[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_bejg46wvZstXEY5hnTMRg2F9o8rcy8A9-6Zeeiwd4U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2802,"Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja","Gerstäcker, Friedrich",1816,1872,"2802-gerstacker-friedrich-yo-valaskalan-selassa-ja-muita-meriseikkailuja","2802__Gerstäcker_Friedrich__Yö_valaskalan_selässä_ja_muita_meriseikkailuja",null,"novelli",[14],"seikkailu",[],"fi",1854,1913,9371,61699,false,71421,[24,25,26],"Sea stories","Short stories","Whaling -- Fiction",[28,29],"Adventure","Short Stories","\"Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja\" by Friedrich Gerstäcker, Holger Drachmann, and Jonas Lie is a collection of maritime adventure stories written in the early 20th century. The tales revolve around the lives and experiences of sailors, primarily focusing on whaling and the tumultuous events at sea. The opening portion introduces readers to the thrilling and dangerous world of whalers hunting sperm whales in the equatorial seas, highlighting both the excitement and peril that comes with such adventures.  At the start of the narrative, we find ourselves aboard the English whaling ship \"Harold King,\" which is on a quest to hunt for sperm whales near the Kingmills Islands. The crew, after months of searching without success, is met with both frustration and anticipation as signals from the lookout indicate a potential sighting of whales. The tension mounts as the sailors prepare to lower the whaleboats, racing to claim the first catch. However, just as excitement peaks, one of their boats goes missing during the fray, leading to a desperate search for their lost comrades amidst the chaos of hunting the monstrous sperm whale that tests the limits of their courage and determination. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Meriseikkailuja sisältävä novellikokoelma, jonka nimitarinassa valaanpyytäjä päätyy kaskelotin selkään keskellä valtameren vaaroja. Kokoelma sisältää jännittäviä ja dramaattisia kertomuksia valaanpyynnistä ja eloonjäämistaistelusta merellä.","Friedrich Gerstäckerin 'Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2802. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YÖ VALASKALAN SELÄSSÄ JA MUITA MERISEIKKAILUJA\n\nKirj.\n\nFriedrich Gerstäcker\n\n\nMailta ja meriltä N:o 27.\n\nToimittanut Teuvo Pakkala\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nYö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker).\nTarina nykyajalta (Holger Drachmann).\nValtameren jättiläinen (Jonas Lie).\n\n\n\n\nYö valaskalan selässä.\n\n\nEnglantilainen valaanpyyntilaiva »Harold kuningas» risteili\nKingmills-saariston lähettyvillä päiväntasaajan kohdalla\ntavoittelemassa kaskelotteja. [Kaskelotti = mahtavimpia ja\nkallisarvoisimpia valaita, ruumis 8—20 metrin pituinen ja hyvin paksu.\nElää päiväntasaajan tienoilla olevissa merissä. Vaarallinen peto.]\nAikomus oli viettää täällä talvikuukaudet ja kevään tullen siirtyä\npohjoiseen pyydystämään jäämeren valaita. Mutta turhaan oli nyt\npurjehdittu edestakaisin kuukausimääriä ja kuljettu moneen kertaan\nkaikki tunnetut parhaat pyyntivedet. Tähystäjät, joita määrähetkinä\nvaihdellen pidettiin mastoissa kaiket päivät tarkastamassa, näkyisikö\nvalaita, pysyivät vaiti ja mykkinä, ja jos milloin todella kajahti\nhuuto, ei kukaan enää ottanut uskoakseen sitä. Sellaiset löydöt\nolivat näet tähän asti miltei joka kerta osoittautuneet olevan vain\nkelpaamattomia miekkavalaita tai pyöriäisparvia, joita ei maksanut\nvaivaa ruveta pyydystämään. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti\nsuojattomalle kannelle, ja hiljainen, puhtaaksi siistitty laiva\npieniksi reivattuine purjeineen vienossa tuulessa näytti siltä, kuin\nse olisi risteillyt täällä vain huvin vuoksi, leppoisan mutta hieman\nyksitoikkoisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi, vailla muuta tarkoitusta\nja varmempaa määrää.\n\nLaivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita\non paikattava, köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on\ntarkastettava, eivätkä valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa\nruostua: veneenohjaajien erityisenä velvollisuutena on pitää ne\nkirkkaina ja hyvässä kunnossa. Tynnyrin tekijälläkin on laivassa\ntyötä valmistaessaan astioita tulevan pyynnin varalle, ja kirvesmies\npuuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja kohtia ja paikkaillen niitä.\nMutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata toiminnan henkeä. Kaikesta\nhuomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä ovat ajelehtineet merellä\nsinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen vetelehtimästä\njoutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen työstänsä\nmeren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen\nkimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin\ntoiveensa turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin\ntähystäjän huuto kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —\n\n»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.\n\nKaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran\nkädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa\nsohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka\ntällaisessa joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää\nrappusia ylös, katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen\ntarkempia tietoja valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.\n\n»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa — puhaltaa\n—» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja perätysten\nnousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.\n\n»Missäpäin?» kuuluu kannelta huuto, ja tähystäjän ojennettu käsivarsi\nnäyttää suunnan. Mutta kovin se viittaa vastatuuleen, ja tulisessa\nkiireessä veneenohjaajat huutavat miehistönsä koolle, kukin ehtiäkseen\nensimäisenä vesille, — kunnia, kunnia ennen kaikkea! Pieni vesitynnyri\ntäytetään; pytty, missä on köysikerä harpuuneja [harpuuni —\nvalaanpyytäjäin käyttämä väkäkeihäs, joka heitetään (nykyään ammutaan\ntykillä) valaan ruumiiseen. Sen varressa on köysi, joka estää saaliin\npääsemästä pakoon] varten, heitetään veneeseen, harpuunit pannaan\npaikoilleen, ja vene laskeutuu veteen vipukiekkojen kitistessä. Miehet\nseuraavat perässä kavuten alas laivan ulkolaitoja pitkin kuin kissat.\nAirot pannaan veteen, ja heti kun harpuunimies eli boats-header\n(veneenpäällikkö) on asettunut paikallensa veneen perään, lähdetään\nliikkeelle. Lujarakenteisen, kevyen pyyntiveneen terävä keula kääntyy\nosoitettuun suuntaan, ja vaahdoten vesi halkeaa molemmille puolille.\n\nSilloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat\ntäysin purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä\nniitä pakosalle, ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten\npurjeillaan hiljaa ja huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa\ntapauksissa ajo käykin nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti.\nMutta jos laiva yrittäisi vastatuuleen luovimalla päästä lähelle\nvalaita, menisi paljon aikaa hukkaan ja kuitenkin perin harvoin\nonnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen on senvuoksi tässä\ntapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla vaivalloisin.\nLaiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin nopeasti\nkuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa\nja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi.\n»Harold kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan\npäin tuulta ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä\nensimäisen »suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka\nleikitellen milloin sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle.\nSinne asti oli heille laivasta osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä,\nmustaksi maalatulla pyöreällä korilla, minnepäin valaat milloinkin\nkääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken aikaa pitää ylhäällä\ntuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat sen mukaan\nkulkunsa.\n\nOmituinen jännitys ja kiihko päästä ensimäisenä valaaseen »kiinni»\nvaltaa tuollaisilla retkillä ei ainoastaan veneenohjaajien ja\nharpuunimiesten, vaan koko miehistön mielet. Suurin kunnia tulee\nsille veneelle, mistä ensimäinen maaliin osunut ja tehokas heitto\non tehty, ja pyynnin tuloksesta saavat kaikki osansa, kapteenista\nlaivapoikaan asti. Siksi onkin luonnollista, että miehet ponnistavat\nkaikki voimansa, jotteivät jäisi muista jäljelle. Nopeimmat kolme\nvenettä olivat tälläkin kertaa niin pitkällä, että saattoivat pian\npäästä sopivalle heittovälille, kun taas neljäs, jota komensi\nnuori, hurjapäinen irlantilainen, jäi miehistönsä epätoivoisista\nponnistuksista huolimatta jälkeen. Kun ensimäisten veneiden ohjaajat\njo valmistautuivat heittämään harpuunin, oli neljäs vene vielä lähes\nkaapelinmitan päässä niiden takana. [Kaapelinmitta = merenkulkijain\nkäyttämä pituusmitta, joka on eri maissa erisuuri (keskimäärin 200\nmetriä).]\n\nSilloin nousi heidän oikealla puolellaan, tosin vielä pitkän matkan\npäässä, yksinäinen suihku ilmaan. Veneet eivät yleensä mielellään\nerkane kauas toisistaan, jotteivät hädän tullessa jäisi apua vaille,\nmutta heti kun peränpitäjänä seisova nuori irlantilainen huomasi tämän\nyksinäisen suihkun, joka osoitti valaita olevan toisaallakin, käänsi\nhän silmänräpäyksessä veneensä keulan sinnepäin lähteäkseen ajamaan\ntoista saalista kuin muut veneet.