises to unfold as he confronts the tax committee. This complex interplay of emotions and societal dynamics provides a rich backdrop for the unfolding narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Kokoelma sisältää kolme Ahon pienoisromaania. ”Hellmannin herra” ja ”Esimerkin vuoksi” kuvaavat säätyläiselämää ja moraalisia valintoja, kun taas ”Maailman murjoma” on naturalistinen kertomus vastoinkäymisten uuvuttamasta miehestä ja yhteiskunnan kovuudesta.","Juhani Ahon 'Hellmannin herra'; 'Esimerkin vuoksi'; 'Maailman murjoma'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 28. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELLMANNIN HERRA; ESIMERKIN VUOKSI; MAAILMAN MURJOMA\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nHELLMANNIN HERRA\n\n\n\n\nI.\n\n\nKoko talo oli ylösalaisin, sillä herra oli kylään lähdössä. Hän oli\ntaas kauhean pahalla tuulella, huusi sinne, huusi tänne, kiukkuili ja\npauhasi rouvalle, rengille ja piioille, ja nämä sitä mukaa hädissään\nriensivät minne milloinkin käskettiin, yhä sattuen toistensa tielle.\n\n-- Minkä tähden on partavesi niin tulisen kuumaa, että pitää jäähdyttää\nmonta tuntia, ennenkuin kärsii siinä leukaansa liottaa? Minkä tähden?\nKuka sen on lämmittänyt Hoi! Missä ne kaikki? ... huusi hän, niin että\nikkunat tärisivät joka seinällä.\n\nHerra ajoi partaansa kamarissaan ja luuli, että rouva oli viereisessä\nhuoneessa, mutta kun sieltä ei vastausta kuulunut, ryntäsi hän\njulmistuen sisähuoneista etsimään. Ei ennättänyt kuin kynnykselle, niin\nrouva jo juoksi keittiöstä hätään.\n\n-- Miksi on tämä vesi niin kuumaa? Tahdotaanko minua sillä kuin sikaa\nkarvattomaksi kollata? Hva' ä' me-ningen? -- nyt se ei tullut\nkovaäänisesti, vaan pidätetyllä kiukulla.\n\n-- Se Annihan se ... vaan kyllä minä heti paikalla ... sopersi rouva ja\nkiiruhti keittiöön kylmempää vettä hakemaan.\n\n-- Minkä tähden Anni on tehnyt herran partaveden liian tuliseksi? Onhan\nsinulle monta kertaa sanottu...\n\n-- Ei kai se ollut sen tulisempaa kuin ennenkään.\n\n-- Jospa ei ollutkaan; hätäili rouva, vaan annahan nyt sukkelaan\nkylmää ... ja käy kiireelle noutamaan herran turkki tampuurista\npirtin uunin eteen lämpiämään.\n\nJa itse riensi rouva kylmää vettä vieden herran kamariin, ruveten\nkaatamaan sitä pesuvatiin.\n\n-- Mit ... mitä sinä siinä?\n\n-- Minä panen tähän kylmempää sekaan.\n\n-- Niin, ja sitten teet sen niin kylmäksi, että iho siinä jäätyy! Eikä\ntässä kuuna päivänä pääse asioilleen! Semmoista se on aina, jos mihinkä\naikoo! Silloin ne on kaikki ihan kuin hulluja! Pane tähän komuudille\nvesikannu! Mitä sinä siitä kädessäsi koko päivän kantelet? Ja etkö sinä\nolisi saattanut sitä jo aluksi itse tuoda?\n\n-- Minä olin kahverissä ja sanoin Annille...\n\n-- Vaikka minä olen jo satoja kertoja sen sanonut, että se ei osaa tehdä\npartavettä ja että sinä et saa sen antaa!\n\n-- En minä olisi muuten antanutkaan, mutta kun minä kuulin, että sinä\nlähdet kirkonkylään, niin aioin minä laittaa suntion matamille\nsukankutomapalkasta vähän evästä pyhiksi.\n\n-- En minä jouda vetämään teidän eväitänne ... tulkoon itse hakemaan!\n\n-- Sillä kun ei ole itsellään hevosta...\n\n-- Niin noutakoon kelkalla! -- Ka, kaada nyt sitten sitä vettä siihen! --\nSoh! -- Ja missä on hantuuki?\n\n-- Tässähän se on minun kädessäni...\n\n-- Anna se tänne! -- Onko käsketty valjastamaan?\n\n-- En minä vielä ... vaan kyllä minä ihan paikalla...\n\nJa rouva kiiruhti käskemään. Sai mennä talliin asti, ennenkuin löysi\nrengin. Oli jo hätä raukalla, että ehkei löydäkään. Hartiat olivat\nkierot ja kumarat ja juoksu vinoa, kun hän läähättäen ehätti pihan yli\ntalliin ja tallista takaisin.\n\n-- Semmoinen vanha, ruma kohmura, murahti herra, tuon ikkunasta\nnähdessään.\n\nHän oli asettunut partaansa ajamaan ja oli yhä äissään. Puri hammasta\nja kuohui. Tässä vielä partaansa ajamaan! Semmoisille herroille!\nParasta olisi jättää ajamatta ja mennä niine karvoineen!\nKotitakuissaan! Hah! -- Istuvat ja arvostelevat siellä toisten ihmisten\nomaisuutta! Köyhiä rottia jokainen! Mutta ne ne osaakin toisia nylkeä.\nMutta kyllä tässä vielä nähdään, kuka tässä...!\n\nSeikka oli se, että pitäjäntuvalla istui parhaallaan\ntaksoituslautakunta, istui ja määräsi suostuntaveroa ihmisten\nmaksettavaksi. Sinne oli herrakin nyt lähdössä omaa kohtaansa\nvalvomaan, kun oli kuullut --\n\n-- Hoi! huusi hän yht'äkkiä niin, että valkoliimausta tipahti katosta\niso levy. Jo kohosi istualtaan, kun rouva taas juoksi hätään.\n\n-- Eikö teill' oo korvia kellään? -- Käske Pulkkisen tulla tänne ... eikö\nse istu pirtissä?\n\n-- Siellä kai se ... kyllä minä käsken...\n\nVähän päästä tulikin Pulkkinen ulko-oven kautta huoneeseen.\n\n-- Kuule sinä! Mitä ne sanoivat? Et sinä vain valhetelle?\n\n-- No, minä en valehtele ... se on vissi tosi, kun minä omin korvini\nkuulin niiden itsensä siitä puhuvan. Porstuassa olin ja varsin panin\nmieleeni, mitä ne kamarissa puhuivat.\n\n-- No, no, ja mitenkä ne sanoivat? Sano ihan, niinkuin niiden kuulit\nsanovan!\n\n-- Sitä minä en ihan sanalleen muista enkä kaikkea kuullutkaan, mutta\nniin ne vain tuntuivat arvelevan, että --\n\n-- Kuka niistä sanoi?\n\n-- Sanoi ne jokainen.\n\n-- Sanoiko vallesmannikin?\n\n-- Taisi se sekin sanoa, en minä häntä niin tarkkaan kuullut.\n\n-- Kuulit sinä ... kyllä sinä kuulit, vaikka sinä et tunnusta ... sinä\noot suuri hunsvotti.\n\n-- No, sen saapi herra uskoa...\n\n-- Ja sitäkö sanoivat, että pitää hovin Hellmannia oikein\ntakseerattaman?\n\n-- Sitä sanoivat.\n\n-- Entäs mitä muuta? Ettäkö on rikas ja sitä pitää oikein nahkattaman.\n\n-- Niin, että kuuden tuhannen tuloista vähintäänkin otetaan vero ...\nsitä uhkasivat.\n\nHerran silmäpohjassa välähti kiilto peiliä vasten kuin vihaisen koiran.\n\n-- Kuudesta tuh...! kyllä minä niille rosvoille vielä...! Ja sen minä\nnäytän, että vaikka talo menköön ja kaikki maata myöten...! Hoi! -- Hoi!\n\nPiika syöksähti salin yli, niinkuin olisi häntä potkaissut joku.\n\n-- Tule sinä sukkelammin, kun sinua huudetaan! Vie pois partavesi ja tuo\nsilmivettä sijaan! -- Minkä tähden ei rouva itse tullut?\n\n-- Ei se ollut siellä!\n\n-- Missäs se on?\n\n-- Tuvan uunin edessä pitelee herran turkkia lämpiämässä.\n\n-- Kuudesta tuhannesta! Se on hävytöntä, sikamaista, se on juutalaisten\npeliä sillä lailla! Minunko tässä pitää yksinäni kaikki pitäjän verot\nmaksaa? Häh?'\n\n-- Muuan tuntui siellä vielä sitäkin arvelevan, että sietäisi se\nkymmenestäkin tuhannesta markasta.\n\n-- Hä -- häh?\n\n-- Niin, että kun on saanut suuria voittoja tukkikaupoissa ... kaikista\nne tiedon hankkivatkin ... mitä niitä kenenkään kaupat liikuttaa...\n\nPulkkinen luuli jo, että kun hän tämän sanoo, niin saattaa herra karata\nhänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet vaikka kuoliaaksi. Siksi hän otti\nrukkasensa, ennenkuin mainitsi kymmenestä tuhannesta, ja tarttui\navaimeen.\n\nVaan ei herra edes kironnutkaan. Vaalenihan vain vähäsen, otsasuoni\npullistui siniseksi, sieraimet levisivät kuin lentoon lähteäkseen, ja\nsuuta väänti pahasti pari kolme kertaa.\n\nPiika toi samassa silmiveden.\n\n-- Joko on hevonen valjaissa?\n\n-- Eikö tuo alkane olla... Olli käski kysyä, että pitääkö tulla\nkuskiksi.\n\n-- Milloinka minä ennen olen kuskia... Tai ann' tulla! Ja sano, että\npanee kellon aisaan ja pislasuitset ja setolkan! Ajetaan komeasti\npihaan! Ei tässä armoille ruveta! Tule sinäkin, Pulkkinen, mukaan!\n\n-- Saatanhan tuota tulla...\n\nRouva toi turkkia. Selin otti herra sen hartioilleen ja kiittämättä\nkarjaisi hän vyötä. Rouvalla oli se saapuvilla.\n\n-- Kierränkö minä sen selän taakse?\n\n-- Menehän matkaasi\n\nJa hyvästiä sanomatta lähti herra pihalle, piiska kädessä, joka aina\noli varuilla eteisen naulassa. Rouvan henkeä oikein helpotti, kun ovi\npaukahti kiinni. Ei ollut viha onneksi päässyt tällä kertaa häntä\nvastaan puhkeamaan, mutta siksi luuli rouva tuntevansa miehensä, ettei\nse kauan pysyisi puhkeamatta. Vaikka peloitti, niin meni hän kuitenkin\nikkunan pielestä katsomaan, verhon takaa, varkain. Hevonen seisoi\nrappujen edessä, nahkaset oli käännetty, niinkuin herra ne tahtoi, ja\nsuitsia piteli renki, antaakseen ne herralleen, niin pian kuin tämä\nistuutuisi. Ennenkuin ryhtyi lähtemään, tarkasteli herra kuitenkin\nvaljaat, koetti, oliko aisakello lujassa ja tunnusteli, miten kireälle\nse tolkkaremmi oli sidottu. Kaikki oli niin laitettu, ettei käynyt\nmihinkään tarttuminen. Rouva jo toivoi, että ehkä se pääsee pihasta\nlähtemään niin, ettei suutu.\n\n-- Kunhan ei vain varsa mitään ... Herra Jeesus siunatkoon ... no,\nniinpähän kävikin!\n\nHerran istuessa rekeen oli varsa vähän liian aikaisin riuhtaissut, ja\nkun ohjaksia tiukoitettiin, alkanut peruuttaa. Siitä kun sai piiskalla\npari huimausta, heittäytyi eteenpäin. Mutta kun suitset yhä kiskoivat\nja kun piiska yhä huimahteli, hyppäsi se ensin muutamia kertoja pystyyn\nja kiidätti sitten täydessä nelissä rekensä portin pieleen.\n\nSiihen se riisuttiin ja vietiin talliin.\n\n-- Voi hyvänen aika, nyt se taas saa selkäänsä, voivotteli rouva ja\nkiiruhti keittiön porstuaan. Piiatkin sieltä jo kurkistelivat ja\nhätäilivät, mutta kuitenkin teki mieli joka kerta kuunnella, miten\nherra hevosiaan kuritti.\n\nRenki seisoi peloissaan ovella eikä osannut mitään. Mutta kun herra toi\nvarsan ulos tallista, oli renkikin vähällä saada osansa.\n\n-- Mitä sinä siinä noljotat, häntä koipien välissä? Vedä reki tänne tai\nsaat samasta varresta! ärjäisi hänelle herra.\n\nRouva ja piiat olivat samassa pujahtaneet porstuan ovelta\nnäkymättömiin.\n\nJäsentäkään liikauttamatta antoi varsa nyt valjastaa itsensä.\n\n-- Hyppää kannoille, Pulkkinen! huusi herra portin kohdalla Pulkkiselle,\nmissä tämä oli koko ajan seisonut ja odottanut, pannen piippuunsa. -- Ja\nkoeta nyt ajaa, jos osaat, murahti hän kuistin suussa kuskilla\npysyttelevälle rengille ja antoi hänelle ohjakset.\n\n\n\n\nII\n\n\nTaksoituslautakunta istui pitäjäntuvan porstuanpohjakamarissa ja\narvosteli ihmisten omaisuutta. Pöytä oli siellä peräikkunan edessä,\njosta näkyi pappilan laajat pellot ja peltojen perältä kirkko. Pöydän\ntoisessa päässä istui luetteloita tarkastellen puheenjohtaja, entinen\nruotuväen kapteeni ja nykyinen maanviljelijä, lasisilmät nenällä ja\nkynä suussa. Vastapäätä häntä oli vallesmannin paikka. Siinä hän istui,\nruunun puolesta läsnäollen, selkä seinään nojaten, oikea kyynäspää\npöytää vasten ja samassa kädessä piippu; sillä näin tuttujen miesten\nkesken ei ollut tupakanpoltto virkapaikassakaan kielletty. Lautamiehet,\ntätä tointa varten erittäin valitut, istuivat seinävierillä siellä\ntäällä ympäri huonetta. Muutamat heistä polttelivat, toiset istuivat\njoutilaina siltaan päin kumarissa ja vähänväliä polviensa väliin\nsylkäisten. Jotkut eivät tehneet sitäkään, istuivathan vain ja\nkatastivat silloin tällöin ulos ikkunasta kartanolle, jossa väkeä\nliikkui alituista porinaa pitäen. Muuan oli mukavuuttaan hakien\nkiivennyt istumaan korkeaksi kootulle suntion sängylle, joka hänen alas\nsoluessaan vetäytyi aina kierommaksi, ja peiton alta alkoivat yhä\nenemmän ammottaa matrassi ja likaiset tyynyt.\n\n-- Sitten on Hukkanen, sanoi esimies, lehteä kääntäen. -- 250:stä oli\nviime vuonna ... pannaanko samasta nytkin?\n\n-- Pannaan vain, sanoi muuan lautamies, päätään nostamatta ja polviensa\nväliin sylkäisten.\n\n-- Kaarnajärven ontermanni tulee sitten ... nro 5 ... onko itse\nsaapuvilla?\n\n-- Tokko lie.\n\n-- 500 oli mennä vuonna...\n\n-- Sama välttää nytkin.\n\n-- Hyvin välttääkin.\n\n-- Mökinmies Pehkonen samalta tilalta...\n\n-- Se on itse täällä ... äsken näkyi ajavan, ilmoitti eräs ikkunasta\nkatsoja.\n\n-- Eikö se ole sen tamma tuolla aidassa kiinni, kurkotti se, joka\nsängyllä istui.\n\n-- Käske hänet sisään, siltavouti.\n\n-- Siltavouti taisi pistäytyä ulos, sanoi vallesmanni, käykää joku muu\nkäskemässä Pehkonen sisään.\n\nMuuan lautamies otti tämän tehdäkseen.\n\n-- Paljoksiko Pehkonen arvaa verotettavat tulonsa tänä vuonna? kysyi\nesimies, kun Pehkonen oli tullut ja kätellyt jokaista. -- 100 oli viime\nvuonna...\n\n-- Liekö noista niin paljon mihinkään arvattavata ... eikö tuota\nannettane anteeksi tällä kertaa kaikkia, arveli mökinmies koskettaen\ntakaraivoaan.\n\nMutta siihen panivat vallesmanni ja useat lautamiehet heti vastaan.\n\n-- Vai anteeksi? Ketäs sitten, jos ei sinua, jolla on rahoja lainanakin?\n\n-- Mistäpähän lie hyvin lainanakaan.\n\n-- Mitä se Pehkonen tyhjää ... onhan se tietty asia, sanoi muuan\nlautamies.\n\n-- Ei olisi liikaa, vaikka pantaisiin 300 markasta, tahtoi vallesmanni.\n\n-- Vai 300:sta! Ei hyvät miehet!\n\n-- Paljon taitaa olla 300, mutta pannaan 200, niin se ehkä passaa\nparahiksi, arveli esimies. -- Eivätkö kaikki ole sitä mieltä?\n\n-- On kaikki ... kaikki on.\n\n-- Kyllä sitä nyt tuli liiaksi, jupisi Pehkonen mennessään.\n\n-- Ja nyt tulee, sanoi esimies hiukan naurahtaen ja siirtäen lasisilmät\notsalleen, nyt tulee Hellmannin herra.\n\n-- Joko tulee?\n\n-- No, paljonko sille pannaan? kysyi hän sitten, mahdin paino\näänessään. -- Niinkuin jo oli tän'aamuna puhe, niin ei taida kukaan sen\nmiehen rikkautta tarkoilleen tietää.\n\n-Tiedetään ne niin hyvin ainakin, sanoi vallesmanni ja meni kopistamaan\nperiä piipustaan uunin eteen, ettei liikoja panna, vaikka pantaisiin\nenemmän kuin kenellekään muulle.\n\n-- Pitäisi kuitenkin tarkoilleen punnita, ettei tule erehdystä, arveli\npiippuaan sytyttäessään esimies.\n\nSiinä tuli sitten vähäinen seisaus toimituksessa ja jouduttiin hetkeksi\npois asiasta. Tai siinähän sitä oikeastaan kuitenkin pysyttiin. Syntyi\nyleinen haastelu Hellmannin herran varoista ja siitä varsinkin, miten\nhän oli niitä koonnut. Tiettiin niitä jo aluksi silloinkin olleen, kun\nherra Pohjanmaalta näille tienoille ilmaantui ja osti rappiolla olleen\nHovinmaan. Nouti kohta sen tehtyään kotipuolestaan rouvan ja sen mukana\nkuului saaneen lisärahoja, joilla rupesi maataan rakentamaan. Mutta\nrouva kuoli jo muutaman vuoden kuluttua rintatautiin ... kuoleehan sitä\nsemmoisen karilaan käsiin, mustaverisen, ison ja äkäisen...\n\n-- Niin, no, ehkä ne puheet saavat olla sinänsä, sanoi esimies miedolla\nhuomautuksella sille lautamiehelle, joka näitä kertoi.\n\n-- Olkootpa vain ... en minä heitä, vaan kun tuli muutenkin puheeksi...\n\n-- Eikö se ole etenkin hevoskaupoissa voittanut? tiedusteli esimies,\nikäänkuin pois pyyhkiäkseen muistutustaan.\n\n-- Niissähän se on, vaan parhaat voittonsa se on kuitenkin elokaupalla\nsaanut. Hyvinä vuosina ostaa huokeasta ja huonoina myöpi\nmoninkertaiseen hintaan.\n\n-- Entäs kun tässä tuonoittain oli näppiään lyöden sitä kehunut. Voitin,\nettä pätkähti! oli sanonut. Ja toista kymmentä markkaa oli tynnyriltä\nvoittanut.\n\n-- Kiskoo, missä saa, minkä mökkiläisiltäänkin. Eikä sen maalla kestä\nkukaan. Parissa vuodessa meni Aapoltakin arennista ja päivätöistä\nhevoset ja lehmät ja kaikki...\n\n-- Sekö se on, jota ei päästänyt leikkuupelloltaan omaa ruistaan\nleikkaamaan, vaikka mies pyysi, kun näki pakkasen tulevan?\n\n-- Sehän se on, Aappo Huttunen. Nyt on mies kasakkana ja joukko kiertää\nmieroa.\n\n-- Sillä laillahan sitä rikastuu...\n\n-- Niin, ja sitten niin nihki tarkka ... lukemalla kuulutaan muikkujakin\njoukolle eteen annettavan, happamia nekin, eikä voin mausta\npuhettakaan...\n\nSamassa kalahti porokello tiukasti ulkona, ja ikkunan ohitse näkyi ajaa\nkarahuttavan joku kipakkata vauhtia.\n\n-- Siinä se nyt on itse parahiksi! huudahti muuan ikkunan ääressä\nistuvista, ja kaikki kiiruhtivat katsomaan. Esimieskin vähän kurkotti\npäätään nähdäkseen, mutta ei kuitenkaan lähtenyt paikoiltaan, niinkuin\nteki sängyllä olija, joka veti alas tullessaan puolet makuuvaatteista\nlattiaan. Eikä ollut aikaa korjata niitä, ennenkuin oli katsonut\ntarpeekseen.\n\n-- Siihenpähän joutui!\n\n-- Aivan on likomäräksi varsansa ajanut...\n\n-- Kuskikin sill' on mukana...\n\n-- Jos lautamiehet istuvat paikoilleen, niin jatketaan toimitusta,\nhuomautti yht'äkkiä kuitenkin kapteeni viranomaisella äänellä. -- Koska\nasianomainen itse on tullut ja kun ollaan epätietoiset hänen verotusta\nvarten lukuun otettavasta omaisuudestaan, niin lienee parasta kutsua\nhänet itsensä sisään ja hän saa, jos tahtoo, antaa lautakunnan\nhyväksyttäväksi ilmoituksen varoistaan. Siltavouti menee ja kutsuu\nherra Hellmannin sisään.\n\nMutta Hellmanni tuli jo kutsumatta. Aukaisi oven repäisemällä ja astui\nturkki päällä sen täydeltä kamariin.\n\n-- Hyvä päivä! sanoi hän lyhyesti ja uhkaavasti. Esimies kumarsi\nkankeasti pöytänsä päästä ja selaili papereitaan. Muut eivät\nliikahtaneetkaan. Herra mulkoili, turkkinsa vyötä päästellen, miehestä\nmieheen.\n\n-- Istutaan, vaikkei käsketäkään, murahti hän puoliääneen ja istuutui\nuunin eteen tyhjälle tuolille. Kukaan ei virkkanut mitään, eikä muuta\nkuulunut kuin esimiehen paperien ratina. Aikansa niitä käänneltyään\nsanoi tämä viimein:\n\n-- Se oli mökinmies Pehkonen Kaarnajärven kylästä, verotettiin 200\nmarkasta.\n\n-- Niin on.\n\n-- Kaksisataa on liian vähän, sanoi Hellmanni. -- Se mies sietää\nenemmänkin. Minä tiedän, että sen miehen varat puhtaassa rahassakin\nnousevat neljään sataan!\n\n-- Minä pyytäisin saada huomauttaa, että asia jo on päätetty ja että\nainoastaan lautakunnan jäsenillä tässä on puhevalta.\n\n-- Ahah! Jahah!\n\nHerra joutui vähän hämilleen, mutta koetteli peittää sitä rohkeasti\nkatselemalla ympärilleen. Suupieltään koetti hän pitää pilkallisesti\nväännyksissä, ja pikanelli kierteli uhkaavasti poskesta poskeen. Tuon\ntuostakin siveli hän tuuheata mustaa leukapartaansa.\n\nTaas toimi esimies äänetönnä papereineen niin pitkän aikaa, että\nHellmannilta viimein loppui maltti.\n\n-- Ei siitä selailemisesta taida loppua tullakaan? kysäisi hän.\n\nEsimies kohotti vihdoinkin rauhallisesti kulmiaan:\n\n-- Kaarnajärven tilan n:o 6 omistaa herra A. Hellman.\n\n-- Jahah! Joo! Joko löytyi?\n\n-- Oli viime takseerauksessa arvattu omistavan oman ilmiantonsa mukaan\n1,000 markkaa verotettavaa omaisuutta.\n\n-- Niin oli!\n\n-- Koska asianomainen nytkin on saapuvilla...\n\n-- Joo, saapuvilla on!\n\n-- ... niin pyytäisin saada lautakunnan puolesta kysyä, kuinka korkealle\nherra Hellman on tulonsa laskenut tänä vuonna.\n\n-- Olkoon samasta, vaikkei se sitäkään sietäisi! Lautamiesten ja\nvallesmannin puolesta kuului yhteinen kiusoittava halveksimisen pihaus.\n\n-- Häh? kivahti herra, ja veri täytti jo nähtävästi päätä kohti.\n\n-- Herra esimies, sanoi vallesmanni, minulla olisi tätä ilmoitusta\nvastaan tehtävä se muistutus, että summa on aivan liian pieni.\n\n-- Mitä! Pieni! -- Ja herra tyhjensi kiivaasti suunsa pikanellista, jonka\nsylkäisi kauaksi luotaan.\n\n-- Sen tietää jokainen, että pieni se on. Joka lautamies sen saattaa\nsanoa.\n\n-- Pieni on, todistettiin yksimielisesti.\n\n-- Mistä hiidestä te...? Kuule, sinä, Ruutper, mistä helvetistä sinä\ntiedät minun tavarani? Sinäkö ne oot lukenut minun rahani?\n\n-- Jos en oo lukenutkaan, niin tiedän kuitenkin ... vaikkei ehkä niin\npennilleen, niin tiedetään ne kuitenkin! Kyllä sinun tukkikauppasi\ntunnetaan ja perintösi ja elo-kauppasi ... ja jokainen tietää ilman\nsinun rahojasi lukematta, joilta olet metsiä ostanut ja toisille\nmyönyt. Niistä olet kaikille kehunut ... minulle ja monelle muulle,\nmutta minulle viimeksi.\n\n-- Milloinka minä olen sinulle kehunut? Elä sinä valehtele, minä en ole\nkehunut kenellekään!\n\n-- Olet kehunut ja jos et olisikaan, niin näkisihän sen sinun\nrakennuksistasikin ja kaikista laitoksistasi.\n\n-- Siitäkö minua verotetaan, että minä rakennan ja laittelen? Siitäkö\nminua verotetaan? Häh?\n\n-- Siitä ne sinun varasi näkee! Ja on sinulla perintöjä ja prosentteja\nkanssa!\n\n-- Sano sinä, että siitäkö minua verotetaan, jos rakennan peltojani ja\npanen rahani maahan? Häh?\n\n-- 10,000 markkaa sait mennäkin talvena Honkakankaan metsillä, ja ei kai\nne ole miten vielä maahan menneet?\n\n-- Jos eivät mahaan...\n\n-- Elä viisastele, Juntunen ... se on minun oma asiani! -- Etkä sinä ole\nsen kummempi viisas kuin muutkaan, vaikk' olet lautamies!\n\n-- Tässä ei saa mennä persoonallisuuksiin, huomautti esimies lujasti.\nHerra Hellmannilta ei pyydetä muita selityksiä kuin lyhyt ilmianto,\nkuinka suureksi hän arvaa tämänvuotiset tulonsa.\n\n-- Se on sillä sanalla kuin minä sen jo sanoin!\n\n-- Ehkä olette hyvä ja vähäksi aikaa astutte ulos. Jos tahdotte kuulla\nlautakunnan päätöksen, niin saatte hetken kuluttua jälleen tulla\nsisään.\n\n-- Vaan sen minä sanon, että jos minulta liikaa veroa otetaan...\n\n-- Ei liikaa otetakaan, naurahti lautakunta, ja Hellmanni kuuli ulos\nmennessään samaa ärsyttävää naurahtelemista kuin äskenkin.\n\nVastaukseksi paukahutti hän oven jälkeensä kiinni sillä vauhdilla, että\nikkunat helähtivät seinillä. Hänen kiukkunsa oli yhä ylennyt kamarissa.\n\n-- Mitä miehiä ne on nuo tuolla kamarissa? kipakoitsi herra porstuassa\noleville. Kuka niille on antanut oikeuden siellä istua ja räknätä\nihmisten rahoja? Kuka? Tietääkö teistä kukaan: kuka?\n\n-- Eikö nuita lie se kuntakokkous valinna?\n\n-- Kissa ne on valinnut! Ja ne on suuria roistoja jok'ikinen, köyhiä\nruunun rottia! Semmoisia niitä pannaan siihen kometiiaan! Joilla ei ole\npennin pätkääkään omasta puolestaan panna!\n\n-- Minkääntähen nuo ei oo herroo valinna?\n\n-- Häh? Pidä suus' kiinni siinä! Mikä sinä oot tässä puhuja?\n\n-- Oompahan voan.\n\n-- Min' en ole sinulle mitään puhunut! Niin että elä sinä tule\nminullekaan puhumaan! Ja pidä suus' kiinni! Muista se!\n\n-- Pittää pittee...\n\n-- Liiastako ne tahtoo herroo verottoo? kysyy muuan toinen joukosta.\n\n-- Mitä se sinua liikuttaa?\n\n-- Mitäpä tuo kyllä liikuttannookaan.\n\n-- Sido, Olli, lyhemmälle tuo marhaminta, ärjäisi herra rappusilta\nrengilleen. -- Etkö sinä vielä ole oppinut hevosta kiinni sitomaan? --\nTprusoh! mitä sinä siinä hypit? Luuletko sinä? Tprusoh! sanon minä.\n\nVarsa ei liikahtanutkaan muuta kuin sen, minkä ehdottomasti vavahteli\nisäntänsä siihen palavin silmin tuijottaessa ja sitä katseillaan\nhillitessä. Kaulansa se oli työntänyt seinää vasten koukkuun ja seurasi\npelon kelme silmissä herransa pienimpiäkin liikkeitä.\n\n-- Sisoh! Sinäkö tässä et aio -- sanoi hän. Mutta sitten pyörähti hän\nkantapäillään väkijoukkoon päin: -- Mitä te, moukat, siinä tollotatte?\nEttekö te ole ennen nähneet hevosta koulattavan?\n\nVäki väistyi vähän, ja samassa kutsui siltavouti herran takaisin\nkamariin.\n\nHerran kiukku ei ollut päässyt vielä puoleksikaan purkautumaan.\nSuupielet olivat pahasti väännyksissä, silmien päällä välkähteli vihan\nverho ja niskakarvat pörhistyivät hatun alla pystyyn.\n\n-- No, mitä niillä herroilla on sanomista? ja hän jäi hajasäärin\nseisomaan keskelle lattiaa.\n\nEsimies ilmoitti rauhallisesti sanottavansa:\n\n-- Kun lautakunta on varmalta taholta saanut tietoonsa, että\nKaarnajärven tilan n:o 6 omistaja herra A. Hellman on viime kuluneena\nvuotena kaupoilla ja kaikenlaisilla hankkimisilla, joista hän itse\ntietää yhtä hyvin kuin lautakuntakin, lisännyt omaisuuttaan siinä\nmäärässä, että hänen kunnanveronmaksunsa kohtuuden mukaan vaativat\nmelkoista korotusta, niin on lautakunta katsonut velvollisuudekseen\narvata hänen verotettavan omaisuutensa seitsemään tuhanteen markkaan.\n\n-- Se on saatanan...!\n\n-- Joka asianomaiselle täten...\n\n-- Se on saatanan vale, sanon minä, ja te olette jokainen suuria\nroistoja, metsärosvoja, kaiken maailman suurimpia ryöväreitä! Ja sen\nminä sanon, että... Ja jos te edes olisitte oikeita ihmisiä ... mutta\nteillä on jok'ikisellä minua kohtaan vihaa ja kateutta! Teillä on\nvanhaa vihaa, ja se on sinun työtäsi, Ruutperi, sinun työtäsi se on,\nsinä kostat, kun et saanut lainaksi rahaa! Mutta sano sinä, mikä sinä\nolet, vai sanonko minä? Sinä olet juomari, huorintekijä...