[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fG-S1rA1cDrAE5qlhEKQaqUdF0Eg-VugRbL0sUp5ENPU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2804,"Leivän haussa","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2804-sienkiewicz-henryk-leivan-haussa","2804__Sienkiewicz_Henryk__Leivän_haussa",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1880,1901,18569,118442,false,53825,[24,25],"Poland -- Emigration and immigration -- Fiction","United States -- Emigration and immigration -- Fiction",[27,28],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Leivän haussa\" by Henryk Sienkiewicz is a novel written in the late 19th century. The story follows Wawrzon Toporek, a Polish peasant, and his daughter Marysia as they embark on a journey to America in search of a better life, leaving behind their homeland filled with memories and challenges. The narrative delves into themes of migration, identity, and the harsh realities of immigrant life.  The opening of the novel sets the scene aboard the German ship \"Blücher,\" which is en route from Hamburg to New York. As the ship sails across the Atlantic, Wawrzon and Marysia struggle with their feelings of fear and uncertainty. Wawrzon, holding onto his daughter, reflects on their departure from Lipince while Marysia grapples with homesickness and memories of a young man named Jasko. Disaster looms as they encounter a storm, leading to a harrowing experience that tests their resolve. The initial chapters poignantly capture their conflicting emotions of hope and despair as they face the daunting unknown of their journey to America. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Talvio, Maila",258,"Puolalainen pienviljelijä ja hänen tyttärensä jättävät kotimaansa etsiäkseen parempaa toimeentuloa Yhdysvalloista. Matka valtameren yli ja elämä uutisasukkaina New Yorkissa osoittautuvat täyteen pettymyksiä ja kovaa selviytymistaistelua.","Henryk Sienkiewiczin 'Leivän haussa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2804. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEIVÄN HAUSSA\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nTekijän luvalla puolan kielestä \"Za Chlebem\" suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Merellä. — Mietteitä. — Myrsky. — Matkan määrä.\n  II. New-Yorkissa.\n III. Uutisasukkaina.\n\n\n\n\nI\n\nMerellä. — Mietteitä. — Myrsky. — Matkan määrä.\n\n\nValtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva \"Blücher\",\nmatkalla Hampurista New-Yorkiin.\n\nNeljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli\npurjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle.\nKannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista\ntasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko\nliikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja\nsulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.\n\nTuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden\nhelmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka\nlänttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja\nsyöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se\nvuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja\nheilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien\neteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja\nhalkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea,\nvaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa,\nkierrellen, kaarrellen ja vikisten.\n\nKävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan\npurjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi\nrepaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot\nvaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun \"Blücher\" läksi\nHampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli\npuhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat\npurjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä\npyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin\nvillaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti\n\"ho—ho—oo!\", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun\ntahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja\nkoneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja\nmustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.\n\nMatkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan\nperästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut,\netukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet\nsinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen\npiippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten\nkaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.\n\nSiellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari\nnuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen\ntasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: \"_Wo ist\ndes Deutschen Vaterland_?\" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään\nnäe tuota \"Vaterlandia\", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan.\nMurheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan\nvanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät\nerossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä\ntuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? — jo ensi\nsilmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.\n\nTalonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia\n(lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt\nvasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin\nkalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein\nsilmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua,\njoka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat\nharjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes\ntoisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli\nWawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan,\njottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva\nkeikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen\nperästä katkasi vanhus hiljaisuuden.\n\n— Marysia!\n\n— Jaa mitä?\n\n— Näetkös?\n\n— Näen kyllä.\n\n— Entä ihmetteletkös?\n\n— Ihmettelen kyllä.\n\nMutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui\noikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli\ntyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä\n\"armaan auringon\", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät\nitsekseen miettimään, että \"se se vaan on ihan samallainen kuin\nLipincessäkin\" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa,\nainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta\nystävältä ja suojelijalta.\n\nSillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä\nlerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta\nkapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun\nToporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan,\nalla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.\n\n— Ei ne meidän pojat tuohon pystyisi! huudahti vanhus.\n\n— No aina se Jasko siihen pystyisi mihin saksalaisetkin! vastasi\nMarysia.\n\n— Mikä Jasko? — Sobköwin Jaskoako tarkoitat?\n\n— Mitä minä Sobkówista. Smolakista tietysti puhun, tallirengistä.\n\n— Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi\nsinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän\npysyy tallirenkinä koko ikänsä.\n\n— Onhan hänellä maatilkku.\n\n— On, on, mutta Lipincessä.\n\nMarysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on\nsallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt\nalhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva\ntärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä\nnäytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia\nihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita\nrannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä\ntyötä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä,\nistuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon\npäälle.\n\n— Isä, kauvankos me vielä matkustetaan näin vettä myöten? kysyi\nMarysia.\n\n— Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan\nymmärrä katolilaisen puhetta.\n\n— Mutta miten me sitte puhutaan Amerikassa?\n\n— Etkös tiedä, että siellä on summa meidän kansaamme.\n\n— Isä kulta!\n\n— Mitä?\n\n— Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään\nparempi.\n\n— Älä sinä puhu turhia.\n\nHetkisen kuluttua Wawrzon kuitenkin virkkoi, ikäänkuin itsekseen:\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto!\n\nTytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät\nLipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt\nmenee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin,\nkuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu\nkiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme\nruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät\nkäräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt\nvahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi\npäivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan.\nKäräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi\nvenymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös:\nWawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska\nei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin\nuppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu\noli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä\nmyöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä.\nTuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen\nomaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja\nkoko vuodentulonsa — elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö\nruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.\n\nKoska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista\nelämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan.\nKapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka\npellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä\nmerten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta.\nMaata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi —\nlisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun.\nHän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti\nsaksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa\njokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä.\nJuutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli\nkäsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte\nköyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä,\nkunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi\nvahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä\nvaroilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken\nmennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten\nkerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja\npaiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi.\nMikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären\nmatkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.\n\nMutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut.\nHampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät\nkannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren\näärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan\neivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin\nelottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat\ntielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan,\nkun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi\npäivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he\nmonasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo\nkurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön\nedessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle,\nkehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta\nitse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi\nhänet pelko, että jos nuo \"pakanat\" — kuten hän nimitti\nmatkakumppanejaan — viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät\nheitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin\npaperia — ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!\n\nJo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren\näärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen\nkuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui\nyksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen\nvoimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän\ntunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut\npuolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi,\njolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja\nmikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis\nkumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa,\nhänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen\nkorvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: \"Lipince!\nLipince!\" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli.\nAurinko oli sanovinaan: \"mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin\nLipincessä\", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja\nsavupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja\nhenkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.\n\nSillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne\nkohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit\nlaivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä,\nkun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan\nensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli:\n\"Jasko hevosta juottaa — Kaisa vettä ammentaa\" ja hänen mielensä kävi\nniin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja\nvielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä... Samassa kajahti\nsynkeästä hongikosta pitkä huuto — Smolakin Jasko, tallirenki,\nilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän\npian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui,\nhyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta\nne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä.\nHän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä\näänellä kuiskaavan korvaansa:\n\n— Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan\ntakaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan... Marysia\nkultaseni, puheli poika, — missä sinä olet, sinne tahdon minäkin\nkurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa,\nkultasormuksena poikki teiden pyöriä — kunnes sinut löydän, sinä\nainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä\nkuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa\ntahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän\nkaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos\nikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.\n\nNäitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren,\npunertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä\nmuistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli\nniin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin\nkyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi\ntäällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska\nja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa\nkaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä?\nSiellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt\nmetsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko\nehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan\nnyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan\nselvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka\npunersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka\nrääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan,\nvintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa\nja punertavassa ruskossa.\n\nJa voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli\njohdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja\ntaas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden\nmääräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt\nlintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien\nvoihkina, tuulen vihellys — ja vastassa, laivan kokan edessä joko\nluvattu maa tai maailman ääri.\n\nJasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki,\nsoudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?\n\nHitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen.\nLäikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään\nkullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan,\nliekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa\ntuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa\naurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja\nkosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan.\nAuringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan\nrantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte\nvain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka\nloimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi\ntaivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri\nkohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.