[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3SETSRHfHiv-lXJeEXyiEaVE-0pzPTnw53Ii1-e4ADg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2808,"Nuoruuden rakkautta","Norris, Frank",1870,1902,"2808-norris-frank-nuoruuden-rakkautta","2808__Norris_Frank__Nuoruuden_rakkautta",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1899,1923,40813,255345,false,71336,[24,25,26,27,28,29,30],"California -- Fiction","Courtship -- Fiction","Journalists -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Manners and customs -- Fiction","Rich people -- Fiction","San Francisco (Calif.) -- Fiction",[32,33],"American Literature","Novels","\"Nuoruuden rakkautta\" by Frank Norris is a novel written in the early 20th century. This work explores the complexities of relationships, particularly focusing on the dynamics between young characters, such as Victorine and Travis Bessemer, as well as their interactions with family members and friends. The setting of San Francisco provides a vibrant backdrop that complements the personal and emotional narratives unfolding in the story.  At the start of the novel, readers are introduced to the Bessemer family during a Sunday breakfast that sets the tone for family dynamics and character relationships. Victorine is seen attending to the breakfast routine while her father, Mr. Bessemer, displays his indifferent demeanor towards his family. Interactions among siblings, including young Howard and Detti, highlight the typical chaos of family life. The arrival of Travis Bessemer, the daughter, introduces a strikingly beautiful and capable young woman who navigates her responsibilities with grace. The opening establishes a sense of expectation regarding Travis's relationships—with her vibrant personality and the underlying tensions that might arise, suggesting themes of love and youthful longing that will likely play a central role in the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Mendelin, Irene",277,"San Franciscoon sijoittuva romaani kertoo nuoren toimittajan ja seurapiirineidon välisestä ystävyydestä, joka syvenee vähitellen rakkaudeksi. Teos kuvaa nuorten yhteisiä seikkailuja, kaupunkielämää ja pyrkimystä aitoon kumppanuuteen 1800-luvun lopun Kaliforniassa.","Frank Norrisin 'Nuoruuden rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2808. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUORUUDEN RAKKAUTTA\n\nKirj.\n\nFrank Norris\n\n\nSuomentanut\n\nIrene Mendelin\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki oli\nlyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaan\nkahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasen\nviereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkäärityn\nsunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kun\nhän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.\n\nPerhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälle\nulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oli\nihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpä\nkukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oli\nosoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaa\npaikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoista\nnäki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon Mount\nDiablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisin\naina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä —\nkirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.\n\nVictorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaa\nnäköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.\n\nSunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen\noli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli\nkymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin,\ntuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta\nvähääkään odottaa toisia.\n\nHän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa\nsuojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen\nryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen\npanivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.\n\nBessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä\nperheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät\nhänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut.\nVaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä\nhänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään\nsiltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän\nharvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa\nHowardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja\n»kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».\n\nHän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja\nhänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö.\nHänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä\nhän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin\nhän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy\nvähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen\nunhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on?\nMinä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei,\ntässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»\n\nHän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan\nkahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja\nalkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.\n\nPerillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen\noli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni\npersoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan\nsisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää\nheidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa\nalaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa\npaitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa\nsisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.\n\nHänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa\nsaanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai\nDetti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt\noli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista\nvälillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä\nmatalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen\npieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena.\nPienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin\nritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat\nyhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.\n\nKun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana —\npöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.\n\n»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö\nhän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja\npiti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin\nkauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan\nolisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka\nkoski hänen perhettään.\n\n»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä\nsuusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.\n\nTravis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset\nkaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää\nkaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein\nkarkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja\nlujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa,\nvaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin\npuhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen\naallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että\nhänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset\nkäsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean\nruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä\nkeltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan\nyksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan\nvalkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan\npunaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli\nhänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin\ntumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi\nhän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton\nsanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat,\nloistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja\nkeltainen tukka.\n\nHänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö;\nhänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta\neikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa,\nettä hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä\nsiitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä\ntutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei\nollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena\npäivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja\nsuloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve,\nkunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.\n\nVaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän\naistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa\nkahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen\npuseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri\nkiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän\nvyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli\nhyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista\nSankt-Bernhardilaiselle.\n\nHän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut\nnuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut\ntäsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi\nkuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja\nenin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän\nolentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli\nyhdeksäntoistavuotias.\n\nHän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi\nhuomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän\nsunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra\nBessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan,\nellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.\n\n»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut\nkuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon.\nVictorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin\nväkevää, isä?»\n\n»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti\nympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa\nyhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä.\n»Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa.\n»Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu\nvatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää.\nLuulen, että syön liian paljon. Missä nyt on _minun_ palstani lehdessä?\nMinä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia\njohtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia\n— ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa\nepäselvästi kuiskaten.\n\nHe jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään\nkaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä\nkoskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa:\n»Anna olla!»\n\n»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen\nsiitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»\n\n»A-a-anna oooolla!» vinkui Detti.\n\n»Ja pane sydän erilleen isän varalle. Hän saattaa sen hyvinkin tarvita\n— — —»\n\n»A-a-anna oooolla!»\n\n»Puolueettomia ja ennakkoluulottomia», mumisi herra Bessemer,\n»voimakkaita ja valtaavia. Tahdon vielä kakun!»\n\n»Isä, kiellä Howardia!»\n\n»Howard?» puuttui Travis asiaan. »Mikä on?»\n\n»Howard ampuu minua meloonin siemenillä», ulisi Detti, »eikä isä sano,\nettä hän ei saa.»\n\n»Ei, sitä en varmastikaan tehnyt!» selitti Howard. »Minä puristin vain\nyhtä sormieni välissä tällä lailla, ja silloin se luiskahti itsestään\ntiehensä.»\n\n»Viiden minuutin kuluttua menet minun kanssani ylös ja laitat itsesi\nkuntoon pyhäkoulua varten», ilmoitti Travis.\n\nHoward tiesi, että sisaren päätös oli luja kuin persialainen laki,\nja hän laittautui valmiiksi määräajan kuluessa, vaikkakaan ei ilman\nvastaväitteitä. Kohta nousi esirippu sunnuntai-aamun tavallista\nnäytelmää varten: Howardin pukeutuminen sunnuntaikouluun menoa\nvarten. Joka hetki kuultiin hänen kohottavan äänensä kimakkoihin\nvalitushuutoihin ja selityksiin. Ei, hänen kätensä olivat kyllin\npuhtaat, eikä hän tiennyt minkätähden hänen piti käyttää tuollaista\npunaista kaulusliinaa, joka oli kuin vanha rätti, ja voi — voi! hänen\nuudet kenkänsä olivat aivan liian ahtaat, ja yhteen hänen varpaistaan\nteki niin kipeää, eikä hän tahtonut, ei, hän ei tahtonut muuttaa\npaitaa, ei, vaikka häneltä pää poikki pantaisiin. Mutta hänen ei\nonnistunut hetkeksikään suututtaa Travista. »Hyvä on», tyytyi Travis\nlopulta selittämään, »ensi kerran kun minä näen Minersin pikku tytön,\nkerron minä sinun sanoneen, että hän on sinun morsiamesi. Tahdotko nyt\nseistä hiljaa, kun minä harjaan hiuksesi?»\n\nPari minuuttia ennen yhtätoista menivät Travis ja hänen isänsä\nkirkkoon. He olivat episkopaleja ja olivat ikimuistoisista ajoista\nvuokranneet puoli penkkiä heidän seurakuntansa omistamasta kirkosta\nKalifornia-streetin varrella, ei kaukana kiinalaisesta kaupungista.\nSitten kokoontui perhe taas päivällispöytään, jolloin herra\nBessemer söi kanansydämen — sittenkun Travis kolmasti oli häntä\nsiitä muistuttanut — ja esitti saarnaa ja papin teologiaa koskevia\nhuomautuksia puhuen milloin tyttärelleen, milloin itselleen.\n\nPäivällisen jälkeen olivat Howard ja Detti taas yhdessä lastenkamarissa\ntavaliisine leikkikaluineen. Travis meni huoneeseensa kirjoittamaan\nkirjeitä ja herra Bessemer istuutui ruokasalin ulkonema-ikkunan ääreen\nlukeakseen vielä kerran perusteellisesti sanomalehden.\n\nViiden ajoissa lähti Travis huoneestaan. Oli Victorinen vapaa-ilta.\nTravis kattoi pöydän valkoisin korko-ompeluksin somistetulla\njaava-liinalla, jonka pohjalta mitä loistavimmin erottautui hopeainen\nkahvikalusto ja hienot hollantilaiset kupit, joista hän oli niin\nylpeä. Sitten sitoi hän esiliinan vyötäröilleen ja meni keittiöön\nlaittamaan mayonäsia perunasosetta varten, leikkaamaan liikkiöitä ja\nauttamaan illallisen valmistamisessa keittäjätärtä, hyvin taitamatonta\nirlantilaista tyttöä, joka oli pestattu vain kuukaudeksi, siksi aikaa\nkun koko perheen rakastama ja kunnioittama Sing Wo oli poissa.\n\nKello puoli kuusi joivat he teetä; ruokalista oli kerta kaikkiaan sama:\nkylmää liikkiötä, perunasosetta, sianlihaa papujen kera, sokeroituja\nhedelmiä ja sitten välttämätön jäävesi.\n\nVictorinen poissa-ollessa palveli Maggie pöydässä ja tunsi olevansa\nhyvin tyytymätön sunnuntaihameessaan ja kovitetussa valkoisessa\nesiliinassaan. Hän oli niin tilanteen valtaama, että hänen luonnollinen\nkömpelyytensä tuli kerrassaan yliluonnolliseksi. Hän asetti\nlautaset väärältä puolen ja ojentautui änkyttämällä anteeksipyynnön\nsopimattomimmalla hetkellä. Hän pudotti lusikan. Hän läikytti\nlattialle jäävettä. Hän käsitteli lautasia ja kuppeja äärimmäisellä\nvarovaisuudella juuri kuin ne olisivat olleet pommeja. Hän harjasi\nleivänmuruset herrasväkensä polville eikä muruslapioon, ja kun hänen\nvihdoin viimein oli onnistunut hermostuttaa tyyni Traviskin, katosi hän\nkäskyä noudattaen keittiöön huokaisten sanomattomasta helpotuksesta.\n\nÄkkiä rämähti sähkökellolaite, ja Howard virnisti Travikselle\npaljonpuhuvasti. Detti hyppäsi ylös, ja työnsi tuolinsa paikoilleen\nhuudahtaen:\n\n»Minä kyllä avaan! Kuuletteko?»\n\nHerra Bessemer tuijotti levottomasti Travikseen.\n\n»Herra Rivers kai tulee. Etkö luule?»\n\nTravis hymyili.\n\n»No niin, on kai sitten parasta — tarkoitan — —» Hän vaikeni äkkiä.\n\n»Ei, miksikä niin?» sanoi Travis. »Ole sinä vain siinä, missä olet,\nisä. Sehän olisi aivan turhaa!»\n\nVanhus istuutui tottelevaisesti takaisin paikalleen.\n\n»Hyvä on, Maggie», sanoi Travis, kun keittäjä riensi esiin. »Mutta\nDetti meni jo avaamaan.»\n\n»Ooh!» huudahti Howard ja virnisteli vielä leveämmin. »Ooh!»\n\n»Painappas mieleesi, Howard», sanoi Travis kylmäverisesti, »että sinä\net pyydä herra Riversiltä ainoatakaan äyriä säästölaatikkoosi!»\n\nHerra Bessemer hypähti ylös.\n\n»Onko poika ennen niin tehnyt?» kysyi hän kiivaasti kääntyen Travikseen.\n\n»Hän ei sitä enää tee», sanoi Travis tyynnyttäen. Isä katseli Howardia,\njoka vääntelehti tuolillaan.\n\nSillä välin oli Detti mennä kolistanut portille ja keskustelu katkesi\nmainitun nuoren Riversin tullessa sisälle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi,\nolivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet\nmahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset\nkielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja\nystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä\nhän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen\nnaapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että\nhän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet\nlänteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi\nvieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion\nyliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja\noli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San\nFranciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden\naputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin\ntöihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut\nistuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein\nhengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä\noli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien\nsuhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia,\nniin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko\npalokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa\nkertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».\n\nEnimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä —\nkirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin\nkerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina,\nsen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla\ntaas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja\npari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria\nkuukaudessa.\n\nKun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella\nportaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen\nsateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja\nriensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.\n\nHän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi\n— pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen\nkasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä\nkylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui\nhän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin.\nHänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa\nliian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka\nnousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään,\nettä sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen\nkaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.\n\nCondy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra\nBessemerin luo:\n\n»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa.\n»Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin\nnäen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää\nkuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»\n\nKun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen\nvälähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä\nollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.\n\n»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua _odottanee_?\noli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä\nluulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt\nväärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä\nolenkaan!»\n\nHän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa\nsiniraitaisella nenäliinalla.\n\n»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden\nlautasen.»\n\n»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään;\nsitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun\npuoleltani.»\n\nTravis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja\nantoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.\n\nSillä aikaa Condy vain moitti itseään.\n\n»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen\nliian myöhään.»\n\nHän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja\nmuutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli\nniitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin\nkellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.\n\n»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon?\nMistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan\nennen nähnyt. Mistä se on tullut?»\n\n»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy\nRivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden\nkuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole\nriippunut seinällä kuin tämä.»\n\nMutta Condy oli jo unohtanut kellon.\n\n»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti,\nistuessaan taas pöytään.\n\nHerra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä\nen saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun\ntäytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän\nenemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on\nhankittava uusi avain huomenna.»\n\n»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi\nmielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra\nBessemerin ajatuksen juoksua.\n\n»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään.\n»Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte.\nMinä olen muuten lukenut teidän novellinen tänään _Timesissä_.»\n\nPari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat\nnovellista, nousi herra Bessemer.\n\n»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan\nsanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»\n\n»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne\nsohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»\n\nNiitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla\nylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He\nsanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard\nhiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut\npyytää.\n\nMaggie ilmestyi taas tyhjentämään pöytiä.\n\n»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis\nnousten.\n\nArkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi\nkoko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.\n\nTravis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka\nlamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.\n\nArkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli\nvalkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät\nolleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista\nvaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen\ntoisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla\nlyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli\n»suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui\nkeltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen\nnauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.\n\nPiano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa\nnurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa\nteräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi\nterracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa\nja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman\nsuuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen\noli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu\nsalaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä;\nsitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.\n\nTravis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti\nvarovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten\nalkoivat he jutella.\n\nHän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina\nmaanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet\ntoistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta\nse ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut\nmitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli\nnykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja\npiti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti\nhän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista,\nmiten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin\nkuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli\nTraviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen\nminuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi\nolo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä.\nCondy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin\nhyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon,\nja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi\nkauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi\nsilmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös\nhänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin\npahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime\naikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun\ntyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko\nhe mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko\nmolemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut\nTravista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen\ntiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo\nhäneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista\nvuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt\nohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se\noli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä\nhänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin\nmustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli\nsamaa.\n\nCondy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja\nhuomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi\nja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta\nkolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä\nolleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin»\n— vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana\nja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi\nkahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien\nseurassa.\n\nHe olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla\ntavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta\nteatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai\nvieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät\nhuolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille.\nHe olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä\nmieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä,\njoka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta,\nvoimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon,\nsuorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.\n\nMutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen.\nJa kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan\nollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin\ntäydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja\nteepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne,\nei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä\nlähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi\nkerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi\ntietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi\nkokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään\nkuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne\nolivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen,\nepäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi,\njoka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja\nturmeltumaton, voimakas ja nuori.\n\n»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli\nkovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»\n\n»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi\nhenkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.\n\n»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti\npäätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja\neilisestä ’Lauantai-illasta’.»\n\n»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää\nolko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli\njuovuksissa?»\n\nTravis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän\nniskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.\n\n»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan\nmitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua\nhyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän,\n»mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole\nseuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko\nsellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla\non kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota\npunssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»\n\n»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita\nja molempain nuorten Catlinien.»\n\n»Siellä melutaankin joskus? Eikö totta?»\n\n»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset — _useimmat_, sanon\nminä — eivät näy sitä paheksuvan.»\n\nNeiti Bessemer jäykkeni hiukan.\n\n»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi\nhän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että\nhän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä\nollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo\nvaremmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella\näänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette\noikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän\non vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi\nodottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin\nhänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää\nminkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän\noli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten\ntehneen?»\n\n»Mitä hän teki?» Condy kumartui henkeään pidättäen hänen puoleensa.\n\n»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä\nvalheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi\nhiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»\n\nCondy hyppäsi ylös tuolilta. »Sellainen peto, lurjus, sika!» huudahti\nhän.\n\n»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi\npyytää minua tanssiin —»\n\n»Tekikö hän sen? Uskalsiko hän — — —»\n\n»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se\ntapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen\nennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi\nedessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa\najatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä\nminustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut\nselvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli\nkäärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin\npäästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»\n\nCondy istui sanatonna. Sitten nousi hän äkkiä.\n\n»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että\nnikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä\ntunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna\nkutsuttu; silloin minä —»\n\n»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä.\nTeidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden.\nOlettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en\ntiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin\npuhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi\nherrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun\nnimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin\nmiesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi\nsanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksi\n_omalla_ tavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja\nlopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy,\nettä minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa\nsisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on\nsitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt\npäätöksen.»\n\n»Minkä sitten?»\n\n»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä»\n— Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen\nsieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas\nitsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä\njaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella\nihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret\ntytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään,\npaitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on\nhuvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin\ntulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia.\nMinäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja\ntoista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan\nniin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään\ntapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen\nkanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»\n\n»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette»,\nväitti Rivers.\n\nHän pudisti päätään.\n\n»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei\nole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt\nkolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’.\nEikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen\nväsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko\ntätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän\ntai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen\nomalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin\nkanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä\nlähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin\nrehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää.\nMinä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on\njotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»\n\n»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain\nkulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»\n\n»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin\nasia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet\nsikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli\nkylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin\nhyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin\nsiedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme.\nNiin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa\nmaailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» —\nhänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta\nme olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi\n— eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja,\nniinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja\ntunnollinen, kuin vain voin.»\n\n»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitä _todella_», väitti Condy\nja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.\n\nTravis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän\nneuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle\npojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut\nliian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan\nsilmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te\ntiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te\nminua?»\n\n»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt\nhavainnon.\n\n»Siinä näette!» sanoi Travis. »En minäkään rakasta teitä!»\n\nHe purskahtivat molemmat nauramaan.\n\n»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme\nrakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»\n\n»Tämä on hullua, tämä», sanoi Condy koomillisesti huokaisten.\n\n»Mutta eikö näin ole parempi?»\n\nCondy hieroi otsaansa.\n\n»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava\nrehellinen.»\n\n»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa!\nTravis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»\n\n»Ei se tee mitään. Onko se etu vai ei?»\n\n»Mikä?»\n\n»Se ettemme enää ole rakastavinamme toisiamme.»\n\n»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun\nalan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä\nlikimainkaan niin paljon.»\n\nTravis ojensi kätensä. »Niinpä se siis on voitto.»\n\nCondy tarttui hänen käteensä. »Niin, se se on.» Mutta kun hän, tapansa\nmukaan, aikoi suudella häntä kädelle, veti hän sen äkkiä pois.\n\n»Ei, jättäkää se tekemättä!» sanoi hän vakavasti, voimatta kuitenkaan\nolla hymyilemättä. »Ei mitään tyhmyyksiä enää.»\n\n»Ooh, miksikä ei», valitti Condy. »Pitääkö teidän olla noin jyrkkä?\nEtte suinkaan te tahdo lakkauttaa näin ikivanhoja ja kunnianarvoisia\ntapoja. Tämähän on suoranainen kapina!»\n\n»Ei, teidän majesteettinne», siteerasi Travis ja koetti hymyillä, »tämä\non vallankumous.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVaikka maanantai oikeastaan oli The Times’in sunnuntai-lisälehden\ntoimituksen vapaa päivä, aikoi Condy Rivers kuitenkin saapua\ntoimistoon hyvissä ajoin seuraavana aamuna. Erityisistä syistä oli\nsiellä kirjoitettava artikkeli, jossa oli kuvattava suuri hyljelaiva,\njoka oli satamassa ja lastasi viljaa vietäväksi Indian nälänhädän\nlievittämiseksi, ja Rivers halusi olla iltapäivän vapaana voidakseen\nmennä teekutsuille Laurie Flaggin luo.\n\nMutta kun hän tuli toimistohuoneeseen, joka hänellä oli yhteisenä\npörssi- ja urheiluosastosta huolehtivan aputoimittajan kanssa, ja\nistahti pöytänsä ääreen, juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän\nnykyoloissa voinut odottaa tapaavansa Travista Flaggin luona.\n\n»No, niin, niin», mumisi hän, »saattaapa olla samantekevä. Hän on\nhelkkarin ihastuttava tyttö, mutta — voinpa sen yhtä hyvin tunnustaa\n— leikki on lopussa. Luonnollisesti en rakasta häntä hituistakaan\nenemmän kuin hän minua. Olen tapaava hänet yhä harvemmin ja harvemmin.