[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS0_TOQA4e63JNnNTqzjn-Zpw4EsLk03GHEZRRjzHmfI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2807,"Hävittäjä","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"2807-lehtimaki-konrad-havittaja","2807__Lehtimäki_Konrad__Hävittäjä",null,"romaani",[],[],"fi",1921,14715,95075,false,71474,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Hävittäjä\" by Konrad Lehtimäki is a novel written in the early 20th century. The story likely explores the deeply emotional and harrowing experiences of individuals during wartime, particularly focusing on themes of loss, sacrifice, and the psychological trauma faced by soldiers and their families. The opening introduces a frail old man reflecting on his ruined life, marked by the loss of his sons in war, and foreshadows a narrative steeped in grief and remorse.  The opening of the novel sets a poignant tone as it describes a weary old man in a finely appointed dining room, anxiously waiting for mail that has not yet arrived. When he receives a letter and a small package, the contents reveal the devastating reality of his son’s fate—a soldier fighting in the war. Through haunting memories, the man revisits the moment he let his son enlist, burdened by guilt and regret for not bringing him back. This painful revelation plunges him into a chaotic emotional state as he grapples with the finality of his son's sacrifice, leaving him desolate and utterly alone, summoning a powerful, desperate plea for closure that may never come. The intensity of his plight hints at broader themes of human suffering during conflicts, which is likely to resonate throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],211,"Teos koostuu kertomuksista, joissa kuvataan sodan ja vallankumouksen vaikutuksia ihmiskohtaloihin. Teksteissä kohdataan menetyksen tuskaa, vaikeita isänmaallisia valintoja ja väkivaltaa yhteiskunnallisten murrosten keskellä.","Konrad Lehtimäen 'Hävittäjä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2807.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÅVITTÅJÄ\n\nKirj.\n\nKonrad Lehtimäki\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nSavon Kansan Kirjapaino Oy,\n1921.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nHullun päiväkirja\nTurvapaikka\nVvallankumouksellinen\nHävittäjä\n\n\n\n\nHULLUN PÄIVÄKIRJA\n\n\nVanha harmaapartainen mies istui yksin hienossa ruokasalissa, ja\nsilmäili väsyneesti aamulehteään. Vanha palvelija kaatoi hänelle\nkahvia, kumarsi äänettömästi ja siirtyi seisomaan hänen tuolinsa taakse.\n\nHän pani sokeripalan kuppiin, hämmenteli sitä hitaasti ja sitten hörppi\nhitaasti puolisen kuppia, jättäen lopun siihen.\n\nVanha palvelija rykäsi ja huomautti arasti ja huolestuneesti:\n\n— Herra tohtori... suvaitkaa ottaa hiukan leipää... se on tuoreita...\n\n— Onko posti tullut?\n\n— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.\n\nVanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istui\npehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.\n\nHetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänen\nryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.\n\nHän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti sen\njälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin...\n\nHän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisa\nherra». Hän heitti pois kirjeen.\n\nPienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän kääri\nsen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan _poikansa kello_ tikitti\nhänen kourassaan... Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa _hän_\noli yhdessä morsiamensa kanssa... sitten sormus.\n\nHän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen...\n\nSikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisen\nsyyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa oli\ntullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena,\nvai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin,\njos... Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isä\nratkaista...\n\nVanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden,\nvastatessaan hitaasti:\n\n— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saa\nolla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!\n\nPoika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.\nKääntyi ja poistui hitain askelin.\n\nOo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla,\nettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.\n\nJa seuraavana päivänä poika lähti.\n\nKatumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hän\non siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, —\nkäärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä sen\nmyrkystä kuole, kituu vain...\n\nVanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertui\nsuurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevana\nkaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — mutta\nmitä?\n\nKuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivät\nsormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa... Tuo\nkivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tuli\ntuskallinen mielikuva: _se värisee_... Niin, se eli vielä, se itki,\nvalitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä... Se on hänen nuorta,\npunaista vertansa...\n\n— Miksi, _miksi_ minä silloin... kaksi vuotta sitten? — kuiskasi\nhän äänettömästi ja tarttui tukkaansa. Sitten kuuli hän raskaan,\nhaavoitetun voihketta muistuttavan huokauksen — ja huomasikin\nhuokaisseensa itse; kaikki on niin epäselvää ja ahdistavaa kuin\ntuskallisessa painajaisunessa.\n\n— Mutta se suuri ja kiduttava ei ole unta — nuo esineet ovat\ntodellisia, eivätkä katoa... Hän rukoilee, että se olisi unta, mutta\nei, ei... Hän kuulee kadulta huutoja, vaunujen jyrinää... Joku huutelee\nnauraen toiselle, kuuluu joku kirous... heleätä naurua... Ei... Onko se\nsiis totta? Onko hän...?\n\nJa aivankuin vastaukseksi itselleen kuiskaavat hänen vapisevat huulensa:\n\n— Jumalani... jumalani ainoa poikani on kuollut... _kuollut_.\n\nMutta silloin on hän kuulevinaan jonkun vieraan, ilkkuvan äänen\nkähisevän korvassaan:\n\n— Entäs kaksi vuotta sitten...?\n\nVanha mies katsahtaa ympärilleen kuin mieletön. Silloin hän huomaa\nkäärössä poikansa muistikirjan — ja tarttuu siihen niinkuin hukkuva\nhädässään... Hänen poikansa oli joka päivä kirjoittanut tärkeimmät\nkokemuksensa ja tunnelmansa muistiin ja lähettänyt hänelle joka\nsunnuntaiksi — jotta hän sai päivä päivältä seurata poikansa elämää.\nPuolet kirjan lehdistä oli jo irroitettu: ne olivat täällä hänen\npöytälaatikossaan ja jatko oli nyt hänen vapisevissa käsissään,\nkirjoitettuna _hänen_ kauniilla käsialallaan... Vanha isä tunsi\naivankuin epämääräistä toivoa alkaessaan lukea:\n\n\n_Maanantaina 10 p:nä heinäk._\n\nRakas isä:\n\nOlen vieläkin kenraalin kirjurin apulaisena ja olen niin iloinen, ettei\nminun tarvitse mennä juoksuhautoihin — tänään minä vasta ensikerran sen\noikein tunsin.\n\nTaistelu on jatkunut täällä jo kolme päivää yhtämittaa. Äsken kun\nminun piti viedä eräs paperi kenraalin allekirjoitettavaksi ja olin\naukaisemaisillani sen maalaistuvan oven, jossa kenraali asuu, kuulin\nkummallisen voihkauksen. Pysähdyin jännittyneenä ja kuulin hänen\nvieraan, käheän kuiskauksensa:\n\n— Poikani... poikani... Jumala, _miksi_ sen teit?\n\nKuului taas tuo voihkaisu ja se sattui sydämeeni kuni kylmä pistimen\nkärki: kenraalin molemmat pojat olivat kaatuneet tänä aamuna — ja\nminä muistin sinut, isä... Sentähden tuntuu niin hyvältä, että olen\ntäällä... Miten sinä kärsisitkään, jos jäisin sinne silvottuna,\nmuodottomana... Sinähän olet muutenkin niin yksin, rakas isä...\nLuonnollisesti en itsekään tahtoisi kuolla, olenhan nuori, elämäni\nkaikki vielä edessä... Ja kun _hän_ vielä — niin, kyllähän te\nymmärrätte, isä...\n\n\n_Tiistaina 11 p:nä_.\n\nTaistelu on päättynyt. Hyökkäys lopullisesti torjuttu. Suuri\nvihollisjoukko tuli eristetyksi pääjoukosta ja sen täytyi antautua.\nJa minä olin äsken asemalla kun viimeisiä heistä sullottiin\nrautatievaunuihin.\n\nPölyisellä ratapihalla oli kauhea helle. Pitkän tavaravaunurivin\nympärillä pyörivät ja häärivät hikiset, likaiset olennot\nkuumeentapaiselia kiireellä ja savuisessa ilmassa risteili käheitä\nkäskyjä, haukkumasanoja, kirouksia...\n\nKenraali karautti roturatsuaan sinne tänne, jotta vaahto putoili sen\nmustilta kyljiltä... Sitten seisautti sihteerinsä kohdalle ja kysyi\nkolealla, aivankuin pidätetyllä voitonriemulla:\n\n— Ovatko kaikki vaunuissa, herra kapteeni?\n\nKapteeni, jonka apulainen olen, läheni kiireesti ja vastasi kunniaa\ntehden:\n\n— Ovat, herra kenraali!\n\n— Montako?\n\nKapteeni katsahti muistikirjaansa ja vastasi taas kunnioittavasti:\n\n— Kaikkiaan 867, teidän ylhäisyytenne! Niistä on 105 vaarallisesti ja\n264 lievemmin haavoittunutta; loput terveitä.\n\n— Hyvä, — virkkoi kenraali hitaasti ja jotain epämääräistä,\npahanenteistä välähti taas hänen katseessaan. — Vihollisten lentokoneet\novat särkeneet sillan — vankijunaa ei siis toistaiseksi voida lähettää.\nHankkikaa lujat lukot ja sulkekaa heti kaikki ovet.\n\nKapteeni katsahti neuvottomasti ympärilleen ja sitten sanoi arasti,\nmiltei kuiskaten:\n\n— Teidän ylhäisyytenne... vaikeasti haavoittuneet...\n\nHän vaikeni, sillä kenraalin kasvot muuttuivat peloittavan näköisiksi.\nTuijottaen kapteenia silmiin, sinkautti hän pidätetystä raivosta\nsähisevällä äänellä:\n\n— _Lukot oviin!_\n\nKapteeni kalpeni ja hänen katseensa vaipui; kunniaa tehden sopersi hän\nvapisevin äänin:\n\n— Ymmärrän, herra kenraali...\n\nMinä kuulin ja näin kaikki, sillä seisoin aivan vieressä ja minua\npelottaa — mieleeni tahtoo väkisin tunkeutua kamala aavistus...\nKenraalin pojat kaatuivat eilen... Ei — se ei ole mahdollista — se on\nmahdotonta...\n\n\n_Keskiviikkona_.\n\nIstun vaunun alla ja kirjoitan tätä muistikirjaani. Auringon paahteessa\non mahdoton olla, helle on vielä hirveämpi kuin eilen. Ei ainoatakaan\ntuulenhenkäystä, ei pilvenhattaraa taivaalla, hehkuva ilma vain\nvärisee, aivankuin avaruus olisi täynnä tulisena kiehuvaa lasimassaa.\nRatakiskot ovat tulikuumat. Hiekka polttaa jalkoja kenkien lävitse.\nKaikki näyttävät loppuun nääntyneiltä ja monet tuijottavat tylsin\nverestävin silmin eteensä — aivankuin olisivat olleet pari viikkoa\nyhtämittaa humalassa.\n\nEikä ole vettä.\n\nMe olemme sentään ulkoilmassa — mutta vangit...? Ovia ei ole kertaakaan\naukaistu ja siellä he ovat kaikki, haavoittuneet, kuolevat, ja... Ei,\nen uskalla ajatella... Sieltä kuuluu niin kamala meteli: jyskettä,\nvalituksia, rukouksia, korinaa... Ei, ei...\n\nJa kummallakin puolella on kasakkaosasto kuularuiskujen kanssa... Ei\nvoi mitään...\n\n\n_Torstaina_.\n\nMinä en tällä hetkellä käsitä paljo muuta kuin sen, että suuta\nkirvelee ja kurkkua polttaa, ikäänkuin sieltä nousisi hiljainen tuuli.\nPitkällisen kuivuuden vaikutuksesta ei koko paikkakunnalla ole vettä;\neräässä suossa vielä löytyy sakeata, hyönteisistä kihisevää moskaa,\njosta selittämällä on saatu vähän harmahtavaa nestettä — mutta eihän\nsiitä joukot saa. Ja helle tuntuu kiihtymistään kiihtyvän — nyt on\nkovin vaikea hengittää. Ja kaiken lisäksi on vankivaunuista alkanut\nkuulua sellaista, jota ihmiset eivät voi kauan kestää. Tänään jo\nryntäsi parikymmentä sotilasta aivankuin mielettöminä vaunuja kohden;\nmutta kuularuiskut alkoivat heti säristä — ja heidät kannettiin kaikki\npaareilla pois: hautaan...\n\nOoh — äsken menin vaunujen toiselle puolelle tuulen alle — ja olin\nvähällä tukehtua, pyörtyä; sieltä tuli niin pöyristyttävä löyhkä.\nSiellä tukehuttavassa kuumuudessa he kaikki viruvat yhteensullottuna:\nkuolleet, haavoittuneet, kuolevat ja mielipuolet... Oh... Tuo korina\ntunkeutui suoraan sydämeeni hyytävän kylmänä, värisyttävänä.\n\n\n_Myöhemmin_.\n\nÄsken tapahtui jotain odottamatonta ja kauhistuttavaa: vaunuista kuului\n_naurua_ — ja se on lisääntynyt yhtämittaa. Tuo nauru on tuhat kertaa\nkauheampaa kuin vihlovinkaan voihke ja tuskanhuudot — ja se yltyy, yhä,\nyltyy...\n\nOlen ollut täällä ratapihalla jo pitkän ajan mutta en voi poistua.\nMinun _täytyy kuunnella_. Vaunuista kuuluu yhtenä kammottavana kuorona\nmatalaa, käheätä hörkötystä ja hohotusta, nääntynyttä uikutusta\nja pitkäveteistä, kimeätä ulvontaa ja vihlovia kiljahduksia. — Ne\ntunkeutuvat ruumiin lävitse aivankuin jääkylmät, pitkät pistimet...\n\nHerra jumalat Mitä, mitä tämä on...? Minä tunnen kauhean halun _yhtyä\ntuohon nauruun... Herra auta, auta minua!_\n\n\n_Perjantaina_.\n\nRakas isä!\n\nSuo minulle anteeksi, minä olen muutaman kerran nauranut. Toverit\npelästyivät ja minä pelkään, että saan siitä jonkun rangaistuksen — en\nvoinut sille mitään! Nyt ovat toverinikin alkaneet nauraa; mutta minä\nen enää — en naura enää!\n\n\n_Lauantaina_.\n\nIsä!\n\nMinun täytyy kirjoittaa muutama rivi ja lähettää sinulle, vaikka\nminulla on kuumeentapainen kiire. Sillä minulle on tapahtunut\nyliluonnollinen onni — minulle on annettu elämän avain.\n\nMinä taistelin kauan vastaan, vaikka vaunuista yhtämittaa kuului\niloinen nauru. Lopulta ilmestyi enkeli taivaasta ja sanoi: Sinä olet\nvalittu. _Naura!_ Minä täytin hänen käskynsä ja yhtäkkiä tunsin, miten\nsydämeeni syöksähti ihana valo, nälkä, jano ja väsymys katosi kuin\npyyhkäistynä ja sanoin kuvaamaton riemu täytti koko vapisevan ruumiini.\nNyt ymmärsin, että se oli Saatana, joka oli estänyt minua totuudesta!\n\nOi, iloitse isä! Iloitse, että sinulla on sellainen poika! Ajattele:\nvuosituhansia ovat ihmiskunnan suurimmat nerot uhranneet koko elämänsä\ntuolle kysymykselle ja sen olen nyt minä ratkaissut! Minä olen keksinyt\nelämän loimen salaisuuden.\n\nJa se on tämä: ihmiskunnan, kaikkien ihmisyksilöjen täytyy kehittyä\nniin pitkälle kuin minä olen kehittynyt — että voi nauraa kaikelle;\ntietää kaikki ja tuntea samaa, ääretöntä riemua kaikesta olevaisesta,\nniinkuin minä ja muutamat valitut minun seurassani..\n\nTiedätkö, minä näin äsken taivaan — ja sen suunnaton, pyörryttävä\nilo oli tukehduttaa minut. Näetkös isä, se on niin kauhean suurta,\nettä se tuntui ensin mahdottomalta kestää, minä luulin kuolevani,\ntukehtuvani. Mutta pian siihen totuin ja sitten vasta ymmärsin, että\nolen kuolematon, suurin elävistä...\n\nNiin, isä ja äiti, teitä palvellaan pian tuhansissa kirkoissa,\nmiljoonat kunnioittavat ja ylistävät teitä siitä, että olette minut\nkasvattanut — että olette kasvattaneet Jumalan!\n\nJospa tietäisitte, miten äärettömän paljon onnea minun nauruni on\ntuottanut! Samalla hetkellä haihtui kaikkien sotilasten jano ja nälkä,\nhaavoitetut paranivat ja noiden onnettomien tuska tuolla vaunuissa\nmuuttui sanomattomaksi riemuksi. He saivat palkan kärsimyksistään\n— mutta vain _minun tähteni_. Ellen olisi nauranut, kituisivat he\nvieläkin kauheissa kärsimyksissä!