\n\n-- Herra esimies, minä pyydän...\n\n-- Tuoko on esimies? Mikä esimies se on enemmän kuin muutkaan? Se\npaperejaan tuossa selailee, mutta tuskin tietää itsekään, mitä niissä\nseisoo. Et sinä ole muita kummempi! Lehmäsikin kuolevat joka talvi\npunatautiin, mutta eipähän minun lehmäni kuole! Mitä sinulle siitä\nmeijeristäsikään on? Mikä sinä olet sen kummempi kuin muutkaan? Et ole\nmuuta kuin ruunun puustellin arentaattori, lampuoti, loinen ja vanha\nkersantti, rahjus...!\n\n-- Om int' bror slutar och aflägsnar sig pä fläcken härifrän, så låter\njag nämnden ta' dej i nacken och kasta ut dej! [Jos et herkeä ja mene\nkohta paikalla tiehesi, minä annan lautakunnan tarttua sinua niskaan ja\nheittää ulos!]\n\n-- Puhu suomea, jos osaat, eläkä mongerra! Anna kuulla muidenkin, anna\nkuulla moukkainkin puhettasi! Minutko ulos? Tulkaapas! E-ohoh! Aina\nminä yhden tuommoisen lautakunnan nujerran! Liikkukaahan siitä, niin\nikkunasta lennätte hevostenne eteen joka mies! -- Mitä te olette\nmiehiänne? Sanotteko sen itse, vai sanonko minä? -- Ovi auki, että\nmuutkin kuulee! -- Te olette jokainen niitä pitäjän suurimpia rahjuksia,\ntuppeliineja, herrain hännänkannattajia, köyhiä rottia, luunpurijoita,\ntoisen tavaran tonkijoita -- sikoja! -- Ette te ole tavarata nähneetkään\nettekä kuulleet, että sitä onkaan, ennenkuin kuulitte, että sitä\nminulla on. Ja minulla sitä on! Minulla on enemmän kuin tiedättekään!\nSeitsemänkö tuhatta vain! Se on vähäinen raha ... en ilkeäisi sen\nvertaisesta verottaa, kun on kerran sitä varten tuohon istuutunut ...\nen totta maar ilkeäisi! Pankaa kymmenentuhatta kerrassaan! Eli\nsatatuhatta eli kaksi! Kirjoita kirjaasi sinä, esimies, jos osaat!\nIstu paikoillesi ja kirjoita se kirjaasi tuon seitsemän tuhannen\nlisäksi! Tuoss' on vielä rukkaset kaupantekiäisiksi ... ota pantiksi\nrukkaset ... heh!\n\n-- Pankaa ovi kiinni, komsarjus!\n\n-- Anna vain olla oven auki! Ei tässä lukittujen ovien takana\nkeskustella! Kohta lähden, jahka saan turkin päälleni! Pikanellipuru\nvielä jäi! Tuoss' on sekin! Pthyi! Siin' on seinässä, korvasi juuressa,\nvallesmanni! Irtauta se siitä ja pistä suuhusi! Pistä, pistä, se on\nhyvin makea! Ja lautamiehet saavat tulla kotiin piipunperiä hakemaan!\nNiin, pankaa sekin paperillenne, että minulla on verotettavaa\nomaisuutta kaksi tötteröllistä piipunperiä ja toista yhä tulee! Häh?\n\n-- Heittäkää ulos hänet!\n\n-- E-ohoh! Ei minua väkisin heitetä, jos en hyvällä lähde! Mutta jo minä\nlähdenkin! Ei ole tällä kertaa tämän enemmän sanomista! Toissa kertana\nlisää! Hyvästi!\n\nRöyhkäisten töytäsi hän ulos aukinaisesta ovesta ja hajoitti mennessään\nporstuaan kokoontuneen väkijoukon kahtia.\n\n-- Hevonen tänne! huusi hän kädet puuskassa porstuan rappusilta\nrengilleen. -- Aja tänne rappujen eteen! Täss' ei ole köyhä lähtemässä,\njoka maksaa seitsemästä tuhannesta veroakin!\n\nRentonaan nakkautui hän rekeen, niin että perälauta rasahti...\n\n-- Hyppää kannoille, Pulkkinen! Ja ann' mennä, Olli!\n\nVarsa puhalsi seisovilta jaloiltaan täyteen laukkaan.\n\n-- Mjukaste tjenare! [Nöyrin palvelijanne!] huusi herra mennessään\nlautamiehille, jotka uteliaisuudesta seisoivat kaikki kamarin\nikkunassa. -- Mjukaste tjenare! Mjukaste tjenare! huusi hän, riipaisi\nlakin päästään ja huitoi sillä taakseen kaaren toisensa perästä, nosti\nja laski, ylös ja alas, niin että se toisin vuoroin korkealle kohosi,\ntoisin vuoroin tien viertä hipaisi.\n\nVasta kun oli pitäjäntupa näkymättömissä, herkesi hän, paiskasi lakin\nsyvälle päähänsä ja kääntyi reessään oikeinpäin istumaan.\n\nHän loisti ääretöntä tyytyväisyyttä, ja suu reuhotti koko matkan\nleveässä hymyssä, silloin kun se ei ääneensä nauranut.\n\n-- Ähäh, ähäh! hoki hän. -- Saivatpas, saivatpas! Häh, Pulkkinen, kuulitko\nsinä, mitenkä minä niille annoin?\n\nPulkkinen keikkui kapeilla kannoilla, vuoroin kummallakin, eikä hän\ntahtonut siellä varsan kiitäessä mitenkään pysyä.\n\n-- Mitäh? Kuulitko sinä? Tule tänne reen laidalle istumaan! -- Totta kai\nkuulit, kun minä niille annoin?\n\n-- No, jo minä toki sen kuulin ... oikein olan takaa annoitte!\n\n-- Häh? Niin! Eikö niin? Mitä?\n\n-- Jo minä olisin vallesmannin sijassa vähemmästäkin hävennyt.\n\n-- Näitkö sinä, minkänäköisiä ne oli? Mitäh?\n\n-- Niin oli vallesmannikin happamen näköinen, kuin kauan käynyt sinukka\non makuinen.\n\n-- Silloinko kun minä rätkäytin pikanellipurun sen korvan juureen?\n\n-- Silloinpa silloin.\n\nHellmanni muisti sen ja paljon muutakin, mitä oli sanonut. Ja uudelleen\nja aina uudelleen hän nauroi niille ja kyseli niitä.\n\n-- Häh-häh-häh! -- Saivatpas kerran! -- Häh-häh-häh! -- No jo minä niille\nannoin! Saivatpa ne maineensa kuulla! Vaan kyllä ne sen sietikin!\nOttivatko ne ne minun rukkaseni lattialta? Näitkö sinä, ottivatko?\n\n-- En nähnyt minä.\n\n-- Ottivat ne, saat uskoa, että ottivat! Vaan näitkö sen, paniko\nvallesmanni minun pikanellipuruni suuhunsa? Paniko se? Näitkö sinä?\n\n-- Liekö tuo tuota toki pannut?\n\n-- Sekö? Pani se! Se pani! Saat olla varma, että pani! Nyt se sitä\nsiellä parhaallaan pureksii!\n\nKoko matkan kotiin saakka kesti puhetta tästä samasta asiasta,\nuudelleen ja aina uudelleen. Ja naurun lähteet näyttivät olevan\nloppumattomat.\n\nPihaan tultuaan ei herra mennyt suoraan huoneeseen, vaan jäi hevosta\nriisuttaessa sitä taputtelemaan ja silittelemään.\n\n-- Anna kauroja varsalle, Olli! Anna sen syödä, minkä syödä saattaa,\nkäski hän vielä mennessään, ja porstuan ovelta huusi hän Pulkkiselle,\njoka veti rekeä liiteriin:\n\n-- Tule ryypyille, Pulkkinen! Otetaan pieni naukku sen seikan päälle.\nKäy pois vain!\n\n-- Jahka minä tämän reen vedän liiteriin.\n\n-- Ei sillä kiirettä ... ann' olla siinä vain ... joutaa sen Ollikin\nvetämään.\n\nVeti Pulkkinen kuitenkin reen liiteriin, ja sen tehtyään meni hän vielä\ntallissa käymään.\n\n-- Meneeköhän tuo tuommoinen meno käräjittä? arveli renki.\n\n-- Ei mene käräjittä ... hulluja olisivat herrat, jos heittäisivät...\n\n-- Vaan eihän koira koiran hännälle polje...\n\n-- Vaikka kohta...\n\n-- Käypiköhän pahastikin?\n\n-- Siitä on satain markkain sakot, saattaa olla tuhansienkin, istuvan\noikeuden haukkumisesta ... hyvässä lykyssä västinkiäkin...\n\n-- Hyhhyy! vihelsi renki.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLautamies oli ajanut pihaan eikä näkynyt pitävän erikoista kiirettä\nsisääntulollaan. Sitoi viivytellen hevosensa portin pieleen, kaivoi\nheinätukon seviltä ja heitti sen eteen, levitti loimen selkään ja lähti\nsitten verkalleen tulemaan pihan yli. Se oli herättänyt herrassa\nepäilystä, ja levotonna oli hän kävellyt lattiata edestakaisin, aina\nvähän väliä seisahtuen ikkunasta katsomaan.\n\nHän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies.\nHerra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään\nnäkynyt.\n\n-- Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies\npuhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan.\n\n-- On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin.\n\nTupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä\nkarkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja\nnytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä\ntiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin\nkäytöstä.\n\n-- Hyvänlainen on ilma ... ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki\npakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja\nsitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja\ntarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä.\n\n-- Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen.\n\n-- Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra.\n\n-- Kotoahan minä alkujani lähdin tän' aamuna ajelemaan.\n\n-- Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen.\n\n-- Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin.\n\nPiika toi kahvia kahdella kupilla, toisella Pulkkiselle, toisella\nherralle.\n\n-- Tarjoo lautamiehelle.\n\nLautamiehen juodessa ei herra voinut olla kysymättä:\n\n-- Onko lautamiehellä minulle mitä erikoista asiata?\n\n-- Herrallehan sitä olisi.\n\n-- Käy, Pulkkinen, pois, niin saa lautamies...\n\n-- Eikä tarvitse mennä ... saa sen asian kuulla vierasmieskin.\n\nNyt oli Hellmanni varma siitä, että se oli manuu.\n\n-- Manatako meinaat? äsähti hän.\n\nLautamies kallisti viimeisen kerran teevadilta kahvia, asetti sen\npäälle paikoilleen kupin ja muutti polveltaan lusikan teevadille.\nSitten pani pöydälle kaikki, otti piipun lattialta, jossa se oli ollut\nasetettuna tuolia vasten, ja sytytti. Vasta kun oli muutamia savuja\nvetänyt, sanoi hän:\n\n-- Manata.\n\n-- Mistä hyvästä? Häh? Kenenkä asiasta? Velastako? Olenko minä velkaa\nkellekään?\n\n-- Ei toki velasta vähääkään.\n\nLautamies nousi seisoalleen, pani piipun sijoilleen hyllyyn ja sanoi\nvarmalla, virallisella äänellä:\n\n-- Vaan kunnianloukkauksesta, joka on tapahtunut viime viikon tiistaina\npitäjän tuvalla, kutsun teitä oikeuden eteen siitä asiasta vastaamaan\nensi maanantaina taksoituslautakunnan puolesta kapteeni Stålhammar.\n\n-- Vai niin! Vai niin! Ohoh! Vai siitä! Hm! Herra oli joutunut aivan\nhämilleen. Tuota oli hän heti lautamiehen nähtyään alkanut pelätä,\nmutta ei hän tahtonut aavistuksiaan uskoa. Nyt se tuli niinkuin leimaus\npilvettömältä taivaalta. Ja lautamiehen varmuus ja arvokkuus esti hänet\nhaukkumisiin härähtämästä.\n\n-- Kunnianloukkauksesta? Vai niin! Missä minä häntä olen loukannut?\n\n-- Tottapahan sen tietänevät ne, jotka minua käskivät teitä käräjiin\nkutsumaan.\n\n-- Vaan tulenkos minä heidän kutsuilleen?\n\n-- Omassa vallassannepahan se lienee...\n\n-- Kuka se käski manaamaan?\n\n-- Kapteeni minulle manuun antoi.\n\n-- Sano sille, että minä en tule ... ei tarvitse luullakaan! Käske\npyyhkimään pois kanne tuomarin kirjasta... Turha vaiva se on! I-ihan\nturha vaiva!\n\nHerra käveli epävakaisesti ja levottomasti edestakaisin lattialla ja\nvakuutti yhä, ettei hän tule ja että on turha vaiva.\n\n-- Pitää tästä lähteä ajamaan, sanoi lautamies ja heitti kätellen\nhyvästinsä.\n\nKun lautamies oli painanut oven kiinni, teki herra liikkeen lähteäkseen\nhänen jälkeensä. Mutta sitten kääntyi hän kuitenkin Pulkkisen puoleen.\n\n-- Kuule, Pulkkinen, luuletko sinä siitä mitään olevan?\n\n-- En tunne minä lakia. Mahtaiskohan mitä olla...\n\n-- Käy kysymässä lautamieheltä, mitä se arvelee... Mene nyt pian,\nennenkuin se ennättää lähteä ajamaan. Se jo päästelee hevostaan irti.\nVaan elä kysy niin, että minä muka olisin lähettänyt. Ole\ntiedustelevinasi niinkuin omasta puolestasi.\n\nSill'aikaa kun Pulkkinen näkyi puhelevan lautamiehen kanssa, tämän\nseistessä loimi kädessä, jonka oli hevosen selästä ottanut rekeen\npannakseen, äkkäsi Hellmanni tyhjät kahvikupit pöydällä. Julmistuen\nsiitä hyökkäsi hän salin yli ruokasalin ovelle ja karjaisi sieltä\nkeittiöön piialle:\n\n-- Mitä hiiden hävyttömyyttä se on, ettei kuppeja haeta pois? Siinäkö\nsinä meinaat antaa niiden seistakin? Siinäkö? Etkö sinä vastaa, lunttu?\nHäh?\n\n-- Herra Jeesus siunatkoon! Eihän tässä vielä tullut --\n\n-- Vieläkö sinä vastustat? Jos suusi avaat, ajan sinut heti paikalla --!\nMars hakemaan!\n\nHerra seisoi ovella ja osoitti hänet ojennetulla kädellä ohitsensa\nmenemään. Piika kiiruhti itku kurkussa kuppeja hakemaan, ja herra astui\nhänen kintereillään. Koko ajan oli tytöllä se pelko mielessä, että\npöydän ääressä se hänen kuppeja ottaessaan ... silloin se tukkaan\ntarttuu...\n\nMutta samassa tuli siihen Pulkkinen, ja piika pääsi pujottautumaan\npakoon.\n\n-- No, mitä se sanoi?\n\n-- Sanoi olevan satain markkain sakot ja hyvässä lykyssä västinkiä.\n\n-- E-ohoh! E-oo! Elä valehtele! Ei se tiedä ... se valehtelee ...\npeloittelee...\n\n-- Eiköhän mahtaisi lautamies tietää?\n\n-- Ei se tiedä paremmin kuin muutkaan... Enintään jos on, niin on\nviisikymmentä markkaa! Vai västinkiä! En minä usko, en ollenkaan minä\nsitä usko!\n\nMutta uskoi sen herra kuitenkin, ja yhä enemmän alkoivat hänen silmänsä\npelosta pälyä. Pulkkinen teki lähtöä.\n\n-- Kuules, Pulkkinen, elähän mene ... kuinka suuren sakon sanoi se\nolevan?\n\n-- Sanoi istuvan oikeuden haukkumisesta olevan satain markkain sakon,\nmutta kuului se saattavan tuhansiinkin nousta. Eikä aina tunnu\nrahallaankaan pääsevän.\n\nHerran tukka oli aivan epäjärjestyksessä, ja suun ympärys revähteli\nkuin itkua aloitellessa.\n\n-- Satain ... tuhansien markkain sakko ... tuhansien markkain sakko, ja\nehkä vielä västinkiä... Mutta ehkä ne vain peloittelevat tällä\nmanuulla? Luuletko sinä, että niillä on tosi mielessä? Mitä?\n\n-- Kysyin minä sitäkin lautamieheltä, ja toden sanoi olevan.\n\n-- Tosi niillä on! Se niillä on ... ei ne heitä! On ne semmoisia susia\n... kyllä ne on koko roistoja!\n\n-- Sitä arveli lautamies, että eikö nuo ehkä mahtaisi sovintoon ruveta,\njos maksaisi.\n\n-- Josko maksaisi?\n\n-- Ei kai ne ilmankaan...\n\n-- Eihän ne ilman ... tietäähän sen ... vai ilman? Ei ne vähään\nheittäisikään ... kyllä ne ottaa osaavat, kun kerrankin saavat ... on\nne semmoisia susia!\n\n-- Vaan pääsisihän tuosta sillä lailla edes rahallaan.\n\n-- Jottako muuten västinkiä?\n\n-- Miksipähän oikeus sen katsoisi ... sitä ei tiedä edeltäpäin kukaan.\n\n-- Kyllä se sen siksi katsoo ... ei ne armahda ... niillä on kaikilla\nvanhaa vihaa ... on ne semmoisia advokaatteja! -- Voi tätä onnettomuuden\nkohtausta, voi tätä onnettomuuden kohtausta!\n\nTukkaansa repien ja vaikeroiden käveli Hellmanni sinne tänne kaikissa\nhuoneissa. Pulkkinen teki lähtöä moneen kertaan, mutta herra ei häntä\npäästänyt.\n\n-- Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... ei sinulla ole minnekään\nkiirettä ... odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille!\n\n-- Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille.\n\n-- Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske\nvaljastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden\nkohtausta!\n\nKaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista\neniten. Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia,\nniinkuin aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko,\nja reen perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas.\n\n-- Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä\nrengilleen, ja käski hitaasti hevostaan.\n\n-- Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle\nkatsellessaan isäntänsä lähtöä.\n\n\nMutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen\nmaailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä\nvastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut\nperästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan\nrupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja\nadvokaatteja...\n\nHän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla\nkuin piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja\nja korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean\nolkapään ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja\nvähitellen koko ruumiiseen.\n\nRäntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja\npoveen. Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa\nnivelet erilleen toisistaan.\n\nPaha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja alkoi\nkumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt\nylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista\npahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni\nteko, joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna ja viimein kokonaan\nmielestä unohtunut. Tuskastuen yritti hän väkisin kiristää raot kiinni,\nmutta kuta enemmän hän sitä koetti, sitä enemmän repesivät ne\ntoisistaan hajalleen. Silloin koetti hän olla huomaamatta eikä ollut\nmitään näkevinään. Kyllä hän tiesi, että häntä joku tahtoi peloitella.\nVaan ei se hänestä sillä lailla liiaksi hyötyisi!\n\nUhka ei kuitenkaan auttanut, eivätkä pahat paikat ottaneet\nsulkeutuakseen. Silloin sai arkuus vallan ja pani sielun vapisemaan\nsitä mukaa kuin vilu tuli tuntuvammaksi ja kuta kipeämmin jäärakeet\nkasvoja ruoskivat. Ihan tuntuvin kourin kiristi mieltä se ajatus, että\nkostaja on kimppuun käynyt ja että se se on kaikki näin laittanut. Se,\neikä muu mikään, hänen silmänsä sokaisi ja pani hänet haukkumaan siellä\npitäjäntuvalla, antaakseen siten vihamiehille vallan. Se on viekas ja\ntaitava, kamppaa jalallaan ja kaataa silloin juuri, kun ei arvaa\nvähääkään varoa.\n\nVaistomaisesti alkoi hänen mielensä siinä haparoida jotain asetta,\njolla voisi torjua kostajata luotaan ja jonka avulla saattaisi itseään\npuolustella. Kauan etsitti, ennenkuin löytyi, mutta viimein johtui\nmieleen kuitenkin semmoinen hyvä teko, joka aseeksi kelpasi. Ja\npitämällä piti hän edessään ja käänteli joka taholle ja riiputteli ja\nheilutteli kuin linnun pelättiä sitä, minkä oli saanut käsiinsä. Vanha\nkerjäläisvaimo se oli, hän oli sen kerran tällä samalla selällä\najaessaan tavannut ja ottanut paleltumasta rekeensä. Lapsensa kanssa\noli vaimo umpea tietä paarustellut ja siihen olisivat paleltuneet\nkohta, ellei hän olisi heitä auttanut, rekensä perään pannut ja\nnahkasilla peittänyt. Itse oli vielä kuskille istunut, vaikka oli kova\npakkanen ja kipakka viima. Sillä lailla oli kotiinsa ajanut, ja siellä\noli vaimo saanut syödä ja sairastaa toista viikkoa, ja lapselle oli\nvälistä annettu vehnästäkin niinkuin myöskin vaimolle itselleen kahvia.\nEikä vaimo lapsineen ollut edes oman pitäjän kerjäläisiä; jostakin oli\nkaukaa Pohjanmaalta, ja hän tiesi kertoa kaikenlaista herran\nkotipuolesta. Hyvä hän oli ollut hierojakin ja hieronut olikin herraa\nja koko talonväkeä. Mutta hyvä työ pysyi hyvänä työnä kuitenkin, sillä\nolisi niitä hierojia ollut omassakin aluskunnassa.\n\nTätä muistellessa kohentui mieli, ja irvallaan olevat raot näyttivät\nvetäytyvän kiinnemmäksi. Samassa oli jäämatkakin loppunut. Hevonen,\njoka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi\nyht'äkkiä reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa,\nja painavat ajatukset haihtuivat seurasta.\n\n-- Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin.\nMitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin\nmuutkaan!\n\nJa kun herra läheni kapteenin taloa ja ajaa karahutti pihaan, olivat\nkaikki äskeiset raot painuneet visusti toisiinsa, niin että omantunnon\npäällys oli kuin hyvästi kiinni juotettu silta. Ei rakoja näkynyt eikä\nrakojen juotoksiakaan. Kaikki oli yhtä sileää levyä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin\nHellmanni ajoi pihaan.\n\n-- Siinä susi, jossa ... tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun\nnäkivät Hellmannin kartanolle ajavan.\n\n-- Hän tulee sovinnoille ... me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin...\nSiitä tulee hyvä juttu!\n\nSe mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti nauroi\nsisäänpäin.\n\n-- Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini ... minä kuuntelen täältä\nkoko ajan...\n\nParahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni\nastui sisään.\n\nJotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa\ntuolille.\n\n-- Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli.\n\nKapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit\nnenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon\nkuulevan, mutta vasta jonkun aikaa viivyttyään nosti hän päänsä\nkatsellen tulijata lasien yli.\n\n-- Päivää, vastasi hän kylmästi ja hitaasti, samalla vähän kummastellen,\nja liikkumatta paikaltaan.\n\nHerra oli aikonut asettautua niinkuin kaikki olisi ollut entisellään,\nmutta vastaanotto vei heti häneltä sen varmuuden, jonka oli ollut\nsaamaisillaan. Koetti hän kuitenkin sitä ylläpitää mennen kättä\nantamaan. Vaikka isännän kädenpuristus oli laimea, niin teki hän\nsentään vielä sen, että istuutui käskemättä sohvaan. Arasti alkoivat\nhänen silmänsä kuitenkin pälyä ympäri huonetta, kattoon ja seinille,\nkun ei kapteeni aloittanut puhelua. Tämä vain istui paikoillaan, pää\npoispäin käännettynä peittääkseen nauruaan, jota oli vaikea pidättää.\n\n-- Onko mitään, jolla voin veljeä palvella? kysyi hän vihdoinkin hyvin\ntotisesti.\n\n-- Se nyt on se ikävä juttu... Elä ole milläskään ... annetaan sen\nolla ... mitäs me tyhjästä käräjöimään, yhden pitäjän miehet!\n\nJa hän koetti hymyillä ja teki kädellään halveksivan liikkeen koko\nasialle.\n\n-- Se on hyvä, että veli myöntää sen ikäväksi asiaksi. Ikävä se todella\nonkin ... varsinkin meille.\n\n-- Niin on, elkää huoliko siitä sen enempää ... mitäs joutavata ...\nsovitaan pois!\n\n-- Vai niin, vai olisi veli taipuvainen sovintooni Hm! -- Vai olisi veli\ntaipuvainen sovintoon! Hm! Jahah! jahah! Se ilahuttaa minua.\n\n-- Niinpä niin, mitäs siitä käräjätä käymään semmoisesta ... se on niin\nkovin pieni asia ... eikä siitä muuta hyötyä ole, kuin että se vain\nherättää tarpeetonta juorua... Saahan se olla? -- olkoon puhuttu!\n\nKapteeni istui yhä pää poispäin käännettynä, mutta vilkaisi kuitenkin\ntuon tuostakin oven rakoon, jossa kiiluili vallesmannin toinen silmä.\n\n-- Hm! rykäisi hän taas epämääräisesti. Tietääkö veli, millainen\nedesvastuu tuollaisesta menosta on meidän laissamme määrätty?\n\n-- En minä tiedä, mutta ei suinkaan se ... ei kai se suurikaan... En\nbagatelli...\n\n-- Se on sen mukaan, minkä nimen kukin millekin asialle antaa. Ehkä minä\nsaan luvan näyttää asiata koskevan lainpykälän ... ole hyvä ja tule\nlukemaan.\n\nKapteenilla oli jo lakikirja auki määrätyltä kohdalta, ja hän asetti\nsen pöydän nurkalle. Hellmanni tuli pöydän ääreen seisomaan, mutta\npyysi kapteenia lukemaan...\n\n-- Minulla kun ei ole lasisilmiä, sanoi hän syyksi.\n\n-- \"Keisarillinen asetus väärästä ilmiannosta ja _muusta\nkunnianloukkauksesta_, annettu marraskuun tjuguseks päivänä\nadertonhundra sekstiseks\", luki kapteeni seuraten tekstiä sormellaan.\n\n-- \"Sjette paragrafen: kukin, joka tarkoittaa alentaa toista hänen\nkansallisessa arvossaan taikka _vähentää luottamusta häneen siinä\ntoimituksessa_ tai elinkeinossa, jota hän harjoittaa\" ... sen sinä olet\njuuri _tehnyt_...\n\n-- Niin, niin, no entä sitten...\n\n-- \"joko puheella tai merkeillä tai kirjallisella esityksellä, jota hän\nlevittää tahi levityttää, väärästi syyttää häntä vissistä rikoksen\nlajista tai semmoisesta teosta, joka voi hänelle saattaa toisen\nylenkatseen, rangaistakoon herjauksesta kuritushuoneella kahdesta\nkuukaudesta kahteen vuoteen taikka vankeudella yhdestä kuukaudesta\nyhteen vuoteen taikka sakoilla viidestäkymmenestä tuhanteen markkaan\nsaakka.\"\n\n-- Jahah! Hm! Vai niin. Vaan onko tämä tämän aikuinen laki...?\n\n-- Se on vasta vahvistettu. Katso itse.\n\n-- Niin, niin ... niinpä näkyy olevan...\n\n-- Se on ankara pykälä.\n\n-- Vaan eikös siinä ole alin määrä viisikymmentä markkaa sakkoa?\n\n-- Se ei tässä tapauksessa voi tulla kysymykseenkään. Istuvan oikeuden\nherjaaminen on päinvastoin katsottava ankarimman määräyksen mukaan...\n\n-- En minä usko sitä.\n\n-- Päättäköön oikeus sen, jos et usko.\n\n-- On siinä \"förmildrande omständigheter\"... Minä en ollut oikein\nselvä...\n\n-- Olit sinä selvä, sen huomasi jokainen, ennenkuin aloit haukkua.\n\n-- En minä ollut selvä ... minä kävin ulkona sillä välillä...\n\n-- Omituista tosiaankin, ja minulle kun on kerrottu, ettet siellä muuta\ntehnyt kuin ärjyit hevosellesi...\n\nHellmanni ei osannut mitään siihen. Hän oli ääneti ja pureskeli\npartaansa.\n\n-- Niin no, sovitaan se nyt sitten ... minkä tähden te ette saata\nsopia...\n\n-- Kyllähän minä puolestani ... en pidä niin suurta väliä koko\nasialla ... saatan sen minä sopia, vaan en tiedä, kuinka...\n\nHyvän mielen hyrähdys pääsi herran kurkkutorvesta, ja kiitellen\nkapteenia tarttui hän hänen käteensä...\n\n-- Tack bror! Tack bror!