\nToisin ei voi olla, ja kun joku aika on kulunut, tunnemme tuskin\ntoisiamme. Tavallaan on se kyllä synti, mutta täytyyhän olla järjen\nmukana tällaisissa asioissa... No niin, tuosta hylkeestähän minun\npiti kirjoittaa!» Hän soitti kauppakamariin ja sai tietää, että City\nof Ewerett, se oli laivan nimi, oli Missions-Steet’illâ. Tämä teki\nhänelle mahdolliseksi kirjoittaa kuvauksensa kahdella tavalla. Hän\nsaattoi joko muodostaa otteen niistä asiaa koskevista painotuotteista,\njoita pörssiosastosta huolehtiva toimittaja oli pannut esille hänen\nvaralleen, tai saattoi hän myöskin itse mennä paikalle, haastatella\nkapteenia ja tutkia laivan omasta puolestaan. Ensimmäinen menettelytapa\noli helppo ja vaati vähän aikaa. Toinen oli vaivaloisempi, vaan\npäättyisi paljon mieltäkiinnittävämpään kuvaukseen.\n\nCondy punnitsi asiaa pari minuuttia ja päätti sitten mennä laivalle.\nSatama ei koskaan ollut ikävystyttävä, ja hän saattoi ehkä saada kuvan\nhylkeenpyytäjästä. Äkkiä sukeltautui kirjoituksen aate ilmi hänelle,\ntuo lisäksi ajateltava, joka oli antava muistiinpanoille ja kuvaukselle\nmerkitystä ja viehätystä. Hän oli heti tulessa ja liekissä.\n\n»Siinä se on», huudahti hän.\n\nHän pani hatun päähänsä niin että ruusuke joutui väärälle puolelle,\npisti muistiinpanokirjan taskuunsa ja oli siinä tuokiossa jo uudestaan\nkadulla. Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut\npistäytyä klubiin noutamaan aamupostiansa, niinkuin hänellä oli tapana\ntehdä. Hän katsoi kelloaan. Vielä oli viljalti aikaa, ja klubin\nhuoneusto oli vain kahden katukulmauksen takana. Hän päätti ensin\nnoutaa kirjeensä ja sitten lukea ne satamaan mennessään.\n\nCondy oli liittynyt San Franciscon taiteilijain, sanomalehtimiesten,\nsoittajain ja oppineen väen klubiin, joka oli kaupungin vakinaisia\nlaitoksia ja todellakin kuulu kaikkialla unionissa. Hän oli sen\nnuorimpia jäseniä, mutta kaikki tunsivat hänet ja pitivät hänestä, ja\nhän oli useamman kerran tuntuvasti lisännyt klubin juhlallisuuksien\nhauskuutta.\n\nHän löysi omassa lokerossaan kirjeen, joka oli heti luettava. Kotelo\noli leimattu erään suuren new-yorkilaisen kustannusliikkeen nimellä,\njolle Condy kuukausi sitten oli lähettänyt novellikokoelman. Hän\nmeni klubin kadulle päin antavan pyöröikkunan luo ja repi ankaran\njännityksen vallassa kirjeen auki. Se että liike oli kirjoittanut\nlähettämättä käsikirjoitusta takaisin, oli hyvä enne. Hän luki\nseuraavat rivit:\n\n H. Condy Rivers, Bohême-klubi San Francisco, Cal.\n\n Palautamme kunnioittaen tässä postissa käsikirjoituksenne\n novelleihinne, joita emme tällä hetkellä katso voivamme julkaista.\n Mutta meidän on kuitenkin lisättävä, että olemme useissa niissä\n huomanneet hyvin harvinaista lahjakkaisuutta. Mutta nykyään menee\n parhaiten kaupaksi noin 30,000 sanaa sisältävä lyhyt romaani, jossa on\n jännittävä toiminta. Esillä olevasta kokoelmasta päättäen oletamme,\n että Teidän taipumuksenne johtaa siihen suuntaan, ja ehdotamme\n kohteliaimmin Teille, että kirjoittaisitte sellaisen romaanin ja\n lähettäisitte sen meille.\n\n Nöyrästi kunnioittaen\n\n                                     Riemukustannusosakeyhtiö.\n                                             New York.\n\nCondy pisti kirjeen taskuunsa ja vaipui masentuneena tuolille.\n\n»Mitä se hyödyttää? Turhaa vaivaa!» mumisi hän ja tuijotti apeana\nkadulle. »Minä sovellun erinomaisesti rivityöhön paikalliseen\nsunnuntailehteen, mutta houkkiomaista on minun ajatellakaan muuhun\nryhtymistä.»\n\nHänen innostuksensa City of Ewerettiin oli kuin poispuhallettu. Se oli\naivan yksinkertaisesti ihan mahdoton aihe. Hänen äsken vielä loistava\n»aatteensa» paljastui naurettavaksi, vanhaksi lauseeksi. Ei, hän menisi\nvirastoon ja kirjoittaa raapustaisi kokoon aiheen niistä leikkeleistä,\njoita siellä oli.\n\nMutta sitten huomasi hän äkkiä tutun olennon, joka hienosti\nmustiinpuettuna seisoi vastapäätä olevassa kulmassa odottaen\nraitiotievaunua. Se oli Travis Bessemer. Kukaan ei voinut niinkuin\nhän pukeutua aistikkaasti ja samalla kuitenkin noudattaa ankarinta\nyksinkertaisuutta: musta hame, musta venäläinen pusero, mustahuntuinen\nmusta englantilainen olkihattu ja valkoiset hansikkaat ja musta\nnapitus. Itse yksinkertaisuus. »Mutta niin tyylikäs», sanoi Condy\nRivers itselleen, »että siitä suorastaan häikäistyy.» Ja saattoiko\najatellakaan mitään täydellisempää kuin tämä vartalo? Ja kuinka\nkauniisti kuulsikaan hänen keltainen tukkansa harson läpi! Siinä oli\nmitä lumoovin sopusointu. Ja komea ryhti ja pään heitto, ja — ei siinä\nnyt mikään auttanut: Condyn täytyi mennä sinne juttelemaan hänen\nkanssaan.\n\n»Mitä, mitä?» sanoi Travis, kun näytti siltä niinkuin Condy olisi\njuossut suoraan häntä vastaan käytävällä. »_Teidän_ tulee mieluummin\nlaittaa niin, että toimitatte jotakin! Kuljeksia kadulla kello 10\naamupäivällä, mitä se merkitsee?»\n\n»Ei kai se liene — ei, mahdotonta — ja kuitenkin - se on _hän_»,\nlausuili Condy. »Niin monen vuoden viertyä.» Ja sitten rupesi hän\npuhumaan luonnollisella tavallaan:\n\n»Kas, hyvää päivää T.B.»\n\n»Hyvää päivää, C.R.»\n\n»Minne te olette menossa?»\n\n»Kotiin. Minä olen vain ollut kaupungilla pikimältään saadakseni\nbanjoni korjatuksi.»\n\n»Jos saan luvan viedä teidät raitiovaunuun, odotatte kai, että minä\nmaksan konduktöörille?»\n\n»Herra Condy Rivers, olen aikoja sitten luopunut ollenkaan enää\ntoivomasta, että teillä milloinkaan olisi pikkurahoja.»\n\n»Ah, niin, ne menevät kaikki teatteripiletteihin ja kukkiin ja\nkonvehteihin eräälle tuttaviini kuuluvalle nuorelle naiselle. Mutta» —\nhän heitti häneen tarkoittavan silmäyksen — »ei enempiä tyhmyyksiä nyt!»\n\nTravis nauroi. »Mitä teillä nyt aamusella on tehtävää, Condy?»\n\nHe kävelivät Kearney-Streetille päin, kun hän esitti raportin.\n\n»Mutta minkä ihmeen tähden te ette sitten mene alas satamaan katsomaan\nlaivaa, kun se on ehto kunnollisen kirjoituksen saantiin?»\n\n»Joutavia, mitä hyötyä siitä on? Riemukustannusosakeyhtiö on hyljännyt\nminun novellini.»\n\nTravis surkutteli häntä ystävällisesti. Sitten hän äkkiä huudahti:\n\n»Ei, teidän täytyy todellakin mennä alas satamaan! Kuuletteko Condy?\nJa, tiedättekö mitä — ottakaa minut mukaan!»\n\nSe ajatus innostutti Condya: »Suurenmoista! Suurenmoista todellakin!\nMikä siinä olisi esteenä?» Ja tuskin puolituntia sen jälkeen kävelivät\nhe laiturien ja telakoiden välillä alhaalla satamassa.\n\nSiellä oli lukemattomia laivoja telakoiden loppumattomissa riveissä,\nmasto kohosi maston yli ja kokkapuu pisti esiin kokkapuun takaa, niin\nettä katse eksyi aivankuin lehdettömän metsän oksien paljouteen.\nKauempana sulautui tämä massa taklausten kanssa harmaaksi usvaksi\nsinistä taivasta vasten. Valtavat laivarungot, vihreät, mustat ja\nliuskakiven harmaat, laskeutuivat pitkin rantalaitureita ja ojensivat\nhitaasti mahdottomia touvejaan. Niiden sivut aukenivat ja lasti\nvieri, aivan niinkuin se olisi ollut sisuksia, ulos rantalaitureille\nlaatikkojen, vasujen ja paalujen hurjassa epäjärjestyksessä. Niiden\nvälillä kuhisivat kuin mitkäkin madot merimiehet, makasiiniväki ja\nsatamatyömiehet. Kokonaisia jonoja kuormavaunuja vieri esiin, raskas\nkavioiden kapse rummutti lankkuja vasten. Rautakettingit kalisivat,\neräällä kajuuttaportaalla haukkui muuan laivakoira lakkaamatta, touvit\nnaksahtelivat, hihnat juoksivat ja väkipyörät kalisivat, rantapalkit\nvonkuivat, ähkivät ja taipuivat kaareviksi. Kaikkialla oli touvien,\nhonkapuiden, maalivärin, maustimien ja kypsien hedelmien, puhtaiden,\nraikkaiden rakennushirsien, kahvin, tervan ja pohjaveden hajua, samalla\nkun kaikki oli hienon, raittiin merituulen kantamaa ja läpitunkemaa.\n\nTravis oli hurmaantunut. Hän katseli ympärilleen säteilevin silmin ja\nhehkuvin poskin. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.\n\nAjatelkaahan», hän melkein huusi, »kaikkia niitä paikkoja, joista nämä\nlaivat ovat tulleet! Ja katsokaa minkä nimisiä ne ovat. Eivätkö ne\nole kauniita? Kaikkia mitä nämä nimet kertovat: _Mary Bake_ Mullista,\n_Annandale_ Liverpoolista, _Kaksi sisarta_ Calcuttasta, ja sitten tämä,\njota ne parhaillaan juuri tilkitsevät, _Montevide_ Calloosta; ja tuo\ntuolla, se on juuri se, jota me olemme etsimässä, _City of Ewerett_,\nSan Francisco.»\n\nSe oli jättiläismäinen teräslevysilinteri, joka loikoi ja ahmi sisäänsä\nSan Joaguin-laakson vehnää, — toisen tuhannen tynnyrinalan sadon\ntoisensa jälkeen — kaikki aiottu ruuaksi ihmisille, jotka Himalayan\njuurella kuljeskelivat kuin luurangot kummallisissa pukineissaan.\nTravis ja Condy pujottautuivat veneiden ja vehnäsäkkien, höyryävien\nvaunujen ja pyörivien rattaiden lomitse, ja pääsivät vihdoinkin\nperäsillalle, jossa muuan merimies pysähdytti heidät. Condy näytti\nsanomalehtikorttinsa.\n\n»Minä edustan The Times-lehteä», sanoi hän juhlallisella äänellä, »ja\nhaluaisin puhutella vartiossa olevaa upseeria.»\n\nMerimies antoi heidän heti mennä.\n\n»Sanomalehden voima», kuiskasi Condy Travikselle heidän mennessä\nlaivaan.\n\nTäällä tuli toinen merimies, joka vei heidät merkintäluukulla seisovan\nperämiehen luo, joka, hullunkurista kyllä, paraillaan puhdisti\nkitukasvuisen geraniumin lehtiä.\n\nCondy selitti asiansa huomauttaen samalla mairittelevasti\nlaivan uudenaikaisesta rakenteesta. Perämies — vanhanpuoleinen\npatriarkkapartainen mies — sulatti sen silmänräpäyksessä ja kutsui\nheidät sisälle omaan laivan peräpuolella olevaan kajuuttaansa, niin,\nottipa hän vielä esille telttatuolinkin Travikselle ja harjasi sen\npuhtaaksi hihallaan, ennenkun hän työnsi sen esiin.\n\nSillä välin kun Condy teki hänelle kysymyksiä, katseli Travis lapsen\nuteliaisuudella kaikkea mitä kajuutassa oli. Lavitsaa, joka oli kuin\nkidutuspenkki, pesupöytää, joka oli kekseliäästi laitettu niin, että\nsen saattoi työntää seinän sisään, kun ei sitä tarvittu ja monia\nvalokuvia, jotka olivat soreasti pistetyt peiliin lasin ja puitteiden\nväliin. Siellä oli varsinkin yksi, joka kiinnitti hänen huomiotaan,\nvanha daguerreotyyppikuva, joka esitti hyvin kaunista nuorta tyttöä\nkorkkioran muotoisine kiharoineen ja niskajakauksineen, puolivuosisataa\nsitten vallinneen muodin mukaan. Vanha perämies näki, kuinka tarkasti\nhän sitä katseli, ja niin pian kun hän oli antanut Condylle tämän\npyytämät tiedot, kääntyi hän Travikseen ja kysyi päätään nyökäyttäen:\n\n»Hän oli kaunis, eikö totta?»’\n\n»Hyvin, hyvin kaunis», vastasi Travis kääntämättä katsettaan kuvasta.\n\nSeurasi äänettömyys.\n\nSitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti\neteensä:\n\n»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te\nmuistutatte häntä.»\n\nCondy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä\nnaurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään\nromanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän\nsyntymistään.\n\nSitten sanoi Travis hillitysti ja hiljaa:\n\n»Onko hän kuollut?»\n\n»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen:\nvoipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —,\nniin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja\nodottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli\npartaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta\nte olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän\ntäytyy saada kuulla tämä kertomus.»\n\nCondy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui\nplyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja\nkiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.\n\n»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena.\nOlin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran\nryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70\nleiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin\nrannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko\nmiehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin,\nmutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis,\nnuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät.\nLähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan\nhänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä\n— se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti.\nEnsimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös\npelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli\njoukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien\nkirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun\nmenemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»\n\nPerämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi\nhän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan\ntai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan\nveden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi\nluulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen\ntaikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä\nvakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat\nylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet,\nniin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä\novat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta\nkuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä\non; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä\nluulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin.\nMinä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven\nvieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän\nvalmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi\nminuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista.\nHän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä,\nhän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan\nojennetuin käsin.\n\n»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa\nkajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt\nminua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin\nmieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä\nolisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien\nmiesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan\nmatojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja\nolisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut\nvanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun\nhe vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika,\nnähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä\nannoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt\njotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia\njäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset\nunhoittaneet koko tapahtuman.\n\n»Mutta minä en voinut sitä unohtaa. Minä kuljin aina häntä ajatellen,\nnäin hänet edessäni, sellaisena kuin hän istui siellä alhaalla\nkirkkaassa, viheriäisessä vedessä pienessä hytissä ja odotti, että\nminä tulisin takaisin ja aukaisisin oven hänelle, mutta hän ei ollut\nmuuttunut; hän on sama vielä tänä päivänä kuin silloin, kun hän\nhymyillen ja ojennetuin käsin tuli minua vastaan. Hän on muuttumattoman\nnuori ja terve ja kaunis. En ole nähnyt häntä kuin sen kerran. Mutta\nminä sain hänen valokuvansa myöhemmin eräältä trincomaleelaiselta\nnaiselta, joka oli palvellut maaherran luona sisäkkönä. Oli miten oli,\nvaan sen jälkeen en ole välittänyt muista naisista, ja siinä on syy,\nminkätähden en koskaan ole mennyt naimisiin.»\n\n»Sen kyllä ymmärrän», huudahti Travis hillityllä äänellä, kun vanhus\nvaikeni.\n\n»Sepä oli kaunista; oh, kuinka se olikaan kaunista!» mumisi Condy\nhaltioissaan.\n\n»No», sanoi perämies nousten seisaalleen ja hieroen polviaan, »nyt\nolette kuulleet kertomuksen tuosta kuvasta. Haluatteko juoda lasin\nmadeiraa, neiti?»\n\nHän otti esille aito Funchal-merkillä varustetun pullon ja täytti\nkolme pientä lasia. Travis siirsi harson kasvoiltaan, ja hän ja Condy\nnousivat seisomaan.\n\n»_Hänen_ maljansa!» sanoi Travis vakavana.\n\n»Kiitos, neiti», sanoi perämies, ja he tyhjensivät ääneti lasinsa.\n\nKun Travis ja Condy menivät alas porraslavaa myöten, tapasivat he\nkapteenin menossa laivaan.\n\n»Vai niin, te olette olleet siellä ja puhuneet vanhan Mc Phersonin\nkanssa», tervehti hän. »Saitteko haluamianne tietoja?»\n\n»Kyllä, kiitos, vieläpä enemmänkin», vastasi Condy.\n\n»Uskallanpa panna pääni pantiksi, että hän on teille kehrännyt lankaa\ntytöstä, joka hukkui Trincomaleessa. Niin, luonnollisesti, tiesinhän\nsen. Siinä asiassa on vanha poika kairaa vailla. Hän ei edes _tahdo_\nmyöntää, että ruumiin aikojen kuluessa on täytynyt hajota. Oiva\nmerimies, ensiluokan merenkulkija, mutta siinä kohdassa aivoiltaan\npehmennyt.»\n\n\n\n\nIV.\n\n\n»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui\nmaihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa\nmielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan\nvälitä muista.»\n\n»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä\nihastuneena.\n\n»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on —\ntiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka\nainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»\n\nHeidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he\nunohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä\npitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava\nja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli\niloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä\nnopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli\njätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.\n\n»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa\nlukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa\nkoko hänen työhalunsa.\n\n»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle\nkustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan\nvain kuinka ne kirjoittavat.»\n\n»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää\ntoivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä\nkerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Ja _siihen_\nte ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän\nharmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja\nmustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille\nkäy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen\nnovelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»\n\n»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään.\nEn ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan\n6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen\ntähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me\nnyt olemme, Travis?»\n\nHe katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus\noli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla\nseinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa.\nMitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja\nporraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi\nhuomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla\noli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti\nsilmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava\nsinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija,\njoka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella\npuolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen\npääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin\ntulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina\nja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä,\nkuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen\ntäynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia\ntulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä\nolevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja\njoku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten\ntassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin,\nnopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi\nsantelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun\nitämaalainen tuoksu.\n\n»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut\naavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy\nRivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan\nerään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello\nnäytti puolta kolmea.\n\n»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle\narmollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»\n\n»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä;\nminä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»\n\n»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran\nolette täällä?»\n\n»Niin tai joisi sitä täällä.»\n\n»Missä?»\n\n»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole\nainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat\nteetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi\nteidänkin mielestänne mukavaa?»\n\nCondy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi\nihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei\nriitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia\nkeksejä teen kanssa syödäksemme.»\n\nHe riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä\nkauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa.\nHeidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis\nKearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa,\njoka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin\nkiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä\nkadulla.\n\n»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he\npyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten\nlasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.\n\n»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren\nenglantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon\neteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»\n\nHe nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään\nkerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan\nihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena\nhansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken\nyksinomaan itseämme varten!»\n\nRavintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan\noli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan\nPlazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret\nvarjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen\nkolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti\nPlazaan päin olevaan seinäsolaan.\n\nSe oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen\nvarjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana\nkultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala\nyli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan\nsinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä\nkauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon.\nOven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten\nsuuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui\nkohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja\npitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin\noli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli\nkultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän\nyläpuolella.\n\nEikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä.\nSyvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena\nuudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa,\nettä se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi\nja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta\nneliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan\npilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.\n\nCondy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä\nnimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan.\nHän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi\nmarmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa,\nsytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja\npoltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi\npöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen\nulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen\nympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».\n\n»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja\ntuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle\n— tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai\noliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa.\nJoka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän\npostidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli\npelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso,\ntuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»\n\nHe menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn\ntilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita,\nhillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia\npähkinöitä.\n\nTravis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne\ngeometrisiksi kuvioiksi keksille.\n\n»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin\npaljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi.\nMinkätähden te ette kysynyt minulta?»\n\n»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä\nvikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin\nminulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin\nhänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»\n\n»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh\nCondy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on\nteidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»\n\nKylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä\nmelkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat\nmelooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä.\nSitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän\nsai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata\nkuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja\nhervottomaksi naurusta.\n\n»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa\ntässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille\nitsellenne sellainen sattuu _huik_!»\n\n»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte\nminut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää\nhenkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että\nriisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»\n\n»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä\nmitään sitä vastaan, että tupakoin?»\n\n»Mitä teillä on tuolla?»\n\n»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minä _olen_ siis tupakoinut. Olen\ntomppeli. Nyt heitän sen pois.»\n\nTravis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua\nvaivannut, niin olisin sen sanonut.»\n\n»Mutta sehän on loppuun palanut», huomasi hän. »Tarvitsen uuden.»\n\nKun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän\nkäteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä\njotakuinkin hämillään.\n\n»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen\nja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en\ntodellakaan muista siitä hituistakaan.»\n\n»Mikä kirja se on?»\n\n»Mitä? Mikä kirja?» Hän tuijotti häneen.\n\nTravis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.\n\n»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa\nvain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»\n\n»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selitti\nTravis.\n\n»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?»\nhuudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa,\nniin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä\nminkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken\nihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»\n\nJa ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä\nsatumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa\nhänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka\ntäältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja\njonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä\ntai emme.\n\nKertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka\nhavaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija\nollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien\nkuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että\nympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes\noli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa\nvuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän\naikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli,\nmutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko\nTravis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän\nitselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi\noli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän\nluki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa\nkun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta\nsiihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti\nkiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun\nhän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä\nsäkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.\n\n»Aivan niinkuin joku insinööri olisi sen kuvannut. Se on todellakin\nhyvä!»\n\n»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette\nainoa laatuanne, Travis!»\n\n»Mitä te oikein tarkoitatte!» kysyi Travis hämmästyneenä.\n\n»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen\nmerkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen\nloppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä\nkupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn\nihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä\näkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin\niloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman\nhänen herkälle sielulleen.\n\n»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli\nja herttuatar.»\n\n»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole\nlukenut mitään häneltä varemmin?»\n\n»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita\nluemme opistossa.»\n\n»Nyt minä olen saanut siitä kyliäni!» mumisi Condy.\n\nHänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen\nhylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä\nsiitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki,\nheidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa,\nsäteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka\nhyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä,\nkaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.\n\n»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva\nBanjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde\nTin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen\nsopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää\neriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby\nBessien» nimellä.»\n\n»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi\navata käärettä.\n\n»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta\nsopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen\nyksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän\n— suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja\nväärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän\nhyrräävän hengästyneesti myötäillen:\n\n    »Käytökseltään tyttöni mun on hieno,\n    väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»\n\nHän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului\nkauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan,\nja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy\näkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi\npainolla:\n\n»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä\nmahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen\nsydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne\nhyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»\n\nTravis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin\nenemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut\nmahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen\nsävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän\nuhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi\npitkäveteisen surkean koiranulvonnan.\n\n»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta.\n»Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin\nvissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»\n\n»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin\nvaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen\nsoittolaatikko.»\n\n»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten\nlopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn\npäin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.\n\n»Se on inhoittavaa, Condy. Minä vihaan teitä.»\n\n»Tiedänpä toisia», vastasi hän ylimielisesti.\n\n»Niin, olisittepa vain epäkohtelias.»\n\n»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä.\nLyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»\n\nSitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän\nkarkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias\ntaivas!»\n\nTravis aivan säikähti: »Condy», huusi hän, »mikä teidän on?»\n\n»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo.\nMinun olisi pitänyt olla siellä nyt.»\n\nTravis huokasi helpotuksesta:\n\n»Siinäkö kaikki tyyni?»\n\n»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni!\nKello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.»\nSitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No,\nsaattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan\nyksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen\nja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme\ntoimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas\nkuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme?\nKeksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä\nharppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:\n\n    »Ja kerranpa unssin[1] ma näin,\n    juoks peto tuo yrmyssä päin,\n    ja silläpä, nää,\n    kuin kissalla pää.\n    Nelijalkainen unssi, mi juoks,\n    — kas, se juoks,\n    nelijalkainen unssi, mi juoks.\n\n    Niin pientäpä nimi on tuo,\n    mut joutuisitpa sen luo,\n    peto painoltaan\n    sata puntaa on vaan,\n    ja niin ilkeän sukkela myös\n    ja niin ilkeän sukkela myös.»\n\n    [1] Ounce, vanha lääkepaino, unssi. Merkitsee myös pantteri.\n\n»Bravo! Bravo!» huusi Travis ja koputti pöytään.\n\n»Kuule! Kuule! — Ei ketään Brutusta, ei ketään.»\n\nCondy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden\nminuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi\näkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet\ntaskuihin.\n\n»Enemmänkö juustoa?» kysyi Travis.\n\nHän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle\njuustosta!»\n\n»Miten on laitanne, Condy? Voitteko pahoin?» kysyi Travis huolestuneena.\n\nHän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi\nvastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin\nsamalla merkitsevästi nyökäyttäen.\n\n»Mitä se sitten on? Nyt on teidän todellakin sanottava se minulle!»\n\n»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan,\nennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä\nhituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei\nottanut häntä vakavalta kannalta.\n\n»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte,\nCondy Rivers?»\n\n»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua\nvakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»\n\n»Mitä aihetta olen antanut teille sellaiseen luuloon?»\n\n»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän\ntraagillisesti.\n\nTravis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä\nvastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli\nollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.\n\n»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen\nhoukkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut\nsuurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.\n\n»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selitti\nTravis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»\n\n»Minkätähden sitten?»\n\n»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme\nvain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään\nrakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö\nteekin? Tuhat kertaa.»\n\n»Mitä?»\n\n»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä\non ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole\nkertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»\n\n»Niinkuin esim. eilen illalla», arvaili Condy.\n\n»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla\nilkeältä, vai kuinka?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut.\nEttekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»\n\n»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja\nparempaa päivää?»\n\n»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain\ntovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt.\nOlkaa nyt rehellinen: kävikö se?»\n\n»Säkene singahti siitä; niin se oli.»\n\n»No, siis tästä lähtien ei mitään tyhmyyksiä. Vain hyvää toveruutta.»\n\n»Hyvää toveruutta, niin. Ei mitään tyhmyyksiä enää.»\n\n»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut\nminuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti\nhansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset,\nCondy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut\neileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme\nrakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta\ntässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti\nhuvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta\nja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on\ntaas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te\najattelette?»\n\n»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin,\njuuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix\nte olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän\ninnokkaasti.\n\n»Blix? Mitä te tarkoitatte?»\n\nHän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan\nsen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva —\nkas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan?\nBlix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt\nvasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se\non selvää, teidän nimenne on Blix.»