[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwUiPpjB7OzNrm-_XI_sXq67mmMDrZBxFNPVoIefPlbg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2809,"Metsän koululaiset","Long, William J.",1867,1952,"2809-long-william-j-metsan-koululaiset","2809__Long_William_J.__Metsän_koululaiset",null,"novelli",[],[],"fi",1903,1919,32669,208944,false,75662,[23,24],"Animal behavior","Animals -- Anecdotes",[26,27],"Nature/Gardening/Animals","Short Stories","\"Metsän koululaiset\" by William J. Long is a collection of animal stories written in the early 20th century. This work incorporates observations and narratives about various creatures living in the forest, focusing particularly on their behaviors and the lessons they learn through experience and parental guidance. The book aims to illustrate the education and survival instincts of wildlife, emphasizing the connection between instinct, learning, and nature.  At the start of this collection, the reader is introduced to the author's pioneering observations of wildlife in their natural habitat. The opening chapter describes the author's encounter with newborn mountain goat kids hidden beneath a fallen tree trunk, showcasing their novelty and innocence. As he interacts with them, themes of instinctual behavior and the guidance provided by their mother are highlighted, along with the gentle beauty of nature and the implicit lessons learned by these young animals. Through vivid descriptions, Long paints a portrait of life in the forest, where each creature has its own story shaped by parental instruction and the inherent understanding of their environment. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Eskola, Mandi",280,"Eläinkertomuksia sisältävä teos tarkastelee luonnonvaraisten eläinten oppimista ja kasvatusta havaintojen kautta. Kertomukset kuvaavat muun muassa metsävuohen, kalasääsken ja karhun elämää suuressa erämaassa, painottaen vaiston ja kokemuksen merkitystä eläinten kehityksessä.","William J. Longin 'Metsän koululaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2809. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","METSÄN KOULULAISET\n\nKirj.\n\nWILLIAM J. LONG\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nMandi Eskola\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMitä metsävuohen kilin pitää tietää\nÖinen huuto\nIsmaques kalasääski\nPienten kalastajien koulu\nKun karhu tulee vastaan\nQuoskh Tarkkasilmä\nUnk Wunk piikkisika\nLaiskurin kujeet\nPeltokanain iltahuuto\nUmquenawis mahtava\nTorven soidessa\nIntianinkielisten nimien luettelo\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKen on nähnyt villieläimiä vain harvoin ja vilauksella metsässä,\nhänestä tuntuu varmaankin oudolta, että on olemassa sellaista, mitä\nsaattaa nimittää metsänväen kouluksi, tai että opetuksella on osansa\nvillieläinten elämässä. Kumminkin lienee varma, että kasvatuksella on\nilmeinen merkityksensä korkeampien eläinten keskuudessa. Niiden tieto,\nmiten yksinkertaista se onkin, on kumminkin tulos kolmesta tekijästä:\nvaistosta, opetuksesta ja kokemuksesta. Vaisto vain antaa alun; emon\nopetus kehittää ja täydentää vaistoa; ja kosketus ulkomaailmaan,\näkillisine ja tuntemattomine vaaroilleen, päättää opetustyön.\n\nKirjoittaja on useita vuosia tarkannut eläimiä ja pannut muistiin\nhavaintojaan saadakseen mikäli mahdollista selville, mikä näistä\nkolmesta on määräävä tekijä eläinten elämässä. Muutamia tuloksia näistä\ntutkimuksista on ennen julaislu kirjassa, jonka nimi on »Metsän koulu».\nSiinä on muutamia suoraan elämästä otettuja eläinkertomuksia ja lisäksi\neräitä teorioja tutkielmien muodossa, joissa koetetaan selittää sitä,\nmitä kirjoittajan silmät ovat nähneet ja hänen omat korvansa kuulleet\nsuuressa erämaassa eläinten keskuudessa.\n\nNuorison kirja ei ole sopiva paikka teorioille: sentähden ei sitä osaa\nkirjasta ole oteltu tähän. Tässä julaistaan vain eläinkertomukset, ja\nniistä lukija saattaa tehdä omat johtopäätöksensä vaiston ja opetuksen\nmerkityksestä, jos hän tahtoo. Mutta siihen on toinen, parempi keino:\ntarkastele räystäspääskysiä siihen aikaan, jolloin nuoret linnut ensin\njättävät kotinsa. Tai etsi variksen pesä ja katsele niiden näkemättä,\nmiten emälinnut opettavat poikasiaan lentämään, tai seuraa kettua tai\njotakin muuta villieläintä, kun se jättää pesänsä ja vie poikasensa\nensi kerran tuntemattomien näkyjen, äänien ja hajujen maailmaan. Näin\nopit muutamien päivien havainnoista paremmin kuin koskaan mistään\nteorioista huomaamaan, mitä kasvatus merkitsee eläimille.\n\nNämä kertomukset koskevat eläinyksilöjä. Niiden tarkoituksena ei\nole kuvata ryhmän tai lajin tapoja, sillä saman ryhmän eläimet ovat\ntoistensa kaltaisia ainoastaan yleisin piirtein; harrastuksiltaan ja\nälyltään ne eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin saman luokan\nihmiset, jos vain tarkastat niitä kyllin läheltä.\n\nTässä käytetyt, nimet ovat milicete-intianien kieltä. Tapaukset ovat\nkaikki omia näkemiäni, ja minä olen kirjoittanut ne muistiin jo\nmetsässä, teltassani tai kanootissani, aivan semmoisina kuin ne näin.\n\nStamford, Conn., maaliskuulla 1903.\n\n_William J. Long_.\n\n\n\n\nMitä metsävuohen kilin pitää tietää\n\n\nTuskin vieläkään ymmärrän, miten silmä saattoi ne keksiä, niin peräti\nhyvässä piilossa ne olivat. Astelin pienen puron vartta, ja sen lirinän\nhoukuttelemana tulin ahtaaseen solaan suuren metsän sydämessä. Suuri\nkaatunut puu oli poikkiteloin polullani, siltana virran yli. No, sillat\novat ylimenoa varten, siitä ovat metsän pienimmätkin eläjät selvillä.\nMinä istahdin sammaltuneelle rungolle nähdäkseni, ketä naapurini\nsaattoivat olla ja mitkä pikku jalat olivat kävelleet tätä valtatietä.\n\nTässä aivan vieressäni näen kynnen jälkiä lahossa kaarnassa. Vain\nkarhu voi tehdä sellaisia syviä, suuria naarmuja. Ja kas vain, tuossa\non sen jalan alta luiskahtaneen sammaleen sija. Mooween, mustakarhu,\non uupumaton vaeltaja. Se leimaa merkeillään kuusipenikulmaisenkin\nvuorenkupeen yhtenä ainoana kesäpäivänä, jos vain sille ominainen\nlaiskuus sattuu jättämään sen vähäksikin aikaa. Tuossa, toisella\npuolella, on hujan hajan pronssinvihreitä kuusenkävyn suomuja,\nsirpaleita Meekon, punaisen oravan, työpajasta, aivan kuin Meeko olisi\nne sinne äkkiä huitaissut kullankarvaisesta esiliinastaan livistäessään\nkatsomaan, kun Mooween meni ohi. Tuolla etäämpänä on vesikon merkki,\nselvä kuin päivä. Siihen on Cheokhes, vesikko, hetkiseksi istahtanut\nsammakkoaamiaisensa jälkeen. Ja tässä kannon juurella, johon\nkyynärpäälläni nojaan, kun istun hiljaa heilutellen jalkojani hitaasti\njuoksevan puron yllä, on pörröistä keltaista karvaa, joka kertoo\nminulle, että repolainen Eleemos, eli ovela poika, kuten ystäväni\nSimmo sitä nimittää, karttaa käpälien kastamista ja sentähden käyttää\nsiltanaan kaatunutta puuta tai puron kiveä, kuten sen kaikki sukulaiset\ntekevät.\n\nAivan minua vastapäätä on toinen kaatunut puu pitkällään virran\nvarrella siten, ettei miltään kuljeksivaa vesikkoa vaarallisempi eläin\nvoisi käyttää sitä hyväkseen. Sen juuren alla, virrasta poispäin,\non salainen, tilava pikku komero, jonka oviaukkoa peittää riippuvat\njuuriuutimet aivan kuin esirippu. »Mikä erinomainen pesänpaikka»,\najattelin, »sillä sieltä ei mikään milloinkaan saattaisi löytää.»\nAivan kuin todistaakseen ajatukseni vääräksi, satutti silloin\nharhaantunut auringonsäde paikkaan ja loi kirkkaita valotäpliä, jotka\ntanssivat ja karkeloivat kaatuneen rungon ja juuren alla. »Ihanaa!»\nhuudahdin minä, kun valo sattui ruskeaan hiekkaan ja kirjaili sen\nvalkeaksi ja keltaiseksi. Auringonsäde poistui taas, mutta näytti\njättäneen jälkeensä kirkkautensa, sillä juuren alla pysyi hiekka\nyhä kullanruskeana, ja sieltä näkyi vieläkin valkoisia ja keltaisia\ntäpliä. Kumarruin nähdäkseni paremmin; pistin käteni sisään — silloin\nruskea hiekka muuttui äkkiä suloisen pehmoiseksi turkiksi. Valkean ja\nkeltaisen väikkeen loivat kahden pikku kilin täplikkäät kyljet. Ne\nmakasivat siinä säikähtyneinä aivan hiljaa, juuri niin kuin niiden emo\noli ne poistuessaan piilottanut.\n\nNe olivat vasta muutaman vuorokauden vanhoja, kun minä ne löysin.\nKumpikin oli synnyinpuvussaan, ja kummallakin, luulenpa, oli varmaan\nmyös jonkinlainen taikaviitta yllään, sillä kun ne vain paneutuivat\nmihin hyvänsä makaamaan hiljaa, niin ne kävivät näkymättömiksi. Hieno\nkirjailu, joka muistutti valon ja varjon leikkiä lehvikössä, kätki\nnämä pikku oliot täydellisesti niin kauan kuin ne pysyttelivät hiljaa\nja antoivat auringonsäteiden tanssia turkillaan. Niiden kauniit\npäät olisivat tarjonneet taiteilijalle erinomaisen aiheen, — niin\nhennot, suloiset ja hienosti väritetyt ne olivat. Ja niiden suurissa\nlempeissä silmissä asui kysyvä viattomuus, kun loit niihin katseesi.\nTuo ilme koski suoraan sydämeesi ja sai sinut haluamaan noita kauniita\nluontokappaleita heti omiksesi. Tosiaankaan ei koko suuressa metsässä\nole mitään, joka niin voimakkaasti valtaisi sydämesi kuin pienen\nmetsävuohenkilin katse.\n\nNe olivat aluksi arat ja makasivat kylki kyljessä hituistakaan\nliikahtamatta. Kuuliaisuuden vaisto — jokaisen tähän maailmaan\nsyntyneen eläimen ensimmäinen ja vahvin vaisto — sai ne tottelemaan\nemon käskyä pysyä paikallaan ja olla hiljaa, kunnes emo palaa. Vielä\nsittenkin, kun olin työntänyt syrjään juuriuutimen ja silmin näin ja\nkäsin kosketin niitä, ne yhä pitivät päänsä maata vasten ikäänkuin yhä\nvieläkin tahtoen saada katsojan uskomaan, että ne olivat vain pala\nruskeata maata ja että pilkut niiden välkkyvällä viitalla olivat vain\nkesäisen päivänpaisteen luomia täpliä.\n\nTunsin itseni tunkeilijaksi. Minun olisi pitänyt heti mennä matkaani\nja jättää ne, mutta pikku oliot olivat aivan liian kauniit maatessaan\nsiinä somassa vanhassa pesässä. Niiden lempeissä silmissä ilmeni\nvuorotellen pelkoa, ihmettelyä ja kyselyä, kun ne kääntyivät minuun.\nMeidän luonteeseemme kuuluu, että me emme saata nähdä mitään kaunista\nhaluamatta lähestyä, nähdä ja katsella sitä ja päästä sen omistajaksi.\nJa tässä oli sellaista kauneutta, jota harvoin tapaa. Vaikka olin\nkutsumaton vieras, en raskinut lähteä pois.\n\nKäsi, joka kosketti pikku eläimiä, ei tuonut mukanaan vaaran tunnetta.\nSe etsi niiden samettikorvien takaa sen paikan, jota ne antavat\nnaaraan kahnuttaa, se liikkui hyväilevästi sivellen niiden selkää\npitkin lanteille saakka, se antoi kämmenpohjan varovasti kaartua\nniiden kostean kuonon alle: ne pistivät heti kielensä ulos, sillä\nkädessä tuntui lievä suolan maku. Äkkiä ne kohottivat päätään. Kaikki\nteeskentely oli nyt poissa. Ne olivat unohtaneet piiloutumisensa,\nensimmäisen, mitä niille oli opetettu; ne kääntyivät ja suuntasivat\nsuoraan silmiini suuren, viattoman, kysyvän katseensa. Se oli lumoavaa.\nHenkensä uhalla, jos tuli tarvis, puolustaisi sellaisia pikku olioita,\nkun on nähnyt niillä tuollaisen katseen.\n\nKun vihdoin olin kylläkseni niitä hyväillyt ja nousin, niin ne\nkohosivat vaappuville jaloilleen ja tulivat ulos majastaan. Emo oli\nkäskenyt niitä pysymään paikoillaan. Mutta tässä oli toinen suuri,\nhyvä eläin, johon saattoi ilmeisesti vaaratta luottaa. »Ota vastaan\nlahjat, joita jumalat sinulle suovat», oli varmaan niiden pikku aivojen\najatus. Ja suolan maku niiden kielen päässä, kun ne olivat nuolleet\nkättäni, oli suloisinta, mitä ne siihen asti olivat oppineet tuntemaan.\nKun käännyin pois, niin ne juoksivat jäljessäni vaikertelevasti\näännähdellen saadakseen minut kääntymään takaisin. Kun pysähdyin, niin\nne tulivat luokseni, painautuivat kylkeeni yksi kummallekin puolelleni,\nkohottivat päänsä silitettäväksi ja hyväiltäväksi.\n\nMinulle, joka seisoin siinä aivan viehättyneenä ja ihmeissäni, olivat\nne kuin onnistunut taulu, joka esittää äsken syntyneen ensimmäisiä\nvaikutteita maailmasta. Niiden korvat värähtelivät jo levottomasti\nmetsävuohelle ominaisella tavalla ja heristyivät vaistomaisesti\nkuulemaan jokaista ääntä. Lehti risahti, oksa murtui, puron sävel\nmuuttui, kun uiva risu patosi juoksun: vuohenkilin huomio jännittyi\nheti. Silmät, korvat, nenä tarkkasivat ilmiöitä. Sitten ne loivat\nhiljaa silmänsä minuun. »Tämä on ihmeellinen maailma. Tämä suuri metsä\non täynnä musiikkia. Me tiedämme niin vähän; ole hyvä ja kerro meille\nkaikki tietosi siitä», sanoivat kauniit silmät, kun ne katsoivat minuun\ntäynnä viattomuutta ja elämäniloa. Sitten kädet, jotka lepäsivät\nkummallakin pehmeällä kaulalla, siirtyivät hyväilevästi sivellen\nalas niiden korvallisilta ja tulivat niiden kostealle turvalle. Heti\nmetsä ja sen musiikki hävisi; kysymykset katosivat niiden silmistä.\nKieli työntyi ulos, ja kaikki tuntemattomat äänet unohtuivat uuteen\ntunnelmaan, kun ne alkoivat innokkaasti nuolla ihmisen kämmenpohjaa,\njonka epätasainen pinta maistui kieleen niin ihmeelliseltä. Ne nuolivat\nvielä käsiäni, tungeksien sivuillani, kun jokin oksa kaukana takanamme\nrisahti heikosti.\n\nOksan risahdus ilmaisee tarkoin kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Kumma\nkyllä, ei ole kahta eläintä, jotka aivan samalla tavalla polkisivat\noksan poikki, vaan jokainen antaa erilaisen varoittavan äänen.\nKarhun astunnan ryske, paitsi milloin se lähestyy otusta, on raskas\nja huoleton. Kun hirven sorkka katkaisee oksan, niin se tukehuttaa\näänen ennen kuin se ilmaisee tietoaan kuuluville. Jos oksa äännähtää\nmetsävuohen alla sen kulkiessa metsän läpi, niin ääni on terävä, kimeä,\nherkkä; se tuo mieleen veteen putoavan sadepisaran pulpahduksen. Ja\ntakanamme vastikään kuuluneen äänen suhteen ei voinut erehtyä. Pikku\nystävieni emo oli tulossa.\n\nMinä en olisi tahtonut säikyttää sitä ja niin menettää tästä\nhankkimaani luottamusta; siksipä juoksin takaisin pesälle ja pikku\npaaperot juoksivat kintereilläni. Ennen kuin olin puolitiessä, kuului\ntaas terävä oksan narahdus; pensaikko alkoi yhtäkkiä ritistä, ja emo\nsyöksyi esille hiljaa mää'ähtäen nähdessään kotinsa katoksen.\n\nHuomattuaan minut se pysähtyi äkkiä, vavahteli kovasti, korvat\ntyöntyivät eteenpäin, kahden varoittavan sormen tavoin, ja sen silmissä\noli sanoin kuvaamaton pelko, kun se näki vihollisen pienokaistensa\nvieressä silittämässä niiden viatonta kaulaa. Sen ruumis huojahti, joka\nlihas jännittyi ponnahdukseen; mutta jalat näyttivät aivan juurtuneen\npaikkaansa. Se palautti hiljaa tasapainonsa, ja silmät tuijottivat\nkoko ajan minuun; se liikahti taapäin, kun vaaraa ennustava lemu\ntunkeutui sen sieraimiin. Mutta jalat pysyivät yhä maassa kiinni. Se\nei voinut liikkua paikaltaan. Se ei saattanut uskoa silmiään. Kun minä\nsiinä varroin tyynenä ja koetin saada katseeni puhumaan mahdollisimman\nystävällistä kieltä, niin käreä kurkkuääni _k-a-aa-h! k-a-a-a-h!_,\nmetsävuohen hätähuuto, rämähti kuin rummun pärinä kautta metsän, ja\nsamalla emo laukkasi takaisin piiloonsa.\n\nTämän äänen kuullessaan pienokaiset hypähtivät kuin nuoli\npäinvastaisella suunnalla olevaan pensaikkoon. Mutta vieras paikka\npeloitti niitä; käreä huuto, joka rämisten kulki läpi säikähtyneiden\nsalojen, sai ne sanomattoman kauhun valtaan. Samassa ne palasivat taas\ntakaisin, painautuivat lähelleni ja rauhoittuivat kokonaan, kun käteni\nhivelivät hiljaa niiden kylkiä.\n\nYmpärillämme, poissa näkyvistämme, laukkasi pelonvaltaama emo, kutsuen,\nkutsuen. Milloin se näytti päänsä, pelko syvällä silmissään, milloin\nriensi pois valkea lippunsa ylhäällä osoittamassa pienokaisille oikeaa\ntietä. Mutta nämä eivät kuunnelleet ensi hälyytystä. Niiden mielialassa\noli kyllä tapahtunut ilmeinen muutos; niiden korvat väreilivät\nlevottomasti, ja niiden silmät, jotka eivät vielä olleet kyllin tarkat\nmittaamaan välimatkoja ja keksimään emoa sen piilopaikasta, olivat\ntäynnä outoa pelkoa, kun ne kysyen katsoivat minuun. Siitä huolimatta\nne hälyytyksen jälkeenkin luottivat ystävällisyyteeni, jommoista ei\nkoirien ajama ja pyssyjen vainoama emo-rukka ollut koskaan saanut kokea.\nNe seisoivat paikoillaan, mihin niitä kehoitti viisaus, syvällisempi\nkuin emon kokemus, jääden sinne, missä tiesivät olevansa turvassa.\n\nMinä johdin ne hitaasti takaisin piilopaikkaan, annoin niiden vielä\nnuolaista kättäni ja ohjasin ne hellästi juuriuutimen taakse. Kun\nne tahtoivat tulla ulos, työnsin minä ne takaisin. »Pysykää siellä\nja olkaa kuuliaiset emollenne! Pysykää siellä ja totelkaa emoanne!»\nkuiskasin niille. Ja vielä nyt puolittain uskon, että ne ymmärsivät,\nei sanoja, vaan niiden takana piilevän tunteen, sillä ne jäivät\nhetken päästä paikoilleen ja katsoivat minuun suurin, kummastelevin\nsilmin. Minä poistuin sitten näkyvistä, hyppäsin yli kaatuneen rungon\neksyttääkseni ne jäljiltäni siltä varalta, että ne tulisivat ulos,\nmenin puron poikki, ja hiivin pois näkyvistä pensaikkoon. Päästyäni\nnäin pois äänen kuuluvilta kiiruhdin avoimelle paikalle vähän matkan\npäähän, minne kulorinteen puolipalaneet rungot näkyivät epäselvästi\nläpi metsän vihreyden, kiipesin, tähystelin ja vaihdoin paikkaa, kunnes\nlopulta voin nähdä kaatuneen puun, jonka juurien alla pikku viattomat\nystäväni olivat piilossa.\n\nKäheä hätähuuto oli vaiennut; metsässä oli taas kaikki hiljaista.\nSitten pensaikko liikahti, ja minä näin vuohiemon hiipivän puron\ntakaa, pysähtyvän, tähystelevän ja kuuntelevan. Se määkyi vienosti,\njuuriuudin työntyi syrjään, ja pienokaiset tulivat ulos. Kun emo\nnäki ne, niin se kiiruhti juosten niitä kohden. Suuri ilo kuvastui\nsen siron ruumiin kaikissa piirteissä, kun se syöksähti niiden luo,\npainoi päänsä alas ja nuuski niitä hienolla kuonollaan päästä häntään,\npitkin kylkiä ja lanteita, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat\nhänen omat pienokaisensa ja ettei niille ollut tehty mitään pahaa.\nKaiken aikaa kilit painautuivat emon kylkeä vasten, kuten olivat hetki\nsitten tungeksineet minun kyljessäni, ja nostivat päänsä koskettaakseen\nkuonollaan emon sivuja ja kysyäkseen omalla tuhmalla tavallaan, mitä\ntämä kaikki merkitsi ja miksi emo oli juossut pois.\n\nSitten tuli ihmisen tuoksu uudelleen emon sieraimiin, ja sen valtasi\näkkiä tunne, että oli kerrassaan välttämätöntä opettaa pienokaisille\näsken laiminlyöty toinen läksy, ennenkuin uusi vaara ne yllättäisi.\nSe juoksi suuressa kaaressa, ja käheä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ rämisi\ntaas läpi metsän. Sen häntä oli suorana pystyssä, valkoinen lippu\noli kuin vilkkumajakka, kun se laukkasi matkaansa. Kilit seisoivat\nhetken hämillään, vavisten uudesta yllätyksestä. Sitten niidenkin\nlippu lennähti ylös, ja hoikilla säärillään ne ponnistivat läpi metsän\nryteikön ja yli kuoppaisen maan seuraten uljaasti johtajaansa. Ja\nkatsellessani tätä piilopaikastani minä tunsin epämääräistä mielipahaa\nsiitä, että ne eivät enää koskaan olisi minun, ei hetkeäkään. Näin\nainoastaan pensaikon mutkailevat väreet ja siellä täällä vilahduksen\npienestä valkeasta lipusta. Niin ne menivät mäkeä ylös, pois\nnäkyvistäni.\n\nEnsiksi, makaa hiljaa; ja toiseksi, seuraa valkoista lippua. Kun tämän\nkerran jälkeen taas näin ne, ei emon tarvinnut hätähuudolla muistuttaa\nniitä näistä kahdesta asiasta, jotka jokaisen kilin täytyy tietää\nvoidakseen elää ja kasvaa isoksi suurissa metsissä.\n\n\n\n\nÖinen huuto\n\n\nTämä on loppu kertomukseen pienistä kileistä, jotka löysin sammaleisen\nkummun alta puronvarrelta. Kerron juuri sen, mitä näin. Niitä oli\nkaksi, kuten muistanet, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät\naivan yhtäläisiltä, niin huomasin pian, että on aivan yhtä suuri ero\nkilien koin ihmistenkin välillä. Silmät, kuono, ruumiinmuoto, luonne,\n— kaikkien näiden suhteen ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin\nvertauksen viisaat ja tyhmät neitsyeet. Toinen niistäkin oli viisas,\ntoinen perin tyhmä. Toinen oli tottelevainen ja oppivainen; se ei\nkoskaan unohtanut toista läksyään, seurata valkoista lippua. Toinen\ntaas seurasi heti alun pitäen vain omaa älytöntä päätään ja jalkojaan,\nja tajusi vasta liian myöhään, että tottelevaisuus merkitsee elämää.\nOlenpa varma, että se siihen asti, kunnes karhu keksi sen, ajatteli\nomalla tuhmalla tavallaan, että tottelevaisuus on vain raukkoja ja\ntietämättömiä varten, ja että kuri on pelkkää omavaltaisuutta, johon\nkaikki salojen emot ovat ryhtyneet, estääkseen pikku villieläimiä\ntekemästä miten ne haluavat.\n\nVanha viisas emo vei kummankin toiseen paikkaan, kun se huomasi,\nettä minä olin ne löytänyt, ja kätki ne syvemmälle salon piiloihin\nlähemmäksi lampea, mistä se saattoi pikemmin tulla niiden luokse omilta\nlaidunmaillaan. T-m-n edellä kerrotun ihmeellisen kohtaamisen jälkeen\nminä joka päivä aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin emovuohet\novat laiduntelemassa purojen varsilla, kuljin pitkin laaksoa siinä\ntoivossa, että taas löytäisin nuo poikaset ja voittaisin uudelleen\nniiden luottamuksen. Mutta ne eivät olleet siellä. Sen sijaan aloin\ntarkata erästä vesikkoperhettä, joka asusti kolossa erään juuren\nalla, ja suurta pöllöä, joka aina nukkui samassa puussa. Eräänä\npäivänä, kun muuan peltokanaparvi oli viekoitellut minut pois villistä\nmarjapensaikosta viileään, vihreään saarentoon keskellä palanutta\naluetta, yllätin äkkiarvaamatta metsävuohen kileineen, jotka kaikki\nmakasivat kaatuneen puunlatvan alla ja nukkumalla viettivät helteistä\nsydänpäivää.\n\nNe eivät huomanneet minua, mutta säikähtivät pahanpäiväisesti, kun\noksa, jolla seisoin tähystelemässä peltokanojani, katkesi allani ja\nminä pudota retkahdin suurella rytinällä kaatuneen puun juurelle.\nSieltä näin hyvin, jota vastoin minua tuskin saattoi huomata edes\nitse Kookooskoos, suuri sarvipöllö. Heti ensi risahduksesta ne kaikki\nhypähtivät ylös, kuten tonttu rasiastaan, kun sen vieteriin kosketaan.\nEmo nosti heti valkean lippunsa — jonka virkaa tekee sen oivan hännän\nlumivalkea alapuoli, ja joka on kuin vilkkumajakka sekä päivällä että\nyöllä — ja kiiti matkaan kärähyttäen ilmaan _k-a-a-a-h_ hätähuutonsa.\nToinen pienokaisista seurasi sitä heti paikalla askel askeleelta,\noma pieni valkea lippu nostettuna merkiksi mahdolliselle jäljessä\nkulkijalle. Mutta toinen kili, se juoksi vain omaa tietään, pysähtyi,\ntuijotti, puhalteli ja polki maata hennolla jalallaan, -ilmeessään\nhullunkurinen sekoitus uteliaisuutta ja uhmaa. Emo sai palata\nkaarrellen kahdesti takaisin, ennenkuin se vihdoin vastahakoisesti\nseurasi. Joka kerta kun emo hiipi takaisin, sen häntä oli alhaalla ja\nlipatti levottomasti. Kun tämän näet, niin voit olla varma siitä, että\ntuoksu sinusta on tuonut metsän halki varoittavan tiedon metsävuohen\nherkkiin sieraimiin. Mutta kun se taas ponnahti pois, oli valkea lippu\nsuorana koholla, vilkkuen aivan tyhmän kilin nenän edessä ja selittäen\nsille yhtä selvästi kuin konsanaan mikään puhekieli, mitä merkkiä\nsen tuli seurata, jos mieli välttää vaaraa ja säästyä katkaisemasta\njalkojaan sotkuisessa pensaikossa.\n\nVasta pitkän aikaa jälkeenpäin, kun monesti olin tarkannut noita\nkilejä, tulin täysin oivaltamaan, miten suuriarvoinen tuo merkinanto\non. Ken seuraa säikähtynyttä metsävuohta ja näkee tai kuulee sen\nhyppien laukkaavan huimaa vauhtia yli kallionlohkareiden, kaatuneiden\npuiden ja sotkuisten pensaikkojen, kohoavan äkkiä tuulenkaatamalle\nrungolle ja putoavan toiselle puolen sen tietämättä ensinkään\nedeltäkäsin, mitä siellä on vastassa, kiitävän kuin nuoli maalla, missä\nsinun täytyy liikkua hitaasti kuin etana, jotta et taittaisi jalkojasi\ntai nyrjähyttäisi nilkkaasi, — hän kysyy ihmetellen itseltään saamatta\nvastausta, miten mikään metsävuohi voi elää puoltakaan vuotta metsän\nerämaassa murskaamatta jalkojaan. Ja jos tapaat metsävuohen yöllä ja\nkuulet sen mennä rytistävän tiehensä pimeässä samaa huimaa vauhtia läpi\ntiheän ryteikön, vieläpä kenties paikkojen, joiden läpi sinä vasta\ntarkan tutkistelun jälkeen voit päivänvalossa selvitä, silloin vasta\nhuomaat, että ihmeellisin kohta metsävuohen elimistössä ei ole sen\ntarkat silmät tai korvat, eikä sen hieno hajuaisti, joka on sata kertaa\nherkempi kuin mikään ilmapuntari, vaan sen huomaamatta jääneet jalat,\njoissa näyttää olevan silmät ja hermot vieläpä aivotkin ahdettuina\nkovaan kuoreen, sen sijaan, että ne olisivat pelkkää tunnotonta\nainesta, kuten ulkoapäin katsoen luulisi.\n\nKatso emoa tuolla, kun se kiitää eteenpäin ja kehoittelee huoletonta\npienokaistaan seuraamaan itseään. Se ajattelee yksinomaan kiliään; ja\nnyt näet, että sen jalat saavat pitää huolta itse itsestään. Kun se\nnousee yli suuren tuulenkaataman puun, niin ne riippuvat velttoina\nnivelissään, kuten kädestä vedetty hansikas, mutta sittenkin ne\nnäyttävät vartoavan ja tarkkaavan. Sorkka hipaisee oksaa; salamana se\nojentuu ja putoo; tuskin se on koskettanut tuota estettä, kun se jo\ntietää, onko syytä höllentää vai pingoittaa, kohota vai pudota sitä\nvasten. Juuri ennen kuin se koskettaa maata alas tullessaan, katso,\nihmeelliset takasorkat kiepsahtavat edelle, tunnustelevat pohjaa\nhipaisullaan ja jännittyvät hetkeksi, niin lyhyeksi, ettei silmä\neroita, ponnahtaakseen alustaltaan, olkoon se sitten kivilohkare,\nlaho puu tai myöden antava sammal, uuteen loikkaukseen. Etujalat ovat\nseuranneet nopeita silmiä edellä ja ampuneet suoraan ja varmasti\ntähtäämäänsä paikkaan, mutta takasorkkien täytyy itse löytää sijansa,\nja melkein ennenkuin ne tapaavatkaan pohjan, pitää niiden olla taas\nvalmiina jännittyneiden lihasten sysäykseen.\n\nAinoastaan kerran olen tavannut kilin, jonka jalka oli\nkouluuntumattomana katkennut, ja kerran kuulin, että haavoitettu uros,\njota koirat olivat ajaneet, oli kaatuen taittanut jalkansa siitä enää\nnousematta. Tuollaiset ovat harvinaisia tapauksia. Kumma, ettei niin\nkäy jok'ikiselle metsävuohelle, jota pelko ajaa läpi erämaan metsien.\n\nJa tässä on toinen syy, miksi kilin täytyy oppia tottelemaan\nviisaampaa päätä kuin sen oma pää on. Siksi kunnes kilin pikku\njalat ovat harjaantuneet, täytyy emon valita sille tie; ja viisas\nkili hyppää suoraan emon jälkiin. Tämä selittää, miksi metsävuohet,\ntäysikasvuisetkin usein kulkevat jonossa; toisinaan puolisen tusinaa\nniitä seuraa viisasta johtajaa, astuu sen jälkiin jättäen näin\nainoastaan yhdet jäljet. Osaksi tämä ehkä johtuu siitä, että ne\ntahtovat pettää vanhaa vihollistaan, sutta, ja uutta vainoojaa,\nihmistä, ja sen vuoksi piilottavat hennomman jäljet suuren uroksen\nsorkanjälkiin; mutta joka tapauksessa se näkyy olevan vanha tapa, joka\njuurrutetaan nuoriin kileihin jo silloin kun niitä opetetaan seuraamaan\nlippua.\n\nToisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle,\nlähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi\nesiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit\nvarttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että\nse näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin\nmonesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas\nlammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin\nvettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai\nilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää\nliljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei\nhuomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä\nkuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan\nja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään\nkilejä.\n\nAinoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset\nolivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi\ntapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä\nniitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina\nsuoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta\ntoinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja\ntutkimaan minua silmin ja korvin.\n\nTuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla.\nNäin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon\ntarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen\ntumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen\nmetsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla\nlammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään,\nkapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä\ntäällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan\nautiutta.\n\nAivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis\nnäkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin\nnelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja\nmitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin\nseisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi\noli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi\nilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi\nsuoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän\nkuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt\nhetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin\nhuuto olisi sanonut: »Äiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion\nluona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien\nja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka\naskelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla.\n\nEmon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti\nlähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin\nsen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli\nvitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua.\nNyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti\nnuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua\nkohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi\nihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä\nsilmällä.\n\nKun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti\nminusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi\nkyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi\nhiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva,\nkehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja\nhiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa,\njota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan\nunohtanut.\n\nViisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä.\nSitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas\npolulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki\nsomasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon\npolkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen\nliikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään,\nmikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei\nsittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja\nluikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin\nemon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi\nomin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja\ntarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa\nse juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä\ntarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei\nse ollut pelkuri.\n\n»Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti\nminun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä\nsilmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen,\n»miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut\npäänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin\ntulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä\nkotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko\nminua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.»\n\nIlta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja\nvaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä\ntunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku\nveikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua\nluottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun\nmenemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat\nsyynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei!\nTeitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla\nemonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat\nlait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset\ntyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli,\nhuolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta\npoljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen\nsittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.»\n\nNäin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin\nkallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen\npöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi\ntiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta.\nKohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes\nhajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta.\n\nSe, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä\nja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä,\nvaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä\njärjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä\nsiihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin\nmetsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani\nvähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin\npäässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren\nilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka\nkertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen.\n\nAlhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi\nlampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän\npuron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja\nsiinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari\nviikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi\naamiaisekseni.\n\nNe olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä\npäivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa\nuuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti\nvettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen\navulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä;\ntaimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua\noli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä\nja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä\nherkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan\nsammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja\nheitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit\nväliin saada suuren taimenen.\n\nSe oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä\npiti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina\näkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin\nonki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain\nrajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan\ntaas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee\nperhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä\nvalojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän\naaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin\nvain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään\nsinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada\nsinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee\nselville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä.\n\nKoko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja\nkuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen\nvasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja\nkirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä,\ntipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen\nkysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se\npuuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina\nmenet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä.\n\nSeisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka\nvasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena.\nSilloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin\nheti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat\nmetsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui\nkaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin\nvärein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että\nsiellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja\nseisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia\nvarjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan\nkuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas\ntakaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään\nleikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin\nsiihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti\npalamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä\nhetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina\nvaloa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen,\nmilloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun\nvarjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan\nemon takana, yksi kummallakin puolella.\n\nTätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin\ntulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli\nsuoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa\ntulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä\npelännyt.\n\nEmo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien\nsomasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin\npuoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon\nja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka,\nmissä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja\nkuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä\n_k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ huuto raikui läpi metsän kuin revolverin\nlaukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon\nharja yössä oppaana pienokaisille.\n\nToinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi\nsivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti,\ntuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen.\n\nMinä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia\nliikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea\nsoikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen\nhehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli\nedestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa\ntietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka\npensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä\nkerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen\npuun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren\nvuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti.\nKun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin\nlammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi,\nsuoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan,\njota emo juuri oli lähtenyt.\n\nViisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy\näänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti\nmetsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä\npolku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin\npuolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun\nalapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin\noli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon\npimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan\nluokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla\nja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin\nkuuntelevassa yössä: — _huu-uh_, »tule tänne!» _bla-a-a, blr-r-t_, »en\nvoi, tule sinä tänne!» _ka-a-a-h! ka-a-a-h!_ — »vaara, mukaan», — ja\nsitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana.\nSen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä\nsaaliiksi yön rosvoille.\n\nOli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla\nmerkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli\njuossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat\nsattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin\nse nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki\nvaroittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin\nkauan laiminlyönyt.\n\nMinä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden\nlomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni\nsuunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan\nvierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka\nmelkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa\neläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa\nilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet\nhuudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt\najamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella\ntiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta.\n\nMinä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä\nhuomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni\nnoutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis,\nmutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä\ntiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu\nmuuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee\narasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti,\nääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten,\nhana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää\nsenkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät\nniin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että\nmillä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean\npäättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti\nja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen\nerämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla\npolulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste.\n\nHuudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä,\nkun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti\nja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi\nkarhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin\nsiihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti\nedelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka\nerottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes\njuuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani\nalla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja\nloikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka\nselvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni\nvaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista.\n\nKoko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen,\nmiten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin\npitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut.\nSen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli\ntehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta\nkuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli\npieneen telttaani.\n\nPäivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen\nkohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista\nponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli\nsen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja\ntukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden\noksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen,\nvilliin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata.\n\nKun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin\nkuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen,\nminkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki\nja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut\nkili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut.\nKarhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä\nkilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt\nsuuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen.\n\nSiinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen\nselvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan\ntarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja\nhypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se\nkajahutti ilmoille vireän _k-a-a-h, k-a-a-h!_ huutonsa ja liehautti\nlippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä _k-a-a-h!_ vastaus kaikui,\ntoinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt.\nSe porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu\nkiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden,\nsatutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti\nalhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun\nseuraamista.\n\n\n\n\nIsmaques kalasääski\n\n\n_Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii!_ kimakka ääni kaikui\npääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa\nkalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan\nylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun\nse katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen,\nolinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla\nkalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin\nse pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin.\nJos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt\nkanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se\npyörähti pois ja kirahti ystävällisesti _k'ouii!_, miltä on hyvän\nkalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen\neikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat\nmaihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun\nse itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen\nsydäntä.\n\nIhmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan\nitse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin\nse saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä.\nKatsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja,\nse todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten\nkaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa,\non puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen\nkuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä.\nEnnenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia\nmuitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien\nvarjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät\nsille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin\nvalmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren\ntuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa.\nSillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet\npysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta.\n\nEi ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen.\nTunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään\nampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle\nkalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun\nnäkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä\nheidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa\nauringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät\nkalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse\nalmanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen,\nsuojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät\nnäy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen\nystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten\npitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen\nmainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin»\nerästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin\npoika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla\ntappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat.\n\nOliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla\nja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai\nyksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät\nturhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo\nosoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä\nihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi\npesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen\nmaalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän\nsavupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin\nenteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques,\njota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa,\naivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman\nkunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja\nvoitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet.\nVastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä\nkauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli\nkalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen\nlatvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai\nkallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin\nja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti _tsi'vii!\ntsi', ts'viiii!_ »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon\ntodisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet\nminua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun\nmenettelytapojani ja menestystäni.\n\nAluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin\nluodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka\non piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat\nemälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat\nkasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti.\nYlijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet,\noli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi.\nNiinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää\nlemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa\nkumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä,\nliian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa\nmetsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin.\nMetsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin\nniiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa,\nkun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen\nhiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt\nkäyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä.\n\nSe oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että\ntämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa\njonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen\nhiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi\nkuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä;\nmutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia\nja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli\nkalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike\nosoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä\nmiten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo\non minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien\nvieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle\ntulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta\nnyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi\neläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät\nvahtitunnit.\n\nMutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden\nkutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu\neliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut\nyhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka\ntunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa\ntapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin\nsuru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla\nsen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen\nkesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille\nvesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa\nalueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki\ntällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys\nja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen\nmuuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle,\nkorjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä\nkarttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella\nkunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta\nmutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei\nkoskaan palannut.\n\nVanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun\nkalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut\nuhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista\naterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja\nsyvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi\nniiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa\njälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat\nkertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi.\n\nSe rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät\nkertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse\nperehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa.\nPerustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla,\nmutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä\nvälttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista\nraskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta\nei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet\neivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken\nvoimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti\ntuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi.\n\nKun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun,\nmissä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan.\nJos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo\nsieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa\nsen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut\npaukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on\njohdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä\nrakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi\nsuurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian\nhuimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään\nennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen\nneljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään.\n\nLinnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä\nsyksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques\nmuuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan\nilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä\npäällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat\npoistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus\non kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on\nhyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta\nvastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis\nasuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä\nmatkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin\non talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen\nmuistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin\nvaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä\nmuuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa.\n\nMinne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet\nkotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon\nkauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät\ntulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat\nluullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi\non pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu\nsamoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy\nmyös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma\nlampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan\nne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä.\n\nPesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa\nniitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani\nlähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia\nja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän\nreunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri,\nhumiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan\njärven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui\nniistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja\ninnokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla\nnäkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat\nkiihkeästi piipittää — _pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii!_ »saitko sinä\nsitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua\nsuuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen\nvilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee\nkalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos\nsaalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin.\nSilloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa\npitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee\npoikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen\nsuulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät\nasustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli\npuhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se\npalaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten,\nvaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon\ntarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan.\nJos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina\nkulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät\nmahdollisimman vähän haittaamaan kulkua.\n\nSinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten\nhyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos\nkala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain\npoikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen\nmaltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä\ntai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos\nkala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka\npaloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu\nliitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo\nsillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo\nvuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon\nosaa.\n\nAivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs\nnärhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä\nrunsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa\nja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin\nluonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää\nmetsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija,\nja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä.\nMutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat\nsiihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen\narvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei\nsilloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia\npoikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin\nIsmaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren\nrinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se\nmuistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää,\nettä sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka\nkykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta\nherkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh\nlaskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän\nuteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut\nmelua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden\nkatkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää\npahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui\npitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat\njärvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät\nheti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi\njärvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä\npuunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä\nparahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä —\nluultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin\nhiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin\nperille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka\ntoinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää\nilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi\noli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa.\nPian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla\ntavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen\npesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä.\n\nJos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä\niltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket\npalasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista\npoikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi\ntietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli\nomituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse\nkierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia\nvihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan\nkäyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli\nminä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak,\nhaukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden\nsuurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän\ntaisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille.\n\nOli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin\nvakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden\nmahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka.\nKun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi\npoikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se\nheitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki\nkalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa\ntuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin\nse syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä\nkynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta.\nToisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat\neteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina\nraukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä\ntavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään.\nMutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt\nniiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen\nyhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä\ntavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää,\nkäänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös\nopettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa.\n\nNärhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne\nkajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi\nalas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät\nhyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne\nkinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville,\nmitä niiden torailu tarkoitti.\n\nMitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan\npäässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin\nseudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle\nlentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään,\nmikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman\nkerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt\npesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien\nrunsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi,\nvaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli\nyhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan,\njuuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla\naivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin\npoispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka,\nmutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla\nliikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket\nnäkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään\ntakaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille\nmitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että\nvarmaankin luulivat ymmärtävänsä minua.\n\nMuuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen\nollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun\nlinnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi,\nIsmaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita\nkaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan\nkuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi\nhuvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja\nniin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi\nviheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen\njalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa\npuolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin,\npyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen\nja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja\nliverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse.\nSitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa,\nkun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku\nkalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen\nihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä.\n\nEpäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa\nsaada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä;\nmutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan,\njolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi\nja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla\nhoukutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään\ntukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla\nherättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi\nlentotaidon saattoi kehittää.\n\n\n\n\nPienien kalastajien koulutus\n\n\nTuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin\nemo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun\nkalastuspaikalleni, — _Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii!_ Se oli\nilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy,\nriemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne!\nEnnenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli\nperässä toisia ääniä, — _Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip,\ntsi'viiii!_ Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia\nhyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi\nuutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan.\n\nEmolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan\nja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä\nkatsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan\npääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen\ntakana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle\njärvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat\nvielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille,\nettä oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne\nnähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa,\nkummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän\nlyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä\ntulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät\nnälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten\nvihelletään koiraa yli kadun.\n\nMinun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys\ntehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat\nensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä\nlakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias\ntuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut\nmenettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on\nyksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot\ntunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden\noikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja\nerittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi,\nne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan\nsaalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä\non opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja\njokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä.\n\nNuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä,\npälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen\nsyöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin\nsiivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli\nrunsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on\nnähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella\nsyöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti.\nPienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa\npitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä\nolleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen\nvalonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: _pip! pip!_\n»Tuossa on!» _pip! pip!_ »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea\nensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne\nennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät\nylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että\nne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi\nniiden koettaa.\n\nKun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui\nhuomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. _Pip, tsi'viii!_ se\nvihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä,\nsiinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet\nensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden\nkeskellä. _Pip, pip, pip, hurraa!_ ne piipittivät alas tullessaan.\n\nMutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi\nkierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla,\npuoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut\nkuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, _tsip, tsip, tsip! tsip!\ntsip!_. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes\npoikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat\nne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin\nsilmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli\nniille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin\npyyntiyrityksiin.\n\nNyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella.\nToinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä.\nEmokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää\nviisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt,\nvälkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy\nsen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle\nja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta\nsieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana,\nkokoo siipensä hyökkäykseen. _Tsip, tsip!_ »odota, se menee alas»,\nvaroittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja\nsyöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta,\nkun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi,\ntekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin\nvaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, —\n_uh! buu!_ — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän\naikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja\nminä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee\nesiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.\n\nKun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella\nvihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan\nlyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja\nhuomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja\nnäkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää,\nettä nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli\naika rohkaista sitä. _Tsip, tsip!_ »odota, minä näytän sinulle», se\nviheltää; — _Isiiiip!_ lopussa terävä korostus, minkä äänen pian\nhuomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja\nampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää\nsen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta\nsäynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat\nsille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa,\nennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että\nne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan\nkalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.\n\nEmolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää,\netteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä,\nja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat\nparveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin,\netteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan\nse toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja\nsyöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää\nkalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen\nkoukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan.\nSitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle\nminä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden\npintaa.\n\n_Tsiiiip!_ »koetappas nyt», se viheltää.\n\n_Pip, pip!_ »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe\näsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle\nmallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen\nkokemuksensa.\n\nTaaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on\ntyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että\ntämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin\npyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta.\nSe lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken\nsen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten\nse palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven\nreunoilla.\n\nNyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat\nluonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja\nmalttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se\ntarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se\ntekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo\nviheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni\nkun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista\nlentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse\npesälle.\n\nNyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni\nsaatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan\nsiivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta\nkun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä\nvarmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa\nminua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt\nparempi kalanpyytäjä.\n\nSeuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo,\noli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa\nniiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka\nhämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi\npyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin\nolisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on\nnopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan\nnähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää\nlaskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani\nselville, mitenkä se tapahtui.\n\nKun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului\nniiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin\nirti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä\nhengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli\nvielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan\neviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa\nkalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun _tsi'vii_ huutoa.\nMutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi\nmahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle.\nNe näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni\nveden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai\nsen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli\nveteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden\nalle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan.\nEmo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret\nkalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli\nhullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys\nmerkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli\nollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille,\nettä kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja\nlaskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka\nkellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle,\nminne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin\nkala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.\n\nSeuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta\nemo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen\npäivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen\npoikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat\ntaaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi\nkuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja\nmeni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa\nluokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.\n\nTuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän,\nlopussa kohoavan _tsiiiip_-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki.\nMeloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja\nsukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan\npienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi\npakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä\nkertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden\nyläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne\nvihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin\nniiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista\nriemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.\n\nEmo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni\nkohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme\noli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä\n— ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. _Tsip, tsi'viii!_ se\nvihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole\nkalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan\nsuuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden\nräiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia\naallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.\n\n\n\n\nKun karhu tulee vastaan\n\n\nKun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet\nsinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä\njuuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä;\nmutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi,\nsulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän\nhankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on\ntapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt\ntosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina\nkuvitellutkin sen olevan.\n\nMooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut\ntietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se\nerikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii\ntyötä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin\nvähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa\nyksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen\nselville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään\nsinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa\npujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on\npaljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta,\nniin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa.\nTämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla\nsuurilla saloilla.\n\nMinusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan\nyksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan.\nTuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä\ntavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta\nemme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi,\nettä se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin\nhaukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti\nsen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä\nliidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan,\nsamoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa\nhyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat\nsaaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on\nhaluttu pitkän kehityskauden kuluessa.\n\nTämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia.\nLuonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun\nrauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu\nvälittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät\novat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti\npäästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta\nseurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen\ntarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi\naivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon\nsinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten\nsaapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja\njättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi.\nSen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi,\nettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos\näkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa\nsuurempi kuin sinun.\n\nSe, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei\nriipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin\nsinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä\nhätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä\nvapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias,\nniin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on\nsillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla,\nläpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka.\nAinoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman\npelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi,\nikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen\nmielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen\nomakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi\nsinua nähnytkään.\n\nMooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on\nmeneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä\näännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se\nhyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut\nsen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin\nottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa,\nniin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle\nsieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti\nkirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää\nroskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen\nparemman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.\n\nKulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin\njälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää\nmetsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi\nhetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään.\nJos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa\nsuurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun\nsuippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä\npyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin\nkorville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi\neikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.\n\nJos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt\nvihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo\nmieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan\nole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa\npuuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin\nlähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se\nmätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas\nhiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla\nhauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista\n—: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan\nirralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän\nsemmoisesta täräyksestä.»\n\nMutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta\npainostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta\nsen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata.\nSamoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta\nvähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan\npehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki\nlihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään\ntiheikköön.\n\nKahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi\nmelkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme\ntoinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla,\nettä mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä\nkaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen\nsilmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien\nhuima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.\n\nKoko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa\nharvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee\nihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun\njoskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä\nole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista\nseikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän\nväsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan\nemon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen\ntarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää,\nnousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina,\nja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin.\nSitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan,\nkun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole\naivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut\nja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat\nleikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä\naivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa.\nSe istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee\nsuuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen\notetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille\nopettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin\njoku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin\nkuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.\n\nAinoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu\ntilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on\nopetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa\nnähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran\nepäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut\nottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä\nse hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli\nkymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai\nneljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt\nminkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini\nnopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä,\nettä sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin,\nsieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.\n\nToisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa\nsivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä\njokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt\nkohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan\ntilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi\ntoista kertaa tavata sitä niin läheltä.