[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7jrEaTLJWEKUoiFEXKVIkAuGnay5igCiGX4-nanGn7U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},280,"Johdanto Suomen kirjallishistoriaan","Polén, Rietrik",1823,1884,"280-polen-rietrik-johdanto-suomen-kirjallishistoriaan","280__Polén_Rietrik__Johdanto_Suomen_kirjallishistoriaan",null,"tietokirja",[],[],"fi",1858,16913,113399,false,15908,[22],"Finnish literature -- History and criticism",[24],"History - Other","\"Johdanto Suomen kirjallishistoriaan\" by Rietrik Polén is a scholarly publication written in the mid-19th century. The work serves as an introduction to the literary history of Finland, highlighting the significance of the Finnish language and advocating for its use in academia and literature. The text appears to be foundational for understanding the development of Finnish literature and culture.  The opening of the book discusses the purpose and necessity of an introduction to a field of study that has previously been underrepresented in Finnish scholarship. Polén emphasizes the importance of utilizing the Finnish language in academic discourse, asserting that it is both capable and worthy of expressing complex ideas and thoughts. He reflects on the historical context and challenges faced by the Finnish language in gaining recognition amidst the dominance of foreign languages, particularly in scientific and literary arenas. The introduction foreshadows a detailed exploration of Finnish literary history while laying the groundwork for future studies and discussions in the field. (This is an automatically generated summary.)",[],497,"Vuonna 1858 ilmestynyt yliopistollinen tutkimus käsittelee suomalaisen kirjallisuuden historiaa ja olemusta. Teos tarkastelee kansalliskielen ja oman kirjallisen perinteen merkitystä osana yleistä sivistystä.","Rietrik Polénin 'Johdanto Suomen kirjallishistoriaan' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 280. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","JOHDANTO SUOMEN KIRJALLISHISTORIAAN.\n\nKirj.\n\nRietrik Polén\n\n\nYliopistollinen Kirjoitus, jonka Suomen Keisarillisen\nAleksanterin-Yliopiston Kuuluisan Historia-Kielellis-Tiedekunnan\nsuostumuksella, ja Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessorin,\nTohtor ja Ritar ELIAS LÖNNROTIN johdolla, julkisesti tarkastettavaksi\nesitti RIETRIK POLÉN, Viisaustieteen Majister, Historia-Kielellis-Tiedekunnan\noppisalissa, Toukokuun 1 p:nä 1858 t.a.e.pp.\n\n\n\nHelsingissä,\nJ. C. Frenckellin ja Pojan kirjapainossa,\n1858.\n\n\n\n\n\n\n\"Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme --\nniin Europa ylenkatsoo meitä\".\n\n_P. Wieselgren_.\n\n\n\n\n\n\nTieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin\nnäyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään\nainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta\nalusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.\n\nNäin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä\nvalmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan\npäällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.\n\nJo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja\nosoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki,\njolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä\ntodistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden\njohdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei\nvoi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa\ntiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea\nsaada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja\nsaavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni Suomen\nkirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei voine\nkatsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa maamme\nkirjallisuudesta ennestänsä löydy.\n\nMutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne\nraivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä\nsillä tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen.\nSemmoinen raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa;\nkieltämättä on se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä\ntekoja suomeksi tavataan.\n\nTyön onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan olkoon\nsanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle\nkirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken\nkyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös\nepätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen\nkirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset\nmahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja\ntyömiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen\nojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat\njärjen ikuisia lakiloita.\n\nNäistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:\n\n\n\n\n1:ksi Suomi tiedekielenä.\n\n\nVaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä\ntosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on\nlisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten,\nkorkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen\nYliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan kautta\nsaanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun siis\ntieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on\nnäytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki\nvaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan\nkielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi?\nPää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian\nja tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta.\nEdellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä.\nJälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain\nteoksista on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se\nlikemmän tarkastamisen.\n\n[1] Katso Yliopiston Asetuksia, 157 §:lää, jossa mainitun arvon\nsaanniksi vaaditaan väitöskirjoitusta joko latinaksi eli ruotsiksi.\nSuomi ei siihen laillisesti kelpaa.\n\nMuutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono\nkylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden\nsiinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki\nhankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin vakaumattomina ei\nole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät enemmän tavallisia sanoja\nja puheenparsia ja ovat sen vuoksi helpommat kaikille ymmärtää. Lukija\nhuomaa tämän ei suuresti koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta\nvaaroittavan esimerkin vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä.\nOppisanat kun niissä ovat nykyisempään aikaan asti olleet\nperijuureltansa suurimmaksi osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään\nsiitä, mikä kielen sotku sen seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä\npaljo kaikissa, niinkuin ei esm. ranskan, espanjan ja italian kielissä,\njotka latinaisen sukunsa tautta ovat pysyneet muita Europan kieliä\npuhtaampina. Kreikka on niitäki sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt\ntieteelliset teot ymmärtämättömiksi suuremmalta yleisöltä ja estänyt\ntieteellisen sivistyksen leviämistä kansoille.\n\nMikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse\nmonikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä\nja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne\nainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi\npaistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin\nne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan\nemännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[1]. Mutta niiden\nvapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa\nlevitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä\nsyystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu\nriisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet\novat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei\nsemmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala\nvarjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka\nsovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia\noppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden\nvälttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä\nhyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin\ntavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä\nniiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä;\nja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi.\nNäitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein\ntyhjäksi.\n\n[1] Ks. Kalevalan 47 runoa, toisessa painossa.\n\nMuukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa\nniitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten\nsekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen\ntapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat\naikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai\nalkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen\nja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen\nturvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen\nkuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä\nkatolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto\nitsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua\npolkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono,\nhyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä\nkenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti\ntoimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen\nunohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten\nmaailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten\nsekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.\n\nUskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus -- tämä\nihmisen kalliin omaisuus -- antoi tieteille toisen juoksun, jota\noppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova\nihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun\nsitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen\najan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden\nviljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin\nlatinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa\nkieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka\nepäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi\nkun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset\nsuomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa\nsuomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen\njäänyt osattomaksi. *Item*[1] pantiin siihen, jossa sana *myös*, *anno*,\njossa *vuonna*, *errata typographica Catechismuxesta*[2], jossa\n*katkismuksen painovirheet*, j. n. e., olisi saman sanonut\nsuomalaisenkin ymmärrettäväksi.\n\n[1] Ks. esm. Mikael Agrikolan \"Alkupuhetta sen wdhen Testamentin päle.\"\n\n[2] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,\ns. 8.\n\nJos valmiit oppisanat ovat yhdeltä puolen helpot ottaa vennon vieraisin\nkieliin, ei siitä syntynyttä kielten turmelusta sentähden käy toiselta\npuolen milläkään muotoa puolustaminen. Semmoista helppoutta saattaisi\ntotuuden mukaan arvata laiskuudeksi; vaan jos se oppineitten vireydelle\ntuntuu liian rumaksi moitteeksi, saa sitä kaikitenki sanoa\nhuolimattomuudeksi toisten tavaran hoidannossa ja käytännössä; sillä\nkielet eivät ole oppineitten -- ne ovat kansain kalliimpia omaisuuksia.\nSiksi sen nykyinen aika on tekotoimellisesti osoittanutki, koska\nentisten oppineitten huolimattomuutta kansain kielten käytännössä on\nuseissa maissa ruvettu hylkimään. Heidän jättämiä muukalaisjälkiä on\noppisanainki puolesta koetettu puhdistaa esm. Ruotsissa, Saksassa,\nNorjassa ja erinomattain Tanskassa. Ruotsalaiset vaikeroivat sitä paitse\nsaksan, ranskan ja siskokielensä tanskanki vaikutusta heidän\nkielessänsä[1]. Löytyy siis muuallaki kielen puhtauden harrastajoita.\n\n[1] Rs. P. Wieselgrenin Ruotsia kaunokirjallisuutta (Sveriges sköna\nlitteratur). Lund 1835. 3:n osaa 196 sivua; ja N. M. Pedersenin\nhistoriaa Tanskan, Norjan ja Ruotsinkielistä (Danske, Norske och Svenske\nSprogs Historie). Kyöpenhamina; 2:n osan s. 117--143 ja myös ss. -- Tämän\npalkitun historiaa 1:n osa painettiin 1829, toinen osa 1830.\n\nPuheeni oppineitten kielellisestä huolimattomuudesta ei milläkään\ntavalla alenna heidän suurta ja kiitettävää ansiotansa tieteiden\ntuonnista kuhunki maahan ja niiden ylläpidännöstä kussaki kansassa.\nAinoasti typeryys voi lauseissani etsiä semmoista alentamista ja sen\nsivulla luulla unohtaneeni tiedemiesten pää ansiota heidän vaivaloisessa\nja useimmittain palkitsemattomissa töissänsä. Mitä taas siihen tulee,\nettä yhteiset oppisanat huojentaisivat tieteiden ymmärtämistä kaikilla\nkielillä, niin se etu on sangen yksipuolinen ja vähäinen. Siitä ei olisi\npienintäkään hyötyä muille kuin kunki maan oppineille. Mutta onko heidän\nhyötyynsä enemmin katsominen, onko heidän voittonsa tässä kalliimpi kun\nkansain kielten puhtaus? Ei suinkaan! Sitä eivät isänmaan mieliset\ntiedemiehet missäkään tahdokaan, eivätkä suvaitse. Jos esm. suomenkieli\nsekoitettaisiin muukalaisilla oppisanoilla, rakennettaisiin sen kautta\nkansallemme samanlaatuinen tieteellinen aituus, jota muualla koetetaan\nsaada puretuksi, ja joka Suomessakin, ensin puhtaana latinaisena ja nyt\njoitakuita vuosia ruotsalaislatinaisena, on seisonut lujana vartiana\ntieteiden temppelin ympärillä, niin että maamme oppineet ovat rauhassa\nsaaneet olla sen sisässä vaikka sokkosilla. Myödytettäneen kuitenki\nsiinä olevan kyllä vääryyttä ja kärsimystä, että Suomen kansa niin\npitkän ajan on elänyt sivistyksensä puolesta muukalaiskielten turvissa.\n-- Mutta tästä on soveliaampi tila toisessa kohden puhua. Kysyn tässä\nvaan: ovatko tieteet ainoasti tiedemiesten hyväksi vaiko kansainki\nhyödyksi syntyneet ja kasvaneet? Totta kansainki, jotka kustantavat\noppi- ja tiedelaitoksia. Kaikki jäsenet kussaki kansassa ovat velkapäät\nsaamaan osansa tieteiden aarteista omalla, sekoittamattomalla\nkielellänsä. Vaillinaiseksi supistuu muuten tieteiden tarkoitus, joka\ntosin on likimäisesti niiden oma vaurastuminen; mutta siihen on suljettu\nmyös niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki kansan oppineet ja\nkynäilijät ovat jakamamiehet.\n\nKun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin\nvieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä\njälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän\nhuolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi\nhelppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain\nmiespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen\nkielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat\novat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä\nyhteisten oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen\nvuoksi huonoja Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä\nmiksikään viaksi, jos kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin\njähmettyneillä pisaroilla latinan ja kreikan seisahtuneesta\nkielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen panna tieteitä omalla kielellä on\nkaikkein velvollisuus katsoa kielemme puhtautta ja Suomen kansan sekä\nnykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki miespolvi elää ainoasti silloin\ntotista elämää kuin toimensa koituu hedelmällisesti tulevaisuudellekin.\n\nTuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti\nsaattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on\nniin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat\nvoivat sitä sadatella raaksi \"pohjanperän kieleksi\", joka muka kelpaisi\nvaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama mokoma\nherra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi\nviisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat\npaljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä\nsanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne enää\nlausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja\ntaipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin\nsanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat\ntekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos\nmuistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis\ntotuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on\nniin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen\nkieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin.\nMikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten lohdutukseksi:\n\"kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein mielen\"[1]. Niin\nolkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille vastustajille ja\nepäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta on, kun vaan\nlöytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko taas vuosi\nvuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä\ntaitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa syntymämaassansa.\n\n[1] Ks. Mikael Agrikolan rukouskirjan alkupuhetta.\n\nSuomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden\nmukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin\nhengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä\nasioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja\nhelposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö\nesteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle\nomassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja\ntyöllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat\nsitä sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.