\n\nTuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot\ntäyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat,\nrakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi\nvastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että\nvaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän\njuurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä,\njosta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana\nviljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia\nmajoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa\nhanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä\nilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita.\nSiellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja\ntervehtii sanoilla \"ylistetty olkoon Jeesus Kristus\" — ja hänelle\nvastataan: \"iankaikkisesta iankaikkiseen\". Oi Puola, sinä siunattu,\nsinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!\n\nTunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä\nhetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko\npaljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen.\nHänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt,\nmiten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.\n\n— Marysia, virkkoi hän vihdoin, — minusta tuntuu siltä kuin meiltä\nolisi jäänyt jotakin sinne merten taa.\n\n— Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä\nikäänkuin rukoillakseen.\n\nJo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle.\nKuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa\nkaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat\npäällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja.\nTuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi\nnousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu\npaksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan\nläpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren\nkeskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta\nvarjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin\nlyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka\ntuprusivat savupiipusta.\n\nLaiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa\nalle.\n\nYö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan\näärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin\nläähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee.\nAjottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä,\nsitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman\nsuruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja\näärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.\n\nNiitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu\ntuulia hornan kuilusta.\n\nÄänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja\npäähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle\npaikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut\nainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen\nalle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput,\nkiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi\nnähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä.\nRuuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti.\nKatto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet,\njotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan,\nenemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma\nmuistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan\ntervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana\nsieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka\ntuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla,\nlevittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin.\nWawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää,\nmutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena\ntalonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä\nmeritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli\nkäynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet\nnousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi.\nMistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä\nluvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi\nkamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa\nkamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä.\nKoko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät\nsuinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin\nsurullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja,\nläkkiastioita — kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin\nsuurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä\nistuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset\nimeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet\nasettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja\nkiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli\ntavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli\ntäyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset\nkyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki\nmatkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa.\nAinoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin\naina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet\nselvästi kuuluivat kannen alle.\n\nHe istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan\nluona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin\nmatkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä\nleipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö,\nikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.\n\nVähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku\nsilloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.\n\n— Miksi nuo saksalaiset tänään istuvat niin hiljaa? kysäsi tyttö.\n\n— Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. — Ehkä\nheillä on pyhä tai jokin muu...\n\nÄkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut\nvapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti,\nlamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:\n\n— Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?\n\nVastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt\nlaivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen.\nKolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan\ntoisessa kyljessä.\n\n— Nousee myrsky! kuiskasi Marysia hätääntyneenä.\n\nSamassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä,\njossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut\nliikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen,\nkäänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet\nrupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut\nlentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä\nkaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät\nsurkeasti.\n\nKohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi\nvapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi\npelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui\ntuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat,\nkiireiset askelet yläkannella.\n\n— Oi Czenstochowan pyhä neitsyt! kuiskasi Marysia.\n\nLaivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he\npitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin\nviskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja\nlaessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa\nhirsien ja liitteiden ratkeavan.\n\n— Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen,\nmutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset\nlakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat,\nlaskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin\nkiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.\n\nMyrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu\npaksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto\n— kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin\nvoimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta\naina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat\nkiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja\nkuohuivat.\n\nLamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään.\nWawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä\nympäröisivät.\n\n— Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä\nhänen oli vaikea hengittää. — Lapseni, anna minulle anteeksi, että\nolen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset\nsilmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme\nviimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät,\nonnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.\n\nHänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole.\nHänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.\n\n— Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, — kuuletko\nsanani siellä Lipincessä?\n\nTuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa,\njossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka\nsoppeen. \"Hiljaa!\" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa\nikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan\nja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät\nsamaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi\nkiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:\n\n— Kyrie Eleison!\n\n— Kriste Eleison! vastasi Marysia nyyhkyttäen.\n\n— Kriste, kuule meitä!\n\n— Taivaallinen Isä, armahda meitä! He lukivat litaniaa.\n\nPimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut\nvastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista\npaljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet\ntyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.\n\nÄkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan\nhuudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui\nvesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki\nolivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.\n\nHetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja\nhiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan\nsattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää,\nkun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan\nyltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi\nkyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset;\ntoiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta\nkatossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli\nkoittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin\npelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa.\nKun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa\nmuistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.\n\nAamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää\noli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa\nvoimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää\nmitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli\nkyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän\nollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta\npäivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan\nsuurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien\npoikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi\npysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö\nhän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se\nvaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset\nkatolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo\nviidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään\nole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä\npiti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen\nselkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta\nkannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina\nvuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei\nihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi\nheidät tästä hädästä pelastaa.\n\nVihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan\nympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin\nvihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan\nkanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä,\nläpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja\npainuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan\nveden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä\nmeri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.\n\nEräänä päivänä paljasti hän nöyrästi päänsä ja kääntyi ohitse\nrientävältä merimieheltä kysymään:\n\n— Armollinen herra, joko tästä pian päästään lauttavalkamaan?\n\nIhme ja kumma! merimies ei purskahtanutkaan nauruun vaan pysähtyi\nkuuntelemaan. Hänen ahavoituneista, punakoista kasvoistaan näkyi, että\najatus oli työssä ja että jotkut muistot heräsivät, vaikkeivät ne heti\nvoineet järjestyä itsetietoisiksi...\n\n— Mitä? kysyi hän hetken kuluttua saksaksi.\n\n— Päästäänkö kohta maihin, armollinen herra?\n\n— Kaksi päivää, kaksi päivää! vastasi merimies kankealla\npuolankielellä ja nosti samassa kaksi sormea.\n\n— Kiitän nöyrimmästi.\n\n— Mistäs te?\n\n— Lipincestä.\n\n— Mitä se on Lipince?\n\nKeskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi\ntulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi\nkimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:\n\n— Me ollaan Posenista, hyvä herra.\n\nMerimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan,\njoka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili\nhänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille\nvälähti mielenliikutuksen ilme.\n\nHetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet\npuolaa, puolet saksaa:\n\n— Olen ollut Danzigissa... ymmärrän puolaa... Olen kashubi... teidän\nveljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.\n\nNäin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli\npitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan:\n\"ho! ho! oo!\" ja rupesi vetämään...\n\nHeti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän\nkannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär\niloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella\nlaivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä\najatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä.\nSeuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi\nheidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen,\njoka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he,\nettä se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat.\nEtempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa\noli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä.\nMerestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä\nkiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä\nlintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella\nvallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin\nvaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja\nikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan\nperään toinen, suurempi.\n\nIlo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle\nkykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon\ntavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.\n\n— Taidamme kuitenkin päästä maihin, virkkoi Marysia.\n\nSekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa\nlänsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka\nkeskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin\nsumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina\nvöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki\nmatkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti,\nikäänkuin iloissaan.\n\n— Mitä tuo on? kysyi Wawrzon.\n\n— New-York, vastasi kashubi, joka seisoi hänen vieressään.\n\nVähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle\nkohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja,\nkattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja\nja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka\nyläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin\njalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä\ntankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa\nnuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen\nkaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys\nvaltasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki\nkatselemaan, yhä katselemaan...\n\n— Marysia! virkkoi hän vihdoin tytölle.\n\n— Jumalan tähden!\n\n— Näetkös?\n\n— Näen kyllä.\n\n— Entä ihmetteletkös?\n\n— Ihmettelen kyllä.\n\nMutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla\nvoitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin\nkaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän\ninnoissaan jatkoi:\n\n— No niin, Jumalan kiitos! Kunpa nyt antaisivat minulle maata\nkaupungin likeltä, vaikkapa tuon niityn takaa, niin olisi lyhyt matka\ntorille. Markkinoidenkin aikana: lähdet viemään lehmää, lähdet viemään\nsikaa — tuontien saat tavarasi myydyksi. Ihmisiä täällä näkyy olevan\nkuin meressä hiekkaa. Puolassa minä olin talonpoika, täällä minusta\ntulee herra...