[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ83x0nO-E14Otd4Bc22Lp2Bb06ZBje6oEHdgAGC3Ti8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},281,"Pieni elämäntarina","Pakkala, Teuvo",1862,1925,"281-pakkala-teuvo-pieni-elamantarina","281__Pakkala_Teuvo__Pieni_elämäntarina",null,"romaani",[],[],"fi",1902,43187,269999,false,13023,[22,23],"Finland -- Social life and customs -- Fiction","Young women -- Finland -- Fiction",[25],"Novels","\"Pieni elämäntarina\" by Teuvo Pakkala is a novel written in the early 20th century. The story centers around the life of a young girl named Esteri Kalm, the daughter of a forest master, as she navigates her childhood and the complexities of familial relationships, particularly with a strict father and stepmother. The opening chapters delve into her struggles, emotional isolation, and yearning for maternal love and acceptance.  At the start of the narrative, we meet Esteri as a vulnerable child who feels alienated from her family. Left in the care of a nurse after her mother's passing, she grapples with her emotions and the harshness of her environment, including the fear of her father, the forest master. Pakkala paints a vivid picture of her loneliness and her longing for connection, particularly through her interactions with her father and other figures in the household. As the chapter progresses, we see glimpses of her resilience and imagination, laying the groundwork for her character's development throughout the story. The rich prose draws readers into Esteri's inner world, evoking both sympathy and curiosity about her journey towards finding love and belonging. (This is an automatically generated summary.)",[],397,"Psykologinen romaani seuraa Esteri Kalmin kasvua ja elämänvaiheita metsänhoitajaperheessä. Äitipuolen varjoon jäävä tyttö etsii paikkaansa ja rakkautta etäiseksi jäävältä isältään. Teos kuvaa nuoren naisen sisäistä maailmaa, ihmissuhteiden vaikeutta ja sosiaalisia odotuksia 1800-luvun lopun Suomessa.","Teuvo Pakkalan 'Pieni elämäntarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 281. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","PIENI ELÄMÄNTARINA\n\nKirj.\n\nTeuvo Pakkala\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1902.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nEsteri Kalm.\n\nForstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman\nvuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden\nforstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa\nvierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin.\nIkänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen\npalvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja\nopetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman\npienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla\nhän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei\nhän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin\nsanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti,\nettä forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran\nrenkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili\npelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on\npunaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja\nviisi markkaa rahaa ja ... ja...\n\nSitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään\nkauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä\nforstmestarille sanomaan, niin itse lähti:\n\n\"Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!\"\n\n\"Minkä Esteri nyt teki?\"\n\nAlta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan\ntehnyt:\n\n\"Särki potin!\" \"Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!\"\n\nForstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski\nhuulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa\noli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina\nunohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu\nlähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui\nvälillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin\nhypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki\ntoisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana\npäivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut\nEsterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan\ntilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä\ntyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen\nja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi\nkarkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran\novensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan.\nTätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin\nkurkuin.\n\n\"Forstmestari on minun!\"\n\nMutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka\npäättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän.\nForstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä\nforstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri\nmääräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän.\nSe putosi seuraavana päivänä.\n\nOli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä\npistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä\nvainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään\nvainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja\nmuisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja\njolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja\njonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun\nEsteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla,\nsuuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna\nkädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen\nrukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:\n\n\"Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!\"\n\nForstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui\nyksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua\nkankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari -- se joka renkipoikaa\noli ruoskinut.\n\nEsteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui\naina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli\nhyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui\nsilmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin\npäin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut\nriensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja\ntoisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai\nsadetakkia, syleillen ja suudellen.\n\nKerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun\nperheen piirittämänä kyseli Esteriä.\n\nHerra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa\nmuutaman sängyn alla.\n\nForstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän\npuheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi!\nNe löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala\ntämä kerta!\n\nForstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä\njohtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan.\nSe oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo.\n\nTapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin\nhuomaamatta, melkein kuin varkain.\n\n\"Missä sinä olet ollut?\"\n\nEsteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti:\n\n\"Lastenkammarissa.\"\n\nSe ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari\nvihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet\nraivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan.\n\n\"Esteri! Katso silmiin!\"\n\nEsteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä.\n\n\"Vastaa!\" jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri\nseisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä\nisän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla.\n\nForstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos.\n\n\"Mars!\"\n\nKuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein\ntuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin,\nforstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri.\n\nMitä on tehtävä, mitä?\n\nForstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi\nhäneen vaikuttaa.\n\nEsteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan\npastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli\npäätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin\njollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty,\nainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista\nopettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen\ntulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä\nsairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun\nsaa isänsä hautaan.\n\nHän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin\npuolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet\nsellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun\nkaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu\nperinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja\näkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja\nforstmestari tasannut partansa.\n\nKun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen!\n\nForstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu!\nSieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. \"Pikku Kaisa\", joka oli\nkaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja\njota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut -- mustasukkaisuudesta!\nForstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin.\n\n\"Tunnetko hänet?\" kysyi forstmestarinna uteliaana.\n\nForstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui\nylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden\ntai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja\noli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui\nturvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja\nkirjoja.\n\nHullu?\n\nEpäilemättä.\n\nKun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui\nneiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen,\ntahtoi forstmestarinna pestä kätensä:\n\n\"Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun.\n\nTultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin\nettä forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa\nedistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan\nopettajattarestaan.\n\n\"Mitenkähän Esteri on?\" tiedusteli forstmestari.\n\nForstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen\nsilloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene\nvalittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut\ntänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin\nhenki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden.\nLähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja\nensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi.\n\n\"Esteri edistyy hyvin\", vastasi neiti Rutanen.\n\n\"Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?\"\n\nNeiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin\npoistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia\nhaaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin\nrakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten\ntuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä\nsärkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton\nahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman\ntahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei\nmihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut.\nIlloin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille\nhänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin\nkivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan\npaljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne\nolivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa,\ntyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus\nmelkein inhotti.\n\nSitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen\nkesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu\nitkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää,\nkunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa\nystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä\nkyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla\nkenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä\nherttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas\nkylmillään!\n\n\"Mene hiihtämään!\"\n\nYksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös,\nistui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi\nkyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa.\nMutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi\nselin Esteriin.\n\n\"Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?\"\n\nEi vastausta.\n\nOpettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä,\nheittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä\nsuuntasi häneen katseen alta kulmainsa.\n\n\"Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?\"\n\nEi vastausta.\n\nOpettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja\nkatseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä\nkiinnitettynä häneen.\n\nViimein kuului outo syvä ääni:\n\n\"Mitä minä olen tehnyt?\"\n\n\"Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?\"\n\n\"Te äsken itkittekin.\"\n\nOpettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään.\n\n\"Te itkitte!\" sanoi Esteri tuimasti.\n\nOpettajatar vaikeni.\n\n\"Mitä minä olen tehnyt?\"\n\n\"Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!\"\n\n\"Mitä te itkitte?\"\n\n\"En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.\"\n\nEsteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi:\n\n\"Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?\"\n\n\"En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen.\n\n\"Mitä te itkitte?\"\n\n\"Elä kysele.\"\n\nEsteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä\nvieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos.\nHäntä suututti:\n\nYmmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta\nforstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken\nmuistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä,\njokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru,\nkun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa.\nEttä itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä\nkeksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin\npinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja\nkutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä\nkuiskasi: \"Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!\" Mutta pappi\nhymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua\nloilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua\nmaata siihen kiroillen kuopan kaivoi.\n\n\"Rakastiko hän teitä, isänne?\" kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä.\n\nOpettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka\nsilmissä oli syvä suru.\n\n\"Esteri!\"\n\nEsteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta,\nopettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien\nrajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi\nhänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille.\n\nIllallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja\npuheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki\nlasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään,\nkun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui\nhiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen\nsilmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken\nkuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa:\n\n\"Nukutteko?\"\n\n\"En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?