\n\nJuuri tällöin oli toisissa veneissä niin paljon puuhaa, etteivät niiden\npäälliköt joutaneet huomaamaan irlantilaisen aikeita. Mutta soutajat,\njotka istuivat kasvot veneen perään päin ja näkivät kumppaniensa\nmuuttuneen suunnan, oivalsivat helposti, että toisaallakin oli\nsaalista, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät yhdestä\nkilpailijasta. Sitäpaitsi he olivat lähempänä valaita kuin olivat\naluksi luulleetkaan; nämä näet sukelsivat yhtäkkiä veden alle ja\nviipyivät siellä jonkun aikaa, veneiden kiitäessä entistä suuntaansa\nminkä airoista läksi, mutta ilmestyivät sitten taas yhtäkkiä pinnalle\ntuskin kolmenkymmenen askelen päässä heistä, ja eräs tuli niin lähelle\nensimäistä venettä, että ohjaaja silmänräpäyksessä viskasi harpuuninsa\nlujasti sen selkään kiinni. Ennenkuin kymmenen minuuttia oli kulunut,\nolivat molemmat muutkin iskeneet saaliinsa, mutta toisen veneen\nharpuuni irtautui ja sen saalis painautui syvyyteen. Silloin tämä vene,\njoka nyt oli joutunut kauas valasparvesta, seurasi kolmatta venettä,\npyrkien varmuuden vuoksi iskemään harpuuninsa sen saaliiseen, mikä\nlopulta onnistuikin. Vangitut valaat uivat täyttä vauhtia pohjoiseen,\nvetäen veneitä perässään, niin että aalto kuohui korkeana keulan\nmolemmin puolin. Vihdoin kolmannen veneen harpuunimies onnistui\nsyöksemään keihäänsä valaan rintaevän juureen ja antamaan sille\nsurmanpiston. Ensimäinen vene jatkoi vielä menoa englannin-penikulman\nverran, kunnes senkin harpuunimies sai saaliinsa isketyksi hengiltä,\njonka jälkeen vene jäi odottamaan laivaa. Soutamalla olisi ollut\nmahdoton hinata tuollaista jättiläisruhoa perässään. Niin kauas he jo\nolivat joutuneet laivasta, ettei tämän runkoa enää näkynyt vedenpinnan\nyläpuolella, ja hitaasti se läheni heitä luovimalla pyrkien hiljaisessa\ntuulessa koillista kohti.\n\nNoissa kolmessa veneessä tähysteltiin nyt, vaikka turhaan, neljättä,\njoka oli joutunut aivan näkymättömiin. Joka taholta etsittiin sen\nvaaleata purjetta, joka mahdollisesti oli nostetettu. Mutta mitään ei\nnäkynyt. Miehet kuitenkin lohduttivat itseään sillä, että laivasta\nkäsin oli joka tapauksessa pidetty venettä silmällä ja että sen kulkema\nsuunta tiedettiin.\n\n»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan\nvastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt\nluovimaan veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin\nkyljelleen. Toinen venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan\nollakseen apuna sen ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki\nmuassaan mastoon ottamaan selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut\nja oliko silläkin saalista, jossa tapauksessa olisi lähetetty kaikki\nveneet sen avuksi hinaamaan valasta laivalle.\n\n»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun\ntähänastinen saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa\nhuomiota poissaolevallekin veneelle. »Onko se kaukana täältä?»\n\n»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen\nkiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.\n\n»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi\nkapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta\n— sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»\n\nMies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta\nkaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi\nvantteja myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi\ntästä katoamisesta.\n\n»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir»,\nsanoi mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään\netelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma\npiste vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»\n\n»Missä?»\n\n»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi\non, — ehkä vielä hiukan lännempänä.»\n\nKapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan,\npudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän\nviipyi ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen\npienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän\nei nähnyt jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän\naikaan nostaa purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että\nheitä jo tähysteltiin laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa\nmerellä kauas. Ensimäinen harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon\n— varmaan oli veneelle tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi\nkäydä levottomaksi sen johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla\nkatsoessaan erottanut mitään veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä\nlankeava hämärä, jota näillä leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö,\nteki tähystyksen pian mahdottomaksi.\n\n»Harold kuninkaan» kapteenilla ei ollut valitsemisen varaa sen\nsuhteen, mitä tässä tapauksessa oli tehtävä. Risteillä edestakaisin\nhän ei voinut, sen tekivät mahdottomaksi valaat, jotka oli kiinnitetty\nkummallekin kyljelle. Mutta jos hän olisi tietänyt suunnan, minne\nohjata, olisi hän ehkä luopunut saadusta saaliistakin löytääkseen\nkadonneet miehensä jälleen. Mutta sitten hän vielä toivoi tapaavansa\nheidät tuulen alapuolelta, ja sinnepäin laiva paraikaa ajautuikin,\npurjeet tiukalla, pasaatituulen ja päiväntasaajavirran viemänä.\nEllei venettä vielä aamullakaan näkyisi, voisi hän jättää jäljelle\nvalaanraadot, mikäli niitä ei siihen mennessä ole ehditty yön aikana\nnylkeä, kiinnittää niihin lippunsa ja lähteä risteillen etsimään\nvenettä. Vaikka toivotontahan sellainen kadonneiden veneiden etsintä\noikeastaan on. Meri on niin äärettömän suuri, ja jos miehet todella\nolivat kadottaneet veneensä ja uiskentelivat vesivarassa — mistä heidät\nlöytää? Mutta olihan se kuitenkin tehtävä, jottei tunto soimaisi siitä,\nettä osa tovereista oli kevytmielisesti jätetty surman suuhun.\n\nHyvin todennäköistä oli, että haavoitettu valas oli pirstonut veneen\nja ettei miehistö ollut kauan jaksanut uimalla pysyttäytyä veden\npinnalla. Meri tosin oli verrattain tyven, mutta hirvittävä haikala\nvainuaa pian isketyn valaan veren. Laivankin ympärillä noita ahnaita\npetoja uiskenteli paraikaa kuusi tai seitsemän kappaletta maltittomina\nodottaen saaliin paloittelemista ja tuontuostakin syöksähtäen\nraatojen kimppuun, saamatta kuitenkaan teräviä hampaitansa pystymään\njättiläishirviön sitkeään nahkaan. Samoin oli niitä kai ilmestynyt\nkateissa olevan veneenkin ympärille, ja voi miespoloisia, jos he\naluksen turvaa vailla joutuivat nälkäisten petojen piirittämiksi.\n\nTosin oli vielä jäljellä sekin mahdollisuus, että vene oli ehyenä,\nmutta oli joutunut valaan perässä liian kauas tuulen alle, joten\npaluu ei käynyt niinkään pikaisesti; vene on vain pienoinen pilkku\näärettömällä valtamerellä ja voi helposti jäädä huomaamatta\nparhaallakin kaukoputkella katsottaessa.\n\nMutta paluu-suunta oli eksyneillä arvatenkin selvillä, ja jotta he\nsen tietäisivät varmasti yön pimeydessäkin, kiinnitettiin keula- ja\npäämastcn huippuihin lyhty kumpaankin, jotteivät he pimeässä soutaisi\nlaivan ohitse. Pimeän tultua sekä puoliyön ja aamuvahdin aikana\nkapteeni sitäpaitsi laukaisutti kannella olevat pienet tykit, jotta\nniiden paukekin osoittaisi veneelle oikeata suuntaa. Mutta kaikki oli\nturhaa. Yö kului, eikä kadonneita kuulunut, ei näkynyt.\n\nSaaliiksi saatujen valaiden paloittelu oli sillävälin täydessä\nkäynnissä. Silava irroitettiin suurina viiluina ja nostettiin kannelle\nerityisten vipulaitosten avulla, jonka jälkeen keittäminen heti\nalkoi, jottei aikaa hukattaisi hetkeäkään ja jotta rasva saataisiin\nmitä pikimmin talteen, sillä näillä leveysasteilla se on kovin\nherkkää pilaantumaan. Suuria tulisoihtuja, joissa polttoaineena oli\nvalaanrasva, riippui jonkinlaisessa rautavanteista kyhätyssä häkkyrässä\nlaivan ulkopuolella valaisten hurjannäköistä, vilkasta näytelmää\nveripunaisella loimellaan. Jo ennen puoliyötä oli toinen jättiläisvalas\nkuorittu, ja raskaalla, jykevällä rasvakoukulla nostettiin kannelle\nhirmuisen suuri pää, sitten kun se ensin oli vedessä irroitettu\nselkärangasta. Laiva ihan kallistui sen valtavasta painosta.\n\nPäivän koittaessa, kun koko miehistö taas oli ankarassa työssä\ntoisen valaan kimpussa, lähetettiin jälleen pari harpuunimiestä,\nkumpikin varustettuna kaukoputkella, mastoon tähystämään. Turhaan he\ntarkastelivat auringon nousuun asti taivaanrantaa joka suunnalta. He\neivät löytäneet niin mitään. Mutta vihdoin ensimäisen harpuunimiehen\nsilmä keksi tumman pisteen, joka näkyi nyt kirkkaansäihkyvällä\nulapalla. Välimatka oli tosin hyvällekin kiikarille liian pitkä, jotta\nmitään yksityiskohtia olisi erottanut, mutta asiasta ilmoitettiin\nkuitenkin kapteenille, joka heti kiipesikin ylös. Joka tapauksessa\nui vedessä jotakin, olipa se mitä hyvänsä; mutta se oli liiaksi\ntuulen yläpuolella. Laiva oli kai yöllä ajautunut sen ohitse. Toinen\nharpuunimies määrättiin lähtemään veneineen ottamaan siitä selkoa.\nEllei se ollutkaan kaivattu vene — sillä veneeltä se ei näyttänyt —\nsaattoi se olla kuollut valas, jota kannatti käydä katsomassa ja joka\nmahdollisesti voi johtaa kadonneitten jäljille, sillä jos se oli heidän\niskemänsä, oli sillä joka tapauksessa laivan harpuuni eli »rauta» vielä\nruumiissaan.\n\nKäsky huudettiin mastosta kannelle, ja muutaman minuutin päästä\nlaskettiin vesille vene, joka neljän airon kiidättämänä lähti vinhalla\nnopeudella siihen suuntaan, jota päämastossa oleva viittakori osoitti.\nMutta kapteeni jäi vielä mastoon pitääkseen kiikarillaan silmällä äsken\nlöydettyä pistettä, jottei se pääsisi katoamaan, ja nähdäkseen mitä\nvene sai aikaan.