\n\nUlkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta. Suomen\nasujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm. kuuluisa\ntiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm sanoo suomen\nkieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko maanpiirillä[1].\nMyöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen Stockfleth\nkiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi; edellinen\nvertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on kutsuttu uskon\nkieleksi[2]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker ylistää\nkieltämme[2]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia kun esm.\nJuslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m., jotka ovat\nymmärtäneet antaa arvon äitimme[2] kielelle. -- Kun perhe ja\nperheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus,\nrakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä\non hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat\nopettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä\nyhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät\nosanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen\nmaalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan\nrakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.\n\n[1] Ks. Kasvinmaallista muistokirjaa (Fosterländskt Album) II. 1815. s.\n68.\n\n[2] Ks. Castrenin kirjoitusta äänistä suomessa (om några ljud i\nfinskan), Suomi 1841, 2:n vihko s. 8 ja ss.; Lönnrotin kirjoitusta\nsuomen, viron ja lapin sisällisestä kohdasta toisiinsa (om finskans,\nestniskans och lappskans inbördes förhållande) L:ttrbl. 1853, N:ru 11;\nLönnrotin lisiä suomen kielioppiin (ruotsiksi), Suomi 1841, 4:s vihko s.\n11; N. V. Stockflethin Norjan Suomalaisista (Bidrag til kunskab om\nFinnerne i Kongariket Norge) I. Christiania, 1848, s. 16, 17 ja 416 ja\nss.; A. J. Arvidssonin käännöstä Rühsin Suomesta ja sen asujista\n(Finland och dess innevånare). Tukholmi 1827, 2:n osa, s. 80.\n\nMutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei\nniitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain\nvälttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin -- olisipa\nvahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen\nkaltaiset, on usioita vaatepukuja -- on juhlallisia, on jokapäiväsiä.\nNiin on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa,\njonka esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali\nmieli, sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta\nvehnäleipää parempi[1], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat\notettakoot suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja\nlakiloita myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun\nesm. *osanto*, *omanto*[2], *einen*, *jäseisesti*, *leikkale*,\n*tosite*[3] j. m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea\nomaksensa. Näistä on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja\npäätteellä *nto*, *ntö*, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä\npäätteellä *kkale*. Jäsenestä saadaan *jäseninen* ja siitä\n*jäsenisesti*. Sanat: *valle*, *einen*, *tosite*[3] ovat peräti\nluonnottomia vesivesoja. Väärin johdetut sanat ovat haittaavammat kuin\nmuukalaiset; usiasti ei niitä ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja\ntuskinpa hekään pitemmän ajan kuluttua.\n\n[1] Ks. Suomen kansan Sananlaskuja, s. 384.\n\n[2] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.\n\n[3] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja\nmitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa Suomea,\n1844, s. 222 ja ss.\n\nKieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja\nkäsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla\nkansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa\nkielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä.\nTämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo,\nturmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja muukalaisilla\nsanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta vastaan on myös enin\nsotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se sortaa myös kansan\nomituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei esm. Suomalainen\nvihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi\nj. n. e.[1]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen vuosisatoja\nrunneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä\nkirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden\nsopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin.\nTämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista\nsyistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä\nvuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta\ntarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla\naika ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[2]. Onko niistä\nollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään\nsuomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan\nvikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät\nsuurimmaksi osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina,\nhuolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa\nkun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun\nheitetään tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen\nkaltaiseksi, (eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä\nymmärrä. Tämmöisiä oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen\nkielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton\nhimosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin\ntoimiin. Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan\nkeltäkään odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki\nsanain sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta,\nja, joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin\nSuomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme omalla\nkielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi\ntapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta\nenemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen -- ja\nse on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä vartija on tämän\nsuhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja\noleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen\nsäilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. Näitä\nkeinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi\nkenenkään laiminlyödä.\n\n[1] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengestä\nsanomalehdessä Turun Aamulehti (Åbo Morgonblad), josta näkyy että muutki\npitävät mainittua turmelusta totena.\n\n[2] Ks. E. Lönnrotin kirjoitusta: Muukalaisuudesta suomessa,\naikakirjassa Suomi, 1844; G. A. Avellanin kirjoituksia 1850 ja 1853\nSuomessa; niinmyös sanomalehteä Mnemosyne, Turun Viikkosanomain\nensimäisiä vuosikertoja, Litteraturbladia ja Suometarta. Vuosikerrat ja\nn:rot hakekoon halullinen itse, sillä kun ne kaikki eivät ole käsilläni,\nen muista niitä tarkalleen.\n\nMerkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta\nvielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo\nmietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan,\nkoska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat\ntässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[1], toiset\nmuukalaisuutta[2]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on\nkallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi\nyksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja\ntarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja\nohjeita.\n\n[1] Ks. E. A. Ingmania: vieraista nimistä (ruotsiksi), Suomessa 1844, s.\n185 ja ss; W. Kilpisen tuumaelmia Saiman 38 n:ssa 1845; Yrjö Koskisen:\nkuinka vieraskieliset nimet suomeksi kirjoitetaan? Suomettaren 9, 10, 11\nn:ssa, 1856; Mehiläistä v. 1839 Loka-ja Marraskuulta; ja Morgonbladin\nn:roita 49, 52, 53 v. 1845.\n\n[2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:tä\nn:roa, 1857.\n\nLikimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä\nkiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin\nyleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis\n-- *silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa\nkielissä koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka\nesm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin\nkielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron\nkirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen\nesityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita\ntieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä\ntaitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla\nvietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi\nleikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa\nkielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi:\nkuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja\nmutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet\nsukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton\ntekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja\nlukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille\näänille. -- Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen\npuhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö,\nKarjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen,\nUusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja\nKyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama\noikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun\nmurretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!\n\n[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, (Sveriges sköna\nlitteratur); 5 osa, s. 24, jossa tämän akatemiallisen ohjeen vääryys\nmyöski näytetään.\n\n[2] Ks. Axel Gabriel Silfverstolpen: (Försök till en enkel, grundriktig\noch derigenom oföränderlig Bokstafverings-Teori for Svenska språket) =\nYksinkertaisen, perioikian ja sen kautta muuttumattoman\nkirjan-tavausopin koetus ruotsin kielelle. Tukholmi 1811. Tässä\nkirjaisessa tarkastetaan ruotsin kielen ääniä ja puustavia rinnatusten.\nNe eivät vastaa toisiansa. Uusia puustavia on tekeminen, joten niitä\nsaadaan ruotsille 37: 19 äänikettä ja 18 keraketta. Samalla tavalla\nsaataisiin suomelle vähintäin 29 puustavia. Silfverstolpen seuraajia\nmaassamme ovat ne, jotka tahtovat merkitä pitkät äänet suomessa\neripuustavilla, ja ne, jotka merkitsevät hengeliniä eli täysi-äänien\nvalimia sanoissa puustavilla, niinkuin esm. itse_k_ki, minulle_n_ki,\njoissa _k:n_ edellä käyvä _k_ ja _n_ ovat tyhjän vuoksi siihen pantu.\n-- Niin on tehty nykyään parannetussa Uudessa Testamentissa. -- Frans von\nKnorring, Finströmin kirkkoherra Ahvenanmaalla, kirjoitti 1844 1:n vihon\nkielitutkinnoita (språkforskningar), jossa erinomaisen hienolla ja\ntummalla tavalla selitetään ruotsinkielen ääniä. Tämmöiset tutkinnot\neivät hyödytä tiedettä eivätkä paljon selitettävää ainettakaan. -- Tänä\naikana on R. v. Kramer Ruotsissa mainitun ohjeen innollinen puolustaja;\n(ks. Ruotsin san. (Sv. T:gen) 69 n:roa v. 1838).\n\nMainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä\nkysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää\nvaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan\nvapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan\nulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen\nkielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja\nnimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina\nja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä\nkäytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki\npuustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän\nkysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin\ntiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki\ntavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa\nei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne\ntavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja\nilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.\n\nJos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan\ntuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat\nmuuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut\nkirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki\nmuukalaisiksi purkamaan[1]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä\nahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin\neikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden\nlanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen\nistuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä\ntavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta\nlahkoa -- sivistymätöintä ja sivistynyttä -- se pitää suurimman huolen\nkielen omituisesta edistyksestä.\n\n[1] *Sanomilla Turusta* on tämän suhteen paljo omalla tunnollansa.\nNiissä, jos muissaki kirjoituksissa, on suuri muukalaisuuden himo nimien\nkirjoittamisessa vallinnut. Semmoisetki kieleen juurtuneet sanat kun\nesm. *kahveli*, *kahvi*, *pajunetti* j. m. m. ovat Turun turmellun\npuhekielen mukaan väännetyt *kaffeliksi*, *kaffeksi*, *bajonetiksi* j.\nn. e.\n\nSivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa\nmelkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen\nonnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta\nmuiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään\nkutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta \"ura uusi\nurkenevi\"[1], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten\nkoulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia\ntöitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta\nnesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme.\nSentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni,\nvaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.\n\n[1] Ks. Kalevalan 50 runon loppusäkeitä, uud. painossa.\n\nTaitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:\n\n_1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka\non yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia\nmyöten._\n\nSiis esm. -- taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien\nmerien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien\nja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain\nja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen,\nrakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e.\nkuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista\nmyöten.\n\n_2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan\nkunki maan kielen mukaan._\n\nSiis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien;\npienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten\nvirkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. -- Jotka ovat suomen\nkieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät\nvoidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta\nperätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien\nselkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan\nkirjoittaa k:ta.\n\n_3) Omien miesten ja naisten muukalaiset sukunimet kirjoitetaan niinkuin\nhe itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet\nsuomen kielen juhlallisen muodon mukaan._\n\nLuultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen suomalaisiksi.\nKun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus kaikessa täydellisesti\nnäkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen kansaa muut paljon\nsuomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona sitä ei pidetä\nkoulupoikalaistekona[1], että sivistyneissä seuroissa puhutaan suomeksi\nesm. *Henrik Kaapriel*-, *Juhana Wilhem*-, *Juhana Lutvik*-, j. n. e.\nnimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa. Nimistä kunki kansan mainiot\nhenget tutaan, kielestä kansat tuntevat toisensa.\n\n[1] Ks. Litteraturbladia (Kirjallisuuslehteä), 9 n:roa v. 1857, s. 261.\n\nMitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos\nsemmoisia suomalaisuuden väliaikana[1] alkaisi runsaammalta karttua, ja\njos niitä aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää\noutoja sanoja. Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen\njossakussa lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat\nlevinneet kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja\nsivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä\non myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja\nystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että\nkaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole\nsitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka\ntietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki\nsuomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja\nkirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin\nmahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin\nunohteta lausetta: \"paljon puhutut asiat katoovat\"[2].\n\n[1] Suomalaisuuden väliajaksi voipi sen nykyistä tilaa sanoa. Se loppuu\nsilloin kuin suomen kieli pääsee Suomessa valtakieleksi.\n\n[2] Ks. W. E. Svedeliuksen historiallisesta opinnasta (Om historiska\nstudier). Lund, 1857, s. 21. -- Tämä Ruotsin Yliopistojen nuorisoa\nvarten tehty kirjainen on sangen hyvä osoitus historian lukemiseen\nSuomenkin oppivalle nuorisolle.\n\nNämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen\naivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa\nseurata.