[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2xkAt9ZdNWbmlg8-EwXFA4Jg_UgNJwmu6STQ3Y63gAQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2805,"Pustan poika","Orczy, Emmuska",1865,1947,"2805-orczy-emmuska-pustan-poika","2805__Orczy_Emmuska__Pustan_poika",null,"romaani",[],[],"fi",1906,1921,72935,497368,false,71472,[23],"Hungary -- Fiction",[25],"Novels","\"Pustan poika\" by Baroness Emmuska Orczy is a novel written in the early 20th century. Set against the backdrop of Hungary's vast plains, the story explores the lives of humble villagers and their interactions with the affluent aristocracy, highlighting themes of social class, superstition, and conflict between tradition and modernity. The narrative introduces characters like the proud Count, Bideskuty, and the enigmatic Jewish moneylender, Rosenstein, setting the stage for a tale filled with intrigue and cultural tensions.  The opening of the novel paints a vivid picture of the Hungarian puszta, immersing the reader in the tranquil yet harsh beauty of the landscape. It introduces a small village, Arokszállas, where the local peasants gather in a tavern to discuss their simple lives and the rumored advent of modern machinery that threatens their traditional way of living. Amidst this lively discourse, characters express their fears about the upcoming steam mill and its implications for their agricultural livelihood. Tension arises as superstitions and suspicions about the machinery and the aristocrat's intentions unfold, foreshadowing a brewing conflict between the villagers and their social superiors. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Nyman, Väinö",253,"Unkarin pustalle sijoittuva romanttinen kertomus kuvaa säätyeroja ja intohimoa. Talonpoika András rakastuu ylhäiseen kreivittäreen, ja teos käsittelee unkarilaista elämänmenoa, sukuylpeyttä sekä tunteita aavalla tasangolla.","Emmuska Orczyn 'Pustan poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2805.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PUSTAN POIKA\n\nKirj.\n\nParonitar Orczy\n\n\nEnglanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\nKylä tasangolla.\nKaikkien suosikki.\nSukuylpeyttä.\nRahanlainaaja.\nVanha saituri.\nKisfalun vuokraaja.\nLainaaja ja korko.\nEnsimmäiset vieraat.\nKaunis Ilonka.\nRakkauden idylli.\nUhkaava myrsky.\nHerra ja talonpoika.\nKosto.\nSuuri onnettomuus.\nHyvitys.\n\nTOINEN OSA.\n\nPääsiäisaamu.\nKöyhtynyt kreivi.\nJuutalainen Rosenstein.\nKansan poika.\nVastaus.\nJalosukuinen neito.\nUnelma.\nKuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.\nHäät.\nKangastus.\nTalonpojan vaimo.\nAuttamaton asia.\n\nKOLMAS OSA.\n\nRakkauden surua.\n»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»\nRakkauden hauta.\nRakkaus riemuitsee.\nLoppulause.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nKYLÄ TASANGOLLA.\n\n\nRakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista\nRein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien\njylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat\nloivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani\non minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka\nvalloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä\naavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina\nkun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että\nmieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista\ntaivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion\npuoleensa.\n\nKatsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla,\nmissä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja\npunertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi.\nIlma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada\nselville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin\näkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja,\nminareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen\nlumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi\nnähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen\nlumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja\nsalaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja\nminareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja\npuoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa\nalkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä,\nmihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi\nkuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi,\nmutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet\nnäkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat\npajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen\nrannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa,\nuskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä,\ntuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä\nkuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo\ntömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja\nhännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein\nhenkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin\ntodellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla\ntammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten\npalttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse\nkiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan.\nHetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että\nvasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset\nsisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon.\nSitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten\nsuopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen\nmaahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen\nlevotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja\nsitten haihdutti.\n\nJälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien\nkeskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja\nvasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit\ntyöntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa\nkohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat\nlatvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa,\nsulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin\nharmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan\ntuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu,\nja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea\ntie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki.\nMitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota\nrajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi,\nymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in,\nkeskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee\nArokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja\nvanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja\nharmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan\nkeltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine\nikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja\nresedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina\nkesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan\nunisin äänin.\n\nTien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on\nkallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä\ntasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä\nkylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla\nja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten\nviulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.\n\nSilloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis\nvaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan\nBideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää\nviiniä.\n\nMistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin\nkartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti\narvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta\nkyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi\nihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin\nkaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.\n\nTasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja\ntavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän\nrunsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan\nmaataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä,\nja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja\nmaakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia\ntoimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja\ntuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.\n\nVas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä\nGyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota\nsenvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn\nAndráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen\npöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein\nselittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi\ntapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.\n\n»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika,\njonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra\naikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»\n\nBerczi nyökäytti päätään.\n\n»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään,\nherramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa,\njonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen\njumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan\njauhoiksi ihmisten avutta».\n\nSeurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset\nlopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden\nerikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.\n\n»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä\nsavupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.\n\n»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi\nsitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta\npiipusta?»\n\nKukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen\nsuunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa\non silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän\nnojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia\ntulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei\nvoitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.\n\n»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu\non rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän\nsitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee»,\ntoisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin\nilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle\nmiehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan\nuskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa\njoukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.\n\n»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja\nkohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.\n\n»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta\nhyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»\n\n»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän\noraakkeli vakavasti.\n\n»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan\nvoimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa\nkaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat\nlaiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».\n\n»Sellainen voi olla kyllä hyvinkin mahdollista».\n\n»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten\nvoimme tulla toimeen?»\n\n»Niin, miten todellakin?»\n\n»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi\njättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme\nkuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen\npirulle?»\n\nNuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa\nkiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie,\njonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin.\nSen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran\nemännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta\npäivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän\nvilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa\nkesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden\nyksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta\nkumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan\nuskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin\nsiinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.\n\n»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun\nkarkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.\n\n»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota\ntulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen\nheikosti lohduttaa muita.\n\n»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin\npyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.\n\n»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko\nrakennukseen», vihjaisi muudan mies.\n\n»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun\ntunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».\n\n»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi\nBerczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa\nsadetta ainakaan kymmeneen päivään».\n\n»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan,\neikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä\nkarkoittaa».\n\n»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen\nnousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään\nlänttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja\nseisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota\nsaatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu,\nettä ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa\nperkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin\nminkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen\nrautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin\naikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa\nminulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava\nsyrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan\nihmisten viholliselle?»\n\n»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!»\nhuusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka\nei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti\nhalveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos\npitäisimme sen hyvänämme».\n\nJättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat\nnyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa,\nalkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.\n\n»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa\njoukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat\ntarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden\ntullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja\nhymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.\n\nHän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka\nojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin\npian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän\nparille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.\n\n»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän\nkeikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan\njotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»\n\n»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti\nvasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri\nniin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».\n\nLotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän\nkohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:\n\n»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei\nKemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne,\nvaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa\nteidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella\nmitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän\non poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa\nkaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette.\nHän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte\nkaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».\n\n»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja\nolet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko\nmeidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun\non suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun\non suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin\nmustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua\nlihaville hartioille».\n\nJa antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo\nmustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja\nBideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan\nkaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän\nlaiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja\nsalajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien\nnuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla\nkäsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset\nsoittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.\n\n\n\n\nII\n\nKAIKKIEN SUOSIKKI.\n\n\nKuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä\njuoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin\najaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin\npaljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa,\nettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua\ntakaa-ajossaan.\n\nEmäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin\nsydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti\nsykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat\nkatsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten\ntalonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa\nkumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta\nollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille\nja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille\nposkilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle\njättiläiselle:\n\n»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä,\neikö pidäkin Lotti?»\n\nJa vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä\nsuukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet\nkokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet\nturvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti\nnauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.\n\n»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen\nkorvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni»,\nhuusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman\ntyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille.\nJa te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin\nvain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden\nnaisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon,\nkunniaksi».\n\nNuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa\nei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin\nnyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja,\njotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan\nvastustajansa läheisyyteen.\n\n»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras\nhymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet\nsallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».\n\nLotti kohautti hartioitaan ja vastasi hieman pahansuovasti:\n\n»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella\nminua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän\nkertomaan sitä sinulle».\n\nSitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän\nlopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:\n\n»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja\nhänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä\nolisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».\n\nJa huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento\nseurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin\nlaulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.\n\nNuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa\npihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut.\nNuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on\nnuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat\nvaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita\nviisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja\nkatsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.\n\n»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi\nviimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.\n\nKukaan ei vastannut.\n\n»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän\nhuokaisten.\n\nVastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanha\nBerczi:\n\n»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna,\nAndrás?»\n\nAndrás nyökäytti päätään.\n\n»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään\nnälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten\ntehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa,\nsitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.\n\n»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani...»\nsanoi seppä Sándor.\n\nMutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen\nkäsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:\n\n»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska\nhe tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon\nomistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä\nKisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä\non niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin\npäässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»\n\nSeurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä\nenemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää\nunkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin\nkuulijan sydämen.\n\n»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin\njuodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta\nvaivaavasta palasta, »mutta...»\n\n»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme,\nja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa\nhullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius\nlupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää\nteille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä\njauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin\nminäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun\nmyllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla\non pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle,\nettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen\njälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän\nkohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»\n\n»Lupaamme!»\n\nVastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin\nrakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat\ntyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä.\nMustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti\nhiljaa:\n\n»Csillag, kaunokaiseni, missä olet?»\n\nKuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian\nilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja\nsuloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat\nryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti\nodottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta\nUnkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he\nratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin\nmies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.\n\nAndrás hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan\nystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!»,\nkatosi hän pimeään.\n\n\n\n\nIII\n\nSUKUYLPEYTTÄ.\n\n\nBideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja\nkasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat,\najurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti\npäässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja\ninnoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen\naateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa\ntuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon\nvaltaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn\nkäyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset\nedistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä\nvieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten\njatkuisi iltaan saakka.\n\nVaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät\nkumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä\noli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä\nvierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän\nsitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen\nhyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden\nkuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla\nvarma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja\nparhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta,\njoka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi\nolivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma,\ntähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä,\nlampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa\nteurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia\nviinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat\ntuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille\nsadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen,\npalvelijattarilleen ja kuriireilleen.\n\nEräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa\nilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen\npuolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien\nodotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli\nkalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla\nhienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja\npienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta\npellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti\nkirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.\n\nHilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja\nlempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan\nhuomiseksi odottamiaan vieraita.\n\n»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin\nKantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it.\nEt voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti,\nja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka\nhe luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan\nvarmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä\nsellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä\nistuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»\n\n»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä\nkuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden\nsyövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon\nelintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi\nniin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole\ntarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme\nlevittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat\nnukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille.\nTeurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa\nruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän\nvain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»\n\nJa Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka\nantoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen\nvieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan\nja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.\n\n»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän\ntilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.\n\n»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava\ntuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla.\nTiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut\nrakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset\ntässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä.\nEmme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi\nhän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi\nolemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».\n\n»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja\nniittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni\neivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan\nminkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia\nkeksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella\non vielä pahat seuraukset».\n\n»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te\nnaiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja\nmaalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».\n\n»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en\ntiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet\nikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»\n\nBideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet\nhuomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun\nkreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.\n\n»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä.\nLuovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla\nmyllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».\n\n»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora\nkysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi\nnaiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani\nmelkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä\nkäyntiin saatuani sen valmiiksi?»\n\n»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla\nvielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka\nei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden\nvuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».\n\nJälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli\nvain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja\nsalli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä\nyli.\n\n»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime\naikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina\nei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita\nkoneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle\nmitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan\njuutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja\nmyytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta\nkorkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi,\nviljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja\nolet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus\nväheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla\nsenvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».\n\n»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän\ntilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää\nmätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin\nhyödylliseen tarkoitukseen».\n\n»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin\npaljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni\neräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut\nmädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä\nmyymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin\nisiltä perityin ylpeyden tuntein.\n\nKreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa,\nettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä,\njolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan\nmyöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo\naikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä\nei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli\nkiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua\nmyöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei\nmuuta äyrinkään edestä.\n\nHuolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä\nkaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa\nterve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli\naikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin\ntanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin\nlujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on\noltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma\noli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä\nvuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän\nhuolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret\ntilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes\npyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä»,\noli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen\nkosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta\nensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään\nsellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen\näitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin\naateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu\nvetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.\n\nSeuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi\nkauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua\nennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen.\nAsiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n\nGuyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti\npuolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti\nrakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut\nkyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin\nalennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu\nolivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja\nmaailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja\nsai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin\nsitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset\naateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.\n\nHe olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri\nmukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan\nmaku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä\nseikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen\nmelkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli\nmennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin\nrahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko\nsyödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa\nkasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään\nvälittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi,\nettä se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden\nkenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä\nkasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta\nministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista,\nyhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä\nhänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen\ntyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili,\nettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien\nmaanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama,\noliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa,\nkunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut\nhyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan\nmaailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi\nhuolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa\nkoneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan\nsopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää\nkreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki\nmuu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä\nihmisyyttäkään.\n\n\n\n\nIV\n\nRAHANLAINAAJA.\n\n\n»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi»,\nilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven.\n»Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».\n\nKreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan\nvastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka\nnämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti\nesimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään\nei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat\naskeleet jo kuuluivat käytävästä.\n\n»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun\npitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä\nkeskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle\nluvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin\nmenetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka\nriittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita.\nKäske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa\npuoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön\ntuloaan.»\n\nJuutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän\noli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti\nhänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella\nkreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti\nympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän\nhuoneesta.\n\nRosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko\nporkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena\nsuortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka\noli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan\nruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien\nolkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen\nvesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi\nsuvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun\nhän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja\npahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien\nhampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen\nilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut\nvarovaisemmaksi.\n\n»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.\n\n»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan\ntietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta\nrahamäärää, ja...»\n\n»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä\nviitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu\nauttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on\nluvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko\nottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin\npantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».\n\n»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.\nSiellä ei ole rakennuksia eikä .»\n\n»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he\novat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet\nviemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen.\nZárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä\nsellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun\nmyllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».\n\n»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen\nkatsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on\nsuurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi\nparantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään\nkiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän\nkorkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon\nmitättömän Zárdan pantiksi».\n\n»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta,\nsillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni\net tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita\nnyt vain korko».\n\nBideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan.\nHän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen\nrotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä\nuseammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille\naatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään\nsopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.\n\n»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko\nhyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja\nsitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni.\nOnneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta\nviidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää\nminulle aivan hyvin».\n\n»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä...!»\n\n»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He\nilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan\nenemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut\nsata nautaa...»\n\n»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»\n\n»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on\ntodellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja,\nelleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää,\npuhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä\nsiipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta\ntämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»\n\n»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne\nja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista\nselkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää,\nparikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan\nsinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».\n\nJuutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta\nhän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen\npäätään ja sanoi:\n\n»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja\nilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät\nsuostu alentamaan».\n\n»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos\nuskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani\nantamaan sinulle selkään».\n\n»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein\nnöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.\n\n»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun\nkalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava\npalkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja\nsitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko\nroskan!»\n\n»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen,\nvaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».\n\n»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten\nusko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»\n\n»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi...»\n\n»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!...»\n\n»Sata, herra kreivi...!\n\n»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun\nlikaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta...»\n\n»Viisisataa...»\n\n»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä\nnautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan\nenemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»\n\n»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että\nelleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa\nnautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta\nrahoja».\n\nTämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa\nja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli\nluultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin\nvastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien\naikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia\nsaadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.\n\n»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin,\n»olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota\ntarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista\nhäpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen\nrahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa\nsinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse\nnyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä\nnautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»\n\n»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne»,\ntoisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja\nkahdeksansataa lintua...»\n\n»Ja selkäsaunanko?»\n\nJuutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja\nvoimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen\nedessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli\nsortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki\ninhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja\nmustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista\nvuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat\naseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita\ntuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla\npäästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen,\nhallitsijaksi?\n\nTietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi\nselvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja\nheidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi\nsenvuoksi tyynesti:\n\n»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».\n\nBideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan.\nKun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin\nkelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa\ntuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan\npovitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.\n\n»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.\n\n»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia\nvelkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».\n\nBideskuty punastui raivosta.\n\n»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä?\nMitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi\nsido minua?»\n\n»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n\nviha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni\nvaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet\nliikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».\n\nJuutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä\nkiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan\nhuomannut äänensävyä eikä katsettakaan.\n\n»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun\nsyötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti\npapereihin.\n\nHän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka\nolisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi\nollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun,\njoka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta\nenää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään\nsuurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin\ntaskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.\n\n»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten\nlähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet\nsellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».\n\nJuutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun,\nripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi\npaperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi\nhermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan\nsilmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja\nratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne\nmenetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin,\nkoska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski\nlompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä\nlikaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.\n\n»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän\nkorkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan\npuolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella\ntahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».\n\nMutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa\navasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:\n\n»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako\nhän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti\nselkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo\ntarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota\nkujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit\nvapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli\ntuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan\nsinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta\nmitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella\nuuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on\nkiire».\n\nRosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään\ntodellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta\nnyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo\npakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä\nlaihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.\n\nIloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin\nmyssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti\nkeittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia,\nkakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi\ntuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi\nvapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.\n\n»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän\nviereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan\nvieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle\nmehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi\nhän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli\nhurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän\nloi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta\nvihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen,\nja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret,\nhäärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet\nvalkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja\nnostaneet tuolin sen ääreen.\n\nNauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa\nnostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet\narmotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti\nkiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty\nistui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon\nkaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset\nhameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret\npaljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen\nsuunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala\nsianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin,\nhousuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli\näärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä\nyläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua,\nporisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.\n\n»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja\nJánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei\ntahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet\nvaluivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa\ntyönsä painellakseen pakottavia kylkiään.\n\n»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole\njuhlinut näin komeasti.»\n\nRosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt\nkujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa\nolivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän\nraivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän\noli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin\noli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien\nteräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa,\nilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi\nolisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen\ntuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka\nvoitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.\n\nSillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja\nnauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa\npalasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan,\nsillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi\nponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty\nnauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti\nkiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut\ntukehtua.\n\nBideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu.\nTuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma\nja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat\nolivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan\ntulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret\npaistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen\nsöi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein\nalistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli\npaimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi\nnaurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä\nmitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli\nsuoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet\nhänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.\n\nVihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt\nenemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa\nhuvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman\nvieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja\njuutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui\ntämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen\nvakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.\n\nBideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut\ntäydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua\nselkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain\npari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä\nsen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia\neikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin\nnopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa\nkreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti\nristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä\nakasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi\nhän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.\n\nBideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet\naina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen\nvaltaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna,\nellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen,\nmatala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon\nsen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu\nkirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli\nollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti\nkuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha\noli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin,\njoissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli\nkoristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita\nsädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät,\npuoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen\nyläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan\nlaajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa\nvierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä\nolevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten\nkeskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas\nkatsoi synkästi ohitsekulkijoihin.\n\nVierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat\npihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha,\njonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli\nrunkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti\noli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin\npääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä\nsivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja,\npalvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit,\ntallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan\nalla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.\n\nJuutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla\npuristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien\nsilmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan\nkostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi\npaikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen\nolennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän\nkääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.\n\n\n\n\nV\n\nVANHA SAITURI.\n\n\nKääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein\nkävelemään tasangolle päin.\n\nHänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa\nBideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä\nrikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa\nkullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita\nmaissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja\nsuuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman\nivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja\nryppyisiä käsiään.\n\nTie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan\nvuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian\njuutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän.\nAjatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät\nkovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka\näsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten\ntyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin\nnimikirjoitus.\n\nTietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin\npuolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen\ntuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja\nkuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien\nvieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.\n\nKaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta\nsilloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se\nhurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa\nhaikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon\nyksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan\nkulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus,\nviha ja pahansuopa riemu.\n\nRosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme\ntuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä\noleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää\nkilometriäkään.\n\nVuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi\njuutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä\nkatselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin.\nPari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen\nhaikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja\nivallisin huomautuksin.\n\nRosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei\nkuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven\nraosta ravintolaan.\n\n»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun\nkimakasti huudahtavan sieltä.\n\n»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei\nKeményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».\n\n»Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».\n\nKeittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton\nja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei\nauringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen\nreipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta,\npitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja\ntoisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen\nkauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa\npalava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat,\npadat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.\n\nHuokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella\nvallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen,\nsillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet\nottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän\nistui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä\ntahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan,\nettä hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen\nvälttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi\nsaapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan\nsellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat\njännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin\nkulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet\nkiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät\nlopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu\nloksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.\n\nPaimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin\nsalaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama\ntyö, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.\n\n»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa\nyhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla,\nettä sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä,\ntarvitaan sitten vain kolme».\n\n»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta\näitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän\non kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön\ntutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin\nsekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa\nkirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».\n\n»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä\nei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin\nsalaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain\nsanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».\n\n»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta\nkylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu\nEnglanti-nimisestä maasta».\n\n»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista\nihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat\nmelkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.\n\n»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.\nEnglanti on hyvin kaukana täältä».\n\n»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos\nhaluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».\n\n»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi\nensimmäinen paimen.\n\n»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään\ntehtävän äärettömyydelle.\n\n»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta\ntuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun\npeloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».\n\n»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on\nmeidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on\nsuojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».\n\nHeidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää\nkuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen\nilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin\nolivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat\nlevottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä\nilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan\netusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa\nhäneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän\nolisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa\nkoko Heven maakuntaa.\n\nAurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti.\nTukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet\nvalmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.\n\nHe menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja\nsuudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati\nsilloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä\nollut läheisyydessä.\n\nKaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut\nsuuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten\ntyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen\nmuodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin\ntuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi\nja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi\nRosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja\npäivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista\nvauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut\nliehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa\neteenpäin.\n\nRavintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan,\njoka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan\nhänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän\noli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen\nemännän sydäntä ja turhamaisuutta.\n\nKeményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti\nja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta,\njoka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen\nselästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille\nhelliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa\nisäntänsä käsivarteen.\n\nJuutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta\nhyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon.\nAndráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen\nedustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin\nunkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja\npienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn\nAndrás tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat\nselittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha\nKemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin,\nja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka\ntekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin\noli.\n\nVanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä\npuolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen\nlampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine\nkasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin\niloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.\n\nKuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli\nKeményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti,\nettä tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että\ntalonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény\noli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.\n\nMutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen\nelämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa\nmaatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä\nsäästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi\npalvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa\ntavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui\npaljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä\nkirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita\nkolehtiin.\n\nVähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja\nviiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän\nlisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut\nmilloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli\nnyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan\njoko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa\ntyönjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin\neikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra\nvaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten\nUnkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti\ntekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän\nei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja,\nvaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset,\njuutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot\nkasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki\nrahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä\nmuidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään\nkanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä\nmuulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja\n-puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli\nvelkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän\nheille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville,\nmitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta\nRosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli\nalituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville,\nsillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon,\nettä he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän\nkumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.\n\nMyöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta\nedeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan\ntarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion\nhäneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika\nsäästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän\neräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon\nitselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin\nsuuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä\nennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi,\nettä Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja\nsäästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn\nEtelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän\nkävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan\npysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut\nkolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven\nmaakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt\nmuita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli\nkalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa\nollessaan usein itki.\n\nPari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin\nkaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet\nkirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää\nylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen\nhäntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko\npysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan,\nmiten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:\n\n»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!\n\n»Aito unkarilainen todellakin»!\n\n»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!\n\nJa äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin\nkysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun\npuuskia.\n\nMutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla\nhänen poikaansa.\n\n»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.\n\n»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti\nruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi\non. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu\nmuutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka\nolivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan\nasioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.\n\n»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole\nvoinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet\nsaappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän\ntähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon\nluhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».\n\n»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko,\nsillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet\nkerrassaan aasi, jos vielä jatkat».\n\nTälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.\n\nTällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki\nviittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä.\nKuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten\nkanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan\nenää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet\nkertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan\nkenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät\nhiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka\nei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin\neikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui\nolemaan kylässä.\n\nKuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle\nmuodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään,\nei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava\nnuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä\nmaatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä\näyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten\ntalonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen\nlettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin\njumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä\npelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen\nisänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.\n\nHänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja\nhänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian\nniin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja\nhalveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin\nja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja\nmiten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät\ntyötä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä\nkävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät\nkauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut\nkolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä\ntällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia\nvastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka\nilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.\n\n»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä\niltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana\nsunnuntai-aamuna.\n\nAndrás puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään\nkuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat\ntulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin\nhän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen\nja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä\nkreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi\nnenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän\npojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.\n\n»En», vastasi hän hieman surullisesti.\n\n»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen\nystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».\n\n»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András\ntuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä\npaljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei\ntarvitse tulla utelemaan syitäni».\n\n»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen\nkohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.\n\n»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet.\nJa ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan\npunainen, annan...»\n\nTässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu\njoskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja\nväärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat\nnostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset\nvedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti\nyhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema\novat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.\n\nAndrás kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille\nuhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän\nasukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata\nhäntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä\nlaski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän\nkääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.\n\n»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan\nlepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen\ntaskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua\ntienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan\npoikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli\ntuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin\nanteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin\nvihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».\n\nTämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa\nkotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista\nviittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi\nlikaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja\nnuorukainen pudotti veitsen maahan.\n\nSitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin,\ntienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.\n\nTämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten\nhänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua\nja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät\nja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti\nhän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka\nsuhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin.\nTyöskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän\noli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan\nollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen\npuolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja\nkutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä\nrauhallisesti tunnin lepotuolissaan.\n\nNämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän\nylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan\ntänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso\nja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes\nystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa,\nja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan\nhänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja\nliikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät\nhänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt\nniin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten\npeltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon,\nmutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa,\nhuveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät\nhe tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan\nruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä,\nvaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä\naivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka\nJumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin\nperheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen\npäätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä\nhäneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä\nollenkaan ansaitse.\n\nNiin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias,\ntyön karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja\nelonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään\nnurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan\nraitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen\nhän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki\nkuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut\nhänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla\npaljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin\nhänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin\njoskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti.\nVanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:\n\n»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään,\nolen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en\nsuostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».\n\nJa voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta\nkuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas\ntuleviin aikoihin?\n\nEräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti\nolevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan\nvaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa,\njonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen\näitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan\nsaiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt\ntuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon\nmennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen\nkäsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan\ntullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen\nja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus\nolivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia\naivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan\nja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten\nolisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen\nerotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan\nitkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän\npoistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen\npapin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja\nAndrás itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen\nisänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.\n\nVanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden\nkyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä\nruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana\niltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen\nmilloinkaan uusittu.\n\n\n\n\nVI\n\nKISFALUN VUOKRAAJA.\n\n\nKylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville,\npaljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen,\nvaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka\nvanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen\npoikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman\njälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen\nKisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut\näidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä\npesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa\noli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki\ntyöt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli\ntehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän\npapin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan\nja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita,\njoita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn\nAndráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä\nhenkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai\npian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan\noli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon,\netteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat\naina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita\nhe sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva\ntalonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat\nviinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta-\nja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat\nniin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän\nasti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä\nvatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa,\nettä András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein\nvihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut,\nkun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli\nvalmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle\nisännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän\nkuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten\nhartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen\ntahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle\nkatselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään\nepämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.\n\nJa nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin\nmitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin.\nPian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten\nkaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen,\nmiten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti\nisänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten\nsuuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen\nkahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki\noikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät\nolivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten\nkultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia\noli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville,\nmihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n\nherra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn\nAndrás, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin\nperillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi\nsanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän\nlapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa\nhän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa\nkaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun\ntoisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen\nja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah,\nmillainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista\nvehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen,\ntarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle,\njoka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa\npirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt\nolla pyhä hänelle.\n\nAndrás, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu\nitsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt\nhäntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut\nmilloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli\nlöytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko\nvanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin\njatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja\nvalkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan\npellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen\nviininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että\nGyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli\njotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut\nostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään\nlihavan maansa tuotteiden täyden arvon.\n\nKolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan,\nkirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli\nhyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä,\njonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian\nhuomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen,\nja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä\nvalossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen\nselville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen\ntäyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen\ntalonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia\nja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja\ntätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista,\nkäytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.\n\nHän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen\nmuuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen,\ntietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten\nsisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän\npaperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ\nsaatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien\nasukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.\n\nKun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä\ntulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan\ntuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin\nsuojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti\nläheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen\nluonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti\nkaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin\nmuutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä\nkanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen\njälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin\ntyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa\ntoimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan,\nsillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle\nniin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla\nasuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas\nkuin Bideskuty’n herra itse.\n\nHäntä ympäröi jonkunlainen romanttinen kehä, joka johtui hänen\nyksinäisestä lapsuudestaan ja noista hänen salaperäisistä opinnoistaan,\njoita hänen naapurinsa luulivat perinpohjaisimmiksi kuin ne olivatkaan,\nja ennen kaikkea hänen miehekkäästä ryhdistään ja kirkkaista\nsilmistään, joihin oli ilmestynyt jotakin uhmaavaa tulisuutta, jonka\nkumminkin hänen alituinen iloinen hymynsä jäähdytti. Pian olivat kaikki\nkylän kaunottaret rakastuneet häneen ja usein sai hän sunnuntain\ntanssiaisten jälkeen otella mustasukkaisten nuorukaisten kanssa heistä.\nMutta nyt oli katkeruus haihtunut niin kokonaan hänen luonteestaan,\nettä nuo alussa niin uhkaavilta näyttävät riidat loppuivat aina\nAndráksen hyväluontoiseen ja iloiseen myöntyväisyyteen. Sitäpaitsi\nosti hän aina pari pulloa parasta Heven maakunnan viiniä sovinnoksi,\nhukuttaakseen siihen jokaisen salaisen mustasukkaisuuden tunteen tuota\nkaunista nuorukaista kohtaan, joka oli niin antelias ja hauska toveri.\n\nMutta huolimatta hänen kiintymyksestään kauniimpaan sukupuoleen ei hän\nkumminkaan mennyt naimisiin, vaan pysyi samana jumaloituna varakkaana\ntilallisena, jollainen hän oli ollut vaikeinakin aikoina. Hän hakkaili\nkaikkia ja oli rakastuvinaan useaan, mutta ei kukaan noista kauniista\ntytöistä, jotka kävelivät reippaasti kirkkoon sunnuntai-aamuisin,\nvoinut kehua, että rikas Keményn András oli ehdottanut avioliittoa\nhänelle. Kun vanhemmat naiset ja miehet kujeillen sanoivat jotakin\ntyttöä Kisfalun tulevaksi emännäksi, sanoi András nauraen:\n\n»On hyvin surullista, että rakastan heitä kaikkia. En voi viedä heitä\nkaikkia Kisfaluun, sillä siellä ei ole tilaa niin monelle eikä äitini\nsellaista sitäpaitsi hyväksyisikään. Ja jos valitsen, niin voinko\nvalita satojen kaunottarien joukosta käyttäytymättä hyvin raa'asti\nmuita yhdeksääkymmentäyhdeksää kohtaan, joita myöskin rakastan»?\n\nKun hänen äitinsä joskus ystävällisesti huomautti, että hän joskus\ntulevaisuudessa halusi nähdä pojanpoikiansa ympärillään, kietoi András\nkätensä hänen kaulaansa ja suudeltuaan hänen ryppyisiä poskiaan sanoi:\n\n»Äiti, Heven maakunnassa ei ole muita pyhimyksiä kuin sinä. Kun joku\nenkeli laskeutuu taivaasta, pyydän häntä vaimokseni, mutta siihen asti\naion vain rakastaa pyhimystäni».\n\nÄiti huokaisi ja tytöt itkivät, ja viidenneljättävuotias András oli\nvielä velvollisuutensa täyttävä naimaton poika.\n\n\n\n\nVII\n\nLAINAAJA JA KORKO.\n\n\nEmäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen\npöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti\nesiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin\ntomuhiukkasista.\n\n»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te\nsieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun\nhän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli\nhänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne,\njona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa.\nHänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan\ntämän solakan vartalon ympärille?»\n\nJa András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä\nniin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui\nhirveästi.\n\n»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi\nkaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja\ntehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.\n\n»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden\nlettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa\nminulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää\ntaivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».\n\n»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut,\nAndrás», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun,\n»sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut\nrakastamasta minua».\n\n»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi,\nvai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»\n\n»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei\nhän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole\nlyönyt minua kolmeen viikkoon».\n\nAndrás vihelsi pitkään.\n\n»No mutta, tuohan kuulostaa vakavalta! Entä te»?\n\n»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön\nkanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin\nhänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja\nnäki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni\nvain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».\n\nJa laiminlyöty vaimo itki yhä katkerammin.\n\n»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta.\n»Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä\nliikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään.\nSellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä\nrakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin\nmustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska\nkäsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea\npitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».\n\n»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti,\n»heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia\nkaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne\nniin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että\nKálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi\nteidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle\nlinnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja\nväsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en\nvoi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva... Antakaa minulle vielä\nsuukkonen... toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet\npiru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin\njäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja\nsiniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi\nkateudesta».\n\nReipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan,\nja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä\njuutalaiselle.\n\nRosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä\nlaskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen\nlaihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan\nsiinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti.\nTyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää,\nmutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan\ntilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin\nhuomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä\nAndrás tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla\nkuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan\nviiniä.\n\n»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András\nsuudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa\ntuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille\nkorvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».\n\n»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis\nkeskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin\nkanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää\nsalaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»\n\n»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen,\n»joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein\nja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata\nmuistellakaan».\n\nKauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András\noli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti,\nettä hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin,\njoiden kanssa hän joutui tekemisiin.\n\nHän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä\nnopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi\nhymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen\nkuluessa käyttäytymään.\n\n»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András\nystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon\nmiesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni\nsellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen\nsaanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule\nistumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän\nnauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.\n\nJuutalainen oli melko hyvällä tuulella, sillä Andráksen iloinen nauru\noli tarttuvaa. Rosensteinin ohuitten huulien välistä kuului hiljaista\nhörötystä, joka ehkä oli jonkunlaista naurua.\n\nNuori talonpoika työnsi haarikat ja pullot pöydän toiselle syrjälle.\nViini kiihdyttää ja kun on keskusteltava juutalaisen kanssa, on\najatukset pidettävä selvinä. Piipullinen tupakkaa on kumminkin aina\nhyvä ystävä ja neuvonantaja, ja András työnnettyään pellavapaitansa\nleveät hihat ylemmäksi nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja\ntäytettyään pitkän kirsikkapuisen piippunsa sanoi hän juutalaiselle:\n\n»No, annahan kuulua»!\n\nRosenstein oli vetänyt taskustaan toisen noista papereista, joiden alle\nBideskuty’n kreivi oli aamulla kirjoittanut nimensä lukematta niitä\nedes läpikään. Toinen oli hyvässä turvassa povitaskussa, eikä sitä\nnähtävästi oltu tarkoitettukaan muiden katseltavaksi.\n\n»Bideskuty’n jalo kreivi halusi saada kaksisataaviisikymmentätuhatta\nfloriinia», aloitti hän, »koska hän panee huomenna uuden höyrymyllynsä\nkäyntiin ja hänen oli maksettava palkat Budapestista tänne tulleille\ntyömiehille, joihin hänen oli pakko turvautua senvuoksi, etteivät\nnäiden kylien miehet uskalla lähestyä tuota rakennusta peninkulmankaan\npäähän pelosta, että he tapaavat perkeleen».\n\n»Tarkoitatko todellakin», sanoi András epäillen, »että tuo kirottu\nmylly on todellakin valmis pantavaksi käyntiin»?\n\n»Hän panee sen varmasti käyntiin huolimatta kaikista tyytymättömistä\nalustalaisistaan ja välittämättä siitäkään, että isä Ambrosius on\nlukenut erityisiä messuja tuon saatanan rakennuksen taivaan tulella\ntuhoamiseksi. Se aloittaa todellakin työnsä huomenna tahi ylihuomenna.\nKreivin vilja on suovattu valmiiksi kauniisiin aumoihin noiden\nyliluonnollisten puimakoneiden puitavaksi, ja kaikki ennen puitu\nvilja jauhetaan niin hienoiksi jauhoiksi pirun ja hänen apulaistensa\nkäskystä, ettei Bámát ole vielä ikinä sellaisia nähnytkään».\n\nJuutalainen sanoi tämän hyvin ivallisesti, mutta András, joka\nhuolimatta saamistaan opetuksista ei ollut täydellisesti voinut\ntukahduttaa talonpoikaista taikauskoaan, kuunteli hänen puhettaan\npeläten ja epäillen.\n\n»Mielestäni kreivi on aivan hullu», sanoi hän vihdoin. »Onko\nsellaisesta nyt vähintäkään hyötyä tahi hyvää, että hän käyttää kolmea\nmiestä siinä, missä oikeastaan tarvitaan parikymmentä, mutta maksaa\nkumminkin heille kahdensadan miehen palkan? En voi ymmärtää sellaista,\neivätkä hänen jauhonsa tule siitä sen hienommiksi. Hän raivostuttaa\nvain siten kaikki alustalaisensa. Hän on aivan hullu».\n\n»Hän on saanut varmaankin päähänsä, että hänestä on tuleva tämän\nmaakunnan rikkain mies, ja sitä odottaessaan hävittää hän ahkerasti\nomaisuuttaan tullakseen rikkaaksi. Noudatin kumminkin tahtoanne ja\nannoin hänelle nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia seuraavaa\npanttia ja korkoa vastaan...»\n\n»Ole vaiti, vanhus! Sanoin sinulle, etten halua lainata enää enempää,\nvaan ainoastaan ostaa».\n\nRosenstein pudisti päätään.\n\n»Tein voitavani. Tarjosin niin paljon kuin hän vain olisi halunnut,\nmutta hän ei halunnut myydä».\n\nNuoren talonpojan kasvot muuttuivat hyvin pettyneen näköisiksi ja käsi,\njossa piippu oli, puristautui niin lujasti sen ohuen varren ympärille,\nettä se oli melkein katketa.\n\n»Hän on aivan hullu», toisti hän hetken kuluttua. »Lainoja ei ole\nannettu hyvinkään useiksi vuosiksi ja vaikka korko onkin mitätön, ei\nhän kumminkaan voi milloinkaan maksaa takaisin pääomaa, jonka hän\non tuhlannut kokonaan noihin kirottuihin koneihin ja rakennukseen.\nEnnemmin tahi myöhemmin on hänen luovuttava maastaan, mutta haluan\nsaada sen omakseni tänään. Olen niin rikas, että voin maksaa hänelle\nniin paljon kuin hän vain haluaa. Hän on todellakin tyhmä».\n\n»Varmasti! Tuo jalo kreivi sanoo, ettei hän myy jalanleveyttäkään\nmaastaan kenellekään talonpojalle eikä juutalaiselle».\n\n»Silloin sanon Jumalan nimessä!» huudahti András lyöden suuren\nnyrkkinsä jymähtäen pöytään.\n\nVasama, jonka juutalainen ihmeellisen viekkaasti oli suunnannut\nsuojattiinsa, oli sattunut. Loukkaus, jonka juutalainen sanoi kreivin\nsuunnanneen talonpoikaan vertaamalla häntä heidän halveksittuun\nrotuunsa, pani Andráksen kasvot kalpenemaan raivosta, mutta tottunut\nkun hän oli hillitsemään itsensä, pääsi hänen parempi minänsä voitolle.\nTämän miehen edessä, jota hän käytti välittäjänään, pakotti hän itsensä\npysymään rauhallisena ja toisti hyvin tyynesti:\n\n»Hän on todellakin tyhmä»!\n\n»Kuulkaahan nyt», sanoi juutalainen innokkaasti, »teidän asemanne\nparanee vuosi vuodelta. Bideskuty’n Guyri on kiinnittänyt koko\ntilansa nyt-teille lukuunottamatta päärakennusta, puutarhaa ja\nmuutamia talleja. Muistakaa sanani, että tänään hänelle Zárdaa vastaan\nlainaamanne rahat eivät riitä hänelle puoleksi vuodeksikaan, jos hän\naikoo tuhlata jokaisen floriinin yhtä nopeasti kuin tähänkin asti.\nKuuden kuukauden kuluttua haluaa hän jälleen lisää ja sitten taasen.\nTeillä on paljon rahaa ja te voisitte antaakin hänelle paljon, mutta\nhänellä ei ole enää antaa teille maata vastineeksi. Silloin voitte\nkieltäytyä lainaamasta hänelle enempää ja maa on teidän».\n\n»Silloin koettaa hän lainata rahaa maksaakseen velkansa noilta, joita\nhän sanoo vertaisikseen», sanoi András synkästi.\n\n»Noilla tasankojamme jaloilla kreiveillä ei ole milloinkaan niin\npaljon rahaa, että he voisivat sitä lainata. He tuhlaavat jokaisen\nkolikon syömiseen, juomiseen ja voittaakseen naapurinsa ylellisyydessä\nja komeudessa. Sitäpaitsi, jos suostutte lainaamaan enemmän rahaa\nmaata vastaan kuin sen arvo todellisuudessa on, ei kukaan osta noita\nkiinnityksiä».\n\n»Eivät ne osta niitä sen mieluummin, vaikka joku teikäläinen olisi\nantanut rahat niin suurta korkoa vastaan, että tilanomistaja tekee\nmelkein vararikon voidakseen maksaa sen. Vaatimukseni ovat niin\nmitättömät, että jokainen voi maksaa ne helposti ja vielä koota suuret\nvarat itselleen».\n\n»Tiedän, tiedän», vastasi juutalainen nopeasti. »Olen usein neuvonut\nteitä vaatimaan enemmän korkoa rahoillenne».\n\n»En voi ruveta koronkiskuriksi. Minun on kyllä pakko sijoittaa rahani,\nkoska minulla sellaista on, ja haluan ostaa tuon maan, mutta ei\näitini enkä minäkään rupea likastamaan käsiäni koronkiskomisella..\nKuinka suuren koron maksaa kreivi minulle tästä viimeisestä\nkahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta»?\n\n»Viisituhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä nautaa ja viisikymmentä\nlammasta», vastasi Rosenstein ojentaen paperin Andrákselle. Kun tämä\nluki, mitä paperissa oli, katseli juutalainen häneen hyvin levottomasti.\n\n»Niin, kyllä tämä näyttää olevan kunnossa», sanoi András, taivutti\npaperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.\n\n»Arvailen nyt vain», lisäsi hän sitten, »kuinka suuren korvauksen sinä\nolet kiristänyt itsellesi».\n\n»Tiedättehän varmasti, etten saa muuta kuin mitä te hyväntahtoisesti\nannatte minulle».\n\n»Annoin sinulle jo parisataa floriinia vaivoistasi. Riittävätkö ne»?\n\n»Kyllä täydellisesti. Olen köyhä mies ja —»\n\n»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa,\nmurskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».\n\n»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka\ntahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki\nole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n\nallekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta\npaperia ensin läpi»?\n\n»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen\nvarma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö\nolekin»?\n\n»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi\njuutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi\nhyvän päivällisen».\n\n»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin?\nEt kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne\nsyödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua\nilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?\n\n»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien\nvastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne\nvastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti\ntuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,»\nnauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä\nkiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista\nkreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa\nvuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri —\nkorkoineen.»\n\nAndrás ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n\nallekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran\ntarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä\nhän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.\n\nVälittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen\ntupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon\nlaskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota\nhän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin\nkyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia\nperuuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti\nhänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli\nsyntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas.\nTuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin.\nMikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän\ntunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi,\nettä olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa\nmaastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin\nsuuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi\nAndrás kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä\ntuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein\nhänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian\nkokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa\nkoettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle\npuolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan\nauringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu\nhedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo,\njossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa,\nJumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja\nkuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.\n\nRosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän\noli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa,\njolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja\npilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja\njolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa\nsen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään\nei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon\nnuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon\nnuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei\ntarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.\n\n»On jo melko myöhäinen, András», sanoi kaunis emäntä ovelta. »Teillä on\nrunsas kolmen tunnin ratsastusmatka edessänne, jos aiotte palata tänä\niltana Kisfaluun. Oletteko muistanut sen»?\n\n»Niin, minun on todellakin lähdettävä kotiin», sanoi András heräten\nunelmistaan. »Tulkaa suutelemaan minua, koska olette pitänyt niin\nhyvin huolta ajasta. Tässä on kymmenen floriinia juomastani viinistä\nja Csillagin syömistä kauroista. Muistakaa nyt, että sidotte ensi\nsunnuntaina uuden lettinauhan tukkaanne, niin teemme csárdásta\ntanssiessamme Kálmánin aivan raivostuneeksi mustasukkaisuudesta.\nTanssimme pari tuntia, muistakaa nyt se. — Hei, Csillag, kaunokaiseni,\noletko jo levännyt tarpeeksesi ja onko tuo tyhjäpäinen emäntä antanut\nsinulle runsaasti kauroja? Kuulehan, vanha linnunpelätti, haluan\npuhutella sinua tulevalla viikolla voidaksesi myydä puolestani muutamia\nkaritsoita. Minulla on niitä parisataa ja haluan saada niistä hyvän\nhinnan. Saat tulla Kisfaluun, sillä puimiselta en jouda minnekään.\nHyvää yötä nyt, kyyhkyseni. Antakaa minulle vielä suukkonen ja sanokaa\nKálmánille, että hän on sokea. Olkoon Jumala kanssanne! Tule nyt,\nCsillag»!\n\nJa András hyppäsi rakastamansa satulattoman, jaluksettoman ja\nsuitsettoman tammansa selkään, ja viitaten hyvästiksi kauniille\nemännälle läksi hän ajamaan laukkaa auringonlaskua kohti, muuttuen pian\nhimmeäksi taivaanrantaa vasten näkyväksi pisteeksi.\n\nRosenstein katsoi kauan hänen jälkeensä. Hänen värittömät silmänsä\nloistivat ja hänen huulensa avautuivat happameen hymyyn, kun\nhän laihalla kädellään hellästi hypisteli Bideskuty’n Guyrin\nallekirjoittamaa toista paperia, joka sisälsi muutamia sellaisia\npykäliä, että jos tuo nuori mies, joka juuri niin iloisesti oli\nlähtenyt ratsastamaan pois, olisi saanut nähdä sen, olisi se maksanut\njuutalaiselle monta katkaistua kylkiluuta. Sitten käänsi juutalainen\nselkänsä ravintolalle ja meni tiehensä.\n\n\n\n\nVIII\n\nENSIMMÄISET VIERAAT.\n\n\n»Otan sittenkin luullakseni sinisen vyöni ja nauharuusukkeet, Rosa,\nsillä tuossa punaisessa näytän niin kalpealta. Voi rakkaani, miten\nmyöhäinen nyt jo onkaan! Olen kuullut mustalaisten soittavan jo\npuolituntia. En tule tänään ikinä valmiiksi».\n\nJa pieni kamarineiti juoksi sinne ja tänne häärätessään nuoren\nemäntänsä ympärillä. Sininen vyö vaihdettiin punaiseen ja takaisin\njälleen, joku irtautunut keltainen kihara kiinnitettiin jälleen\npaikoilleen ja laitettiin silmukka sinne ja toinen tänne. Tyttö\nhääräsi innokkaasti hikipäissään ja ylpeänä emännästään, joka oli\ntasankojen kaunein perijätär. Bideskuty’n seitsemäntoista vuotiaasta\nIlonkasta luultiin tulevan maakunnan kaunotar, kaunein tuossa\nmaassa, jossa kaikki naiset ovat kauniita. Hänellä oli solakka,\nmutta kumminkin täyteläinen, unkarilaiselle rodulle niin ominainen\nvartalo, persikanvärinen iho, kullankeltainen tukka, ja »älä unhota\nminua»-silmät, joiden sanotaan panevan jokaisen tulisen unkarilaisen\nsyttyvän sydämen liekehtimään. Koska, kuten Bideskuty’n jalo emäntäkin\noli sanonut, jokaisen unkarilaisen jalosukuisen tytön velvollisuus on\ntulla kauniiksi, täytti Ilonka varmasti nämä vaatimukset täydellisesti,\nja kreivitär, hänen äitinsä, sai olla melkein varma, että hänen\ntyttärensä täyttää toisenkin velvollisuutensa yhtä täsmällisesti ja\nmenee niin edullisiin naimisiin kuin hänen äidillinen sydämensä suinkin\nikinä vain voi toivoa.\n\nAlakerroksessa alkoi hälinä muuttua melkein sähköiseksi. Kreivitär itse\nahtaassa silkkipuserossaan, joka oli kuulunut hänen myötäjäisiinsä ja\njota oli monta kertaa koetettu muuttaa hieman muodinmukaisemmaksi, loi\nviimeisen silmäyksen suuressa lämpiössä olevaan komeasti katettuun\npäivällispöytään. Suuri tamminen tarjoilupöytä, joka oli melkein\nkoko lämpiön pituinen, notkui suurten, kaikenlaista lihaa ja kalaa\nsisältävien lautasten alla, jotka täyttivät jokaisen vapaan nurkan.\nToisilla hevosenkengänmuotoisilla pöydillä oli suuria koreja täynnä\nmelooneja ja viinirypäleitä, jotka levittivät läpitunkevaa tuoksua\nympärilleen.\n\nSuuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten\nvälissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla\npukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä\ntapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat\npukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä\nahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin\nkenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita.\nMustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli\nasettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen\npiiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.\n\nKreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo\npäivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan\ntuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille\nvieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä\noli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja\njoilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen\nvaljastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä\niltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden,\nkoska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa.\nNämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka\nolivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet\nnoihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia\nkuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat\nmieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet\nheidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta\nmukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista\nunkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät\nkiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei\nmilloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.\n\nHurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten\njymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin\nyhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No\nnyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran\nikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja\ntuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät\nnaapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä.\nHeitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta\npalvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito\nunkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin\n— lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka\nliehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin,\npyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin\ntaitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa,\njosta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä\nportista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle.\nHevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja\nkiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa\nkeskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista,\nlihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa\nlaskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen,\ninnostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi\nyläkertaan.\n\n»_Isten hozta_»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko\nvakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa\nvieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.\n\n»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein\ntunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis\ntyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti\nsuutelemaan hänen kättään.\n\nKreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat\nsamanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär\nIrma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan\npari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä\noli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.\n\nVanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja\npunastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden,\nkeskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat\nlaajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta\nviininkorjuuajasta.\n\n»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti,\n»miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi\nkaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi\non hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa\nollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä\nmuutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset\ntytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja\nkulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole\nmitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».\n\n»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja\npäättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison.\nTietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»\n\n»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman\nhappamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen.\nTässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle.\nEtkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että\nlöydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin\nhuomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».\n\n»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita»,\nvastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme\navioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin\npaljon».\n\n»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti\nväistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät,\nettä hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan\nZárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää\nhän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi.\n»Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun\nmennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa.\nIloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».\n\n»Kyllä, äiti»!\n\n»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».\n\n»Kyllä, äiti»!\n\nJa nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua\nvanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan\nhuoneesta.\n\n»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja\nkammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».\n\n»Kyllä, äiti!»\n\nJa kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta\nniiattuaan ensin vanhanaikaisesti.\n\n»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.\n\n»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti\nylpeästi.\n\n»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni,\n»usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta\nhulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi\nja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja\njauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta\nlaitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut\njuutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa,\njota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».\n\n»Kuulehan, veliseni, Englannissa...» aloitti Bideskuty hyvin\ntietäväisen näköisenä.\n\n»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun\ntietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka\nvilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat\nvalmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät\nviljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista\nkelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?\n\n»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten\nsuoriudun, kun myllyni valmistuu».\n\n»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja\nkelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta,\nettä he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi\nkuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo\nkirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat\ntalonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa\nkuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen\ntyöskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen\nomistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu\nvierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida\ntyttäresi».\n\n»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan,\nrikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut\nminulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi\nviisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma\nkätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen\nsaadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin\ntahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun,\ntilanomistajansa, edessä».\n\n»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on\ntalonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut\nsinua kauniilla puheilla, ystäväni».\n\n»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän\nsuuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja\nsitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa\nedullisesti kaupaksi».\n\n»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun\nhävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän\njo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?\n\n»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja\nomaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut\nmilloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»\n\n»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi\nparinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo\nkirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»\n\n»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan\neilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin\näärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa\njäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan\npahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta\npalasen maata».\n\n»Eikö hän ole milloinkaan sanonut haluavansa ostaa sinulta Kisfalua?»\n\n»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän\nkummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi\nlahjoittaakaan maatilaa hänelle».\n\n»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi\nkreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika\nolisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»\n\n»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä\nkäyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin,\nsitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».\n\n»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty,\nmistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita?\nTulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos\nasian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen\nyhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön.\nHeidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa,\nvaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat\naatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä\npuhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!\n\nJa lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui\nvihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet,\nvedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla\nohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi\naina varmasti saavansa kannatusta.\n\n»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy\nheittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma,\noliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli\nkeskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.\n\n»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit\ntulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei\ntäti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät\nkumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin\nhuonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat\nmuut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna\njohonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä\naina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu\najoissa, ja juna odottaa aina häntä».\n\n»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän\ntiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä\nrakastamiensa koneitten vuoksi.\n\n\n\n\nIX\n\nKAUNIS ILONKA.\n\n\nUlkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja\nnauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta.\nSuuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin\nkananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa,\nsillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset,\npalvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja\nlöydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä,\nkunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta\nenglantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.\n\nEmännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen\non ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen\nnuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa\nsuloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko\nherroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat\novat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä.\nVarmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka\nkehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta\nvieraanvaraisuutta.\n\nNuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä\nhameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan\nkreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle\nposkelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät\nniin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun\nratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten\nvakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan\nhuomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin\nkotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin\nsaappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan\neikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän\nisänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka\nmuodostavat heidän perintönsä.\n\n»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta.\nKantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu\nhulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä\nparhaillaan kylpemässä.\n\nKreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan\nnimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata\ntyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole\nkuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa\nkuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen\nsukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen\neteen.\n\n»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon\nfloriinin näystä».\n\nJa todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen\nkatselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa\nmusliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen\npienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena\nniskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan\novat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä\nainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset\nkokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut\nhyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota\nkauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että\nkreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti\nnaisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän\nhelposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.\n\nViisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen\nkanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain\nhänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena\nkuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia\nhovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.\n\n»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha\nPalotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat\nsilloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti\nmuuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun\netuoikeuden.\n\nMutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli\nvanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen\nvanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä\nsilmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn,\nkun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.\n\nTämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun\nratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja\nnäytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa\npolvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan\nvalkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa\nperinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti\noli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä\npienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa\nvaltiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin\nerään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.\n\nMutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta,\neikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista\nvaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi,\nvaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja\nkullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja\nsitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei\npidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien\nvanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina\ntatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä,\nettä kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä\npunastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys:\n»_Isten hozta_» lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota\nnousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen\niloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen\nlukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin\ntoimeen seuraavien päivien kuluessa.\n\nViisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja\ntäsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa\npäivällisen olevan valmis.\n\nKaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään\nmuodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä,\nvaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain\nvierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin.\nMustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun\nvieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta\nlopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön\nvierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.\n\nPöydän toisesta päästä loistavat isännän hyvännäköiset kasvot\niloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär\nkuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien\nsuuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää,\nettä nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen\nilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen\non toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan\nnaapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että\nhänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat\nkuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on\nkumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se\nmissään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.\n\nPiilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena.\nFeri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan\nhänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he\nsaavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu\npitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet\nkyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet\npikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin\nkäsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään\nlautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja\nhopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.\n\nPalvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään\nlaseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua\nirtautuvat kielen kannat jälleen.\n\nBideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta\nuuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi!\nkannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole\noikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat\nsamanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia,\nennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä\nvarmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen\naatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo\nkirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan\nnoita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin\ntapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden\nunkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia\nennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.\n\nMutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta\nalkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset\nhänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat\nne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti\nonnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut\nmelko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha\npelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma,\nettä lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton\nonni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä\nvarmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä\nkustannuksilla ja työllä.\n\nBideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua\nkirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen\nolevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista\nsuunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen\ntunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka.\nLukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista\nepämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen\ntoivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän\nalkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla\nelämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin\nylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja\nviinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä,\nja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen\naatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia\nviljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo\nkummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi\nvanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden\nrinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.\n\nPöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen\nvaitiolon.\n\n»Minulle kerrottiin, ettet tulisikaan», sanoi hän syötyään liemen.\n\n»Mutta sinähän tiesit paremmin, etkö tiennytkin»?\n\n»En. Kuulin sinun matkustaneen Budapestiin karnevaaliin ja ajattelin...»\n\n»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö,\njonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit\nkasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».\n\n»Muistelitko minua»? sanoi Ilonka veikeästi hämmästyen.\n\n»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa.\n»Tiedät minun...»\n\n»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja\nolen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».\n\nFeri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat\nkärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin\nkuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä\nkatseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa\nkielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet\nmuualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto\nestivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.\n\n»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka»,\nsanoi Feri koettavasti.\n\n»Vai niin».\n\n»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».\n\n»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».\n\n»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän\nvaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin\nsuurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin\nsilloin ehkä...»\n\n»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä...?»\n\nMolemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan\nruusukimppuun.\n\n»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja\ntunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri\ntahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa\njohtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien\nsuostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen\ntyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten\noikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja,\nkaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön\nvanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja\nmitättömältä.\n\n»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen\nhetken kuluttua.\n\n»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.\n\n»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».\n\nPalvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta\nsuunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja\npiloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat\npienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja\ntyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja\nsanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin\nkun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.\n\n»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin\njonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja\nhyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa\nkorkealle päänsä yläpuolelle.\n\n»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja\nlisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi,\npunaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole\nkuullut puoleen tuntiin»!\n\nTämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat\npaikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo\nkilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »_Eljen_»! Kaikki\nnuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset\nkuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat\nsuutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa\nkaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli\nhänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.\n\nPian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin\nsuorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion\npalvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki\nkuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata\nhiljaa:\n\n»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».\n\n»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?\n\nTyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.\n\n»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien\nkanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».\n\n»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».\n\n»Miksi»?\n\n»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä,\nkiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut\nmukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin\nei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat\nsamanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».\n\n»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä\näidiltään, ketä hän saa rakastaa».\n\n»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen\nvakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä\nhaluat».\n\n»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti,\n»ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?\n\n»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka\nen...»\n\n»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».\n\nTutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä\nkerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa\nja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien\nmuidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia\nsanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein\nymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi\nkokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun\nhän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi\nkäsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että\nhän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.\n\n»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma\nmoittivasti.\n\nJa Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota\nhän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.\n\n\n\n\nX\n\nRAKKAUDEN IDYLLI.\n\n\nTämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat\nsaivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä,\njoista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet\nlopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen\nkihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini\nalkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän\npäässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina\nintohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.\n\n»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren\nkartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan\nmaaherra, »soittakaa minulle lempilauluni '_Káka löven költ a rucza_!'\nSoittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini\nlivahtaa taskustani».\n\nJa Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja\nsuloisinta unkarilaista laulua.\n\nToisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery\ntuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi\ntyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa\nkuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen\ntahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen\nmustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen\nsuuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä\n»_Sirva vigad a Magyar_!» [= Ilo itkettää unkarilaista.]\n\nHän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän\nei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti\nkiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!»\nmuuttuivat yhä äänekkäämmiksi.\n\n»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi\n»Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi\n»Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan\nääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena\nseisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa. Tämä viini kelpaakin\nvaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin\npaljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!\n\nJa maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi\nnauraen koko pullon sisällön siihen.\n\nKukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli\nhänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän\nkorvauksen soittokoneesta.\n\n»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle\nviulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon paremmin juotuaan\ntarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».\n\nOnnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa\nruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti\nvetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat\näärettömästi maaherraa.