\n\n»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»\n\n»Niin, miksipä ette olisi?»\n\n»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä\nolisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat\nmenemään.\n\n»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn\npäin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian\nlujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään\nkapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä,\ntuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»\n\nNiinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen\nviereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui\nsitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.\n\n»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan\nvalkoinen kasvoiltaan.\n\n»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun\nviimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä\nnyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se\non ainoa keino.»\n\nBlix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.\n\n»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin\ntai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän\nkiinalaiselta.\n\n»Puol’ dollaria.»\n\n»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan\nsen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»\n\n»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»\n\n»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»\n\n»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»\n\nEhdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden\npuoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.\n\n»No, mikä nyt on?» kysyi Travis lempeästi.\n\n»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että\nunhottaisin jotakin.»\n\n»Te tarkoitatte, että _minä_ tiesin sen?»\n\nHän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi sen\nTraviksen käteen.\n\n»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne»,\nselitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön\nvastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.\n\n»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toria\nKearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»\n\n»Kenet? Minutko? Se oli vasta ihmeellinen...»\n\n»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa\ntulisi tälle päivälle huono loppu.»\n\n»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada\nkirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»\n\nBlix katseli häntä ilmeisesti huolestuneena.\n\n»Älkää pelatko tänä iltana, Condy!» sanoi hän äkkiä vakavasti.\n\n»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja\nmillä pelata?»\n\n»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla\npelaamatta.»\n\n»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla\nei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta\nhylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan\nkirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»\n\n»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin\nliian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se\nNew York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun.\nNyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se\nkuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen,\nvaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»\n\n»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu\nkirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»\n\n»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kun\nCondy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuota\nkolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi,\nCondy. Ja kiitos tästä päivästä!»\n\n»Kiitos teille.»\n\n»Eikö meillä ole ollut erinomainen päivä?»\n\n»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni\nklubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja\nkysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut\nsiellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.\n\nEdellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä\niltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin.\nKun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä\nsyventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut\nseuranpettäjä.\n\nSargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he\njoisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis\nkolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat\npienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei\nhän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti\nvielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut\nhänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn\npalkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät\nteatteriin.\n\n»En voi tulla; minulla on työtä tänä iltana», vakuutti Condy. .\n\nKun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja\npoltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti\nCondyn käsivarteen.\n\n»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita\nmuita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra\nSargeantia.»\n\n»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat\nvarmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa,\nCondy?»\n\nCondy muisti, että hän oli aivan rahaton.\n\n»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä.\nSargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.\n\n»Ei, minä en ota osaa peliin, mutta minä tulen hetkiseksi katsomaan.»\n\nHe menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä\nsikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden.\nHe pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin\npelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.\n\nCondy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä\nikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan,\ntaipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä\nkiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen\njännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja\njännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät\nväristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät\nkuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa\nBlixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta\nja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon\ntieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt\nruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä\nkiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla\npäällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä\npelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja\nmenivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin\nvaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista,\nkaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä\nniinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja\nkiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.\n\nVihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä\nhän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut\nmitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois.\nCondy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja\nhän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja\nsanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä\nhuutaen kaupaksi.\n\nKun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi\nlopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle.\nPikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden\nsilmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun\nja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten\nseurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan\nhylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä\nrautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu\nseinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin\nlaivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo,\njossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix,\njoka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota\nhän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli;\nja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa\nmustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine\nhiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.\n\nSitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle,\nettä hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan\nmasentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti\nvastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän\nrikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota\npäivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta\nmitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet\nlähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin\nsanoneet hyvästi »tyhmyyksille».\n\n»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen\npielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se\nminusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta\nhän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.\n\n\n\n\nV.\n\n\nCondy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet\npäänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon,\nsillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään\nja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi\nheti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi\nluvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut\nsuorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon\npörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen\nkädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta\noli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut\nselväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut.\nKirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.\n\nParin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä\ntunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla\ntutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui\ntietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.\n\nMutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa\nsukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän\nklubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän\ninnostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla.\nSaadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän\npani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti\nkoko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän\noli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes\nnovelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti;\nhänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli\nBlixiä.\n\n»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi\nhän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön\nluokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.\n\nSe oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut\nkotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin\nsattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea\naamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt\nkauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella\nja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten\nkanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja\npiteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana\ntuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä\nkatoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.\n\nMutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti\nkäytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet\nkaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat\nhänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin\npitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma,\nja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän\näkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin\npieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen\nja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä\nohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle.\nSiellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö.\nDetti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti\nmitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä\nja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan\nheidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen,\nnäköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen\nnaisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar\ntuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin\nkielellä:\n\n»Anna teetä hänelle, nainen.»\n\n»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole\nsuurenmoista! Huomasitko sitä?»\n\nKotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan.\nOikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden\nnuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän\näkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo»\nja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin\najoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta\nmukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia\npäähänpistoja».\n\nLähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin\ntalossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan\nnoitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello\nsoi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei\nollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken\nmahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän\noli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty\nJack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi\nepäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään\nirstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän\nlavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin\nusein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi\nvoitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle.\nBlix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset\nnuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat\nja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista\naikamiehistä.\n\n»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka\nhänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin\noli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin\ntaloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.\n\n»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille,\nkun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole\npäässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä,\nniinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.\n\n»Mikä nyt? Mikä teitä vaivaa?» kysyi Condy.\n\nBlix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.\n\n»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»\n\n»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti.\n»Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin\nhuutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.\n\nBlix piteli korviaan.\n\n»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa\nteiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia,\nniin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika,\nmutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan\nmahdottomaksi.»\n\n»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa\n— »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne\novat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta\nja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte\nsellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte.\nJa _tuota_. ja _tuota_. ja _tuota_, valitti hän ja huitoi käsillään\nkullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin,\nja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä.\nKullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat\nonnellisia, ja —»\n\n»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa.\nMutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää\nenempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen\nistuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»\n\nHe menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan.\nSiellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu\nsytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen\nminuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.\n\nSuoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin\ntalojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän\ntakanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten,\nkupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa,\njosta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten\ntuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen\npurjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta\nsuoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä\nja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine\nkolminkertaisine kruunuineen.\n\nKatse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti\nnousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti\nTamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka\naina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä\nsfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva,\nvaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä,\nvetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi\nkatse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän\nviheriän pinnan — avonaisen valtameren.\n\nTällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan\nsen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon\nhuone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen\nmatalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon,\nvuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella\npuolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni\nvähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti\nkuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet\ntoisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat\nsametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan\nmassat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja\nkaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä\njäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella\nsäilällä.\n\n»Tuolla tulee laiva», sanoi Blix hiljaa.\n\nNelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden\nkullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine\nvalopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi\nlinnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko\nlaiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren\nyksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.\n\nCondy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa\ntunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät\ntähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa\nyö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän\nei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään\npainostavaa.\n\nVarovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi\nBlixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten\nkädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan\noli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti\nkaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden\nmiellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota\nmahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa\nhäämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja\nposkiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka\nkatoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että\nhänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain\nmystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina\nhiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin\nmelkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus\neetterissä, vaikutus, aistimus vain.\n\nOli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas\nnaisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen\ntavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi\nepämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan\ntuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys\nkoskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein\ntuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys\nja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli,\najatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen\nsydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.\n\n»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten;\n»toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»\n\n»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?»\nvastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.\n\n»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja\nmoitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin\noma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla\nettä niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»\n\n»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on\npidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin\ntulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee\nvoimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on\nheikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan?\nOn oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan\njotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun\nmielipiteeni.»\n\n»Niin, siinä on perää. Kyllä, siinä on perää.» Ja hetkisen kuluttua hän\nsanoi: »Minä pelasin kuitenkin korttia maanantaina, Blix, vaikka olin\nluvannut olla pelaamatta.»\n\nBlix oli kauan vaiti. Mutta kun hän vihdoin vastasi, oli hänen äänensä\ntyyni. »No niin. Olen iloinen siitä, että kerroitte sen itse minulle.»\nSitten hän lisäsi: »Ettekö voi olla pelaamatta, Condy?»\n\n»Olla pelaamatta? Voin — kyllä, luonnollisesti — ooh, Blix, minä\nolen toisinaan täydessä kapinassa itseäni vastaan. Te ette tiedä\nmillaista se on. Nuori tyttö ei tietenkään voi käsittää mikä vetovoima\npelillä on; se on aivan kuin joku valta. Sen laita ei ole kuin muiden\nasiain, niitä voi paremmin — mutta uhkapeliin nähden on minussa kuin\ntoinen olento, ja se tekee mitä tahtoo kysymättä _minulta_. Mutta\nminä ponnistan nyt todellakin. En ole sen jälkeen korttiin koskenut,\nvaikka totta totisesti siihen on tilaisuutta ollut. Tämä kortti-asia,\nkatsokaa, on vain erityinen puoli klubielämää, meidän elämäämme\nkaupungissa, niinkuin juominen ja — muut paheet. Jos minä eläisin\ntoisissa olosuhteissa tai jos minä en olisi missään tekemisissä\ntäkäläisen seuran kanssa, Sargeantin ja muiden, niin olisi toinen asia;\nolisi paljon helpompi, luulen.»\n\n»Mutta miehellä pitäisi olla voimaa olla oma itsensä ja hallita\nitseään, olipa hän sitten missä tahansa. Oikea mies, Condy, on\nmielestäni paras ja kaunein mitä maailmassa on.»\n\n»Minun mielestäni se on kelpo nainen.»\n\n»Niin, minä katson kai asiaa naisen kannalta, mutta minusta on oikea\nmies — mies, joka on voimakas kaikin tavoin — suurin kaikesta mitä on.\nMe naiset rakastamme nyt kerta kaikkiaan miehuullista voimaa. Oikealle\nmiehelle saatamme melkein antaa kaikki anteeksi.»\n\nCondy ei heti vastannut, ja sillä välin sai Blix ajatuksen, joka heti\nkypsyi päätökseksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Aurinko oli laskenut;\ntunnelma oli häipynyt; he olivat nähtävästi puhuneet asian loppuun.\nBlix nousi sytyttämään kaasun. »Tahdotteko luvata minulle jotakin,\nCondy?» sanoi hän. »Mutta vain siinä tapauksessa että itse haluatte.\nLupaatteko ilmoittaa minulle joka kerta, kun olette pelannut?»\n\n»Kyllä, sen uskallan teille luvata!» huudahti Condy. »Ja sen lupauksen\npidän.»\n\n»No, luetaanpa nyt sitten tuo kertomus — tai se, mitä teillä on siitä\nvalmiina.»\n\nHe vetivät tuolinsa ruokapöydän luo, jolla oli valkoreunainen sininen\nflanelliliina, ja Condy avasi käsikirjoituskäärönsä ja luki mitä hän\noli kirjoittanut. Se miellytti Blixiä, ja hän huomasi, niinkuin Condy\noli arvannut, jokaisen »hyvän kohdan». Hän oli melkein huutamaisillaan\nihastuksesta, kun Blix keskeytti hänet:\n\n»Luulisi melkein, että te itse olette ollut sukeltaja tai ainakin\nseurustellut sukeltajain kanssa. Pikku piirteet ovat vaikuttavat;\nolette käyttänyt niitä oivallisesti. Mutta kuulkaapa nyt, Condy! Olen\nsaanut ajatuksen. Saammepa nähdä mitä siitä sanotte. Elkää antako\nkertomuksen loppua siihen, että sukeltaja tulee ylös ja jättää tytön\nsinne. Se kuuluu myös kertomukseen, luonnollisesti, mutta sitten\npitää hänen tulla takaisin monen vuoden perästä, kun hän jo on vanha\nmies. Sen voitte kyllä käsitettäväsi selittää. Antakaa hänen sitten\nsukeltaa meren pohjaan vielä kerran katsomaan tyttöä, mutta ei enää\nkoskaan tulla ylös — mitä? Eikä lukijan tarvitse tietää tuliko hänelle\ntapaturma vai jäikö hän vapaaehtoisesti.»\n\nCondy päästi riemuhuudon ja löi polveaan. »Te olette maailman kahdeksas\nihme, Blix! Se on suurenmoista, se on loistavaa! Kuulkaa —», hän\nkatseli häntä uteliaasti. — »Teidän pitäisi todellakin itse antautua\nkirjoittamaan.»\n\n»Se ei juolahda ikinä mieleenikään», sanoi hän päättävästi. »Minä pysyn\nlaulussani ja olen tyytyväinen siihen. Mutta muistakaa nyt, että ette\nanna Timesille kertomusta. Ainakaan ei missään tapauksessa ennenkun\nolette kokeeksi käyttänyt sitä tuossa — Riemukustannusliikkeessä.»\n\n»Elkää pelätkö!» äyhkäisi Condy pilkallisesti. »Siitähän tulee parasta\nmitä milloinkaan olen kirjoittanut.»\n\nVähän myöhemmin kysyi hän hiukan arasti: »Onkohan talossa jotakin\nsyötävää?»\n\n»Minä en ikinä ole nähnyt moista miestä!» huudahti Blix. »Teillä sitten\non aina nälkä.»\n\n»Minusta on mieluista syödä», myönsi hän.\n\n»No niin, hankinpa teille vähän simpukoita mayonnaisissa», ehdotti\nBlix, »kelpaako?»\n\nCondy pyöritti silmiään. »Sanotteko simpukoita mayonnaisissa, niinkö?»\nJa hän selitti juhlallisesti: »En ole ikipäivinäni saanut niin monta\nsimpukkaa, kuin olisin halunnut syödä.»\n\nBlix meni keittiöön laittamaan mayonnaisia, ja Condy meni mukaan. He\nsöivät simpukkansa siellä yhteen menoon; Condy istuen pesupenkillä\nlautanen polvellaan.\n\nCondylla oli tapana temmata itselleen joku ulottuvissa oleva esine ja\ntarkastella sitä, niinkuin näytti suuresti mielenkiintoisena, samalla\nkun hän jatkoi keskustelua. Tällä kertaa oli se aamulehti, jonka\nVictorine oli jättänyt keittiön pöydälle. Hän oli milloin ottanut sen\nkäteensä, milloin pannut sen pois ja väliajoilla katseineen liukunut\nläpi palstojen otsa rypyssä, tietämättä mitä näki. Nyt näkyi hän äkkiä\nkiintyvän johonkin ja luki ääneen.\n\n»Yksityistä. Nuori nainen, 31 vuoden vanha, perehtynyt taloustoimiin,\nhaluaa tutustua kunnioitettavan keski-ikäiseen herraan. Jos\nmolemminpuolinen mieltymys herää, avioliitto. Vastas merkittynä\n_K.D.B._. tämän lehden konttoriin.»\n\n»Hm», huomautti hän, »tässä K.D.B:ssä ei ole mitään arveluttavaa,\nhänellä on rohkeutta sanoa itseään nuoreksi 31 vuoden vanhana. Lyönpä\nvaikka vetoa, että hän on taitava taloudenhoitajatar. Aivan oikein.\nK.D.B. ei ole löytänyt mitä on toivonut, sentâhden tiedustelee hän.»\n\n»Haluaisin tietää», mumisi Blix, »mitä lajia ne ihmiset ovat, jotka\npanevat lehtiin tällaisia ilmoituksia. Niinkuin nyt K.D.B., kenen\nluulette hänen olevan?»\n\n»Hän ei ole pahimpia», vakuutti Condy. »Minä näen niin monta heistä\ntuolla toimistossa. Enimmäkseen ovat he suorasukaisia, käytännöllisiä\nihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät; tavallisesti vanhemmanpuoleisia\nnaisia — noin kolmenkymmenenyhden vaiheilla; nuoruuden hullutukset ja\nhaaveet heittäneitä — he tahtovat kernaasti saada oman kodin.»\n\n»Lukekaa muutamia vielä», pyysi Blix. Condy jatkoi: »25 vuoden vanha\nnuorimies, levollinen ja lemmekäs luonne, hienosti sivistynyt ja\nhyvässä asemassa oleva, pyrkii nuoren ja hyvän kasvatuksen saaneen\nnuoren naisen tuttavuuteen. Rehelliset tarkoitukset. Mc B. Sanomalehden\nkonttori.»\n\n»Ei, häntä en voi kärsiä», sanoi Blix. »Hän on liian — liian hienosti\nkoristeltu, tämä Mc B.»\n\n»Hän ei kai sovi K.B.D:lle, vai kuinka?»\n\n»Hänkö? Hän tekisi hänet hirveän onnettomaksi.»\n\n»Leskimies, kahden lapsen isä, luonteeltaan kodikas, haluaa\nkirjevaihtoon kunnollisen, lempeäluonteisen naisen kanssa, joka\nsuostuisi olemaan äidin sijaisena hänen molemmille lapsilleen.\nAvioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty K.T.I. vastaanotetaan tämän\nlehden konttorissa.»\n\n»Siitä ei ole K.D.B:lle, se on selvää», päätti Blix. »Ajatella vain\ntuota: ’Avioliitto mahdollinen!’ Se on korskea herra. Hän on varmasti\njo aikoja sitten kuluttanut lapsenkenkänsä. Olen vakuutettu siitä,\nettä hän tahtoisi saada K.D.B:n lämmittämään sukkansa ja että hän on\nsuunnattoman kärttyinen ja vaativa. K.T.I. on luonnollisesti lyhennys\nsanasta kotityranni. Hänet hyljätään.»\n\nSeuraavat pari kolme ilmoitusta luki Condy itsekseen huolimatta Blixin\nhuomautuksista.\n\n»Se on alhaisesti teiltä, Condy! Minä tahdon kuulla mitä siellä vielä\non.»\n\n»Kuulkaa!» huudahti Condy. »Tässä on eräs K.D.B:lle sopiva. Kas, ylkä\ntulee. Kuulkaa nyt.»\n\n»Nuorimies, kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, raitis ja työteliäs,\nent. merikapteeni, haluaa tutustua kunnioitettuun nuoreen naiseen,\njoka kykenee hoitamaan kotia. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty\n’Kapteeni Jack’ tämän lehden konttoriin.»\n\n»Olen varma siitä, että hänellä on puujalka!» sanoi Blix. »Ettekö voi\nnähdä kuinka se pistää rivien välistä esille. Ja hän asuu pienessä\ntalossa lahdelman rannalla yksin papukaijansa kanssa —»\n\n»Ja valmistaa oivallisen todin joka ilta.»\n\n»Ja polttaa tupakkaa pitkällä liitupiipulla.»\n\n»Hän pureksiikin tupakkaa.»\n\n»Niin, eikö ole ilkeätä, että hän on niin sikamainen. Se vasta haisee!\nMutta K.D.B. saa sen kyllä pian pois.»\n\n»Niin, hän on juuri oikea mies K.D.B.lle.»\n\n»Sallimuksen ohjaus», ratkaisi Blix. »Nuo molemmat ovat luodut toisiaan\nvarten. Katsokaahan, K.D.B. on taitava talousihminen ja etsii arvoisaa\nkeski-ikäistä herraa. Kapteeni Jack on arvokas keski-ikäinen herra ja\netsii naista, joka kykenee hoitamaan kotia. Minulla on selvä tunne\nsiitä, että he sopivat toisilleen. Jos he ymmärtävät omaa parastaan,\nniin kirjoittavat he heti toisilleen.»\n\n»Mutta _te_ haluatte olla läsnä, kun he ensi kerran kohtaavat\ntoisensa», sanoi Condy.\n\n»Emmekö voi laittaa niin, että asia tulee järjestetyksi?» kysyi Blix.\n»Meidän täytyy saada ne kaksi viedyksi yhteen; meidän täytyy auttaa\nheitä jollakin tavalla.»\n\nCondy löi pöytään ja hyppäsi alas.\n\n»Minä kirjoitan heille!» huusi hän.\n\n»Kirjoitan K.D.B.lle kapteeni Jackin nimessä ja kapteeni Jackille — — —»\n\n»K.D.B:n nimessä», jatkoi Blix haltioituneena päähänpistosta.\n\n»Ja annan kapteenin ehdottaa hänelle ja hänen ehdottaa kapteenille\nkohtausta», lisäsi Condy. »Ja sitten menemme me itse myös paikalle ja\nkatselemme heitä ilman että he aavistavat mitään.»\n\n»Mutta miten me tunnemme heidät. Ja miten he tuntevat toisensa. Nehän\novat aivan vieraita toisilleen.»\n\n»Annamme heidän käyttää vissiä kukkaa. Niin tehdään aina tällaisissa\ntapauksissa. Se on varsin helppoa. Mutta niin pian kuin he alkavat\nkeskustella, täytyy heidän luonnollisesti huomata, ettei kumpikaan\nheistä ole kirjoittanut.»\n\n»Niin, kyllä, mutta siitä he eivät välitä.»\n\n»Ei — hehän juuri haluavat tavata toisiaan. He ovat meille kiitolliset\navunannosta.»\n\n»Siitä tulee suurenmoinen huvinäytelmä!»\n\n»Huvinäytelmä! Siitä tulee kerrassaan draama. Vain sen vuoksi jo, että\nme asetamme sen näyttämölle ja että se on totta kaikki tyyni. Pankaamme\nse täytäntöön.»\n\nBlix juoksi kamariinsa ja toi sieltä kirjoitusvehkeet. Condy tutki\nkriitillisesti kirjoituspaperia.\n\n»Se on liian komeaa, tämä. K.D.B. ei sinä ilmoisna ikänä käyttäisi\nirlantilaista palttinapaperia! Kiilloitettu siniraitainen, jossa\non pääskynen kulmassa, on sopivampaa. Nyt kirjoitan minä kapteenin\npuolesta ja te kirjoitatte K.D.B:n puolesta.»\n\n»Mutta missä me annamme heidän tavata toisensa?» Tämä oli tärkeä kohta.\nHe ajattelivat kiinalaista ravintolaa, espanjalaista toria, Lotan\nkaivoa, Käsityöläisyhdistyksen kirjastoa, niin, vieläpä katolilaista\ntuomiokirkkoakin, mutta he eivät voineet sopia yhdestäkään noista\npaikoista.\n\n»Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Lunan ravintolasta?» kysyi\nCondy. »Se on sitten hiljainen paikka! Siellä syödään parhaiten\nespanjalaiseen tapaan; keskellä latinalaista neliötä; tyven pieni\nvanhanaikainen ravintola suuressa kellarissa, säädyllinen kuin hauta.\nMinä olen ollut siellä vain kerran. Annamme heidän kohdata toisensa\nsiellä kello seitsemän iltasella. Siihen aikaan ei siellä ole yhtä\nihmistä. Ravintolassa ei ole suurta liikettä ja se suljetaan kello\nkahdeksan, niin että me voimme mennä sinne ja syödä päivällistä kuuden\najoissa ja olla siellä, kun he tulevat.»\n\nSitten ryhtyivät he kirjeitä kirjoittamaan.\n\n»Asia on nyt niin», sanoi Condy, »että meidän on saatava kirjeet aivan\nluonnollisiksi. On ihmisiä, jotka heti vetäytyvät pois, jos aavistavat\npienintäkään petosta. Teidän on kirjoitettava ei niinkuin _te itse_\ntahtoisitte sen kirjoitetuksi, vaan niinkuin hän tahtoisi. Se on\ntaidetta, jonkinlaista runoilemista, ymmärrättehän. Meidän täytyy\nkuvitella määrättyä luonnetta ja antaa ajatusjuoksun ja sanonnan\nsopeutua sen mukaan. Minä tarkoitan, että sen on oltava luonnollista.\nTuossa on nyt ensin K.D.B. Hyvä. Hän on ennenkaikkea järjestyksen\nihminen. Hän on arkamaisen tarkka puhtauden ja järjestyksen suhteen\nja mahtava selvästä, virheettömästä ja 'hienosta' kielestään.\nOn varma, että hän käyttää puolihansikkaita ja on innostunut\nruumiinpoltto-asiaan. Oletetaan. Mitä kapteeni Jackiin tulee, niin\non hänellä hirvittävä bassoääni, tuollainen vov-vov-vov, eikö niin?\nJa mahtavat turpajouhet; ja sitten hän sanoo: 'Vielä kerran!' ja\n'Anna hurista!' Hän on syvä-ääninen, suuri mies ja erittäin kohtelias\nnaisille: Ooh, hän on mies, saakelinmoinen mies, kaunista sukupuolta\nkohtaan, tämä kelpo kapteeni.»\n\nUseamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saivat he vihdoinkin\nvalmiiksi seuraavat kaksi kirjelmää, jotka Condy samana iltana pisti\nkirjelaatikkoon:\n\n »Kapteeni Jackille!\n\n Suuresti kunnioitettu herra!\n\n Minä olen suurella myötätunnolla lukenut teidän yksityisen\n ilmoituksenne The Timesissä. Minulle olisi mieluista tehdä lähempää\n tuttavuutta Teidän kanssanne. Osaan lukea rivien lomitse ja olen\n saanut kumoamattoman varmuuden Teidän oikeamielisyydestänne ja\n arvokkuudestanne. Luulen voivani empimättä myöntää Teille suullisen\n keskustelun. Te voitte tavata minut Lunan ravintolassa ensi\n maanantai-iltana täsmälleen kl. 7. Tunnusmerkkinä on minulla kimppu\n valkoisia papinkukkia ja odotan, että Teillä on samanlainen kukka\n nutun pielessä.\n\n Toivoen että nämä rivit tapaavat Teidät terveenä olen\n\n                                               Teidän nöyrä\n                                                _K.D.B._.»\n\n\n»Neiti K.D.B:lle!\n\nKorkeasti kunnioitettu Neiti!\n\nTeidän kaino ja pidättäytyvä kuvauksenne omasta luonteestanne ja\npersoonallisista eduistanne saa minut uskomaan että minä teissä\nlöytäisin miellyttävän toverin elämän tiellä. Olen pitävä suurena\nkunniana ja suosiona, jos Te suvaitsisitte myöntää persoonallisen\nkohtauksen. Ensi tulevana maanantaina säntilleen kl. 7 iltasella tulen\nLunan meksikkolaiseen ravintolaan. Nöyrä ja harras toivoni on tavata\nTeidät siellä. Se on hiljainen ja säädyllinen paikka. Minulla on\nnutunpielessä valkoinen papinkukka ja pyydän Teitä pitämään kädessänne\nvihkon samoja kukkasia.\n\n                                 Alati Teidän nöyrin palvelijanne\n                                         Kapteeni _Jack_.»\n\nBlix oli niin huvitettu tästä jutusta, että hän vielä kaiken lisäksi\nseurasi Condya alas kirjelaatikolle ollakseen oikein varma, että\nkirjeet tulivat varmasti lähetetyiksi. Condy voisi unohtaa kaikki\ntyyni, heti kun joutui oven ulkopuolelle.\n\n»Kunpa ne nyt vaikuttaisivat», huudahti hän, kun kansi paukahti kiinni\nja kirjeet katosivat. Mutta Condy tunsi itsensä äkkiä kummallisen\nalakuloiseksi ja tyytymättömäksi koko asiaan.\n\n»Oi, kunpa emme sentään olisi sitä tehneet! Kunpa emme olisi sitä\ntehneet!» huusi hän kauhistuneena. »Nyt olemme hienosti kiinni.»\n\nYhä pahojen aavistusten painamana seurasi hän Blixiä takaisin tämän\novelle, jossa hän sanoi hyvää yötä.\n\nBlix ei mennyt heti levolle vaan poikkesi isänsä luo, jonka hän tapasi\nparaillaan täydessä työssä korjaamassa schwarzwaldilaiskelloa, jonka\nhän oli purkanut sadoiksi kappaleiksi väittäen siinä olevan jonkun vian\n— se edisti.\n\nBlix istahti matolle hänen eteensä. »Kuules, isä,» sanoi hän, »silloin\nkun sinä 60-luvulla ensin tulit tänne ja kaivoit kultaa, pelasitko\nsilloin pookeria?»\n\n»Minäkö? Pelasin totta totisesti. Siihen aikaan ei meillä ollut muuta\nmillä olisimme huvitelleet.»\n\n»Tahtoisitko opettaa minulle sitä?»\n\n»Haluatko sinä sitä oppia?»\n\nHerra Bessemer pani kellon esiliinaansa ja tuijotti tyttäreensä. Mutta\nBlix selitti hänelle syynsä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nLauantaina oli Blix aikonut mennä pitkälle kävelyretkelle\nlinnoitukselle päin. Mutta kun hän aamiaispöydässä paraillaan tuumaili\nottaako mukaansa Howardin vai Dettenin, vaiko ehkä mieluummin jonkun\nKiplingin kirjoista, tuli pikalähetti tuoden kirjeen Condylta.\n\n»Kaikki on menetetty», kirjoitti tämä. »Minä olen saanut\nptomaimnyrkytyksen eilen iltaisesta simpukkamayonnaisista ja saan maata\nvähintäin neljätoista päivää. Minulla on ollut kauhea yö. Ettekö voisi\npistäytyä täysihoitolassa iltapäivän kuluessa? Silloin on äiti kotona.»\n\n»Ptomainmyrkytys!» Sehän on kauheaa. Tohtori oli siis ollut siellä!\nBlix päätti siirtää kävelyretken ja heti mennä rouva Riversin luo\nkuulemaan kuinka Condy voi.\n\nHän meni portaita alas jo kymmenen ajoissa — ja siellä tapasi hän\nCondyn nousemassa portaita ylös, pyöräilypuvussa ja savuke suussa.