\n\n-- Ei kiittämistä! Minä puolestani, sanoin minä, vaan en tiedä, kuinka\nmuitten laita on. Vallesmannin on pahempikin. Häntä sinä loukkasit\nenemmän kuin ketään muuta.\n\nHerra luuli jo pihdistä päässeensä ja nyt se kiristi häntä entistä\nkovemmin.\n\n-- Parasta on sentähden, jatkoi kapteeni, että ajat nyt heti kohta hänen\npuheilleen ja koetat pyytää häntä sovintoon...\n\n-- Minä lähden, minä lähden heti paikalla ajamaan ... ehkä hän\nsuostuu ... mitä luulet? Etkö luule, että hän suostuu?\n\n-- Saattaapa suostua...\n\n-- Eikö hän ole mitään sanonut?\n\n-- En minä ole häntä tavannut sitten viimeisen...\n\n-- No, mitä hän silloin? Oliko hän vihainen?\n\n-- Kyllä hän silloin oli julman vihainen...\n\n-- Vihainen se on ... se on vihainen ja sydämikkö. Mutta eiköhän tuo\nkuitenkin rupeisi sopimaan? Etkö luule, että hän rupeisi?\n\n-- Sitä ei voi tietää.\n\n-- Minä ehkä lähden hänen luokseen ajamaan ... mitä arvelet,\nmenenköhän?'\n\n-- En tiedä, kuinkahan olisi parasta.\n\n-- Kyllä minä lähden sinne heti paikalla. En käy kotonanikaan ... ajan\nohitse sinne suoraan. Sinä olet, veli, hyvä mies. En minä toista\nsemmoista miestä tunne ... en totta tosiaan minä tunne. -- Hyvästi nyt!\nKäy, hyvä veli, minunkin talossani... Sinä niin harvoin meillä käyt,\nvaikka me ollaan yhden pitäjän miehiä... Vaan hyvästi nyt!\n\n-- Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... istu nyt ja polttele!\n\n-- Ei, ei, kyllä minä polttaisin ... kiitoksia paljon ... mutta en minä\nnyt tällä kertaa ... minun pitää joutua sen vallesmannin luo...\n\n-- Eihän tuo nyt niin jäniksen selässä liene...\n\n-- Jos ennättää lähteä pitäjälle tai niin poispäin ... niin että kyllä\nminun täytyy ... anna nyt anteeksi...\n\n-- No, hyvästi sitten...\n\n-- Hyvästi, veli, sano vaimollesi terveisiä ja käy talossa...\n\nNotkeana ja hätiköiden lähti herra ulos, ja samassa tuli vallesmanni\npiilostaan. Yhdessä katsoivat he kapteenin kanssa ikkunasta, kuinka\nHellmanni päästi hevosensa irti tikapuista ja lähti kiireesti\nräntäsateeseen ajamaan.\n\nTuskin oli tulta viritetty, kun Hellmanni iltahämärissä ajaa uudelleen\nkapteenin pihaan...\n\nKapteeni ja vallesmanni istuivat totilasin ääressä, kun kompuroimista\nja lukon haparoimista kuului porstuasta. Viimein työntäytyi sieltä\nkulmakarvojaan myöten lumeen tahrattu mies.\n\n-- Hyv' iltaa, sanoi Hellmanni arasti.\n\n-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasivat toiset ystävällisesti. Veli on\nhyvä ja käypi istumaan.\n\nEpäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa\nsormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä\ntarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten\njatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä\nja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin\nsiihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta\nomaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä\nnoutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen.\n\n-- Minä kävin siellä teillä sen asian tähden ... kyllä kai se on\nkapteeni puhunut?\n\n-- Ei, mikä asia se on?\n\n-- Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla ... silloin ...\nkyllähän sinä sen muistat...\n\nVallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan.\n\n-- Sekö? -- Vai niin ... mitäs siitä?\n\n-- Minä kun olen saanut manuun sen tähden ... vaan ei anneta sen mennä\noikeuden eteen...\n\n-- Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa...\n\n-- Ei, ei anneta mennä ... sovitaan pois hyvinä miehinä...\n\nYhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään,\nniin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään:\n\n-- Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä...\n\n-- Hm! -- Ei se ole sillä hyvä ... sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit\nminua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi...\n\n-- En minä huorintekijäksi sanonut...\n\n-- Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet\nsanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin ...\nsinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden\nedessä...\n\n-- Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle ... näinikään...\n\n-- Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua\nkohti ... onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä\nei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin\nrangaistaan rikoslain mukaan -- murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää,\netten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän\njärjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta!\nTiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta?\n\n-- Kyllä minä sen tiedän ... suuri siitä on edesvastuu ... mutta se kun\ntapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani\nteen...\n\n-- Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian... Vallesmanni oli\ntodellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli\nhän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja\npuhui aina käänteen kohdalla.\n\n-- Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen ... peruuta pois, veli\nkulta, manuu ... minä maksan sopiaiset ... peruuta, hyvä veli ... johan\nlupasi kapteenikin sopia ... eikös luvannut?\n\n-- Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle.\n\n-- Minkä tähden sinä et sitten saata ... anna, hyvä veli, se\nanteeksi ... elä saata minua onnettomuuteen ... kyllä minä maksan,\nminkä tahdot...\n\n-- Maksatko niin paljon kuin minä tahdon?\n\n-- Niin, niin, kohtuuden mukaan...\n\n-- Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään ... et sinä ilman käräjiä maksa\npenniäkään!\n\n-- Minä maksan ... minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot?\n\n-- Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni. --\nPääasia on anteeksipyyntö...\n\n-- Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen...\n\n-- Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi\nanteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana?\n\n-- Lautakunta?\n\n-- Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja\njokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen...\n\n-- Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt\nhukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa ... voipa, voipa\nsentään!\n\nKun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja\nvoivotuksista, sanoi hän:\n\n-- No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta\nmuista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut.\n\n-- Voi, auta, hyvä veli... elä sorra...\n\n-- Etkö _sinä_ ole ketään sortanut?\n\n-- En minä ole...\n\n-- Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi...?\n\n-- Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu,\nkuinka hän on mökkiläistensä kanssa ... se on heidän oma asiansa...\n\n-- No, niin on, niin on... Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä\nkoettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan\npäästää sinut pulasta.\n\n-- Koeta, hyvä veli, koeta ... puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne\nsopimaan. -- Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin?\n\n-- Ei tässä pakkokeinoja käytetä!\n\n-- No ei, no ei, ei pakkokeinoja...\n\n-- Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö.\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen\nkapteeninkin vaativan...\n\n-- Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään.\n\n-- Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin.\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää\nanteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut.\n\n-- Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen ... milloinkas minä?\n\n-- Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten\nse ei...\n\n-- Sinun huoleksesi ... toki kaiketikin...\n\n-- Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina ... sen\nedellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä\nkutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa...\n\n-- Elä kutsu vieraita miehiä...\n\n-- Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii.\n\n-- Elä kutsu kuitenkaan kovin monta ... pari kolme...\n\n-- Se on minun asiani!\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan\nminä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa\nasianomaisen kustannuksella vähän hauskasti...\n\n-- Niin, mitenkä tuota --?\n\n-- Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat\nruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan...\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Suostutko siis siihen?\n\n-- Niin tuota ... vai niin... Ei kai se?... kuinka se...? Minä en ole\nniissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit?\n\n-- Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää ... no, jaa,\nkestit! Entä sitten?\n\n-- Ei mitään, ei mitään... Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka\nkalliiksi ne...?\n\n-- Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin\nann' mennä käräjiin ... sama meille on!\n\n-- Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä ... ilmanhan minä\nvain ... kyllähän se sopii niin... Joo... Hm!\n\nAsia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua\nmuusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin\nhajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli\npakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin,\nheitti hyvästinsä ja lähti ulos.\n\nMutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia\ntulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista...\n\n-- Tuota ... sitä minä ... niin että ... ettei niihin kesteihin, kun ne\ntulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon ... minulla on ollut\ntiukka rahasta nykyään ... niin saisi sanoa kievarin emännälle, että\ntulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä\nruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut ... vaikkei kai\nnämä pidot tulekaan ... niin, niin...\n\n-- Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin\nemännän huoleksi ... jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin,\nniin sillähän näistä pääset...\n\n-- Ei, ei millään lailla ... en minä ... hyvästi vain...\n\n-- Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt.\n\n-- Skål! vastasi vallesmanni.\n\n\nMutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie\noli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan,\nja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi\nmuutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä\nnietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin.\n\nKahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla.\nSe ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut\ntoisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja\nsitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän\nsaattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä\nvalta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea\nyksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta\nsummaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään\ntarvittiin. Yht'äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit\nsamppanjoineen ja jälkiruokineen... Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan?\nEi nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä\nvalta vaikka mihin ... ja niillä on vanhaa vihaa...\n\nLoppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun\nviimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui\nsurkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut\nvaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta.\n\n-- Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä,\nmutta herra ei vastausta antanut. -- Koskeeko päähän? Vai ehkä olet\nvilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä?\n\n-- Ei tarvitse...\n\n-- Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi... se on varmaankin se sinun\nvanha kaulatautisi, annatko minä koetan...\n\n-- Mitä helvettiä sinä hommaat siinä ... anna minun olla rauhassa...!\n\nVihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen\nulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven,\nkääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli yleinen riemu pitäjän herroissa, kun tuli kuuluksi, että Hellmanni\noli pakotettu pitämään kestit, joihin vallesmanni sai kutsua vieraat.\nJokaisella oli jotain äkää hovin herraa kohtaan, jos ei muusta, niin\nsiitä, että hän oli rikas, ja nyt nautittiin siitä herkusta, missä vain\nkaksi miestä yhteen sattui. Ja joka talossa, mihin vallesmanni\nuutisensa kuletti, hykerrettiin käsiä hyvästä mielestä, ja sekä\ntullessaan että lähtiessään sanoi vallesmanni samat sanansa:\n\n-- De' ... de' fröjdar mej ända intill lilltån, den här historien...\n[Tämä ilahduttaa minua pikkuvarvastani myöten, tämä juttu...]\n\n-- Se on oikein sille! kävipäs kerran satimeen sekin kettu! lisäsivät\naina toiset.\n\nVallesmanni oli kutsunut kaikki tuttavansa \"vieraiksimiehiksi\" pitoihin\nja muut asianomaiset olivat tehneet samoin. Niin että kun käräjien oli\nalkaminen juuri samaan aikaan, kaikki kirjurit, asianajajat, tuomarin\napulaiset, lautamiehet, siltavoudit ja muut siihen aikaan koossa olevat\nhenkilöt kieltään lipoen valmistuivat iloista iltaa viettämään\nHellmannin herran kustannuksella. Paitsi heitä oli tuomari, tohtori,\napteekkari ja puolikymmentä maakauppiasta myöskin pyydetty samaan\ntilaisuuteen saapumaan.\n\nKirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari\nja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin\nkäräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi.\nOikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten.\nRaamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin\nkorkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa\nvalkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä\npiti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin\nseiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot\nkannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin\nkesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa\nillallista, vaan tilannut \"_supeen_\".\n\nKestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin\npöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi\npuodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia\nkarahveihin.\n\n-- Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä.\n\n-- Haenhan minä ... ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän ...\nantaa Hellmannin kerran maksaa meillekin...\n\n-- Joutaa maksaa... Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa,\nsuolansakin ... mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin\npuotiin.\n\n-- Kyllä se on koko roisto se Hellmanni...\n\n-- Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole\nparempia muutkaan...\n\n-- Mitkäs?\n\n-- Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset\nmaksatetaan.\n\n-- Olikos sen pakko haukkua?\n\n-- Ei haukku haavaa tee. Ja hyvin ne sen ansaitsee. Jos minä olin\nhaukkumassa, niin haukuin vielä enemmän.\n\n-- Panenko monta punttia näille pöydille kullekin ... kaksiko?\n\n-- Pane kolme neljä ... kuta enemmän panee, sitä enemmän menee ... jos\non vara ottaa, niin ottavat aina uuden ja heittävät entisen puoleksi\npoltettuna pois...\n\n-- No, johan minä olen monta kertaa sanonut, että sinä olet välistä\nviisaampi kuin minä ... ei ole monella niin viisasta eukkoa kuin\nminulla.\n\nLihava emäntä nykäisi kylkeen piikaansa, iski hänelle silmää ja suhahti\npilkallisesti:\n\n-- Puhuu, niinkuin hän se muka tässä kuitenkin ... pyh!\n\nEmännänhän olikin puoti ja kaikki, ja hänellä oli valta talossaan.\nPuotipojan oli hän toiseksi miehekseen ottanut ja yhä hän itse hallitsi\nja vallitsi.\n\nMutta noin seitsemättä käydessä illalla alkoi ajaa vieraita pihaan.\nVallesmanni tuli ensiksi niinkuin isäntä ainakin ja vastaanotti toiset.\nTultuaan komensi hän lyhdyn porstuaan, käski asettaa lisää kynttilöitä\npöydille ja ikkunoille, jotta osaisivat vieraat kohti tulla ja että\nnäkyisi maantiellekin, että täällä on pidot niinkuin häät mitkäkin.\nMitäs tyhjästä säästämisestä! Ei ole köyhä maksamassa!\n\n-- Käykää vieraat peremmä ... astukaa vain sisään ... ja heti pieni\nkonjakkari kylmästä tultua ... tuokaa sokeria ja kylmää vettä!...\nKippis! -- Tääll' on tupakkaa, sikareja ja paperosseja, kumpaa vain\nhaluttaa ... olkaa hyvät! kehoitteli vallesmanni tulevia ja vei\nvieraansa perälle.\n\nTohtori tuli, toi suuren mahan mukanaan. Tuli tuomari ja pani nenänsä\ntorvena soimaan. Apteekkari hiipimällä niinikään saapui, hatustaan\nhuolissaan, minnekä sen panisi, ja kun sai sille sijan ikkunalla\nkukkien takana, ryhtyi heti partaansa ja kauan sitä kampaili liivin\ntaskussa säilytettävällä kammallaan ... sen tehtyään vasta paperossin\nsytytti ja yhtyi muiden seuraan. Kapteeni löydyttäytyi hänkin suuressa\nsudennahkaturkissa, josta selvittyään astui peremmälle huonetta\nsiistissä takissa, parta huolellisesti ajettuna, jälellä vain\nsäännölliset viikset, ja kädessä oma piippu. Sitä mukaa sitten muut\nkaikki, niin lautamiehet kuin kirjurit, asianajajat, tuomarin sihteerit\nja muutamia pitäjän rikkaimpia isäntiä.\n\nVallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan.\n\n-- Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän\nsanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan,\nviekkaasti hymyillen:\n\n-- Ei ole _kunniavieras_ vielä tullut, mutta ei se mitään ... saatetaan\ntässä siltä alkaa.\n\n-- Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin\nvallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa,\noikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja\nhousunkaulustaan kohottivat.\n\nKapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin,\njoka oli \"kunniavieraasta\" syntynyt:\n\n-- Se oli saakelin hyvä keksintö ... eikö totta?\n\n-- Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka\ntunsi näytelmätaidetta. -- Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka\nosais sitä kompponeerata.\n\n-- Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka\nhän tähän suostui?\n\n-- Täytyi, täytyi ... tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh,\nheh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu\nerään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä ... (ja sitten hän\nsen tarinan laveasti kertoi) ... ja eikö totta, eikö tämä ollut paras\nkeino rangaista?\n\n-- Se oli kerrassa paras ... ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi\nsyrjäisetkin...\n\n-- Ettekö ole kuulleet, kuinka me häntä karkuuteltiin edestakaisin...?\n\n-- Lumisateessa ja pyryssä ... niin! Rothberg siitä jo puhui... Mutta ei\nsitä olisi uskottu, että Hellmanni niin antaisi itseään...\n\n-- Täytyi, täytyi ... heh, heh, heh! Ei auttanut, kun västinki peloitti\n... heh, heh, heh!\n\n-- Mitä hiiden västinkiä siitä semmoisesta...?\n\n-- Tst! Juu, juu! niin on laki, mutta siitä asiasta ei saa puhua ennen\nkuin huomenna ... suu kiinni tänä iltana ... heh, heh, heh!\n\nKaikki nauroivat, sillä asia oli nyt kaikkien mielestä kahta\nsukkelampi, ja kapteenin ja vallesmannin temppu oli yleisenä\npuheenaineena joka ryhmässä.\n\nMutta Hellmannin viipyminen alkoi käydä vallesmannille pitkäksi, ja\nsentähden hän kävi keittiössä komentamassa totiveden sisään.\n\n-- Koskei näy kunniavierasta tulevaksi ... ja mehän tässä isäntiä ...\nsanoi hän ja rupesi panemaan sokeria lasiin, mutta silloin tuli\nkievarin renki sisään ja ilmoitti hänelle, että hovin herra kutsui ulos\npuheilleen...\n\n-- Minkä tähden se ei tule huoneeseen?\n\n-- Siellä se reessään istuu ja laittoi teitä hakemaan.\n\n-- Mitä hittoja se...? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos.\nMuutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan.\n\n-- Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset.\n\n-- Jo nousee ylös...\n\n-- Mitä varten se ei tule sisään?\n\n-- Ei tahdo tulla täältä kautta ... sanoo kernaammin menevänsä\npuotikamariin ensin ... olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään... \"Onko\nsiellä paljon vieraita?\" kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon...\n\"Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?\"... Ähäh, älysipäs! -- Tst! --\nVallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista... Ai, saakeli!\n\nOven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi\nvallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki\nsalissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät,\nseisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen\nensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella\nkumarruksella.\n\nVallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan\nkirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni\nkättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu\nkunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat\nkaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan.\nHellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: \"hyvä päivä ... terve!\npäivä ... hm ... tuota ... ei tuota ... hm ... hm!\" ja kun oli päässyt\nenimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen.\n\n-- Joko minun nyt kohta pitää...?\n\n-- Kyllä, kunhan booli valmistuu...\n\n-- Tuleeko booli...?\n\n-- Totta kai! kuinkas muuten?\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Käy sinä saliin, niin minä menen kiirehtimään boolia...\n\n-- Kuule, elähän mene ... niin, sitä minä, että etkö sinä ottaisi sitä\ntehdäksesi minun nimessäni...\n\n-- Niinkö anteeksipyyntöä?\n\n-- Niin ... samahan se olisi, jos sinäkin ... minä en oikein...\n\n-- Miksei, voinhan sen tehdä, kun itse olet salissa läsnä ... käy nyt\nsinne vain ja pane tupakka ja prykää lasi itsellesi...\n\n-- Kyllä minä taidan täällä odottaa siksi, kun...\n\n-- Tee tahtosi ... mutta kun kuulet minun boolin laitaan kilistävän,\nniin tule silloin sisään.\n\n-- Joo, joo...\n\nVallesmanni jätti Hellmannin puotikamariin ja kiiruhti itse saliin ja\nsieltä viereiseen huoneeseen, jossa isäntä ja apteekkari valmistelivat\nboolia. Vähitellen kokoontui sinne heidän ympärilleen joukko uteliaita\nlautamiehiä ja muita talonpoikia, jotka eivät olleet tätä kummaa ennen\nnähneet.\n\n-- Se on sitä keittoaan se, sanoi muuan.\n\n-- Eiköön ois yhtä hyvä syyvvä sokerit sinnään ja juuvva viinit ja\nkonjakit loatunaan!\n\n-- Näin tästä hyvä tulee.\n\n-- Sisoh! Jo riittää konjakki! Nyt pari pulloa viiniä vielä, neuvoi\napteekkari.\n\n-- Pane kerrassa neljä ja yksi pullo konjakkia vielä! kehoitti\nvallesmanni.\n\n-- Tulee liian väkevätä...\n\n-- Ja kalliimpaa...\n\n-- Ei haittaa kumpikaan! Paremmin tehoo, ja kalleudesta ei puhettakaan!\nVai tässä sokerivettä juomaan ... e-ohoh!\n\n-- Jokohan lie tuossa paljonnii eestä tavaroo?\n\n-- Elä sinä sitä kysy, vaan maista!\n\n-- Antakeepas mullennii maistoo ... kylläpä on hyvvee.\n\n-- Ei hyvää hetikään! Tuo pari pulloa samppanjaa!\n\n-- Elä hitossa!\n\n-- Mitä sinä ... ainahan niin ruukataan paremmissa booleissa.\n\nKaikki nauroivat viekkaasti ja iskivät silmää toisilleen.\n\nBoolia hämmennettiin ja yhä lisättiin siihen makua, kunnes vallesmanni\nja apteekkari sopivat siitä, että kyllä se nyt välttää, vaikka ehkä\nolisi sentään vielä saanut panna jonkun pullon viiniä.\n\n-- Hyvä on!... Ja sitten kannettiin booli saliin ja mentiin kaikki\nperästä.\n\nSill'aikaa istui Hellmanni puotikamarissa ja kuuli seinän takaa\nhopeakauhan säännöllisen kalkkeen boolin laitaan, samalla kuin toisen\nseinän läpi tunki keittiöstä melu ja ruokain haju. Lukematon joukko\nkirouksia ja kiukkuisia sanoja myllerteli mielessä, mutta ei päästetty\ntulemaan.\n\nHän istuutui levottomasti tuolille, nousi ylös ja kulki puolilattiaan,\nseisahtui, kuulosti ja palasi taas takaisin istumaan.