\n\nSamassa avautui komea \"National-Park\" koko laajuudessaan hänen\nsilmiensä eteen. Nähdessään sen upeat puuryhmät, puhkesi hän uudestaan\npuhumaan:\n\n— Minäpä puhun oikein sukkelasti ja koreasti hallituksen armolliselle\nherra komisariukselle että hän antaisi minulle vaikkapa vaan kaksikin\nmorgia tuota metsää. Ei tila ole tila eikä mikään jollei ole metsää.\nVarhain aamulla saa renki lähteä kaupunkiin puita viemään. Jumalan\nkiitos, nyt huomaan, ettei saksalainen ole pitänyt minua pilkkanaan...\n\nMarysiakin hymähti ajatellessaan, että heistä nyt tulee herrasväkeä. Ei\nhän itsekään tietänyt, miksi hänen mieleensä äkkiä muistui laulu, jota\nnuoret tytöt Lipincessä aina häissä lauloivat pojille:\n\n    Mikäs herra, mikäs herra\n    Sinä sitte olet?\n    Yllä sulla, yllä sulka\n    On vain lakki, mekko.\n\nMahtoiko hän jo aikoa laulaa sitä Jasko-raukalle, kun tämä tulee häntä\nnoutamaan ja hän on tilanhaltijatar?\n\nNyt liiti karanteenista laivalle pieni alus ja neljä tai viisi miestä\nnousi kannelle. Keskusteltiin, huudettiin. Hetken perästä likeni laivaa\ntoinenkin alus, joka tuli itse kaupungista ja kuljetti hotellien ja\nmatkailijakotien asiamiehiä, oppaita, rahanvaihettajia, kierteleviä\nrautatieyhtiöitten asiamiehiä: kaikki nämä ihmiset kiertelivät, täyttä\nkurkkua huutaen ja toisiaan tuuppien, kannella. Wawrzon ja Marysia\ntunsivat olevansa kuin myllyssä eivätkä käsittäneet, mihin ryhtyä.\n\nKashubi kehoitti vanhusta vaihtamaan rahansa ja lupasi valvoa ettei\nhäntä petettäisi, Wawrzon seurasi siis hänen neuvoaan. Hän sai\nrahoistaan neljäkymmentäseitsemän dollaria hopeassa. Sillaikaa oli\nlaiva tullut niin likelle kaupunkia, että jo saattoi eroittaa ihmiset\njotka seisoivat rannalla. Laiva sivuutti useita sekä pienempiä että\nsuurempia laivoja, tuli sitte veistämön kohdalle ja luikerteli vihdoin\nahtaaseen satamaan.\n\nMatka oli lopussa.\n\nIhmiset karkasivat laivasta kuten mehiläiset keosta. Kapeata siltaa\nmyöten joka yhdisti laivankannen rantaan, kuhisivat kirjavana parvena\nensi luokan matkustajat, sitte toisen luokan matkustajat ja viimeiseksi\nkolmannen luokan matkustajat kimssuineen, kamssuineen. Kun Wawrzon ja\nMarysia, tuuppauduttuaan väentungoksen läpi, vihdoin likenivät\nrantaportaita, niin tapasivat he kashubin. Hän tarttui Wawrzonin\nkäteen, pusersi sitä lujasti ja lausui sekavalla puolankielellään:\n\n— Veli, lykkyä tykö! ja sinä tyttö, samaten. Jumalan haltuun!\n\n— Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin\npuheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle\nja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.\n\nHarmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti,\ntarkasti heidän tavaransa, huusi \"All right\" ja viittasi ovea kohti. He\nastuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.\n\n— Mitä me nyt teemme, isä kulta? kysäsi Marysia.\n\n— Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme\nperille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.\n\nHe jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän\nympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet\nnähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja\nkaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten\najopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka\nhaaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat\npuhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia\nihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti\nristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava,\nkohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä,\nrattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen\nkiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon\njotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan!\nToiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat.\nJuuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä.\nToisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin,\nvankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin\nrantaportaille — siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi\nluullut viimeisen päivän tulleen...\n\nKului tunti ja toinenkin — Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat\ntullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.\n\nOmituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo\npuolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina\nhartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen\ntyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.\n\nMutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin.\nNew-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon\npukuun.\n\nTaasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa\nlumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli...\n\nHe yhä seisoivat odottamassa komisariusta. Onhan talonpoika yleensä\nkärsivällinen luonteeltaan, mutta vanhuksesta alkoi jo tuntua\nraskaalta. Kolkkoa oli ollut laivalla, keskellä vieraita ihmisiä, ja\nveden äärettömyys oli peloittanut ja hirvittänyt. Silloin he olivat\nrukoilleet Jumalaa, että hän johdattaisi eksyneet lapsensa meren\nvaarojen poikki, ja ajatelleet, että kun heidän jalkojensa alla vaan on\ntukeva maaperä, niin ei enään ole mitään hätää. Nyt he olivat päässeet\nmaalle, olivat tulleet suureen kaupunkiin — ja äkkiä he keskellä sen\nhälinää tunsivat, että täällä on vielä yksinäisempää, vielä\nhirvittävämpää kuin laivalla.\n\nKomisariusta ei kuulu. Mihin he joutuvat jollei hän ensinkään tule, jos\nsaksalainen onkin pettänyt heidät?\n\nTätä ajatellessa kouri kauhu heidän sydämiään. Mihin he joutuvat?\nHeidän täytyy kuolla.\n\nTuuli ruhjoi heidän vaatteitansa, sade kasteli heitä.\n\n— Onko sinun kylmä, Marysia? kysyi Wawrzon.\n\n— Kylmä on, isä kulta, vastasi tyttö.\n\nTaas löivät kaupungin tornikellot, osoittaen että tunti oli kulunut\numpeen. Hämärä lankesi maille, hälinä satamassa hiljeni. Katulyhdyt\nsytytettiin ja pian oli kaupunki ainoana häikäisevänä valomerenä.\nMilloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ja hyräellen _Yankee\nDoodle'a_ kulkivat satamatyömiehet kaupunkiin. Vähitellen hävisivät\nihmiset ja tullikamari suljettiin.\n\nHe yhä vaan odottivat komisariusta.\n\nTuli yö, kaikki hiljeni. Silloin tällöin puuskahti laivojen mustista\nsavupiipuista kimppu kipinöitä, jotka sammuivat pimeyteen. Välistä\nvieri aalto rantaan, särkyäkseen kivilaskokseen. Joku merimies palasi\nlaivalleen humalaisena, laulaa hoilottaen. Lamppujen valot himmenivät\nhimmenemistään sumussa. Wawrzon ja Marysia odottivat. Jolleivät he\nolisi tahtoneetkaan odottaa, niin minne he olisivat voineet suunnata\naskelensa, minne joutua, minne kääntyä, minne väsyneet päänsä\nkallistaa? Kylmä kouri yhä vihaisemmin ja nälkä alkoi kalvaa sisua. He\nolivat läpimärät. Olisivatpa saaneet edes katon päänsä päälle!\nKomisariusta vaan ei kuulu eikä koskaan tule kuulumaan, sillä sellaisia\nkomisariuksia ei ensinkään ole olemassa. Saksalainen oli ollut jonkun\nmatkayhtiön asiamies, sai prosentin myymistään lipuista ja välitti viis\nmuusta.\n\nWawrzon tunsi jalkojensa vapisevan, ikäänkuin jättiläispaino olisi\nlitistänyt häntä maata kohti, tai ikäänkuin Jumalan viha olisi häälynyt\nhänen päänsä päällä.\n\nHän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön\nääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.\n\n— Isä kulta!\n\n— Ole hiljaa. Ei ole meille armoa.\n\n— Palatkaamme Lipinceen...\n\n— Mene hiiteen!\n\n— Jumala, Jumala! vaikeroi Marysia hiljaa.\n\nWawrzonin kävi häntä sääli.\n\n— Kurja, orpo tyttö!... kunhan Jumala armahtaisi edes sinua!\n\nTyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää\nvastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan,\nkuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka\nlauloi:\n\n    Mikäs neiti, mikäs neiti\n    Sinä sitte olet?\n    Yllä sulla, yllä sulla\n    On vaan ruuttakruunu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän ensi säteet valaisevat New-Yorkin satamaa. Jo saattaa eroittaa\nveden, mastot, tullikamarin.\n\nSieltä häämöittää myöskin kaksi ihmisolentoa, nukkumassa seinävierellä,\npuoleksi lumen peitossa. Heidän kasvonsa ovat sinertävän kalpeat, he\nlepäävät liikkumattomina, luulisi heitä kuolleiksi.\n\nMutta heidän onnettomuutensa eivät lopu tähän. Tämä on vasta alkua.\n\n\n\n\nII\n\nNew-Yorkissa.\n\n\nJos New-Yorkissa kuljet leveää Broadway-katua satamaan päin\nChattam-square'a kohti ja astut muutaman kymmenen kadun poikki, niin\njoudut kaupunginosaan, joka on jättiläiskaupungin köyhimpiä, autioimpia\nja kolkoimpia. Kadut siellä käyvät yhä kapeammiksi. Talot, polveutuen\nehkä hollantilaisten siirtolaisten ajoilta asti, ovat rappeutuneet ja\nlahonneet aikojen kuluessa; katot ovat painuneet sisään, seinät\nvajonneet niin syvälle maahan, että alakerroksen ikkunoiden ylin syrjä\ntuskin kohoaa katukivityksen tasalle. Kaikki siellä kulkee ristiin\nrastiin, vaikka Amerikassa muuten pidetään suorista viivoista; katot ja\nseinät kiertelevät ja kaartelevat, milloin mätettyinä päällättäin,\nmilloin taas muodostaen mitäkin lovia ja kulmia.\n\nTämä kaupunginosa sijaitsee niin matalalla, ettei vesi katulätäköistä\nkoskaan kunnollisesti kuiva. Pienet, täyteen rakennetut alat ovat\nainoana lammikkona, jossa lakkaamatta seisoo mustaa, ummehtunutta\nvettä. Rappeutuneitten rakennusten ikkunat kuvastuvat synkästi veteen,\njonka samealla pinnalla uiskentelee pahvi- ja paperipalasia,\nlasisirpaleita, lastuja ja kaikkinaisia jätteitä. Tällaista roskaa ovat\nkadut täynnä, tai oikeammin sanoen se lika- ja mutakerros, joka peittää\nkadut. Ei missään näy muuta kuin likaa, hätää ja kurjuutta.\n\nTässä kaupunginosassa on \"boardinghouseja\" eli matkailijakoteja, jotka\nkahden dollarin maksosta viikossa tarjoavat ihmiselle asunnon ja\ntäysihoidon; täällä on myöskin \"barroomeja\" eli kapakoita, joista\nvalaanpyytäjät värväävät kaikellaisia roistoja laivoihinsa ja joista\nvenezuelalaiset ja brasilialaiset nurkka-agentit houkuttelevat\nsiirtolaisia päiväntasaajan seuduille, jotta kuumerutolle riittäisi\ntarpeellinen määrä uhreja; täällä on ruokapaikkoja, jotka syöttävät\nvierailleen suolattua lihaa ja pahentuneita, rannoille ajelehtineita\nkaloja ja ostereita; täällä on salaisia pelihelvettejä, kiinalaisia\npesulaitoksia ja lukemattomia merimieskonttoreja; täällä vihdoin on\nrikosten, puutteen, nälän ja kaikkinaisen tuskan tyyssija.\n\nJa sentään on liike tässä kaupunginosassa sangen vilkas. Suuret\njoukot siirtolaisia, jotka eivät pääse asumaan Castle-Gardenin\nkasarmeihin, jotka eivät tahdo eivätkä saata mennä niinkutsuttuihin\n\"workinghouseihin\" ja työkoteihin, kerääntyvät tänne, täällä elääkseen\nja kuollakseen. Jos siirtolaisia väitetään sivistyneen Euroopan\nhylkyväeksi, niin näitten ahtaitten katujen asukkaita syystä saattaa\nväittää siirtolaisuuden hylkyväeksi. He eivät muuta tee kuin\nlaiskottelevat, osaksi työn puutteesta, osaksi siitä syystä, että\nsellainen elämä heistä on hauskin. Usein täällä öisin saattaa kuulla\nrevolverinlaukauksia, hätähuutoja, käheätä kirkunaa, juopuneitten\nirlantilaisten hoilotusta tai tappelevien neekerien ulvontaa. Päivällä\nkerääntyvät tyhjäntoimittajat, lakki takaraivalla ja piippu hampaissa\nkatselemaan nyrkkitaisteluja ja silloin lyödään vetoa, että se tai se\npuhkaisee silmän siltä tai siltä, summien vaihdellessa yhdestä sentistä\nviiteen senttiin. Valkeat lapset ja pienet kiharatukkaiset neekerit\neivät kuluta aikaansa koulussa vaan vetelehtivät kaduilla, pommittavat\ntoisiansa luukappaleilla tai etsivät likatunkioilta apelsiini-,\nbanaani- tai vihannesjätteitä. Niin pian kuin joku siistimmin puettu\nhenkilö eksyi näille seuduin, oli kuihtunut irlantilainen nainen\nojentamassa kättään hänen puoleensa.\n\nKeskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja\nhänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta\nolivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan,\npuoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman\nruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina\nvirtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä\nkolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.\n\nSiinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa\netsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä\nturhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu\nolkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja\ntuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian\nvarjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt\nsyvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot\nikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono\nilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti\novat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut\nniitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää.\nKolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat\novat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta\neiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli\nmennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä\ntyössä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi\nirlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää\nsilmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan,\nmutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan,\njoka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä\nojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä\npilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti\nmitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla\nvalkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli\nkäsissä.\n\nKotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken\nomaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa\nmökiltä — eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan,\nasettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan:\n\"oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!\" Ohikulkeva herra olisi\nsilloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa\npieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään\nkerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä\nsilmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa.\nOlisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei\nkylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut\nHerran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun\nhiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen.\nTäällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa\nmyllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi\nvaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä\nmeni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet\nkäsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat\ntoisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja\nahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi\nvarmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.\n\nToisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut\nisäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen\nja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä,\noli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana\nvieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja\nvavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut\nhänen korvaansa: \"Lipincessä oli parempi olla.\" \"Miksi heitit\nLipincen?\" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli\nheittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos\nhän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta\nhän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden\naamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä\nsuurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja\nhirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä\nasioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja\nettä järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä\nelämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin\nlausua.\n\nHänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se\noli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä\npuuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä\npuuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat,\ntalonpojat, papit — sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun\ntaivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä\nei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että\nhäntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja\nhalu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan,\nulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut\navukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon\ntuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen\nympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja\nrukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä\nkukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella\nistuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli\nse kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät\npäiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet.\nPahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan\nolisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai\nolisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa,\nei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.\n\nKukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin\npaljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu\nChattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin\ntutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen — toinen oli Schlesiasta,\ntoinen Posenista — mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan.\nSchlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä,\nmutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään\nsiltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he\npääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen\nperheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia\nauttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.\n\nWawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle\nHobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän\nhädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen\nkirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa\neivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti\nluopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas\nportaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.\n\nTällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella.\nTunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta\noli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten\nkeväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu\nheidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi\njotakin tuhasta.\n\n— Marysia, huudahti hän, — minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin:\nlähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin\nettä edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.\n\nTyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja\nosasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle.\nSitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein\ntyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän\nolla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia\nmädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti\nkun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi\njotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja\nkalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika\neikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat\nviskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän\nniitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet\najoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi\ntarpeekseen.\n\nVihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä\nolisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto\nkantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä.\nPojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta\nWawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin\nkatsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän\npaikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä\nsyötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu\nkotona nälissään.\n\nMutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa\nkohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli\ntarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon\nkävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko\nruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se\noli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko\njoukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän\nkiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille \"Get up!\" ja jatkoi matkaansa.\n\nWawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi,\nvapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle\nmielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä\nsiltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.\n\n— Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen\nkotimatkalla, — että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä\ntulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin\nkerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö\nei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee.\nJumala on totisesti armollinen!\n\nNäitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään,\npysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni\nlaudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä\nhänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta\npuhumaan:\n\n— Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat\nrattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme!\nJumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös\nolkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!\n\nMarysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä\naamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään,\nnoutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia\noli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan\nkoettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen\npesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle\nsanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin\npois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä\nlöytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä\npelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet\nmerimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja\nikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin\nWawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät\nettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala\nkoti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea\nikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet\nsanonut: \"minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti\", mutta tyttö\noli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt\nihan toisin!\n\nJasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon — Marysia on\nköyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen\nluokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: \"oma\nkultaseni!\" tai työntääkö luotaan sanoilla: \"mene tiehesi,\nkerjäläistyttö!\"\n\nSillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen\nkoiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne,\nikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien\npoikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko.\nVieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut — sitä ei tiedä.\nSen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen\nluonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.\n\nKun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin\nloimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön\najatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen\nkanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä\nsisään ovesta ja virkkanut: \"Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä\nrakastan sinua!\" \"Oletkos vaiti, senkin hurjapää!\" oli Marysia\nvastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi.\nSellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt\nhänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot\nkäsillään ja kuiskannut: \"mene tiehesi, minua hävettää!\" mutta sydän\noli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien\nliekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen\nposkiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän\noli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä\nkuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli\nväsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän\nkärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään\nkuin lintu, jota kidutetaan.\n\nNytkin hän istui olkivuoteella, eteensä tuijottaen. Äkkiä avautui ovi,\nmutta Marysia ei edes kääntänyt päätään, sillä hän luuli isänsä\ntulevan.\n\n— Look here! virkkoi vieras ääni.\n\nSe oli heidän asuntohökkelinsä isäntä, vanha, äreä, likainen ja\nryysyinen mulatti, posket pullollaan tupakkamälliä.\n\nHänet nähdessään tyttö kovasti pelästyi. Heidän olisi pitänyt maksaa\nensi viikon vuokra, yksi dollari etukäteen, eikä heillä ollut ainoaa\nsenttiä. Nyt ei muuta kuin turvata isännän armoihin. Tyttö likeni siis\nhäntä, lankesi polvilleen ja suuteli kättä.\n\n— Minä tulen dollariani hakemaan! huusi mies.\n\nTyttö ymmärsi sanan \"dollari\", ravisti päätään, katseli rukoilevasti\nisäntään ja koetti parhaimpansa mukaan selittää, että he jo ovat\npanneet likoon kaikki rahansa, että toista päivää ovat olleet\nsyömättöminä, että heidän on nälkä, että isännän täytyy armahtaa\nheitä...\n\n— Jumala kyllä palkitsee teille, armollinen herra, lisäsi hän vielä\npuolankielellä, kun ei enään keksinyt, mitä sanoisi ja mihin ryhtyisi.\n\n\"Armollinen herra\" ei laisinkaan ymmärtänyt sitä kaunista\npuhuttelutapaa, mitä tyttö käytti. Ainoastaan sen hän ymmärsi, ettei\nhän saa dollaria. Hän keräsi toiseen käteensä kääröt kimssuineen,\nkamssuineen, tarttui toisella tytön käsivarteen ja työnsi häntä ylös\nportaita, kadulle. Siinä hän heitti tavarat hänen eteensä, avasi\ntyynesti likeisen kapakan ovet ja virkkoi:\n\n— Hei Paddy, jo saat huoneen!\n\n— Ali right! vastasi ääni kapakasta, — tulen yöksi.\n\nMulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin\nkadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja\nasettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten\ntavallisesti.\n\nJuopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä\nkertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla\nnäyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen\nnousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset\nhiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät,\nsilmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli\nkuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.\n\nOhikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo\npysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena\nmatkaansa, kun ei saanut vastausta.\n\nSillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä\nJumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea.\nOlihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas\nkuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea\nnälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa\nkatukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän\nkoetti astua entistä kiireemmin.\n\n— Mitä sinä tässä seisot?\n\n— Isäntä ajoi pois meidät, isä!\n\n— Ajoiko pois!?\n\nPuupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt\nolisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta!\nMitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne\naskel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin,\nsuoraan lokaan ja kääntyi ympäri.\n\n— Jeesus, Jeesus!\n\nSuu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja\ntoisti vieläkin:\n\n— Ajoiko pois?!...\n\nHän astui pari askelta eteenpäin ikäänkuin lähteäkseen menemään, mutta\npalasi samassa takaisin ja puhui ontolla, käheällä ja uhkaavalla\näänellä:\n\n— Mikset sinä, tomppeli, pyytänyt kauniisti?\n\nTyttö huokasi.\n\n— Kyllä minä pyysin.\n\n— Lankesitko polvillesi?\n\n— Lankesin.\n\nWawrzon kierteli kuin mato, jonka sisään pujotetaan onkikoukkua.\nMaailma musteni hänen silmissään.\n\n— Mene hiiteen siitä, tyttö!\n\nMarysia katseli häntä tuskissaan.\n\n— Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?\n\n— Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän\nedes antaa paistaa potaatit.\n\nVanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita,\nmelua — sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän\nkäden voimasta.\n\nVähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:\n\n— Tule.\n\nTyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen\nheikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes\nhuomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.\n\nHe läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja\ntytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei\nkurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt\nlähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia\nkärsimyksiä?\n\nTytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin\nhän vaipui maahan.\n\n— Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, — ottakaa te tavarat,\nminä en enään jaksa.\n\nWawrzon heräsi kuin unesta.\n\n— Heitä sitte tielle!\n\n— Mutta jos tarvitsisimme...\n\n— Emme tarvitse.\n\nKun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.\n\n— Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.\n\nMarysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.\n\n— Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin\nitsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella.\nKaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat\nsuurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen\npoikki, jonka seinään oli kirjoitettu \"Sailors asilum\" ja pysähtyivät\nvihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat\ntelineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja\nlautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui\npaikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt\neteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.\n\nOli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike.\nSumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat\nkirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi\nmaalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa.\nYltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä\nhäikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa.\nSatamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit\nleijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla\nviilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai\nkohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina,\nhohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat\npurjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat\nsiihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun\nonnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä\nsiihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja\nheittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle.\nMinkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan?\nYksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin\nlähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä\nkerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon\nluo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä\nkyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan,\nonnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun\nympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän\non unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen\ntaloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista\nmitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei\nenään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.\n\nHän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti,\nmutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen\nsilmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän\nyritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä\nkuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun,\nkuten Kasian kävi laulussa \"Syvästä Tonavasta\". Samassa hän oli\nkuulevinaan kaukaista laulua:\n\n    Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,\n    Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,\n    Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,\n    Mutta Marja se letistään lisää solmi.\n\nÄkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole\nlettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut\nhänen rinnallaan Jaskoa — Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa —\nNew-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen\nedessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas\nlähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen\nkevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi\npeilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli\nilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti\nriemuitsevan — ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä.\nTyömiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa — heillä molemmilla\nvain ei ollut kotia.\n\nNyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen\nkasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut\njotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt\npelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja\nsamalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei\nmoneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli\nkäynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla\näänellä:\n\n— Mennään nyt, Marysia!