\n\n\n\n\n2:ksi Tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto.\n\n\nEdellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla\nkysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua. Se\nei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki\ntähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen\nmuisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: \"siitä on\nvoitto asioille, että niitä katsotaan suuresti\"[1]. Arvattava on\nkuitenkin, ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty,\ntarkoitus ja kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun\nylimalkaseen silmäykseen.\n\n[1] Ks. Erik Gustaf Geijerin koottuja kirjoituksia (Samlade skrifter),\n1:n osa, III. Tukholmi 1851, s. 328.\n\nOppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan kauvan\njo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja\nJoukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan,\nkumpiko heistä olisi \"tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi\"[1],\njommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi\nmahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; \"mies on\" muka\n\"miestä oppimaan, toinen toista voittamaan\". Tämmöiset kiistat eivät\nverta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille,\njotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri\nsillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin \"laiha poika\nLappalainenki\" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.\n\n[1] Ks. Kalevalan uuden painoksen 3:ta ja vanhan painoksen 30:tä runoa.\n\nNäihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden\nviljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut\nhyvänsä, tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä\nWäinämöiseen, tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat,\ntiedemiehet kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka\nniinkuin järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia,\nmiettiä ja käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan\nmyös kaikkea, mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen\non ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä\nolevan voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen\njumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa\nvalossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä.\nTästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.\n\nPaljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille.\nSanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole\nluotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat\ntieteet todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa,\njotka todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden\ntotuudesta tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja\nluomisen keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu\ntieto ei olisi nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei\nmaailma ja kaikki, mitä siinä on, olisi järjellisesti luotu ja\nmatkaansaatettu, ja ellei kaikki seuraisi järjellisiä sääntöjä ja\nlakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että sen saattaa jokainen huomata\nniin pienimmistä kuin suurimmista luomisen kappaleista; katso esm.\nkukkaista kedolla, kuinka sen lehdet, kanta ja siemenen alut ovat\nsäännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule linnun laulua, kuinka sen\nviserrys on sointuinen ja mukava; silmäile muuriaisen vireyttä ja ota\nsiitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi sitä ymmärtäisi ja\nellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii vaan\njärjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka\nkaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas\njärki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki\njärjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja\ntietoonsa luottaa. -- Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval:\n\"ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis\najallisia asioita?\" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä\ntarkoittaa likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää\ntieteellisessäki suhteessa. Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto,\nkaiken tiedon edellä tutkinto ja kaiken tutkinnon edellä järki, joka on\nnäiden kaikkien sisällisin johtaja, selvittäjä ja päättäjä.\n\nEi kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto\nkäsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin\nrientävyys milloinkaan myödytä. \"Tieteen vainio\", sanoo jossakussa\npaikassa mamseli Bremer, \"on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset ovat\nikuiset\"[1]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera tutkinto,\nmonet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat kyllä\nedistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet\nniin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja\nlaiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän\npaljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva.\nTässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on\ntieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos\nei tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä\nolisi. Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se\non varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen\nmilloinkaan lopu.\n\n[1] Tunnettu on tämän nerollisen naisen suomalainen syntyperä.\n\nMainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan\nuteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako\nsemmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi on\ntieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään\nuudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin tieto\nitse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä\nlöytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa\nja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja\ntaitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia\nseurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia\nihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun esm.\nkuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta lauseesta:\n\"taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne voi\nuneksiakaan\", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille,\nsiihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei\ntieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.\n\nMutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla.\nTieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina\nkärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla.\nTieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen\npalveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat\nainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit\nsodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista\nihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus,\nrakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja\nannettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja\nhyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan\nvalistajat.\n\nKaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. -- Luku ja oppi ei ole\nsuinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu\nelinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos sitte,\njos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin ja\nharjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen\nelämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset\nhuikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon,\nettä ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna\nitsillensä aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon\nasioissa semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja\nsyvyyttä lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä\nsaada parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta\nmuutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu kuolettavaksi\nhimoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi putous, sitä\nvaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut mielen ja\nhulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen ja elämän\nylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on esm. uudempana\naikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan omituinen ilmaus\ntieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen näytelmässä olisi hän\ntunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään, ennenkun kirjoistansa\nolisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta yöt ja päivät, niitä\nrakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän onnesta, sen\ntarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta pienintäkään\nhuolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei heittänyt\nminkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa tutki ja\noppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään peltoon,\njosta ei ole hyötyä kellekään[1].\n\n[1] Ks. J. B. F. Descuretin kirjaa: Himojen lääkitys (La Medicine des\nPassions), josta löytyy ruotsalainen käännös A. Ekströmiltä, pain.\nNorrköpingissä 1847, s. 478 ja ss. -- Mentellin himo vei hänen\nPariisiin, jossa olisi saanut rohvessorin viran, mutta ei huolinut.\nValitsi siellä asunnoksensa puolineljättä kyynärää pitkän ja leveän\nlautamajan, poskessa puutarhassa. Huonekaluja hänellä ei ollut muita\nkuin pikkunen pöytä, vanha tuoli, vesiruukku, rautapannu, katosta pöydän\nyli riippuva tinalamppu ja suuri laatikko, jossa makasi heinäpussi\npää-alaisena. Kaikellaisia pikku eläviä mateli hänen päällänsä ja\nympärillänsä; niitä ei hennonut tappaa. Kerran viikossa kävi\nkaupungilla. Luki 20 tiimaa vuorokaudessa. Osasi Homeron, Virgilion j.\nm. m. kirjaa ulkoa, ja oli taitava melkein kaikissa tunnetuissa kielissä\nja useimmissa tieteissä. Osti ja laittoi itse ruokansa, joka ei ollut\nylellinen: leipä, potaatti ja vesi oli hänen jokapäivänen ravintonsa.\nMuutamana päivänä v. 1836 löydettiin hän hukkuneena joen rannalla, johon\noli pudonnut vettä hakiessansa. Mentelli oli silloin 60 vuoden vanha.\n\nHistoriallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin.\nMutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin ovat\ntieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa. Sen\nsuhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm. lasku-\nja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua ja\nkausia esityksessänsä. -- Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt yhden\ntieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi\ntaitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma\npeltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti\noma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja\nvapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen\ntoistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla\nolennoilla on vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.\n\nJos katsotaan tieteiden alkua ja kasvantoa, niin niiden ensimäiset\nsiemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain\nmuinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin.\nSilloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne\nuskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli\nkansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen\nmuoto, eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen\nsyntyneen siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin\nparemmin kuin suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat\nsitä sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet\nmitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui\nmuinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä\ntietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja syvimmät\nmietteensä ja luulonsa[1].\n\n[1] Ks. C. J. Schlyterin: Ruotsin vanhasta maakuntain jaosta ja\nmaalakien synnystä (Sveriges indeln. i landskap, och landskapslagarnas\nuppkomst). Upsala 1835, s. 52. -- Mitä siinä lausutaan kysymyksessä\nolevasta asiasta, olen lukenut painettuna Geijerin kootuissa\nkirjoituksissa, VIII, s. 115.\n\nMaailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena;\nkertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat\najatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on itsessään\nsangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen Suomen kansan\nmuinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla tallella\nainoasti katkaistuja palasia[1]. Tietoja tästä niinkutsutusta\nmaailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla\nkansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten,\nFoinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[2]. Miten Suomen\nkansa sen on saanut -- joko omasta mietinnöstänsä eli muilta lainaamalla\n-- voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä, ehkä näyttää\nsiltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä kansalta\nsaavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[3]. Olkoon miten oli --\ntottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista luonnettansa myöten\nmuodostanut; melkein hedelmättömät ovat semmoiset tutkinnot, joilla on\ntarkoituksena saada tieteelliseen varmuuteen, mikä perijuureltansa on\nkunki kansan omaa, mikä vierasta. Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta\nkannasta eivät tätä maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen\nheimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy\nsekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[4]. -- Kristillisyys on\nyleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt\nkansain muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole\nhävittänyt -- ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen\nvalossa, ehkä typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen\nnäyttäneet joutavaa jumalisuutensa intoa.\n\n[1] Ks. Kalevalan 1:stä runoa.\n\n[2] Ks. M. A. Castrénin Pohjoisia matkoja ja tutkinnoita (nordiska resor\noch forskningar) III. 1853, s. 299 ja ss.\n\n[3] Ks. H. Kellgreniä väitöstä maailmanmunasta (Mythus de ovo mundano,\nIndorumqve de eodem notio). 1849, s. 17.\n\n[4] Ks. Tohtori Fählmannin kirjoitusta Virolaisten muinasuskosta (Vie\nvar der heidnische Glaube der alten Esten beschaffen?). Verhandl. d.\ngel. Estn. Gesch. zu Dorpat. 2:n nide, 2:n vihko. Tartolinna 1848, s. 63\nja ss.\n\nMutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat kasvuun,\noli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin mielijohde, ei\nniistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia, pian raukenevia\nvesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden alkua ja\nkasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun valkiamiseen, aamu\npäivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden ajan luulot ja\nmietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen hakemukset ovat\nkatsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan sivistyksen menossa ja\njuoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei ole haettava\nmielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen ikuinen lähde, ja\nsiitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun edelläkäyvä ehto sen\nsuhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli ihmishengen herääminen\nluonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen vapauttaminen sen siteistä.\nSe kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden syntyki lähestyi. Tämä ehto\ntoteutui Kreikan muinaisessa kansassa, jonka heränneestä hengestä ajatus\nnousi itsetietoon ja pani alun tieteiden ja taiteiden syntyyn ja\nkasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen kansan suuri ja jalo kutsumus\nmaailmassa.\n\nKreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui\nheidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin\nkristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa\nja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin.\nRomalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä\nylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut\nolivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät\nmyös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä,\njoissa vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari\nKaarlon aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja\ntuomiokirkkoin kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla\nnousivat vapaisin yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin\nmaihin. Keskiajan opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan\nsaateta korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä\nkierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa\nväärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja\nsortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi\nvapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on\npyydetty pitää lukon takana.