\n\n»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää\nsinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi\nhän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo\nvälttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti,\ntahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti\nylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja\nmustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.\n\n»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo\nviuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla\nvoit kuivata sen suun».\n\nJa hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä\niloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän\nluovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut\ntarpeeksi tällä haavaa.\n\nKaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri\nosiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.\n\nFeri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut\nselvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen\ntupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen\nkuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili asioita, jotka\nkiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.\n\nTämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan\nkeskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi\näidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa\nsuoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja\nmieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta\nja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin\ntämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat\nolivat sytyttäneet hänen sydämeensä.\n\nKoko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan\nymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta\nyhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus\nkuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti:\n»Rakastan sinua, Ilonka!»\n\nIllalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen\nkestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen\nläheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea,\nmiten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin\ntarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen\nsitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska\nhänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista\ntyttömäistä olentoa kohtaan.\n\nJa niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen\nkatseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi\npunastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta\ntanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota\nkäsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin\nkuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta\njotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan\ntoistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!\n\nRakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta,\njonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut\nMadáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen\nnelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa\nkaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan\nsinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen\nnyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä\nlapselliselta, suloiselta ja viattomalta.\n\nJa nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen\nhämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui\nkokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa\ntytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla\nnuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen\nkorvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan\ntahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen\nhentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin,\nkun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet\ntarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua\neteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö\npiti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.\n\nTällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen\nkumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu\nkarttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän\nkatsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen\ntuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan,\njoka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet\nruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo\nalaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille\npersikanvärisille poskille.\n\nAh, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen\nmaan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön\nmuodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden\nläpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat\npuristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja\nuhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi\najattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa\nja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten\nmuistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus,\njoiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen\nvaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia\nperinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja,\nhalukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen\nisoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä\nerikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa\nsamalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan,\nluullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi\nniiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän\nmaansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta\nkirjettäkään.\n\n»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin\nvuoron välissä.\n\nJa Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen\nvaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään\nsuunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka\nhän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän\noli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään\nmuiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut\nlukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin\ntarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty\nmitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten\nsielussa raivoavia intohimoja?\n\nPieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta\nkuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka\ntanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen\nvapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua\nnäihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan\ntulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen.\nHän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä\najatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole\ntehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista\nupseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi\nkuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus\nsäälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut\nkaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi,\nmutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se\nolisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa\nsyntyneitten haaveitten kanssa.\n\nKun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja\nleikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista,\nhuvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä\ntulo hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa\nnuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja\nhuolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista\nhuomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta\nhuomaavaisuutta.\n\nKreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään\noli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän\nonnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle\nitselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista\nsilloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy\nkosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat\nvain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton\nja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita\nIlonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia\nvahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat\nhäntä.\n\n»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi\ntyytymätön», aloitti hän kuivasti.\n\n»Minuunko, äiti»?\n\n»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin\nsopimatonta».\n\n»Ah, äiti»!\n\n»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko\nillan».\n\n»Äiti»!\n\nPieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä\nolevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi\ntänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä\näiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.\n\nJa äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää\nkäyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren\nmiehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta,\nelleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin,\nja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli\nepäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään\nseuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä\nviipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.\n\nÄiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton.\nKun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia\nlasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä\npidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen\nrajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä\naikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli\nhiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin\nrunollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta\nankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita,\nsormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat.\nHänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman\nleikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä.\nOnko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa,\nsillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä\nmuuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin\non ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.\n\nIlonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne\npakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset\ntorumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret\nkasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet\npunastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo\nhellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien\nkuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!\n\n\n\n\nXI\n\nUHKAAVA MYRSKY.\n\n\nUnkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen,\njoka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista.\nSilloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka\nvuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä.\nNoilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri\npaljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa\njokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä\non aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko\npaistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten\nviikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja\ninnostaa tuollainen suuresti.\n\nMutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen\nilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä\nratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin\nettä nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He\nseisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa\nja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle,\ntuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas\npimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin\nja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut\nantavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä,\nja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi\nkokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan\nkeskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.\n\n»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina\nvähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin\nsivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi\ntaskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun\npuolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla,\nvannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset\ntuntuvat».\n\nHäveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat\nmuutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.\n\n»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja\npäättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan\ntyöskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle\ntyöpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?\n\n»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut\npirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi\nturmeltua leikkaamattomana»!\n\n»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme\nkyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se\njostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi\ntalonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana vuonna annat meidän nähdä\nnälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».\n\n»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen\nja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti\nauringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.\n\n»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä,\nkun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän\njo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme\nnälkään».\n\n»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin\npiru vie sielumme».\n\n»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun\nasukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni\nkartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette\nvielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan.\nOlette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään\nteille maksamastani palkasta».\n\n»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä\npuolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä\nsilloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle.\nSen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi\nhänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».\n\n»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita\npirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla.\nLaczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti\nkuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä\nja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton\neläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä\npudota istuimeltaan».\n\n»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön\nlähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta\nhänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä\nAmbrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota\ntalonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja\nvaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät\nhänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja\nhiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi\nkohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.\n\nHän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin\nvehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina\npaikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi\npanna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt\nhänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli,\nhuolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä\ntalonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta\neikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän\nhuomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle,\nhänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.\n\nHän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska\nhän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut\nisäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista\nlohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei\nedes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja kuin Andráksen.\nKaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja\niloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle.\nJokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään\ntahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota\nsalaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,)\nolivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun,\njoka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja\nravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen.\nNaisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta\nasiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan\nja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli\nensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla.\nIloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen,\nahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin\nsolmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä\npolttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia\nraivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun\npaikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä\ntyöhön nyt.\n\n»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin\ntulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne,\nsillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».\n\n»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni\ntyöskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja\nlupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä\nollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni\nsenvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi\nhänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni läksi tuohon\njumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen sydämensä oli\nhaljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan\nhengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin,\nkoska hän pitää niin paljon paholaisesta»? lisäsi kaunis Erzsi\nheristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.\n\n»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan\nvanha nainen itkusta värisevin äänin.\n\n»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan...»\n\n»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty\nKisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä\ntyötä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei\npiru voi mitään teille».\n\n»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä\nsaatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.\n\n»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.\n\n»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.\n\n»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle»,\nsanoi toinen.\n\n»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi\ntyöstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen\nnainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.\n\n»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».\n\n»On tämä kaunista»!\n\n»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun\nsanovan hyvin uhkaavasti.\n\nTämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti\naina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen\npelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi\nkuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia,\njotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan,\nnyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa,\njoka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden\nrakastettuun maahan.\n\nÄkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan,\njohon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin\nhaavan lehdet tuulessa.\n\n»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä!\nPoikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen\nliekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä!\nOlkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen\nkimppuumme»!\n\nKaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta,\njosta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä\ntietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät\nja heidän perheensä.\n\nNaiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä,\njoka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat\nheittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät\nja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet\nheristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä\nyhtä katkerasti.\n\nAndrás oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän\nvoinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään,\njoita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja\ntunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa\nolematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen\nsydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan\nuhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta\ntavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa\nhe tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen\nluonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään\nisä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan\neikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden\ntaikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä,\nja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta\nPanna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi,\nkultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja\nuskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En\nkyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla\nniiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki,\nettä sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan\npirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten\nkoneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne\naivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi\ntyötä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa\nsellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua\nkaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen\nmustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta\njälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte\nperkeleen oviltanne».\n\nSyntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän\nkeskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti\nsydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään\npäänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä\nkatseeseen.\n\n»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja\nnaiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.\n\nIhmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten\ntammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle,\njosta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä,\ntaikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen\npäivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että\nkuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän\nvoi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi\nhänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta\nhuomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon\nilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät\nmilloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut\nja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä.\nVäsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle\nkotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä\nmukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli\nsijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen,\njonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä\nkuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen\nkeskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin\nikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin\npuolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri\näskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.\n\nKun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä\nnäyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta\nhuoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että\nvoitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti\nhänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun\nhän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.\n\nNoissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden\nsulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat\nhävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka\nEtelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun\nympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten\nuurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja\nvuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli\npoikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa\nonnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät\nloistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat\nmuuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.\n\n»_Isten hozta_, poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin\nodottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti\npöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!\n\nAndrás tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa\ntuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:\n\n»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan\ntyöskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti\ntuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä\ntuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet\neteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»\n\n»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka\nhuoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein\nsanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun\navulla».\n\n»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että\njoskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun\nsieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota\nharrastuksiimme».\n\n»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että\npiru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten\nhelvettiin».\n\n»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen\nlukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita\nenkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain\njauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos\nse kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa\nsen parempaa».\n\n»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan\nhullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta\nystäväämme saatanan kynsiin».\n\nAndrás oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti\nvaroittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä,\njotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He\nolivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia\nsitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut\nKisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä\nja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat\nja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat\npienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla\nkädellään toisen käden levätessä lanteilla.\n\nAndrás nousi iloisesti seisoalleen.\n\n»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät\najatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin\nhaarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme\nkaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».\n\nKun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli\nrakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka\ntuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät —\ntammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin.\nPöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän.\nTyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan\npoikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja\nheti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden\navulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.\n\nMutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka\nettä András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään\nuskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä\nhe eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen\nsilmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata\ntapahtuneen.\n\nKun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi\npaikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi\njälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.\n\n»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että\nolen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin\nsaada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista\nitsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein\npuhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä,\njotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista\nnoilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».\n\n»Rosenstein selitti, ettei kreivi halua kuunnella kenenkään puheita.\nHän on niin sydämestään kiintynyt tuohon kirottuun myllyyn».\n\nEtelka oli alkanut kehrätä jälleen, ja rukinrattaan hyrinä säesti\nhiljaa heidän keskusteluaan. András tunsi olevansa hermostunut ja\nvieläkin epämääräisesti levoton. Hän käveli edestakaisin tuossa\nkapeassa huoneessa ja vetäisi aina silloin tällöin uutimet syrjään\nkatsellen rypistetyin kulmin tuota mustaa savupilveä, joka vieläkin\nnäkyi kaukaa taivaanrannalta.\n\n»Ihmettelenpä, onko isä Ambrosius puhunutkaan siitä milloinkaan\nkreiville»? mumisi hän ääneen.\n\n»Ystävällinen isä ei luultavasti ole uskaltanut puhua paljon pelosta,\nettä kreivi suuttuu hänelle. Silloin olisi hänen pakko poistua\nArokszállasin kirkosta, jonka pappina hän on ollut jo neljäkymmentä\nvuotta. Se murtaisi hänen sydämensä. Ei, ei»! lisäsi vanhus, »isä ei\nole uskaltanut puhua».\n\n»No silloin, äiti, uskallan minä», sanoi András päättäväisesti. »Ei\nole vielä liian myöhäistä ja olen varma, että löydän sydämestäni\noikeat sanat, joilla voin taivuttaa kreiviä luopumaan hulluista\nsuunnitelmistaan, jotka aiheuttavat vain onnettomuutta, levottomuutta\nja pelkoa. Hän on kai kumminkin niin ystävällinen, että hän kuuntelee\nminua. Ja sitäpaitsi», lisäsi hän keikauttaen päätään ja suoristautuen,\n»on minulla yhtä paljon työmiehiä kuin hänelläkin. Olen lainannut\nhänelle niin paljon rahaa, että minulla on oikeus keskustella hänen\nkanssaan silloin kun haluan. Voin ostaa tuon kirotun myllyn häneltä ja\nsitten hajoittaa sen, jos vain haluan. Ja sen minä teenkin mieluummin,\ntahtokoon hän sitten myllystään miten paljon tahansa, kuin katselen\nmiesten synkkiä ja uhmaavia kasvoja ja naisten itkua, kuten tänään.\nSiunaa minua, äiti, sillä lähden ratsastamaan Bideskuty’yn heti. Ei ole\nvielä liian myöhäistä ajaa piru Tarnan toiselle puolelle».\n\n»Jumala siunatkoon sinua, poikani», sanoi Etelka, pudistaen kumminkin\npäätään. »Bideskuty’n kreivi on niin ylpeä, ettei hän välitä talonpojan\npuheista».\n\n»Talonpojanko, joka voi ostaa jokaisen hänen omistamansa maakaistaleen\nsittenkin, vaikka hän on lainannut kreiville ostosumman jo parikin\nkertaa», vastasi András ylpeästi. »Äiti, älä peloittele minua.\nBideskuty’n herra on minulle suuressa kiitollisuuden velassa, ja hän\nonkin kiitollinen, jos hän vain on tavallinen ihminen, lainaamistani\nrahoista, jotka hän on melkein saanut lahjaksi ja jotka ovat estäneet\nhäntä joutumasta juutalaisten kynsiin. Hänen on tehtävä minulle\npalvelus palveluksesta ja myytävä minulle tuo kirottu päähänpistonsa,\nettä voin hajoittaa sen. Lähetä sana pelloille, että miehet voivat\nruveta tyynesti jälleen töihinsä. Huomenna alamme hajoittaa tuota\nperkeleen myllyä ja lähetämme koneiston takaisin helvettiin».\n\nHän oli taasen iloinen, ja äiti kuuli hänen laulavan talliin mennessään\nja puhelevan iloisesti tammalleen, kun hän silitteli tämän solakkaa\nkaulaa ja kuiskasi tälle, mihin hän aikoi lähteä. Pari minuuttia sen\njälkeen kuin Etelka oli vetänyt uutimet syrjään katsoakseen tasangolle,\nnäki hän poikansa ajavan laukaten poispäin ja heiluttavan hattuaan\nriemuissaan. Äiti katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän ja hevonen\nmuuttuivat pieneksi sinistä taivaan rantaa vasten näkyväksi pisteeksi.\nSitten hän jälleen pudisti päätään, mutta hänen kasvoillaan oli nyt\nylpeä ilme ja silmissä ilon kyyneleet, kun hän jälleen istuutui\nkehräämään.\n\n\n\n\nXII\n\nHERRA JA TALONPOIKA.\n\n\nAndrás ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan\npoikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi\nlannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan\npäähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa\nheti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki\nsurut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa\naiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin\nvallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät\ntaakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki\npölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi\nkuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei\ntuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat\nkiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa\ntukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin\npaljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n\nherraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt\nlainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä\nkorkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden\nsynnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä\nvälittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta\njokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys\nkaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta\njalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä\nsellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin-\njopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon\nrakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän\nsuuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut\nherran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan,\nkuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan\nheti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti\nsen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András\naina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti\nhän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten\ntämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi\nsuuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi\nkumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt\nmyymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään\ntuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan,\njoka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta\ntahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden\ntunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli\nhalukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja\nhävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja\npelloilla työskenteleville.\n\nBideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen\noli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki,\nennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin,\nniin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András\nnäki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä,\nmiesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa\nhöyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän\nkanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi\nnähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti\nvaltatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja\npelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä.\nSen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András\niloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut\nratsastaa Csillagilla sen ohi.\n\nHän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti\ntammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.\n\n»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he\nhänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa\nvauhtia.\n\n»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkalla\nBideskuty’yn».\n\n»Älä mene sinne, András, sillä piru on jo aloittanut työnsä».\n\n»Menen sinne karkoittamaan paholaisen tiehensä».\n\n»Et voi, palaa senvuoksi takaisin».\n\nJa he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, että\nAndráksen oli pakko pysähtyä.\n\n»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan\nja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin\ntarvitsematta koskeakaan siihen».\n\nSiis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin\nja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että\nhän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen\ntyön, ennenkuin se oli myöhäistä!\n\n»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin\nkarkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».\n\n»Miten voit sen tehdä ystäväni»?\n\n»Salaisuuttani en ilmaise. Päästäkää minut vain menemään».\n\n»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole\nsitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi\nenää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».\n\n»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András\nkärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se\npillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen\ntyönsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan\nvehnää».\n\n»Kunniasanasiko»?\n\n»Niin! Päästäkää nyt Csillag irti. Olkoon Jumala kanssanne».\n\nMiehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset\njäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti.\nTalonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat\npäätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!\n\nSaavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut\nmilloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse,\nsillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan\ntunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään\nportille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille\nodottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta\nkuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään\nsen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan\nmennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.\n\nAndrás käveli hyvältätuoksuvaa kujannetta pitkin ja voi jo kaukaa\nkuulla iloista hälinää rakennuksesta — jyriseviä naurun räjähdyksiä,\niloista soittoa, eläköön-huutoja ja veitsien ja haarukkain kalinaa\nporsliinilautasia vasten. Aikojen kuluessa opittu kunnioitus jaloa\nkreiviä kohtaan pakotti hänet sivuuttamaan pääsisäänkäytävän ja komeat\nportaat. Hän kääntyi vasemmalle, josta kuului yhtä äänekästä naurua\nja kantautui hänen nenäänsä herkullinen paistetun lihan ja mehuisten\nhedelmien haju.\n\nAndrás aukaisi suuret kaksoisovet ja astui keittiöön, jossa pari päivää\naikaisemmin Rosensteinin oli ollut pakko rikkoa uskontonsa määräykset\ntyydyttääkseen kreivin kujeilunhalua.\n\nYhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta niin ahkerasti, ettei sitä voida\nkuvatakaan, häärivät kokit, kyökkipalvelijattaret ja pojat siellä\nnauraen, jutellen ja iloiten. Todellinen iloinen yhteinen hämmästyksen\nhuuto kajahti Andrásta vastaan, kun hän tuli sisään.\n\n»Jumala on tuonut sinut luoksemme, András!» huudahti Benko, kartanon\nlihavahko kokki. »Zsuzsi, hae nopeasti tuoli! Ei, ei sitä, vaan\ntuo suuri nojatuoli. Panna, pyyhi pöytä nopeasti, ja Miska, tuo se\nlampaanpaisti pöydälle! András ystäväni, kunnioitat kai meitä niin\npaljon, että suostut maistamaan sitä»?\n\nJa nuoret palvelijattaret ja kyökkipojat keräytyivät innoissaan\nodottamattoman vieraan ympärille. Talon seinille oli hän aivan outo,\nmutta ei kenellekään sen asukkaalle. Jokainen talonpoika maakunnassa\ntunsi hänet, rakasti häntä ja oli hänelle kiitollisuuden velassa\ntoisesta tahi toisesta syystä, olipa hän sitten työmies tahi palvelija,\nmies tahi nainen.\n\n»Kiitoksia, kiitoksia teille kaikille!» sanoi András kohottaen\nkäsivartensa suojellakseen itseään kouraantuntuvimmilta tervehdyksiltä.\n»En ole tullut syömään kreivin lihaa hänen keittiössään, vaikka kaikki\nte olette tervetulleet syömään minun ja äitini kanssa pöydässämme.\nTänään olen tullut keskustelemaan kreivin kanssa».\n\n»Ah, mutta luullakseni se on mahdotonta», sanoi lihava Benko.\n»Kreivillä on nimittäin seuraa — melkein kaksisataa paroonia ja\nparonitarta, kreiviä ja kreivitärtä on juuri syömässä suuressa\nlämpiössä. Hei, kunpa vain saisit maistaa kaikkia herkkuja, joita olen\nvalmistanut päivälliseksi»! huokaisi hän ammattimaisin ylpeyksin.\n\n»Mutta ei suinkaan kreivikään voi syödä koko iltaa, ja minulla on\nhänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa».\n\n»Jos sinulla on aikaa odottaa», sanoi Benko kynsien miettiväisesti\npäätään, »kunnes Jánko tulee tänne, niin hän voi kuiskata kreivin\nkorvaan, että haluat puhutella häntä, ja silloin kenties... Ja\ntuoltahan tuo Jánko jo tuleekin»! lisäsi hän, kun tämä kunnioitettava\nhenkilö ilmestyi ovelle. »Jánko, tule tänne, tämä vieras on Keményn\nAndrás Kisfalusta. Kumarra hänelle, Jánko, samoin kuin kumarrat\nkreivillekin. Kas niin! Ja nyt, Jánko, András haluaa puhutella kreiviä».\n\n»Kun hänen korkeutensa syö päivällistä, ei häntä voida häiritä», sanoi\nJánko kynsien ajattelevasti korvallistaan.\n\n»Kuulkaahan nyt», sanoi András kärsimättömästi, »olette kaikki hyviä ja\nystävällisiä miehiä, mutta te puhutte liikaa. Minulla on kiire. Menkää\nnyt Jánko, hyvä mies, kuiskaamaan kreivin korvaan, että Keményn András\nKisfalusta haluaa puhutella häntä heti».\n\n»Jolloin hän vastaa», sanoi Jánko nöyrästi, »että Keményn András\nmenköön helvettiin».\n\n»Ei, ei hän vastaa siten ollenkaan», sanoi András tyynesti, »mutta jos\nhän kummminkin niin tekee, niin sanokaa hänelle, että tulen puhumaan\nhänelle asioista, jotka tulevat hänelle kalliiksi, ellei hän saa tietää\nniitä ajoissa».\n\nOli omituista, että kaikki aina tekivät juuri niinkuin Keményn András\ntahtoi. Hän oli hyvin läheinen tuttava melkein kaikkien maakunnassa\nasuvien talonpoikien kanssa. Hän ei millään tavoin ylpeillyt\nvarallisuudellaan eikä luullut sen tekevän häntä muita paremmaksi,\nvaan hän oli oppinut käskemään, koska hänen tahtonsa oli voimakas\nja omaperäinen. Opittuaan varhaisimmassa nuoruudessaan ehdottomasti\ntottelemaan, tiesi hän nyt ollessaan oma herransa, miten toisten tahto\noli taivutettava. Jánko meni pudistaen kumminkin epäilevästi päätään.\n\nKeittiön henkilökunta vaikeni nyt kokonaan. Kenties heistä tuntui,\nettä he olivat käyttäytyneet hieman liian tuttavallisesti tuota\nrikasta talonpoikaa kohtaan, joka oli tullut keskustelemaan kreivin\nkanssa. Panna oli ujosti pyyhkinyt tomut tuosta suuresta tuolista,\ntietämättä sitten oikein, oliko hänen nostettava se pöydän luo, vaiko\nei. Benko oli lähettänyt keittiöpojat kaikille suunnille ja asettanut\nkunnioittavasti pullollisen viiniä pöydälle.\n\n»Etkö tahdo kunnioittaa meitä kaikkia, András, juomalla tuota viiniä»?\n\n»Kyllä, mitä suurimmin nautinnoin, Benko ystäväni! Jos se olisi sinun\nomaa viiniäsi, joisin tuon pullon tyhjäksi ja pyytäisin vielä lisää,\nmutta niin kauan kuin en tiedä, onko kreivi ystäväni vaiko viholliseni,\nen halua juoda hänen viiniään. Panna, kaunokaiseni, lopeta jo tuon\ntuolin pyyhkiminen, sillä sehän on jo melkein niin sileä kuin kauniit\nposkesi. En halua juoda Bideskuty’n viiniä, mutta voinhan sen asemasta\nsuudella kaikkia sen kauniita tyttöjä».\n\nJa nauraen kiersi András käsivartensa jokaisen tytön vartalon\nympärille, ja koska ei kukaan heistä vastustellut kovasti, oli hän\npian tehnyt heidät yhtä punaisiksi kuin piooni. Kaikki tulivat jälleen\niloisiksi. Keményn András ei ollut ylpeä; eläköön hän kauan! Kun Jánko\ntuli takaisin tuoden sen hämmästyttävän tiedonannon, että kreivi tahtoi\npuhutella Keményn Andrásta tupakkahuoneessaan, näki hän Andráksen\nistuvan hymyillen suuressa nojatuolissa tyttöjen kauniitten kasvojen\nloistaessa hänelle joka nurkasta.\n\nHeidän päästäkseen kreivin tupakkahuoneeseen, oli Jánkon pakko ohjata\nAndrás noita suuria portaita toiseen kerrokseen ja sitten tuon suuren\nlämpiön toisen pään kautta, jossa Bideskuty’n jalo kreivi osoitti\nrajatonta vieraanvaraisuutta ylimyksellisille vierailleen. Kun András\nkiiruhti sen poikki mustalaisten suojassa voidakseen päästä huomaamatta\nsen läpi, näki hän vilahdukselta kirkkaanvärisiä pukuja, kauniita\nkasvoja ja kauniita univormuja, jotka muistuttivat hänestä Kisfalun\npihalla olevaa pientä puutarhaa, jossa ruusut ja liljat kasvoivat\nvilleinä ja jota hänen äitinsä hoiti.\n\nJánko jätti hänet yksikseen tupakkahuoneeseen, ja Keményn András\nkatseli ympärilleen hämmästyen sen kauneudesta ja ylellisyydestä,\njollaisesta hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan. Hän muisteli omaa\npientä ja matalaa arkihuonettaan, jossa hänen äitinsä kehräsi päivät\npitkät ja joka niin suuresti erosi tästä huoneesta. Vaikka kreivin\ntupakkahuone olikin vaatimattomasti sisustettu, vastasi se kumminkin\ntäydellisesti hänen haaveitaan ylellisyydestä ja komeudesta.\n\nKuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko\noli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi\nhän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä\nlasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän\nkuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä.\nSilloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä,\njoiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut.\nKatsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän,\nmiten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken\ntuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten\nhänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten\nruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat\nniin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa\ntällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee,\nomakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä\nvaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.\n\nOven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea »_Isten hozta_»!\nkeskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään,\njolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja\nystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin... András\nkatsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita\nkäsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset,\nettä huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä\nsuuri ero.\n\n»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan\ntuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt\nAndrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli\nhän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia\nsanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet\nkylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä\npuhutellut häntä.\n\nAndráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan\nsynkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa\nkuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava\nkärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän\nsiirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.\n\n»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie\npitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia\nasioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja...»\n\n»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle\nnoita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.\n\n»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András.\n»Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani\nkeskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän\nkorkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava\ntyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat\npelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut\nvaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita\nja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä\ntasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta,\nsileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa\nmereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni\ntaivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä.\nHiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä\nvyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen\njymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on\nkoettanut vastustaa sen vihaa.\n\n»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen\nhaikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä\nenkä vieläkään tiedä asiaasi».\n\n»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien\ntalonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja\nviljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta,\nkylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan\njauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet\ntyötä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat\ntyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä\npuolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi,\nmutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia\nomistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti\nsiunannut».\n\n»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä\nminä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta.\nTosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä\nolen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja...»\n\n»Suokaa minulle anteeksi, kreivi, että keskeytän, mutta juuri tuo mylly\nonkin kaiken tämän levottomuuden syy. Muistakaa, ettemme ole niin\noppineita kuin teidän korkeutenne, emmekä senvuoksi ymmärräkään kaikkia\nnoita keinoja, miten tuli ja teräs pakotetaan tekemään ihmisten töitä.\nSe on peloittanut naiset kokonaan, ja miehet, vaikka he eivät halua\ntunnustaakaan pelkoaan, kiroilevat mielessään tuota laitosta, joka on\nvievä leivän heidän suustaan siten, etteivät he enää saa tarpeeksi\npalkkaa».\n\n»Mutta, hyvä mies, olen uhrannut tuhansia tuohon myllyyn. Et suinkaan\nole niin suuri tyhmeliini, että ehdotat minulle luopumista tuosta\nvuosia kestäneestä työstä senvuoksi, että muutamat taikauskoiset vanhat\nnaiset ovat iskeneet pääsi täyteen kaikenlaisia pirullisia tyhmyyksiä»?\n\n»Ei, ei senvuoksi», sanoi András kiihkeästi. »En luule ollenkaan,\nettä teidän korkeutenne luopuu suunnitelmistaan jostakin mitättömästä\nsyystä, vaan uskon varmasti, että teette sen säästääksenne tilallanne\nasuvat inmisraukat surusta ja levottomuudesta».\n\n»Kunnon mies, sanoin sinulle jo äsken, että puhut kuin litkisit\nkirjasta, mutta kirjoissa on joskus hyvin paljon tyhmyyksiä. Kuulit\nkai, kun sanoin, että höyrymyllyni, jota te pian tulette polvistuen\npalvelemaan, on maksanut minulle neljännesmiljoonan. Luuletko minun\nheittävän niin suuren rahamäärän menemään»?\n\n»Teidän korkeutenne ei tarvitsekaan tehdä sellaista», sanoi\nAndrás kiihkeästi. »Jos tuo mylly on tullut maksamaan teille\nneljännesmiljoonan, haluan maksaa siitä niin paljon kuin haluatte —\nkolme- tahi neljäsataatuhatta floriiniakin».\n\n»Vai sellaista se olikin», sanoi Bideskuty ivallisesti. »Näytät\nluulevan minua tyhmemmäksi, ystäväni, kuin itseäsi. Haluat ostaa\nmyllyn, etkö haluakin, ja panna sen käyntiin omaksi hyödyksesi?\nSuunnitelmasi ei ole huono eikä tuo kaunis juttusi levottomista\näideistä, raivostuneista talonpojista ja pustalla raivoavasta myrskystä\nollut ollenkaan huonosti keksitty. Mutta siitä saat olla varma,\nystäväni, ettei myllyä ole tehty myytäväksi».\n\n»Teidän korkeutenne mielestä näyttää se olevan jonkunlaista huvia, kun\nsaa nauraa talonpojille», sanoi András kylmäverisesti, »mutta teidän\nkorkeutenne on väärässä. Haluan kyllä ostaa myllyn, ja kun teidän\nkorkeutenne on suostunut myymään sen minulle, hajoitan sen».\n\n»Hajoittaisitko sen»?\n\n»Kyllä. Kaikki työmieheni, jotka nyt laiskoittelevat sallien viljan\nvarista maahan leikkaamatta sitä, tulisivat vain hyvin onnellisiksi,\njos he saisivat iskeä hakkunsa tuohon viilattuun rakennukseen.\nNeljännesmiljoonani tulee hyvin käytetyksi, kun näen heidän palaavan\njälleen iloisesti työhönsä».\n\n»Mutta, mies, onko sinulla sitten niin joutilaita rahoja?» huudahti\nBideskuty, unhottaen hetkeksi kieltonsa ihmetellessään rikkauksia,\njoilla András tietämättään pöyhkeili.\n\n»Isäni säästi koko ikänsä. Hän oli hyvin ahkera työmies ja kokosi\nminulle suuren perinnön», sanoi András kehuvasti. »Ja kai teidän\nkorkeutenne sen tietää, että minulla on sitä riittävästi»?\n\n»Miten sen tietäisin? Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja\nelämästänne tuolla luhistuvassa vanhassa Kisfalussa».\n\n»Äitini rakastaa sitä senvuoksi, että olen syntynyt siellä, ja minä\nrakastan sitä senvuoksi, että hän viihtyy siellä. Luonani ei kyllä ole\nsatoja vieraita, mutta olen halukas luopumaan kaikista rahoistani, että\nHeven maakunnan asukkaat jälleen hymyilisivät».\n\n»Olet hävytön!» sanoi Bideskuty synkistyen. »Aiotko ruveta saarnaamaan\nminulle»?\n\n»Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, aikomukseni ei ole olla julkea.\nKatsokaa, olen tuonut rahat mukanani. Niitä on kyllä tarpeeksi», lisäsi\nhän taputtaen raskasta nahkavyötään. »Teidän korkeutenne on vain niin\nhyvä ja sanoo hinnan, että saan iskeä hakkuni tuon pitkän piipun\nnokkaan».\n\n»Olet aivan hullu, hyvä mies! Olet sitäpaitsi aika konna koettaessasi\npettää minua vielä omien tarkoitustesi saavuttamiseksi. Sanon sinulle,\nettä jos joku haluaa ansaita rahaa tuolla myllyllä, niin tuo joku olen\nminä. En halua myydä sitä, en vaikka peittäisit koko tämän lattian\njuutalaisella kullallasi, jota sinun olisi parempi käyttää muihin\njuutalaisiin suunnitelmiin, sillä tässä asiassa et kykene minua\npettämään».\n\n»Teidän korkeutenne ei ymmärrä minua. Voi, Jumalani, ilmoita minulle,\nmiten minun on selitettävä hänelle! Talonpojat ovat raivoissaan. He\naiheuttavat joko itselleen tahi teille jonkun suuren onnettomuuden.\nTeidän korkeutenne, ajatelkaa Jumalan nimessä omaa äitiänne ja\npuolisoanne. Talonpojat luulevat pirun käyttävän noita koneita, he\novat peloissaan nyt, mutta pian he raivostuvat ja saavat aikaan jonkun\nsuuren onnettomuuden».\n\n»Jos siitä koituu joku onnettomuus, on se sinun itsesi aiheuttama,\nhävytön mies»! sanoi Bideskuty raivoissaan ja nousi. »Olen saanut tästä\njo kynikseni. Käsken sinua poistumaan talostani. En myy myllyäni!\nRiittääkö se»?\n\nAndrás kalpeni hirveästi. Hän oli myöskin noussut ja painanut kyntensä\nkämmeniinsä hillitäkseen itsensä siten aiheuttamallaan ruumiillisella\ntuskalla sanomasta vihaisia sanoja. Hän halusi puhua ystäviensä ja\ntoveriensa puolesta kärsivällisesti ja sovinnollisesti murtaakseen tuon\nmiehen itsepäisen vastustuksen.\n\n»Kreivi, kuunnelkaa nyt minua Jumalan nimessä! Kaikki miesraukat\novat kokoutuneet pelloille, ja naiset, joiden pojat, isät ja veljet\ntyöskentelevät myllyssänne, pelkäävät onnettomuutta, jonka he tietävät\ntulevan. Heidän itkunsa ja valituksensa murtavat väkevänkin miehen\nsydämen. Jos nyt jotenkin — sellaistahan aina sattuu — jollekin heistä\ntapahtuisi joku onnettomuus, voisitteko silloin mitenkään rauhoittaa\nheitä? Raivoissaan suhtautuisivat he teihin kuten murhaajaan. He\nrakastavat minua ja kuuntelevat puhettani, ja vaikka olenkin rikas,\nolen pysynyt heidän vertaisenaan, mutta en minäkään voisi sitten enää\ntukahduttaa heidän vihaansa teitä kohtaan. Muistakaa, että teilläkin\non vaimo ja lapsi, joille voi käydä hyvinkin huonosti, sillä kukaan ei\ntiedä, milloin tietämättömien ihmisten kosto on tyydytetty».\n\n»Ja minä sanon sinulle, hävytön mies, että jos minulle tahi omaisilleni\ntapahtuu jotakin, on sinun oma kätesi suunnannut iskun ja valehteleva\nkielesi suunnitellut teon. Ymmärrän selvästi alhaisen saidan\ntalonpoikaisluonteesi, joka on valmis vaikka mihin omaksi hyödykseen...»\n\n»Keskeyttäkää, teidän korkeutenne», sanoi András hilliten vieläkin\nluontonsa. »Tulin tänne kaikessa ystävyydessä keskustelemaan kanssanne\nkärsivällisesti ja sovinnollisesti. Toverieni puolesta siedän paljon,\nmutta teidän korkeutenne on unhottamaisillaan oman arvonsa ja minun.\nOlen ollut kaikissa raha-asioissa hyvin antelias ja kohtuullinen teitä\nkohtaan ja...»\n\n»Niin, olet maksanut vuokrasi hyvin säännöllisesti. Karkoittaisin sinut\nKisfalusta heti, ellet olisi sitä tehnyt.»\n\n»Mutta eihän siinä vielä ole kaikki».\n\n»Mitä tarkoitat tuolla kaikella? Sano se minulle»!\n\n»Teidän korkeutenne näyttää olevan valmis unhottamaan, että tuon\nsaman hävyttömän talonpojan kukkaro on varjellut teitä joutumasta\njuutalaisten nyljettäväksi viimeisten vuosien kuluessa».\n\n»Sinunko kukkarosi? Oletko sitten yhteistoiminnassa tuon verenimijän\nRosensteinin kanssa?»\n\n»Kyllä kai teidän korkeutenne sen varmasti tietää, että rahat, jotka\ntuhlaatte niistä sen enempää välittämättä, tulevat minulta, ja\npaperit...»\n\n»Hei mies, luuletko minun välittävän kaikista papereista? Kuinka\nolisin voinutkaan arvata, että kerrankin miesmuistiin juutalaisen puhe\nhenkilöstä, joka luovuttaa hänelle rahat, sattuikin olemaan totta?\nMutta mitä sillä on tässä tekemistä? Vaatimasi hirmuiset korot eivät\noikeuta sinua ollenkaan sekautumaan asioihin, sillä olen maksanut ne\nsäännöllisesti, enkö olekin»?\n\nBideskuty oli suunniltaan raivosta. Hänen tavallisesti niin lempeät\nkasvonsa olivat vääntyneet vihasta. András oli näöltään vielä tyyni,\nvaikka hyvin kalpea, ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet\nhirveästi. Hän koetti pysyä tyynenä keskustellessaan raivoisan kreivin\nkanssa pakottamalla ajatuksensa pysymään noissa pelloille kokoutuneissa\nihmisraukoissa, jotka vieläkin tuijottivat tuohon heidän rakastamansa\ntasangon taivaanrantaa pimittävään savupilveen.\n\n»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän\ntyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne\nasioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin,\nsillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja\npelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette\nliittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua,\nettä teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin\nrehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden\nhävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas\njättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus\nhajoitetaan».\n\nJa András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja\nasetti sen pöydälle.\n\n»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin\nmalttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan\nsuututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita\nkirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja\nimeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain\nalhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi\npojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin\nmaksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen\nmiehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet\ntunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten\nkaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta\nsyntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota\ntakaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani\nkädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».\n\nJa raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin\ntarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen\nvihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.\n\nYlpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen\nhetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan,\nennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas\npussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta\nkihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin\nhäkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta\nraivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa\nuhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä\njokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä\nviimeisestä kuolettavasta iskusta.\n\nBideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi\n— sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin\nmaallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi\nnähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi\nsamalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä\nparhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet\nloukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa\nhaihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei\njuolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain,\ntuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli\nkohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta\nkuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä\nkumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle,\njoka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin\nsinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu\ntyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista\nkiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä\nlemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko\nvaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana\nkertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja\nhyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.\n\nMutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka\nkumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä\nihmiskorva milloinkaan on kuullut.\n\n»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja\nuusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento,\n»kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?\n\nAndráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet\nsilmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen\nohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin\nsuojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.\n\nBideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien\njännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa\nhengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja\nsiveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa.\nAndrás tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä\ntyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen\nkaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia\nkullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin\nmaalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen\ntalonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja\nsuututtanut isän.\n\nAndrás siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen\nkalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta\nkiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa\njälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon\nmiellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi\naikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä,\ntulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska\nhän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä\nkohtasivat Andráksen polttavan katseen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko\nrakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin\nluokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki\nkatsomatta taakseen.\n\n\n\n\nXIII\n\nKOSTO.\n\n\nAndrás ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään\nnoita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli\nselviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin\njo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli\nsilloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä.\nHän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa,\njotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille\nantamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli\npettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä\nsitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet\nhänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä\nviholliselle ennen taistelun voittamista.\n\nHän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se\nlaukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot\niltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle\nkaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä\nhetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui\noman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.\n\nAndrás alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa\nratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia\nja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt\nherransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen\nmyötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia.\nSe hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen\njotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin\nhellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä\nlopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt\nhäntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut\nsanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna,\nettä hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan\nhaavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki\nhän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun\nankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää.\nKiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja\nhän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi\nmuutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen\notsassaan.\n\nKun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään,\nei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon\nmielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa\ntämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät\nhuomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti\npäätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.\n\n»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja\nlevittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi\nja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».\n\nEtelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä\nvalmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet\ntunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon\nvanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen\nkanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina\nhyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän\noli ilmaissut myöntymyksensä.\n\n»Muistat kai, äiti, nuo kolme velkakirjaa, jotka olen saanut kreiviltä\nhänelle lainaamistani rahoista ja niille juoksevasta korosta»?\n\n»Kyllä, poikaseni, muistan ne kaikki».\n\n»Haluaisin lukea ne sinulle jälleen, äiti, ja pyydän sinua punnitsemaan\nhyvin tarkasti mielessäsi, onko ehdoissa jotakin kunniatonta».\n\n»Tiedän, ettei niissä ole mitään sellaista, András, ja korko on melko\npieni, liian pieni, mielestäni».\n\n»Ah, mutta äiti, tämä on hyvin merkityksellistä», sanoi András\ninnokkaasti. »Minusta tuntuu kuin tässä olisi kysymyksessä joko elämä\ntahi kuolema. Sinun on kuunneltava jokaista sanaa niin tarkasti kuin et\nniitä ikinä ennen olisi kuullutkaan».\n\n»No lue sitten, András».\n\n»Ensimmäinen näistä papereista on nyt viiden vuoden vanha ja päivätty\nhuhtikuussa 1855. Siinä on: 'Olen teille velkaa kolmesataatuhatta\nfloriinia, ja suoritan siitä, kunnes maksan velan kokonaan takaisin,\njoka vuosi korkoa sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen\nsonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, ja viisituhatta mitallista vehnää.\nJos minä jonakin vuonna laiminlyön tämän maksuni ettekä te voi saada\nsitä vaatiessannekaan minulta, niin silloin Kisfalun kartano ja kaikki\npellot, viinitarhat ja rakennukset Nádasdyn pustasta Bélan kylään ja\nTarnan rannasta vastakkaisella puolella olevaan korkeaan tiehen asti\nmuuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne, mutta silloin ette enää\nole oikeutettu vaatimaan minulta noita kolmeasataatuhatta floriinia!\nAlla on Bideskuty’n Gyurin nimi, jonka Rosenstein on todistanut. Siinä\non myös karttamerkki, jonka hallitus vaatii ja jonka olen maksanut».\n\nAndrás lopetti ja katsoi levottomasti äitiinsä.\n\n»Muistan», sanoi tämä, »että halusit lisätä karjaasi. Tuo kaikki on\naivan luonnollista, poikaseni, eikä siinä ole mitään kunniatonta.\nSitten sait jokaisesta Rosensteinille jälkeenpäin myymästäsi lehmästä\nsataviisikymmentä tahi parisataa floriinia. Tuo ei ole ainoastaan\nrehellistä, András, vaan myöskin hyvin jalomielistä».\n\n»Toinen velkakirja on myös annettu kolmensadantuhannen floriinin\nvastineeksi, ja kuuluu: 'Maksan teille viisituhatta mitallista vehnää,\nkaksitoistatuhatta mitallista maissia ja sata lammasta, joista\nviisi pässiä, ja ellen maksa tätä korkoa joka vuosi ja ellette sitä\nvaatiessannekaan voi minulta saada, niin silloin kaikki peltoni,\nviinitarhani, Bideskuty’n alusmaat ja kaikki muut rakennukset\npaitsi päärakennusta, jossa asun, ja viereisiä talleja, muuttuvat\nperuuttamattomaksi omaisuudeksenne. Tämä paperi on päivätty kolme\nvuotta myöhemmin ja allekirjoitettu samoin kuin ensimmäinenkin».\n\n»Olet myöntänyt lainan niin lievin ehdoin kuin suinkin, András.\nJuutalaiset olisivat vaatineet kymmenen kertaa enemmän, tiedät kai sen».\n\n»Kolmas velkakirja», lopetti András, »on allekirjoitettu pari päivää\nsitten. Se on annettu kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin\nvastineeksi, ja kreivi on luvannut maksaa rahoista minulle korkoa\nviisituhatta mitallista vehnää ja neljäkymmentä nautaa. Hän on\nsitäpaitsi luovuttanut minulle Zárdan pantiksi samoin ehdoin kuin nuo\nmuutkin».\n\n»Hän on tuhlaava ja varomaton mies», sanoi vanhus pudistaen päätään.\n»Jos hän olisi lainannut kaikki nuo rahat juutalaisilta, olisi hän nyt\nköyhtynyt mies».\n\n»Oletko aivan varma, äiti», toisti András kiihkeästi, »etten ole\nharjoittanut sellaista koronkiskomista, minkä vuoksi sinun olisi pakko\npunastua poikasi vuoksi»?\n\n»Kyllä, András, en usko sitä ollenkaan».\n\n»Voitko vannoa sen äiti, suudellen ristiä»?\n\nHän otti valkoiselta seinältä karkeasti veistetyn puisen Vapahtajan\nkuvan ja piti sitä vapisevin käsin äitinsä huulien edessä.