\"\n\nEsteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi:\n\n\"Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?\"\n\nOpettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata.\n\n\"Kuulkaa!\" sanoi Esteri.\n\n\"No?\"\n\nEsteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse\nlähtevän näköisenä sanoi:\n\n\"Tulkaa!\"\n\nEsteri katsoi pyytävästi opettajatarta.\n\n\"Sano, hyvä ystävä, minne!\"\n\n\"Tulkaa!\"\n\n\"Nythän on sydänyö.\"\n\nVastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla\nkädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi\nvalkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen\nvaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen,\njossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät.\n\n\"Mitä sinä aiot?\"\n\nEsteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä\nsuurta kuvaa seinällä ja sanoi:\n\n\"Kertokaa nyt!\"\n\n\"Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!\"\n\n\"Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?\"\n\nEsteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit,\njoihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle\nhänen viereensä.\n\n\"No nyt!\"\n\nHän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen\nposkeaan ja kuvaa katsoen sanoi:\n\n\"Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja\naivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta:\n\n\"Ja sitten hän suuteli teitä.\"\n\nPitkän äänettömyyden perästä taas:\n\n\"Minua hän ei suudellut!\"\n\nEsteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa\nitkemään.\n\nHeidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että koko\nhuone tärisi. Opettajatar säikähti.\n\n\"Pakkanen\", sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi suoraksi\nja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi:\n\n\"Jos äidin haamu tulisi!\"\n\n\"Esteri!\"\n\n\"Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä\nolen odottanut.\"\n\nOpettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta.\n\n\"Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.\" Esteri heittäytyi maata pitkää\npituuttaan.\n\n\"Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden\nainoankaan kerran.\"\n\n\"Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.\"\n\n\"Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.\"\n\n\"Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!\"\n\n\"Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.\"\n\n\"Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi\nvarmaan jätti suudelmia sinulle.\"\n\nEsteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa.\nHän heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten.\n\n\"Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö minua\nrakasta?...\"\n\nHerra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa!\n\nOpettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili.\n\n\"Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos\nolisit elänyt...\"\n\n\"Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä\nolen varma, että hän rakastaisi sinua.\"\n\n\"Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua\nei rakasta kukaan.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nHän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan\nauringon ruskottaissa.\n\nEsteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena\nkuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä:\n\n\"Ester!\"\n\n\"Niin, niin. Joutukaa nyt!\"\n\n\"Esterihän se on\", sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. \"Mikä nyt\non?\"\n\n\"Tulkaa!\" kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse\nedeltä.\n\nForstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin\njälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että\nvarmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa\nhampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen\nmukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko\ntaloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa\novella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan.\n\nMitä ihmettä?\n\nEsteri avasi hänelle oven.\n\nOli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana\ntaivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei\nhuomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä.\n\"Mikä on tarkoituksesi?\" Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan\nkuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt\njonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia\nhämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä\ntalutti hänet sohvan luo ja sanoi:\n\n\"Tässähän äiti istuu.\"\n\n\"Äitihän on kaupungissa\", sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset\ntoisaalla.\n\n\"Ei se! Vaan minun oma äitini!\" sanoi Esteri sellaisella äänellä, että\nforstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään.\n\n\"Uneksitko sinä, lapseni?\" kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään\nja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä:\n\n\"Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!\"\n\n\"Tässäkö?\"\n\nEsteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa,\npyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja\nsitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin.\n\n\"Sinä uneksit lapseni!\"\n\n\"Herranen aika, enhän minä uneksi\", väitti Esteri ja puhellen\nvilkkaasti selitti: \"Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä,\nminulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta\npäällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?\"\n\n\"Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?\"\n\nEsteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan,\njoka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo\nkuukausia.\n\n\"Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän\nuuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti\nsanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät...\"\n\n\"No missä on lamppu ja kynttilät?\"\n\nNiitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä.\n\n\"Joko huomaat, että olet uneksinut?\"\n\nEsterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt\näidilleen, ja sanaa sanomatta lähti.\n\nForstmestarille norahti kyynel silmiin.\n\n\"Esteri!\"\n\nHän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo.\n\n\"Tässäkö äiti istui?\"\n\n\"Sehän oli vain unta.\"\n\n\"No, sinä istut tuohon äidin viereen -- ja isä istuu sinun viereesi --\ntai isä istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin. -- Mutta\njopa sinä olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?\"\n\n\"Kuudentoista.\"\n\n\"Kuudentoista!\" ihmetteli forstmestari. \"Joko sinä olet kuudentoista? Et\nsuinkaan!\"\n\n\"Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.\"\n\n\"Kuudentoista!\" ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton\nkuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: \"Kuudentoista oli, kun näin\nensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista\nvuotta?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"Eilenkö? Niin, todellakin eilen.\"\n\nForstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui\nliikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut\nhänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin\nkuvaa joka hymyili heille.\n\nIsä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.\n\nKun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään.\n\nEihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni\njyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari,\njota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä\nenemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut,\nsitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!\n\nEsteri säikähti omaa kuiskaustaan:\n\n\"Isä?\"\n\nUkko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan\nkyynelissä.\n\n\"Esteri!\"\n\nHän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten\nnorahdellessa Esterin kasvoille.\n\nSänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi\novenpieltä vasten kuin pyörtyvä.\n\nTämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan,\nforstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä\nlynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi:\n\n\"Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja\nsiellä käydä koulusi.\" Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä,\nniin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni\nkammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari.\n\nHenkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki\notsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten\nyönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään,\nyhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin.\n\nNiin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri\npääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli\nsattunut tulemaan.\n\nNeiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa\npirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna\nkauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun\nforstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut\nolla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen\ntäytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin\nkoskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei hän\nikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi.\n\nKokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena\noikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin\ntulevaisuus.\n\nParahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja\nkun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan\nkuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja\nsadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen\nhalunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti\nSmarin hänet hänen työhuoneeseensa.\n\n\"Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus,\nettä lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.\"\n\nForstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä\nmolemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin,\nkäsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti\npyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja\nsamassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä.\n\n\"Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!\"\n\nHän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei\nrakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa,\nuhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia\npuolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja\nkaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti,\nmiten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen\nniin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki,\nforstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä\npuristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin\nojennettavakseen.\n\nSeuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin.\n\nPiiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana.\nViljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä\nsuuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja\nrääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni\nsaatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta\nleväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä\nlaululle:\n\n    Voi äiti parka ja raukka,\n    Kun minut synnytit --\n\nSillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja\nnyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut\nsaada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti\nSmarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla,\nettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että\nmielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään\näänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon\nselkää vasten.\n\nSiinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen\nukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja\nojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen.\n\nEsteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana.\n\nIsä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko,\njonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa\nisälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin\npuhua.\n\nEsteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä.\nHän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea\npoikkipäin.\n\nHän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen\nkuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä,\nettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei\nmies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman\njyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi\npaistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat,\nvaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli\njoka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle\nolkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli\nlaukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä.\n\nMiesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen,\nsitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi,\nkun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei\nymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina.\n\nJuho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni:\nPiika Katri oli nyt hänen morsiamensa.\n\nSitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin\nnähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen\nillalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän\nkolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon,\nniinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja\nKatrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa\nymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin\nhyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan\nJuhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi.\n\nIlmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt,\noli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia,\njotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi\nkiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän\ntuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen\njoskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi\nsyntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista.\nUskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat\nsiihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii\nsijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon\nmökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on\nlähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä\nforstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa\nkasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui\najatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti\noli nähnyt joka päivä.\n\nJuho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran\nhäneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin\nsyntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty\nkyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän\nohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta:\nHyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli\nkissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti\nsulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin\nkyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä\npiiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä\nforstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli\npuristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat\nkasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei\nvienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään,\nvaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä.\n\nEsterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon\nväkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi\nsuurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston\nvaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina,\nkun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä\nja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella\nmuutaman sanan äitivainajasta.\n\nEsterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o.\nSiihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien\nkuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen\njohtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli\nJuho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa\nensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa\nkievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään\navarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen\njälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän.\nHän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen\nseisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis\nkuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun\nJuho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut:\nYstäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli\nsilloin tullut suusta: Juho Anttonen.\n\nSiinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin,\nojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui\nniin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti\nsanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten\nvieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan.\n\nEsteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui\nkuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen\nteki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena,\njolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa.\nMutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi,\nseisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä\naavikolla ypö yksinään.\n\n\"Esteri!\" kuului lempeä ääni.\n\nEsteri vavahti.\n\nHyvä Jumala! Äiti?\n\nHän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja\npurskahti itkemään.\n\n\n\n\nIII\n\n\nEsteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi.\n\nUkolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä\nhän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia\nhameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun\nasti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi\nhäneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän\nläheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä\nsuudelmia, pakottamaan isän rakastamaan.\n\nEsteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut\nkirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon\nsulkiessa hänet syliinsä.\n\nOvi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin,\njoka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki\nkuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään,\nennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt\nrauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara,\ntarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen\nliinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui\npienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja\nsääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin\nolisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen\ntaskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän\nniskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi\nhän katsomaan.\n\nMiina?\n\nMiina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan\nkömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että\ntalo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana\nmustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti\nSmarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa\nesineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen\nuskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin\nyksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka\nmuille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt\nhän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain\nnapsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä\nleukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan\nliikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä\nsai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät,\nkäyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla\nvippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun\nmahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista\npuhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla\nhartaudella koetti opetella liikkumaan \"ihmisten tavoin\".\n\nVasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään:\n\n\"Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin.\nKäski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.\" Ja vilaisten taakseen\nMiina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään\nosoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se\npoltellut hänen hyppysiään.\n\nSe polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei\nhän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä\nviedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen.\nMiina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään\npahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos\ntalonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo\ntavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri\nsilloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän\nkaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan\nselittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka\nkäy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia\nselvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei\ntahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa\nauttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje\noli salainen kirje Eemeliltä.\n\n\"Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille\",\nkuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria\nLuokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan\nerillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois,\nmennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän.\n\nKirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin\notaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai\nselville Juhon nimen, mutta muuta ei.\n\n\"Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi.\nArvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut\nkirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla.\n\nKirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo\nkadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän\nonnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan\njouduttaakseni Rautiaiselle.\"\n\nRautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen\nmääräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli\n\"Isälle, syntymäpäivänä\".\n\n\"Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä\nlaululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään\nkoristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän\non läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame\nhämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun\noksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka\nsanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi\naamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.\"\n\nEsteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi\nmakaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla\nväräjävää valopyöryläistä.\n\nHän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta\nyhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan.\n\nHyvä Jumala!\n\nHänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi\nojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars!\nJa hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki\nsalpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen.\nYrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu,\ntuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään\njaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa\nikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa\ntuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika\nKatri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin\nuunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla\nlynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä\nlauluun:\n\n    Voi äiti parka ja raukka,\n    Kun minut synnytit...\n\nHän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja\nkasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän\nitkee, itkee, itkee...\n\nEsteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää\nitkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui\nkuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan.\n\nTulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet\nhäneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä.\n\nKuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei\nvälittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä\nhuoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat\nharjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet\nreikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi\nsuuttuneena.\n\nLyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen\nedessään seisoi Lauri Holma, \"kaunis ylioppilas\".\n\nHe olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko\nhuomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei\nollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä\nvaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla\nhypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään\nkiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin\nsiinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa,\nvaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä\nja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan,\nkäsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys\nvaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli\nkiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli\njäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi.\n\nNyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen\nkauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois\nkammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi\noudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä,\nsukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu\nvaras.\n\n\"Herra Holma!\" sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen,\notti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. \"Rangaistukseksi saatte\nlähteä minua saattamaan!\"\n\nHeidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli\nnuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko\nkaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja\nilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten\nEsterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan\nkuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he\nolivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia,\nja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja\nhämmästyneenä kysyi:\n\n\"Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?\"\n\n\"Maailman loppuun!\" oli Esterin valmis vastaus.\n\nHolma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja\nkulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin\nsalaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta\ntaivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten\nsanoi:\n\n\"Maailman loppuun! Todellakin!\"\n\nEsteri nauroi.\n\n\"Tekö nauroitte?\" huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä.\n\n\"Pelkäättekö?\" kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa\nkaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen,\njoka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä\ntätä mustaa synkkyyttä!\n\nHän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein\nmuutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina\nhaamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen\nkilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan\nmuutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna.\nPahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko\nmiehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan\nneuvottomana.\n\nMitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten?\n\nHän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka\nlähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja\ntahtomatta löytää. Hävetti, hävetti!\n\nHän meni sisään.\n\nHolma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä\nliikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta.\nJa hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin\novea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi\nsanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet,\njos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen,\njossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään,\ntarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä\nEsteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa.\nSitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen:\n\n\"Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!\"\n\nKoira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja\nyksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin:\n\n\"Minä vannon!\"\n\nKoira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille:\n\n\"Ja se tapahtuu tänään!\"\n\nEsteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna\ntaskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin\nsyntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se\nsekava muisto kuin kamalasta unesta.\n\nMuistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi\nliikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain\nraivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä\nkiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen.\n\n\"Minä rakastan!\"\n\nIkkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman\nkaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina.\n\nLuistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi\ntaivaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nNeiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.\n\nHän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä\nkirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena\nihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa,\nherttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne.\nEsteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi\nitsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä.\n\nPelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna\noli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen\nyksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi\nlahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt\nkiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin\nsalaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla.\n\nSilmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti\nSmarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska\nLevonin luo.