\n\n»Olen yhdentoista dollarin omistaja!» huusi tämä hilpeästi hänelle.\n\n»Minä luulin teillä olevan ptomainmyrkytyksen!» vastasi Blix\nharmistuneena.\n\n»Joutavia! Niin, tohtori sanoi; hän puhuu kukkaronsa puolesta. Se\nolikin vain jonkinlaista vatsatautia; nyt se on ohi. Minä olen terve\nkuin kala — ja minulla on yksitoista dollaria taskussa. Menkäämme ulos\nnauttimaan elämästä.»\n\n»Eikö teidän ole mentävä toimistoon?»\n\n»Siellä ei kukaan minua odota, luulinhan että tulisin sairaaksi;\nsoitin siis sinne, ja he sanoivat, ettei se tee mitään; he saattoivat\nhyvin selviytyä ilman minua. Minulla on yksitoista dollaria taskussa\nja meillä on kolme säteilevän ihanaa vapaapäivää käytettävänämme:\nlauantai, sunnuntai ja maanantai! Mitä me teemme? Mitä meidän on\ntehtävä tullaksemme pelastetuiksi? Meidän avioliittosuunnitelmamme\nei ole toteutettavissa ennen maanantaita. Sinne on vielä pitkälti.\nTeemmekö retken kiinalaiskaupunkiin, ravintolaan vai satamaanko\nuudestaan? Voimme ehkä saada perämiehen kutsumaan meidät aamiaiselle\nhylkeenpyytäjälaivaan. Tai» — Condy huomasi erään kalakauppiaan, joka\njuuri pyörähti kulmasta vaunuineen — »voimmehan mennä kalastamaan.»\n\n»Niin, simpukoita esimerkiksi.»\n\nMutta Condy jatkoi: »Lähtekäämme kalastamaan, Blix.»\n\n»Minne?»\n\n»En tiedä. Missä muut ihmiset täällä ympäristöllä kalastavat. Ainakin\nsinne, missä on vettä.»\n\n»Onko mahdollista?» kysyi Blix mitä suurimmalla kummastuksella. »Minä\nolen aina luullut, että te kalastatte takapihalla tai mahdollisesti\narkihuoneessa.»\n\n»Olkaa nyt kiltti!» sanoi Condy. »Te nyt sitten aina pilailette.\nMalttakaas kun mietin — malttakaas...» Hän rypisti otsaansa ja pyyhkäsi\nhiuksensa ylös. Sitten löi hän polveensa.\n\n»Tulkaa nyt!» huudahti hän. »Nyt sen keksin!» Hän oli jo puolivälissä\nportaita, kun Blix kutsui hänet takaisin.\n\n»Jättäkää se minun huolekseni», pyysi Condy hartaasti. »Luottakaa vain\nminuun — tai eikö teitä haluta?» kysyi hän loukkaantuneena.\n\n»Haluta! — Kyllä, sen taivas tietäköön. Mutta —»\n\n»Hyvä, tulkaa sitten!»\n\nHe nousivat kaupungin alapäähän menevään raitiovaunuun.\n\n»Minulla on pari haljennutta merenruoko-ongenvapaa», selitti Condy,\nsillävälin kun he pikajunan nopeudella luisuivat alas jyrkkää\nWashington-Streetiâ. »Siitä on monta vuotta kun niitä viimeksi käytin —\nsiihen aikaan me vielä asuimme idässä. Mutta se on käsin tehtyä työtä,\nensiluokkaista. Muut osat vehkeistä puuttuvat, mutta sitä parempi.\nVarustusten tulee olla sitä mukaa kuin kalastammekin.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»En itsekään vielä tiedä, mutta pian minä sen selville saan.»\n\nHän vei hänet Market-Streetin varrella olevaan kaupungin hienoimpaan\nurheilutarpeiden kauppaan. Siellä oli kokonainen maailma sellaisenaan\ntäynnä kiusauksia, joita oli mahdoton vastustaa. Pitkiä rivejä\nmetsästyskiväärejä, joiden kaksoispiiput muistuttivat urkujenpiippuja;\nsuuria nippuja ongenvapoja, forellia ja lohia ja ahvenia varten;\nkiukkuisia eri kaliberia olevia revolvereja aina Arizona-ratsuväen\n44 millimetrin miehentappajiin; metsästyspuukkoja ja tikareja ja\nmiekkasimia, solevia kuin teräsruoskat; Winchester-kiväärit seisoivat\nkärsivällisesti riveissä kaapeissaan ja odottivat puolitorkuksissa\nvissiä komentohuutoa; niillä oli karski vastauksensa valmiina. Siellä\noli parvittain kummallisia kaikenvärisiä ja -vivahteisia kärpäsiä,\nruskeita, harmaita ja mustia, harmaanruskeita, harmaanmustia, joissa\nsiellä täällä oli loistavan punainen täplä; teloja siimoineen,\nsormenpaksuisiksi punottuja sätkyttelevän kampelan vedestä vetämistä\nvarten tai vaaleanviheriöitä hämähäkin verkkoja, jonka hyvin\nkasvanut rautakala helposti voisi repiä. Koukkuja, taljoja, painoja,\nkielukkeita, tuulaimia, panoksia, kranaatteja, kaikkia urheilijaa\nhoukuttelevia tavaroita, jotka tuovat mieleen yksinäiset kalliotörmät,\nhirven vesipaikat suolakorvessa, tunturivedet ja pienen peltopyyn maat\nja autiot suot, joissa vain siellä täällä vilisee puro tai vilahtaa\nlammikko kylmänä harmaata syystaivasta vasten.\n\nMuuan kauppa-apulainen tuli heidän luokseen, ja Condy ilmoitti mitä hän\nhalusi.\n\n»Minä aion lähteä kalalle — me aiomme lähteä kalalle. Pitäisi olla\nsellainen paikka, johon voisimme lähteä ja palata takaisin samana\npäivänä, ja jossa on kunnollisesti täysin kasvaneita kaloja — ei\npoikasia.»\n\nNyt seurasi viehättävä puolituntinen; rakastettavampaa kauppa-apulaista\nei ole koskaan ollut olemassa. Oli aivan kuin hänen elämänsä ainoana\npäämääränä olisi ollut, että Condy ja Blix pääsisivät kalastamaan\nja saisivat hyvän saaliin. Kansa sai odottaa hänen aprikoidessaan,\ntehdessään ehdotuksia, antaessaan hyviä neuvoja ja pohtiessaan\nmahdollisuuksia. Hän sanoi heille minne heidän oli ohjattava tiensä,\nmillä junalla heidän piti palata kotiin ja kenen puoleen heidän\noli käännyttävä siellä. He eivät voineet päästä matkaan ennenkun\nmaanantaiaamuna, mutta he olisivat taas takaisin ennen tuota\nkohtalokasta klo 7 ip.\n\n»Kysykää vain herra Richardsonia», sanoi kauppa-apulainen, »minä annan\nteille korttini. Hän saa teidät kyllä sijoitetuksi. Saattaa käydä niin,\nettä siitä paikasta, joka tänään on A numero 1, ei huomenna voi ottaa\nainoatakaan kalaa.»\n\nCondy antoi Blixille sysäyksen, kun heidän opastajansa meni noutamaan\nkäyntikorttinsa.\n\n»Kuulitteko te?» kuiskasi hän. »Ei sanota pyydystää kalaa, vaan _ottaa_\nse; se on teknillinen sanonta.»\n\nSitten ostivat he vehkeensä: pari halpaa telaa ja siimoja kielukkeineen\nja kohoineen, valikoiman kärpäsiä rakastettavan kauppa-apulaisen\nneuvon mukaan ja pienen, sievän vihreäksi maalatun tinalaatikon, jonka\nkannessa oli oivallinen kullattu nieriäinen, suolattuja peltovariksia\nsisältävän kulhon lisäksi, joita kärpästen ohella oli käytettävä\nvarasyöttinä. Peltovarikset piti Blixin ostaa asuntonsa lähellä\nolevasta pienestä kalakellarista.\n\n»Mutta», sanoi kauppa-apulainen, »teillä pitää olla lupa kalastaa\nsiinä järvessä. Oletteko te suhteissa vesitoimistoihin? Teillä on ehkä\nosakkeita yhtiössä?»\n\nCondy vaaleni, ja Blix veti henkeään. He katsoivat toisiinsa. Siinä he\nnyt olivat.\n\n»Niin, niin», sanoi tämä ylevä olento, joka seisoi paitahihasillaan\ntiskin takana, »voittehan nyt koettaa. Ja ellei käy, niin tulkaa vain\nminun luokseni; kyllä me teidät jonnekin saamme sijoitetuksi. Mutta\nSan Andreas-järvi on ollut hyvässä huudossa viime viikkojen kuluessa\n— sieltä on otettu muutamia tavattoman suuria lohenmulloja. Olisipa\nikävä, jos ette te pääsisi sinne.»\n\nNyt riippui kaikki tuosta luvasta. Vasta kun koko retkisuunnitelma\nhuojui, ymmärsivät Condy ja Blix oikein kuinka korkealle he olivat\ntoiveensa jännittäneet.\n\n»Kyllä se onnistuu», sanoi heidän ystävänsä tyynnyttäen. »Olisipa\nhelkkari, ellette voisi saada sitä sille kortille. Jos saatte\notetuksi oikean lohenmullon, niin ilmoittakaa minulle, niin panen\nsen sanomalehteen. Minä toimitan ’Metsästys ja kalastuspalstaa’ The\nPressissä», lisäsi hän niskaansa nykäisten.\n\nIltapäivällä, kun Blix istui kotona suuressa odotuksen jännityksessä,\nsai hän Condyltä uuden sähkösanoman: »Tilanne selvä. Rajaton lupa.\nElkää unhoittako peltovariksia!»\n\nOli tarkoitus että Condy tulisi sunnuntai-iltapäivänä sopimaan asiasta\nlopullisesti Blixin kanssa. Mutta kävikin niin, että hän näyttäytyi jo\nlauantai-iltana.\n\nHän oli istunut kerhon kirjastossa ja kirjoittanut uutta loppua\nsukeltajakertomukseensa, ja juuri kun hän oli valmis, tuli Sargeant.\n\n»Heipä hei, vanha poika, istutko sinä täällä ihan ypöyksinäsi. Tule\nmukaan saamaan savuke. Hendrich ja Hands tulevat tänne tunnin kuluttua.\nHe pyysivät, että minä koettaisin saada sinut käsiini.»\n\nCondy liikahti hermostuneesti tuolilla. Hän ymmärsi mikä tarkoitus oli.\nHänellä oli kyllin rahaa tänä iltana, ja vihamies oli silmänräpäyksessä\nvalpas. Kannukset kylkeen ja ruoskaa selkään. Siinä seisoi Sargeant,\nklubimestari, hyvin säilynyt kolmikymmenvuotias, kieltämättä\nhieman kyynikko, mutta sukkela veitikka joka tapauksessa ja Condyn\nhyvä ystävä. Mutta sielunsa silmillä näki Condy edessään nuoren,\nyhdeksäntoistavuotiaan tytön, puoleksi lapsen, puoleksi naisen; näki\nkuinka hyvä hän oli, näki vilaukselta hänen naisellisen hienoutensa,\nkauneutensa ja voimansa. »Mihin kelpaa heikon miehen hyvyys?» oli hän\nsanonut ja katsonut häneen.\n\n»Arvelen, että voimme järjestää pienen pelikunnan täällä tänä iltana»,\nilmoitti Sargeant hyvänsävyisesti hymyillen.\n\nCondy puri huultaan. »Minä tulen pian», sanoi hän. »Odota hetkinen».\nHän juoksi portinvartijan luo ja sai lähetetyksi pikaviestin Blixille —\nkolmannen sinä päivänä:\n\n»Saanko tulla heti? On tärkeä asia. Lähettäkää minulle pari sanaa\ntuojan mukana!»\n\nKolmen neljännestunnin kuluttua oli hänellä Blixin vastaus ja hän\njuoksi portaita alas samassa kun Hendrich Ja Hands nousivat hissiin.\n\nNyt istui Condy Bessemerin ruokasalin ulkonemassa ja selitti Blixille\nminkä tähden hän oli tullut.\n\n»Teitte oikein!» sanoi hän. »Te olette aina tervetullut ja milloin\ntahansa, kun te — kun te huomaatte sen tarpeelliseksi.»\n\n»Toisinaan menen niin pitkälle, Blix», tunnusti hän alakuloisena ja\nsyvällä itsensähalveksimisella, »että kun en voi saada ketään pelaamaan\nkanssani, niin asetun minä pelaamaan kuviteltujen pelitoverien kanssa\nja seurustelen heidän kanssaan saadakseni vain pitää kortteja sormieni\nvälissä ja kuulla niiden kahisevan. Hyi! Minä häpeän itseäni.»\n\nSunnuntaina tuli Condy illalliselle tapansa mukaan. Illallisen jälkeen,\nperheen hajaannuttua ja Victorinen mentyä pois, ryhtyivät he kalaretken\nvalmistushommiin. Blix täytti eväsvasun; voileipiä, »premie-liikkiötä»,\nniinkuin Condy tapasi sanoa, kovaksi keitettyjä munia, oliivimuhennosta\nja pullo punaviiniä.\n\nCondy riisui nuttunsa ja askaroi hermostuneesti kalastustarpeiden\nkanssa, purki siimat puolista ja keri ne vapoihin, kiinnitti polot\nja sitoi kärpäset kielukkeisiin koko ajan polttaen savukettaan ja\nkasvoillaan ylen ankara ilme. Hänen onnistui sotkea siimat, saada\nkoukut pöytäliinaan, pudottaa melkein näkymättömät silkkirihmat\nlattialle ja kiinnittää polot kielukkeisiin, sen sijaan että olisi\nkiinnittänyt ne siimoihin. Lopulta täytyi hänen pyytää Blixiä avuksi;\ntämä selvitti siimat kärsivällisyydellä, joka tuntui Condystä melkein\nyliluonnolliselta.\n\nKello yhdeksän ajoissa kysyi tyttö häneltä painokkaasti: »Tiedättekö\nkuinka varhain meidän on noustava ylös, jos mielimme saada kahvia ja\nehtiä seitsemän junalla? Viimeistään neljännestä vailla kuusi; ja\nteidän täytyy nousta vielä varemmin, sillä teillä on pitempi matka.\nTe voitte kernaasti tulla tänne ja murkinoida — mutta — kuuletteko te\n— kuuletteko ollenkaan? — teidän on oltava täällä puoli seitsemältä.\n_Kuuletteko_, Condy? Sitten menemme yhdessä asemalle. Elkää vain\nunhottako ottaa vapoja mukaan!»\n\n»Minä pukeudun pyöräilypukuuni!» selitti Condy, »ja otan sellaisen\nkaulaliinan kuin golfpelaajat pitävät.»\n\n»Ei», selitti Blix, »sitä en tahdo. Teidän on pukeuduttava huonoimpiin\nvaatteisiinne, mutta pitäkää sentään huoli siitä, että näytätte\njotakuinkin arvokkaalta. Mehän aiomme mennä paluumatkalla Lunaan,\nettekö muista. Ja menkää nyt kotiin ja pankaa levolle. Ei ole liian\nvarhaista, kun teidän on noustava kello kuusi.»\n\nCondy ei tullut liian myöhään seuraavana aamuna, niinkuin Blix oli\npelännyt. Hän tuli päinvastoin aivan naurettavan liian varhain.\nMerkillistä kyllä oli hän muistanut ottaa ongenvavat mukaansa, mutta\nhän värisi hermostuneena. Syödä hän ei voinut».\n\n»Me myöhästymme junasta», selitti hän joka hetki. »Olen aivan varma\nsiitä, että me myöhästymme. Katsokaa kelloa, Blix! Nyt meidän pitäisi\njo olla matkalla. Tulkaa nyt. Ette te tarvitse enempää kahvia. Onko\nteillä kaikki mukana? Ovatko kääröt korissa? Hyvä! Entä kärpäset, Blix!\nVoi kauhistus, jos te unohdatte kärpäset.»\n\nHätäilemisellään sai hän Blixin asemalle puoli tuntia liian varhain.\nJuna ei vielä ollut esillä ja pilettiluukku oli suljettu.\n\n»Sitähän minä sanoin, Condy», huokasi Blix ja vaipui istumaan\nodotussalin penkille. »Enkö sitä sanonut?»\n\n»Ei», vastasi hän suoraan ilmaan ja katseli hermostuneesti ympärilleen.\n»Me emme ole tulleet hituistakaan liian varhain — nyt voimme olla\nhiukan levollisia. Haluaisin tietää miltä asemasillalta tuo juna\nlähtee. Haluaisin tietää pysähtyykö se San Brunolla. Kuinka pitkä matka\nmahtaa olla San Brunolta San Andreas-järvelle? Kunhan ei vain alkaisi\nsataa, Blix. — Olemme unohtaneet peltovarikset!!»\n\n»Ei, sitä _me emme ole_. Istukaahan nyt. Tässä peltovarikset ovat.\nKohta minä alan ulista hermostumisesta, Condy. Te aivan tuhoatte minut.»\n\nKolme neljännestä sen jälkeen oli juna vienyt heidät San Brunoon, joka\nei ollut muuta kuin maantiemajatalo, jossa kaupunkilaiset, jotka olivat\ntulleet sorsia ampumaan ja huvikseen kalastamaan, pitivät päämajaansa.\nTänään oli se kuitenkin Blixin ja Condyn hoteissa kokonaan. Ja kaikki\nihmiset olivat tänään niin tavattoman herttaisia. Vieläpä tuo korkea\nherrakin pilettiluukulla San Franciscossa oli alentunut toivottamaan\nheille hyvää kalaonnea. Junailija oli ollut ylen suopea. Junan\nkuljettaja oli omassa korkeassa persoonassaan tullut heidän luokseen,\njotta he viittä minuuttia varemmin saisivat tietää, että heidän\nseuraavalla asemalla oli mentävä junasta. Ja San Brunossa valjasti\nisäntä itse hevosen ja kyyditsi heidät järvelle luvaten vielä tulla\nnoutamaankin heidät Richardsonilta hyvissä ajoin ennen iltajunan lähtöä.\n\n»Ja hän pyysi vain puoli dollaria molemmilta retkiltä», kuiskasi Condy\nBlixille heidän ajaa vieriessä eteenpäin.\n\nSeutu oli ihana. Kello oli tuskin kahdeksaa vielä, eikä ilma ollut\nvielä menettänyt ensimmäisen sarastuksen eloisaa raikkautta. Molemmin\npuolin tietä kohosi maisema paljaiden, harmaanvihreiden, harvasti\ntammipuita kasvavien mäki-rinteiden muodostamina pitkähköinä aaltoina\nvaaleansinisen taivaan alla. Tuntui karjan hajua, ja pari kertaa\nkuulivat he näkymättömän leivosen livertelevän yläilmoissa. Kaikkialla\nvallitsi hiljaisuus. Vanhoissa kevytkieseissä ja ripeässä hevosessa\noli viehättävä tallin ja silojen haju; ja silloin tällöin tuntui makea\nruohon ja lehtien tuoksu. Oli verrattoman ihanaa saada siemaista\nkeuhkoihinsa tämän raikkaan ja rauhallisen aamun ilmaa. Heidän nuoret\nsydämensä aivan hypähtelivät. Blixin posket punastuivat, ja hänen\npienet, tummanruskeat silmänsä aivan kuin säkenöivät tyytyväisyyttä.\n\n»Täälläpä vasta on kaunista, Condy», huudahti hän. »Niin, tuntuupa\nmelkein kuin kasvaisin», selitti hän totisena. »Voisinpa nostaa\nmaailman tällaisena aamuna.»\n\nSitten tulivat he järven rannalle ja löysivät Richardsonin talon,\nhänen, jolle kuului järven valvonta. Reipas hevonen lönkytti taas\nkotiin, ja Blix ja Condy kävivät nyt käsiksi juhlan vakavaan puoleen.\nEi ollut laisinkaan tarpeellista näyttää Richardsonille myymälän\nrakastettavan kauppa-apulaisen antamaa korttia. Vanha yankee, jonka\nrohkea ja kuiva huumori muodosti omituisen vastakohdan tälle juhlivalle\naamuhetkelle, oli itse personoitu huolenpitäväisyys. Hän valitsi\nheille parhaimman venheen, lainasi heille oman ankkurinsa — kappaleen\nrautatiekiskoa — osotti heille tarkasti sen kohdan vastaisella\nrannalla, josta viimeksi oli »otettu» suuri lohi, ja hän meni polvia\nmyöten veteen voidakseen oikein työntää veneen vesille.\n\nCondy tarttui airoihin. Blix istahti perätuhdolle ja alkoi järjestää\nongenvapoja ja kiinnittää siimoja. Hän pani omin käsin syötit\nkoukkuihin — suolatuista peltovariksista — ja yhdeksän ajoissa olivat\nhe jo ankkuroineet eräälle paikalle noin 24 jalkaa maasta ja kalastivat\nRichardsonin neuvoa noudattaen »vähän ulompana kaislikon reunaa.»\n\n»Vaikkapa ei kertaakaan nykäisisi», sanoi Condy ja antoi siiman liukua,\n»niin voimme varsin oivallisesti huvitella. Katsokaa vain» — hän\nviittasi kädellään — »eikö täällä ole suurenmoista?»\n\nHe olivat aivan yksin. Oli vielä varhainen aamupäivä.\n\nJärvi leveni länteen ja etelään, eikä sen sileällä silkinharmaalla\npinnalla näkynyt pienintäkään väreilyä. Vain idässä, jossa aurinko\njuuri pilkisti esiin jotenkin korkean harjun olan takaa, leimahteli\nse häikäisevässä timanttivälkkeessä. Ylt'ympäri veden ja taivaan\nvälillä oli maa vaipunut sunnuntailepoon. Kaukana ’Richardsonin talon\ntuolla puolen kuului koira haukkuvan. Ääni kantautui niin heikkona ja\nhentona heille. Silloin tällöin kohoutui vene hiljalleen ja hillitysti\nloiskahtaen. Lähimmän rannan tiheissä lumimarjapensasviidakoissa\nkutsuivat ja maanittelivat räkättirastaat niin ystävällisesti toisiaan;\nkeltainen perhonen leijaili yksikseen eksyneenä heidän yllään, ja\nhoikat siniset sudenkorennot tulivat ja istahtivat heidän siimoilleen\nja vavoilleen ja taivuttivat ruumiinsa takapuolen ylöspäin.\n\nPaikaltaan keulasta katseli Condy Blixiä. Hän istui pidellen molemmin\nkäsin ongenvapaa, hän oli kokonaan kiintynyt pitämään silmällä kohoa.\nHuolimatta vanhasta leningistä, johon hän tätä retkeä varten oli\npukeutunut, oli hän yhtä sorea kuin ennenkin. Hänen pyöreä, voimakas\nkaulansa oli nytkin kiedottu johonkin pehmeään valkoiseen, ja suuri\nkoiran kaulanauha kiersi tiiviisti hänen voimakasta vyötäystään.\nKeltaiset hiukset saarsivat ilmavana säteikkönä valkoista otsaa ja\nvienosti rusottavia poskia, ja kolmannenkymmenennen kerran ihaili Condy\nruskeita silmiä vaikuttavana vastakohtana valkoiselle silkkinauhalle,\nkeltaisille hiuksille, valkoiselle hipiälle ja poskien hienolle rusolle.\n\nKului tunti. Kului toinen.\n\n»Täällä ei ole kaloja», mumisi Condy ja veti siiman ylös katsoakseen\nsyöttiä. Mutta hänen siinä askaroidessaan kärpästen kanssa huudahti\nBlix äkkiä:\n\n»Minun — käy — onkeen — Condy!»\n\nCondy katsoi ylös; Blixin ongenvavassa tuntui tempaus; vielä kerran\nja sitten taas kerran. Sitten taipui vapa äkkiä, tela pyöri, siima\npingottui ja viilsi suoraan läpi veden.\n\n»Nyt te saatte sen! Nyt te saatte sen!» huusi Condy vavisten kiihkosta.\n»Se on komea lohi!»\n\nBlix nousi ja kääri siimaa telalle minkä kerkesi, tempovan ja tanssivan\nvavan, pää painettuna vyötä vasten. Äkkiä oikeni vapa taas ikäänkuin\nvapautuneena kovasta puristuksesta, ja siima liukui äkkiä yhä\nloitommaksi venheestä.\n\n»Se pääsi irti!» huusi Blix.\n\n»Oletteko mieletön? Nyt se hyppää. Pitäkää varanne!»\n\nJa nyt olivat he molemmat jännityksestä vavisten todistajina\nlohenmullon mitä piristyttävimpiin hyppäyksiin. Läpi kupla- ja\nvaahtopilven hyppäsi se sinisestä vedestä ylös harmaaseen ilmaan\nsäteilevin suomuksin ja levitetyin evin, siinä oli hopeanhohdetta,\nkäyräsapelin välähdystä läpi harmaan usvan ja loisketta ja kohinaa,\nlevottomien äänten surinaa, joka äkkiä rikkoi näiden tiimojen\nrauhallisen levon.\n\n»Pitäkää nyt varanne!» kuiskasi Condy yhteen puristettujen hampaiden\nvälistä. »Kerikää nopeasti telalle, kun se lähenee, ja antakaa liukua,\nkun se tekee liian voimakasta vastarintaa.»\n\nBlix hengitti kiivaasti, hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä\nsäkenöivät.\n\n»Ooh», huohotti hän, »minä niin pelkään, että se pääsee minulta\nkarkuun. Katsokaa nyt!» huusi hän, kun lohenmullo lähti kiitämään kohti\npohjaa ja taivutti vapaa, niin että sen kärki joutui veden alle. »Se\npääsee minulta irti, Condy! Olen varma siitä. Ottakaa te mieluummin\ntämä vapa.»\n\n»En hinnalla millään! Olkaa vain rauhallinen! No, se on taas poissa.\nTämä vasta on _urheilua_.\n\nMetrin toisensa jälkeen keri Blix siimaa telalle, kunnes he näkivät\nvilahdukselta lohenmullon sivut vihreän veden läpi. Hän veti sen\nlähemmä. Nyt se näkyi selvään, ui yhdensuuntaisesti veneen kanssa.\nSuu oli sepposen seljällään, koukku kärpäsineen oli tarttunut sen\nalaleukaan; he näkivät pyrstöevän punaiset, väräjävät hetaleet. Kala\noli hiukan litteä sivuilta, vatsa lumivalkoinen. Se oli melkein niin\npitkä kuin Condyn kyynärvarsi.\n\n»Onpa se kaunis! Eikö olekin?» muniisi Condy. »Olkaa nyt oikein\nvarovainen. Vetäkää se veneen laitaan, niin että minä yletyn siihen.\nHyvin varovaisesti, Blix. Jos se rimpuilee, niin antakaa siiman liukua.»\n\nKaksi kertaa ponnahti lohenmullo loitommaksi venheen varjon\npelästyttämänä ja kaksi kertaa lauloi ja surisi pyörä niinkuin\nkalistin, kun Blix heitti siiman höllälle. Mutta kolmannen kerran\ntuli se pinnalle ja kääntyi hitaasti kyljelleen, valkoinen vatsa ja\npunainen evä vedessä. Sen kidukset aukenivat ja sulkeutuivat Se oli\nväsynyt. Ja kolmannen kerran veti Blix sen varovaisesti laitaa vasten.\nCondy kumartui ja työnsi käsivartensa veteen hartiata myöten, tarttui\nkahdella sormella levitettyihin kiduksiin ja heilahdutti sen venheeseen.\n\nHeidän ihastuksensa oli aivan lapsellista. Condy hoilasi kuin intiaani\nja heilutti hattua ilmassa. Blix sai tuskin sanaa suustaan. Hän seisoi\nhiukset hajalla ja kädet nyrkissä ja sai kyyneleet silmiinsä pelkästä\nlauenneesta jännityksestä. He puristivat toistensa käsiä; he puhuivat\nhurjasti toistensa suuhun; he rummuttivat istuimia; he nauroivat omaa\nhullutustaan; he katselivat lohenmulloa joka puolelta, koettivat arvata\nsen painoa ja muistuttivat toisilleen taistelun yksityiskohtia.\n\n»Eikö ollutkin suurenmoinen näky, kun se hyppäsi yli vedenpinnan?»\n\n»Kyllä. Entä kun minä huomasin, että onkeeni kävi! Se tuli niin\narvaamatta; minä melkein pelästyin. En ole ikipäivinäni ennen ollut\nniin onnellinen», huudahti Blix, »kuin juuri sillä hetkellä. Niin,\najatelkaas, Condy, että kävi hyvin!»\n\n»Eikö olekin huiman eriskummallista?»\n\n»Kyllä, tämä on parempaa kuin viisi o’clock-tee-kutsua, tanssiaisia ja\npäivällistä, eikö olekin?»\n\n»Kuulkaapas, Blix, kuinka vanhoja me oikeastaan olemme?»\n\n»Samantekevä kuinka vanhoja me olemme, mutta olenpa varma siitä, että\nlohenmullo painaa kaksi leiviskää.»\n\nKun he vihdoinkin olivat tyyntyneet, jatkoivat he taas kalastamista.\nEnnenkun he osasivat arvatakaan, oli kello jo kaksitoista. Puoli yhden\najoissa oli Blix saanut kolme lohenmulloa, mutta ne olivat pienempiä\nkuin ensimmäinen. Condyn onkea ei ollut kertaakaan nykäissyt. Kello\nyksi soutivat he maihin ja söivät aamiaista tuuhean tammen suojassa\npienessä lumimarjapensaista muodostetussa pyöröteatterissa.\n\nEi milloinkaan ollut ateria maistunut niin herkulliselta. Mitä sillä\nväliä, vaikka viini oli laimeaa ja keitetyt oliivit härskiintyneitä!\nVähätpä siitä, että koviksi keitetyille munille varattu suola oli\nlevinnyt yli »premie-liikkiön»? Ja että munat olivat liian vähän\nkiehuneet ja että he olivat unhottaneet korkkiruuvin? He eivät\nvoineet muuta kuin tuntea olevansa seitsemännessä taivaassa ilosta ja\nreippaudesta. Vain todellinen onnettomuus olisi voinut pilata heidän\nhyvän tuulensa.\n\nMutta kun he olivat lopettaneet aterian ja Blix oli pakannut haarukat\nja lusikat, sanoi hän Condylle, joka makasi seljällään ja tupsuutteli\nsikariaan:\n\n»No, Condy, mitä arvelette, emmekö pelaa pientä erää korttia?»\n\nCondy hukkasi sikaarin, hyppäsi ylös ja harjasi kuivat lehdet\nkaulastaan. Blix oli ottanut korttipakan mukaan ja neljä rullaa\nsilkkipaperiin käärittyjä markkoja. Condy tuijotti häneen\nhämmästyksestä sanattomana.\n\n»Emmekö?» toisti hän hymyillen ja katsoi häneen.\n\n»Mutta Blix!» huudahti hän, yhä yhtä ihmeissään. »Mitä te tarkoitatte?»\n\n»Minä tarkoitan mitä sanon. Minä haluaisin kernaasti pelata pienen erän\nteidän kanssanne.»\n\n»Ei, kiitoksia», epäsi hän melkein kylmästi.\n\n»Kuulkaahan nyt, Condy», alkoi Blix. Ja huolimatta hänen voimakkaista\nvastaväitteistään ja selityksistään ja kissaviekööstään piti hän\nhänelle mitä suurimmalla tyyneydellä viisi minuuttia kestävän esitelmän.\n\n»Minä en pyydä, että teidän on lakattava pelaamasta», sanoi hän\nlopuksi, »minä pyydän vain, jos se teitä tyydyttää, kun te huomaatte,\nettä olette pakoitettu siihen — kun ette voi olla sitä tekemättä,\ntarkoitan — että te tulette ja pelaatte minun kanssani sen sijaan että\nmenisitte klubiin pelaamaan.»\n\n»Mutta sehän on järjetöntä, sehän on aivan suunnatonta. Minua inhottaa\nnähdä nuorten tyttöjen pelaavan hasardipeliä — saati sitten _teidän_!\n\n»Ei suinkaan se ole minulle pahempaa kuin teille — ja keiden muiden\nkanssa luulette, että minä petaisin? Mutta te luulette kai, että minä\npelaan niin huonosti, ettei teillä voi olla siitä mitään huvia?» sanoi\nhän hilpeästi. »Sekö siinä on esteenä? Mutta siinäpä erehdytte; saatte\nsen pian nähdä. Kyllä minä pelata osaan — olinpa sitten oppinut sen\nmiten tahansa?»\n\n»Niin — mutta, Blix. Te ette tiedä kuinka usein me pelaamme, minä ja ne\nmuut. Melkeinpä joka... te ette tiedä kuinka usein me korttia lyömme.»\n\n»Condy — milloin tahansa, kun te vain haluatte pelata korttia ja\ntahdotte pelata _minun_ kanssani, heitän minä kaiken muun sikseen ja\nolen heti valmis.»\n\n»Mutta minkä tähden?»\n\n»Sentähden, että luulen, että ehkä te siten pelaisitte harvemmin ja\nvähitellen, ehkä — mutta sitä en nyt huoli ajatella. _Minä_ haluan\npelata; tyytykää nyt siihen. Mutta luvatkaa, että ette petaa kenenkään\nmuun kanssa — sanotaanpa puoleen vuoteen.»\n\nAsia päättyi siihen, että Condy häpesi ja antoi hänelle sanansa.\n\n»Pyh!» pilkkasi Condy, »mistäpä te pookeria osaisitte? Parasta lienee,\nettä pelaamme mustaa pekkaa tai kasinoa.»\n\nBlix oli antanut ja jakanut pelirahat.\n\n»Saattoseurueita ja valtteja pyydetään _heti_», ilmoitti hän\nkylmäverisesti.\n\nSe sattui Condyyn kuin pistos. Sitten vilkasi hän syrjäsilmällä häneen\nja otti korttinsa.\n\n»Teidän on alotettava.»\n\n»Minä panen viisi.»\n\n»Viisikö? Hyvä! Kuinka monta korttia?»\n\n»Minä otan kaksi.»\n\n»Minä panen viisi lisää.»\n\nBlix silmäili korttejaan. Sitten sanoi hän yhtä kylmäverisesti kuin\näskenkin:\n\n»Viisi yhden lisäksi. Niinpä panen viisi.»\n\n»Viisi parempaa.»\n\n»Ja viisi parempaa taas.»\n\n»Nakatkaa!»\n\n»Täysi käsi. Ässiä ja kymppejä», sanoi Blix ja järjesti korttinsa.\n\n»Nepä vasta kortit!» mumisi Condy, kun Blix kokosi pelimarkkojaan.\n\nTuntia myöhemmin oli Blix voittanut koko Condyn kassan, lähemmä viisi\ndollaria.\n\n»Nyt taukoamme ja menemme taas kalastamaan; teemmekö niin.»\n\nCondy suostui ja Blix laski voittonsa.\n\n»Te olette minulle velkaa seitsemän ja puoli dollaria, Condy.»\n\nCondy hymyili.\n\n»Hyvä», sanoi hän leikillisesti, »minä lähetän teille sille summalle\nasetetun shekin.»\n\nMutta sen pani Blix kovin pahakseen.\n\n»Niin ette kohtelisi ketään ystävistänne klubissa!» huudahti hän.\n»Niin ette sanoisi heille, ja niinpä ei ole oikein, että sanotte niin\nminulle. Antakaapa tänne nyt ne seitsemän ja puoli dollaria, Condy.\nTeidän ei pidä pelata toisella tavalla minun kanssani kuin muiden. Minä\nolisin kyllä maksanut teille, jos olisin menettänyt.»\n\n»Niin, mutta minulla on vain yhdeksän dollaria. Kuka sitten suorittaa\npaluupiletit ja illallisen Lunassa?»\n\n»Sen teen minä.»\n\n»Niin, mutta — minulla ei ole varaa menettää noita rahoja.»\n\n»Sitten ei teidän olisi pitänyt antautua pelaamaan. Teillä oli samat\nmahdollisuudet kuin minullakin. Saanko rahani, Condy?»\n\n»Te suorastaan nylette minut.»\n\n»Saanko minä rahani, vai enkö niitä saa?»\n\n»No, ottakaa ne sitten!»\n\nBlix pisti rahat kukkaroonsa, nousi ylös ja harjasi hameensa.\n\n»Niin, niin», sanoi hän, »kun nyt olemme suoriutuneet huvista,\nnimittäin korttipelistä, niin ryhtykäämme siis taas totisiin\ntehtäviimme, nimittäin pyytämään, ei — 'ottamaan' kaikki järvessä\nolevat lohenmullot.»\n\nKun kello oli viisi, veti Condy ylös kiskonkappaleen ja souti järven\nyli takaisin Richardsonin taloon. Blix saattoi merkitä muistiin kuusi\nlohenmulloa, mutta Condyllä oli ollut ihan naurettavan huono onni.\n\n»Voin varsin hyvin seisoa ongenvapa kädessä niin kauan kuin kuka\ntahansa, mutta minä tahtoisin niin vietävän mielelläni saada\ntilaisuuden vaihtaa täkyä ainakin kerran toisinaan. Minun onkeani ei\nole kertaakaan nykäisty, ei koko päivänä edes kertaakaan hipaistu.\nNo, olipa hyvä, että te saitte tuon suuren lohenmullon, Blix, sen\nensimmäisen, tarkoitan. Noiden viiden minuutin takia kannatti jo tehdä\ntämä retki. Mutta kaikki tyyni on onnistunut hyvin. Tänne tulemme tästä\nlähin kerran viikossa.»\n\nJa sitten oli heillä vielä, juuri kun he astuivat maihin Richardsonin\ntalon kohdalla, pieni seikkailu, joka aivan kuin kruunasi koko päivän.\nKahden kiven välisessä lätäkössä näkivät he pienen, kirjavan käärmeen,\njoka ei juuri ollut lyijykynää paksumpi, ja se yritti juuri paraillaan\nniellä pientä viheriäistä sammakkoa. Sillä oli siitä hirveä vaiva;\nhe seisoivat ainakin kymmenen minuuttia ja nauttivat jännittävästä\npienestä näytelmästä, joka kuitenkin päättyi onnellisesti uhrin pakoon\nja hyveen voittoon.\n\n»Sitä me juuri tarvitsimme», sanoi Blix, kun he kömpivät ylös vanhoihin\nkääseihin ajaakseen asemalle. »Se teki päivän täydelliseksi.»\n\nHe saapuivat kaupunkiin hämärissä ja lähettivät kalansa, ongenvapansa\nja muut vehkeensä kotiin Bessemerille pikalähetillä, joka samalla vei\npari selittävää riviä Blixiltä hänen isälleen.\n\n»Nyt kiireimmiten Lunalle ja avioliittosuunnitelmiimme», sanoi Condy.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nLunan meksikolaisella ravintolalla ei ole mitään osoitetta. Se ei\nsijaitse minkään vissin kadun varrella, eikä missään erityisessä\nkulmassa. Eivätpä edes päävieraat voineet antaa tietoa sen paikasta,\nkun sitä heiltä kysyi. Se on vain »tuolla toisella puolella», »ei\nvarsin kaukana tuomiokirkosta, tiedättehän.» Jos menee sitä etsimään,\nniin saattaa sen löytää, mutta aivan mahdotonta on opastaa sinne\nmuita. Sinne _voi_ tulla kiinalaiskaupungin kautta. Viimeiseltä\nahtaalta kadulta, jossa katunaiset oleilevat, tullaan meksikolaisen\nkaupunginosan laidalle, ja kun sitten käy suoraan sinne minne nenä\nosoittaa yhtä tai kahta katua, alati tiukasti tähystäen molemmin\npuolin, niin ei voi välttyä tulemasta suoraan Lunaan. Se on paikka,\njota täytyy etsiä, mutta jonka aina löytää.\n\nTänä maanantai-iltana saapuivat Blix ja Condy Lunaan neljännestä vailla\nseitsemän. Condy oli eksynyt. He olivat otattaneet kummallisimpia\nkatuja ylös ja alas ja olivat aivan epätoivon partaalla, kun Blix äkkiä\nhuomasi kilven lähimmässä kulmassa.\n\nNiinkuin Condy oli ennustanutkin, saivat he koko ravintolan\nkäytettäväkseen. He sijoittuivat sisähuoneeseen, jossa oli peili ja\nkuusi tuolia ja komeat valkoisesta akutinkankaasta tehdyt oviverhot,\nja isäntä, joka noudatti nimeä Richard tai Riccardo, miten milloinkin\nsoveltui, alkoi tarjoilla »meksikkolaista illallista» juhlallisen menon\nmukaan. Syödessään pitivät he koko ajan ovea silmällä, ja kun pavut\ntulivat pöydälle, hätkähtivät molemmat ja vaihtoivat nopean katseen.\n\nJotensakin vauhdikkaasti astui sisään mies, jonka takin rintapielessä\noli kaksi vuohensilmäkukkaa, ja asettui lähimmän pöydän ääreen.\n\nCondy ähkyi hillitystä jännityksestä.\n\n»Se on hän», kuiskasi hän, »se on kapteeni Jack!»\n\nHe tarkastivat salavihkaa vasta tullutta vierasta ja sopivat siitä,\nettä hän oli pettymys. Ollakseen ent. merikapteeni oli hän tavattoman\narkipäiväisen näköinen. Hän oli punatukkainen, oli nuorempi kuin he\nolivat luulleet ja mikä pahinta, hän oli auttamattomasti halpa.\n\n»Poloinen K.D.B.!» huokasi Blix ja pudisti päätään. »Pelkäänpä, ettei\nsiitä tule mitään hänen kanssaan. Mutta onhan mahdollista, että hän\non parempi kuin miltä näyttää. Saattaa sattua, että punatukkaisilla\nihmisillä on hyvä sydän.»\n\n»Ne ovat tunneihmisiä», sinkahutti Condy.\n\nSamassa tuli vielä toinen mies sisälle. Hänkin istahti erään lähellä\nolevan pöydän ääreen. Hänkin tilasi »meksikkolaisen illallisen.»\nHänelläkin oli nutun rintamuksessa vuohensilmäkukkanen.\n\n»Kuolema ja helvetti», läähätti Condy kalveten. Blix vaipui avuttomana\nkokoon kädet helmassa. He tuijottivat vallan hämillään toisiaan.\n\n»Sepä oli hieno juttu», sanoi Condy ja kävi muka kiireesti käsiksi\ncurryyn, joka hänellä oli edessään. Mutta Blix työnsi lautasen sivulle.\n\n»Mikä on tarkoitus?» kuiskasi Condy yli pöydän. »Mikä tarkoitus taivaan\nnimessä on tällä?»\n\n»On vain yksi mahdollinen selitys», sanoi Blix. »Toinen miehistä\non kapteeni ja toinen on vain satunnaisuus. Kuka tahansa voi käydä\nvuohensilmäkukka napinlävessä. Se meidän olisi pitänyt ottaa huomioon.»\n\n»Niin, ajatelkaas, jos nyt K.D.B. tulee!»\n\n»Vastatullut muistuttaa ulkonäöltään enin kapteenia.» Tämä oli\nlyhyenläntä, leveähartiainen, neljänkymmenen korvilla oleva mies;\nhänellä oli pienet, harmahtavat viikset, ja hänessä oli todellakin\njotakin »raitista ja työteliästä». Mutta mitään ratkaisevaa eroitusta\nei näillä kahdella ollut; punatukkainen saattoi varsin hyvin olla\nentinen kapteeni, ja hän oli varmasti yli kolmenkymmenen viiden.\n\n»Kumpi heistä se on? Millä ihmeen tavalla saamme sen selville? Kun\nvain jollakin lailla saisimme tietää kumpi heistä on tilapäinen,\nvoisimme ehkä myöskin keksiä keinon miten pääsisimme hänestä eroon. Sen\nolemme velkaa K.D.B:lle, Condy. Se on aivan yksinkertaisesti meidän\nvelvollisuutemme. Meidän alotteestamme on hän täällä tai tulossa tänne,\nmeidän tulee vointimme mukaan häntä auttaa. Ja hän voi tulla milloin\ntahansa. Paljonko kello on?»\n\n»Viisi minuuttia yli seitsemän. Mutta luulisinpä, että oikea —\nkapteeni — tulisi hyvin hämilleen, jos hän näkisi toisen kavaljeerin\nvuohensilmäkukkineen. Mutta katsokaas, näyttääkö kumpikaan heistä\nolevan hämillään? Ei laisinkaan; mitä? Kapteeni katsoa _mulkoilisi_\nhieman kilpailijaansa, luulisin.»\n\nHe katselivat taas pitkän aikaa salavihkaa miehiä.\n\n»Ei», sanoi Blix hiljaa, »sitä ei voi sanoa. Kumpikaan heistä ei juuri\nmulkoile. Mutta kuulkaahan, Condy» — kuiskasi hän — »punatukkaisen\nhattu on tuolilla hänen takanaan sisäpuoli ylöspäin. Ettekö voisi\nnousta katsomaan mitä siinä on luettavana?»\n\n»Mitä se hyödyttäisi?»\n\n»Kyllä, saisi tietää hänen nimikirjaimensa, tarkoitan. Tai ehkäpä koko\nhänen nimensä; se saattaa varsin hyvin olla hatussa. Ainakin voitte\nkatsoa, onko sinne merkitty ’kapteeni’.»\n\nCondy nousi, oli noutavinaan tulitikun naapuripöydällä olevasta\nrikotusta ja kiinnikitatusta porsliinialustasta ja sai samalla\ntilaisuuden tutkia hattua sisältä päin. Blix saattoi tuskin hengittää\njännitykseltä. Sitten tuli Condy takaisin ja istuutui.\n\n»Vain nimikirjaimet», kuiskasi hän, »W.A.J.» J:hän voi vallan hyvin\nmerkitä Jack, mutta se voi myöskin merkitä Johan tai Jeremias tai\nJosua, ja hän voipi reilusti olla kapteeni, vaikka ei sitä hatussa ole\nmainittu. Olemme yhä yhtä viisaita.»\n\n»Ja K.D.B. voi tulla millä hetkellä tahansa. Hän on ehkä jo ollutkin\ntäällä ja kurkistanut ikkunasta sisään, ja sitten on hän mennyt pois,\nkun näki _kaksi_ miestä, joilla kummallakin oli vuohensilmäkukkanen\nnapinlävessä. Se olisi hänen tapaistaan. Mitä meidän on tehtävä?»\n\n»Odottakaapa hiukan», mumisi Condy. »Minulla on keino. Minä kyllä saan\nselville kapteenin. Voitteko nähdä tuon taulun seinällä?»\n\nBlix seurasi hänen katseensa suuntaa. Taulu oli oivallinen värillinen\nkivipiirros, joka esitti täysin purjein smaragdinvihreitä aaltoja\nhalkovaa luotsilaivaa.\n\n»Tuotako kuunaria te tarkoitatte?» kysyi Blix.\n\n»Sitä juuri, tuota kuunaria. Mutta kuulkaahan nyt. Te kysytte minulta\nkovalla äänellä, mikä laiva se on, ja kun minä vastaan, pidätte te\nsilmällä kumpaakin miestä.»\n\n»Minkä tähden? Mitä teillä on mielessä?»\n\n»Se kyllä käy ilmi. Tehkää nyt niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa\nhukata.»\n\nBlix kumartui hiukan taapäin ja yskäsi. Sitten sanoi hän: »Tuollapa on\nkaunis laiva seinällä! Näettekö sen? Eikö se ole soma? Mutta voitteko\nte sanoa minulle minkä lajin laivoja se on?»\n\nCondy kääntyi ympäri ja katsoi laivaa tuntijan ilmeellä.\n\nSitten sanoi hän varmasti:\n\n»Se on soima.»\n\nCondyn ei tarvinnut odottaa Blixin merkinantoa. Asia oli\nsilmänräpäyksessä selvä. Hänen kovalla äänellä annettuaan vastauksensa\nheitti punatukkainen vain pikaisen silmäyksen kivipiirrokseen ja jatkoi\ntaas enchellados’taan. Mutta tummapartainen seurasi Condyn katsetta,\ntarkasti taulua ja nauroi pilkallisesti. Kuulivatpa he hänen vielä\nmumisevan partaansa:\n\n»Itse te voitte olla soima!»\n\n»Siinä on kapteeni», kuiskasi Condy, niin pian kuin toinen kääntyi pois\nkatsottuaan häntä ensin musertavan halveksivasti.\n\nHeillä oli vaikea hillitä iloisuuttaan, mutta he kävivät heti taas\ntotisiksi, kun Blix potkasi Condya pöydän alla ja mumisi:\n\n»Nyt katsoo hän kelloaan, kapteeni, K.D.B. ei ole vielä täällä, mutta\npunatukkainen häiritsijä on yhä jälellä. Meidän pitää toimittaa hänet\ntieltä pois. Keksikää jotakin!»\n\n»Mitäpä sitten? Voitte olla varma siitä, ettei hän mene ennenkun on\nateriansa päättänyt. Jos hän istuu täällä, kun K.D.B. tulee, niin on\nkaikki menetetty. K.D.B. menee heti. Hän ei edes tule sisälle.»\n\n»Niin, se on hirveätä. Sellainen pettymys. Ja minä olin niin iloinnut\nsiitä, että saisin viedä ne molemmat yhteen. Ja kapteeni Jack on\ntodellakin hieno mies.»\n\n»Sen voi nähdä puolella silmällä», kuiskasi Condy. »Toinen on oikea\nturilas.»\n\n»Niin, hän on kuin mikäkin kuritushuonekokelas. Hän joutuu kyllä sinne\nennemmin tai myöhemmin.»\n\n»Niin, hänellä jo ehkä onkin joku konnantyö tekeillä; eipä sitä\nniin tarkkaan tiedä. Tämä meksikkolaisneliö on juuri sopiva paikka\nsellaisille asioimisille. Lyönpä vetoa, että hän tietää, missä hän voi\nmiehiään tavata.»\n\n»Ehkäpä. Mutta tuolla hän yhä vain istuu, ja se on pahinta mitä hän\ntällä hetkellä voi tehdä. Hän häiritsee noiden molempain kohtausta, hän\ntuhoaa kokonaisen romaanin. Ehkä tekee hän ne molemmat onnettomiksi\nkoko elämän ajaksi. Se on hyvin luultavaa. Ajatelkaa, että voisi käydä\nniin. Tämäpä on melkein katastroofi.»\n\n»_Emmekö_ sitten voi päästä hänestä?»\n\n»Kyllä», kuiskasi Blix äkkiä ja värisi mielenliikutuksesta. »On _yksi_\nkeino, jos vain uskallamme. Se auttaisi, ja vaikkapa se ei auttaisi,\nniin ei hän kuitenkaan koskaan saa tietää mitä me olemme tehneet, eikä\nvoi meitä edes epäillä. Ooh, mutta me emme uskalla.»\n\n»Mitä herran nimessä te ajattelette, Blix?»\n\n»Ei, se ei käy. Me emme voi sitä tehdä. Mutta se voisi — — —»\n\n»K.D.B. voi tulla tuosta ovesta sisälle millä sekunnilla tahansa.»