\n\n»Vannon Jeesuksen Kristuksen nimessä», sanoi tämä suudellen\nkunnioittavasti mykkää puupalasta. András huokaisi syvään helpotuksesta\nja ripusti ristin takaisin seinälle. Sitten hän veti tuolin aivan\näitinsä viereen istuutuen sille.\n\nVanhus ei oikein käsittänyt poikansa tarkoitusta, mutta hän tunsi\nkumminkin äidinsydämessään, että pojalla oli joitakin huolia. Hän ei\nhalunnut kysyäkään mitään, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää poikansa\nmieltä samoin kuin hän oli tehnyt silloinkin, kun András pikku poikana\noli tullut saamaan häneltä lohdutusta ankaran isän kuritusten jälkeen.\nHellästi pyyhki hän pois poikansa tukan otsalta.\n\n»András», kysyi hän, »mistä olet saanut tuon merkin otsaasi»?\n\n»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä\nsitä ole vielä kostettu».\n\n»Löikö kreivi sinua, András»?\n\n»Löi, ja minä olin sellainen raukka, etten lyönyt takaisin».\n\n»Kerro minulle, András. Olen levoton enkä ymmärrä».\n\nJa András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman\nkeskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin\noli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla\nkun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja,\ntietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä,\nhänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta\nkertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja\nsivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten\npoika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen\nkaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan\nja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin\nlyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle,\ntälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen\noli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen\ntytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut\nsiitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti\nkuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut\nhäntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta\nruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon\nylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan,\nettä hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään\nhänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja\nruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään,\nettä hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta\nkun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään\nolevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet\nvoimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat\nvaluneet hänen poskilleen.\n\nVaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset\nja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen\nsydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada\nhänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin\njalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja\nhuoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati\nsytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin\nvaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden\naavistus.\n\nIllallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä\nAndrás halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää\nkättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston\npaholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla\nrauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota\nsuloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa\nkäskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi,\njosta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.\n\nKuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä\niltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.\n\nEtelka, jonka ajatuksia eivät muuttuvat harhakuvat häirinneet,\noli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti\ntyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin\nikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon\ntakaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi\nulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen\nvalaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti\nmyöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen\nhyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut\njännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi\nhuomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun\naiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä\nja saamaan lohdutusta.\n\nMutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos\npeloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.\n\n»Tulipalo»! kuiskasi hän hiljaa.\n\n»Niin, tulipalo se on, äiti, ja luullakseni raivoaa se Bideskuty’n\ntilalla. Maissipellot ovat juuri tuolla suunnalla», sanoi András, »ja\nkoska ei ole satanut pariin viikkoon, palavat ne yhtä hyvin kuin kuiva\nheinä».\n\n»Mutta tulihan näkyy parista, kolmesta paikasta yhtäaikaa»! huudahti\nSári.\n\n»Jumala rankaisee niin kreiviä», sanoi Etelka taikauskoisesti tehden\nristinmerkin.\n\n»Äiti, lähden sinne katsomaan, voinko olla joksikin avuksi. Sári ja\nKati saavat mennä sanomaan kaikille miehille, että he kiiruhtaisivat\nsinne niin nopeasti kuin suinkin. Tässä on tallin avaimet. Heidän on\nvalittava nopeimmat hevoset ja lähdettävä heti. Ja sinun, äiti rakas»,\nlisäsi hän vakavasti, »on polvistuttava ristin eteen ja rukoiltava\nJumalaa, että hän kostaisi tulipalon sytyttäjille».\n\nJa suudeltuaan nopeasti äitiään kiiruhti András vielä kerran talliin,\nsatuloi tammansa ja ratsasti nopeasti Bideskuty’yn päin.\n\nKaukaa näkyvä tummanpunainen tuli näytti jo levinneen koko\ntaivaanrannalle. Yön rikkomattomassa hiljaisuudessa voitiin kuulla\naution tasangon poikki kantautuvia omituisia säikähtyneitä ääniä —\npelästyneen karjan ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää ja\npaimenien huutoja, kun he koettivat ajaa laumojaan turvaan synkälle ja\nkuivalle tasangolle.\n\nPunainen tuli levisi yhä nopeammin, ja Andráksen ratsastaessa syöksyi\nlaumoittain villejä hevosia hänen ohitseen peloissaan, liehuvin harjoin\nja hurjasti hulmuavin hännin.\n\nHän voi jo erottaa liekit, jotka levisivät hirveän nopeasti peltojen\npoikki, joilla olevien maissiaumojen hän tiesi auttamattomasti joutuvan\nraivoavien liekkien saaliiksi. Tasangolta, joka tavallisesti öisin\non hyvin rauhallinen ja hiljainen levätessään siinä sinisen taivaan\nalla tuikkivien tähtien valossa, kuului nyt pelästyneitä ääniä, jotka\ntuntuivat kohoavan joka suunnalta. Heikko kesätuuli kiihdytti liekkejä\nja levitti niitä itään päin maissipeltoja, puumajoja ja talleja\nkohti. András ratsasti eteenpäin synkän aavistuksen ahdistaessa hänen\nsydäntään ja katsoi tuohon tuleen, jonka Jumala hänen äitinsä sanojen\nmukaan oli sytyttänyt rangaistakseen tuota ylpeätä kreiviä.\n\n\n\n\nXIV\n\nSUURI ONNETTOMUUS.\n\n\nBideskuty oli kiihoittunut niin kovasti keskustellessaan varakkaan\nvuokralaisensa kanssa, että kului hetkinen, ennenkuin hän sai takaisin\ntavallisen sydämellisen hyväntuulisuutensa ja voi pakottaa ajatuksensa\ntavalliseen joustavuuteensa. Tunne, jota hän ei olisi osannut selittää,\noli estänyt hänet kertomasta vierailleen keskustelunsa yksityiskohtia\nja saamasta lievennystä vihalleen kuuntelemalla heidän vihaisia\nmoitteitaan tuota tunkeilevaa ja hävytöntä talonpoikaa kohtaan.\n\nMutta Bideskuty ei ollut sittenkään oikein tyytyväinen itseensä. Hän\nhäpesi hieman anteeksiantamatonta kiivauttaan tuota miestä kohtaan,\njota hänen omaksi edukseen olisi pitänyt kohdella sovinnollisesti\nja voittaa hänet lempiaatteensa puolelle. Hän tiesi talonpoikien\nkunnioittavan Keményn Andrásta rajattomasti, ja huolimatta\nvastahakoisuudestaan oli hänen pakko myöntää, että hän hyvin ymmärsi\ntuon nuoren kauniin talonpojan ilahduttavan vaikutuksen. Varmasti oli\nhän käyttäytynyt tyhmästi solvatessaan ja lyödessään tuota miestä niin,\nettä hänestä oli tullut hänen katkerin vihamiehensä sen sijaan, että\nhänen olisi pitänyt koettaa taivuttaa hänet liittolaisekseen. Hän ei\nkatunut kumminkaan ollenkaan sitä, ettei hän ollut myynyt myllyään\nAndrákselle, sillä hän oli aivan varma, etteivät talonpojan vaikutteet\ntahtoessaan ostaa sen olleet niin jalot kuin hän oli tahtonut\nuskotella. Mutta nyt, kun hän tiesi rahojen, joiden tarpeessa hän aina\noli, tulevan tuon talonpojan kukkarosta, oli hän hyvin pahoillaan,\nettei hän ollut kohdellut Andrásta ystävällisesti taivuttaakseen\nhänet vähentämään tuota suunnatonta korkoa, jonka hänen välittäjänsä,\ntuo verenimijä Rosenstein, oli vaatinut. Tehtyään velkojastaan\nleppymättömän vihollisen oli Bideskuty näkevinään kaikenlaisia\nvihollisuuksia, joihin hänen tulevaisuudessa oli alistuttava, aavistaen\nsamalla kukkaron nauhojen pysyvän lujasti kiinni seuraavalla kerralla,\nkun hän jälleen halusi lainata rahaa.\n\nSuurimman osan illasta istui Bideskuty huoneessaan erillään\nvieraistaan vaitiollen ja selvästi huonolla tuulella, ja koetti\nilahduttaa myrtynyttä mieltään sovittavilla savupilvillä, joita hän\ntupruutti kirsikkapuisesta piipustaan. Ilonka oli vielä liiaksi lapsi\nymmärtääkseen tuota peloittavaa kohtausta, jonka hänen nopea tulonsa\noli keskeyttänyt. Hän ei aavistanut ollenkaan, että juuri hänen oma\ntiedoton kauneutensa oli torjunut isää kohti suunnatun mahdollisesti\nkuolettavan lyönnin ja estänyt, ettei sen suuntaajan tarvinnut sitä\nikäänsä katua. Hän oli huomannut ainoastaan pitkän hartiakkaan\ntalonpojan, joka oli selvästi suututtanut isän hyvin kovasti ja\njoka oli katsonut häneen niin kummallisesti, ettei hän voinut sitä\nymmärtää eikä millään tavoin selittääkään. Mutta kaiken tämän oli hän\njo unohtanut silloin kun illan varjot olivat viilentäneet puutarhan,\nja kuten äitinsä kotiripityksen edellisenä iltana, karkoitti hän\nmielestään nytkin jokaisen vastenmielisen tunteen huvitellakseen\nnykyisyyden suomista iloista niin paljon kuin suinkin.\n\nHän ja kaikki hänen nuoremmat vieraansa olivat keksineet illaksi\naivan uuden huvituksen. Kaikki pantiin niin mullin-mallin, että\nBideskuty’n seinät kajahtelivat naurusta, vapisivat perustuksillaan\nja Attilan ankarannäköinen kuvapatsas horjui alustallaan. Ja tuo\njoukko oli todellakin kirjava, joka tunkeili leveillä portailla ja\nvanhan rakennuksen suurissa suojissa. Kauniita hymyileviä kasvoja\nloisti miespuvuista ja parrakkaat naamat näyttivät vastustamattoman\nhullunkurisilta naispäähineissään. Oli määrätty, että kaikkien\ntyttöjen oli pukeuduttava miehiksi ja miesten verhouduttava sellaisiin\nnaisvaatteihin kuin he vain saivat käsiinsä.\n\nTarkasteltiin romuhuone, johon monien sukupolvien aikana oli koottu\nliian vanhanaikaisiksi muuttuneita pukuja, ja suurista tammiarkuista\nlöydettiin suunnattomat määrät tämän vuosisadan alussa käytettyjä\npitkäliivisiä vaatteita, kauniita hopeakirjokankaita ja isoäidin\naikuisia poimuteltuja hameita. Isoisän messinkinappiset takit korkeine\nkauluksineen ja kekomaisine lakkeineen ja isoisän komeasti kirjailtu\nluumunvärinen silkkinuttu satiinihousuineen ja punakantaisine kenkineen\noli järjestetty säilöön väkevän tupakan väliin, ettei koi niitä\nturmelisi.\n\nJa nauraen pukeutuivat kujeilevat nuoret näihin menneitten aikojen\nmuistoihin. Ilonka oli vallannut isänsä kansallispuvun: sinivuorisen\nsilkkiattilan [Attila = sotilaskuosinen pitkätakki] jalokivisolkineen,\nmustan samettivaipan tummine kauluksineen ja jalokivinappeineen,\nharmaat unkarilaiset polvihousut ja suuren käyrän miekan raskaine\njalokivillä koristettuine kahvoilleen, vöineen ja tuppineen. Hän\nnäytti hurmaavalta kallellaan olevine lakkineen, johon oli kiinnitetty\njalokivisoljella pitkä haikaran sulka. Milloinkaan ei varmaankaan oltu\nnähty niin mielenkiintoista unkarilaista ylimystä. Sitä vastoin hänen\ntoverinsa, Madáchin Feri, jota tunteellinen rakkaus tuohon kauniiseen\ntyttöön ei kumminkaan estänyt kujeilemasta ja hulluttelemasta, näytti\nvastustamattoman hullunkuriselta kreivitär Irman kansallispuvussa —\nkultapäärmeisessä tiaranmuotoisessa päähineessään, joka oli sidottu\nhänen niskaansa raskaalla nauharuusukkeella ja pitkillä nauhoilla,\nahtaissa liiveissään, joiden jalokivihakaset eivät ylettyneet kiinni\neivätkä niin ollen voineet estää musliinipuseron pehmoisia laskoksia\nnäkymästä, ja pöyhkeilevissä hihoissaan, joista hänen ruskeat\nkäsivartensa näkyivät. Valkoisen satiinihameen laajat laskokset ja\ntuo luonteenomainen kultapäärmeinen esiliina riippuivat pehmeästi\nhieman polvien alapuolelle voimatta piilottaa suuria husaarisaappaihin\npistettyjä jalkoja. Hänen suuret tummat viiksensä lisäsivät vielä hänen\nylimyksellisen pukunsa häpeällistä vaikutusta.\n\nEntä sitten tuo punaposkinen ja kirkassilmäinen Kantassyn Mariska? Hän\noli pukeutunut tasankojen talonpojaksi, ja lumivalkoinen pellavapaita\nja leveät housut sopivat hänelle hyvin. Pyöreine, rosmariinin oksalla\nkoristeltuine, kallellaan olevine lakkineen ja leveän messinkiheloilla\nja -soljilla koristetun vyönsä taskuihin pistettyine käsineen matki\nhän rahvaan miehen käyntiä vastustamattoman viehkeästi. Unkarilaiseksi\ntytöksi pukeutunut Bartocz'in Feri oli häneen verrattuna hyvin\nruma. Hänen liivinsä eivät tahtoneet pysyä paikoillaan ja nuo monet\nhänen karvaiseen kaulaansa kiedotut kirjavat helminauhat näyttivät\nsurullisilta. Hänellä oli yllään monta eriväristä pumpulihametta,\njotka hän oli koettanut järjestää niin luonteenomaisesti kuin suinkin,\nmutta joita hän ei kävellessään osannut heiluttaa niinkuin kauniit\nunkarilaiset talonpoikaistytöt, kun ne haluavat komeilla pukunsa\nväkirikkaudella.\n\nSiellä oli mahdollisimman komeasti puettuja, puuteroituja, sadan\nvuoden vanhoihin pukuihin pukeutuneita kavaljeereja satiinitakkineen\nja polvihousuineen, päärmättyine poimuröyhelöineen ja kolmikulmaisine\nhattuineen. Silkkisukkiin verhotut kauniit pohkeet näyttivät\nhurmaavilta punakantaisiin messinkisolkisiin kenkiin pistettyine\npienine jalkoineen, mutta heidän kirjopuseroihin ja poimutettuihin\nhameisiin pukeutuneet naisensa olivat kaikkea muuta kuin Ludvig\nviidennentoista hovin suloisten kaunottarien näköisiä. Watteau'n\naikuiset rumat paimentytöt näyttivät hyvin onnistumattomilta\nverrattuina noihin mitä suloisimpiin paimeniin, joita taiteilija\njoskus on maalannut kankaalleen; ja suuripartaiset useihin hameihin\npukeutuneet mustalaistytöt joutuivat aivan unhotuksiin hurmaavien\nmaalauksellisiin ryysyihin pukeutuneitten mustalaisten rinnalla.\n\nGéza Vecsery, tuo meluava maaherra, oli pukeutunut valkoiseen\ntarlatanikankaiseen hameeseen, joka kai kerran oli kuulunut jollekin\nTaglionin holhokille, aikoina, jolloin tanssi vielä laskettiin\nkuuluvaksi hienoihin taiteihin. Punainen kureliivi, hulmuavat ihokkaat\nja hameet näyttivät hänen ruman vartalonsa ympärillä hirmuisen\nhullunkurisilta, ja hän herättikin mitä suurinta huomiota, kun hän\nnuoralla tanssivan elefantin tavoin tuli ujosti huoneeseen.\n\nIllallinen oli meluisampi ja iloisempi kuin mikään Bideskuty’ssa ennen\nsyöty ateria. Palvelijain ja palvelijattarien oli ollut pakko seurata\nillan mullin-mallinlakia, ja harmaahapsinen tulipunaisiin liiveihin ja\npunaiseen hameeseen pukeutunut vanha Jánko kaateli vakavasti viiniä\nlaseihin, toisten palvelijain, joilla kaikilla oli luonteenomaiset\nunkarilaiset vahatut viikset, yhtyessä leikkiin iloisenvärisissä\nhameissaan ja kansallisvärisissä nauhoissaan. Tytöt muodostivat\nhurmaavan palvelijajoukon pitkine takkeineen, jotka olivat liian suuret\nheidän solakoille vartaloilleen, ja kaunispiirteisine jalkoineen,\njoihin oli vedetty nuo luonteenomaiset unkarilaiset polvihousut.\n\nMilloinkaan ei oltu tasangolla tanssittu niin tulista csárdásta\nkuin sinä iltana illallisen jälkeen Bideskuty’n suuressa lämpiössä.\nMiellyttäviä kavaljeereja oli hauska katsella, kun he tanssivat\ncsárdásta pienillä jaloillaan ja löivät kantapäitään yhteen niin\nkevyesti kuin niiden liikkeitä eivät hameet milloinkaan olisi estäneet.\nMutta nuorukaiset taasen, ollen tottumattomat satiinihameittensa ja\nhopeakirjovaatteittensa estäviin laskoksiin, onnistuivat sekoittamaan\ntanssiin niin paljon kummallisia liikkeitä, että he olivat aivan\nvastustamattomat. Vanhempi väki, joka ei ollut yhtynyt tuohon\nhullunkuriseen naamioitukseen, nauroi aivan kuollakseen nuorien\nlähettiläiksi ja husaareiksi pukeutuneitten neitosten virnottaville\nnaamoille ja veitikkamaiselle kiemailulle.\n\nMustalaiset eivät tarvinneet käskyä vaihtaakseen tanssin hitaat\nliikkeet vilkkaampaan csárdákseen, jossa ei kukaan saanut levähtää\neikä kuhnailla, eivätkä he kaivanneet kehoitushuutoja jännittääkseen\nlaihojen käsivarsiensa voimaa. Joskus oli heidän pakko nauraa niin,\nettei heidän soitostaan tahtonut tulla mitään. Kerrankin sotkeutui\nmuudan veitikkamainen keimailija tehdessään komeaa pyöräystä niin\ntoivottomasti satiinihameensa laskoksiin, että hän pyörähti harvinaisen\nhullunkurisesti lattialle pitkäkseen. Géza Vecsery taasen, tuo jokaisen\nvaltakunnassa olevan mustalaissoittokunnan tunnettu suosija, komeili\naina tämän tästä niin taiteellisilla hypyillä, että ne päättyivät aina\njohonkin onnettomuuteen.\n\nKukaan ei huomannut tämän meluavan ilon kestäessä, kun pitkä csárdás\nalkoi jo loppua, että yhä vieläkin kummallisissa naisvaatteissa oleva\nJánko hiipi huoneeseen ja kuiskasi kalpein kasvoin muutamia sanoja\nisäntänsä korvaan. Eikä kukaan noista vilkkaista ja ajattelemattomista\nhuvittelijoista huomannut sitäkään, että isäntä sen jälkeen nousi ja\npoistui palvelijan seurassa näyttäen vieläkin kalpeammalta.\n\nNoin parikymmentä minuuttia myöhemmin loppui csárdás niin nopeasti\nhurjin pyörähdyksin ja käännöksin kuin muinaisten aikojen juomingit.\nMiehet huusivat ja tytöt koettivat hehkuvin poskin ja loistavin silmin\nmuuttaa lopun vielä meluisammaksi. Sitten poistuivat kaikki kuumissaan\nja huohottaen soittokunnan läheisyydestä talon viileämpiin osiin,\nmuodostaen mennessään meluavan ja nauravan joukon. Naiset kuivasivat\nhyvin kömpelösti hikeä otsaltaan ja heidän kavaljeerinsa löyhyttelivät\nviuhkoillaan hyvin naisellisesti.\n\nMuutamat menivät ruokasaliin, ja heidän pelästyneet huutonsa\nilmaisivat kaikille näille iloisille naamioitetuille tuon peloittavan\nonnettomuuden, joka tänäkin ilon hetkenä tuotti surua ja vaikeuksia\nheidän vieraanvaraiselle isännälleen.\n\nLämpiön ikkunoista näkyvää taivasta valaisivat synkät liekit, jotka\nitään päin vyöryvä musta savu melkein kokonaan peitti. Tiheiden\nakasioiden oksien välistä vilahteli kumminkin tulta kuin jostakin\nkaukaisesta suuresta sulatusuunista.\n\nSinne tänne syöksyvien ihmisten huudot täyttivät ilman, hevoset\nhirnuivat pelosta ja paimenten huudot kuulostivat omituisilta ja\npeloittavilta, kun he läimäyttelivät ruoskillaan ajaessaan eläimiä\npois vaaran läheisyydestä. Lampaitten surullinen määkyntä, kun ne\nseurasivat peräkkäin sokeassa avuttomuudessaan johtajaansa, joka ohjasi\npelästyneitä tovereitaan suoraan suurimpaan vaaranpaikkaan, sekoittui\npaimenien kirouksiin ja koirien haukuntaan, kun ne koettivat koota\ntuota pelästynyttä laumaa yhteen.\n\nJokaisesta tallista ja ulkohuoneesta ilmestyi työmiehiä, palvelijoita\nja talonpoikia, jotka juoksivat kiihtyneinä akasiakujannetta pitkin\ntasangolle, palvelijattarien kokoutuessa pelästyneinä yhteen joukkoon\nja kuiskaillessa säikähtyneinä toisilleen. Tuskin olivat ylimykselliset\nhuvittelijat todenneet tapahtuneen peloittavan onnettomuuden, kun\nsuuret liekit nousivat rätisten ilmaan noin parin kilometrin päässä\nolevalta pellolta, ja vasemmalla ja suoraan edessä näytti hehkuva\nhiillos muuttavan koko maiseman suunnattomaksi sulatusuuniksi. Hetkisen\nkatsoivat he kaikki vaitiollen tuota näytelmää, mutta sitten kuului\nheidän joukostaan pelästyneitä kuiskauksia tulipalosta.\n\nVapisten painautuivat nuo iloiset, haaveellisesti naamioitetut\nhuvittelijat toisiinsa, ja komeat hovikavaljeerit ja kirjavasti puetut\nkeikarit seisoivat kalpein kasvoin, uskaltamatta puhua ääneen tuosta\npeloittavasta onnettomuudesta, joka oli muuttanut huvihuoneen surun ja\npelon asunnoksi. Talossa vallitsi hirmuinen pakokauhu. Miehet unhottaen\nhullunkuriset pukunsa syöksyivät leveitä portaita suureen eteiseen ja\nsitten akasiakujaan. Toiset hyökkäsivät talleihin, ja pysähtymättä\nhakemaan satuloita ja suitsia hyppäsivät he hevosten selkään ratsastaen\nlaukkaa pihan poikki tielle niin nopeasti kuin vain synnynnäiset\nhevosmiehet kykenevät. Ja tänä kamalana yönä, jota tuon hehkuvan\nhiilloksen synkkä tuli valaisi, näytti tuo ratsasjoukkue jonkunlaiselta\neriskummaisten noitien muodostamalta keskiöiseltä kulkueelta, joka oli\nmatkalla kyöpeliin. Muutamat miehet olivat riisuneet yltään hankalat\nhameet, jotka estivät heidän liikkeitään, ja muutamat taasen olivat\nnostaneet hameensa ylös, koska he eivät kiireissään olleet voineet\naukaista kaikkia hankalia hakasia. Heidän ratsastaessaan hurjaa vauhtia\nliehuivat nuo satiini- ja hopeakirjohameet tuulessa kuin keijukaisten\nsiivet, jotka näkyivät selvästi tuon synkän valon sattuessa niihin.\nKoreine korvallisille valuneine päähineineen, parrakkaille kasvoille\nvaluneille nauharuusuineen ja paljaine ruskeine pöyhkeilevistä\nmusliini- tahi pellavahihoista näkyville käsivarsineen näyttivät he\nhyvin eriskummallisilta. Jos tuollaisia henkilöitä olisi ollut jossakin\nhaaveellisessa kuvaelmassa, olisivat katsojat varmasti nauraneet\nitsensä kuoliaaksi, mutta nyt lisäsivät ne vain satakertaisesti\nsuurimpain hullutusten aikana sattuneen onnettomuuden aiheuttamaa\npelkoa.\n\nSekä nuoret että vanhat naiset olivat kukin siepanneet jonkun\nsaatavissa olevan huivin tahi viitan, ja kiiruhtaneet peloissaan\nkolmi- tahi nelihenkisin joukoin tietä pitkin palavaa tasankoa kohti.\nKreivitär Irma ja Ilonka olivat painautuneet toisiinsa ja kävelivät\nlohdutusta etsien edellä. Tuo kaunis nuori tyttö, unhottaen miehiset\nvaatteensa tämän suuren onnettomuuden herpaistessa hänen ajatuksensa,\nei voinut käsittää siitä muuta kuin seuraukset, lapsi kun hän vielä\noli, mutta hänen äitinsä moitti ääneti kohtaloa, joka oli uskaltanut\nlaskea raskaan kätensä hänen ylimyksellisille hartioilleen.\n\nTasangon reunalta katsottuna näytti tulipalo hirveän kaamealta\nja suurenmoiselta. Vehnä, joka oli koottu aumoihin puitavaksi\nja jauhettavaksi, ja sekin, jota ei vielä oltu leikattukaan,\nmaissipellot, heinät ja olet joutuivat helposti liekkien uhriksi, ja\ntuli levisikin senvuoksi muutamissa minuuteissa hirveän nopeasti.\nKun tuo eriskummaisten ilveilijäin muodostama ratsasjoukkue ilmestyi\npaikalle, oli koko kenttä niin kauas kuin vain voitiin nähdä yhtenä\nainoana suurena kiehuvana tulimerenä, josta kohoavat synkät punaiset\nja keltaiset liekit näkyivät selvästi tummaa taivasta vasten.\nPeloittavana, salaperäisenä ja suurenmoisena muodosti se kuin elävän\nliekkiverhon, joka vinkuen ja räiskähdellen hävitti levitessään\noikealle ja vasemmalle kaiken armottomasti ja välittämättä mistään\nesteistä. Ja sieltä täältä tulista taustaa vasten näkyvät tummat\nratsastajat syöksyivät sinne tänne peloissaan kuin kääpiöt, jotka ovat\njoutuneet äkkiä vastakkain jonkun pelkoaherättävän jättiläisen kanssa.\n\nIlma kajahteli pelon ja tuskan huudoista. Hevosten pakokauhua, kun ne\najettiin uhatuista talleista kaukaista pustaa kohti, joka ollen kuiva\nja hedelmätön oli ainoa varma turvapaikka ja ainoa este tuolle nopeasti\neläytyvälle viholliselle, oli yhtä surkea katsella kuin kuunnella\nhärkien surullista ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää,\nmiesten huutoja ja karjaisuja, ja naisten vaikeroimista ja itkua. Mutta\nkovemmin vielä vinkuivat ja räiskähtelivät liekit, kun ne hyökkäsivät\njonkun uuden vehnäpellon tahi kaukaisen katoksen kimppuun, jonka kuivat\nseinät paukkuivat palaessaan. Vihollinen eteni taipumattomasi. Ei\nkuulunut minkäänlaisia peloittavia luhistumisia, ei nopeita äänekkäitä\nsyttymisiä eikä räjähdyksiä, sillä tasankojen tulipalo hävittää\nvarmasti, nopeasti ja hiljaa.\n\nJälleen syttyi uusi maissipelto palamaan, ja jokainen tähkä, kun liekit\ntarttuivat siihen, sinkautteli säkeniä kuin kultaisia kastepisaroita.\nKun joku olkisuova syttyi, paloi se nopeasti loppuun tuossa kuivassa\nilmassa savuamatta ollenkaan, mutta auttoi kumminkin tulen leviämistä.\nJa nuo säikähtäneet hevosraukat, jotka eivät ymmärtäneet, miksi\nsuojaiset tallit nyt suljettiin heiltä, eivätkä käsittäneet, miksi tuo\nomituinen synkkä ja kuuma tuli oli sytytetty, syöksyivät eteenpäin\nhuohottaen ja korskahdellen peloittavassa ympyrässä, ja hyökkäsivät\nalituisesti suljettuja tallien ovia vastaan. Paimenet ja tallirengit\ntyöskentelivät sydämensä pohjasta. Taipumattomin tarmoin koettivat he\npitää laumojaan koossa toivoen saavansa ne ulottumaan ulkopuolelle,\nennenkuin joku lentävä kipinä sytyttää ensimmäisten tallien olkikatot.\n\nSilloin näytti melkein varmalta, ettei noita kauempana olevia\nrakennuksia voida pelastaa. Bideskuty, joka tähän asti oli jaellut\nkäskyjään hyvin tyynesti kaikille palvelijoilleen ja työmiehilleen\nkäskien pelastaa kaikki hevoset ensimmäiseksi, alkoi todeta ensin\nhämmästyen ja sitten säikähtäen, ettei paikalle ilmestynyt ketään muita\nestämään tämän suuren onnettomuuden aiheuttamia pahimpia seurauksia.\n\nTulipalo näkyi varmasti peninkulmien päähän, mutta vaikka Bideskuty\noli lähettänyt miehiä joka suunnalle hakemaan apua, ei kumminkaan\nArokszállaksesta eikä Gyöngyösiin vievän tien varrella olevista\nkaukaisemmista kylistä saapunut ainoatakaan sanantuojaa eikä auttajaa.\n\nTuon miehen eristys tuntui pelottavalta, kun ajatellaan, että hänen oli\npakko avutonna ja yksinään katsella häviötä, joka nopeasti tuli yhä\nsuuremmaksi. Ja kun hän synkissä mietteissä käveli edestakaisin, alkoi\nhänelle vähitellen selvitä tuo kauhistuttava totuus, ettei tämä hänen\nvuodentulonsa säälimätön hävittäminen, joka luultavasti köyhdyttäisi\nhänet kokonaan, ollutkaan Jumalan määräämä rangaistus, joka olisi\nvoinut kohdata häntä yhtä jumalallisin oikeuksin kuin jotakin hänen\nnaapurimaankin, vaan jonkun yllyttävän konnan harkittu kostonhimoinen\nteko. Ja kiroillen mumisi Bideskuty’n kreivi hänen nimensä, jota hän\nluuli verivihollisekseen ja jota hän tyhmässä ylpeydessään oli vain\nmuutamia tunteja sitten niin syvästi loukannut.\n\nBideskuty ei tuntenut ihmisluonnetta ollenkaan. Hänen huoleton elämänsä\nja suunnaton sukuylpeytensä estivät häntä tutkimasta naapuriensa\nluonteitten ja tunteitten avonaista kirjaa, joka on kaikkien sitä\nhaluavien lukijain saatavissa. Hänelle oli Keményn András, olipa hän\nsitten rikas tahi köyhä, sivistynyt tahi sivistymätön, aina vain tuo\nsama alhaissäätyinen talonpoika ja noiden orjien jälkeläinen, jotka\nolivat olleet hänen omien esi-isiensä omaisuutta. Hänestä olivat\ntällaiset alhaiset teot, joista hän nyt syytti Andrásta, alhaisen suvun\nvälttämättömiä ilmaisukeinoja. Hänen mielestään eivät muut voineet olla\njaloja kuin ne, jotka polveutuivat vanhoista kuuluisista suvuista.\nSeisoessaan siinä yksinään, lähetettyään sanan kaikille suunnille,\nettä läheisyydessä asuvat talonpojat tulisivat auttamaan häntä ja\nsuojelemaan hänen hevosiaan ja rakennuksiaan, koska pellot näyttivät\nauttamattomasti tuhoutuvan, kiihoitti hän mielensä hillittömään raivoon\nkaikkia alhaissäätyisiä konnia kohtaan, jotka uskaltavat kohottaa\nkätensä heidän herraansa vastaan.\n\nHänen vaimonsa ja tyttärensä koettivat turhaan rauhoittaa häntä.\nHän oli kuin joku häkkiin joutunut villipeto, eikä hän kiinnittänyt\nhuomiota ollenkaan vieraihinsa, jotka olivat kokoutuneet hänen\nympärilleen ollen innokkaita auttamaan, kun he vain olisivat\nsaaneet selville, missä tuota apua olisi parhaiten tarvittu. Hän ei\nhalunnut kuunnella muuta kuin omaa raivoaan, eikä puhua kenellekään,\nvaan ainoastaan kiroilla luulemaansa vihollista. Ja naamioitujen\nhullunkurinen ratsasjoukkue kokoutui siihen hänen ympärilleen\nhaavellisiin ryhmiin, kuten taisteluun valmis sotajoukko, joka on vielä\njärjestymätön ja johtajaa vailla. Naiset unhottivat miespukimensa\nja lisäsivät yleistä sekasortoa itkullaan, pelollaan, levottomilla\nkysymyksillään ja äänekkäillä vaikeroivilla rukouksillaan.\n\n»Herra kreivi», sanoi joku äkkiä aivan Bideskuty’n vieressä, »meidän\non järjestettävä niin pian kuin suinkin vesiketju lähimmmältä kaivolta\ntuonne talleihin. Jokainen lentävä kipinä voi sytyttää ne nyt,\neivätkä niissä olevat hevosraukat pääse pustalle tulen vuoksi. Ne on\npelastettava mihin hintaan hyvänsä».\n\nKeményn András oli saapunut siihen jalorotuisella tammallaan, jonka\nvapisevaa kaulaa hän tyynesti taputteli puhuessaan.\n\n»Olisin tullut tänne jo ennemmin», lisäsi hän, »ellei tuli olisi\nkatkaissut Kisfaluunkin johtavaa tietä».\n\nKuullessaan tuon äänen pyörähti Bideskuty kuin kauan häkissä ollut\nvillipeto, joka lopultakin pääsee saalinsa kimppuun. Hänen huulensa\nvapisivat suonenvedon tapaisesti hänen tapaillessaan sanoja ja hänen\nraivon kalvistuttamat kasvonsa näyttivät melkein vihaisilta synkän\ntulen valaistessa niitä. Mutta talonpoika mykistytti sanat hänen\nsuuhunsa viittaamalla tyynesti talleihin.\n\n»Tehtyämme sen voimme uudistaa riitamme», sanoi hän. »Nyt on teidän\nvain käskettävä kaikkia halukkaita seuraamaan minua».\n\nJa iloisten sanojen rohkaisema tamma läksi jälleen nopeasti laukkaamaan\nsinne, jossa tuli levisi nopeimmin. Kukaan ei kaivannut toista\nkäskyä, ja kun András läksi ratsastamaan, seurasi koko eriskummainen\nratsasjoukkue häntä iloisesti huutaen.\n\nBideskuty katsoi heidän jälkeensä hämmästyen ja synkistyen, ja\ntarkasteli vihaisin ilmein aivan sanatonna tuota voimakasta,\njalorotuisella tammallaan täyttä laukkaa ratsastavaa miestä, jonka\nrohkaisevat huudot kaikuivat kovemmin kuin pelästyneitten ihmisten ja\neläinten karjahtelut ja säikähtyneitten laumojen pakokauhun aiheuttama\nmeteli; ja vaistomaisesti Bideskuty’kin tunsi tuon rauhoittavan\nvaikutuksen, joka Andráksesta säteili jokaiseen ihmiseen, joka hänet\ntunsi. Hän lopetti mumisevat kirouksensa, kun toivonsäde rupesi\nvalaisemaan hänen sydäntään. Hänen onnistui suudella rohkaisevasti\nvaimoaan ja tytärtään, ja kuunnella tyynesti niiden vieraiden\nlohdutuksia, jotka olivat joko liian vanhoja tahi liian hitaita\nauttamaan.\n\nHän katseli innokkaasti Andráksen johtamia sammuttajia, jotka\nnäkyivät selvästi taivasta vasten. Hän näki heidän kiipeävän tallien\nolkikatoille ja muodostavan vesiketjun tikapuita pitkin maahan\nja sitten rakennusten seinien vieritse ensimmäiselle kaivolle.\nSangollinen vettä sangollisen jälkeen kulki kädestä käteen ja\nkaadettiin kuivalle katolle, etteivät lentävät kipinät sitä sytyttäisi.\nEpäselvästi kuuli hän heidän kiihtyneet huutonsa, kun he vuorottain\ntekivät saman jokaiselle rakennukselle, juosten tikapuita ylös ja\nalas, ja näyttäen hyvin kummallisilta leveine musliinihihoineen ja\nliehuvine nauharuusuineen noissa puoleksi miehisissä ja puoleksi\nnaisellisissa puvuissaan. He näyttivät tekevän työnsä hyvin tuon\nmiehen johdolla, joka kaukaa katsovasta Bideskuty’sta näytti olevan\nkaikkialla yhtä aikaa, jota hän sydämessään oli kiroillut ja luullut\nverivihollisekseen, ja jota hän rohkeasti syytti tämän raukkamaisen\nteon toimeenpanijaksi.\n\n»Kuka tuo mies on, Gyuri»? kysyi kreivi Kantássy, joka myöskin oli\nkatsellut talonpoikaa jonkun aikaa ja ihaillut aito unkarilaisen tapaan\ntuota hyvän hevosen selässä olevaa mainiota ratsastajaa.\n\n»Keményn András, tuo rikas maanviljelijä Kisfalusta».\n\n»Näkyy olevan rohkea ja tarmokas mies, Gyuri. Olen varma, että hän\nja nuoret ystävämme pelastavat nuo tallit ja niissä olevat hevoset,\nja pysähdyttävät sitäpaitsi tehokkaasti liekkien etenemisen tuohon\nsuuntaan».\n\n»Luuletko kenenkään voivan pelastaa päärakennusta?» kysyi kreivitär\npeloissaan.\n\nKantássy katsoi vakavasti sinnepäin. Tilanne näytti todellakin\ntoivottomalta. Kuiva tasanko oli tehokkaasti estänyt tulen leviämisen\netelään ja itään päin, mutta pohjoisessa ja lännessä ei näyttänyt\nolevan mitään, joka olisi voinut estää tulen leviämistä niinkin kauaksi\nkuin Bideskuty’n asuinrakennuksiin. Se muodosti jo suuren puoliympyrän,\njoka näytti joka hetki olevan sulkeutumaisillaan onnettoman kreivin\nviimeisenkin omaisuuden ympärille.\n\nOli selvä, että tarvittiin paljon uhrautuvaisia miehiä täydentämään\nviimeistä merkityksellistä pelastustyötä, asuinrakennusten ja\nsuurempien tallien suojelemiseksi tulelta.\n\n»En voi ymmärtää», sanoi vanha Palotay, »missä nuo raa'at, toimettomat\nja laiskat talonpojat viipyvät. Näyttää aivan siltä», lisäsi hän\nkuiskaten, ettei Bideskuty kuulisi, »kuin he olisivat päättäneet\nkeskenään, etteivät he auta millään tavoin.»\n\nMutta Bideskuty kuuli sen kumminkin.\n\n»He ovat suunnitelleet tämän keskenään saattaakseen minut vararikkoon»,\nsanoi hän toivottomasti. »Taistelu on aivan hyödytöntä, sillä koska\nmeitä on näin vähän, emme voi tehdä mitään».\n\n»Jos haluat, ratsastan Arokszállakseen», sanoi kreivi Kantássy,\n»katsomaan, voinko saada muutamia toimettomia mukaani»?\n\n»Se on aivan hyödytöntä», vastasi Bideskuty, »sillä sieltä ei lähde\nketään. Olen lähettänyt hakemaan apua joka suunnalta. Näyttää siltä\nkuin maa olisi niellyt jokaisen lähistöllä asuvan talonpojan, koska he\neivät tule».\n\n»Tuolla tulee tuo rikas talonpoikasi takaisin tänne. Kysy häneltä, eikö\nhän voisi hankkia apua».\n\n»En halua kysyä häneltä mitään», sanoi Bideskuty töykeästi. »Mieluummin\nkatselen, että kaikki palaa, kuin teen sen».\n\nHänen ystävänsä eivät ennättäneet vastata, sillä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ratsasti András heidän ohitseen huutaen mennessään:\n\n»Tarvitsemme enemmän miehiä, kreivi! Menen Arokszállakseen hakemaan\napua. Sillä aikaa on teidän korkeutenne toimittava niin, että kaikki\nviikatteet, sirpit ja lapiot viedään noille pelloille tuolla.\nMeidän on koetettava saada maissi leikatuksi, sillä muuten palavat\nasuinrakennukset».\n\nSeuraavassa hetkessä oli hän jo hävinnyt näkyvistä.\n\nBideskuty ei sanonut mitään, vaan läksi kuuliaisesti uhattuja\nrakennuksia kohti sattumalta läheisyydessä olevien ystäviensä ja\nvaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pieni Ilonka raukka oli ollut niin\npeloissaan, ettei hän ollut voinut tehdä muuta kuin painautua äitiinsä\nkiinni, samoin kuin pieni kananpoikanen piiloutuu emonsa siipien alle.\nMutta nyt, kun hänen oli pakko seurata muita, uskalsi hän katsahtaa\npelokkaasti tuohon mieheen, jonka nimen hän oli kuullut niin usein tänä\nmuistorikkaana päivänä.\n\n»Hän on hyvä mies, äiti», sanoi hän painokkaasti kiitollisuuden\nkyynelien vuotaessa hänen silmistään. »Olin vihoissani hänelle tänään\nsenvuoksi, että hän oli suututtanut isän, mutta annan sen hänelle\nanteeksi nyt, sillä hän on hyvin hyvä».\n\n»Ehkä hän koettaa hyvittää tekoaan jollakin tavoin, kultaseni», sanoi\nparantumattomasti ylpeä kreivitär. »Epäilemättä hän tietää, että isä\nmaksaa hänelle hyvin tästä, ja hänhän täyttää vain velvollisuutensa.\nIsäsi on hänen herransa».\n\nBideskuty hymyili katkerasti. Hän yksinään ymmärsi vaimonsa sanojen\ntietämättömän ivan.\n\n\n\n\nXV\n\nHYVITYS.\n\n\nSillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä\nhyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan\ntoimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset\nsäikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja\naiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden,\njonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.\n\nKylä näytti ensin omituisesti autiolta. Ainoan valtatien oikealla ja\nvasemmalla puolella olevat pienet olkikattoiset talot olivat pimeät\nja hylätyn näköiset, ja ravintolakin näytti tyhjältä, sillä sen\npuoliavoimista ovista ei kuulunut ainoatakaan ääntä. András hyppäsi\nhevosensa selästä ja talutti sitä tietä pitkin pappilaan päin,\nsillä hän toivoi saavansa isä Ambrosiuksen avukseen taivuttamaan\nvastahakoisia talonpoikia. Hän ihmetteli sisimmässään, mistä se johtui,\nettei hän ollut kohdannut tuota ystävällistä vanhaa pappia matkalla\ntulipalopaikalle ristineen ja sakramentteineen rukoilemaan Jumalaa\nlopettamaan oikeutetun tuomionsa toimeenpanon.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä sai hän kumminkin selityksen siihen,\nsillä saavuttuaan pappilaan huomasi hän suuren miesjoukon ympäröineen\nsen kirjaimellisesti kokonaan. Toiset istuivat ja toiset seisoivat,\ntoiset tupakoivat vaitiollen äreännäköisinä ja toiset keskustelivat\nvilkkaasti katsoessaan taivaanrannalta näkyvää loimua.\n\nOli melko pimeä, sillä katuvalaistus ei ollut vielä tullut käytäntöön\nUnkarin tasangoilla olevissa kylissä. Senvuoksi voi Andráskin\nainoastaan epäselvästi erottaa tämän tyytymättömien joukon ja ymmärtää\nheidän tarkoituksensa, joka oli koonnut heidät kaikki isä Ambrosiuksen\nasunnon edustalle. Sillä vaikka hän ei voinut nähdäkään vanhaa pappia,\nkuuli hän kumminkin hänen äänensä, kun hän puhui nähtävästi jostakin\npappilan ikkunasta vakavasti huomauttaen, saarnaten, varoittaen, toruen\nja silloin tällöin kiihkeästi pyytäen saadakseen mennä rukoilemaan\nkreivin puolesta, joka oli joutunut niin suureen hätään. Hän uhkasi\nkieltää jokaiselta synninpäästön ja lupasi julistaa pannaan koko kylän,\nellei hän saanut mennä täyttämään papillista velvollisuuttaan.\n\nKaikki jatkoivat kumminkin äreästi tupakoimistaan kuuntelematta\ntuota ystävällistä ääntä, joka aina ennen oli valanut henkistä\nlohtua heidän mieliinsä. He pysyivät itsepäisesti kuuroina kaikille\nrukouksille päättäen jatkaa rikollista hulluuttaan julman päämääränsä\nsaavuttamiseksi.\n\n»Älkää puhuko heille enää mitään, isä», sanoi äkkiä muudan ääni\npimeydestä. »He eivät ansaitse, että teidän ystävälliset silmänne\nkatselevat heidän ilkeitä kasvojaan sekuntiakaan enää».\n\nAndrás astui tyynesti heidän joukkoonsa, ja hänen tavallisesti niin\niloiset silmänsä katsoivat nyt halveksivasti ja vihaisesti noihin\nmiehiin, jotka olivat vaistomaisesti kääntyneet tuntiessaan ystävänsä\näänen.\n\n»András!» huudahtivat kaikki hämmästyneinä.\n\n»Olkaa vaiti»! sanoi hän ratkaisevasti, »sillä nimeni on liian hyvä\nteidän lausuttavaksenne. Se on vielä kunniallisen miehen nimi, joka voi\nlikautua konnien suussa».\n\nSeurasi painostava hiljaisuus. Miehet katselivat hämmästyneinä\ntoisiinsa otaksuen suosikkinsa tulleen hulluksi, sillä he eivät olleet\nmilloinkaan kuulleet hänen puhuvan näin.\n\n»Konna on ilkeä sana, nuori mies», sanoi vanha Vas Berczi uhkaavasti\nlähestyessään Andrásta.\n\n»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja\nmurhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen\ntänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa\nlähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta\nminulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin\nlautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».\n\n»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän\nmahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät\neikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat\npelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen\nmukaan oli saastainen ja tappava.\n\n»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän\nvoit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta\nheidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa\nkreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan\ntuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun\ntarpeessa.»\n\n»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle\npaikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta\npuhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin\nsaastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme\ntakaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen\nkatselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä\nsäikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen\nlopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin\ntulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin\ntasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat\nalhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme.\nTe voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta\nminä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni\nnoihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä\nylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin\nmustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella\nkunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän\nodottaa ovellaan!»\n\nTalonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka\nolivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin\nhirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin,\nmiten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.\n\nMitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja\nvaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan,\nselittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka\naina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen\nrikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet\nhänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien\nihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen\nnimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa\nja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat?\nMitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän\nkostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain\nrikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla\neikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla\neläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla —\nBideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista\nuseilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet\njuosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian...\n\nJoukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle,\njoka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen\ntaakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta\nkuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä\nsen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat\nnoihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti\nrakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen\neikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän\nluuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin\nja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin.\nKreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi\nja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin\nhyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua\nheille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:\n\n»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?\n\n»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli.\n»Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän\ntoista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne\nlujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».\n\n»Ei, András, et saa lähteä».\n\n»Mihin me silloin joudumme?»\n\n»Haluatko todellakin poistua luotamme»?\n\n»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja\ntodellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka\nepäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat\nmiehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea\ntammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä\nAndrásta pois ikuisiksi ajoiksi.\n\n»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi\nvieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet\nmennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».\n\nAndrás huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän\noli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.\n\n»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne\novat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän\nolisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että\ntiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt\nja päästäkää Csillag menemään»!\n\n»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen\nsen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.\n\n»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten\nkäsiä»!\n\n»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti\nlaukkaamaan kylän valtatietä poispäin.\n\nAndrás kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.\n\n»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n\nasuinrakennusten pelastamisessa».\n\n»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että\nvanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain\ntuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman\nja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.\n\nMutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka\nnelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa\nvasten.\n\n»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta\nmeidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».\n\n»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András\nkiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten\nmuutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän\nraskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen,\nettä tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan\nhuoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen\nvihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta\ntuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä\nolevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien\nhyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin\nportaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan\nsiunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi\nhän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi\nKaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».\n\n»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa,\nja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä\nAmbrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.\n\nMiehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen\ntoimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti\nlaukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin\npari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli\nnyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa\ntasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he\nvihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat\nhe ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää,\nettä he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä\narvoiset.\n\nBideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita,\nsillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta\nuhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri\nmaissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti\nulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja\noli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä\naikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa\nkoettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle\nkaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan\ntalon muita osia.\n\nHe koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin\nviikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko\ntyöskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin\nvihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua\nhuomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään\ntehokkaasti liekkien etenemistä.\n\nBideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen\nlevottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei\nhalunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin\nhyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä\nyläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen\nansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli\naivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli\nainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset\nsovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.\n\nNaiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He\nolivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin\nkävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo\nluvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä\ntyöskentelivät uhattujen tallien katoilla.\n\nBideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat\njuosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.\n\nAndrás pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja\nlaskeuduttuaan sen selästä huusi hän:\n\n»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa\ninnokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella\nasuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten\nmaissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään.\nHakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka\nparhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia maissipeltoja.\nOttakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet hukkaamatta aikaa, ja\nsuokoon Jumala menestystä työllenne».\n\nIsä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän kauhtanansa\nalta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä yläpuolelle\nniin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta siunauksesta,\nrukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän kauhean hävityksen\nlopettamiseksi.\n\nMuutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat\ntyömiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden\nsynnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.\n\nBideskuty näki paikoiltaan, miten miehet kumartuivat työhönsä,\nniittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat\naloittaneet työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä,\najatteli Bideskuty. Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata\nelämänsäkin pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata\nvaaraa osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia\nhe nyt olivat. Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä\nnyt taistelemaan kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka\nheidän rikolliset kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi\nmelkein kateellisesti tuohon vierellään seisovaan reippaaseen\ntalonpoikaan, joka niin helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat\nmiehet tottelemaan tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle\nkiitollisuutensa saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin\nkytevä viha tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo\nylpeä ylimys ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden\nvallitessa osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään\nseisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.\n\nPian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein huomaamatta\nsupistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie muodostivat sekä etelässä\nettä idässä sellaisen voittamattoman esteen tulelle, ettei se enää\nvoinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa olevat kaukaisemmat tallit,\njoiden katot oli kasteltu, muodostivat myöskin tehokkaan esteen. Toivo\nalkoi jälleen kyteä Bideskuty’n sydämessä, kun hän näki nuo leveät\nmaissipeltojen poikki leikatut urat, joiden reunoilla taloa kohti\nuhkaavasti levinneet liekit ensin lepattivat ja sitten sammuivat.\nMiesten työskennellessä ei isä Ambrosius lopettanut hetkeksikään\nrukouksiaan eikä Bideskuty katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta\nsanaakaan vastaan luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.\n\nKiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli\nyhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona\nohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan porteilla\nlähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille.\nTaistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja\ntuuma tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä\njo kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita\ntulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut.\nPimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon\nmuutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo\npeittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen koetti\npari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja parissa\npaikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen, mutta\nleikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian tehokkaasti\nsammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut talonpoikiin,\nja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä kiinteämmäksi.\nBideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin kauan kuin kipinäkin\nvielä voitiin huomata, vaan tarkasteli lakkaamatta, miten hänen\npeloittava vihollisensa työnnettiin takaisin ja tukahdutettiin. Hän\nei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan kaikkea tuota kuin\nunennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä pimeässä saada selville\ntuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta, joka nyt levisi hänen\neteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä- ja maissitähkät olivat\nlainehtineet iloisesti kesätuulessa.\n\nHän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa\nkohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien pituisille\nturnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli vielä\nkenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen raivosta.\n\nTasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa\npunaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä\ntukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut,\njotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen\nja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä\nmaissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän\nkiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen,\nettä hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten\ntarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset,\ntallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.\n\nKaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin,\nmutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat\ntappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo\nhuomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa.\nHän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen\njälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen\njuova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä,\nmiten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius\nsanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti\nkunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.\n\n»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja\nhyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut\nkokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset\nmenemään levolle».\n\nBideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä\ntäydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat\nväsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.\n\n»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on\nasetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan\nriehahtamaan palamaan».\n\nBideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin\noli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä\nsatiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä\nröyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin,\nettä hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat\nhäntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha\nkreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.\n\n»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».\n\nMutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika\nvarmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä\ntehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa,\nmitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja\ntuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin\npukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli\nnauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo\nkokonainen iankaikkisuus.\n\nMuudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi\nkreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään,\nsillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat\npuhutelleet häntä.\n\nBideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.\n\n»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta mukanaan»,\nlisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin sanoin\najoissa saapuneesta avusta».\n\nSilloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon\npalaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut\nainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen\nkotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut\nmuutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut\nhänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä\nalhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi\njuutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka\njuuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko\nkurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli\nkoettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle hyvin\nkiitollinen.\n\nHän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta talonpoikaa\nei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä, mutta András oli\njo lähtenyt kotiinsa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nXVI\n\nPÄÄSIÄISAAMU.\n\n\n»Kyllä se nyt jo näyttää lakkaavan»!\n\n»Ei vielä tänään, luullakseni»!\n\n»Pisaraakaan ei ole pudonnut viimeisten minuuttien kuluessa».\n\n»Katsohan tuota rakoa pilvissä»!\n\n»Ei se levene, vaan sulkeutuu pian jälleen».\n\n»Nyt sataa taasen».\n\n»Uneksit, Laczi, sillä tuoltahan näkyy jo sinistä taivastakin».\n\n»Mistä?»\n\n»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla\naivan varma».\n\nTämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen ennustaja,\nsillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka tarkastelivat\ntaivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan vastaankaan.\nAinoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:\n\n»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen loppuvan,\nennenkuin isä Ambrosius sanoo '_Ite Missa est_', mutta kun tulimme\nkirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on satanut aina\ntähän hetkeen asti»?\n\n»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi Vas\nBerczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi poikaseni»?\nlisäsi hän hyvin ivallisesti.\n\nJa todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut\nviisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä\nnäkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus\ntunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten\nsurullista maisemaa.\n\n»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi\nvanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä ja\ntervehtikää vieraita»!\n\nNuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen\nkumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.\n\n»_Isten hozta_!» sanoivat he kaikki kohteliaasti.\n\n»Herramme aurinko, olet tervetullut»!\n\n»Toivomme teidän korkeutenne viipyvän kauan luonamme»!\n\n»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut\nkatsomaan surullista näkyä».\n\n»Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»?\nsanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.\n\n»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni\npolviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä kulkemaan\neteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä tunsin vajoavani\nyhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät suoraan lian läpi\nhelvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle aikaa syntieni\nanteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».\n\n»En ymmärrä, miten Keményn András aikoo tulla kirkkoon tänään».\n\n»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan\nmukanaan».\n\n»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois pääsiäisjumalanpalveluksesta.\nHän on hyvin hurskas».\n\n»Eikä András salli hänen lähteä yksinään».\n\n»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha profeetta,\n»ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?\n\n»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista\nkuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».\n\n»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei hän\nole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».\n\n»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen kiihkeästi.\n»Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen jälkeen kuin se\ntapahtui».\n\n»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri\ntuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja\nvakavaksi»?\n\n»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme kylvämisen\nKisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».\n\n»Tulva ei kohoa mitenkään hänen pelloilleen».\n\n»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja. Hänen\nvahinkonsa ovat vielä mitättömät».\n\n»Mutta vesi nousee vielä».\n\n»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla\nasti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».\n\n»Kreivillä on todellakin vastuksia».\n\n»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi tarvinnut\nsytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä Jumala näkyy\nitse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa saatanan rakentamassa\nmyllyssä».\n\nTalonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa\nsunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja\nmorsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan komeihin\npääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt näkyviin\npysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin kirkkaasti\nkylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt hyvin\nautiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja raskaat\nvesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän hiljaisuuden ja\nmuuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa pohjoisesta kuului\nTarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset vesimäärät, joita tuo\nyhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät raivokkaasti eteenpäin\ntulvien matalien rantojen yli ja upottaen mutaisiin syvyyksiinsä\nBideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden aikainen kevätkylvö oli juuri\nsaatu lopetetuksi.\n\n»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He\nnäyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».\n\n»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs nuorempi\nmies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin pukeutuneita kauniita\ntyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.\n\n»Sárilla ja Katilla on kummallakin uudet punaiset kengät».\n\n»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin\njuuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja\npalvelijattarilleen uudet kengät».\n\n»Se mies on tehty rahasta», huokaisi vanha Berczi kateellisesti.\n\n»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen. »Hän\nmaksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän poimimisesta, vaikka\näitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan seassa kasvavien\nkukkien siemeniä oikeasta viljasta».\n\n»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi\nytimekkäästi, »kun on rikas».\n\n»Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska\nkreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän, ettei\nhän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».\n\n»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo\nturmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen elukoitaan».\n\n»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota\npirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka\nkäyttämällä saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.\n\nKisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten\nteitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla\nseisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat\nnäyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan,\njotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla\nkirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa\noli suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa\nlampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät\nheidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan\nnäköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka\noli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset\nkilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei varmaankaan\nmistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää heidän vertaisiaan,\nsellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia ja sellaisia\npieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää tyttöjä,\njoilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä.\nSiellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista,\njoilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä\nhametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän\nvartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta\nhalua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet jalkansa\nolivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta käsissään\nkantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita tasankojen\ntyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla on punaiset\nkengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne huolellisesti\nkirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa kanssa, ja vetää\nne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä kirkkoon,\nmuiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien ystävättäriensä\nkateudeksi.\n\nJokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat\npukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat\nkiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat\nliehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella\nnauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta. Tukka\noli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi,\npusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon\nympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat\niloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen,\nsuuret kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat\nsoljet loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja\nlumivalkoiset hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut\nja pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan\nja kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla\nvarustetut raskaat rukouskirjat.\n\nKirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten\nistuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin\npieniin jalkoihinsa.\n\nIsä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin jo,\nlähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista\nkansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna. Muutamat\nnaiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät istumapaikat karkeasti\nkyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat nähdä kreivin perheineen\nistumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi tulee aina pääsiäisenä\ntähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua, ja tuo samalla karitsansa ja\npääsiäismunansa isän siunattavaksi.\n\nUlkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta suunnilta\neikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.\n\n»Tuleekohan kreivi»? kysyy eräs vastasaapunut.\n\n»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän\ntänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin\npäärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla, joten\non varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».\n\n»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö vetäessään\npunaisia kenkiään jalkoihinsa.\n\n»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi\neräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.\n\n»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että jalo\nIlonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».\n\n»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen. Ei\nainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla»,\nlisäsi nuorukainen auttaessaan sydämensä valittua ylös. Samalla\nonnistui hän painamaan suukkosen tyttönsä valkoiselle kaulalle.\n\n»Rezsö, tiedäthän, että olen kieltänyt sinua suutelemasta minua», sanoi\ntyttö nyrpeästi.\n\n»Senvuoksi juuri haluankin suudella sinua, kultaseni. Suuteleminen ei\nolisi ollenkaan hauskaa, jos tytöt suostuisivat siihen».\n\n»En tanssi csárdásta kanssasi, jos vain vielä suutelet minua».\n\n»En suutelekaan sinua äitisi nähden», kuiskasi poika, »mutta ehkä\nsitten jälkeenpäin».\n\n»Hsh!» sanoi tyttö punastuen. »Tuolta tulevat kreivin vaunut. Minun on\nkiiruhdettava sisään, sillä muuten en saa hyvää paikkaa».\n\n»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien\nmiesten iloisesti sanovan.\n\nProfeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin,\nettä se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui\nratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.\n\nNuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja\nparikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa\nsatulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni\nsaapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon\nportille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat.\nTalonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui\nvaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun\npukeutuneen llonkan seurassa.\n\nKreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa\nvieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän\nylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa\nkeräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten\nheidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa\nkumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin,\nhymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä\nmitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon\nkahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he\nolleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä\nvielä paljasta auringonpaistetta.\n\nAndrás seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni.\nKun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi\nnopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin\nhaavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka\nolivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan\nhellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin\nsydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin\nymmärsi.