\n\n— Minne? kysäsi tyttö unisesti.\n\n— Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja\nnukutaan.\n\nHe nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin\nvarovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.\n\nPuheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia\nsokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään\npermantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan.\nPermannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta,\nseisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei\nsiellä ollut ketään.\n\nHeidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:\n\n— Nyt pannaan maata.\n\nMarysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla\nkarkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.\n\nKeskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:\n\n— Nouse, Marysia!\n\nIsän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa\nkatosi kuin pyyhkäisemällä.\n\n— Mitä, isä?\n\nLäpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana,\nhirvittävän tyynenä:\n\n— Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse\nkerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut\nhyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut.\nTulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan\ntarvitse kitua.\n\nMarysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen\nsilmänsä selkosen selälleen.\n\n— Kurja lapsi, jatkoi vanhus, — minä hukutan sekä sinut että itseni.\nEi meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään\nhuomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.\n\nEi! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää\nkuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä\nkammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin\ntuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten\njoukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja\nkauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui\nhänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.\n\nHänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi\nkamalaan, levolliseen tapaansa:\n\n— Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä\nvähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin\nkaikki olisi ohi.\n\n— En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. — Ettekö te pelkää Jumalaa,\nrakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille?\nOlenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää\nja vilua... Isä!\n\nVanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin\npihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla\nrukoili henkensä edestä.\n\n— Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.\nEn minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!\n\nNäin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi\nkäsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan\närsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki\nja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin\nheidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja\näänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman\näärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.\n\n— Armoa! armoa! — huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.\n\nWawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja\nrupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet\nvaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään\nvastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.\n\nTyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa,\nkäsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat\nraukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän\nvaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.\n\nHän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin\npoikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.\n\nVanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään.\nKokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman\nnopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince,\nvinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä\nNew-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee\näärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja\nihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden!\nJaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja\nJaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä\nkirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. \"Oi\nKaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!\" Hetkisen perästä avaa hän\nsilmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: \"Isä!\nkatso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!\"\n\nSilloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen\nraukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla\ntakaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas\nympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa _isän_ käsivarret: eikä\nmurhamiehen — ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.\n\nTainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän\nluona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli\npolvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.\n\n— Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, — anna\nminulle anteeksi, lapseni!\n\nTyttö löysi pimeästä hänen kätensä, painoi siihen huulensa ja kuiskasi:\n\n— Suokoon Herra Jeesus teille anteeksi niinkuin minä suon...\n\nTaivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä\nsukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme:\nMarysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon\npieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen\nluokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat\nlapsellisilla äänillään:\n\n— Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä\nlintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon\nsinulle!\n\nNiin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja\nhelistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:\n\n— Nuku, tyttönen, nuku! Nuku lapsonen, nuku, nuku!\n\nJa hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja\nvaloisaksi, että hän todella nukkui.\n\nYö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja\nsavupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon\noli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.\n\nHän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli\nliikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä\ntäällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus\nkajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista\ntuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti\ntytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen\nsydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään,\nettä hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta\nnousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän\nherää: muutoin ei.\n\nKalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat\nolleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin.\nEteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin,\nkeväinen ja täynnä suloista lemua.\n\nNyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat\nsitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja\nsuutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi\nvaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon\nvalon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse\nasiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet\nMarysiasta enkelin.\n\nIhanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä\nenemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät,\nkaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui\npäällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä\nhänen sydämeensä.\n\nSinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt\npuna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.\n\nSilloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä\ntaivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen\nahavoituneita kasvojaan.\n\nHän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen\nsilmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea\nmaailmassa.\n\nTyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman\nraikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän\npalasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi\ntyökseen:\n\n— Isä kulta, minun on kovin nälkä.\n\n— Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin,\nhuudahti vanhus.\n\nMarysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle.\nMutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän\nkärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he\nhuomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn\nliinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa.\nJoku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan\neilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on\nsellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä\nyksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka\npitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon\napilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:\n\nJumala!\n\nHe lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät\npitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia.\nTultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille,\nBroadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he\nlevähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai\ntyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta\nMarysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä\nkohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan.\nWater-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi\nihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä\nportista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan\nnuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli\nviiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella\nheitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.\n\nIhme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot\nNew-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä\nja kysyi selvällä puolankielellä:\n\n— Mistäs te olette, hyvät ihmiset?\n\nOli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni\nWawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut\nkorviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä,\nlankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen\npolviensa ympäri ja huusi:\n\n— Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.\n\n— Mitäs te täällä teette?\n\n— Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen\nherra.\n\nMarysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran\njalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui\nsiinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen\nkiinni taivaan laidasta.\n\nOlihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla\nnälkään eikä viluun.\n\nSiltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät\npystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista\nihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen\njalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa\nsuututtivat katselijat.\n\n— Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. —\nMenkää te omiin toimiinne!\n\nSitte hän kääntyi Wawrzonin ja Marysian puoleen:\n\n— Ei nyt jäädä tähän kadulle seisomaan. Tulkaa minun kanssani.\n\nHän vei heidät likeiseen \"bar-roomiin\" ja sulkeutui yksityiseen\nhuoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät\ntaasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja\nrypisti äreästi kulmakarvojaan.\n\n— Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta,\nsaman... äidin lapsia...\n\nSikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän\npyyhkäsi niitä kourallaan.\n\n— Onko teidän nälkä? kysyi hän sitte.\n\n— Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä\ntänään tapasimme rannasta.\n\n— William! huusi herra pojalleen: — käske tuoda heille ruokaa.\n\nSitte hän jatkoi:\n\n— Missä te asutte?\n\n— Emme missään, jalosukuinen herra.\n\n— Missä te sitte olette viettäneet yöt?\n\n— Rannassa.\n\n— Karkoittivatko teidät asunnosta?\n\n— Karkoittivat.\n\n— Eikö teillä ole muita tavaroita kuin mitä päällänne on?\n\n— Ei ole.\n\n— Eikö teillä ole rahaa?\n\n— Ei ole.\n\n— No mitä te aiotte tehdä?\n\n— Emme tiedä.\n\nVanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä\nkääntyi Marysian puoleen.\n\n— Kuinka vanha sinä, tyttö, olet?\n\n— Maarianpäivästä kahdeksannellatoista.\n\n— Olet kai saanut kärsiä aika lailla?\n\nTyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen\nvanhan herran jalkain juureen.\n\nTaasen näytti savu kirvelevän herran silmiä.\n\nSamassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski\nheitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa\nhänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään\nhuolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.\n\nHeidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi\nkuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia\nolivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin\npapille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli\nsiihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän\närähti:\n\n— Tekisipä mieleni sinut elävänä nylkeä!\n\nHetkisen perästä virkkoi hän Marysialle:\n\n— Tule tänne, tyttö!\n\nMarysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja\npainoi hänen otsalleen suudelman.\n\nVähän aikaa mietittyään, hän lausui:\n\n— Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa\nelää maassa maan tavalla.\n\nWawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi\nAmerikkaa hyväksi maaksi!\n\n— Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. — Ei\nmaassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut\nropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien,\npitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois,\nniin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne\non tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.\n\nHetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:\n\n— Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin\nalkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa?\nWilliamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan,\njossa hänen isänsä elivät... Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän,\nosottaen nuorta herraa. — William! tuothan kotoa kourallisen maata\npääni alle arkkuun.\n\n— Yes, father! — vastasi englanninkielellä poika.\n\n— Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!\n\n— Yes, father!\n\nSavu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että\nsilmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.\n\nSamassa hän taas murisi:\n\n— Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja\nniinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut,\nvanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi,\nettä meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.\n\nPoika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan\naikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:\n\n— Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja\nmitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he\njoutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin\nJumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää\nkoettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin\nmaalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte\nsaavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa\nvanhuksen mukaansa.\n\nSeuraavat sanat puhui hän suoraan Wawrzonille:\n\n— Oletko kuullut puhuttavan täkäläisistä siirtoloista?\n\n— En ole, jalosukuinen herra.\n\n— Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan\ntähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on\nsamallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä,\nMilwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He\novat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy.\nEntä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin... hm! mutta\nsiellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta\nPosenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on\nkallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan\nolisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin\nilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.\n\nHän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. — Kuuleppas nyt vanhus,\nvirkkoi hän äkkiä. — Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta\nsiirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä\nsaat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä\nsaat käyttää aivan vähäisestä maksosta — ymmärrätkö! Talouteen annan\nminä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä.\nTe kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä\ntapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan\nsuosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen\nveljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin\nsinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.\n\nNyt vanhan herran ääni heltyi aivan pehmeäksi.\n\n— Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, — tässä saat nimikorttini.\nSäilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku\nonnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun\nluokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin\nkuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja\nnyt mennään minun luokseni.\n\nMatkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät\nsitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki\ntalonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä\nmolempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan\nikäänkuin hän olisi ollut mikäkin \"lady\" ja Marysiaa se kovasti\nhävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa\nolivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He\nottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan,\nkauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä,\nettä hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli\nheidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten\njoukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui\ntuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa,\njutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli\nentisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä,\nniin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.\n\nKun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää\nkyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan\nvuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma\nollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.\n\nKolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle\nLittle-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei\nhän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden\njohdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua;\nniinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se\njohdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän\npalata Lipinceen.\n\nSillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden\nkiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli\nvainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita.\nVainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin\nPuolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki\nsuuresti mieli huutaa: \"hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!\"\nLehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa\noli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi\nyhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi,\nautioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset\nnuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli\najettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset,\nkeltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja\nohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen\nmatkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien\nterävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä\nolisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja\nsulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä\nlaumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti\nkorkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai\nkaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei\nsaattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä\nkummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden\nannetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului\nvuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita\nkierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin\nläpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin\nseinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä\nolivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja\npensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt\npäässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo\nmetsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan\nluonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:\n\n— Marysia!\n\n— Mitä, isä kulta?\n\n— Näetkös?\n\n— Näen kyllä.\n\n— Entä ihmetteletkös?\n\n— Ihmettelen kyllä.\n\nViimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin\nWarthe — myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi\n— ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.\n\nSiellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät\nhetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan\n\"leivän haussa\". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa,\nuutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän\nkyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.\n\n\n\n\nIII\n\nUutisasukkaina.\n\n\nMikä Borowina oli?\n\nUutisasutus, jonka piti syntyä.\n\nNähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta,\nettä kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla\nolemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä\nenglantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa,\nBuffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja\nCalumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi\nkuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille,\nettä joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti,\nelää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää\nottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa.\nIlmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta,\nvielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen\nkauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on\nkeltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään\nmuukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi.\nArkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä\nlikellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume\nvapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat\nBorowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on\nnaapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa\nheitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä\nepäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa\npuolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen\ndollaria neliökyynärältä.\n\nTällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille,\njoita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat\nilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio\npuolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee\nolemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että\nniin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee\nristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat\nmerkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut\nkoko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut\nolla kuin ajan kysymys.\n\nRautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten\nyhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus\noli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie\nvasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata\nasumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen\nrautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi\nanteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin\nsuurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai\nsyvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.\n\nSaattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta\nikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin\nrautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on,\nettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti.\nKasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien\nkustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa\nsanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea\npaljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista\nilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta\n\"humbuugilta\", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus\ntulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu\nvähemmällä liioittelulla.\n\nEdellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko\npuolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa\nvaltioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan\npalmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt\nkirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista,\nschlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset\nAugustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka\ntekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan\nmaalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen\nummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen\ntarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne,\njotka pitivät \"Neitsyt Maariaa\" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa\nliian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian\nköyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä,\nenimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis\nliikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt\nnimitystä \"Bloody-Arkansas\", s.o. \"Verinen-Arkansas\". Totta puhuen\ntässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja,\nkaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain\nrangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa\nkuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita\nja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä\nlisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä\ntaisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien\nvälillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala \"lynch-laki\",\nniin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen\ntulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin\njos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään,\nja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: \"no lurjukset,\npois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!\"\nOn huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan\nlikettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan\nnaapurin Mattia.\n\nUseinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta\nLittle-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa — Clarcsville oli likeisin\nasuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri — vähän pitemmältä kuin\nVarsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten,\naarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko\njoukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet\njäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt\nkeskellä metsiä.\n\nTotta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät.\nHe olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa\nmetsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat\ntammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut _cottomvood_), heleälehtiset\nplataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä\nseinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal,\nyllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun,\nmilloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin\nkukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei\nsilmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen\nsyvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi\neksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin\nnyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot\nolivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi\napeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin\nlämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa\nmaasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin\nsiinä on työtä vuosikausiksi.\n\nMutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis\nsiunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen,\nähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka\npäivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja,\njoihin kaiku vastasi:\n\n    Minä menen metsän korpeen,\n    Rakennan sinne majani.\n    Tule, tule tyttö kulta\n    Jakamaan se mun kanssani.\n\nSiirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen\naukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja\nkoulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat\nvankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit\nolivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa\nsaattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät\nmuulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan\nnuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai\nnuotiovalkeain ääressä.\n\nPäivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat\nainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin\nulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset\nsudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet\ntulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului\nmonasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: \"tulkaa\ntappamaan petoa!\" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat\nenimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat\nperheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä;\nsillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä.\nMuut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet\nLittle-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja\nsuolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen\nperhe oli ostanut suuret määrät.\n\nIlloin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut\nlähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut\nmukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista\ntanssia \"obertasta\". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan\nja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan\nhelistelemällä läkkiastioita.\n\nElämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä\nei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian\nseisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta\nraitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia\nmuita jätteitä. Punapuu eli n.k. \"redwood\" soveltui kyllä\nrakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät\nväliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat\nkiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät\nerittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat\nkyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan\ntuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin\npaljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin\nkajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: \"hei\nsinä siinä, tokko vedät!\"\n\nYleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät\nhe tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea\nvai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että\nsiirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä\npaikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei\nhän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut\nsaatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies\nsaapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa,\nmutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan\npahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä\nhakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.\n\nPian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän,\ntoiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä\nhänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului.\nUutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän\nasiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten\ntyöt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia,\nniin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän,\nsenjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin\nmökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa.\nSiihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä.\nSitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa\noli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät\nyltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa\nilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä\nasuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä\n\"Grünmann\", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen \"ski\",\njotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea\npalttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla\nkirjaimilla kirjoitettu: \"Saloon\" (Salonki). Alempana seisoi\npienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.