\n\nTämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut\nkoululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he\njoutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä\nhyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan\nsanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista\nolivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen\npensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus\nmaailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt\nanteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun\nkaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien\nolla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta.\nPastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa\nolivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred\nLevonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti\nLevon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä\npiireissä.\n\nNöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan\nalusta alkaen ja seikkaperäisesti.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä,\n\"ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi.\nMutta...\", keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti.\n\nNeiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.\n\n\"Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.\"\n\nNeiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.\n\n\"Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin\nLaura Sorvon?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja\nisänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo\nhaudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli\nkaupunkilaiseksi.\"\n\n\"Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.\"\n\n\"Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille\",\njatkoi pastuurska Levon. \"Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri\nsummaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita\ntehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa\nkuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun\nprinsessa!\"\n\n\"Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset\nviikset?\" kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.\n\n\"Niin on!\" tunsi pastuurska Levon heti.\n\nNeiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen\nseurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin\nulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan\nsuomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.\n\n\"Ihana olento\", ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin\neilisenpäiväistä näkyä. \"Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin\nvasta auennut valkolumme.\"\n\n\"Arvatkaa, missä hän nyt on!\"\n\n\"Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!\"\n\n\"Naimisissa renkimiehen kanssa!\"\n\nHuone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.\n\n\"Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia\njossakin metsämökissä.\"\n\n\"Voi armias Jumala!\"\n\n\"Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin\nymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea\nkuvitellakin.\"\n\nNeiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska\nLevon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki\npoistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia\nsanoi:\n\n\"Jumala varjelkoon!\"\n\nSinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina\nilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti,\nettä neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista.\nSellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun\naamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja\nMiina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo\ntanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti\nSmarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta\nhänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa!\n\nNeiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut\noikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä\ntodistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt\nja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä.\nSuututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä\nsaattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä\nhävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin\nkananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen\nhoukutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman,\nja se oli rautainen!\n\nHän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa\nhyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen\nyhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että\nminä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä\n\"Juho\", ja toisesta sanasta -- \"humalassa\"!\n\nHän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja\nyritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.\n\nJos se ei olekaan \"humalassa\", vaan \"Jumalassa\"?\n\nMitä tehdä? Mitä tehdä!\n\nNeiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen\nkuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea\nliitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen\nmitättömyytensä, kykenemättömyytensä.\n\nMiina pisti päänsä oven raosta.\n\n\"Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!\"\n\nNeiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut\ntyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan\nEsterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana\npelastuksesta hän huudahti riemastuneena:\n\n\"Rakastettava neiti Levon!\"\n\n\"Neiti Levon?\" sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. \"Kaikkipa\nsitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!\"\n\n\"No kukas sitten?\" tiuskaisi neiti Smarin.\n\n\"Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se -- kyllä neiti\nSmarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on\ntukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee\nvaunuissa.\"\n\nMerkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin\nMiina olisi hullutuksia puhunut:\n\n\"Neiti Holmako?\"\n\n\"No juuri justiin!\"\n\nEsterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa\nkuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä\nkunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle\nhyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!\n\n\"Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen\nporttia\", sanoi neiti Smarin.\n\n\"Saattoipa olla silläkin asialla\", myönsi Miina ja lisäsi: \"Mutta\nvieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että\noikein.\"\n\nEsteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi\nsilmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet\nsohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä\npaloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä\nkuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät\nsuuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli\nneiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä\nolisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken\nymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa\nEsterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen\ntaiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään\npaikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä,\njoskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...?\n\n\"Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!\" Esteri katsoi neiti\nSmarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja\nsanoi:\n\n\"Se ylioppilas, se Lauri -- hän on minun kanssani kihloissa.\"\n\nNeiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse\naivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava\nitku.\n\nSillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä,\nhiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka\ntuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut\nEsteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin\npakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja\ntultiin avaamaan ovi.\n\nSellainen onni Esterille!\n\nMiina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten\nuskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan\nlohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet\nhyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi\nkourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi:\n\n\"No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!\"\n\n\"Esteri?\"\n\nMiina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli\nmennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa\npäällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja --\n\n\"Herra siunaa!\" ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi\nEsterin kammariin.\n\nEsteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin\nhän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi:\n\n\"Odottakaa vähän.\"\n\nNeiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin.\n\nEsteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle.\n\"Alussa oli hyvin hauska\", sanoi hän. \"Mutta sitten tuli konsulinna,\ntäti Holma.\"\n\nNeiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille\nsuuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan\nvieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty\nvarmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän\nmiesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin\nniin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella\npuhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä\nkävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna.\n\n\"Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa\", jatkoi Esteri.\n\"Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun\ntoisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en\nvoinut.\"\n\nEsteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan.\n\n\"Ja sitten?\" kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa\nkysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui.\n\n\"Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin\naikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa\nhäiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun\nluokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja\nsilmänsä.\"\n\nEsteri alkoi uudelleen itkeä.\n\n\"Äitini otsan ja silmät...\"\n\n\n\n\nV\n\n\nToisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.\n\n\"Hän pitää minusta, rakastaa minua!\"\n\nSen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin\nsairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti\nSmarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:\n\n\"Sinulla on nyt äiti!\"\n\nEsteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:\n\n\"Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi\navaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!\"\n\n\"Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!\"\n\nEsteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne\navasi, norahti kyyneliä ohimoille.\n\n\"Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin\nvakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä\njuuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se\nolisi sittenkin onnellisinta ollut.\"\n\nNeiti Smarin meni kammariinsa ja itki:\n\nMikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala!\n\nAivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä\nodotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat.\nLevottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut\nLaurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein \"vanhan ja\nnuorten akademikkojen rekiretki\". Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja\nlaiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään,\nvaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä\ntoiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja\nkoetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana,\njolloin Esteri oli Holmalla käymässä.\n\nTapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin\nkammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla\nkädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että\nEsteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän\njohtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin\ntiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän\nsairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen:\n\n\"Elli taitaa paljon pitää sinusta?\"\n\n\"Jumaloipi\" sanoi Esteri ja vääntelihe.\n\n\"Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa?\n\nPitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi:\n\n\"Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.\"\n\n\"Epäkelpo!\" huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi\ntahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee\nEsteriin.\n\nEsteri painoi kädet kasvoilleen.\n\n\"Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!\" Ja neiti Smarin sanoi\npaljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki\nsellaiset -- kaikki! -- joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä.\n\"Elli tietysti rakastaa häntä vielä?\"\n\nEsteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.\n\n\"Niin niin, ja kärsii!\" ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki\näkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa,\ntoinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua\nsiitäkin, ja hän sanoi:\n\n\"Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?\"\n\nEsteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua\nanoen ja sanoi:\n\n\"Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!\"\n\n\"Sinä et Lauria rakasta!\" Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä\nmutkitteli.\n\nSitten syntyi hiljaisuus.\n\nEsteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän\nvavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on\nvarmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa\ntuskaa kärsien.\n\nMiten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä\nenää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon...\n\nNeiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää\nkuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti.\n\nEsteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti\nseisomaan.\n\n\"Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!\"\n\nHän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja\nilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle.\n\nLaurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä\nvälttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun\nhän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat,\nodottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi.\n\n\"Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle\nhankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi\nhämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi,\nniinkuin vaatimukseksesi kuului\", selitti Elli nauraen.\n\nEsteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla\noli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken,\npunastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne.\nTuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina\nennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli\npelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui\näärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti\nhänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä\ntaakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois.\n\nElli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä\nsyrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun\nneiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä\nhän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut.\n\n\"Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?