\n\nEikä siinä kyllin! Minä olen pelastanut koko _maailman_ kärsivät —\njanoiset ja nälkäiset ovat vihdoinkin kylläisiä, viattomasti vangitut\nvapaita ja kaikki, jotka tuskissa kiemurtelivat ja vaikeroivat,\nmurheessa itkivät — he tanssivat nyt riemusta ja nauravat, nauravat...\n\nTänään koettivat monet toverit taas mennä vaunuihin, yhteiseen\nriemujuhlaan, mutta Saatanan valta oli vielä liian suuri — hänen\nnuolensa kaatoivat heidät... Mutta se oli viimeinen kerta — pian hänen\nvaltansa loppuu! Ja minä tulen armotta rankaisemaan sen kauhistavat\nrikokset!\n\n\n_Sunnuntaina_.\n\nNyt on kaikki lopussa: tämä on hyvästijättöni.\n\nEn aavistanut sitä näin kamalaksi. Saatana tahtoi saattaa minut\nhäpeään, minä taistelin epätoivoisesti. Mutta se ponnisti viimeisetkin\nvoimansa — ja minä _jouduin tappiolle_.\n\nEilen olin suurin elävistä olennoista, lähin jumalasta — tänään\nonnettomin kuolevaisista...\n\nJa se suunnaton onni, minkä olin kärsivälle maailmalle toimittanut —\nsen pyyhkäisi Saatana paikalla pois tappioni jälkeen...\n\nKerron lyhyesti maailmalle miten se tapahtui.\n\nTaivaallinen riemu vaunuissa kiihtyi niin valtavaksi, ettemme voineet\nenää odottaa: tahdoimme yhtyä samaan iloon.\n\nKäskin veljieni aukaista ovet ja sitten tulla ottamaan minut\nriemukulussa. — Olin niin iloinen, etten voinut kävellä. Riemukkaasti\nsyöksyivät veljeni oville, mutta...\n\nNiin, Saatanan nuolet vinkuivat ilmassa, veljiäni kaatui, kaatui...\nJa minulle tuli kamala aavistus, että viholliseni oli keksinyt jonkun\nkavalan keinon. Kehoitin tovereita...\n\nMutta ei — emme päässeet... kaikki näytti olevan hukassa...\n\nSilloin maailman lapset kuulivat hätämme, heidän silmänsä aukenivat\nja he hyökkäsivät kaikki avuksemme riemusta huutaen: vihdoin lukot\nmurrettiin, ovet aukaistiin...!\n\nTiesin _näkeväni taivaan_, jumalallinen voima täytti olentoni väkevänä,\nhuumaavana, se kohotti minut maasta: menin ensimmäiselle ovelle,\ntoiselle...\n\nVoi, voi minua! — Voi Saatanan suurinta hirmutyötä! Luulin näkeväni\ntaivaan ja näinkin syvimmän helvetin... Samaan aikaan kun sotilaani\ntaistelivat, oli Saatana hirmuisella, pöyristyttävällä tavalla\nsurmannut enimmät puolet valituista. Voi, sitä näkyä — ei, en kerro...\nTe kuolisitte isä, jos tietäisitte sen. Kamala löyhkä, mädäntyneet\njäsenet, mustuneet, matoiset ruumiit, korina, ulina, nauru, kaikki\ntuntui tulvahtavan koskena vastaan... Ei — en voi elää! Hyvästi, isä!\n\n\n_Myöhemmin_.\n\nOi isä, minun täytyy sittenkin kirjoittaa sinulle tappiostani, joka\näsken unohtui — sillä se on suurin mitä iankaikkisuuden alusta lähtien\non tapahtunut. Eihän Luciferin tappio ollut mitään minun tappioni\nrinnalla: minähän olen _Saatanan voittama_! — Ooh, nyt se _pilkkaa\nminua_!\n\nHeti määräsi se vaunuihin laumoittain nauravia piruja. Ja tehdäkseen\ntuskani tuhatkertaiseksi, koettavat he inhoittavalla määkinällään\nmatkia valittujen ihanaa ilonaurua — ja aina välillä viiltää ilmaa\nikäänkuin jonkun jättiläisorhin hirveä hirnunta: _Saatanan pilkkanauru_.\n\nNyt alkavat tappioni seuraukset näkyä: ilma on jo jähmettynyt ikäänkuin\nkirkkaaksi hyytelöksi, sotilaat ovat tukehtua sitä hengittäessään...\nNiin, nyt tiedän: Saatana _aikoo tukehduttaa koko ihmiskunnan_....\nNythän sillä on kaikki valta, kun se kerran minut voitti... Taivas\npimenee, aurinko näyttää punertuvan verenkarvaiseksi.\n\nOi jumala: jos sinä vielä kerran auttaisit, niin ehkä me _yhdessä_\nvoittaisimme Saatanan. Älä anna minun joutua häpeään — sinähän itse\nminut korotit!\n\nEi — hänkin on minut hyljännyt: minun täytyy vain voimattomana\nkatsella, kun ihmiset vähitellen tukehtuvat, kiemurtelevat...\n\nAurinko on jo mustansinisten länttien peitossa — aivankuin\njättiläissuuri, verintahrattu, mädäntynyt maksa; kuu muistuttaa\nkarvasäkkiä... tähdet sammuvat taivaalla, putoilevat... Nyt juuri\nputosi eräs Saharan kohdalle, puhkasi pinnan, syöksyen suoraan maan\nsisuksiin ja koko Pohjois-Afrika on nyt äärettömän tulivuoren aukkona\n— tänne asti kuuluu tulen kohina... Tähden iskusta luiskahti maa pois\nradaltaan, kiitää nyt avaruudessa yhä kiihtyvällä vauhdilla... Ohi\ntuhansien tähtien, halki tuntemattomien aurinkokuntien. Ja pyörii,\npyörii...\n\nJumala — minä kiitän sinua, että annoit minun järkeni vielä kerran\nleimahtaa, keksiä nerokkaan suunnitelman, jottei minun tarvitse\ntukehtua: ammun kuulan sydämeeni! Hyvästi isä!\n\nKauhea kiire: täytyy saada tämä postiin ennenkuin maailma häviää...\nOoh... Nyt ei ole enää muita eläviä olentoja kuin minä... Musta aurinko\nputoo alaspäin suoraan minua kohden ja sen jälessä kymmenittäin sinisiä\ntähtiä... Ne suurenevat kammottavan nopeasti... pusertaen ilman\nkivikovaksi... En voi enää... lähden...»\n\n »K. H.\n\n Poikanne ystävänä ja yliopistotoverina lähetän teille tämän\n muistikirjan, jonka hän itse on sulkenut. Liitän samaan yhteyteen\n myöskin hänen kellonsa, sormuksensa ja medaljongin valokuvineen.\n\n Nämä rakkaat muistot tuovat teille sanoittakin surusanoman. Mutta te\n kyllä kestätte ja kannatte sen pystypäisenä, sillä teillä on niin\n paljon, josta voitte olla ylpeä.\n\n Ensiksi siitä, että teillä on tuollainen poika; toiseksi, että olette\n uhrannut hänet isänmaalle, antanut rakkaimman, mitä teillä oli: ainoan\n jälelläolevan poikanne. Kolmanneksi saatte ylpeillä siitä, että hän\n on saavuttanut ihanimman kuoleman, mikä ihmisen osaksi saattaa tulla:\n sankarikuoleman taistelussa vihollista vastaan — _isänmaan puolesta_.\n\n Hänet oli löydetty kentältä jalo sydämensä lävistettynä... Toisin ei\n hän saattanutkaan kuolla. Sen urhoollisempaa soturia, parempaa toveria\n ei voi löytää. Hänen nimensä tulee toisten sankarinimien mukana\n säilymään isänmaan ylpeytenä, kunniana ja...»\n\nKirje putoaa vanhan miehen kädestä lattialle. Hän istuu siinä kuin\njähmettyneenä, aivankuin jokin salaperäinen kylmyys olisi jäädyttänyt\nkoko ruumiin...\n\nSilloin tuntuu hänen sydämensä taas vavahtavan: hän on taas kuulevinaan\nilkeän, sähisevän kuiskauksen:\n\n— Mutta... entäs kaksi vuotta sitten...?\n\n— Vaikene... _vaikene_! — änkyttää vanhus vaalein, vapisevin huulin.\n\nVanha mies istuu kauan pehmeässä nojatuolissa liikkumattomana samassa\nasennossa, sama sammunut sikaari suussa ja pitkä elämä kiitää nopeana\nkuvasarjana hänen sielunsa silmien editse. Hän on menettänyt elämässä\nniin paljon: vaimonsa, kuusi poikaansa, yhden toisensa jälkeen —\nmutta hän ei koskaan ollut tuntenut sellaista tuskaa, kuin nyt, ei\nmilloinkaan kärsinyt niin kovin... Sillä tämä oli _viimeinen — hänellä\nei ole enää ketään_... Hän ei itke, ei valita, eikä repele tukkaansa\n— harmaa pää vain on vaipunut rinnalle hervottomana. Nuo ryppyiset,\nkumartuneet kasvot himmeine, tuijottavine silmineen, näyttävät\njähmettyneen sanomattomaan suruun ja epätoivoon, — niinkuin kuolleen\nkasvoille joskus jää erityinen ilme, muistuttamaan vainajan viime\najatuksesta.\n\nJa noissa vanhoissa kasvoissa kuvastuu vain yksi ajatus, yksi tunne\n— yhtä tuskallisena ja jähmettyneenä kuin kuoleman hyisen kouran\npainamana. Sillä se on hänelle surullisempi ja tuskallisempi kuolemaa,\npelottavampi kuin iankaikkisuus. Se kaikuu hänen korvissaan taukoamatta\nkuni hautakellojen kumina:\n\n— _Yksin, yksin_.\n\n— _Kaksi vuotta!_ — kuuluu jostakin saatanallinen sähähdys.\n\nVanha mies vavahtaa kuin kuolettavan kuulan sattuessa. Horjuen astelee\nhän toiseen huoneeseen ja palaa hetken kuluttua pistooli kädessään.\n\nHän katsahtaa arasti ympärilleen ja istuutuu uudestaan. Hänen\nvapiseva kätensä kohoaa hitaasti, hän pidättää henkeään kuin odottaen\njotakin — ja kauhea, kiduttava jännitys kuvastuu hänen vanhoilla,\nkuolemankalpeilla kasvoillaan...\n\n\n\n\nTURVAPAIKKA\n\n\nNiinkuin hyväntahtoisen jättiläisen suojaan sulloutunut\nkääpiöparvi ympäröi pikkukaupunki harmaine rakennuksineen mahtavaa\ngoottilaiskirkkoa. Ja aivankuin voittamattoman suojelijan turvissa oli\nse seissyt vuosisatoja yhtä pienenä ja harmaana, säästyen yhtähyvin\nsodilta kuin uusilta, maailmaa mullistavilta aatteiltakin, itse\ntulikin näytti sitä välttävän ja milloin joku yksityinen talo paloi,\nsiihen rakennettiin heti toinen samanlainen — mutta ei myöskään\nmuualle. Tuntui siltä kuin olisi se määrätty seisomaan samanlaisena\ntuomiopäivään asti.\n\nMutta nyt näytti tuho uhkaavan kaupunkia kauheana ja armottomana kuin\nkuolema; sillä taukoamatta, säännöllisten väliaikojen jälkeen kuuluu\nkaukaa pohjoisesta peloittava ääni, lähenee, kasvaa kammottavaksi\nulvahdukseksi, sitten sokaiseva leimahdus, maata järisyttävä räjähdys\nja kaikki syöksähtää suunnattomana mustana massana ilmaan, ikäänkuin\npuhkeavan tulivuoren kraaterista. Ja siinä missä äsken oli vanha, sievä\ntalo kukkivien hedelmäpuiden keskellä, siinä savuaa suunnaton, palavien\nraunioiden reunustama, musta kuoppa. Ikäänkuin arvokkainta vastustajaa\netsien putoilevat nuo hirveät hävittäjät yhä lähempänä kirkkoa, jonka\njättiläistornit vavahtivat joka kerta kuin kuolemantuskassa. Mutta\nmihin se putosikin, siinä kaikki räjähti raunioiksi.\n\nEikä kukaan enää näyttänyt luottavan jättiläisen suojaan. Asukkaat\npakenivat pelottavan sekasorron ja kauhun vallassa kaikkiin\nsuuntiin — aivankuin hyönteiset joiden pesää hävitetään. Rikkaat\nkiirehtivät pois omilla autoillaan, vaunuillaan ja vuokra-ajureilla;\nköyhemmät kuljettivat kuormarattailla ja käsikärryillä lapsiaan\nja välttämättömimpiä tarpeitaan. Mutta paljon näkyi sodassa\nolevien työläisten vaimoja ja leskiä, jotka eivät olleet saaneet\nkäsirattaitakaan, vaan pakenivat paljaine pienokaisineen niinkuin\nlintuemo väijyvää metsästäjää. Pienimpiä kantaen, toisia taluttaen\nlaahustivat he nääntyneesti huohottaen eteenpäin ja joka kerta\nkun tuo hirvittävä räjähdys sattui lähelle, lysähtivät he maahan\nsydäntäsärkevästi kirkaisten — ja taas ylös ja eteenpäin kauhusta\nvapisevin jaloin.\n\nKaikki kaupungin asukkaat pyrkivät poispäin, mutta haavoitettuja\nsotavankeja kuljetettiin kuumeisella kiireellä keskikaupunkia kohden.\nNiitä vietiin sairasautoilla, yksityisautoilia ja hevosilla, vieläpä\nkuorma-autoillakin. Kirkon edustalle ne kaikki pysähtyivät, ja sinne\nraahattiin haavoittuneet hurjalla kiireellä kuin elottomat tavaramytyt,\nvälittämättä heidän valituksistaan ja tuskallisista pyynnöistään.\nKaikki koettivat vain selviytyä mahdollisimman pian pois kirkon\nlähistöltä.\n\nKirkon läheisyydessä sijaitsevasta sairaalasta kannettiin parhaillaan\nhaavoittuneita ulos pihalle; paareilla makasi jo parikymmentä ja\nvierellä seisoivat sotilaat, odottaen lähtökäskyä. He kyyristyivät\nkauhusta kalpeina ja vapisevina joka kerta kun jättiläispommin\npelottava ulvonta läheni ja haavoittuneet peittivät kasvonsa\nkäärityillä kädentyngillään; mutta kädettömät ja ne jotka eivät enää\njaksaneet liikkua, sulkivat vain väsyneesti silmänsä eikä heidän\nkelmeissä kasvoissaan kuvastunut muuta kuin kärsimys, toivottomuus ja\nkuolemanväsymys. Mutta muutamat eivät näyttäneet tuntevan tuskaa eikä\npelkoa, heidän silmänsä välähtivät joka kerta kuin salatusta riemusta\nja kostonhimosta.\n\nOdottavien sotilaiden joukosta kuului eräitä katkeria ja pelokkaita\nhuomautuksia:\n\n— Ovatko ne perkeleet päässeet taas lähemmäksi?\n\n— Ei — mutta niillä kuuluu olevan uusi tykkimalli. Jospa minä kerran\nsaisin...\n\nHänen puheensa keskeytti taas tuo pelottava vongahdus; se tuntui\nlähenevän suoraan sairaalaa kohden. Muutamat sotilaat heittäytyivät\nmaahan, toiset kyyristyivät kuin iskua odottaen. Sitten tuntui kaikki\nlentävän sirpaleiksi leimahtavasta iskusta, se paiskasi seisovat\nsotilaat maahan, iskeytyi heidän korviinsa terävänä rautanaulana. Ja\nkun he pökertyneinä kömpivät jaloilleen, näkivät he vain 100 m päässä\nerään rakennuksen kadonneen ja viereisen talon murskaantuneena palavan.\n\nSotilaat tuijottivat kauhusta tyrmistyneinä toisiinsa, voimatta sanoa\nsanaakaan. Mutta vihdoin kuului joitakin raivosta ja kauhusta käheitä\nääniä:\n\n— Oi nuo... nuo perkeleet...\n\n— Ensikerralla voi pudota tähän.\n\n— Tässä täytyy vielä noiden tähden...\n\n— Älähän nyt... Kyllä minä mielelläni teen tämän palveluksen heille.\n\n— Ja minä...\n\n— Kun nyt vaan saataisiin lähteä.\n\nSamassa vyöryi sairaalan ohitse kokonainen jono kuorma-autoja, joissa\nhaavoitetut tärisivät kauheasti ja moottorien jyrinästä eroitti\nepäselvästi voihketta ja valituksia.\n\nEräs sairaalan pihalla odottavista haavoittuneista kysyi vieressä\nseisovalta sotilaalta:\n\n— Mihin meidät nyt viedään?\n\nKaikki lähellä olevat sotilaat katsahtivat kysyjää pahaenteisesti\nvälähtävin silmin ja eräs vastasi harvakseen, hillityllä vahingonilolla\nja uhkalla:\n\n— Teidät viedään turvapaikkaan.\n\n— Turvapaikkaan? Saanko kysyä minne?\n\n— Parhaaseen, turvallisimpaan paikkaan mitä meillä on — kirkkoon.\n\nHänen sanojaan säesti pari toveria pilkallisella myhähdyksellä.\n\nHaavoitettu oli pysynyt aivan tyynenä äskeisen pommiräjähdyksen aikana,\nmutta nyt hän hätkähti, katsoi kuoppiinsa vajonneilla, kärsineillä\nsilmillään viimeistä puhujaa ja lausui raskaasti syyttäen:\n\n— Se olisi epäinhimillinen rikos! Kun sen tornissa kauan on ollut\nilmatykkipatteri — ja vielä tähystysasema jotka aina saa hävittää\ntykkitulella.\n\n— Sinä lörpöttelet...\n\n— Vielä kiellätte! — keskeytti haavoittunut kiihtyen ja juuri eilen\nsieltä lentokonetykeillä pudotettiin kaksi meidän tähystysretkellä\nollutta lentokonettamme. Onhan mahdotonta...\n\n— Pian näette onko se mahdotonta...\n\n— Te olette siis niin kurjia raukkoja, ettette saa haavoittuneistakaan\nhenkeä — vaan _varastatte_ apua meidän tykistöltä...\n\n— Vaiti koira! Taikka minä näytän, kuka saa sinusta hengen...\n\n— Et sinä ainakaan! Eiväthän sakaalit itse uskalla tappaa — ilkkui\nhaavoittunut murhaavalla ivalla. — Mutta kyllä jalka ja paksupohjainen\nkenkä sentään olisivat toisinaan tarpeen — eräs kuono kaipaisi nytkin\npotkua...\n\nMuutamat haavoittuneet naurahtivat katkerasti ja sotilaat ärähtivät\nraivosta — niinkuin parvi nälkäisiä koiria, joille heitetään\nyksi lihapala. He olisivat mahdollisesti ryhtyneet joihinkin\nrankaisutoimiin, mutta taaskin putosi pommi huumaavasti räjähtäen ja\nsotilaat vaikenivat — jääden jähmettyneinä ja pelokkaina paikoilleen.\n\nKaikki haavoittuneet oli kannettu pihalle ja suurikokoinen aliupseeri\ntuli ulos, aikoen sanoa jotain. Mutta hänen sanansa katkesi kuin\ntukehtuen, sillä samassa kuului taas tuo kamala ääni lähenevän —\naivankuin mielettömän paholaisen mylvähdys. Aliupseeri vilkasi kauhusta\nkalveten ympärilleen ja heittäytyi maahan, ryömien naurettavan nopeasti\nerään haavoittuneen paarien alle. Pommi putosikin kauas sairaalasta ja\nhaavoittuneiden seasta kuului pilkallista naurua ja muutamia ivallisia\nhuomautuksia:\n\n— Siinä nyt näette vihdoinkin oikean sankarin!\n\n— Koettakaa tekin pyrkiä hänen rinnalleen.\n\n— Onko ihme, jos täytyy kerjätä koko maailmalta apua...