\n\nYht'äkkiä kuului heleä kalina salista, ja herra meni sisään.\n\nVallesmanni seisoi jo lasi kädessä ja isäntä täytteli maitokannusta\nviimeisiä alapäässä pöytää. Kaikki muutkin olivat kohonneet istumasta\nja loivat katseensa Hellmanniin, joka seisoi kamarin ovella pihtipuolta\nvasten.\n\nVallesmanni kalautti vielä kerran boolin laitaan ja aloitti puheensa.\n\n-- Hyvät herrat! Hm! Niin, no, me nyt tiedämme kaikki, mitä varten tänne\non tultu yhteen ... niin, ettei niistä puhettakaan. Joka vanhoja\nmuistelee, sitä tikulla silmään ... vai mitä?\n\n-- Niin, niin! huudettiin joka taholta.\n\n-- Se on erehdyksestä tapahtunut ja kellekäpä ei erehdystä tapahtuisi.\nIhminen on heikko! Mutta tämän asianomaisen puolesta tahdon minä vain\npyytää, että vanhat vihat unohdettaisiin ja oltaisiin ystäviä ja\nannetaan siis sen asian jäädä silleen ... vai mitä?\n\n-- Annetaan, annetaan! Hellmanni on hyvä mies!\n\n-- Niinpä maljasi sitten ... eläköön Hellman!\n\n-- Eläköön, eläköön!\n\nPuhe ei ollut sen pitempi ja vielä huutaessaan hyökkäsivät kaikki\nkilvan lasien kimppuun. Joille ei niitä riittänyt, hakivat kahvikuppeja\nkeittiöstä ja täyttivät ne boolilla. Vallesmanni antoi lasin\nHellmannille, kilisti hänen kanssaan ja antoi kätensä ja kaikki muut,\nniin vieraatmiehet kuin asianomaisetkin, tekivät samoin: ensin tohtori,\nsitten apteekkari, tuomari j.n.e. arvon mukaisessa järjestyksessä. Kun\nkaikki olivat saaneet tehtävänsä tehdyksi, tulivat sitten vallesmanni\nja kapteeni ja ottivat Hellmannin käsipuolesta ja veivät sohvaan\nistumaan. Sohvan edessä olevalle pöydälle kannettiin boolilla täytetty\nmaitokannu ja sen ympärille kokoontui kehä herroja ja joitakuita\nlautamiehiä, sill'aikaa kuin toiset hoitivat itseään toisaalla salissa,\njuoden ja tupakoiden ahkerasti.\n\nHellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää.\nVallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja\nsitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään,\nkovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä\nvasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä\nsikaria, joka aina vähän väliä sammui.\n\n-- Täss' on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla\nmilläskään koko asiasta enää ... oltiin me silloin vähän vihaisia,\nmutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... ei niistä\npuhettakaan ... terve!\n\n-- Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän\nsirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei\nvälittänyt boolista. -- Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut\ntulla sinun varsaasi katsomaan ... se kuuluu olevan mainion komea...\n\n-- Onhan se näköhevonen...\n\n-- Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä!\n\n-- Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas\nvallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään\nsanomista sanaakaan ... minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan...\n\n-- Eikä ole meillä muillakaan...\n\n-- Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun\nkanssani tekemistä! -- Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö ... onko\nsillä kiire?\n\n-- Kiireenlainen sillä olisi...\n\n-- Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi\nviikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja\nne mökkiläiset.\n\n-- No, ne on niitä pahimpia junkkareja, innostui puhumaan muuan isäntä,\nniiden kanssa pulassa on ... ei ne maksa velkojaan, joita vuoden\npitkään tekevät, eikä ne suorita arentiaan oikealla ajalla, ei ne hoida\npeltojaan eikä raivaa niittyjään...\n\n-- Vaan jos syy on siinä, että isännät liiaksi rasittaa...\n\n-- Se on helvetin vale ... elä puhu, kun et tiedä...\n\n-- No, ei niistä riidellä, muistutti kapteeni, terve mieheen!\n\n-- Terve, Hellman, elä sinä ole pahalla tuulella! Juo sinä niin, että\ntiedät kerran kestissä olleesi ... tuokaa lisää boolia!\n\n-- Ei ole enää...\n\n-- Joko se loppui?\n\n-- Hyvällä tavaralla on hyvä menekki, kun vielä kilvan otetaan!\n\n-- No, totia sitten! Ei se ollut meininkikään, että boolia koko illaksi\nriittäisi ... pankaa totia miehet!\n\nHellmanni istui siinä kuin vieras omassa talossaan, jonka tavarasta\ntoiset kauppaa käyvät.\n\nHän näki, kuinka paperossin pätkät pitkinä heitettiin lattialle ja\nvähän väliä uusia sytytettiin. Eikä kauppamies lakannut toisia\npuodistaan kantamasta. Oli kai niitä jo kymmenen markan edestä\nkulutettuna niitäkin, sikareista puhumattakaan... Jokainen näytti\ntoisensa kilvalla juovan. Lasi lasin perästä tyhjennettiin, ja moneen\nkertaan heilutti vallesmanni tyhjiä karahveja ja huusi ne vähän päästä\naina uudelleen täytettäviksi.\n\nHän olikin jo melkoisesti juovuksissa ja samalla lailla monet nuutkin.\n\n-- Älkää yhtään miehet ... juokaa te vain! Hellmanni on minulle antanut\nisännyyden, niin että kun minä käsken, että juokaa, niin silloin te\njuokaa! Juo sinä, Hellmanni, itsekin ... eläkä murjota! Juo, kun pääsit\nniin hyvällä kupalla ... terve!\n\nSiten pyöritteli vallesmanni päätään oikeaan ja vasempaan ja ratkesi\nankaraan nauruun:\n\n-- Saakeli, kun sinua oli silloin kiivasta miestä ... häh, häh, häh! Ei\nsinua noljottajata enää tuntisi samaksi olennoksikaan... Sinä haukuit\nmeitä kuin poika, niinkuin aika poika! Muistatko, kun minua\npikanellilla heitit vasten naamaa? Onneksi se ei sattunut, vaan meni\nseinään... Se oli onneksi sinulle, kiitä onneasi, ettei sattunut...\nTerve sinä siinä ... eihän sull' ole lasiakaan? Anna, kun minä prykään\nsulle oikein miehen totit.\n\n-- En minä huoli ... minun pitää mennä kotiin.\n\n-- Etkö syö illallista?\n\n-- Tuleeko illallinenkin?\n\n-- Totta kai, etkö näe kuinka pöytää katetaan?\n\n-- Näenhän minä.\n\n-- Jää pois vain ... tulee hyvä illallinen ... jää nyt!\n\n-- En minä ... minä en ole oikein terve.\n\n-- No, eihän sille sitten mitä osaa ... kuulkaa miehet!\n\n-- Mitä sinä...?\n\n-- No, että sinulle hyvästiä heittämään!\n\n-- Ei, elä puhu heille mitään.\n\n-- Totta kai! Kuulkaa miehet ja arvoisat vieraat... Mutta melu oli jo\nniin suuri ja huone savua niin täynnä, ettei toinen toistaan kuullut\neikä nähnyt. Vallesmannin ääni oli sitä paitsi aivan käheä, niin\netteivät sitä kuulleet muut kuin aivan vieressä seisojat. Joku kiskaisi\nhäntä hihasta, ja hän unohti Hellmannin ja jätti hänet seisomaan oven\nsuuhun.\n\nPäällensä pukiessaan näki Hellmanni, kuinka pöytää yhä katettiin,\nkannettiin ruokia ja juomia ja asetettiin olut- ja viinipulloja vieri\nviereensä kiinni toiseen päähän pöytää. Olutta ennätti hän lukea jo\ntusinan pulloa ja viinejä puoli. Ja lisää tuli yhä puotikamarista.\n\nHänen silmänsä välähti, hänen sieramensa suurenivat, hänellä oli\nsuurisolkinen leveä nahkavyö kädessään. Se pyrki tekemään kaaren\nilmassa ja ainoastaan suurin ponnistuksin sai hän sen pakotetuksi\nkiristymään vyötäistensä ympäri.\n\n-- Käykää käsiksi jumalanviljaan -- käykää käsiksi jumalanviljaan! kuuli\nhän vallesmannin kehoittelevan.\n\nHän seisoi reessään, oikaisihe pitkin koko pituuttaan ... sisällä\nnaurettiin ja hohotettiin ja laulettiin kuorossa: \"helan går! helan\ngår! -- sumfrati rati -- rati rallaa! -- helan går!\" -- hevonen kiskaisi\nmenemään ja retkahutti hänet pitkänään reen perään --\n\n-- Takaisin! huusi hän rengilleen. Pysähytä! Mutta ennenkuin se ennätti\ntapahtua, hyppäsi hän reestä, riipaisi nahkavyön irti solestaan, syöksi\nsisään ja vetäisi, turkki auki reuhottaen, yhdellä tempaisulla alas\npöydältä pullot ja pikarit, ja toisella paistit ja liemet ja lautaset.\nSen tehtyään huusi hän, suu katkeran leveässä naurussa:\n\n-- Käykää pöytään, porsaat! Lakkikaa lätäköstä, kylän koirat! Se on\nHellmanni, joka tarjoo! Mjukaste tjenare, mina herrar!\n\nJa ennenkuin ehtivät tyrmetyksistään tointua, oli hän jo tiessään,\nrekensä perässä retkallaan, ja nauroi mennessään niin, että ikkunat\nhelisi.\n\n\n\n\n\n\nESIMERKIN VUOKSI\n\n\n\n\n-- Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius ... se on\noikein hyvä asia ... oikein hyvä!\n\nJa ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja\npaperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta\nsirralleen, lisäsi hän vielä:\n\n-- Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni ... joka\nmiehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok'ikisen Suomen kansalaisen,\nmiehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee\nesimerkillään etunenässä käydä ... se on jokaisen sielunpaimenen\nmoraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun\nminäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia.\n\nHän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan\napulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä,\nkatsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä\nsamaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja,\njoita \"Kuusi\" oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku\nja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja\nvirtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin\nhyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin.\n\nToinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli\nlaiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän\neteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli\nverkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten\nvain jotain tehdäkseen.\n\n-- Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään ... eikös se ole hyvä asia ...\nminusta se on ... se, se, se on ... katsos nyt, kuinka tässä taas\nsanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan...\n\n-- Kyllä minä sen tiedän ... se on sitä yhtä ja samaa...\n\n-- Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä ... et sinä ole tätä vielä\nkuullutkaan ... katsos nyt: \"Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko\naineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme\nsiveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat\nynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita\nkaivatessa seisotaan perikadon partaalla\" ... niin! niin ... ja sitten\nsanotaan: \"niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota\ntähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy\nyhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan --\"\n\n-- Limunaati ja teevesi!\n\n-- Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!... Sinä panet tapasi mukaan\npilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa\nollenkaan paikallaan...\n\n-- En minä pane pilkkaa ... heretköön vain jokainen juomasta, jos sen\ntarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen\nvälttämättömästi seuroja ... heretkööt ilman niitä!\n\n-- Mutta herkeääkös ne? ... herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty,\netteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut\nholhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei\nnäytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla,\nniinkuin esimerkiksi papit ... ja muut sivistyneet myös ... ja niiden\non siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina,\njolloin riehuva realismi ... hm ... jaa, niin ... eikö se ole niin?\n\nMaisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen\nvieraansa oli \"uskottomuuden\" ja \"realismin\" kohdalla vetänyt suunsa\npieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli.\n\n-- Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri.\n\n-- Niin kai se on, sanoi toinen... Ja sinä et siis maista tippaakaan?\n\n-- En tippaakaan.\n\n-- Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole\nsiihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.\n\n-- Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja\nmiksi olisin voinut tulla ... minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri\njuoppo kuin kenestä tahansa.\n\n-- Sinustako;' Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin\nkorvini kuullut!\n\n-- No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava ... mutta jonkun\nkerran ... ylioppilasaikoinani ... mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä\ntäytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä\nmeillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina ...\nmutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin ... ja niinkuin\ntässä sanotaan: \"jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä,\nmilloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää\".\n\nHän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa\nelämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.\n\n-- Mutta olkoon tämä meidän kesken ... elä huoli siitä kenellekään\npuhua ... ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät ... ja sitä paitsi\nluulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se\nainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun\nkuulun raittiusseuraan.\n\nMaisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut.\nHartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:\n\n-- Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan\npakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.\n\nToinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen\npaperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen\npuhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli\nuunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja\npisti kätensä housuntaskuihin.\n\n-- Se olisi minun mielestäni oikea ehdottoman raittiuden seura, jossa ei\nedes tupakoitaisikaan, sanoi hän sitten haukotellen.\n\n-- Kuinka niin? kivahti maisteri.\n\n-- Niin vain, kun kerran yhtä nautintoa vastaan asettuu, niin asettuisi\nmyöskin toista.\n\n-- Tuo se on aina viimeinen keino raittiusseurojen vastustajilla ... kun\nei voida raittiuspyrintöjä muuten ahdistaa, niin se aina tuodaan, se\naina tuodaan muka kumoamaan. Mutta sen minä sanon, että se on\nsuorastaan lapsellista ... lindrigast sagdt, niin se on suorastaan\nlapsellista ... heh!\n\n-- Miksi sinä noin kiivastut?\n\n-- Enhän minä kiivastu ... ei kannata kiivastua. Mutta sano sinä, ihan\ntodellako vertaat väkijuomain nauttimista tupakanpolttoon?\n\n-- Ne ovat aivan yhtä tarpeettomia molemmat.\n\n-- Erotus on kuitenkin äärettömän suuri, hyvä veli, niin suuri, että ...\ntoinen on jotain aivan viatonta, jota vastoin toinen ... ja huomaa se,\nkuinka erilaiset ovat seuraukset!\n\n-- Minä en arvostele intohimon suuruutta seurauksien mukaan niin paljon\nkuin sen mukaan, missä määrin ne pitävät ihmistä orjanaan...\n\n-- Jaa, jaa, niin ... kyllä minä nuo mielipiteet tiedän, tiedän aivan\nhyvin ... ne on niitä uudenaikaisia, niitä Björnsonien ja Ibsenien\nmielipiteitä ... heh, heh! Mutta sen minä sanon ... minä tiedän, tai en\nminä tiedä, mutta minä luulen, että ne herrat norjalaiset ja muut\nStrindbergit, että ne polttavat yhtä kaikki ja yhtä paljon kuin me\ntäällä Suomessa ... heh! heh!\n\nMaisteri oli ihan tosissaan, ja hänen suunsa oli vääntynyt happamen\nkatkeraan hymyyn.\n\nVieras purskahti nauramaan ja nauroi pitkän, raikkaan naurun, mutta\nsiitä suuttui maisteri niin, että nousi ylös ja alkoi kiivaasti kävellä\nedestakaisin lattialla.\n\n-- Elähän nyt suutu, veli kulta, että minua näin naurattaa ...\ntupakoikaa te vain ... eikähän todella taitaisi ollakaan ihmiskunnalle\nhyödyksi, jos yht'äkkiä herettäisiin juomasta ja tupakoimasta ...\nmistäs varat saataisiin, niinkuin Toppo sanoo ... jaa, niin, oletko\nkäynyt \"Työmiehen vaimoa\" katsomassa?\n\n-- En minä semmoisia roskakappaleita!\n\n-- No, no, terve nyt sitten! Käy talossa! Ja elä suinkaan anna\nviekoitella itseäsi jättämään pois tupakanpolttoa, jos sitä joku\nsinulle ehdottelisi.\n\n-- Poltathan sinä itsekin?\n\n-- Poltan, poltan, ja juon myöskin, kun haluttaa!\n\n-- Mitäs sitten siitä puhut? Mikset itse jätä ensin?\n\n-- Siksi, ettei minusta kukaan ottaisi esimerkkiä, kun en ole pappi enkä\nmikään.\n\n-- Pappi? Jos tuo oli pistokseksi aiottu, niin oli se huonosti\nosattu ... heh!\n\nMaisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut\nensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen\nkoulukumppaniinsa.\n\nJoka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla,\nennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt.\n\n-- Mutta minä näytän! sanoi hän yht'äkkiä päättäväisesti, minät näytän,\nettä herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten\nvoi ... mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! ... heh! -- Paha,\nettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä\nhetkellä ... kello viittä vailla puoli yksitoista ... pannaan se\nmieleen ... jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon!\nTuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta\nhyllyllään ... minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta.\n\nVoitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran\ntarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon\nkautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska\nmilloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin\njätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut.\n\nMutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen\nturvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen\nnykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen ...\neihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin\nmietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi\npieni, vähäpätöinen asia!\n\nPapin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä.\nMaisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi\ntoisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt\ntupakkaa mieli ollenkaan... Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista\nkuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin\nmielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään.\n\nJa melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja\nheitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin\nravakka toimissaan.\n\nPari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä\npaperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä\npöydällä... Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän... On sentään\nomituista, kun ihminen johonkin tottuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat\nasiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On\nruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti\nsytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan\nlepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä\nnäkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän\nihaili ja huomautteli siitä vierailleen.\n\nSen sijaan hän tällä kertaa lähti kävelemään edestakaisin kamarinsa\nlattialla. Kulki siinä pöytänsä luota keinutuolin taitse oven suuhun,\nja palasi sieltä takaisin pöydän seuduille uunin sivuitse ja ohi\npiippuhyllyn, joka oli uunin kupeella.\n\nYht'äkkiä tulla kolisteli kansliaan jotenkin huonosti puettu mies,\nnähtävästi joku hampuusi.\n\n-- Mitä asiaa? -- se kysyttiin vähän äreästi ja kärsimättömästi. -- Nyt on\njo vastaanoton aika ohitse.\n\n-- Herr pastor ... antakaa anteeksi ... ei ole minulla kelloa ... köyhä,\nkovin köyhä, he-herr pa-hastor! Ja minä pyytäisin nöyrimmästi, jos\nolisitte hyvä ja antaisitte...\n\n-- Mitä? Tehän olette juovuksissa?\n\n-- Mi-minäkö? Minä, herr pastor ... e-e-en minä ole\njuov-vu-vu-vuovuksissa, vaan minua niin ni-hikottaa...\n\n-- Kuuleehan sen teidän puheestannekin, ja henkenne haisee viinalle\ntänne saakka!\n\n-- Niin, minä olen langennut, ja minä olen suuri syntinen -- mies oli\nitkevinään -- mutta jos saisin edes markankaan tai puolenkaan, että\nvoisin ostaa leipää ja syödä, niin en minä enää joisi ... en maistaisi\ntippaakaan ... pastori uskoo sen, etten tippaakaan, vaikka pastori itse\nta-tarjoisi.\n\n-- Sillä ehdolla minä voin teille apua antaa, että lakkaatte juomasta ja\nmenette raittiuden seuraan.\n\n-- Herr pastor, minä olen jo kuulunut raittiuden seuraan Turun\nkaupungissa, mutta minä olen uudelleen langennut ... takaisin tähän\nsuureen syntiin.\n\nSill'aikaa kun maisteri muoto ankarana käveli edestakaisin lattialla,\nsiirtyi miehen nauru silmistä suupieliin, mutta katosi aina heti kohta,\nkun pastori kääntyi päin.\n\n-- Ihmisellä täytyy olla voimaa himojaan vastaan taistelemaan ... hänen\ntäytyy osata pitää, minkä on kerran luvannut.\n\n-- Mutta ei minulla silloin ollut, vaikka olisin kuinka koettanut ...\nmutta kyllä minulla nyt olisi enemmän.\n\n-- Minä kuulun myöskin raittiusseuraan, mutta en ole kertaakaan vielä\najatuksissanikaan lupaustani rikkonut.\n\n-- Herra pastori onkin jalo mies, ja herra pastori saarnaa niin\nihanasti.\n\n-- Ihmisen täytyy voida pitää lupauksensa, minkä hän kerran on antanut,\nja jos häneltä omat voimat näyttävät puuttuvan, tulee hänen Jumalalta\nlujuutta rukoilla ... joka aamu ja joka ilta. Sitä te ette varmaankaan\nole tehnyt.\n\n-- Minä olin viime sunnuntaina kuulemassa, kun herra pastori saarnasi...\nsaarnaako herra pastori huomennakin?\n\n-- Saarnaan. -- Mutta tässä on teille nyt pari markkaa ja muistakaa se,\nettette niitä viinaan kuluta ... ainoastaan sillä ehdolla minä nämä\nteille annan, että menette heti kohta ja ostatte niillä itsellenne\nleipää ja syötte.\n\n-- Minä syön, minä syön, herr pastor ... kiitoksia ... Jumala teitä!\n\nMies meni kadulle, katseli vähän aikaa rahojaan ja laskeutui kiireesti\nalas kapakkaan, joka oli kivijalassa.\n\nMaisteri jatkoi kävelyään ja ajatteli itsekseen: \"Kuinka minä olisin\nvoinut vaatia häneltä lujuutta, jos en voisi häntä siitä vakuuttaa,\nettä itse sitä noudatan?\"\n\n-- Ohoh! Jahah! niin.\n\nHän oli muuta ajatellessaan mennyt piippuhyllyn luo ja aivan\nerehdyksestä puhaltanut siihen piippuun, jolla hän tavallisesti poltti.\nNopeasti pisti hän sen paikoilleen eikä ollut huomaavinaan koko\ntapausta.\n\nOlisi ollut vielä saarnan kirjoittamista huomiseksi jatkettava, mutta\nei nyt tällä kertaa tuntunut olevan oikealla kirjoitustuulella.\nSydänalassa oli omituinen tyhjyys ... ehkä se oli nälkä. Mutta kello\noli vasta yksi, ja päivälliseen saakka oli kokonainen tunti.\n\nVähän aikaa käveli maisteri vielä ja seisahtui milloin minkin ikkunan\nääreen kadulla kulkijoita katsomaan. Muuankin siellä maalainen ajoi,\nreessään seisten ja hampaissa höyryävä käyrävartinen piippu. Ei ollut\nmaisteri sitä ennen niin selvään huomannut kuin nyt, että kun näkee\ntoisen polttavan, ihan tuntuu savun maku omassa suussa.\n\nMutta ajava maalainen katosi kulman taa, ja maisteri pani kalvosimet\nkäteensä lähteäkseen ulos kävelylle.\n\nOli hän vähän hermostunut, kun katu oli hänen mielestään niin\nluvattoman liukas. Kuinka ei poliisi sen paremmin ... siitä sietäisi\nmelkein tehdä muistutus.\n\nTuossa kulki tämänaamuinen vieras, ja jostain selittämättömästä\nvastenmielisyydestä ei maisteri olisi siitä niin erittäin välittänyt,\njos vanha koulutoveri olisi kulkenut sivu toisella puolen katua häntä\nhuomaamatta. Vaan huomasihan se ja tuli suoraan kohti, paperossi\nhuolettomasti suupielessä. Kotelon veti hän vielä palttoonsa\npikkutaskusta ja tarjosi siitä tupakan ystävälleenkin.\n\n-- Ei kiitoksia.\n\n-- Mitä, etkö polta?\n\n-- En minä nyt.\n\n-- Mitä, oletko jättänyt --?\n\n-- Luuletko sinä, etten minä voisi, jos tahtoisin?\n\n-- Voisit kai...\n\nSe sanottiin vähän ivansekaisesti ääntä venyttämällä, eikä maisteri\npuhunut siihen mitään. Niin he kulkivat vähän aikaa ääneti.\n\n-- Minun täytyy mennä tänne vähäisen, sanoi maisteri ja aikoi kääntyä\ntoiselle kadulle.\n\n-- Mitä sinä sinne? Tule nyt, tehdään kierros Esplanaadissa.\n\n-- Ei, ei minulla ole tällä kertaa aikaa.\n\n-- No, terve sitten.\n\nYstävä jatkoi matkaansa Esplanaadiin, mutta maisteri kiersi toista\ntietä kotiinsa... Ei, ei hän välistä mitenkään viihtynyt tuon miehen\nseurassa ... hänessä oli joskus jotain niin kovasti epämiellyttävää.