\n\nKreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän\ntervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi\nhän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut\njotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän\ntekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen\nsanoi hän:\n\n»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa\nkeskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla\npäivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».\n\nIlonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset\nsilmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan,\njoka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa\nviitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa\nhaikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti\nkunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.\n\n»Tulen tervehtimään kreiviä», sanoi hän kumartaen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon\nporstuaan.\n\nNyt näkyi isä Ambrosiuskin tulevan. Hän oli kohottanut kauhtanansa\nhyvin korkealle laihojen nilkkojensa yläpuolelle suojellakseen sitä\nravalta. Kaikki menivät nyt kirkkoon, naiset oikealle ja miehet\nvasemmalle puolelle. Kun ensin oli katsahdettu uteliaasti jalosukuisiin\nnaisiin, painettiin päät kunnioittavasti penkkien laitoihin ja\nodotettiin, että isä Ambrosius aloittaisi jumalanpalveluksen.\nVaatimattomaan iän kuluttamaan messupukuun pukeutunut vanha pappi\noli tullut kirkkoon kantaen pyhiä astioita, ja jokainen polvistui\nmessun alussa kuunnellakseen uskontunnustusta. Nuoremmat seurasivat\nlatinankielisistä rukouskirjoistaan lukemista, mutta useimmat\nvanhukset, joille kaikki painettu oli vielä hyvin salaperäistä,\nlausuivat tyynesti rukouksiaan mumisevin äänin, joka muodosti omituisen\nsäestyksen isä Ambrosiuksen hiljaa lausutuille sanoille.\n\nTuo hurskas, yksinkertainen kansa kuunteli kunnioittavasti vaitiollen\nkirkon määräämiä sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä, mutta uskoen\nkumminkin varmasti niiden ilahduttavan Jumalaa, koska isä Ambrosius\nne luki, joka oli niin hyvä ja niin oppinut, ja koska heidän isänsä\nja iso-isänsä ja monet sukupolvet ennen heitä olivat kunnioittaneet\nJumalaa tässä samassa kirkossa tähän samaan tapaan. Silloin tällöin\näänekkäästi laulettu »_Per omnia saecula saeculorum_», katkaisi\ntoimituksen rauhallisen hiljaisuuden. Opettajan pieni rämisevä harmooni\nvastasi siihen ja sen soittajan värisevin kimein äänin laulettu »Amen»\nlopetti sen aina. Muuten oli kaikki kunnioittavan hiljaista. Auringon\nkalpeat säteet tunkeutuivat joskus pienistä ikkunoista valaisemaan\nvaatimattomia sanankuulijoita, ja etäisyydestä kuului virran surullinen\nkohina lakkaamatta ja synkästi kuin kaukainen tukahdutettu jyrinä.\n\nSilloin ilmoitti suntion soittama pieni kello Jumalan ruumiillisen\ntulon kylän pieneen kirkkoon. Kaikki polvistuivat kunnioittavasti\nja taivuttivat nöyrästi päänsä palvellakseen Vapahtajaa, joka isä\nAmbrosiuksen sanojen mukaan oli poistunut ihanasta taivaastaan\nyhtyäkseen tuohon valkoiseen öylättiin, jota hän piti hyppysissään.\nHetkisen vallitsi kirkossa täynnä uskonnollista pelkoa oleva\nhiljaisuus, ja kun tuo pieni kello lakkasi soimasta, uskalsivat vain\nmuutamat katsoa alttariin, jolla olevalla valtaistuimella Jumala nyt\ntodellakin istui.\n\nJumalanpalveluksen kuluessa katsoi Etelka usein poikaansa, joka oli\npolvistunut erään vasemmalla puolella olevan kivipilarin viereen,\nja huomasi, että tämä huolimatta jumalallisesta toimituksesta oli\nkiinnittänyt tummat silmänsä uneksivasti aivan muualle kuin alttariin.\nHän oli ristinyt käsivartensa lujaan rinnalleen, ja kerran, kun\nkalpea auringonsäde tunkeutui pienestä ikkunasta ja valaisi erään\nkultakiharaisen pään, joka oli kumartunut kunnioittavasti rukouskirjan\nyli, ilmestyi kyynel hänen silmäänsä ja valui hitaasti hänen ruskealle\nposkelleen. Etelka näki, ettei hän rukoillut, vaan ainoastaan katsoi\ntuohon yhteen suuntaan niin kaihoisasti ja ikävöiden, että Etelkakin\ntunsi silmänsä täyttyvän kyynelillä. Isä Ambrosius oli alkanut laulaa\n»_Ite! Missa est_!» Pieni seurakunta alkoi vähitellen poistua,\nkokoutuakseen kirkon edustalle, johon suuren akasiapuun juurelle oli\nasetettu lumivalkoisella liinalla peitetty pöytä. Sille oli ladottu\nvasta teurastettujen lampaiden reisiä, munia, voita, juustoja ja\nsavustettuja liikkiöitä odottamaan isän siunausta.\n\nOsa tuosta tämän hedelmällisen maan tuottamasta runsaudesta oli aiottu\nhyvälle isä Ambrosiukselle ja osa taasen köyhille ja vaivaisille, jotka\neivät enää kyenneet tekemään työtä. Ylpeästi vertasi jokainen toimelias\ntalonemäntä omia pääsiäismuniaan naapurien tuomiin ja totesi juustonsa\nvalkoisuuden ja voinsa kermarikkauden.\n\nPöydän keskellä olevassa suuressa hopeamaljassa oli kokonainen\npaistettu karitsa, jonka kreivi oli lähettänyt siunattavaksi.\nVaatimattomampien talojen värjätyt munat ja muut pienemmät tuotteet oli\nasetettu yksinkertaisille savilautasille tahi kaislakoreihin.\n\nSeurakuntalaiset kokoutuivat pieneen kirkkotarhaan ja välittämättä\nliasta ja tomusta polvistuivat he kuuntelemaan noita liikuttavia\nrukouksia Jumalan siunauksen hankkimiseksi maan ensimmäisille\nhedelmille. Tarhan keskelle oli levitetty matto kreivittärelle ja\nllonkalle, ja heidän ympärilleen polvistuivat maalauksellisiin ryhmiin\nkaikki kauniit talonpoikaistytöt ja päivettyneet nuorukaiset.\n\nIsä Ambrosius seisoi pöydän takana levitetyin käsivarsin ja\nkunnioittavasti taivaaseen päin luoduin katsein rukoillen siunausta.\nAivan hänen vieressään heilutteli pieni suntio suitsutusastiaa, josta\nlevisi suloista ja läpitunkevaa myrhan tuoksua ilmaan. Aurinko oli nyt\nsaavuttanut täydellisen valovoimansa ja sen keskipäivän säteet panivat\nmärän maan kovasti höyryämään ja muuttivat jokaisen ruohokossa piilevän\nsadepisaran kirkkaaksi timantiksi. Kaukaa kuuluva joen kumea kohina\nsäesti surullisesti isä Ambrosiuksen kuiskaten lausuttuja rukouksia.\n\nLevitettyään kätensä kaikkien edessään olevien tavaroiden yli\npyysi kunnioitettava isä Jumalaa siunaamaan nämä maan ensimmäiset\nhedelmät, ja kun hän oli lopettanut, pirskoitti hän pyhää vettä\njokaiseen munakoriin ja jokaiseen karitsanpaistiin heiluttaen samalla\nsuitsutusastiaa niiden yläpuolella. Hänen vanhat ystävälliset kasvonsa\nloistivat kunnioituksesta ja syvästi kiitollisena ylisti hän Luojaa\ntämän onnellisen maan runsaista hedelmistä. Kun viimeinen rukous oli\nlausuttu ja kaikki olivat toistaneet »Amen», sanoi pappi lopuksi\nseurakuntalaisilleen:\n\n»Lapseni, nyt kun olemme kiittäneet Jumalaa kaikista hänen antamistaan\nhyvistä lahjoista, ja rukoilleet hänen siunaustaan kevään ensimmäisille\nhedelmille, pyydän teitä yhtymään kanssani lämpimään rukoukseen, että\ntaivaallinen isämme armossaan tukahduttaisi vihansa rakastamaamme\nHeven maakuntaa kohtaan ja pakottaisi Tarnan veden palaamaan uomaansa\ntakaisin jälleen. Meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän hyvittäisi\nonnettomuuden, joka aiheuttaa niin paljon huolta Bideskuty’n, Kisfalun\nja Zárdan herralle, jolla oli jo niin paljon vaikeuksia viime vuonna,\njolloin tuo kauhea tulipalo hävitti hänen satonsa. Sanokaamme kaikki\nsydämestämme 'Isämme' ja sitten kolmasti 'Kuule meitä Maria', niin\nsilloin pyhä neitsyt rupeaa jumalallisille poikineen toimimaan jalon\nkreivin hyväksi».\n\nNämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten\nisä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin\nsuruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo\nmolemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta\njumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien\ntähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.\n\nKuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen\nylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta\nvastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän\nei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut\nlähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.\n\nAndrás yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän\nyksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti\nsen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut\nBideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä\nonnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle,\njoka oli luotu vain iloa varten.\n\nViimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan\nyltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen\nkeskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan,\njotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi\nepämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen\nkärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari\nkertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin\nhänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.\n\nKreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin\nIlonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla\njäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut\npuhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon\nkreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.\n\n»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka\nlevottomasti.\n\n»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada\nselville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati\nsaavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä\nkotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».\n\nHän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun\nitsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan.\nSári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja\nKeményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät\nnäkyvistä.\n\nKaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit\ntytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin\nalakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten\nkylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään\nnoita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä\nAmbrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa\nliepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua,\nja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia\nparejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien\nhaikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä\npesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta,\nja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista\neläintä suurien ystävällisten silmien väliin.\n\n\n\n\nXVII\n\nKÖYHTYNYT KREIVI.\n\n\nSykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli,\njossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt\nsiellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen\nkostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt\nhän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa.\nOli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten\nei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että\nkreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään\noli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.\n\nJánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut\nhuostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut\nAndráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä\nkeskustelu oli tapahtunut.\n\nKun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n\nkreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan\nhuoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi:\n»Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.\n\nAndrás huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa.\nHän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät\nolleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen\niloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä\noli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt\notsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi,\njoka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.\n\n»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman\nhermostuneesti.\n\n»Tulin tänne teidän korkeutenne käskystä. Miten voin teitä palvella»?\n\n»Ettekö ole jo arvannut sitä kuullessanne Tarnan kohisevan pelloillani»?\n\n»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime\nvuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin\npoika».\n\n»Häviöni on suurempi kuin ehkä luulettekaan».\n\n»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.\n»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».\n\nBideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta\nHän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa\npulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut\ntarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin\npakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon\nalhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut\nkohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.\n\nAndrás odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli\nsuuria savuja piipustaan.\n\n»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän\nvihdoin.\n\n»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä\nsuunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet\ntulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».\n\n»Teitä aina onnistaa», sanoi Bideskuty kateellisesti.\n\n»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasi\nAndrás tyynesti.\n\n»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi\nBideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte\nmenettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille\nolisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna,\nniin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi\nkiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava\npaljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin\ntoimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän\nvuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi\nvähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte?\nSilloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia\nkuin ihminen jaksaa kantaa».\n\n»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti,\n»mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan\nhuonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten\nsuurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole\njuolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin\ntuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte\nkorosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon\ntahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa,\ntuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte\nruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne\nrahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa?\nEn ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole\nsuostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n\nmaita vastaan».\n\n»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi,\n»ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon\ntasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista\npelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että\nvoin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja\nkumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?\n\n»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän\nvuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta\nkahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta,\njonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin\nparikymmentätuhatta mitallista, ja...»\n\n»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty,\n»sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän,\nlukuunottamatta noita tuhansia nautoja...»\n\n»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako\nmielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne\nvuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna\nrahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse\nallekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole\nollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin\nkiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo\naikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen\non elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin\nvielä vuokraaja enkä maan omistaja».\n\n»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan.\n»Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai\nvalehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein,\nvie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista\nvehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja\nlihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei\nhän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin\nviikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo\nmuutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa\nlainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka\nsäästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut\nainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta,\ntarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata\nminulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa\nvastaan kuin ennen».\n\nTuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa\nkäsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon,\nunohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin\ntoivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka\ntaistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä\nvastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa\nBideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi\nhän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja\njonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui\nvain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty\njoku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies\noli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen\n— nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään\nkuin Jumalan puhtautta.\n\nVapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat\npaperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden\nvoivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.\n\n»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän\nväliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä\nkaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein\nluultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme\nensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on\ntähän arvoitukseen».\n\nBideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän\nkatsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja\nrehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana,\nettä hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän\nkoetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä\nhänelle.\n\nAndrás puristi sitä ja sanoi:\n\n»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin\nsuinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».\n\n»En voi sanoa teille, montako mitallista vehnää olen maksava, mutta\ntiedän teidän lainanneen minulle yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta\nfloriinia».\n\n»Ei, teidän korkeutenne, vaan ainoastaan\nkahdeksansataaviisikymmentätuhatta».\n\n»Mutta niitähän on neljä lainaa».\n\n»Vain kolme, herra kreivi».\n\n»Kolmesataatuhatta Kisfalua, kolmesataatuhatta Bideskuty’a,\nkaksisataaviisikymmentätuhatta Zárdaa ja satatuhatta tätä rakennusta,\npuutarhaa, ulkohuoneita ja muita läheisyydessä olevia rakennuksia\nvastaan».\n\n»Tuossa viime lainassa en ole osallinen. Ne eivät ole minun rahojani.\nMilloin teidän korkeutenne sen otti»?\n\n»Pari päivää tulipalon jälkeen viime syyskuussa».\n\n»Ilmoittiko Rosenstein rahojen tulevan minulta»?\n\n»Kun juutalaiset lainaavat rahoja, puhuvat he aina omasta köyhyydestään\nja ilmoittavat jonkun varakkaan ystävän, joka on todellinen lainaaja.\nEn uskonut tuota juttua ensimmäisiä lainoja ottaessani, mutta sitten\nmyöhemmin kuin ilmoititte rahojen tulevan teiltä, en sitä milloinkaan\nenää kysellytkään».\n\n»Ymmärrän. Teidän korkeutenne, olkaa hyvä ja jatkakaa.»\n\n»En tiedä tarkasti, paljonko korkoa olen suostunut maksamaan. Tuo\nsaastainen juutalainen pakotti minut aina allekirjoittamaan jonkun\npaperin, niinkuin ei unkarilaisen aatelismiehen sana olisi tuollaisen\npaperin arvoinen».\n\n»Minulla on nuo paperit täällä», sanoi András. »Onko tämä teidän\nkorkeutenne nimikirjoitus»?\n\nBideskuty katsahti papereihin, jotka Kemény ojensi hänelle.\n\n»Kyllä tuo on kirjoitustani».\n\n»Muistaako teidän korkeutenne varmasti koron, jonka olette suostunut\nmaksamaan»?\n\n»En varmasti, mutta...»\n\n»Oliko määrä jotensakin tällainen?» sanoi András alkaen lukea\npaperista: »Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia kullassa.\nMaksan siitä, kunnes suoritan sen kokonaan, korkoa joka vuosi sata\nnautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä\nlehmää, viisituhatta mitallista vehnää ja...»\n\nBideskuty pudisti päätään.\n\n»Tuosta ensimmäisestä lainasta olen maksanut nyt joka vuosi viiden\nvuoden kuluessa korkoa viisikymmentätuhatta mitallista vehnää,\nparisataa nautaa ja lammasta tietämättä ollenkaan, miten paljon\nsiipikarjaa vielä lisäksi».\n\n»Mutta miksi, teidän korkeutenne, kun olette suostunut maksamaan\nainoastaan viisituhatta mitallista vehnää ja sata nautaa»?\n\n»Ilmoitan teille, että kun Rosenstein vaati tuon suunnattoman koron\nystävänsä puolesta, ystävän, jota epäilin teiksi, ei hän luovuttanut\nminulle noita rahoja, ennenkuin allekirjoitin hänen kirotut paperinsa\nja lupasin maksaa tuon hävyttömän koron».\n\n»Paperit! Oliko niitä sitten useampikin»?\n\n»Oli. Lainatessani rahoja allekirjoitin aina kaksi paperia, En muista\noikein tarkasti...» sanoi Bideskuty toivottomasti ja epävarmasti.\n\n»Mutta teidän armonne kai näki, mihin kirjoititte? Kai te luitte\npaperit läpi ennen allekirjoittamistanne»?\n\n»Vieköön piru kaikki sellaiset vehkeet! En katsahtanutkaan niihin,\nsanon sen teille»!\n\n»Ette katsahtanutkaan niihin»!\n\nAndrás oli suuresti järkytetty. Hänen huolellisesta ja toimeliaasta\ntalonpoikaismielestään tuntui tuollainen laiminlyönti jo\nrikokselliselta. Selvästi oli juutalaisen ollut helppo saada tuo\nhuoleton tuhlari suostumaan mihin tahansa, joka näytti olevan niin\nkokonaan tietämätön kaiken tuon arvosta, jonka hän satunnaisesti oli\nluovuttanut toiselle muutamin kynän vedoin välittämättä katsahtaakaan\nsiihen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Andráksesta tuntui se ensin\nniin luonnottomalta, että hän hetkisen epäili, pelasiko Bideskuty\njotakin niin ovelaa peliä, etteivät hänen talonpoikaisaivonsa sitä\nkyenneet käsittämään. Mutta Bideskuty näytti niin hämmästyneeltä\nitsekin, niin kiusatulta ja toivottomalta, että András tunsi todellakin\nolevansa pahoillaan hänen puolestaan.\n\n»Miksi halusi teidän korkeutenne puhutella minua tänään»?\n\n»Pyytääkseni, teitä alentamaan hieman noita korkoja», sanoi Bideskuty\nhermostuneesti. »Luulin teidän helposti voivan sen tehdä menettämättä\npaljonkaan.»\n\n»En ole milloinkaan, herra kreivi, menetellyt niin kunniattomasti, että\nolisin harjoittanut tuollaista koronkiskomista teitä kohtaan», sanoi\nAndrás hymyillen. »Silloin olisin täydellisesti ansainnut tuon iskun\npäähäni kahdeksan kuukautta sitten, jonka arpi vieläkin näkyy. Huomaan\nnyt selvästi, että tuo kirottu juutalainen on käyttänyt rahojani ja\nnimeäni mitä rikollisinpaan koronkiskomiseen, enkä voi olla sanomatta\n— teidän korkeutenne suokoon minulle sanani anteeksi — että olette\nantanut ryövätä omaisuuttanne anteeksiantamattoman välinpitämättömästi».\n\n»Mitä voinkaan tehdä, sillä tarvitsin rahaa».\n\n»Teidän korkeutenne tietää parhaiten, mihin sitä tarvitsitte. Noista\nrahoista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja teidän korkeutenne saa nyt\nkärsiä suuresti onnettomien päähänpistojensa vuoksi».\n\n»Teillä ei ole mitään oikeutta puhua minulle tuolla tavoin, sillä\ntekojani ei tarvitse kenenkään arvostella, ei ainakaan sellaisten kuin\nte...»\n\n»Älkäämme riitautuko jälleen, jalo kreivi», sanoi András, joka tällä\nkertaa oli päättänyt olla menettämättä malttiaan. »Koettakaamme\nmieluummin tuumia, miten parhaiten voin auttaa teidän korkeuttanne.\nTietysti voin riistää tuolta kirotulta juutalaiselta nuo toiset\npaperit, jotka olette antanut lainoista, joita ette todellisuudessa ole\nsaanutkaan minulta».\n\n»Mitä aiotte tehdä niille»? kysyi Bideskuty hieman epäilevästi vieläkin.\n\n»Aion hävittää ne», vastasi András vaatimattomasti. »Onnettomuudeksi en\nvoi pakottaa Rosensteiniä luovuttamaan teille takaisin kaikkia teiltä\nvaatimiaan korkoja. Voin peloittaa hänet kyllä melkein kuoliaaksi»,\nlisäsi hän, »mutta luullakseni ei siitä olisi mitään hyötyä».\n\n»Tuo ei ole kaikista pahinta», sanoi Bideskuty huoaten, »sillä mennyt\non aina mennyttä. En voi maksaa tuon viimeisen lainan korkoja enkä\nlyhentääkään sitä, ja teidän ja Rosensteinin suoma lykkäysaika loppuu\ntämän viikon kuluessa. Minulla ei ole enää äyriäkään, kaikki paras\nmaani on tulvan alla, karjani ei ole tointunut tuon kauhean syyskuun\nyön jälkeen ja kaunis Bideskuty’n päärakennus, jossa olen syntynyt ja\njossa olen toivonut saavani kuolla, joutuu vieraiden käsiin — joko\nteidän tahi Rosensteinin —» lisäsi tuo mies-raukka ollen valmis jälleen\nmenettämään toivonsa. »Minusta on se melkein sama, karkoittaako minut\nkotoani juutalainen vaiko talonpoika».\n\n»Teidän korkeutenne ei siis muista, mitä tuossa paperissa oli, jonka\nannoitte vastineeksi näistä rakennuksista».\n\n»Sanoinhan teille jo, etten lukenut noita allekirjoittamanhan!\npapereita».\n\n»Niin, kuulin sen», sanoi András kärsimättömästi huoahtaen, »mutta kai\nteillä kuitenkin on selvillä, kuinka paljon nyt olette velkaa tuosta\nviime lainasta ja sen koroista»?\n\n»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava\nsuunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää\nenkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa\nsitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».\n\n»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet\nRosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla\nei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna\nja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra\nkreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole\ntehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne\non usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä\nsen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon\nnäitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle.\nVoin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule\nkovistamaan teitä koroista».\n\nBideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen\näärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui\ntekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa\ntuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan\nvälttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde,\njonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian\nheikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.\n\n»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti,\n»en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin\nomaisuuttani».\n\n»Sanoin jo teidän korkeudellenne, etten aio kovistaa teitä».\n\n»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyi\nBideskuty äreästi.\n\n»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,»\nsanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän\nruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän\nkorkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten,\nvoitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».\n\n»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En\nymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».\n\n»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András\nkuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on\ntarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka\novat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava\nauttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin\nhedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».\n\nBideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä\nkäsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä\nnykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty\nollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen,\njoka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan\nennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä\nitsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen\noma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä\nvieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.\n\nMolemmat miehet vaikenivat pitkäksi ajaksi. András odotti, kunnes\nBideskuty tyyntyi, ja sanoi sitten:\n\n»Antaako teidän korkeutenne minulle luvan mennä tapaamaan Rosensteinia\nhuomenna»?\n\n»Kyllä, kyllä!» sanoi Bideskuty nopeasti. »Olen teille suuresti\nkiitollinen, ystäväni, todellakin hyvin kiitollinen. Teidän ei tarvitse\nolla ollenkaan peloissanne, sillä maksan pian takaisin rahanne, joista\nsaamanne varmuudet ovat mainiot. Tulevana vuonna panen myllyni käyntiin\nja...»\n\n»Voimme helposti keskustella tuosta myöhemminkin», sanoi András hiljaa.\n»Jos teidän korkeutenne suo minulle anteeksi, lähden nyt, sillä äitini\nodottaa minua pääsiäispäivälliselle, ja Kisfaluun johtavat tiet ovat\nmelkein pohjattomat».\n\n»Tietysti, tietysti!» sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Mutta ettekö\nhalua syödä päivällistä kanssamme, minun kanssani — tarkoitan? Tietysti\ntulee kreivitärkin...»\n\nAndrás katsoi melkein huvitettuna tuohon mies-raukkaan, joka koetti\nsuoriutua tästä hänelle selvästi hyvin vastenmielisestä kutsusta.\nHän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, miten vastenmielinen vieras\nhänestä todellisuudessa tulisi jalon kreivin pöytään, ja liian ylpeä\nkäyttääkseen hyödykseen Bideskuty’n kiitollisuudenvelkaa häntä\nkohtaan. Hän oli noussut seisoalleen ja suuressa viitassaan näytti\nhänen harteikas pitkä vartalonsa kasvavan ylpeydessään tuota onnetonta\nseitsemän vuosisadan vanhasta suvusta polveutunutta aatelismiestä\nkorkeammalle.\n\n»Kiitän teidän korkeuttanne», sanoi hän, »mutta jos sallitte,\nmenen kotiini syömään päivällistä äitini kanssa. Molemmat pienet\npalvelijattareni tulisivat niin surullisiksi, jos he näkisivät tuolini\ntyhjäksi pääsiäisenä, enkä halua mitenkään estää jaloa kreivitärtä\nsyömästä siunattua lihaa kanssanne, herra kreivi».\n\n»Tuletteko luokseni huomenna sitten kuin olette puhutellut\nRosensteiniä»? kysyi Bideskuty nähtävästi hyvin huojentuneena.\n\n»Tuon teille varmasti paperit aivan heti. Olette iloinen saadessanne\nhävittää ne», sanoi András valmistautuen lähtemään.\n\nBideskuty epäröi hetkisen. Vieras, joka oli tullut avuksi silloin\nkun kaikki näytti olevan jo mennyttä ja joka oli estänyt melkein\nvälttämättömän vararikon, oli poistumaisillaan. Vierasvaraisuuden lait\nkäskivät varmasti, että hänet oli saatettava portille, ja määräsivät,\nettä isännän oli ojennettava hänelle jäähyväismalja ennen lähtöä.\n\nAndrás siirsi viittansa oikeaan asentoon leveille hartioilleen,\nveti vyönsä tiukempaan, otti lakkinsa ja kumarsi Bideskuty’n\nkreiville. Gyuri ojensi kätensä, jota talonpoika puristi ensin hieman\nepäröityään. Sitten hän poistui ja hänen askeltensa ääni kuului lämpiön\nkivilattialta. Vanha Jánko ojensi Andrákselle jäähyväismaljan, jota\nAndrás ei kumminkaan tyhjentänyt. Toisen kerroksen ikkunasta katsoi\nBideskuty velkojaansa hämmästynein ilmein, voimatta oikein ymmärtää\ntämän käyttäytymistä.\n\n\n\n\nXVIII\n\nJUUTALAINEN ROSENSTEIN.\n\n\nKukaan kyläläinen ei oikein tiennyt, miten juutalainen Rosenstein eli,\neikä kukaan voinut kehua käyneensä tuossa pienessä rakennuksessa, jossa\nhän oli asunut jo neljännesvuosisadan. Hänellä ei ollut palvelijaa eikä\npalvelijatarta, joten hänen oli pakko tehdä kaikki työt itse — paistaa\npaistinsa ja hoitaa kanansa, joita hänellä oli muutamia talonsa takana\nolevassa puutarhassa, ja lypsää lehmänsä, joka oli kaunis Keményn\nAndrákselta ostettu maidonantaja Kisfalun karjasta. Joka lauantai oli\nkumminkin Darázsin Laczin äidin Rosan mentävä sinne toimittamaan kaikki\naskareet, sillä silloin, vaikka hän ei voinut mennäkään synagogaan,\njollaista temppeliä ei ollut lähempänä kuin Gyöngyösissä, vietti hän\nkuitenkin sunnuntainsa hyvin määräysten mukaan pysytellen koko päivän\nhuoneessaan tekemättä mitään, lukuunottamatta aterioimista. Rosa\nkeitti ruoan hänelle ja sai joka lauantai palkakseen vaivoistaan noin\nparikymmentä penniä.\n\nKeményn András katsoi seuraavan päivän iltapäivällä hieman epäröiden\nraollaan olevasta ovesta tuohon rakennukseen, joka näytti niin pieneltä\nja pimeältä sisältä. Hän koputti monta kertaa oveen, ennenkuin hän\nkuuli laahustavia askelia huoneesta ja Rosensteinin käheän äänen\nkysyvän tulijan nimeä.\n\n»Täällä on Keményn András, Rosenstein. Laske minut sisään, sillä haluan\npuhella kanssasi».\n\n»Sellainen on mitättömälle talolleni liian suuri kunnia», sanoi\nRosenstein sulkien tien asettumalla kynnykselle. »Kun haluatte puhella\nkanssani, tulen sinne, jonne käskette minua tulemaan».\n\n»Päästä minut heti sisään, mies»! sanoi Kemény ratkaisevasti.\n»Asiastani ei voida keskustella missään ravintolassa eikä maantiellä ja\nminulla on hyvin vähän aikaa tuhlattavaksi».\n\nOdottamatta juutalaisen vastausta työnsi András hänet syrjään ja\nmeni sisään. Hänen oli kumarruttava mennessään huoneeseen, sillä\noviaukko oli matala, ja paksut orret kannattivat olkikattoa. Alussa\nei hän voinut nähdä mitään, sillä ainoan pienen ikkunan verhoksi oli\nripustettu vanha takki naulaamalla se siihen niin, että se kokonaan\npimitti päivänvalon. Huoneessa vallitseva kuumuus oli tukahduttava,\nsillä suuressa saviuunissa paloi räiskyvä valkea, jonka yllä kiehui\nhiljaa joku hyvin kynsilaukalta tuoksuva keitto.\n\nSitten kuin Andráksen silmät tottuivat pimeyteen, huomasi hän huoneen\nkeskellä tummasta puusta valmistetun kiilloitetun pöydän, jolle oli\nlevitetty useita papereita. Sen vieressä oleva tuoli oli nähtävästi\nsiirretty nopeasti syrjään. Huone näytti muuten aivan tyhjältä. Sen\ntoisessa päässä oli sisähuoneeseen johtava ovi ja makuukamarin toisella\npuolella oli tuo mitätön puutarha ja suojus lehmälle.\n\nRosenstein oli nopeasti kiiruhtanut kokoamaan pöydällä olevia papereita\npois.\n\n»Anna niiden olla», sanoi András laskien kätensä niille. »Luullakseni\nkoskevat nämä paperit juuri tuota asiaa, josta olen tullut\nkeskustelemaan kanssasi. Irroita kumminkin tuo ryysy ikkunasta, sillä\ntarvitsen valoa nähdäkseni lukea nämä».\n\n»Kyläläiset ovat niin uteliaita, teidän korkea-arvoisuutenne»,\nvastusteli Rosenstein, jonka kellahtavat kasvot muuttuivat\ntuhkanharmaiksi, kun András istuutui pöydän kulmalle, kokosi kaikki\npaperit käteensä ja valmistautui lukemaan niitä.\n\n»Käskin sinua hankkimaan enemmän valoa», sanoi András tiukasti.\n\nJuutalainen totteli. Sitten seurasi noin viisi minuuttia kestävä\nhiljaisuus, jonka kuluessa András tyynesti luki kaikki nuo paperit\nläpi, Rosensteinin tarkastaessa levottomasti jokaista hänen kasvojensa\nmuuttuvaa ilmettä. Luettuaan asetti András paperit jälleen pöydälle.\n\n»Muistatko», kysyi hän tyynesti, »sanaani noin kahdeksan kuukautta\nsitten, että puristan hengen sinusta, jos joskus huomaan sinun minua\npettävän»?\n\n»Teidän korkea-arvoisuutenne...» aloitti Rosenstein vastustavasti.\n\n»Kysyin, muistatko»? keskeytti András vielä melko tyynesti.\n\nRosenstein ei vastannut. Hän näytti pelästyneeltä ja kerran tahi\nkahdesti kostutti hän kielellään huuliaan, jotka näyttivät kuivuneen.\nKun hän vaipui tuoliinsa, vapisivat hänen polvensa huomattavasti.\n\n»Olen tuonut mukanani ratsupiiskani», sanoi András istuen yhä\npöydän kulmalla, »jolla pieksän paimeniani silloin kun näen heidän\ntarpeettomasti rääkkäävän hevosia. En ole lyönyt sillä eläintä kuin\nkerran, jolloin minun oli pakko kurittaa erästä raivostunutta sikaa,\njoka oli purrut hoitajaansa sääreen. Tänään aion kurittaa sillä sinua,\nkoska et ole ainoastaan pettänyt minua ja tahrannut kunniallista\nnimeäni, vaan myöskin senvuoksi, että olet tarpeettoman julmasti\nkohdellut erästä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä,\nsaattamalla hänet melkein perikadon partaalle».\n\n»Teidän korkea-arvoisuutenne...» vastusteli Rosenstein jälleen.\n\n»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava\nsinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut\ntuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi\nfloriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien\njoukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni\nsinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi\nrahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja\nkurituksen jälkeen poltamme ne».\n\nSitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään\nlyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.\n\nRosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin\nkuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin,\noli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän\nymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi\nkuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu\nyllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun\nliikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu,\nvalmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei\nhän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan,\nja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen\nyhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.\n\n»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen\npamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä\nja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa\nmittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja\nhartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja\nvoimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen,\nette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette\nainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja\nsuurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?\n\n»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja\npetollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi\nen ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen\nhartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa\nhänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».\n\nRosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden\nkulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi\nhänen huulilleen ivallinen hymy.\n\n»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n,\nZárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän\nkorkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti\nheiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti\ntiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt,\nmutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne\nja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin\nelukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla\nkuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne\nluki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti\nmyöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin\nkauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos\nteidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette\nkyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän\nratsuruoskanne tarpeessa».\n\nOli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt\nkätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.\n\n»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin\nja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on\nkuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui,\nja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä,\nettä kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa,\nhyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties\ntiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä\nole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan\nhänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua,\nsitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä\nmikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne\nrahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi\nenemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja\nparannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita\nlapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin\nlaitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää\nmaata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän\nkorkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla\noli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi?\nTeidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä\ntyönsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta\nmuistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen\npaperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden\nhuonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani,\nsemminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne\nvain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa\nhäntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin\nhän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti\nminut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa\nsaadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta\nhäntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava\noikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».\n\nRosenstein sanoi tämän erinomaisen valeitten sarjan menettämättä\nollenkaan tyyneyttään. Hänen hermostumisensa haihtui kokonaan ja kuta\npitemmälle hän pääsi kertomuksessaan, sitä uskottavammaksi se muuttui,\nsillä kaikki asianhaarat tuntuivat niin kieltämättömästi mahdollisilta,\nettä András rupesi suuresti epäröimään. Hämmästyen yhä enemmän koetti\nhän saada selville juutalaisen oikeat ajatukset tuon imartelevan\nviattomuuden naamion alta, sillä hänen rehellinen luonteensa hylkäsi\nsen huomattavan tosiasian, että toinen noista kahdesta miehestä —\njoko kreivi tahi juutalainen — syötti hänelle täydellisen sarjan\nvaleita. Ollen vaatimaton ja rehellinen halusi hän ennen kaikkea olla\noikeudenmukainen, ja kiinnittämättä huomiotaan muuhun tuntui hänestä,\nettä kummallakin, sekä kreivillä että juutalaisella, oli yhtä suuri\noikeus tulla uskotuksi.\n\nRosenstein oli elämänsä aikana tottunut huomaamaan jokaisen muutoksen\nihmiskasvoissa. Nuoren talonpojan terävät ja rehelliset silmät olivat\ntäydelliset hänen mielensä kuvastimet, ja juutalainen huomasi pian\nkertomuksellaan olevan sellaisen totuuden tunnun, että Andráksen\nvakaumus hänen syyllisyydestään alkoi vakavasti horjua.\n\n»Kumminkaan», jatkoi hän hetken kuluttua, »en pakota teitä uskomaan\nsanojani umpimähkään koettelematta niiden totuutta. Tässä ovat\nnoista kolmesta lainasta saamani velkakirjat. Bideskuty’n Gyuri\non allekirjoittanut ne, eikä hän suinkaan halunne kieltää omaa\nnimikirjoitustaan. En tiedä, millaisia valeita hän on syöttänyt teidän\nkunnia-arvoisuudellenne. Mies, joka ei kunnioita uskontoa, ei voi\nkunnioittaa rehellisyyttäkään, mutta nimikirjoitustaan ei hän voi\nkieltää».\n\n»Hän ei kiellä nimikirjoituksiaan, mutta hän sanoi sinun pakottaneen\nhänet kirjoittamaan aina kahteen paperiin, joita hän ei lukenut.\nHän tunnustaa saaneensa nuo rahat ja myöntää suostuneensa maksamaan\nniistä tuon suunnattoman koron, mutta vaikka hän ei kielläkään, että\nhallussani olevien velkakirjain allekirjoitukset ovat hänen, ei hän\nkumminkaan sano tietävänsä mitään niiden sisällöstä».\n\n»Ja uskooko teidän kunnia-arvoisuutenne todellakin, sellaiset\ntiedot kuin teillä on liikeasioista, ihmistä niin tyhmäksi, että\nhän allekirjoittaa papereita lukematta niitä ensin läpi saadakseen\nselville, mitä ne sisältävät»? kysyi Rosenstein kohauttaen hartioitaan.\n\nHän löi tässä ehkä tietämättään valttinsa pöytään. Ei voida nimittäin\nollenkaan epäilläkään, että talonpojasta Bideskuty’n kielto paperien\nsisällön tuntemisesta tuntui aivan mahdottomalta, vaikka hän ei\ntodellisuudessa ollut epäillytkään jalon kreivin vahvistusta, ennenkuin\nhän oli puhutellut Rosensteiniä. Nyt kun juutalainen huomautti\nsiitä ivallisesti, tuntui se hänestä kokonaan mahdottomalta ja\nepäkäytännölliseltä.\n\nVielä kerran tarttui hän pöydällä oleviin papereihin ja luki ne vielä\nkerran läpi hyvin huolellisesti hämmästyen nähtävästi yhä enemmän. Ne\nvahvistivat täydellisesti juutalaisen puheet tosiksi, koska Bideskuty\nniissä tunnusti velkansa ja suostui maksamaan tuon suunnattoman koron.\nMistään varmuuksista ei niissä kumminkaan ollut sanaakaan. Juutalainen\ntarkasteli Andráksen kasvoja riemukkaasti.\n\n»Tulipalon jälkeen, teidän kunnia-arvoisuutenne, kun herra kreivi\nhalusi enemmän rahaa ja minusta alkoi tuntua liikeyritykseni\nuskalletulta, vaadin Bideskuty’n asuinrakennukset ja tontin varmuudeksi\nseuraavasta lainasta. Minun oli pakko menetellä niin omien etujeni\nvuoksi saadakseni pätevän aseen häntä vastaan. Muistakaa, ettei minulla\nole muuta varmuutta tuosta hänelle lainaamastani suuresta summasta,\nja niin kauan kuin minulla on tämä, voin pakottaa hänet maksamaan\nnoiden muidenkin lainojen korot. Tiedän, ettei jalo kreivi halua luopua\nasunnostaan niin kauan kuin hänellä on vielä mitallinenkin vehnää,\njonka hän voi luovuttaa minulle silloin kun tulen vaatimaan korkoja».\n\n»Olin valmistautunut, että siirrät tuon taloa vastaan antamasi lainan\nminulle», sanoi András, »ja senvuoksi otin rahatkin mukaani».\n\n»Kuinka teidän kunnia-arvoisuutenne voi ehdottaa sellaista»? sanoi\nRosenstein hämmästyen. »Jos luovun tuosta ainoasta hallussani olevasta\nvarmuudesta, ei minulle jää mitään keinoa saada floriiniakaan\npääomastani takaisin, puhumattakaan koroista, joita en silloin voi\npakottaa häntä maksamaan. Te olette saanut Kisfalun, Bideskuty’n ja\nZárdan varmuudeksi, mutta onko minulla mitään»?\n\n»Jos anastat Bideskuty’n rakennukset ja kartoitat kreivin ja hänen\nperheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa\njäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan\nolet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia\npäärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista,\nkolmesta pellosta».\n\n»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta\nsiellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni\novat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki\ntarpeeni».\n\n»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä\nniitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden\nkuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».\n\n»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen\nkorostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan\nköyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli\nkäskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut\nnielemään sianlihaa».\n\nAndrás katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa\nvihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen\nsähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt\nollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo.\nOli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon\nahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja\ntoivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä\noikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan\nsuloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan,\nolisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon\nhuolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen\nmielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään,\njonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat\nkyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet\nolivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.\n\nSuuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi\nhänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä\nihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen\nmiehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi,\njolle koko Heven maakunta nauroi.\n\n»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen\nmenettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin\nselostus eroaa suuresti puheistasi...»\n\n»Mutta minullahan on velkakirjat», toisti juutalainen itsepäisesti.\n\n»Hän ei sano tietävänsä niiden sisällöstä mitään».\n\n»Kieltääkö hän nimikirjoituksensakin»? tiukkasi Rosenstein.\n\n»Ei, mutta .»\n\n»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän\non joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä\npaperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on\ntuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset\nvarmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa\nkuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan\ntalostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani,\neikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä\nmillään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on\nluvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta\nmaa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta\nkuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää\nlupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on\nviimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen.\nLukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»\n\nOnnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn\nAndrás tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi\nvain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt\njuutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat\ntodistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat\nBideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää\nRosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä\nmaksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle\nlainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.\n\n»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on\ntotta... ei, älä keskeytä minua, sanoin _otaksutaan_, koska teitä on\nkaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi,\nettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska\nolet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka\nperheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen\nvuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että\nkoroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi,\njoiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin\nsanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista,\njoissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?\n\nRosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen\nkohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista\ntuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut\nriemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:\n\n»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni,\nettä kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo\najatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle\nantaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni,\nsillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin\nsaamisestani».\n\n»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon\nkysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»\n\nEhkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät\nRosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä\nja käheä, kun hän vastasi:\n\n»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee\nminua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut\nrahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin\nauringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte\nminua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi\njokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen\njuutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa\nminulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä,\nMutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne\nkuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa\nystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n\nkreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille.\nAjatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan\naatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan\nsontaan».\n\nRosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät\nhänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet.\nHänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä,\nja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli\njotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit\nnäyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja\nnöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle\nrodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen\npiirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka\noli polkenut hänet jalkoihinsa.\n\nEpäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden\nja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä\nkriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään.\nHajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle,\nja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi\nhuomattavasti.\n\n»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla\non enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää\nvälttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden\njärjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta,\nettä voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden\nsattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista\npapereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».\n\nRosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä\nnauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä,\njonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja\nviekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän\noli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen\nahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti\noikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat\naina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja,\nlyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän\nainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille\nettä talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan\nkostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä\nja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän\nkaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo\nhuolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo\nhänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein\noli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut\nsaanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka\nhän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä,\neivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua\nvastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan\njuutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.\n\n»Kohtelette ankarasti köyhää miestä», sanoi Rosenstein vihdoin.\n\n»Se on viimeinen sanani», sanoi András päättävästi.\n\n»Annatteko minulle ajatusaikaa»?\n\n»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta\nkreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».\n\nRosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon\nomituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela\njärkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä\nomituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia\nkäsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.\n\n»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa,\nvai tulenko Kisfaluun»?\n\n»Ei kumpaankaan! Tulen itse tuomaan rahat, jos kreivi suostuu».\n\nHän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään\njuutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.\n\nKaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin.\nPääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset,\njotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla,\nvaloivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan\nnäiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista\nja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat\nvain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä\nsellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli\nvain muutamia ihailijoita.\n\nAndrás katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi\nsitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta\nkauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut,\nmutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen\nja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli\nniin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet,\nja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin\nnuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.\n\n\n\n\nXIX\n\nKANSAN POIKA.\n\n\nAndrás oli hermostunut ja levoton, kun hän ratsastettuaan laukkaa koko\nmatkan Arokszállaksesta näki Bideskuty’n keltaiset seinät edessään.\nEnsimmäisen kerran elämässään oli hän sekautunut, vaikkakaan ei\nomasta syystään, asiaan, jossa valehteleminen toisen tahi toisen\nasiallisen, tahi molempien, puolelta muodosti päävaikutteen. Hän ei\nmitenkään käsittänyt, miten hän siitä suoriutuisi. Jos hän sai jonkun\nmustalaisen tahi paimenen kiinni valeesta, oli hänen ratsuruoskansa\nhänen mielestään tehokkain ratkaisu, mutta mitä voi hän tehdä, jos\nBideskuty’n herra poikkesi totuuden polulta, tahi jos juutalainen oli\nvalehdellut tahi todellakin keksinyt tuon huomattavasti toisenlaisen\nselityksen liikeasioistaan jalon kreivin kanssa? Ajatukset pyörivät\nAndráksen aivoissa. Kun hän muisteli molempien asiallisten puheita,\ntuntui hänestä, että kummatkin olivat puhuneet totta, pääasiallisesti\nsenvuoksi, ettei hän itse milloinkaan valehdellut, ja myöskin siksi,\nettä hän luuli valehtelemisen lyövän jonkunlaisen leiman puhujan\nkasvoihin. Kreivin selvästi huomattava levottomuus ja huolet olivat\nsurettaneet häntä, ja ajatellessaan Bideskuty’n surua asian johdosta,\ntuntui sellainen Andráksesta mahdottomalta, mutta sitten juolahtivat\nhänen mieleensä jälleen nuo paperit, joista Rosenstein vannoi kaikkien\npatriarkkainsa nimessä, että kreivi oli ne allekirjoittanut otettuaan\ntäydellisesti selville niiden sisällön.\n\nBideskuty oli levottomasti katsellut ikkunastaan talonpojan tuloa, ja\nmäärännyt, että András oli opastettava heti hänen huoneeseensa. Hänen\noli koko aamun ollut mahdoton istua hiljaa paikoillaan, ja kreivitär\nIrma oli turhaan pyytänyt häntä selittämään levottomuutensa syyn.\nBideskuty, aito miesmäisin tavoin, ei sallinut vaimonsa eikä tyttärensä\nsekautua huoliinsa. Unkarilainen nainen on harvoin miehensä uskottu,\nvaikka mies häntä niin suuresti kunnioittaakin, että vaimo saa jakaa\nkaikki ilot ja kunnian hänen kanssaan, mutta ei hänen surujaan.\n\nAndrás epäröi huomattavasti, kun kreivi innoissaan ja kiihkeästi ojensi\nkätensä hänelle. Nuori talonpoika, joka oli siinä varmassa luulossa,\nettä kreivi petti häntä, viivytteli hetkisen, ennenkuin hän laski\nrehellisen kätensä kreivin vapisevaan kouraan. Mutta Bideskuty näytti\nniin riutuneelta, ahdistetulta ja levottomalta, että tuo myötämielinen\nnuorukainen tunsi jälleen ääretöntä myötätuntoa tuota herkkäuskoista\nja surujen murtamaa miestä kohtaan, erittäinkin kreivin sinisissä\nsilmissä olevan ilmeen vuoksi, joka sulatti Andráksen vihan samoin kuin\nhuhtikuun auringon ensimmäinen suukkonen sulattaa tasankojen lumen.\n\n»Tuotteko hyviä uutisia, ystäväni»? kysyi Bideskuty.\n\nHän ei voinut istua, vaan käveli edestakaisin huoneessa ja katsahti\nsilloin tällöin levottomasti velkojansa kasvoihin.\n\n»En voi sanoa, ovatko uutiseni mielestänne hyviä, vaiko huonoja», sanoi\nAndrás tyynesti.\n\n»Ilmoittakaa ne heti, sillä näette kai miten levoton olen. Sanokaa,\nolenko kerjäläinen».\n\n»Ei niin kiireesti, herra kreivi», sanoi András. »Sallikaa minun ensin\nilmoittaa teille, etteivät asiat ole vielä niin huonolla kannalla, ja\nomassa vallassanne on korjata ne jälleen täydellisesti. Suremisen syytä\nei ole ollenkaan olemassa, ei ainakaan vielä».\n\n»Entä Rosenstein»?\n\n»Onnettomuudeksi, herra kreivi», sanoi András hieman hermostuneesti,\nmutta koettaen kumminkin puhua hyvin ystävällisesti, »selosti\njuutalainen asian aivan eri tavalla kuin teidän korkeutenne».\n\nBideskuty katsoi velkojaansa kuin raivostunut härkä.\n\n»Uskallatteko vihjata, että...?»\n\n»Uskallan vain nöyrästi», keskeytti András hyvin tyynesti, »koettaa\nnoudattaa oikeudenmukaisuutta ja auttaa teidän korkeuttanne tässä\nsuuressa vaikeudessa. En ole jalosukuinen enkä oppinut, sillä ainoan\nsivistykseni olen saanut ystävälliseltä ja vilpittömältä papiltamme\nsellaisten väliaikojen kuluessa, jolloin en ole viljellyt maata, enkä\nsenvuoksi kykene lukemaan muiden ajatuksia. Teidän korkeutenne selitti\nminulle asian toisella ja Rosenstein toisella tapaa. Onnettomuudeksi\nvoi juutalainen todistaa väitteensä papereilla, mutta teidän\nkorkeudellanne ei ole muuta varmuutta kuin sananne».\n\n»Ja te uskallatte seisoa siinä edessäni, mies, ja sanoa, ettei\nunkarilaisen aatelismiehen sana ole tuhansien kirjallisten todistusten\narvoinen».\n\n»Tunnen hyvin vähän aatelisia, teidän korkeutenne, ja pelkään että\nGyöngyösin lakituvassa nuo allekirjottamanne paperit painavat kovasti\nsanojanne vastaan».\n\n»Sanoinhan teille, etten katsahtanutkaan noihin kirottuihin\npapereihin», väitti Bideskuty itsepäisesti.\n\n»On turha aloittaa tuolta samalta pohjalta, herra kreivi, ja\nmielestäni on parasta teidän oman etunnekin kannalta, että kuuntelette\nRosensteinin kertomusta, voidaksenne sitten päättää, hyväksyttekö\ntarjoukseni, vaiko ette».\n\n»Miksi pitäisi minun ruveta kuuntelemaan hänen valeitaan? Miksi ei hän\ntullut tänne toistamaan niitä, että voisin pieksää hänen valheellisen\nsielunsa pois hänen kirotusta ruumiistaan?»\n\n»Senvuoksi, että teidän korkeutenne on onnettomuudeksi ja mitä\nhuolettomimmasti luovuttanut itsensä ja hyvän nimensä ehdottomasti\nhänen käsiinsä».\n\n»Hyvän nimenikö»?\n\n»Lain edessä olemme kaikki samanarvoisia, herra kreivi. Isä Ambrosius\nvoi sanoa teille, että jumalallisen oikeuden istuimen edessä ovat\nkreivit ja talonpojat, juutalaiset ja kristityt samanarvoiset. Laki\non samanlainen heille kummallekin, ja kauniin maamme lainlaatijat ja\ntuomarit koettavat olla niin oikeudenmukaiset kuin Jumala on opettanut\nheitä olemaan. Tahtooko teidän korkeutenne nyt kuunnella? Minulla on\ntäällä taskussani kolmesta eri lainasta saamani velkakirjat, joissa\nolette luovuttanut minulle varmuudeksi Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n,\ntämän viimeisen ilman päärakennusta, tonttia ja ulkohuoneita. Nämä\nlainat on teidän korkeutenne hyväksynyt ja suostunut maksamaan niistä\nsovitun koron. Pyydän, ettette keskeytä minua, sillä tämä asia on\nhyvin vakava liikeyritys, jossa tunteet saavat väistyä tosiseikkojen\ntieltä. Teidän korkeutenne ei voi nykyisten olosuhteitten vallitessa\nmaksaa ollenkaan näitä korkoja, jotka ovat vielä viime vuodeltakin\nsuorittamatta, puhumattakaan pääomasta, jota teidän korkeutenne ei\nkykene nyt eikä tulevaisuudessakaan milloinkaan maksamaan, koska\nette voi säästää floriiniakaan Rosensteinille menevien suunnattomien\nmaksujen vuoksi. Ymmärtääkö teidän korkeutenne minua»?\n\nBideskuty nyökäytti alakuloisesti päätään.\n\n»Senvuoksi, kuten laki ja oikeus määräävät», jatkoi András tiukasti,\n»ovat Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n maat nyt laillista omaisuuttani.\nOlen maksanut niistä kahdeksansataaviisikymmentätuhatta floriinia, tahi\nenemmän kuin mikään muu samansuuruinen kartano tasangoilla maksaa».\n\nAndrás keskeytti hetkeksi, sillä köyhtyneen aatelismiehen kasvot\nnäyttivät niin surullisilta, että niiden ilme painui iäksi rehellisen\nnuoren talonpojan mieleen. Hän oli pahoillaan, että hänen vieläkin oli\npakko kiertää veistä tuon onnettoman miehen haavassa.\n\n»Olisin hyvin mielelläni odottanut ja suostunut lykkäykseen, kunnes\nteidän korkeutenne olosuhteet olisivat näyttäneet hieman paremmilta»,\njatkoi hän hyvin ystävällisesti, »mutta asiain ollessa tällä\nkannalla, en auttaisi siten teitä ollenkaan, vaan samalla myöskin\npanisin oman omaisuuteni vaaranalaiseksi, johon en voi mitenkään\nsuostua. Rosenstein selittää ja minun on pakko myöntää hänen voivan\ntäydellisesti todistaa väitteensä, että sitten kuin teidän korkeutenne\noli lopettanut lainaamisen minulta, lainasitte vähitellen toiset\nyhdeksänsataaviisikymmentätuhatta häneltä, antamatta niistä muuta\nvarmuutta kuin nämä rakennukset. Tuo mainitsemanne suuri korko johtuu\njuuri tästä syystä».\n\n»En ole milloinkaan saanut noita rahoja. Olen valmis vannomaan\ntodistaakseni väitteeni, koska ei sanani riitä», vastusti Bideskuty\ntoivottomasti. »Tuo mies on hävytön valehtelija».\n\n»Onnettomuudeksi on teidän korkeutenne hyväksynyt nuo velat\nnimikirjoituksillaan».\n\n»En lukenut noita papereita ollenkaan».\n\n»Rosenstein vannoo päinvastaista. Ja hänellä on nuo velkakirjat\nhallussaan. Kieltääkö teidän korkeutenne noissa papereissa olevan\nnimikirjoituksensakin»?\n\n»En! Olen luullakseni allekirjoittanut kaikkiaan seitsemän paperia. En\nkiellä sitä. Kaksi silloin kun luovutin Kisfalun varmuudeksi, kaksi\ntaasen, kun kiinnitin Bideskuty’n maat, kaksi Zárdasta ja viimeisen\nnoin kahdeksan kuukautta sitten, jolloin kiinnitin tämän rakennuksen,\ntontin ja ulkohuoneet sadastatuhannesta floriinista».\n\n»Hallussani on ainoastaan kolme noista papereista, herra kreivi, enkä\ntiedä mitään tuosta viimeisestä lainasta».\n\nAsia näytti todellakin auttamattomalta. Bideskuty alkoi lopultakin\nhämärästi käsittää, miten sanomattoman sokea ja herkkäuskoinen\nhän oli ollut. Lahjomaton nemesis oli yllättänyt hänet keskellä\nhänen ylpeyttään ja huoletonta ylellisyyttään, ja hän oli joutunut\nauttamattomasti sellaisen ensimmäisen häikäilemättömän miehen\nsaaliiksi, joka oli virittänyt ansan hänen tielleen. Seurasi lyhyt\nvaitiolo, jonka kuluessa tuo uhattu mies tuijotti alakuloisesti eteensä\nkoettaen turhaan etsiä keinoja välttämättömän ja uhkaavan vararikon\nestämiseksi. András, ollen täynnä myötätuntoa ja valmiutta auttamiseen,\njota varten hän oli saapunut, haki sanoja esittääkseen tarjouksensa.\n\n»Minusta tuntuu», sanoi Bideskuty vihdoin, »etteivät tuomanne uutiset\nolisi voineet ollakaan enää pahemmat».\n\n»Suokaa anteeksi, herra kreivi. Olen kertonut teille pahimman tilanteen\nsellaisena kuin se nyt on, ja nyt on jo aika esittää teille apukeino,\njollaista aion nöyrästi teille ehdottaa».\n\n»Apukeinoko? On siis olemassa sellainenkin.»\n\nUnkarilaisen luonne on sangen häilyväinen ja toivorikas. Bideskuty\nkohotti heti päätään ja toivon välähdys valaisi hänen surullisia\nkasvojaan.\n\n»Miksi sitten istutte siinä ja raautte kuin joku pahanilman lintu? Jos\nteillä on hyviä uutisia, niin miksi kujeilette kanssani pilkkaamalla\nonnettomuuttani?»\n\n»Jokaiseen onnettomuuteen on aina joku apu, herra kreivi, mutta emme\nole aina valmiit suostumaan sellaiseen».\n\n»Aiotteko lopultakin puhua saarnaamisen asemasta»? tiuskaisi Bideskuty\nkärsimättömästi.\n\n»Rosenstein, herra kreivi, tietää, että hänen rahansa ovat vaarassa,\nkoska hänellä ei ole niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset,\nja suostuu senvuoksi luovuttamaan kaikki nuo hänen hallussaan olevat\npaperit, joissa on herra kreivin nimikirjoitus, lainattujen rahojen\nkolmannesta osasta».\n\n»Kolmannesta osastako? Mutta äskenhän juuri sanoitte, että olen antanut\nhänelle velkakirjoja yhdeksästäsadastaviidestäkymmenestätuhannesta\nfloriinista, ja kolmasosa siitä olisi siis...»?\n\n»Kolmesataatuhatta floriinia käypää rahaa, herra kreivi», sanoi András.\n\n»Mutta mies, olen sanonut teille jo ennenkin, että olette tehty\nrahasta, eikä siis tuollainen rahamäärä ole teistä mainitsemisen\narvoinenkaan. En kumminkaan voi saada tuollaista rahamäärää kokoon\nniinkään helposti kuin hyppäämällä tuosta ikkunasta taittaa niskani.\nMinulla ei ole enää jalan leveyttäkään maata, jota voin sanoa omakseni,\neikä vilja-aumaakaan, jonka voin myydä. Teistä voi tuo keino tuntua\nhyvältä, mutta minun viimeisille toivoilleni antoi se kuolettavan\niskun.»\n\n»Tiedän kyllä hyvinkin hyvin, ettei teidän korkeudellanne ole\nrahaa, enkä minä tarkoittanutkaan, että teidän olisi maksettava nuo\nkolmesataatuhatta, vaan...»\n\n»Vaan?»\n\n»Vaan minun», sanoi András hyvin tyynesti.\n\nKoska hänen esiintymisensä koko tämän keskustelun kuluessa oli ollut\nhyvin tyyntä, katsoi Bideskuty, joka ei ollenkaan ymmärtänyt nuoren\ntalonpojan itseensäsulkeutuvaa luonnetta, hämmästyneenä tuohon mieheen,\njoka puhui noin suuresta rahamäärästä yhtä tyynesti kuin kourallisesta\nmaissia.\n\n»En ymmärrä teitä», sanoi Bideskuty vihdoin. »Ette luultavasti\ntäydellisesti tiedä asioitani. Mitä hyötyä siitä olisi, että olisin\nteille velkaa kolmesataatuhatta floriinia sen sijaan, että nyt olen\nvelkaa Rosensteinille yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta? En voi maksaa\nsen paremmin toista kuin toistakaan ja alintakin mahdollista korkoa\nolisi minun tulvan tällä korkeudella pysyessä mahdoton suorittaa.\n\n»En ehdottanutkaan, että lainaisin nuo rahat teidän korkeudellenne»,\nsanoi András niin hiljaa, että Bideskuty tuskin kuuli hänen sanojaan,\n»vaan aioin lahjoittaa ne teille».\n\nSelvästi koetteli tilanne hänen itsensähillitsemiskykyään suuresti.\nKun hän puhui, vapisivat hänen huulensa, ja hänen kuiskaavassa\näänessään oli omituinen läähättävä sointu. Hän hengitti niin kovasti ja\nnopeasti kuin hänen voimakas rintansa olisi ollut räjähtämäisillään,\nkädet olivat puristautuneet lujasti nyrkkiin ja otsan suonet olivat\npullistuneet kuin köydet. Kumminkaan ei mitään aavistamaton Bideskuty\nvoinut vielä ymmärtää.\n\n»Aiotteko lahjoittaa nuo rahat minulle»? sanoi hän surullisen\narvokkaasti. »Näette unta, mies. Olen kyllä joutunut viime aikoina\nsuuriin vaikeuksiin, mutta en ole vielä, Jumalalle kiitos, vajonnut\nniin alas, että otan vastaan almuja vieraalta».\n\n»Ei, ei vieraalta, herra kreivi», lisäsi András vaikeasti, »vaan\nsukulaiselta, läheiseltä sukulaiseltanne».\n\n»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. En voi odottaa saavani rahoja\nkeltään, ettekä suinkaan tekään luule sellaista mahdolliseksi. Mitä\ntarkoitatte?» toisti hän jälleen.