\n\nNoin puolisen tuntia oli tämä jo kulkenut seuraten ainoastaan laivasta\nannettua merkkiä, itse näkemättä edessäpäin mitään. Mutta silloin\nkeulassa seisova harpuunimies vihdoin luuli erottavansa suoraan\nedessään tumman esineen ihan veden pinnassa, Viittakorikin, joka nyt\nvedettiin takaisin laivaan, osoitti heidän olevan oikealla suunnalla\nEikä kestänyt kauan, ennenkuin harpuunimies yhtäkkiä kääntyi puolittain\nsoutajiin päin ja huusi, osoittaen kädellään eteenpäin:\n\n»Vetäkää, pojat, vetäkää minkä jaksatte — tuolla on totisesti ihminen,\njoka seisoo lautalla tai veneessä tai jossain sentapaisessa — vetäkää\nlujasti, sillä minusta näyttää, että tulemme ihan viime tingassa!»\n\nSitten hän kajahutti kovaäänisen »hoi!»-huudon, koettaen herättää\nvastahuutoa. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Miehet soutivat\nkaikin voimin, niin että airot olivat taittua, ja vinhasti läheni\nteräväkeulainen, solakka vene kummallista maaliansa vaahdon kohistessa\nkokassa.\n\n»Mies siellä on, mies!» huusivat nyt soutajatkin, jotka uteliaina\nkatsoivat taakseen. »Lempo vieköön silmäni, ellei se ole Patrik!»\nmörähti peränpitäjä ojentautuen suoraksi seisomaan perämela kädessä.\n\n»Patrik, jumaliste!» huusi nyt harpuunimieskin. — »Mutta missä toiset\novat?»\n\nUudistettu kysymys hävisi yleiseen hämmästyksen huutoon, kun he\nlähemmäksi päästyään tunsivat haaksirikkoisessa todellakin neljännen\nharpuunimiehen, nuoren irlantilaisen Patrikin, mutta lisäksi näkivät,\nettei hän ollutkaan millään lautalla eikä kaatuneen veneen pohjalla,\nvaan kuolleen valaskalan selässä polvillaan. Valas oli painunut\nmuutaman tuuman vedenpinnan alle. — Vasemman kätensä ympäri mies\noli kietonut köydenpätkän, jonka toinen pää oli kiinni harpuunissa,\nmikä vielä oli pedon ruumiissa pystyssä. Vain siten oli hän voinut\npysytellä liukkaalla paikallaan. Oikeassa kädessään oli hänellä\nharpuunin varsi, jonka hän oli leikannut köydestä irti ja jota hän\npiteli niin kouristuksentapaisesti, ettei tahtonut hellittää siitä\nvielä silloinkaan, kun vene laski hänen viereensä ja kaikkien kädet\nojentuivat häntä auttamaan.\n\nMies parka oli kalmankalpea eikä saanut ääntäkään suustansa — vieläpä\nhänen katseensakin harhaili villinä ja tuijottavana toverista toiseen,\nikäänkuin hän ei olisi enää tuntenut heitä. Koneentapaisesti hän vain\nnousi astuakseen veneeseen, mutta lysähti heti tajuttomana kokoon, kun\ntunsi allansa tukevan pohjan. Hän oli viettänyt hirveän yön, ja meidän\non nyt palattava takaisin siihen hetkeen, jolloin hän veneineen jätti\ntoiset lähteäkseen tavoittamaan laumasta eronnutta yksinäistä valasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValas oli noin viidensadan askelen päässä, kun he kääntyivät soutamaan\nsitä kohti, ja välimatka lyheni, kun se sukelsi useita kertoja ja\nsitten taas verkalleen nousi pinnalle, aavistamatta vihollisten tuloa.\nSe kääntyi yhä enemmän tähänastisesta suunnastaan, aikoen mahdollisesti\npalata laajassa kaaressa äskeiselle temmellyspaikalleen; mutta sitten\nse jälleen muutti suuntaa ja alkoi uida tuulen ja virran mukana suoraan\nlänttä kohti. Patrik, neljännen veneen harpuunimies, nostatti purjeen,\ntuulen käydessä myötäiseksi, voidakseen nopeammin ja äänettömämmin\nseurata valasta. Mutta tämäpä — joko sitten omaksi huvikseen tahi\nmahdollisesti saatuaan kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihiä\nvihollisesta — lisäsi vauhtiansa niin, että vene suotuisasta tuulesta\nhuolimatta pääsi vain hyvin hitaasti lähestymään. Ja lopulta, kun oli\nsuurella vaivalla päästy miltei heittovälin päähän, valas yhtäkkiä\nsukelsi, ja seuraavassa tuokiossa vene kiiti yli sen paikan, mihin peto\noli uponnut ja missä vesi vielä pyöriskeli häränsilminä.\n\n»Purje alas!» kajahti silloin ripeästi ja varmasti harpuunimiehen\nkäsky. Pieni raakapuu putosi silmänräpäyksessä, vene hiljensi\nvauhtiaan, ja peränpitäjä nousi esimiehensä viittauksesta seisomaan,\nharpuuni kohotettuna, ollakseen valmiina heittämään oitis, niin pian\nkuin valas jälleen näyttäytyy. Itse hän kyllä epäili onnistumista,\narvellen ettei peto tällä kohtaa nouse pinnalle, ja osoitti kädellään\nkauemmaksi eteenpäin, katsoen kysyvästi harpuunimieheen. Mutta tämä,\nvaikka oli vuosiltaan nuori, oli kuitenkin vanha valaanpyytäjä,\nja päättäen siitä tavasta, millä valas oli sukeltanut, piti hän\nedelleen varmana, että se oli vain hetkeksi pysähtynyt tähän ja että\nse pitemmälle sukeltamatta oli pian jälleen nouseva pinnalle. Purje\nlepatti velttona mastoa vasten, ja harpuunimies piti vielä kiinni\nsen nostoköydestä, ettei hukkaisi hetkeäkään, jos takaa-ajoon olisi\nvielä pakko ryhtyä. Sillaikaa miehet, jotka oli kaiken varalta taas\npantu hiljalleen soutamaan, katselivat tarkkaavaisina allansa olevaan\nkirkkaaseen veteen, mielessä epävarma toive, että saisivat nähdä veden\nalla uiskentelevan pedon ja voisivat sen mukaan määrätä suuntansa.\n\n»Tuolla ui jotakin!» huudahti äkkiä eräs miehistä tukahutetulla,\nkauhunsekaisella äänellä. »Tuolla ihan allamme — se nousee!»\n\n»Hst!» varoitti päällikön ääni. »Hiljaa — hiljaa, muuten se pelästyy ja\nkarkaa! Missä?»\n\n»Tässä ihan — nyt se nousee!» kirkaisi kolme tai neljä ääntä yhtaikaa,\nja miehet tarttuivat vaistomaisesti airoihin.\n\n»Takaisin — huovatkaa — henkenne edestä!» kiljahti samassa\nharpuunimieskin, joka laidan yli kumartuneena näki vaaleanvihreän\njättiläisruhon nousevan syvyydestä salaman nopeudella. Hän ymmärsi\nhyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos merihirviö noustessaan\nhiukankin hipaisisi venettä. Miltei samassa silmänräpäyksessä airot\nläiskähtivät veteen, mutta vene oli tuskin ehtinyt peräytyä yhden\npituutensa vertaa, kun mahtavan kaskelotti-valaan jättiläiskokoinen,\ntylppä pää jo kohosi vedenpinnalle, hirveä, kaltainen kita\npuoliavoimena. Samassa se ponnahutti itsensä ilmaan ja syöksyi heti\nsen jälkeen huimaa vauhtia eteenpäin, puhaltaen kummallekin puolelleen\npaksun usvasuihkun, paetakseen vierasta esinettä, venettä, jonka se\ntietysti oli heti nähnyt.\n\nVeneen keulassa seisoi peränpitäjä keihäineen, ihan tuon »rasvavuoren»\nyläpuolella, joka suorastaan kohosi hänen jalkainsa alta; mutta\nhänen käsivartensa vapisi, eikä hän uskaltanut näin läheltä viskata\nkeihästään jättiläispetoon, joka yhdellä ainoalla iskulla olisi voinut\nlyödä liiskaksi koko venekunnan. »Heitä — heitä, tuhat tulimmaista!»\nkiljui Patrik, välittämättä ollenkaan vaarasta ja ajatellen tällä\nhetkellä ainoastaan sitä, että saalis oli tuossa miltei käden\nulottuvilla. »Sinähän riivattu päästät sen ihan käsistä!» Ja siepaten\noman keihäänsä näytti hän hurjalla ilolla odottavan hetkeä, jolloin\nsaisi lennättää terävän raudan pedon rintaevän juureen.\n\nPeränpitäjä epäröi vielä, mutta ainoastaan lyhyen tuokion; sillä jos\nhän olisi päästänyt suotuisan tilaisuuden käsistään, olisi ollut\nepävarmaa, tokko säikytetty valas olisi enää ensinkään palannut Purje,\njonka harpuunimies oli heti kiskaissut ylös, pullistui tuulesta, ja\nvene syöksähti harpuunimiehen ohjaamana täyttä vauhtia pakenevan pedon\nperään. Ja samassa suhahti harpuuni nuoren englantilaisen väkevän\nkäden lennättämättä ja upposi valaan selkään tarttuen kiinni sitkeään\nsilavaan. Vks-kaks oli purje laskettu alas, airot vedetty sisään ja\nperänpitäjä lennähti keulasta paikallensa peräsimen ääreen luovuttaen\nkeulapaikan harpuunimiehelle, jonka tehtävänä oli antaa valtameren\nhirviölle surmanisku. Harpuunimies on näet valaanpyyntiveneessä\nensimäinen johtaja, peränpitäjä toinen. Pyynnin alussa he ovat\nvaihtaneet paikkaa tai oikeammin sanoen eivät ole vielä asettuneet\noikeille paikoilleen; sillä harpuunimies ohjaa veneen valaan kupeelle,\nmikä kysyy erittäin varmaa ja harjaantunutta kättä, ja peränpitäjä\nseisoo silloin keulassa varustettuna köydeliisellä harpuunilla, jolla\npeto on ensin iskettävä ja saatava kiinni. Mutta heti kun harpuuni on\ntarttunut valaan selkään ja peto siten on tullut vangituksi, asettuu\nvarsinainen harpuunimies paikallensa veneen keulaan, kädessään keihäs\n(oikea heittokeihäs ilman väkäsiä), millä surmanisku on annettava;\nkeihään täytyy osua juuri rintaevän takana olevaan tummahkoon\nsyvennykseen, sillä vain siten voidaan tämä mahtava eläin haavoittaa\nkuolettavasti.\n\nKöysi, johon harpuuni oli kiinnitetty, purkautui suhisten ulos aukosta,\njoka tarkoitusta varten oli tehty veneen keulaan, ja vene syöksyi\nhuimaa vauhtia eteenpäin sinne tänne vääntelehtivän valaan perässä.\nPatrik seisoi nyt keulassa, heittokeihäs koholla, ja miehet lappoivat\nkaikin voimin köyttä sisään, vetääkseen pienen aluksensa vangitun pedon\nluo, jolle nyt oli annettava surmanpisto.\n\nVihdoin oli päästy sen kupeelle; Patrik taivuttihe taaksepäin, ja\nsamalla kun jättiläispedon pyrstö iski veteen aivan heidän vieressään\nja valas otti vauhtia paetakseen vaaraa, suhahti kuolettava teräs\nsen pehmeään kylkeen upoten siihen syvälle. Silmät voitonriemusta\nvälähtäen kiskaisi harpuunimies aseensa takaisin uudistaakseen piston,\nmutta samassa valas teki kuolonkamppauksessaan äkillisen ja raivokkaan\nkäännöksen, niin että syntyi kuohuva ja kihisevä hyökyaalto.\n\n»Sakeaa verta, sakeaa verta!» huusivat miehet riemuiten, mutta\n»Takaisin!» kiljaisi harpuunimies. Peränpitäjä viskautui koko\npainollaan melaansa vasten ja ponnistautui kauas laidan ulkopuolelle\nsaadakseen keulan äkkiä kääntymään. Mutta ennenkuin miehet ennättivät\nviskata airot hankaimiin, ryntäsi ärsytetty peto, joka nyt näki\nvainoojansa ihan edessään, kita auki heitä päin. Se ponnahti korkealle\nvedestä, jättiläiskita ammollaan, ja juuri veneen kääntyessä se iski\nhampaansa sen keskikohtaan ja puristi leukansa yhteen pirstoen ohuet\nlankut ikäänkuin ne olisivat olleet paperia.\n\nPatrik näki vaaran ja oivalsi heti paikalla, mikä heitä uhkasi.\nLevollisena ja varmalla kädellä hän kuitenkin vielä singahutti\nkeihäänsä suoraan vihollisen silmään puhkaisten sen — mutta venettä\nhän ei sillä saanut pelastetuksi. Raivoisa peto tuskin enää tunsikaan\nuutta haavaansa kuolinkamppailussaan; sakeaa, tummaa verta purskuttaen\nja koston vimman villitsemänä se puri veneen murskaksi, ja tuokion\nkuluttua uiskenteli kuohuvassa, verisessä vedessä sekaisin pirstaleita\nja ihmisiä, jotka itsesäilytysvaistonsa ohjaamina haparoivat\nlaudanpalasia käsiinsä.