\n\nSe tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella\nsalon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin\npäässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen\nkalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää,\njota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena\nalas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli\nkomeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta\nsiitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää\nYukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei\nollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas\nkahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa\nseisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin\nmennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä\nkanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa\nintiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin.\nNiin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä\nvasta nousseiden kalojen molskeen.\n\nEräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne\nse oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa\nmetriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin\nneljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.\n\nMinulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin\nperhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui,\nkohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin\npintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta\nnaulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin\nmeni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä\nestetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä\nja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun\nasti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.\n\nKäärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä\nratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani\nkolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut\nväsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni\nvahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa\nen saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai\ntuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan\nja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen\npyrstöllä luudanvartensa asemasta.\n\nVilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima\noli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle,\nkun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli\nmahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa\nja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen\npyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi\nja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään\nnäyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.\n\nAivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran\npyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille\nkivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi\nvaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä\njätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa\nnuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo\npitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio\ntällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä\nkallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs\n_huu-uh_. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä,\nseisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni\naivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.\n\nSiinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret.\nVaistomaisesti minäkin huuhautin _huu-uh_, kuten karhu hetki sitten oli\npuhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se\noli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma.\n\nLuulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus:\n»minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin\nminullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa\nolisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin,\nkenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt\npolulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi\nluottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti\najatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin,\nniin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi\nsaattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi\nmeistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun\ntulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut\nkäskevällä _huu-uh_-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei\nmurissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja\nkysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja\nnäytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin.\n\nKatsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli\njärkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen\naivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten\nkoko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi\njoko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden\nkirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin\neikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit\neläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista\nolisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta\nkerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella\npuolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion\nlaitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin;\nsitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki\nedut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin\nlohta illallisekseni.\n\nMyöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni\nja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli,\nnimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin\nainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan\nkatsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää\ntarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen.\nRaskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin\nuskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään\njättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä\nsen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös.\nHeti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos\njaksoin pysyä kylmäverisenä.\n\nAstuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan\nsiihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat\nvilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä,\njota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun\nsen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi\nnähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin\neteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi\nkatselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä.\n\nNyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului\npolkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi\nkerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen\nlohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se\nollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet\nsatimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta\njos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi,\nniin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin\nsatimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä\nen aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä.\nSitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani\ntällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen\nsatimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi\ntakia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut\npaitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua\nyli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle\ntietä?»\n\nOlen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi\nkuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin.\nSiinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti\nyli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain\nvoivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja\nkesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan;\nja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin\nomiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan\nmielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä\npäätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan\nkuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää\nuikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan.\nKarhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos\nse menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai\nvastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet\ntekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä\nniin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta\ntapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen\nsuuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin.\nSe laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei\nkatso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon\nkaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun\ntai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin\nkatseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen\nhämmennykselle.\n\nLähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen\nkallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta\nvilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla\n—, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle.\nSitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun\nsäikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi\nhämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua\nkuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja\ntomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle\nja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä\nminä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas\nkallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa\npolkua alas.\n\nSeuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei\ntarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin\nollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta\npitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille\npaikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava _huu-uh!_ minut\npysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen\ntähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna\nkala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia\nodotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin\nensimmäisellä.\n\n\n\n\nQuoskh Tarkkasilmä\n\n\nJoskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten\nerämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet\nja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty\nsoittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia\nmielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske\nruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien\nsulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen\nehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille,\nsilloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — _kvosk? kvosk-kvosk?_\n— villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka\nsinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta\näänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö\nitse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti,\nvaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten\nse häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään _kvosk?\nkvosk?_ Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä\nvilliltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan\nintianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys.\n\nMoni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä,\neikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan\npäivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä\nnäe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin\ntuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen\njohdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen\nkalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen\njärven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt\nminulta, kun terävä, kysyvä _kvosk? kvosk?_ on kuulunut nukkuvalta\njärveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen\nhaikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa.\n\nQuoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen\nominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla\nintianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun\nniemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo\npuolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni\nristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä\nliljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä.\nSilloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua,\nmiten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka\nkuulosti _Quoskh K'sobeqh_, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa,\nmilloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä\nnokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun\npaistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella\nkielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä\ntaimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta\nsilmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti\nliikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä\nrämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää\nsitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi\nsammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?»\n\nKaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä\nPitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme\njuhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se\non tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla\nluonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat\nja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden\njalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme\nja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon\npienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat\nja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen\nsen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät\njäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen\nfossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa\nsyvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli\nsuurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään\nsen alamaiseksensa.\n\nLäheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden\nkanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta.\nIkä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin\nmaa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon\nnousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran\njalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana?\nOnko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan\nheikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja\nriippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan\nvaltamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa\noli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla\nsiivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen\nkuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on,\nettä jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri\ntuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti\ntutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät\nlukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden\nedestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja\nkyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne,\nminne ne eivät tohdi lähteä.\n\nAivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti\nnäkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli\nja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti,\nennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä\nmielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa,\nrupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin\npolkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille\nretkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta\nsinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät\nyli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea\nlippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja\nkohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että\nmetsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun\nlevollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas\nnäkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun;\nja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua\nheiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja\nlaajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan\nkohti päätäsi — hirvihärkä, sh!\n\nKaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota\nuutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun\non paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku,\njos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi\ntarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa\ntuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se\npoistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat\ntorvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin\nhartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin\nraviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää.\n\nNiin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen,\n— pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään\nkalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_\nKun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo\nvitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii\ntiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan\nvihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen\nmajavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan.\nTäällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen.\n\nKun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin\npensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut\nhypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin,\nettä pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä\nolin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli\nniitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen\nolevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka\noli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä\nvaraan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa\ntakana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon\ntaakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon,\njosta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan\npoikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin\nettä kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin\nnuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä\npuolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee\nmieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista\nluulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen\nleikkikaluksi.\n\nEpäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta\nminun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa\nsellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut\ntyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle\nkatsomaan kuinka ne elivät.\n\nRyhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin,\ntulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei\nyksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun\nerinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea\nnähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka\naluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut\ntuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle,\nmikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa.\n\nEräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle\nharmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka.\n»Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä\nmikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.»\n\nTämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet\nnähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan\npäähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta.\nKun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä\nsilmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja\nistuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua\nrohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten\nuteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään\nminun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä\nolin.\n\nPienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton\npäässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa\nveteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno\nhajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi,\nvaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin\nlehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä\nminua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko\njuoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi\nkivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina\nsillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka\nsilmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle;\nsiksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan\npistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia\njuuria ja kallioita myöten.\n\nJäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa _k'plop_.\nKauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että\nsuhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista\nteräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että\nniitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää\nnopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon\nkaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle.\n\nMinua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se\npoimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen\npitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä,\nkiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui\nkevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka\nojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me\ntunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei\nQuoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä.\nJuuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin\nmelkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri\nrantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine\nnokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon\nnenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin\npidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin\nhyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen\nmatkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä\nnaurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan\nunohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli\nkääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen\nvasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä\nsilmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi,\netten minä kuulunut sinne.\n\nPitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut\nlihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi\nvoinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se\nkyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla,\njoka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä,\nlensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä\njoksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut\nliikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi\nluottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle\npuiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista\nja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä\ntarkastelemassa ja härnäämässä.\n\nQuoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin\nkiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään\nläheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman\npäätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään\nkuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita\nmetsänasukkaita.\n\nSeuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen\ntuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee\nhyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa\nsamaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena\naamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten\nyhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan\nkuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana\nniiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten\nnäin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä,\njotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset\nolivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En\nkuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun\nvesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni\nkaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän\nvaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät,\ntai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs\nruokahalu tullut tyydytetyksi.\n\nKuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia\nkalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta,\nkun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes\nse huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman\nvarovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat\nsen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon\nnähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi\nja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se\narveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä\nvarovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta\niskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys\nkuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti,\nlyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon\nja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään\nolisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta\netsien sammakoita tai vihollisia.\n\nJos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin\nse muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse\npaikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa\nse olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala\nilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen,\nettä liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään\nveteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla,\nantaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin,\npitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa\nviivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes\noikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan\nveteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji\nsaalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella\nmyötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon\nja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko,\nhaistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa.\n\nJos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan\nasteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti\nsaaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa\nsiitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä\nolikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen\neri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan.\n\nToisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi\nmatkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä\ntaaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli\nsaanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan\npoikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna\nruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin\nvastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä.\nTunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten\ntarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni\nsuoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja\nlisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu\nkaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa.\n\nSe oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu\ntekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa,\nniin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta\npientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että\njokin niistä putoaisi sen lentäessä.\n\nSimpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt\nsen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen\nkätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa\niskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut\n(eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät:\nne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota\nvasten niin, että se särkyy.