\"\nJa vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi\nselittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. \"Hänen katseensa\"\noli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja\nvaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä\ntuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo \"Kun hän nauroi\". Mikä\nrohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän\nkuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan\nkerran sen kuultuaan.\n\n\"Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?\" kysyi Elli, kun he Esterin\nkanssa olivat päässeet kahden kesken.\n\nEsteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy:\n\"Rakastatko sinä Lauria?\" Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen\npolvilleen.\n\n\"Esteri, miten kaunis sinä olet!\" huudahti Elli. \"Sinun katseesi! Sinun\nkatseesi!\"\n\nEsteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen.\n\n\"Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!\"\n\nSen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin\nnäki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa\nkiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra\nLevonin välillä.\n\nHerra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta\nsyksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään,\nparhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen\ntulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero\nillan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat\nmuuttuivat hymyksi.\n\nPäinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli\nkapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja\nryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi\nkatseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin\nennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut\nhuomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät.\n\nHeidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin\npuolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja\ntaidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja\nhänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina\npettämättömästi vaikutuksen.\n\n\"Me ikävystytämme arvoisaa seuraa\", sanoi herra Levon, \"ja sen vuoksi\nminä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen\nvuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä\non tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan\npyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa\npitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa\nhalveksivansa -- mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole\nvielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme\nepäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!\" Puhuja\nkauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin.\n\nNaiset taputtivat käsiään kiihkeästi.\n\nHolma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin\nperuuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin\nojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet\nselkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän\nääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin\ntukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten\nkätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä.\n\nEsteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi.\n\nHänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat\nolleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella\nmenossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse\ntaaksepäin.\n\nEsteri luuli Laurille huudahtaneensa:\n\n\"Minun ruma prinssini!\"\n\nAamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen\nrepäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja\nistahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva.\n\nNeiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan\nsähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut,\noli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä\noli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin,\nettä neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken\nillan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski\nEsterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta.\nSenhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä\nkuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle\njärkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli\nlöytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka\npäivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian\nEsterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa.\n\n\"Sinä et lukenut tätä!\" huudahti neiti Smarin.\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti\nSmarininkin olisi pitänyt ymmärtää: \"Minä olen onnettomin ihminen\nmaailmassa!\" Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi\nuhkaavasti: \"Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä\ntai kuolen, olen paljon onnellisempi.\"\n\nNeiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty.\n\n\"Itkekää tekin minun kurjan puolesta\", sanoi Esteri heittäytyen neiti\nSmarinin eteen polvilleen. \"Itkekää minun kurjan puolesta, joka en\nymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!\"\nHän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti.\n\"Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!\"\n\n\"Sinä ehkä rakastat jotakin toista!\" sai neiti Smarin sanotuksi\nitkultaan.\n\n\"Jotakin toista!\"\n\nEsteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku\ntyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään\nEsteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi\nsanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun\nkuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset\nvalossa.\n\n\"Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin,\ntäti?\"\n\nNeiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen\nvakuuttaa:\n\n\"Et rakkaani, et\".\n\n\"Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte,\nkun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella\noikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa\nja opettakaa minua.\"\n\nNeiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla\nja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen\nsyliinsä.\n\nTuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni\nkylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli\ntemmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä\ntiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala!\nKäännä se tuon viattoman hyväksi.\n\nEsteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi\nLaurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen\ntuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän\nei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi.\nMielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille\nsanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä,\njos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he\nitsekin kauhistuisivat.\n\nHän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle\npalvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa\nkirjelipun.\n\n\"Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä\neroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella\nEsteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle.\n\nPrinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja\nkuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä\nkuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton,\nkun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka\nvei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli\nonneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut\nsata vuotta.\n\nMutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli\ntäynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt\nlensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti\nmanalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun\nhän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola\nsiinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka\nruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin\nkaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin\nsuuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole. -- Kello 8 aamulla!\"\n\nKello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta\nruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa,\npainoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.\n\n\"Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!\"\n\nJa he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten\nvarvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan\nhopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet\nsuuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten\nkuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen\ntehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi.\n\nLuulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen\npuhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan\nhämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta,\nleperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen\nhämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön.\nMutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan\npärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli\nhänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan\nylimyksellinen tyyneys.\n\nNaisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä\npyysivät, Lauri ojenteli käsiään.\n\nMikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä!\nSuurenmoista! Sadunomaista!\n\nEsteri jatkoi ääni väristen:\n\n\"Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan\nmuutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!\"\n\nLauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä.\n\n\"Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?\"\n\n\"Ei varmaan!\"\n\nSavunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari\ntuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis\nkuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat,\nmustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä\nvalokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin\nKristus.\n\n\"Tämähän on kuin satua!\" huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään\npysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset\nlatvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle\nkiersi.\n\nKun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä\nkutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen\nyhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden\nlevyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet.\nEhdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun\nhän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu\nleveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn\nsekaan.\n\n\"Ruma prinssi!\" sanoi Lauri kuin tosissaan.\n\nRuman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä\njuoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille.\n\nHe katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli\npolviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä\nryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki,\njoka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja\npuhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla\nrohkeudella ja avasi oven tupaan.\n\nVieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen\nsali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit\nkorukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa\nloukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla\npeitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi\nvaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa.\n\nMökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa,\nperin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi\nyhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet\nvanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä\nemäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein\njuhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta\naivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui\nnerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä.\n\nKuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli\nnykyisin palanut talo.\n\n\"Talo palanut!\" huudahti Lauri osanotolla.\n\nHänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko.\nRakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli\nvain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä\ntullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille\npesänsijaa etsien.\n\nJa vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava\nrustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa,\nvastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun\nojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa\ntoimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli\nlauhtuisi.\n\nPistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen\nkatseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä\nkerjäläistytön kuva -- emäntä tyttösenä.\n\nKerjäläistyttö! Ihana kuin lumous!\n\nVastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu\ntietysti kerjäläistytölle sitaatilla: \"Sanoiksi kiel' on köyhä, henki\nheikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!\"\n\n\"Tämä on isäntä?\" kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään\npalattua. \"Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu\"! sanoi emäntä\nsilmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi.\n\nHän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä\nemäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen\nkatsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri\nselaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja\nenimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan\nkerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän\nnauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä\nvilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään!\nOlisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen.\nEsteri ei voinut olla päätään kääntämättä.\n\nLauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa\nylistäessään maalaiselämän ihanuutta.\n\n\"Te olette varmaan runoilija!\" lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti\njoutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi:\n\"Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko\nharmajan usvan pilviksi.\"\n\nEsteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut\njäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia\nliikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään,\nposkilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse.\n\nEsteri hiipi ulos rauhoittuakseen.\n\nPienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä\nväikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien\nlomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö,\njoka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi:\n\n\"Miten siellä täti jaksaa?\"\n\nJo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä\nryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa,\nkuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet\nvatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse.\n\nMiinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas\npuhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului\njostakin huoneessa.\n\nEsteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja\nsaapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen\nturkin sisältä.\n\n\"Herran terttu!\"\n\nAvattuaan turkkia hän ammahti takaisin.\n\nLauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan\ntullut!