\n\nAliupseeri hypähti kuin käärmeen pistämänä paarien alta. Hänen kasvonsa\nolivat tummanpunaiset raivosta ja häpeästä; hän vilkasi hätäisesti\ntaakseen aivankuin aikoen juosta tiehensä, sitten sinkahutti villin\nkatseen haavoittuneiden yli ja tarttui pistooliinsa. Mutta samassa\nkuului vihlovan pilkallinen kehoitus:\n\n— Niin! Ammu! Nyt ne eivät pääse pakoon, eivätkä liiku...\n\nHänet keskeytti käheä karjahdus. Aliupseeri oli hellittänyt\npistoolista, niinkuin se olisi polttanut hänen sormissaan; hän hypähti\ntasajaloin maasta ja syöksyi pilkkaajaa kohden, huitoen hurjistuneena\nnyrkeillään ilmaa, ärjähdellen ja ähkyen kuin tukehtumaisillaan\nkiukusta:\n\n— Suu kiinni! Kurjat koirat! Siat... Minä opetan pian... Sotilaat!\nViekää ne pian pois... Mars! Juoskaa! Kyllä te pian... odottakaa...\n\nHänen sanansa hukkuivat lähenevän jättiläispommin vongahdukseen,\nmutta nyt hän ei edes kumartunut, vaikka se putosi niin lähelle, että\nräjähdyksen voima heitti hänet rajusti taaksepäin, temmaten lakin hänen\npäästään. Hän sieppasi lakkinsa ja jatkoi masentumattomalla raivolla:\n\n— Kuulitteko, minä sanoin: Liikkeelle, mars! Juoksuun! Kyllä minä\nopetan...\n\nSotilaiden silmät välähtivät vahingonilosta ja julmasta\ntyytyväisyydestä, ja he noudattivat käskyä säälimättömällä innolla.\nJok'ainoa pommi lisäsi heidän raivoaan, he pitivät niiden tuottamaa\ntuhoa ja kuolemaa noiden raajarikoiksi rääkättyjen miesparkojen\nsyynä, koska he kuuluivat samaan kansaan. Ja nämä olivat vielä\nkiihdyttäneet voittajain vihaa katkerilla sanoillaan, tietäessään\njoutuvansa avuttomina vihollisen julman ja rikollisen kostotyön\nuhreiksi. Suonenvedontapaisesti koettivat he tarrautua katkottuine\njäsenineen paareihin, silmät tuijottivat jäykästi eteenpäin ja hiki\nhelmeili heidän kuolemankalpeilla, kuihtuneilla kasvoillaan; kuului\nkäheätä voihketta, joku rukoili katkonaisin sanoin, etteivät kantajat\nhytkyttäisi — hänen jalkansa oli juuri tänään katkaistu ja kädessä oli\nverenmyrkytys. Mutta kantajat eivät olleet kuulevinaan, vaan jatkoivat\nsamaa hölkkäjuoksua.\n\nSilloin välähtivät raajarikon silmät ja hänen kasvoillaan kuvastui\nepätoivoinen uhma ja raivo ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut:\n\n— Raukat! Ettekö nyt saa minua putoamaan — eihän minulla ole kuin yksi\nkäsi ja jalka. Yrittäkää uudelleen!\n\nHammasten narskahdus — ja nyt paarit hypähtivät niin ankarasti, että\nhaavoitettu oli putoamaisillaan; hänen huulensa sinertyivät, silmät\nsulkeutuivat niinkuin olisi pyörtynyt. —\n\nMutta hänen luinen kelmeä kätensä näytti puristuneen paarin reunaan\nkuin yhteen jäykistynyt kuolleen koura.\n\nTaas räjähti ja kantajat lähtivät juoksemaan kuin ruoskaniskujen\najamina... Pitkin paaririviä kuului käheätä, tukehtunutta voihketta,\nvalitusta ja hammasten kiristystä.\n\nMutta kädetön ja jalaton raajarikko ei enää valita, hänen huulensa ovat\nlujasti yhteen puristetut ja tuskanhiki vierii suurina pisaroina hänen\nkuolemankalpeata otsaansa myöten.\n\nJättiläiskirkon kylmä kivilattia oli ladottu täyteen haavoittuneita\n— vain kaikkein heikommat oli jätetty paareille. Kaikkialla näkyi\nlaihtuneita, kalpeita kasvoja, tuskasta vääntyneitä suita ja\nsuonenvedontapaisesti kouristelevia käsiä. Kaikkialta tuijottivat\nkuumeesta hehkuvat silmät... kuului hammasten kiristystä, nääntynyttä\nvalitusta, vaikerrusta ja voihketta — se kiirii edestakaisin\nkumajavissa holveissa salaperäisenä, loppumattomana huokauksena, jossa\nväräjää tuhansien tuskat ja kärsimykset.\n\nKun lattialla ei enää ollut tilaa, tuli kirkkoon nuoren luutnantin ja\nmuutaman sotilaan seuraamana pieni tummaihoinen eversti, jonka rintaa\nkoristi kunniamerkit. Hän silmäsi arvostelevasti onnettomien joukkoa ja\nsitten kajahti voihkeen ja puheensorinan yli komentava, korskea ääni:\n\n— Vangit! Teidät on nyt tuotu tänne turvaan. Mutta minä varotan:\npienimmänkin pakoyrityksen sattuessa käytetään aseita ilman\nvaroitusta...\n\nHänet keskeytti ankara räjähdys ja sitten kuului katkeria ja\nvoimattomasta vihasta vapisevia huutoja:\n\n— Voi raukat! Te siis sulette meidät tänne kuin teurastushuoneeseen!\n\n— Kurja murhaaja!\n\n— Iskekää se kuoliaaksi!\n\n— Kuristakaa se konna!\n\n— Kuolema murhaajalle!\n\n— Teurastaja!\n\nMeteli kiihtyi huumaavaksi, sanattomaksi ulvonnaksi ja muutamat\nhaavoittuneet alkoivat lähetä everstiä! Silloin hän viittasi\nvartijasotilaat viereensä kiväärit valmiina, kohotti kätensä ja huusi\njulmalla, uhkaavalla äänellä:\n\n— Vaiti! Jos yksikin liikahtaa, ammutan minä jok'ainoan!\n\nMitä — kuka uskaltaa solvata minua? Mistä löydätte varmemman\nturvapaikan? Vaikka vihollisemme menettelevätkin barbaarien tavoin,\nniin en minä vielä usko heidän ryhtyvän niin kauhistavaan rikokseen,\nkuin herran huoneen häpäiseminen ja hävittäminen olisi... Se\nosoittaisi...\n\nTaas ojentuivat sadat sidotut kädet häntä kohden ja kirkossa kajahti\nniin uhkaava ärjähdys, että everstin täytyi lopettaa...\n\nJoukon huuto hukkui taas vuorostaan pommin räjähdyksen pauhuun...\n\nRäjähdystä seurasi lyhyt äänettömyys ja haavoittuneet näkivät, miten\nnuori luutnantti lähestyi everstiä, kohotti kätensä lakin reunaan;\nhänen kauniilla kalvenneilla kasvoillaan ja vapisevassa äänessään\nkuvastui ankara mielenliikutus ja harmi:\n\n— Herra eversti! He ovat haavoitettuja... vaikeasti haavoitettuja,\njotka eivät voi liikahtaa... Minä en tahdo olla osallisena siihen,\nettä... Ennen annan miekkani.\n\nJa hän tempasi miekkansa huotrasta, ojentaen sen kahva edellä\neverstille...\n\nTämä katsahti kiukusta kiiluvin silmin ympärilleen, sieppasi sapelin\nluutnantilta ja karjasi raivosta käheällä äänellä:\n\n— Aliupseeri, tarttukaa häneen, sitokaa, viekää päävahtiin! Heti! Mars!\n\nSitten hän käännähti taas onnettomia kohden silmät julmasta riemusta\nkiiltäen ja lausui teennäisen vakavasti:\n\n— Minä siis toivon, ettei teillä ole mitään valittamista. Kirkot ovat\nkansainvälisillä sopimuksilla suojatut kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja\npommitukselta...\n\nJa kun taas jyrähti kauempana, livahti eversti nopeasti ulos ovesta ja\nvälskäri seurasi häntä sotilaineen.\n\nVasta seuraavan jyrähdyksen jälkeen huomattiin, että _kaikki_\nhoitosotilaat olivat poistuneet. Eräs haavoittunut asteli ontuen\novelle, aikoen työntää sen auki — ei auennut. Hän uudisti kokeensa\nmonta kertaa, viittasi erään toverinkin avukseen; turhaa — ovi oli\nkiinni.\n\nHe käännähtivät kauhusta kalpeina kuolemaantuomittuja tovereitaan\nkohden ja heidän värisevät huulensa liikkuivat äänettömästi, niinkuin\nhe olisivat menettäneet puhekykynsä — mutta tuo mykkä epätoivo selitti\nenemmän kuin sadat sanat.\n\nSeuraava pommi putosi pelottavan lähelle kirkkoa. Seinät tuntuivat\nhorjahtavan ja etelänpuoleiset, monivärisillä lasimaalauksilla\nkoristetut ikkunat sinkahtivat kirjavana sirpalesateena yli kirkon;\nhuumaavan jyrähdyksen jatkona kuului ylhäältä tornista kymmenien\nerisuuruisten kellojen kumea, väräjävä ääni, ikäänkuin hukkuvien\nyhteinen hätähuuto — ja taas katsahtivat onnettomat toisiinsa tylsästi,\näänettömästi, niinkuin kauhu ja epätoivo olisi lamauttanut heidän\nviimeisetkin voimansa.\n\nMutta pommeja putoilee saatanallisella säännöllisyydellä, ja ikäänkuin\nnekin tahtoisivat lisätä noiden kidutettujen tuskaa ja kauhua,\nlähenevät ne hitaasti kuin hiipivä vihollinen varmaa saalistaan. Ja\nnuo sodan raatelemat miehet lävistettyine rintoineen, puhkottuine\nvatsoineen odottavat niitä kuin pyövelin iskua. — Sillä jokainoa\nräjähdys sattuu heihin kuoliniskua kiduttavampana. Heidän sielunsa\nja ruumiinsa värisevät kuin inkvisiittorin kidutuspenkissä; jotkut\nalkavat sanattomasti huutaa, muutamat menettävät järkensä... Alkaa\nkuulua hohottavaa, pitkäveteistä naurua, itkua ja laulua; eräs\njättiläiskokoinen nuori mies linkuttaa horjuen ja välillä kaatuillen\nmiehestä toiseen ja selittää käheällä äänellä, että on juuri noussut\nkuolleista; hänen palloksi kääritty päänsä muistuttaa todella pääkalloa\nsyvine suu- ja silmäaukkoineen ja niiden pohjasta tuijottavat\nliikkumattomat silmät niin kamalasti, että kuulijoita puistattaa...\nMutta mielipuoli jatkaa matkaansa, hokien salaperäisesti, uhkaavasti:\n\n— Mitä? Epäiletkö sinä? Ja siitä on vasta puoli tuntia, kun makasin\nsyvällä, syvällä. — Katsos — multaa! Ooh — se on jo varissut.\n\nHänen sanansa hukkuvat räjähdyksen pauhuun ja luhistuvan rakennuksen\njyminään; kuuluu viiltäviä kirkaisuja ja hätähuutoja. Eräs kädetön\nheittäytyy polvilleen toisten eteen, rukoillen sydäntäsärkevällä\näänellä armoa, hänen luiset kellertävät kasvonsa ovat kuvaamattoman\nhädän ja epätoivon vääristämät ja kun ei kukaan vastaa, alkaa hän\nmielettömällä kiireellä riisua risaisia vaatteitaan, tarjoten niitä\nhenkensä hinnaksi. Se vaikuttaa järisyttävästi toisiin — yhä useammat\nhukkuvat hulluuden harmaaseen hämäryyteen. Kaikki jotka kykenevät\nliikkumaan, alkavat ontuen, laahustaen, ryömien kierrellä ympäri\nholvista holviin kuni pyydykseen ahdistetut villieläimet; toiset\nyrittävät nousta kerran toisensa jälkeen, lysähtäen uudelleen ja\nuudelleen lattialle kunnes eivät enään jaksa.\n\nSilloin tuntui haavoittuneista kuin koko kirkko olisi tulilieskana\nlentänyt raunioiksi heidän ympärillään, kaikki jylisi, ryskyi ja\nmurskaantui, särkyneet kipsikoristeet ja kivilohkareet sinkoilivat\nsinne tänne hurjalla voimalla murskaten joukottain lattialla viruvia\nja tukehuttava soransekainen savupilvi peitti kaikki sisäänsä kuin\njättiläissuuri harmaa hämähäkinverkko.\n\nMutta kun se hiljalleen hälveni kattoa kohden ja he alkoivat tointua\npuhtaan ilman vaikutuksesta, huomasivat he pommin tulleen ikkunasta\nsisään ja räjähtäneen vastakkaisella seinällä repäisten siihen\nammottavan aukon.\n\n— Ulos!\n\nTuossa yksinäisessä huudahduksessa kuvastui yhtaikaa hämmästystä,\nepämääräistä riemua ja toivoa. Ja sitä säestivät sadat liikutuksesta\nvapisevat äänet. Heti kohosi kaikkialta kuihtuneita, kalmankalpeita\nkasvoja, sadat sammuneet silmät kirkastuivat ja tuo moniääninen\nhuuto kasvoi, kajahtaen holvista holviin ikäänkuin yhdestä ainoasta,\nnääntyneestä jättiläisrinnasta puhjennut helpotuksen huokaus. Sitten\nnäytti koko lattia heräävän eloon. Miltei kaikki liikahtivat ja suuri\njoukko alkoi lisääntynein voimin, kävellen, ryömien ja madellen pyrkiä\naukkoa kohden.\n\nKauhea räjähdys keskeytti heidän matkansa: sadat voimattomuudesta\nvapisevat, horjuvat olennot paiskautuivat yhtaikaa lattiaan —\naivankuin näkymätön jättiläinen olisi yhdellä ainoalla leimahtavalla\nsivalluksella pyyhkäissyt heidät maahan.\n\nSuuri joukko jäi paikalleen, mutta useimmat nousivat uudelleen,\nlähtivät uudelleen aukkoa kohden. Ja taas kuului liikutuksesta\nvapisevia ääniä:\n\n— Ulos! Ulos! Pois!\n\nEtumaiset olivat jo perillä kun ulkopuolelta kajahti kylmä, ankara ääni:\n\n— Seis! Vai aiotte paeta? Takaisin — mars!\n\n— Emme pakene! — selitti eräs voimakas ääni: — Asetumme yhteen joukkoon\ntuohon puistoon — ja te saatte vartioida.\n\n— Vaiti! Jokainen ken ei paikalla peräydy, ammutaan! Takaisin!\n\nKuului matalaa murinaa ja sen ylitse taas sama ääni:\n\n— Sotilaat! Tehän kuulitte, ettemme pakene! Ettehän tahdo, että meidät\nnäin rikollisesti tapetaan.\n\n— Vaiti! Takaisin! — karjui aliupseeri raivosta punaisena. — Pois\naukolta! Mars!\n\n— Kurjat murhaajat!\n\n— Ajatelkaa, sotilaat!\n\n— Mitä te aiotte...?\n\n— Murhaajat! Pelkurit!\n\n— Kurjat...\n\nMelun yli kajahti aliupseerin komennushuuto, kiväärit kohosivat\nonnettomia kohden.\n\nSitten kaikki sekaantui hurjaan epätoivon ja raivon huutoon — joka\nhukkui yhtäkkiä rätisevään yhteislaukaukseen.\n\nLaukaukset räiskyivät taukoamatta ja niiden seasta kuului tuskallisia\nparahduksia, kirkaisuja ja sitten huusi haavoittuneiden johtaja\nläpitunkevasi:\n\n— Eteenpäin — veljet! Nopeasti! Aseet pois murhaajilta! Tulkaa vel...\n\nHänen äänensä tukehtui korahtaen; hän kaatui, nousi uudelleen ja yritti\nhuutaa, mutta veri purskahti hänen suustaan kuin ruiskusta; hän lysähti\nmaahan, aukoen suutaan kuni kuivalle heitetty kala. Hänen tuskallinen\nkorinansa hukkui huutojen pauhinaan ja hänen ruumiinsa tallattiin\nmuodottomaksi.\n\nAukon kohdalla oli maa suurten kivilohkareiden peitossa ja\nhaavoittuneet pääsivät vain vaivaloisesti eteenpäin; sotilaat ampuivat\nheitä joukottain — yksikään ei päässyt ohi, koska miesjoukko työntyi\naukosta tiheänä, mustana tulvana... He kaatuivat, laahautuivat\nnelinryömin, nousivat. Mutta jokaisen kasvoilla kuvastui kuoleman\nepätoivo ja päättäväisyys — ja lopulta heitä pääsi parikymmentä\nsotilaiden kimppuun. He tarraantuivat kuin kuolevat petoeläimet näiden\njalkoihin, vetivät heidät maahan, iskivät, kuristivat. Ja vihdoin\nkuulivat sisällä olevat laukausten taukoavan; heidän jännityksensä\nkiihtyi yhä — sitten kuului taas muutamia...\n\nYhä tulvasi aukosta haavoittuneita, kömpivät kuolevien toveriensa yli —\nheillä oli vain yksi ajatus: _kostaa_...\n\nOli pöyristyttävää nähdä nuo vapisevat, loppuun nääntyneet raajarikot\nraivosta mielettömine, vääntyneine kasvoineen taistelussa terveiden,\nvoimakkaiden miesten kanssa. Muutamat näistä nousivat kerran toisensa\njälkeen, iskivät haavoittuneita joukottain maahan ja yrittivät\nlähteä... Mutta kaikkialta ojentui lukemattomia luisevia kouria, sormet\nkoukistuneina kuin hyökkäävän petolinnun kynnet, repien, iskien,\nkuristaen... Uudet ja vanhat haavat vuotivat pelottavasti ja monet\nvaipuivat kuin vastustamattoman unen valtaamina maahan, vavahtaen\nvain muutaman kerran — mutta toiset tarrautuivat kuollessaankin\nsuonenvedontapaisesti vihollisiinsa... Heidän otteensa ja iskunsa\nolivat voimattomia, mutta niitä jatkui loppumattomasti — ja vihdoin\nviimeinenkin sotilas oli liikkumaton.\n\nMutta haavoittuneet eivät tietäneet, että aliupseeri oli heti pyytänyt\napua ja nyt kuului lähenevien moottorien jyrinää ja pienen matkan\npäähän pysähtyi kaksi panssariautoa. Alkoi kuularuiskujen kamala soitto\nja pian oli kaikki valmista — yksikään ei enää ollut jaloillaan kirkon\nulkopuolella.\n\nMutta sisäpuolella näytti vielä kauheammalta. Leveästä aukosta oli koko\najan satanut kuulia, jotka sinkoilivat kirkon kiviseinistä kaikkialle\nläpitunkevasti ulvoen ja suristen — aivankuin kamalat, tuntemattomat\nhyönteiset... Kaukaisemmissa loukoissakin olivat ne lävistäneet\nmakaavia miesparkoja...\n\nSäännöllisesti olivat jättiläispommit nytkin putoilleet kirkon\nlähistölle ja sentähden panssariautot alkoivatkin kiireesti kääntyä,\nlähteäkseen pois.\n\nMutta viime hetkellä putosi niiden eteen pommi — ja kun savu hälveni\nolivat panssariautot miehistöineen kadonneet...\n\nKirkossa olevat raahustivat aukolle ja eräs kohotti kätensä huutaen\nhuumaantuneesti mielettömällä riemulla:\n\n— Oi veljeni — veljeni! Ampukaa, ampukaa! Nopeammin, nopeammin! Amp...