\n\nJos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään\ntapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai maahansa\ntieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin Yliopisto\ntoimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin semmoinen\nopetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen kautta ja\nruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan osanneet valvoa\netujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä, kuinka monta sataa\nvuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan varsinainen tiedelaitos,\nniinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka jäsenien töitä ja voimia ei\nvähennetä monilla syrjätoimituksilla, niinkuin tiedemiestemme nykyinen\nhankala laita on?! Kaikissa sivistyneissä maissa löytyy semmoisia\nlaitoksia, ja juuri niiden kautta ovat tieteet voineet uudempana aikana\nlaajentua niin suuriksi, että työn tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa\nperinpohjin tutkia ja täydellisesti esitellä yhden ainoankaan\ntiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako tieteissäkin ollut tarpeellisena\nja luonnollisena seurauksena. Eipä siis kelläkään ole syytä tiedostansa\nkerskailla, eikä sitä totinen tiedemies teekään. Nöyryys ja siveys on\nhänenki velvollisuutensa, totuus kunniansa, rehellinen tutkinto kaita\ntiensä tieteiden valtakuntaanpa järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla\ntotuuden sisukset avataan ja ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan\nrohkeutta. Senpä tähden asuu tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei\npelkää vainoa eikä kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa.\nHänen toimensa on myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti,\nettä tuskinpa siinä tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi\njossaki määrässä nähty tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella\najalla oli rohvettansa, nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat\nkansalaisensa harvoin käsittäneet.\n\nHedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä\nvuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia\nulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä niiden\nkuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti\nmelkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli\ntarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä\ntieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa\nasioissa joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat\nanastaa kuki kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat.\nKreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle\nkansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin\nmielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat\nensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian\nsalvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja\nperustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon.\nHänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä\ntuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin\nhallinneen[1].\n\n[1] Ks. G. Reinin kirjoitusta Suomen historian tutkijoista ja\nesittäjöistä (Bidrag till Finska häfdeforskningars historia). Suomi\n1841, ss. 22, 26, 38, 43 j. m. -- Pyhässä Raamatussa (luom. kirj. 10 l.)\nkerrotaan ihmissuvun levinneen Noan kolmesta pojasta. Tuiskosta on tieto\nsaatu kaltealaisen papin Beroson kirjoituksista. Beroson eli noin 260\nennen Kristuksen syntymää.\n\nTällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet\ntarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa,\nhuolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat\nseuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät\nsentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja\nyleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja\nrakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja\njonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta\npisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja\nravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.\n\nMahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja\nkansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen\nkansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen\ntiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi\nhistorialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin on\nsentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme vuoden 1809\nperästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on tehnyt[1], ottaen\nsiihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita Hegelin tekemästä\nhistorian viisaustieteestä[2]. Tässä ei ole tilaisuus tätä asiaa\nlaviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu uudemman ajan\nsuurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä (k. 1831) lausuu historiallisen\nkertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia tekoja ja\ntapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809 maanut, jos sen\nhistoria vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut uneliainen ja on\nosittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata 7 unikekoon.\nSuomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta muinasaikana. Niin\nSuomen kirjallishistoriakin.\n\n[1] Ks. Jouhkahaisen 2:sta vihkoa, 1845, s. 189--191 ja ss.\n\n[2] Ks. Georg Wilh. Friedr. Hegelin luennoita historian viisaustieteessä\n(Vorles. über d. Philos. d. Gesch. Vollständ. Ausg. 9 B.). Berlin 1837,\ns. 39 ja ss.; eli N. Ignellin käännöstä samojen luentojen 2 painoksesta\n(1840). Tukholmi 1850, s. 71 ja ss.\n\nNäin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen\ntieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa\nKreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy,\nniinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin\ntuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e.\nkirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta\nkirjallisuuden tuotteita oli helppo saada ilmiin, aljettiin niitä\nlikemmin tarkastaa, siinä aivotuksessa, että järjestää niitä, ja ehkä\nmyös että antaa niistä tietoja yleisölle. Ensin tapahtui tämä aivan\nulkonaisesti; kirjoista tehtiin vaan kuivia luetteloita, niin että\nsemmoista tieteellistä tointa saattaa verrata nykyisiin\nkalunkirjoituksiin. Nekin olivat tarpeelliset, kunne huomattiin\nkirjallisuuden tuotteista voivan syntyä erityinen, suuriarvoinen\ntiedehaara. Näistä luetteloista saivat oppineet osoitusta ja kiihoitusta\nkansain kirjallisuuden tutkintoon useissa Europan maissa. Semminkin otti\ntämän asian suuresti ja syvästi Verulamin paroni Englannissa, tieteiden\nhistoriassa kiitetty Frans Baco, joka ehkä kaikista aikalaisistansa\nselkeimmästi havaitsi ja ymmärsi kirjallisuuden korkian merkityksen\nkansain ja ihmiskunnan elämässä. Tämä syvämielinen mies, jonka nero\nvaikutti puhdistavasti melkein kaikkein tieteiden kasvantoon, vertasi\nmaailmanhistoriaa yksisilmäseen muinasjättiläiseen Sisilian saarella,\nnimeltä Polyfemos, niin kauvan kuin sen lehdillä ei puhuta\nkirjallisuudestakin[1]. Uudempi aika on selkeimmästi ja selkeimmästi\nymmärtänyt Bacon vertauksen ja ottanut oppia hänen neuvostansa. Ei nyt\nenää tavata uudempia yleisiä historioita, joissa ei kerrottaisi kansain\nkirjallisistaki seikoista. Näillä niinkutsutuilla maailmanhistorioilla\non kuitenki se hankala vaillinaisuus, ettei niihin mahdu muuta kun\nenemmin eli vähemmin päällinpuoleisia silmäyksiä suurempienkaan\nvaltakansain, saati sitte pienempien torpparikansain rauhallisista\ntoimista ja omaisuuksista. Sentähden on ollut tarpeellinen toimittaa\nerityisiä historioita kustaki kansasta. Mutta näilläki niinkutsutuilla\nkansallishistorioilla on se vika, jos sitä viaksi saattaa sanoa, että\nniissäkään ei käy muuta kun sivuuttamalla koskea kansan kirjallisia,\nkeinollisia, kaupallisia j. n. e. asioita. Sentähden ovat tiedemiehet\nottaneet nämät kaikki erityiseen tutkintoon, josta on kasvanut uusia\nhistoriallisia tiedehaaroja, niinkuin esm. kirjallishistoria, ja\nniinmuodoin on syntynyt runsaita lisiä historialliselle tieteelle\nyleisesti. Jopa kirjallishistoriaki jakaikse yleiseen ja erityiseen,\njoista edellinen antaa tietoja kaikkein kansain, jälkimäinen kunkin\nerikansan kirjallisuudesta; ja jopa kirjallisuuden eriosillaki, niinkuin\nesm. tieteillä, runollisuudella j. n. e., on oma historiansa. Minulla on\naikomus voimiani myöten toimittaa historian kaikista Suomen\nkirjallisuuden osista.\n\n[1] Ks. Frans Bacon teosta tieteiden arvosta ja kasvannosta (De\ndignitate et augmentis scientiarum. Juxta exemplar Londini impressum.\nParisiis, Typis Petri Mettayer, Typographi Regij. 1626) 2:n kirjan 4\nlukua, s. 97 ja ss.\n\n\n\n\n3:ksi Kirjallisuuden ymmärrys.\n\n\nMitä Suomen kirjallishistorialla on kertomista ja esittämistä,\nselitetään toisessa kohdassa. Tässä otetaan likempään tutkintoon, mitä\nkirjallisuudella yleisesti ymmärretään. Mutta kun kaikkein kansain\nkirjallisuudella ei saata pää-asiallisesti olla muu kun sama ymmärrys ja\nsama tarkoitus, niin tälle kysymykselle voidaan hakea vastausta muidenki\nmaiden kynäilijöiltä. Esimerkin vuoksi lainaan tämän suhteen joitakuita\nmäärityksiä Ruotsin ja Saksan kirjallishistorioitsijoilta.\n\nP. Wieselgren, jonka ainerikas ja Suomenki kirjallisuutta koskeva\nhistoria on maassamme tunnettu, johtaa mainitulle kysymykselle\nvastauksen seuraavaisesti: \"Kirjoitus on sanoille, mikä soitin äänelle.\nNiinkuin ei soiton uusi voima ole hävittänyt luonnollista ääntä, niinpä\nei kirjoituskaan ole anastanut valtaa runolta ja puheelta. Päin vastoin\non se rakentanut niille istuimen, joka tekee silmänräpäyksen\nmielituotteet vuosisatain omaisuudeksi. Valitut kirjoitukset ovat\nsynnyttäneet kirjallisuuden\"[1].\n\n[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunista kirjallisuutta (Sveriges sköna\nLitteratur) 1:n osa, 2:n painos. Tukholmi. s. 3.\n\nTämän mukaan saattaisi kirjallisuutta sanoa valituiksi kirjoituksiksi,\njoiden joukkoon ei siis voitaisi lukea muita kuin kansain hyviä\nkirjallisia tekoja. Niin on kieltämättä tehtäväkin. Samoin kuin\npuutarhan hoitaja kitkee ja leikkaa kaikki huonot kasvut ja hedelmät\nlakastumaan, niin tiedemiehenki täytyy historiasta sulkea kaikki\nmitättömät ja kunnottomat kirjoitukset; hän heittää ne unohduksen\nhaudalle katoomaan, ja korjaa muiston temppeliin ainoasti semmoiset\nkirjoitukset, jotka sen ansaitsevat.\n\nJos taas kysytään, missä huonoin ja hyväin kirjoitusten raja on, ja kuka\nsen määrää, niin siihen on vastaus aivan selvä. Taitavuus sen määrää, ja\nhyvät kirjoitukset ovat semmoiset, jotka tavalla eli toisella ovat\nvaikuttaneet kansan tahi kansain sivistyksen menoa ja edistystä\ntieteellisessä, taiteellisessa, vallallisessa ja uskonnollisessa\nkatsannossa. Tähän on myös suljettu kansain vapauden riento ja hakemus,\nsillä sivistys korkeimmassa merkityksessänsä ei ole muu kun vapaus\nkaikesta pahasta. Semmoisilla kirjoituksilla, jotka eivät ole ainoasti\nhuvittaneet aikalaisiansa, Vaan myös vaikuttaneet hyvää tuleville\nmiespolville, on lakastumatoin historiallinen arvo. Suurien nerojen,\nnäiden kansain ja ihmiskunnan sankarien teot ovat historiassa etunenässä\nkatsottavat. Niiden sivistyttävä ja vapauttava voima ei lopu\nmilloinkaan. He ovat Jumalan lähetysmiehet kansain seassa, ja niinkuin\nhe itsetki, niin ovat heidän tekonsaki kuolemattomat.\n\nKaikki eivät kuitenkaan, niinkuin Wieselgren, ota puheeksi miten ja\nmistä kirjallisuus syntyy, eivätkä myöskään niin tarkoin rajoittele,\nhyviäkö vaiko huonompiaki kirjoituksia siihen kuuluu. Semmoiset\nmääritykset, joiden mukaan valitut kirjoitukset tekevät kirjallisuuden,\novatkin itsestään vähänsanovat ja enemmin ulkopuoleisia; niistä ei tulla\ntietoon, mikä kirjallisuuden ymmärrys oikiastansa ja mikä sen merkitys\nelämässä on. Sama on laita, jos kirjallisuutta sanotaan \"kansain\nkirjalliseksi taideteoksi\", joksi sitä saksalainen\nkirjallishistorioitsija Vilmar lausuu[1]. Hänen maamiehensä T. Mundt\nannaikse sitä vastaan selvittämään tätä kysymystä oikein\nviisaustieteelliseltä kannalta ja saaki sille semmoisen oppineen\nvastauksen, jossa on yhtä paljo saksalaista tummuutta kun myös\nsaksalaista syvämielisyyttä. Hän lausuu melkeittäin näin:\n\"Kirjallisuudesta saamme tuta kansain hengellisen olennon, kaiken heidän\nmielensä pidon maailmasta ja ihmiselämästä\", joka on jotensaki totta ja\nselvänlaista. Vaan kun siihen lisää, että kirjallisuus myös on \"kansain\nkaiken tiedon ja toimen kohteellinen muoto\"[2], niin siinä on jo liikaa.\nKansain mielipidot ja ajatukset nähdään kyllä täydellisimmästi ja\nselkeimmästi heidän kirjallisuudestansa; mutta heidän hengellinen\ntoimensa on, paitse kirjallisuutta, etsinyt ja löytänyt muitaki muotoja,\njoista heidän mielipitoja ja aivotuksia voidaan tutkia. Näistä\notettakoot esimerkin vuoksi taiteen tuotteet puheesen.\n\n[1] Ks. A. F. C. Vilmarin johdantoa hänen tekemäänsä Saksaa\nkansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. deutsch.\nnationalliteratur), 6:s lisäily painos. Marpori 1886.\n\n[2] Ks. Teodor Mundtin yleistä kirjallishistoriaa (Allgem. Lit. Gesch.)\n1:n nide, 2:n painos. Berlin 1848 s. 1. -- Kohteellinen = objektiv.\n\nTässä kohta valaiseva kertomus tanskalaisesta kuvasepästä\nThorvaldsenista. Kun muutamat uskon kilvoittelijat olivat epäilleet\ntällä mainiolla taidemiehellä olevan totista kristillistä uskoa, ja\nsentähden häntä hätyyttivät, oli hän siihen lyhyesti vastannut: menkäät\nkatsomaan tekemiäni enkeleitä. Ne siis saivat selittää ja puolustaa\nThorvaldsenin uskoa. -- Tästä on ymmärrettävä, että niinkuin\ntaidoitsijain mielen tila ja laatu kuvaikse heidän taideteoksissansa,\nsamalla tavalla voidaan kansainki hengellistä tointa ja mieltä tutkia ei\nyksinänsä kirjallisuuden, vaan myös esm. taiteen ainoasti silmillä\nnähtävistä tuotteista; niinmyös kansallisen elämän muodostamisesta, jos\nkirjallisuutta ja taiteellisuutta ei löytyisikään. Mundtin määritys on\nsiis liian lavia, kun hän sulkee kirjallisuuden rajain sisälle kansain\nkaikki toimet ja tekee sen niiden muodoksi. Historia kertoo tosin ne\nkaikki, mutta niistä saadaan siitä tieto jo toisessa kädessä. Liikaa ei\nhän sitä vastaan lausu, sanoessa kirjallisuutta \"ihmishengen\nkäsikirjoitukseksi\", samoin kuin Tuomas Kampanella kutsuu maailmaa\n\"Jumalan käsikirjoitukseksi\"[1]. Tämmöiset verrannolliset määritykset\novat kuitenki myöskin ulkopuoleisia, ja valaisevat sangen vähän asian\nsisällistä ymmärrystä.\n\n[1] Nämät sanat löytyvät Mundtin mainitussa historiassa, osoitetulla\nsivulla. -- Kampanella oli viisaustieteellinen kirjoittaja Italiasta.\nMonista vainoistansa, ahdistuksistansa ja kärsimyksistänsä löysi hän\nvihdoin levon haudan hiljaisuudessa Pariisissa 1639.\n\nWilhelm Zimmermann puhuu kaikille säädyille tehdyssä\nkirjallishistoriassansa seuraavasti: \"Laveammassa ja totisessa\nmerkityksessänsä ymmärretään kunki kansan kirjallisuudella kaikki, mitä\nsen henki on pukenut ajatukseen ja kieleen, kaikki mitä se on\nmatkaansaattanut runotaiteellista ja historiallista,\nviisaustutkinnollista ja sulopuheellista; olkoon sen vaikutus\nsuusanallinen eli kirjoitukseen kätkettynä\"[1]. Arvelunalaisena kysyy\ntämä kynäilijä kuitenki, josko ei suullista sulopuhetta ja kansain\nkeskuudessa eläviä runoja, lauluja, satuja j. n. e. saisi myöski lukea\nkirjallisuuteen kuuluviksi. Tähän on vastaus helppo. Niin kauvan kuin ne\nkirjoitukseen korjaamatta kiertelevät elämän väljällä metsällä, eivät ne\nkirjallisuuteen kuulu, josta kuitenkaan elköön päätettäkö kirjapainon\nmusteella olevan voiman korottaa mitäkään kirjalliseen arvoon; tällä\nmusteella kirjataan nykyaikana paljo, joka ei ansaitse kirjallisuuden\nnimeä, niinkuin taas toiselta puolen moni kaunis kirjallistuote ei\nkaikissa maissa saa sen pysyväistä kiiltoväriä päällensä. -- Mutta\nuudempi aika on Zimmermannin arveluun tekotoimellisesti vastannut. Missä\nei sulopuheita heti niiden synnyttyä korjata vuosisatojen omaisuudeksi,\nja missä ei kansain muinasrunoja, lauluja, sananlaskuja j. n. e. ole\nkerätty häviämästä? Kuka ei myös tunne sulopuheliaisuuden korkiaa arvoa\nja ankaraa voimaa? Sana on yleisesti väkevämpi väkevimpiä sotajoukkoja,\nja sulopuhe on maailmassa monesti kukistanut orjuuden juonet, ja avannut\nkansoille sileän tien vapauden majoihin. Eivätkö sen tuotteet siis\nkuuluisi kirjallisuuteen! -- Mitä kansain runoihin ja lauluihin tämän\nsuhteen tulee, niin Muistotar on taannut niiden kirjallishistoriallisen\narvon. Sen kauvas loistava kynttilä ei turhaan pala aikain ja kansain\nkeskellä. Mitä se on vuosisatojen ja tuhansienki kuluessa pitänyt\nelossa, ansaitsee lehtensä historiassa yhtä hyvin kun nykyisemmätki\nkirjallisuuden tuotteet. Suomen kirjallishistoriassa esm. ottaa kansan\nvanhat runot, laulut, sananlaskut, arvoitukset ja sadut sangen\narvollisen sian.\n\n[1] Ks. W. Zimmermannin johdantoa Saksan suorakielisen ja runollisen\nkansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. pros. und poet. deutsch.\nnationallitteratur), 2:n painos. Stuttgart 1856.\n\nVaikia ei olisi lisätä mainittuja esimerkkiä muidenki kirjoittajain\nlauseilla. Mutta niistäki jo nähdään, miten eritiedoitsijat antavat\nerimäärityksiä kirjallisuuden ymmärryksestä. Se todistaa kirjallisuuden\nolevan jotaki niin yleistä ja liikkuvaa ainetta, että jokainen voi\nkäsittää sen eritavallansa.\n\nKatsoessa kirjallisuuden nykyistä suurruutta ja laajuutta kaikissa\nsivistyneissä maissa, voidaan sitä ehkä paraite määrittää kaiken elämän\nja olon kuvastajaksi ja kertojaksi. Sen piiri on niin kasvanut, että\nkysyä saattaa: mitä löytyy, josta kirjallisuus ei kertoisi, mitä, josta\nse ei antaisi tietoa? Sen yhät laajentuva verkko piirittää taivaan ja\nmaan, ja melkein kaikki, mitä niissä on näkyväistä ja näkymätöintä.