\n\nEi tahtonut kotona saarnan kirjoitus sujua. Ei löytänyt sopivia sanoja,\neivätkä ajatukset pysyneet koossa. Ja kuinkapa sitä nälissään voikaan?\nOli hullua, ettei saanut päivällistä aikaisemmin! Mikä olikaan\nkummallinen kurina sisuksissa? Ihan niitä veti nurin kuin hihaa, aina\nvatsan pohjasta alkaen.\n\nVihdoin tuli päivällinen, ja hyvä lauantaipäivällinen se olikin. Matami\noli pannut parastaan, ja sitä syödessä haihtui tuo kummallinen kurina\nja unohtui mielestä nurinveto.\n\nSyötyään heitti maisteri virkatakin yltään, pukeutui kotiviittaansa ja\nistahti keinutuoliin. Katseli milloin mitäkin huoneessaan ja hiveli\nkädellään leukaansa ja nenänsä vartta. Katseli kaappia, kattoa, seiniä\nja pitkän aikaa pellinnuoraa, jonka oli saanut joululahjaksi matamilta.\nVaan ei niissä ollut juuri mitään erinomaista katsomista.\n\nSiinä oli piippuhyllykin nuoran tupsujen alapuolella ... piippuhylly\npiippuineen ... siinäpähän oli...\n\nLaskeva iltapäivä paistoi heleästi sisään ja loi ikkunan kuvan uunin\nkylkeen lähelle piippuhyllyä. Piiput nojasivat rauhallisesti reikiinsä,\nja tupakkalaatikko oli puoleksi auki.\n\nMiten lie niin käynyt, mutta istuessa siinä ja leukaa ja nenänvartta\nsivellessä rupesi jotenkuten siltä näyttämään, että laatikossa oli\nkartuusi suurimmaksi osaksi murennettuna, vaan että vähän oli jäänyt\nmurentamattakin ... yhteen palloon. Ei muistanut sitä kuitenkaan\noikein, eikä luontunut sitä täältä asti näkemään nousematta. Ja niin se\npani ilman aikojaan nousemaan ja katsomaan... Niinpähän oli, ei ollut\nse yksi muhkura murennettuna, sikseenpä oli eilen jäänyt. Vaikka\njoutihan tuon nytkin murentamaan.\n\nSen tehtyään työnsi maisteri laatikon kiinni ja alkoi jatkaa\npäivällistä kävelyään edestakaisin lattialla. Hän käveli hiukan\nepätasaisesti ja levottomasti, ryyppäsi pari kertaa vettä ja maisteli\nsuutaan tyytymättömän ja epäluuloisen näköisenä.\n\nTuntui niin ... sanalla sanoen, jotain oli varmaankin epäkunnossa. Ei\nhän ollut ollenkaan normaalitilassaan ... ehkä hän oli jotenkin\nvilustunut. Tai oli vatsassa vika, kun suu maistui niin pahalle. Mutta\nei se sittenkään aivan tavallista ollut, koska ruumiissa silloin\ntällöin pisteli, kuin olisi neulan kärellä koskettanut. Saattaa vielä\ntapahtua, että tässä tulee sairaaksi ... ehkä niinkin sairaaksi, ettei\nkykene huomenna saarnaamaankaan.\n\nMaisteri kulki peilin luo ja katsahti siihen. Sieltä näkyi mies, jolla\noli otsa aivan rypyssä ja silmien alla kärsivä piirre.\n\nAurinko oli siirtynyt niin, että toinen puoli ikkunan kuvasta vielä\nvalaisi uunia, toinen oli jo särkeytynyt piippuhyllyn päälle.\n\nHävytöntä, kuinka paljon pölyä on laskeutunut piippuhyllylle!... Puh,\npuh!... Ja piipunvarsiinkin on pöly tunkeutunut pienintenkin\nkoristuksien sisään! Kuinka sen sieltä hienoimpien silauksien pohjasta\nsaaneekaan kokonaan lähtemään?\n\nVaan koetti maisteri sitä kuitenkin. Alkoi nenäliinallaan siivota\nkaikkia koloja ja kun oli saanut ne mieleisikseen, irtautti kopat ja\ntyhjensi ne poroastiaan. Puhui sitten kuhunkin varteen, pani kopat\nniihin taas paikoilleen ja puhui vielä kerran kaikkiin ... koetteeksi,\nkulkisiko henki ulospäin. Veti myöskin ... koetteeksi, kulkisiko henki\nsisäänpäin... Ja kulkihan tuo jotenkin.\n\nVaan kylläpä tuoksui tuo tupakkakin ... aivan laatikosta saakka ylös\nnenään, vaikka olisi seisonut ihan suorana. Ei ollut maisteri ennen\nniin huomannut tuota tupakan kovaa tuoksumista. Kuinkahan olisi\noikeastaan sen haju, jos aivan likeltä nenäänsä hengittäisi? Tai jos\nkerran kujeillessaan sitä nuuskaisi?\n\nSiinä virkineessä viihtyi mieli vähän aikaa, mutta illan hämärtäessä\neneni kaipuu ja tyhjyyden tunne. Vielä oli pari tuntia raittiusseuran\nillanviettoon, joka alkoi vasta kello 7. Saarna olisi kyllä ollut\nhuomiseksi kirjoitettava, mutta ei tuntunut olevan inspiratsionia, ei\nminkäänlaista. Maisteri katseli tekstiä, luki evankeliumin ja rupesi\nmiettimään. Mutta ajatusten eteen oli laskeutunut harmajan hämärä,\nyhtätasainen esirippu, jota ei saanut mitenkään nousemaan.\n\nEi osannut ryhtyä mihinkään, ja kaikki vaivasi ympärillä. Huonekin oli\naivan kylmä ... ainakaan ei se ollut tarpeeksi lämmin! Hävytön matami!\nMiksei hän lämmitä, niin ettei tarvitse paleltua!\n\n-- Miksei matami lämmitä minun huoneessani, vaikka minä olen käskenyt?\nsanoi hän ankarasti keittiön ovelta.\n\n-- Voi, kulta pastori, kyllä minä lämmitän... Vaan kun pastori ei ennen\nole vaatinut näin aikaisin...\n\n-- Täällä on niin kylmä, että hampaat suussa kalisee.\n\n-- Herra varjelkoon ... pastori ei varmaankaan ole oikein terve ...\npastori on niin bleeki, että...\n\n-- Niin, en luultavasti olekaan oikein terve. -- Ja sen sanoi maisteri\nniin synkällä äänellä, että tuli siitä itsekin vakuutetuksi, ettei hän\nvoinut aivan hyvin.\n\nMatami ehdotti lääkäriä, mutta ei maisteri tahtonut.\n\n-- Ei se ole mitään vaarallista... Muuten niin minä olen jättänyt pois\ntupakanpolton, ja matami taitaa saada kantaa piippuhyllyn vinnille.\n\n-- Minkä tähden on pastori niin tehnyt? huudahti matami miltei\nkauhistuen. -- Niin no, siitähän se sitten onkin, kun pastori on\nsairas ... minkä tähden on pastori niin tehnyt, että on jättänyt...?\n\n-- Sentähden, että se oikeastaan on tarpeeton nautinto.\n\n-- Voi, voi ... (ja matami nyökäytteli nyt säälivästi päätään) ... voi,\nvoi, kuinka ne nykyajan ihmiset laittelevat itsensä kanssa ... vasta\nherkesi pastori mitään maistamasta ... ei pastori ota edes\nruokaryyppyäkään, joka kuitenkin on niin terveellinen ottaa, niinkuin\nminun miesvainajani sanoi ... ja nyt pastori ei enää poltakaan ... ja\nmihinkä sitten kaikki piiput joutuvat!\n\n-- Matami on hyvä ja viepi ne vinnille.\n\n-- Herra jesta! Vinnillekö? Pastorin farffaarin vanhat, kauniit piiput?\nMinun mieheni antoi minulle kanssa kerran piippunsa ja sanoi, että minä\npanisin sen piiloon ... ja samalla kertaa hän herkesi ruokaryyppyjäkin\nottamasta, kun tohtori oli ordineerannut. Mutta häntä rupesi\nvilustamaan, niinkuin nyt maisteria, eikä ollut matsmältningiä ...\nmuttakun alkoi taas uudelleen polttaa ja ottaa ruokaryyppyjä, niin tuli\naivan terveeksi. Tahtooko pastori, ihanko totta, että minun pitää viedä\npiiput vinnille?\n\n-- Jaa, no ... ehkä ne nyt kuitenkin saavat siinä olla ... vieraita\nvarten. Ja hyväähän tekee ihmiselle olla kiusauksen alaisena.\n\n-- Ei pastorin pidä mennä sellaisiin ytterliheeteihin ... ei pidä\nmennä ... ja pastorin pitää muistaa, että pastorilla on vanha mamma,\nvaroitti matami vielä mennessään.\n\nUunin lämmitessä alkoi tulla kaikenlaisia epäilyksiä.\n\nRaittiutta pitää ehdottomasti ja järkähtämättä harrastaa, esimerkin\nvuoksi ja heikoille kehoitukseksi, se on välttämätöntä. Mutta\ntupakanpolton itseltään kieltämisessä, kenelle siinä voi esimerkkinä\nolla? Ei kenellekään! Ei kukaan sitä edes huomaakaan. Ja tuskin\ninnokkaimmat absolutistitkaan sitä vaativat. Olisikohan sitä paitsi\nraittiusasialle hyödyksikään, jos sen jäseniltä liiaksi vaadittaisiin?\nMenisi nyt ja esimerkiksi vasta parantuneelta juopolta hänen piippunsa\ntai sikarinsa tai paperossinsa riistäisi, niin silloin varmaankin\nuseimmat vaipuisivat takaisin entiseen paheeseensa. Se olisi juuri\nsitä, josta sanotaan: \"jännittää jousi liian tiukalle, kunnes se\nkatkeaa\". Hulluutta se olisi, suurinta hulluutta...\n\nKello läheni vähitellen seitsentä ja aika oli lähteä illanviettoon.\nSinne oli aina hauska mennä istumaan teekupin ääreen ... ja poltella\nhienoja paperosseja. Eikä kukaan sanonut, että siinä istuttiin\nviftaamassa. Ja sen todistuksen olivat monet vanhat juopotkin antaneet,\nettä siellä istuessa ja puheita ja laulua kuunnellessa kului aika\npaljoa hauskemmin kuin kapakassa ennen.\n\nJokin asia kuitenkin teki, ettei lähtö siihen seuraan tällä kertaa\ntuntunut aivan yhtä hauskalta kuin muina lauantai-iltoina. Mutta päätti\nhän kuitenkin sinne mennä.\n\n-- Jahah, arveli hän mennessään vähän katkerasti, nyt sitä siis on\npäättänyt olla polttamatta ... saas nähdä, mitä muut siitä asiasta\narvelevat. Somapa olisi tiedustella, mitä mielipiteitä seurassa yleensä\non tupakanpoltosta.\n\n-- Mutta todellakin! huudahti hän mielessään, ja katkeruus katosi\nkokonaan. Sopiihan ottaa illan kuluessa keskustelun aineeksi tämä\nasia! Tehdä esimerkiksi semmoinen teesi: \"Onko tupakanpolton\npoistaminen, ja jos on, niin missä määrässä se on välittömässä\nyhteydessä raittiusseu-rojen tehtävän kanssa?\" Mitään varsinaista\npäätöstä ei tietysti voitaisi vielä tehdäkään, sillä asia oli kovin\nvalmistamaton. Esitelmän tapaisen saattaisi hän siitä kuitenkin jo\ntällä kertaa pitää. Esipuhe voisi alkaa esimerkiksi näin: \"Yksi\nnykyajan enimmin juurtuneita heikkouksia tai, jos niin tahtoo sanoa,\npahoja totutuita tapoja, hyvät herrat ja naiset, on tupakoiminen\".\nSitten kävisi leikillä viittaaminen siihen, että \"vaikka tämä\noikeastaan ehkä koskee vain meitä miehiä, niin pyydän kuitenkin\narvoisien naistenkin huomiota muutamaksi hetkeksi\", jonka jälkeen olisi\ntilaisuus siirtyä tarkastelemaan tupakanpolton historiaa, kuinka ja\nmistä se on tullut Eurooppaan j.n.e. Sen tehtyä saattaisi puhua niistä\naineista, joista tupakka on kemiallisesti kokoonpantu, ja vihdoinkin\naloittaa varsinaisen esitelmän tupakan turmiollisista vaikutuksista.\n\n\nMaisteria miellytti alussa hyvin tuo tuuma tupakan johdosta\npidettävästä esitelmästä. Mutta kun hän kulki katua kokouspaikkaan,\nrupesi näyttämään siltä, että ehkä kuitenkin on parasta antaa asian\ntällä kertaa raueta. Ehkei ole tarpeellista vielä ottaa sitä julkisesti\npuheeksi, ennenkuin on kuulustellut yksityisten mielipiteitä asiasta.\nKenties on suurikin osa seuran jäsenistä tätä kysymystä vastaan ... ei\nse ole varmaa, mutta hyvin on kuitenkin luultavaa. Voi olla montakin,\njotka eivät tahdo yhdistää tärkeätä raittiusasiata muihin\nsivuseikkoihin, jotka saattaisivat siihen häiritsevästi vaikuttaa ja\nhajoittaa seuran vielä verrattain vähäisiä voimia...\n\nTämä viimeinen ajatus varsinkin puhui pontevasti entisiä mietteitä\nvastaan. Ja yksi lisäsyy niitä vastaan oli vielä sekin (ei maisteri\nnäitä syitä suinkaan etsinyt, mutta itsestään ne tulivat!), ettei\nmaisterin mielestä hänen sopisi tuoda esille tätä ihka uutta kysymystä.\nNiitä olisi aina ihmisiä, jotka selittäisivät sen siksi, että tuo nyt\ntahtoo olla muita etevämpi, tahtoo loistaa uusilla ehdotuksilla. Ja\npappismiehen pitäisi semmoista välttää.\n\nEikä hän, kun oikein ajatteli, katsonut tarpeelliseksi puhua\nkenellekään omasta päätöksestäänkään. Kun muutoksen tarve tulisi\nuseimmissa omintakeiseksi vakaumukseksi, niin olihan siitä sittenkin\naikaa tehdä yhteinen asia.\n\nNäissä mietteissä ollessaan oli maisteri jo ehtinyt päästä\nErottajatorille, ja punainen lyhty tupakkapuodin oven päältä Mikonkadun\nkulmasta oli alkanut tuikkia. Ei hän sitä oikeastaan katsonut, mutta\nsiinä se vain seisoi ja näkyi hänen silmiinsä, niinkuin esineet välistä\nväkisinkin näkyvät, vaikkei niihin juuri huomiotaankaan kiinnitä.\n\nKoko ajan, kun maisteri sitä kykeni näkemään, se sillä tavalla hänen\nsilmäänsä tahtomatta näkyi. Mutta kuta likemmä hän tuli, sitä enemmän\nhän sitä tahallaankin tarkasteli. Ja sitä mukaa rupesi se tuomaan\nmuistojakin mieleen ... ei mitään kaukaisia, eilispäiväisiä,\ntoispäiväisiä, niin pitkälle kuin muisti. Miellyttävä myyjätär tuli\nmieleen, tulivat viehättävään järjestykseen ladotut paperossilaatikot\nja hienon sikarin tuoksu. Illanviettoon mennessään hän aina poikkesi\ntuohon puotiin, kysyi milloin mitäkin uutta hienoa tupakkalajia ja\nvalitsi ja maisteli neidin milloin mitäkin ehdotellessa.\n\n-- Richmond? Bostanjoglo? Med eller utan munstycken? [Imukkeen kanssa\nvai ilman?] kysyi neiti.\n\n-- Kanske jag får med munstycken en låda bostanjoglo. [Ehkä saan\nlaatikon bostanjogloa imukkeen kanssa.]\n\n-- Jaha ... en låda ... 75 penni ... var sågod! [Jaha yhden laatikon. 75\npenniä ... olkaa hyvä!] Sitten se neiti avasi saksen kärellä laatikon,\nmaisteri otti yhden paperossin, sovitti sen ruusupuisen karan sisään,\npisti hitaasti suuhunsa ja veti vielä hitaammin kaasuputkesta tulen.\nSen tehtyään hän lähti ulos pitkin Esplanaadia verkalleen astumaan,\nhienohajuista paperossia poltellen.\n\nTavallista tietään maisteri nytkin kulki, mutta ei hän poikennutkaan\ntupakkapuotiin. Katsahtihan vain sinne sivukulkiessaan toiselta puolen\nkatua. Herroja siellä näkyi olevan, ja miellyttävän neidin vaalea tukka\nväikkyi niiden välissä, ja puoleksi paljas käsivarsi ojentui vähän\nväliä ylös hyllylle laatikoita ottamaan ja panemaan.\n\nSen maisteri näki, mutta ei häntä huvittanut sinne mennä. Eikä\nmuutenkaan huvittanut koko Esplanaadi, ei valoisat ikkunat eikä ohi\nhäärivät ihmiset.\n\nYlipäänsä tuntui hänestä, ettei hän välittänyt mistään. Kaikki\nharmitti ... ei erityisesti juuri mikään, mutta kuitenkin kaikki\nyhteensä.\n\nJa kaikkein äreimmällä äänellään huusi maisteri ajurin ja käski ajaa\nraittiusravintolaan.\n\nMuutaman tunnin kuluttua palasi maisteri kävellen samaa tietä takaisin\nillanvietostaan eikä ollut ollenkaan paremmalla päällä kuin sinne\nmennessäänkään.\n\nEi hän illanvietossa viihtynyt ja siksi hän sieltä kesken lähtikin.\n\nKaikki muut tuttavat olivat jo siellä, kun hän sinne tuli. Pöytänsä\nääressä ne istuivat, mikä suklaata, mikä teetä juoden ... ja kaikki ne\npolttelivat.\n\nMaisteri istui eri pöytään vähän matkaa syrjemmaksi muista, ja hänkin\ntilasi teelasin. Mutta ei höyryävän teen tullessa tuntunut hetikään\nsitä samaa nautintoa kuin ennen, jolloin jo paperossi oli pöydälle\nasetettu heti juotua sytytettäväksi.\n\n-- Mikäs meidän maisterilla on, kun on niin onnettoman näköinen? kysyi\nmuuan tuttavista, tuli luo ja löi häntä kädellään olkapäälle. -- Onko\nmaansa myönyt ja rahansa juonut? Mikä on? mikä on? Aijai, ehkäpä on\nrakastunut?\n\n-- Ei mikään, vastasi maisteri kuivasti. -- Tuo nyt on sukkela mielestään,\najatteli hän, kun tuttava oli mennyt, ja tuhkaisi pilkallisesti\nsieraimiinsa.\n\nSiirtyi hän siitä kuitenkin kohta muiden pöytään, kuunnellakseen mitä\nsiellä keskusteltiin.\n\nSiinähän keskusteltiinkin juuri parhaillaan tupakanpoltosta. Joku oli\nlukenut muutamasta ulkomaan sanomalehdestä, että tupakanpoltto on\nterveydelle vahingollista.\n\nSen kaikki myönsivät, että tupakka jossakin määrin sisälsi\nepäterveellisiä aineksia ja että sen nauttiminen oikeastaan on\ntarpeetonta, mutta kun siihen kerran oli tottunut, niin...\n\n-- Sillä lailla juuri sanottiin ennen, kun ehdotonta raittiutta\nvastustettiin ... kun kerran on tottunut ... sanoi maisteri muiden\nsekaan ja hymähti ivallisesti.\n\n-- Tupakanpoltto on kuitenkin aivan eri asia! huudahtivat heti kohta\nyhteen ääneen useat muut.\n\n-- Tupakanpoltto on aivan eri asia, lisäsi esimieskin karistaen tuhkaa\npaperossinsa päästä ja pitäen otsaa viisaissa rypyissä. -- Ei sitä voi\njuoppouteen verratakaan, vaikka kyllä saattaa totta olla, ettei se\nmuutamien organismille voi terveellinenkään olla. Vaan mitään\nmoraalista turmiota ei tupakka kuitenkaan tuota, niinkuin väkevät\njuomat, joiden vaikutuksen me kyllä tunnemme. Vasta juuri luin erään\nkotimaisen lääkärin lausunnon tästä asiasta, jossa hän sanoo siihen\nsuuntaan, että siihen suureen huviin nähden, jonka piippu työmiehelle\ntuottaa, olisi väärin sitä häneltä sen vähäisen epäterveellisyyden\ntakia riistää. Kohtuullisesti nautittuna en luule siis tupakan mitään\nerittäin vaarallista olevan, vaikka ryyppääminen sitä kyllä on. Mutta\nniinkuin sanoin jo, nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.\n\n-- Tietysti, tietysti!\n\n-- Muuten olen myöskin jostain lukenut, että jos ankara tupakkamies\näkkiä jättää polttamisen, saattaa hän sairastuakin siitä.\n\nMaisteri ei voinut siihen olla laimeasti sanomatta:\n\n-- Niinkuin juopot ja morfinistitkin.\n\n-- Aivan niin, niinkuin juopot ja morfinistit, mutta erotus on kuitenkin\nsuuri, sillä tietysti ei voi tupakanpolttoa näihin paheisiin\nverratakaan.\n\n-- Niin, en minä sitä sanokaan, myönsi maisterikin. Siihen loppui\nkeskustelu, sillä salista alkoi kuulua laulua ja kaikki menivät sinne.\n\nMaisteri ei mennyt, vaan jäi istumaan paikoilleen.\n\nHänestä hämärästi tuntui, että esimiehen puheet eivät olleet oikein\njohdonmukaisia, mutta hän ikäänkuin ei viitsinyt vaivata itseään\najattelemalla, missä kohden ne eivät olleet. Eikähän tuo oikeastaan\nniin tärkeätä ollutkaan. Ja siinä ainakin oli esimies oikeassa, kun\nsanoi, niinkuin hän itsekin oli sanonut, että ero on suuri juopon ja\ntupakkamiehen himojen välillä.\n\nLaulu ja soitto sitä paitsi haihduttivat hänen mielensä muuanne. Kaunis\nkuoro siellä lauloi, ja kaikki olivat innostuneet. Maisterikin\nmuuttautui salin ovelle ja koetti varpailleen nousten nähdä laulajia.\nLaulun loputtua taputti sivuhuoneisiin palauva yleisö käsiään joka\nhaaralla.\n\nSammuneet paperossit sytytettiin suurella nautinnolla uudelleen, ja\neräs tuttava tarjosi maisterillekin avattua koteloaan, jossa loikoi\nlimikkäin hienoja Venäjän paperosseja.\n\nMaisteri otti huomaamatta niistä muutaman, mutta muisti samassa\naamullisen päätöksensä. Aikoi antaa paperossin takaisin, mutta tuttava\noli jo kotelonsa sulkenut, niin että maisterin täytyi pitää paperossia\nkädessään.\n\n-- No, ja tulta myös, sanoi tuttava ja otti kynttilän pöydältä tarjoten\nsitä maisterille, samalla kuin itse siitä sytytti.\n\n-- Minä herätän tarpeetonta huomiota, jos en sytytä, ajatteli maisteri\nja sytytti.\n\nMutta pari savua vedettyään hän heitti paperossin tuhka-astiaan ja\nsiirtyi toiselle puolen huonetta.\n\nSiellä hän istui vähälle aikaa useammalla tuolilla, eikä hänellä ollut\nhalua liittyä kenenkään seuraan.\n\nJa paperossi tuolla tuhka-astiassa savusi suotta ilmaan. Monta kertaa\ntapasi hän itsensä sinnepäin katsomasta, ja lopulta hän suorastaan\nsuuttui. Meni kenellekään hyvästiä sanomatta eteiseen, polki vihaisesti\nkalossit jalkaansa, heitti palttoon hartioilleen ja lähti kotiinsa.\n\nHän oli niin harmissaan, että miltei hammasta puri. Ei siitä, että oli\npäätöksensä rikkonut. Olihan hän ollut suorastaan pakotettu, ja se ei\nsuinkaan ollut päätöksen rikkomista... Minkä päätöksen? Tuo\ntämänaamuinen hetken puuskaus, ei se ollut mikään päätös. Sitä paitsi\nharmitti häntä kaikki päätökset!... Päätös, päätös, matki hän ja\nvenytti sitä leveää sanaa vieläkin leveämmäksi...\n\nJa sen hän sanoo -- niin kulkivat kiivakat ajatukset yhtä tahtia kiivaan\nkävelyn mukana -- sen hän sanoo, että hän voi, jos tahtoo, lakata\npolttamasta. Mutta hän ei tahdo, sillä se on luonnonlakia vastaan. Se\non sokea fanaatikko, joka ei ota huomioon oman fysiikkansa vaatimuksia!\nYht'äkkiä? Ilman mitään syytä? Herkeäisi syömästä samalla ... ja\neiköhän tosiaankin kerran sitäkin vaadittane ... heh! \"Kaikki tai ei\nmitään!\" heh! heh! -- Hah, hah, hah!... Ja maisteri yltyi kaikelle\ntuolle ihmisten hulluudelle niin nauramaan, että ohikulkevat\npysähtyivät katsomaan... Sehän olisi mainio pala \"Matti Meikäläiseen\"\ntuo, että eiköhän ne Ibsenit ja Björnsonit vielä vaadi syömisenkin\nlakkauttamista! Siinähän juuri oli se heidän \"kaikki tai ei mitään!\"...\nHah! hah! hah!\n\nMutta teeveden raatelema jälki oli kielellä ja suulaessa ja\nkurkkutorvessa vielä silittämättä ja parin savun makuun päästyään huusi\nse huutamalla lisäviihdykettä suureen tuskaansa ja kiljui kiljumalla\nkiireistä apua. Se toi totiset mietteet, ja ilo katosi.\n\nHuh! -- Niin puistatti kuin olisi ollut horkka tulossa. Oli miten oli,\nmutta se on ainakin varma, ettei organismi ole normaalitilassaan.\nSanotaan, että jos organismilta jotain yht'äkkiä kieltää, johon se on\ntottunut, niin usein tapahtuu, että joku piiloutunut taudinsiemen\nirtautuu ja tekee kummia. Niin jossain kirjassa sanotaan... Kuinka\nkauan hän on ollutkaan polttamatta? Likemmä kaksitoista tuntia... Kuka\nties?... Ehk'ei se nyt kuitenkaan niin pian... Mutta ainakaan ei ole\nsyytä kauemmin...\n\nJa sattui niin, että hän juuri nyt tuli tupakkapuodin oven eteen\npunaisen lyhdyn alle ... ja sattui niin, että joku herra juuri meni\npuotiin ja jätti oven auki ... ja silloin sattui vielä niin, että\nmaisterikin pistäytyi jälestä.\n\nVaan hän ei ottanut lakkiakaan päästään, ja synkän ja tyytymättömän\nnäköinen oli hänen muotonsa, kun hän pyysi saadakseen jotain tupakkaa.\n\n-- Hva' får de' lof att vara? [Mitä saa olla?]\n\n-- Mitä tahansa, sanoi maisteri kolkosti.\n\n-- Kanske får de' lof att vara richmond ... eller rettig ... eller...?\n[Ehkä saa olla richmondia ... tai rettigiä ... tai...?]\n\n-- Antakaa sitten vaikka rettigiä.\n\n-- Jaha! Var så god! Kanske får jag öppna lådan? [Jaha! Olkaa hyvä! Ehkä\nsaan avata laatikon?]\n\n-- Kyllä minä saan sen itsekin auki.\n\nNeiti katseli vähän kummastellen. Verkalleen avasi maisteri laatikon,\nniinkuin olisi avannut pillerilaatikon ... naama happamena ja otsa\nrypyssä. Hän tunsi sen itsekin hatun alta, että se oli rypyssä, otti\nvastenmielisen näköisesti paperossin sormiinsa, pyöritteli sitä hetken\nja pisti sen viimein huuliensa väliin... Tulihan oli myöskin otettava,\nkun oli kerran tupakankin ottanut. Tuli oli tässä sama kuin vesi ja\nsokeri pahanmakuisia pillerejä niellessä. Eikä hän siis ollut sen\nlauhemman näköinen päätä kaasuliekkiin lähentäessään. Hän oli\ntuntevinaan, että tämä tupakoimisen aloittaminen oli hänelle hyvin\nvastenmielistä ... kun kerran oli aikonut sen jättää... Mutta minkä\nsille taitaa, kun jättäminen nähtävästi on epäterveellistä. Vaan\nluultavasti tämä paperossi kuitenkin on viimeinen...\n\n-- Hyvästi, murahti maisteri lähtiessään, painoi hattunsa vieläkin\nsyvemmälle ja nosti kauluksen pystyyn.\n\nMutta ensimmäisiä askelia kadulla ottaessa olivat jo alkusavut\npyyhkineet synkän mielen syvimmät rypyt hänen kasvoiltaan. Raukeata ja\nvälinpitämätöntä oli vielä kävely kadun poikki Esplanaadin puoleiselle\nkäytävälle. Mutta sydän tykytti jo kuitenkin niin kiivaasti, että piti\nvälistä hengittää liika hengähdys lisää.\n\nRipeämmäksi keveni sentään käynti askel askeleelta, ja hänen\nkääntyessään Edlundin nurkalta takaisin oli mieliala yhtä hilpeä kuin\naina ennenkin näin Esplanaadia kävellessä...\n\nIlta oli kirkas, tummansininen taivas välkkyvässä tähdessä. Kas\ntodellakin! Ja kuinka ei hän sitä äsken huomannut, eikä iltaseuraan\nmennessään! -- Hän veti pitkän savun keuhkoihinsa ja antoi silmänsä\nliukua katuvartta pitkin lyhdystä lyhtyyn. Siellä täällä hohti\ntavallisten joukossa joku punainenkin tupakkapuotien oven päältä ... ja\ntuolla aivan perällä helotti pyöreä sähkölamppu synkkänä kohoavan\nKiseleffin kivimuurin seinästä. Ruotsalainen teatteri myöskin siinä, ja\nvalolla täytetyt lämpiön ikkunat -- Se on sentään hävytöntä, että tuo\nrakennus on kansan viha-miesten hallussa ... noin korkea ja noin\nkaunis. Jos hän olisi rikas, hän sen heti kohta lunastaisi ja antaisi\nsuomalaisen teatterin haltuun. Jos vain olisi rahoja ... mutta sepä se\non, ettei niitä ole... Mutta jos olisi, niin laskisi hän ne isänmaan\nalttarille. Sillä Suomi on köyhä, ja sitä pitää auttaa, tehdä työtä sen\nparhaaksi, minkä voi. Mutta niitä on paljon, joille isänmaa ei ole\nminkään arvoinen ... ne sen kieltä vainoavat, halveksivat sen\nvarsinaista kansaa...\n\nNiin vaelsivat maisterin isänmaalliset mietteet, mutta repaleinen pikku\npoika oli hänet keksinyt ja juoksi hänen jälessään...\n\n-- Snälla herrn, ge' mej en liten slant ... snälla herrn ge' mej en\nliten slant... [Hyvä herra, antakaa minulle pikku lantti...]\n\n-- Etkö sinä osaa suomea, poika ... pyydä suomeksi niin saat.\n\n-- Ja' förstår int' finska. [En ymmärrä suomea.]\n\n-- Enkä minä ymmärrä ruotsia.\n\n-- Snälla herrn, var så go'... [Hyvä herra, olkaa hyvä...]\n\nMaisteri lähti menemään eikä ollut enää poikaa kuulevinaan, joka vähän\naikaa karttaen jälestä juoksi. Veti viimeiset savut vanhasta\npaperossista ja otti siitä tulen uuteen, ennenkuin nakkasi pois.