\n\nPatrik itse oli veteen suistuessaan vaistomaisesti ja\nkouristuksentapaisesti tarrautunut köyteen, joka oli kiinnitetty\nharpuuniin. Se kietoutui hänen käsivartensa ympäri ja veti hänet\ntuokion kuluttua valaan perässä verisen kuohun halki aavalle ulapalle\nja sitten veden alle. Hän olisi ollut hukassa, jos pedon henki olisi\nsäilynyt muutamia sekunteja kauemmin. Mutta ensimäinen heitto oli ollut\nkuolettava; valas kohosi jälleen pinnalle, ui pari pientä kierrosta,\npieksi aaltoja jättimäisillä evillään ja jäi sitten kuolleena\nhiljalleen ajelehtimaan veristen aaltojen mukana.\n\nPatrik, joka oli jälleen päässyt ilmaa hengittämään ja tahtomattaan\njoutunut kuolleen valaan hinausköyteen, veti sitten ripeästi itsensä\nveden pinnalla uiskentelevan jättiläisruhon luo ja tarttuen siinä\nvielä pystyssä törröttävään harpuuniin heilautti itsensä valaan\nselkään. Samassa kajahti hänen takanaan hurja huuto. Hän kääntyi\nkauhistuneena katsomaan — hätähuuto tuntui aivan erityisen kamalalta\nja pöyristyttävältä. Hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä, kun hän\nvähän matkan päässä takanaan erotti kahden haikalan tummat selkäevät,\njotka liikkuivat sinne tänne, samalla kun aivan lähellä häntä veden\nloiskina ja aaltojen pieksiminen osoittivat paikkaa, missä eräs hänen\ntovereistaan taisteli kuolonkamppailuaan kolmannen pedon hirmuisissa\nhampaissa.\n\nKuten korppikotkat joka haaralta kokoontuvat kuolevan eläimen\nympärille, niin nousevat syvyydestä haikalat äkkiä ja odottamatta\nuimarin tuhoksi, ja mihin ne kerran ovat iskeneet kiinni, se pysyy\nniiden omana ja sen ne pitävät kuin rautaisissa pihdeissä pyöriskellen\nvinhasti ympäri.\n\nSiellä täällä ajelehti vielä joku poloinen haaksirikkoinen joko\ntarrautuneena veneenpirstaleihin tai airo kädessä pysytellen pinnalla;\nmutta vain kolme oli enää hengissä kaikista niistä voimakkaista,\nelämänhaluisista miehistä, jotka vielä muutama minuutti sitten olivat\nrohkeasti ja uhmaten katsoneet vaaraa silmiin, ja meren hyeenat\nraivosivat heidän keskuudessaan. Mitä auttoi siinä voimaton nyrkinisku,\nmitä vihlova epätoivon huuto — se oli vain suloista soitantoa noiden\nkylmien, hirmuisten, kissansilmäisten, jättiläisvoimaisten petojen\nkorville, ja verinen vaahto, joka hetken kuluttua uiskenteli meren\npinnalla, oli poloisten käärinliinana ja haudan osoittajana.\n\n»Tämä on hirveää!» voihkasi Patrik, joka töin tuskin jaksoi pysytellä\nhäntä vielä suojelevan valaanruumiin päällä. — »Hirveää on kuolla\nnäin, saamatta apua mistään!» — Ja silmä etsi epätoivoisena pelastavaa\nlaivaa, joka risteili kaukana, kaukana taivaanrannalla, lähestyen\ntoisia veneitä. Ja jospa siellä toverit häntä kaipaavatkin ja etsivät,\nja jos he, kun eivät enää löydä venettä kaukoputkella, risteilevät\ntäällä vaikka päiväkausia — mitä se häntä auttoi? — Hänellä oli enää\naikaa vain jokunen tunti, ehkä ainoastaan muutama minuutti, ja hänen\npyövelinsä ilakoivat hänen ympärillään, milloin poukahtaen ilmaan,\nmilloin sukeltaen veden alle. Ne olivat vastikään saaneet tyydyttää\nhurjaa himoansa, mutta se himo oli sammumaton.\n\nKauhuissaan hän peitti silmänsä kädellään, miltei unohtaen oman\nvaaransa, päästäkseen vain näkemästä toveriensa kuolinkamppailua\n— samaa kohtaloa, joka häntä itseänsä odotti. Mutta veden sihinä\nja polskahtelu hänen ympärillään pakotti hänet lopulta kuitenkin\najattelemaan omaa pelastustaan tai ainakin viivyttämään tuhon tuloa\nvalmistaakseen edes jotakin tilaa avun saapumisen mahdollisuudelle.\nItsesäilytysvaisto turvautuu viime hetkeen saakka oljenkorteenkin.\n\nValaan selässä oleva harpuuni, jonka hän varmuuden vuoksi painoi vielä\nsyvemmälle, oli tukena, jonka avulla hän saattoi pysytellä liukkaalla,\nsileällä pinnalla luisumatta veteen. Pari kertaa hän tosin oli\najatellut kaivaa raudan irti, käyttääkseen sitä puolustusaseena ahnaita\nhaikaloja vastaan, mutta oli lopulta kuitenkin luopunut siitä tuumasta.\nSillä jos aallot olisivat huuhtaisseet hänet valaan selästä veteen,\nolisi teräväkin ase ollut riittämätön turva nopeaa haita vastaan, joka\nhyökäten milloin Hiiltäkin suunnalta olisi viimein kuitenkin saanut\nuhrinsa kiinni ja mahdollisesti isketyistä haavoistakin huolimatta\nvienyt hänet muassaan syvyyteen.\n\nMutta yhden asian hän saattoi tehdä. Harpuunin varsi, lyhyt, jykevä,\nparin tuuman paksuinen tammiseiväs, oli vielä terässä kiinni. Hän\nirroitti sen ja katkaisi sen toisessa päässä olevan köyden vyössään\nolevalla lyhyellä veitsellä, jommoinen kaikilla merimiehillä on\naina mukanaan. Sitten hän solmittuaan köyden harpuunirautaan kiinni\nkääräisi sen vasemman kätensä ympäri, saadakseen varmemman tuen,\nja tarttui iloisen itseluottamuksen täyttämänä oikealla kädellään\ntukevaan seipääseen, asettuen hammasta purren ja uudestaan elpyneellä\nrohkeudella odottamaan vihollisen ensi hyökkäystä. Sitä sai kuitenkin\nvarrota verrattain kauan.\n\nHaikalat olivat toistaiseksi kylläisiä, ja vain leikitellen ne\nuiskentelivat veren punaamissa aalloissa himoitsematta uutta saalista.\nVeren seassa uiskennellessa niiden vainukin tylsistyi, ja monta kertaa\nne koettivat, vaikka turhaan, tarttua hampaillaan valaan liukkaaseen,\nleveään ruumiiseen; tavoittelivatpa ne laiskasti ja veltosti veneen\npirstaleita ja airojakin, joita ajelehti vedessä, pitivät puupalasta\nhetken ajan kidassaan tai työntelivät sitä edellään pyöreällä,\nlapiomaisella yläleuallaan.\n\nOnneksi oli jotenkin tyven; vain itäpasaati nostatti pieniä laineita,\njoissa valaan ruho hiljalleen keinui ylös ja alas. Haikalat eivät\nolleet vielä tulleet niin lähelle, että olisivat nähneet miehen, tai\njos olivatkin nähneet, niin eivät välittäneet hänestä, ja hän toivoi jo\nmahdollisesti saavansa olla rauhassa paikallaan, kunnes laiva tulisi\npelastamaan hänet tahi edes lähettäisi veneen. Mutta missä laiva\noli? — Hyvä Jumala, ei pelastuksen toivoakaan vielä pitkään aikaan;\nsillä näinkin pitkältä matkalta merimiehen silmä erotti, että laiva\nkulki hänestä poispäin, pyrkien vastatuuleen. Toiset veneet olivat jo\npalanneet, ja kun valaat oli kiinnitetty laivan syrjiin, ei enää ollut\nmahdollista ruveta häntä etsimään.\n\nAurinko paistoi tulikuumasti hänen päälaelleen, ja hänen kielensä\ntarttui kitalakeen kiinni. Vettä! Vilpoisat laineet kostuttivat hänen\njalkojaan, ja näinkö sitten kuitenkin täytyi tässä nääntyä? Hän\nlaskeutui polvilleen ja pesi otsansa, ohimonsa, silmänsä ja huulensa\nsaadakseen viileyttä hehkuvassa helteessä. Suojellakseen päätänsä\npolttavilta auringonsäteiltä solmi hän sen peitteeksi nenäliinansa,\nsillä haaksirikossa hän oli kadottanut lakkinsakin.\n\nMutta tämä liikunto nähtävästi kiinnitti erään haikalan huomion\nhäneen; vaikka peto olikin ylen kylläinen, ei se kuitenkaan voinut\nhillitä raateluhimoaan. Kun mies kohotti päänsä, näki hän, että eräs\nkaikkein suurimmista ympärillä risteilevistä tummista selkäevistä\nlähestyi häntä ripeällä vauhdilla. Hän ennätti tuskin suoristautua ja\nkohottaa aseensa lyöntiin, kun noin kolmentoista jalan pituinen venkale\njo syöksähti suoraan häntä kohden ja yritti nousevan aallon mukana\nponnahtaa valaan selkään temmatakseen sieilä-olijan alas. Mutta vaaran\nkeralla palasi merimieheen entinen reipas, huimapäinen rohkeus. Raskas\nharpuuninvarsi oikeassa kädessä ja tukiköysi vasemman käden ympäri\nkierrettynä hän läimäytti vedestä esiinpistäytyvää petoa päähän niin\nvimmatun voimakkaasti ja taitavasti, että hai puoli pyörryksissä luisui\ntakaisin ja upposi, ennenkuin hän ehti iskeä uudelleen. Mutta melu,\nloiske ja lyönti oli houkutellut toiset pedot paikalle, ja vaikkeivät\nne kohta suorastaan hyökänneetkään urhean ihmislapsen kimppuun, joka\nuskalsi niitä uhmata niiden omassa elementissä, uiskentelivat ne\nkuitenkin hänen ympärillään yhä pienenevässä kehässä ja tulivat pari\nkertaa niinkin lähelle, että hän sai tukevalla seipäällään kolhaistuksi\nniitä kiduksien yläpuolelle ja siten annetuksi pienen muistutuksen\nvastaisen varalle. Mutta hai on ahnaan uppiniskainen otus, ja vaikka\nsitä pahoinkin haavoittaisi, palaa se yhä uudelleen vainuamansa saaliin\nluo, niin kauan kuin voimia vähänkin on jäljellä. Niinpä tässäkin.\nKerran toisensa jälkeen sai raskas seiväs huomauttaa pedoille, ettei\ntässä ollut mitään niitä varten, ei ainakaan niin kauan kuin nuori\nirlantilainen vielä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan\nnälkää ja janoa, polttavaa auringonpaistetta ja kauhean vaaran\nsynnyttämää lakkaamatonta hermojännitystä vastaan.\n\nEntä laiva? — Sieltäpäin ei ollut pelastuksen toivoa. Yhä alemmaksi\nlaski aurinko, ja ylen kaukana oli vielä laiva välkkyvine purjeineen.\nMutta ympärillä uiskentelevat pedot kävivät yhä himokkaammiksi ja\nkoettivat tuontuostakin, vaikka turhaan, iskeä hampaansa valaan\nsitkeään nahkaan. Ja kun tähdet idässä syttyivät ja vähitellen\nlevisivät yli koko taivaankannen, näki hän niiden loistavien säteiden\nväreilevän fosforivälkkeisessä vedessä, haikalain uiskennellessa hänen\nympärillään yhä ahtaammassa kehässä. Yön tulo lisäsi hänen asemansa\nvaarallisuutta.