\nTämän todistukseksi otettakoon muutamia osia kirjallisuuden alalta: mikä\non esm. uskon tiede ja kirjallisuus muu kun ijankaikkisuuden side\nJumalan ja ihmisten välillä; mikä runotaide muu kun sanoihin puettu\nkauneus; mikä historia muu kun kunki kansan ja ihmiskunnan elämän\njuoksun ja edistyksen kertoja; mikä niinkutsuttu romanikirjallisuus\nmuuta kun kuvauksia ihmiselämästä; mikä sanomakirjallisuus muu kun\npäivän tapausten historia kussaki maassa, jonka lisäksi sen pitäisi myös\nolla valvovan omatunnon kussaki kansassa.\n\nMutta kirjallisuus ei ole ainoasti elämän ja olon kuvastaja; se on myös\nsivistyksen kannattaja ja valistuksen kasvattaja. Se on muinaisuuden,\nnykyisyyden ja tulevuuden yhdistäjä; katkiamattomilla kultalangoillansa\nsitoo se menneet, nykyiset ja tulevat suvut ja ajat kussaki kansassa ja\nkoko ihmiskunnassa yhteen. Jos kirjallisuutta ei löytyisi, peittäisi\npimeys kaiken elämän ja olon.\n\nKirjallisuus on myös vapain ja voimallisin hallitsija maan päällä. Se ei\ntunne rajoitettuja säätyjä, ei köyhyyttä, ei rikkautta, ei ylhäisyyttä,\nei alhaisuutta. Sen aarteet ovat kaikille avoinna. Sen istuimen eteen\nkokoutuu ihmisiä kaukaa ja läheltä. Minkätähden? Kukin eri\nmielenlaatuansa ja tarvistansa myöten, mikä oppinsa, mikä tietonsa, mikä\nhuvituksensa tähden. Mutta eipä ainoastaan näiden tähden.\nKirjallisuudesta saadaan myös suurimmassa määrässä sitä lepoa ja rauhaa,\nsitä toivoa ja riemua, sitä virvoitusta ja vakuutusta, sitä rakkautta ja\nsovintoa, joiden haennassa turhaan pyöritään ulkonaisen elämän puuhassa\nja pauhussa. Sentähden kutsuvat esm. viisaustietäjät kirjallista\ntointansa paraimmaksi huvitukseksensa ja levoksensa.\n\nKirjallisuuden temppelin ovella seisoo kirjoitettuna: *sivistys* ja\n*valistus*. Näitä täytyy jokaisen seurata ihmisenä pysyäksensä. Ken sitä\nei tee, saa silmillensä paksut pimeyden suomukset, jotka tekevät\nomistajansa enemmin luontokappaleen kuin ihmisen kaltaiseksi. Joka taas\nsivistyksen ja valistuksen edistymistä ja leviämistä vastustaa, hänen\nnimensä merkitään ylenkatseella historiassa, joka tuomitsee kaikkein\nteot.\n\nKirjallisuus tarvitsee viihtymisellensä ja vaurastumisellensa ulkonaisia\navittajia ja liittolaisia. Semmoisia sillä myös löytyy kaikissa\nvaltakunnissa, ja kuta sivistyneempi joku kansa on, sitä rikkaammat ja\nparemmat nämät avittajat ja liittolaiset ovat. Pää-asiallisesti ovat ne\nseuraavat: tiedelaitokset, joissa kirjallisuuden tieteellistä kuntoa ja\nedistystä hoidetaan; oppilaitokset, joissa sille kasvatetaan ystäviä ja\nviljelijöitä; kirjapainot, joissa sen tuotteita kartutetaan niin\nmonikertaseen satoon kuin tahdotaan; kirjastot, joissa niitä säilytetään\nyleisön tarvista varten lainaksi; ja kirjakaupat, joissa ne ovat\nkaikille tarjona ostoksi. Näiden kaikkein tilasta voidaan päättää\nkirjallisuuden ja sivistyksen laitaa kussaki maassa. Ne ovat ne viisarit\najan kellossa, jotka osoittavat, kuinka pitkälle kuki kansa on\nennättänyt valistuksensa juoksussa. -- Erityistä muistuntoa ei tarvitse\nnäiden avittajain ja liittolaisten löytyminen Suomessakin. Toinen seikka\non, jos niiden kunto on semmoinen, että ne täyttävät sisimäisen\ntarkoituksensa yleisen sivistyksen vaurastumiseksi, jonka näyttäminen ei\nkuulu tähän johdantoon.\n\nItsestänsäkin ymmärretään se, ettei kaikkia edelläsanotuita lauseita käy\nsovittaminen kaikkein kansain ja maiden kirjallisuuteen, semmoisena kun\nse todellisessa olossansa on erivaltakunnissa. Eroitus on kansain ja\nmaiden välillä ulkonaisesti, eroitus sisällisestikin. Kirjallisuus on\naina seisonut ja on vastaki seisova lähimmäisessä yhdistyksessä\nuskonnollisen ja vallallisen elämän kanssa kussaki maassa. Muinaisina\naikoina oli tämä yhdistys sangen orjallinen ja on vieläki kaikissa\nvapauden osattomissa kansoissa. Kun nyt kirkon ja vallan säännöt ja lait\novat ne yleiset rajat, joiden sisällä ja suojassa kansain hengen avut ja\nluonnon lahjat saavat elatuksensa ja kasvantonsa, niin on helppo\nkäsittää, kuinka painavasta laadusta niiden suhde on kirjallisuuteen. Se\nmyödytetään heti, että kuta vapaammat ne ovat, sitä rikkaampia ja\nmoninaisempia hedelmiä kantaa kirjallisuus. Tämän todistaa kokemus joka\npaikassa ja kaikkina aikoina. Puhtaalta tieteelliseltä kannalta on tämä\naivan selvä ja vastaansanomatoin. Vapaan hengen äärettömästä syvyydestä\nsikiää ja nousee aina ihania ja voimallisia hedelmiä. Laske sentähden\nkirjallisuuden valtasuonet vapaasti juoksemaan omassa laillisessa\nväylässänsä, pian olet näkevä, miten kirkas ja virkistävä sen puhdas,\nsekoittamatoin vesi on. Sen vaikutus on verrattava raittiisen\naamusateesen suven suloisina päivinä. Sen voima elähyttää, valaisee ja\nvahvistaa kansan ja hallituksen töitä, toimia ja aivotuksia. Päin\nvastoin ovat asiat siellä, jossa vapautta tämän suhteen ei ole. Siellä\non kirjallisuus kituvainen ja eteenpäin rientävyys vaivaloinen ja\nvitkallinen.\n\nMutta kirjallisuus ei pysy milläkään neuvolla ainiaan missäkään maassa\nkituvassa tilassa. Sana on itsestään elävä ja vapaa, josta syystä sitä\nei voida sulkea vankeuteen. Sanasta syntyy kirjoitus, ja vaikia on\nsitäki kahleisin saada. Kirjoituksista muodostuu kirjallisuus, ja\nnouseva sivistys sekä kasvava kansallisuuden tunto poistavat\nkirjallisuuden tieltä ulkonaiset esteet. Kirjallisuus voimistuu kaikissa\nmaissa, joissa elon neste ja ripeys kansan suonissa ei ole kuivettunut.\nNiinmuodoin ei sillä ole muita pysyviä rajoja kuin hengen omat, ja ne\novat vapaat niinkuin henki itsekin.\n\nElköön kukaan väärin ymmärtäkö, mitä edellä on sanottu. Vapaus on\nensinkin ei vallattomuus. Se on säännöllinen ja laillinen järjestys,\njonka se antaa itsellensä. Siksi toiseksi: vaikka vapaa kirjallisuus on\nsivistyksen ja valistuksen tukevin kannattaja ja voimallisin edistäjä,\nei se kuitenkaan estä kansojakaan kuolemasta. Maailmanhistorian suuri\nkirja on kaikille avoinna, ja sen opettavaisista lehdistä näkee\njokainen, että kun kansat ovat täyttäneet kutsumuksensa, soi heidänki\nhautauskellonsa maapiirin avaralla kalmistolla. Mutta mitä kansat ovat\nmatkaansaattaneet ja toimittaneet, ei huku ihmiskunnalta: \"heidän\nolentonsa paraimmat hedelmät -- kaikki mitä totta, kaunista ja hyvää\novat ajatelleet, tehneet ja aikoneet, jää heidän jälkeensä itäviksi\nsiemeniksi täydellisempäin kasvuin nousulle\"[1]. Nämät siemenet ovat\nsiitä ajasta, jona kirjoituksen taito keksittiin, olleet ja ovat\nvastaki, niin kauvan kuin sama taito kunnossa pysyy, paraimmassa\nsäilyssä kirjallisuuden hedelmällisissä taimilavoissa. Sieltä ne\nnousevat oraalle, kasvavat, kukoistavat ja kantavat uusia hedelmiä\najasta aikaan, suvusta sukuun, kansasta kansaan. Paraimman ja kalliimman\nperinnön, jonka siis suvut ja kansat voivat jälkeisillensä antaa, on\nheidän kirjallisuutensa.\n\n[1] Ks. N. Ignellin Ihmisellisen edistyksen historiaa (Menskliga\nutvecklingens historia). Tukholmi 1857, 2:n osa s 356.\n\nJos kysytään, sopivatko edellä olevat lauseet käyttää Suomen\nkirjallisuuteen, niin siihen on vastaus osittain myöntävä, osittain\nkieltävä. Miten kumpaisessaki suhteessa, jää tässä likemmältä\nselittämättä. Suomen kansan koko olo ja elämä on ollut ja on vieläki\nniin erilainen ja monimutkainen useista muista kansoista, että\nkirjallisuudellekin on siitä ollut suuria haittoja ja pahoja vastuksia.\nMutta jos kysytään, onko Suomen kirjallisuudella yleisesti sama ymmärrys\nja tarkoitus kun muidenki kansain, niin siihen käy suoraan vastaaminen:\non pää-asiallisesti. Siitä vielä tässä jaksossa muutama sana.\n\nSuomen kirjallisuuden kasvut eivät ole laveimmassakaan merkityksessänsä\nsuurilukuiset; ne eivät sisällisen arvonsakaan puolesta kannata\nkaikenpuoleista vertausta monen toisen kansan kirjallistuotteiden\nrinnalla. Mutta joskoki kirjallisuutemme taivahalta neron tähtiä\nvälähtää harvinaisina pohjantulina silloin tällöin ja sieltä täältä,\nniin harvinaisia ne ovat muuallaki: \"ainoasti vissi määrä neroa on\nkaiken ihmissuvun tarpeeksi pantu takavarikkoon, josta sitä lähetetään\nvähäisiä anteita maailman laveutta kiertämään sinne tänne johunkuhun\npikkuseen nurkkaan -- niin hienoissa säteissä ja niin hirmuisen pitkillä\nmatkoilla toisistansa, että ihmeteltävä on, kuinka ne riittyvät niin\nmonien suurien ja kansarikasten valtakuntain tarpeeksi\"[1]. Tästä\ntakavarikosta on Suomiki saanut tarpeellisen osansa, kun vaan Suomen\nkansa aina osaisi ja ymmärtäisi sille antaa sen lemmen ja kunnian, jonka\nse ansaitsee.\n\n[1] Ks. nerosta Pohjassa Turun ruotsinkielisissä sanomissa, 1798\nvuosikerrassa, 33 n:ssa.\n\nMutta sanottakoon Suomen kirjallisuutta köyhäksi ja vähä-arvoiseksi.\nOlkoon puhdas kansallinen osa siitä suuremmaksi osaksi käännöksiä ja\nmukailemia. Sen tuotteissa yleisesti, semmoisina kun ne ovat suomalaisen\nhengen viljelyksestä syntyneet ja nykyiseen aikaan säilyneet, löytyy\njokaiselle kotimaan ystävälle ja sen omituisen sivistyksen harrastajalle\npaljo hyvää kätkettynä. Niiden kautta puhuvat esivanhempamme nykyisille\nja tuleville suvuille Suomessa. Niistä nähdään heidän työnsä ja\ntoimensa, heidän vaivansa ja kärsimyksensä, heidän tietonsa ja taitonsa,\nheidän hankkeensa ja aivotuksensa, heidän uskonsa ja toivonsa. Niiden\nkautta on sivistys saanut omituisen siansa Pohjassa. Niistä käy\nvastaamme oma kotimaallinen henki, joskoki ne kaikki eivät puhu oman\nkansamme kieltä. Niiden joukossa löytyy semmoisiaki kauniita ja kalliita\ntekoja, joiden omistamisen kuka kansa tahansa katsoisi kunniaksensa.\nRuotsalaiset ovat myös tahtoneet omistaa niistä paraimmat osat heidän\nkielellänsä. Suomen kirjallishistorioitsijan velvollisuus on anastaa ne\nSuomen kansalle takasin. -- Sanalla sanottu: Suomen kirjallisuuden\ntuotteet ovat ne siemenet, joista uusi itu on muodostuva ja uusi kasvu\nnouseva. Niillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, vaan niillä on\nsitä korkiampi arvo Suomen kansan sivistyksessä ja sen edistyksessä. Ne\nansaitsevat sentähden historiansa yhtä hyvästi kun rikkaimpien ja\nvoimallisempien kansain kirjalliset teokset.\n\n\n\n\n4:ksi Suomen Kirjallishistorian esityöt.\n\n\nEdellisestä on selvä kirjallisuudessa elävän lakastumattoman\nkasvinvoiman, niin kansallisessa kuin ihmiskunnallisessa katsannossa.\nMutta kirjallisuuden vaikutus on sattumoinen, sen tuotteet ovat elämässä\nepävakaisuuden pyörivällä kannalla, ne voivat jäädä suuremmassa eli\nvähemmässä määrässä unohduksiin, ellei historia tule elähyttävällä\nvalollansa herättämään niitä muistoon. Tämä myös tapahtuu välemmin eli\nmyöhemmin kussaki maassa ja kansassa, sillä historian valvova silmä ei\nheitä mitäkään ansiollista ja arvollista katsomatta ja ilmisaattamatta.\nTutkinto laskaikse nykyaikana kuolleiden tuhatvuotisiin kammioihinki\ntietoa hakemaan, niinkuin Wäinämöinen teki Wipusen vatsaan, kun puuttui\nveneen teennössä kolme sanaa[1]. Muiston temppelin rakennus jäisiki\nvaillinaiseksi, jos ei historiallinen tiede keräisi siihen lisiä\njokaisen kansan elämästä.\n\n[1] Ks. Kalevalan uudesta painosta 17 ja vanhasta painosta 18 runoa.\n\nTätä tärkeää velvollisuutta ei ole Suomessakaan peräti laiminlyöty. Aika\najoittain on kirjallisuutemmeki tuotteita otettu tutkintoon ja saatettu\nilmiin, ehkä suurin osa niistä vielä odottaa likempää tarkastusta ja\ntäydellisempää esitystä. Tarpeellisia esitöitä löytyy kuitenki, joiden\njohdolla ei ole vaikia käydä käsin yleisempään työhön Suomen\nkirjallisuuden kirjavalla kedolla. Jotkut niistä ovat tavallansa sangen\nvalaisevat, muutamat taas niin painavasta arvosta, että niiden kaipaus\nmiltei estäisi tahi vähintäki myöhistäisi pitkään aikaan varsinaisen\nhistorian yrityksen kotimaamme kirjallisuudesta. Näin ollessa on näistä\nesitöistä, jotka voidaan jakaa kahteen erilajiin: *apuihin* ja\n*luetteloihin*, suurimmalla kiitoksella puhuttava. Näitä paitse, saadaan\nSuomen kirjallisuuden tuotteista *osoituksia* ja *tietoja* monista\nmuistaki kirjoista, niinkuin esm. Suomen muistettavain miesten\nelämäkerroista, tieteellisten ja muiden seurain vuosikertomuksista,\nsanomalehdistä j. n. e., joiden arvo kirjallishistoriallisessa suhteessa\nei myöskään ole unohdettava.\n\nKirjallishistoriallinen toimi ei ole Suomessa vanha. Täydellisyyden\nvuoksi seuraa tässä kuitenkin yleinen silmäilö mainitussa\ntarkoituksessa, alkaen Suomen kansan hämärästä muinaisuudesta ja\npäättyen nykyaikaan. -- Ne kirjoitukset, jotka *suorastaan* ovat\nkirjallishistoriallisia, eli joista saadaan *laviampia tietoja* Suomen\nkirjallishistorialle, merkitään erityisesti omalla nimellänsä sivujen\nalapuolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n1. Suomen kansan muinas-ajasta ei ole minkäänlaista silloin kirjoitettua\nmuistomerkkiä odottaminen. Esivanhempamme eivät tunteneet\nkirjoitustaitoa, ehkä heillä näkyy siihen olleen joku vaillinainen alku.\nTämä voidaan päättää siitä, että kielessämme löytyy perijuureltansa\nsuomalaisia sanoja, joilla nykyaikana merkitään kirjallisia asioita ja\ntoimituksia, niinkuin esm. *kirja*, *kirjoittaa* j. n. e. Tämmöiset\nsanat, niinkuin myös esm. *saarna* ja *runo*, ovat antaneet suomenkielen\ntuntijoille arveluja, mistä ne ovat kotoperäisin; niitä on koetettu\njohtaa sekä omasta, että muistakin kielistä, niinkuin esm. hepreasta,\nkreikasta, islannista ja venäjästäki[1]. Syitä löytyy pitää niitä Suomen\nkansan omina.\n\n[1] Ks. esm. P. Juustenin Ajantietoa (= Chronicon) (Porthan), s. 67, 68;\nniinmyös Porthanin historiaa Yliopiston kirjastosta, s. 3;\nväitöskirjoitusta: Historiola concium sacrarum fennicarum (Tulindberg),\ns. 2. 1781. -- Joh. Ihren glossariumissa puhutaan sanasta *runa*, josta\nsaadaan valoa suomalaiselleki sanalle *runo*.\n\nMutta vaikka Suomen kansa ei tuntenut entis-aikanansa kirjoitustaitoa,\non se kuitenki muiston kautta säilyttänyt runossa ja sadussa paraimmat\nmielipitonsa ja merkillisimmät asiansa muinaisuudesta. Isänmaanrakkaus\non pelastanut ne unohduksesta, ja sillä tavoin on Suomen kansallaki\nmuinaskirjallisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n2. Vasta kristillisyyden seurassa siirtyi kirjoituksen hyödyllinen taito\nSuomeen, ja on siitä ajasta ei ainoastaan pysynyt, vaan myös levinnyt ja\nvaurastunut rajaimme sisällä. Tunnettu on sen tulleen tänne keskiajalla.\nNiinkuin muissakin Europan maissa, harjoitettiin Suomessaki sinä\naikakautena oppia ja kirjoitusta luostareissa. Turku, Naantaali ja\netenki Rauma ovat tämän suhteen muistettavat. Maamme ensimäiset\nkirjamiehet olivat munkit ja papit. Heidän kirjallinen toimensa ja\nansionsa ei kuitenkaan ole suuren suuri, eikä siitä paljo tiedetä.\nRuumisten pääkallotkin ovat luostareimme paikoilta kadonneet. Niistä ei\nole vahinkoa, kunhan vaan edes se, mitä niiden sisästä elämässä lähti,\nolisi säilynyt. Mutta tulipalot ja vihollisten kauhiat menetykset ovat\ntämän suhteen tehneet suuria hävityksiä Suomessa melkein joka\nvuosisatana. Ei myöskään se muuten jaloja kiitetty Ruotsin ja Suomen\nkuningas 1:n Kustaa säälivällä kädellä kohdellut paavin ajan\nkirjallisiakaan muistoja valtakunnassansa. Tallella on kuitenki tästä\najasta yhtä ja toista, niinkuin esm. Suomessa käytetty latinainen\nmessukirja (pain. 1448), Palmsköldin palanen (= fragment) j. m. Erittäin\nmainittakoon tässä sen aikanen mustakirja, joka tietysti on ensimäinen\nkirjallinen keräys Suomessa historiallisesta arvosta. Papit kun\nhalusivat voimassa pitää maallisia etujansa ja oikeuksiansa, panivat\ntähän kirjaan kätköön ja muistoon kaikellaisia Suomen kirkkoa ja valtaa\nkoskevia paavillisia, pispallisia ja hallinnollisia kuulutuksia,\njulistuksia ja muita kirjeitä (v:sta 1229 veteen 1513). Tämän\nniinkutsutun Turun tuomiokirkon mustankirjan tarkoitus oli siis\npäinvastainen samannimisiä kirjoja nykyaikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n3. Uskonpuhdistuksen hedelmällisin vaikutus Suomessa oli ensivuosisatana\nkieltämättä kirjallinen. Pispa Martti Skytte on tämän suhteen hankkinut\nitsellensä kunnioitetun nimen ja muiston. Hänessä sanotaan kyteneen\nvanha katolinen usko[1], josta syystä hän itse ei suorastaan paljon\nauttanut aljettuin uusien asiain menoa kotimaassamme. Mutta hänen\ntoimestansa ja hänen (siis Suomen) omilla varoilla oleskeli tänä aikana\nopin halullisia suomalaisia miehiä ulkomailla, paraasta päästä\nWittenperissä Luteria ja Melantonia kuulemassa. Palattuansa jatkoivat\nparemmalla taidollansa uskonpuhdistuksen suurta asiaa Suomessapa tekivät\nsen syvemmällä tiedollansa vakinaiseksi maamiestensä sydämissä. Näiden\njoukossa ovat Mikael Agrikola ja Paaval Juusten kiitettävimmät\nkirjallisenkin ansion puolesta. Omituiseksi saattaa sitä sattumusta\nkatsoa, että sen miehen teoissa, joka ensiksi toimitti suomenkielisiä\nkirjoja painosta, ja joka niinmuodoin perusti kansalliskirjallisuutemme,\ntavataan myös ensimäinen luetteloinen suomalaisen kirjallisuuden\nsenaikaisista vähäisistä tuotteista. Se löytyy Agrikolan alkupuheessa\nTaavetin psaltariin. Tämä luetteloinen on Suomen\nkirjallishistoriallisten kirjoitusten joukossa niinkuin hienoinen valon\nviiva yön synkästä hämäryydestä aamun alkavaan koittoon.\n\n[1] Ks. Suomen muistettavia miehiä (Finlands minnesvärda män), 1:n\nsiteen 1:stä vihkoa, s. 134.\n\nUlkomaillakin otetaan tänä aikana Suomen asioita kirjalliseen puheesen.