\n\n»Minä en melkein uskalla, mutta... lainatkaa minulle lyijykynä, Condy.»\nHän kirjoitti pari riviä ruokalistan selkäpuolelle, hänen kätensä\nvapisi kuin haavanlehti, kun hän ojensi hänelle kirjoituksensa.\n\n»Lähettäkää punatukkaiselle tämä sähkösanoma. Pari taloa täältä on\nlennätinkonttori, värikaupan vieressä. Huomasin sen, kun tulimme tänne.\nHatussahan näitte hänen nimikirjaimensa: W.J.A., Lunan ravintola, se\nriittää.»\n\n»No sepä vasta», mumisi Condy, kun hän näki mitä Blix oli kirjoittanut.\n\n»Uskallatteko?» kysyi Blix vähän hermostuneesti väristen.\n\n»Kyllä, vaikkapa ei siitä mitään tulosta olisikaan — emme siltä joudu\nvaaralle alttiiksi.»\n\n»Ja K.D.B. tulee joka minuutti lähemmäksi.»\n\n»Mutta meneekö hän? Meneekö hän heti? Siinä kysymys.»\n\n»Sitä kannattaa koettaa. Parin minuutin kuluttua olette täällä taas.\nNiin kauan uskallan vallan hyvin olla yksin täällä. Kiiruhtakaa, Condy!\nTahdotteko mennä vai ettekö tahdo?»\n\nCondy otti hattunsa.\n\n»Antakaa minulle vähän rahaa», sanoi hän, »te voititte kaikki mitä\nminulla oli.»\n\nPari minuuttia myöhemmin palasi hän takaisin. He istuivat ja toukkivat\nvihanneksiaan sydän kurkussa, eivätkä uskaltaneet katsoakaan ylös\nlautasilta. Condy oli jännityksestä melkein kipeä ja oli vähällä lyödä\nkumoon sifonin, kun sähkösanoman tuoja astui etuhuoneeseen. Hän ja\nisäntä keskustelivat hiljaa pöydänteen yli. Sitten sukelsi Richard\nvalkoisten uudin-oviverhojen välitse sähkösanoma kädessä ja sen tuojan\nseuratessa hänen kantapäillään.\n\nHän tunsi nähtävästi punatukkaisen, sillä hän ohjasi suoraan hänen\nluokseen ja sanoi:\n\n»Arvatenkin teille, herra Atkins?»\n\nHän ojensi hänelle sähkösanoman ja vetäytyi takaisin. Punatukkainen\nallekirjoitti kuitin; tuoja meni.\n\nBlix ja Condy kuuli paperia revittävän; nyt aukaisi punatukkainen\nsähkösanoman.\n\nKului kymmenen sekuntia, kului viisitoista, kului kaksikymmentä. Oli\naivan hiljaista. Condy uskalsi salavihkaa vilkaista punatukkaisen\nkuvaa peilissä. Tämä tutki sähkösanomaa rypistetyin otsin. Hän pisti\nsen taskuunsa ja kiskaisi sen taas kiivaasti sieltä. Hän unohti\n»meksikkolaisen illallisensa» ja hengitti raskaasti. Hän oli suuresti\njärkytetty; sen huomasi varsin hyvin. Äkkiä näytti hänet valtaavan\nilkeä tuska. Hän nousi ylös, otti hattunsa, painoi sen silmilleen,\nlennätti puoli dollaria pöydälle ja meni pitkin askelin ulos\nravintolasta.\n\nMitä tämä sähkösanoma sitten sisälsi? Mitä Blix oli kirjoittanut? Vain\ntämän:\n\n»_Kaikki tullut ilmi. Pakene heti_!»\n\nVaikka he kuinka ahkeraan sen jälkeen kuljeskelivat kaupungilla,\npunatukkaista eivät Blix ja Condy koskaan enää tavanneet! Eikä häntä\nmyöskään enää näkynyt Lunan ravintolassa, jossa hän kuitenkin oli\nollut vakituinen vieras. Hän katosi. Hän tuli niellyksi. He olivat\nnähneet hänen jättävän ravintolan. Niin. Oliko hän myöskin jättänyt\nkoko neliön? Oliko hän paennut kaupungista, valtiosta, ehkä koko\nYhdysvalloista? Minkä ruumiin punatukkaisen kuormassa olivat nuo viisi\nsanaa herättäneet kuolleista ja kutsuneet päivänvaloon? Olivatko\nhe säikyttäneet hänet elinijäksi pakenemaan tuntemattoman kostajan\nkättä — tehneet hänestä uuden vaeltavan juutalaisen? Mikähän oli se\nkauhea arvoitus, jota he olivat hipaisseet tuossa vaatimattomassa\npienessä esikaupunkiravintolassa. Minkähän salaperäisen oven he olivat\naukaisseet; minkähän punatukkaisen hirviön he olivat kutsuneet esille?\nOlivatko he tehneet tyhjäksi konnantyön, tukahuttaneet salaliiton,\nestäneet rikoksen? Sitä eivät he koskaan saaneet tietää. Vain yksi asia\noli vanna. Punatukkaisella miehellä oli ollut entisyys.\n\nSillä välin solui minuutti minuutin perästä ilman että K.D.B.\nnäyttäytyi. Kapteeni Jack kävi nähtävästi kärsimättömäksi ja\nhermostuneeksi. Hän oli nyt ehtinyt meksikkolaiseen naukkuun, jonka\nnimi on mescal. Hän oli jo melkein lopettamaisillaan ateriansa. Joka\nsilmänräpäys katsoi hän kelloaan ja vilkasi ovelle. Kello oli jo\nkaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.\n\n»Saattepa nähdä, että punatukkainen sittenkin on kaikki tuhonnut»,\nsanoi Blix hiljaa. »K.D.B. on nähnyt heidät molemmat istumassa täällä\nja alkanut pelätä.»\n\n»Voimmehan lähettää kapteenille sähkösanoman häneltä», ehdoitti Condy.\n»Minä olen nyt valmis vaikka mihin.»\n\n»Mitä se sisältäisi?»\n\n»Että hän on saanut esteen, luonnollisesti. Ehdottaa uutta kohtausta.»\n\n»Kapteeni loukkaantuisi. Hän ei ikimaailmassa suostuisi uuteen\nkohtaukseen. Merikapteenit ovat ylen lyhytnokkaisia, niinkuin tiedätte.»\n\nRichard toi heille samassa kahvia ja kirsikkalikööriä ja Condy opetti\nBlixiä sulattamaan sokeripalasta ja imellyttämään kahvia siirapilla.\nMutta he tulivat narratuiksi. Kapteeni oli valmis lähtemään. K.D.B. oli\nilmeisesti pitänyt häntä narrinaan.\n\nSitten esiintyi hän äkkiä.\n\nHe huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi\nja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan\nvalveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin.\nEnnenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja\nrepi pois vuohensilmäkukkasen.\n\nSe oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen\nnäki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella.\nHän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt\netuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta\nsamalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun\nvalkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa\npakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.\n\n»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.\nMiehet ovat oikeita tomppeleja!»\n\nSillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon\noli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine,\nylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet\nsuunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten\nmyrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä\nimenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa\nmeidän persoonamme istuivat.\n\n»Mutta — hänhän on _kaunis_!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu\nhuudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.\n\nK.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin\nsievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät\nsilmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen\nmielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta.\nBlix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään\nhäiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei\nhänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi\nantautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan\nniinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.\n\nTyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän\nhansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä\nkolmea, jotka siinä istuivat.\n\nCondy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään\ntietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä\nkuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.\n\nKapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt\nniinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka\nhallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut\nhänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa\nvaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi\nsylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit\nkilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän;\nhän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa.\nVain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa,\nollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa,\npudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi\naivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa\nhuoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.\n\n»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys\noli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, että _hänen_ pitää ottaa\nensimmäinen askel?»\n\n»Ooh — mr!» jyrisi kapteeni ja rykäisi kahdennenkymmenennen kerran,\nsamalla kun hän punoi viiksiään ja kätki sitten tummanpunaiset kasvonsa\ntavattoman suureen nenäliinaan.\n\nKului viisi minuttia. Hän istui yhä vain paikallaan. Silloin tällöin\ntarkasti K.D.B. häntä tyynellä mielenkiinnolla ja jatkoi sitten taas\nsirosti kalansa käsittelyä.\n\n»Luuletteko, että hän tietää, että se on hän, nyt kun hän on ottanut\npois vuohensilmäkukan?» kuiskasi Condy.\n\n»Kyllä, siitä saatte olla varma! Luuletteko, ettei naisilla ole silmiä\npäässä. He eivät onneksi ole niin höperöjä kuin miehet tapaavat olla.\nEllei hän uskoisi, että se on hän, menisi hän tiehensä. Ja katso,\nkuinka hän on kaunis, Condy! Hänen pitäisi kiittää luojaansa, sitä\nhänen pitäisi. Ajatelkaahan vain, kuinka hirvittävä hän olisi voinut\nolla! Hän ei näytä olevan kolmenkymmenenyhden vuoden vanha.»\n\n»No, niin», vastasi Condy, »kun hän itse sanoo olevansa\nkolmekymmentäyksi-vuotias, voitte lyödä vetoa siitä, että _nuorempi_\nhän ei ole. Se on yhtä varma kuin amen kirkossa.»\n\n»Joka tapauksessa on huvittavaa nähdä minkälaisia ihmisiä ne ovat,\njotka laittavat lehtiin avioliitto-ilmoituksia», sanoi Blix. »Minä olen\naina luullut, että ne ovat hirvittäviä ihmisiä.»\n\n»Niin, siinä nyt näette», vastasi Condy. »Sanoinhan minä, että te\nerehdytte. Mutta saattaahan olla, että meitä onni on erityisesti\nsuosinut. Tämä on joka tapauksessa kyliäkin kunnioitettava.»\n\n»Se on selvää. Mutta minkätähden ei hän jo ryhdy asiaan, tuo kapteeni.»\nBlix oli aivan alakuloinen. »Minkätähden istuu hän tuossa kuin maalattu\npukki?»\n\n»Hän odottaa, että me menemme», sanoi Condy. »Siitä olen vakuutettu.\nSiitä ei tule mitään niinkauan kuin me olemme täällä. Menkäämme ja\nantakaamme heille tilaisuus siihen. Kun he jäävät kahden, _täytyy_\ntoisen heistä sanoa jotakin. Muuten eivät he kestä. Heistä on tuntuva\nsiltä, niinkuin he olisivat yksin asumattomalla saarella.»\n\n»Niin, mutta meidänhän piti sitä katsella», väitti Blix.\n\n»Emmehän me missään tapauksessa saata kuulla mitä he sanovat.»\n\n»Sitten emme koskaan saa tietää kuinka käy — tai kuka avaa tulen.»\n\n»Sen tekee K.D.B.», väitti Condy.\n\n»Ei ikinä!» kuiskasi Blix loukkaantuneena.\n\n»Minäpä sanon teille jotakin. Me voimme mennä ja sitten tulemme\ntakaisin viiden minuutin kuluttua. Minä unohdan keppini.»\n\n»Sen te kaiketi muutenkin tekisitte», pilaili Blix.\n\nHe sopivat siitä, että se oli paras keino. Sitten kokosivat he\nkapineensa, ja Condy jätti keppinsä riippumaan vaatenaulakkoon.\n\nRichardin tavattomaksi hämmästykseksi astui Blix etuhuoneessa olevan\npöydänteen luo ja maksoi laskun. Mutta kun heidän piti mennä pysähdytti\nCondy hänet.\n\n»Te unohdatte tarjoilijan», sanoi hän ankarasti Richardin myhäillessä\nja kumarrellessa. »Viisikymmentä senttiä on pienin määrä minkä voitte\nantaa hänelle.» Richard esteli, vaan Condy pysyi lujana. Puoli dollaria\njuomarahoiksi.\n\n»_Aateluus velvoittaa_», selitti hän arvokkaasti.\n\nHe menivät tuomiokirkon ohi ja seisoivat hetkisen ja kuuntelivat,\nkun tornikello löi kahdeksan. Sitten tulivat he ajatelleeksi, että\nravintola suljetaan siihen aikaan ja kiiruhtivat sinne takaisin. He\ntulivat sisälle ja katselivat huolestuneina ympärilleen.\n\n»Mahdoinkohan minä unohtaa keppini tänne?» sanoi Condy kääntyen\nRichardin puoleen, joka seisoi pöydänteen takana ja riisui\nesiliinaansa. Richard ei ollut sitä nähnyt.\n\n»Ehkäpä minä jätin sen tuonne sisälle, missä me istuimme», sanoi Condy\nja riensi sisähuoneeseen Blixin seuraamana. Hän löysi varsin oikein\nkeppinsä ja tuli ja näytti sen Richardille.\n\n»Niin, se oli siellä», sanoi hän. »Minä unohdan aina tämän kepin.»\n\n»Tervetuloa vastakinl» sanoi Richard ja piti kumartaen oven auki heille.\n\nUlkona käytävällä puristivat Blix ja Condy toistensa käsiä molemmin\npuolin onnitellen toisiaan ponnistustensa kauniista tuloksesta.\nSisähuoneessa olivat he nähneet avioliittokokelaittensa istuvan saman\npöydän ääressä kimppu pahoin rutistettuja vuohensilmäkukkia välillään\nja vakavasti keskustellen tekevän tuttavuutta toistensa kanssa.\n\nBlix huokasi syvästi helpotuksesta ja tyytyväisyydestä!\n\n»Vihdoinkin ovat sitten K.D.B. ja kapteeni Jack löytäneet toisensa.»\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n»Mutta», lisäsi hän, kun he lähtivät menemään, »nyt emme koskaan saa\ntietää kuka heistä ensiksi puhui.»\n\nCondy tunsi jo omantunnon soimauksia.\n\n»Ei sitä koskaan tiedä, ei sitä koskaan tiedä», mumisi hän\nhuolestuneena. »Olemme ehkä tehneet kerrassaan mielettömän työn.\nOtaksukaa, että he tulevat onnettomiksi avioliitossaan! Toivoisin,\nettä me emme olisi sitä tehneet. Minä olen siitä pahoillani. Me olemme\npelanneet shakkia elävillä ihmisillä. Meillä on hirvittävä edesvastuu.\nOtaksukaa, että se päättyy siihen, että hän murhaa hänet.»\n\n»Lorua ja tyhmyyksiä, Condy! Ja sitä paitsi, jos olemme tehneet\npahaa avioliittokokelaillemme, niin olemme me sen sijaan tehneet\npunatukkaiselle hyvää. Kuka tietää, te olette ehkä tuolla\nsähkösanomalla estänyt rikoksentekijän — tekemästä murhaa.»\n\nCondy ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sähkösanoman vaikutusta.\n\n»Paetkaa heti», kertasi hän. »Hän pakenee kyllä minkä kerkiää. Kaikki\ntullut ilmi! Antaisin halusta puoli dollaria —».\n\n»Jos teillä vain olisi.»\n\n»Niin, jos minulla vain olisi — saadakseni tietää mitä se oli, jonka me\nsaimme ilmi.»\n\nÄkkiä tarttui Blix hänen käsivarteensa.\n\n»Tuolla ne ovat, Condy.»\n\n»Kutka? Kutka siellä ovat?»\n\n»Kapteeni ja K.D.B.»\n\n»Ah — niin, luonnollisesti. Heidän oli pakko lähteä, poloisten.\nRavintola suljetaan kello kahdeksan.»\n\nBlix ja Condy olivat hiljalleen kulkeneet käytävää kohti\nPacific-Streetia, nyt saavuttivat K.D.B. ja hänen kavaljeerinsa heidät.\nSivumennen kuulivat he kapteenin sanovan: — »hypähtää ylös tietenkin ja\nsanoo: Siitä tuli kansainvälinen asia! Se mursi —».\n\nLoppu hukkui ohi-rämiseväin kuormarattaiden aikaansaamaan meluun.\n\n»Hän kertoo hänelle paraillaan seikkailujaan!» huusi Blix. »Onpa\noivallista! Othello ja Desdeinona. Nyt he ovat päässeet oikein\nvauhtiin.»\n\n»Seuratkaamme heitä!» huudahti Condy.\n\n»Seurata heitä? — Niin — mutta eikö se olisi jotakuinkin — sopimatonta?»\n\n»Ei, ei meille. Kun me kerran olemme ottaneet ohjataksemme heidän\nkohtaloaan, on meidän sitä edelleenkin tehtävä.»\n\nHe laskivat uhrinsa kappaleen matkaa edelle ja seurasivat sitten heitä.\nEi ollut syytä pelkoon, että heidät huomattaisiin. Kapteeni ja K.D.B.\nnäkivät vain toisensa. Kulkipa K.D.B. jo kapteenin kanssa käsikoukkua.\n\n»Ne sopivat todellakin toisilleen», sanoi Blix. »Minnekähän he nyt\nmenevät? Toiseen ravintolaanko?»\n\nSitä he eivät tehneet. Blix ja Condy seurasivat heitä\nWashington-torille, sinne, missä tuo suuri penikulmapatsas ja\nlipputanko ovat; siellä pysähtyivät K.D.B. ja hänen seuraajansa\ntavallisella yksityisellä portilla pari taloa ohi venäläisen\nkirkon ylösalaisin käännettyine ilmapallotornineen. He juttelivat\nvielä hetkisen toistensa kanssa; sitten sanoivat he hyvää yötä, ja\nK.D.B. meni sisälle kapteenin seisoessa kunnioittavasti kumarrellen\nhattu kädessä. Sitten hän oikaisihe, pani ylpeänä hatun rennosti\ntakaraivolle, katseli taloa ylhäältä alas asti ja meni iloisesti\nviheltäen torin yli.\n\n»Hyvin arkipäiväistä, täysin kunnioitettavaa», hyväksyi Blix, ja Condy\nveti helpotuksen huokauksen.\n\n»Niin», sanoi hän, »olisi voinut käydä pahemmin.»\n\n»Me emme kaiketikaan koskaan enää näe avioliittokokelaitamme», sanoi\nBlix, »eivätkä he edes aavistakaan, että meitä on olemassa, mutta mepä\nsittenkin olemme sen järjestäneet. Sitten saavat he itse kirjoittaa\nromaanin valmiiksi. Minä olen sitä mieltä, että olemme tehneet hyvän\npäivätyön. Ja niinpä on meidän nyt huolehdittava siitä, että itse\ntulemme kotiin. Huomaan, että olen hirveän väsynyt. Millainen päivä\nmeillä onkaan ollut!»\n\nKun he saapuivat Washington-vuoren huipulle, oli kaikki verhottu\nsumuun, joka on San Franciscon vanha eroittamaton seuralainen. Se\nvetelehti ja ajelehti kaikkialla. Asfaltti oli kuin kiillotettua\nmustaapuuta. Talot näkyivät vain epäselvinä pilvijoukkoina molemmin\npuolin katua. Palmu- ja eucalyptuslehdistä valui kosteus melkein\nsateena. Kaukaa valtamereltä ulvoi sumutorvi kuin vihainen sonni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCondy oli aikonut antaa sukeltajakertomukselleen nimen »Muuan\nvedenalainen romaani», mutta sen nimen oli Blix hyljännyt.\n\n»Se muistuttaa liian paljon vesivärireklaamia», sanoi hän. »Sen nimellä\npitää olla aivan toinen ryhti. Teillä on taipumusta komeilemiseen,\nCondy; te ette voi pysähtyä oikeaan aikaan. Mutta minua ilahduttaa,\nettä te olette tauonnut käyttämästä pilkullisia kaulaliinoja ja että te\nolette hankkinut itsellenne valkoisia paitoja vaaleanpunaisten tilalle;\nse osoittaa, että teillä on kehittymismahdollisuuksia.»\n\n»Niin — kyllä», sanoi hän. »Minusta ne vaikuttavat levollisemmilta.»\nAivan niinkuin se olisi ollut hänen omaa keksintöään. Blix antoi hänen\nolla siinä uskossa.\n\nLopuksi romaani sai nimen: »Kuoleman voitto», ja siitä tuli oivallinen.\nCondyssa oli siksi paljon synnynnäistä kirjailijaa, että hän kyllä\nitse tiesi, milloin hän oli saanut aikaan jotakin todellakin etevää.\nKun konekirjoittaja palautti kertomuksen selvän painon kirkastamana\nja vahvistamana, luki Condy sen uudestaan ja joutui itse aivan\nhaltioihinsa. Sillä oli aito sointu.\n\n»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa\nsaavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat.\nMutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»\n\nMutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen\nkauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli\ntyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja\nsillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin —\nRiemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin\nviikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen\ntuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen\npiti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten\noli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli\nhänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen.\nSe ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi\nhänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.\n\nOli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa\nhänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta\njos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan\nhornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten\nneljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien\npieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet\nsillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen\nhauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän\nymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka\nvaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta\nvihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän\npani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta\nhänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen\ntyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai\nparissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman\nepävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta\nnyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa,\npelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia\nkerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa\nklubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.\n\nCondy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin\nnähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari\nkuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva,\neikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla,\ntoiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka\nhe ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät\nhe ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka\ntapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi\nkaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi\nitseään hulttiona.\n\nEräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken\nja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui\npäivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet\nnuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja\nvierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan\namatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten.\nMutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla\nhammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla\nkirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli\nollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli.\nCondy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui\nvoihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä\nja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun\nvastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia\noli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän\nei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.\n\n»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä»,\nilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille\nsähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä\ntoimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen\ntervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse\nlaittaa ruokaa keittiössä.»\n\nNiin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän\niloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen\nsydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan\nkauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä\npitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja\nolla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan\nja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi\nmuistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä?\nAntaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin\nsinne? Niin, _minä_ en sitä tiedä.»\n\nPuhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan,\nkiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut\nesille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän\ntyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.\n\nHän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja\nkeltaiset kävelykengät.\n\n»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän\nsitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli\noikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin,\npani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen\nvallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.\n\nBlix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle\noven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin\nkulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.\n\n»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän\npiteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham\nLincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti\ntäällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’\nEi, kiitos!»\n\nMutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi\nnyt kovalla, vihaisella äänellä:\n\n»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa.\nMinä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä\nkorjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se\nteidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä...»\n\nBlix veti hänet sisään ja paukahutti oven kiinni.\n\n»Mutta _Rivers_!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän\nnaapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»\n\n»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen\nvuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Ja _te_ aloititte — hyvää\niltaa, neiti!»\n\n»Hyvää — iltaa — herra!»\n\nNiin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko\nvakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja\npolttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani\nhän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan\nääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.\n\nOli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja\nkauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen\nse vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva\nääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys.\nPuolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu\najelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix\nnojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli\nhän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä\nvarsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa,\nkoko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä\nmissä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan\navonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan\nkaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen\nohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät,\npienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä\nvielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan\nleveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan\nkaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden\nväliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja\nposken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi,\nsileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt\nomena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa\nja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä\nhämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi\nhengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina\nsormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi\nolla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa\nkäsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja\nvetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja\nviileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten\nunimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot,\njoiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän\noli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin ...\n\n»Kuulkaa, sanokaa — emmekö — emmekö lukisi vielä vähäisen. Meidän\ntäytyy — täytyy tehdä jotakin!»\n\nSe sattui kuin pistos Blixiin.\n\n»Ooh, Condy, kuinka te säikytitte minut! Ei, kuulkaahan, minulla on\njotakin teille puhuttavaa; on jotakin, jonka tahdon teille kertoa.\nIsällä ja minulla on ollut pari pitkää ja vakavaa keskustelua sen\njälkeen, kun te viimeksi olitte täällä. Ajatelkaa, minä olen saanut\nluvan matkustaa pois.»\n\n»Mitä ihmettä!» Condy hypähti ylös. »Mihin taivaan nimessä te aiotte\nlähteä? Koska se tapahtuu? Minkätähden te lähdette?»\n\n»New Yorkiin opiskelemaan lääketiedettä.»\n\nCondy oli hetken vaiti. Sitten teki hän liikkeen kuin poistaakseen\nhänet.\n\n»No, sepä kaunista!» huusi hän. »Kadotkaa te vain! Elkää ollenkaan\nvälittäkö minusta. Lähdette New Yorkiin — opiskelemaan lääketiedettä —\nniinkö sanotte? Siinä on se tuki, minkä maailma antaa; turhia seikkoja,\ntietenkin. Te lähdette kaiketikin kotiin päivällisille joka päivä?»\n\nSitten alkoi Blix selittää asiaa. Kävi selville että hänellä oli kaksi\ntätiä; toinen leski, toinen naimaton. Leski, rouva Kihm, asui New\nYorkissa, hän oli rikas ja hänellä oli vissejä mielipiteitä naisen\n»hyödyllisyyspiiristä». Toinen, neiti Bessemer, oli vanha, pieni, 50\nvaiheella oleva nainen, joka kulki vain nimellä täti Dodd. Hän asui\ntuossa vähemmän tunnetussa kaupunginosassa, jonka nimi on »Missionen».\nHänellä oli siellä pieni kartano.\n\nCondy sai nyt tietää, että rouva Kihm pari vuotta aikaisemmin oli\nviettänyt muutamia talvikuukausia täällä rannikolla ja suuresti\nmieltynyt Blixiin. Jo silloin oli hän herra Bessemerille tarjoutunut\nottamaan Blixin mukaansa New Yorkiin antaakseen hänen oppia yhtä ja\ntoista, mutta silloin ei vanhus ollut siihen suostunut. Nyt näytti\nsiltä, että hän oli uudistanut tarjouksensa.\n\n»Hän on oikein erinomainen vanha nainen», sanoi Blix, »hänessä ei ole\nmerkkiäkään naisasianaisesta, niinkuin luulette, mutta muuten hän\non oivallisempi kuin useimmat miehet. Hän hoitaa itse omaisuuttaan.\nViime kuussa kirjoitti hän useampia kirjeitä isälle ja pyysi, että hän\nantaisi minun tulla sinne kolmeksi, neljäksi vuodeksi. Hänellä ei ole\nlapsia eikä ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole vähintäkään huvitettu\nseuraelämästä, niin että hän tuntee kai olevansa hieman yksinäinen.\nJos minun on opiskeltava siellä, ei isän mieleen juolahdakaan antaa\nsen käydä täti Kihmin kustannuksella, käsitättehän sen. Enkä minä\nsiinä tapauksessa lähtisikään. Mutta minä’ voin asua hänen luonaan ja\nolla siellä kuin kotonani samalla kun opiskelen jotakin — opiskelen\nlääketiedettä.»\n\n»Mutta minkä ihmeen takia teidän välttämättömästi! pitää lukea\nlääkärintutkintoa varten?» huudahti Condy. »Niinkuin te olisitte\npakoitettu ansaitsemaan leipänne.»\n\n»Tiedän kyllä, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Mutta minkätähden\nei minulla saisi olla oma työni niinkuin miehillä — niinkuin teillä\nesimerkiksi? Voitteko sanoa minulle sen? Minusta oli se myöskin\neriskummallinen ajatus, kun se ensikerran valahti mieleeni, mutta\nsitten tulin ajatelleeksi lähemmin asiaa, ja nyt tiedän, että se tekisi\nminut _onnelliseksi_. Minä tahdon tehdä työtäni, ei sentähden että olen\nsiihen pakoitettu, vaan sentähden että se minua huvittaa. Te tiedätte,\nCondy, etten minä ole vähintäkään emansipoitu ja minä inhoan miesmäisiä\nnaisia yhtä perusteellisesti kuin tekin.»\n\n»Niin, mutta opiskelemaan juur; lääketiedettä, Blix! Te ette tiedä mitä\npuhutte.»\n\n»Kyliä, varmasti. On olemassa lääketieteellinen naisyliopisto New\nYorkissa. Se on parhaimpia maassa. Täti Kihm on lähettänyt minulle\nprospektin. Minä en uneksikaan harjoittelemista, ymmärrättehän,\nainakaan en sitä tätä nykyä ajattele. Mutta täytyyhän ihmisellä\nolla jotakin tekemistä; ja tottahan sitten on parempi opiskella\nlääketiedettä kuin soittaa pianoa, opiskella ranskaa, kuunnella\nkirjallisuusluentoja ja olla Browning-yhdistyksen jäsen. Tuskin\nvoin sietää sellaisia nuoria tyttöjä. Ja katsokaas miten edulliset\nehdot minulla on; täti on tavattoman kiltti. Ajatelkaas, hän sanoo,\nettä minä saan ajaa yliopistoon ja sieltä takaisin joka päivä hänen\nkuomuvaunuissaan, ja sitten saan nähdä New Yorkin; vain asumalla\nsellaisessa suurkaupungissa voipi oppia paljon.»\n\n»Te olette oikeassa, se on hyvin edullista teille», myönsi Condy. »Ja\nminua miellyttää ajatus että te antaudutte opiskelemaan. Te olette kuin\nluotu siihen, ja te tulette vieläkin paremmaksi kuin olette.»\n\nKun Blix huomasi hänen olevan sävyisän, sanoi hän:\n\n»Niin, ja se onkin jo päätetty. Isä ja minä kirjoitimme eilen illalla.»\n\n»Milloin te matkustatte?»\n\n»Tammikuun ensimmäisellä viikolla.»\n\n»Vai niin, sinne on vielä aikaa. Mutta kuka täyttää teidän paikkanne\ntäällä. Kuinka kumman tavalla teidän isänne voi selviytyä ilman teitä?\nEntä Detten ja Howard?»\n\n»Täti Dodd tulee hoitamaan taloutta.»\n\n»Tämä tuli hiukan yllätyksenä», sanoi Condy. »Mutta se on suuri asia,\nBlix, ja minä iloitsen suuresti teidän puolestanne. Teidän uranne\non samalla viitoitettu. Kun teidän tätinne pitää niin paljon teistä\neikä hänellä itsellään ole lapsia, tekee hän luonnollisesti teidät\nperillisekseen — ehkäpä hän heti lahjoittaa vissin määrän teille.\nJa te menette naimisiin jonkun pomon kanssa New Yorkissa ja olette\n'fashionables news' ennenkun arvaattekaan.»\n\n»Mitä te nyt loruatte!» torui Blix. »Ei, minä lähden sinne aivan\nyksinkertaisesti opiskelemaan lääketiedettä. Te ette tiedä kuinka se\najatus minua ilahduttaa. Minä olen jo ostanut muutamia ensi lukuvuonna\ntarvittavia kirjoja ja lukenut osan niistä. Te ette ehkä sitä usko,\nCondy, mutta se on todellakin vielä parempaa kuin Kipling.»\n\n»Kunpa minäkin pääsisin New Yorkiin!» mumisi Condy mieli mustana.\n\nBlix unohti silmänräpäyksessä oman onnensa.\n\n»Niin, kunpa te pääsisitte!» huudahti hän. »Te olette aivan liian\nhyvä tuolle sunnuntain lisälehdelle. Sen te tiedätte itse yhtä hyvin\nkuin minä, ja minä olen kuullut monen muun sanovan samaa, kun he\novat lukeneet teidän kertomuksianne. Täällä saatatte mennä samaa\nmenoa 20 vuotta, ja mitä te sillä voitatte? Istutte sunnuntailehden\naputoimittajana niinkuin nytkin! Ja pahinta on, että te kai lopulta\nlaskeudutte lepoon siinä mielessä, ettette te muuhun kelpaakaan. Mutta\nteistä voipi tulla suuri kirjailija. Siitä olen varma. Minä uskon\nteihin; Condy, ehdottomasti. Mutta niinkauan kuin tyydytte olemaan\ntäällä päivätyöiäisenä, ei teistä voi tulla muuta kuin kirjallinen\npäivätyöläinen. Teidän täytyy murtautua eteenpäin ja laittaa, että pian\npääsette täältä pois. Tiedän että teillä kyllä on täällä huvia, mutta\non paljon, joka on parempaa kuin Kuvitteleminen — se on ajan pitkään\nliian pientä. Päättäkääpä lähteä itäänpäin ja jättää kaikki sen varaan.\nTe tahdotte sinne kernaasti, sen tiedän, mutta se ei riitä, että\nkernaasti tahtoo. Innostus ilman tarmoa ei riitä. Innostusta teillä on,\nCondy; tarvitsette ja teillä täytyy myöskin olla tarmoa. Teidän täytyy\noppia kieltäytymään monesta hauskasta asiasta; teidän täytyy tehdä\nse ehdottomasti järkkymätön päätös, että te lähdette itään ja sitten\nvain purra hampaat yhteen ja panna päätös täytäntöön. Ooh, sanonpa\nsen teille, minä rakastan ja ihailen miestä, joka voi tehdä suuren\npäätöksen ja panna sen täytäntöön.»\n\nCondy oli istunut ja katsellut häntä kun hän puhui, katsellut hänen\nsäkenöiviä, mustanruskeita silmiään, hänen hehkuvia poskiaan ja pieniä\nkäsiä, jotka puristautuivat pyöreiksi, vaaleanpunaisiksi nyrkeiksi.\n\n»Se on suurenmoista, Blix», huudahti hän. »Te olette kelpo tyttö! Te\nvoitte tehdä kuolleen eläväksi. Te olette niitä naisia, jotka luovat\nmiehiä. Nainen, joka tukee miestä, sellainen te olette. Te saatte\nhänet kyllä ojasta ja viedyksi virran mukaan. On päivänselvää»,\njatkoi hän hetkisen kuluttua, »on päivänselvää, että minun pitäisi\nlähteä New Yorkiin. Mutta olettakaa nyt, että minä lähden sinne,\nBlix — mitä sitte? Minulla ei ole rahoja korkoja kasvamassa eikä\nmyöskään rikasta tätiä. Ellen saisi jotakin tointa — ja tuskinpa\nsitä saisin ensimmäisinä 3—4 kuukautena — millä minä sillä aikaa\neläisin? Mitä poloinen pieni lintu tekisi? Minä olen köyhä nuori mies,\nBessemer, ja minulla on tapana syödä aina joskus toisinaan. Ei, ainoa\nmahdollisuuteni on, että joku aikakauslehti tai kustannusyhtiö tai kuka\ntahansa minut 'keksii' ja tekee minulle toisen tai toisen tarjouksen.»\n\n»Niin, ja sittenhän teillä on Riemukustannusliike. Se on osoittanut\nmielenkiintoa teihin, Condy. Sitä teidän on pidettävä yllä ja\ntoimittava niin, ettei se tule unohtumaan. Oletteko lähettänyt\nkustannusliikkeelle 'Kuoleman voiton'?»\n\nSeuraavana aamuna istui Condy täysihoitolassa kahvin ja pehmeiksi\nkeitettyjen munien ääressä ja tunsi olevansa niin kummallisen\nalakuloinen ja pettynyt tietämättä oikein miksi. Hän ei välittänyt\nmistään. Sanomalehti oli ikävä. Hänellä ei ollut hiventäkään halua\ntyöhön, ja miten lie ollut auringonkaan laita tänä aamuna? Toimistoon\nmennessään näki hän, ettei taivaalla ollut pilvenhattaraa, ja kuitenkin\noli kaikki niin kerrassaan loistotonta. Hän istahti kirjoituspöytänsä\nääreen ja tarttui työhönsä, mutta käsikirjoitusta siitä vain ei ottanut\ntullakseen. Urheilutoimittaja kiusasi häntä hassuilla sukkeluuksillaan.\nHän saattoi aivan raivostua nähdessään selän miehestä, joka istui\nja leikkeli sanomalehtiä. Juoksupoika oli personoitu vaatimus\njumalanpilkkaamiseen. Condyssä ei ollut mitään elonvoimaa tänä\naamuna, ei vauhtia, ei jälkeäkään hänen tavallisesta elämänilostaan.\nJa sitä mukaa kuin tunnit kuluivat kävi hänen olonsa yhä pahemmaksi;\naamiaisella klubissa ei ruoka maistunut miltään; myöskin tupakka oli\nmenettänyt vetovoimansa.\n\nIltapäivä oli yhtä ainoaa pitkää ikävää. Joka puolitunti heitti hän\nkynän pois ollen täydellisesti kykenemätön muodostamaan yksijaksoista\nlausetta; hän pisti kädet taskuihin ja tuijotti surullisena ulos\nikkunasta yli kattojen — yli tuon rumien, likaisten, tympäisevien\nkattojen muodostaman erämaan, joka levittäytyi hänen allaan. Hän ikävöi\nilonpitoa, huvitusta, jännitystä! Oli joka tapauksessa jotakin, jota\nhän halusi koko sydämellään, koko sielullaan, mutta mitä se oikeastaan\noli, sitä hän ei itse tiennyt. Jokin, jonka hän vielä eilen oli\nomistanut, oli hänet tänään jättänyt, ja hän tiesi, ettei hän saisi\nsitä takaisin huomenna eikä ylihuomenna eikä myöskään ylihuomenen\njälkeen. Mikä se oli? Hän ei voinut sitä sanoa. Kerran hän jo luuli,\nettä hän oli tulemaisillaan kipeäksi. Condyn äiti ei ollut kotona\nsinä iltana, ja hän meni klubiin syömään päivällistä toivoen siellä\ntapaavansa jonkun, jonka hän sitten saisi mukaansa teatteriin. Sargeant\ntuli hänen luokseen, kun hän jo oli ehtinyt kahviin ja savukkeeseen,\nmutta hän ei halunnut mennä teatteriin.\n\n»Te olette ehkä sopineet kortin peluusta tänä iltana?» kysyi Condy.\n\n»Saattaa kyllä olla niin», myönteli toinen.\n\n»Luulenpa, että minäkin otan pienen osakkeen tänä iltana», sanoi Condy.\n»Minulla on ollut kohmelo koko päivän, ja tarvitsen jotakin, millä sen\nhälvennän.»\n\n»Minä en suinkaan tahdo johtaa teitä kiusaukseen», sanoi Sargeant.\n\n»Ei tee mitään!» vakuutti Condy. »Aikani on jo jotakuinkin mennyt\numpeen.»\n\nTuntia myöhemmin, juuri kun hänen yhdessä Sargeantin ja toisten seuraan\nkuuluvien nuorten miesten kanssa piti mennä ylös portaita pelisaliin,\nojensi tarjoilija Condylle kirjelipun. Kaupunginlähetti,. joka sen\njuuri oli tuonut, seisoi ja odotti vastausta. Se oli Blixiltä. Hän\nkirjoitti:\n\n»Eikö teitä haluta tulla pelaamaan korttierää minun kanssani tänä\niltana? On jo enemmän kuin viikko viimeisestä.»\n\n»Kuinka hän saattoi sen tietää?» ajatteli Condy itsekseen. »Kuinka hän\nsaattoi tämän arvata?» Ääneen hän sanoi: »Minä en »ikävä kyllä» voikaan\ntulla mukaan. Pikaviesti päätoimittajalta. Jotakin pikatyötä.»