\n\nMilloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä\npoikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen\nse oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi\nsaalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään\ntaas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja\nloppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin\nsaattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi,\nkoska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi\nkauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä,\nsillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin\näänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle\npensaikkoon.\n\nKerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi\nnäkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen\nmakrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja\nkahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä\nse repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa\nhoukuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin\npolvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata,\npää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä\noksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle\nsyömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten\npäänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää\nkurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa.\n\nSiinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut\ntarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin,\nsulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva\nhuolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta.\n\nKun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon\nvartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja\nmetsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä\nrämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen\noli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita\npieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran\npesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille\nyksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön\nrosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen\nomituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä\nvaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan\nvahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa\nsuuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella\nkaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista\nkaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän\nhemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun\nhaarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin\nmonta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia,\nmutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden.\nMolemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä\nolen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden\npuolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä\nhyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset\nolivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä\nsaattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän\nhuomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien\npeitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli\ntäysin näkyvissä kuivan puun latvassa.\n\nSellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli\nsaattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen\noli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli\noppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli\nnälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli\nhaikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne\nalas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä.\n\nTarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin\nyleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran\nriippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu.\nKahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne\nolivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää,\nmitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä\noli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin\npiilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän\njyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle\ntavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet\nsiellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien\niskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme\nlyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen\njäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja\nantavan sen ruuaksi pojilleen.\n\nVihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle,\nosaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet\nmielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän\nkotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi\nsaadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla,\nmitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut\njonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin\näkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin\npuoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan\nhiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi\nsuloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo\nseisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa\npienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja\nmennä sitä katsomaan.\n\nEmo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut\naavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti\ntiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi.\nKiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan\npäässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö\noli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa\nnuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki\nhylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut\nsiirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle\nopettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin\nuseimpien muiden lintujen.\n\nEpäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi\nhuomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran\nsilmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani\ntarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä\npuoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni\njalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta\npuolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan\nylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua\nsilmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin.\nSilloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä\nalaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa\navautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa\ntuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet\noksennuspulveria.\n\nEn saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun\ntuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen\njälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän\nreunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen,\nniin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden\nnokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta\nsilmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle.\nHaikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai\nkuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa.\n\nKun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa\nensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti\nhuomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli\ntekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina,\nja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun\nmatkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran\nkielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja\nrääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat\neivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään\ntasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat\nsätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja\nvei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä\nniillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa\nruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla\näänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta\njalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle\nyhteiselle sammakonpyyntimatkalle.\n\nOli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli\nusein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja\nkatsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä\nvarovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä\nhullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne\nmaahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten,\nläiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla\nolevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi\nkauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon\nohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä,\nkunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi _k'tung!_\nja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean\njäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt.\n\nSammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen\npää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään\nvoi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa\nseuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä\nnokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz,\nsammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen\nkuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin\nseuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään\nkunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun\nsalamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla\nsaatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren\nQuoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka\nsilmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle\nkuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se\nrääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten\nkoko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono\npuujaloilla kulkevia poikia.\n\nKun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin\nhuomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta,\nmikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen.\nToisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten\nlintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan,\nennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita\nherkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella\nitseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri\nkuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat\nvakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta\nkevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä\nuudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa.\nTällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet\nitsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään\nsiipensä pitkään syyslentoon.\n\nTarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen\nkohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran\nlentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin\npyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni,\nmitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta\nlintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia.\nLähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla\nlentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto\noli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin\njokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös\nmuinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli\nsaanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko\nne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä\nväärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan\nseuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti\nylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä\nyhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän\nmaahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna\npalvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?»\n\nOlen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla\ntavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa\npuutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan\nsuurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään\ntunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän\nvaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin\nharjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan\nvoi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää\nhuvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen\ntoimeenpanemat kilpauinnit.\n\nEnnenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä\nkulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui\neräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi\nihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä\neräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen\nmajavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku\npuro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa\nitsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan\npuroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun\näkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme\nkyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas\noli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi\nruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi\nepätoivoisesti.\n\nVedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä\noli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin\nvetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän\nlepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia\nsiipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei\nennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti\nalaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se\nampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin\nmilloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä.\nKanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama\nmusta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua\nkurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä\nhengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden\ntarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten\nQuoskh taisteli hurjaa taisteluaan.\n\nKanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla\nyli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle.\nEläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja\nvoimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran\nnäin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti,\nnopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten\npäätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret\nsiipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se\nei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien\nja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara\nsiiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä\nkynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki\nluuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin\nQuoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli\nsen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan,\nettä silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen.\nKimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua.\nToinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä\nosoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa.\n\nMinua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa\nminulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni\npoika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä,\njo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin\nsuurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren\nsinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon.\nAjattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut\nkastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi\nrauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun\nkasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja\nkumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä.\n\nEn silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi\naina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos\nniiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli\nleimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään\nlihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä\nkumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja\nojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus\nnäkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä,\nja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten\nkasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman\nohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin\nhuoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi,\nhuonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen\nhaavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois\nvesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.\n\nKiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on\nkärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja\nitsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien\nsen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin\nkohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon.\nKymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä\nryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät\npysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea\nkeihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa,\nhetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen\neteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen\nniin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka\nampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä\nnopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin\nkohti metsän suojaa.\n\nJa nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen\nviha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän\nvoiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin\nmuinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti\npaisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa.\nSe tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia\nraskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti\nsiivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt\nmitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi\nminuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon,\nvedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi\nsitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään\npensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata.\nOllen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa\nlähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle\nhaikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se\nlevitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa\nluo.\n\nSeurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä\nonton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä\nvedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi\nepämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo\nlyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka\nolikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin.\nMolemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin\narmeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.\n\nKun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana\nasuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen\nelämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä\npaikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita\ntai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä\nhyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan\nsimpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta\nauringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara\nmieluummin menee avoimelle paikalle.\n\nNe eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten\niltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla\nja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän\nnousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää,\nmiten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan.\nPäivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa\ntai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät\nvienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita\nluokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla,\ntavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että\nalas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota\nsuojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta\nsaattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen\naikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko\npitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu\nkulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin,\nja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt\nyllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien\nhavinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni\nennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille.\n\nJos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä\nmetsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun\nilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja\nvillisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan\nsynkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin\nniitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle,\nennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta\nQuoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla.\nSaatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta\nerottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten\ntuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen\nodoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt\nsen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta\nkuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain\nvilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin,\nniin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin.\n\nKun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja\ntunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten\nrakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien\nluokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon\nvienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti\nhuutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja\ntakaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni\nlampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin\njokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa,\nkuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi\nnukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä\nja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti\ntovereitaan.\n\nPuoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani,\nolin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, —\nkirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää\npintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun\nliukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä\nseisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien,\nsalaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei\nmilloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että\nse kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo,\nvartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja\nsalaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä.\n\nQuoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan\nja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä\ntiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua\nvastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä\nharmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli.\nSe lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen.\nSitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä\nsalaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi\nkysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata\n— Quoskh? Quoskh?\n\n\n\n\nUnk Wunk piikkisika\n\n\nAivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä\nuinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee\nhiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta\nmetsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön.\nNousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki\noli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja\nolivat nyt varuillaan.\n\nEi ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä\nympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja\nnäkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti,\nniin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun\nastuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja\npuolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän\nsuojaan.\n\nVielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!»\najattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas\ntähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani\nensi yöksi salolla.\n\nVanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin\nmuste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta.\n»Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta\nsiirappia. Nytpä se joutuu kiinni!»\n\nHiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen\nväliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen,\nniin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja\nrätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin.\nSitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti\nunohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle\nkirveen.\n\nMe löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä\npainamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat\nselvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään\nliian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina\npyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät\npitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi\njättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa,\nettä pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee\nuhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään\nsaamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä\nkömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja\nmennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä\nheristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli\nilkkuvasti minun karhunpennulleni.\n\nPuolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa\nja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen\nja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk\nistuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja\nimeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa.\nPuoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä\nistuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen\noli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta\nvirkapiiristäni etsien lisää suolaa.\n\nSellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä\nmikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee\nenemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille\nsuoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen\nsaada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään\nitseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi\nkanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain\nsen ahnas nenä oli saattanut vainuta.\n\nKerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun\nminulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni\nkotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen\nläskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni.\nHeti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan\nsäärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi\nhännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin\nsitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti\nohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla\nnakersi Simmon kirvesvarren päätä.\n\nMiltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän\npohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan,\nproblemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa\nratkaista.\n\nKaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua\npelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta\neikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla\nerämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja\nsitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure\neikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko\nliuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri\npiikkejään kalistellen ja hokien nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ eikä\npäiväkausiin muuta teekään.