\n\nHän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei\nsuinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen\nnauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti\ntaakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se\nmies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään,\nja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi\nsompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa\nmenemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki.\nLumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli.\nMutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja\nhän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä\nja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten.\n\nMiina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän\nvain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti\nsylkäisi:\n\n\"Tphyi! Jeesus siunatkoon!\"\n\nHän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan\nkauhistuneella äänellä sanoi:\n\n\"Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!\" Ja Miina vakuutti, että hän\ntuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen\nsisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski\nja sairas.\n\nNeiti Smarin alkoi kummastella.\n\n\"Niin\", sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista\npuoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä\nloruksi sanonut. \"Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti\nEsteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan\npahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa\nheidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas\nonni!\"\n\nSiihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän\nlähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta\nsamassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi\nkouraan.\n\n\"Nyt minä pääsin selville!\" huusi hän. \"Sehän on ollut Taavetin rouva!\"\nja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa.\n\nNeiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin\nMiinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai\nsanotuksi:\n\n\"Kaikki on ollut valetta!\"\n\n\"Hän valehteleeko? huudahti Esteri.\n\n\"Kaikki on ollut valetta!\" vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä\noli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin\nhaalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain\nollut olevinaan! \"Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin\nkukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin,\nettä hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että\nminä itkin!\"\n\n\"Mikä ihminen se on?\" kysyi neiti Smarin uteliaana.\n\n\"Muistaneeko neiti Smarin sitä enää -- se on sama, kun minä en jaksa\nmuistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä\nhyvänsä\", sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on\noikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi,\nmutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen\nja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei\nriittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai\ntalosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa,\nmistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja\nkun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi\nkerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin\neräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita\nlämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä\non kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli\ntullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan\npaistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä\ntaikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut\nitsensä.\n\n\"Herra siunaa!\" päivitteli neiti Smarin.\n\n\"Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat\nkasvatikseen tytön\" --\n\n\"Laura Sorvo!\" huudahti neiti Smarin.\n\n\"No Sorvo! Justiin!\" sanoi Miina. \"Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään\nsanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi\nja Ruman Taavetin rouvaksi.\"\n\n\"Se on hänen miehensä vain renkimies!\" selitti neiti Smarin Esterille.\n\n\"Renkimies!\" huudahti Miina. \"Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut!\nSiihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla\nsyö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen\nkerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse\nsiinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin\nmies.\"\n\n\"Hyvä Jumala sentään!\" sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli\nahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo\noli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä.\n\n\"Sellaisilla päivillä\", sanoi Miina, \"ettei muuta kuin painaa nastaa,\nniin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä\nJerusalemiin!\"\n\n\"Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!\" arveli neiti Smarin.\n\n\"Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi\njoutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut\nsamaan nippuriin!\" arveli Miina.\n\n\"Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos\ntahtoi!\" sanoi neiti Smarin kauhulla.\n\nSitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja\nkertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli\nkerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen\nkuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli\njouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään,\nsitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs!\nJoulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli\nheikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään\nlukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin\nsairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta\nei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen -- joka oli ollut miellyttävä\nja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu -- hän oli\nkirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin.\n\n\"Se prinssi\", jatkoi Miina, \"oli tämä Taavetti!\"\n\n\"Saduksikin kauheaa!\" sanoi neiti Smarin.\n\nEsteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle.\n\nLauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki\nEsterin syliinsä.\n\n\"Vihdoin tulet\", sanoi hän. \"Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja\ntoivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!\"\n\nEteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen.\nKonsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen\nväräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen.\n\nSiellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka\närisi irvillä hampain ja harja pystyssä.\n\nEsteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi:\n\n\"Varohan toki pukuasi!\"\n\nÄänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri\nväkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella:\n\n\"Suutele minua!\"\n\nKotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa\ntuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan.\n\n\"Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä\nvuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!\"\n\nJoka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella\nheille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä\nitsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli\nforstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on\npahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että\nhän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi\nsammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja\nkatsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia\nsilmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi\npeittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon\nsyntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi,\nkotona tuijotti ja itki.\n\n\"Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!\"\n\nTuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava\nomatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle\ntultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu\nhuoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä\numpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa\nja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin\nLaura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä\npuhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua.\n\nKoputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan,\njonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut.\n\nEsteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten\nLaurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan\nirtautuakseen.\n\n\"Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!\" Laurilla oli\ntodellinen hätä.\n\n\"Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!\" huudahti Esteri.\n\nLaurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen\nhervottomina sivuilla.\n\n\"Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.\"\n\nSe oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan\nalla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut\nkirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja --\".\n\nEemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin\ntuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista.\nLäkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa\nkolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin\npääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän\nsuuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin\nmukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa\nennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta\nsakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon -- se\nmuuan Jumalan mieliharmi! -- oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi\njoku Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri\nniillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan.\nVaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli\nsaanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri\nneitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti\näänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten\nrakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on\nkäynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia,\nja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti\nuteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri\nsaanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut\nnimenkin, vaan kun ei muistanut! \"Ihan kielellä pyöri\", sanoi Miina ja\nkoetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti.\n\nKirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä\nleikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri\nlaski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka\njäsen hervotonna.\n\nMiten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla\ntulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin\nhymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli\näidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi...\n\nMetsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen\npirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi\npuutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi\nkotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien\nilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta,\ntuijotti vihaisesti.\n\nEsteri tyytyi siihen.\n\nHän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja\nja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi.\n\nNeiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa.\n\n\"Kultaseni\", herätti hän Esterin hellävaroen. \"Hevonen odottaa.\"\n\nEsteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti\nSmarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Esteri, \"mutta mikä täällä haisee kuolemalle?\"\n\n\"Jumala varjelkoon?\" säikähti neiti Smarin. \"Mitä sinä lapseni puhut!\nSinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi\ntoistaiseksi.\"\n\n\"Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve\", sanoi Esteri ja huomaten\nkukitetun rintansa lisäsi: \"Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi\nnäitä pitää!\"\n\nRiisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin,\nkirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle.\n\nNeiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun\nEsteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski\nkätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä,\nniin neiti Smarin syleillen sanoi:\n\n\"Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.\" Aivan aavistamatta\nEsteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui\nnauruksi, ja sanoi: \"Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja\nkengät kädessä.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nToiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän\npuheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan\nsilloin, toisen tällöin.\n\n\"Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!\" oli hän ilmoittanut\nensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja\nmyöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein\npysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: \"Tuossa noin, juuri\ntuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän\nnipukka!\" Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos\nelossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt\nulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen\nammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä\nsanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta\nryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin\nalle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut.\n\nAntti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten:\n\n\"Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?\"\n\nItse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei\nHupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli\ntalvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen\nnenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu\narvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut\nkotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla\nsitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin\nolisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun\nmatkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä\ntietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka.\n\n\"Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?\"\n\nSe oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään.\nForstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran\npitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli\nkäynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten\nkerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa\nryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta\nsiihen, kuin puukolla leikaten!\n\n\"Tuolla se Juhon mökki välkkyy\", viittasi Antti järven rannalle, jossa\nPuna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa\nuudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt\nJuhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että\nasuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin\npoveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin\ntarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella\noli heidät vihitty.