\n\nEnsi kerran sitten eilisillan tunsi Condy elonvoimiensa huojuvan\nhänen mennessään Washington-Street-ylängölle. Mutta vaikka hänellä ja\nBlixillä sinä iltana oli hauskempi kuin heillä yhdessä oli pitkään\naikaan ollut, yllätti hänet taas sama nimetön ja muodoton tuska melkein\nsamalla hetkellä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä. Ja sitä jatkui koko\nviikon, se huomaantui hänen työssään. Hänen työnsä tuloksena oli, että\ntoimitussihteeri hylkäsi kolme hänen artikkeleistaan.\n\n»Emme me voi täyttää sanomalehteä tuollaisella pödyllä», oli\ntoimitussihteeri sanonut »Ettekö voi antaa meille novellia?»\n\n»Kyllä toki; minulla on jotakin siihen malliin, jonka varsin mielellään\nvoitte saada, jos suvaitsette sen painattaa», vastasi Condy epätoivon\nsyvästä alhosta.\n\n»Kuoleman voitto» julkaistiin The Times-lehden seuraavassa\nsunnuntainumerossa lehden piirtäjän kuvittamana. Mutta kukaan ei\nkiinnittänyt siihen huomiota.\n\nEnnenkun Condy sinä iltana paneutui levolle, oli hän lukenut sen vielä\nviimeisen kerran.\n\n»Se on aivan yksinkertaisesti epäonnistunut», mumisi hän surullisesti\nitsekseen heittäessään sanomalehden luotaan. »Se on pelkkää pötyä.\nHaluaisinpa tietää mitä Blix sanoo. Minä en ole edes nuuskasiemauksen\nveroinen. Mutta minä haluaisin kuitenkin tietää, minkätähden häntä niin\nhaluttaa lähteä New Yorkiin.»\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMuuan Union Streetin vanhanaikaisista sähkölläkäyvistä\nraitiotievaunuista ulkosivulla olevine mataline mukavine rahineen\njätti Blixin ja Condyn aivan linnan kenttävallin sisäpuolelle. Vartia,\njoka raitiotien loppupäässä kulki ja keikaroi Jörgensen-kauluksessaan,\nneuvoi Condylle tietä. Ja sitten meni Condy Blixin kera pitkää\npuistotietä viheriäisten holvien alle.\n\nIlma ei olisi voinut olla kauniimpi. Oli viikon vapaapäivä,\nmaanantai-aamu kymmenen ajoissa. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin,\nse huokui vain leppoisesti ruoholta ja raikkaasti mereltä.\nVaaleansinertävällä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä. Heidän\noikealla puolellaan jonkun matkan päässä oli lahti niin sinisenä\nkuin indigo. Näytti siltä kuin Alcatraziin olisi vain lyhyt matka;\nja tuolla taaempana nosti Tamalpais valtavan, viheriän, punasen ja\npurppuranvärisen pyramiidinsä vedestä, koko joukon korkeammalle kuin\npienet rannikkovuoret, ja katseli länteen yli aavan meren.\n\nKenttävalli oli semmoisenaan hauska. Upseerien puistomajat olivat\ntarpeeksi samanlaiset ja marssivat säännöllisissä kolonneissa\nkuin aito sotilasesikunta. Tavattoman suuret parakit muistuttivat\nopistojen makuusaleja; ylt'ympäri avoimissa ovissa istui sotamiehiä\npaitahihasillaan puhdistaen satuloita ja valjaita, samalla kun he\nviheltelivät jotakin säveltä tai polttivat lyhyttä piippua. Täällä\nparaatipaikalla seisoi muuan sotilas, joka oli riisunut nuttunsa ja\nliivinsä ja krokettinuijalla lähetti puolelle tusinalle tovereistaan\ntoisen nopean tai hitaan kuulan toisensa jälkeen. Tallien luona\nharjasivat he hevosia, jotka seisoivat pitkissä riveissä ja olivat\nkaikki samanlaisia väriltään. Nuori luutnantti solui hiljaa ohi\npolkupyörällään. Muuan upseeri tuli ulos kuistin ovesta asenutun\nnapit auki ja piippunysä hampaissa. Pitkin polkuja oli pysty- tai\nvaakasuorassa mustaksi maalattuja kanuunankuulia pitkissä riveissä,\nja mörssäreitä ja muuta vanhaa, kelpaamatonta tykistöä oli pantu\npystyyn kulmauksiin kuin siipimiehiä ainakin. Jonkun verran kauempana\ntörähytteli merkinantotorvi teräviä toitotuksiaan.\n\nBlix ja Condy olivat suunnitelleet pitkän retken täksi päiväksi.\nHeidän piti mennä läpi linnan kenttävallin, ohi upseeripaviljonkien\nja parakkien ja edelleen Kultaisen portin luona olevalle vanhalle\nlinnoitukselle. Siellä he poikkeisivat sivulle ja seuraisivat\nrannikkotietä kappaleen matkaa ja sitten he menisivät sisämaahan päin,\nkulkisivat yli vuorien vajaan puoli neljännespenikulmaa tullakseen\nlopulta kaupunkiin ja raitiotielinjoille takaisin. Condy oli tiukasti\nollut sitä mieltä, että pyöräilypuku oli tähän tilaisuuteen sopivin, ja\nsitä paitsi oli hänellä pieni käsilaukku, jossa oli pari jalkineita,\nsanoi hän.\n\nJa Blix oli tänä aamuna ihana kuin ruusu, kokonaan mustiin puettu,\nlukuunottamatta välttämätöntä valkoista silkkinauhaa, joka kietoutui\ntiukasti ja korkeasti hänen kaulansa ympäri. St. Bernhardin-kaulanauha\ntäytti tehtävänsä vyönä. Hänellä ei nyt ollut harsoa, ja keltaiset\nhiukset liehuivat hänen heleillä poskillaan. Hän kulki siinä hänen\nrinnallaan askelin, jotka olivat yhtä lujat ja varmat kuin hänenkin, ja\nhän heilutteli pyöreitä voimakkaita käsivarsiaan. Hänen pienet ruskeat\nsilmänsä loistivat hyväntuulisuudesta ja terveydestä ja pelkästä\nraikkaasta ruumiillisesta nautinnosta, että oli olemassa tällaisena\npuhtaana ja kirkkaana ja varhaisena aamuna täällä ulkona länsimeren\nrannikolla. Hän puhui melkein herkeämättä. Tuskinpa hänen suunsa\noli sekuntiakaan hiljaa. Hän jutteli kauniista ilmasta, sotilaiden\nuudesta lystillisestä tallilakista, viheriäisestä nurmiturpeesta\nkenttävallilla, pienestä hautausmaasta, jonka ohi he menivät\nparakkileirin takana, kaminista, jonka he näkivät, ja viiriäisestä,\njonka he molemmat kuulivat piipattavan ja raksuttavan pensaikossa.\n\nCondy kulki ääneti hänen rinnallaan, ääneti, vaan ei vähemmän\nonnellisena, ja poltteli piippuaan ja tähysteli silloin tällöin suurta\nlaivaa, nelimastoista, jota hinattiin ulos Kultaiselle portille. Koko\najan katselivat he ympärilleen, ja joka hetki keksivät he jotakin\nmielenkiintoista, josta heidän täytyi toisilleen huomauttaa.\n\n»Kas tuolla, Blix!»\n\n»Mutta, Condy, näettekö tuota?»\n\nHe olivat pian sivuuttaneet leirin pienoiskaupungin ja suuntasivat\nkulkunsa edelleen parakkien ja vanhan punaisen linnoituksen välillä\nolevan matalan hiekkapankin läpi.\n\n»Katsokaas, Condy», sanoi Blix, »mikä rakennus tuolla on lahdelman\nrannalla — tuo lipputankoinen?»\n\n»Otaksun, että se on pelastusasema.»\n\n»Emmekö voisi mennä sinne sitä katsomaan — se olisi varsin hupaista.»\n\n»Loistava ajatus», huudahti Condy.\n\nAsemalle ei ollut pitkä matka. Heidän piti vain hyppiä kehnoa\nrantatietä alas linnoitukselle ja kahlata pari sataa metriä läpi\nhiekkariuttojen. Condy avasi veräjän pensasaidassa, joka ympäröi pientä\nkaksikerroksista taloa, ja sieltä kuului ulvovien ja haukkuvien koirien\nvaltava, hornamainen kuoro.\n\nKun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen\nvetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei\nlahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille\nhyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa,\nkirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja\nresedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin\nikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi\nmiehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet\nlaivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat\npunaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla\noli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy\nkoputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.\n\nKapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä,\nkudotussa nutussa ja virkatakissa.\n\nSe oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen\nnäyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden\ntilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat\nsiinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään\nheidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy\noli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.\n\n»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja\nsitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä?\nVoisimmeko saada luvan katsoa sitä?»\n\n»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain\nsisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet\ntäsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.\n\nSillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui\nhänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että\nkapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti\nsukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään,\nvaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.\n\n»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät\nkapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen\nasema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa\nmyöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme\ntäällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään\ntekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff\nHousessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein\nmene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä,\nettä me menemme täysin purjein.»\n\n»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me\nolemme kumpikin kaupungista.»\n\n»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia,\nneiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta\nte voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut\nsiihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer,\ntässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi\nkaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut,\nniin te ette uskoisi minua.»\n\nCondy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa\nkapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa\nkarilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he,\nlasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.\n\nCondy älysi pian, että hän täällä oli löytänyt jotakin sellaista, josta\nkirjailijat niin usein puhuvat, mutta jota he niin harvoin tapaavat ja\njota he paremman nimen puutteessa sanovat »tyypiksi.»\n\nKapteeni Jack oli ollut kaikkialla ja nähnyt kaikellaista ja kokenut\nenimmäkseen kaikki mikä on kokemisen arvoista ja sen lisäksi vielä\nkoko joukon sellaista, josta hänen mieluummin olisi pitänyt pysyä\nerillään. Mutta muutamissa asioissa oli kapteeni ilmeisesti aivan\nyhtä moraaliton kuin vastasyntynyt lapsi. Hänellä ei nähtävästi\nollut hituistakaan omantunnonvaivoja siitä, että oli salakuljettanut\nkiinalaisia Canadasta rajan yli kolmenkymmenen dollarin maksusta\nhiuspiiskalta, jossa toimessa hänellä oli apulaisena maailmankuulun\namerikalaisen teologin tuhlaajapoika. Kelvottomien kiväärien vienti\nPerun kapinallisille oli liikeasia, jota hänen täytyi valittaen\nmuistella, mutta vain sentähden, että se rengas oli murtunut, joka\njonkun aikaa oli antautunut sitä asiaa ajamaan. Erään vissin kuunarin\nyksityinen takavarikointi Callaosin satamassa oli juttu semmoisenaan,\nsamalla kun merileijonannahkojen ryöstäminen kohnenkymmenentuhannen\ndollarin arvosta venäläiseltä kauppapaikalta Alaskassa pääasiallisesti\nsokeriputkirommin avulla — myöskin oli kiitettävä teko.\n\nHän oli syntynyt, kertoi hän, Winchesterissâ Englannissa ja —\nluvalla sanoen — kasvatettu hengellistä säätyä varten. Hän oli\njonkun aikaa ollut kuoripoikana Winchesterin tuomiokirkossa,\nmutta sitten oli hän jo keskenkasvuisena poikana mennyt merille.\nHän oli ollut veneenkuljettajana New Bedfordista kotoisin\nolevalla valaanpyytäjälaivalla, ja vain kuudentoista ikäisenä\nharppunoinut ensimmäisen valaansa. Hän oli ollut merirosvona\nChilen puolella. Hän oli ollut jääluotsina eräässä pohjoisnavan\npuoleisessa pelastusretkikunnassa; hän oli harjoittanut hainpyyntiä\nMagdalena-lahdessa kiinalaisen miehistön kanssa, joka oli melkein\nmurhaamaisillaan hänet; hän oli ollut syvänvedensukeltaja ja\nsaanut rumpukalvonsa siinä työssä halki, niin että hän nyt saattoi\ntupruttaa tupakansavua korvistaan; hän oli joutunut haaksirikkoon\nGilbert-saarilla, tapellut Etelä-Kalifornian saarien alku-asukkaiden\nkanssa; myynyt samppanjaa — joka oli valmistettu rintasokerista,\nkuohupulverista ja rusinamehusta — korealaisille, ollut ajurina\nRannalla William Evert Gladstonen istuessa ajurinrattaissa. Mutta\nennen muita hän muisteli ja kuvasi ilolla ja ylpeydellä sitä kertaa,\njolloin hän oli neekerilaulajien impressariona, jolloin hän vuokratussa\nvirkapuvussa uneksi Cunard-laivan ryöstämistä ja rumpumajurina marssi\nSakramenton pääkatua torvensoittajiensa seuraamana.\n\n»Seurueen primadonna», sanoi hän, »oli malmirumpua lyövä nainen. Me\nolimme juhlineet Storktonissa, ja sitten antoi hän minulle timanttinsa\nvietäväksi tamppiin. Minä tein työtä pyydettyä, mutta jäihän niitä\nvähän riippumaan sormienkin väliin, ja minä lähdin puikahtamaan San\nFranciscoon. Voittepa murskata kalloni, ellei hän tullut jälkeeni;\ntuo helkkarin gongongi tapasi minut eräänä kauniina päivänä aivan\nBasch-Streetilla olevan teatterin edustalla ja antoi minulle aika\nsivalluksen ratsuruoskallaan. Niin, ajatelkaas vain» — ja sitten hän\nhymyili, niinkuin se olisi ollut lystillisintä leikkiä maailmassa.»\n\n»Mutta», uskalsi Blix kysyä, »eikö teistä nyt tunnu täällä hiukan\nikävältä? Täällä on kai teistä hyvin yksinäistä. Luulisipa, että te\ntarvitsisitte täällä jonkun, joka pitäisi teille seuraa ja laittaisi\nteille ruokaa ja niin edes päin.»\n\nMutta Condy ei välittänyt Blixin diplomatiasta; hän ei ajatellut muuta\nkuin aiheita ja meni eteenpäin toista latua.\n\n»Niin», sanoi hän, »myöskin minusta tuntuu, että täällä olisi jotenkin\nyksitoikkoista teille, joka olette tottunut niin työteliääseen elämään.\nKuinka on pälkähtänyt päähänne antautua tähän toimeen?»\n\n»Niin, katsokaahan», — kapteeni nojautui molemmat kädet housuntaskuissa\npelastusveneen sileään, valkoiseen keulaan — »minä olen hiukan\nkallellani nykyään — olin joutunut jupakkaan Meksikossa, Libertadissa;\nja siitä nousi sellainen äläkkä, niin että mielestäni asian täytyi\nsaada rauhaa painuakseen ensin vähän unhotukseen. Sillä tavalla se\nkävi, näette.»\n\nCondy ja Blix muistivat elämyksensä valaanpyytäjän perämiehen kanssa\nja olivat heti pelkkänä korvana. Blix istuutui kirstulle, joka oli\npohja pilviin päin käännettynä, kumartui eteenpäin kyynäspäät polvien\nvarassa ja katseli herkeämättä kapteenia mielenkiinnosta ja odotuksesta\nloistavin silmin. Condy seisoi hänen vieressään ja poltteli savukkeen\ntoisensa jälkeen, samalla kun hänen sormensa kapteenin kertoessa elivät\njännityksestä ja tarkkuudesta. Kirjailija hänessä oli vallan valveilla.\n\nJa täällä, tällä syrjäisellä pelastusasemalla, jossa lahdelman lempeät\nlaineet loiskuttivat rantaan niin lähellä, että he kuulivat joka\nloiskeen, ja jossa tuntui maalin- ja köyden- ja rannalla olevan päivän\nkuivaaman ruskolevänhajua, täällä kuuli nyt Blix ensimmäisen kerran\nkertomuksen »Viranomaisista huolimatta».\n\nKapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa\nkeltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä\nravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria.\nSitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen\nhoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset\nkutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen\naikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut,\notti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki\nsopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen\nsuunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten\neräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli\nhänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.\n\nSiihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin\n»Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden\n»nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä,\njoilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka\nolivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet\nulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä,\nihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine\nnimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi\nBilly Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean,\nhäikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa\nsukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat\nhe alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat\nSan Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten\nasiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä\nunohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän\noli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi\nhän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti\nkaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen\neräällä Panama-laivalla.\n\n»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin\nlaivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa.\nRiittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti.\nSiellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin\nkappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle.\nNo, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän\nmyöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja\noli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään\ntulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda\nsitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri\nkääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä\nlaivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin\nBilly — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi\ntuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta\nperäisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:\n\n    »Ei laupeuden luonto ole pakko,\n    se tihkuu taivaasta kuin sade leuto.»\n\n»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me\nvirnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota\nenemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän\ntuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»\n\nMyöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta\nja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit\nnäpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät;\nvalunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja\nmeksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he\nvasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät\ntoisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä\ntullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja\nkoko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja\näkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.\n\nLopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket\nhehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa\nniinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.\n\n»Suuri Jumala, millainen kertomus!» hän melkein kuiskasi.\n\nBlix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin\nkirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta\nherätetty.\n\n»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli\nihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa\nsyrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea.\nSiinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi\noikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan\njotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta,\nvain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä\nvihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä\nrakastetaankaan!»\n\n»Mutta — mutta», huomautti Condy, »minä en voi käsittää kuinka te\nsellaisten elämysten jälkeen voitte harrastaa mitään muuta.»\n\n»Minä en ole vielä kuollut enkä haudattu», vastasi kapteeni. »Arvelen\nvoivani keksiä toisen tai toisen tavan huvitellakseni vielä kerran.»\n\n»Kuinka voitte mukautua odottamaan yhtä ainoatakaan minuuttia?» kysyi\nBlix henkeään pidättäen. »Minkä tähden te ette heti hanki laivaa ja\nlähde uusille seikkailuille huomispäivänä?»\n\n»Ooh, se ei käy niin helposti nykyään», sanoi kapteeni ja puhalsi\nsavukkeen haiun ulos korvista. »Siihen on montakin syytä. Muun muassa\nsentähden, että olen vasta viettänyt häitä.»\n\n\n\n\nX.\n\n\n»Häi-häitä!» haukotti Condy ja vaipui hieman kokoon. Blix hypähti ylös.\n\n»Oletteko te vasta viettänyt _häitä_? kertasi hän vähän säikähtyneenä.\n»Ei — ei — no — sepä vasta oli hauskaa!»\n\n»Niin, niin», änkytti Condy. »Sehän oli hauskaa. Onneksi olkoon!»\n\n»Tulkaa kanssani sisälle — tulkaa kanssani», sanoi kapteeni hauskasti,\n»niin minä esittelen teidät vaimolleni. Meidän häämme olivat viime\nsunnuntaina.»\n\n»Ooh, kiitos, paljon kiitoksia — tulemme kernaasti — se on meistä\nerinomaisen hauskaa», vakuuttivat molemmat salaliittolaiset\nkuumeentapaisella sydämellisyydellä.\n\n»Hän on vietävän sievä, pieni nainen», selitti kapteeni ja sulki portin\nheidän jälkeensä. Sitten kulki hän edellä hiekoitettua käytävää ylös\nasemalle.\n\n»Sen kyllä uskon», vastasi Blix. Kapteeni Jackin leveän seljän takana\nlähetti hän Condylle kehoittavan silmäyksen ja antoi hänelle tarmokkaan\nsysäyksen käsivarrellaan saadakseen hänet taas tolalleen; Condy oli\naivan pyörällä; hän tuijotti tylsästi kapteenin niskaa ja hymyili\nhoukkamaisesti.\n\n»Taivaan tähden, Condy!» onnistui hänen kuiskata. Sitten olivat he\neteisessä.\n\nOnneksi saivat he minuutin tai pari tointuakseen, ennenkun he tulivat\nsisään. Kapteeni Jack vei heidät jonkinlaiseen arkihuoneen ja konttorin\nvälillä olevaan suojaan ja pyysi heidät istumaan:\n\n»Olkaa nyt niinkuin kotonanne, niin minä käyn noutamassa vaimoni.»\n\nNiin pian kuin kapteeni Jack oli oven takana, kääntyivät he toistensa\npuoleen.\n\n»Noh!»\n\n»Noh!»\n\n»Nyt me olemme kiikissä!»\n\n»Niin, ja siitä on nyt selviydyttävä, Condy. Olkaa vain niin\nluonnollinen kuin mahdollista, niin ei ole mitään hätää.»\n\n»Mutta olettakaa, että hän tuntee meidät!»\n\n»Noh, entä sitten? Mutta kuinka he _voisivat_ tietää, että me olemme\nkirjoittaneet heidän kirjeensä?»\n\n»Hysh, Blix, elkää puhuko niin ääneen!»\n\n»Luuletteko heidän epäilevän jotakin?»\n\n»Nyt he tulevat.»\n\n»Olkaa kylmä, tyyni ja hillitty, Condy! Niin kaikki t käy hyvin.»\n\n»Olettakaahan, että se ei ole K.D.B.»\n\nMutta se oli hän. Ja hän tunsi heidät heti. Hän ja kapteeni, joka\nnauroi koko naamallaan, tulivat sisälle keittiön puolelta, K.D.B.\nsirossa, sinisessä karttuunihameessa ja esiliinassa, joka oli\npuhtauden, tärkkäyksen ja silityksen todellinen ihmenäyte.\n\n»Kas tässä, Kitty!» huudahti kapteeni Jack, uudestaan selittämättömän\niloisuuden valtaamana. »Tämä nuori pari on tullut tänne katsomaan\npaikkaa, ja minä tahdoin että sinä saisit tervehtiä heitä. Herra Rivers\n— tämä on minun vaimoni, Kitty, ja — anteeksi — neiti — minä en voi\noikein muistaa teidän nimeänne.»\n\n»Bessemer», sanoivat Condy ja Blix yhtä aikaa.\n\n»Ooh», huudahti K.D..B. »Tehän istuitte ravintolassa tuona iltana —\nniin, niin, — olen varma siitä, että olen teidät ennen nähnyt.» Hän\nkääntyi toisesta toiseen ja punastui yhä enemmän.\n\n»Aivan oikein, Lunan ravintolassa varmaan?» kysyi Condy epätoivon\nuljuudella. »Olenpa minäkin sitä hiukan muistavinani.»\n\n»Niin, eikö kapteenikin ollut siellä?» uskalsi Blix kysyä.\n\n»Minä muistan, että unohdin keppini», jatkoi Condy. »Minun täytyi\npalata sitä noutamaan, ja juuri kun olin poistumaisillani, olin\nhuomaavinani, että te molemmat istuitte yhdessä oven lähellä olevan\npöydän ääressä.»\n\nHänestä oli viisainta, että hän oli ollut näkevinään heidät vasta\nsilloin.\n\n»Kyllä, niin oli», vastasi K.D.B. tahdikkaasti, »me tapaamme syödä\nsiellä maanantaisin.»\n\nBlix oletti, että K.D.B. mieluummin tahtoi päästä tilannetta lähemmin\nselittämästä, ja päätti suoda hänelle mahdollisuuden vaihtaa ainetta.\n\n»Siellä on hyvää ruokaa», sanoi hän.\n\n»Niin, minä puolestani en voi sanoa, että ihailen espanjalaista\nkeittotaitoa», vastasi K.D.B., joka unohti, että he söivät siellä joka\nmaanantai. »Tavallinen amerikalainen on kyllin hyvää minulle.»\n\nÄkkiä kääntyi kapteeni Jack Condyn puoleen: »Ooh», sanoi hän,\n»silloinpa te olitte se, joka sanoi taulun esittämää kuunaria soimaksi.»\n\n»Niin, eikö se sitten ollut soima», kysyi Condy viattomasti.\n\n»Itse voitte olla soima», sanoa läimähytti kapteeni. »Se oli kuunari,\nse se oli, ja se oli selvä kuin tuo pihtipieli tuossa.»\n\nMutta kymmenen minuuttia myöhemmin oli tulikoe kestetty, ja Blix\nja Condy hengittivät keveämmin jatkaessaan taas kulkuaan. Kapteeni\nja K.D.B. olivat molemmat saattaneet heidät veräjälle ja hartaasti\nkehoittaneet heitä »pistäytymään sisälle seuraavalla kerralla, kun he\nkulkivat tätä tietä.»\n\n»He ovat naimisissa!» ähki Condy ja kätki päänsä käsiinsä. »Ja se on\nmeidän syymme. Sitä ei saa koskaan enää tekemättömäksi.»\n\n»No, välikö tuolla?» selitti Blix hieman loukkaantuneena. »Minun\nmielestäni ei siinä ole vähintäkään huomauttamisen varaa. Voittehan\nnähdä, että kapteeni on rakastunut häneen ja K.D.B. kapteeniin. Minä en\nvoi ymmärtää, että meillä tässä asiassa on mitään kaduttavaa.»\n\n»Niin, mutta — niin äkkiä!» kuiskasi Condy aivan masentuneena. »Se on\nse, joka on niin kauheata — niin äkkiä se on käynyt.»\n\n»Se osoittaa vain kuinka rakastunein he ovat ja kuinka — ja kuinka\nmielellään he ovat — mukautuneet toisiinsa. Ei, se asia on aivan\nniinkuin sen olla pitää.»\n\n»He näyttivät todellakin siltä, niinkuin he voisivat meistä pitää.»\n\n»Siihen heillä onkin syytä — jos he tietäisivät. Ellei meitä olisi\nollut, eivät he ikinä olisi toisiaan löytäneet».\n\n»Ja kumpikin pyysi meitä tulemaan heitä uudestaan tervehtimään,\npanitteko te sen merkille? Menkäämme sinne toisenkin kerran, Blix.»\nCondy oli taas äkkiä aivan ilostunut. »Eikö meidän teidänkin\nmielestänne ole niin tehtävä?»\n\n»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän\nluokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»\n\n»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään\npäivälliselle jonkun kerran.»\n\n»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!\nSiinä on jotakin teille».\n\nHe joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista,\npuhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia\nkapteenin kertomuksissa.\n\n»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia\npuna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista\nlaivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä\njaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»\n\n»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan\nselvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla\nvaletta kaikki tyyni.»\n\n»Niin, entä sitten?» sanoi Condy.\n\nJa niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä\npitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina\nmolemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään\nsavupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja\ntäytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he\nsiellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja\nmerirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen\nläpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti\nromantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he\nitse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja\nkäsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä\nmaailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän\naistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän\nyksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat\nheissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas\nvaltamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat\nkuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan\nhetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä\nnukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja\ntouvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin\nhajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä\npuoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka\ntiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen,\nriitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa.\nHe iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan —\npäivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat,\nse joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä\nreunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren\nvaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.\n\nVieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää\nja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja\nviheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen,\nhänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan\noli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus.\nOli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen\nkuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko\nenemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen\nseurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää\nhänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään,\noli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan\nsaattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta\nparempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet\nlähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan\najatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja\narmasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.\n\nÄkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki\nja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän\nBlixiä? Niin, _luonnollisesti_ rakasti hän häntä — rakasti häntä niin,\nettä pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen\nsydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin\nvoimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko\nhän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse\nsiitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut\nhäntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä\nkiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina\niltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat\nhämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut\nhäntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen\nrakkauttaan.\n\nMinkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet\nvähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota\nsellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä\nhitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen\ntapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen\nkunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti\nvapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan?\nTytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen\naikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja\nnäkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia\nollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista\nylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt\npikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään\najatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään\nollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut\ntoisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän\noli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän\noli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka\nhän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen\njärkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja\nhiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti,\nniin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt,\nkun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin\nkukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen\nmaailmaansa suloudellaan.\n\nPuoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman,\ntulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine,\npunaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin\nsuulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä,\nmonivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli\nmaailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana\nkaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.\n\nHe kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa\nkukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät\nkiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla\nhiekkariutoilla.\n\nEi ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella\nkohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti\ntaivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine\nhaljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen,\njoiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli\ntäynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli\nmerilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti\nhuutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja\nkokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta\nkaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden\nvälisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan;\nja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he\nnäkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet\nja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi\ntakaa kalaa.\n\nBlix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas\nja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa\nolevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori\npoika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä\nja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin,\nmutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa\nrusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä\nnäki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä\nhullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili\nkalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri\närjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli\npelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä,\nvärisevän herkkä kaikille vaikutelmille.\n\n»Nouskaamme tästä ylös ja levätkäämme hetkinen», ehdotti Condy.\n\nHe jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla,\njossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka\nvei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi\nmustikanvarsia.\n\nTäällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä\nhuokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu\nhampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän\noli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi;\nja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia\nviheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia\närjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja\nnäköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.\n\n»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä\nme nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te\nette voi tietää, kuinka _nälkä_ minulla on. Nyt on varmaankin jo\npäivällisaika.»\n\nVastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla\nhuolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta,\nensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin\nkäärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita\nmanteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.\n\nBlix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin\npuunjuurellaan.\n\n»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huolta _aamiaisesta_ —\nsiinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat\nminun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se\non? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen\nollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»\n\n»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi\nihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:\n\n»Huomatkaa, että minä itse olen kaiken järjestänyt!»\n\n»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina\nviipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt\nvoita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät\nkuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja\nripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli\nCondy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen\npunaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä\nmolemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken,\nkun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin\nalas.\n\n»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme\nsuureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»\n\nMutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin,\njonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä.\nHän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän\nterve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin\nhän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta,\ninhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta,\nrehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että\ntämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä\nkuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä\nsentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että\ntämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä\nmerestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa,\nhänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean\notsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien,\njotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai\nolisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa,\nhänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa\ntakia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat\nvoimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään\nkäytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka\npienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava\nnaisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä,\nmutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen\nkaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa\nhienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän\nrakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän\noli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti\nnäinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja\njonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä\nja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen\nhän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka\nei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja\nhänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla\nhänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.