\nBaselin kaupungissa painetaan Herran rukous suomeksi[1], ja luetellaan\nne suomalaiset miehet, jotka Wittenperissä olivat saaneet\nmajisterinseppeleen[2]. Romissa toimittavat ruotsalaiset veljekset\nJohannes ja Olaus Magnus tunnetut historiansa Pohjan maista ja\nkansoista; jälkimäinen puhuu Suomen runoistakin[3]. Kotimaassa on\nJuusten ensimäinen nimeksi tunnettu Suomen historioitsija. Mainittakoot\ntässä myös Aaron Forsius ja Johannes Messenius, joiden elämän vaiheet\nkatkerasti muistuttavat Ruotsin hallituksen väärää käytöstä alamaisiansa\nkohtaan. Kumpaisetkin olivat aikansa oppineimpia miehiä, kumpaisetki\nsaivat syyttömästi kärsiä vankeuden pimeää ja yksinäistä elämää, ja\nkumpaisetkin ovat kirjoittaneet Suomen maasta ja kansasta.\n\n[1] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,\ns. 2. -- Herran rukousta on suomeksi ruvettu ja totuttu latinan mukaan\nsanomaan \"*Isämeidäksi*\", mutta *Isämme* se oikein on.\n\n[2] Ks. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, 3:n osan 115 s.\n\n[3] Ks. G. Seinin Suomen asiain kirjoittajia (De rerum fennicarum\nscriptoribus), 17 s.\n\n       *       *       *       *       *\n\n4. Yliopiston perustus on uskonpuhdistuksen jälkeen suurin, onnellisin\nja seurantorikkain tapaus Suomessa. Se toi tieteet maahamme, ja teki ne\nkotiperäisiksi meidän kylmillä seuduilla. Sen kautta rupesi Suomen\nsilmä-ala laajenemaan sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Se yhdisti\ntieteiden siteillä Suomen kansan muihin sivistyneihin kansoihin\nEuropassa. Se oli tieteellisen valon ensimäinen koitto pimeässä\nPohjolassa. Vahinko vaan, että se perustettiin kielen vuoksi\nmuukalaiselle kannalle; mutta kukapa silloin ajatteli Suomalaisista\nmuuta kun että ne kuuluivat Ruotsiin niinkuin muu loisväki.\n\nKohta Yliopiston perustettua saatiin kirjapainoki toimeen Auran\nrannalle, ja koko Pipliä painetaan ensi kerran suomeksi -- ei kuitenkaan\nomassa maassa. Ajan hengellistä luontoa ja menoa myöten hallitsi\nuskontiede aivan painavasti muita tieteitä uudessa Yliopistossamme.\nPispa Terseruksen riita ylistää hänen vapaamielistä valistustansa tänä\nyksipuolisuuden aikana, joka ei ole vieläkään peräti kadonnut Suomen\nrajain sisältä. -- Yliopistoa mainitessa -- ken ei muistaisi Pietar\nBrahen kiitettyä nimeä? Unhottaa ei myöskään saa nimiä Rothovius ja\nGezelius, joiden ansio Suomen kirkollisessa ja kirjallisessaki\nkatsannossa on suuri. Historia tietää puhua heidän vioistansaki.\n\nSuvaittiin kuitenki muitakin opin haaroja Suomen nuoressa Yliopistossa,\nkunhan niillä ei vaan loukattu kirkon uskoa. Sen kanssa sointui\nkielitiede hyvin yhteen. Latina, kreikka ja heprea -- ne tuuhottivat\nniinkuin vanhan hongan latva. Oppineet eivät muita kieliä keskenänsä\ntarvinneet. Kansain nuoret kielivesat kasvoivat vapaassa elämässä\nniinkuin menniköt ahon viheliäisillä rinteillä. Vähitellen rupeevat ne\ntunkeumaan -- ei oppisaleihin, vaan ensiksi oppineitten hiljaisiin\nkammareihin. Suomenki kieli oli jo ennen Yliopiston perustusta saanut\nkunnian nousta latinan, ruotsin ja saksan rinnalle sanakirjoissa.[1]\nRohvessor Eskil Petræus on ensimäinen, joka hallituksen käskystä\ntoimitti suomesta vaillinaisen kieliopin. Ahkera kirjamies Mikael Olaus\nWexionius jouti tutkimaan Suomenkin asioita; hän on kirjoittanut myös\nYliopiston senaikaisesta köyhästä kirjastosta[2] ja äitimme kielestä.\nMathias Martinus seuraa paraasta päästä Petræusta suomalaisessa\ntienosoittajassansa. Kaikki nämät miehet puhuvat vähäisen Suomen\nruno-mitastakin. -- Rohvessor Eero Justander on ensimäinen, joka palkan\nedestä kääntää hallituksen kuulutuksia ja julistuksia suomeksi; mutta\ntokkopa hänellä, yhtä vähän kun hänen jälkeläisillänsäkään, lienee\nsiihen virkaan ollut minkäänlaista vahvistuskirjaa. Epäilemättä on tämä\nvirka kuitenki mitä tärkeimpiä Suomessa olla taitaa. -- Petræuksen\navittajat Piplian suomentamisessa olivat rohvessori Martti Stodius,\nMaskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Krekori\nFavorinus. -- Paimion kirkkoherra Henrik Matheus Florinus parantaa\nPiplian suomennoksen alkukielen jälkeen. Hän suomensi 1686 kirkkolain,\nja hänen huolensa kautta tuli painosta 1702 ensimäinen kokous Suomen\nkansan sananlaskuja, joita 17 vuosisadalla Tammelan kirkkoherra Lauri\nPietarinpoika ja Lohjan kirkkoherra Kaapriel Tammelin olivat keränneet.\n\n[1] K. esm. A. I. Arvidssonin (Rühsin) Suomea ja sen asujamia (Finland\noch dess innevånare), 2:n osan 81 s.\n\n[2] Yliopiston kirjastossa oli silloin 20 nidettä.\n\nTaneli Juslenius näkee kaksi sotaa myrskyvän Suomessa, joista toinen on\nijänkaiken hirmuinen muistaa. Sen alussa kirjoitti hän vanhan ja uuden\nTurkunsa (Abo vetus et nova), jossa koskee Suomen kirjallisuuttaki.\nKynäilee muistaki kotimaan asioista ja kärsimyksistä. Suurin tekonsa on\n\"Suomalaisen Sana-lugun koetus\", jonka alkulauseesta saadaan\nkirjallishistoriallisiaki tietoja. -- Jusleniusta voidaan kirjallisessa\ntoimessansa verrata hänen aikalaiseensa pispa Svedbergiin Ruotsissa,\njoka myöski teki sanakirjan maansa kielestä. Jusleniuksessa ei\nkuitenkaan elänyt niin innollista isänmaanrakkautta kuin Svedbergissä,\njoka oli niin vimmattu äitinsä kielen hyväilijä, että päätti sillä\nvirsiä taivaassakin veisattavan[1]. -- Ilmajoen kirkkoherra Vhael alkoi\ntehdä täydellisen kieliopin suomesta, mutta kuolema keskeytti hänen\ntästä työstä; hänen leskensä painetti siitä niin paljon kuin oli\nennättänyt valmistua.\n\n[1] Ks. Jesper Svedbergin \"Schibbolethia\", pain. Skarassa 1716;\nesipuhetta. -- S. oli pispa Skarassa, jonka pispan istuimella\nJusleniuski vihdoin kuoli, heitettyänsä isänmaansa, sodan pelosta.\n\nEnsimäinen Suomen kirjallishistoriallinen teos painettiin Tukholmissa\nv:na 1719. Se on latinainen, niinkuin usiammat senaikaiset kirjat;\nsuomennettuna on sen nimi: kirjallinen Turku[1]. Sen tekijä oli *Andreas\nAntonius Stjerman*, jonka Wieselgren sanoo kuuluvan \"jättiläissukuun\"\nRuotsin kirjallisuudessa. Hänen kirjallinen Turkunsa ei ole lavia; se\nsisältää lyhykäisiä elämänkertoja Turun rohvessoreista, ja luettelee\nheidän kirjalliset tekonsa.\n\n[1] Abo Litterata, Holmiæ; 1719.\n\n\"Ison vihan\" perästä jatketaan enemmin ja enemmin kotimaallisten\naineiden tutkintoa ja esitystä. Nimet Scharin, Mennander, Gadd, Kalm,\nBilmark y. m. ovat tunnetut. Suomenkielinen kirjallisuus karttuu\nniinkutsutuilla hengellisillä kirjoilla. Aapram Achrenius ja Tuomas\nRagvaldinpoika ovat 18 vuosisadan ahkerimmat kynäilijät suomeksi. Tätä\nkieltä suositellaan Yliopistossaki; väitöskirjoitukset varustetaan\nsuomalaisilla runoilla \"onnentoivotukseksi\", \"corkiast oppenelle\" \"herr\"\n\"candidatille\", \"auctorille\", \"respondentille\", \"rackalle svogerille\"\ntahi muulle \"ystävälle\", kun \"surella cunnialla jutteli\", \"urhollisest\ntaisteli\" eli \"miehulisest edes vastaisi\" \"caunista työtänsä\" Yliopiston\noppi-istuimelta. Siitä ei suomen kieli paljon hyötynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n5. Kahdeksannentoista vuosisadan viimeiset kymmenluvut ovat yleensä\nEuropassa monin tavoin edellisiä aikoja merkillisimmät. Kansalliset\nliikkeet ja hakemukset lukevat niistä ajoista näkyväisen alkunsa.\nTieteet muuttavat vähitellen muotonsa. -- Ruotsi suri vielä suuria\ntappioitansa, ja poti edellisten sotain verisiä haavoja. Se oli\nmenettänyt suurimman osan entistä valtaansa. Siitä seurasi ulkonainen\nvoimattomuus, ja se käänsi Ruotsalaisia enemmin ja enemmin katsomaan ja\ntarkemmin hoitamaan sisällisiä asioitansa. Tämmöinen riento havaitaan\nkirjallisuudessaki; III:s Kustaa antoi sen runolliselle osalle vilkkaan\nmenon ja eloisan liikkeen.\n\nMyöski Suomen sivistyshistoriassa alkaa uusi aikakausi viime vuosisadan\nloppupuoliskolla. Edellisen ajan vähäiset hankkeet kotimaan sisällisen\ntilan ja muinaisuuden tutkimisessa varmistuvat. Ruotsalaisten esimerkki\nkoitui Suomenkin oppineihin. Kuningas III Kustaan aikakauteen kuuluvat\nCreutz ja Choræus. Porthanin nero ja isänmaanrakkaus asetti Suomen\nhistorian tutkinnon entistä verrattoman paremmalle ja selkeämmälle\nkannalle. Tämä ikimuistettava mies syntyi ja kasvoi Suomen kansan\nhistorialliseksi silmäksi, jonka terävyys ja tarkkuus ei heittänyt juuri\nmitäkään kotimaallista katsomatta. Porthan oli monitietävä mies, josta\nsyystä hän vaikutti monenpuolisesti tieteellisen ja kirjallisen elämän\nmenestykseen Yliopistossamme. Mutta paraimman ja katoomattoman\nmuistopatsaan nosti hän itsellensä Suomen historian ja kielen\ntutkimisella. Jos Porthan epäili Suomen kansan tulevaisuudesta, niinkuin\non sanottu, niin hän on juuri itse se mies, joka antoi tämän\ntulevaisuuden toivolle varmemman vakavuuden. Hän valaisi kirkkaasti\nSuomen muinaisuutta, ja sen kautta on Suomen tulevaisuuski hänen\nperästänsä käynyt selkeämmäksi ja varmemmaksi. Porthanin ajasta kasvavat\nkansalliset hakemukset Suomessa.\n\nKirjallishistoriallisessa katsannossa ovat seuraavat kirjoitukset\nPorthanilta tärkeimmät: suomalaisesta runollisuudesta, josta tuli vaan 5\nvihkoa (väitöskirjoitusta)[1]; *historiainen suomalaisista saarnoista*,\n2 vihkoa[2]; *ajatuksia runollisuuden harrastamisen ja kukoistuksen\nautannosta isänmaassa*[2]; *historia Yliopiston kirjastosta ja lisiä\nsiihen*, yhteensä 25 vihkoa[3]; ja *Yliopiston rohvessoreista*, 3\nvihkoa[4]. Myöskin muista Porthanin kirjoituksista saadaan Suomen\nkirjallishistoriallisia tietoja, niinkuin esm. Juustenin ajantiedosta (=\nChronicon), joka Porthanin muistutuksista ja lisistä on saanut paraimman\narvonsa.\n\n[1] De poesi fennica, Ab. 1766--1768. P. I--V.\n\n[2] Historiola Concionum sacrarum fennicarum, Ab. 1781.\n\n[3] Cogitationes qvædam de studio et flore poëseos in patria juvando.\nAb. 1781.\n\n[4] Historia bibliothecæ regiæ Academiæ Aboensis, Ab. 1771--1787. P.\nI--XXIII; Apendix ad historiam bibl. reg. Acad., Ab. 179S5. P. I--II.\n\nBilmarkin nimi on jo mainittu; hän on ahkera esimies väitöskirjoituksia\ntarkastettaessa. -- Mathias Caloniuksen nero ja oppi täyttää yksinänsä\nlakitiedekunnan velvollisuuksia Suomen Yliopistossa; kertomuksessansa\nYliopistosta puhuu hän kirjastostaki[1]. -- Lencqvist, Ganander ja\nFrosterus ovat myös muistettavat. V:na 1770 alkoi Auroranliittokunta\nvaikutuksensa; sen perustajat olivat Porthan ja Clewberg. Hedelmä sen\ntoimesta oli ensimäinen sanomalehti Suomessa, seuraavana v:na 1771;\nnykyinen ruotsinkielinen sanomalehti Turussa Åbo Tidningar lukee siitä\nperijuurensa. V:na 1776 koetetaan toimittaa \"Suomenkielisiä\ntietosanomia\", mutta tilaajain puutteesta lakkaavat yhdestä vuodesta[2]\n*Pietar Juhana Alopæus* rupee yleisemmästi tutkimaan Suomen kirjallisia\nasioita alusta pitäen, mutta ei ennätä pitkälle; hän kirjoittaa myös\nharvinaisista kirjoista yleisesti, jonka ohessa kertoo Suomenki\nkirjallisuuden kasvuja[3]. Samaan aikaan tutkitaan Ruotsissa sen maan\nkirjallisia seikkoja Upsalan Yliopistossa. -- Er. Mik. Fant on ahkera\nväitösten toimittaja Upsalassa, ja G. F. Fant kirjoittaa katkismuksista\nRuotsissa[4]. *J. H. Lidén* luettelee Turun Yliopiston\nväitöskirjoituksia vuoteen 1779[5].\n\n[1] Ks. Suomea, 1845.\n\n[2] Ks. Kirjallisuuslehteä (Litteraturbl.), 1853, 11 n:roa.\n\n[3] Specimen historiæ litterariæ fennicæ, Ab. 1793--1795. P. I--IV;\nAnimadversiones de libris raris, Ab. 1791--1792.\n\n[4] Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä tätä hänen kirjoitustansa,\nmutta siinä kuulutaan puhuttavan suomalaisistaki katkismuksista.\n\n[5] Catalogus dispp. Sect. III. Upsal. 1779.\n\nUusi vuosisata on alkanut. Porthan nukkuu kuoleman uneen. Yliopisto\npukeikse huolihurstiin, Suomi suree ja J. Tengström tulkitsee latinaksi\nmaamiesten kaipaustuntoja Porthanin haudalla. Europan sodan pauhut\nviskaavat kuohuvat aaltonsa Pohjaanki -- Suomi eroitetaan Ruotsista, ja\njää enemmin kuin sitä ennen omiin nojiinsa sivistyksensä\nharrastamisissa. Franzén jättää syntymämaansa, jättää Auran\nmuistorikkaan kaupungin, jossa on runoillut ja tiedoitsinut. Suomen oma\non hän kuitenkin.\n\nNerot vaikuttavat kuoltuansakin. Porthanin henki elää, kasvaa ja\nselkenee itsetietävämmäksi Suomenmaan oppineissa. -- *Renvall* tutkii\nsuomenkieltä, väittää isänmaan historian opettamisen tarpeellisuudesta\nSuomen kouluissa, ja antaa tietoja[1] äitinkielen edellisistä\ntutkinnoista; suurin ja parain tekonsa on Suomalainen Sanakirja.\n*Wallenius* kertoo niistä Suomen miehistä, jotka ovat saaneet korkeimman\noppiarvon, ennen Yliopiston perustusta[2]. *F. W. Pipping* asettaa\ntieteellisen toimensa kotimaalliselle kannalle, väitöksillänsä\nYliopiston kirjaston hoitajista[3]. Niinmyös *J. J. Tengström*, joka\nantaa väitöksiä kreikankieltä taitavista Suomalaisista[4].\nAikakirjaisessa Aura esittää Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen\nesteitä, joita selittäessä valaisee senaikaisia tuumia Suomen maasta ja\nkielestä[5]. Päin vastoin näitä tuumia lausuu pari vuotta sen jälkeen\n*A. I. Arvidsson* jalosti ja vapaamielisesti suomalaisen kansallisuuden\nja kielen oikeuksista Turun Aamulehdessä. Sen toimittaminen kielletään\nkolme kuukautta ennen ensivuosikerran loppua. Arvidsson kirjoittaa vielä\nsanomassa Mnemosyne senaikaisista puuttuvaisista asioista Suomessa ja --\nhänen täytyy muuttaa Ruotsiin. Siellä kääntää ruotsiksi, lisää ja\nparantaa Rühsin saksalaisen historian Suomesta ja sen asujista[6].\nKirjallinen toimensa vieraassa maassa on todistanut, ettei tämä kiitetty\nmaamiehemme ole unohtanut Suomen kansan sanalaskua: *oma maa mansikka,\nmuu maa mustikka*. Toinen kiitetty maamies ja syvä tiedoitsija *A. J.\nSjögren* antaa Pietarissa lyhyen ja valaisevan kertomuksen saksaksi\nsuomalaisesta kielestä ja kirjallisuudesta[7]. *R. v. Becker* toimittaa\nTurun Wiikko-sanomia[8], ja vaikuttaa sen kautta tarpeellisen\npuhdistuksen äitimme kielen kirjoittamisessa; tarkastaa Mnemosynessä\nStrahlmanin saksalaista suomenkielioppia ja laatii itse paremman\nsemmoisen ruotsiksi. *C. N. Keckman* tekee ensimäisen täydellisen\nluettelon suomalaisista kirjoista[9]. *I. H. Lagus* alkaa Suomen kirkkoa\nkoskevain kirjoitusten julkasemisen[10]. *C. A. Gottlund* väittää Suomen\nkansan sananlaskuista Upsalassa ja painattaa Otavan Tukholmissa[11].\nKirkkoherra Strandberg toimittaa Turun hippakunnan paimenmuiston\n(Herdaminne 1832). Topelius, Judén, Renqvist y. m. kartuttavat\nsuomalaista kirjallisuutta. H. R. v. Schröter tekee Suomen runoja\ntutuiksi ulkomailla.\n\n[1] De signis relationum nominalium in lingva fennica, P. I--VIII, Ab.\n1815--17; (ks. I:n osan 7--9 s.); (de studio historia; patriæ in scolis\nFinlandiæ colendo, Ab. 1813; -- Suomen historia jäi kuitenki kauvaksi\naikaa laimiin kouluissamme); Renvallin sanakirja tuli painosta 1826; sen\nalkulauseessa kerrotaan edellisistä suomalaisen sanakirjan tekijöistä ja\navittajista.\n\n[2] De Fennis summos in philosophia honores ante cond. Acad. Aboens.\nadeptis. P. I--II Ab. 1810.\n\n[3] De Bibliothecariis Ac. Ab P. I--XX. Ab. 1813--1827; jatkoa osoittaa\nviimeisessä osassa, joka väitettiin Heinäkuun 2 p:nä, yksinäinen sana\n\"sed\" = mutta - - - Turku paloi Syyskuun 4 ja 5 p. samana vuonna.\n\n[4] De viris in Fennia peritia litterarum græcarum claris. P. I--VIII.\nAb. 1814--1821; yksinäinen sana \"*adeo*\" viimeisessä osassa osoittaa\ntästäki väitöksestä jatkoa, mutta sitä ei ole tullut. Niinkuin muutki\ntämän historiamme tutkinnossa kiitetyn tiedoitsijan kirjoitukset,\nsisältävät nämät väitökset enemmän kun nimitys lupaa.\n\n[5] Om några hinder för Finlands litteratur och cultur, Aura 1817--1818.\nTässä kirjoituksessa (73 ja 76 s., 1817) tuumitaan, ettei *yhtä ainoata\nkieltä* osaa eikä pidä toivoa maamme valtakieleksi. Kansan sivistyksen\ntähden kehoitetaan kuitenki tutkimaan suomenkieltä, ja oppineitten\ntähden keräämään unohduksesta Suomen kansan runoja, lauluja j. n. e.\nSuomenmaata päätetään liian pieneksi kannattamaan itsenäistä elämää ja\nomaa kirjallisuutta. Saadaan myös tietä Ruotsalaisten antaneen Suomen\nasiain tutkijille ja harrastajille soimaus-nimen Suomavimma (=\nFennomani), joka siis on Ruotsista kotoperäisin.\n\n[6] Finland och dess innevånare, af Friedr. Rühs. Öfversättning. Andra\nUpplagan, tillökt och omarbetad af Adolf Ivar Arvidsson. Stockholm 1827.\n-- Tämän kirjan toisessa osassa (s. 66--87) puhutaan Suomen\nkirjallisuudesta ja kielestä.\n\n[7] Ueber die finnische Sprache und ihre Literatur. Vom D:r And. Joh.\nSjögren. St. Petersburg. 1821.\n\n[8] Turun Wiikkosanomat alkoivat 1820 ja lakkasivat 1827. Beckerin\nkielioppi tuli painosta 1824.\n\n[9] Förteckning å härtill veterligen tryckta Finska skrifter, Åbo 1821.\n\n[10] Handlingar till upplysning i Finlands kyrkohistoria. 3 nidettä\n1821, 1823 ja 1830.\n\n[11] De proverbiis fennicis, P. I. Upsala 1818. -- Otava näki päivän\nvalkeuden, 1:n osa v:na 1828, 2:n osa 1832.\n\n       *       *       *       *       *\n\n6. Oma aikamme lähestyy. Tuskin olivat Turun tulipalon hiilokset\nsammuneet, kun tieteet saavat uuden paikan Suomen uudessa\npääkaupungissa. Kotimaalliset hankkeet tieteissä, taiteessa ja\nkirjallisuudessa kiihtyvät ja vahvistuvat. Erittäin arvaamattomasta\narvosta ja rikkaasta hedelmällisyydestä on *Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran* perustaminen. Se on se keskus, jonka ympärillä ja jonka kautta\nisänmaanrakkaus on voinut harrastaa ja toimittaa suomalaisen\nkansallisuuden kalliimpia asioita ja pyrkimisiä. Tämän seuran\naikakirjasta Suomi nähdään, kuinka Suomen historian tutkinto on\nkasvanut, ja kuinka myös kirjallisuutemme tuotteita on enemmin ja\nenemmin tarkastettu ja ilmisaatettu. Niinmyös sen vuosikertomuksista ja\ntoimituksista. Suomen kansan lempi, kiitos ja kunnioitus on niiden\nmiesten palkinto, jotka tämän seuran perustivat, ja jotka sen toimea\novat auttaneet. Tämän suhteen ei tarvitse Elias Lönnrotin nimeä\nerityisesti mainita. Jos Porthan ojensi historiamme tutkinnon oikialle\ntielle ja valaisi muinaisuuttamme, niin Lönnrot on se, joka\ntäydellisesti on ilmisaattanut ja pelastanut tämän muinaisuuden. Sen\nkautta on myös se perustus rakennettu, jolla suomalainen kansallisuus ja\nsen tulevaisuus seisoo varmempana kun milloinkaan sitä ennen.