\n\nVeres savu hiveli mielen yhä hilpeämmäksi, sydän melkein teiskasi\ntyytyväisyydestä, huulet yhä hymyilivät, ja silmä hyppeli virkeästi\npaikasta paikkaan ... ylös Grönqvistin kivikartanon ylimmille\nkoristeille, jotka tummaa taivasta vasten vieläkin tummempina\nvarjostivat ... sieltä alas nurkkia pitkin valoisiin puoti-ikkunoihin,\njoissa vakaasti ja kylmästi lemottivat sähkölamput, mutta levottomasti\nja kiihkeästi paloivat kaasuliekit. Ja ikkunoiden ohitse suikkelehti\nihmisten päitä.\n\nVielä yhden retken teki maisteri Esplanaadin päähän ja poltti vielä\nyhden paperossin yksillä tulilla. Mutta sitten lähti hän verkalleen\nnousemaan Erottajalle ja Bulevardinkadulle päin.\n\nKotiin tullessa näkyi portin pieleen veltosti nojaavan joku olento.\n\n-- Hyv' -- il-il-iltaa, herr pastor ... heh, heh, heh! Pastor ei pidä\npanna pahaks, että minä ... minä menin suoraan kapakkaan ... mutta ei\nminulla enää ole ei yhtä slanttia ... aivan juov-vuv-vuovuksissa ...\nheh, heh, heh! -- Pastor antais yks viis penniä, että minä ... eli pastor\nantais edes tuo paperossistumppi...\n\nTuo tuli niin odottamatta häiritsemään hyviä sopusoinnun tunteita,\nettei maisteri ensin saanut sopivia sanoja suuhunsa.\n\n-- Sinä olet siis juonut, vaikka ... sanoi hän sitten, mutta ei tullut\njatkaneeksi.\n\n-- Vaikka jo lupasin ... lupasin ... heh, heh! Mitä ihmisen lupauksista\n... ei se osaa pitää, mitä lupaa...\n\n-- Minä annoin sinulle kaksi markkaa sillä ehdolla, että ostaisit\nleipää...\n\n-- Sillä ehdolla ... jaa, sillä ehdolla ... katsokaa herr pastor,\ntuota ... sillä ehdolla ... niin, että se ei ole niin, herr pastor,\nettä tuota ihminen ... immeinen ... ihminen ... että elää yksistään\nleivästä...\n\nMies viittilöi sormet harrallaan alas katuun ja ylös lyhtyä kohti, ja\ntuli sitä tehdessään aivan likelle maisteria, koettaen tavoittaa häntä\npalttoon napista. Maisteri vetäytyi sitä mukaa taapäin...\n\n-- Niin, sillä ehdolla ... ja tilaisuudella ... mutta liha on heikko,\nvaikka henki on ... henki on ... kuinka se on se paikka, herr pastori?\n\n-- Mene tiehesi sinä!\n\n-- Että tuota ... ei pastor saa mennä ... yksi paperossistumppi...\n\n-- Jos et sinä nyt heti kohta korjaa luitasi tästä, niin minä huudan\npoliisia, sanoi maisteri vihaisesti porstuansa ovesta, jonne mies oli\nseurannut häntä.\n\n-- Huudan poliisia ... huudan poliisia ... minä huudan itse poliisia,\nettei pastorin tarvitse ... poliis, poliis!\n\n-- Lurjus! mutisi maisteri ja sulki ovensa. -- Tuommoinen renttu, uskaltaa\ntulla koskettamaan.\n\nMaisteri oli vihainen, mutta sytytettyään kynttilän ja alkaessaan\nlaittautua kotiasuunsa hän pian kuitenkin lauhtui... Pitäähän sääliä\ntuollaisia onnettomia olennoita, jotka uudelleen ja aina uudelleen\nlankeavat ... eihän ole oikein heitä liian ankarasti tuomita... Hohhoi!\n\nMaisteri oli riisunut pitkäntakin, pukeutunut kotiviittaansa ja\npistänyt tohvelit jalkaansa. Sitten hän oli sytyttänyt piippunsa ja\nistuutunut keinutuoliinsa, sivuittain pöytään...\n\nHm! -- Se oli siinä tupakoidessa ja kiikkuessa maisterin ainoa ajatus,\neikä hän siitä tahtonut sen pitemmälle päästä.\n\nVähän ajan päästä kuului matami tulevan sisään ruokatarjotinta tuoden.\nMaisteri antoi hänen tulla eikä puhunut mitään. Mutta jo ovesta\nhuudahti matami:\n\n-- Sissoh! -- No, nyt pastori taas polttaa piippuaan ... se on parasta ...\nno, nyt minä taas tykkään pastorista!\n\nMatami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitöntä riemua,\nettä maisterinkin piti hymyillä...\n\n-- Eikä pastori turhaan kiusaa itseään ... se veisi kaiken aptiitin ja\nhumöörin...\n\n-- Niinkö matami luulee?\n\n-- Niin se on, minun miesvainajanikin...\n\n-- Kyllä minä aion kuitenkin vähitellen totuttaa itseäni pois.\n\n-- Jaa, vähitellen ... se on toista, että vähitellen ... niin pastori\nvoi tehdä, jos tahtoo ... mutta ei äkkipikaa ... se ei ole\nterveellistä... Hyvää yötä, pastori! Jumala pastoria varjelkoon!\n\n-- Hyvää yötä, matami.\n\nVähän haukattuaan käänsi maisteri keinutuolinsa pöytään päin ja alkoi\nkirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettä valaen. Tunnissa sivalsi hän\nsen valmiiksi. Vaan kun hän lopetti työnsä, könötti poroastian laita\ntäynnä puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita\nkanuunia.\n\nSänkyyn mennessään sytytti hän vielä piippunsa, poltteli sitä ja antoi\nkynttilän olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi.\n\nVilahti siinä savupilviä nieleksiessä sivumennen mieleen muuan ajatus\nomantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten\ntaa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon ääntä\nkuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinä\ntietysti ole mitään pahaakaan, että tupakoi. Sitä paitsi oli tuo niin\nkovin vähäpätöinen asia.\n\nSitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan,\npuhalsi huoneensa pimeäksi ja kääntyi seinään päin maata.\n\n\n\n\n\n\nMAAILMAN MURJOMA\n\n\n    Yks ol' veitsi veikkoutta,\n    yksi rauta rakkautta,\n    sekin katkesi kivehen,\n    leipähän pahan emännän,\n    pahan vaimon paistamahan.\n\n    (Kalevala 33 91-98)\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen\nhalmeen, leikkaamattoman rukiin yli.\n\n-- Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.\n\nMutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään.\n\nKoko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso,\nroteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin\nuhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan\nkuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan\nsaada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan\njohonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään\nluontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu\nsinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä\nsijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen -- minkä jälkeen hän\npoistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän\nei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään\nhäntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään.\nIsäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies,\ntarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä\nlehmiäkin vaimo väen mieliksi.\n\nNyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle\nruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei\nluovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän\nsyötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa\npökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty\nrakoon kannon tupakoitavaksi.\n\nSe herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana\nnaurahtamatta.\n\nSanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy\nkukkaroaan, joka on sekin kadoksissa.\n\n-- Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja\nnauretaan yhä hurjemmin.\n\nJunnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa,\njoka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä\ntaa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen\nnyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi\npetäjän kylkeen.\n\nKerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta\nsitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan.\n\n-- Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi!\nhuudetaan hänen jälkeensä.\n\n-- On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo.\n\n-- Milloinka? kysyy joku.\n\n-- Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa.\n\n-- Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön.\n\nMutta siellä jatketaan samaa puhetta.\n\n-- Mistä hyvästä sille ruunun ruoka annettiin?\n\n-- Viilipytyn varkaudesta ... oli vienyt sen sydänmaan mökistä toisten\nrosvojen syötäväksi.\n\n-- Kuka sen on sanonut?\n\n-- Itse kertoi.\n\n-- Suus kiinni, kenkkajalka! huutaa Junnu yhtäkkiä kaikkien kummaksi.\n\n-- Suus kiinni, suden selkä!\n\nJunnulla on selkä pitkä ja jalat lyhyet, ja aina on häntä siitä ivattu.\n\n-- Siihen selkään kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut\ntäyttä tulevankaan. \"Aletaanko uudelleen?\" oli kysynyt vallesmannilta,\nja Junnulle oli lyöty toiset parit lisää vankihuoneen petäjässä ...\nmuttei ollut sittenkään ääntä päästänyt.\n\n-- Olisikohan kantsukkatakaan älähtänyt?\n\n-- Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään\nantamassa...\n\nJunnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka\njoku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä\naikoina majaili kirkonkylässä.\n\n-- Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti.\n\n-- Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet\npäästävät kirouksen kuin yhdestä suusta...\n\nSillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen\nilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot\njulmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen.\n\nMuut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan\nsatutettuna.\n\n-- Tappaa, tappaa! huutaa hän.\n\n-- Eikä tapa ... oletko vaiti siinä ... ei hän ole luutakaan\nvikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan\nTahvon jalkaa.\n\n-- Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan!\n\nMiehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni,\nmutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan.\n\n-- Antakaa te Junnun olla aloillaan elkääkä sotkeko ruista! Pois sieltä\nja työhön joka mies!\n\n-- Vieläkö isäntäkin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitä\nheittää? Kenenkä syy, jos olisi päähän sattunut!\n\n-- Oma syysi!... Ja enkö minä ole sinua varoittanut?\n\n-- Mutta kipurahani minä riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsä\nluo.\n\n-- Riitele mitä riitelet, mutta raja pitää olla leikilläkin, toraa\nisäntä ohikulkiessaan.\n\nMutta hirvittää häntä sentään itseäänkin, kun hän oikein katselee tuota\nkiveä, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisään ja jota hän\nitse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei\nse sen pahemmin sattunut.\n\nJunnun silmissä on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin\nlainehtinut ja metsän ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus häntä\nitseäänkin kauhistuttaa ja hän herpoontuu siitä niin, ettei tahdo pysyä\npystyssä. Ja vähän aikaa siinä älytönnä seisottuaan lähtee hän\nkulkemaan suoraan synkimpään korpeen tietämättä, minne menee, ja\nmuistamatta, minkä tähden menee. Vasta kun hän on jonkun matkaa\nkulkenut, tullut aidan kohdalle ja nousee sen yli, selviää hänelle,\nettä hän on ollut miehen tappamaisillaan ja että hänellä kiveen\nryhtyessään, joka oli sattunut hänen tielleen, todellakin oli ollut se\naikomus.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLeikkuuväki on palannut työstään, kylpenyt, illastanut ja vetäytynyt\nlevolle aittoihinsa. Isäntä vain on vielä valveilla ja sovittelee\nkenkiään tuvan orrelle kuivamaan, kun Junnu astuu sisään ja istuutuu\nseinäpenkille sanaakaan virkkamatta.\n\n-- Onhan siinä vielä ruokaa syödäksesi, sanoo isäntä, mutta Junnu ei\nsano haluavansa.\n\n-- Olisi minulla vähän asiata isännälle, virkkaa hän sitten, kun näkee\ntämän tarttuvan oven ripaan.\n\n-- Mitä sitä Junnulla nyt olisi niin tärkeätä asiata?\n\n-- Päästäisitte minut pois palveluksestanne.\n\n-- Mitä se Junnu tarkoittaa? Kesken työajan? Ja minkä tähden?\n\n-- En tule enää toimeen tässä talossa.\n\n-- Mitäs se nyt niiden räähkäin puheista ... onhan ne saatu ennenkin\ntämmöiset riidat sovitetuiksi.\n\n-- Lie heidän puoleltaan, vaan ei minun ... ja saattaisin tässä tehdä\nvielä vahingoitakin...\n\n-- Hillitsisit sinäkin vähän luontoasi ... kovinhan tuo on kamalata\ntuommoisten aseiden kanssa liehuminen.\n\n-- En osaa hillitä, kun tulee se vihan puuska päälleni ja minua\nhäväistään.\n\nMietittyään vähän aikaa istuutuu isäntä pöydän eteen penkille,\n\n-- Jos et sinä sen Tahvon kanssa tule toimeen, niin pannaan vaikka _se_\nennemmin pois.\n\n-- En minä enää heidän muidenkaan katsomisiaan ja ilkkumisiaan ...\nvihaavat ne minua kuitenkin muutkin ... kaikki oikeat ihmiset.\n\n-- Mitäs se nyt taas semmoisia ... eihän se ole sen huonompi itsekään...\n\n-- Kuulittehan sen, mitä ne sanoivat.\n\n-- Kurillaanhan ne vain.\n\n-- Totta se oli, mitä sanoivat.\n\n-- Ettäkö olet varkaudesta ollut linnassa?\n\n-- Niin olen. En ole sitä kenellekään muulle kertonut paitsi Tahvolle\nmennä talvena heinässä, kun herkesi ystäväksi ... vaan kerron nyt\nteille, kun aina olette hyvänä pitänyt...\n\n-- Kerro, jos tahdot...\n\n-- Kerron minä teille, puhuu Junnu katkonaisesti, nyyhkytellen vähän ja\nniinkuin kyyneliään nieleskellen: se on niin, että kun saivat minut,\nkerjäläispojan, viisaudellaan narratuksi ... työnsivät ikkunasta\nsisään, kun eivät itse mahtuneet, ja varastuttivat viilipytyn ja kolme\nleipää ja voivakan ... vaan kun minä itse tunnustin kaikki ja annoin\nilmi muutkin ... enkä ole sen koommin ... vaan olen aina elänyt\nomistani, vaikka kaikki minua vainoovat sekä täällä että kotipuolessa\n... koirat on koiria ... kaikkialla, koko maailmassa!\n\n-- Mutta ethän sitä maailmastakaan mihinkä päässe.\n\n-- Pääsisin, kun rupeaisitte minua auttamaan ... en tahtoisi\npalkkojanikaan kaikkia, kun antaisitte tehdä torpan maallenne.\n\n-- Torpanko? Minnekäs?\n\n-- Tekisin tuonne Kontiokorpeen.\n\nKun isäntä ei mitään virka, jatkaa Junnu:\n\n-- Olisi minulla siellä jo sijakin katsottuna Mustinlammen rannalla ...\nja isäntä saapi panna millaiset arennit tahtoo.\n\nEihän isännällä oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että saa vakinaisen\ntyömiehen maalleen. Ja kun hän oikein ajattelee, niin tulkoon vain\nasukas juuri Kontiokorpeen Mustinlammen rannalle. Eihän ole vielä\nvarmaa, tokko toteutuneekaan, mitä ovat lehdissä kertoneet. Mutta kun\nse itse sinne pyrkii...\n\n-- Ainapahan tuota niistä arenneista sovittaneen, sanoo hän ja lisää\nsitten:\n\n-- Saatanpahan tuota tuumia.\n\n-- Lähtisin jo huomenna metsään ... ja jos ei muutoin käy, niin panen\nsijaisen.\n\nTaas vähän aikaa mietittyään virkkaa isäntä noustessaan:\n\n-- Kai sinut pitänee päästää, jos ei muu auta. Päätetäänhän sitten\ntarkemmin toissa kertana, sanoo hän ja menee.\n\nJunnu jää istumaan puolipimeään pirttiin.\n\nKauan on tämä tuuma hänen mielessään madellut. Kuta vanhemmaksi hän on\ntullut, sitä vaikeampi on hänen ollut kantaa ihmisten ivaa ja\nsydämettömyyttä, joiden hän luulee kaikkien liittoutuneen häntä\nvastaan. Hän on alkanut epäillä sitä joka miehen sanoissa ja\nkäytöksessä. Hän luulee näkevänsä sitä kaikkialla, missä liikkuu kotona\nja kylässä. Hän on koettanut lahjoa ihmisiä ystävyydellä, hyvillä\npuheilla ja tarjouksilla milloin milläkin. Mutta ne ovat pettäneet\nkaikki niinkuin Tahvokin viimeksi, jolle hän oli elämäkertansa uskonut.\nKun miehet ovat polttaneet hänen tuottamansa kaupunkitupakat ja naiset\nsyöneet hänen ostamansa vehnäset ja juoneet hänen keittämänsä kahvit,\novat ne taas ensimmäisinä nauramassa hänen ulkomuotoaan ja\npistättelemässä häntä hänen kömpelyydestään ja tyhmyydestään. Ei niillä\nole muuta mielessä kuin saada hänet suuttumaan silmittömäksi, tekemään\njotain, josta saisivat hänet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen.\nSitä ne väijyvät, ja se niillä on mielessä, päästäkseen hänen\nsäästöilleen, joita tietävät hänen ennen tukkijoella ansainneen. Ne\novat häntä koettaneet pettää ja vainota, herroista alkaen. \"Jos\ntunnustat, pääset vähemmällä\", sanoi vallesmanni hänelle silloin\noikeudessa. Vaan se valehteli. Kun hän tunnusti, niin heti paikalla\nhänet tuomittiin piiskoihin. Jos eivät kädet olisi sillä kertaa olleet\nsidotut, kuristanut hän olisi sen miehen tuomiopöydän päähän. Oikein\nsanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa köyhä oikeutta,\nmiten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun\nherrat, ja talonpojat ovat heidän orjiaan ja kätyreitään... Yhteen\nmyttyyn mätettävät!\n\nPappi sai kuitenkin sillä kertaa hänen mielensä lauhtumaan. Sanoi ja\nvakuutti, että joka on saanut tuomionsa ja kärsinyt rangaistuksensa,\nhän on yhtä hyvä kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikä solvata\n... kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin\npuhunut ... sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun hän linnasta\npalasi... Liekö totta sekään, mitä sanoi, että jos ei kelpaa ihmisille,\nniin kelpaa Jumalalle...\n\nVaan ei hän näitä kaikkia ymmärrä eikä jaksa loppuun ajatella. Joka\nkerta, kun hän sitä koettaa, raukaisee päätä ja sekottaa mieltä niin,\nettei saa selkoa mistään.\n\nMutta siitä hän on nyt ainakin selvillä, että hän tekee eron heistä\nkaikista, tekee ikuisen eron. Hän karkaa korpeen, painautuu kuin karhu\nkontoonsa. Ja katsokoot eteensä, koirat, jos käyvät häntä sielläkin\nhätyyttämään...!\n\nHän nousee ravakasti ja menee ulos. Ei tätä yötäkään hän aio enää olla\ntällä puolen maailmaa!\n\nJa haettuaan aitasta työkalunsa ja pistettyään konttiinsa\nsäästöleipänsä hiipii hän niiden kanssa solasta ulos kenenkään\nhuomaamatta ja poikkeaa  vähän aikaa maantietä astuttuaan syrjäpolulle.\nSe noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressä syö hänen\nnimikkoruunansa. Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää\nhänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli\nojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa.\nSe on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut\npoikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt\nsalaistakaan ivaa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOn sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa\nollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään\nhuomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa,\nja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa\nmökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta,\nkunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut\nsen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle,\nrakennukset jäisivät talon hyväksi.\n\nVai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt!\nmyhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta -- selkään hän ei\nhenno nousta -- ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään.\nOnpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa\ntoteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin\nyksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja\nkymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja\nahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie\nvapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea\ntätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää\nvääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä.\n\nHän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka\npilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita\neivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran\nselälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää\nja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla\nkaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse\nsavuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu\nvain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin\npaukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä\nhäiritsemään.\n\nVarovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon\ntaas liikkeelle lähtiessään.\n\nEikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan.\n\nViikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että \"maailma\" ehkä\nlöytää hänen piilopaikkansa, että \"ilkiöt\" hakevat hänet käsiinsä ja\ntulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo\ntoimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä?\n\nJa koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa\nlammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän\non mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan\nsisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain\nasuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin\nrakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin\ntekoon.\n\nUuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti\nkuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä\nliikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki\nvainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän\nheitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain\nmetsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas\nhiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä,\nennenkuin uskaltaa astua esiin.\n\nMutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu\nsaanut pirttinsä kattopäälle.\n\nKeyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka\nhulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee\nkatossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan\npoltellen ja tuleen tuijottaen.\n\nOnko hänellä nyt siis vihdoinkin oma katto päänsä päällä ja omat seinät\nsuojanaan? Onko hänellä sija, josta hänellä on oikeus osoittaa ulos\njokainen, joka tunkee sinne häntä häiritsemään? Eikö enää tarvitse\nketään kumarrella eikä olla kenellekään mieliksi?\n\n... Olla se äiti vanha vielä elossa, niin toisi sen tänne toverikseen,\n-- johtuu hänelle yht'äkkiä mieleen. Ei ole hän vuosikausiin häntä\nmuistellut eikä tahtonutkaan muistella. Mutta olihan se sekin ollut\nsamalla lailla maailman murjottavana kuin hänkin eikä saanut koskaan\nomaa kattoa päänsä päälle. Oli kuollut huutolaisena ja ihmisten\npilkkaamana ja potkimana ja haudattu sinä suurena nälkävuonna\nhöyläämättömässä kirstussa yhteiseen hautaan, ja lieneekö joudettu\nkellojakaan soittamaan...\n\nOli tullut olluksi sille niin tyly sen elinaikana, -- mutta kun ne veivät\nsen vankeuteen ja tekivät eron heidän välillään. Ja kun ne sen sieltä\npäästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia: -- \"Tuolla tulee portto\npoikineen! -- Jaanan Junnu! porton poika! -- Jaanan Junnu! porton poika!\" --\nSiitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät\nmolemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta\nkuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan. Junnu\noli silloin jo tukkitöissä eikä iljennyt lähteä, kun sana kerrottiin\nkaikkien kuullen. Kohta tuotiin toinenkin sana, että tulla toimittamaan\nhänet edes kunnialliseen hautaan. Haudatkoot haudattavansa! vastasi hän\neikä mennyt...\n\nOlisi kuitenkin saanut käydä toisin se asia, -- ja vaikka olisi äitikin\nsaanut olla ja elää toisella tavoin, niin se kalvaa häntä nyt\nyhtäkaikki. Ja haihduttaakseen näitä mietteitään hän ryhtyy panemaan\npajuja rekeensä lähteäkseen heti kelin tultua rahdinvetoon ja\nlehmärahoja ansaitsemaan.\n\n\nOlisihan ollut tukin-ajoakin toisella kulmalla omaa pitäjätä. Mutta\nsiellä täytyisi taas tulla yhteen ihmisten kanssa, joista parahiksi oli\npäässyt.\n\nToisen läänin kaupunkiin hän ajaa ja kiertää sinne mennessään\nkirkonkylän ja muut tutut seudut.\n\nPuolen talvea jyryää Junnu sillä retkellään vedätellen merenrannasta\nsisämaahan kauppamiesten tavaroita kahden kaupungin välillä.\n\nEi kukaan tunne häntä siellä, eikä kukaan kysy, mikä hän on miehiään.\nMutta kuitenkin karttaa hän taloja kuin omassa puolessaan, sivuuttaa\nkaikki suuremmat kylät ja jättäytyy aina jälelle muista rahtimiehistä.\nEllei ole aivan pyry eikä pakkanen, syöttää hän tiepuolessa ja hakee\nyösijaa katon alla ainoastaan hevosensa vuoksi. Ikkunoista, pihoilta ja\ntiepuolesta katselevat silmät häntä vaivaavat ja kiusaavat, ja\nhelpotuksesta huoaten lähtee hän aina pitkille, talottomille\ntaipalille. Sillä silloin hän on kokonaan kahden kesken hevosensa\nkanssa, jolle haastelee pitkät hetket sen vierellä tallustellessaan ja\njota auttaa mäkipaikoissa sepiin kiinnittämästään nuorasta.