\n\nMinkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen\nClarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet\nniitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa\npienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet\nvieneet herra Grünmanskin päänahkaa — tämä kaikki jääköön hänen\nsalaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille,\nalkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana\npäivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan\nhe tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m.,\nmutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen\namerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet\npohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten\nuutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He\nkäyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista\npuolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten\njoukossa, kaukana synnyinmaasta.\n\n— Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen\ntyömies. — Meillä Illinoisissa — katsoppa minne tahansa — huristaa\ntreinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin\nja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää\nkaatamaan, ostat valmiita lumperia ja — ool rait! Mutta mitä teidän\npuolellanne saa?\n\n— Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita\nkuin kaikki sinun lautasi.\n\n— Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör\nja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet,\nnotinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.\n\n— Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.\nMitä bisnestä sinulla on kanssani?\n\n— Mitä sinä sitte minua insulttaat?\n\nNyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli\nkuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä\nkiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia\nvastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät\npalautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran\nhetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran\nesimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut\nsiirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan\nepäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän\nkimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti\npian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta\nseuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi\ntaas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei\nsilloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset\nolivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten\nolkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen\npiiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean\nliekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina\nrintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli\nkuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat.\nMutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola\nhajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta,\nviskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään\nilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.\n\nSiirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja\nhänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat\nnyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi\nparemmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät\nhe omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita,\njoita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun\nverran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä\nkahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan\npuita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä\nvaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta\nelämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat\nviimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli\ntuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne\nsäteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien\nympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin\nsiinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat\ntähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä\nvoi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli\nottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut\nasettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan.\nMoni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin\npirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän.\nTuontuostakin hän virkkoikin:\n\n— Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja\nkuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä\nkelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka\nminua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet\nannan, mutta en millekään maankiertäjälle.\n\nKaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.\n\nWawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä\nolla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut\ntoivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului\nmuutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli\nlastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia\nseiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä\noli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä.\nNe jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat\nsieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan\nole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten\nvedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja,\nettä häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat:\n\"pois siitä!\" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä\npäästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun\nomassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta\nja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin\nleiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin\nbuffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa\ntilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun\nnäyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he\nsen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä.\nSitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät\nsiihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei\nollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri\nhajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen\npyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut\npaimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni\nselvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin\nelo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat\nruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut\nharvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja\nrohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut:\n\"tuo tuossa on sinun omaasi\". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka\nkullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset\nväittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen\nkaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin\nja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset\nvaransa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille\nasuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä\nperikatoa silmiin.\n\nKirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi\nikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. \"Raada täällä nyt pari vuotta\nja kuole sitte nälkään!\" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan\nhumisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja\nlausui:\n\n— Kaikki täällä nyt näkyvät joutuvan perikatoon, me myöskin.\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, — mutta ei Hän meitä\nheitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.\n\nNiin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen\nvalossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet\nja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:\n\n— Me emme myöskään heitä sinua, sinä heleä aamurusko!\n\nTyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis\nkulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta\nJasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki\nilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut,\nei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!\n\nTietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla\nkannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli\npelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin\nkirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen\nluottamustaan taivaalliseen apuun.\n\nJa muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli\nauttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut\nhänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin\nhän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.\n\nPäivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti\nkulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi\nhuminataan.\n\nVihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän\nrukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei\nhän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita,\nlevitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle\nja valmisti hänelle lääkettä viinasta.\n\n— Marysia, mutisi vanhus, — jo minä tunnen, että kuolema astuu minua\nkohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala\nrankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten\ntaakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö...\n\n— Isä kulta, vastasi tyttö, — Jumala minua olisi rangaissut, jollen\nolisi lähtenyt kanssanne.\n\n— Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata\nsinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni,\nmene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.\n\nMusta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat\nkuullessaan heittäysi hän polvilleen.\n\n— Isä, huudahti hän, — siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin\nsilmäterääni ja suojelen häntä.\n\nHän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään\nolisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen\neteen ja lausui:\n\n— Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on\nkihlannut, taikka en kenellekään.\n\n— Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan.\nMinulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. — Kaikki\ntäällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.\n\nMusta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät,\nruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä\nuusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen\nkorottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina\nheittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista\nsuista nousi nyt huokaus: \"Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon,\narmahda meitä!\" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi\nkuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa,\näreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra,\nminä täällä olen valtias.\n\nMutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen\nselälleen ja loi siihen ylpeän katseen.\n\n— No, no, huusi hän ääneen, — pannaan hampaankoloon.\n\nIhmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi\nheidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat\nhäneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se\npoika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi.\nKarhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä\nhän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn\nolalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän\npalasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan \"mustaksi\"\nsentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli\nkerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta.\nHän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt\nindiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti\noli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut\nhuolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan\nettä juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja\njoutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin\nkala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän\nsitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset:\nkyllä siitä nyt jotakin tulee.\n\nAurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä\njonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli\nkääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi\nmetsään.\n\nOli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren\nkultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi\nhirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.\n\n— Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.\n\nSuurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen,\nkirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat\nulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää\nleiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois\naukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin.\nMolemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä\nnopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja\nköynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista.\nTuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja\nläksi lennättämään yhä etemmäksi.\n\nSykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset\ntulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä,\ntaittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja\npetojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina\ntulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit\nirtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja\nkuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet\nsaatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut\ntulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin\nkaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät\nmetsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.\n\nSavu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan\nvaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon\nlaidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka.\nHänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat\nhänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:\n\n— Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän.\nHuomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan\nhaluatte.\n\nSitte hän kääntyi Marysian puoleen:\n\n— Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.\nKuka täällä on minua väkevämpi?\n\nTyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän\noli hirveä katsella...\n\nEnsi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli\nkaukana Lipincessä.\n\nTohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä.\nAamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta\nkuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin\npaksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista\nerottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia\ntäydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman\nväräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on\nhuomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten\njokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi\nkaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot,\npienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui\nainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten\ntäytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle\nsiirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin,\ntuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton.\nNyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo\nkulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä\nClarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi\nnälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka\naamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt\nansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa,\nsuojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän\nkiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän\nitse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa\nvain hän tahtoi.\n\n— Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, —\nmene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.\n\nMutta Kotka vastasi:\n\n— Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun\nkaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada\nsinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet\nminun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin\nsusi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä\nminun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä\ntäällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!\n\nWawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan.\nVanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein\nsynneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä\nsyntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi\nkihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta\nse oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä\nJasko oli, ja toisen kanssa — ei ikinä! Parempi panna puun alle\nkuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.