\n\nSuomen kirjallishistoriallista ovat seuraavat miehet kirjoittaneet\nviimeisillä kolmella vuosikymmenillä:\n\n*Lönnrot, E.*: väitti jo Turussa Wäinämöisestä; puhuu Suomen kansan\nrunoista ja lauluista Kalevalan ja Kantelettaren alkulaiseissa[1];\nsananlaskuista ja arvoituksista niiden alkulaiseissa[2], ja Suomessa[3];\nSuomen virsikirjallisuudesta[4] ja Kalevalan uudesta painoksesta\nkirjallisuuslehdessä[5]. Mehiläisessä löytyy lyhyt kertomus\nsuomenkielisistä sanomalehdistä, ja uusista virsistä, kirkossa ja kotona\nveisattavista[6].\n\n[1] Kalevalan 1:n painos painettiin 2:ssa osassa 1835, toinen 1849;\nKanteletar 3 osaa 1840;\n\n[2] Sananlaskut 1842; Arvoitukset 1851. -- Kaikki Suomal. Kirjall.\nSeuran kustannuksella. --\n\n[3] Om finska ordspråk och gåtor, Suomi 1841 --\n\n[4] Psalmografi, Litteratnrbladet, 1847, n:ro 8. --\n\n[5] Om den nya under arbete varande Kalevala editionen, Litteraturbl.,\n1848, n:ro 12 ja 1849, n:ro 1 ja 3. --\n\n[6] Ks. Mehiläistä, 1837, Elokuulta, suomenkielisistä sanomalehdistä, R.\nTiilonen, ja uusista virsistä X.\n\n*Pipping F. W.*: suurin ja arvollisin uhrinsa kotimaan kirjallisuuden\naltarille on \"Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, kuin myös\nmuutamista muista teoksista, joissa löytyy joku kirjoitus Suomen\nkielellä, tahi joku johdatus sitä tuntemaan\"[1]. Tämän teoksen nimestäki\njo huomataan sen suuri kirjallishistoriallinen arvo. Sitä mainitessa\njohtuu *Matti Pohto* itsestään jokaisen Suomalaisen mieleen. -- Pipping\non myös kirjoittanut Suomen kirjapainoista Suomen tiedeseuran\ntoimituksissa[2].\n\n[1] Förteckning öfver i tryck utgifna skrifter på finska, 1856--1887\nSuomal. Kirj. Seuran kustantama. -- Matti Pohto oli tämän teoksen suurin\navittaja. Hän ei saanut nähdä sen valmistumista; vähää ennen sen\nilmituloa surmattiin tämä erinomainen mies matkalla Pietariin, jonne oli\nmenossa suomalaisia kirjoja kuulustamaan ja etsimään. --\n\n[2] Några historiska underrättelser om Boktryckeriet i Finland, 1840,\n1844, 1846.\n\nK. *Tengström, J. J.*: tämän tiedoitsijan kotoaineellisista teoksista\nvaluu arvollisia apuja kirjallishistoriallemme. Etunenässä ovat tämän\npuolesta mainittavat hänen ajantiedolliset luettelonsa Suomen Yliopiston\nvarakanslereista, tiedekuntain jäsenistä ja apulaisista[1]. Tämä kirja\nei sisällä ainoastaan runsaita lisiä Suomen tieteellisen ja kirjallisen\nsivistyksen historialle, vaan on itseki jommoinenki semmoinen historia.\nSen lopulla puhutaan erityisesti kansalliskirjallisuudestamme. Helsingin\nAamulehdessä, joka pari vuotta takaperin uupui elämästä, on Tengström\nesittänyt sen vahingon, jonka Yliopisto kotimaan historian lähteiden ja\ntieteellisten keräysten suhteen kärsi Turun tulipalon kautta[2].\nAikakirjaan Suomeen on antanut maamme kirjallisuutta koskevan otteen A.\nStjermanin svio-gotilaisesta kirjastosta, ja Caloniuksen ennen mainitun\nkertomuksen Yliopistosta[3].\n\n[1] Chronologiska Förteckningar och Anteckningar, j. n. e. 1836. --\n\n[2] En blick tillbaka på den förlust af inhemska historiska källor och\nvetenskapliga samlingar, hvilka vid Åbo brand 1827 drabbade Finska\nUniversitetet och Fosterlandet. Helsingfors Morgonblad 1836, n:ro 3--9.\n--\n\n[3] Utdrag af Stjermans Bibliotheca Svio-Gothica, 6:te tomen,\ninnehållande Finlandia Litterata, Suomi 1844; Calonii relation om Åbo\nAcademi 1783, Suomi 1845.\n\n*Rein, G.*: on tutkinut ja kirjoittanut enemmän Suomen historiaan ja\ntilastoon kuuluvia aineita, vaan on antanut valaisevia lisiä\nkirjallishistoriallemmekin. Jo Turussa väitti Suomen asiain\nkirjoittajista[1]. Teki siitä sittemmin otteen, ja jatkoi samaa ainetta\nPorthanin aikaan, aikakirjassa Suomi, jossa puhuu myös\nkansalliskirjallisuutemme kasvannosta ja sen autannosta[2]. On\nYliopiston rehtorina antanut kertomuksia sen hallituksesta ja toimesta,\ny. m.\n\n[1] De rerum fennicarum scriptoribus ant. cond. Acad. Åbo P. I--IV. Ab.\n1828. --\n\n[2] Bidrag till finska häfdeforskningens historia, Suomi 1841--1843. --\nOm nalionallitteraturens i Finland utveckling, och nödvändigheten af\ndess vidare bearbetning, Suomi 1842.\n\n*Hällsten, J.*: on laatinut väitöksen kirjallisuuden vaiheista Suomessa\nkeski-aikana[1]. Se sisältää yleisiä silmäyksiä Ruotsalaisten\nvalloitusretkistä Suomeen v:n 1157, 1249 ja 1293, ja maamme luostareista\nja kouluista, jonka ohessa senaikaiset vähät kirjalliskasvut luetellaan.\n\n[1] Fata, quæ fuerunt literarum in Fennia medio ævo adumbratura. 1837.\n\n*Rabbe, F. J.*: on toimittanut luetteloita Suomen kirjallisuuden\ntuotteista, ja sen kautta paljon huojentanut kirjallishistoriamme\nmatkaansaantia. Ne ovat: luettelo koto-aineellisista kirjoituksista\nTurun sanomissa 1700 vuosiluvulla; niinmyös v:sta 1800 v:teen 1709, ja\nsanomassa Mnemosyne v:na 1819--1823; Yliopistomme koto-aiheellisista\nväitöksistä, sen perustuksesta v:teen 1820; ja Suomea koskevista\nkirjoituksista Ruotsin Tiede-Akatemian toimituksissa v:na 1739--1823[1].\nOn myös kirjoittanut muutamista esitöistä täydelliseen Suomen tilastoon,\nelämäkertoja maamme muistetavista miehistä, j. m.\n\n[1] Förteckning öfver de afhandlingar af fosterländskt innehåll, bvilka\nfinnas intagne i Åbo Tidningar på 1700 talet, Suomi 1841; samoin\n1800--1809, Suomi 1843; Förteckning öfver uppsatser rörande Finland i\nSvenska Vet. Akad. handlingar, Suomi 1847; dito öfver uppsatser af\nfosterländskt intresse i Mnemosyne åren 1819--1823, Suomi 1852;\nSupplement till Helsingfors Tidningar Onsdagen den 15 Juli 1840.\nAkademiska afhandlingar, rörande Finska Språket och Litteraturen,\n1640--1820. -- Mainittuna päivänä vietettiin Yliopiston 200 vuotista\nriemujuhlaa.\n\n*Hjelt, O. E. A.*: on tehnyt väitöksen luonnon historian oppinnasta\nSuomessa ennen Linnén aikaa, (Elias Tillandz ja hänen edellisensä).\nSiinä kerrotaan ja arvostellaan, mitä Yliopistossamme matkaansaatettiin\nmainitun tieteen hyväksi 1600 vuosilukuna. Se ei ollut paljo[1].\n\n[1] Naturhistoriens studium i Finland före Linnés tid. I. Elias Tillandz\noch hans föregångare, 1843. I:n merkki ilmoittaa jatkoa, mutta\ntietääkseni ei sitä ole tullut.\n\n*Cygnæus, F.*: on tähän asti syvimmästi tutkinut ja täydellisimmästi\nesittänyt surukuvallista ainetta Kalevalassa, nimittäin Kullervo-runojen\nsisällystä, ja arvostellut muitaki kirjallisuutemme tuotteita, esm. Z.\nTopeliuksen näytelmää: 50 vuotta sitte[1]. -- Cygnæuksen jääkynttilät,\nmonet muistopuheet, j. m. ovat tutut.\n\n[1] Ks. F. Cygnæuksen kirjoituksia yleisissä aineissa (Afhandl. i\npopulära ämnen). II. 1853; ja 1851 Litteraturbladia.\n\n*Snellman, J. W.*: on viimeisenä ja tänä vuosikymmenenä taitavimmasti ja\nvoimallisimmasti ruotsin kielellä esittänyt ja puolustanut suomalaisen\nkansallisuuden ja kielen oikeuksia. Vaikutus siitä on ollut\nhedelmällinen. Saiman, Kallaveden ja Kirjallisuuslehden sisältö ei ole\ntavallisten sanomien perhoistyötä; niitä lukevat tulevatki suvut. Niissä\nlöytyy ajatuksen syvyydellä ja terävyydellä tehtyjä arvosteluja Suomen\nkirjallisuuden tuotteista, niinkuin esm. kahden viimeisen vuosikymmenen\nsuomenkielisestä kirjallisuudesta, Suomen historiasta, sanomalehdistä\nj. n. e.[1]. -- Snellmanin tieteellinen toimi ja ansio ei kuulu tähän.\n\n[1] Ks. Kallavettä 1846 2--3 n:roa; Litteraturbladia, 1847, 1848, 1849,\n1855, 1856, 1857; ja Saimaa 1844--1846.\n\n*Elmgren, S. G.*: on kirjoittanut elämäkertoja Suomen muistettavista\nmiehistä. Ilmoittanut ja tarkastanut maamme kirjalliskasvuja\nKirjallisuuslehdessä, niinkuin esm. Suomen sanomien vaiheita,\nhengellistä kirjallisuutta j. n. e. Arvollisin toimensa\nkirjallishistoriallisessa katsannossa ovat hänen vuosikertomuksensa\nSuomalaisen kirjallisuuden Seuran vaikutuksesta; erittäin on mainittava\nhänen kertomuksensa tästä seurasta, sen ensimäisinä 17:sta\nvaikutusvuosina[1].\n\n[1] Ks. Litteraturbladia, 1850--1854; Suomea 1847. -- Morgonbladin\ntoimittajana oli Elmgren 1848--1847.\n\nK. *Tengström, R.*: ennätti ainoastaan silmäillä Suomen kansaa\nKalevalasta, tehdä johdannon kuvauksiin syntymämaan runollisuudesta, ja\ntoimittaa ensimäisen osan kokouksesta Suomen valittuja runoja ja\nlauluja, vanhemmasta nykyiseen aikaan asti[1]. Alku työn kaunistaa --\nkuolema vei tämän nuoren neron kirjallishistoriamme vahingoksi.\n\n[1] Finska folket, såsom det skildras i Kalevala, Joukahainen, 2:n\nvihko, 1848; Teckningar från den fosterländska vitterhetens område.\nInledning. I. Kalevala, Fosterländskt Album I. 1848; Finsk Anthologi\neller samling af valda Skaldestycken af finska författare, j. n. e.,\nutgifven af R. Tengström. Första delen, 1848. -- Siis kaikki yhdellä\nvuodella.\n\n*Törnegren, C. W.*: on kuvaillut syvällä kirjallishistoriallisella\ntiedolla ruotsalaisen runollisuuden vaiheita Suomessa, Chronanderista\nFranzéniin asti, ja toimittanut luettelon Yliopistomme väitöksistä,\nv:sta 1828 v:teen 1852[1]. On myös kirjoittanut Suomen muistettavain\nmiesten elämäkertoihin.\n\n[1] Föredrag af D:r C. W. Törnegren. -- Puhuttu Yliopiston juhlasalissa\n7/12 1849. -- Mainittu luettelo on painettu 1882 Suomeen.\n\n*Rancken, J. O. I.*: on antanut väitöksen Suomalaisten historiallisesta\nja maatieteellisestä kirjallisuudesta v:teen 1722. Siinä määrätään\nSuomen kirjallishistorian aikakaudet neljäksi: 1:n -- 1640, 2:n -- 1721,\n3:s -- 1809 ja 4:s viimeisestä vuosiluvusta eteenpäin nykyaikaan.\nHelposti havaitaan nämät aikakaudet aivan vaillinaisiksi ja\nulkopuoleisiksi[1].\n\n[1] De litteris historicis et geographicis Fennorum usque ad Acad. Ab.\nanno 1722 restitutam. 1851.\n\n*Oksanen, A.* (Ahlqvist): on vertaillut ja arvostellut Judénin,\nGottlundin ja Korhosen runollista tointa ja ansiota, ja väittänyt suomen\nkielen tutkijoista ennen Porthania[1]. Kumpaisetki kirjoitukset ovat\nvalaisevat niissä osissa kirjallisuuttamme. On myös tarkastanut\nsuomalaisen kirjallisuuden tuotteita Suomettaressa, jonka alkajana ja\ntoimittajana hän oli, ja Schiefnerin saksannosta Kalevalasta\naikakirjassa Suomi[2].\n\n[1] Några drag ur Finska litteraturens historia. Luettu Lukuyhteyden\nkokouksessa ja palkittu; painettu Litteraturbladissa 1852. -- Bidrag\ntill finska Språkforskningens historia före Porthan. 1854;\n\n[2] Ks. 1853 Suomea.\n\n*Renval, R.*: on antanut tietoja ja tehnyt luettelon Suomen\nsanomakirjallisuudesta v:sta 1771 v:teen 1854[1].\n\n[1] Om Finlands tidningslitteratur, painettu 1853 Litteraturbladiin\n(Kirjallisuuslehteen). Siinä luetellaan myös 1854 vuoden sanomat, josta\nnäyttää niinkuin se olisi tullut maailmaan ennen syntyänsä; mutta\nerehdyttävä osoitus vuosiluvussa tulee siitä, että Litteraturblad\nsilloin oli ruvennut kallistumaan alle Wenäjän aikalukua.\n\nYrjö Koskinen on Nuijasodassansa omistanut muutamia sivuja\nsuomenkieliselle kirjallisuudellemme[1].\n\n[1] Ks. Nuijasotaa. I. 1837, s. 24.\n\nPaitse yllämainittuja ovat jotkut muutkin arvostelleet yksityisiä osasia\nkirjallisuudestamme. Ulkomaalaisetkin ovat kääntäneet tarkastavan silmän\nSuomen kirjallisuuden tuotteisin. -- Kirjoittajain luku on maassamme\nsivistyksen kerällä kasvanut, varsinki suomen kielellä. Monta\nkiitettävää tiede- ja kirjoitusmiestä on Suomen kansa kadottanut heidän\nparaassa ijässänsä. Melkein vuosittain on kuolema laittanut surun ja\nkaipauksen sanomia ympäri maatamme, muistuttaen sananlaskua: *tulee mies\nmeren takainen, ei tule turpehen alainen*. Nimet *R. Tengström*, *J. J.\nNervander*, *F. Collan*, *M. A. Castrén*, *G. A. Wallin*, *A. J.\nSjögren*, *H. Kellgren*, *J. J. Tengström* j. m. eivät katoa\nSuomalaisten muistosta.\n\n\n\n\n5:ksi Suomen kirjallishistorian aikakaudet.\n\n\nEnnen näiden aikakausien määräämistä on tarpeellinen osoittaa, mitä\nSuomen kirjallishistoria tulee sisältämään. Se jo kyllä nähdään\nyleisesti edellisistäki jaksoista; vaan kun moni ehkä lukee Suomen\nkirjallisuuteen kuuluvaksi ainoasti mitä suomeksi on kirjoitettu ja\npainettu, on tästä asiasta annettava likempi selitys.\n\nHelposti huomataan tätä kysymystä ei voitavan tyydyttäväisesti\nselvittää, puhumatta samalla kertaa sivistyksestä, johon se\nluonnollisesti juottuu yhteen. Kirjallishistorian ei pidä muka olla\nkuivan luettelon kirjallisuuden tuotteista, ynnä lyhykäisen otteen\nkanssa niiden sisällyksestä; sen tieteellinen luonto vaatii sen myös\nkatsomaan ja näyttämään kirjallisen sivistyksen tilaa, kuntoa ja\nkasvantoa siinä maassa ja kansassa, jonka kirjallisuus on sen\npää-aineena, ja niinmuodoin pää-sisältönäkin. Sivistyksen ohessa on\ntarvis puhua myös niistä kielistä, jotka ovat olleet sen välikappaleina\nmaassamme.\n\nMitä nyt sivistykseen yleensä tulee, niin muistutettava on, ettei se ole\nkenenkään erityisen ihmisen eikä kansan tekemä. Perijuurtansa on kaikki\nsivistys Jumalasta; siitä on selvä, ettei totista sivistystä löydy\nuskonnotta. Mutta ihmisillä ja kansoilla on, niinkuin vapailla\nolennoilla, tämän suhteen myös suuri osansa; monet monituiset suvut ovat\ntöillänsä ja toimillansa ei ainoastaan ylläpitäneet, vaan myös\nkartuttaneet sivistyksen yleistä, rikasta aarretta. Vastaansanomatoin on\nsiis se, että niinkuin taivaankappalten lukemattomilla joukoilla on\nitsekullaki tähti kunnalla aurinkonsa, josta saavat valonsa, samoin on\nsivistyski kaikkein kansain yhteinen omaisuus, josta jokaisella on\noikeus ottaa niin paljon kuin tahtoo ja jaksaa. Tästä oikeudesta ei\nkukaan kansa tarvitse kantaa kiitoksia muille kuolevaisille, olkoot\nkutka tahansa. Kuki maa ja kuki kansa on saanut sivistyksensä siemenen\nmuualta. Mutta jokaisen kansan velvollisuus on hoitaa ja kartuttaa tätä\nsiementä.\n\nSivistyksen yhteinen ja yleinen luonto ilmoittaa sen sisällön\näärettömäksi. Jos niin ei olisi, ei se voisi olla niin hedelmäisestä\nväkevyydestä kuin ihmiskunnan historia todistaa sen olevan. Sivistyksen\ntavara-aitat ovat tyhjentymättömät; ne riittyvät kaikkein ihmisten ja\nkansain hengellisiä tarpeita täyttämään, samalla tavalla kun maa ja sen\nepälukuiset olennot ja kasvut saavat puuttumattoman eineensä ja\nelatuksensa valon, ilman, lämpimän ja kasteen yhdistyvästä\nvaikutuksesta. Mutta sivistys ei ainoastaan riity kaikille; se myös\nsovittaikse vapaasti jokaisen vapaan olennon sekä hengellisiä että\nluonnollisia avuja myöten, *joiden ylläpito ja kasvanto suurimpaan\nkukoistukseen ja hedelmäisyyteen sen päätarkoitus on*. Sivistys ei siis\ntahdo sortaa eikä kuolettaa kansain ominaisuuksia, eli niinkuin näitä\nvoidaan yhdellä sanalla nimittää: *kansallisuutta*; päin vastoin tähtää\nse tämän eläväksi saattamista ja tekemistä jokaisessa kansassa. Mutta\nmonenkaltaiset vastukset ovat estäneet ja estävät tätä sivistyksen\nvaikutusta, niin ettei se aina ja joka paikassa ole voinut vapaasti\ntäyttää korkiaa tarkoitustansa.\n\nKaiken ihmisellisen sivistyksen ja kasvatuksen suurimmat ja\nihmeellisimmät välikappaleet ovat kielet. Näihin katsoen on jokaisen\nkansan oma kieli kalliimmasta arvosta ja painavimmasta merkityksestä,\nsivistyksen oikian menestyksen ja kukoistuksen vuoksi kussaki maassa.\nKansa ja sen kieli ovat niinkuin sielu ja ruumis yhdistettyinä; ainoasti\nkuolema voi ne eroittaa toisistansa. Kieli on kulleki kansalle samasta\narvosta sivistyksen suhteen, kun työ-aseet peltomiehelle maaviljellyksen\npuolesta. Tästä ymmärretään, ettei kukaan kansa voi hankkia eikä omistaa\nitsellensä yleisempää sivistystä muulla keinolla kun omalla kielellänsä.\nNämät kolme: *kansa*, sen *kieli* ja *sivistys* ovat siis myöskin\neroittumattomassa yhdistyksessä kussaki maassa. Tästä käy selväksi se\ntotuus, ettei kukaan kansa saata täyttää kutsumustansa\nmaailmanhistoriassa, ellei nämät kolme saa vapaasti vaikuttaa, ylläpitää\nja avittaa toisiansa.\n\nMutta maailmanhistoriassa ovat kunakin aikana jotkut kansat olleet muita\nedellä ja ylempänä sivistyksessä. Juuri niiden kautta on se myös\nsiirtynyt muille, ja silloin on tavallisesti niiden kieliki tullut\nvieraasen maahan. On sattunut niinkin, että pienempien kansain kielet\novat tämän kautta lakastuneet ja se kansa sillä tavoin kadottanut\nainijäksi oman kansallisuutensa ja itsellisyytensä, samoin kun pienet\npurot, laskettua vetensä suurempiin jokihin, kuivavat ja katoovat\nnäkymättömiin. Kielet eivät kuitenkaan aina ole tehneet tämmöisiä\nmurhatöitä toisillensa; ovat tavallisimmasti vaan auttaneet sivistyksen\npysymistä vieraassa maassa, ja sen tehtyänsä antaneet vallan kansan\nomalle kielelle.\n\nTässä sopii nyt jatkaa mitä tämän johdannon ensimäisessä jaksossa\nmainittiin (8 sivulla) muukalaiskielistä Suomessa. Näiden kutsumuksen\nseloksi maassamme, muistutettakoon ensin muinasajan sivistyneimmistä\nkielistä Europassa -- latinasta ja kreikasta. Tunnettu on näistä\njälkimäisen suuresti vaikuttaneen edellisen kasvantoon, varsinki\ntieteellisessä katsannossa, vaikka latina sitte sai vallan kreikan yli,\nRomalaisten päästyä ylimäiseksi herraksi senaikaisessa sivistyneessä\nmaailmassa. Mutta sitteki kun tämä heidän herrautensa lakastui, ja kun\nkoko vanha romalainen valtakunta kaatui, vallitsi heidän kielensä\nEuropan nuoremmissa kansoissa kaikkia, korkiampaan sivistykseen kuuluvia\nasioita. Epäilemättä oli tämä tarpeellinen alussa. Nämät nuoremmat\nkansat eivät voineet omilla hengellisillä varoillansa ja voimillansa\nvaikuttavasti ja edistävästi iskeä maailmanhistoriaan kiini. Heidän piti\nsiihen suureen työhön saada tarpeellisen kasvatuksen ja opin.