\n\nHäntä säestivät sadat mielettömällä vimmalla — kunnes kuolema katkaisi\nheidän huutonsa. Sillä aivankuin heidän pyyntöänsä noudattaen putosi\npommi keskelle kirkkoa, ulospyrkijäin tiheimpään parveen — ja laajalta\nalalta katosivat kaikki mustanpunaiseen, räiskähtävään tuleen ja\nsavuun. Ja kauempana olevat tunsivat hämärästi, että heidän päälleen\nputoili jotain kuumaa, kosteanniljakasta ja iöyhkävää...\n\nSe oli ainoa mitä heidän tovereistaan oli jälellä.\n\nSe oli liikaa — onnettomat eivät enää kestäneet. Viimeisetkin näyttivät\nmenettävän järkensä; jotkut heittäytyivät lattialle peittäen kasvonsa,\ntoiset yrittivät nousta ja heikoimmat kohottivat silvotut kasvonsa tai\nmuodottomat kädentynkänsä taivasta kohden kuin rukoillen; kuolevien\nvoihke ja hätähuudot, uikuttava nauru ja ulvonta täytti kirkon\npöyristyttävänä parkaisuna — ikäänkuin itse hulluus ja kauhu olisi\nkajahuttanut riemuhuutonsa. —\n\nNuori haavoittunut, joka pari tuntia sitten väitteli sairaalan pihalla\nkantajansa kanssa, makaa paareillaan vavahdellen ja aukoo välillä\nsuutaan kuni pyydystetty kala.\n\nHän aukaisee silmänsä, mutta ei näe mitään, ei kuule mitään, hän ei\ntunne muuta kuin tuskaa — se kuristaa kurkkua, repelee rintaa, koko\nruumista terävin pedonkynsin... Ja kaikki on niin käsittämätöntä ja\nkauheata kuin painajais-unsssa.\n\nSitten huomaa hän olevansa tukehtumaisillaan johonkin kauheaan ja\nsalaperäiseen, joka ympäröi hänet paksuna ja tukehuttavana kuni\nsuunnattoman suuri musta käärinliina...\n\nYhtäkkiä hän vavahtaa, hänen hampaansa alkavat kalista: tuosta\nmustanharmaasta hornasta häämöttää harmaat, vääristyneet kasvot,\nhiukan taampana luinen, ahnaasti koukistunut koura... Ja sitten alkaa\nhumiseva hiljaisuus häipyä ja joka puolella kuuluu yhä äänekkäämpänä\nkäheätä tuskanvoihketta, epäinhimillistä ulinaa ja uikutusta ja vihdoin\neroittaa sen seasta joitakin katkonaisia, sekavia sanoja:\n\n— Missä olen...?\n\n— Vettä — kurkkuuni...\n\n— Olemme petetyt — helvetissä...\n\n— Se lupasi taivaaseen...\n\n— Sotavankeja ei saa sulkea helvettiin — sopimuksetta.\n\n— Sopimukset — olemme täällä...\n\n— Oi oi, en voi... valitan...\n\n— Mistä tiedät — helvetissä?\n\n— Etkö näe savua — helvetin huurua...\n\n— Älä valehtele! Varokaa...\n\n— Armoa, armoa...\n\nTaas hukkuvat sanat kiihtyvään meteliin kuni myrskyn pauhuun — eikä\nmitään näy... Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu, että tuo hirveä harmaus\non todella helvetin huurua... Ja vieläkin eroittaa hän joitakin\nnääntyneitä ääniä:\n\n— Auttakaa... päästäkää!\n\n— Armoa... olen sotavanki.\n\n— Miksi meidät helvettiin — haavoittuneet?\n\n— En voi... ijankaikkisesti...\n\n— Armoa... apua...\n\nEnnen tuntematon kylmä kauhu kiitää hyytävänä hänen lävitseen. Noissa\ntukehtuneissa äänissä kuvastuu niin hirvittävä hätä ja epätoivo,\nettei sellaista _voi olla_ muualla kuin yhdessä paikassa — hänet oli\nsiis heitetty helvetin syvimpään onkaloon, missä kadotetut kituvat ja\nvaikeroivat nauravien pirujen kynsissä.— Ooh — sitä kestää aina...\nijäisesti...\n\nHän jännittää viimeiset voimansa ja hänen kurkustaan kuuluu korisevana,\nrukoilevana:\n\n— Pelastakaa... en voi... Auta — rakas kuolema! Etkö sinäkään...? Rakas\nkuole...\n\nSilloin tuntui aivankuin kauhea tulinen kita olisi maata järisyttävällä\nkarjaisulla auennut, puuskaisten polttavan liekkimeren onnettomien yli,\nja jokin jättiläissuuri syöksyi mustana, muodottomana, murskaten kaikki\nalleen ja hotkaisi heidät ahnaasti kamalaan kitaansa.\n\nYmpärillä on äänetön pimeys.\n\n\n\n\nVALLANKUMOUKSELLINEN\n\n\nMitä?\n\nSashka vavahti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, kohoutui käsiensä\nvaraan ja alkoi jännittyneenä, hengitystään pidättäen kuunnella.\nHänestä tuntui niinkuin kopissa olisi joku huokaissut...\n\n— Ei mitään... olen vain hermostunut — kuiskasi hän äänettömästi. Mutta\nsiitä huolimatta alkoi hän taas levottomasti kuunnella ja tuijotti\neteenpäin näkemättä mitään. Sillä koppi oli pimeä kuin hauta ja\nhänen sydämensä kiihkeä sykintä oli ainoa mikä häiritsi haudansyvää\nhiljaisuutta... Koneellisesti kosketti hän otsaansa — se oli kostea\nkylmästä hiestä...\n\n— Minä olen vain hermostunut — toisteli hän ajatuksissaan\nrauhoittaakseen itseänsä.\n\n— Jospa vain voisi nukkua, — kuiskasi hän taas äänettömin huulin. Mutta\nhän ei voinut; sillä ajatukset, nuo vankilan hirmuisimmat kiusanhenget,\njoita on mahdoton paeta, ahdistivat ja kalvoivat taukoamatta — kuin\nsuuret nälkäiset rotat...\n\nTaas hän hätkähti, alkaen tuijottaa pimeyteen. Ja muistaessaan\nviimeisten öitten hirmunäyt, alkoi hän vavista — jospa ne nyt eivät\ntulisi...\n\nSashka muisti taas täällä kuluneet kauheat viikot ja hänen ruumiinsa\nalkoi vavista yhä ankarammin. — Yhtämittaa oli kuulusteltu. Pakotettiin\ntunnustamaan — eikä hän tiennyt mitään. Vuorotellen oli tehty lupauksia\nja uhattu kidutuksilla, kiusattu nälällä ja janolla, niin että hän\nmonasti oli luullut kuolevansa...\n\nNäinä viikkoina oli Sashka laihtunut miltei luurangoksi, hänen\nkasvonsa muuttuneet tuntemattomiksi, teräviksi... Hän ei enää voinut\nnukkua, vavahti heti hereille jostakin hirmunäystä... Ja nyt hän\nensikerran hämärästi käsitti, että nuo harhanäyt johtuivat vankilan\nkärsimyksistä... Hän alkoi taas vavista muistaessaan edellisen yön\nkauhut. Muisti niin kamalan selvästi sen salaperäisen kahinan, joka\nensin kuului — ja miten hän äkkiä tiesi, että lattialla mateli häntä\nkohden suuri käärme...\n\n— Ei — ei! Minä en tahdo ajatella sellaisia — en! Tulevat uudestaan...\nJotain muuta, muuta...\n\nJa onneksi hän unohtikin viimeöisen: hänen ajatuksensa lennähti\nkotiin...\n\nSashka muisti katuen, miten hän monasti oli ollut tyytymätön,\nkun kotona oli puutteellista, ahdasta ja ikävää; kun pikkusiskot\nsairastivat ja itkivät — ja isä vielä joi. Kaksi kertaa oli isä ajanut\nkaikki ulos kapakasta tullessaan — ja Sashka oli pitkän aikaa tuntenut\nkatkeruutta ja vihaa isää kohtaan...\n\nKyllä hän nyt oli katunut, oppinut ymmärtämään kodin arvoa! Nyt hän\nmuisti senkin, miten katkerasti isä oli itkenyt äitiä lyötyään: miten\nhän päihtyneenäkin oli usein ollut synkkä ja surullinen. Hän alkoi\nymmärtää, ettei isäkään tahallaan juonut...\n\nEntäs äiti. Tuo hyvä, aina lempeä ja kärsivällinen äiti... Kuinka\npaljon oli äitiparka kärsinytkään taistellessaan pienokaisten puolesta,\nköyhyyttä ja sairautta vastaan...\n\nMutta toisinaan oli hauskaakin. Sashka muisti viime pääsiäisjuhlan\nvähän ennen kuin hänet vangittiin — he olivat silloin niin onnellisia\nja iloisia... Isä oli hiukan humalassa, mutta hän oli niin lempeä ja\niloinen — leikki heidän kanssaan, lauloikin... Ja myöhemmin kun isä oli\nulkona, kutsui äiti hänet kamariin, puhui kyyneleet silmissä jotain\nkaunista, jota Sashka ei enää tarkkaan muistanut. Sitten kietoi kätensä\nSashkan kaulaan, suuteli häntä ja he itkivät molemmat...\n\nTuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi\nollutkaan... Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi\nviikkoa, tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen\nunelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää\nmilloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti syysmyrskyyn...\n\nJa äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti... kauan, kauan...\n\nSashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin\njokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta... Hän olisi\ntahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut\ntarpeeksi... Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen\nkatseensa...\n\nHänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi — sillä\nhän oli vielä niin nuori... Hän koetti taistella kyyneleitä vastaan,\nmutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä... Ja aivan kuin\nsyleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan kätensä kopin\npimeyteen ja kuiskasi hiljaa:\n\n— Äiti...\n\nTuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja epätoivo,\njota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden pirstoma\nsoitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt... Sashka käänsi\nkasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi katkerasti itkeä. Hän tunsi\nolevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni puolikuollut koe-eläin,\njoka raadeltuna värisee vivikseettorin kynsissä... Ja hänen itkunsa oli\nniin haikeata ja toivotonta kuin olisi jossakin kauheassa, mustassa\nsyvyydessä valittanut yksinäinen, ijäksi unhotettu olento...\n\nSashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt kun\nitku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen\nunenhorrokseen.\n\nSashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja kylmä\nhiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa...\n\nHän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan voimakasta,\nhillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia askeleita,\nsitten välkähtää jokin... Mikä se on? Hänen kauhunsa kasvaa\nkymmenkertaiseksi epätietoisuudesta... Onko pyöveli jo tullut häntä\nhakemaan — olikohan se pyövelin lyhty...\n\nTaas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.\n\nÄsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka\nnukkuisi... Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää\nkärsimättömästi kylkiään.\n\nSashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa, hiljaa...\npysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku...\n\nMutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy...\nSashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen\nruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi...\n\nKäytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja avain\ntyönnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus, voihkaus,\naivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava kivilohkare.\nAvain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä jättiläiskokoisen\nvartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta, kaikki musteni\nsilmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän ovelle ja aivankuin\nilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista vartijaa ja sopersi\nnyyhkyttäen:\n\n— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani... Kiitän teitä\nkaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut...\n\n— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija sysäsi\nSashkan luotaan.\n\n— Tiikeri...\n\n— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja\nsitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:\n\n— Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei täällä\nsemmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.\n\nSashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä ympärilleen ja\nsammalsi tolkuttomasti:\n\n— Mitä — se on totta... Minä näin... niinkuin se olisi... odottanut...\n\nPäävartija astui askeleen lähemmäksi ja ärjäsi pahanenteisesti:\n\n— No, etkö kuullut mitä sanoin? Vai tiikereitä... Kyllä minä ajan\ntiikerit nahastasi...\n\nMiehet naurahtivat ivallisesti ja Sashkan ruumis alkoi vavista: hän\naavisti, että jotain kauheata on tulossa... Mutta hän käsitti myös,\nettei sitä voi välttää ja alkoi pukeutua niin tyynesti kuin suinkin voi.\n\nSashka napitti vapisevin sormin takkiaan, kun päävartija rykäsi\näänekkäästi, ja sanoi miltei ilakoiden:\n\n— Nyt lähdetään!\n\nKuin sekavassa unessa asteli Sashka vartijoiden keskellä jotain pitkää\nkäytävää, jossa askelten kolke kajahteli pelottavan räikeänä; sitten\nkiviportaita alas syvälle kellarikerrokseen, josta leyhähti vastaan\nummehtunut, haudankylmä ilma — ikäänkuin itse kuoleman hengähdys.\nSitten kuului lukon kirskahdus, raskas rautaovi aukeni valittavasti\nkitisten ja Sashka työnnettiin sisään.\n\nSashka huomasi olevansa haudantapaisessa huoneessa, jota savuinen\nöljylamppu niukasti valaisi; peräseinä peittyi pimeään mutta\nsivuseinällä häämötti outoja esineitä: pihtejä, ruoskia ja hänen\nedessään matalalla lavitsalla näkyi tumma hyytynyt veriläiskä. Sashka\nkatsahti sivulleen ja vavahti kauhusta.\n\nPöydän ääressä istui vankilanpäällikkö ja tuossa himmeässä valossa\nnäytti hänen leveä, laskoksien reunustama naamansa entistä\nharmaammalta, kammottavalta; leveä suu ulkonevine huulineen liikkui\nhiljaa ja hän tuijotti Sashkaa himmein, ilmeettömin silmin, ikäänkuin\njokin tuntematon petokala... Sashka katsahtaa ympärilleen kuin\npiiritetty eläin, hän oli vähällä huutaa apua, mutta takana seisovat\nvartijat — ja yhä tuijottaa tuo kaamea katse. Vihdoin alkoi hän\nkolealla, katkonaisella äänellä:\n\n— Sinä et ole vieläkään tunnustanut rikostasi — etkä ilmoittanut\nketkä toverisi ovat terroristeja, ketkä toivat tehtaalle pommeja...\nmurhatakseen santarmipäällikön... Nyt sinun täytyy.\n\nKauhu ja hätä kuvastui Sashkan kuolemankalpeilla kasvoilla ja hän\nänkytti värisevin huulin: Mutta enhän minä tiedä. Minä en ole ollut\nkoskaan...\n\nHän vaikeni kuin tukehtuneena ja hänen hätääntynyt katseensa liiteli\nläsnäolijasta toiseen kuin apua rukoillen. Mutta joka puolelta\ntuijottivat tunnottomina ja kylminä vihamieliset silmät kuin\nojennettujen pistoolien suut...\n\n— Vai niin, vai niin, käykää toimeen — kuului taas tuo tunteeton ääni,\nja päävartija astui jo muutaman askeleen seinällä riippuvia ruoskia\nkohden. Mutta samassa päällikkö viittasi odottamaan, lisäsi entistä\nhitaammin.\n\n— Vai tahdotko tunnustaa — saat vielä...\n\nSashka tunsi kaiken pyörivän päässään ja tuo kamala katse kidutti,\nahdisti hänen rintaansa, kuristi kurkkua kuni näkymätön, armoton koura.\nHän tahtoi puhua, selittää vielä kerran, mutta ei voinut — hänen\nkurkustaan kuului vaan käheätä änkytystä:\n\n— Minä en tiedä... en tiedä... Olen viaton... viaton...\n\n— Riisukaa hänet, — keskeytti päällikkö kylmästi.\n\nKuin sekavan painajaisen vallassa tunsi Sashka kun vaatteet revittiin\nhänen yltään niin että napit sinkoilivat. Hänellä oli vain paita\njälellä kun hän havahtui, käsitti mitä hänelle aiotaan tehdä. Se\nsyöksyi hänen kidutettuun sieluunsa kauhistuttavalla voimalla.\nTietämättä mitä teki, vaipui hän vavisten polvilleen päällikön eteen ja\nrukoili hätäisesti ja tuskallisesti itkien:\n\n— Teidän ylhäisyytenne... Odottakaa... Uskokaa... Säälikää minua — olen\nviaton, viaton... äitini kuolisi... Teidän ylhäisyytenne... armoa,\narmahtakaa... en tiedä... Kristuksen tähden...\n\nIlkeältä ivalta kuului Kristuksen nimi, sillä sitä säesti rätisevä ääni\nkun Sashkan paita takaapäin repäistiin yltä kahtena kappaleena.\n\n— No etkö sinä vieläkään tiedä? — ilkkui päällikkö pilkallisesti. — Vai\noletko vieläkin viaton?\n\nNuo julmat sanat ja viiltävän kylmä ääni tuntui aivankuin pitkänä\njääpuikkona tunkeutuvan Sashkan sydämeen, hän ymmärsi, ettei hänellä\nole pienintäkään toivoa, hänet tapetaan armotta... Niin, täällä\nserkkukin rääkättiin kuoliaaksi — ja hän oli kuollut ääntä päästämättä.