\n\n\"Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu\", sanoi\nAntti. \"Ei se ole uskovainen enään\", lisäsi hän ja kertoi, miten\nKatrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat\ntanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se\nKalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi\nmarkkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee\nkäymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan.\nKalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee,\nniin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen,\nlähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita!\n\n\"Ja niin se Katri uskosta irtausi!\" nauroi Antti. Kun hänen\nvieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että\nolisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä\nhän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle:\n\n\"Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan\nLeenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti\ntalvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että\ntuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.\"\n\nAntti kiiruhti hevosta:\n\n\"Häste!\"\n\nKotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti\ninnostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi\nkulkua, säikähtyneenä sanoen:\n\n\"Perhana! Forstmestari on kotona!\"\n\nEsteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko\nforstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun\nnäki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen,\nvaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset\nsormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään\nvärähdystäkään.\n\nSiihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari\nvastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen\npäällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään,\njossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen.\nPäivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen.\n\nJa kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa\ntalossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään.\n\n\"Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?\" nauroi\nforstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen.\n\nEsteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat\nolleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja\nheidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä\nhe puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut\nhänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia.\n\nPäästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan\njärjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo\nsamassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne\nautioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin\ntuttua esinettä.\n\nForstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen\nkirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne\nvaljusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää.\n\nJa äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon,\nei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin\nsyvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja\nsilmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin\noli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten\nhäntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi\nkeskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että\nhänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan\nkatseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin\nolisi käsittämätön ihme tapahtunut.\n\nAamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut\nollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut\nmitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän\nkuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja\nettä hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä\nrinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori.\n\nNiin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille,\nkonsulinnalle ja Ellille!\n\nHe olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt\nrunonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille,\nkonsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet\nsaada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin\nEsterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa\nyönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan.\nKonsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön\nyhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen.\n\nMitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli\nkaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. \"Kai Esterikin lähtee\njuhannusta viettämään?\" kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään\nforstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa\npelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten.\n\n\"Kai Esterikin lähtee?\" matki forstmestari, teki liikkeen uhaten\nvoitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: \"Tietysti Esteri lähtee.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi\nlähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka.\n\n\"Tämä ensin päähän asti\", sanoi forstmestari. \"Tämä päättyy pian.\"\n\nEsteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki\nliikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti.\n\n\"De va fan!\" huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan\nforstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan.\n\nEsteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa\nniin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan\nolisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut.\n\nJuhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona,\nperin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli\nollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes,\nvaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko,\nvaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että\napteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat\ntapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret\nvieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä.\n\nNimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä\njo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää\nvuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut\npaperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von... Ja rovastin Sigrid\ntällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta\nmelkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet\nkäsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies\nrakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti\nvarmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä\nmonia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että\nnimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt\nkenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä\nodotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli\nEsteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten\nvälit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat\nnimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi\nsydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat\nsanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän\nminua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle\nja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa\nFloran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä\nlapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia\nlastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti\nsuorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen\noppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden\nkaupungissa ja siellä ehkä... -- Hän päätti kirjoittaa pastuurska\nLevonille ja tiedustella...\n\nSitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun\nillallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä\nodotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä\nväittelyssä.\n\n\"Suvaitkaa, neiti Esteri\", sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan\nivallinen hymy huulilla, \"suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani\nalhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat\n'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain\najavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja\".\n\n\"Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta,\nniin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen\",\nsanoi Esteri kiivaudella.\n\nNaisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun\ntyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän\nforstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä.\n\nNimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli\nopituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen\ntauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja\nsivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui.\n\n\"Esteri\", sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys,\nettä hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika\nensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys\nkansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla\nstudeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja\ntuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat\nheinänsä ja jyvänsä.\n\nEsteri jätti vastaamatta rovastille.\n\n\"Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia\", sanoi nimismies,\njoka tunsi taas jaloilleen päässeensä. \"Mitä sitten piiat ja rengit!\"\n\n\"Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista\", sanoi Esteri.\n\nSe lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti\nkämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin\nkatsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni.\n\nKun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen\nsen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan.\nNiitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä\nhutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi.\nMutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä,\nlyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli\nRautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli\nmahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja\nvaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä.\n\nEemeli Rautiainen lähestyi Esteriä.\n\nSyntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus.\nVarsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa\nnäsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että\npiioissa ja rengeissä oli aatelisia.\n\n\"Siihen aatelistoon\", sanoi Rautiainen, \"ei tästä seurasta kuulu kuin\nneiti Esteri\".\n\nNeitoset nauroivat joukolla.\n\nRautiainen kääntyi heihin:\n\n\"Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää\nsilakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.\"\n\nTätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja\nkääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin\nvalaskalanpää.\n\nVähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti\npäätään.\n\nRovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä\ntöpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä\npääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin.\n\n\"Neiti Esteri\", hän sanoi. \"Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville\nja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten\nhuonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista.\nMutta\", jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, \"minä pelkään että\ntämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei\nole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra\nforstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän\nmelkoisen klanin.\"\n\n\"Herra Rautiainen\", sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka\njuuri tarkasti kelloaan. \"Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on\ntörkeätekoiset viisarit!\"\n\nSyntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan\nRautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä\nRautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi\npitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi\nitselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan\nhämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi\nja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta\nkelloineen.\n\nRautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa.\n\n\"Kuulehan, Esteri\", sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan.\n\nForstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä\npäättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että\nei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä\nsanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli\nottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta\nhullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä\nrengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli\nkirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille\nvanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti\nSmarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti\nSmarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta\nojentamaan Esteriä.\n\nEsteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys\nshakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus\nrupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti\näkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet\nistumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen\neteensä.\n\n\"Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla\npuolustit?\" kysyi hän hillityllä äänellä.\n\nEsteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri?\n\nForstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että\nparantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin\nkuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen\npotilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät\nkiinni.\n\n\"Katusanomalehtien mielipiteitä!\"\n\nEsteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan\nforstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin.\n\nNimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan\nodottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että\ntajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja\nnäköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut\nisänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin\nRautiaisen kömpelö ja raaka iva.\n\nForstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen\nkuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän\nkumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti\nhulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi,\nmikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä\noli kaunista.\n\nEsteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin\nolisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi\nkädet silmilleen.\n\nForstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo\nhammas otettu:\n\n\"Sellaiset ovat minun mielipiteeni.\"\n\nEsteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi:\n\n\"Niissä ei ole paljon sydäntä!\"\n\nForstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän\nEsteriä kuin ihmeissään.\n\nEsteri jatkoi:\n\n\"Eikä niissä ole järkeäkään.\"\n\nForstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä\njyrisi, kun hän sanoi:\n\n\"Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat --\"\n\nEsteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan:\n\n\"Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset\nkiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!\"\n\nForstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja\nsieltä, kohottaen kätensä sanoi:\n\n\"Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!