\n\n»Herra kreivi», sanoi András vihdoin kartoittaen hermostuneisuutensa\nvoimakkain ponnistuksin ja suoristautuen täyteen pituuteensa niin,\nettä hän seisoi Bideskuty’n edessä Unkarin tasankojen talonpojan\nylpein ryhdin, »puutarhassani Kisfalussa on kaunis ruusupuu, joka\nkasvaa erillään muista tuoksuen suloisesti. Äitini ei ole milloinkaan\nistuttanut sen läheisyyteen mitään, sillä sekä hänestä että minusta on\ntuntunut, ettei mikään muu kukka ole niin arvokas, että se saa kasvaa\ntuon puun läheisyydessä, sillä niin verrattoman kaunis se on. Niin se\nseisoi erillään monta vuotta, kasvaen joka kesä yhä ihanammaksi ja\ntäyttäen ilman ympärillään suloisella tuoksullaan. Lopulta kehittyi\nse todelliseksi kuningattareksi vaatimattomampien hyvätuoksuisten\nsisariensa keskellä, joita se kasvaessaan siinä erillään näytti kuin\nhalveksivan. Tänä vuonna, herra kreivi, on tuon suloisen puun juurelle\nilmestynyt vaatimaton sammalmätäs kenenkään voimatta sanoa, miten.\nKantoivatko linnut vallattomasti nuo mitättömät siemenet kukkien\nkuningattaren hoviin, vai määräsikö tuo jumalallinen käsi, joka pitää\nhuolta jokaisesta ruohonkorresta ja lehdestäkin, että tuo vaatimaton\nsammal saa juurtua tuon komean ruusun vierelle? Niin, kukapa sen\ntietää, mutta noin vuoden ovat nuo pienet viheriät lehdet uskaltaneet\nkatsella niin läheltä puutarhan kuningatarta, toisten tuoksuvien ja\nkauniiden kukkien saadessa pysyä kauniisti syrjässä».\n\nNuori talonpoika keskeytti hetkeksi. Hänen äänensä ei värissyt enää\nollenkaan, ja vaikka se vielä olikin matala ja äärettömän hellä, oli\nse kumminkin selvä. Kaunis kukkaiskieli — syvän liikutuksen valtaaman\nunkarilaisen luonteenomainen ilmaus — kaikui omituisen suloiselta tuon\nkauniin nuoren talonpojan suusta, ja Bideskuty kuunteli vaistomaisesti,\ntuntien samalla epämääräisesti, että tuon ylpeän ja tyynen ryhdin alla\noli niin voimakas tunteitten virta, että sitä oli kunnioitettava.\n\n»Ensin, teidän korkeutenne», jatkoi András, »tahtoi äitini rangaista\nsammalta sen julkeuden vuoksi aikoen repiä sen siitä juurineen ja\nheittää sen muun roskan joukkoon pihalle, jossa se olisi saanut\nmädätä, koska se oli uskaltanut mennä niin lähelle kuningatarta. Mutta\ntuo mitätön pehmeä mätäs näytti niin viheriältä ja viileältä, ja\ntaivaalta paistava aurinko niin paahtavalta ja kuumalta, että äitini\nsalli sen jäädä siihen hetkiseksi suojelemaan kuningattaren jalkoja\nkuumimmilta säteiltä. Siitä asti, herra kreivi, on se saanut olla siinä\npaikoillaan, vaatimattomana ja suojelevana, viileänä ja viheriänä\nkesän kuumuudessa, ja lämpimänä ja varjelevana talvisin suojelemassa\ntuon komean kukan juuria kaikilta onnettomuuksilta, joita vaihtelevat\nvuodenajat voivat tuoda mukanaan. Se ei kyllä lisää ruusun kauneuteen\neikä tuoksuun mitään, vaan kasvaessaan sen juurella huomaamatta ja\nhoitamatta yhä suuremmaksi täyttää se kumminkin pieniltä linnuilta tahi\nKaikkivaltiaalta saamansa tehtävän».\n\nAikoivatko totuuden ensimmäiset aavistukset sarastaa hänen kuulijansa\nmielessä, vai vetikö tuon äreän äänen hellä vetoava sointu Bideskuty’n\ntarkkaavaisuuden yhä puoleensa, koska hän ei keskeyttänyt Andrásta?\n\n»Kuten tuo vaatimaton sammal on uskaltanut ryömiä kukkien kuningattaren\njalkojen juureen, niin olen minäkin, Keményn András, vähäpätöinen\ntalonpoika, uskaltanut kohottaa katseeni tähtiin, ja noiden miljoonien\nloistavien jalokivien, jotka muuttavat tasankomme taivaan niin\nkuvaamattoman suloiseksi, joukosta olen valinnut yhden, joka kauniitten\nsisariensa joukossa on kauniimpi kuin muut yhteensä».\n\nJälleen hän keskeytti ja voi Bideskuty’n kasvoista nähdä,\nettä aatelismies oli ymmärtänyt. Ylpeä kreivi nousi nopeasti\nseisoalleen vihasta leimuavin silmin ja kohotti uhkaavasti kätensä\nkuin rangaistaakseen julkeata talonpoikaa. András ei kumminkaan\nliikahtanutkaan, vaan taivutti ainoastaan päänsä ollakseen valmis\nottamaan vastaan tuon nöyryyttävän lyönnin, jonka hän julkeudellaan\noli ansainnut. Mutta Bideskuty’n käsi vaipui alas ja vihan ilme\nhaihtui hänen silmistään. Hänen kasvoihinsa ilmestyi kerran vielä tuo\ntoivottoman ahdistuksen ja surun ilme, ja sanomatta sanaakaan kätki hän\nkasvonsa käsiinsä.\n\n»Herra kreivi», sanoi András vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen nöyrästi\nja hiljaa, »ette voi halveksia enemmän hulluuttani kuin itse jo olen\nhalveksinut, ettekä pilkata ylpeyttäni enemmän kuin minäkään, mutta\nKaikkivaltias ei ole sokaissut minua julkeuteni vuoksi, ettekä tekään\näsken vihoissanne senvuoksi lyönyt minua kuoliaaksi tähän paikoilleni.\nKuunnelkaa siis minua, teidän korkeutenne, ja muistakaa, että niinkuin\ntuo sammal suojelee ruusua, niin haluan minäkin suojella ja rakastaa\ntuota aarrettanne, jos uskotte sen minun haltuuni. Milloinkaan ei surun\nhenkäyskään ole uskaltava koskea ainoaankaan kuningattareni kultaiseen\nkiharaan eikä tasangon tomu ole milloinkaan likastava hänen pukunsa\nlievettä. Omaisuuteni ja maani, jotka kerran ovat olleet teidän,\nmuuttuvat silloin hänen omaisuudekseen, ja suurin onneni on katsella,\nmiten hänen pienet kätösensä niitä mielin määrin hoitavat Ja sitten\nsaatuani sellaiset oikeudet, että saan poistaa kaikki kivet hänen\ntieltään, hankin myös itselleni oikeuden auttaa teitä nyt ja aina\nkaikissa vaikeuksissa. Kerran tulevaisuudessa», lisäsi hän ensimmäisen\nkerran värisevin äänin, samalla kun hänen leveästä rinnastaan tunkeutui\nnyyhkytyksen tapainen ikävöivä huokaus, »jos Kaikkivaltias siunaa\nvähäpätöisen talonpojan ja kuningattaren liiton, ja heikko ääni\nkuiskaa korvaanne 'Isoisä!', tunnette jälleen elävänne omaa elämäänne\nlapsenlapsessanne, koska tiedätte, että Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan\nkauniit maat ovat jälleen omanne».\n\nNäiden Andráksen viimeisten sanojen jälkeen vallitsi huoneessa\nkuolettava hiljaisuus. Pitkän yhtämittaisen itsensähillitsemisen\nväsyttämä nuori talonpoika käveli ikkunan luo, ja nojattuaan päänsä\nkylmään lasiin katseli hän kyynelien sumentamin silmin puutarhaan,\njossa auringon ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat avata kauniita\nvarhainkukkivia kevätkukkia. Kauempaa siintivät rauhallinen ja autio\ntasanko ja nuo viljavat maat, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka\nnyt lopultakin olivat hänen omansa. Mutta tämä hänen elämänsä unelma ja\nmiehuutensa päämäärä ei nyt kumminkaan tyydyttänyt häntä ollenkaan, kun\ntoinen ikävä oli hiipinyt hänen sydämeensä, tuollainen toivova kaipaus,\njoka muutti hänet lapseksi pakottaen hänet vuodattamaan katkeria\nkyyneliä niin, että hänen suuri ruumiinsa vapisi.\n\nÄkkiä hän hätkähti, sillä muudan käsi laskeutui hänen olalleen\nraskaasti, mutta ei vihaisesti. Hän kääntyi ja näki huolien taivuttaman\nvanhuksen, jonka surullisissa silmissä oli sellainen nöyryytetyn\nylpeyden ilme, että se painui ikuisiksi ajoiksi nuoren rehellisen\ntalonpojan mieleen.\n\n»Ystäväni, kun ensin huomasin», sanoi Bideskuty, »tarkoituksenne,\nsuutuin voimatta hillitä itseäni. Teidän on annettava minulle anteeksi,\nsillä olen jo vanha mies, enkä ole vielä täydellisesti oppinut tämän\nmaakunnan tapoja. Ajatus, että antaisin tyttäreni talonpojalle, tuntui\nminusta niin mahdottomalta, että unhotin hetkiseksi elämäni olevan\nkirjaimellisesti teidän käsissänne, sillä jos minut ja perheeni\nkarkoitettaisiin kodistamme, en voisi milloinkaan kantaa sellaista\nsurua ja Jumala ainoastaan tietää, miten silloin vaimolleni ja\nllonkalle tulisi käymään».\n\nAndrás olisi halunnut sanoa jotakin, mutta Bideskuty jatkoi heti:\n\n»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei,\nystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki\nsyntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa\nkohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka\nennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien\nhuolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla.\nMuutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei\nnykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle\nkuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka\novat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään\nminua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa\npahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja\nomaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat\nnämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä\nvoinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni\nasia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».\n\n»Herra kreivi!»\n\n»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne.\nKaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne\nlapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla\nmaani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen,\nettä rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte\nhäntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla.\nRakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta\nhänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista.\nAiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte\nkumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi\ntalonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän\nomituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme\nlapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät\nBideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta,\nvaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».\n\n»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan\nkanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon\nisäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja\nminun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?\n\n»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat\nniin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla\non paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä\nvanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä\nkuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on\najateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä\nkreivittärelle»?\n\nAndrás otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän\nkulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty\nei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään\nratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten\nnaamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren\ntalonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja\njulmien sanojen vaikutuksesta.\n\nMiten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että\nme tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia\nkidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä\nLuojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me\ntuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan\nmiehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus,\ntuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut\nkunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?\n\nMiten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet\nolivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien\nmudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen\nkanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat\nkietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi\nseudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun\nAndrás vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa\nääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin\nkavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten\nAndrás hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi.\nAndrás ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän\nensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti\nja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua.\nAndrás pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa\noli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka\nihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun\nja kumartui sitten suutelemaan niitä.\n\n\n\n\nXX\n\nVASTAUS.\n\n\nNeljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä\nkokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys\nhuomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen\nmieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa.\nVaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka\nnyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän\nväsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia\ntunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja\nrakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan\nhämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili\nrauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai\nhänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät\nsieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti\nhäntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia\ntaivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli\nkertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä.\nHänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle\nrakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut\npoikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi\nsuruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä.\nJa vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa\ntorjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen\nviisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta\nkertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen,\njonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi\nvaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli\nkasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten\ntahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun\nrodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se\noli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti\nsen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen\nkätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen\npunastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman\nvakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen\ntalonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon\nvapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle\nelämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen\naikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa\ntukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa\nparhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen\nkahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla\nkiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.\n\nEtelka itki ja rukoili ajatellessaan poikaansa, jonka sydän kuihtui\nikävästä saada nähdä hymy noilla ylimyksellisillä huulilla ja jonka\nmiehuus väsyi poistaessaan halveksimisen juovia tuon kauniin suun\nympäriltä.\n\nVoi, millainen murskaava lyönti se olisikaan, jos tuo huoleton,\nmutta kumminkin rakastava isä, joka aikoi uhrata lapsensa omien\ntyhmyyksiensä sovittamiseksi, ja tuo ylpeä kreivitär, joka salli\ntyttärensä alentua niin paljon kullan ja muun maallisen tavaran vuoksi,\nkumminkin kieltäytyisivät antamasta suostumustaan! Tuo lyönti olisi\npeloittava sattuessaan, ja Etelkan sydämeen koski rukoillessakin, kun\nhän ajatteli poikansa surua ja toivottomuutta, jos nuo hänen kauniit\nunelmansa nopeasti ja peruuttamattomasti kuihtuisivat. Mutta vaikka tuo\nlyönti koskisikin julmasti, haihtuisi sen aiheuttama kipu kumminkin\nnopeasti, ja Etelka luotti, että kaikki muut asiat syrjäyttävä huoli\nmaasta opettaisi hänet pian unhottamaan tuon toisen rakkauden, tuon\nkangastuksen tapaisen näyn, joka oli syntynyt vain haihtuakseen.\n\nKuinka äärettömästi paljon parempi se olisikaan kuin epäsäätyisen\navioliiton aiheuttama päivittäinen ja tuntinen kidutus, menetetty\nelämä, kauhea häpeä, muutamien tuntien mieletön ilo ja elämän\npituinen katumus. Ja nyt oli tuo vastaus saapunut. Bideskuty’n\njalosukuinen kreivi oli lähettänyt sanan Keményn Andrákselle, että\ntämä tulisi kartanoon osoittamaan kunnioitustaan jalosukuiselle\nkreivittärelle ja nuorelle neidille. Talonpoikaa oli pyydetty tulemaan\nkunniatervehdykselle jalosukuisen kreivittären luo; tähdet olivat\nlaskeutumaisillaan taivaasta kävelläkseen tasangolla.\n\nKun sana tuotiin, ei András ollut kotona. Jánko oli ratsastanut\nBideskuty’sta palaen uteliaisuudesta, mitä kreivin erikoinen\narmollisuus oikein tarkoittikaan. Hän olisi halunnut viipyä kysyäkseen\nsatoja eri asioita, sillä Bideskuty’n keittiössä oli kukin laulanut eri\nsäveltä arvaillessaan asiaa, mutta Etelka näytti niin surulliselta ja\nvaiteliaalta, ettei hän uskaltanut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin\nhän tietämättään olisi tuonut huonoja uutisia, ja kun hän ratsasti\ntiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä,\nkun hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.\n\nEtelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli\nratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa poikansa\nlujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo suuret\nuutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa toteutumisen.\n\nHän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi\nsitten silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi\ntaivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen\nlopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella\ntiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.\n\nHän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli\npolvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen\nympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään vasten.\nSitten vasta hän sanoi:\n\n»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi\nnyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan kartanoon,\nettä voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».\n\nSeurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä\nliikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä\nja pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan\nja hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä\npoikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän kumminkin,\nmiten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun sydämen purkaus\nvapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja hurjasti\nhuudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen intohimojen,\nrakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon voimakkuuden,\npainoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän suuren ilon\nvaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä melkein tuskan\npurkaukselta.\n\nEtelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen\nkosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia\nsanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut\nhakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa vastaan.\nPurkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa jäi hän\ntuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä ja\nnostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa\nkyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä\nsuurimmassa ilossaan.\n\n\n\n\nXXI\n\nJALOSUKUINEN NEITO.\n\n\nAamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat\nBideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava\ntapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.\n\n»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty\nitsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka\ntoisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.\n\n»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma\ntyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen\nniistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.\n\nPäivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli\nhermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä\nvetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja\npeläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko\nhänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään\nikävyyksiä.\n\nHänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia\nvälttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden\npäälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas\nMátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan\npojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen\ntuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen\nvalittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin\nelää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden\npalvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella\nveronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle,\njoka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin\npaljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa,\nvalitsi hän mielestään pienemmän pahan.\n\nOtaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi\nkreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli\nhänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen\nja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta\njohtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen\npuoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia,\noli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja\notaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei\ntiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.\n\nKreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta\njohtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin\narvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n\nylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs\navioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta\nkumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi\nja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma\najatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt,\nvelvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka\nkantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa\nhistoriallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt\nuhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi\nvelvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä\nhyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti\nasian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona\nvuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä\nvanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin\njuolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa\nja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä\ntämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi,\nja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären\nväsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n,\nettä hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.\n\n»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.\n\nMutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi\nmielettömyydeksi».\n\n»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä,\nsekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia\nasioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».\n\nBideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä\ntapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari\ntuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:\n\n»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä\navioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».\n\nBideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään\nkaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.\n\n»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä\navioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet\ntottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».\n\n»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.\n\n»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei\nole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista\nsyytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi\nhalveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».\n\nTämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty\nhuokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi\ntäydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä\nsitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä\nkasvattamiseen.\n\nJa Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi\njoka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti\nvaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi\njotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan\nvieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois\nvanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä\nja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi\nkokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.\n\nHänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime\nyön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja\nvanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin\nkummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi.\nPunakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli\nkumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan\nollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan\ntulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja\nuteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa\nomituisesti hajamieliseksi.\n\nNyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty\nkuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin\ntuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan,\nvapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien\naukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja\nlämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat\nJánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan.\nHänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan\nsilmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.\n\nSilloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä\ntalonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen\nselvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan,\nleveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta\nnäyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka\noli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui\nhänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu\nleveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat\noikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset.\nHänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja\nmagnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes\nne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan\naivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui\nsuutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut\nojentamaan hänelle.\n\nTervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja\ntulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen\nsanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla\nkatsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan\nnyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.\n\nSilloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin\nvoimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä\nalkoi himmetä.\n\nTuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András\nlähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja\npeläten.\n\n»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun\nja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua\nvaimokseen».\n\nÄäni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina\ntäytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen\nhänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.\n\n»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!\n\nHento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä\nkohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen\nomaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme,\nja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta,\nniin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne\nrukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka\nkatsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään,\nrakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.\n\nHellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää\nsitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä\nvärisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua\nhänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin,\nettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja\nkatsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin\nomituisesti ja hajamielisesti muualle.\n\nIlo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin\nettä se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän\njaksoi kestää.\n\nKreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja,\nsillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti.\nHeidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat\nsäälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin\nmaailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä\nBideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan\nliikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András\ntiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu\navioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän\nhalusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen\nkanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.\n\nIlonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta\nomituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet\nkuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa\nesinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan\nsamalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen\nsen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai\nsiihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia\nhyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi,\nsurulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei\nistunut enää ketään.\n\nBideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli\npoistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan\npoikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta,\nhalusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen\njäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät\ntanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.\n\nBideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle\njäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi\nihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli\nkreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet\naina tervetullut päivälliselle tänne».\n\n\n\n\nXXII\n\nUNELMA.\n\n\nLopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut\nkertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä\nkätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi\nCsillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle\nheittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri\näsken tapahtuneesta asiasta.\n\nSe tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän\nomiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet\nerästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli\nnäin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja\nvaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua\ntytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet\nhäneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja\nkaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen\nnuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon\ntulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi\nestänyt häntä.\n\nHänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt\nolet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista\nääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.\n\nHänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen omakseen.\nEikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan kreivitär puhunut\njotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti ja ruusut\nkukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja hänen valkoinen,\nhento ja kevyt olentonsa täyttää matalan maalaistalon sellaisella\nkirkkaudella, että se on melkein jumalallista. Hän voi kilpailla\nlaskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa, jotka sitten aina\ntunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen kultaisissa\nkiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä Etelka menisi\nvarmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan tahi kehräämään, ja\njättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen morsiamensa auringon\nkultaamme hiuksineen! András halusi katsella jokaista tuon kauniin\npään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja tuollaisin erityisin epäluulon\nitsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta, ennenkuin hän uskaltaisi\npuristaa tuon kuningattarellisen olennon kokonaan syliinsä ja\njuoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan hänelle, mitättömälle\ntalonpojalle, joka nyt oli kuningastakin ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.\n\nAh, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista\ntuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa\nonnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan!\nOllen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä\nuskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten\nkiduttaa itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista\nsuurista ja ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti\nhelliksi ja sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta\npienestä suusta, joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun\nlehdet, noista hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen\nlämpimistä henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen\nhennoista sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen\nsylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki silmänsä ja\nnäky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo muutamia\ntunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten kylmä tuo hento\nja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien ja kyynelettömien\nsilmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo väriseminen oli\ntuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen vielä kylmemmäksi\nja jäykemmäksi.\n\nMutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa lämmittäisi\nkyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä vangitsisivat varmasti\ntuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen tyynnyttäisi kyllä hänen\nrakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja hänen tielleen, varallisuutta,\niloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka voivat viekoitella hymyn noille\nhuulille ja hellän katseen noihin silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä\nhänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa hänelle, tahtoi hän luovuttaa\nelämänsä noihin pieniin käsiin hänen murskattavakseen, jos hän halusi.\n\nKauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle\nmakasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti\nkiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.\n\nEtelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta\nhuolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona\nristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset\nkultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun\nkavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen,\nettä hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi\nnyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet\nja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei\nCsillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen\ntuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä näkyi\nyksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin aikaisemmin\npäivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan kukan, jonka András\nnyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen mukanaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nXXIII\n\nKUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.\n\n\nJumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla\nkaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat\ntiet melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen\npäättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin\nuutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin.\nSitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan\narvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä\nkreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.\n\nIlonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma\nmilloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan\nsenvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten\ntottelematon. Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät\nolleet vielä omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä\nriippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille\nenemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut\nja rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon\npennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt\nhalunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.\n\nOli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia\närsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet\navioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka\nmahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden\njälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta\nvoitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa,\nvaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut\npienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja\nkreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat\ntodellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta\ntaholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan\nSchmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa\npuhtaassa kullassa.\n\nEi ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta\nasiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo\nsopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti\nhänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin\nkasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia,\nmuuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut\npelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään\nsulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma\noli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota\nalhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut\npyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.\n\nKreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä,\njoita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja\nmiettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin\nkauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat\ntämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun\nhänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle\nmiehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat\nja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään\najatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita\nAndrás saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä\najatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa\nviikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä\nsivistynein tavoin.\n\nAndráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä\nsietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa\nja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin\nkerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa\nhänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären\nmyrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut\nlaveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa\nasemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti\nhuomauttanut:\n\n»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada\nkoskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri,\netteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».\n\nKreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi\nkylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla\nsiltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian\ntuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan\nkahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin\naivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli\nmielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin\nkun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se\nsuututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä\nhalveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan\noli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä\nrakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin\ntyperät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli\nsaatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata\najatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n\nhallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien\njälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä\norjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet\nkädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle\nsyntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan\nerillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi\naatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki\ntalonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias\nsallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän\njalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn\nnimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun.\nAnomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää,\naiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n\njaloa nimeä.\n\nNiin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki\nmuuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti\ntaisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu\nsijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi\nkiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti\nliinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen\ntulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András\nnäytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta\npalvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin\ntotta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän\nsuuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein\nsiltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä,\nkuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin\nnähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina\nennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen\nsitä hyvin ystävällisesti sanonut:\n\n»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta\nonnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota\ntodellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».\n\nKreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä\nsanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden\nvuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta\nonnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja\nkatumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun\ntytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon\n»todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.\n\nOnneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin.\nHän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan\npuhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut\nvanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi\nlisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti\nonneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä\nniin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.\n\nSillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi.\nKaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas\nisäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa.\nHän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli\nmonesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti\nhän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä\nAmbrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata\n»tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin\nkanssa.\n\nOli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden\nvaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään,\narvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi\nseurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä\nkuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa\nasioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen\nkäyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin\ntuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan\nhuhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen\nviime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta,\noli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että\nvanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet\npirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia\nviikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet\neikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo\nmelkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää\nepäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja\nsitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen\niloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei\njuuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään\nketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta\nmustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt\nsaivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja\npuhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti\nkiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli\nniin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin\nnäkymätöntä.\n\nHän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen\nlatoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä\ncsárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin\nodotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota\nmustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen\npolvella.\n\nNiin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin\nsurullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän\nperheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan\nollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää\nvälittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista.\nMustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa\neikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä\nvähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.\n\nVähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien\nrakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret\nmiehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset\nalkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle\nohimennessään.\n\nAndrás huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä\nkovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi\nsen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi,\nettä András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua\nuuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin\nsilmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen\nkäytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui\nomituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja\nuneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen\ntietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja\nsuurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen\nkylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia,\nettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.\n\nAndrás, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka\noli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän\njoukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat\nhänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —\n\n»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen\ntuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen\njuroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt!\nKuka hän on»?\n\nJa joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin\nriemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen\nparasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.\n\n»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä\nsitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András\nvalinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten?\nVai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!\n\nMilloinkaan eivät uutiset olleet levinneet niin nopeasti kuin nyt nämä\nJánkon tuomat. Keményn András aikoi mennä naimisiin! Vai sellainen\nolikin hänen surunsa ja vaiteliaisuutensa syy. Nyt muuttuisi kaikki\njälleen hyväksi! Hän palaisi heidän luokseen yhtä iloisena kuin\nennenkin, lopettaisi vierailunsa linnassa eikä kuuntelisi enää kreivin\nhoukutuksia. Nyt hän saisi oman lemmityn, jonka kanssa hän voi tanssia.\nKauan eläköön Keményn András!\n\n»Jánko, miksi et puhu etkä juo? Juo nyt ja ilmoita meille tuon\nonnellisen tytön nimi, joka saa jakaa Kisfalun rahat Andráksen kanssa\nja saa vielä parhaimman miehen kaupan päälliseksi».\n\nMutta Jánko ei halunnut puhua, ennenkuin kaikki jälleen vaikenisivat.\nMiehet kokoutuivat hänen ympärilleen kuulemaan noita suuria uutisia, ja\nravintolan ikkunoista tuijotti uteliaita silmäparia sisälle. Sisällä\noleva levoton joukko odotti kiihkeästi.\n\n»Keményn András Kisfalusta aikoo naida Bideskuty’n jalosukuisen neidin»!\n\nTuntui kuin salama olisi iskenyt taivaasta jyrähtäen kylän keskelle.\nKuolettava hiljaisuus seurasi tätä erinomaista uutista, ja Jánko joi\nviiniään syvin kulauksin, sillä uutisen kertominen oli ruvennut häntä\njanottamaan.\n\nSitten alkoi kuulua kysymyksiä, huudahtuksia ja epäluulon ilmauksia\nsekä oikealta että vasemmalta kuin kiihtyvän myrskyn kohinaa.\n\n»Mahdotonta!»\n\n»Jánko, valehtelet!»\n\n»Huhtikuun ensimmäinen päivä oli jo aikoja sitten».\n\n»Keményn Andrásko»?\n\n»Meidän Andrásko»?\n\n»Ja hänen nuori armonsako»?\n\n»Muudanko meistä»?\n\n»Naimisiinko jalosukuisen neidon kanssa»?\n\n»Milloin se tapahtui»?\n\n»Miten se tapahtui?»\n\n»Rakastaako András häntä»?\n\n»Onko tyttö kiintynyt Andrákseen»?\n\nKaikki puhuivat yhteen ääneen ja kokoutuivat Jánkon ympärille. Toinen\nveti häntä takin helmasta ja toinen nyki häntä hihasta, eikä kukaan\nsallinut hänen juoda, ennenkuin hän kertoisi enemmän. Kaikki otaksuivat\nhänen tietävän enemmän tästä omituisesta tapauksesta.\n\n»Päästäkää minut pihalle, jossa kaikki voitte kuunnella, mitä minulla\non sanottavaa».\n\n»Oikein, Jánko»!\n\n»Eläköön Jánko»!\n\nJánko nostettiin suurelle tyhjälle laatikolle seisomaan. Hän oli\ntäydellisesti tietoinen omasta merkityksestään ja uutisiensa\nihmeellisyydestä. Hän näki tuosta korkeudesta kaikki nuo häneen päin\nkääntyneet kiihkeät kasvot. Kuivattuaan suunsa hihallaan valmistautui\nhän puhumaan mielenkiintoisesti ja lumoavasti. Mutta juuri kun hän oli\naloittamaisillaan, näki hän päitten yli isä Ambrosiuksen tulevan häntä\nkohti, ja hän ajatteli, ettei hänen asentonsa laatikon kannella ollut\nkyllin arvokas, ja otaksui, että pappi kertoo kreiville, miten hänen\nluotettu palvelijansa levittää juoruja kylään, jolloin kreivi ehkä\nsuuttuu. Senvuoksi laskeutui Jánko varovaisuuden vuoksi maahan silloin\nkun isä Ambrosius tunkeutui joukon läpi.\n\n»Lapseni, näytätte kaikki kovin kiihtyneiltä», sanoi hän. »Minkä\nvuoksi»?\n\n»Keményn András, isä».\n\n»Senvuoksiko siis? Jánko on luultavasti kertonut jo uutisen ja nyt\nhaluatte kuulla yksityiskohdat. Niin, lapseni, ne on kyllä pian\nkerrottu. Kaikkihan te tunnette Andráksen, jonka sydän on yhtä kiiltävä\nkuin hänen kultansa, ja jonka anteliaisuus on yhtä suuri kuin hänen\nrikkautensakin. Onko teidän joukossanne ainoatakaan, joka ei viime\nkymmenen vuoden kuluessa ollessaan puutteessa ole saanut Andrákselta\ntoivomaansa apua ja kymmenen kertaa enemmän ystävyyttä ja myötätuntoa\nkuin hän on osannut odottaakaan»?\n\n»Ei ole! Eläköön Keményn András! Meidän Andráksemme»! kuului kaikilta\nsuunnilta, heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohottaessa esiliinansa\nkosteille silmilleen.\n\n»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että\nniin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen\nmääräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan\ntoisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen\njalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta\nneitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».\n\n»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden\njoukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.\n\n»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään»,\nvastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne\nja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte\ntoivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».\n\nMutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka\nolivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne\nmuille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi\nkävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja\nkatsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.\n\nVanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset\nolivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon\nkeskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä\nvarmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli\nruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt\nselkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt\nenää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen\nvertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden\njoukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien\nrikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt\nsyntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö,\nolisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa\nja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan\nkyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä\nystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei\nAndráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian\nhuomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen\narmollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset\nAndráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.\n\nHän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin\nlammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi\nhalveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan\nvaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain\npäin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia\nja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä\nruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän\ntietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä\nAmbrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule\nilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella\npuheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä\nAmbrosiuksen välityksellä.\n\n»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi\nVas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle,\nettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut\nliian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun\ntyttäristämme».\n\nKylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle\nsuosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta\nja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin\nvihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta\ntalonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku\nolisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä.\nBideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he\nolivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin\nolivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat\nolleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat\nlakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä\nolevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus\nruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta.\nVanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat\nonnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen\ntuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että\nhänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.\n\nMutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat\nvain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András\nheidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto\nvain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja\ntapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja\nkuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä.\nHe otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä\nhametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon\ntullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla.\nNuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta\neikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään\noli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän\nmitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista\nromantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan\nsuureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja\notaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan\nmielellään loistosta ilon vuoksi.\n\nHe olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt\nkerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä\nhänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan.\nAndráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin\nkauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija\nmustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee\nhänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies,\nja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan,\njoka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.\n\nAh, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja\nrunsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen\npitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari\nvuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.\n\nVanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat\njuttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja\nKisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa\nyksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri\nja lämmin sydän oli murtua ikävästä.\n\n\n\n\nXXIV\n\nHÄÄT.\n\n\n»_Introibo ad altare Dei_!» [Astun Jumalan alttarin luo.]\n\nIsä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle\napulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja\nalkoi lukea messun alkurukouksia.\n\nIlma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä\nvain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia,\nsuoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on\nsidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien\nkynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on\nniillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä\nlevittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu\npienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista\nkohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko\njykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja\nalttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista\nvalmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun\nalku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja\nviljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät\nilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset\nrakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät\niloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat\npienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti\ninnostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja,\nvasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet\nkirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin,\nja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän\nsilmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa\nympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille\nrinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät\nkauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat\nsunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja\nkevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti\nkäsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.\n\nHe eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat\non otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea,\nja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin\nerinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat\nkääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin\nkuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine\npaineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja\nhopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä\nhartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa.\nNainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine\nläpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan\nnuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää\nsieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen\ntuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla\nheidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla\nja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita\nkoristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta\njotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen\ntaustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan\nvastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme\nmääräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin\nhennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa,\nseurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita.\nHänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta\nraskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on\nsuora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa\nhän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä\nvierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää\ntaivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset\nkätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta\nhuolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen\nkauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet,\nja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat\nlihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää\nja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.\n\nKumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja\nsivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.\n\n»_Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa!_» [Syntini, syntini, suuret\nsyntini.]\n\nKreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman\nkumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen\nkannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan\nnäyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien\nmaalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen\npuristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein\nnyyhkytykseltä.\n\n»_Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum,\ntribuat nobis omnipotens et misericors Deus!_» [Armoa, vapahdusta ja\nanteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas\nJumala!]\n\nHänenkin kätensä ovat suonenvedon tapaisesti ristissä. Hänkin rukoilee\nJumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään,\nturhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen\nkauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.\n\nVanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo\nkreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista\nenemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä\nlohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut\nsynnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt\ntapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.\n\nSitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa\nmessukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja\njoka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle\nkaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on\nmelkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen\nselkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä,\nsillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen\naiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus\naiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.\n\nSillä aikaa aloittaa isä alkuvirren lukemisen.\n\n»_Deus Israel conjugat vos_...» [Israelin Jumala liittäköön teidät\nyhteen.]\n\nAndrás kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi\nselittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi,\nmitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.\n\n»Yhdistäköön Israelin Jumala teidät»!\n\nKun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä\nenkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.\n\nMustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista\njuhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän.\nHe eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan\nsoittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja\npehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti\nrakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.\n\nAndrás ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa\nkoossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan\nsiunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.\n\nSympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja\nisä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja\ntoistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta\nkaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.\n\nAndrás katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi\nlausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät\novat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä\nhitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa\nolevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi\nliidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän\non kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat\njuoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin\n»Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen\nrauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat\nvähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen\nkuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin\ntyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla\nvaltaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja\njumaloiden, jakaa onnea kodille.\n\nMutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin\nnousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän\nsivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari\nkultasormusta kimaltelee.\n\nÄäni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden\nsatojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän\näärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András\nja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi\nja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä\nhe luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin\nnähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä\nja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät\nnousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys,\nkovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden\nkilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.\n\nBinecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista\nlaulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa\nmusikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka\nkaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.\n\nIsä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen\nkäteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja\nyhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän\nluulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita\nmolempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András\njonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun\npienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen\nkäteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset\nsilmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein,\nettä Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten\nymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että\nhän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut\nhänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut\nlupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä\nja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi\nhän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin\nIlonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän\nvieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi\nhänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?\n\nIsä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja\ntoisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä\npistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo\njotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja\nhellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András\ntoistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti,\nettä hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen\nsitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu\ntoteuttamaan hänen omaa onneaan?\n\nSitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen\nlauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa\ntuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään\nvahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa.\nHänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen\nrakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.\n\nAndráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti,\nkun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää,\ntahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on\nkuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän\nrakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin\neikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin\nhänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.\n\nKuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli\nsiis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä\npoikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen\nvanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli\ntyöskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka\nkuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin\ntasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen\nherraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti\nnämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki\ntalonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä\ntahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin.\nKuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta,\njonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit\nmessupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen\ntyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli\nkuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien\nkeskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen,\njonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli\nruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat\nsulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille\ntarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät\nsopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus\nniin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan\nvoinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että\nmustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia\nja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät\nsiinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin\nsydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.\n\nJumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki\nolivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen\nvaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin\nlatinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin\njoukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt\nkasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä\ntuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti\njärkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen,\netteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille.\nIlonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja\nkylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän,\njonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi\nepäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko\npakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea\nymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri\nollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz\nMarkon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.\n\nIsä Ambrosius kohotti nyt käsivartensa rukoukseen.\n\n»Olkoon Abrahamin, Israelin ja Jaakobin Jumala kanssanne, vuodattakoon\nhän siunauksensa kastetta jatkuvasti ylitsenne niin, että näette\nlastenlapsenne kolmanteen ja neljänteen polveen, ja lopulta saavutatte\niankaikkisen elämän Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, Vapahtajan,\njoka elää ja hallitsee Isän Jumalan ja Pyhänhengen avulla iäistä\nvaltakuntaansa. Amen».\n\nSitten hän lisäsi tehden ristinmerkin nuoreen pariin päin.\n\n»_Benedicat vos omnipotens Deus, Pater et Filius, et Spiritus\nSanctus_». [Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja\nPyhähenki.]\n\nViimeinen »amen» häipyi kuulumattomiin, viimeinen evankeliumi luettiin,\nja sitten rupesi isä Ambrosius kuivaamaan pyhiä astioita.\n\nPitkäksi ajaksi uskonnolliseen hartauteen vaipuneiden sanankuulijain\nvaiteliaisuus uhkasi nyt rikkoutua. Nuorempi väki alkoi kuiskailla\nkiihkeästi, rukouskirjojen hakaset painettiin äänekkäästi kiinni ja\nkaikkialta kuului hermostunutta rykimistä ja tukahdutettua hihitystä.\nKaikki pysyivät kumminkin kunnioittavasti paikoillaan ojentautuen\neteenpäin nähdäkseen sulhasen ja morsiamen, ja morsiamen jalosukuiset\nvanhemmat. Lausuttiin kiihkeitä kysymyksiä ja yhtä innokkaita\nhuomautuksia. Isä Ambrosius tuli pääkäytävälle, puristi isällisin\nvapauksin morsiamen nuoret kalpeat kasvot käsiensä väliin, katsoi\nsuoraan tämän viattomiin silmiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa\nviimeiseksi neuvoksi ja siunaukseksi. Sitten hän kääntyi Andráksen\npuoleen, puristi tämän käden omiinsa ja kaikki kuulivat hänen sanovan:\n»Jumala siunatkoon sinua, poikani, olet täydellisesti ansainnut\nonnesi»! Sitten hän pani lakin päähänsä ja poistui.\n\nJalosukuinen kreivitär oli heittänyt vaippansa käsivarrelleen ja tullut\nIlonkan viereen. Jokainen katselija kurotti kaulaansa nähdäkseen\ntuon merkityksellisen silmänräpäyksen. Aina kunnioitettuun aito\nunkarilaiseen perinnäiseen tapaan kohotti András hunnun nuoren vaimonsa\nkasvoilta huomattavasti vapisevin käsin, ja kumarruttuaan häneen päin\nsuuteli hän äsken saamansa vaimon puhdasta otsaa kalmankalpein kasvoin.\n\nIlonka näytti vaaleammalta kuin hänen tukassaan olevat valkoiset\nruusut. Hän sulki silmänsä ja näytti olevan aivan pyörtymäisillään.\nAndrás oli saanut ensimmäisen suukkosen, kuten jokainen muukin sulhanen\ntasangoilla, mutta kumminkin katseli hän hyvin kateellisesti, kun\nIlonkan vanhemmat kukin vuorollaan puristivat tyttärensä syliinsä, ja\njalo kreivitär vuodatti runsaasti kyyneliä äidillisistä silmistään.\nNäytti siltä kuin hän ei olisi sallinut kenenkään lähestyä tyttöä nyt.\n\nHuomautuksia sateli nyt kainostelematta. Naisten sydämiä vihloi, kun\nhe näkivät morsiamen kalpeat kasvot. Mutta kaikki morsiamethan ovat\nhääpäivänään kalpeita ja peloissaan. Se on heidän suurin viehätyksensä,\nja András panisi kyllä pian nuo posket punastumaan ja nuo silmät\nloistamaan.\n\nKuinka kauniilta he molemmat näyttivätkään, kun he kävelivät\npääkäytävää poispäin, vaikka morsiamen käsi tuskin koskettikaan\nAndrákseen, kun hän ohjasi vaimoaan ovelle. Hiljaa kuiskattu »Jumala\nsiunatkoon teitä!» kuului heidän jälkeensä. Sitten seuraten kreiviä ja\nkreivitärtä virtasi kansa kirkosta nähdäkseen lähdön.\n\nAndrás pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin toukokuun auringon kirkkaus\nolisi häikäissyt hänen silmänsä. Tiellä odottivat kreivin vaunut\nlivreepukuisine palvelijoineen ja punaisissa valjaissa olevine\nvalkoisine hevosineen, jotka olivat tuoneet morsiamen kirkkoon ja\njotka nyt kärsimättömästi kuopivat maata. Rahvas oli nyt tunkeutunut\nkuin Tarnan tulviva vesi kirkosta tarhaan, joka oli liian pieni niin\nsuurelle joukolle. Kaikki riensivät innoissaan kauemmaksi nähdäkseen\nrikkaan talonpojan ajopelit, joita luultiin kuvaamattoman komeiksi,\nkoska niiden oli määrä kuljettaa jalosukuinen morsian talonpoikaiseen\nkotiin. Jokainen otaksui, että hevosten kiiltävät, loistavat\nmessinkiheloin ja -soljin koristellut valjaat voittavat Bideskuty’n\nkreivin hevoset, semminkin kun ei missään ollut sellaisia juoksijoita\nkuin Kisfalussa. Kreivitärkin katsoi kysyvästi tielle ja levottomasti\nAndrákseen, sillä muita vaunuja kuin hänen ei ollut näkyvissä. Mitä\nAndrás odottikaan nuoren vaimonsa kanssa?\n\nNopeasti hätkähtivät kaikki, sillä tieltä kuului kavioiden kapsetta ja\nhuutoja, ja kylän asukasten iloisesti katsellessa ja jalon kreivittären\nhuutaessa kauhusta nosti Keményn András nopeasti nuoren morsiamensa\nkäsivarsilleen ja hyppäsi Csillagin selkään. Ennenkuin katselijat\noikein huomasivatkaan tapahtuman ja ennen kreivittären tointumista\nsäikähdyksestä, oli tamma kaksinkertaisine kuormineen jo kaukana tiellä\nja pöläytteli suuria hiekkapilviä ilmaan laukatessaan tasangolle päin\ntuulessa liehuvin harjoin.\n\nKumea »Eläköön!», joka pani pienen kirkon heilumaan perustuksillaan,\nkajahti nopeasti pienenevän hevosen ja ratsastajain jälkeen. Tuo huuto\nvapautti joukon viimeisten tuntien äärettömästä jännityksestä, ja oli\nsopiva, hurja, alkuperäinen ja mitä kiihkein inhimillinen selitys\ntällaiselle uudelle morsiamen kotiinviemistavalle.\n\n\n\n\nXXV\n\nKANGASTUS.\n\n\nAh, tuon hurjan ratsastuksen suomaa iloa tämän kauniin tasangon\npoikki vieviä teitä pitkin, Csillagin tuntiessa, kuten näytti, tuon\nsaman magneettisen voiman vaikutusta kuin hänen isäntänsäkin suonissa\nvirtasi, ja lentäessä eteenpäin nopeasti ja varmasti kuin tuulen\nkuljettamat pilvet.\n\nAh, miten András oli odottanutkin tätä ratsastusta ja Ilonkan\nkäsivarsien säikähtynyttä puristusta, sillä hänen oli pideltävä lujasti\nkiinni Csillagin kiitäessä tuulen nopeudella.\n\nKuinka kalpealta hän näyttikään! Hänen silmänsä olivat kiinni ja näytti\nmelkein siltä kuin hän olisi ollut pyörryksissä. Andráksen oli ollut\npakko käyttäytyä ripeästi ja raa'asti, nousta Csillagin selkään ja\npaeta hänen kanssaan suomatta kenellekään aikaa pysähdyttää häntä, ja\nse oli epäilemättä säikähdyttänyt Ilonkaa.\n\nMutta Csillag kiisi vain eteenpäin, kylä oli jo kaukana heidän\ntakanaan, eläköön-huudot olivat lakanneet kuulumasta, tasanko kaikessa\näärettömyydessään ja autiudessaan levisi heidän eteensä ja Csillag,\njoka rakasti sen rajatonta vapautta yhtä paljon kuin Andráskin, ja\npiti taivaan ja maan äärettömästä laajuudesta, laukkasi eteenpäin kuin\nJumalan enkelit olisivat lainanneet sille siipensä.\n\nEteenpäin ja yhä vain eteenpäin! Ilonka lepäsi niin hiljaa ja kalpeana\nhänen käsivarsillaan, hiukan raollaan olevasta suusta tunkeutui tuskin\nhenkäystäkään ja hänen pitkä valkoinen huntunsa oli kääriytynyt hänen\nympärilleen kuin verho, hänen pienen päänsä levätessä Andráksen\nrinnoilla. Tällaisesta hetkestä oli András haaveillut kaikkien pitkien\niltojen kuluessa tasangolla, ja mieletön toivo oli melkein murtanut\nhänen sydämensä hänen ikävöidessään tällaista hetkeä. Ja nyt sai\nhän katsella sydämensä valittua ensimmäisen kerran kahden kesken.\nKenenkään silmät eivät nähneet hänen mielenliikutustaan Ilonkan\nlevätessä alistuvaisesti hänen sylissään. Ah, millainen ilo olikaan\nsaada katsella häntä näin, kun hän lepäsi tunnottomana ja avutonna\nmiehensä rintaa vasten! András katseli hellästi jokaista hunnun alta\nesiinpistävää pehmoista hiuskiharaa, ummistuneita luomia, joiden ohuet\npunaiset suonet kertoivat suruista ja kyynelistä, pientä valkoista\nnenää, sen kaunista päätä ja hentoja sieraimia, ja ennen kaikkea, tuota\npunaista suuta, jonka puoliavoimien huulien välistä Andráksen tulinen\nkatse etsi pieniä valkoisia hampaita ja ruusunpunaisen kielen päätä.\n\nAh, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin\nsuurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren\nkaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta\nrakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti\nhalunnutkaan.\n\nEteenpäin Csillag, eteenpäin!\n\nIlonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän\nlepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään\noli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet\nmuotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään\nautiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen\nelämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola\noli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet\nkuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat\ntoisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä\nsisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan\npeloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien\ntuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti\npakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja\nhiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja\npurppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin\nsuuresti rakasti.\n\nJa kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus\npiirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan,\nkuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti\nse auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta\nvalkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia,\nmarmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka\nkutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja\nlaskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma\npäänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.\n\nHän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että\nCsillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli\nyhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen\nsumuun.\n\nSilloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon\nraollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen\ntalonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan\nolentoon pitkässä tulisessa suutelossa.\n\nKaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt\nparatiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat\nolivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.\n\nÄäretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa\neteenpäin.\n\n\n\n\nXXVI\n\nTALONPOJAN VAIMO.\n\n\n»Anna hänen olla rauhassa, poikaseni, kuuletko sinä! Hän toipuu kyllä\nhoidossani. Laske hänet tuohon vuoteelle. Lakanat ovat lämpimät ja\npehmeät, ja tuoksuvat lavendelilta. Mene hakemaan minulle kellarista\nmitallinen tuota etikkaa, jonka panin tynnyriin viime marraskuussa.\nLaske se oven edustalle ja tuo minulle ullakosta muutamia neilikoita,\najuruohoa ja ehkä hieman koiruohoakin. Mene nyt! Hän on ainoastaan\npyörtynyt hurjan ratsastuksesi vaikutuksesta. Sinun olisi pitänyt\nmenetellä muiden ihmisten tapaan ja tuoda hänet kotiin vaunuilla,\njoiden eteen on valjastettu vakava härkäpari».\n\nVasta paljon jälkeen päivällisen oli András saapunut Csillagilla\nkantaen valkoista taakkaa käsivarsillaan. Etelka oli odottanut\ntoivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen kotiin, ja oli\nvalmistanut sellaisen aterian, ettei kuninkaankaan olisi tarvinnut\nsitä hyljeksiä. Hän oli suonut Sárille ja Katille sen ilon, että nämä\nolivat saaneet pukeutua parhaimpiin vaatteihinsa ja mennä katsomaan\nisäntänsä ja jalosukuisen kreivittären vihkimistä. Hän ei voinut olla\ntyyni, sillä hän tiesi poikansa tarkoituksen olevan tuoda morsian\nkotiin Csillagin selässä, ja pelkäsi senvuoksi, että nuori jalosukuinen\nneito, joka ei ollut tottunut sellaisiin äkillisiin toimenpiteisiin,\njoko pyörtyisi tahi sairastuisi. Hän oli muodostanut vaatimattomista\nhuoneista oikean rakastettavaisuuden puutarhan. Hänen ruusupensaansa\nolivat onneksi täydessä kukassaan, ja siten oli hänelle ollut\nmahdollista tuoda niitä suuria kimppuja jokaiseen huoneeseen, mutta\nerittäinkin yhteen, joka oli juuri paperoitu ja koristettu kauniisti\nkirjailluin verhoin nuoren vaimon asunnoksi.\n\nAh, tuolta kuului vihdoinkin Csillagin tuttu kavioiden kapse tasangon\npoikki johtavalta pehmeältä tieltä. Etelka kiiruhti innoissaan\nportille toivottaakseen uuden tyttärensä tervetulleeksi kotiin lempein\nsuudelmin, mutta katsahdettuaan poikansa kasvoihin huomasi hän heti\njonkun asian olevan hullusti. Hiljaa polvistui Csillag muistaen\nisäntänsä opettaman sievän tempun, ja András, ollen melkein yhtä kalpea\nkuin hänen sylissään oleva olento, laskeutui maahan ja meni kuormineen\nsisälle.\n\nHän laski morsiamensa vuoteelle, ja Etelka auttoi häntä asettamaan\ntuon kultakutrisen pään pehmeästi pieluksille. Ilonka oli hyvin kalpea\nja melkein hengetön. Ei voida siis ihmetelläkään, että András oli\npelästynyt. Mutta Etelka ymmärsi, että tuo tunnottomuus aiheutui vain\njännityksestä, ja onnistui pian tyynnyttämään poikansa. Hän koetti olla\niloinen niin kauan kuin poika oli huoneessa, mutta hänen poistuttuaan\npudisti hän surullisesti päätään. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt\nketään niin kalpeaa ja hermotonta kuin Ilonka nyt oli, eikä tämä\nomituinen kotiintulo ennustanut mitään hyvää.\n\nAndrás toi etikan, ja sitten kuin Etelka oli lämmittänyt sen\nsekoitettuaan siihen ensin hieman lääkekasveja, alkoi hän hautoa sillä\nIlonkan ohimoita. Hän riisui lapsiraukalta kengät ja sukat, ja hieroi\nhänen kylmiä jalkojaan karkeiden käsiensä välissä. Vihdoin tunkeutui\nheikko värisevä huokaus punaisten huulien välistä. Kultakutrinen pää\nliikahti levottomasti pieluksilla, ja pian pari säikähtynyttä sinistä\nsilmää tuijotti Andráksen äidin ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.\n\nNe koettivat kiertäen pelokkaasti ja hämmästyneenä kaikille suunnille\npäästä selville tilanteesta palattuaan juuri unten mailta. Hän ei\ntuntenut tätä omituista pientä ja matalaa huonetta, jonka seiniltä\nriippui kuivuneita sulotuoksuisia kukkakimppuja, eikä tuota suurta,\nkiiltävää ja viheriää kaakeliuunia, jonka pesässä höyrysi tuo kuuma\nväkevältä tuoksuva etikka astiassaan. Nuo suurissa kömpelöissä\nmaljakoissa olevat valkoiset ruusut ja tuo omituinen ystävällinen vanha\nvaimo suurine ja tummine silmineen muistuttivat Ilonkaa jostakin, jonka\nhän oli toivonut voivansa ainaiseksi unhottaa.\n\nMutta nuo kasvot näyttivät niin hyviltä ja myötämielisiltä, ja Ilonka\ntunsi juuri nyt olevansa niin suuresti lohdutuksen tarpeessa, koska\nhänen sydäntään pakotti ja ahdisti, ettei hän voinut vastustaa noiden\nvanhojen tummien silmien ilmettä, joissa olevat suuret kyyneleet\npuhuivat rakkaudesta ja säälistä. Kaikki oli ollut niin omituista ja\nhuomaavaa. Ilonka oli näiden viime aikojen kuluessa hengittänyt niin\nankaran velvollisuuden ja ylpeän ryhdin täyttämää ilmaa, että nuo\nvaatimattomat talonpoikaisvaatteet, nuo ystävälliset ryppyiset kasvot,\nkarkeat ruskeat kädet ja nuo myötämieliset kyyneleet menivät suoraan\nhänen ahdistettuun sydämeensä, ja hän ojensi molemmat käsivartensa\nrukoillen lohdutusta ja rakkautta.\n\nTuon vanhan talonpoikaisvaimon sydän, joka oli jo kiintynyt tuohon\nvuoteessa lepäävään tyttömäisen hentoon olentoon, suli täydellisesti\ntuon suloisen vetoamisen vaikutuksesta. Hänen käsivartensa kiertyivät\nhienon tytön ympärille, kultakutrinen pää painautui vanhaa äidillistä\nrintaa vasten ja hänen kasvoilleen painettiin niin monta suukkosta ja\nhänelle sanottiin niin paljon rakkaita ja myötätuntoisia sanoja, ettei\nIlonka ollut milloinkaan kuullut äidiltään sellaisia.\n\n»Nyt, kultaseni, voit kai jo paremmin? Nuku rauhassa hetkinen ja\nlepää, sillä olet väsynyt ja kiihtynyt. Katso, minä vedän nämä verhot\nikkunain eteen ja kätken sinut auringolta, joka pian laskeutuu. Ehkä\nvoitkin sitten nukkua kauan ja rauhallisesti. Menen tuonne toiseen\nhuoneeseen kehruuksieni ääreen. Jos haluat jotakin, on sinun vain\nkoputettava seinään. Kuulen sen heti. Olen tuulettanut kaikki kauniit\nliinavaatteesi ja ripustanut pukusi tuohon vaatekomeroon. Levättyäsi\nvoit riisua valkoisen pukusi ja pukea yllesi jonkun noista uusista,\njotka äitisi lähetti tänne eilen. Onko pielus mukavasti pääsi alla?\nHyvää yötä nyt, kultaseni. Nuku makeasti!»\n\nHän suuteli Ilonkaa viimeisen kerran, veti verhot ikkunain eteen niin,\nettä auringon säteet tunkeutuivat nyt huoneeseen heikennettyinä ja\ntummina, ja poistui sitten tyynesti huoneesta.\n\nIlonka oli yksinään. Ensin oli hän ainoastaan tietoinen erinomaisesta\nruumiillisesta hyvinvoinnista. Lakanat olivat niin hienot ja tuoksuivat\nniin suloisesti lavendelilta ja rosmariinilta, ja laaksosta poimitut\nliljat ja ruusut muuttivat huoneen ilman erittäin hyvätuoksuiseksi. Hän\nummisti silmänsä ja makasi hervotonpa tuntien ääretöntä hyvinvointia.\nKuinka väsynyt hän olikaan viimepäivien vaivoista ja jännityksestä,\nympärillä hääräävistä palvelijattarista, jotka järjestivät\nliinavaatteita ja uusia pukuja, ja tuosta valkoisesta morsiuspuvusta,\njota hänen oli ollut pakko koettaa monta kertaa ja joka oli ahdistanut\nhänen sydäntään, kun hän oli tuntenut sen laskokset ympärillään. Mutta\nennen kaikkea oli hän äärettömästi väsynyt yhtämittaisiin puheihin\nvarallisuudesta ja maista, velvollisuuksista ja jälkipolvesta. Hänen\nposkensa olivat hehkuneet alituisesti, kun hän oli kuullut sanottavan\nitseään kaikkien niiden syntymättömien lasten äidiksi, joista oli\ntuleva rikkaita maiden ja rahojen omistajia.\n\nHän oli taistellut vapautensa puolesta vakavin, hiljaisin tavoin\nvetoamalla vanhempiensa rakkauteen ja heidän hänen vuokseen tuntemaansa\nylpeyteen ja heidän halveksimiseensa tuota miestä kohtaan, jonka he\nolivat valinneet hänen puolisokseen. Hän ei välittänyt vähääkään\nsuurista rikkauksista eikä laajoista maa-alueista, vaan oli onnellinen\nsaadessaan asua Bideskuty’ssa vaikkapa vanhanapiikanakin. Hän ei voinut\nollenkaan ymmärtää, miksi hänen isänsä näytti niin surulliselta, kun\nhänen tulevaisuudestaan keskusteltiin. Ellei hän pitänyt tyttärensä\navioliitosta rikkaan talonpojan kanssa, niin miksi hän sitten salli sen\ntapahtua? Varmasti oli hänellä maita, peltoja ja rahaa kylliksi omiksi\ntarpeikseen. Mitä hän teki tuolla talonpojan omaisuudella, vaikka se\nolikin niin suuri? Ilonka ei voinut sitä ymmärtää. Hänen ylpeä äitinsä\nnäytti suhtautuvan tähän polkunaimiseen hyvin halveksivasti, vaikka hän\nkumminkin ivasi kaikkia köyhiä aatelismiehiä heidän vanhasta suvustaan\nhuolimatta. Tyttö oli pian ilmaissut kauan säilytetyn salaisuutensa\nja myöntänyt vilpittömästi, että ainoastaan yksi ääni monien muiden\njoukosta pani hänen sydämensä riemusta sykkimään. Hänhän oli\nvanhempiensa ainoa lapsi, jota oli suuresti rakastettu ja hemmoiteltu.\nTuntui niin hirveällä, että hänen oli ruvettava asumaan talonpojan\ntalossa, opittava kehräämään ja työskentelemään puutarhassa ja\nalentumaan aivan omien palvelijattariensa tasolle, ja erottava kaikista\nentisistä ystävistään.\n\nSitten eräänä päivänä kerrottiin hänelle, ettei _hän_ välittänytkään\nhänestä, ja ilmoitettiin että _hän_ köyhyytensä vuoksi aikoi mennä\nnaimisiin erään rikkaan käsityöläisen tyttären kanssa, joka oli\ntaipuvainen vaihtamaan kultapussinsa kreivilliseen kruunuun. Kuultuaan\nsen alistui Ilonka. Hän ei enää välittänyt, mitä hänen parhaakseen\npäätettiin. Koska _hän_ oli valehdellut hänelle puhuen rakkaudesta,\njonka hän oli sanonut kestävän hamaan kuolemaan asti, mutta joka\noli loppunutkin vuoden kuluttua, koska _hän_ voi käyttäytyä niin\npetollisesti ja kunniattomasti, ei hänkään enää välittänyt, mitä\nhänelle tehtiin. Koska hän ei saanut tulla onnelliseksi, voi hän\nyhtähyvin tehdä, mitä isä ja äiti tahtoivat, ja suostua menemään\nvaimoksi talonpojalle, joka ei ollut sen halpamaisempi tahtoessaan\njalosukuisen neidon puolisokseen kuin _hänkään_.\n\nMaatessaan siinä ummessa silmin ja alistuvaisena rosmariinilta\ntuoksuvassa vuoteessaan palautti Ilonka mieleensä ensimmäisen\nkohtauksensa tuon pitkän ja komean miehen kanssa, hänen, joka oli\nkuvailtu hänelle rikkaaksi ja häikäilemättömäksi talonpojaksi, jonkun\njalosukuisen neidon kosijaksi, jonka hän halusi yhdistää alhaiseen\nsukuunsa. Hän muisteli Andráksen omituista persoonallisuutta, hänen\nsointuvaa ääntään, hänen silmiään, jotka katsoivat häneen niin\nkummallisesti, ja suuteloa, jonka hän aina painoi hänen kädelleen\nja joka pani hänet aina punastumaan ja aiheutti tunteen, joka sekä\npeloitti että pyörrytti.\n\nHän koetti muistella jokaista tuon kirkossa tapahtuneen pyhän\ntoimituksen erikoiskohtaa, vannomiaan valoja ja toistamiaan rukouksia;\nkun hän oli polvillaan tuon omituisen miehen rinnalla, jota huolimatta\nhänen syntyperästään hän ei voinut halveksia, sillä hän oli niin pitkä,\nniin rauhallinen kaikissa hommissaan ja hänellä oli niin kummallisen\nkäskevä ilme silmissään.\n\nHäntä värisytti nyt, kuten silloinkin, kun hän tunsi saaneensa\nkultaisen sormuksen sormeensa merkiksi, että hän oli tuon miehen orja,\njoka hänen äitinsä sanojen mukaan oli vaimoaan paljon ala-arvoisempi.\nJa hän oli kumminkin vannonut kunnioittavansa, rakastavansa ja\ntottelevansa häntä. Ah, hän kyllä koettaisi täyttää tuon viimeisen\nlupauksen niin hyvin kuin hän vain voi, täyttää kaikki hänen pyyntönsä\nja työskennellä kuin orja menneinä aikoina, jolloin kovat lyönnit\nolivat ainoa palkka päivän: kestävästä raskaasta työstä. Hän tahtoi\nkärsiä miehensä ylpeyttä ja valtaa, ja tulla hänen iloiseksi ja\nkuuliaiseksi orjakseen. Jos hän täyttää tuon valan, niin ehkä Jumala\nvapauttaa hänet noista muista, sillä olihan hän vannonut tahtovansa\nmyöskin rakastaa miestään.\n\nSitten muistui hänen mieleensä viimeinen kuva, jonka todellisuus tuntui\nhänestä kerrassaan unelta. Hän oli näkevinään ympärillään paljon\nkasvoja ja kauempana tuon pienen, olkikattoisen, kuumassa toukokuun\nauringonpaisteessa kylpevän kylän. Ilma oli kuuma ja täynnä aikaisten\nkesäkukkien huumaavaa tuoksua. Kaikkialta kuului mehiläisten surinaa\nja lintujen laulua, hevosten hirnumista ja lampaiden määyntää. Sitten\ntunsi hän nopeasti, miten hänet nostettiin maasta ja miten hän sitten\noli lentävinään ilmojen halki kuin siivillä. Hän muisti epämääräisesti\npitkän huudon, joka häipyi kuulumattomiin hänen lentäessään, ja oli\nvieläkin tuntevinaan, miten joku puristi hänet lujasti syliinsä.\nAkasiat, talot ja nuo monet ilmehikkäät kasvot muuttuivat nyt hänen\nmielestään kauan sitten unhotetuiksi asioiksi, eikä hän lopulta enää\nmuistanut mitään.\n\nAh, miksi oli hän palannut tuntoihinsa jälleen? Miksi olikaan hän\nherännyt? Hänellä oli ollut niin ihmeellisen hyvä olla tuossa unholan\nrauhassa. Miksi ei tuota rauhallisuutta ollut kestänyt iankaikkisesti,\nkunnes nuo siivet olisivat vieneet hänet korkeuksiin, joissa vallitsee\niäinen lepo?\n\n\n\n\nXXVII\n\nAUTTAMATON ASIA.\n\n\nAurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, ja sen kultaiset säteet\ntunkeutuivat pienistä ikkunoista arkihuoneeseen muodostaen jokaisen\nsiellä olevan esineen ympärille pienen sädekehän.\n\nEtelka oli siirtänyt kehruuksensa syrjään. Päivälliseen ei oltu\nkoskettukaan, ja hän oli valmistanut omin käsin muutamia herkullisia\nruokalajeja illalliseksi, koska Sári ja Kati muistelivat vain\nvihkimätilaisuutta ja kaikkia näkemiään ja kuulemiaan niin, ettei\nheidän huolekseen voitu jättää ensimmäisen aterian valmistamista\nnuorelle emännälle tämän uudessa kodissa.\n\nHän ei nähtävästi ollut vielä liikahtanutkaan. Etelka oli kurkistanut\nhuoneeseen ja nähnyt hänen nukkuvan vielä rauhallisesti hienosti\npunastunein poskin ja säännöllisesti hengittäen puoliavoimien\nhuulien välistä. Rauhoittuneena oli hän jättänyt Andráksen vahtimaan\nseurusteluhuoneeseen ja kiiruhtanut itse keittiöön.\n\nAndrás istui haaveillen avonaisen ikkunan ääressä ja katseli tasangon\npoikki laskeutuvaan aurinkoon päin. Tällaiseksi oli hän mielessään\naina kuvitellut tämän päivien päivän. Hän oli kuin aavistanut, miten\nrauhallista tässä erillisessä talossa tulee silloin olemaan, kun hän\nvalmistautuu tapaamaan vaimoaan ja vaimo häntä. He saavat nyt oleskella\ntästä alkaen ikuisesti yhdessä, rakastaa ja tulla rakastetuiksi,\njakaa surut ja ilot, ja elää vain kokonaan toisilleen. András muisti\nyksinäistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jolloin hän väsyneenä päivän\nkovasta työstä meni isän kovista ja oikeudettomista lyönneistä\nkirvelevin hartioin autiolle tasangolle, joka oli vielä yksinäisempi\nkuin hän, ja ollen yksinään taivaan ja maan välillä kuun ja tuikkivien\ntähtien valossa pyysi hän kaunista lumoavaa luontoa kertomaan hänelle\nmuutamia salaisuuksiaan ja ilmoittamaan hänelle, miksi haikara\nalituisesti huutaa puolisoaan, miksi pääskyset rakentavat pesiään,\nmiksi noilla pienillä sisiliskoillakin on pienet pesänsä meloonien\nsuurien lehtien alla ja miksi hän huolimatta suuresta rakkaudestaan\näitiään kohtaan tuntee itsensä yksinäiseksi ja kodittomaksi. Nyt hän\nymmärsi sen. Hän käsitti nyt luonnon suuren kaikkiin kohdistuvan lain\nkahden olennon liittymisestä yhdeksi kokonaisuudeksi, lain, jota eivät\nhänen vanhempansa olleet kyenneet opettamaan hänelle, mutta jonka hän\noli oppinut heti silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt tuon\nlumoavan olennon, joka oli muuttunut hänen unelmakseen, ja ensimmäisen\nkerran kuullut tuon äänen, joka oli muuttunut hänen korvissaan enkelin\nsoitoksi. Kuten haikara, kutsui hänkin nyt puolisoaan, ja kuten\npääskyset ikävöi hänkin nyt kotia, jossa hän voi rakastaa ja hyväillä\nhäntä, josta oli tuleva tuon kodin kuningatar.\n\nHänen takaansa kuuluva heikko kolina pakotti hänet kääntämään päätään.\nSiellä hän olikin, tuo valkoisiin puettu olento, jonka ääriviivat\nnäkyivät vain epäselvästi enenevässä pimeydessä. Ilonka oli irroittanut\nhuntunsa, mutta ei ollut vielä riisunut yltään morsiuspukuaan.\n\n»Ilonka!»\n\nNähtävästi ei Ilonka ollut odottanut löytävänsä miestään täältä, sillä\nhän säpsähti, pysähtyi nopeasti ja nojasi kädellään läheisyydessä\nolevaan pöytään pysyäkseen pystyssä.\n\n»Ilonka!» sanoi András jälleen tullen aivan hänen viereensä.\n\nIlonka peräytyi pari askelta.\n\n»Luulin... En tiennyt ollenkaan sinun olevan täällä».\n\n»Äitini läksi täältä juuri äsken», vastasi András hyvin ystävällisesti.\n»Huomattuaan sinun vielä nukkuvan meni hän keittiöön, ja käski minun\nolla täällä vahtimassa, liikkuisitko sinä».\n\nHän koetti tarttua Ilonkan käteen ja vetää hänet luokseen, mutta Ilonka\nvetäisi kätensä pois ja sanoi nopeasti:\n\n»Missä tuo keittiö on? Haluan mennä puhuttelemaan häntä».\n\n»Keittiö on toisessa rakennuksessa, rakkaani, tuolla puutarhan toisella\npuolella. Tämä rakennus on yksinäinen ja rauhallinen, eikä täällä ole\nnyt muita kuin me».\n\nAndrás koetti jälleen tarttua hänen käteensä, mutta Ilonka karttoi\nhäntä ja meni hermostuneesti ovelle.\n\n»Ah, voin kyllä osata sinne. Tiedän hänen tarvitsevan minua. Hän...»\n\nMutta András hyppäsi nopeasti hänen tielleen ja kietoi intohimoisesti\nkäsivartensa hänen ympärilleen.\n\n»Hän ei kaipaa apuasi, kultaseni», kuiskasi hän kiihkeästi, »etkä sinä\nsitäpaitsi voi mennäkään, sillä kuten näet, olen vanginnut sinut. Ah,\nälä koetakaan riistäytyä irti, sillä en päästä sinua. Miten kalpea ja\nsäikähtynyt oletkaan! Oletko peloissasi? Et suinkaan nyt levätessäsi\nminun sylissäni. Voin suojella sinua, kultaseni, kaikilta suruilta ja\nvahingoilta. Kumarru hieman, että pieni korvasi tulee suuni eteen,\nsillä haluan kuiskata siihen jotakin, joka on painanut mieltäni monien\nvaikeiden kuukausien kuluessa ja murtanut melkein sydämeni koettaessaan\ntunkeutua sieltä esille. Ilonka, omani, suloinen vaimoni, rakastan\nsinua»!\n\nHänen äänensä oli käheä ja omituinen, ja hän oli puristanut\nIlonkan käsivarsiensa väliin kuin pihteihin. Hän veti vaimoaan yhä\nlähemmäksi, kunnes Ilonkan kasvot olivat aivan hänen lähellään. Ilonka\nponnisteli vapautuakseen. Hän oli hämmästynyt ja säikähtynyt eikä hän\nymmärtänyt. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään äänessä\nniin kummallista sointua eikä nähnyt kenenkään silmissä tuollaista\nkatsetta, joka peloitti häntä niin hirveästi. Hänen äitinsä olisi\npitänyt varoittaa häntä ja puhua hänelle, oliko hänen sallittava, että\ntuo tunkeileva talonpoika kiertää käsivartensa hänen ympärilleen,\nkuten jonkun kylän tytön ympärille ravintolassa. Hän tunsi olevansa\nnöyryytetty ja äärettömästi peloissaan, kun hän terävin kynsin repi\nmiehensä käsiä koettaessaan toivottomasti vapautua hänen sylistään.\n\n»Et saa ... et saa!» läähätti hän vain, sillä kauhu kuristi hänen\nkurkkuaan. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän vaimonsa\nsanoista, vaan toisti kummallisesti: »Ilonka, rakastan sinua»!, ollen\nvähältä tukehtua noihin sanoihin. Ja nämä hänen lausumansa sanat\npanivat Ilonkan vapisemaan vastustushalusta, sillä ne olivat aivan\nsamat, joita muinoin onnellisina aikoina eräs ystävällinen ääni oli\nmumissut hänen korvaansa kunnioittavan tunteellisesti ja jotka silloin\nolivat synnyttäneet hänessä sellaisen jumalallisen onnen tunteen.\n\n»Et saa!» toisti hän vain koneellisesti.\n\nAndráksen ote höltyi hieman ja Ilonka näki hänen hymyilevän.\n\n»Mitä en saa, kultaseni? Mitä haluat minulta kieltää? Etkö halua\nkuunnellakaan tunnustustani, miten äärettömästi sinua rakastan?\nMuista, etten ole näiden viikkojen kuluessa uskaltanut sinua juuri\nlähestyäkään. Lähellämme oli aina tuo joku, joka tuntui karkoittavan\nkaikki rakkauden sanat suustani. Viikkokausiin en ole uskaltanut sinuun\noikein katsoakaan. Olisi julmaa kieltää minua puhumasta nyt, kun\nvihdoinkin olemme kahden ja olet todellisuudessa minun vaimoni».\n\nNopein liikkein onnistui Ilonkan vihdoinkin vapautua hänen\nsyleilystään. Hän seisoi miehensä edessä suorana ja puolustusasennossa\nkapinoiden kaikin ylimyksellisin ylpeyksin ja voimin tuota julkeaa\ntalonpoikaa vastaan. András näytti kumminkin niin pitkältä ja\nvoimakkaalta, ja hänen silmissään oli sellainen ehdottoman tahdon,\nmelkeinpä tyrannimaisen valtiuden ilme, että Ilonka vaistomaisesti\nmuisti valansa kunnioittaa ja totella häntä. Hänen mieleensä juolahti\nmyös äskeinen hiljainen päätöksensä, että hän halusi ehdottomasti\ntotella, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa.\n\n»Niin, niin, kyllä tiedän», sanoi hän hitaasti jonkunlaisin uhmaavin\nnöyryyksin. »Ymmärrän ja koetan muistaa. Olen vaimosi, ja tänään\nalttarin edessä vannoin tottelevani sinua. Isäni ja äitini pakottivat\nminut taipumaan ja minä täytin heidän toivonsa. Vannoin tottelevani\nsinua eikä sinun tarvitse pelätä minun rikkovan tuota valaani. Koetan\ntäyttää vaimon velvollisuudet, ja työskennellä hyväksesi samoin kuin\njoku talonpoikaisnainenkin olisi tehnyt. Tahdon kehrätä ja työskennellä\npuutarhassa, kävellä kirkkoon kanssasi ja jakaa työmiehillesi heille\ntulevat vilja-ja viiniosuudet. Sinun on opetettava minua ja käskettävä\nminua, ja minä haluan totella. Sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä.\nTiedän, että olen vaimosi»!\n\nAndrás katsoi häneen melkein lumottuna. Hän ei oikein ymmärtänyt\nIlonkan puhetta. Hän näytti hyvin kauniilta huolimatta tuosta\nomituisesta kasvojen ilmeestä. András ei voinut ymmärtää tuon katseen\ntarkoitusta. Siinä oli varmasti jotakin säikähtynyttä, kuten hänen\näänessäänkin, joka oli selvä ja kirkas. Hänen jokainen sanansa tuntui\nsattuvan Andráksen sydämeen pannen sen vapisemaan tuskasta. Illan\nvarjot pitenivät pitenemistään eikä András voinut nähdä enää vaimoaan\nselvästi. Hänen hento vartalonsa näytti aivan aavemaiselta enenevässä\npimeydessä.\n\nHän keskeytti hetkeksi ja András mumisi »Ilonka»! tunteellisesti\nja vetoavasti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin ja koetti lähestyä\nvaimoaan jälleen, mutta tämä nosti käskevästi kätensä.\n\n»Älä sano mitään»! sanoi Ilonka ylpeästi. »Äsken en voinut sinua estää,\nsillä puristit minua niin kovasti. Koetin kyllä vastustaa, mutta sinä\nsanoit kumminkin sanottavasi ja nyt on minun vuoroni. Halusit puheesi\nmukaan ilmaista minulle paljon asioita, jotka lausuttuasi ne panivat\nposkeni kuumenemaan häpeästä. En tiennyt — olen vain tyhmä tyttö eikä\näitini kertonut minulle — tähän kauheaan kauppaan sisältyvän senkin,\nettä saat puhua minulle rakkaudesta ja sanoa minulle sanoja, jotka\nsuussasi muuttuvat pyhyyden loukkaamiseksi».\n\n»Ilonka!»\n\nHuuto kajahti kovasti ja mahtavasti, ja kuulosti sydäntä särkevältä\nvoimakkuudessaan. Se oli kuin jonkun kuolettavasti haavoitetun eläimen\nviimeinen surkea avun pyyntö.\n\nOliko Ilonka menettänyt järkensä. Eikö hän tiennyt, mitä hän puhui?\nOliko hän tahallaan suunnannut tämän peloittavan lyönnin, joka sattui\nniin raskaasti, että hän oli melkein kaatua sen vaikutuksesta? András\nkatseli vaimonsa vartaloa, joka epäselvästi häämötti pimeästä. Se\nnäytti niin solakalta, valkoiselta ja hennolta, että András suuresta\ntuskastaankin huolimatta tunsi ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Ei, ei,\nIlonka ei ollut ymmärtänyt. Hän oli varmaankin sairas ja kiihtynyt,\nja hänen aivonsa olivat kuumeiset. Vieraan ympäristön, yksinäisen\nmaalaistalon ja pienten huoneiden aiheuttama pelko oli sokaissut hänet.\nHän oli kiihtynyt ja hermostunut. Tuo pieni tunteellinen raukka, mitä\nhän voi tietääkään miehen intohimoista ja kuinka hän voi ymmärtääkään\ntalonpojan rakkauden musertavaa voimakkuutta? András ymmärsi nyt\nolleensa raaka. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet\ntäydellisesti muuttaa talonpojan kuumaa ja kärsimätöntä luonnetta,\nja Ilonka, tuo hienostunut ylimyksellinen tyttö, jota tähän asti\nolivat ympäröineet vanhempien helliminen, palvelijoiden kunnioitus\nja jalosukuisten kosijain kohtelias lähentyminen, oli säikähtänyt.\nEi ollut mikään ihme siis, että hän pelkäsi Andráksen nopeaa,\nhäikäilemätöntä ja kömpelöä esiintymistä.\n\n»Ilonka», aloitti hän hyvin hiljaa koettaen estää ääntään värisemästä\ntyynnyttääkseen vaimonsa, »monet seikat ovat pelästyttäneet sinua\ntänään. Olet vielä niin heikko ja sairas, ettet luullakseni käsitä\nviimeisten minulle puhumiesi sanojen julmuutta. Salli, että vien sinut\nhuoneeseesi nyt. Äitini ilmoitti sinun olevan suuresti levon tarpeessa,\nja ehkä äsken käyttäydyin hieman raa'asti ja kömpelösti. Kuten tiedät,\nolen vain talonpoika, mutta osaan silti kumminkin olla ystävällinenkin.\nJa voi, mieluummin katkaisen oikean käteni, kuin loukkaan tahi peloitan\nsinua millään tavalla! Tahdotko antaa minulle anteeksi? Katso, tämä\nsuuri rakkaus huumaa minut niin, että aivoni melkein pimenevät, ja ehkä\nen voi hallita käsivarsiani, kun ne puristautuvat ympärillesi, enkä\nääntäni, kun puhun sinulle. Olen nyt kumminkin niin tyyni, kultaseni,\nettä voit huoletta ojentaa minulle jälleen kätesi».\n\n»Onko se välttämätöntä»?\n\n»Välttämätöntäkö, Ilonka? Etkö sitten haluakaan ojentaa minulle\nkättäsi? Etkö voi lausua minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa? En\ntoivokaan äärettömiä, sillä tahdon odottaa niin kärsivällisesti kuin\nsuinkin ensimmäistä rakkauden sanaa sinulta. Olet äärettömän kaunis.\nRakkauteni sinuun syttyi heti tuona päivänä, jolloin ensimmäisen kerran\nhuomasin suloisuutesi. Olen vain tavallinen talonpoika ja tiedän\nsen vievän aikaa, ennenkuin opit rakastamaan minua. Mutta haluan\nvoittaa sen käyttäytymällä niin ystävällisesti, että sydämesi avautuu\ntalonpoika raukalle, joka niin nöyrästi kunnioittaa sinua. Mutta siihen\nasti, kultaseni, en tahdo valittaa. Olen tyytyväinen, jos vain lasket\nhetkiseksi pienen kätesi omaani vapaaehtoisesti».\n\nHän ojensi kätensä vaimoaan kohti.\n\n»Etkö halua tehdä sitä, Ilonka? Olenko sitten loukannut sinua niin\nsuuresti, että olet määrännyt tämän kauhean rangaistuksen minulle?\nJos niin on, kultaseni, niin usko minua, että olet rankaissut minua\njo tarpeeksi, sillä tekemäni rikos oli vain rakkauteni aiheuttama,\nrakkauteni, jota nyt olet haavoittanut niin kuolettavasti, että se\nlepää piestynä ja voimatonna jalkaisi juuressa. Et siis halua ojentaa\nminulle kättäsi? Etkö tahdo sanoa antaneesi minulle anteeksi, vaikka\nrukoilisin tuota anteeksiantoa polvillani»?\n\nAndrás oli vaipunut polvilleen ja pimeässä olivat hänen polttavat\nhuulensa hakeneet ja löytäneet tuo pienen jääkylmän käden. Mutta Ilonka\nvetäisi sen pois niin nopeasti kuin häntä olisi pistetty huudahtaen\npelosta ja inhosta.\n\nAndrás nousi heti seisoalleen. Tuo nopea liike ja tuo säikähtynyt\nhuudahdus eivät olleet tyttömäisen ujouden eivätkä lapsellisen pelon\naiheuttamia. Tuon hänen edessään olevan naisen sydämeen oli kätketty\njotakin muutakin, joka ei ollut niin tyyntä eikä jäistä kuin hänen\nsanansa ja katseensa, ja pimeässä koetti András nähdä hänen kasvoistaan\nmuutakin kuin niiden piirteet. Mutta huone oli niin pimeä, että András\nvoi vain erottaa Ilonkan pään, mutta ei voinut saada selville siellä\npiileviä ajatuksia. Hän tarttui nopeasti ja tulisin omistusoikeuksin\nvaimonsa molempiin ranteihin.\n\n»Vihaatko minua, Ilonka»?\n\nHuoneessa vallitsi kuolettava hiljaisuus. Kuu oli juuri kiertänyt\nyksinäisen talon ympäri ja sen vinosti lankeavat säteet tunkeutuivat\nhuoneeseen pienistä ikkunoista. Pihalla kasvavien haapojen lehdet\nlepattivat iltatuulessa syviä huokauksia muistuttavin surullisin äänin.\nIlonka ei sanonut mitään, ja nopeasti muisti András kuvitelleensa juuri\ntällaiseksi tämän loistavan päivän illan. Talossa oli yksinäistä ja\nrauhallista, ja äiti oli poistunut sallien hänen jäädä kahden Ilonkan\nkanssa, kuten hän oli ajatellutkin. Hän muisti kuvitelleensa vaimonsa\nujoksi ja alussa hyvin säikähtyneeksikin, mutta sitten kuin hän oli\nhetkisen kuunnellut hänen rakkaudentunnustuksiaan, rauhoittuneemmaksi\nja taipuvaisemmaksi, kunnes vihdoin sääli ja vastaava intohimo\nvähitellen kostuttivat hänen siniset silmänsä ja raottivat hänen\nhuulensa onnelliseen hymyyn. Voi, miten katkeran ivallista tämä kaikki\nolikaan, voi, miten julmalta tämä herääminen tuntuikaan tuosta pitkästä\nkauniista unesta!\n\n»Ilonka, etkö halua vastata minulle»? pyysi András.\n\nIlonka ei koettanutkaan vapauttaa ranteitaan, vaan suoristautui täyteen\npituuteensa ja tuli aivan hänen lähelleen sanoen jokaisen sanan\nselvästi hänen korvaansa.\n\n»Kysyit, vihaanko sinua, Keményn András», aloitti hän hitaasti ja\nvakavasti. »Viha on yhtä merkityksellinen sana kuin rakkauskin. Olen\nvielä niin nuori tyttö, etten tiedä mitään isäni kartanon Bideskuty’n\nulkopuolella olevasta maailmasta, enkä senvuoksi luultavasti noista\nmolemmista tunteistakaan. Mutta sen tiedän kumminkin, että ihmisen\nvoidakseen vihata, täytyy myöskin rakastaa, enkä minä voi sinua\nmilloinkaan rakastaa. Sinulla suurine rikkauksinesi, peltoinesi,\nmainesi ja kultinesi ei ollut enää juuri mitään toivomista. Mutta\nkunnianhimoisessa sydämessäsi piili kumminkin eräs ylpeä ajatus. Et\nhalunnut, että joku yhtä alhaissyntyinen ja saita tyttö kuin itsekin\nolet tulee jakamaan kanssasi rikkauksiasi, joita te talonpojat niin\nrakastatte, vaan halusit, koska eivät rahasi voineet kohottaa sinua\nvertaisiasi korkeammalle, saada pöytäsi päähän jonkun, jota työmiehesi\nvoivat sanoa hänen ansiokseen ja jonka avulla voit päästä jokaiseen\ntasangolla olevaan aateliskartanoon vieraaksi kuin olisit niiden\nomistajain vertainen. Millaisin vehkeilyin, petoksin ja pakotuksin\nkiedoit heikon isäni pauloihisi, en luultavasti saa milloinkaan tietää\nenkä siitä suuresti välitäkään. Olen kyllä nuori, mutta en ole sokea,\nja tämä asia selveni minulle heti ensimmäisenä päivänä, jolloin saavuit\nisäni taloon kuin riemuitseva voittaja ja kumarruit suutelemaan\nkättäni. Minun ei tarvinnut sitä ollenkaan epäillä nähdessäni sinut,\norjan pojanpojan, istuvan äitini pöydässä, että sinä, Keményn András,\nolet ostanut minut kullallasi. Maksoit niin ja niin monta floriinia,\nniin ja niin monta mitallista vehnää ja viiniä saadaksesi sanoa minua\nvaimoksesi, kerskailla toveriesi joukossa ravintolassa ja pöyhkeillä\nnoiden tyttötuttaviesi nähden, joita ennen kosiskelit ja tanssitit,\nsaadaksesi nähdä minut taloutesi hoitajana, käskeä ja lyödä minua,\nkuten muutkin talonpojat vaimojaan. Minä, jalosukuinen tyttö, olen\nnyt vaimosi! Olet ostanut minut samoin kuin ostat karjaa ja lampaita\ntasangon kauppiailta. Niin, kauppa on päätetty, ja niistä polveutuva\ntytär, jotka kerran omistivat koko sukusi, on orjasi. Ole nyt\ntyytyväinen, Keményn András! Pakota hänet tottelemaan, jos haluat,\nmutta älä kysy, vihaako hän sinua».\n\nIlonkan puhe oli kiihtynyt vähitellen yhä nopeammaksi, ja jokainen\nhänen lausumansa loukkaus näytti sattuvan Andráksen kasvoihin kuin\nkerran tuo hänen isänsä lyöntikin, jota ei vielä oltu kostettu. Ilonka\noli aivan tyyni ja hillitty nyt, ja vaikka hänen äänensä ei ollutkaan\njuuri kuiskausta kovempi, oli se kumminkin selvä eikä se vapissut\nollenkaan.\n\nAndrás oli sallinut hänen puhua koettamatta ollenkaan keskeyttää häntä.\nEhkäpä hänellä ei ollut voimiakaan sellaiseen. Hänen verensä kiersi\nhänen suonissaan kuin tuli ja hänen ohimonsa sykkivät niin, että ne\nolivat melkein haljeta, mutta kumminkin hän kuunteli kuin haluten\nkärsiä tämän kidutuksen kerta kaikkiaan ja tahtoen tietää, millainen\nsuunnaton viha piili tuon nuoren tytön sydämessä ja millaisen määrän\ntuskaa hänen oma murtunut sydämensä voi kestää.\n\nMillainen houkka hän oli ollutkaan luullessaan Ilonkaa lapseksi, joka\nujosteli ja pelkäsi hänelle nyt koittavaa uutta elämää! Millainen\nhullu hän oli ollutkaan ihaillessaan häntä vaitiollen ja osoittaessaan\nsääliä ja kärsivällisyyttä! Hän ei voinut nähdä vaimoaan, mutta hän voi\ntuntea, miten tämä värisi tukahdetuista naisellisuuden herättämistä\nintohimoista, katkerasta vihasta ja kuolettavasta kostosta. Hän voi\ntuntea, miten llonkan hennot käsivarret tempoivat hänen puristuksessaan\nja miten hänen poskensa kuumeni llonkan lämpimästä ja läähättävästä\nhengityksestä, kun hän syyti vääryyttä kärsineen naisen, ei tytön,\nsydämen katkeruuden aiheuttamia loukkaavia ja halveksivia sanoja\nhänelle vasten kasvoja. Ah, jos hän voi olla noin intohimoisen\nvihainen, oli hän sitäkin kauniimpi nainen ja enemmän ihailua\nansaitseva kuin kukaan muu. Vaikka hänen tunteensa olivatkin noin\nvoimakkaat, halusi András voittaa ne, ja vaikka Ilonka vihasikin häntä\nnyt, tahtoi András muuttaa hänen vihansa rakkaudeksi. Koska hän oli\nkylmin ja tunteettomin sanoin halveksivasti ja uhmaavasti polkenut\nja murskannut miehensä suuren rakkauden, ja ellei hän taipunut hänen\nsyvään intohimoonsa eikä hyväksynyt miehensä kunnioitusta, tahtoi\nAndrás taivuttaa hänet tottelemaan ja iloita tuosta ehkä helvetissä\nsyntyneestä ilosta kiduttaa häntä niinkuin Ilonkakin nyt kiusasi häntä\ntällaisin äärettömin kidutuksin.\n\nIsä Ambrosiuksen opetukset unhottuivat kokonaan, hänen pyrkimyksensä\nkorkeampaa päämaalia kohti, luennot rakkaudesta ja säälistä, suuren\nsydämen puhtaudesta ja jalojen tekojen täyttämisestä haihtuivat\nolemattomiin. Ilonka oli puhunut totta sanoessaan häntä orjista\npolveutuvaksi talonpojaksi, jonka intohimoja vuosikausia kestäneet\nopinnot olivat pitäneet kurissa, mutta jotka kumminkin olivat vielä\nolemassa, vaikkakin alistettuina tuon ainoan naisen vaikutusvallan\nalaisiksi, jota hän oli kunnioittanut sulkeutuneen luonteensa koko\nvoimalla. Ilonka oli loukannut ja ivannut häntä, ja vastannut inholla\nhänen rakkauteensa, joka nyt makasi rampana ja piestynä llonkan vihan\nja hänen omien toivojensa raunioilla.\n\nAndrás olisi halunnut lyödä häntä, kuten tasankojen paimenet pieksävät\nvaimojaan silloin kun he eivät tottele tahi kun he tekevät heidät\nmustasukkaisiksi sulasta rakkaudesta senvuoksi, ettei tuota rakkautta\nvoida valvoa. András voi nähdä vaimonsa valkoisten hartioiden piirteet\nkuunvalossa, ja kaikki tuo, mikä kerran oli ollut alhaista hänen\nluonteessaan ja minkä isä Ambrosiuksen opetukset ja hänen oma lempeä\nsydämensä olivat pitäneet aisoissa, kohosi jälleen voimakkaasti ja\nintohimoisesti pinnalle.\n\n»Ilonka», sanoi hän kietoen jälleen nopeasti vapisevat käsivartensa\nhänen ympärilleen, »Jumala tietää, että olen kunnioittanut sinua\nniinkuin ainoastaan hyvät katoliset kunnioittavat Herraansa, joka\nei unhota, että olen palvellut jokaista maan paikkaa ja jokaista\nruohonkortta, joille jalkasi joskus ovat astuneet. Tätä et nähtävästi\nhalua uskoa. Korvaukseksi tästä rakkaudesta, jonka olin valmis\nlaskemaan jalkojesi juureen nöyrästi, olet kohdellut minua pahemmin\nkuin lyönneillä. Olet omin käsin särkenyt tuon kauniin unelman,\njoka minulla oli kauniista ja suloisesta tytöstä, hennosta ja\ntunteellisesta, joka tahtoi turvautua syliini ja sallia minun poistaa\nkaikki surut ja murheet tieltään, palkitakseen sitten vaivani selvin\nrakkauden hymyin. Tuo kaunis näkyharha on nyt haihtunut, mutta sen\nsijaan olet näyttänyt minulle elävän todellisuuden, erinomaisen\nkauniin, intohimoisen ja kuolettavalle vihalle alttiin naisen, jonka\npuheet viittaavat rakkauteen, joka synnyttyään on voittamisen arvoinen.\nTuota todellisuutta en voi kunnioittaa, sillä se eroaa suuresti\nkaikista pyhimysten ja pyhän neitsyen kuvista, mutta ehkä se on enemmän\noman luonteeni kaltainen, tuon alhaiseksi, ahneeksi ja raa'aksi\ntuntemasi talonpojan, tuon orjan pojanpojan mukainen. Tuo todellisuus,\nkaunis vaimoni, on nyt omani, voin pakottaa sinut tottelemaan, olet\nsylissäni ja vaikka rakkauteni onkin muuttunut, on se yhtä voimakas ja\ntulinen kuin ennenkin.»\n\nMutta kuta enemmän András menetti malttinsa, sitä enemmän Ilonka\ntyyntyi. Hän ei ponnistellut ollenkaan vapautuakaseen. Hän lepäsi\nmiehensä sylissä halutonna ja alistuvaisesti kääntäen vain syrjään\npäänsä, ettei hän voisi nähdä Andrásta.\n\n»Olen velvollinen tottelemaan sinua, olen myöntänyt sen. Sinun ei\ntarvitse olla ollenkaan huolissasi. Lupaukseni täyttäminen on oleva\nyhtä ehdotonta kuin halveksimisenikin».\n\n»Ja kuin rakkautesi sitten kuin sen olen voittanut», sanoi András\nylpeästi...\n\nJos Ilonka pelkäsi, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Hän odotti\nhetkisen, ennenkuin hän suuntasi viimeisen kuolettavan iskunsa.\n\n»Rakkauttani», sanoi hän hitaasti, »et sinä, Keményn András, vaikka\nolisitkin erilainen kuin olet, voi voittaa, sillä rakastan erästä\ntoista».\n\nOliko tuo sydäntä särkevä ääni nyyhkytys vaiko huuto, sillä niin\nliikuttava se oli, että tuulikin tuntui pysähtyvän kuuntelemaan\nsäälistä?\n\n»Nainen», kuiskasi András käheästi, »armahtakoon Jumala sieluasi, sillä\nolet mennyt liian pitkälle».\n\nHänen tuskansa muuttui hulluudeksi ja hänen ympärillään vallitseva\npimeys muuttui nopeasti tummanpunaiseksi sumuksi, joka näytti aivan\nvereltä. Haavoittunut peto rupesi lopultakin pitämään puoliaan. Hurjin\nraivoin heitti hän tuon valkoisiin puetun olennon jalkoihinsa samalla\nkun hän toisella kädellään veti vyöstään suuren kääntöpääveitsensä; ja\nkuunvalossa kimalteli tuo paljastettu sininen ja kylmä teräs, kun hän\nojensi sen tytön päätä kohti.\n\n»András, pyhän neitsyen nimessä, miksi olet tarttunut veitseesi»?\n\nOvesta tunkeutui valovirta huoneeseen. Etelka oli kuullut tuon kauhean\nhuudon keittiöön asti ja seisoi nyt oviaukossa lamppu kädessään katsoen\ntuota peloittavaa kohtausta kalpein kasvoin.\n\nSyntyi muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta,\nkestävä vaitiolo. Sitten vaipui Andráksen käsi hitaasti ja veitsi\nputosi kumeasti kilahtaen lattialle. Hän seisoi kumartunein päin\nkatsoen jaloissaan viruvaan hentoon olentoon. Yli-inhimillisin\nponnistuksin koetti hän tyynnyttää raivoavia tunteitaaan. Ilonka\nei liikahtanutkaan, vaan oli puoleksi makaavassa ja puoleksi\npolvistuneessa asennossa hänen edessään pystyssä päin ja katsoen\nuhmaavasti kylmin ja metallinsinisin silmin Andrásta suoraan kasvoihin.\n\n»Ilonka», sanoi András vihdoin hyvin hitaasti värisevin ja kähein\näänin, »viime tunnin kuluessa pimeni järkeni asteettain ja juuri äsken\nmenetin viimeisenkin kipinän siitä. Pimeys ja kuunvalo, en tiedä\nkumpiko, auttoivat sen haihtumista. Mutta äitini ääni palautti sen\nnopeasti entiselleen, ja nyt seison tässä sinun edessäsi häveten ja\nvielä enemmän nöyryytettynä omissa silmissäni. Aseta lamppu pöydälle,\näiti rakas», sanoi hän kääntyen Etelkan puoleen, »ja auta tämä neito\njohonkin tuoliin istumaan. Hän on sairas ja minä olen peloittanut\nhäntä, mutta kun hän saa olla kanssasi kahden, tointuu hän kyllä pian.\nMinun on kiiruhdettava Zárdaan tärkeitten liikeasioiden vuoksi, ja\nCsillag on valmis viemään minut sinne vielä tänään. En tiedä milloin\npalaan, mutta tämä neito saa kumminkin olla vieraanani niin kauan kuin\nhän on halukas palaamaan kotiinsa. Tiedän sinun valmistaneen hyvän\nillallisen ja toivon teidän syövän sen rauhassa, sillä kuten tiedät,\non Csillag varmajalkainen ja minä saavun Zárdaan, ennenkuin yölinnut\nalkavat kirkua».\n\nAndrás nosti raskaan viittansa lattialta ja kiinnitti sen hartioilleen.\n\nIlonka oli vaipunut muutamaan tuoliin ja hänen silmänsä seurasivat\nmiehensä pitkää ja maalauksellista vartaloa, kun András hyvin tyynesti\nseisahtui hetkiseksi antamaan äidilleen ohjeita seuraavien päivien\nkuluessa tehtäviin töihin. Lopetettuaan määräyksensä tuli hän aivan\nIlonkan viereen.\n\n»Äitini kuullen haluan sanoa sinulle, Ilonka, että milloin ikinä vain\nhaluat, olet vapaa palaamaan vanhempiesi luokse, jotka ovat niin hyvin\nopettaneet sinulle rehellisyyttä, kunniantuntoa ja tottelevaisuutta.\nJa koska hän hamasta lapsuudestani on tiennyt jokaisen ajatukseni ja\nkuullut kaikki rukoukseni, haluan, että hän saa myös kuulla tämän\nvalani. Kuten tänään vannoin alttarin edustalla, vannon nytkin vakavan\nvalan kuin kristitty ristillä riippuvan Jeesuksen nimessä ja kuten\nihminen sen nimessä, joka on hänelle rakkainta maailmassa, kuten\nminulle on ollut rakkaus tuohon tyttömäiseen, nuoreen ja enkelimäiseen\nolentoon, jota olen kunnioittanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa,\nmutta joka nyt on haihtunut ikuisiksi ajoiksi mielestäni. Tämän\nkuolleen rakkauteni muiston nimessä vannon nyt sinulle, etten\nmilloinkaan sinun elämäsi aikana enää loukkaa korviasi puhumalla\ntuosta rakkaudesta, ja lupaan, etten ikinä sanoin enkä teoin muistuta\nsinua, että alhaissyntyinen orjista polveutuva talonpoika on herrasi\nja miehesi! Saat asua kattoni alla tahi muuttaa vanhempiesi luokse,\nkuten vain haluat. Olet yhtä vapaa kuin ennen tuota kohtausta, jolloin\nhävitön talonpoika uskalsi pyytää sinua vaimokseen».\n\nEnnenkuin hänen värisevän äänensä viimeinen kaiku oli lakannut\nkuulumasta ja ennenkuin Ilonka sai tarpeeksi rohkeutta katsoa tuohon\npitkään olentoon, joka kaunopuheisuudessaan tuntui niin jalolta ja\narvokkaalta, oli hän poistunut ja laukkaavan Csillagin kavioiden kapse\neteni pustalle päin.\n\nSilloin Ilonka kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kovasti, että hänen\nsydämensä oli murtua.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nXXVIII\n\nRAKKAUDEN SURUA.\n\n\n»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin\nmielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?\n\n»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin\nnähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi,\nolisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».\n\n»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut\nminulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti,\nettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».\n\nAndrás heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä\npoistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.\n\nOli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko\npaistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle.\nEi ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka\nkimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet.\nZárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut\nkirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen\nhyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää,\nja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja\ntuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun\nhän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa\ntoisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle.\nPaukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan\npunaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen\nmustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin\nnahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen\nrinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä\nilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja\nleveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.\n\nTuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut\nhäneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli\nyhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi\npystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta.\nSuu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt\npari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan\ntukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita\nkarvoja.\n\n»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut\nsinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius\nkoettelevasti.\n\n»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen\nsaanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme\ntottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen,\npäästessäni jälleen kotiin».\n\n»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla\npuheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on\nnäin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja\ntytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».\n\nAndrás pudisti hymyillen päätään.\n\n»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään\npuhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa\nminut sydämestään tervetulleeksi».\n\n»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan\ntalon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella\noikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen,\nmitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».\n\n»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András\nkiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei\nainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».\n\n»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin\nte täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton\ntapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo\nvanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin\nhänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen\nkasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita\nhän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».\n\n»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää\nmilloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti\npainoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä\nkoronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä\notaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään\nsynti».\n\n»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius\nmiettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun\nhän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi:\n'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden\nlaita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa\nosakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi\nhuojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».\n\n»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle\nelämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».\n\n»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin\nhänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti:\n'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».\n\n»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla\nlinnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa\nrahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun\nomaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut.\nOlen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa\nRosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen\nkuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen\nkuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa\nkunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte,\noli täälläkin paljon tekemistä».\n\n»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä,\njoka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi\nja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat\naivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia\nkohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».\n\nIsä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution,\nlumipeitteisen seudun yli.\n\n»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta\nvähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin,\nja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin\nsääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».\n\n»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti.\n»Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen\njälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».\n\n»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti\nkoleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta\npieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen\nmonta tyhjää paikkaa kirkossa».\n\n»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen\niloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen\nMargit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka\nnähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai\njo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä\npuolella olevissa kylissä».\n\n»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi\nisä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla\nmustasukkainen Zárdalle».\n\n»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon\nnäyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan\nole ollut mitään ilon aikaa».\n\n»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja\nauttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä\nkäsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta,\nja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen\nantaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet\nonnellisempi kotonasi».\n\n»Onnellisempiko?»\n\nNähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan\ntietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen\nkaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat\nmuuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa\njotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti\nnuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa\nainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta\nja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi\nkoskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.\n\n»Luulen äitisi kaipaavan sinua suuresti, András», sanoi hän vihdoin.\n\n»Niin, kyllä tiedän», vastasi talonpoika. »Olemme kaikki itsekkäitä\nsurussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta\nollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi\nraivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä\ntänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs,\nsillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen\nluokseen pian, ehkä jo huomenna».\n\n»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta\ntuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut\nolla aivan yksinkään...»\n\nPappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli\nuurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään\ntuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan\naviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein\nharmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.\n\n»_Hän_ oli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».\n\n»Tiedän sen, isä. Kyllä kai Jumala korvaa hänen vaivansa».\n\n»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei\nkukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa\norpoja ja tyynnyttää leskiä».\n\n»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen\nrakkauden».\n\n»Kaikki ihmiset siunaavat häntä ja rukoilevat hänen puolestaan».\n\n»Olemme kaikki esirukousten tarpeessa, isä».\n\n»Kaikki rukoilevat hänen — onnensa puolesta».\n\n»Luullakseni suo Jumala sen piankin hänelle», sanoi András tyynesti.\n\nIsä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt\nAndráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan,\nkuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin\nkasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies\nkokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.\n\nOli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren\nystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon\nainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle\nvapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi\nkantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut,\nettä siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti,\nettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon\nsuuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut\nmilloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan\nkuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki\nmuut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.\n\nMiehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän\njalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän\ntakanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän\nedessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota\nja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien\npuiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen.\nTaivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana\netäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän,\nkirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät\npaljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät\nseinät.\n\n»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on\njotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri\nkun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan...»\n\n»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää\nsiltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti,\n»koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».\n\n»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani.\nTein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön\nraukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».\n\n»Ei ole vielä myöhäistä, isä. Teidän risteykseen on vielä pitkälti.»\n\n»Haluan puhua sinulle tuosta koulusta, András»!\n\nTalonpoika synkistyi.\n\n»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi\nisä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän\ntäällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön\nvelvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta\nsuurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet\nollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen,\nhauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet\nsanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä\ntulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja\nkirjoittaa».\n\n»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi,\n»ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen\nkieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut\nsuuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean\ntulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle\nja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen\ntoteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi\nikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa\nja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto\nja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden\nkaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla\nlaitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan\nriistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja\nvertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin\nsanomattoman mitätön».\n\n»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon\nja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus,\nkatsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut\naivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä\nja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta\nnopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi\nnuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen\nmaahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka\nkantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa,\nhuomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka\nvetivät ne takaisin maahan».\n\n»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat\nsaavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin\nnähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin\nkenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista,\njossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin\nhänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin\nmyöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja\njonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla\nmaakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet,\njotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet\nvoidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin\nliian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se\nkumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen\naiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen\ntyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden\naiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin\nkarkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota\nja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja\nsivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne\ntäytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin\ntodellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi\ntalonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan\nja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen\nkuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle\nmonien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka\nihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana,\njossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta\nhakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin\nsen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn,\nettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella.\nMutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni\nnopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki\nminulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö\nkarkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja\npellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen\nkatkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän\nminut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin.\nAh, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut\nkatsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle\nsaavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä,\non sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa\ntyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta\nen voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa\ntempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja\nnäytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset\nvoi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän\nkorkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta\nhuolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää\nponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»\n\nHänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen\nkokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi\nhänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle\nsurujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli\nmeneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun\nlieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen\nihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon\nitsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti\ntuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän\nei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin\nkätensä pelokkaasti tämän olalle.\n\nHe olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli\npysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja\nhänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken.\nTuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti.\nYstävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.\n\nIsä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin,\njoissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.