\n\nHyvin hän tunsi laivansa merkkilyhdyt, jotka oli kadonneita\nvarten ripustettu mastoihin. Kun tuli pilkkopimeä, näki hän myös\nrasvasoihtujen punaisen loimon, vieläpä raaninkeitto-uunienkin himmeän\nvalohohteen, joka heijastui piukoitetuista purjeista. Mutta mitä se\nhäntä auttoi? Miten hän olisi saattanut toivoa, että hänet laivasta\nhuomattaisiin sysimustassa yössä ja että hänet voitaisiin pelastaa ja\nvapauttaa hirveästä asemastaan? Ja oliko ihmisvoimilla mahdollista\nkestää tätä kauheutta huomisaamuun asti? Hän jaksoi tuskin enää\npysytellä jaloillaan ja etsi vähäistä lepoa edes siitä, että laskeutui\npolvilleen kummalliselle lautalleen minuutin ajaksi tai niin kauaksi\nkuin pedot kulloinkin jättivät hänet rauhaan. Koettipa hän kerran\n— vain yhden ainoan kerran — oikaista itsensä pitkäkseenkin veden\npeittämälle alustalle. Turha toivo! Kiusanhenget eivät antaneet hänelle\nrauhaa, ja läheltä piti, etteivät ne yllättäneet häntä, tarttuneet\nkiinni ja temmanneet alas ja kuolemaan. Ahnain niistä, eräs nuori\nkala, tuskin enemmän kuin kahdeksan jalan mittainen, iski kerran\nharpuuniinkin, jonka takana hän seisoi, ja piti siitä hampaillaan\nkiinni, kunnes takaisin loiskahtava aalto jätti sen melkein kuivalle\nvalaan selkään. Mutta silloin Patrikin harpuuninvarsi kumahtikin niin\nlujasti häijyläisen kalloon, että peto huumaantuneena luiskahti alas,\nkäänsi valkoisen vatsansa ylöspäin ja upposi. Mutta toisia tuli sen\nsijalle. Välkkyvä juova, jonka ne jättivät jälkeensä mustaan veteen,\nilmaisi niiden tulon ja kehotti onnetonta joka kerta olemaan varuillaan\nja torjumaan hyökkäyksen.\n\nTunti tunnin perästä kului tässä hirveässä kamppailussa elämän ja\nkuoleman välillä. Mutta uusi toivo heräsi miehessä, kun laiva läheni ja\nhän kuuli selvästi tykinlaukauksen kajahtavan. Nyt hän saattoi erottaa\njo kannenkin, vieläpä ihmisetkin, jotka tulen valossa liikkuivat\nedestakaisin. »Hoi — hoi — hoi!» kajahti hänen hurja, epätoivoinen\nhuutonsa tovereille, jotka häntä huomaamatta olivat ajautumaisillaan\nhänen ohitseen. »Hoi, hoi!»\n\nTaas syntyi ankara taistelu elämästä ja kuolemasta, sillä kalat\nhyökkäsivät ihmisäänen houkuttelemina joka puolelta häntä kohti.\nYltympäri piirtelivät niiden tummat selät vedenpintaa. Tuontuostakin\nsattui hänen iskunsa maaliin; sitkeäpuisen seipään pää oli jo\nruhjoutunut epätoivoisista iskuista — iskuista, jotka olisivat saaneet\nhärän pyörtymään, mutta jotka haikalaan vaikuttivat harvoin enempää\nkuin että vähäksi aikaa karkoittivat sen.\n\nJa laiva? — Tuossa se kulki, miltei äänenkantaman päässä. Taas pamahti\ntykinlaukaus, ja hän käytti sitä seurannutta hiljaisuutta päästääkseen\nuuden, vihlovan hätähuudon. Noin lähellä oli pelastus ja kuitenkin niin\nsaavuttamattomissa! Tuuli puhalsi sieltäpäin; niin selvään kuin hän\nkuulikin tykinlaukaukset, vieläpä silloin tällöin luuli erottavansa\njonkun yksityisen ihmisäänenkin kannelta, oli hänen oman huutonsa\nkuitenkin mahdoton kantaa sinne asti. Vain viholliset hänen ympärillään\nse teki yhä valppaammiksi ja himokkaammiksi, ja niiden hyökkäykset\nlaajenivat laajenemistaan. — Tähän asti oli pelastuksentoivo pitänyt\nyllä hänen voimiaan ja rohkeuttaan — nyt ne menivät aivan lamaan, kun\nhän näki laivan ajautuvan ohitseen eikä voinut millään tavalla ilmaista\nlähellä-oloaan. Ainoastaan kouristuksentapainen, miltei tajuton\nitsesäilytysvaisto sai hänet vielä viimeisiin voimiin, viimeiseen\nhengenvetoon asti puolustautumaan ahnaiden petojen hyökkäyksiä vastaan.\n\nNiin kului yö. Eteläisellä taivaalla loistava Risti-tähdistö kääntyi\nhitaasti, hitaasti lanteen päin, ja kaukana idässä alkoi aamu sarastaa.\nHän näki sen vielä — näki auringon nousevan merestä, erotti jälleen\nlaivansa ääripiirteet, solakat mastot ja piukoitetut purjeet, tahtoi\nvielä viimeisen kerran yrittää antaa tietoa itsestään ja koetti\nriisua paidan yltään liehuttaakseen sitä, jotta tähystäjä sen näkisi\nmastostaan, — mutta ei jaksanut enää. Jäsenet olivat jäykät ja\nturtuneet, ääntäkään ei enää lähtenyt kurkusta, heikkoa korinaa vain.\nSilmiä poltti, päätä huimasi, ja uusi, hurja aatos välähti hänen\nmielessään kuin virvatuli aavalla merellä ja tuntui karkoittavan kaikki\navun ja pelastuksen ajatukset, kaiken toivon ja selvänäköisyyden.\n\nHän alkoi etsiä ympärillään yhä vieläkin väsymättä uiskentelevien\nhaikalojen joukosta erästä, jonka kimppuun aikoi viskautua ja\njonka aikoi surmata terävällä, lyhyellä puukollaan, samalla kun\nitse heittäytyisi kuolemaan. Se oli, tuo samainen hai, ahdistanut\nhäntä herkeämättä, antamatta hetkenkään lepoa; yhä uudelleen se oli\nhyökännyt, vaikka oli joka kerta saanut tukevasta seipäästä iskun, niin\nettä oli täytynyt peräytyä. Se oli ahnain koko joukosta, ja sille hän\ntahtoi verisesti kostaa.\n\nMutta hänen voimansa uupuivat; hirvittävä henkinen ja ruumiillinen\njännitys uhkasi lannistaa hänet. Päivännousun jälkeen eivät haikalat\nenää suorastaan ahdistaneet häntä hyökkäyksillään, sillä olihan hän\njoka tapauksessa varma saalis, mutta eivät ne myöskään poistuneet\nsurmatun valaan lähettyviltä. Hän oli vaipunut polvilleen ja seurasi\npuolittain tajuttomasti katseillaan tummien, uhkaavien selkäevien\nliikkeitä. Laivan hän oli jo kokonaan unohtanut. —\n\nPelastavasta veneestä kajahtanut äänekäs huuto vasta havahdutti hänet\nhuumauksesta. Hän näki veneen, mutta näytti tuskin käsittävän, mikä sen\ntarkoitus oli ja missä hän itse oikeastaan oli. Mutta hän oikaisihe\nkuitenkin vielä kerran — tunsi olevansa toisten käsien tukemana, kuuli\nystävällisiä, sydämellisiä, rohkaisevia sanoja ja lysähti tiedottomana\nveneen pohjalle.\n\nHarpuunimies oli tosin saanut sellaisen määräyksen, että jos hän\nsaavuttaa laivasta nähdyn tumman pisteen ja löytää kuolleen valaskalan,\ntulee hänen antaa merkki liehuttamalla mukaan otettua valkoista lippua\nja sitten jäädä paikalle odottamaan, kunnes toiset veneet ehtivät hänen\navukseen saalista hinaamaan. Mutta eiväthän he olleet aavistaneet, että\nlöytäisivät valaan selästä puolikuolleen toverinsa. Siksi hän kyllä\nantoi sovitun merkin, mutta kiinnitti sitten lipun valaan ruumiiseen,\njotta toiset veneet osaisivat paikalle, ja läksi kiireimmän kautta\nsoutamaan takaisin laivalle viedäkseen pelastetun miehen sinne.\n\nKolme haikalaa, jotka eivät tahtoneet näin helpolla luopua varmaksi\nluullusta saaliistaan, lähti seuraamaan venettä, ja harpuunimies,\njoka hyvin käsitti, kuinka ne olivat toveri parkaa hätyytelleet ja\nkiduttaneet, surmasi ne yksitellen heittokeihäällään.\n\n\n\n\nTarina nykyajalta.\n\nHolger Drachmannin mukaan.\n\n\nEräänä päivänä kävelin hietikolla Skagenin pohjoisrannalla. Ilma oli\nsumuinen, niin että majakkatornin huippua tuskin erotti. Se kohosi\nkuin suunnaton masto harmaanvalkoisten hietaharjanteitten yläpuolelle.\nPitkin ranta-matalikkoa virui hajallaan laivahylyn pirstaleita;\nulompana murtuivat tyrskyt hietasärkkiin meuruten kuin kaukainen\nkarjalauma marskimaalla. Se saattoi olla lähenevän myrskyn enne, mutta\nmyös laantuneen jälkisoitto.\n\nRannalla, jota vesi nuoleksi pitkinä, valkeina kielekkeinä, seisoi\nmuutamia miehiä.\n\nHe tuijottivat kaikki yhteen kohti ja näyttivät syventyneen jonkun\nesineen tarkastamiseen.\n\nAstuin luokse ja tervehdin. He vastasivat lyhyesti tervehdykseeni ja\njatkoivat arvelujansa.\n\n»Kuollut se kai on», virkkoi luotsi Ole Kristoffersen painellen lyhyen\npiippunsa sisällystä sormellaan.\n\n»Se on vielä nuori mies», huomautti kalastaja Sören Kappelborg. —\n»Sillä taitaa olla ihan uudet saappaat?» tuumi Jens Taneren itsekseen\npureskellen miettiväisenä mälliänsä. — »Se näyttää ruotsalaiselta»,\nvirkahti puheen lopuksi Hans Lauritsen ja kahlasi muutamia askelia\nveteen tuodakseen esineen maalle.\n\nNämä Skagenin miehet olivat vanhoja tuttujani.\n\nEsine oli rantaan ajautunut ruumis, nimetön ja koditon tuntematon,\njolla ei ollut yllään monta vaatekappaletta.\n\nVäkeä tuli lisää. Tuntematon kannettiin pois, ja ruumiinkatselmus\npantiin toimeen. Rantavouti ja tohtorikin tulivat paikalle. Tuntematon\nei näyttänyt kauan maanneen vedessä. Hänellä oli nuorekkaat, miltei\nmiellyttävät kasvot. Otsassa oli suuri kuhmu.\n\n»Onko hän kuollut äkkiä?» kysyin minä osaaottavasti.\n\n»Hm — ettäkö äkkiä —?» murahti rantavouti kääntäen ruumiin toiselle\nkyljelle. »Vaatteina mitä lie ryysyjä...»\n\nEräs toinen arveli, että mies oli saanut ohimoonsa iskun ja sen\njohdosta suistunut laivasta mereen.\n\nLääkäri aukaisi virallisesti vainajan silmäluomet ja paineli\nsilmämunaa. Hän muistutti minusta pikkupoikia, jotka leikkivät suurilla\nturskanpäillä.\n\n»Olipa tässäkin muka syytä juoksuttaa minua tänne. Näkeehän jokainen,\nettä mies on kuollut kuin kivi.»\n\nSen pituinen se ruumispuhe, minkä vainaja sai osakseen.\n\nTämä tapaus osoitti minulle, kuinka mutkattomasti tällaiset asiat\nSkagenilla toimitetaan. Kaikki ovat Herralle kuoleman velkaa. Tänään se\nvoi tavata sinut, huomenna minut, ja siksi on parasta olla sitä kovin\npaljon ajattelematta.\n\nKun toisella kertaa tapasin skagenilaiset tuttuni, puuttui yksi heistä,\nHans Lauritsen.\n\n»Minne Hans on joutunut?» kysyin.\n\nLuotsi Ole Kristoffersen paineli tapansa mukaan piipunpesän sisällystä\nalemmaksi ja teki varsipuolella merkitsevän liikkeen merelle päin.\n\n»Niinkö!» sanoin minä. »Sinnekö on jäänyt?»\n\n»Hän on turskain tykönä, jotka syövät lihat hänen luistansa», vastasi\nluotsi ja pyysi tulitikkua.\n\n»Miten se kävi?» kysyin.\n\n»Viime syksynä se tapahtui, kun olimme kuutolia ulkona. [Kuutto =\npienehkö purjealus, jota käytetään rannikkoliikenteessä.] Aalto\npyyhkäisi hänet kannelta, ja me muut kolme makasimme kolmisenkymmentä\ntuntia kuuton pohjalla mullin-mallin. Ettekö ole kuullut sitä juttua?»\n\nEn ollut, ja hän kertoi pyynnöstäni sen.\n\n»Niinkuin sanottu — ja luulin, että olitte jo itse siitä kuullut\ntai lukenut — teimme silloin kuutolla pienen matkan. Viime vuonna\npäiväntasauksen aikaan, syyskuun 27:ntenä, aikaisin aamulla huomasimme\nkuuton, jolla oli hätälippu mastossa. Oli juuri siksi valoisa, että\nsaatoimme nähdä, miten se siellä myllersi; sillä hietasärkän edustalla\nkävi jo ankara aallokko, vaikkei oikeata myrskyä vielä ollutkaan.