\nÄkkiä Sashkan mieleen lennähti Mucius, josta koulussa oli luettu. Oo\n— hän miltei näki nuoren roomalaisen, joka pelottomana ja sorjana\nseisoo vihollistensa edessä. Häntä uhataan kidutuksella ellei puhuisi,\nmutta silloin hän itse laskee kätensä tuleen, antaa sen hiiltyä\nmuodottomaksi... Sashka oli pitänyt häntä korkeimpana mies-ihanteenaan\n— ja nyt hän _rukoilee_... pyöveleitään! Hän nousi niinkuin lattia\nolisi tulisena polttanut polvia...\n\n— Niin, minä olen viaton.\n\nPäällikön paksu kaula ojentui, suunnaton suu leveni niinkuin olisi\naikonut nielaista rikollisen, mutta sieltä kuuluikin kähisevä naurahdus\nja sitten ilkkuva huomautus:\n\n— Vai viaton sinä oletkin? Vai niin...\n\nSashkan ruumis vapisi kuin vilutaudissa ja hänet valtasi mieletön halu\nhuutaa, huutaa apua, apua — tuossa himmeän kalseassa kalankatseessa\nkuvastui jotain puistattavan pahanenteistä... Mutta silloin päällikön\napulainen naurahti pilkallisesti. Se sytytti Sashkan mielessä uhman ja\nvihan, hänen päänsä kohosi ja hän toisti päättävästi:\n\n— Minä olen viaton.\n\n— Käykää toimeen, — kuului päällikön komennus. — Sashka seisoi\nraskaasti huohottaen kivilattialla ja hänen alaston ruumiinsa oli\nniin kalpea kuin jokin hirveä jättiläisvampyyri olisi imenyt hänestä\nviimeisenkin veritipan. Sen vampyyrin nimi oli _vankila_, ja se oli\nkalunnut ruumiista lihankin viime hiveneen. Luut vain törröttivät\nkorkeina ja terävinä; hän näytti niin surkean avuttomalta ja hennolta\nkuin lapsi joka on maannut kauan kuolemansairaana... Ainoa joka hänessä\nkuvasti voimaa, oli profiili: kaareva nenä ja lujapiirteinen leuka\npuristettuine huulineen...\n\nHänet paiskattiin rajusti veriselle lavitsalle, kädet ja jalat\nsidottiin ruuvilaitteeseen — ja hänen laihaa ruumistaan venytettiin\nniin että hän voihkasi tuskasta...\n\nKun ruoskijat ottivat käteensä hirveät, lyijynuppiset kidutusaseet\nummisti Sashka silmänsä, niinkuin korkeudesta putoava ihminen\nodottaessaan murskaantumistaan, loppua... Ja sitten viuhahti...\n\nHänen ruumiinsa vavahti kuin sähköiskusta, yrittäen koukistua\nsuonenvedontapaisella voimalla, kauhistuneet silmät avautuivat ja\nkurkusta tunki tuskanhuuto... Mutta sitten hän kiristi hampaansa\nyhteen, sulki silmänsä ja hänen verettömien huuliensa välistä kuului\nvain raskas huohotus, jota säesti ruoskien vinkuna...\n\nRuoskan jäljet kohoavat heti korkeina, sinertävinä Sashkan laihaan\nlapsenselkään. Mutta pian repeytyy nahka ja suuret veriläiskät\npurskahtavat esiin, loistaen valkealla iholla kuin tuntemattomat,\ntulipunaiset kukat...\n\nSashkan heikontunut ruumis värisee ja vavahtelee, rinta kohoilee\nrajusti ja koristen.\n\nHän tuntee hämärästi, että selkään kaadetaan kylmää vettä ja samassa\nalkaa puistattaa kauheasti. Mutta uudestaan aletaan... Selkää\npolttaa yhä ankarammin. Ooh, ne iskevätkin teräsruoskilla — jotka on\nkuumennettu tulipunaisiksi... Ei, nyt ne alkavat pistellä tulisilla\nrautapiikeillä... terävät kärjet työntyvät syvälle selkään...\n\nSashkasta tuntuu kuin kidutus olisi kestänyt jo tuntikausia, hän\nrukoilee apua, kuolemaa — mutta ei mitään... Kaikki on niin hirmuista,\nhän kärsii niin kovin — eikä se lopu milloinkaan...\n\nVihdoin on Sashka tuntevinaan, että Petrovitsh tarttuu hänen\nkurkkuunsa, raahaa meren rannalle ja sitten alkaa hitaasti painaa\npäätä veden alle... Hän tahtoisi huutaa, mutta huomaa: siten loppuu\nvihdoinkin. Mutta yhtäkkiä hänen selkäänsä kaadetaan kiehuvaa vettä;\ntaas hän virkoaa ja jostakin korkealta kuuluu matala ääni:\n\n— Sata!\n\nSenjälkeen tuntee Sashka päällikön kammottavan äänen:\n\n— Oletko vieläkin viaton?\n\nAivankuin kloroformiunessa kuulee Sashka kaikki, mutta ei voi\nvastata... Taas valellaan hänen selkäänsä, hän muistaa kaikki ja on\nmenehtymäisillään tuskasta. Ja taas kuuluu päällikön voitonriemuinen\nääni:\n\n— Ahaa — Siis vaikenet — tunnustat, ettet ole viaton. Minähän sanoin! —\n\nSashka muisti sen taukoamattoman kidutuksen, jonka oli täällä\nviattomasti kärsinyt, tunsi, että nyt hänet murhataan näin hirmuisella\ntavalla ja jokin ennen tuntematon kuohahti hänessä, täytti sielun ja\nruumiin polttavana, pakahduttavan suurena, karkoittaen uupumuksen,\ntuskan ja pelon. Hän riuhtasi kahleitaan uskomattomalla voimalla, hänen\nsilmistään näytti pursuavan tulinen viha, uhka ja uhma ja hänen äänensä\nkajahti läpitunkevan terävänä kuin pistoolinlaukaus:\n\n— Minä olen viaton! Viaton!\n\nPyövelit hätkähtivät kuin nyrkiniskusta ja päällikkö vetäytyi\ntaaksepäin, niinkuin tuon sidotun uhriraukan katse olisi todella\npolttanut. Mutta sitten kuului matala, petomainen murahdus, jota toiset\nsäestivät kuin sopimuksesta — ja Petrovitsch sieppasi kiireesti ruoskan\nkäteensä.\n\nKahta raivokkaammin alkavat siimat vinkua, Sashkan selkä oli\nriekaleina ja veri... valuu punaisina viiruina alas kylkiä. Mutta yhä\npaukahtelevat lyijynupit hentoja, teräviä kylkiluita vastaan joissa ei\nnäy lihan hiventä.\n\nMutta Sashka ei enää tiedä että häntä ruoskitaan... Hän luulee\nmakaavansa taas vsnkikopissa ja nyt se tiikeri on syöksynyt hänen\npäälleen raadellen hänen selkäänsä terävillä kynsillään. Mutta hän ei\nvoi huutaakaan, se on niin painava, että hän on tukehtumaisillaan sen\nalle...\n\nMutta lopulta Sashka huomaa, ettei olekaan kopissa, vaan vihreällä\nkedolla ja ympärillä on paljon katsojia. Äiti, Ljuba ja Mitjakin\novat siinä, mutta he eivät tunne, he vaan nauravat... Tiikeri alkaa\nsyödä häntä, pureskelee, pureskelee... kaivaa kuononsa syvälle hänen\nselkäänsä ja imee verta... Eikä kukaan auta. Mitjakin osoittaa\nhäntä pienellä, valkealla sormellaan - ja taas rähähtää nauru...\nEpätoivoisena ja kauhuissaan koettaa hän huutaa, ilmoittaa itsensä,\nrukoilla äidiltä apua, pelastusta — mutta hänen kurkustaan ei tule enää\nääntä... Hän tahtoisi kuolla, hän rukoilee kuolemaa, mutta kuolemakaan\nei tule... Ja yhä raatelevat tiikerin hirvittävät hampaat, sen\ntulikuuma hengitys polttaa hänen niskaansa — välillä se verenhimoisesti\nmuristen maiskuttelee hirmuista kitaansa...\n\nPetrovitsh koetti toinnuttaa Sashkaa, mutta tämä pysyi velttona ja\nelottomana kuin kuollut.\n\nSilloin oli hän huomaavinaan että Sashka raotti silmiään — ja hän\nmiltei jähmettyi raivosta. Se uskalsi!\n\n— Aukaise silmäsi! — sähisi hän läpitunkevasti. — Koira! Kuuletko!\n\nMutta Sashka ei liikahtanut. Petrovitsh alkoi vavista, hänen hampaansa\nnarskuivat kuin epätasaiset hammasrattaat, kun hän kiiluvin silmin\ntuijotti tuota surkeata olentoa. Sitten hän yktäkkiä mörähti kuin peto\nja potkasi kaikin voimin Sashkan veristä kylkeä, kuului vaan omituinen\nrouskahdus kun raudoitettu saappaan kärki upposi syvälle, katkaisten\nkylkiluut.\n\nPäällikkö rypisti ääneti kulmiaan, mutta kun Petrovitsh aikoi potkaista\nuudestaan, komensi hän kolealla äänellä:\n\n— Seis — pöllö! Ettekö ymmärrä, että hän voi kuolla — ennen... Vettä.\n\nPetrovitsh näytti säpsähtävän tuollaisen vahingon mahdollisuudesta\nja alkoi hermostuneella kiireellä valella vedellä Sashkan päätä ja\npäällikkö kysyi hitaasti:\n\n— Vieläkö olet viaton?\n\nSashkan raadeltu ruumis kouristautui ja suu aukeni niinkuin hän olisi\nalkanut oksentamaan. Sillä hän on olevinaan Intiassa — tiikerijahdissa,\nniinkuin oli monasti kuvitellut. Mutta suuri tiikeri oli saanut\nhänet kynsiinsä jo aamulla ja kiduttanut koko päivän... Se imi ensin\nvähitellen veren, sitten se alkoi syödä pala palalta — mutta ei tapa,\nei tapa...! Ooh, hän kuulee huutoja, toverit tulevat apuun, mutta\ntiikeri murahtaa, sieppaa Sashkan suuhunsa — ja taas hurjaa vauhtia\nläpi tiheän viidakon... Pitkät piikit repelevät hänen ruumiinsa\nriekaleiksi... Ooh — vihdoinkin! Ehkä hän jo kuolee: kaikki sekaantuu\nniin kummallisesti, viidakko pimenee. Vai tuleeko yö...?\n\nSashkan ruumis alkoi taas suonenvedontapaisesti vavahdella, Petrovitsh\nravisti häntä olkapäästä ja kähisi katkonaisesti:\n\n— Kuuletko! Uskallatko sinä teeskennellä! Sinä...\n\nHän vaikeni — Sashkan suusta purskahti punanen verivirta, ikäänkuin\nvastaukseksi...\n\nPäällikön himmeät kalansilmät tuijottivat uhria yhtä kylmästi kuin\nennenkin; mutta Petrovitshin kasvoissa kuvastuu voimaton viha, epätoivo\nja epämääräinen kauhu kun hän hiljaa, tolkuttomasti toistelee: —\nMitä... mitä... mitä...? Mutta Sashka on vaiti.. — Tiikeri on laskenut\nhänet maahan, tarttunut kurkkuun... hän tukehtuu... Se on hyvä että\nvihdoinkin loppuu kaikki... Nyt se puree yhteen hirmuiset hampaansa...\npimenee...\n\n\n\n\nHÄVITTÄJÄ\n\n\nI.\n\nSyvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa\nhuoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä\nkokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta\nkuin haudassa ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän\nkeltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain muodottomiksi\nsuurentuneet mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla,\nkosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin riitelevien jättiläisten\nhaamut.\n\nEräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin\nkäskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja\noli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta,\nlopettaessaan seuraavasti:\n\n— Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen\nsotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt\nelämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko\nmaa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet,\nmutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme _voi_ kärsiä! Nyt\ntäytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.\n\n— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs\ntoinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret\nsiniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vaan olevani\nsitä mieltä, että ministeri M., viimeisen hirmujulistuksen isä, on\npoistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...\n\n— Mitä se hyödyttäisi, huomautti eräs rauhallisella äänellä.\n\n— Hyödyttäisi, — hyödyttäisi - kiivastui nuorukainen. — Ainakin olisi\nyksi kaikkein pahimpia sortajia poissa, se pelottaisi toisia ja\nlamauttaisi niiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän\npuoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?\n\nEi, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.\n\n— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, — kuului\näskeisen kysyjän rauhallinen ääni. — Minusta pitäisi meidän joka\nasiassa ensimäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä\nhyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja\nyksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea\nvirkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko\njoku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se\nsilloin toisiin vaikuttaisi?\n\n— Hyvä! hyvä!\n\n— Oikein puhuttu?\n\n— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. — Se\närsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.\n\n— Anna kuulua!\n\n— Selitä!\n\n— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in\ntestamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin\nläheisyydestä talon, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla\npienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen\nalle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniiltia... Kun sitten\npalatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta\non koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki\nlentää atoomeiksi.\n\nEräs lihava lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.\n\n— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, ennenkuin sinut siepataan\nsieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta\nhirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia\nsuorittaa... Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä\nlapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi...\n\nSilloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru.\n\nKaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului\nsuuttuneita, kysyviä ääniä:\n\n— Mitä sinä naurat?\n\n— Mitä tämä on?\n\n— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?\n\n— Selitä...\n\nPitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla\nmuuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen\nmustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä\nkuvastui katkeruus ja harmi:\n\n— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?\n\n— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja\nsinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin\ntaskustaan sammaltaen käheästi:\n\n— Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...\n\nTuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina\nistumiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta\nMaksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.\n\n— Pistooli pois!\n\nMaksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, multa kun hän samalla\nkohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin\nhypnotisoituna.\n\n— Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat..? — kysyi tukehtuneella\näänellä lihava mies.\n\n— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut\nketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä\nmurhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden\nnimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista — mutta\nnyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti\nesitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat\nehdotuksensa tehneet.\n\n— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi\nyhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta\nvallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,\netteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat\nyhä useampiin ja...\n\nHän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.\nHetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:\n\n— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa\nolevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja\npikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin\nuskovaisempi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon\nsuurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.\n\nKuului hermostunutta, pilkallista naurua: se näytti koskevan ehdotuksen\ntekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen\nuhman ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.\n\n— Eipä taida olla sinullakaan.\n\n— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan — rohkeista teoista», — huomautti\neräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs _toinen_, joka on niistä aina\n_puhunut_!\n\n— No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...\n\n— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,\ntutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.\n\nTämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia\nsilmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui\npurevasti:\n\n— Sepä hauskaa... että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin\n_varma_ on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin\nhajoittamiseen...?