\n\nTänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi\nja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa\nkäsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan\nole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee\nhenkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta\nsitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel\nsamaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi\nsikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne,\nminne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille;\nkuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän,\nvieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin\nuskalla käydä käsiksi.\n\nKaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin\nitse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista\noliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan\nmitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen\nlainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa,\nsillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka\nvoi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä\nharhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa\nelättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät.\nTämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä\nkäsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin\nolemassaololla saattaa olla tarkoituksensa.\n\nKoetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten\nsattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se\noli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston\nharrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en\njuuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi\nsen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika.\n\nMetsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku\non jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta\nkärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon\nälyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä\nhellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin,\njonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen\nvarastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan,\njolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu\npaksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi\nniin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla\nhampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen\npehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen\npulleaksi kuin raatimies.\n\nNälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa.\nTavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen\nkosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra\npietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina\nlähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy\nkokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas\nsaattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi\nainoatakaan saumaa.\n\nSilloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta\nepätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja\nkeinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen\nkäsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon\nvoimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun\n— ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota\nei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä,\nraskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta\nvielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä\nasettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky\nsivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät\nsisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk\nWunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua\nilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää\nihmiset siitä jonkun verran loitolla.\n\nToisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä\naseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon\njättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi\nkosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin\najatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia\npiikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa\npoistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään,\nkunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä.\nMooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään\nUnk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään\ntapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee\npiikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää\npiikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta\nkääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween\näärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla\nviskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä.\n\nJos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin\nylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen\npiikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka\nnukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin,\nei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos\nse suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista\nheikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja\npudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä\nennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk\non jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nToisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin\nMooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät\ntätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin\nhellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että\nhe kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet\nsatimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet\ntäynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne\novat olleet.\n\nNämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista\nhiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet;\nja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain\narmeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka\nlopulta päättyisi lumen alla pensaikossa.\n\nViime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa\nmakaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen.\nViimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä\nkurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni\ntyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei\nvoinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä\nsaattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan\nnälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli\nunohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen.\n\nKerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten\nkasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla\npitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen\nnuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa\notusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin,\nhätääntynein _huu-huu-huu-huu!_ varoituksin. Nuorempi pudottausi\npensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään\nsaaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja\nlöysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä\netäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia.\n\nNähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä\nliikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että\nmuutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan.\n\nSe, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä,\njonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki\noli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin\npiikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti\nsen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja\ntietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja\nhyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli\nuskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun,\nnäyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin\nilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset.\n\nUnk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti\nepäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö\nse pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin\ntekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos,\non vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen\nviholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei\nmikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen\ntyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin\nhölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys.\n\nYhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa\ntodennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden.\nTuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille,\nmiten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa,\njonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on\nvastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä\nrauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse\ntutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys\nkun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä,\nkun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa\nalkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty\nsanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva.\n\nYhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan\njärkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle\nnuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat\nmuuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään\nvälttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin\nemopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, —\njärveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen\nniiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat.\nKun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne\nulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen.\nKun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi\nne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle\nkauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja.\n\nLukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun\ntavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen\npoikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella\nuintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään\nvesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää\nvanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa\nitseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen\nennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut\npiikkisiassa.\n\n\n\n\nLaiskurin kujeet\n\n\nOuto rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä\niltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin\njoukoittain varisseita terhoja syömässä. _Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush!_ —\nkuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien\npehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi.\nPiilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan.\n\nJokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään\neläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut\npähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen\nolinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä\nteirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne\nvuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin\nollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se\nei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon\nastunnaksi. _Pr-r-r-r-ush, svish! thump!_ Jokin mursi raskaasti\npensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien\nalta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas,\nharmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien\npeitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri\nkattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä,\njolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma\nolio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja\ntullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin,\nkunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen.\n\nHiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni.\nTakkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli,\nvenytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä\npitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin\nmäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja\noudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä.\n\nTässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi\nuuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se\ntavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki\ntörröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa\nhiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta\nvakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli\nvetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin\nmenettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää\nmäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan\npyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla\nenemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen\nnautintoa?\n\nMäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä\neläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin\nseuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä.\n\nPieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen\npuikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä\nkohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes\nse huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk\nWunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden\nlehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen\nmakaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa.\n\nKulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään\nsananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät\nristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia,\njoka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin\npölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein\nloikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa\nympärillämme.\n\nUnk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne\ntänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki\nmuutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan\nmitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se\nkulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei\nse syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien\netsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta\nsylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta\nse oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti\nalaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut\nvieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka\nseurasi jäljissä.\n\nSeisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni\njalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia\npyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut\nsille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle.\n\nEn ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian\nokainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä\ntutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta\nlöytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi\nkosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella\npystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan,\nettä sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin\npiikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja\nlöysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja\ntyönsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se\ntahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä\non hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee\njonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten\nminä kumarruin koskettamaan sitä käsin.\n\nTämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin\nvainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko\nvelttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se\nkoetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä\npelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä.\nSen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun\npiikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi\nnyhtää pois.\n\nPiikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli\nterävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä\nvasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja\nuurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon,\njoka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen\nmiekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se\nsaattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt\npois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme,\nettä Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi,\nylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan.\n\nKäsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk\nWunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita\nkuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet\nulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut\nhaluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi\nsillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut\ntarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka\nmuistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä\nsain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa.\nHyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista\nhännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen\npiikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!»\n\nMinä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni,\ntyönsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin,\nimien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki\ntyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä\nkuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan.\n\nUnk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui\nhitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit\nsäröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään\nsenkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen.\n\nSillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin.\nKun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi\npientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi\ntaas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja\nliikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti\nhuojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta,\nnousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin\nliikuntoa yläpuolellaan.\n\nVihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka\nkasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä.\nSe kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes\nhento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se\nkurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni\nsamalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä\nyhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi\nkiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä.\n\nSe heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin\nse pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin,\nkun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon\nlitteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla\ntakiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä\ntuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki\naivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa\nsävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys\njonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui\npäinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja\nriemukkaasti.\n\nSilloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä,\nmissä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa\nkehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia\nilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä\nkaikkien kuultavaksi.\n\nSiten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli\nsinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas\nnopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten\nmuutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja,\njoiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän\nalas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että\nyksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat\nvieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä\nkuperkeikkojaan.\n\nTuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta\nsaattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk\nWunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä\npeloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään\npuunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana?\n\nEhkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen\ntuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita\nme emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla\nunisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja\nsillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu,\ntulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti.\n\n\n\n\nPeltokanain iltahuuto\n\n\nEräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa\nsyvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen\npidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli\nsiellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä\nlähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen\nmieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen\nkalojen mieliala kulloinkin oli.\n\nPäiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa,\ntyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut\nviekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman\npäähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä\ntehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta\nne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas\nsilloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä\nleipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai\najoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka\nviileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää\nkanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran\nyli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta\nvaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa\nlähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut\nodottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui.\nVähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten\ntuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi\nnoiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien\nmieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi\nsyvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin\nsattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat\nkiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä,\njättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika\nviskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään.\n\nIkäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket.\nKolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen\nvedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta\nkohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää\nvaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat\ntuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä\nkohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan\ntarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä;\nniiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden\nhopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan\nniitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella,\neivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee\nkärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa\npehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista.\nKuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs\nkorskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa\nkutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni\nja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta\nmenemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista\nkojeistani.\n\nSinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä\ntuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne\nolivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään\nhuomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti\najettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät\nniillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne\nseurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne\nnäkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat\nilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin\nsuhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti,\nrauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä\nepäluulostaan.\n\nKun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä\nkanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — _Prut, prut,\npr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it?\nPr-r-riiii!_ Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo\nomituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen\nverhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi\npeltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin\nkuuntelemaan tarkkaavaisemmin.\n\nVarjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin\nkorviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea\nvarjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön\npurjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun\noksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa\nsynkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla\nliikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan\nselkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle,\nminkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi\nsynkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti\neteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira,\njoka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti\nennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi.\n\nMäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin\njokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli\nhämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan\nminun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen\nkääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni,\njoka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen\ntutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti\nrannalle.\n\n»Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti\nkepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt\nsiimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren\ntaimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien\nseasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike\nsai sen syöksähtämään ylös.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin\ntyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas\nrauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea _plop, lop, lop,\nlop, lop,_ joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi\ntulvii sisään ja ilma ulos.\n\nSiellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli\neksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli,\nettä jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden\njuostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni,\nmitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen _vit-kvit?_ ja lepikon\nkeskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja\ntarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon\npakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla\npensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka\non niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se\nolisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne\nolisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä,\njonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle.\n\nNytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari\nkolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän\nkyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin\nheille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain\nsaanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja\nonkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni\nlepikkoon.\n\nSiellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta\nvielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille\nsuunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla.\nKoko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe\nkoolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon\nparemmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari.\nJokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja\nseuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia\nhavaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa,\njoko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti\npysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä\nrupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai\nainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja\nvaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia\nlaidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu\nluonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet\nei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse\nitsestään huolta.\n\nSeurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän\nlepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja\ntoista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden\nemo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin\nkoko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien\nja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin\npysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se\noli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat\ntakaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi\nnäkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan,\nkunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä;\nja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen\nlentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon\näänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi\ntulee.\n\nHajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa\nne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä,\nmutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen,\nottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa.\nJa minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin\nvoinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne\npuolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan.\n\nHetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle\ntiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin\npitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen\nseeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä.\n\nJopa kuulinkin niiden tulevan — _Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut,\nprut!_ — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja\nhuomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta\nseurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi\nkaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili\nminua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä\npistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun.\n\nÄänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta,\nlensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa,\nseisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen\ntaas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä\nen voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän\nviistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin\nhöyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti\nhaavoittunut.\n\nSeurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä\nääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä\nkymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin\nkuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut\njohonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi\nollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa.\n\nLähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen.\nMolemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat\nyhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita\nkallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta\npuunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta,\ntarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi\nvoinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse.\n\nÄkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä\netsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään,\npaitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien\npeltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin\npudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut\nniin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva\noli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi\nlatvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä\nselväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan\nminun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään\nsuuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin\nkahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä\nkäännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin\nepävakaisella polulla.\n\nSe huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun\ntakaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt\neläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se\nalkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin\nse katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa\nkatsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät\nkatsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti\npensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi\ntuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen\nhypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti\ntietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana\nlaukussani veljensä vieressä.\n\nMuu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin\nja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä\nen voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä.\nAmmuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan.\n\nMetsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet\nsyömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota\nei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän\nvarjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen\nvieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli\ntiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen\nerikoisen _prut, prut_ äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä\nja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului _kvit_,\ntäältä _prut_, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen\nkaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.\n\nMinun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi\nhiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen\nmetsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen\nvarovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua.\n\nKeskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen\npensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen\npuun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään,\npyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi\nrummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä.\nSen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta\npeltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon\nkuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti,\nkunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten\nkuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko _kvit-kvit_\nja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein\nsiivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat\nvieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas\nkävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät\npuolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa.\n\nRungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja\näänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.\nParvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja\ntaas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa\nalkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon\näänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja\nmissä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut,\nja yöpymispaikka oli vielä kaukana. _Prut, prut, pr-r-r-riiii_, kutsui\njohtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa.\n\nKallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni\nviivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla\nlentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli\nliian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan\näänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni\njotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla\nsain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan\nkuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi\nodotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi\nkutsuun.\n\nMakasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen\npieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi\nsyvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut\nmyötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin\nensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt\nsuurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne\ntekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut\nmieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni,\nvarisseilla lehdillä.\n\nTaaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi\nharmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen\nkorva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti\nne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi\njohtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä\nuudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään.\n\nOtin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä\nruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään\nja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja\nminä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus,\nja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli\nmennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku\njaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti\ntovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi\nvalojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen\ntoiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet\nsen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi\nja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta,\nmilloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin\nsilmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä\nvoimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana\nja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon\neläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut\nsille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän,\nmutta se ei enää välittänyt siitä.\n\nHöyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut\nsiltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä\najatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän _kvit-kvit_ äänen,\nkuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi\ntaas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen\näänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja\ntaas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä\noleva kanto.\n\nHuudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun\neivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan\nääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat\ntarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua\nkohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi\ntoiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä\nkohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin.\nKaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se\nhiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän\n_kvit-kvit_ äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin\nkuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille\nhiljaiseen ystävälliseen metsään.\n\nKymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään\npensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa\njohtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten.\nOlin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen\nääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä\nja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti,\nsitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut\nsaapuivat.\n\nMutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin\nmielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet\nseurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin\nrauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi\nkaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan\n_kvit_ huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi\nkaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät.\n\n\n\n\n\nUmquenawis Mahtava\n\n\nUmquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole\npuoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet\nvainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan\nvaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu\nläpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä\nkertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään\njättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon\nja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät\nsarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet\npuut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja\nlepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten,\n— kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan\ntavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi\non pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää\nsuunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen.\nRipustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten\nsen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat\nrypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri\nturpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä,\nepämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen\nylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella.\nAinoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan\nruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään\nkorkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää\nsitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle\nerämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee\ntähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta\nhiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi\nsäikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot\nsoimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin\nasti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät\nmielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä\nsitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi.\n\nVaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain\nkaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn\nilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut\ntuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet\nsyvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt\nja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä\nmilloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen\nvielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa\nkutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia\npäästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä\npäällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä\nmenet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella\npäällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen\nlumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua\nsukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin\nverhoihin.\n\nOlimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta\njärveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien\nkohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset\nmolskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat\nainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti,\nniinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja\njoille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä.\n\nÄkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän,\nse törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo\nmörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä.\nSiinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka,\nsillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja\njäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä.\n\nOlisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman\nminutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi\nylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin\nhyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä\nkohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen\nääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen\nsaada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja\nhäirinnyt juhlallista hiljaisuutta.\n\n»Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel\ntakanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä\ntapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti.\n\nKymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja\nhoukutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme\nkuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa\nlukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut\nvähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui\nmieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten.\nHyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon\npiiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin,\nniin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen\nepäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti\nhermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria\nkorviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät,\nniin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja\nkanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi\nuteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon.\n\nTämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta.\nMutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä\nkerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi\npuolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen\napinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty.\n\nSeuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja\nja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme\nsuuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven\ntuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli\njuuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta.\n\nMistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät\nkulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät\ntaas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille\nvasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen\ntietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi\ntavallisesti pitkäkyntiset ja terävät.\n\nKolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella\npuolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko —\nihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni\ntämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä\noikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi\nkauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa\nsellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin\nkuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua\nääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä\nitseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten\ntaivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin\nsyö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven\ntäytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella\nsalolla.\n\nMenin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin\nliljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin,\nettä ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan\nkuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin\nhirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda\nvasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä\ntuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään\nkelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen\nkorviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita\nkoko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä,\noppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta,\nmilloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri\ntumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren\neläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli\npiilotettuna.\n\nSadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui\nmaahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli\nniin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa\non se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään\nhuomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se\nkuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin\nnuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti.\n\n»Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu\nhirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin\njälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen\nmatkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta\npaneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei\nsitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun\nmetsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin\nse on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia.\nMetsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa\naamulla jälkien seuraamista.\n\nKun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma\nsiitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta\neikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei\nvoi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää\nihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan\nne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut\npäästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt\nlaskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon\nvainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista.\n\nSe tuli pysähtymättä kulkien hämmästyttävän ääneti läpi pensaikon,\nkunnes se oli siinä, missä minä olin ollut hetki sitten. Silloin se\nhytkähti rajusti ja heitti päänsä ilmaan. Jokin tuoksu minusta oli\njäänyt paikalle, lehtiin tai kosteaan maahan. Hetken se seisoi kuin\nkivi tunnustellen ilmaa sieraimillaan, mutta kun se ei vainunnut\nmitään, niin se kääntyi hitaasti minua kohti käyttääkseen korviaan\nja silmiään. Makasin aivan hiljaa sammaleisen rungon takana, eikä\nse nähnyt minua. Äkkiä se kääntyi ja kutsui vasikkaansa, päästäen\nhiljaisen mylvähdyksen. Kuusipesästä kuului paikalla rapinaa ja\nvastamylvähdys, sitten sieltä kömpi ulos hirvivasikka juosten suoraan\nemon luokse. Tämä komensi ääneti hiljaisuuteen tavalla, jota ei\nmikään ihmisen aisti voinut tajuta. Emo pani suuren päänsä maata\nkohti — »haista tuota, pane se mieleesi ja muista», se sanoi omalla\ntavallaan. Vasikka laski pienen päänsä alas emon pään rinnalle ja minä\nkuulin, miten se nuuski lehtiä. Sitten emo heilautti päätään hurjasti,\najoi pienen hirven liikkeelle ja molemmat menivät kiireesti pois —\n»Pois, pois, kiiruhda, vaara!» sanoi se nyt ja painosti opetustaan\nsilloin tällöin puskaisemalla vasikkaa takaapäin niin, että se lensi\nyli pahimpien paikkojen. Siten ne menivät mäkeä ylöspäin, vasikka\nihmetellen ja uteliaana, mutta emon kova pää takaapäin muistutti sille\ntuon tuostakin, että nyt oli vain toteltava. Emo kääntyi toisinaan\nnuuskimaan ja kuuntelemaan. Niin ne hävisivät ääneti synkkään\nkuusikkoon.\n\nPari viikkoa vaaniskelin samalla paikalla; mutta vaikka sattumoisin\nnäin hirviparin, milloin metsässä, milloin rannalla niin en saanut\noppia mitään uutta hirven salaisuuksista. Hirvien koulua pidetään\netäisissä varjoisissa viidakoissa, kaukana uteliaiden silmien\nulottuvilta. Sitten eräänä aamuna päivän koitossa, kun kanoottini\ntyöntyi ruohoisen niemen ympäri, näin siellä emon vasikkoineen seisovan\npolviaan myöten vedessä liljapatjojen keskellä. Kanootti melkein ajoi\nvasikan päälle.\n\nNuorelta hirveitä tai peuralta menee pitkä aika, ennen kuin se oppii,\nettei äkillisen vaaran uhatessa pidä seurata omaa säikähtynyttä\npäätään, vaan emon opastavaa häntää. Tämä on aivan ensimmäinen seikka,\nminkä nuoret metsävuohet saavat emoltaan oppia. Mutta peurat ovat\nluonnostaan typeriä, luottavaisia tai palavan uteliaita, riippuen\nkunkin eläimen yksilöllisistä taipumuksista,. ja hirvet ollen niin\nvoimakkaita eläimiä, ovat luonnollisesti pelottomia. Siitä johtuu,\nettä tuo välttämätön oppi on niin vaikea saada päähän. Jos yllätät\nemohirven tai peuran vasikkoineen läheltä ja hyökkäät niiden päälle\nluikaten kerran tai pari, niin että ne joutuvat tolaltansa, niin on\ntodennäköisintä, että emo laukkaa pensaikkoon, missä se on turvassa, ja\nvasikka järveen tai pitkin rantaa, minne on helpoin pääsy.\n\nUseita kertoja olen saanut kiinni nuoren peuran tai hirven tällä\ntavoin joko uimasta tai mutaan tarrautuneena, ja vietyäni sen\ntakaisin rannalle olen katsellut, miten emo varovasti palaa ja\nmiten se käsittelee kadonnutta lastaan. Kerran meloin maalle erään\nkeskenkasvuisen uroshirven vieressä ja tarttuen kiinni sen lyhyihin\ntakakarvoihin annoin sen hinata itseäni satakunnan metriä lähimpään\nniemen nokkaan tutkien samalla sen ilmeitä.\n\nKun kanoottini yllätti nuo kaksi hirveä, niin ne tekivät aivan kuin\nolin odottanut; emo laukkasi metsään mahtavin hyppäyksin, niin että\nmuta ja vesi räiskyi sen ympärillä, vasikka sen sijaan läksi pitkin\nrantaa, tarttui kiinni liljapatjoihin ja lopulta vajosi selkää myöten\nmutaan päästäen epätoivoisen mylväyksen ja kääntyen katsomaan, mikä\nminä olin.\n\nMeloin kanoottini rantaan ja lähestyin hirvivasikkaa rauhallisesti,\npitämättä kiirettä tai osoittamatta kiihtymystä. Sen nenä, silmät\nja korvat olivat kysyvännäköisiä, ja sen pelko vaihtui vähitellen\nuteliaisuudeksi, kun se näki miten vaaratonta olentoa se oli\nsäikähtänyt. Koettipa se vielä vetää pikku jalkaraukkaansa mudasta\nylös minua kohti. Sillä välin suuri emohirvi pieksi pensaikkoa kutsuen\npienokaistaan tulemaan.\n\nJo miltei ulotuin pikku hirveen, kun tuuli toi sen sieraimiin saman\nväkevän hajun, jonka se oli oppinut muutamia viikkoja takaperin\nmetsässä, ja se mylvähti terävästi. Vastaukseksi pensas rasahti ja\nkuului sorkan kapsetta, joka epäämättömästi kehoitti katsomaan, että\nperäytymistie oli selvä. Samassa pensaikosta törmäsi emohirvi, silmät\npunaisina kuin villisian ja selkäkarvat peloittavina pystyssä. »Älä\nseiso, kun on käsketty lähtemään, vaan lähde paikalla — _iiiunh_!» se\nmörisi, ja minä muutuin paikalla saukoksi ja hyppäsin järveen, sekä\nsukelsin niin kauas että pääsin kylliksi syvään veteen ja uin veden\nalla päästäkseni tuon raivottaren ulottuvilta. Näitä ovelia temppuja en\nkuitenkaan olisi tarvinnut, sen huomasin heti kun kohotin pääni veden\npinnalle. Vihollisen pakeneminen epäjärjestyksessä tyydytti sitä yhtä\ntäydellisesti kuin jos se olisi ollut buurikenraali. Se meni suoraan\nvasikkansa luokse, työnsi suuren päänsä sen vatsan alle, väänsi sen\nkovakouraisesti ylös mudasta ja sitten tyrkki sen edellään pensaikkoon.\n\nSe oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä\noppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen\nhuiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin\nniitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta,\nnuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten\ntahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään\nraivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi\nkokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili,\nkuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä\nkieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo\nmenettelisi viisaammin.\n\nJärven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin\nsuuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet\nmilloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta\noli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään\ntuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen\nkuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit\neläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos\nminä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli\ntuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja\nhyvin utelias.\n\nPahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla\nmeidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen\naina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi\nastua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se\nvanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko\nsen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä\nkohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran\nalajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin\nsurmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa\nolla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi\nkostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani.\n\nEnnenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin\ntämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti\ntietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt\npaluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin\nuroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan\nääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, —\neikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä.\n\nSe näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien\nkärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen\nliljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä\nseisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain\nvalui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta\nsamalla tavalla toisia juuria.\n\nAjattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan\nkuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin\npyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat\nkohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli\nniellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin\nsaattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi.\n\nPari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo\nsuuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin,\naavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui\ntaas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin\nkumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni,\nettä se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat\nolivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen\nhiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää\nkimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen\nja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät,\nkorvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka\nvaativat paikalla vastausta.\n\nPysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes\nkovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se\nei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat\nväristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan\naikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin\nsen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä\nlähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi\nliikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen\nsilmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi\nroiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet\nheiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun.\n\nHeittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että\npeto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti\nsyvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain\nolisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan,\noli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen\nkanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois\nsetripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta,\njoka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja\nheilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi.\n\nKanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli\nnyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät\nkun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani,\nkuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä\npolkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi\nenää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen\nomatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin\nvettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion\nkääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — _unh! unh! shok,\nshokketi-shok!_ — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi\nkäydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi\nsyvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli\nmutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että\nse olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä\nraja on hartioiden korkeus.\n\nKun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen\nsyvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota\nkummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja\nsen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata,\nvaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja\nihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin\noikein päin ja ajoin veden pois siitä.\n\nMela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa\nkoetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti\nhirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven\nsarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi\nlaukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen\nvihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut\nkala — _Unh! unh! iiiiunh-unh!_ se mörisi pudistellen niskaansa ja\nhartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien\nminut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin\nminä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa\nveden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä\nleiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa\nolosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä\nensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle\npitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan\nvedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne\nolivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne\nolivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä\nsaatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä\nkohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus\ntuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen\nsuurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää,\njonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään.\n\nOli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä\nmyriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä\nrauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden\nalla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen\nhitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin\nkiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen\nnäkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan\npinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää\nnousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja\ntaas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman\ntyytyväisyyden ilmettä.\n\nTuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin\ntutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli\nkohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen,\nkun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään.\nSe näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös\npeloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa.\nTässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä\nja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet,\njoihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se\ntuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä\nkohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän\nväliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui\nmetsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski\nsuuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi\ntiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja\nrätisivät hauskasti sen ympärillä.\n\nAivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön\naikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen,\njolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä,\nja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä\nmetsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia\nminutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin\nlyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana\npimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä\nvalosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen\nmetrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä\nseuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta\nruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella\nmaata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan,\netten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin\nyön syvässä hiljaisuudessa.\n\nLopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne\nuteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo\nihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä\nsilmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven\nrannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä.\nSiellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa\nkatsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen\nkovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli\nUmquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli\ntullutkin.\n\nTämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä\nampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta.\nHe kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa,\nja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta\nUmquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin\nsuorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia\nsilleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä.\n\nEräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies,\njolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka\ntehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot\ntulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme\nsiellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä.\nNäin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja\nihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli\naamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta\ntervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän\ntahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa\nluona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei\nsamalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli\ntallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. —\n\n»Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin.\n\n»Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan,\nvastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän\ntörmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään.\n\n»Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin\nelämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua\nmaata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut.\n\nMutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet\nmitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia\nmyöhemmin. —\n\n»Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas\nviimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut\npalaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin\nlähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen\nantaessaan pyssyäni takaisin.\n\nSitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri\nsytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia\npannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää,\nja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi\njaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin\nhän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin\nhärkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän\nhärkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti\npensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän\nvain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan.\n\nMuutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista,\nmikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että\neräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna\n— on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä\nselitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään\nniemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista,\nettä mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään\ntunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt\nlevottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen\nympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen\nilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc\nGarven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että\njärvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen\nja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt\nsalolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään\nollut käynyt hänen kimppuunsa.\n\nPyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä,\njotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin\nheiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka\ntapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa.\n\n\n\n\nTorven soidessa\n\n\nKiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun\nolin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin,\nsaattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen\nhiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä\nkertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä\nse oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren\neläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin\nhiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista\nsamettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan\nkerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle,\nmikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin.\n\nEräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani\nalapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän\npitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä\ntekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti\nkun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen\ntelttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja\nheitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin.\n\nKokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme;\nhiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja\nmetsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku\noli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa,\njuuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen.\n\n»Hirvi lähellä!» hän kuiskasi.\n\n»Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään.\n\n»En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania\nharmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että\nsitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului\nponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta\npoikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen\nviidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme\nrannalla.\n\n»Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan\nhärän herättämä kauhu.\n\nVastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä\nmylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla\nkirmasi pitkin rantaa meitä kohti.\n\n»Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi\ntorvestaan pehmeän, huhuilevan _uuuu'uhh_ äänen houkutellakseen sitä\nvielä lähemmäksi.\n\nSe tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui\nmetsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville\nmeidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani\nuloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa.\nMutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon\nmatalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää\nnäyttäytynyt avoimella rannalla.\n\nHetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan\nrasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti,\nmutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut\ntyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti?\nLuullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se\nluulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea\nväärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin\nsalaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia,\nkaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella\nhirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut\ntoitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää,\njonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös\nkoskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan\ntuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota\nmenestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle.\n\nToiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että\nhirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin\ntavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu\nvillieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se\nkuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi\nja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni\nlienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän\nmonenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla.\nKahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä\nääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien\nomituinen _shok, shok_, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä\npuolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia,\njotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt\nmeillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi\nantaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa\nhuhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään\nottamaan selvää vaikutuksesta.\n\nOli pimeä kuin säkissä avoimen rannan takana. Täytyi tunnustella tietä\nja jäljitellä itse hirveä laskiessaan jalan maahan. Varovaisuudestani\nhuolimatta pensas suhahti, oksa narskahti. Heti vastasi kahina\netäämpää, härkä hiipi minua kohti. Se oli kuullut tämän tiedoituksen ja\ntuli katsomaan, eikö siinä ollut kiusoitteleva naarashirvi, valmiina\nantamaan sille aika löylytyksen siitä, että se tuotti urokselle niin\npaljon vaivaa, ja ajamaan sen edellänsä avoimelle rannalle, missä se\nsaattaisi vartioida sitä tiukasti ja estää sen enää uudistamasta noita\npiiloutumismetkujaan.\n\nSeisoin liikkumatonna puun takana, pitäen kiinni yläpuolellani olevasta\noksasta valmiina heilauttamaan itseni ylös hirven ulottuvilta jos se\nhyökkäisi kohden. Epäselvä musta möhkäle tunkeutui pimeästä metsästä,\naivan edestäni, ja seisoi paikallaan. Heikkoa valoa vastaan, mikä\nkuulsi järveltä lehvikön lomista, suuri pää ja sarvet kuvastuivat kuin\nmaasta väännetty kanto juurineen; mutta en olisi mitenkään ymmärtänyt,\nettä elävä eläin seisoo siinä, ellei olisi kuulunut hiljaisia\näännähdyksiä, joita härkä sai aikaan kurkullaan, — tärkeä rakkauden\nilmaisutapa, epäilemättä tarkoitettu viemään viekkaalle puolisolle\ntietoa, että se oli lähellä.\n\nSe astui vielä askeleen minua kohti, hipaisten hiljaa lehtiä, ja\nmatala, valittava mylvähdys kertoi sen kärsimättömyydestä. Kaksi\naskelta lisää, ja sen olisi täytynyt huomata minut, kun onneksi kuului\nlähenevää pulputusta ja selvää _plop, plop, plop_ — joka muistutti\nhirven astuntaa matalassa vedessä — alhaalta rannalta, minne Simmo oli\nkätkeytynyt. Härkä kääntyi heti ja hiipi pois, kuten varjo varjojen\nmaassa. Muutamia minutteja myöhemmin kuulin sen juoksevan sinnepäin,\nmistä se oli tullutkin.\n\nSenjälkeen se aina hämärän aikana ilmestyi leirimme läheisyyteen. Se\nluuli, että hirvilehmä piiloittelihe jossain lähellä, ja se tahtoi\nlöytää sen. Meidän tarvitsi vain muutaman kerran huhuilla kanootistamme\ntai rannalta, niin kohta kuulimme sen tulevan puhaltaen pientä\ntorveaan, ja pian näimme sen kahisten ryntäävän veteen saaden aikaan\nmolskahduksen, joka pani kaikki kaiut liikkeelle. Sitten eräänä iltana,\nkun me makasimme suuren kallion kupeella pimeässä varjossa, vaanimassa\nällistynyttä nuorta urosta, joka kulki pitkin rantaa kuutamossa, Simmo\nmylvähti hiljaa kutsuakseen sitä lähemmäksi. Äänen kuuluessa suurempi\nhärkä, jota emme ensinkään olleet vartoneet, juoksi pensaikosta aivan\nläheltämme hirvittävällä ryminällä ja tulla ryskytti suoraan kanoottia\nkohti. Vain mitä pikaisin toiminta pelasti meidät. Simmo tyrkkäsi\nkeulan irti ulvahtaen nyt omalla äänellään, joskin tahtomattaan, ja\nminä meloin poispäin; härkä taas, hämärässä valossa yhä luullen meitä\nsiksi kiusoittavaksi lehmäksi, joka viikon päivät oli huudellut ja\npiiloitellut itseään, seurasi meitä syvään veteen.\n\nAivan epäilemätöntä oli, että tämä härkä lopulta luuli huhuilua\nhirvilehmän huudoksi ja tuli sitä kohti. Kuunvalo on petollinen\nmuutaman jalan päästäkin. Kun nyt matala mylvähdys kuului suuren\nkallion varjosta, niin se varmasti luuli vihdoinkin löytävänsä kainon\neläimen, tuli ulos piilopaikastaan ja päätti pitää sitä silmällä eikä\nenää päästää käsistään. Sentähden se ui jäljissämme. Jos se olisi\nlähtenyt tutkimaan outoa ääntä tai mahdollista vaaraa, niin se ei\nvarmaankaan olisi jättänyt maata, koska sen suuri voima ja ihmeelliset\naistit vain kuivalla pohjalla pääsevät täysin oikeuksiinsa. Vedessä se\non voimaton, kuten useimmat muutkin villieläimet.\n\nMeloin varovasti aivan sen eteen, niin lähelle, että katsoessani\nyli olkani näin sen silmien tuikkeen ja sen edessä suuren kuonon\nsysäyksestä syntyneet aallot. Hetken uituaan se alkoi epäillä\nsitä kummallista oliota, joka oli aina saman matkan päässä, uipa\nsitten nopeasti tai hiljaa, ja kääntyi rantaan päin äännähtäen\nkärsimättömästi. Seurasin sitä hiljaa jonkun matkan päässä, ja juuri\nkun sen jalka pohjasi käskin Simmon hiljaa puhaltaa vienoimman\nhuhuilunsa. Tämän kuultuaan härkä kääntyi takaisin ja rynnisti taas\njäljestämme mistään välittämättä, ja minä ohjasin sen sinnepäin, missä\nnuorempi härkä vielä kulki edestakaisin rannalla huhuillen toivotonna\noletetulle naarashirvelle.\n\nOdotin tappelun syntyvän, kun nuo kaksi kilpakosijaa kohtaisivat\ntoisensa; mutta ne välittivät vähät toisistaan. Yhteinen\nepäonnistuminen tai yhteinen surkeus näytti tukahuttavan luontaisen\nmustasukkaisuuden tulen, jonka raivokkuuden todistajana olen useammin\nkuin kerran ollut. Ne olivat kadottaneet kaiken pelkonsa tällä kertaa;\nne kulkivat rantaa edestakaisin tai rämpivät vaaroista välittämättä\nläpi rämeiden, kun petolliset tuoksut ja kaiut kutsuivat niitä milloin\nsinne, milloin tänne.\n\nKaukana vuorenrinteellä terävä, uhmaava uroshärän mylvähdys vastasi\nläpi säikähtyneen metsän meidän kiihoittavan soittomme huminaan. Simmo\nkuuli sen ja kääntyi keulasta kurkottaen kuiskaamaan haltioissaan:\n»Toinen härkä! Tällä kertaa saadaan se vanha piru, totta vieköön!» Hän\nkohotti torvensa ja soinnutti pitkän, kaikuvan hirvilehmänammunnan.\nVielä kiivaampi toitotus vastasi rinteeltä, sitten ääni sekaantui\nkahden ensimmäisen härän aikaansaamaan kahinaan, kun ne ryntäsivät\nkanoottia lähinnä olevalle rannalle.\n\nNyt emme pitäneet suurta lukua lähempänä olevista; koko huomiomme\noli kiintyneenä käheään, mylvivään ammuntaan — _uh, uh, uh!\nr-r-r-runh-uuh!_ — johon liittyi pensaikon ratiseva, napsahteleva\nkahina. Nuorempi härkä kuuli sen; se kuunteli hetken, kuten suuri\nmusta pystykuva kuunvalossa; sitten se pujahti rantapenkereen varjoon.\nSuurempi härkä kuuli sen niinikään, nosti suuren päänsä ylös uhmaavasti\nja tulla kirmasi pitkin rantaa luikaten joka askeleella hurjan\ntaistelunhaasteen kaikuvalle metsälle.\n\nPahaa ennustava hiljaisuus vallitsi nyt harjulla, mistä hetki sitten\noli kuulunut niin tuima meteli. Simmo oli myös hiljaa; melu oli käynyt\nhänelle ylivoimaiseksi järven nukkuessa allamme ja äärettömän metsän\nulottuessa kaikkiin suuntiin taivaan rannalle asti hiljaisuuden\nasuntona. Mutta minä, häijy tuuma mielessäni, tartuin torveen ja\nkaiutin puoleensavetävän ammunnan, jommoisen hirvilehmä olisi huutanut\nsamassa tilanteessa. Kuin pyssyn laukaus kajahti vastaus, ja suuri\nhärkä läksi samoamaan — kuului vain räiskettä, rätinää, _r-r-ruh!_,\nkunnes se syöksähti kuin rajuilma avoimelle rannalle, missä toinen\nhärkä mylvien taisteluun haastavasti juoksi sitä vastaan.\n\nSimmo pyyteli ampumaan, ampumaan, puhuen kiihtyneesti, että »vanha\npiru», kuten hän sitä nimitti, tulisi entistäkin vaarallisemmaksi, jos\nlaskisin sen nyt menemään; mutta minä vain meloin kanootin lähemmäksi\nräiskyvää, mylvivää melskettä rantapenkereen varjoon.\n\nHirvittävä kaksintaistelu oli käynnissä, kun hetken päästä työnsin\nkanootlini rannan suuntaan. Märät iskivät yhteen, niin että olisi\nluullut päiden halkeavan. Muta ja vesi pärskyi niiden ylitse; niiden\nsuuret sarvet kalskahtivat ja kumisivat kuin metallisäilät, kun ne\niskivät mylvien kuin riiviöt tuimassa kamppailussa. Mutta ottelu oli\nliian epätasainen kestääkseen kauan. Suuri härkä, joka oli ollut\nvähällä tappaa minut, mutta josta minä nyt tunsin olevani melkein\nhurjan ylpeä, oli tullut alas vuorelta peloittavan raivoisana ja\nvoimalla, jota ei mikään voinut vastustaa. Akkisysäyksellä se painoi\nsarvensa haluamaansa otteeseen; jykevän niskansa ja hartiainsa\nliikkeellä se pakotti toisen hirven pään sivulle, ja voimallisesti\nponnistaen takajaloillaan se lopuksi työnsi vastustajansa kumoon.\nToinen hirvi kaatui kuin salaman iskemä petäjä. Kun se taas rämpi\njaloillensa, niin vihainen vanha härkä syöksyi uudelleen sen kimppuun\nja iski haaraiset sarvensa sen kylkiin. Seuraavana hetkenä molemmat\nhärät olivat ryskäten hävinneet metsään, toinen juosten henkensä\nkaupalla jättiläismäisin askelin läpi rätisevän pensaikon, toinen aivan\nkintereillä puskien vihollisiansa takaa ja karjuen kuin villisika\nraivosta ja kiihkosta. Niin ajo eteni harjun ylitse sen takana olevaan\nlaaksoon, ja hiljaisuus hiipi takaisin kuin Kiinan keisari melskeiseen\nvaltakuntaansa.\n\nSuuren ryteikön takaa niemeltä tuli nyt esiin ensimmäinen nuori\nhärkä, joka nähtävästi oli siellä piileksinyt ja katsellut taistelua.\n»Vaitelias vie saaliin», se ilmeisesti ajatteli, astellen pelokkain\naskelin ja varasmaisin liikkein. Matala mörähdys minun torvestani\nrauhoitti sitä. Nytpä se löytäisi tuon piileksivän naaraan, joka\noli saanut aikaan niin paljon hämminkiä, ja juoksisi sen kanssa\nmatkaansa, ennenkuin voittaja palaisi ajostaan! Se juoksi sukkelaan,\nkurkkuäänellään hiljaa möristen kutsua. Silloin ylhäältä harjulta\nkuului taaskin pensaikon rätinää ja uhkaavaa mylvintää. Raivo ei ollut\nsaanut voittajaa unohtamaan, tuossa se tuli taas saamaan palkkiotaan.\nLuottavaisuus hävisi paikalla tykkänään nuoren härän eleistä. Se häipyi\nmetsään. Ei kuulunut ääntä, tuskinpa huomasi liikettäkään, vain varjo\nnäytti hävinneen.\n\nSeuraavana aamuna päivän koitossa löysin vanhan härkäni rannalta pari\nkilometriä alempaa, ja sen keralla oli se suuri hirvilehmä, jonka\nminä olin ennen nähnyt vasikkaa opettamassa. Tämä pikku hirvi oli nyt\naika suuri ja tukeva, mutta seurasi vielä emoa tottelevaisesti, ja\nsuuri härkä oli ottanut ne molemmat suojelukseensa. Sinne jätin ne\nhäiritsemättä, ajatellen miten mahtavat jälkeläiset kerran syöksyisivät\nryskyen vuorenrinnettä alas ja saisivat erämaan vaeltajan tai\nmetsästäjän sydämen ilostumaan ja hermot soimaan, kun järvi taas saa\nvieraita ja tuohitorven ääni kaikuu yli nukkuvan järven ja säikähtyneen\nmetsän. Tappakoon ken tahtoo. Minä olen nähnyt Umquenawis Mahtavan\nsellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli, ja olen tyydytetty.\n\n\n\n\nINTIANINKIELISTEN NIMIEN LUETTELO\n\n\n    Cheokhes (lue: _tsheeokhes'_), vesikko.\n    Cheplahgan (_tsheplaa'gan_), merikotka.\n    Ch'geegee-lokh-sis (_tsh'dziidzii'lok-sis_), talitiainen.\n    Chigwooltz (_tshigvuults_), sammakko.\n    Clote Scarpe, legendasankari, kuten Hiawatha, pohjoisilla\n       intianeilla. Äännetään eri tavoilla, _Kloutskarp, Closcap,\n       Cluscap_ j.n.e.\n    Commoosie (_kommusai'_), kuorista ja oksista tehty maja tai suojus.\n\n    Deedeeaskh (_didii'ask_), sininärhi.\n\n    Eleemos (_elii'mos_), kettu.\n\n    Hawahak (_hauahak'_), haukka.\n    Hukweem (_hukuiim'_), isokuikka, tai koskelo.\n\n    Ismaques (_ismakves'_), kalasääski.\n\n    Kagax (_kag'aks_), kärppä.\n    Kakagos (_kakagos'_), korppi.\n    K'dunk (_k'dunk'_), korpisammakko.\n    Keeokuskh (_kiokusk'_), myskirotta.\n    Keeonekh (_kii'onek_), saukko.\n    Killooleet (_kil'lulit_), valkokaulainen varpunen.\n    Kookooskoos (_kukuskuis'_), suuri sarvipöllö.\n    Koskomenos (_kos'komenos'_). kärpässieppo.\n    Kupkawis (_kupka'uis_), viirupöllö.\n    Kwaseekho (_kvasiik'ho_), ristisorsa.\n\n    Lhoks (_loks_), pantteri.\n\n    Malsun (_mal'sun_), susi.\n    Meeko (_miik'o_), orava.\n    Megaleep (_meg'alip_), peura.\n    Milicete (_mil'isete_), intianiheimon nimi, kirjoitetaan\n       myös Malicete.\n    Mitches (_mit'shes_), peltokana.\n    Moktaques (_moktak'ves_), jänis.\n    Mooween (_muuiin'_), mustakarhu.\n    Musquash (_mus'kvash_), myskimajava l. piisamirotta l. myskirotta.\n\n    Nemox (_nem'oks_), kiiltonäätä.\n\n    Pekquam (_pekvam'_), kiiltonäätä.\n\n    Quoskh (_kvosk_), sinihaikara.\n\n    Seksagadagee (_sek'sagadadzi_), Kanadan teiri eli kuusipyy.\n    Skooktum (_skuk'tum_), taimen.\n\n    Tookhees (_tok'hiis_), metsähiiri.\n\n    Umquenawis (_umkvena'uis_), hirvi.\n    Unk Wunk (_unk'vunk_), piikkisika.\n    Upweekis (_upviik'is_), Kanadan ilves.\n\n\n\n"]