\n\n’Kova matka noin pienelle kuntoile’, sanoin minä Sören Kappelborgille,\njoka seisoi aivan vieressäni. ’Mitähän sillä on lastina?’\n\n’Se on eri asia’, sanoi Sören. ’Mutta siellä on jotain hullusti;\nnäetkö, että lippu on puolimastossa?’\n\n’Niinpä näkyy. Onkohan laivuri pudonnut mereen? Mutta olisihan silti\nhauska tietää mitä siinä on.’\n\n’Olisipa niinkin’, vastasi Sören. ’Minä soudan Jens Tanerenin kanssa\nsinne kuulemaan miten asiat ovat.’\n\nHän ja Jens ja muutamat muut ottivat veneen ja soutivat sinne. Me\nnäimme, että he ankkuroivat kuuton ja käänsivät sen päin tuulta. Sitten\nhe palasivat laivurin ja hänen matruusinsa kanssa maalle.\n\nMiehillä oli nähtävästi vaikea matka takanaan, ja molemmat, sekä\nlaivuri että matruusi, olivat niin väsyksissä, etteivät jaksaneet\npitemmälle.\n\nLaivuri tahtoi nyt miehiä viemään kuuton matalikkojen taitse\nFrederikshavniin, ja kun oli siinä hetkinen keskusteltu asiasta,\nlupauduin minä laivan kuljettajaksi, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren\nja Hans Lauritsen lähtisivät mukaan miehistöksi.\n\nMennessäni kotiin öljytakkia hakemaan näin, että ilmapuntari laski\nlaskemistaan. Taivaskaan ei ollut kirkas, niin että saimme siis\nvarustautua ottamaan vastaan myrskyä.\n\nNo niin, ajattelin minä, on tässä ennenkin kestetty yhtä ja toista,\nniin jotta eiköhän kestetä nytkin.\n\nSitä ne toisetkin arvelivat, ja me läksimme kuuttoon sanottuamme\nhyvästit laivurille ja hänen matruusilleen, jotka olivatkin siksi\nsairaan ja viheliäisen näköiset, että hyvällä syyllä voivat uskoa\naluksensa toisten huostaan.\n\nTulimme laivaan tuossa yhdeksän tienoissa aamulla. Minä halusin odottaa\nja katsella, millaiseksi ilma tästä oikein otti muodostuakseen, ja\nniinpä me pysyimme siinä ja annoimme aluksen riuhtoa ankkuria, kunnes\nkello tuli yksitoista. Silloin ankkuriketju katkesi.\n\n’Se meni sen tien!’ sanoi Sören, joka oli vikkelin miehistä. ’Nyt ei\nkai muuta kuin purjeet ylös ja luovimaan!’\n\nNostimme pikku purjeet ja annoimme mennä pitkin rannikkoa puolipäivään\nasti. Sitten keitimme kahvia ja söimme kukin pari voileipää. Se oli\nensimäinen ja viimeinen ateria, minkä me siinä kuutossa nautimme.\n\n’Jopa myllertää pahasti!’ sanoi Jens Taneren, nuorin joukosta. Hän oli\naluksen kovasta keikkumisesta tullut merikipeäksi. Skagerrakin aallot\neivät olekaan, jukoliste, mitään leikintekoa. Mutta muuten poika teki\ntehtävänsä niinkuin muutkin.\n\nPanimme isoonpurjeeseen kolme reiviä ja fokkiin yhden.\n\n’Pienet on purjeet!’ sanoin minä. ’Mutta vielä pienemmiksi ne tulevat,\nsaatte nähdä.’\n\nKoetimme painautua oman maan puoleen, jottemme olisi joutuneet liian\nlähelle Ruotsin rannikkoa. Raskaita tuulenpuuskia ajeli pitkin merta,\ntaivas kävi pikimustaksi, ja aallot yltyivät niin korkeiksi, ettei\nmeillä hetken kuluttua ollut öljytakeistamme huolimatta ainuttakaan\nkuivaa paikkaa koko ruumiissa.\n\n’Vielä tästä pahempaakin tulee’, sanoin minä.\n\nJa tulikin.\n\nIltapäivällä raivosi kerrassaan hirmumyrsky, ja tuuli vei meiltä\nfokkipurjeen mennessään. Reivasimme isonpurjeen niin, että siitä\nmuodostui kolmio.\n\nLiivarin otimme irti ja koetimme sovittaa sitä fokin sijaan. Kappaleen\nmatkaa saimmekin sitä paikoilleen, mutta nyt oli tullut pilkkopimeä\nja meidän täytyi alituisesti pelätä, että aallot pyyhkäisisivät\nkeulavantaalla seisovan miehen mereen. Me olimme kaikki enemmän veden\nalla kuin päällä. Panimme parastamme, ja Sören ja Hans pureutuivat\npurjeeseen kiinni kuin kissat. Ja lopulla saimme kuin saimmekin\nliivarin puolittain ylös, mutta se oli tuskin ennättänyt saada tuulta,\nkun se jo pamahtaen lensi kauas pois.\n\n’Se meni sen tieni’ sanoi Sören.\n\nNyt olimme ilman kokkapurjetta, ja se on kehnoa seilaamista, kuten\nkai tiedätte. Oli säkkipimeä; me erotimme ainoastaan hyökyaaltojen\nväikkeen, kun ne syöksyivät ylitsemme niinkuin Simson filistealaisten\nkimppuun. Me ajauduimme taaksepäin, ja minun täytyi ohjata länttä\nkohden, jotta olisimme pysyneet erillämme Ruotsin rannikosta, sillä\npahin, mikä meille voi sattua, oli se, että töksähtäisimme siihen\nkiinni.\n\nOli, kuten sanottu, tullut pikimusta pimeys. Meillä oli edessämme pitkä\nyö; hirmumyrsky raivosi, ja me istuimme takapurjeen kappaleen kanssa\nyksin pienessä kuutossa, joka oli jo ottanut sisäänsä niin paljon\nvettä, että meidän täytyi ryhtyä pumppuamaan. Hyökyaalto toisensa\nperästä loiskahti ylitsemme; edestämme pimeydestä kuului räiskettä ja\npauhinaa, ja pian olivat aallot lakaisseet tuulenpuolelta kaiken, mitä\nsiellä oli pystyssä seisovaa. Minä peilasin juuri Skagenin majakan noin\nviiden penikulman päässä kaakossa, ja Hans ja Sören istuivat takanani\npaukutellen käsiänsä lämpimikseen, kun taas Jens Taneren makasi\nkajuutassa, sillä poika parkaa vaivasi kamala merikipu. Silloin tulee\nhyökyaalto ja murtuu takanamme kahtia.\n\n’Ruori alas!’ karjaisee Sören. Ja minä väännän ruorin tiukkaan alas,\nmutta silloin oli aalto jo päällämme. Se pyyhkäisi kajuutankannen\nikäänkuin miehen päästä hatun, ja me kuulimme, miten vesi syöksyi\nkajuuttaan.\n\nJens ponnahti ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän unohti koko merikivun\nja huusi, että kuutto uppoaa.\n\nSitä se tosin ei tällä kertaa tehnyt. Me saimme pelastetuksi\nkajuutankannen, joka uiskenteli meressä, ja panimme sen takaisin\npaikalleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi. ’\n\nPumppuaminen ei muuten ole hullumpaa työtä. Siinä lämpiää sormet, ja se\npitää mielen virkeänä.\n\nPuoliyön tienoissa näimme purjelaivan, joka tulla porhalsi takaapäin\nihan meitä kohden. Me puhalsimme sumutorveen varoittaaksemme sitä,\nmutta emme saaneet mitään vastausta. Se lasketti tuulen alta meidän\nohitsemme niin läheltä, että erotimme sen rungon ja taklauksen ja\nnäimme, että se oli kuunari. Niin, selvä jumalan ihme, ettei se ajanut\nmeidän ylitsemme.\n\nPanimme pumput taas käyntiin ja olimme saaneet kuuton jotakuinkin\ntyhjäksi, kun minä jätin peräsimen Hans Lauritsenille ja pistäysin\nSörenin kanssa kajuuttaan sytyttämään piipun ja saamaan jotain\nsydämenvahvistusta lämpimikseni. Jens oli taas makuulla ja kamppaili\nmeritaudin kynsissä.\n\nMeidän lähtiessämme virkkoi Hans peräsimen äärestä:\n\n’Olisi hauska tietää mitä kello on. Yö on pitkä ja pimeä; tuntuu, kuin\nse ei ottaisi ollenkaan loppuakseen!’\n\nNe olivat viimeiset sanat, mitä kuulimme hänen suustaan.\n\nPäästyämme kajuuttaan seisoin minä hajasäärin ladaten piippuani. Jens\nmakasi kirstupenkillä, ja Sören istuutui hänen viereensä ja raapaisi\ntulitikulla valkeaa.\n\n’Mitäs sulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä ja pyysin tulta.\n\nJuuri kun tulitikku oli syttynyt palamaan, kuulimme ylhäältä kannelta\nhyökyaallon jysähdyksen.\n\n’Jos se tämän kestää, niin kestää enemmänkin’, huusin minä, sillä se\noli raskain hyökyaallon jysähdys, minkä muistin ikinä kuulleeni.\n\nJa samassa silmänräpäyksessä tulitikku sammui ja me sätkimme kaikki\nmullin-mallin yhtenä rykelmänä pimeässä ja vedessä pää alaspäin ja\nkoivet pystyssä.\n\nSören oli ensimäinen, jolta lähti sana suusta:\n\n’Kuutto on ylösalaisin. Nyt ollaan elävältä haudatut.’\n\nPäästyämme vihdoin pystyyn seisoimme vedessä rintaa myöten. Minä\nkysyin, missä Jens oli, mutta hän ei vastannut.\n\nSitten kumarruin ja haparoin vedessä ympärilleni ja huomasin, että hän\noli tarrautunut kajuuttakaappiin kiinni.\n\nNiin me seisoimme kotvan aikaa, ja joku meistä rukoili palasen\nisämeitää, toinen puhui jotain kotiväestään ja minä puolestani tuumin,\nettä nyt sitä hukutaan, pojat.\n\nMutta silloin juolahti Sören Kappelborgin mieleen, että\nkajuutanpohjassa piti olla luukku niinkuin tällaisissa aluksissa\ntavallisesti oli. Hän kopeloi ympärilleen ja löysikin kellarinluukun,\njoka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päämme päällä,\nkuutto kun oli kumollaan, pohja ylöspäin.\n\n’Kunpa nyt olisi jotain, millä saisi murretuksi sen auki!’ sanoi hän.\n\nMinä tuin häntä, ja hän kumartui veteen ja löysi hetken kuluttua\npuupalasen, jossa oli suuri naula. Sillä hän sai luukun auki, ja me\nhuomasimme, että kohta tuli parempi olo.\n\nSitten ryhdyimme ensi työksemme auttamaan Jensiä, joka oli tarrautunut\nkaappiin kiinni keikkuen milloin sen yläpuolella, milloin alapuolella\nja ollen melkein hukkumaisillaan. Me kuulimme, kuinka hän pulikoi\nvedessä sinne tänne, ja suolaisen veden säihkyssä erotimme silloin\ntällöin hänen hahmonsa. Sören huusi hänelle käskien häntä hellittämään\nkaapista ja rohkaisemaan itsensä, mutta kun tästä ei ollut apua ja kun\nJens yhä vain pysyi viheliäisessä ja avuttomassa tilassaan pidellen\nkiinni kaapistaan, niin Sören läimäytti häntä pari kertaa kunnollisesti\nkäsivarsille ja jaloille sanoen, että riitti kai tässä jo se, että\nHans Lauritsen oli hukkunut, niin ettei hänen, Jensin, pitänyt siinä\nmaata ja läkähtyä kuin sika tynnyrissä. Sillä tavoin hän sai Jensin\njaloilleen, ja sitten minä kapusin Sörenin avulla luukusta ylös ja\nkoetin parhaani mukaan sijoittua mukavasti kellarikoloon.\n\nVarsin mukavaa ei siinä kuitenkaan ollut, se täytynee sanoa. Hädin\ntuskin mahduin kyyryssä istumaan kölin alle, kun pistin pääni polvien\nväliin ja vedin raajani koukkuun. Sain tehdä ruumiistani linkkuveitsen\ntapaisen kapineen. Mutta molemmilla toisilla ei ollut senkään vertaa\ntilaa.\n\nSören ryömi minun jäljessäni ylös. Hän pisti päänsä ja yläruumiinsa\nmolempien takimmaisten kaaripuiden väliin; toinen jalkansa oli hänellä\nmuassaan ylhäällä, toinen riippui alhaalla kajuutassa. Erityisen mukava\nei hänen asentonsa ollut, mutta pahinta oli, että hänen päänsä täytyi\nmaata kajuutanpohjalla, joka oli tältä puolen täynnä naulankärkiä\nkuin mikäkin häkilä. Sentähden hänen täytyi pitää toinen käsivartensa\nikäänkuin tyynynä, estääkseen kasvojaan saamasta naulanpistoja joka\nkerta, kun kaatunut kuutto heilahteli aalloilla. Hän arveli maanneensa\npehmeämmälläkin alustalla elämässään.