\n\nMutta joululta alkavat tiet täyttyä ja markkinamiehiä ajella kahakäteen\nkaupungista toiseen.\n\nJa kerran, kun hän sillä tavoin kuormineen ponnisteleikse jyrkkää\nylämäkeä, ajaa reellinen suuriturkkisia ja punavöisiä herroja häntä\nvastaan. Kohdalle tultuaan huutavat he häntä väistymään. Mutta\nennenkuin raskas reki kerkiää kääntyä, sivaltaa muuan reen perästä\npitkällä ruoskalla ruunaa selkään. Junnu vimmastuu, unohtaa hevosensa,\njoka pelästyksissään puhaltaa täyteen laukkaan, ja siepaten aidaksen\ntiepuolesta hyökkää hän herrojen jälkeen. Ne pakenevat, minkä\nkerkiävät, mutta seuraavan mäen päälle päästessään hän saavuttaa heidät\nja vihansa viimeisellä vimmalla pudottaa hän seipään reen perään.\nReessäolijat ennättävät väistyä, seiväs katkeaa kahdeksi perälautaan,\nja Junnu jää läähättäen kaplaiden sijalle seisomaan. Takaisin\npalattuaan tapaa hän kuormansa tiepuolesta toisen mäen alta ja\nhevosensa vaahtoisena vavahtelemasta aisa selän päällä. Nyrkkiään\npuiden ja kiukusta itkien huutaa hän hiljaisen maantien yli kostoa ja\nkadotusta jälelleen, eikä sula hänen vihansa ennenkuin hän taas tulee\ntuntoihinsa siitä, että oli toki onni, ettei tullut miesmurhaa\ntehdyksi. Seuraavassa syöttöpaikassa, johon hän poikkeaa uupunutta\nhevostaan vaalimaan, hän saa kuulla, että herrat olivat käyneet talossa\nja mitä lienevät olleet rautatieinsinöörejä. Katsokoot, katalat,\netteivät toista kertaa hänen tielleen tule!\n\nMutta pois alkaa tehdä mieli maantierosvojen ja markkinamiesten\njaloista, ja säälittää kiusata hevostakin. Ja kun ansio on ollut hyvää\neikä tee enempääkään mieli, palaa hän pian -- yhä kirkonkylää ja asutuita\npaikkoja kiertäen -- kotiinsa, suuren reslan pohjalla nuori hieho, jonka\nhän on saamillaan säästövaroilla ostanut.\n\nHän on peittänyt sen huolellisesti nahkasiin ja mattoihin ja istuu itse\nsevillä. Se on kuin ihmisolento tuo, joka suurilla ruskeilla silmillään\nhäntä katselee, kun hän tuon tuostakin käännäikse sitä taputtelemaan.\nHän on hyvällä tuulella, myhäilee ja naurahtelee itsekseen tätä\njoukkoaan ja tuumailee kotikorpea lähestyessään onnellisessa\nmielessään: \"Eihän tässä ole hätää mitään, hevonen ja lehmä ja oma\nmökki, ei toki ole hätää mitään ... ei hätää mitään.\"\n\n\nKun hän saapuu mökilleen, on se melkein kokonaan nietoksien sisään\nhautautunut. Sinne ei tuo tietä mistään, siellä ei ole käynyt\nainoatakaan ihmistä, ja jänikset ja metsäkanat ovat vain tepastelleet\npihamaalla ja polkeneet hänen pirttinsä ympäryksen kovaksi kentäksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJa Junnulle alkaa hauska aika omissa töissään pitkinä päivinä\nkevättalvella. Hän hakkailee halkoja, ajelee heiniä kotiin ja hirsiä\nuusiin rakennuksiinsa, navettaan ja aittaan.\n\nHänen mielihyvänsä häiriytyy kuitenkin eräänä aamuna, kun hän metsään\najaessaan kuulee hakkausta korvesta. Se on kai vain joku halonhakkaaja,\nmutta ei hän kuitenkaan tahtoisi, että se tulisi hänen tuvalleen. Ei se\ntulekaan sinne, näkyy ajavan kuormineen lammen taitse kylälle päin.\nEikä kuulu sitä enää moneen päivään takaisin tulevaksi. Mutta kerran,\nkun Junnu jo huoletonna istuu rekensä pajuilla, ajaa sama halkomies\nmetsätiellä vastaan, mutta ei virka sanaakaan, kun Junnu sanaa\nvirkkamatta kääntyy toiselle polulle. Hevonen oli isäntätalosta, Tahvon\nentinen ajohevonen, mutta ajaja outo.\n\nMonena päivänä se tulee ja menee samalla tavalla. Eihän se näy tahtovan\nhäntä häiritä, lieneekin joku uusi vastatullut siivo renki, ja kun he\ntaas tulevat vastakkain, seisauttaa Junnu hevosensa, menee tupakalle ja\nantautuu puheisiin. Tahvo kuuluu menneen keväällä ruunun töihin\nrautatielle, kun ei isäntä tahtonut työssään pitää eivätkä sopineet\npalkoista, kertoo renki. Junnua miellyttää mies, se kohtelee häntä\nmelkein kunnioittaen, ihmettelee hänen hyviä ansioitaan, joista Junnu\nkertoo ja kertoo vielä muistakin puuhistaan, uusista aitta- ja\nnavettarakennuksistaan. Kutsuupa hänet kotiinsakin käymään, kun\nsattunee vielä sivu ajamaan. Renki tulee, kiittelee taas ja ihmettelee\nja puhuttelee häntä kuin isäntä-miestä, ja vaikka Junnu kuinkakin\nkoettaisi sitä väijyä, ei hän näe mitään ivaa hänen silmissään\npiilemässä.\n\nEräänä sunnuntaina ajaa isäntäkin häntä tervehtimään. Sanoo lähteneensä\nasian alkaen häntä katsomaan, kun luuli hänen iäksi päiväksi peittyneen\nnietoksien sisään. Junnu keittää kahvit ja tarjoaa kaupungin tupakoita,\nja isäntä kehuskelee hänkin hänen laitoksiaan. Kyllä sinä vielä tähän\ntäyden talon rakennat, kun kerran olet niin hyvään alkuun päässyt,\nsanoo hän.\n\nJa he puhelevat Junnun uusista viljelyksistä ja neuvottelevat siitä,\nmihin olisi paras tehdä peltoa ja mihin paras niittyä. Isäntä neuvoo\nottamaan viljelykseen koko alan tästä pirtiltä tuonne lammelle.\nJunnusta olisi parempaa peltomaata vähän loitompana, mutta isäntä\narvelee, että aina se on pelto paras hoitaa nurkkajuuresta käsin.\n\nEttäkö minäkin kerran pääsisin isäntämiesten arvoon, ettäkö minuakin\nkerran olisivat pakotetut oikeana ihmisenä kohtelemaan? ajattelee hän\nisännän mentyä.\n\nJa kevään tultua ryhtyy Junnu omien tuumiensa innostamana yhä uhemmin\nraatamaan. Hän kaataa suuren kasken päivän puolelle mäen rinnettä,\naitaa pienen hakamaan ennen kaskettuun lehtoon, perkaa peltoa ja raivaa\nniittyä alankoon.\n\nHänen onnellisimmat päivänsä ovat sunnuntait. Ne hän viettää pitäen\nseuraa hevoselleen. Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee\npiippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheilleen ja\ntarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut\nmukana taskussaan.\n\nHänen kevättoukonsa nousevat hyvälle oraalle ja pensovat siitä\ntuuheaksi laihoksi. Ja kun hän niitä katselee ja ajattelee tätä uutta\nelämäänsä, kihoaa taaskin vesi hänen silmäänsä, ja leuka vähän\nvärähtelee.\n\nMutta samalla tulee välistä aiheeton, käsittämätön pelko siitä, ettei\nvain tapahtuisi mitään, joka häntä häiritsee ja särkee hänen onnensa.\nHän koettaa kuvitella sitä jos jonkinlaiseksi. Unessa hän kerran on\ntuntevinaan, että se tietymätön vahinko on tulevinaan kuin kylältä\npäin, nousevinaan kuin mustana, paksuna pilviseinänä, joka ryskii ja\npaukkuu korvessa, vie katon hänen pirtistään ja painaa hänet suulleen\nmaahan. Hän panee unen mieleensä, miettii sen merkitystä ja keinoja sen\ntorjumiseksi.\n\nKunhan ei isäntä suuttuisi häneen jostain, kunhan ei ajaisi pois häntä,\nkun ei ole tehty kirjallista kontrahtia. Tekee hänelle mieliksi peltoa\nsiihen, mihin se sitä ehdotteli. Ehkäpä se tulee yhtä hyvää siinäkin,\nvaikka onkin vähän isompitöistä. -- Tai voisivat papit ahdistaa häntä\nlehmän saatavista tai siitä, ettei hän ole käynyt kinkerillä eikä\nripillä, ja ruunu laittaa vallesmannin hakemaan verojaan?\n\nJa hän menee pappilaan, maksaa voinsa, pyrkii luetettavaksi ja\nilmoittautuu ripille.\n\nSamalla retkellä hän käy suorittamassa ruununveronsa ja jättää\nvuokransa etukäteen ruununvoudin kirjurille, kun ei vielä ole oikea\nmaksunaika.\n\nEihän niiden nyt pitäisi päästä miltään puolelta hänen kimppuunsa,\neihän nyt pitäisi ihmisten eikä taivaankaan häntä vainota, ajattelee\nhän kotiin kävellessään.\n\nOlisi hän sovittanut sen Tahvonkin, jos se olisi ollut tavattavissa.\nMutta ehkä tuo lienee leppynyt jo tuokin, kun ei ole jo tähän mennessä\nvihaansa näyttänyt.\n\nJa hänen pelkonsa on jo kokonaan poistumaisillaan, kun hän taas muistaa\näitinsä. Jos ne rupeaisivat kunnan puolesta riitelemään sen eläkettä,\nkun saavat kuulla, että hänellä on hevonen ja lehmä. Ja jos Jumala\nkatsoo häntä syrjin silmin, kun hän oli sille niin sydämetön sen\neläessä eikä soitattanut eri kelloja kuoltua.\n\nHän kääntyy takaisin, käy kunnanesimiehen puheilla ja lahjoittaa\nmuutamia markkoja köyhäin kassaan, kun ei enää oteta muussa muodossa\nmaksua; -- ja sitten hän käy kirkonkylän nikkarissa tilaamassa puuristin\näiti-vainajansa haudalle.\n\nSe häntä rauhoittaa, hän on mielestään nyt kokonaan irti pahasta\nmaailmasta.\n\nEiväthän he hänelle nyt enää mitään mahda, eiväthän voi enää millään\nkeinoilla päästä hänen kimppuunsa. Eivätkä ehkä tahdokaan.\n\nJa hän alkaa kuin leppyä heille mielessään, hänen vihansa leutonee,\nkatkeruus sulaa pois, eikä hän enää usko omia aavistuksiaankaan, jos ne\nvälistä vielä pyrkivätkin tulemaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKaksi vuotta on Junnu elänyt mökissään korpiensa ja rämeidensä takana,\neikä kukaan ole tullut häntä häiritsemään.\n\nMutta kun hän kolmantena kevännä istuu lammen rannalla ongella, kuulee\nhän outoa ääntä korven synkimmältä perukalta. Se on kuin kaukana\nhakkaavan kirveen ääntä, ja sitten se on kuin kaatuvan puun parahdusta.\nMutta kuka tähän aikaan hakkaa halkoja? kysyy hän vähän kummastellen.\nHän kuulostaa tarkemmin ja on varma siitä, että siellä monin miehin\nkaadetaan tukkeja. Metsä on äänessä koko päivän, ja seuraavana aamuna\ntuntuvat ne jo olevan lähempänä. Kolmantena aamuna kiipeää hän mäelle\nmökin taa ja näkee suuren hongan ensin huojuvan ja sitten suistuvan.\nEikä aikaakaan, kun kaatuu toinen suorassa linjassa häneen päin.\n\nHän miettii kauan, menisikö ottamaan selkoa siitä, ketä ne ovat, jotka\nsieltä tulevat. Miettii sitä pihaan tullessaan, työtä tehdessään,\nsyödessään ja vielä maata pannessaankin. Ja kun ei saa siltä unta\nsilmiinsä, nousee hän ylös ja lähtee käymään sitä kohti, mistä kuului\nhakkausta ja haastelevain miesten ääniä.\n\nMetsässä ei ole ketään, mutta puita on kaadettu aina vähän matkan\npäähän toisistaan suoraan riviin ja pystytetty kuorituita keppejä kuin\nmittarin linjaan. Mutta eihän tässä pitäisi kulkea kenenkään maan raja.\nTämähän pitäisi kaikki olla isännän metsää. Olisikohan se myönyt täältä\nmetsäpalstan jollekulle? Tulisiko hänelle tänne naapuri?\n\nMutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se\nmäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne\nyhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa.\n\nJunnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon\nnoustessakin tulematta mihinkään selvyyteen. Työ käy huonosti, aina\ntäytyy hänen kuulostaa, ja aina hän kuulee yhä lähenevää hakkausta,\nkunnes se lauantaina puolilta päivin lakkaa.\n\nSunnuntaina hän menee uudelleen linjalle. Se on tullut jo paljoa\nlähemmä ja näyttää pyrkivän laaksoa pitkin aivan hänen mökkiään kohti.\n\nMutta kun hän maanantaina aamiaisen aikana tulee aidanpanosta\nkorpiniityltään, kuuluu hakkaus aivan läheltä pellon takaa metsän\nrinnasta. Siellä haastellaan, kirveet paukkavat ja yht'äkkiä kaatuu\nsuuri honka metsästä ulos, samalla kuin pari miestä astuu esiin.\n\nKun he lähtevät tulemaan peltoa pitkin pihaan, siirtyy Junnu, joka on\nseisonut liikkumatonna nurkkajuuressa, pirttiin ja vetää oven perässään\nkiinni. Mutta kun hän ei malta olla ikkunasta katsahtamatta, näkee hän\nherrat keskellä peltoa pystyttämässä siihen jotain kummallista\nkolmijalkaista kapinetta, jonka päällitse tähtäävät ensin metsään ja\nsitten hänen pirttiään kohti; niinkuin aikoisivat ampua häntä ikkunan\nläpi suoraan silmään.\n\nSamassa kulkee joku ikkunan ohitse, tarttuu oven ripaan, ja Tahvo astuu\nsisään. Hän tulee hevelästi kättelemään, istuu penkille ja sanoo:\n\n-- Minä toin tänne Junnulle harvinaisia vieraita.\n\n-- Mitä ne on nuo miehet? kysyy Junnu.\n\n-- Ne on insinöörejä.\n\n-- Mitä teillä on täällä tekemistä?\n\n-- Me aukaisemme rautatielinjaa. Samassa tulevat herratkin sisään.\n\n-- Päivää, päivää! sanovat he rehevästi. Täällähän on talo, vaikkemme\nsiitä tietäneetkään ... tekö olette tämän talon isäntä?\n\n-- Tämähän se on itse sekä isäntä että emäntä, joka viljelee maansa ja\nhoitaa hevosensa ja lehmänsä, selittää Tahvo, sill'aikaa kun Junnu\npankon kupeeseen vetäytyneenä seisoo ja katselee tulijoita osaamatta\nselvitä mihinkään päätökseen siitä, mitä ne ovat ja mitä ne täältä\ntahtovat, vaikka hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ne jossain nähnyt\ntätä ennen.\n\nHerrat, kaksi nuorta insinööriä, ottavat pirtin haltuunsa kuin omansa,\npäästelevät vaatteitaan vähemmäksi, asettelevat tavaroitaan penkeille\nja nauloihin, ja Tahvo kantaa eväslaukun pöydälle.\n\n-- Saisikos maitoa talosta? kysyvät he.\n\n-- Mene, Junnu, hakemaan maitoa herroille, kehoittaa Tahvo.\n\nJunnu tottelee vaistomaisesti, kaataa koneellisesti maidon pytystä\ntuoppiin, näkee aitasta pihan yli palatessaan pellon pientareelle\nkaatuneen hongan ja pellolla tuon kummallisen kolmijalan, joka yhä\ntähtää hänen pirttiään kohti, ja vie sitten maidon pirtin pöydälle\nherrojen eteen. Taas asettuu hän pankon eteen seisomaan ja katselee\nsiitä vieraitaan, hermostuneesti tupakoiden.\n\nHerrain syödessä Tahvo kertoo hänelle, että tästä kautta se nyt\nrakennetaan rautatie, että nyt avataan linja ja että syksyllä jo\nalkavat työt. Se tulee tästä menemään, aivan tätä suuntaa, ihan kuin\nampuen tämän pirtin päällitse...\n\n-- Pirtinkö päällitse? saa Junnu viimein sanotuksi.\n\n-- Saatte vähän väistyä, sanoo toinen herroista.\n\n-- Peltosi ja niittysikin saat siirtää toiseen paikkaan.\n\n-- Siirtääkö toiseen paikkaan?\n\n-- Niinpä niin, ei siinä auta, kun ruunu käskee.\n\n-- Ruunuko käskee?\n\n-- Se kun käskee, niin ei auta muu kuin totella pois.\n\nTahvo näyttää kuin ilkkuvan, hänen silmissään näyttää vahingonilo\nkiiluvan, ja epäluuloisesti tarkastelee Junnu vuoroin häntä vuoroin\nherroja. Kyllä ne nuo ovat niitä samoja herroja, jotka toissa talvena\nolivat tappaa häneltä hevosen. Kun eivät vain liene tulleet muissa\nsalaisissa aikeissa ... ja kun ei vain lie kaikki sen Tahvon vehkeitä.\n\nKysymättä puhuu Tahvo edelleen tulleensa kaupungista saakka näiden\nherrain apumiehenä. On siellä muitakin miehiä, on kymmenkunta linjan\naukaisijata jälempänä metsässä, ja palkat maksetaan hyvät, kolme\nmarkkaa päivältä omassa ruuassa, ja ovat luvanneet työtä hänelle niin\nkauan kuin sitä vain riittää, sittenkin kun varsinainen työ alkaa.\nEivät ne ole mitkään työt niin edullisia kuin ruunun savotat. Hevosen\nkun saisi hankituksi, niin sillä sitä rahaa vetelisi.\n\n-- Vaan sinulla se on hevonenkin? Senhän kuuluit ostaneen sen vanhan\nnimikkoruunasi...\n\nJunnu ei vastaa.\n\n-- Ja lehmä sinulla on kanssa. Sen maidosta ne vielä hyvät rahat saat,\nkun työ joutuu tänne sydänmaalle ... ja eikö tuo pian joutunekin. Kai\nsitä rupeat sitten ruunun työhön sinäkin?\n\n-- Eipä häntä haluta.\n\n-- Eikö liene pakosta rupeaminen, kun vievät tästä parhaat peltosi ja\npitää purkaa rakennuksesi rautatien tieltä.\n\n-- Vaan jos minä en pura.\n\n-- Pakosta se on purkukin, kun niiden ei auta väistyminen siitä\nsuunnasta, mistä ruunu on käskenyt kulkemaan. Purattaneet ne ovat\nsuurempiakin taloja. Ne eivät kierrä muita kuin kirkkoja.\n\nJunnu ei rupea inttelemään. Mikä niiden tietää, mitä ne ovat.\n\nMutta kun herrat ovat syöneet, alkavat he tehdä lähtöään, heittävät\nmaidosta rahan pöydälle, ja menevät pellolle kolmijalkansa luo, jonka\nsiirtävät nyt keskelle kartanoa. Tahvo pistää kepin peltoon sille\nsijalle, missä kone on seisonut, toisen pihamaalle ja kolmannen metsän\nrantaan toiseen päähän peltoa. Herrat huutavat mennessään, että niitä\nkeppejä on sakon uhalla kielletty liikuttamasta paikoiltaan, ja\nkatoavat metsään.\n\nHeidän mentyään tulee muita miehiä jäleltä päin kirveineen, nekin\nkulkevat pellon yli ja pihamaan poikki, eivät ole näkevinäänkään\nJunnua, joka seisoo pihamaalla kuin älytönnä heidän jälkeensä\nkatsellen, ja alkavat metsän laitaan tultuaan taas hakata.\n\nVasta kun kaikki ovat kadonneet, rupeaa Junnulle vähitellen selviämään,\nmitä on tapahtunut.\n\nEiväthän ne olisi suotta tulleet tänne niin suurella joukolla.\n\nNe ovat ehkä sittenkin niitä rautatien tekijöitä ... ehkä on totta se\nuhkaus, että ne vetävät sen tästä kautta hänen mökkinsä yli ...\npurkavat hänen rakennuksensa ja penkovat hänen peltonsa ... tänne tulee\nsatoja työmiehiä ... hän sortuu heidän jalkoihinsa ... hän joutuu kuin\nkeskelle kirkonkylää.\n\nSe selviää hänelle kuin päähän jysähdellen, aina yksi asia kerrallaan,\nniinkuin kivi kiven perästä putoaisi hänen päälaelleen.\n\nHänenkö täytyy väistyä, hänenkö joutua taas kululle, sotkettavaksi\nmaailman jalkoihin...?\n\nMutta hän ei väisty! Hän ei hievahda paikaltaan? Tulkoot vain, niin hän\nupottaa koivuisen korennon jok'ikisen kallosta sisään!\n\nVeri nousee hänen päähänsä. Ne ovat häneltä kysymättä hakanneet hänen\nmetsäänsä ja tallanneet hänen vastakylvettyä peltoaan! Ja tuossa ne\nrehentelivät hänen pöytänsä päässä ja kehuivat purkavansa hänen\npirttinsä! Miksei hän upottanut hiilihankoa heidän hartioistaan sisään?\nMiksei hän antanut heille sitä lähtöä, etteivät toista kertaa tulisi?\n\nVielä hän ne tavoittaa...!\n\nHän aikoo jo karata heidän jälkeensä, mutta pysähtyy sitten...\n\nEi tässä sillä tavalla ... ei tappelulla eikä väkivallalla. Eikä sitä\nole tarviskaan. Hänellä on oikeus puolellaan! Tulkoot _he_ ensin!\nAloittakoot he ensin tappelun! Hän ei pelkää ruunua eikä ruunun\nrenkejä!\n\nHän käy seipään, jonka ne ovat pellolle pystyttäneet, kiskaisee\npihamaastaan sen, joka on siihen pistetty, ja kantaa ne pirtin uuniin\npalamaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMutta syksyllä on rautatietyö jo täydessä käynnissään Junnun mökin\nympärillä. Metsä paukkaa kahden puolen hänen pirttiään,\ndynamiittilaukaukset pamahtelevat, yhtämittaa kuuluu kivimiesten\nvasarankalketta, hevosmiesten huutoja ja junttamiesten hoilotusta.\n\nJunnun tupa on puolimatkassa kahden kaupungin välillä, ja siihen on\ntehtävä suuri asema, joka tulee kolmen pitäjän liikkeen keskustaksi.\nMökin ympärys on raivattava, metsä hakattava, pellot tasoitettavat ja\nhuoneet tuomitut purettaviksi. Ja Junnua on vaadittu väistymään\nrakennusten tieltä.\n\nMutta Junnu ei ole väistynyt eikä aiokaan väistyä. Hän ei ole\ntietävinäänkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän kulkee\nkaikkien sivu, välttää työpaikkoja, ei ole ketään tuntevinaan.\nPyytäville hän on kieltäytynyt myömästä maitotilkkaakaan, ja niille,\njotka ovat anoneet yösijaa, hän on vastannut, että tarvitsee hän\npirttinsä itsekin.\n\nJos saisi nukkua saunassa tai aitan parvellakaan? Mutta ei siihenkään\nole Junnu antanut lupaa.\n\nInsinöörit ovat lähettäneet hänelle sanan toisensa perästä, että hänen\non keyriin mennessä purettava rakennuksensa, muuten puretaan ne ruunun\nkustannuksella.\n\nJunnu ei sano aikovansa hievahtaakaan.\n\nMutta tottahan pirtin pitää pois, kun rautatie tulee siltä paikalta\nkulkemaan?\n\nKiertäköön rautatie!\n\nSen on mahdoton kiertää.\n\nOlisi mennyt muualta ... kukas käski sen tänne tulemaan?\n\nHäntä pidetään hulluna eikä huolita ruveta ahdistelemaan, ennenkuin se\non aivan välttämätöntä.\n\nTottapahan sydämikkö siitä aikaa voittaen lauhtunee.\n\nMutta Junnun kiukku on kohoamassa sitä mukaa, kuin rautatietyö kahden\npään lähenee. Kesätöistä päästyään alkaa hän vedättää hirsiä\nkartanolleen ja kun häneltä kysytään, mitä hän aikoo, vastaa hän\nrupeavansa rakentamaan talven varaksi kamaria ja uutta saunaa.\n\nInsinöörit lähettävät isännän saattamaan häntä järkiinsä.\n\n-- Maksaakos isäntä siirtopalkan ja korvaatteko peltojen teon? kysyy\nJunnu jurosti.\n\n-- Mikäpä pakko niitä lie minun korvata?\n\n-- Korvaakos ruunu?\n\n-- Ei taida ruunukaan ruveta sinun rengiksesi.\n\n-- Vaan mitenkäs oli sen puheen, kun lupasitte minun asua kymmenen\nvuotta arennitta ja nyt jo ajaisitte maailman selkään?\n\n-- Saisit kai tässä minusta nähden asua vaikka kaksikymmentä.\n\nJunnu alkaa epäillä isäntääkin. Sen silmä vilkkuu epävakaisesti ja\njalka viputtelee puhuessa. Se kyllä voisi tehdä eston, jos tahtoisi,\nmutta sekin on yhdessä liitossa, ja se on aina ollut kaikkien herrain\nhyvä ystävä, niinkuin nyt näiden insinöörienkin, joiden kanssa\nkuljeksii työpaikalla, ja onhan sillä hevosiakin kaksi rautatietyössä.\n\nVaan olkoot he vaikka kaikki häntä vastaan! Hänellä on oikeus\npuolellaan, ja hän ei hievahda. Hän kiusaa heitä uhallakin, pakottaa\nheidät väistymään, tekee sen kostoksi kaikille! Mitäs tulivat häntä\nhäiritsemään, kun hän antoi heille rauhan! Ajakoot sivu rautateineen,\nmutta hänen pirttiään ei revitä, niin kauan kuin hän jaloillaan seisoo!\n\nEivätkä ne tulisi häntä hyvällä houkuttelemaan, jos niillä olisi oikeus\npuolellaan. Eivätkä ne aina työtä tarjoaisi, jos luulisivat\nlepyttämättä pääsevänsä.\n\nJa se on vain tyhjä uhkaus, että insinööri on käskenyt keyriin mennessä\nsärkeä, ja että muuten muka haetaan vallesmanni häätämään.\n\nKeyri lähenee lähenemistään, ja linjan aukaisijat ja maatyömiehet\ntulevat yhä likemmä hekin. Ne jo vääntävät kantoja aholta, ampuvat\nkiviä ilmaan, niin että tuvan seinät tärähtelevät ja sirpaleita lentää\nikkunoihin. Junnu ei pääse mökiltään liikkumaan minnekään tapaamatta\njoka askeleella ihmisiä ja heidän hänen mielestään ilkkuvia katseitaan.\nKun vain näkevät hänet, heittelevät jo kaukaa iva- ja kompasanoja hänen\njälkeensä, kysyvät, lypsääkö lehmä riittämään asti, mahtuuko hän\npirttiinsä kaikkine joukkoineen ja onko hän yksin ottanut asemahuoneen\nteon urakalla?...\n\nHän on kuin piiritystilassa eikä uskalla lopulta liikkua pirttinsä\nnäkyvistä siinä pelossa, että ne hänen poissa ollessaan ehkä käyvät sen\nkimppuun. Pikimmältään pistäytyy hän vain pyhän seutuna kirkonkylästä\nnoutamassa leipäaineita. Ja viimein hän kokonaan äkäytyy pirttiinsä\nolemaan, ei käy ulkona muuta kuin elukoitaan ruokkimassa, makailee\npenkillä tai väijyy ikkunoista, vuoroin kummastakin, vihamiestensä\nliikkeitä ympärillään.\n\nKeyrin aattona hän näkee Tahvon tulevan pihan poikki ja astuvan sisään.\nHän pienentelee tupakanrouheita hakkurissa eikä ole häntä näkevinään.\nTahvo pysähtyy uunin eteen käsiään lämmittelemään.\n\n-- Laittoivat sanomaan, että korjaisit pois tavarasi, kun kuuluvat\naikovan ruveta repimään tupaasi puolilta päivin... -- Parasta taitaisi\nolla sinun totella, jatkaa hän, kun ei Junnu vastaa... -- Siitä on\nsinulle vielä pahat, jos rupeat esivaltaa vastustamaan...\n\nJunnu hakkaa vain kovemmin mitään virkkamatta ja pyöräyttää kerran\nhakkuriaan, niin että lattia kolahtaa.\n\n-- Etkö myö tätä tupaasi? irvistää Tahvo tulesta päätään kääntäen. Minä\nostan sen, jos myöt. Saat sata markkaa tähän paikoilleen, Myötkö?\n\n-- En!\n\n-- Et siitä sen parempaa hintaa saa muiltakaan... -- Vallesmanni on jo\ntuolla työpaikalla ja uhkasi heti paikalla tulla häätämään, jos et\nhyvällä poistu. Sanovat ampuvansa sinut ilmaan pirttinesi päivinesi,\njos niskoittelet... Vaan taitaa tehdä vielä toisen kerran mielesi\nruununmiesten kouriin?\n\n-- Ulos! ärjäisee Junnu ja kavahtaa seisoalleen.\n\n-- Saanhan mennä, mutta lähtö tästä tulee kohta sinullekin!\n\nMutta kun hän näkee, että pölkky nousee Junnun hyppysissä kuin tyhjä\npytty, luistaa hän ovesta ulos ja ehtii parahiksi paiskata sen kiinni,\nkun hakkuri paukahtaa pihtipieleen ja lentää siitä ulos pisteporstuaan,\nmissä se antaa kovan rämäyksen vanhaan pataraniin.\n\n-- Vai sille roistolle minä tupani! Sen kaiken ilkeyden alkajalle!\nSille, joka ne tänne toikin! Eihän ne ilman olisi tienneet tulla ne\nvieraat herrat! Vai minun pirttiäni väkivallalla repimään? Vai minua\nvallesmannin kanssa häätämään omasta asunnostani? Tulkoot koettamaan!\n\nMutta hän ei ole vielä ehtinyt sulkea pirtin ovea, kun nimismies ja\nyksi insinööreistä astuvat sisään.\n\nEi ota hän hattua päästään, ei nouse penkiltään, johon on taas\nistuutunut, eikä vastaa heidän tervehdykseensä.\n\n-- Nytkö sitä tultiin häätämään? kysyy hän suupielet pilkallisesti\nväännyksissä.\n\n-- Täytyy kai sinut häätää, jos et hyvällä lähde. Mutta mitä se Junnu\njoutavata. Tietäähän se, että ei auta, kun esivalta käskee, puhelee\nvanha vallesmanni leppoisasti.\n\n-- Vaan millä oikeudella se käskee?\n\n-- Ruunu on ostanut maan, rata on määrätty tästä menemään ja tästä sen\ntäytyy mennä.