\n\n— En!\n\nTuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun\nhän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin\ntovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:\n\n— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa\nhävittää tämän kaupungin maan tasalle.\n\nKukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään\noli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin\nleijonan katseen sanotaan lumoavan...\n\n— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.\n\n— On — minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen sentähden\ntaukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis...\n\nHän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä\nsamettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän\notti sen varovasti pitkien sormiensa väliin, ja, hymyillen salaperäistä\nhymyä, jatkoi entistä hillitymmin:\n\n— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon\nsementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei\ntätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja...\n\nTuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut\nihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäisi otsaansa ja\näskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.\n\nTaas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:\n\n— Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...\n\n— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden\nmenetin kätenikin. Mutta minä olen myöskin varma, että\nräjähdysainekysymys on siinä kehittynyt huippuunsa. Tämän pallon,\nsanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin\npommilla.\n\nMaksimin kasvoissa välähti jotakin kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa\nlisäsi:\n\n— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se\nräjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää\nkaiken ympärillään.\n\nSama painostava äänettömyys.\n\n— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä,\nsoinnuton ääni.\n\n— Tahtovatko kaikki sen kuulla?\n\n— Tahdomme! Tahdomme!\n\n— Onko se tarpeen...? — kysyi joku epäröiden.\n\n— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä\nprovokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule\npetturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen\ntiedän...\n\nMaksim vaikeni hetkeksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä\nmykkinä niinkuin näkisivät hänet ensikerran.\n\n— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti\nsitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi\nrakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä —\nepävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on\nvierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt\nviha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät\njokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä,\ntukehtunut ääni.\n\nMaksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin\nsormellaan lausui hitaasti ja... läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka\nnäyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:\n\n— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin?\nJa sinun veljesi, Nikolai? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin.\nEntä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja\ntyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi\nkaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken\nnäytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan...?\n\nHän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja\nsitten lausui entistä hitaammin: — Volodja, muisteletko vielä usein\nKatariinaa, joka vankilassa...\n\nViimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten\npäähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolemankalpeiksi; toisten\nsilmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen\nmorsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui\nkäsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.\n\nMutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva\nkatse osui, hän hätkähti kuin terävän puukonkären sattuessa; sillä\nnuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn,\njonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian.\nToiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät\njumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki...\nKädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat\nkiristivät hampaitaan kuin haavoittuneet tuskallisen leikkauksen\naikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti\nkuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki.\nPitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla\näänellä:\n\n— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi\nsaanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa.\nYmmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen\nmeistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt?\nKukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä\npahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää\n— varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa\nyhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä\nriitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua\nja useita muita sangen rumasti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä\nsentään koskaan petä minua tai toisia tovereitasi? Enkö puhunut totta,\nAleksei...?\n\nViime sanat lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja\nsitten tapahtui jotain tavatonta...\n\nAleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja\nsammalsi vapisevin äänin:\n\n— Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...\n\nHän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja\ntukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.\n\nMaksim hymyili omituisesti, puristaen hänen kättään ja hänen äänensä\nvärähti lämpimänä ja veljellisenä:\n\n— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt —\nja sinähän olet onneton.\n\nSinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja\nkuiskasi katkonaisesti:\n\n— Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut\nniin...\n\n— Veliparka, — värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen\nveli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin...\nSasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni,\njonka jälleen olen löytänyt...\n\nNuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan\nkumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa\npoistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...\n\n— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti\nAleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.\n\n— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron\nmiten minä olen ajatellut...\n\nKaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden\njälkeen:\n\n— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti,\nkeksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat\nilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo\nräjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — ja tätä murroskautta\nvoimme me käyttää hyväksemme.\n\n— Miten? — kuului käheä kuiskaus.\n\n— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun\ntoimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana.\nHän on järjestänyt, niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain\ntahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta\nlentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä\npommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.\n\nKuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä ja sitten Aleksei äkkiä\nhuudahti kuin pelästyen:\n\n— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta\nräjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää\nräjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...\n\nHän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja\nmaanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin\nnäytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:\n\n— Eivät ne osaa ampua.\n\nKaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahtuksia:\n\n— Eivät osaa...\n\n— Selitä, millä sen estää...\n\n— Onko se totta?\n\n— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään\nnykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun\nottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä\npieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri\ntehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti\nhämärän tultua.\n\nHän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys\nsaadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia.\nLopuksi selitti hän lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa\npääkohdat.\n\n— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.\n\nMaksim vastasi tyyrfesti:\n\n— Samassa maassa on kouluutettu... kaksikymmentä nuorta ilmailijaa,\njotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä\nsuunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit\nkaikkeen.\n\nKaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden\njälkeen kysyi Andrei käheästi:\n\n— Mutta... onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan...?\n\n— Jos te vain tahdotte?\n\nMaksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella, ettei sitä\nvoinut epäillä — se oli siis totta.\n\nNämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet\nuhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useammille tämä yö oli heidän\nelämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa ja sitten\nmuuttuu kaikki: suuremmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia ja\nyhtäkkiä tietoisuus, että heidän hallussaan on noin suunnaton voima.\nSe tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla\ninnostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini...\n\nJa Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon?\n— kuvastui toverien katseissa? — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa:\nkärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt\nManalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei\nmikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta,\nihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan taistella — ja\nse on hänen ansionsa...\n\nSilloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:\n\n— Mutta Maksim, oletko ajatellut miten paljon viattomia sellaisessa\nhukkuisi... naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se sentään olisi\nkamalaa... Meidän täytyy ajatella kaikkea myöskin inhimilliseltä\nkannalta, sääliä viattomia, sillä sääli on sittenkin eräs\ninhimillisyyden tunnusmerkki.\n\nAndrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja\nhänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.\n\n— Kyllähän meidän ohjeeksemme, tunnusmerkiksemme tietysti parhaiten\nsopisi juuri sääli! Minähän juuri viittasin miten rajattomasti\nhirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori\nsiskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin hän ehtisi turmeltua!\nJa säälin valtaamana on hallitus ammuttanut kaduille joukottain\nnälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi\nkitua ja kuolla nälkään... Ja muistathan miten viimesyksynä pikkupojat\nputoilivat ammuttuina alas puiston puista, niinkuin pienet linnut...\n\n— Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala\najatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet\najaa... että hekin...\n\n— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla. — Meidän täytyy heti\npäättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi.\nMitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähää ennen,\nettä he jättävät kaupungin ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit...\nMutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat\ntuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen niin\nsuuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää\nmeihin sama side.\n\nHän jatkoi edelleen:\n\n— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme korkein pyrkimys on\nsaada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten\non armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on\nsiis: hävitys, kurjuus ja kuolema ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu\nja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle...\nKun me näitä vastaan alkaisimme suuremmoisen taistelun puhtaan\nsäälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan\nmarttyyrikruunun, mutta älkäämme silloin sekottako siihen väkivaltaa.\n\nJos taas otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekottako\nsiihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että valitsemme\nsaman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema\nvaltaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.\n\nTuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi\nmukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialta näkyi raivosta säihkyviä silmiä,\npuristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...\n\n— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka\nhukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha,\nväärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi, onnellisempi,\ninhimillisempi...\n\n— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään\nyhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien\nviattoman veren — ja me _pelotamme_. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy\nlyhyt julistus, jossa _käsketään_ päästää kaikki valtiolliset vangit\nvapaiksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat\ntulevat vapisemaan kauhusta.\n\n— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs\nsynkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta\nhän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä —\nmutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään\nvoi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt\nvoimattomana katsella omaisten ja tuhansien viattomien teurastusta\nkaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani\nvirui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti\nkoukistuneena, kuulien lävistämänä — ja minä olen kuitenkin mies! Mitä\ntuntevat vanhukset — lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen voidaan\nestää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei voi\nsitä heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat\npimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät...\nJa jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi\nkidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden\ntuntemattomista haudoistaan...\n\n— Ei veli - älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin. Mutta\nnähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon,\nsalaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi, että tämä oli\nhänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt. Kuin unessa\nkuuli hän oman muuttuneen äänensä.