\n\nJens Taneren ei päässyt niinkään ylös kuin me toiset. Hänen\ntäytyi myötäänsä seisoa rintaan saakka vedessä, pää ja käsivarret\npermantoaukossa. Mutta sen sijaan hän saattoi liikutella jalkojaan,\nja sitä hän tekikin, kun alkoi tulla vilu. Alustana oli hänellä\nkaakeliuuni, joka oli kuuton kaatuessa mennyt nurin ja vierähtänyt ihan\nkellarinluukun alapuolelle, ikäänkuin itse olisimme sen vartavasten\nsiihen asettaneet. Merikipua hän ei enää sanottavasti tuntenut. Ei hän\nainakaan puhunut siitä.\n\nYleensä emme puhuneet paljoa. Alussa Sören kyllä lausuili yhtä ja\ntoista, mutta se kai tapahtui ikäänkuin lystin vuoksi.\n\n’Täällä haisee niin peevelisti!’ sanoi hän sitten.\n\nSiinä hän oli oikeassa. Kellari oli täynnä kaikenlaista törkyä.\nOlisimme ehkä tukehtuneetkin sinne, mutta kun laivahylky keikkui\nankarasti, saimme uutta ilmaa joka kerta, kun se vaipui alas, sillä\naina kun peräkansi painui veteen, puristui ilma meidän komeroomme niin\nkovalla voimalla, että melkein lennätti meidät sijoiltamme, ja kun perä\njälleen kohosi, imeytyi ilma pois ikäänkuin uunin kautta, niin että\ntuskin saimme hengitetyksi.\n\nSiinä me sitten kyyrötimme koko yön, kunnes arvelimme, että piti olla\njo tiistai-aamupäivä.\n\n’Mitä sinulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä.\n\n’Tuossahan menettelee’, vastasi hän.\n\n’Mitä sinä ajattelet, Jens?’ kysyin taas.\n\n’Enköhän minä tässä oikeastaan ajattele setääni, joka on siellä kotona,\nvanhaa Ole Gaihedeä. Sillä äijällä oli tapana maata kaikki talvet\nsängyssään sian vieressä, että elukan olisi hyvä olla. Toivoisin\nmelkein olevani se sika.’\n\n’Ka miksei’, vastasin minä. ’Paremmatkin olot voisi olla kuin mitä\nmeillä tässä. Mutta voisipa olla pahemmatkin. Me edes elämme vielä.’\n\n’Vielä, niin!’ vastasi Sören.\n\n’Mitä sinä ajattelet, Sören?’ kysyin minä.\n\n’Ajattelen, että olisi hyvä, jos voisin riisua saappaan!. Jalassa ne\neivät minua kuitenkaan paljoa hyödytä. Paremmin voisin käyttää niitä\nnaamani ja käsieni alustana, sillä naulat pistelevät niin tuhannen\npeijakkaasti.’\n\nMinä autoin häntä saappaiden riisumisessa. Se oli kova työ, mutta\nvihdoin saimme ne jalasta ja asetimme ne hänen päänalusekseen.\n\n’Kas, se auttoi!’ sanoi hän.\n\nSitten kului taas puolikymmentä tuntia, ja arvelumme mukaan piti olla\njo aikoja sitten iltapäivä. Silloin kysyin Söreniltä:\n\n’Onko sinun nälkä, Sören?’\n\n’Ei’, vastasi hän.\n\n’Entä jano?’\n\n’Ei’, vastasi hän.\n\nPian sen jälkeen tuntui sysäys.\n\n’Sinäkö se olit, Sören?’ kysyin minä.\n\n’En. Laiva se jysähti.’\n\n’Sitten se on ajautunut karille’, sanoin minä. ’Me olemme siis Ruotsin\npuolella.’\n\n’Ah, Jumala meitä auttakoon!’ sanoi Jens.\n\n’Niin, saamme nyt nähdä, tokko hän tahtoo auttaa’, sanoin minä. ’Jos\nhän voi, niin kyllä kai hän sen tekee, mutta on siinä helkkarinmoinen\ntyö!’\n\nSamassa laivahylkymme karahti kolme kertaa perätysten lujasti kiveen,\nja silloin Sören kirkaisi ensimäisen kerran, sillä naulankärjet\ntunkivat syvälle lihaan.\n\nToisella kerralla kuulimme maston ja kokkapuun katkeavan. Kolmannella\nkerralla arvatenkin kansi kolahti kiveen.\n\nLuettuani nuo kolme sysäystä ja huomattuani, että olimme jälleen\njoutuneet syville vesille, sanoin:\n\n’Eiköhän tämä ollut Punakari? Kun pääsemme sen ohi, tulemme\nHornösva-karille, ja siihen me luultavasti jäämme kiinni.’\n\n’Se olisi hyvä’, sanoi Jens.\n\nSamassa koko peräpuoli sukelsi veden alle ja ilma tiivistyi niin, että\nme puristuimme melkein litteiksi.\n\nLuulimme, että laiva hajoaisi, ja valmistauduimme jo siihen, että\npelastus olisi tuiki mahdoton. Emme tohtineet hiiskahtaakaan, pitelimme\nvain kiinni toisistamme. Silloin hylky jälleen nousi, ja sitten seurasi\nperätysten kuusi jysähdystä, jonka jälkeen olimme taas uimavedellä.\n\n’Peijakas!’ sadatteli Sören.\n\n’Älä kiroa!’ sanoin minä. ’Sillä nyt saamme nähdä —’\n\nTuskin olin sen sanonut, kun karahdimme viimeisen kerran karille ja\njäimme siihen.\n\n’Se on Hornösva-kari!’ sanoin minä.\n\nMutta silloin lastiruuma, joka oli rikkonut kajuuttaosan, kun laiva\nviimeisen kerran törmäsi kivelle, luisui perään päin. Sörenin\ntoinen sääri joutui puristukseen ja oli vähällä musertua peräkaarta\nvasten. Hänellä ei ollut voimaa vetää sitä pois, mutta minä sain\nhousunlahkeesta kiinni ja kiskaisin jalan ylös. Ja tätä en olisi voinut\ntehdä, jos hänellä olisi ollut vielä saappaat jalassa, sillä silloin\nkorot olisivat jääneet lankkujen väliin, niin ettei jalkaa olisi saanut\npaikaltaan liikutetuksi. Ja siitä sen näkee, että on hyvä riisua\nsaappaansa ajoissa.\n\nOli tiistai-ilta, auringonlaskun aika. Kun huomasimme, että oltiin\nvahvasti karilla, menivät Sören ja Jens puolikannen etusyrjää myöten\nalas ja huusivat haljenneen peräpeilin kautta apua.\n\n’Vastaako siellä kuka?’ kysyin minä heiltä.\n\nEi vastannut, ilmoittivat he. Mutta mahdotonta olikin kuulla mitään,\nsillä irtaimet kappaleet pitivät hylyn sisässä hirveätä ryminää ja\nkatkennut masto, joka vielä oli köysistössä kiinni hylyn kupeella,\nkolisteli ulkopuolella. Ja sitäpaitsi aallot myötäänsä löivät\nkallioiden yli.\n\n’Siitä ei tule mitään!’ arvelin minä. ’Täytyy toivoa, että pysymme\ntässä kiinni huomisaamuun asti ja ettemme siihen mennessä ole\npaleltuneet kuoliaaksi.’\n\nSören oli toista mieltä. Hän tahtoi ryömiä ulos kalliolle huutamaan\napua, koska sanoi arvelevansa, että lähitienoilla oli veneitä.\n\n’Ruotsalaiset ovat kai nähneet meidät’, sanoi hän. ’Niillähän on silmät\nkuin marakatilla.’\n\nMutta minä hartaasti pyysin häntä jäämään.\n\n’Kun olemme näin kauan pysyneet yhdessä’, sanoin, ’niin pysytään vielä\ntämä yökin. Sinä olet meistä vahvin; me saatamme tarvita sinun voimiasi\npäästäksemme huomisaamuna tästä ruumisarkusta ulos. Jos sinä nyt menet\nkalliolle, niin joudut ihan suotta meren saaliiksi, niin totta kuin\nminä olen luotsi Ole Kristoffersen Skagenilta.’\n\nSilloin Sören ja Jens ryömivät takaisin sisään. Mutta nyt, kun Sören\noli saanut oikoa raajojaan, ei hän enää voinut kestää entistä asentoaan\npoikkiteloin kaaripuitten päällä, naulankärjet päänaluksena. Siksi hän\nmeni alas puolikannelle ja seisoi siellä koko yön vedessä, joka ulottui\nlähelle polvia.\n\nMinä jäin kyyryksissä istumaan siihen missä olin. Tunsin, että jos nyt\ntästä nousen, niin en pysty enää asettumaan entiselle paikalleni, jos\ntulee tarvis. Sillä olin jotakuinkin yhtä pehmeä kuin mätä nauris.\n\nNiin kului tämäkin yö. Mutta nyt emme enää kyselleet toisiltamme mitä\nkukin ajatteli. Jens Taneren vain alkoi aamupuoleen höpistä jotain\nkotona olevista omaisistaan, ikäänkuin unissaan puhuen. Hän väitti\nkuulleensa ulkoa jonkun ’Petter Andersin’ huudon, joka muka oli\njohtanut hänet sellaisiin ajatuksiin.\n\nHeti sen jälkeen hän kiljaisi:\n\n’Vesi nousee, kuutto uppoaa!’\n\n’Se on vale!’ sanoi Sören. Ja sitten hän pyydysti käsiinsä laudan, joka\nuiskenteli kajuutassa, ja pisti sen ulos perästä hylyn alle. Hän näki\nsilloin, että vedessä oli vielä merisäihkyä ja että siis oli vielä yö.\nJa sitten me ymmärsimme, että olimme joutuneet tyvenille vesille ja\nettä vesi nousi eikä kuutto uponnut.\n\nMe huusimme kaikki yhtaikaa apua niin lujasti kuin jaksoimme, mutta\nvastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli\npuristuksesta miltei puolikuollut ja naulankärkien pistelemä ja repimä,\nettei hän enää jaksanut kestää niitä kovia tuskia, joita hänellä oli\nkaikissa jäsenissään. Nyt sai mennä syteen tai saveen, mutta hän tahtoi\nkoettaa päästä ulos, niin kauan kuin voimia vielä riitti siihen.\n\nMinä kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän vastasi kieltävästi ja\nsamaten Jens.\n\nSilloin Sören tarttui minua käteen ja minä Jensiä ja me kahlasimme\nvarovasti peräkannen aukkoa kohden. Siellä Sören vartoi hetkeä,\njolloin vesi juoksi ulos, kumartui hylyn alle ja onnistui tarttumaan\nperäsimeen, ennenkuin vesi jälleen virtasi sisään. Sieltä hän ryömi\nlaivan kölille.\n\n’Mitä näet, Sören?’ huusin minä hänelle.\n\n’Näen majakkatulen!’\n\n’Millaisen tulen?’ kysyin minä.\n\n’Punaisen ja valkoisen!’\n\n’Hyvä on!’ sanoin minä.\n\nSitten kuulin hänen mylvivän apua, ja minusta tuntui, kuin olisi\netäältä kuulunut vastaus.\n\n’Nyt sieltä tulee’, sanoin minä Jensille, joka seisoi vieressäni.\n\n’Jo on aikakin!’\n\nJäseneni vapisivat vilusta, samoin Jensin.\n\nMutta se seikka, että ihmisiä oli lähellä, merkitsi jo edullista\nkäännettä.\n\nSören oli laivahylkymme köliltä huomannut ruotsalaisia veneitä\nja huutanut lähinnä olevaa avuksi. Kun kalastaja, joka oli juuri\nsovittelemassa painolastia veneeseensä, kuuli ihmisäänen laivasta, jota\nkaikki olivat pitäneet ’kuolleena’, säikähti hän niin pahanpäiväisesti,\nettä pudotti raskaan painolastikiven aluksensa pohjalle ja oli vähällä\nsaada aikaan uuden haaksirikon.\n\n’Peijakas, ettekö näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia\nSkagenilta!’ huusi Sören.\n\nSitten hän astui taas veteen hylyn perään, piti vasemmalla kädellään\nkiinni peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos.\nSitten meidät korjattiin veneisiin ja me tulimme miehistön kanssa\nFjellbackan kalastajakylään. Kovin ne ihmiset olivat kilttejä meille,\nse minun täytyy sanoa, — vaikka tulimmekin sinne vain kaatuneen kuuton\nalustakomerossa —»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä kiitin kertojaa ja kysyin, eikö matkasta ollut mitään haitallista\nseurausta hänelle tai hänen tovereilleen.\n\n»Eipä erityistä!» vastasi hän. »Sitä näet ollaan sentään tottuneita\nmonenlaiseen, joskaan ei ihan sellaiseen. Pahimmin kävi Hans\nLauritsenille; mutta ei kai hänenkään nyt ole sen pahempi olla kuin\nmeidän kaikkien kerran on. Herra ottaa kunnon kalastajan hyvästi\nvastaan! Se on meidän uskomme täällä Skagenilla.»