\n\n»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että\nmielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?\n\nAndráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja\nhänen katseensa synkistyi huomattavasti.\n\n»Ei minulla ole mitään kertomista», sanoi hän kartellen.\n\nIsä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja\nhääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.\n\n»Ettekö halua sanoa minulle jäähyväisiäkään, isä»?\n\nPappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen\nhäneen moittivasti.\n\n»András, et näytä enää välittävän vanhasta ystävästäsi».\n\n»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on\npyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton\nvalhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen\nsellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne\nvarten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti\nroudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä\nteidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette.\nHyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».\n\n»Jumala siunatkoon sinua, András! Minä...»\n\n»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän\nmuista minua. Hyvästi»!\n\nVanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui\nlähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen\nDandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan\nteiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä\nhänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren\nnenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli\nkohonnut hänen kurkkuunsa.\n\n\n\n\nXXIX\n\n»KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI»!\n\n\nBideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret\nkeittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia,\nkokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita\noli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä\nriennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja\nvihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja\nkuunneltaisiin mustalaisten soittoa.\n\nKreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa\noloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli\nsattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat\nviimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon\npiti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli\nkuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon\nosoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin\nmaakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän\nmääräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista,\nviinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi\nhän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos\nsen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen\ntulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä\nsilloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun\nhän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari\nvuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä\ntuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän\nenää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän\nkäyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo\nmonet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten\nvuosien kuluessa.\n\nOsana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi\nniin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän\ntuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon\nkauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että\nhänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli\nollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen\nelämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä\nviehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään,\nmutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan\nyhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon\ntalonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.\n\nKun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan\nentisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja\nkatumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn\nlapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan\nkauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä\nkertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.\n\nMutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja\nsairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan\nlyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen\nvastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle\npaikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä\nhuoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä\nhommiaan.\n\nKreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti\nkokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli\nomistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa\najalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa\nhäneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut\nkoettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen\nja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä\nharmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa\ntuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti\n»äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti\nsyntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää,\nmutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli\nasunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin\ntyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon,\nettä hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka\noli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.\n\nMitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär\nvaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä\npäivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän\nkirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli\nniinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan\nvaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen\nhänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se\nkaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan\ntiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä\nhänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan\nkysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa\nylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin,\nettä isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli\nkuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän\nmainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua\nmiehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti.\nHän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran\nraivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää\nja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma\nkohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan\njäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta.\nIlonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei\nsitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä\nolihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.\n\nIlonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut\nkäsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli\nZárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär\ntoivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan\nmieheenkin nähden.\n\nKylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä\nAmbrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut\nhyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista\ntämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden\nkorvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä\nalituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin\nsivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa\ntaloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.\n\nVihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti\nonnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei\nmilloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt\nviimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen\nodottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä\noltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta\ntänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet\nperinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn\npaljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin\nennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa,\njolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n\nIlonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä\nerääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi\nkumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit,\npaistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin\nvaatimukset.\n\nKreivillä oli nykyään aina runsaasti rahaa, ja tämän vuoden sato oli\nollut niin runsas, että se oli täydellisesti korvannut viimevuotisen\ntulvan aiheuttamat vahingot.\n\nKeményn András näytti todellakin ymmärtävän, miten maatilaa oli\nhoidettava. Ja sehän olikin luonnollista, sillä kaikki talonpojat\nymmärsivät aina, miten vehnää ja turnipseja oli kasvatettava. András\nhoiti kaiken eikä kreivin tarvinnut muuta kuin iloita saavutuksista ja\nvuosituloistaan, joita hän ei enää jaksanut kokonaan tuhlatakaan.\n\n»Tuntuu aivan siltä, kuin entiset ajat olisivat palanneet\njälleen», sanoi kreivitär Irma miehelleen, joka istui tupakoimassa\ntyöhuoneessaan. »Muistatko, Gyuri, että me pari vuotta sitten istuimme\njuuri näin keskustelemassa syntymäpäiväni vietosta? Kuka olisi\nsilloin voinut aavistaakaan kaikkia sen jälkeen osallemme sattuneita\nonnettomuuksia»?\n\nBideskuty’n Gyuria vaivasi leini niin, ettei hän voinut laskea\njalkaansa maahan, ja hän oli senvuoksi äreällä ja kärtyisellä tuulella.\nTupakoidessaan murahti hän jotakin vihaisesti vastaukseksi.\n\n»Sinun on nyt myönnettävä, uskallan sen sanoa», lisäsi kreivitär,\n»minun olleen aivan oikeassa varoittaessani sinua noista pirullisista\nlaitoksista. Ja muutkin varoittivat sinua, Gyuri. Huomaat kai nyt,\nmiten väärässä olit».\n\nBideskuty ei vastannut mitään, sillä hänen kärsivällisyytensä oli\nloppumaton. Sitäpaitsi oli häntä moitittu ja syytetty niin usein, ettei\nhän välittänyt sellaisista puheista enää ollenkaan. Hän tupruutteli\npiipustaan suuria savupilviä, murahtaen silloin tällöin tuskasta ja\nkiroillen aina tämän tästä partaansa. Sitten kuin hänen vaimonsa\nlopetti, sanoi hän tyynesti:\n\n»Olen varma, etteivät kaikki ruokalistasi ole vielä valmiit. Ja puoli\ntuntia sitten sanoit meneväsi leikkaamaan kukkia pöytäkoristeiksi».\n\n»Haluat siis karkoittaa minut pois. Odotatko ketään»?\n\n»Odotan».\n\n»Ketä sitten»?\n\n»Erästä liiketuttavaani».\n\n»Liiketuttavaako, Gyuri?» kysyi kreivitär epäilevästi.\n\n»Et suinkaan ketään juutalaista koronkiskuria»?\n\n»En, en! Mitä taivaan nimessä se sinua liikuttaa, ketä minä odotan»?\n\n»En ymmärrä tuota sanaa 'liikeasiat'. Vävysihän hoitaa nuo asiat\ntavallisesti. Sanoit, ettet odota ketään juutalaista. Kunhan vain\net...?»\n\n»Odotan juuri häntä! Minulla on luullakseni oikeus käskeä talooni kenen\nikinä vain haluan!»\n\n»Aiotko todellakin sanoa, että olet kutsunut tuon miehen tänne»?\n\n»Ja miksi en olisi»?\n\n»Mutta Ilonkahan on täällä»!\n\n»Ei suinkaan hän syö tyttöä».\n\n»Gyuri, sinun on ajateltava hieman tyttäresi tunteita. Ilonka ei saa\nnähdä tuota miestä täällä».\n\n»Joutavia! András on hänen miehensä, eikö olekin? Kuvitteletko heidän\naina elävän erillään, kuten tähän asti? Ja jos sellainen osoittautuu\nmahdolliseksi, voin vain sanoa, että Ilonkan on täytynyt kiusata häntä\näärettömästi, kuten sinäkin minua. Koska hänellä ei ollut leiniä, pääsi\nhän pakoon».\n\n»Gyuri, en voi uskoa, että tuo sivistymätön talonpoika on lumonnut\nsinutkin, kuten hän on lumonnut tuon tyhmän vanhan papin. Puhut\nkiusaamisesta. Elämäni on yhtä vaikeaa kuin marttyyrien kuullessani\nkaikkien ylistävän häntä. Sanon häntä kauheaksi raakalaiseksi hänen\nkäytöksensä vuoksi tytärtäsi kohtaan. Ilonka on liian hellä ja itseensä\nsulkeutunut kertoakseen sinulle kaikkia, mitä hän miehensä puolelta on\nsaanut kestää, mutta varmasti ei hän olisi poistunut miehensä luota\nniin pian, ellei mies olisi käyttäytynyt vielä sivistymättömämmin kuin\nolin hänestä luullutkaan».\n\n»Teillä naisilla ei ole ollenkaan kunniantuntoa», jyrisi Bideskuty.\n»Puhut tuosta miehestä kuin jostakin raakalaisesta ja pedosta,\nja kumminkin olet valmis ottamaan häneltä vastaan kaikki hänen\njalomieliset lahjansa. Hän pelasti koko tämän talon, jossa elämme,\ntuon verenimijän, Rosensteinin, kynsistä, ja lahjoitti Ilonkalle\nkoko maatilan, joka kokonaisuudessaan on kai maksanut hänelle\nsatojatuhansia. Tyynesti toimittaa hän kaikki puolestamme, että\nIlonka voisi elää niin ylellisesti, ettei hänen eikä meidän\nylpeytemme joutuisi kärsimään. Ja sinä puhut hänen häpeällisestä\nkäyttäytymisestään tytärtämme kohtaan. Mitä sinä sitten sanot Ilonkan\nkäytöksestä»?\n\n»Gyuri, sinun on muistettava, ettei lapsi raukka ollenkaan tiedäkään\nkotimme luovuttamisesta hänelle. Hän ei tiedä mitään sinun ja tuon\nmiehen välisistä raha-asioista».\n\n»Minun syytäni ei ole ollenkaan noiden inhoittavien salaisuuksien\nkeksiminen. Ilonka oli kylliksi vanha saadakseen tietää kaiken. Pelimme\nmiestä kohtaan ei ollut rehellinen. Koetit parhaasi mukaan häväistä\nhäntä lapsesi kuullen luovuttaen Ilonkan kumminkin hänelle ja sallien\nhänen yksinään taistella taistelunsa Ilonkan voittamiseksi. Sellainen\nei ollut rehellistä peliä».\n\n»Gyuri, et tiedä enää, mitä puhut. Jos olisin kertonut Ilonkalle\nsinun ja Keményn välisistä asioista, olisit joutunut hyvin omituiseen\nvaloon lapsesi silmissä. Olisitko voinut sitten vaatia Ilonkaa\nkunnioittamaan isäänsä ja äitiään? Silloin olisi hän menettänyt kaiken\nmyötämielisyytensä meitä kohtaan».\n\n»Mielestäni olisi se paljon suotavampaa, että hän kunnioittaisi meitä\nhieman vähemmän ja miestään enemmän. Murrun melkein tuon kiitollisuuden\ntaakan alle, jonka Ilonka ja kaikki me muutkin olemme velkaa tuolle\nmiehelle».\n\n»Gyuri, puheestasi päättäen olet omaksunut lukiessasi noita\nulkomaalaisia kirjoja yhä enemmän noita uusia aatteita, jotka jo kerran\nveivät sinut vararikkoon».\n\n»Älä koske niihin kieliin, Irma, tahi...»\n\n»Hsh, malttisi menettäminen ei hyödytä mitään, Gyuri, sillä tehtyä\nei saada enää tekemättömäksi. Meidän on koetettava tehdä Ilonka niin\nonnelliseksi kuin suinkin, että hän voi unhottaa menneisyyden. Hän on\nvielä niin nuori ja András on luullakseni jo miehuutensa parhaassa\niässä. On hyvin mahdollista, että Ilonkasta tulee leski, ennenkuin hän\nennättää täyttää kolmeakymmentäkään. Silloin tulee hänestä niin rikas,\nettä hän voi mennä naimisiin kenen kanssa hän vain haluaa, ja varmasti\non hän ensimmäinen kiittämään meitä tavasta, jolla olemme suunnitelleet\nhänen elämänsä. Sillä aikaa on minun koetettava pitää häntä poissa\ntalon tästä osasta. Tänään...»\n\nOvi aukeni hiljaa ja Ilonka tuli huoneeseen hymyillen niin iloisesti,\nettä hän oli melkein entisen näköinen. Kreivitär katsahti häneen\nepäluuloisesti, mutta tyttö näytti aivan tietämättömältä ja\niloisemmalta kuin moniin kuukausiin.\n\n»No niin, minun on mentävä katsomaan kukkakoristuksiani», sanoi\nkreivitär välinpitämättömästi. »Mielestäni, voisit sinä, Ilonka, tulla\nminua auttamaan. Saat koota minulle suuren korillisen noita kauniita\nkukkia lavojen takaa. Palvelijattaret eivät osaa niitä katkoa, vaan\nrepivät kukat juurineen maasta. Tarvitsen niitä melko paljon. Saat\nPannalta korin, ja kun olet täyttänyt sen, tule luokseni leipomatupaan,\njossa sitten järjestän ne».\n\n»Tulen aivan heti, äiti. Mutta», lisäsi hän viehättävästi hymyillen,\n»enkö saa puhella hieman isäni kanssa ensin»?\n\n»Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä vain. Tarvitsen noita kukkia, ja\nisäsi odottaa erästä liiketuttavaansa luokseen».\n\n»Tulen luoksesi, äiti, viiden minuutin kuluttua».\n\nPoistuminen tuntui kreivitär Irmasta hyvin vastenmieliseltä. Hän ei\nhalunnut milloinkaan jättää tytärtään isän huostaan. Katsahdettuaan\nvaroittavasti mieheensä poistui hän kumminkin.\n\nIlonka odotti, kunnes äidin askelten ääni lakkasi kuulumasta\nkäytävästä. Sitten hän kääntyi isäänsä päin ja sanoi tyynesti:\n\n»Isä, etkö halua kertoa minulle, mikä tuo 'kiitollisuuden taakka' on,\njonka minä ja me muut kaikki olemme velkaa miehelleni»?\n\n»Ilonka, olet kuunnellut»!\n\n»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause\nkantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla\nlisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot\nminulle, etkö kerrokin»?\n\n»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et\nvarmaankaan kuullut oikein»?\n\n»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa,\netten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta\non jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen\nkokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin.\nLuullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden\nvelassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».\n\n»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi\nasiat», sanoi Bideskuty.\n\n»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään.\nOn aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio\npoistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».\n\n»Siinä ei ole mitään kerrottavaa».\n\n»Millaisessa kiitollisuudenvelassa olen minä miehelleni»?\n\n»Ymmärsit sanani aivan väärin», väitti Bideskuty itsepäisesti.\n\n»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain\nvoin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».\n\n»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka\nkoskevat vain minua ja äitiäsi?»\n\n»Kuinka paljon rahaa antoi Keményn András sinulle saadakseen mennä\nnaimisiin kanssani»?\n\n»Ilonka, olet menettänyt järkesi», sanoi Bideskuty vihaisesti.\n\n»Enkä ole! Et halua kertoa minulle totuutta ja senvuoksi on minun pakko\ntehdä johtopäätöksiä. Jos kieltäydyt kertomasta minulle kaikkea, on\nminun mahdotonta oleskella kattosi alla enää tuntiakaan, ja...» lisäsi\nhän änkyttäen, »koska ei tietysti mieheni huoli minua luokseen, on\nminun mentävä johonkin muualle».\n\n»Kuuntele nyt, Ilonka. Teissä naisissa ei ole hituistakaan\njohdonmukaisuutta. Et ole mielestäsi enää mikään lapsi, ja niin\nollen kai ymmärrät, että tulipalo toisena ja tulva toisena vuonna\nvoivat köyhdyttää rikkaankin maanviljelijän. Sen lisäksi uhkasi ja\npetti minua muudan verenimijä, koronkiskuri, kunnes kaikki maani\njoutuivat vieraisiin käsiin. Miehesi on lainannut minulle paljon\nrahaa maitani vastaan ottamalla niistä vain kohtuullisen koron. Tuo\nRosenstein roisto, jonka kuulemma piru vihdoinkin on korjannut, pakotti\nminut allekirjoittamaan muutamia papereita, joiden perusteella hän\nsitten pakotti minut maksamaan suunnattomia korkoja. Maksoin niitä\nvuosikausia tietämättä ollenkaan, että ne menivät juutalaisen taskuihin\nKeményn saamatta niistä penniäkään. Tuli ja vesi täydensivät tuon\nkoronkiskurin työn. Minusta tuli köyhä mies. Silloin ilmestyivät\njälleen nuo allekirjoittamani paperit näkyviin, joita en ollut\nlukenut läpikään, ja sain tietää niiden olevan antamiani velkakirjoja\nrahoista, joita en milloinkaan ollut saanutkaan. Rosenstein uhkasi\nminua kaikin mahdollisin keinoin, joita en nyt muistakaan. Hänellä\ntuntui olevan oikeus puolellaan, koska olin allekirjoittanut nuo\npaperit. Keményn András tuli silloin luokseni. Hän tukki juutalaisen\nsuun kullalla, lunasti nuo paperit minulle takaisin ja maksoi tämän\nrakennuksen kiinnityksen, josta Rosenstein uhkasi karkoittaa meidät\npois. Maa oli kumminkin jo hänen omaisuuttaan. Sinä, minä ja äitisi\nolisimme muuttuneet samanlaisiksi kerjäläisiksi kuin kaikki kodittomat\nmustalaiset. András kertoi rakastavansa sinua ja haluavansa mennä\nkanssasi naimisiin. Hän sanoi maiden siten joutuvan sinun ja lastesi\nomaisuudeksi. Mitä voinkaan tehdä? Puukko uhkasi kurkkuani — ja minä\nsuostuin».\n\nIlonka ei sanonut mitään. Hän tuijotti isäänsä kalpein kasvoin ja\ntoivottomin, hämmästynein ilmein.\n\n»Hän maksoi tämän talon kiinnityksen, otti maat haltuunsa ja rupesi\nhoitamaan niitä niinkuin hän ainoastaan kykenee hoitamaan maatiloja.\nHän omisti kaiken, mutta ei kukaan tiennyt sitä. Hän neuvotteli\nkanssani kaikesta ja toimi puolestani kuin jonkunlainen välittäjä.\nJoskus unohdankin kokonaan, etten ole näiden maiden omistaja, ja\nannan hänelle määräyksiä, jotka hän aina toimittaa perusteellisesti.\nHän kertoi minulle kerran olevansa vain sinun tilanhoitajasi. Tuolla\nmiehellä on enemmän sydäntä», lisäsi Bideskuty lyöden nyrkkinsä kovasti\npöytään, »kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä ja...»\n\n»Rakas isä», keskeytti Ilonka, »kerro minulle ainoastaan tosiseikat.\nÄlä muserra minua häpeällä enemmän kuin on tarpeellista».\n\n»Et ole milloinkaan kertonut äidillesi, miksi poistuit miehesi luota\neikä Andráskaan ole sanonut minulle mitään. Hääpäivänne jälkeisenä\npäivänä lähetti hän minulle erään paperin, jonka luin läpi hyvin\nhuolellisesti. Tuossa asiakirjassa lahjoittaa hän sinulle koko\nBideskuty’n tilan, pidättäen itselleen vain oikeuden valvoa sen\nhoitamista. Katsohan, hän ei oikein luota minuun», lisäsi Bideskuty\nhymyillen, »enkä ole hänen mielestään mikään kelvollinen tilanhoitaja.\nMutta hän itse on suurenmoinen, Ilonka!» huudahti hän innostuneesti.\n»Näet itse, miten ruhtinaallisessa kunnossa tämä talo nyt on. Minulla\non nyt aina runsaasti rahaa, ja käypää metallirahaa päällepäätteeksi,\npaljon viljaa myytäväksi, ja karjani lihoo ja lisäytyy, kuten kaikki\nmuukin. Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon nautoja eikä\nvasikoita, eikä niin suuria määriä vehnää eikä maissia myytävänä. Tuo\nmies tuntee jokaisen maajalan arvon. Hän huolehtii kaikesta. Minä\noleskelen vain täällä kotona, hyväksyn hänen toimenpiteensä ja korjaan\nrahat, kun hän on tehnyt hyvän kaupan puolestani... tarkoitan sinun\npuolestasi, Ilonka, sillä sinunhan tämä kaikki on. Oletko milloinkaan\nhalunnut jotakin, jota et ole saanut, sano oletko»?\n\n»Sitten eivät nuo rahat, joita jaoin köyhille koleeran raivoamisaikana,\ntulleetkaan sinulta, vaan häneltä»? kysyi Ilonka tyynesti.\n\n»Ei, ei oikeastaan häneltäkään, lapseni, sillä omaisuushan kuuluu\nsinulle».\n\n»Hänkö on lahjoittanut sen minulle»?\n\n»Niin, hänhän on miehesi».\n\n»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on\nmieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n\nkreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä\nkaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah,\nkuinka te voittekaan»?\n\n»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet\nnähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä.\nÄitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei\nollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä.\nTuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».\n\n»Unhottuvat pian! Ah, isä, sinä et tiedä etkä ymmärrä».\n\nIlonka nyyhkytti nyt kiihkeästi, ja kätki kasvonsa käsiinsä\ntoistaessaan:\n\n»Ah, millainen ääretön häpeä! Kuinka te voittekaan»?\n\n»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman\nhermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun\nte aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut\nkertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei\nollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten\nhuomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».\n\n»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen\naivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet\nkertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».\n\n»Et suinkaan aio kertoa äidille»? kysyi kreivi levottomasti.\n\n»En», vastasi Ilonka hymyillen kyyneliensä läpi isänsä levottomalle\nkasvojen ilmeelle. »En aio puhua asiasta hänelle sanaakaan, sillä\nmitäpä se hyödyttäisi. Menen hänen luokseen nyt katkomaan noita kukkia».\n\nSanottuaan sen kumartui hän suutelemaan isäänsä.\n\n»Ilonka, mielestäni on sinun koetettava sopia miehesi kanssa. Hän on\nniin erinomainen ihminen. Äitisi mielestä ei minun ole sotkeuduttava\nasiaan, mutta András tulee tänne pian ja...»\n\n»Nyt on minun mentävä äidin luo», keskeytti Ilonka tyynesti. »Hän\nodottaa varmaankin jo noita kukkia».\n\nJa ennenkuin Bideskuty ennätti sanoa sanaakaan, livahti Ilonka nopeasti\nhuoneesta.\n\nVanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä\ntuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli\nnäyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla\noli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä\nrehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei\nnoista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton\navioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa\ntaivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä\nviimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit\nolivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat\nolleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen\nvararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä\nkuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä\nkäyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen\nnoista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen\nrinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista\nja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että\nhän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin\ntaitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen\nkanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista\nhevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella\naina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta\nkaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan\ntalonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli\nvävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti\nkiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.\n\nNiin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle\nkiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti\nnäkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja\naateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen\nvävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään\naina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä\nluokseen jonakin päivänä.\n\nNytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta\nraskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen\njalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu\npitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin\nhuomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen\nkalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen\nsilmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti\nsormensa.\n\n»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä\nsinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan\nsiltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!\n\n\n\n\nXXX\n\nRAKKAUDEN HAUTA.\n\n\nLopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä\nhuumautunut että hyvin pahoillaan.\n\nTuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi\npahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä\nUnkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain\nkukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän\ntekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä,\njoka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei\nyhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo\nllonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista\nsotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka\nolivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle\nkilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.\n\nEnsimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa\nsanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan\ntuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko\nnäytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu\nsanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet\nheitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli\nopetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia,\nettä tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut\nihmiset.\n\nNiin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt\nvastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.\n\nVoi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten\nylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut\najatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista\nkerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!\n\nAh, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti\nkyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla\nkaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa\nkiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli\nkuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain\nhieman rakkautta palkakseen.\n\nVaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta,\ntuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt\nselittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia\nherjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen,\nkunnes, kunnes... Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan,\nja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen\nmieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli\nkylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut\nhänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka\ntalonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset\nja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.\n\nAh, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu\nelämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa\nlyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden\nvälisen riidan. Silloin... ah silloin... ei hänen olisi ollut pakko\ntäyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt\nlaiminlyödä.\n\nTalonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän\noli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt\npyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein\nkaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa\nlahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla\nanteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa\nja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana\niltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen\nyhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah\nei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan\nerästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan:\n»Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah\nei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin\nkarkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka\nomituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman\ntunteen, joka ei voinut olla muuta kuin _pelkoa_. Ilonka muisti hänen\njäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun\nhän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle\nkuolleesta rakkaudestaan.\n\nKuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen\nrakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen\nsydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei\nollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut\nhänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András\noli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen,\nettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina\npoppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen\nkaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti\nkylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä\nolisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.\n\nAh, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär,\njotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän\nrakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän\nvoi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan,\nkuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren\nvelan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.\n\nHän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja\npolttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli\nkylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille\nkatsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella\npienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.\nHän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän\nhänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä\nääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi\nitseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.\n\nSaavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä\nminne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon.\nIlonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän\naikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento\nja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.\n\nAndrás ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän\nolisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti,\nettä András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin\nhän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti\nlakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut.\nAndrás olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi\narasti:\n\n»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin\ntänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»\n\nAndrás pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein\nhajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.\n\n»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».\n\n»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei\nvanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt\nenkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon\nisä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet\npelasti. En...»\n\n»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette\nkiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla\nasioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on\nunhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt\nkaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut\nedullisimmaksi».\n\n»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin\nja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti\nosallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti\nsellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta\nkiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin.\nUskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme.\nAh, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni\naiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa,\nennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».\n\nPuhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta\nja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin\nAndrákseen kuin milloinkaan ennen.\n\n»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti,\n»että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset,\njotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset\nkuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen\ntaistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».\n\n»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla\nanteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut\nluoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin\nrehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä\nminun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut\nhaavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa\nystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan\ntänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille...»\n\nAndrás nosti nopeasti kätensä hänelle niin ominaisin käskevin liikkein.\n\n»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole\nolemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita\nte tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin\nviittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte,\nkiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni\npalveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän\nkeskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille\nmolemmille».\n\nHän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti\nkoettaakaan estää häntä.\n\nHän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää,\ntaloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen,\nvaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti\ntunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän\nkatosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista\npoppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla\nrauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.\n\nAh, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen\nvaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut\nhänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt\nkummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen\nselityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin\npaljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin,\nmillainen houkka hän oli ollutkaan!\n\nMitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden\nkuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana.\nHän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt\nhalveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken\nmurskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut\nloukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa\nolivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin\nsanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän\nkuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla\nhäntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä\nei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja\nsenvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin\nmilloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden\nvuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika,\nuskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja\nhalveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan\nkiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa,\nkuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan\nnöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä\nkasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota\nnäkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen\nhalveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta,\nnautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan\nkyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja\nkätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui.\nOllen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta\nheti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt\nkenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa\ntapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin\npian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia\nmaksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan\ntalonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut\nvoivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi\nhän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi\nmuuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka\nei ollut kestänyt päivääkään.\n\nIlonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi\nhaavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen\nunhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla\nhän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut\nAndráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli\nsallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin\nläheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä\nhuomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja\nilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä\npalveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt\nhalveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen\nkorviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita\nmuut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu\nrakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia\nvielä kerran.\n\nHän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten\npanneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen\nvuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin\nsilmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien,\nkutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta\nhuomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään\nriemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.\n\nBideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä\nuutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi,\nettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin\ninnostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti\nkokonaan sanansa hermostuttavista naisista.\n\n\n\n\nXXXI\n\nRAKKAUS RIEMUITSEE.\n\n\nBideskuty’ssä ei ollut milloinkaan ollut niin paljon vieraita,\nsillä ratsastustallikin oli muutettu suureksi makuuhuoneeksi. Nuo\nvanhat seinät eivät olleet ikinä olleet suurempien juhlallisuuksien\ntodistajina. Nauru, mustalaisten soitto, tanssi ja muut huvittelut\nkestivät aamusta iltaan. Viime vuonna oli tuo peloittava koleera\nkarkottanut kaikki vieraat Heven maakunnasta, mutta nyt ei noita huolia\nenää muistettukaan. Sato oli ollut niin runsas, että Bideskuty’n\nvieraanvaraisuuden tiedettiin tulevan kuninkaalliseksi. Jokainen\npaloi uteliaisuudesta saada nähdä tuon kauniin perijättären, jonka\nsalaperäinen avioliitto rikkaan talonpojan kanssa oli kummastuttanut\nkaikkia. Äidit, joilla oli täysikasvaneita poikia, halusivat tietää,\njoko paavillinen erivapautus oli hankittu ja oliko tuo rikas tyttö,\nvaimo tahi leski jo vapaa solmimaan sopivamman avioliiton. Sekä nuoret\nettä vanhat miehet olivat valmiit hakkailemaan häntä nyt, kun hän oli\nvapaa äitinsä holhouksesta. Tiedettiin yleisesti, ettei talonpoikainen\nmies saanut tulla näkyviinkään, eikä sitäkään oltu voitu salata, että\nIlonka oli muuttanut vanhempiensa luokse asumaan jo häiden jälkeisenä\npäivänä.\n\nKreivitär Irma oli pelännyt vastenmielisiä kysymyksiä. Unkarin\ntasangoilla, jossa kaikki perheet ovat tavalla tahi toisella\nsukulaissuhteissa keskenään, ei tunkeilevaisuus ole mikään rikos,\nja Bideskuty vaimoineen oli hyvin varustettu meluavaa pilaa ja\nkaksimielisiä puheita vastaan.\n\nKreivitär Kantássy, joka oli naittanut pari tytärtään mitä\nhyväksyttävimmästi, oli taipuvainen surkuttelevaan myötätuntoon Ilonkan\nkummallisen polkunaimisen vuoksi.\n\n»Rakkaani», sanoi hän, »millaista kauheata surua olet saanutkaan\nkärsiä! Miten voitkaan suostua tuohon kauheaan liittoon»?\n\n»Ilonka oli surra itsensä melkein kuoliaaksi», vastasi äiti kyyneleisin\nsilmin. »Hän kuvitteli olevansa rakastunut tuohon raakalaiseen eikä\nhalunnut syödä eikä nukkua, ennenkuin hän sai meidät suostumaan\navioliittoon. Mielestämme oli parempi nähdä hänet talonpojan\nnimellisenä vaimona kuin ruumisarkussa».\n\n»Minusta oli tuo vain anteeksiantamatonta heikkoutta», sanoi eräs\nvanha rouva, joka oli kreivittären sukulainen ja senvuoksi oikeutettu\nsanomaan ajatuksensa suoraan. »Nuoret tytöt eivät kuole niinkään\nhelposti. Sinun olisi pitänyt viedä hänet Budapesthiin, jossa hän\npiankin olisi unhottanut nuo tyhmät haaveensa».\n\n»Gyuri on ollut aina niin heikko vastustamaan Ilonkaa», sanoi kreivitär\nIrma huoaten.\n\n»Mutta miten, taivaan nimessä, se vihdoin päättyykään? Aiotteko hakea\npaavilta erivapautusta?»\n\n»Tietysti koetamme saada avioliiton puretuksi! Nykyään on kumminkin\nlapsi raukkamme hyvin onnellinen luonamme, ja András on hyvin rikas.\nEmme puhu hänestä milloinkaan Ilonkan kuullen, emmekä...»\n\n»Hänen sydämensä ei todellakaan näytä olevan murtunut ainakaan nyt»,\nsanoi kreivitär Kantássy katsoen huoneen poikki Ilonkaan, joka loistaen\nnuoruudestaan ja kauneudestaan, ja ollen melkein meluavan iloinen,\nnauroi ja lörpötteli miesjoukossa, joka nähtävästi hyvin innostuneesti\nauttoi nuorta suottaleskeä unhottamaan, että jossakin taustalla oli\nolemassa salaperäinen aviomies.\n\n»Nuori Madách näyttää olevan yhtä rakastunut Ilonkaan kuin ennenkin»,\nsanoi vanha täti.\n\n»Kaikesta päättäen, rakkaani», vihjaisi muudan rouva tyynesti, »on\nsinulla tuossa vaikeuden paras ratkaisu. Nuori Madách on armeijamme\nparas pistoolilla ampuja. Käske vävysi tänne katsomaan, miten Feri\nkosiskelee Ilonkaa ja anna hänen kiihtyä niin, että hän vaatii\nkilpailijansa kaksintaisteluun... Madách voi tappaa talonpojan ensin ja\ntulla hänen sijaisekseen sitten jälkeenpäin —»\n\n»Aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa», sanoi kreivitär\nhaaveillen.\n\n»Rakkaani, onhan aina olemassa poikkeuksellisia olosuhteita».\n\n»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti\nhänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».\n\n»Onko hän sitten niin äärettömän rikas»?\n\n»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet\naivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».\n\n»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen,\nmutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele\nasiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan\nhyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi\njärjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista\nsuottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».\n\nTämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla.\nMustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa.\nOli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan\ntehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka\noli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta\npuoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin\najattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä\naikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka\nsitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat\nkatkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla,\nhuvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan\ntuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein\nsalliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan\nakasiakujanteeseen, että _hän_ saisi nähdä hänet toisen miehen sylissä,\njota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka\narvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli\nkärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.\n\nHe saapuivat nyt portille. Ilonka katsoi poppelikujalle ja sitten\ntuonne kaukaiselle tasangolle, jossa hän omin käsin oli naulinnut\nristiin rakkauden ja katkerin kielin suunnannut siihen sellaisen\nlyönnin, että se oli kuollut, koska se ei enää voinut sietää tuskaa.\n\nHän siveli väsyneesti silmiään. Poppelien humina kuumassa keskipäivän\nilmassa ja haikaroiden kaukaiset surulliset huudot palauttivat hänen\nmuistiinsa tuon toukokuun illan ja panivat hänen sydämensä värisemään\nsurusta ja kaipauksesta. Ferin yhtämittainen puhe väsytti häntä. Hän\nhalusi paeta tuonne hiekkaiselle tielle ja kauas tasangolle, jossa\nvillien hevosten laukkaaminen, taivaalla lentelevät linnut, hiekka ja\nviljelemätön maa kertoivat hänelle _hänestä_.\n\n»Ilonka!»\n\nHän säpsähti, kun nuorukaisen hellä ja rukoileva ääni muistutti häntä,\nettä Ferikin oli siellä, ja toi hänen mieleensä, että hän tietysti\nrakasti Feriä ja halusi tuon vanhan, tytön ja pojan välisen rakkauden\navulla unhottaa nuo raa'an intohimon laineet, jotka olivat syöksyneet\nhänen ylitseen loukaten ja kiduttaen häntä.\n\n»Sinun on mentävä takaisin», sanoi Ilonka hermostuneesti naurahtaen.\n»Luullakseni ovat kaikki muut menneet sisälle ja me olemme vain kahden\ntäällä puutarhassa. Mitähän äiti sanoneekaan? Kunhan tädit eivät vain\nsuuttuisi».\n\n»Ilonka», sanoi Feri tulisesti, »aiotko kiusata minua niin kauan, että\ntulen hulluksi? Onko aikomuksesi vain leikkiä julmasti kanssani? Olet\nkoko päivän...»\n\nFeri tuli aivan hänen viereensä ja koetti tarttua hänen käteensä,\nvaikka Ilonka peräytyikin hieman.\n\n»Olet koko päivän, Ilonka», kuiskasi hän, »jokaisella sanoillasi ja\nhuokauksellasi pitänyt minua siinä luulossa, että nuo sanat, jotka pari\nvuotta sitten tekivät minut niin onnelliseksi, ja jotka ovat pysyneet\nmuistissani ja muuttaneet elämäni paratiisiksi, jälleen toistuvat».\n\n»En ymmärrä sinua nyt ollenkaan».\n\n»Etkö muista, että pari vuotta sitten erään samanlaisen kuuman\nkesäpäivän kuluessa...? Olimme silloin vielä hyvin nuoria, sinä ja\nminä, olit silloin suloinen lapsi, mutta huolimatta siitä jumaloin\nsinua jo silloinkin. Muistatko, kun sanoit: 'Ehkä!»?\n\nKyllä hän sen muisti, muisti tuon onnellisen väristyksen, kun nuo\nhiljaa kuiskatut tuliset sanat kantautuivat ensimmäisen kerran hänen\nkorviinsa ja kun hän ensimmäisen kerran totesi, että maailmassa oli\neräs muita täydellisempi olento. Ja nyt rakasti hän tietysti Feriä\nyhtä lämpimästi kuin silloinkin, koska hän tunsi samaa vastaavaa onnea\nkuullessaan hänen kuiskaavan jälleen nuo samat hellät sanat, joita\nhän oli ikävöinyt niin kauan. Ah, miksi noiden poppelien lehtien\nhumina kantoikin hänen korviinsa tuon toisen intohimosta värisevän ja\nkäskevän, mutta kumminkin niin sanomattoman hellän äänen, jonka hän oli\nvaimentanut iäksi?\n\n»Ilonka, miksi et vastaa»?\n\nKun Ilonka katsoi hänen totisiin ja rukoileviin nuoriin kasvoihinsa,\nhänen solakkaan, miellyttävään ja ylimykselliseen vartaloonsa, ja hänen\nhienoihin valkoisiin käsiinsä, ilmestyi hänen silmiinsä omituista\nsumua muistaessaan tuon pitkän maalauksellisen olennon, joka tässä\nsamassa akasiakujanteessa oli kohdellut häntä niin halveksivasti.\nKärsimättömäsi! karkoitti Ilonka tuon surunsa pois.\n\n»Ilonka», rukoili Feri, »Jumala tietää minun silloinkin jo rakastaneen\nsinua, sillä olit mitä herttaisin lapsi. Jos hän olisi antanut sinut\nminulle, olisin kunnioittanut ja hellinyt sinua kuin maailman kalleinta\naarretta. Mutta muutamat paholaiset tunkeutuivat väliimme, ja elettyäni\npari vuotta muistelemalla tuota sanaa 'ehkä', vaihtoikin kohtalo sen\nsanoihin 'ei milloinkaan'! Kärsin niin, Ilonka, etten olisi voinut\nelää, ellen olisi saanut nähdä sinua jälleen. Olet kymmenentuhatta\nkertaa kauniimpi kuin ennen, ja minä, Jumala minua armahtakoon,\nrakastan sinua kymmenentuhatta kertaa enemmän».\n\nIlonka kuunteli häntä haaveillen. Talon auki olevista ikkunoista\nkuuluvien hurjien unkarilaisten laulujen säveleet sekoittuivat\nsulotuoksuiseen ilmaan.\n\n»Minä sanoin 'ehkä', mutta sinä eikä kohtalo muutit sen sanoiksi 'ei\nmilloinkaan'».\n\n»Minäkö, Ilonka»?\n\n»Niin, sinä juuri! He kertoivat minulle sinun rakastavan toista ja\nmenevän hänen kanssaan naimisiin».\n\n»Ja sinäkö uskoit heitä? Etkö muistanut silloin, että rakastin sinua»?\n\n»Rakkaus kuolee pian»!\n\n»Sellainen rakkaus kuin minun ei milloinkaan kuole, Ilonka!» sanoi hän\nvakavasti.\n\nRakkaus ei kuole milloinkaan. Kahden vuoden poissaolon ja väsyttävän\nodotuksen jälkeen rakasti Feri häntä vielä. Entä hän? Tietysti rakasti\nhänkin Feriä. Hän oli aikonut unhottaa Ferin sylissä tuon toisen miehen\nivan ja halveksimisen, ja kumminkin oli hän hermostunut. Nuo nuoret\nvakavat kasvot ja tuo rukoileva ääni ärsyttivät hänen hermojaan. Hän\noli aina tuon toukokuun illan jälkeen kuvitellut rakkautta tällaiseksi\n— helläksi, kunnioittavaksi ja rukoilevaksi — mutta hän ihmetteli nyt,\nmiksi hänen sydämensä pysyi kumminkin niin kylmänä.\n\n»Ilonka, miksi et vastaa»?\n\nVaipuneena ajatuksiinsa oli hän unhottanut Ferin kokonaan, unhottanut,\nettä Feri rukoili juuri tuota rakkautta, jonka hän oli ollut valmis\nlahjoittamaan hänelle.\n\n»Mitä minun on sanottava»?\n\n»Sano minulle, että haluat toistaa nyt, kun olet nainen, tuon suloisen\nsanan 'ehkä', jonka lapsena ollessasi lausuit. Ilmoita, että tuo synkkä\nkohtalo, joka tuli väliimme, on vain kauhea uni, jonka rakkautemme\npian haihduttaa. Kuule, Ilonka, maailma on suuri; on olemassa muitakin\nkauniita maita kuin nämä suloiset tasankomme. Voimme matkustaa sinne\nja ottaa rakkautemme mukaamme kätkeäksemme sen varmasti maailmalta;\nvoimme, kuten linnut, jotka muuttavat talveksi pois tasangoiltamme,\nrakentaa pesämme toisten pilvien alle. Ah, Ilonka, jos tahdot sanoa\ntuon 'ehkä', jos haluat antaa minulle luvan haihduttaa menneisyytesi\nmuistot, näytän sinulle sellaisia taivaan saleja, ettei kukaan ihminen\nole vielä sellaisia nähnyt».\n\nFeri peitti hänen kätensä suukkosilla ollen polvillaan hänen edessään\ntuossa autiossa akasiakujanteessa. Ilonka käänsi kumminkin päänsä pois\nkatsoen poppeleihin, jotka humisivat omituisesti tuulessa.\n\n»Kohtalo on sanonut 'ei milloinkaan'!»\n\n»Mutta se voi vieläkin sanoa 'ehkä'», rukoili Feri. »Ilonka olit lapsi,\netkä ymmärtänyt mitä teit. He lannistivat tahtosi ja veivät sinut\nalttarille pakottaen sinut vannomaan...»\n\n»Valan, jonka kehoitat minua rikkomaan».\n\n»Vannoit sen vasten tahtoasi, Ilonka».\n\n»Vannoin sen kumminkin alttarin edustalla Jumalan ja ihmisten kuullen.\nSanot rakastavasi minua ja kumminkin koetat taivuttaa minua syömään\nsanani».\n\n»Niin ainoastaan kohtuuttoman maailman silmissä. Rakkaus muodostaa omat\nlakinsa huolimatta inhimillisyydestä. Voin suojella sinua, Ilonka. Mitä\nsen on väliä, mitä maailma sanoo, jos vain rakastat minua ja sanot\n'ehkä'»?\n\nKaikki tuntui niin epätodelliselta. Tämä hetki, jota hän oli ikävöinyt\nja jonka hän oli kuvaillut mielessään elämänsä hauskimmaksi, koska\nsilloin hänen entinen rakkautensa tunkisi riemuiten syrjään nuo varjot,\njotka olivat pimittäneet hänen elämänsä, tuntui niin luonnottomalta.\nTämä sama akasiakujanne, noiden samojen kukkien tuoksu ja kaukaa\nkuuluvien mustalaisten soittamien unkarilaisten laulujen häipyvät\nsurulliset säveleet tuntuivat vain kummalliselta unelta.\n\nNäiden samojen puiden juurella oli _hän_ kohdellut vaimoaan ja hänen\nkiitollisuuttaan halveksivasti, ja hän, hylätty ja orpo, oli koettanut\nsaada toisen rakkauden tulen hehkumaan, huomatakseen vain, että\njokainen palamaan rupeava kekäle jäähdytti hänen mieltään yhä enemmän\nja teki hänet vielä yksinäisemmäksi.\n\n»Rakastan sinua, Ilonka»!\n\nVoi, miksi ei tuo ääni lumonnut häntä? Miksi sen rukoileva värinä ei\nsointunut hänen mielestään ollenkaan? Hän toivoi äkkiä mielettömästi\nvoivansa haavoittaa häntäkin, aiheuttaa hänellekin sellaisia\nkärsimyksiä kuin tuolle _toisellekin_ ja ärsyttää hänet mielettömään\nja hurjaan kiihkoon, joka ehkä sytyttäisi tuon kahmalollisen palanutta\ntuhkaa, jota hän koetti puhaltamalla virittää tuleen.\n\n»Feri», sanoi hän surullisesti, »en voi sanoa 'ehkä'».\n\n»Miksi et, Ilonka»?\n\n»Koska tuo rakkaus, josta puhut, tuo lapsellinen ihailu, joka lumosi\ntytön sydämen, ei ollut tarpeeksi voimakas taistellakseen kohtaloa\nvastaan. Se on heikontunut näiden vuosien kuluessa ja nyt, kun luulin\nsen jälleen syttyvän, huomaankin sen kuolleeksi».\n\n»Ilonka, erehdyt varmasti», rukoili Feri kiihkeästi. »Olet niin\nsuloinen ja hyvä, että uskot tuon valan sitovan sinut toiseen mieheen\nja luulet tekeväsi syntiä nyt kuunnellessasi rakkaudentunnustuksiani.\nMuista kumminkin, että hänkin vannoi rakastavansa ja kunnioittavansa\nsinua, mutta hän on rikkonut valansa ja poistunut luotasi välittämättä\nsinusta ollenkaan».\n\n»Ole vaiti! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuollaista eikä\nminulla ole oikeutta sinua kuunnella».\n\n»Onpahan! Sinulla on kaikki oikeudet», vaikeroi Feri. »Oma ylpeytesikin\non kai sanonut sinulle, että hän, tuo talonpoika, halusi vain\nvaimokseen ylimysnaisen, ja osoittanut sinulle, että hän on liian\ntyperä kunnioittamaan sitä kallista aarretta, jonka liian suopea\nkohtalo antoi hänelle. Hänen olisi pitänyt suojella ja helliä sinua,\nniinkuin minä aion sinua suojella ja rakastaa. Mutta kuten sokea ja\ntyhmä tolvana, heitti hän kauniin kullan menemään ja on nyt epäilemättä\nunhottamaisillaan hänenlaistensa alhaisten huvien pyörteessä sen\ntaivaallisen onnen, jonka hän vähältä oli saavuttamaisillaan».\n\nIlonka koetti saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei halunnut kuunnella.\nFeri huomasi kyllä hänen silmiensä tuskallisen ilmeen, mutta hän ei\nymmärtänyt sen merkitystä. Hän koetti vain kietoa käsivartensa hänen\nympärilleen ja vetää hänet luokseen.\n\n»Ilonka, kuten hänkin on unhottanut sinut, on sinunkin koetettava\nunhottaa hänet. Eivät mitkään taivaan eivätkä helvetin voimat voi\npakottaa sinua pysymään tuossa vasten tahtoasi vannomassasi valassa.\nTuo mies ei ansaitse, että ajatuskaan velvollisuudesta häntä kohtaan\nrasittaa aivojasi. Velvollisuutesi on kuunnella omaa sydäntäsi, joka on\nsyntynyt onnea varten, ja minua, joka olen rakastanut sinua niin kauan\nja joka vieläkin ryömin kunnioittaen jalkaisi juuressa».\n\nFeri oli vetänyt Ilonkan syliinsä. Voittajan katsein tarkasteli hän\ntämän silmiä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Ilonkan kasvoja, että\ntämä voi tuntea Ferin lämpimän hengityksen poskellaan. Portin toisella\npuolen olevien poppelien lehdet humisivat surullisesti.\n\nIlonkan sydämen täytti syvä sääli häntä kohtaan. Hän surkutteli Ferin\nrakkautta ja heikkouttaan työntää hänet hiljaa etemmäksi.\n\n»Feri», sanoi hän hyvin tyynesti, »tuntuu kuin olisin rikkonut\nsuuresti sinua vastaan salliessani sinun sanojesi mukaan luulla, ettei\nrakkauteni sinuun ollutkaan täydellisesti kuollut. Olen todellakin\npahoillani, ja tuon entisen rakkautemme vuoksi pyydän sinua suomaan\nminulle anteeksi käyttäytymiseni».\n\n»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa, Ilonka. Olen...»\n\n»Älä keskeytä minua, sillä minulla on sinulle muutakin sanottavaa.\nVetoan sinun ritarillisuuteesi. Sinun on luvattava minulle, että\nunhotat kaikki nuo sanat, joita minulla ei ollut oikeutta kuunnella\neikä sinulla puhua».\n\n»En välitä enää oikeasta enkä väärästä, Ilonka, sillä rakastan sinua».\n\n»Sinun on kumminkin välitettävä», sanoi Ilonka melkein rukoillen.\n»Meidän jokaisen on joskus luovuttava jostakin toivosta. Sinun on\ntukahdutettava kokonaan halusi saada minut omaksesi».\n\n»En voi, Ilonka! Rakkauteni sinuun on koko elämäni»\n\n»On parempi», sanoi Ilonka vakavasti, »luopua elämästään kuin menetellä\nkehnosti».\n\n»Mutta minä en aio luopua sinusta, Ilonka», toisti Feri hurjasti,\n»sillä tiedän sinun olevan onneton, tiedän vain rakastavani sinua ja\naavistan hänen ivailevan sinua, joka...»\n\n»Niin», keskeytti Ilonka tyynesti, »sinun ei tarvitse toistaa sitä.\nTiedän hänen ivailevan minua. Mutta huolimatta siitä aion pitää tuon\nvalani, jonka vannoin alttarin edustalla».\n\n»Tapan hänet, Ilonka, ja silloin pääset vapaaksi».\n\n»Niin», sanoi Ilonka haaveillen, »silloin ehkä vapaudun».\n\n»Anna minulle siihen asti joku toivon sana, Ilonka».\n\n»Toivon sanako? Kuulehan, Feri, sydämessäni taistelevat vallasta\nääretön rakkaus ja ääretön viha. Sitten kuin saan selville, kumpi\nnoista kahdesta on vahvempi, puhun sinulle rakkaudesta».\n\n»Rakkaus minulle»?\n\n»En voi sanoa, sillä en tiedä».\n\n»Ja viha talonpojalle, tuolle alhaissyntyiselle orjalle, josta kohtalo\non tehnyt sinulle miehen».\n\n»Ehkä, en osaa sanoa. Mutta mene nyt ja anna minun olla tällä yksikseni\nvähän aikaa. Mene nyt! Olen väsynyt ja kuumuus on huumannut minut.\nTulen pian takaisin, mutta taivaan nimessä, mene nyt»!\n\nIlonkaa värisytti kuin pelosta, ja hänen kätensä, jota Feri hellästi\nsuuteli, oli jääkylmä. Feri sääli sydämestään häntä, mutta totteli\nkumminkin ja poistui.\n\nSitten kuin Feri oli hävinnyt akasiakujanteeseen, kääntyi Ilonkakin\nja meni portista tielle, joka oli kuuma ja pölyinen väräjävässä ja\npolttavassa keskipäivän ilmassa. Ääretön ja autio tasanko levisi\nhiljaisena ja unettavana hänen edessään.\n\nHän lähti nopeasti kävelemään kovaa ja kuivaa tietä, johon rattaat\nolivat uurtaneet syviä kuoppia. Hän ei tiennyt mitään kuumuudesta eikä\ntien kovuudesta, vaan käveli kävelemistään tietämättä oikein minne, kun\nhän vain pääsi pois tuosta akasiakujanteesta, tuosta talosta ja noitten\npuitten varjosta, jotka eivät sallineet hänen unhottaa.\n\nKun hän saapui tasangon laidalle, poikkesi hän valtatieltä pehmeälle\nhiekalle. Kaukaa siintävästä tienvieren pienen ravintolan kallellaan\nolevasta piipusta kohosi ohut savupilvi. Taivas oli tummansininen ja\nkaukaa näkyvä kuuma ja punertava taivaanranta oli purppuraisen sumun\npeitossa. Silloin tällöin rikkoivat laumojaan ajavien paimenien hurjat\nhuudot syvän hiljaisuuden tahi hänen lähestyessään pyrähtivät kurjet\npeloissaan lentoon kirkuen surullisesti.\n\nIlonka käveli vain eteenpäin. Hän toivoi ehkä löytävänsä tuolta, jossa\ntaivas ja maa yhtyivät purppuraisen verhon suojassa, unhotusta, jota\nikävöidessä hänen sydämensä oli melkein murtua.\n\nSilloin hänen kävellessään kohosi tuo verho nopeasti ja sen takaa\nilmestyi näkyviin lumottu maa kultaisine linnoineen ja torneineen, ja\nkauniine hopeavirtoineen, joka väreili kuin keijukaisten henkäyksistä.\n\nIlonka ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin loistavaa kangastusta,\nmilloinkaan ei hän ollut niin toivonut, että haltijatar soisi hänelle\nsiivet, joiden avulla hän voisi lentää tuonne ja kävellä tuon\nsalaperäisen kultaisen kaupungin rauhallisilla ja autioilla kaduilla.\n\nEi, ei sentään autioilla, sillä eräästä sen torneilla varustetusta\nkultaisesta linnasta ilmestyi ratsastaja hevosineen ja läksi tulemaan\nhäneen päin. Ilonka katsoi ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan\nsykkimästä. Mihin hän voikaan kätkeytyä täällä kuivalla autiolla\ntasangolla, jossa orvonnukka tahi rosmariini vain rikkoivat hietikon\ntasaisen pinnan?\n\nHän ei voinut liikkuakaan, sillä hänen jalkansa tuntuivat kasvaneen\nmaahan kiinni. Ratsastaja ei ollut huomannut häntä vielä, sillä elokuun\naurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hän istui kumarruksissa kuin\njonkun raskaan taakan alla.\n\nSitten laskeutui hän maahan, ja taputettuaan hevostaan ystävällisesti\nkaulalle laski hän sen irti harhailemaan mielin määrin ja tuli itse\nsuoraan Ilonkaa kohti.\n\nNopeasti huomasi hän Ilonkan seisovan aivan hänen edessään valkoisena\nja hentona leveälierisessä hatussaan, kuuman keskipäivän auringon\nmuodostaessa kultaisen sädekehän hänen kauniin vartalonsa ympärille.\n\nAvuttomasti katsoi hän myöskin ympärilleen kuin paetakseen. Mutta\ntasanko oli autio ja Csillag hyvin kaukana.\n\nHän katsoi Ilonkaan hänelle ominaisin haaveellisin ilmein, ikäänkuin\nhän ei olisi nähnytkään Ilonkaa, vaan jonkun näyn. Hänen huulensa\navautuivat kumminkin tahdottomasti sanomaan:\n\n»Ilonka!»\n\nMutta Ilonka kohotti pienen kätensä.\n\n»Ei, ei», sanoi hän, »ei nyt, ei ennen kuin lumous on haihtunut ja tuo\nkaunis kuva kadonnut. En voi sietää julmia sanoja — juuri nyt»!\n\nIlonka katsoi tuota kaukaa siintävää, loistavaa ja väreilevää\nkangastusta. Ja András katsoi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt.\n\n»Katso», sanoi Ilonka, »tuolla on ehkä unelmieni maa. Se kertoo\nminulle, että olen syntynyt rakkautta ja onnea varten, mutta olen\nturhaan etsinyt, löytämättä niitä kumpaakaan. Kerran olivat ne aivan\nläheisyydessäni, mutta ylpein ja töykein sanoin karkoitin ne molemmat\npois. Sen jälkeen olen kulkenut täällä tasangolla yksinäni hakien\nnoita kadottamiani aarteita. Ehkä löydän tuolta lumotusta linnasta\nrakkauden haudan, jolloin sen vartija, kangastus, säälii toivottavasti\nväsymystäni ja sallii minun paneutua siihen lepäämään».\n\nOli niin tyyni, että kaukaa kuului pienen kylän kirkonkellon ääni\nselvästi ja hopeanheleästi, ja tienvieren ravintolasta kantautui heidän\nkorviinsa iloista naurua.\n\nHän ei ymmärtänyt Ilonkan omituisia eikä hurjia sanoja, vaan nähdessään\nmiten kaunis Ilonka oli kyyneleisine silmineen, risti hän kätensä\nrinnalleen, koska halu puristaa Ilonka syliinsä tuli hänelle melkein\nylivoimaiseksi.\n\nKuumuus oli melkein sietämätön, llonkan silmissä oli nyt hurja ja\nkauhistunut ilme. Hän siveli pari kertaa otsaansa ja katsoi sitten\navuttomasti Andrákseen.\n\n»Tämä on unta, tiedän sen, ja pian minä tästä heräänkin, mutta\nkumminkin olemme nyt kahden, sinä ja minä. Älä katso minuun niin\nomituisesti — tämä on unta, josta pian heräämme. Mutta sen kestäessä\npurista minut syliisi vielä kerran, ja ehkä Jumala on niin sääliväinen,\nettä hän sallii meidän herätä taivaassa».\n\nIlonka oli vaalennut kalmankalpeaksi. Hän horjui hetkisen ja oli\nmelkein kaatua, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiertyivät\nAndráksen kädet hänen ympärilleen ja András huudahti: »Ilonka!» Ilonka\nsulki kumminkin hänen suunsa pienellä kädellään.\n\n»Rakkaani, ikiomani», kuiskasi hän, »älä puhu! Etkö muista vannomaasi\njulmaa valaa, että rakkautesi on kuollut? Ah, et tiedäkään, miten\nsitten olen kärsinyt! Jos olisit nähnyt tuskani, olisi sydämesi kyllä\nheltynyt. Älä puhu, ettet rikkoisi tuota valaasi. Mutta kumarru hiukan,\nsillä olet niin pitkä ja haluan kuiskata korvaasi — mieheni.»\n\n»Ilonka!»\n\nNiin, Ilonka oli puhunut totta, että tämä oli unta, niin lumoavaa ja\nkaunista unta, että kangastuksenkin luomat muuttelevat näyt eivät\nolleet mitään venattuina tähän. András ei voinut puhua, sillä hänen\nonnensa oli liian suuri, vaan kiersi ainoastaan käsivartensa vaimonsa\nympärille. Ilonka käänsi suloiset kasvonsa häntä kohti, ja hänen\nsinisistä lemmikkisilmistään voi hän nähdä, että rakkaus oli noussut\nriemuiten haudastaan.\n\n»Ilonka, rakkaani, vaimoni»! mumisi hän tuhahdettujen nyyhkytysten\nvälistä, kun hänen vapisevat huulensa pitkään ja intohimoisesti\nsuutelivat llonkan suloista suuta.\n\nKuinka kauan he seisoivat siinä paikoillaan taivaan ja maan välillä,\neivät he tienneet eivätkä siitä välittäneetkään. András oli polvistunut\nhänen eteensä, ja tuo voimakas suuri mies oli kätkenyt kasvonsa llonkan\nhameen pehmeihin laskoksiin itkiessään kuin pieni lapsi sulasta onnesta.\n\nSitten kuin András tyyntyi, kertoi Ilonka hänelle kaikki. Voi, miten\nsuloista olikaan kuulla hänen puhuvan rakkaudestaan! Hän ei voinut\nsanoa, milloin se oli syntynyt, sillä hän luuli aina rakastaneensa\nAndrásta, sillä hänen julmuutensa oli tuon rakkauden aiheuttamaa, jota\nhänen ylpeytensä oli koettanut tukahduttaa.\n\nKun aurinko alkoi laskeutua länteen ja kangastus katosi purppuraisen\nvaipan alle, kävelivät he kotiinpäin, tuonne tasangon takana olevaan\npieneen maalaistaloon.\n\n\n\n\nLOPPULAUSE.\n\n\nAh, sinä vuoden päivistä suloisin, sinä kesäkuun juhlista hauskin, sinä\nHerramme oma päivä, kun hän iloiten Unkarin taivaan kauneudesta ja\nloistosta poistuu asunnostaan kylän kirkossa viettääkseen vuorokauden\noman sinisen holvinsa alla turvallisesti ja mukavasti sulotuoksuisessa\nruusumajassa, jonka kunnioittavat karkeat kädet ovat rakentaneet\nhänelle pieneen kirkkotarhaan.\n\nRuusuista ja jasmiineista, kuusamista ja rosmariineista on muodostettu\ntuoksuva alttari Herran lyhyen vierailun varalta, Herran, jota hänen\ntasangoilla asuvat lapsensa suuresti rakastavat. Hän istuu alttarilla\nsuloisessa ruusupesässä kirkkaanvärisiin pukuihin pukeutuneitten\nsanankuulijain ympäröimänä. Pienen kylän iloiset talonpojat ovat\nkokoutuneet tänään hänen ympärilleen ei ainoastaan kunnioittamaan\nhäntä, vaan myöskin katselemaan iloisinta näkyä, jollaista ei\nArokszállaksenkaan hyvä onni ole ennen milloinkaan saanut osakseen.\n\nLuettuaan ulkoilmamessun ja asetettuaan jumalallisen herransa tarhaan\nkukkien keskelle täytti isä Ambrosius suuren astian pyhällä vedellä.\nHänen ystävällisen vanhan suunsa pielissä väreilee iloinen hymy.\nKaikkien kasvot ovat jännittyneet odotuksesta, kun sakaristosta alkaa\nkuulua hiljaisia huutoja. Siihen vastataan iloisesti: »Eläköön!»\nKirkon ovi avautuu ja kynnykselle ilmestyy Bideskuty’n Gyuri kaikessa\nkansallisessa komeudessaan kantaen käsivarsillaan hieman hermostuneesti\npitseihin ja hienoihin liinoihin kiedottua pientä kääryä. Hänen\ntakaansa näkyvät Keményn Andráksen ystävälliset onnesta ja ylpeydestä\nloistavat kasvot, jotka hymyilevät iloisesti talonpojille, jotka\novat kirkuneet kurkkunsa käheiksi huutamalla: »Eläköön Andráksemme!\nEläköön Ilonkamme!». Hänen vieressään seisova kreivitär koettaa näyttää\nvälinpitämättömältä ja halveksivalta. Hän ei oikein halua katsella\ntuohon pieneen kääryyn, mutta huolimatta hänen vastahakoisuudestaan\nkääntyvät hänen silmänsä kumminkin sinnepäin levottomin ja äidillisin\nilmein.\n\nKumpi noista kahdesta miehestä on ylpeämpi tänään, isäkö vaiko isoisä?\nTämä viimeksimainittu, huolimatta käsivarsillaan olevan pienen\nkääryn selvästi aiheuttamasta levottomuudesta, näyttää kumminkin\nriemuitsevalta, kun isä Ambrosius Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä\nvalaa pyhää vettä tuohon pitsikääryyn, joka sisältää Bideskuty’n,\nKisfalun ja Zárdan perillisen. Lapsi saa Gyurin, Andráksen ja paljon\nvielä muitakin nimiä, ja lopuksi suutelon isä Ambrosiukselta, jonka\nkurkkua niin kuristaa, ettei hän voi sanoa mitään, vaan ainoastaan\npuristaa Andráksen ja kreivin käsiä, ja tarttua lopulta nenäliinaansa\nniistääkseen nenäänsä voimakkaasti.\n\nSitten kun toimitus loppuu, ja noiden rikkauksien ja maiden perillinen\non tullut yhä rikkaammaksi saamalla lupauksen taivaallisestakin\nperinnöstä, iloitaan ja huudetaan vielä enemmän. Kaikki puhuvat yhteen\nääneen halutessaan katsella oman Andráksensa ja tuon ystävällisen\nIlonkan poikaa, joka on ollut heidän hyvä enkelinsä vaikeina aikoina,\npalauttanut Andráksen iloisen naurun entiselleen ja aiheuttanut, että\nhänen iloinen äänensä kaikuu jälleen kylän toisesta päästä toiseen.\nÄkkiä kuuluu tiukujen heleätä kilinää ja rattaiden jyrinää, kun\nkomeat vaunut punaisiin valjaihin ja hopeaheloihin valjastettuine\nmaidonvalkoisine täysiverisinä hevosineen vyöryvät kirkon portaitten\nedustalle viedäkseen Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen pieneen\nmaalaiskotiinsa.\n\nKantaen ylpeästi tuota kallista taakkaa koettaa András kiittää\ntalonpoikia onnentoivotuksista. Hän ikävöi kotiinsa jälleen, tuonne\npieneen, tasangon laidassa olevaan yksinäiseen taloon, jossa sadoista\npäälliköistä polveutuva ylpeä jälkeläinen odottaa talonpoikaista\nmiestään äärettömän rakkauden hymyin.\n\nJa kun hän saapuu kotiinsa ja asettaa tuon pienen käärön vaimonsa\nviereen, kun hän polvistuu vuoteen viereen ja kietoo hellästi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja kun hänen onnen kyynelistä kosteat\nsilmänsä kertovat hänelle selvemmin kuin sanat: »Rakastan sinua,\nIlonka»! hänen tunteistaan, silloin on Ilonkan silmien edessä sellainen\nkultainen näky — joka on todellisuutta — että siihen verrattuina\nkangastuksen kuvat ovat vain vaaleita ja tunteettomia jäljennöksiä.\n\n\n\n"]