\n\n-- Vai on ostanut? Enpähän ole minä niitä kauppakirjoja nähnyt.\n\n-- Ei niitä ole sinun ollut tarvis nähdäkään ... sinä asut toisen\nmaalla.\n\n-- Vaan pirtti on minun, ja minulla on oikeus sitä kymmenen vuotta\narennitta hallita.\n\n-- Mikä oikeus? kysyy insinööri.\n\n-- Niin on puhuttu isännän kanssa.\n\n-- Onko sinulla kirjat?\n\n-- Ei ole kirjoja, vaan niin on puhuttu.\n\n-- Ne puheet eivät, miesparka, mitään merkitse, kun kerran maa on\nisännän ja hän on saanut siitä arvion mukaisen maksun.\n\n-- Maksunko saanut? Mutta minä en ole saanut penniäkään pirtistäni, eikä\nole tarjottukaan.\n\n-- Se ei kuulu meihin, kun kerran isäntä, jolle se lain mukaan kuuluu,\non saanut siitäkin.\n\n-- Isäntä? Ei kai isäntä ole voinut saada maksua minun pirtistäni?\n\n-- Hän on saanut, niinkuin sanoin. Se on muuten sinun ja hänen välinen\nasia, sopikaa keskenänne. Ruunulla ei ole teidän sopimustenne kanssa\nmitään tekemistä.\n\nJunnu käy vähäksi aikaa sanattomaksi, kavahtaa sitten seisoalleen ja\nhuutaa:\n\n-- Jos lie totta se, niin on se samanlainen roisto kuin te kaikki\nmuutkin!\n\n-- Tiedätkö, kenen kanssa sinä puhut! kiivastuu jo vallesmannikin ja\nastuu häntä vastaan.\n\n-- Vääryydentekijäin, ruunun rosvojen...! Ulos minun huoneestani!\n\n-- Junnu! Minä varoitan sinua vielä viimeisen kerran...!\n\n-- Varoita, mitä varoitat, valehtelija, koira! -- sanat takertuvat hänen\nsuuhunsa, ja kurkkua kuristaa...\n\n-- Mies on hullu! Ei hänen kanssaan maksa vaivaa väitellä! -- ja kääntyen\ntyömiesten puoleen, joita on kokoontunut tuvan ovelle, huutaa insinööri\nheille:\n\n-- Alkakaa repiä! Ei meillä ole aikaa tässä kiistellä...\n\n-- Siinä nyt näet, että tässä ei riita auta, koettaa vielä vallesmanni.\n\nVaan tietämättä, tuntematta muuta, kuin että hänen tupaansa siis\ntodellakin aiotaan repiä, että hänet väkisin aiotaan ajaa ulos\nasunnostaan, että häneltä ryöstetään hänen oikeutensa ja omaisuutensa,\nkarkaa hän vallesmannin sivu ja insinöörin jälestä kartanolle, jossa\nväkijoukko aukeaa hänen edessään, samalla kuin toisia uteliaina juoksee\njoka taholta esiin.\n\n-- Minun pirttiäni ei revitä! karjaisee hän ja tempaa aidaksen\npistekodastaan.\n\n-- Tehkää tehtävänne! komentaa insinööri miehilleen.\n\n-- Pois seiväs! ärjäisee vallesmanni. Vaan miehet epäröivät...\n\n-- Vai te pelkäätte, repaleet, yhtä miestä! Ylös katolle, tai minä\nerotan jok'ikisen työstäni! huutaa taas insinööri.\n\n-- Ja minä isken mäsäksi jok'ikisen, joka uskaltaa liikahtaa...\n\n-- Ei tässä sinua pelätä! sanoo Tahvo ja juoksee Junnun sivu ylös\ntikapuille.\n\nJunnu iskee hänen jälkeensä, mutta iskee syrjään, ja kun aidas katkeaa\nkahdeksi hänen käsissään, tarttuu hän tikapuihin ja rynnistää niitä\nniin, että ne putoavat maahan ja tuovat Tahvon mukanaan, joka jo on\nennättänyt melkein räystään tasalle.\n\nTahvo päästää pahan parahduksen ja menee tainnoksiin.\n\nSamassa ovat vallesmanni ja insinööri Junnun niskassa, huutavat toisia\navukseen, Junnu rutistetaan miehissä seinää vastaan, kaadetaan maahan,\nsidotaan nuoriin ja nakataan hervotonna oman rekensä liisteille.\n\n-- Vai sinä tässä rupeat esivaltaa vastustamaan... Kyllä minä näytän\nsinulle, junkkari! puhkuu vallesmanni hengästyneenä nuoria\ntiukoittaessaan. Tuokaa, miehet, hevonen tallista!\n\nJunnu makaa pitkällään liisteillä ja näkee hevosensa talutettavan\ntallista ja valjastettavan hänen oman rekensä eteen. Hän riuhtaisee\npari kertaa nuoriaan, pyrkii istualleen, mutta kun ei pääse, painautuu\nhän takaisin pitkäkseen ja jää siihen liikkumattomaksi. Siinä\nmaatessaan sen aikaa, kun vallesmanni laittaa lähtöään, näkee hän vielä\nkaatuneet tikapuut nostettavan uudelleen pirtin seinää vasten, ja kun\nreki lähtee sulaa maata koluuttamaan, putoilevat malot jo tuvan katolta\nmaahan, ja tuohet lentelevät peltoja pitkin syystuulen kantamina.\n\n-- Lähtipä se karhu pesästään! nauretaan hänelle ja huudetaan\npilkallisia hurraahuutoja hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHän on päässyt sakoilla, kulujen ja kipurahain maksulla ja muutaman\nkuukauden vankeudella ruunun virkamiehen vastustamisesta ja\nloukkaamisesta hänen virkatoimessaan. Mutta käräjiä odottaessa ja niitä\nkäytäessä on aika kulunut syksystä kevätkesään.\n\nPää kulittuna ja vangin vaatteisiin puettuna on hänet vähää ennen\njuhannusta tuotu läänin kaupungista oman pitäjän vankihuoneelle, jossa\nhänet on päästetty irti.\n\nSiitä hän lähtee kulkemaan suoraapäätä korpeensa, joka vetää häntä\nvastustamattomasti. Hevonen on myöty kuluista, mutta lehmän hän on\njättänyt sinne ruokolle muutaman vanhan vaimon haltuun, joka on\nluvannut hoitaa sitä yli talven.\n\nJunnu on laihtunut, koukistunut ja kalvennut. Otsa on synkistynyt ja\nsamennut, posket käyneet kuopille ja jäykistyneet, niin että näyttää\nsiltä, kuin hän lakkaamatta purisi hammasta. Silmät ovat painuneet\npäähän, mutta välähtävät välistä salavihaisesti.\n\nEi oikeuden edessä, ei vankilassa, ei sieltä palatessakaan tutun\nvanginkuljettajan kanssa hän ole monta sanaa vaihtanut. Siitä pitäen,\nkun hänet väkivallalla heitettiin omille liisteilleen, on hän\nitsepintaisesti ollut ääneti.\n\nKäräjissä luettiin hänen papinkirjansa, josta kaikkein kuullen kävi\nselville, että hänet on rangaistu ensimmäisen kerran varkaudesta ja\nettä hän on yksinäisen naisen isätön poika. Ei hän puolustautunut, ei\njäävännyt todistajia, ei kieltänyt eikä myöntänyt. Ja kun isäntä\nselitti tuomarille, ettei tätä miestä milloinkaan ole pidetty oikein\ntäysipäisenä, se kun syyttä suotta saattaa vimmastua ihan\nsilmittömäksi, antoi hän hänen puhua, kelvottoman, ja muiden uskoa.\n\nMutta jo silloin alkoivat hänessä kypsyä synkät tuumat. Ne valmistuivat\nvankihuoneella ja lääninvankilan yksinäisessä kopissa. Ne eivät enää\nnousseet päätä pyörryttävinä ja maailmaa mustentavina vihanpurkauksina\nniinkuin ennen, ne kokoontuivat sydänalaan, jäivät sinne jäytämään ja\npakottamaan, imeytyivät veriin ja purivat mieltä kuin happamena\nruosteena.\n\nHän polttaa isännän talon!... Hän tappaa Tahvon ja vallesmannin, ampuu\ninsinöörit metsän peitosta, ja kostaa mitenkuten kaikille niille, jotka\novat ryöstäneet hänen rahansa ja tavaransa, häntä häväisseet ja\npilkanneet ja ajaneet hänet kuin metsän pedon pesästään!\n\nIsäntä on kehunut hänen viljelyksiensä vuoksi saaneensa ruunulta\nkaksinkertaiset lunnaat maastaan. Tahvo on ilkkunut viimeinkin\nkostaneensa. Kaikki maailma on tietysti nauranut hänen häviölleen...\n\n... Ei ole oikeutta ihmisissä, susia ne ovat, nälkäisiä hurttakoiria,\njotka söisivät suuhunsa, repisivät riekaleiksi, jos saisivat, imisivät\nviimeisen veripisaran ruumiista...!\n\nMutta kostaa hänen täytyy, vaikka itse siihen menehtyköön! ... ja\nsilloin, kun hän näitä ajattelee, silloin leimahtavat hänen silmänsä,\nja hampaat puristuvat yhteen...\n\nHän kulkee epätasaista metsäpolkua pitkin korpeaan kohti. Mutta voimat\novat uupuneet paljosta istumisesta ja huonosta ruuasta, ja hänen täytyy\nkäydä tiepuoleen levähtämään. Nälkäkin on, eikä ole tupakkaakaan, jota\nei ole saanut moneen kuukauteen, mutta jota mieli aina ikävöi.\n\nViha herpoontuu hetkeksi, kostotuumat unohtuvat, ja mielen pinnistys\nlaukee.\n\nMitä hän on tehnyt, että ihmiset ovat hänelle niin armottomia, että\nmaailma häntä niin murjoo? Eikö hän aina ole koettanut sitä palvella ja\nsovittaa niitä, joita vastaan ehkä on rikkonut? Eikö hän aina ole\nantanut niille rauhaa ja paennut pois niiden jaloista? Eikö hän ole\nväistynyt tiepuoleen ja antanut niiden ajaa ohi, -- minkä tähden ne\nsieltäkin hänet karkoittavat?... Jos pääsisi vielä kerran kaiken\nkuulumattomiin, jos saisi vielä hankituksi hevosen ja rakennetuksi\nuuden mökin jonnekin. Mutta mistä sen tietää, etteivät ne niitäkin\nryöstäisi, etteivät taaskin karkaisi kymmenen miehen voimalla hänen\nkimppuunsa, löisi rautoihin ja ajaisi vankilaan? Ja etteivät veisi\nvielä lehmääkin...? Ehkei hän enää saa sitäkään pois, ehkä ne ovat jo\nsenkin anastaneet? -- ja tätä peläten lähtee hän taas kiireesti pyrkimään\nsinne, missä luulee sen olevan.\n\nKeväinen yö on kolkko ja kostea, ja vasta lehteen puhjenneet puutkin\nnäyttävät värisevän. Paikat ovat tutut ja matka monta kertaa ennen\nkuljettua. Mutta ei mikään näytä kuitenkaan olevan entisellään. Kuta\nenemmän hän syvenee korpeen, sitä leveämmäksi käy tie ja sitä\nhaaskatummaksi metsä. Entistä karjanuraa on aukoiltu isommaksi, sitä on\najettu kärryillä, ja rattaat ovat raapineet kuorta puista.\nSuopaikkoihin on tehty siltoja, ja tiepuolessa on vähän päässä suurten\nhonkain kantoja ja niiden katkotulta latvoja.\n\nVaan yht'äkkiä alkaa hänestä näyttää siltä, kuin kaikki nuo jälet ja\nmerkit toisivat poispäin, niinkuin ne tästä kautta suurella joukolla ja\ntäyttä karkua olisivat ajaneet kuormineen ja kärryineen, niinkuin\npelästyksissään ja takaa ajavia vainoojiaan hurjasti paeten... Ne ovat\nkeskeyttäneet työnsä, ne on joku loihtinut sieltä pois, antamatta yön\nlepoa ja päivän rauhaa! ... pannut metsän peikot kiviä nakkelemaan\nvuorten louhuista alas laaksoihin, särkemään yöllä sen, minkä ne\npäivällä rakentivat ja rakentamaan sen, minkä ne särkivät: hänen\npirttinsä ja peltonsa! Ja tästä ne nyt ovat menneet, toisiaan takaa\najaen, ahdistaen ja ruhjoen heikompiaan tiepuoleen, jossa on kuin\nkaatuneiden kuormain jälkiä, aisankappaleita, irtautuneita pyöriä ja\nhevosten luurankoja...\n\nYön yhä hämärtyessä alkaa hän uskoa tosiksi näkyjään ja kuvittelujaan,\ntahtoo saada varmuuden siitä, ovatko ne todellakin sieltä lähteneet, ja\nmalttamatta kulkea tietä myöten, jonka kahden puolen hänen mielestään\nliikutaan ja salaperäisesti sihistään, poikkeaa hän polulta ja lähtee\nmetsän läpi oikaisemaan suoraa tietä Mustinlampea kohti.\n\n\nOnhan hän kuvitellut sen kaiken mielessään valmiiksi valvoessaan\nlinnassa unettomia öitään. Onhan hän nähnyt radan leviävän ja metsän\nväistyvän, nähnyt hevosia ja miehiä pitkissä jonoissa kuljettamassa\npois kiviä ja puita, nähnyt kantoja väännettävän ja ammuttavan kiviä\nilmaan, kiivettävän tupansa katolle, heitettävän malkoja pellolle ja\nhajoitettavan tuohia tuulen vietäväksi ... ja jo kauan on hänen\nsilmissään seisonut tuvan uuni keskellä ahoa kuin tulipalon jälkeen...\n\nMutta sellaista mullistusta, niin perinpohjaista ja pikaista hävitystä,\nkuin minkä hän nyt näkee, jysähtäessään pimeästä metsästä avattuun\nlinjaan, ei hän ole osannut kuvitellakaan...\n\nSehän on jo valmis rautatie ... penger tehty, ojat kaivettu, kiskot\npantu paikoilleen! Ja keskellä rataa, ihan hänen edessään töröttää\nkorkealla penkereellä jono hiekkavaunuja ja niiden edessä kiiltelevä,\nilkkuileva, ilkeästi pihisevä veturi.\n\nHervotonna ja jalat tuskin päällään pitäen hiipii hän radan reunaa\ntuvalleen päin. Suolla seisovat hajasäärin junttaustelineet ja niiden\nympärillä rumppukiviä ja rykelmä käsikärryjä kumollaan, selällään,\nsyrjällään...\n\nHän hakee huoneitaan entiseltä aholtaan, mutta ei löydä ahoa eikä\nhuoneita. Aho ja pellot ovat peitetyt hiekkaan, tupa, navetta ja saunan\nja kamarin salvos ovat haihtuneet näkymättömiin, ja niiden sijalle on\nalettu rakentaa uutta kivijalkaa. Ainoa, minkä hän löytää petäjiköstä,\non palanen tikapuita.\n\nHäntä alkaa peloittaa. Hänestä on, kuin olisi hän siinä näkymättömien\nvihanhenkien väijyttävänä, jotka tähtäävät häntä metsästä,\nojentautuvat ottamaan häntä jaloista kiinni, suhisevat ja pihisevät\nhänen ympärillään... Hän aikoo karata korpeen, mutta sieltä tuijottaa\nhäneen huoneiden ikkunoita ja ovia toinen toisensa takaa ... tuolla on\nveturi ja vaunut ... tuolla nuo telineet ja tuolla taas toiset. Ja hän\nlähtee juoksemaan alas lammelle.\n\nMutta tuskin hän on ehtinyt toiselle puolelle penkereen, josta\nirtonainen hiekka valuu hänen jälkeensä, kun hän huomaa olevansa vanhan\nmetsäsaunansa edessä ja pysähtyy siihen.\n\nSe näyttää olevan asuttu. Sieltä kuuluu kuorsausta raollaan olevan oven\nläpi, ja kun hän kurkottaa sisään, näkee hän lattialla kiukaan edessä\nsammalilla makaamassa vanhan vaimon, jonka tuntee samaksi, joka on\nsaanut hoitoonsa hänen lehmänsä.\n\nLehmänsä? muistaa hän. Mutta missä on hänen lehmänsä?\n\n-- Tallellahan tuo vielä on, puhuu hänelle vaimo herättyään ja unesta\nselvittyään. Ja tähänhän nuo vielä jättivät tämän saunarähjänkin,\nvaikka uhkailivat sitäkin repiäkseen. Vaan eikö nuo tätäkin jo kohta\nkorjanne, kun saavat nuo muut laitoksensa valmiiksi. Juhannuspäivänähän\nkuuluvat olevan ne, mitkä lienevät, ne ensimmäiset avajaiset. Sen\nentisen pirttisihän ne repivät, ja isäntä möi seinät Tahvolle, joka on\nsiirtänyt ne tuonne vähän syrjemmälle metsään. Kuuluu pitävän siellä\nviinankauppaa ja rikastuvan. Sillähän se näet on sinun hevosesikin. Se\nkelvoton kun sai sen viidestäkymmenestä markasta huutokaupassa. -- Jo\nniitä on ilkiöitä tässä maailmassa, jatkaa hän lohdutellakseen, kun\nnäkee Junnun lyykähtävän saunan kynnykselle, kyynärpäät polvia vastaan.\nKaikesta sitä mieheltä viedäänkin elanto ja olento, mistä sinultakin.\nRevipäs toisen tekemä talo maan tasalle, lyöpäs rautoihin ja myöpäs\nainoa hevonen... Ja kun olisi se isäntä, mikähän lie sekään miehiään,\nottanut ne sinun tekemäsi heinätkin, soista ja rämeistä keräämäsi ...\nolisi ottanut, jos en olisi estoa tehnyt.\n\n-- ... Tallellahan tuo toki vielä on lehmäsi. Tästähän se illalla lähti\nyösyöttöönsä. Ei sitä paljon uskalla paimentamatta jättää muulloin kuin\nyöllä, sitten kun alkoivat tuolla veturillaan humata kahakäteen. Ne kun\neivät osaa lehmät pelätä sitä sen enemmän kuin hevostakaan, niin jo\novat kahden elukan yli ajaneet tänä kevännä. Eivätkä maksa\nvahingoltakaan, kun kuuluisi pitävän jokaisen itsensä paimentaa\nkarjansa.\n\n-- Mikä pakko sitä on täällä sen kanssa ollaksesi?\n\n-- Eihän tuota ole osannut muuannekaan, kun täällä saa maidostakin\nparemman hinnan.\n\n-- _Niillekö_ sinä myöt maidon?\n\n-- Nehän nuo houkuttelivat, kun sanoivat olevan muutenkin särpimestä\ntingan täällä sydänmaalla ... ja kun nuo olivat täällä heinäsikin.\n\n-- Missä päin se kulkee Omena yösyötössä?\n\n-- Eihän se kaukanakaan. Tuollahan se lie aivan radan takana muiden\nlehmäin kanssa. Pitäisi sen tänne kuulua sen kellonkin. Löydät sen\nsieltä nähdäksesi. -- Vaan saataisiinhan tässä aamukahvikin\nkiehautetuksi, jos malttaisit odottaa...\n\nMutta ei Junnu sano malttavansa, nousee ylös ja katoaa metsään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPäivä jo nousee vaaran takaa, ja sieltä täältä alkaa kuulua liikettä ja\nääniä.\n\nKuulostellen kulkee Junnu radan vartta, loittonee siitä vähän, palaa\ntaas takaisin sen poikki mennäkseen, mutta on kuin ei saisi siihen\nrohkeutta.\n\nEi päivääkään aio hän enää täällä viipyä. Heti paikalla hän hakee\nlehmän käsiinsä, kytkee sen kiinni ja lähtee sen kanssa tiehensä,\nennenkuin kukaan on hänet nähnyt. Menihän sitten minne meni, sydänmaita\nmyöten toisiin pitäjiin ... kunhan vain pääsee pois täältä, missä on\nkuin väijyviä peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa.\n\nVähän aikaa kuljettuaan on hän yht'äkkiä kuulevinaan tutun kellon\nkilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän\nkohti.\n\nAukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä\noli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän\nseisomassa oman entisen hevosensa.\n\nMutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielä talvitakussaan, karva\nhankautunut, selkä makkaroilla, säki ja hartiat vereslihalla, suupielet\nrevittyinä ja pää riipallaan. Se tuntee entisen isäntänsä, mutta ei\njaksa tulla luo, hörhättää vähän ja töykkää turvallaan käsivarteen.\n\nVoi, minkä ne ovat sinusta tehneet! ... voi heittiöitä, voi hylkiöitä!\nvaikeroi Junnu itsekseen.\n\nJa muistamatta, ettei hän enää olekaan sen oikea omistaja, tarttuu hän\nkellonkantimeen ja lähtee taluttamaan sitä pois.\n\n-- Mies hoi, eläpä vie minun hevostani! huutaa joku metsän laidasta ja\njuoksee päin.\n\nSe on Tahvo.\n\nTunnettuaan Junnun hän säpsähtää ja pysähtyy, mutta kun näkee, että\nJunnu on aseeton, ja hänellä itsellään on kirves, rohkaisee hän\nmielensä ja menee luo.\n\n-- Pois minun hevosestani! huutaa hän heristäen kirvestään, ja tarttuu\nhänkin kellonkantimeen.\n\nJunnu hellittää. Ja kun hän näyttää epäröivältä ja heikolta eikä näy\naikovankaan tehdä tappelua, survaa Tahvo häntä olkapäistä, jolloin\nJunnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan.\n\nTahvo hyppää hevosensa selkään, latkii sitä ohjasperillä mahan alle ja\najaa pois.\n\nJunnu ei jaksa juosta jälkeen, ei jaksa enää suuttuakaan, antaa hänen\nahon laidasta haukkua häntä hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata\nvallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota käsistään metsään.\n\n-- So, ruuna, kivimäkeen! kuulee hän Tahvon siellä ärjyvän hevoselleen.\n\nSenhän se on, ajattelee hän tylsästi, niidenhän ne on kaikki ... nehän\nne tekevät, mitä tahtovat...\n\nHäntä raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistää metsän\nyli kipeästi silmään, päätä viipottaa, ja hän painautuu aholle\npitkäkseen, unohtaen lehmänsä ja poislähtönsä ja kaikki...\n\nMutta tuskin hän on ehtinyt silmänsä ummistaa, kun kimakka vihellys\nvihlaisee hänen korviaan ja iskee kuin piiskalla selkään ja yli koko\nruumiin. Hän on kuulevinaan kuin kahleiden helinää ja kalsketta, eikä\ntiedä, onko hän vielä linnassa vai uneksiiko siellä olevansa.\n\nMutta kun hänelle vähitellen selviää, että se oli veturi, joka vihelsi,\nja että se on se, joka sieltä tulee tännepäin, muistaa hän lehmänsä,\nkimmahtaa ylös ja lähtee kivien ja kantojen yli juoksemaan radalle,\nniinkuin jotain estääkseen, niinkuin jotain vaaraa torjuakseen.\n\nLehmiä seisoo pienoinen karja toisella puolen penkereen tulossa radalle\npäin. Ensimmäisenä niistä tuntee Junnu omansa, ja sekin keksii samassa\nJunnun, nostaa päänsä pystyyn, ynähtää tutusti, mölähtää, ja lähtee\njuoksujalassa, kello kaulassa kahakäteen kalkattaen, tulemaan kohti.\n\nMutta kun se tulee radalle, ja on juuri penkereen yli nousemaisillaan,\nviheltää veturi jo käänteessä ja karkaa höyryä kupeiltaan sähistäen\ntäyttä vauhtia eteenpäin.\n\nLehmä pysähtyy keskelle rataa, jää tulijata katsomaan, tyhmistyy, ei\nosaa eteen eikä taakse.\n\nVeturi kiljuttaa pilliään, karjuu ja elämöi, mutta ei saa enää\nvauhtiaan hillityksi.\n\nJunnu hyppää hätään, huitoo käsillään ja huutaa hänkin, tarttuu sarviin\nlehmäänsä, joka peräytyy silloin, kun Junnu vetää, ja työntäytyy\neteenpäin silloin, kun Junnu peruuttaa ... ja saa hänet raastetuksi\npuolittain radalta, kun veturi, kuljettajain kirotessa ja nyrkkejä\npuidessa ja jarrujen pahasti päristessä, leikkaa lehmän kahtia hänen\nedessään ja laahaa toisen puolen ruumista mennessään, kun toinen puoli\netujalkoja myöten jää sarvista Junnun käsiin.\n\nSe elää vielä vähän aikaa, heittelee niskojaan, liikuttaa jalkojaan\nkuin pois pyrkien, mutta putoo sitten hervotonna, kaula ojona ja auki\njääneet silmät kuin Junnuun tuijottaen, hänen eteensä rataväliin\nvierteelle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nLiputettu juhlajuna pysähtyy juhannuspäivänä Mustinlammen asemalle,\njonka keskentekoiset rakennukset ovat koivuilla kaunistetut. Se on\nensimmäinen juna uudella radalla, huviretki, jonne rakennustoimikunta\non kutsunut kaikki rautatietyömiehet ja kunniavieraiksi radan varrella\nasuvain pitäjäin säätyhenkilöt.\n\nJunnua ei ole näkynyt eikä kuulunut, sitten kun veturi oli ajanut hänen\nlehmänsä yli ja hän itse kadonnut, luulon mukaan kirkonkylään päin.\nSilloin tällöin ovat hiekkajunain kuljettajat kuitenkin luulleet\nnäkevänsä hänet hiipimässä radan vartta metsän rinnassa, milloin siellä\nmilloin täällä.\n\nSiinä, missä rata asemalta lähtien ja ojentautuen siitä jonkun matkaa\nyhtä suorana linjana kulkemaan tekee äkkipolvekkeen ja puskee halaistun\nkallion läpi korkealle, vetelän suon yli kiertävälle penkerelle, -- on\nmies radalla polvillaan ja koettaa irroittaa jotain ratapölkystä.\nHiessä päin, kiihkoisin liikkein ja vähän väliä asemalle päin pälyen,\nhän vuoroin takoo kirveenhamaralla kiskoa kiinnittävän naulan\nkotkausta, vuoroin koettaa koivuisella kangella longistaa sitä ylös\nmaasta.\n\nHän on koonnut kaikki viimeiset voimansa siihen työhön, jota hän on\npanemassa toimeen. Kaikki vihamiehensä, kaikki vainoojansa ja\nkiusanhenkensä: insinöörit, vallesmannin, isännän, Tahvon, työmiehet,\nveturin ja sen kuljettajat, ja kaikki muut, jotka ovat liitossa häntä\nvastaan, eivätkä toinen toistaan parempia, tahtoo hän karkoittaa\ntäältä, ruhjoa heidät yhdellä iskulla, syöstä heidät yhteen rykelmään,\nyhteen hävityksen kuiluun, nurin niskoin vetelän suon pohjaan...\n\nHän on sen niin miettinyt, se on selvinnyt hänelle näinä päivinä nälkää\nnähdessä ja metsiä harhaillessa, josta edestakaisin ajeleva veturi\nvetää häntä vastustamattomasti radan läheisyyteen, josta hän seuraa sen\nliikkeitä, hiipii yöllä sen luo, näkee kiskoja otettavan irti ja\nnaulattavan kiinni paikoilleen ja kuulee työmiesten puhuvan\njuhannuspäivänä kaupunkiin tehtävästä huviretkestä...\n\nOlla hänellä rautapikka ja raskas moukari, joilla hän kerran iskien ja\nkerran keikauttaen musertaisi palasiksi hauraan raudan...\n\nMutta naula ei ota särkyäkseen, ja toinen on vielä koettamatta...\n\nVaan hänen täytyy saada tekonsa tehdyksi! Ja sen täytyy onnistua!\n\nVeturi savuaa tuolla asemalla, väkeä kuohuu mustanaan sen ympärillä, ne\nhyppivät vaunuihin, äsken ne jo huusivat ja hurrasivat ja nyt ne\nsoittavat torvea, niin että metsät raikuu.\n\nHän lyö olkansa takaa kirveenhamaralla, ja naulan kotkaus murtuu. Hän\ntyöntää kankensa kiskon alle, ja kisko jo vähän liikahtaa. Mutta toinen\nnaula kiinnittää sitä vielä ratapölkkyyn, ja rauta painuu paikoilleen.\n\nJuna viheltää lähtöään asemalta, pitkästi ja kiivakasti.\n\nToinen naula on yhtä kovassa kuin ensimmäinen. Ei hän ennätä sitä\nmurtaa, ennenkuin ne ovat ajaneet yli ja pelastuneet...\n\nJättäisikö hän toiseen kertaan? -- Ei hän voi, ei hän tahdo, nyt sen\ntäytyy tapahtua, nyt ovat hänen kiusansa kostettavat!\n\nHän tarttuu kirveeseensä ja alkaa hakata sillä ratapölkkyä poikki.\n\nMutta kirves karahtaa kiveen, iskee säkeniä ympärilleen, ja terä on\nmennyt pilalle.\n\nJuna on jo liikkeessä, sen rumina lähenee lähenemistään.\n\nHän tarttuu kankeen uudelleen, sysää sen kiskon alle ja heittäytyy\nruumiinsa koko painolla sen päälle.\n\nKisko longistuu maasta, ratapölkky rusahtaa, naula nousee...\n\nNyt ne eivät pääse hänen käsistään!\n\nMutta kun hän kerran vielä ponnistaa, kuullen jo rattaiden kalinan\nvastaavan kallion seiniin, katkeaa kanki, ja hän lentää selälleen\nradalle.\n\nVimmastuneena karkaa hän ylös, ryntää käsin kiinni ratakiskon kimppuun,\nrepii sitä sormillaan, iskeytyy siihen hampaillaan kiinni, tietämättä\nenää, mitä tekee...\n\nVeturi viheltää hänen selkänsä takana...\n\nSe pääsee pois hänen käsistään, ne pelastuvat, ne ajavat hänen\nylitsensä...!\n\nEi ikinä!\n\nHän hyppää syrjään, näkee veturin liehuvine lippuineen, kiiltävine\nsilmineen, huutaen, ratisten karkaavan kohti, ja uusi tuuma iskee hänen\nmieleensä...\n\nHän koukistuu maahan, lyö sylensä suuren kiven ympärille, nostaa sen\nradan vierestä ilmaan, syöksee takaisin radalle, sulkee silmänsä,\njymähyttää sen tulevaa veturia vastaan, kuulee kauhean pamauksen ja\nhoipertuu tunnotonna penkereeltä alas ojaan.\n\nKun hän tointuu, tuntee hän olevansa selällään kuin jollain liikkuvalla\nlattialla, huutavain ja käsiään huitovain ihmisten ympäröimänä, näkee\ninsinöörit, vallesmannin, isännän ja Tahvon ... hänen päätään pakottaa,\nverta vuotaa kasvoja pitkin, veturin pilli päästää ilkkuvan kirkunan,\nsavua tuprahtaa hänen silmilleen ja hän ymmärtää olevansa juhlajunan\nvietävänä, kiitämässä kaupunkia kohti ja -- ikiteilleen.\n"]