\n\n\n\n\nValtameren jättiläinen.\n\nJonas Lie’n mukaan.\n\n\nValaanpyyntilaivassa paukkuivat uuninovet auki ja kiinni; höyrypannuja\nkuumennettiin lisää, ja savu tuprusi mustana torvesta.\n\nOli ilmoitettu: »Valas näkyvissä!»\n\nKaukana näköpiirin rajalla valas tuontuostakin kohotti tumman,\njäänharmaan päänsä vedenpinnalle.\n\nSe tuli yhä selvemmin näkyviin...\n\nSaattoi arvata, missä kohdin se milloinkin ilmaantui pinnalle, ja\nsuihku nousi sen pärskyessä ikäänkuin voimakkaasta höyrykoneesta.\n\nNoin tunnin kuluttua laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja sen\nsuusta singahti harpuuni käsivarrenpaksuisine touveineen niin rajulla\nvauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se\nhankauksesta syttyisi tuleen.\n\nValas hypähti ilmaan, kun harpuunin rautakynsi oikeni ja tarttui\nväkäsineen kiinni; se oli sattunut ihan evärustoon.\n\nRuijan rannikko oli viivasuoraan oikealla viiden neljänneksen päässä,\nkun ajo alkoi, ja kulku jatkui sitten vähentymättömällä vauhdilla ja\ntiukoin touvein luodetta kohden aavalle ulapalle koko iltapäivän.\n\nHöyrylaiva laahautui valaan perässä kuohun ja pärskeen halki huolimatta\nsiitä, että sen lähes 40-hevosvoimainen kone kävi takaperin ja\nvastatuuli puski levitettyyn keulapurjeeseen. Jättiläiseläin oli tyyten\nuuvutettava, jos mieli odottaa sen antautumista.\n\nSe oli pitkäruumiinen, laiha, villi uurteisvalas, jonka hurjia voimia\nnyt saatiin kokea.\n\nMaa katosi näkyvistä. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskevan\nauringon keltainen loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi ennallaan.\nTouvi pistihe vinosti mereen ja pieksi tuontuostakin kappaleen matkaa\nedelläpäin aallonharjoja; veden pärskettä sateli myötäänsä kannelle, ja\nkeula kaivautui syvälle kuohuihin.\n\nEi ajatustakaan levolle-pääsystä sinä yönä!\n\nEikä vielä puolipäivän tienoissa seuraavanakaan päivänä mitään\nmuutosta. Laiva laahautui yhä eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat\nveden sisässä.\n\nTämä kulku näytti voivan jatkua aina Jäämeren tuntemattomille\nulapoille, ennenkuin oli toivoa jättiläisen masentumisesta.\n\nKului jälleen pitkä iltapäivä ja ilta, — menipä sitkeä, viheliäinen\nyökin, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja\nperämies vuorottelivat vahdinpidossa komentosillalla.\n\nOli laahauduttu valaan perässä neljäkymmentäviisi tuntia — lähes kaksi\nvuorokautta!\n\nJuuri kun kokki toi aamukahvia kolmannen päivä vahdin aikana, katkesi\ntouvi ja laiva menetti harpuuninsa ja sen mukana kuusitoista kyynärää\nrautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt sukelsi\nvalaan keralla syvyyteen. — — —\n\nSamana vuonna, vain joitakin viikkoja myöhemmin, kertoivat\nsanomalehdet, että suunnattoman iso valas oli nähty jossakin pienessä,\nahtaassa vuononhaarassa Norjan rannikolla satasen penikulmaa edellä\nkerrotun tapahtuman paikalta.\n\nJa se oli käyttäytynyt kerrassaan merkillisellä tavalla — liikkunut\nkoko ajan omituisen järkähtämättömällä säännöllisyydellä edestakaisin\nniin matalassa vedessä, että ihan näytti siltä, kuin se olisi hangannut\nvatsaansa pohjakiviin.\n\nMiten se oli joutunut sinne?... Kaiketi eksynyt ajaessaan sillejä\ntakaa — tai tuurakalaa — tahi rautasampea tai miekkavalasta — jotka\nkaksi eläintä kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa miltei yhtä\nsalamyhkäisinä kuin Näkki tai merikäärme.\n\nValaskalan, näkeminen herätti aika hälinän paikkakunnalla; sana\nlennätettiin talosta taloon, ja väkeä kokoontui läheisille särkille ja\nluodoille.\n\nVahinko, ettei ollut harpuuneja eikä muita pyydyksiä näin uhkean\nvieraan varalle.\n\nJa siksi paikkakuntalaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa,\nsotilaskiväärit ja vanhat pii- ja nallilukkoiset tussarit nauloistaan\nja nurkista. Syntyi yleinen maaliinammunta jättiläiseläimen maleksiessa\nedelleenkin rauhallisena matalikkoja pitkin — yhäti samaan tapaan\nhankaillen itseänsä ja joutumatta vähääkään suunniltaan luodeista,\njotka kaivoivat reikiä sen jalanpaksuisen rasvan peittämään selkään ja\nkupeisiin.\n\nKatkerasti tuntien voimattomuutensa näkivät pyydystäjät kaiken tuon\nrikkauden — satoja tynnyreitä raania ja jos mitä hyvää — uiskentelevan\ntuossa ihan silmäin edessä ja kuitenkin saavuttamattomana.\n\nValas oli saanut ainakin kaksisataa rihlapyssyn luotia silavaansa,\nennenkuin se kyllästyi moiseen kohteluun ja — kiirehtimättä — lähti\nuida vengottamaan takaisin meren ulapalle. — — —\n\nJa jossakin puolen sadan penikulman päässä etelämpänä rahvas\nmyöhemmin samana vuonna pyydysti jättimäisen jäämeren-valaan, yli\nseitsemänkymmenen jalan pituisen. Kova siinä oli temmellys karien\nkeskessä, ennenkuin sellainen hirviö saatiin nujerretuksi.\n\nValas oli näet sielläkin kulkeutunut niin kauas ja matalalle, ettei\npakoveden aikana päässyt enää takaisin.\n\nValtavan suuri uurteisvalas makasi rannalla nyljettäväksi hinattuna,\nelottomana ja puoleksi kyljellään, uurteinen, vaaleanvihreänkellahtava\nvatsa täynnä jos jonkinlaisia naarmuja, repeämiä ja haavoja, ja pää —\npienten aivojen suhteettoman iso kajuutta — kuolleena ammottaen, suu\ntäynnä hetuloita ja suurena kuin ranta-aitan puolisko. Eräs köysistä\noli sidottu sen puoleksi koholla olevaan, vielä vedessä viruvaan\njättiläispyrstöön, joka muistutti vaitamerihöyrylaivan potkuria.\n\nTarinat ottelusta ja sen jännittävistä yksityiskohdista säilyvät kauan\nsikäläisen rahvaan keskuudessa. Valaan mahtavia, kyynäränpaksuisia\nselkänikamia nähdään paikkakunnalla tukipatsaina vajannurkkain alla ja\nvaltavat karkealuiset alaleuat jossakin kakskymmenjalkaisina lankkuina.\n\nErityisesti ihmeteltiin kaikkia niitä rihlaluoteja, jotka olivat\ntunkeutuneet syvälle rasvakerroksen läpi. Ja vieläkin enemmän sitä,\nettä valaan toisessa turvonneessa, tulehtuneessa evälihaksessa oli\nkiinni uudenaikainen harpuuni, jonka varressa laahasi kuusitoista\nkyynärää rautaketjua ja kaksi sen vertaa touvia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— — Neljäkymmentäviisi tuntia oli valas laahannut perässään raskasta\nhöyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja\naaltoja, jokaisella valtavan pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen\nvoiman. Hurjassa kuoleman tuskassa tykyttävä jättiläissydän lähetti\nlämmintä, kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Ja joka\nkerta, kun eläin pistäytyi ylös hengittämään, kävi vesisuihku yhä\nverisemmäksi; pienet, ylöspäinkääntyneet silmät, jotka ovat aivan\nlähellä suupieliä eivätkä ole juuri härän silmiä suuremmat, muuttuivat\nkahdeksi veren täyttämäksi punaiseksi reiäksi eläimen kiskoessa\näärimmäisillä ponnistuksilla harpuunikoukkua ja höyrylaivaa ulapalle —\nyhä loitommaksi ulapalle...\n\nJa se kiskoi kiskomistaan vuorokauden — ja lisäksi päivän — ja vielä\npitkän, pimeän yön synkässä syvyydessä — kuoleman kynsi ruumiissaan.\n\nSilloin se tuntee yhtäkkiä — ollessaan hirmuisimman kauhun vallassa —\nettä taakka on tiposen tiessään — poissa — keventynyt...\n\nEhkä se silloin on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin\nhermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti värähyttäen suuren\nruumiinsa lihaksia; — levännyt siinä kuoleman-väsyneenä ainakin\nvuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää\nhenkeä, jolloin sen rasvahiukkaset ovat vähitellen kokoontuneet veteen\nja tehneet sen pinnan tyveneksi, ikäänkuin aaltoja olisi uudenaikaiseen\ntapaan tyynnytetty öljyllä.\n\nSe on maannut ja vain tuntenut itsensä keventyneeksi, — aluksi\nsilloin tällöin liikahuttanut eviään tai pyrstöään päästäkseen siitä\nvarmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.\n\nSolakka, sorja, pitkulainen ruumis on salaman nopeudella kiitänyt halki\ntummanvihreän syvyyden. Eläin on ikäänkuin iloiten nuolennopeudestaan\ntaivaltanut tuotapikaa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt\ntynnyrittäin napameren jodinpitoista, hyönteisiä vilisevää vettä\nhetulainsa välitse ja ruiskuttanut sitä kiihkeällä elämänhalulla\nilmaan, ryhtyen jälleen sillinajoon.\n\nVapauduttuaan höyrylaivan suunnattomasta painosta on se aluksi tuskin\ntuntenutkaan harpuunia, tuota evälihaksen alla olevaa kiusankappaletta.\nLähinnä on se vain tuntenut itsensä onnelliseksi päästyään savuavasta,\nkauheasta vihollisestaan, joka puhkui ja vaahtosi vedenpinnalla\nkouristaen rautakynnellään sen ruumista. Valaan vaisto on tuntenut\nsen kuten haavan, joka jälleen alkaa vihoitella. Ja vasta vähitellen,\nsen telmiessä meressä, alkoi harpuunin kouristus tuntua pistävältä ja\nkipeältä.\n\nJa tuska lisääntyi lisääntymistään — viikkojen vieriessä... Haavan\ntulehtuminen on kiihdyttänyt eläimen raivoon — saanut sen ryntäämään\nhuikeita matkoja, satoja penikulmia pitkin merta — pohjoiseen jäitä\nkohden, Novaja Semljan ja Jan Mainin äärille, Fär-saarille etelään...\nAlituisessa levottomuudessaan ja koettaen päästä kärsimyksistään on se\njättänyt napameren syvänteet ja mennyt matalan Pohjanmeren särkille\n— ja vihdoin epätoivon tuskassa laskettanut Norjan rannikolle läpi\nkaitaisten salmien, joihin sen turvallisuuden vaisto muuten olisi\nkieltänyt sitä menemästä, vaikka edessä olisi ollut kuinka houkutteleva\nsilliparvi.\n\nJa ahtaassa vuonossa se yhtämittaa kihnutti itseään edestakaisin\npuolisen päivää pitkin matalikkoja... lakkaamatta; tarvittiin\nkaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen kääntyi ulapalle.\n\nSe on koettanut — tämä on tietysti vain arvelu — hankaamalla poistaa\nruumiistaan harpuunin rautaketjuineen.\n\nJa seuraava epätoivoinen yritys vapautua rautakynnestä vei jättiläisen\nmyöhemmin samana vuonna surman suuhun eteläisillä rantasärkillä!\n\n\n\n"]