\n\n— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin... Nähkääs,\njokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää,\nellen olisi ajatellut ja suunnitellut kostoa. Vähitellen huomasin\ntuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta\nhuomasin, että voin kostaa perinpohjaisemmin yhdessä kaikkien vääryyttä\nkärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän\nonnettomien koston... Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten\npolttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja se polttaa _vieläkin_.\n\nViimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta kuin olisi voimakas\nkoura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen\nkimppuunsa kuin nälkäinen susilauma...\n\nKukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja\nkärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin\ntärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan\nvoimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.\n\nKukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä\nmuuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat\njonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää,\nhaudantapaista huonetta, niinkuin näkisivät jonkun kauhean, surullisen\nnäyn. Eräät ovat peittäneet kasvonsa, aivankuin päästäkseen näkemästä...\n\nMaksim tuijottaa sysimustaan, pimeätä aukkoa muistuttavaan nurkkaan,\nhän unohtaa missä on, hän ei huomaa tovereitaan. Hän on taas näkevinään\ntutun, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa\nerään aukean toiselle puolelle. Siellä riippuu jotakin tummaa heiluen\nvienossa kesätuulessa... Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi\nveljensä... Ja yläpuolella, puhtaalla, sinikirkkaalla kesätaivaalla\nleijailee laiskasti muutamia kylläisiä korppeja.\n\n\nII.\n\nSyysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin\nlävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä\nkaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä,\nmiltei kauhealla lavalla.\n\nEnsin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus\nja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen parvi\njättiläishirviöitä nälkäisesti ja raivokkaasti ulvoen vaatinut\ntavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa\ntotellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia,\nrääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todella näyttivät uhriraukoilta,\njotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.\n\nYhä useamman tehtaan torvet yhtyivät ulvontaan, hämärä hälveni\nvähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Maksim\ntarkasteli mielenkiinnolla vastaantulijoita ja hänen mielensä\nvirkistyi: Hän huomasi ensikerran, että noissa laihoissa, katkerissa\nkasvoissa, tuon mustan marssivan joukon yrmeässä äänettömyydessä oli\nuhmaa ja _voimaa_. Heitä tuli tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut\nainoatakaan sanaa — kuului vain lukemattomien raudoitettujen saappaiden\npauke niin kovana ja kumeana kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja\njäätynyt maa tuntui tärisevän heidän allaan... Keskikadulla marssi\nsuuria sotilaspatrulleja, kiväärit täysissä panoksissa, mutta miehet\nvilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, jotka eivät\nsuoneet silmäystäkään heille — ja heidän tylsät, pälyilevät katseensa\nmuistuttivat lähenevää vaaraa vainuavan eläimen katsetta.\n\nKun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa.\nKoneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas,\nvaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulen ja pyysi asuntonsa emännän\nkeittämään teetä.\n\nSitten aukaisi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia,\njoita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Päällimmäisessä oli kaksi\nnuorta ylioppilasta, hän ja hänen nuorempi veljensä. Toisessa oli\nhänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan\npoikiensa lähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti\noli kuollut surusta...\n\nMaksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti\nhän eteensä kirjoituspöydälle.\n\nKuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot\nkapeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain\nsilmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen\nelävänä, niinkuin muinoin...\n\nHänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo,\nnäytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli\ntottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään; huomattuaan\nvalokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä.\n\nJa muistopäivä se olikin...\n\nHän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän\nvaieten kuvaa — ja muisteli... Nykyisyys haihtui epämääräisenä sumuna\nentisyyden kirkkauden tieltä. Hän aivankuin eli uudelleen tuon illan,\njolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?\n\nSe oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja\nistui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa\nkiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön\nflyygelin ääreen.\n\nHän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain\ntavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!\n\nMaksim oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin\ntuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut; siinä\nkuvastui selittämättömän suuri suru — niinkuin sadattuhannet ihmiset\nolisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla\njähmettynyt tuska ja suru...\n\nMaksim seurasi soittoa koko olemuksellaan, aivankuin lumottuna. Ei\ntämä keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki\nMaksim kyyneleen vierivän hienoa, kalvennutta poskea myöten. Ja kun\nhän lopetti olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa — ei\nkukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon hän oli tehnyt.\n\nEräältä tuttavalta sai Maksim tietää, että tyttö oli erään\nkenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten\nmielipiteittensä tähden. Tuttava esitti hänet tytölle — ja he\nkeskustelivat koko illan.\n\nMaksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän vain muisti,\nettä rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...\n\nOi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja\nsitten luopunut onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä\nkivikovaksi. Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen\nolisi voinut toivoakaan tuon nuoren kaunottaren vastarakkautta.\n\nJa kuitenkin hän toivoi.\n\nNiin eli hän tuskassa, toivossa ja kiduttavassa epätietoisuudessa\nuseita kuukausia. Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas\nhän epäili...\n\nMutta eräänä iltana ei hän voinut pidättää itseään, hän ei voinut enää\nkestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman\näänensä, kuuli sopertelevansa jotain sellaisesta röyhkeydestä kun hän,\ntällainen raajarikko, rohkeni toivoa...\n\nMutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneeseen\nkäteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen\nsilmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:\n\n— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt — ja minä rakastan\nsinua...\n\nSekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän\ntyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli\nheidän ensimäinen suutelonsa.\n\n— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.\n\nMaksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he\nolivatkaan sinä iltana.\n\nMutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen\nelämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti. Ja siinä\nkatulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Se\noli heidän viimeinen suutelonsa...\n\nHän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä tämä vangittiin\nseuraavana yönä.\n\nMiten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun\nhän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie\nvangittaisiin.\n\nSiellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin\nSiperiaan pakkotyöhön.\n\nJa vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua\nsai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...\n\nMaksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti\nedestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen\nkimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa\nne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman\nkäärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen.\nArmottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt\nnäyt taas hänen silmiensä eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...\n\nOn yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista — joskus\nvain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa\nkuuluvinaan tukehtunut itku...\n\nHän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana\nkinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon...\nHän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei\nhän tunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkällä\nkuulustelulla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen\nrakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi\ninhottavassa aikeessaan...\n\nOi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä...\nPäivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee\napua — turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun\njälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei\nkuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...\n\nTulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö.\n\nJa hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin,\nhiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen\nruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan... Sokean\nlailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin\novelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa\nraskaasti, kääntyy... avuton kuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän\nistuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä\npidättäen... Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan...\n\nMaksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen\notsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen\nmiehen hiipivän koppiin... kuulee oven narinan, hiipivät askeleet...\nja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen\nvalossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät...\nHän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon\ntakertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö\nMarien kimppuun... ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän\nhätähuudon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu\nvillipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana\nkuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen.\nAivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa\nmuinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä,\nterävällä... Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii\nkäheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä\nnäkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon\nvärisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen\najatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt\nlintu ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia\nyksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa...\n\nHän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan ja\nodottavan kauhu sydämessä iltaa ja tuleeko tuo hirviö taas. Hän näkee\nrakastettunsa kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa\nkauhean taudin... Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan... Ja\nillalla hän taas tuijottaa pimeyteen... ja odottaa...\n\nMitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti\njärkensä... Miltä hän näytti viruessaan hullujenhuoneen vuoteella\npakkopaita päällä... Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään...\nheidän onnestaan...\n\nSe olisi ollut hirmuista... parempi, että hänen muistonsa olisi\nkokonaan sammunut...\n\nJa taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli\nhäntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän\nuseasti tapahtuu... Ehkä hänkin...\n\nMitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen\nsilmäinsä loiste... Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät,\nkylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.\n\nMarie... — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu —\nvain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi... Ja sitä\nsäestää viiltävän terävä hammasten kiristys... Hän kumartuu painaen\nkasvot käsiinsä ja kärsii... kärsii...\n\nUlkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen\nhuoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä —\nsillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö... Hän oli katsahtanut\nentisyyteen ja nähnyt liian paljon...\n\nTuntuu niin hirvittävän tyhjältä... Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu,\nhän voi vihdoinkin kostaa — mutta Marie on poissa, hän ei palaja.\nMaksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa — tuon loistavan\nkatseen... joka lupasi niin paljon...\n\nMutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi...\n\nÄkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella\nkuului leikkivien lasten heleätä naurua... Lasten naurua... Hän tarttuu\nrintaansa niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula... Hän tuijottaa\nhetken kuin jähmettynyt... Sitten tukkii korvansa, painuu kumaraan kuin\niskua odottaen. — Hän tahtoisi itkeä...\n\nMutta hän ei voi itkeä — ei koskaan.\n\nHän kohottaa pelokkaana päätään. Kuuntelee — huoahtaa helpotuksesta: he\novat poistuneet...\n\nUlkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on hiljaista kuin yöllä —\nja hänen sielussaan on yö...\n\n\nIII.\n\nSuuren miljoonakaupungin yllä lepää yö...\n\nMutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys\npeittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.\n\nEi.\n\nSe on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö... huvien, hekkuman ja\nhurjuuksien hetki... Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta\non juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä\nvalomerenä... Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvi- ja\njuhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja\nlasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna — ja senkin ylitse\nkuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru...\n\nMutta he eivät tiedä...\n\nSivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat\nsiellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain\näänten pitäisi heidät herättää...