\n\nHän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään,\nkeltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa\nmerelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.\n\nHän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin.\nSe oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe\noli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden\noli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena\nollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli\nmuuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle\noli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti\nhän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain\najatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.\n\nMutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi\njotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi\nkaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa.\nSiitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista,\nse ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan;\ntovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja\nesteettömästi onnellisia.\n\nCondy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli\nvalittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai\nmyöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja\nvallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin\nviulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista\nrakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen\nkäsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa\ntuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen\nhelmaansa.\n\n»Mikä teidän on, Condy?».\n\nBlix katseli häntä levottomasti.\n\n»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte\nkätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»\n\nHän heitti Blixiin nopean silmäyksen ja hillitsi itsensä.\n\n»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,\nBlix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»\n\n»Huomisesta kuusi viikkoa.»\n\n»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te\nette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden\nkuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»\n\nHuuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei\nvoinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla\näänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen\nmereen.\n\n»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä,\nBlix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta\ntahansa.»\n\n»Ei, se on teidän tehtävä.»\n\n»Eipä suinkaan, enkö minä kenties ole jo tehnyt tarpeeksi? Enkö minä\n_ostanut_. kirjan ja huolehtinut ruuasta, enkö minä laittanut voileivät\nja maksanut raitiovaunun? Tämä retki tulee maksamaan liki pitäen 3\ndollaria, ennenkun me olemme kotona. Tiedättekö mitä; vähin mitä te\nvoitte tehdä, on että luette hiukan ääneen minulle. Mutta voimmehan\nlyödä siitä arpaa.»\n\nCondy onki taskustaan kymmensenttisen ja Blix otti neljännesdollarin\nkukkarostaan.\n\n»Heittäkää minun puolestani», pyysi hän.\n\nCondy heitti ja sai kruunun. Kun hän otti kirjan, sanoi Blix:\n\n»Sen, jolla on niin tavattoman huono onni kuin teillä, on melkein\nmieletöntä pelata uhkapeliä. Minä en ole vielä koskaan pelannut yhtään\nerää pokeria teidän kanssanne voittamatta joka shillinkiä, joka teillä\noli taskussa.»\n\n»Niin! Mutta mitä teette kaikilla noilla rahoilla?»\n\n»Annan niiden luistaa», vastasi hän ylimielisesti, »hansikkaihin,\nharsoihin ja hattuneuloihin — kaikenmoiseen.»\n\nMutta Condy saattoi kuulla, ettei ollut totta, mitä Blix sanoi.\n\nRunsaan tunnin istui Condy nyt ja luki ääneen hänelle teoksesta\n»Seitsemän valtamerta», tuulen suhistessa hiljaa yli valtavain,\npaljaiden särkkien ja leikkiessä suopursun lehtien ja suurien\nmustikkamarjapensaiden kanssa kuiluissa, ja ärjy-aaltojen tullessa\njylisten ja vetäytyessä taas kalisten takaisin yli rantaäyrään siellä\nalhaalla ja vesilintujen lennellessä heidän yllään.\n\nBlix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton\nselostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin\nlukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta\nkeksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi\nlukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin\ntahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan\nja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana,\nhuolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut\nniin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä\nsanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä\nhän pari lehteäkin kerrallaan.\n\n»Sepä oli komea rivi», huudahti Blix.\n\n»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa\nkoskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä\ntahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä\nlupaus?»\n\n»Kyllä, minä lupaan. Ja nyt — — —»\n\n»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma,\nminä en sitä unohda, en -- -- Niin kuin sanottu, tämä on lupaus.\nTänäänhän minä olen... Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»\n\n»Condy.»\n\n»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.\nMutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»\n\n»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta\nettä syömme Lunassa?»\n\n»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua\nkoronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria\njälellä. Paljonko teillä on?»\n\nBlixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa\nhyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja\n»meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.\n\n»Richardille», sanoi Blix.\n\n»Sikaariksi minulle», sanoi Condy.\n\n»Te saitte minut antamaan hänelle puoli dollaria. Se oli vähin minkä\nsaatoin antaa, sanoitte te — aateluus velvoittaa.»\n\n»No, siinä sen nyt itse näette; minä en voi antaa hänelle vain 10\ncenttiä. Minä sanon vain, että me olemme puhtaaksi kynityt täksi\npäiväksi.»\n\nHe lähtivät menemään, ei samaa tietä, vaan yli törmien ja sitten\nsuoraan poikki avonaisen, viheriän niityn, joka komeili sinisine\nkurjenmiekkoineen, valkoisine heliotrooppeineen, keltaisine\nunikkoineen ja orvokkeineen siellä täällä. Sitten tulivat he eräälle\nkenttävallitielle, joka oli punainen ja tasainen kuin kamarin lattia.\nJa eräässä kulmassa, jossa tie teki jyrkän käänteen kohti kaupunkia,\npysähtyivät he hetkiseksi ja katselivat taakseen ihanata näköalaa,\nvaltamerta, puolikuunmuotoista maisemaa ja sitten etualalla aaltoilevia\nvuoria, jotka ulottuivat alas rantaan ja olivat aivan täpö täynnä\nmetsäkukkia.\n\nNeljännestunnin kuluttua olivat he golfradalla.\n\n»Me menemme suoraan yli», sanoi Condy, »ja otamme ensimäisen\nraitiovaunun toisella puolen.»\n\nHe menivät tieltä ja oikaisivat suoraan yli radan, Condy piippu\nsuussa. Mutta samassa kun he kulkivat ohi pitkän eucalyptuspuu-rivin\nsen paikan läheisyydessä, mistä pallopeli aletaan, kuulivat he äkkiä\nvaroitushuudon:\n\n»Pitäkää varanne siellä!»\n\nCondy ja Blix katsoivat äkkiä ylös, ja siellä eräässä ryhmässä, ei\nkymmentä kyynärää heistä, näkivät he nuoren Sargeantin ja hänen\nsisarensa ja pari muuta heidän piiriinsä kuuluvaa nuorta naista sekä\nJack Carterin puettuina homespuniin ja polvihousuihin, lyhyihin\nsoreihin golfnuttuihin ja skotlantilaisiin kauluksiin, täydessä\ntouhussa lyöntinuijineen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois,\ntyönsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui\ntaapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän\nistui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen\nvarjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään,\nsormet musteessa, jotakuinkin kalpea.\n\nHän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua\n»Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan\nkirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet\nretken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena\nsyntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus\nkullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista\nja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta\nRiemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi,\ntäynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen,\nettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä\ntyö vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen.\nJa niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon\nkirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta\nkello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.\n\nKaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden\nkirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa,\ntoiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham\nkieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon\nCondy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy\nvihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin,\nniihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita\njoka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan,\naivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien\nteosten tekijä säästy.\n\nKirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen\noli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi\natoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta».\nCondy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin\nyksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä\n— tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos\nluku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin\nsanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka\nraskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai\nluvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin\njälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi\nniinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.\n\nToisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli\nfyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa\neivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja\nenemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä\ntukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän\npaperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.\n\nHänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun\njoku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt\nhänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden\nviehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun\nhän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla\nvaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti\nrakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin\nselvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista,\nkovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit\nkorulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää\ntätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen\nkäsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin?\nNiin, _minä_ en sitä tiedä.»\n\nEi ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti\nolisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman.\nMutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima\noli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän\noli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä\nmyöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä\ntaian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama\nnulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä\nnarriksi» kiinalaisessa teetalossa.\n\nKun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni\njalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä,\nlamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä\nkerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä\nmyöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.\n\nSekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen\nvetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta\niltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä\naamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän\nnyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja\nviettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.\n\nCondyn karkaamista pohdittiin usein tuossa hänen entisessä\ntuttavallisessa klubiseurassaan, ja sattumalta tuli asia taas esille\neräänä iltapäivänä, kun Jack Carter oli klubissa George Handsin\nvieraana. Hands, Carter ja Eckert istuivat erään ikkunan ääressä\npoltellen sikaareja ja juoden likööriä päivällisen jälkeen.\n\n»Kuulkaahan!» sanoi äkkiä Eckert, »kuka on tuo nuori nainen tuolla\ntoisella puolen katua — joka juuri nyt menee turkkurin ikkunan ohi?\nOlen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennen jossakin. Eikö teistä\nkukaan tiedä kuka hän on?»\n\n»Kyllä, eikö se ole neiti Bessemer?» sanoi Hands ja kumartui eteenpäin\nkatsomaan. »Hän on turkasen kaunis, sitä hän on!»\n\n»Kyllä, se on Travis Bessemer», vakuutti Jack Carter. Vähän myöhemmin\nhän lisäsi: »On vahinko tyttöä.»\n\n»Vahinko... mitä?» kysyi Eckert.\n\nCarter kohautti olkapäitään.\n\n»Niin, _minä_ en tiedä mitään. Mutta mistä johtunee, että paremmat\nperheet ovat lakanneet seurustelemasta hänen kanssaan. Ennenhän hän oli\naina mukana.»\n\n»Niin, nyt muistan, minä en todellakaan ole nähnyt häntä enää tänä\nhuvikautena», sanoi Eckert. »Mutta minä olen kuullut, että hän\nitse vetäytyi pois seuraelämästä, hänen piti lähteä itään päin —\nopiskelemaan lääketiedettä, luullakseni.»\n\n»Sehän on vanha asia», huomautti Carter hymyillen, »että heti kun joku\nnainen on suljettu pois seurasta, alkaa hän etsiä työalaa elämässä\nvakavasti ja niin poispäin.»\n\n»Mitä te sillä tarkoitatte?» murisi George Hands. »Travis Bessemeriä ei\nole suljettu pois seurasta.»\n\n»Sitä en ole sanonutkaan», vastasi Carter, »vaan hän on antanut\nihmisille jota kuinkin paljon puheen aihetta viime aikoina. Joka\ntapauksessa on varomatonta, että hän niin paljon juoksee Riversin\nkanssa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, mutta siitä puhutaan.\nMinä satuin itse yhteen heidän kanssaan eräässä pensaikossa tuolla\nradalla viime — —-»\n\n»Niin», pisti Sargeant väliin ja nojautui Carterin tuolin selustaan,\n»aivan niin. Minä näin, että te olitte hänelle vain tyhjää ilmaa. —\nOlisittepa vain ollut siellä», jatkoi hän hilpeästi ja kääntyi toisten\npuoleen. »Siinä meni teiltä hukkaan pieni sievä kohtaus. Rivers ja\nneiti Bessemer olivat tehneet kiertoretken kenttävalleille — siellä\nkuuluu muuten olevan suurenmoista kävellä, sanoo sisareni; hän ja Dick\nForsythe tapaavat olla siellä aamukävelyllä joka lauantai — noo, Rivers\nja neiti Bessemer juoksivat aivan odottamatta eteemme. Me olimme kaikki\npuetut uusimman golfmuodin mukaan, ja arvaan että muistutimme enemmän\nmyymäläikkunoiden näytenukkeja kuin ihmisiä, jotka olivat ulkona\nurheilemassa. Rivers ja neiti Bessemer sitävastoin olivat kunnollisesti\nolleet jalkamatkalla; he näyttivät kulkeneen ainakin neljä penikulmaa\naamupuhteella, ja he olivat vanhoissa vaatteissaan, pölyisinä ja\ntahriintuneina.\n\n»Eipä olisi todellakaan ollut ihme, jos neiti Bessemer, joka on niin\nnuori, olisi tullut hieman hämilleen osuessaan äkkiä niin loistavan\nhienoon seuraan kuin meidän. Mutta ei merkkiäkään siitä, että hän\nolisi joutunut tasapainosta. Hän nyökkäsi sisarelleni ja minulle,\ntotta tosiaan, niinkuin olisi hän istunut vaunuissa neljä hevosta\nedessä ja niinkuin olisi ollut juuri Redfernin ja Virotin valmistamissa\npukineissa. Se osoittaa kulttuuria, näette. Eikä hän edes unohtanut\nantaa tälle meidän kiltille pikku Carterillemme kelpo läksytystä,\nsentähden että Carter juovuspäissään oli häntä kohtaan tunkeileva\neräänä iltana tanssiaisissa. Eikö olekin totuuden kanssa yhtäpitävää\n— Johnni? Johnni meni hänen luokseen tuolla radalla ja ojensi hänelle\nkätensä: ’Ei, kas hyvää päivää, neiti Bessemer! Mistä ihmeestä te\ntulette? — Siitä on kauan, kun teidät viimeksi näin.’ Johon hän\nvastasi: ’Mikäli minä tiedän, ette sen koommin kuin tanssimme yhdessä,\nherra Carter', ja sitten katsoi hän hänen kättään, niinkuin hän ei\nolisi käsittänyt, mitä sillä siinä oli tekemistä.\n\n»Pikku Johnni änkytti ja punastui ja peräytyi heti kiireimmän kautta.\nJa siinä hän teki viisaasti, sillä Rivers oli alkanut saada höyryn\nnousemaan. Ei, se tyttölapsi on oikeata lajia, sen _minä_ takaan, ja\nminun sisareni aikoo pitää kutsut hänen kunniakseen, heti kun neiti\nBessemer vain suostuu ottamaan kutsut vastaan. Mutta nyt, kun Johnni\nsanoo, että hänet on suljettu pois seurasta, on kai viisainta, että\nsisareni vielä harkitsee asiaa.»\n\n»Minä en sanonut että hänet on suljettu pois», väitti Carter. »Sanon\nvain, että hänen pitäisi olla vähän varovaisempi.»\n\nSargeant siirsi sikaarin toiseen suupieleen ja nipisti kiinni toisen\nsilmänsä välttääkseen sikaarinhaikua.\n\n»Sitä voisi sanoa useammasta», vastasi hän.\n\n»Kylläpä käytätte suurta suuta minua vastaan?» kiivaili Carter.\n\n»Menkää hornaan, Johnni! Emmekö ota jotakin juotavaa?»\n\nSaman viikon perjantai-iltana istuutui Condy tavalliseen aikaan\nyksityistyöhönsä. Mutta hänellä oli ollut kova päivä toimituksessa ja\naivot olivat kankeat kuin väsynyt hevonen. Puolessa tunnissa ei hän\nsaanut lausettakaan kirjoitetuksi.\n\n»Arvelin olevan parasta antaa työn levätä tänä ainoana iltana», selitti\nhän Blixille kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun he istuivat\npienessä ruokahuoneessa, »niin sujuu huomenna paremmin. Katsotaanpa nyt\nmitä te pidätte viimeisestä luvusta.»\n\nBlix oli ihastunut tähän »Viranomaisista huolimatta». Condy oli antanut\nhänelle viittauksia pääpiirteistä ja lukenut hänelle luvun toisensa\njälkeen sitä myöten, kun hän sai ne valmiiksi.\n\n»Se on parasta mitä te milloinkaan olette kirjoittanut, Condy, ja\nsen te kaiketi itsekin tiedätte. Siinä on arvattavasti virheitä,\nmutta niistä minä en hituistakaan välitä. Itse toiminta se\non, joka kiinnittää mieltä. Ken on lukenut ensimmäisen luvun\nkullankaivajakapakasta ja Maanpakolaisten klubista, tahtoo kyllä\njatkaa. Te luotte paraillaan tulevaa mestariteostanne, ja te onnistutte\nsiinä myöskin.»\n\n»Se on tuo samanaikainen sanomalehteen kirjoittaminen, joka tekee\nminusta pelkän töhrijän. Te ette voi aavistaakaan miltä tuntuu ryhtyä\ntaas iltasella kirjoittamaan, kun on koko päivän kirjoittanut.»\n\n»Niin, kunpa te vain pääsisitte tuosta sanomalehdestä eroon», sanoi\nBlix. »Te käytätte parhaat vuotenne ammattityöhön, ja nyt se vielä\npäälle päätteeksi haittaa teidän runoilemistanne. Minä olen varma\nsiitä, että kertomuksenne siitä kostuisi, jos te pääsisitte vapaaksi\nsanomalehtiahertelusta. Ettekö te ole itsekin samaa mieltä?»\n\n»Kyllä, te olette aivan oikeassa. Työni sujuisi varmasti paremmin»,\nvastasi hän. »Mutta ne eivät tahdo antaa minulle lomaa. Minä kyselin\nsitä toissapäivänä toimittajalta. Ei, minä olen pakoitettu suorittamaan\nkummankin työn yhtä aikaa.»\n\n»Emme huoli nyt puhua asioista. Te tarvitsette lepoa. Haluatteko pelata\nerän pokeria?»\n\nHe pelasivat tunnin verran, ja Condy hävisi tapansa nuukaan. Hänen\nhuono onnensa oli kerrassaan hämmästyttävä. Kahden viimeksi kuluneen\nkuukauden aikana oli hän pelannut pokeria Blixin kanssa kolme neljä\nkertaa viikossa, ja joka kerta oli Blix voittanut.\n\nHän oli nyt oppinut pelaamaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin Condy.\nHän saattoi melkein joka kerta sanoa, milloin Condyllä oli hyvät\nkortit kädessä, samalla kun hän säläsi oman asemansa läpäisemättömän\nvälinpitämättömin ilmein.\n\n»Montako haluatte ostaa?» kysyi Condy ja väisteli. »Minä seison.»\n\n»Sepä vasta —» vastasi hän hämmästyneenä. »Minä otan kolme.» »Passi»,\njatkoi Blix kylmäverisesti.\n\n»Hyvä. Katsotaanpa — minä panen viisi.»\n\n»Kaksikymmentä lisää.»\n\nCondy tarkasti korttinsa, pani ne pois ja otti ne taas käteensä. Sitten\nhän heitti pöydälle kaksi korkeaa ristikorttia.\n\n»Ei», sanoi hän, »niitä en pelaa. Mutta mitä teillä on? Katsotaanpa\nvain huvin vuoksi.»\n\nBlix levitti korttinsa pöydälle.\n\n»Teillähän ei ole rahtuakaan!» huudahti Condy. »Olisihan minun pitänyt\nse tietää. Mutta tuossa hävisi viimeinen dollarini. Lainatkaa minulle\n50 centtiä, Blix.»\n\nBlix pudisti päätään.\n\n»Sellainen pieni saituri!» sanoi Condy harmistuneena. »Te saatte\ntakaisin koko summan.»\n\n»Minkätähden lainaisin teille rahaa pelataksenne minun kanssani? Ette\nsaa minulta hituistakaan. Sitä paitsi ei minua haluta enää pelata.\nLopettakaamme mieluummin.»\n\n»Minä melkein haluan lopettaa toden teolla, lopettaa pelaamisen\nteidänkin kanssanne.»\n\nBlixiltä pääsi pieni ilonhuudahdus.\n\n»Haluatteko todellakin, Condy? Luuletteko voivanne jättää? Voitteko\nkokonaan luopua korteista? Niin ettette koskaan enää pelaa rahoista?\nOoh, kuinka se minua ilahduttaisi! Mutta antakaa olla sillään,\nellette ole aivan varma asiastanne. Mielestäni olisi parempi, että te\npelaisitte joka ilta klubissa kuin, että te rikkoisitte lupauksenne.»\n\nCondy oli vaiti, istui miettiväisenä ja puri etusormenniveltä.\n\n»Punnitkaa asia kahteen kertaan, Condy», pyysi Blix hartaasti,\n»muistakaa se aina.»\n\n»On toinen asia nyt. — Travis — kolme kuukautta sitten en olisi voinut\nvastata mistään. Silloin oli minun vaikeampi olla sitä tekemättä,\nmutta nyt, niin, nyt on kaikki tyyni muuttunut. Minä tiedän nyt, että\nilahduttaisin teitä, Blix!»\n\n»En tiedä mitään, joka minua enemmän ilahduttaisi, Condy.»\n\nHän ojensi hänelle kätensä.\n\n»Se on siis päätetty», sanoi hän tyyneesti. »En koskaan enää pelaa\nuhkapeliä, Blix.»\n\nBlix puristi hänen kättään; sitten hypähti hän ylös, keräsi\nmielihyvästä huokaisten kortit ja heitti ne kamiiniin.\n\n»Ooh, kuinka olen iloinen siitä, että tämä on ohi», huudahti hän\nloistavin silmin. »Minä olen koko ajan ollut tästä pitävinäni, mutta\nse on ollut minusta niin vastenmielistä. Te ette voi arvata, kuinka\nvastenmielistä se on minusta ollut! Mikä siinä miehiä viehättää niin,\nettä he voivat sen takia valvoa yökaudet, käy yli minun ymmärrykseni.\nOnko se todellakin täyttä totta, Condy, että te ette enää milloinkaan\npelaa uhkapeliä? Niin, tällä kertaa tiedän, että se on teidän\npuoleltanne täyttä totta. Minä olen niin onnellinen, että tuskin voin\nolla laulamatta!»\n\n»Taivaan tähden, älkää sitä tehkö», huusi hän reippaasti. »Te olette\nkaunis ja rakastettava tyttö, Blix, vaikkapa teitä ei voisikaan juuri\nsanoa kaunottareksi, ja te —»\n\n»Ooh, elkää nyt hassutelko!» pilaili Blix. »Te lupaatte sen?»\n\n»Kunniasanallani.»\n\n»Kiitos, sitten olen levollinen», sanoi hän.\n\nMutta vaikka Condy oli täällä karkoittaakseen ajatuksiaan kirjasta,\nei hän voinut olla ajattelematta sitä, se seurasi häntä, kirjoittipa\nhän sitten tahi ei. Eikäpä hän muuten olisi ollutkaan se synnynnäinen\nkirjailija, joka hän kuitenkin oli. Ennen viimeistä pistettä ei hänellä\nvoinut olla lepoa eikä hetkenkään rauhaa. Hän ei voinut muuta ajatella\neikä muusta puhua kuin siitä. Kaikki hänen ajatuksensa, huomionsa ja\nmielikuvansa kerääntyivät taukoamatta tämän yhden pisteen ympärille.\n\nKun he nyt istuivat ulkonemassa ja näkivät kuun nousevan,\ntyöskentelivät hänen aivonsa yhä sillä ainehistolla, joka niillä oli.\nÄkkiä hän sanoi:\n\n»Minun täytyy todellakin pitää huolta siitä, että saan siinä kerrotuksi\njostakin salaisesta aarteesta. Mitä jännittävää on romaanissa, ellei\nsiinä ole joku salainen aarre? Ooh, Blix, jos vain saisin kirjoittaa\nsitä herkeämättä. Se on tavattoman hyvä aihe. On melkein synti\nantaa mitään siitä mennä pilalle. Se olisi viimeisteltävä hienoksi,\nymmärrättehän.»\n\n»Condy», sanoi Blix ja katsoi häntä tiukasti, »mikä teidät oikeastaan\nsitoo The Timesiin? Ettekö voisi palata takaisin toimeenne, jos\nottaisitte lomaa niin pitkäksi aikaa, kun tarvitsette kirjaa varten?\nEttekö voisi saada sitä valmiiksi kuukaudessa, jos teillä ei olisi\nmuuta tehtävää? Otaksukaa, että te ottaisitte kuukauden loman — eikö\nlehti voi pitää paikkaa teille niin kauan?»\n\n»Kyllä, luulenpa melkein, mutta pahinta on, että minä en ole\nmilloinkaan pannut säästöön centtiäkään palkastani. Kun minä lopetan,\nniin loppuvat minun tuloni, ja millä ihmeellä minä sitten elän? Mitä te\nhaette? Tulitikkujako? Tässä on tulitikkuja.»\n\nBlix seisoi ja sormieli kaapin luona. Sitten hän kääntyi päin ja\ntyönsi laatikon kiinni nojautumalla sitä vastaan. Käsissään piti hän\nhollantilaista porsliinista sokeriastiaa. Hän tuli pöydän luo ja\ntyhjensi sen sisällön siniselle pöytäliinalle — 2—3 kultarahaa, noin 15\ndollaria hopeassa ja kourallisen pientä rahaa.\n\nVastaamatta Condyn moniin ihmetteleviin kysymyksiin, laski hän rahat ja\njärjesti ne pieniksi tapuleiksi: kultaa, hopeaa, nikkeliä.\n\n»35 ja 7 siihen on 42», mumisi hän ja laski sormillaan. »Ja 6 on 48, ja\n10 on 58, ja 10 on 68, ja sitten 10, 20, 30 ja 25 pikkurahoina.»\n\nHän työnsi koko kasan Condylle.\n\n»Olkaa hyvä», sanoi hän, »tässä on se, jolla teidän on elettävä.»\n\nCondy tuijotti häneen. »Millä minun on elettävä», mumisi Condy.\n\n»Niin, sillä te kai voitte tulla toimeen kuukauden?»\n\n»Mistä te olette saanut kaikki nämä rahat? Kenen ne ovat?»\n\n»Ne ovat teidän omia rahojanne, Condy. Te olette itse lainannut ne\nminulle, ja nythän ne tulevat hyvään tarpeeseen.»\n\n»Olenko minä lainannut teille rahaa?»\n\n»Kyllä, ne ovat ne rahat, jotka minä olen voittanut teiltä\npokerpelissä. Te ette luullut siitä kertyvän tällaista summaa?»\n\n»Huh! Ei juolahda mieleenikään kajota niihin», huudahti hän ja veti\nkätensä pois kuin olisi sitä polttanut.\n\n»Kyllä, teidän pitää ottaa ne, Condy», sanoi hän varmasti. »Minä olen\nsäästänyt nämä rahat teille, joka pennin aina ensimmäisestä kerrasta\nasti kun palasimme järven rannalle. Ja minun tarkoitukseni on koko ajan\nollut se, että te saatte ne takaisin sinä päivänä, jolloin päätätte\nolla kokonaan pelaamatta.»\n\n»Mutta mitä järkeä siinä on!» vastusteli hän kädet syvällä taskuissa\nja tumman punaisena kasvoiltaan. »Se on — se on ihan mieletöntä, Blix!\nKuinka se saattoi mieleenne juolahtaa? Minä en tahdo kuulla sanaakaan\nenää siitä asiasta. Minä en halua kajota senttiinkään näistä rahoista.\nMutta, Blix, te olette — te olette — paras nainen minkä tiedän. Te\nolette nainen, joka sopii _miehelle_, se te olette.» Hän puri hampaansa\nyhteen. »Teistä tulisi sille miehelle, jota te rakastaisitte, paras\nsotatoveri, jonka hän voisi saada. Te veisitte häntä eteenpäin ja\npitäisitte hänet pystyssä, kunnes viimeinen panos olisi ammuttu. Minä\nvoisin tehdä mitä tahansa, jos teidänlaisenne nainen pitäisi minusta.\nOoh, Blix, minä — te ette aavista — —» hän yskäsi ja vaikeni äkkiä.\n\n»Teidän tulee ja pitää ottaa rahat», vastasi hän, »ne ovat teidän\nrahojanne. Ellette te niitä ota, teette te minusta pelaajan, aivan\nyksinkertaisesti, Condy. Ei olisi koskaan juolahtanut mieleenikään\npelata teidän kanssanne, jos minä olisin aikonut pitää penninkään\nteidän rahoistanne. Alusta alkaen oli tarkoitukseni säilyttää rahat\nteille, ja teidän piti saada ne takaisin heti kun te päätitte olla\npelaamatta. Ja juuri nyt on teillä rahan tarve. Te voitte ottaa lomaa\nsanomalehdestä. Te ette mitenkään voi saada romaanista kunnollista,\nkun teidän samalla täytyy huolehtia palstan täytteestä. Ettekö te\ntiedä, kuinka kernaasti minä soisin että 'Viranomaisista huolimatta'\nonnistuisi. Minä uskon teihin, Condy. Olen varma siitä, että te saatte\naikaan jotakin oikein arvokasta, kun vain saatte työrauhaa.»\n\n»Mutta te ja minä olemme pelanneet kuin mies miestä vastaan», huusi\nCondy. »Miltä näyttäisi, jos esim. Sargeant tulisi ja haluaisi antaa\nminulle takaisin ne rahat, jotka hän on minulta voittanut. Enkö olisi\nvaivainen, jos ottaisin ne vastaan?»\n\n»Niin, mutta asia onkin juuri niin — että me emme ole pelanneet kuin\nmies miestä vastaan. Silloinhan minä en olisi ollut peluria parempi.\nMinä antauduin siihen sentähden että arvelin, että se kenties olisi\nsopiva keino saada teidät luopumaan tuosta tavasta. Muutenhan olisi\nollut suorastaan hävytöntä pelata teidän kanssanne, kun tiesin kuinka\npelinhimoinen te olitte ja kuinka vaarallista se oli teille. Ettekö voi\nsitä ymmärtää? Ja nyt on tulos se, että te olette tauonnut pelaamasta\nja että teillä on rahoja riittävästi, niin että voitte ottaa lomaa ja\nkirjoittaa romaaninne valmiiksi. Riemukustannusliike on nimenomaan\nkehoittanut teitä kirjoittamaan jännittävän romaanin; te olette\nkeksinyt oivallisen aiheen; te olette oikea mies sitä käsittelemään,\nja nyt teillä on varoja, että voitte heittäytyä vapaaksi ja tehdä sen.\n— Condy!» — huudahti hän äkkiä, »ettekö voi nähdä mikä etu teillä\non? Eikö teissä ole niin paljon suurta miestä, että te voitte nähdä\nedun, kun se on aivan edessänne? Luuletteko te sitä paitsi, että minä\nhaluaisin ottaa rahoja teiltä? Ettekö te sitten voi käsittää, että te\nloukkaatte minua, kun kieltäydytte vastaanottamasta näitä rahoja, jotka\novat teidän? Siltä minusta tuntuu. Se teidän täytyy ymmärtää. Jos te\nvälitätte rahtusen verran minusta, niin ottakaa rahat!» — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nCondyn toimittaja pisti kynän korvan taa ja katseli häntä silmälasien\nyli.\n\n»No hyvä, Rivers», sanoi hän, »niin se nyt on. Te teette luonnollisesti\nomassa asiassanne mielenne mukaan. Jos jäätte meille, on kaikki\nhyvin. Mutta minä voin yhtä hyvin sanoa teille suoraan, että minä en\nluule voivani ottaa tänne toista miestä kuukauden ajaksi tekemään\nteidän työtänne ja sitten ajaa häntä ovelle. Minä en mielelläni teitä\nmenetä, mutta jos teillä lomanne aikana on tilaisuus päästä toiseen\nsanomalehteen, en minä puolestani halua sitä estää.»\n\n»Te tarkoitatte siis, että minulla on hyvin vähän mahdollisuutta alkaa\ntäällä uudestaan, jos otan lomaa?»\n\n»Kyllä, sitä tarkoitan.»\n\nTuli äänettömyys. Condy viipyi; sitten hän nousi.\n\n»Otan sen vastuulleni», selitti hän.\n\nSamana iltana kertoi hän Blixille kuinka oli käynyt.\n\n»Nyt on taistelu edessä, Blix.»\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMutta pitikö Blix hänestä?\n\nKaksikymmentä kertaa päivässä teki Condy tämän kysymyksen itselleen;\nkun hän istui piiloisessa paikassaan klubissa, japanilaisen suojustimen\ntakana; kun hän meni kaupungin läpi työhönsä; kun hän istui hänen\nluonaan Bessemerin pienessä ruokasalissa ja näki kaupungin lepäävän\ntuolla alhaalla usvaisessa puolihämyssä tai säteilevässä iltaruskon\nvalossa. Kaksikymmentä kertaa päivässä tuli hän ratkaisevaan,\nkielteiseen tulokseen ja alkoi taas kysellä uudestaan. Yli sen\ntosiasian, että Blix oli huvitellut hänen seurassaan näinä viimeisinä\nkuukausina, ei Condy voinut löytää merkkiäkään kehotukseen. Muuten\nosoittivat jäljet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Hän ei epäröinyt\nhituistakaan jättää häntä ja lähteä New Yorkiin, ehkäpä ainaiseksi.\nVajaan kuukauden jälkeen olisi heidän toverillinen seurustelunsa\nlopussa, eikä hän tietenkään näkisi häntä koskaan enään.\n\nHän ei uskaltanut antaa hänen tietää miten hänen laitansa oli, että hän\nvihdoinkin oli alkanut rakastaa häntä toden teolla, ettei siinä nyt\nenää ollut mitään teennäistä. Selitys tekisi lopun heidän »parhaimmasta\najastaan», ennenkun hän vielä matkustaisikaan. Mutta joka päivä ja\ntunti, kun he olivat yhdessä, oli hänen yhä vaikeampi hillitä itseään.\n\nNämä sisäiset taistelut ja se juurtunut kestävyys, jolla hän antautui\ntyöhönsä, painoivat Condyn olentoon uuden leiman. Blix oli opettanut\nhänen olemaan luja, ja nyt kehittyi hän nopeasti vissiin vakavuuteen ja\npäättäväisyyteen, vissiin _voimaan_, jota hän ei ennen ollut tuntenut.\n\nAntaisiko hän Blixin lähteä pois, unohtaa hänet ehkäpä ainiaaksi,\ntietämättä mitä hän merkitsi hänelle? Päättäisikö hän puhua, ennenkun\nBlix matkusti? Condy ei ollut siitä selvillä? Ne olivat kysymyksiä,\njotka asianhaarat saivat ratkaista. Hän ei sanoisi mitään, ellei hän\nsaisi varmuutta siitä, että Blix piti hänestä; ja jos hän piti, antaisi\nhän kyllä itse hänelle vihjauksen, viittauksen, että nyt pitäisi hänen\npuhua. Mutta päivät vierivät; Blixin lähtöaika tempautui yhä lähemmäksi\nja lähemmäksi; eikä hän antanut hänelle pienintäkään merkkiä.\n\nHänen rakkautensa Blixiin ja kirja — näihin kahteen asiaan\nkeskittyi nyt koko hänen elämänsä. Vähitellen sai »Viranomaisista\nhuolimatta» kiinteämmän muodon. Kullankaivajain ravintola ja\nMaanpakolaisten klubi oli jo valmis, Billy Isham alkoi jo työntyä\netualalle, kaappausretkikunta ja señora Estrada (kahtia revittyine\nkäyntikortteineen) olivat esitetyt, ja retkikunta oli valmis\npuikahtamaan merelle. Mutta siinä tuli eteen uusi pulma.\n\n»Todellisuudessahan ei minulla ole vähintäkään käsitystä meriasioista»,\ntunnusti Condy eräänä päivänä, kun hän puhui Blixin kanssa. Kun Billy\nIshamin on komennettava kaapparikuunaria, on minun pakko tietää mikä\nkuunari on. Ainakin pitää minun olla tietävinäni se. Enkä minä tunne\nmerimieskieltä, ainakaan en sitä todellista. Minä en ikinä usko, että\noikean merimiehen päähän pälkähtäisi sanoa: 'Vielä kerran' tai 'Anna\npudota siihen.' Meidän on mentävä tervehtimään kapteenia ja keräämään\nuseampia teknillisiä termejä.»\n\nTämä manööveri onnistui mainiosti. Kapteeni Jack oli tulta ja liekkiä\nheti kun Condy ja Blix kertoivat hänelle mistä oli kysymys.\n\n»Vai niin, panetteko te Billy Ishamin kirjaan? Sepä oli, piru vie,\najatus, joka voi heittää kaiken muun varjoon! Minä olen aina sanonut,\nettä Billy tarvitsi vain miehen pilettiluukulle ja näyttäjän, ja hän on\nvarmasti yhtä hyvä kuin kokonainen eläinnäyttely.»\n\n»Me aiomme lähettää sen New Yorkiin ja saada sen painetuksi, heti kun\nse on valmis», sanoi Blix.\n\n»Hyvä, siitä tulee ensiluokkaista luettavaa, neiti; se on nimi, johon\nkyllä kiinnitetään huomiota: ’Viranomaisista huolimatta’.»\n\nJoka keskiviikko ja sunnuntai-iltapäivänä tulivat Blix ja Condy\npelastusasemalle. Kapteeni otti heidät vastaan puettuna virkatakkiin ja\nsiniseen kudottuun nuttuun ja vei heidät sisälle sievään kotiinsa.\n\n»No kuinka käy kertomuksen?» tapasi hän kysyä.\n\nSitten luki Condy uusimman luvun hänelle kapteenin kävellessä\nedestakaisin lattialla tuimasti rypistynein kulmakarvoin ja sikaari\nsuussa tarkaten joka sanaa. Condy kertoi historian ensimmäisessä\npersoonassa ja antoi Billy Ishamin toverin kuvailla niitä kohtauksia\nja tapauksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Condy kutsui tätä\nsankariaan nimellä »Barke Cassowan», nimi, josta hän oli jotensakin\nylpeä. Mutta siihen ei kapteeni laisinkaan tahtonut suostua. Sankari\nCassowan oli hänelle aivan yksinkertaisesti »kafftin».\n\n»Nooh», saattoi Condy sanoa muistikirja kädessään, »nyt olemme tulleet\nMazatlaniin, kapteeni. Sitten meidän pitäisi saada seuraavaan lukuun\nvähän järjestystä.»\n\n»Niin, kyllä, minä tulen mukaan», tapasi kapteeni silloin sanoa, heti\nasiaa harrastaen. »Odottakaa vain kunnes saan jalkineet riisutuksi.\nMinä ajattelen helpommin, kun olen kengittä», ja kun hän sitten oli\ntyöntänyt kengät jaloistaan, tapasi hän mielellään kulkea edes takaisin\nsukkasilla samalla kun hän yhä rajummin tuprutteli sikaaria, ja kun hän\nlämpeni kertomuksesta, puhalsi hän savun ulos molemmista korvistaan ja\nhuitoi hurjasti ilmaa hehkuvin kasvoin ja säkenöivin silmin.\n\n»No, katsotaanpa nyt. Ensimmäinen minkä 'kafftin' tekee tultuaan\nMazatlaniin, on tietysti se, että hän ilmoittaa tulonsa señora\nEstradalle — sähköteitse, ymmärrettävästi; ja kuulkaa, se on tapahtuva\nmerkkikielellä.»\n\n»Mitä?»\n\n»Te voitte laskea kolme kirjainta oikeasta. Jos teidän esim. on\nkirjoitettava parkki, niin aloitatte te s:llä, joka on kolmas kirjain\np:n jälkeen. Sitten tulee a:n tilalle d, ja r-kirjaimen sijaan u, k on\nn ja i on l. Te kirjoitatte siis parkki: sdunal; ja kun señora Estrada\nsaa sähkösanoman, tietää hän, että hänen on luettava kolme kirjainta\n_taapäin_ koko ajan. Salakirjoitus yzzol esim. merkitsee tuuli. Lukekaa\nvain kolme kirjainta taapäin u, z, z, o, l:stä, niin saatte tuuli. Te\nvoitte laittaa kokonaisen ketjun tuollaisista sähkösanomista, vain sitä\nvarten että ne näyttäisivät luonnollisilta. Mitä arvelette?»\n\n»Se on suurenmoista», mumisi Condy ja teki muistiinpanoja.\n\n»Sitten pitää kafftinilla ja Billy Ishamilla olla miehistöä. Ja\nkafftin ostaa kuusipykälikön Mazatlanista — sen kuusipykälikön,\ntiedättehän, joka joutui epäkuntoon ja pilasi kaiken. Tai, ei, älkää\nottako kuusipykälikköä, ottakaa mieluummin neljäkkö — vanhanaikainen\nmustapuinen neljäkkö. Antakaa Billyn ostaa se, sentähden että se on\nniin halpa.»\n\n»Kuinka se joutui epäkuntoon, kapteeni?» kysyi Blix.\n\n»Eikö olisi hyvä saada siihen teknillinen erityisseikka, Condy?»\n\n»Kyllä, katsokaa, kafftinin ja Billyn onnistuu saada sellainen\nkuunari, jossa on tilaa niin vähän, että heidän täytyy valmistaa\nruoka kajuutassa. Kvadrantti on hyllyllä kamiinin yläpuolella ja\npaisuu lämmössä, niin että kun kafftin ottaa merkin, joutuu hän 50\nneljännespenikulmaa pois reitiltä ja syöksee maihin siellä, missä\nhallituksen joukot odottavat häntä.»\n\n»Sitten on vielä toinen kohta, kapteeni», sanoi Condy. »Me haluaisimme\nkernaasti sovittaa tähän myöskin jonkun salatun aarteen. Ettekö voi\nkeksiä jotakin uutta siihen suuntaan, jotakin, joka ei ole aivan\nnukkavierua? Minä en voi enää käyttää tuota vanhaa juttua maahan\nkaivetusta rahalippaasta. Pitäkää huoli siitä, että hän pääsee jonkin\njäljille, joka on omaisuuden veroinen — jotakin uutta.»