\nKristillisyyden olivat saaneet, ja heidän piti myös omistaa itsillensä\nmuinasajan sivistyksen. Tämä kaikki antoi Europan kansoille taitoa ja\nvoimaa ei ainoastaan omaksi ylläpidännöksi, vaan myös yleisen\nsivistyksen vaurastumiseksi. Latina oli tämän sivistyksen välikappaleena\nkaiken keski-ajan, ja se oli tämän kielen suuri tarkoitus ihmiskunnassa.\nVanhan tavan vuoksi pidettiin sitä kauvan aikaa jälkeenkipäin\nyleisemmässä kunnossa, vaikka niin ei olisi ollut välttämätöin tehdä.\n\nTämä sama maailmankieli, joksi latinaa saattaa kunnian vuoksi sanoa,\ntuli kristillisyyden seurassa Suomeenki, ja sen lisäksi vielä ruotsi;\nvalloittava ruotsalainen kansa toi maahamme ei ainoastaan mitä itse oli\nmuilta kansoilta lahjaksi saanut, vaan myös oman kielensäki ja valtansa\nlait ja asetukset. Ihmeteltävä on se, ettei kaiken tämän muukalaisuuden\nseuraus ole ollut sortavampi -- kun sitä muka tuli yhtaikaa niin paljo.\n\nPää-asiallinen eroitus, muukalaiskielien suhteen, suomalaisen kansan ja\nusiampien muiden kansain välillä Europassa on se, että maassamme on\nsaatu latinan rinnalla vielä suuremmassa määrässä suositella ja pitää\nruotsia. Vaan kun nämät kielet eivät yleisemmästi sointuneet Suomessa\nkristillisyyden ylevän tarkoituksen kanssa yhteen, täytyi niiden kääntyä\nsyrjään uskon käytöllisissä asioissa. Uskonpuhdistus korotti niissä\nmaissa, joissa se pääsi voitolle, kansain kielet kirkon kieleksi. Niin\ntapahtui Suomessaki. Mutta useimmissa muissa maissa ovat omat kielet jo\nvallalla kaikissa valtakunnallisissa ja tieteellisissäkin asioissa. Niin\nonnellinen ja oikia ei ole suomen kielen laita vielä nytkään.\n\nMutta kun jonkun kansan elämän vaiheita tutkitaan ja tarkastetaan, ovat\nne kokonaisessa järjestyksessänsä katsottavat ja tuomittavat. Mitä\nhistoriassa on tapahtunut, sitä ei voida peruuttaa; sitä vastaan\nsaatetaan vanhat vahingoittavat seikat muuttaa ja parantaa, ja tämä on\nSuomen kansan ainoa turva ja lohdutus kielensä ja sivistyksensä asiassa.\nHistoria sovittaa kansain kärsimykset; muisto ja toivo antavat\ntoisillensa sovinnollisen käden. Suomen kansan elämän kohtaukset,\nsemmoisina kun ne, ylimalkaan katsottuina, nyky-aikaan asti ovat olleet,\nsaavat sovintonsa sen historian juoksusta.\n\nEdellisissä lauseissa on sanottu, ettei sivistyksen tarkoitus ole\nkenenkään kansan kuolettaminen, vaan eläväksi tekeminen. Kysytäänkö\nsiis: *onko sivistys kuolettanut suomalaista kansaa, onko hävittänyt sen\nkansallisuutta?* niin siihen on vastaus: *Ei ole*. Vaikka tämän\nsivistyksen vaikuttavimpina välikappaleina ovat olleet vieraat kielet,\non se kuitenki Suomalaisissa itsetietoon herättänyt ja saattanut heidän\nkansallistuntonsa. Suomen kansalla ei sentähden ole syytä vihata näitä\nmuukalaiskieliä -- latinaa ja ruotsia; ne ovat palvelleet sen kalliinta\nasiaa: *sivistystä* ja *valistusta* Suomessa. Epäilemättä on näiden --\nsivistyksen ja valistuksen -- tarkoitus edespäinki sama kun tähän asti,\nsitteki kun oma kielemme astuu laillisen oikeutensa ja luonnollisen\nperintönsä omistukseen. Mikä tämä tarkoitus on, se on jo selitetty.\nKuinka pian taas suomen kieli pääsee valtakieleksi maassamme, se riippuu\nparaasta päästä siinä, miten palava ja innollinen rakkaus meillä\nSuomalaisilla on tulla omituisemmiksi ja vapaammiksi jäseniksi kun tähän\nasti olemme olleet, muiden kansain joukossa sivistyksen puolesta.\n\nKysyttäköön vielä: *ovatko Suomalaiset osanneet tiedolla ja taidolla\nkäyttää latinaa ja ruotsia sivistyksen hyväksi Suomessa?* Tähän on\ntotuuden mukaan kerskaamatta vastattava: *Ovat*. Ruotsalaisia on tosin\nlöytynyt maamme oppineitten joukossa, mutta Suomalaisten ansio on se,\nettä europalainen tiede ja taide on pysynyt ja juurtunut siinä osassa\nPohjaa, jonka Luoja on antanut Suomen kansalle sivistyksen ja\nvalistuksen kodiksi maanpiirillä. Suomen kansa on verellänsä ja\nhengellänsä puolustanut tätä kallista maatansa ja omaa itseänsä; se on\nmyös sen kautta ollut lujana muurina Ruotsalaisille ja heidän\nkansallisuudellensa. Tämä sama vähäinen kansa on, kaikissa\nkärsimyksissänsä, tähän asti miehuullisesti sotinut sanalla, auralla ja\nmiekalla, ja sillä tavoin voimiansa ja taitoansa myöten täyttänyt\nkutsumustansa ihmiskunnassa. Kun sivistys sulkee sisäänsä kaikki, mitä\nsuurta, hyvää ja kaunista löytyy, niin tämä Suomen kansan kutsumus ei\nole ollut eikä saata olla muu kun sivistyksen juurittaminen,\nsuojeleminen ja levittäminen Pohjan kylmillä perillä; viime mainittu\nvelvollisuus on likimäisesti käännettävä heimokansaimme hyväksi. Min\npimeä ja hirvittävä ei myöskään nykyisyyden eikä tulevaisuuden otsa ole,\nettä Suomalaiset tahtoisivat, kykenemättömien pelkurien tavoin, erota\nedeskäänpäin velvollisuuksiensa täytännöstä -- sekä kansallisessa että\nihmiskunnallisessa suhteessa -- tahtoisivat vaihtaa suomalaista\nkansaallisuuttansa ruotsalaiseen, niinkuin Ruotsissa nämäkin aikoina\nvielä näytään haluavan ja toivovan. Ymmärrettävä on, että jos Suomen\nkansa semmoiseen itsessään jo mahdottomaan vaihtoon rupeisi, sen\nomituinen tila, kohta ja riento kansain joukossa sen kautta olisi\nkeskeytetty. Ennenkun Suomalaiset siis sen tekevät, tahtovat he\nmiekallansa puolustaa omaa elämätänsä viimeiseen veren pisaraan asti, ja\nsillä tavoin omistaa itsellensä edes kunniallisen kuoleman. Oma henki on\nrakkain ja kalliin kaikille; sitä puolustaa jokainen ketä vastaan\ntahansa kuolemaan saakka.\n\nMutta Suomen kansan elämän säilytykseksi ja kutsumuksen täytännöksi\nomituisemmasti kun tähän asti on tapahtunut, on yksi ainoa ehto\ntoteutettava: *suomen kieli on korotettava valtakieleksi*. Se ei ole\nmahdotoin; siihen on askelma askelman perään vähitellen otettu ennen, ja\nnyky-aikanaki. Latina on astunut alas tieteiden istuimelta Suomessa.\nTotta ruotsinki vuoro tulee antaa suomelle täyden vallan. Ja jos latina\nei osaa näyttää esm. runollisuudessa Suomessa minkäänlaista Wäinämöistä,\nniin sitä ei voi sanoa ruotsista, jolla kielellä meillä on ensimäisen\nluokan runoilijoita. Tarvitseeko tämän todistukseksi mainita nimiä:\n*Franzén* ja *Runeberg*? Kun siis näiden vierasten kielien laita on\ntämmöinen maassamme, kun Suomalaiset ovat tiedollisesti ja taidollisesti\nosanneet käyttää niitä sivistyksen välikappaleina, niin aivan\nkummallinen ja käsittämätöin epätoivo hallitsisi sitä eli niitä, jotka\nuskoisivat, ettei oma äitimme kieli, voimaan ja valtaan päästyänsä,\nkelpaisi ja voisi menestyksellä ja hedelmäisyydellä, yleisemmästi kun\ntähän asti, palvella sivistystä ja valistusta Suomessa.\n\nLatina ja ruotsi ovat olleet Suomen kansalle ikäänkun ottopoikina. Niitä\nruokkiessa ja verhoittaessa ei se ole unohtanut velvollisuuksiansa\nomaakaan kieltänsä kohtaan; on vaan liiemmaisesta kohteliaisuuden\ntunnosta pitänyt liian kauvan vieraita lapsia pöydän päässä ja omaa\nlastansa pankolla. Mutta kaikki, mitä nämät kolme lasta, (latinaa\nsaatetaan kuitenki sanoa ukoksi, ruotsia ja suomea sen rinnalla\nnuorukaisiksi), ovat puheella ja kirjoituksilla julkisuuteen tuottaneet,\nkaikki se kuuluu Suomen kirjallishistoriaan.\n\nSuomen kirjallishistoria tulee siis sisältämään suomalaisen, latinaisen\nja ruotsalaisen kirjallisuuden vaiheita maassamme. Mutta siihen kuuluu\nmyös kaikki, mitä suomalaisesta ajatuksesta ja kynästä on lähtenyt\nmuillaki, paitse mainituilla, kielillä. Se aikaa tulee ehkä pianki, jona\nmuukalaiskieliset kirjoitukset voidaan Suomen kirjastoissa ja\nkirjallishistoriassa verrata vanhoihin sota-aseisin, joita muiston ja\nkunnian vuoksi säilytetään tulevain sukuin nähtäviksi, niitä varten\nerityisesti tehdyissä rakennuksissa. Mehiläisen tavoin ottakoot\nsuomenkieliset kirjoittajat niiden sisällyksestä paraimmat osat ja\nkääntäkööt ne suomeksi, niin että koko suomalainen kansa saa tilaisuuden\ntietää, mitä hyvää sen tiede- ja kirjoitusmiehet ovat vierailla kielillä\nilmituoneet.\n\nMutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on\nläheisessä yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin\nSuomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa\nmaassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston,\nkouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, paino-asetusten\nj. n. e. seikkoja Suomessa. Erittäin ovat suomen kielen vaiheet myöskin\nlyhyesti esitettävät. Ja kun kuki kansa, päästyänsä yleisen sivistyksen\nosallisuuteen, on omituisella tavallansa vaikuttavaisena jäsenenä\nihmiskunnan suuressa pereessä, ja niinmuodoin enemmin eli vähemmin\ntoisten kansain yhteydessä, niin Suomen kirjallishistorioitsijan ei\npidä, esittäessänsä oman maan kirjallisuutta, välttää siihen kuuluvain\nseikkoin yleistä silmäilöä valistuneessa maailmassa. Etenkin ovat\nkirjallisuuden ja kielen asiat Ruotsissa tämän suhteen valaisevat niinä\naikakausina, joina Suomi oli sen kanssa yhtenä valtakuntana, ja sitteki\nkun 1809 vuoden sota ja rauha eroittivat Suomalaiset ja Ruotsalaiset\ntoisistansa.\n\nSeuraa vihdoin puhua Suomen kirjallishistorian aikakausista, ja määrätä\nniiden järjestyksen. Näiden suhteen on mainittava joka hetken ja\nsilmänräpäyksen kansain elämässä olevan painavasta arvosta. Mutta jotkut\nvuodet ja ajat ovat sivistyksen kasvannossa verrallisesti muita\nmerkillisempiä kussaki maassa. Historia valitsee ne ikäänkun\npysähdyspaikkoiksi sisältönsä esityksessä; ne ovat sen kirjoittajalle ja\nmyöski lukijalle samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat ja\nlepopaikat matkustajalle. Niiden väliä sanotaan historiassa\naikakausiksi.\n\nSuomen kirjallisuudella ei ole monta merkillisempää vuosilukua.\nSuorastaan siitä on sentähden melkein mahdotoin saada sen historialle\nsopivia aikakausia. Näin ollessa on paras ottaa ja järjestää ne niistä\nulkonaisista seikoista, jotka ovat vaikuttaneet muutoksia ja parannuksia\nmaamme sivistyksessä, ja siis kirjallisuutemmeki asioissa; nämät seikat\novat sillä tavoin katsottavat sisällisiksi ja Suomen kirjallisuuden\npiiriin kuuluviksi.\n\nNäin saadaan Suomen kirjallishistorialle 6 aikakautta. Ne ovat:\n\n1:n aikakausi v:sta O[1] ... v:teen 1157, jälk. Krist. synt.\n2:n     \"       \"   1157 ...    \"   1543    \"     \"      \"\n3:s     \"       \"   1543 ...    \"   1640    \"     \"      \"\n4:s     \"       \"   1640 ...    \"   1770    \"     \"      \"\n5:s     \"       \"   1770 ...    \"   1831    \"     \"      \"\n6:s     \"       \"   1831 ...    \"    --     \"     \"      \"\n\n[1] Muissa kielissä merkitään tuntemattomia vuosilukuja puustavilla X.\nSuomen kielessä on sovelias ottaa niiden merkiksi pulistavia O:ta = Outo\nvuosiluku; eli pidettäköön se tyhjän merkkinä. Ylläoleva O merkitsee\ntuntematointa vuosilukua Suomen kansan muinasajassa.\n\nTämä on Suomen kirjallishistorian luuranko. Kirjallishistoriallinen\ntutkinto, taito ja esitys on antava tälle luurangolle lihan ja veren.\n\nNäitä aikakausia määrätessä on pidetty silmällä pää-asiallisesti kahta\ntärkeää asiaa: *sivistystä* ja *kansallisuutta*, jotka kansain elämässä\nkäyvät rinnatusten, ylläpitäen ja auttaen toisiansa. Niin on tapahtunut\nsuomalaiselleki kansalle, vaikka sen on täytynyt sivistyksensä juoksussa\ntehdä monia poukamia ja mutkia, jotka eivät aina ole olleet Suomalaisten\nomassa tahdossa.\n\nNämät aikakaudet voidaan sisällyttää kahteen yleisempään jaksoon. Ne\nnimitettäkööt: *muinaisen* ja *kristillisen ajan kirjallisuudeksi*.\nViimemainittu jakaikse: *katolisen*, *uskonpuhdistannollisen*,\n*tieteellisen* ja *kansallisen* aikakauden kirjallisuuteen.\n\nJos kielen puolesta silmäillään näiden 6:n aikakauden kirjallisuutta,\nniin se on: 1:nä aikakautena *puhdas suomalainen*; se pistää\ntuotteillansa muiston voimalla kaikkiin sen jälkeisiinkin aikakausiin.\nSuomen kansa on sen kautta muistuttanut kutaki elävää miespolvea, etenki\noppineita kansalaisiansa, ikäänkun sanoen: \"*täällä minä olen -- elkäät\nunohtako minua, elkäätkä myös omaa itseänne!*\" Muisto ja isänmaanrakkaus\novat valvoneet, niin ettei unohdus ole tässä saanut valtaa; -- 2:na\naikakautena on kirjallisuus paraasta päästä *latinainen*, ja mainitun\nmuistutuksen kautta myös suomalainen. On vähä ruotsiaki. -- Samoin on\nSuomen kirjallisuus sekaisin *suomalainen*, *latinainen* ja\n*ruotsalainen* 3:na, 4:nä, 5:nä ja 6:nakin aikakautena. Myös saksaa ja\nranskaa ovat Suomen oppineet tällä vuosisadalla kirjoittaneet, ja ehkä\nvähän ennenkin.\n\nMitä näihin aikakausiin vielä tulee, niin *ensimäinen* päättyy uuden\nuskon tultua Suomeen; sen henki vaikutti kirjallisuuden sisältöön.\n*Toinen* päättyy uskonpuhdistuksen päästyä vakinaiseksi maassamme. Se\nvaikutti hedelmällisesti Suomen kirjallisuuteen, ja korotti suomen\nkirjakieleksi. *Kolmas* loppuu Yliopiston perustettua maahamme, ja siitä\nottaa *neljäs* alkunsa. Tämän opetus- ja tiedelaitoksen[1] toimeen pano\nvaikutti ja on vaikuttanut suuria parannuksia Suomen sivistyksen, ja\nmyös kirjallisuuden kasvannolle. *Viides* alkaa kansallisista\nharrastamisista tieteissä ja kirjallisuudessa; Yliopisto oli tämän uuden\nelämän kehto. *Kuudennen* aikakauden alku on suomalaisen kansallisuuden\naamurusko, jonka selkeys on vuosi vuodelta ollut kirkastumassa\nnykyaikaan asti, ehkä paljo on vielä tekemistä ja toivomista, ennenkun\nvoidaan sanoa sivistyksen Suomessa juoksevan aivan omaa ja omituista\nuraansa.\n\n[1] Suomen Yliopisto on niin asetettu, että sen toimella on kaksi\ntarkoitusta: tieteiden opetus nuorisolle ja tieteiden viljelys Suomessa.\nSitä voi siis kutsua opetus- ja tiedelaitokseksi.\n\nPilvi-ajat ja hallavuodet Suomen kirjallisuudessa ovat tässä johdannossa\njääneet erityisesti merkitsemättä; ne nähdään paremmin itsessä\nhistoriassa. Ei myöskään liene tarvis muuta kun lyhyesti muistuttaa\nsiitä, että Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat kunakin aikakautena\njärjestettävät eriluokkiinsa, ja esitettävät eriainettensa mukaan. Nämät\nluokat ja aineet ovat enimmästi samat kun muidenki kansain\nkirjallisuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoni tiedoitsija varustaa teoksensa ei juuri lyhyillä eikä vähän\nkiittävillä puheilla tieteensä arvosta ja hyödystä. Se ei ole miksikään\nviaksi katsottava, kun se tapahtuu ylevällä totuudella ja rakkaalla\nmielellä, niinkuin tieteiden korkeus ja suuruus vaatii. Näin olisi ehkä\ntässäki johdannossa erityisesti tehtävä Suomen kirjallishistorian\nylistännöksi, paitse mitä siihen kuuluvia yleisiä lauselmia tavataan\nsiellä täällä melkein kaikissa jaksoissa. Mutta \"joka ei puolesta\nsanasta ymmärrä, ei se koko sanasta viisaammaksi tule\"[1]. Niin paljo\nolkoon kuitenki sanottu, että kaikki tieteet koskevat jokaista jäsentä\nja kansalaista kussaki maassa, vaikka sen pahempikin useimmat pitävät\nniiden totuudesta, menestyksestä ja kukoistuksesta sangen vähän mahtia;\noma vatsa, sen täyttö, oma voitto ja oman onnen etsintö ovat\ntavallisesti tieteitä ja taiteita rakkaampia. Kuitenkin eivät\nyksityisten yksityisimmätkään pyrinnöt ja riennot menestyisi, jos ei\ntieteitä löytyisi. Erinomattain on historiallinen tiede niin yleisestä\nluonnosta, että se koskee likimmäisesti kaikkia ihmisiä; se näyttää,\nmiten nykyisyys on syntynyt ja kasvanut menneisyydestä. Jos tämä on\nyleisesti tosi, niinkuin se epäilemättä on, niin siitä älytään, mistä\narvosta kunki maan ja kansan historia erittäin on. Tämän todistukseksi\nlöytyisi tukevia ja valaisevia lauseita esille vedettäviksi semmoisten\ntiedoitsijain teoksista kun esm. Hegel ja Geijer ovat; vaan ne jääkööt\ntähän suomentamatta.\n\n[1] Ks. Suomen kansan sanalaskuja, 177 s.\n\nKirjallishistoriaa voidaan sanoa kansan historian sisälliseksi puoleksi.\nSe näyttää, miten kansa on käyttänyt hengellisiä lahjojansa ja voimiansa\nkalliimman asiansa auttamisessa ja kartuttamisessa, se on: *sivistyksen*\nja *valistuksen asiassa*. Kirjallishistoria on ikäänkun kansan valveille\nherännyt sisällisin omatunto, jos niin saa sanoa; se sisältää nuhteen ja\nrangaistuksen laiminlyödyistä velvollisuuksista, ja voimallisen\nkehoituksen parantamaan ja täyttämään, mitä on jäänyt toimittamatta ja\ntekemättä. Kirjallishistoria on siis ei vähävaikuttavana ehtona ja\nkiihoituksena sivistyksen edistykselle ja kasvannolle kussaki kansassa.\n\nMutta historia miltä nimeltä hyvänsä Suomessa ei voi kansallisessa\nkatsannossa herättää eikä vaikuttaa suuria töitä, niin kauvan kuin se ei\npuhu kansan omaa kieltä. Suomen historia erityisesti ja Suomen\nkirjallishistoria vielä erityisemmästi vaikuttaa sitäki vähemmin, jos ne\nkirjoitetaan vieraalla kielellä. Niiden laita on Suomessa sama kun\nmykän, ja suurin osa kansaa on niitä kohtaan kuuro. Sentähden on Suomen\nhistoria ja kaikki sen eriosat suomeksi toimitettavat. Mutta tässä ei\nole kyllä, eikä myös siinäkään, että oma kielemme vihdoinki tulee\nvaltakieleksi hallitus-, laki-, oikeus-, virka- ja ammatti-asioissa;\njoka kaikki on kieltämättä yhtä toivottava kun tarpeellinen, ellemme\naina jää häälymään osa ruotsiin, toinen venäjään, kolmas suomeen päin.\nMutta kansallisuutemme ja sivistyksemme vaatimus on myös se, että\ntieteitä viljeltäköön Suomessa suomen kielellä. Niin kauvan kuin ne\npuhuvat maassamme muukalaiskieliä, täyttää Suomen kansa vaillinaisesti\nkutsumustansa maailmanhistoriassa. Teroittakoon etenki tämä Suomen\noppivassa nuorisossa toimellista rakkautta omaan kieleemme, omaan\nkirjallisuuteemme, omaan kansaamme, omaan kansallisuuteemme.\n\n\n\n"]