\n\nSiirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.\n\nSadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten\ntavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä\nhätähuutoja: \"vettä, vettä!\" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat\nhe erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti,\naaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä\nkajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja,\nja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne\ntulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi\nhirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin,\nmiehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi\npuita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi\nnopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui\nhätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua.\nPian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen\naaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat,\nsurkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä\ntuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina\npaisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei\nollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen\noli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta,\nkaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä,\nhävitystä, kuolemaa.\n\nEräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää,\nkaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan\napua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet\nauttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois\nmetsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille\nkatoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista\nkaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen\nvesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle\nihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin\njoku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen\n— ainiaaksi.\n\nVeden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten\näänet, jotka huusivat: \"Jeesu, Jeesu, Maaria!\"\n\nEntä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan\nteltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi\nlastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja\nveivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja\nläksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä.\nHän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain\naaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa...\nTeltta repesi... lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä\nsekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä\nsärkeä että kaataa sen...\n\nVihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja\nsamassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:\n\n— Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta\nkaadu, kun minä hyppään...\n\nTuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku\nolento oksien välitse pujahti lautalle.\n\nSe oli Kotka.\n\n— Marysia, puhui hän, — sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!\nPelastan minä teidät tästäkin hädästä.\n\nHänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi\noksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.\n\nHeidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti.\nMihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä\nKotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se\npääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan.\nHänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat.\nToinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän\nrasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä,\nsillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana\nmerenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien\nvyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä\nhaavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian\npuoleen:\n\n— Nyt sinä olet minun, sillä minä olen riistänyt sinut kuoleman\nkidasta.\n\nHän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina\nponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut\nvastata olevansa toisen morsian.\n\n— Marysia! huudahti nuori mies hellästi, — oma kultaseni!\n\n— Minne me kuljemme? kysyi Marysia, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.\n\n— Sama se minne! Olethan sinä luonani, rakastettu!\n\n— Melo, muuten paha meidät perii.\n\nKotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi.\nToisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä\nhänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut\nkestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan.\nPäivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:\n\n— Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni,\nkunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä\nkuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt,\nehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja\nsaata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä\nherra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset\nmatkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen\nJumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta\nminä edes kerran vielä sen näkisin.\n\nSiinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: \"sinun turviisi\nminä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!\" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi:\n\"älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!\" mutta sitte hänen\nmieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut\nhukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: \"lapsi, anna\nanteeksi, anna anteeksi!\"\n\nTyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti\nääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.\n\nIllemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin.\nHetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan,\nluoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön\nhetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin\nhän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: \"voi minua, että läksin\nPuolasta, omasta maastani!\" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte\ntuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra\nNew-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he\nmolemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva\nkulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin\nsatamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse,\nsaksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että\nkoti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa,\ntoinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta\nseuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa\ntakoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat\nMatin pellot, ja päärynäpuut... tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa\nastuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa\nvaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!... eikä\nenään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka\nPrzyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he\nastelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii... hyönteiset surisevat\nilmassa... Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja... Oi Jeesu,\nJeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa\ntulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään\nkävele... he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo,\ntienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee\nmaata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen\nympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä\nvain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on\nliitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla...\n\nTurhaan tyttö huutelee: \"isä, isä!\" Marysia raukka, ei hän enään palaa\nluoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.\n\nTuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti\nkovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin\nääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui\ntaivaan äärimmäisiin rantoihin asti.\n\nHe olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta\nkuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata.\nEhkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat\nkuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi\nvoimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:\n\n— Totta totisesti! tuolla on tulta!\n\nMarysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen,\njoka välkkyi ja heijastui veteen.\n\n— Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. — Yankeet ovat\nlähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi\nohitsemme... Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!\n\nHän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja\nsen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli\nvielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään\nlikennytkään.\n\nHe olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen\nsuuntaan.\n\nÄkkiä katkesi Kotkan kädestä seiväs.\n\nNyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea\npieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni\npuuhun, joka yksinään seisoi arolla.\n\nMolemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti\nheidän äänensä.\n\n— Minä ammun, sanoi Kotka, — niin he näkevät tulen ja kuulevat\nlaukauksen.\n\nHän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului\nvain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.\n\nKotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen\nhän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi\npuhumaan:\n\n— Marysia... Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja\nvienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin\nottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen\nkulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan\nsait sen aikaan, että minä miltei... pelkäsin sinua... Mutta jollet\nsinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai\nhukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä\nlailla minä olen rikkonut sinua vastaan?... Enhän ole tehnyt sinulle\nmitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni\naurinko...\n\nEnnenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo\nheittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi\nerottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi\nvirtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän\nkatosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta\ntytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä\nolisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja\npyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin\nvarmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä\nponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä\nvesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti\npäätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä\nvene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä\ntaaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä\nraskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. \"En pääse perille\",\najatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen\nkuiskaavan: \"pelasta minut!\" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla\nvoimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki\nvettä suustaan ja silmät pinnistyivät... Jos hän nyt kääntyisi\ntakaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä\nei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene\ntodella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan\nhän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa\ntäydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia...\nVene yhä likenee. \"Auttakaa, auttakaa!\" Viime sanan tukehutti vesi,\njoka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen\npäänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle... Vene on jo tuossa\nvieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja\nvastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua.\nNyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu\nveteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää\naallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin... Sitte hän katoaa\nsyvyyteen...\n\nSillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät\ntaukoamatta käännettyinä valoa kohti.\n\nVirta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen\nvalossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi\nvimmatusti huutaa apua.\n\n— Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, — hitto minut\nvieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!\n\nHetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta\nKotkaa ei siinä veneessä ollut.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta.\nHyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä\nNew-Yorkiin.\n\nMutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska\nhän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla\nkonduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli\nkalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja\nsiniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin\nhaamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut\nihmisten syy, eivät _he_ olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä\nja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta\nolikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä\nolisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden\nmaailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät\nkukkasen, joka sattuu niiden tielle...\n\nLaiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella\nNew-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa\nvanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.\n\nVieras mies avasi hänelle oven.\n\n— Onko herra Zlotopolski kotona?\n\n— Kuka se on?\n\n— Vanha herra.\n\nTyttö näytti nimikorttia.\n\n— Hän on kuollut.\n\n— Kuoliko? Entä hänen poikansa... herra William?\n\n— Matkusti pois.\n\n— Entä neiti Jenny?\n\n— Matkusti myöskin.\n\nOvi sulkeutui. Tyttö istuutui kynnykselle ja rupesi pyyhkimään\nkasvojaan. Taasen hän oli New-Yorkissa, yksinään, avutonna, neuvotonna,\nilman rahoja, ainoastaan Jumala turvanaan.\n\nTännekö hän jää? Ei ikinä! Hän lähtee satamaan, menee saksalaisille\nlaivoille, heittäytyy kapteenien jalkoihin ja rukoilee heitä ottamaan\nmukaansa. Jos armahtavat, niin hän kerjää ja kulkee sillä lailla Saksan\nläpi Lipinceen asti. Siellä on Jasko. Hän on hänen ainoa ystävänsä koko\navarassa maailmassa. Jollei hän tunnusta omakseen, jos hän on unohtanut\nja hylännyt, niin saahan edes kuolla hänen likeisyydessään...\n\nMarysia läksi satamaan ja heittäysi saksalaisten kapteenien jalkoihin.\nOlisivathan he ottaneet hänet, onhan se sievä tyttö, kunhan tuosta\nhiukan voimistuisi. Kyllähän he mielellään, mutta... asetukset\nkieltävät, siitä voisi syntyä rettelöjä... Paras lähteä pois vaan...\n\nTyttö vietti yön saman sillan alla, jossa olivat nukkuneet isän kanssa\nsinä unohtumattomana yönä, jolloin isä oli aikonut hukuttaa hänet. Hän\neli sillä ruualla, minkä meri heitti rannalle, kuten ennen isänkin\nkanssa. Onneksi oli lämmin kesä.\n\nVarhain joka aamu tuli hän saksalaisille laivoille rukoilemaan\nkapteeneja — turhaan. Hän oli itsepintainen kuten kaikki talonpojat.\nMutta hänen voimansa heikkenivät ja hän tunsi, että jollei hän pian\npääse lähtemään, niin hän kuolee kuten kaikki hänen omaisensa ja\nystävänsä.\n\nEräänä aamuna pani hän liikkeelle kaikki voimansa, sillä hän tunsi,\nettä se on viimeinen kerta, huomenna ei hän enään jaksa. Hän ei enään\nrukoillut, vaan päätti hiljaa piiloutua jonnekin Eurooppaan menevään\nlaivaan. Kun sitte ollaan matkalla ja he löytävät hänet, niin eivät\ntoki veteen viskaa ja entä jos viskaisivatkin! Samahan se on miten\nkuolee, koska kerran kuoleman pitää. Mutta laivaan johtavaa siltaa\nvartioitiin tarkasti, hän saatiin paikalla kiinni ja ajettiin pois.\nSilloin hän istuutui pölkylle veden varrelle ja tunsi kuinka kuume kävi\nhänen päähänsä. Hän rupesi nauramaan ja mutisi hiljaa itsekseen...\n\n— Minä olen talollisen tytär, Jasko. Mutta minä olen pysynyt sinulle\nuskollisena. Etkö tunne minua?\n\nTyttö raukka luuli sairastuneensa kuumeeseen, mutta hän oli tullut\nmielipuoleksi. Senjälkeen hän joka päivä läksi satamaan tervehtiäkseen\nJaskoa. Ihmiset tottuivat näkemään hänet ja antoivat hänelle\ntuontuostakin almuja. Hän kiitti nöyrästi ja hymyili kuin lapsi. Niin\nkului kaksi kuukautta. Eräänä aamuna ei häntä kuulunut satamaan ja\nsenjälkeen ei kukaan nähnyt häntä. Seuraavan päivän poliisilehti vaan\ntiesi kertoa, että sataman perältä oli löydetty tuntemattoman naisen\nruumis.\n\n\n\n"]