\n\n»Kyllä, tosiaan. Hyvä ajatus», vastasi kapteeni ja astui permannon\npoikki jättäen sukistaan suuria jälkiä, »malttakaahan kun hiukan\najattelen.» Hän repi tukkaansa ja alkoi: »Meidän on saatava jotakin\nuutta ja merkillistä, jotakin, jota ei ennen ole kuvattu. Niin, no nyt\nsaatte kuulla! Nyt olen siitä selvillä! Antakaa kafftinin saada vihiä\npienestä virtakuunarista, joka on uponnut kaksitoistasataa vuotta\nennen hänen aikaansa jossakin Etelä-Ameriikan suuressa virrassa tulvan\naikana — jotakin sinne päin olen itse kuullut kerrottavan. Kuunari meni\npohjaan ja hautautui hiekkaan ja liejuun, noin 20 jalan syvyyteen, ja\nsitten on virta — tiedättehän kyllä kuinka noiden suurten virtojen\nlaita on — muuttanut väylää sillä kohdalla, ja kuunari makaa maalla,\nt.s. 20 jalkaa maan alla, mutta rakennusaineiltaan yhtä terveenä kuin\nsinä päivänä, jolloin se laskettiin vesille.»\n\n»Hyvä!»\n\n»Hyvä! Laittakaa niin että se upposi lastineen, joka käsitti 500\nlaatikkoa whiskyâ, prima tavaraa, 7,000 litranpulloa korkittua\nja lakattua, aivan ilmanpitävästi. No eihän kafftin ole eilen\nsyntynyt, eikä myöskään Billy Isham. Ah ei, niillä on sentään vähin\njärjentapaistakin! He osaavat laskea. Tuo whisky on maannut ja\nkerrostunut kaikessa rauhassa kaksitoista sataa vuotta. Minkä arvoisia\nluulette te 7,000 sellaista ja sen ikäistä pulloa olevan? Kaksikymmentä\ndollaria pullo on kai kohtuullinen hinta, olkaa hyvä! Siinä on aarre!\nKafftin ja Billy Ishamin on vain kaivettava hiekkaa kahdenkymmenen\njalan syvyyteen ja tuotava ylös 100,000 dollaria —_jos he voivat löytää\nkuunarin_.\n\nBlix löi ilosta huudahtaen kätensä yhteen; Condy läimäytti polveensa ja\nhuusi:\n\n»Se on, surma soikoon, yhtä hyvä kuin London Doddin opiumilaiva! Te\nolette kautta sieluni oikea aarre, kapteeni, kertomuksia kokoavalle\nmiehelle.»\n\nK.D.B. ei myöskään ollut itsenäisiä harrastuksia vailla. Hän ympäröi\nitsensä kuin jonkunlaisella arvokkaisuuden varustuksella, eikä\nmilloinkaan ottanut mitään muuten kuin pitämällä kolme sormea suunsa\nedessä. Hän oli jonkun aikaa »lukenut puvussa», kertoi hän.\n\n»Lukenut puvussa?»\n\n»Niin. Lukenut mainioiden kirjailijain teoksia puettuina niinkuin\nniissä kuvatut henkilöt. Siitä maksettiin hyvin, ja minulla oli hyvin\nhieno yleisö. Minä tapasin esittää Browningin ’Seinäsolassa' ja\n’Laskan’ samana iltana, ja onnistuin aina. Ensin esitin ’Seinäsolassa’\nLudvig viidennentoista aikuisessa hameessa siihen kuuluvine\nvalehiuksineen, ja alta päin olin puettu kuin nais-cowboy. Kun\n’Seinäsolassa’ oli loppunut, menin minä sivuhuoneeseen, riisuin hameen\nja peruukin ja esiinnyin sitten Laskana ukkonen taustanani. Se oli\nminun näytelmistöni voimakkaimpia mahtivaikutuksia, ja yleisö tapasi\naina huutaa minut esille näytöksen jälkeen.»\n\nSilloin nyökäytti kapteeni hämmästyneenä päätään ja mumisi:\n\n»Se oli suurenmoista; se oli suurenmoista!»\n\nBlix ja Condy huomasivat pian että K.D.B. heidän vierailukäynneillään\naina sai tilaisuutta huvittaa heitä puhumalla leveästi ja laajasti\npitkissä keskusteluissa erilaisista aineista. Ensimmäisellä\nkerralla heittäytyi hän puhumaan alpeista, seuraavana sunnuntaina\nbakteorologiasta; seuraavana keskiviikkona kristalleista, ja kun he\nseuraavan kerran tulivat asemalle, täytyi Condyn ja Blixin sulattaa\ntavattoman pitkä esitelmä Tanskan kuningaskunnan synnystä, sen\nhistoriasta ja kehityksestä läpi aikojen. Condy oli kuin pilvistä\npudonnut.\n\n»En ole ikinä moista nähnyt», sanoi hän, »tätäpä vasta voipi sanoa\nkasvatukseksi. Luulenpa, suoraan sanoen, että hän tietää kaikki!»\n\n»Viranomaisista huolimatta» edistyi hyvin, mutta kun Condy kerran\noli uskaltanut ryhtyä käsittelemään teknillistä merenkulkua koskevia\nasioita, täytyi hänen alituisesti turvautua kapteeniin, jotta hän\nei ajaisi karille. Hän oli jossakin merikertomuksessa tavannut\nsanan »ulkolaitalankku» ja yhteydestä, missä sitä oli käytetty, oli\nhän tullut siihen käsitykseen, että se oli joku laivan rakennuksen\nteknillinen osa. Ja niin oli hän eräänä heikkona hetkenä kirjoittanut,\nettä hänen kuunarinsa nimi oli maalattu komeilla kultaisilla\nkirjaimilla sen ulkolaitalankkuihin.\n\n»Mitä ulkolaitalankut ovat, Condy?» oli Blix kysynyt, kun hän luki\nluvun hänelle.\n\n»Ne ovat ne, joihin laivan nimi maalataan», selitti Condy räpäyttämättä\nsilmää. »Minä en sitä niin tarkkaan tiedä, vaan minusta se sointuu\nhyvin.»\n\nSeuraavana päivänä luki hän saman luvun kapteenille, kun tämä äkkiä\nkeskeytti hänet huudahtaen kuin vaikean ruumiillisen tuskan valtaamana.\n\n»Mitä se on? Lukekaa se vielä kerran!» pyysi hän.\n\n»Kun he olivat vain pari veneen pituutta siitä», luki Condy,\n»saattoivat he eroittaa kuunarin nimen, joka oli maalattu komeilla\nkultaisilla kirjaimilla ulkolaitalankkuihin.»\n\n»Taivas!» ähki kapteeni ja löi otsaansa. Sitten hän huusi: »Tuo\nulkolaitalankku! Tuo ulkolaitalankku! Ettekö te tiedä, että\nulkolaitalankku on se, joka on lähinnä ylhäällä laivan anturassa? Te\ntarkoitatte peräpeililankkua, ettekä ulkolaitalankkua. Sepä oli, surma\nsoikoon, vaikea takaheitto!»\n\nHe jäivät sinne ja söivät tällä kertaa yhdessä perheen kanssa, jonka\njälkeen K.D.B. puolen tunnin ajan huvitti heitä Elefantinen luona\ntehdyillä tieteellisillä kaivaustöillä. Olisi voinut luulla, että hän\nitse oli ollut siellä. Mutta kun hän siirtyi linnoitustieteeseen, ei\nBlix enää kauemmin voinut hillitä itseään:\n\n»On todellakin ihailtavaa kaikki tuo, mitä te tiedätte ja olette\nlukenut. _Kuinka_ on teillä ollut aikaa opiskella kaikkea?»\n\n»Täytyyhän sitä olla jonkinlaista sivistystä», vastasi K.D.B. pukevan\nkainosti.\n\nSillä välin oli Condy huomannut puoleksi täytetyn kirjahyllyn\nvastapäätä olevalla seinällä, ja hänelle juolahti äkkiä aatos mieleen.\nHän kirjoitti muistikirjansa lehteen: »Koeta hänen tietojaan G:ssä ja\nH:ssa» ja hän piti sitä niin, että vain Blix saattoi sen nähdä. Mutta\nBlix ei ymmärtänyt hituistakaan, ja Condy käytti sen vuoksi ensimmäistä\ntarjoutuvaa tilaisuutta ja kääntyi ent. pukutaiteilijattaren puoleen\ntehden seuraavan viattoman huomautuksen:\n\n»Kuulkaahan, koska linnoituksista on puhe, rouva Hoskins, eikö\nGibraltar todellakin ole suuremmoinen kallio?»\n\n»Onko se kallio?» huudahti tämä hämmästyneenä. »Minä olen aina luullut,\nettä se on saari.»\n\n»Ei, se on kallio, ja siinä on linnoitus, tiedättehän, linna\njotakuinkin samanlainen kuin Heidelbergin vanha linna. Oletteko\nmilloinkaan kuullut tai lukenut jotakin Heidelbergin yliopistosta?»\n\nMutta nyt ei K.D.B. tiennyt kerrassaan mitään. Hän oli aivan\ntietämätön Gibraltarin ja Heidelbergin suhteen, samoin ei hän tiennyt\ninokulatsionista, Japanista ja Kosciuskosta mitään. H:hon asti oli hän\naivan varma, mutta tämän kirjaimen toisella puolella oli ihan pelkkää\npimeyttä.\n\n»Mutta miten tämä on ymmärrettävä, Condy?» kysyi Blix, kun he jäivät\nyksin.\n\n»Minulla on omat ajatukseni asiasta», vastasi hän, tukehtumaisillaan\nnaurusta, »odottakaa vain sunnuntaihin, niin saamme nähdä. Minä kyllä\ntiedoitan sen teille. Minä uskallan panna dollarin senttiä vastaan,\nettä sunnuntaina on K.D.B:llä tarjottavana meille jotakin, joka alkaa\n'i':llä.»\n\nJa niin kävikin. Hän puhui »välillisestä veroituksesta».\n\n»Katsokaa, tiesinhän minä sen!» riemuitsi Condy, kun hän ja Blix olivat\nkotimatkalla. »Hän on ehtinyt läpi As-Bal, Bal-Cis j.n.e., hän on jo\nahertanut läpi Cis-Dan ja Dan-Eva. Nyt hän paraillaan opiskelee Hav-Kin\nja sillä tavalla on hänellä koko vyyhti valmiina X, Y, Å, ÄA ja Ö-kin.»\n\n»Tietosanakirjastako?»\n\n»Niin, varmasti. Eipä ollut ihme, että hän ei tiennyt mitään, kun tuli\nkysymykseen Gibraltar. Hän ei silloin vielä ollut ehtinyt G:hen.»\n\n»Hän lukee siis tietosanakirjaa?»\n\n»Kyllä, ja hän saa sen vihottain. Ettekö sitä huomaa? Hän lukee\nsieltä laveammat kirjoitukset ja laskettelee ne meille muistista.\nTietää jotakin ja sitten voida siitä puhua, on hänen mielestään\nkultuuria. 'Jonkinlaista sivistystähän pitää olla’. Muistatteko, kun\nhän sanoi sen. Meidän avioliittokokelaamme näkyvät olevan todellisia\nkultakaivoksia.»\n\nSe oli ihana, unohtumaton kuukausi heille molemmille. Keskellä elämän\nkuohuntaa olivat he yhtä yksin kuin autiolla saarella. Blix oli\nperinpohjaisen harkinnan jälkeen eronnut seuraelämästä, joka oli käynyt\nhänelle vastenmieliseksi. Condy oli vähitellen liukunut sekä mies- että\nnaistuttaviensa piiristä; ja nyt seurasivat he toisiaan, nuo kaksi,\nelivät pienessä maailmassa, jonka he itse olivat itselleen rakentaneet;\nonnellisina toistensa seurassa nauttivat he nykyisyydestä eivätkä muuta\ntoivoneet kuin saada muilta rauhassa hoitaa omia asioitaan.\n\nHe tapasivat joka päivä toisensa. Kello yhdeksästä kolmeen kirjoitteli\nCondy kirjaansa, mutta joka ilta tapasi Blix hänet tutussa\npienessä ruokasalissa. Torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin menivät,\nhe pelastusasemalle, ja muina päivinä retkeilivät he kaupungin\netäisimmissä osissa.\n\nNoin kolme viikkoa ennen uutta vuotta istui Condy eräänä päivänä kahden\najoissa paitahihasillaan klubissa tavallisessa nurkassaan varjostimen\ntakana, ja kirjoitti minkä kerkesi puoleksi pureskeltu sikaarinpätkä\nhampaiden välissä. Hänen kyynäspäänsä kohdalla lepäsi käsikirjoitus,\naivan suorakulmaisena järkäleenä. Viime viikon aikana oli työ sujunut\nniin helposti, että hän sekä sitä ihmetteli että siitä iloitsi.\n\nViimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän\nlähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin\nkirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla,\nniinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.\n\n»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanut _sinut_\nvalmiiksi.»\n\nSamana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä\nkoteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti,\nettä se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen\nkuoreen.\n\nSitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista\nhuolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen\npäivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje\nja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno\nmustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja\nkilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.\n\nMutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin\nollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta\nkuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota.\nHänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan\ntuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen\nsuurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän\nei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi\nuusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua,\nankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli\nkokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä.\nEipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen\nodotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta\nvaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut\nnähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden\nviimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden\nelämän tulevan yhä lähemmäksi.\n\nCondyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme\neriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan\nviikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen\nkerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut\nBlixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi\ntakaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja\ntarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa;\nhän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin\nBessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman;\nhän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on\nlaskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut\nhänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi,\npitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman\nhäntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli\nyksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä\nhänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin\nolevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään\ntulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja\ntoverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään\nnarrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut\nantanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään\nviittausta.\n\nViimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa,\nvarannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä\nvanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi —\nkiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä,\nSähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja\nvanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja\nkapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä\npiti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä\npitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri\n— jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat\ntoisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä\nviimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien\ntakaisin kaupunkiin.\n\nTuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona\nhe saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren\npuolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat\nillalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet,\nistuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.\n\nHeidän istuessaan ja katsellessaan ulos, sytytti iltataivas ikkunan\ntoisensa jälkeen hehkumaan, kunnes koko tämä puoli kaupunkia ikäänkuin\nkatseli heitä tuhansin punaisin silmin. Lukemattomia ikkunoita,\nloppumaton verkko katuja ja puistoteitä, mutta kaikki autioita.\nTähän aikaan olivat kadut tyhjät, ja niin ne olisivat aamun koittoon\nasti. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; ihmiskasvoja ei näkynyt\nainoassakaan noista tuhansista hehkuvista ikkunoista; ei ainoakaan\naskel keskeyttänyt asfalttikatujen hiljaisuutta.\n\nIlta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun\nvalkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä\nmyöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää\nikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat\nalas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he\nposkiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja\nkukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä\ntuolta kaukaa niemekkeiden takaa.\n\nNäkyi tähden lento.\n\nHe näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut\nviimeisen neljännestunnin aikana.\n\n»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa\n— meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»\n\n»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä\non ollut liian hyvä yhdessä.»\n\n»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon\ntapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä\non ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»\n\n»Niin, niin on.»\n\nHän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä,\nruskeissa silmissään.\n\nSiis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa\nhäntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa\ntuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän\nryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi\njälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi\nei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi,\nettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi\npusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika\nvarastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja\nBlix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä,\npuhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi\nsuurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää\nelementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän\nvälilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan\navonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän\nihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy,\nettä hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että\nniihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa\nminkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston\nsamentumattomana.\n\nRakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut;\njuuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi\nsäilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut\nviisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies.\nVieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien\nvälillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi.\nEi, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi\nunohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin\nhiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella\nvastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan\npäin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.\n\nCondy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa\nkannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja\netsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix\nnousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun\nja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen\nsiihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt,\nseisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa,\ntoisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat\nkuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten\nsanoi hän tyyneesti:\n\n»No, Condy?»\n\n»No, Blix!»\n\n»Niin, no?» toisti hän.\n\n»Blix!» huudahti Condy.\n\n»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin\npitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette\nollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin\nkätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että\nnainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään;\nminä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»\n\n»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy\naivan kuin hengästyneenä.\n\n»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua\nrakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te\nolette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että\nse voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet\nolla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä —\ntuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut,\nvaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina\ntuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen\nminä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne.\nTuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te\nsanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon\nnytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä\n_tiedän_, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän\nsanoi tuon _tiedän_ ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen\nsilmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän.\n»Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»\n\n»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»\n\nCondy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän\nsinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat\nhermostuneesti.\n\n»Oi rakkahin pieni Blix, rakastatko sinä siis minua?»\n\nHe seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan;\nheidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää\ntällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla\nkaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä,\nkaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se\nsilmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime\nkuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä\nvuosisatana, katso, se oli tullut!\n\n»Rakastatko sinä minua todellakin, Blix?»\n\nÄkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien\nkirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.\n\nHe kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä\nkasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys\nvielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut\nesille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy\nkysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi\nvuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui\nkaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen.\nSitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen\nhartioilleen.\n\n»Hyvää uutta vuotta, sinä rakastettuni!» sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä,\ntekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät,\npelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella\npuolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja\nkukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan\nvihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään\nviimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä\nkaksi.\n\n»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli\njäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan\ntänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee\nhuomenna New-Yorkiin.»\n\n»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B.,\njoka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan\ntuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli\nensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten\nperustama.»\n\nK.D.B. oli nähtävästi ehtinyt N-kirjaimeen.\n\nBlix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi\nentisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen\nkohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa\nolivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä»\nilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa\nesitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni\nJack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.\n\n»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän\nnuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy\nIshamista ja tuosta whisky-kuunarista?»\n\nCondy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa\npalautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.\n\n»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te\nluulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»\n\n»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai\nkuinka?»\n\n»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet\nrohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»\n\nSitten hyvästeli hän heitä.\n\n»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette\ntakaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä\nvyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te\ntiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki\nCalifornian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan\nSelbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne\nlähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka\nkeskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo\nharkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina;\nne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella.\nKuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa?\nSanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo\n780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta\nVallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen,\nmutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät\nkolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle\nkuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta\nvekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa\nhommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä,\neikö totta?»\n\n»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasi\nK.D.B., »hän vain kerskailee.»\n\n»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on\nkylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei\ntarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin\nolisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»\n\n»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt;\nmikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan,\nvain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»\n\n»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka\nvelvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo\nsen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette\nsaa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se\npakoitettu jatkamaan matkaansa.»\n\nKapteeni löi kämmenellään veräjän pylvästä.\n\n»Saakeli soikoon! Se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni!»\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nBlix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin\nrantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen\nportin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan\nlinnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren\nrannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi\nkasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto\nlakkaamatta sähisi.\n\nKaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he\nuuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja\ntoisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta\nhuomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se\noli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli\nulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että\nhe kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen\nkaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.\n\nSe hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä,\nheidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli\naikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.\n\nHeidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään\navioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan,\netteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat\ntoisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle\nkuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen\ntämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron\ntummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi\ntoisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen,\nsen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine\nhuolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine\npettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän\nasti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He\nolivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä\nantaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan,\nainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen\nsitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin\nkävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he\nainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka,\nnuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut\nja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös,\nsen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti\nolla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.\n\nVielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan\npieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän\nkeskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli\npitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat\nvierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan\nvaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä\nkolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset\nviivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi\nmassaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan\nterävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.\n\nSe ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta,\nsinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset\nrinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa,\nmuuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien\ntuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli\nmieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun\nperusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan\nystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin\nelementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli\njotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä,\njoka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta,\nniin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen\nelämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat\nja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin\nmittaamaton maailman avaruus.\n\nCondy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita\ntehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat\nja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen.\nMolempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli\njotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa.\nMeiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille\nmysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli\n— sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen\nrakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus,\njotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.\n\nPäivä päättyi. Aurinko meni mailleen. Silloin nousi Blix.\n\n»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät\nkohti korkeuksia, ja Condy sanoi:\n\n»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla\nolen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli\nkomea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä.\nOoh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että\nrakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»\n\nHe olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan\nyli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit\nheliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren\nvyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä\nliikkeellä.\n\n»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan\nsinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin\nkolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi,\noma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin\nen välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni —\nymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon\nsinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin,\nsilloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen\nnyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita,\nja minä tunnen itseni ikäänkuin _suuremmaksi_, ymmärrätkö? — ja\nvoimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain\nnuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä —\näkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»\n\nVieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi,\nkietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi\nsuljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli\notsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua,\njoka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan,\nhänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen\nnaisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.\n\n»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua\nrakastan?»\n\nKaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi\nvain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän\nsulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän\nkuiskasi niin hiljaa — hiljaa:\n\n»Condy, minä rakastan sinua!»\n\n»Minä rakastan sinua, Blix.»\n\nJa he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.\n\nMutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja\nmaailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema;\nmerenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas\nyhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he\nyhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin\nuudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja\nheidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää\nollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä\nmuistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui\nheitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.\n\nAivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka\nsäteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava\nsävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat.\nKun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa\nsädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he _olivat toistensa omat_\nainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi\nheidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän\nonneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni\nelämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että\nse värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä\nei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku.\nKoko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla\nja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä\nsyventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies\nja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta,\nkukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta,\nsitä oli uusi vuosi antanut heille.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.\n\n»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen\nuudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme\nolemmekin, me kaksi emme koskaan, _emme koskaan_ hyvästele toisiamme.»\n\n»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman\nruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme,\nei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä\nTyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta\nsuoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin _me kaksi_.»\n\n»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan\npitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»\n\n»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, ei _aikakaan_ voi meitä\neroittaa.»\n\n»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.\n\n»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni»,\nvastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi\nja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen\ntaskustasi nenäliinan mukana.»\n\nKun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman\nkirjeenkuorella.\n\n»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät\ntakaisin», selitti hän.\n\n»Mitä he sitten kirjoittavat?»\n\n»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa\nnyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:\n\n »Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän\n romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän\n konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä.\n Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne,\n ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän\n kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta\n julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.\n\n Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja\n arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme\n täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule,\n että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään\n vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne,\n oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.\n\n Kunnioittavimmin\n\n                                         Riemukustannusliike,\n                                              New-York.»\n\nHe katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua;\nhänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus.\nTämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui\ntehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.\n\n»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla\nlevollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»\n\nHe eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa\nsanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla\ntämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat\nolleet iloisemmat kuin koskaan ennen.\n\nEhkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi.\nHe alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä\nmerkitsi heille lopettamista ja johdantoa.\n\nSe oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman\nsilmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka\nmahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken\nmitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen\nvaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan\nhehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa\nja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka\navautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja\nhuoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa\nei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi;\nheidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa,\njosta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän\niltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän\nrauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille\nelämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku\nalkoi menettää loistoaan.\n\nVielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja\nsuuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa\nkansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli\nankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota\nheidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä,\nherätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni\nolotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä\ntulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä;\nmyöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille,\ntyötä ja kasvaneen maailman.\n\nTuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin\nhe eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen\npuutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet\nrakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä\nkohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän\ntakanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä\nja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi\ntuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi\nhäntä, valoi häneen rohkeutta.\n\n»Hyvää uutta vuotta, Condy», sanoi hän.\n\n»Niin», vastasi hän, »oikein onnellista uutta vuotta, Blix!»\n\n\n\n"]