\n\nHekään eivät tiedä...\n\nPääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali\npeiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla\n— se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä\nleviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja\nkäsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin\nlukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja\nkukkien tuoksu...\n\nJuhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia.\nLoistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti\nkumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit;\nfrakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta\nritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni\nkeijukaiset... Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa —\nkaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat\nenemmän kuin sadat sanat. Valitun jouhiorkesterin sävelten seasta\nkuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa... He iloitsevat...\n\nSillä he eivät tiedä.\n\nMutta pimeydestä, joka sysimustana seinänä ympäröi kaupunkia,\nilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa\nsiirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle... Aivankuin kauheat\npetolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät\nne suunnattomaan, pyörivään ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin\nkääntelee laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe\nmitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.\n\nJos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin\nkuuluvan surinan — mutta kelläpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.\n\nKaupunki iloitsee...\n\nPääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen\nvalssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse...\n\nMutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin\ntäyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus himmentäen sadat\nsähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia\nperustuksia myöten — ja sivu-ikkunat singahtavat siruina sisään.\n\nJoka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton\nkauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät\n— tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa... Juopuneet selviävät\nhumalastaan, bordellien asukkaat ja vieraat lemmenhuumastaan, alastomat\ntanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen...\nSitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on\nräjähtänyt ilmaan... Jossakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa\nmuutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.\n\nPääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen,\nlasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät\nihmiset. Välähdysten sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin\nkoettavat he hapuillen etsiä tukea jostakin. Mutta kaikki horjuu,\nhäviää, yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin\nnäkymättömät nyrkit... Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä,\novat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset\ntarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella\nvoimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen\npäänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa...\nJa eräs hieno nainen jonka puku säihkyy jalokivistä ryömii pöydän alle\nkuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin\ntunkeutuu pensastoon kuolemaan...\n\nKaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja\ntuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä\nkuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen\nsekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten\nlomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto —\nikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta... Ja\ntaas, taas leimahtaa... yhä lähempänä... lähempänä...\n\nVielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta\nvastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta\nkohden... Silloin järähtää maa, kauhixtavalla leimahduksella lennähtää\nkorkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista... Ja kun se hetken\nkuluttua hälvenee, ei kirkkoa enää ole olemassa... Sen sijalla suitsuaa\nsavuava tulivuori...\n\nSattuu jonkun sekunnin väliaika 'ja salissa kajahtaa kammottavana\nkuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru,\njoka keskeytyy kauhealla tavalla...\n\nJokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa,\nseinät horjuvat ja ikkunoista syöksähtää sisään jotain muodotonta,\npaiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun...\nKaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat\nsekavasti käsittävät, että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt..\nTaas vavahtaa lattia, seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä ja savun\nseasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja\nlattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston\nnaisruumis...\n\nMutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne:\nkaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat,\nviinipullot, tuolit, kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään\nliekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta\nkohden...\n\nMutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät\nkoneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huudahtaneet\nhurjasta kostonriemusta, nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset,\nmutta se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa\nhuumaustilassa, kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat\nmenettäneensä järkensä — luulivat katselevansa hullun harhanäkyä.\n\nSillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki\n— siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri... Ja minkälainen\ntulimeri! Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan,\naaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten... Ja vieläkin siellä\nräjähtelee — vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta kalpenee\ntulimerikin kaameansinertäväksi massaksi.\n\nVihdoin räjähti heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet\nhätkähtivät kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen.\n\nLeimahdukset taukosivat alhaalta ja lentokoneet lähtivät kiitämään\nkuin paeten pimeätä merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät\nne hetken erään punaisen merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta\njäälle.\n\nSiellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.\nIlmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.\n\nKun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun\nmenehtyneiltä... Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä\ntuijottaa tulimerta...\n\nTuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen\nmeren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien\nkivirakennusten ukkosentapainen jylinä — kaikki sekaantuu kaameaksi\npauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua.\nMiljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä\npilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on\nhehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he\nvaan tuijottavat... tuijottavat...\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:\n\n— Missä viipyy Maksim?\n\nJa toinen toistaa kuin kaiku:\n\n— Niin, missä viipyy Maksim?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan\nkaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan\nihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset —\nsiellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä\nhämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.\n\nMaksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin.\nNyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari\nenää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin\nkoskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi,\nettä ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä\nponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.\n\nKylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin\nkammottavan suuremmoinen.\n\nHiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen\nkajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria, vereen tahrautuneita\nilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä\npalava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva\nmustanpunainen savu peitti koko eteläpuolen suunnattoman hehkuvan\nlaavavirran lailla vähitellen himmeten, tummeten ja vihdoin häipyen\nmustana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa\nkuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit\nolevan uskomattoman lähellä, niiden takana olevat vuoret hehkuivat\nheleän punaisina ja niiden rinteillä loistivat lumiset metsät\nvaaleanpunertavina kuni kukkivat ruusukentät.\n\nMaksim on kylmästä miltei jäykistynyt ja aivoissa pyörii kaikki\nkuumeisen sekavana.\n\nKoneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi\nhän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut: hän on siis murhannut\nmiljoonia — hän on siis maailman suurin _murhaaja_. Käheä voihkaus\ntunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.\n\nÄkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee\nhenkeä pidättäen...\n\n— Mitä, mitä? Ne huutavat...\n\nSieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien\nhukkuvien huuto. Se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim\nvavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän on\nkuulevinaan miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi...\n\n— Äiti, äiti, äiti...\n\nMaksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhdin\näärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää,\nkuuntelee, katsoo alas ja taas hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee\nveren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin,\nsen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän\nei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto\nlähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu\neläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan\nnopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänet. Hän sulkee\nsilmänsä, mutta näkee sittenkin, miten häntä kohden kuroittautuu\nlukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja,\nsatojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä syyttäviä silmiä. Hän\npeittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus;\nmiljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:\n\n— Murhaaja! Murhaaja!\n\nSe ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi... Ja Maksimin aivoissa\npyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän\nvaltaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään\nvihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan, alkaa hänen rintansa\nomituisesti hytkiä ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä\nonko se itkua vai naurua... Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin\nja kuulee kummallisen käheän hohotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen\nkaameata hörkötystä pimeänä syysyönä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat\ntulimerta... Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:\n\n— Missä se Maksim nyt viipyy?\n\nÄänettömyys.\n\nÄkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut\ntuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana... Avara näköpiiri,\nluminen merenjää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan\naavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän\ntuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys...\n\nLaiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti\nniinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat\nmiehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta...\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella\näänellä:\n\n— Siellä hän oli...\n\nJa toinen lisäsi hiljaa:\n\n— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan\nsisälsi.\n\nJa pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:\n\n— Näin hän siis kuoli...?\n\n— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kummallinen kuolema. Yksikään\nihminen ei ole koskaan näin kuollut.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti\nympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:\n\n— Sehän on kammottavaa... Oliko hän ihminen?\n\n— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi\nihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies — _suuri mies!_ Mutta häntä\nkohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen\nkostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli\nsuuri loppuun asti.\n\nKukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan\n— kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä\nmieletöntä unta.\n\nMutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä\nkauheammalta...\n\nSilloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää heidän\nkotikaupunkinsa —.\n\n— Onko se mahdollista...? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit...?\nHäviääkö todella kaikki...? sopersi hän hiljaa huomaamattaan ja hänen\nnuorilla kalmankalpeilla kasvoillaan kuvastui kauhea hätä ja epätoivo.\nHänestä tuntui siltä kuin olisi itse iskenyt kuolettavan haavan\nviimeisen omaisensa rintaan ja nyt katselisi miten veri valuu hänen\nkylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta\nsamassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät,\npainuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti\nepätoivo, masentava murhe ja kaipaus:\n\n— Ei meillä enää mitään ole... kaikki, kaikki...\n\nHänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan\nkaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.\n\nKukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi saman tunteen niin\ntuskallisen selvänä. Heitä ei ole hellitty tuossa kaupungissa: siellä\nolivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet\nkuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä\nolivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää... Mutta sitä\nhe eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun\nurheilukenttineen, leikkeineen; siellä oli moni heistä elämänsä elänyt,\nkuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet\noikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen ja ainoan\nlemmityn, siellä sen kadottaneet. Siellä olivat heidän kalleimmat\nmuistonsa, kaikki, kaikki... Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat\nheidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he\neivät häpeä, että he itkevät.\n\nMereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan.\nMutta sitä he eivät huomaa — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia\n— jota he eivät enää koskaan näe.\n\n\n\n"]