\"\n\nEsteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä\nherra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin\nja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen\notsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa\nnojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta,\nmonta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta.\n\nEsteri nousi ja katsahti ympärilleen.\n\nTämäkö on koti?\n\nTuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi\nvinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen\nistahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä\nkäsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä\nrakastan!\n\n\"Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan\nsinua!\"\n\nHän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi.\n\nLaskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan\nauringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta\npuutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven\ntakana viheriässä metsässä kukkui käki.\n\nEsteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo\nitkemään ilonsa ja onnensa runsautta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan \"juhannusyön\nkirjeensä\"!\n\nMitä hän kirjoittaa?\n\nTuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se\non kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan:\naurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee!\n\nMentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen.\n\nSydämetön kirje!\n\nSe oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen\npostipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa,\nlähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä\noli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle\nkoko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa.\nTietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. \"Niin että\njuhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin\nsinun silmistäsi -- sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka\nnäen hengessäni aina.\"\n\nTietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä\nkirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen.\n\nKauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä!\nOli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli\ntäynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina.\n\nAivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän\nonnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka\nkuljeksi ja seisoskeli kujalla.\n\nJuho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti\nnostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri\nojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta\nolisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua.\n\n\"Mutta jopa sinä olet laihtunut\", sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon\nkädessä säikähtyen huudahti: \"Herra siunaa, sinusta on tullut aivan\nmykkä?\"\n\nJuho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole.\n\nEsteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu\npainokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli\nsaanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei\nollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli\neikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän\nlipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin\nystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan.\n\n\"Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut\nvain sanoa\", puheli Esteri.\n\nJuho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä\nenää ymmärrä.\n\nEsteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että\nJuhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi:\n\n\"Ymmärtäähän Katri?\"\n\nJuho pudisti päätä.\n\n\"Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!\" hätäili Esteri\nlähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän\nhakemaan kirjoitusneuvoja.\n\nTuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi\nkeskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät\nulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä\non kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut\npaljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti\nsäveltä. Hän alkoi viheltää \"Voi äiti parkaa\". Ja ilosilmäinen Kalle,\njoka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista\ntanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt\nsydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen,\nkun Lauri lauloi \"Voi äiti parkaa\" omavaltaisella äänellään vakaassa\nuskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti.\n\nKalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin\nhäpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet.\n\n\"Osaatteko te kirjoittaa?\" sanoi hän Kallelle. \"Ette? No tulkaa\noppimaan.\"\n\nAnnettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli\nkäynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta,\nEsterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi,\nmiten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen,\nposket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen\nsinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki\nrauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka\nkehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee\nhiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen\nmieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon.\n\n\"Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?\" sanoi Kalle kerran Esterin\nneuvoessa häntä.\n\nSen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä\nluonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka \"ryökkynä\" taas\nhänestä tuntui oudolle ja pahalle.\n\nJa Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin\nvälimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos\nlaski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin.\n\nKun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui\nhänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja\nvetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut\ntapahtua.\n\nMutta mitä Juho oli humalassa ollut!\n\nHänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli\nkuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti\nluokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä.\nMutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei\nkukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen\nviivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi\nvalkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja\navonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä\nvähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri\nmuisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten\noli tuntunut turvalliselta.\n\nJa forstmestari oli Juhoa lyönyt korville!\n\n\"Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?\" kysyi forstmestari\npäivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään\nhuomannut. \"Keski- ja etusormen välissä on verta\", sanoi\nforstmestarinna. \"Olet varmaan tappanut siihen sääsken.\"\n\n\"No Esteri\", sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä.\n\nYöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi\nkerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian\nunohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain\nEsteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi\npainavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli\nEsterin eilisiä voittoja.\n\n\"Mutta ai ai!\" sanoi hän sitten. \"Tiedätkö, mitä on onni pelissä?\"\n\nForstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni\nnyt kääntyikin onneksi rakkaudessa.\n\n\"Mikä sinua riivaa!\" huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen\nhän lopetti kesken. \"Sinähän olet idiootti!\"\n\nIllallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi:\n\n\"Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?\"\n\n\"Hyvä tarkoitus\", vastasi Esteri.\n\nForstmestari käänsi ivaksi:\n\n\"Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.\"\n\nEsteri vastasi:\n\n\"Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli\ntulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.\"\n\nMutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen\nkasvot käsiinsä poistui pöydästä.\n\nHyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että\nseisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä!\n\nForstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei\nolisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka\nsyötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin\nmielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan\nantaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä.\n\nMutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat.\nNiin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja\nmökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka\nkeskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia\ntouhuja ja tuumia.\n\nTämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi\nEsterille:\n\n\"Sinuahan riivaa piru!\"\n\n\"Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!\"\n\nVastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin\nshakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin,\nmuutamilla vedoilla.\n\nEsteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti\nsuorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin\npelin heikkous!\n\nLempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse\nheltyi siitä, sanoi forstmestari:\n\n\"Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä\nkuiskuttaa.\"\n\nEsteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi:\n\n\"Äitini.\"\n\nShak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan\nkuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään:\n\n\"Sinun äitisi oli aatelinen!\"\n\n\"Jalosukuinen ja jalosydäminen.\"\n\n\"Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!\"\n\n\"Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota\nhän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.\"\n\n\"Piiat ja rengit!\" matki forstmestari. \"Se renkitupa on sinulle kaikki\nkaikessa!\"\n\n\"Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä\nolen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut\nensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään.\nTäällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa.\nTeidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva\nminkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän\nolisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä\nsydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.\"\n\nShakmatti!\n\nForstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että\nEsteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja\nforstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet\nkuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille.\n\nEsteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä\nmaanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei\ntiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä\nhänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa\nLauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi\nsiis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli\njoku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi\nheidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon\nhänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana\ntietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs\ntarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla.\n\nNäin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että\nEsterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen\nsalaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi,\nitsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä\najamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi!\n\nTietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka\ntämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri\nHelsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun,\nsaattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan.\nLaurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta\nnäinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa\nkotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella.\nVärisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti\nHolman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan,\nripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja\nsuudella lämmintä äidin otsaa!\n\nKun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään!\n\nSe ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin\ntullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi,\nettä Lauri oli jo kotona.\n\nKun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin!\n\nNe olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat\nvieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt\nvieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt\ntänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona\nyksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta\nforstmestarinna oli pyytänyt ja rukoillut selittäen että ensinnäkin\nnäyttäisi pahalta Esterin poissaolo nyt, kun hän lähtee kotoa, ja\ntoiseksi ilahuttaisi hän suuresti isän mielen lähtemällä nyt mukaan.\nMinkä vuoksi ei ilahuttaisi silloin, kun sen voi tehdä? Esteri oli\nsuostunut, vaan uhrauksensa oli tuntunut suurelta. Nyt se tuntui vielä\nsuuremmalta.\n\nForstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat\nshakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen.\n\nOsoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli\nmelkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja\nvahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja\npaikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli\nrepäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin\nkäärmeenkieli.\n\nHyi!\n\nEnsimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli\nsaanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen\nsisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin.\n\nEsteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka\nolisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan\nerilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti\nvaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti\nkokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä\nhengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui,\nsiihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili,\nniin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut\npäivänkoittona punoittivat...\n\n\"Isä!\"\n\nEsterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen\nforstmestarille.\n\nEi kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti:\n\n\"De' va' fan!\"\n\nEsterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin.\n\nEtte ymmärtäisikään. Hän on meille kummallekin eri olento!\n\nEsteri jonkun matkaa luettuaan Laurin kirjettä purskahti nauramaan\nsydämestään.\n\nOthello!\n\nForstmestari hätkähti Esterin naurusta, heitti shakkinsa kesken, jäi\nhetkeksi aikaa tuijottamaan Esteriin ja alkoi sitten kulkea\nedestakaisin. Miten olikaan se uni, jota hän oli nähnyt äskettäin?\nEsteri tuli hakemaan häntä tuonne kammariin. Eihän se ollut unta. Mutta\nsiitä oli kauan! Mitä ihmettä se olikaan?\n\nEsteri luki edelleen kirjettä, mutta se alkoi täristä hänen kädessään.\nHän lopuksi rutisti sen taskuunsa ja istui värähtämättä paikallaan,\nnäkemättä paikallaan, näkemättä mitään edessään.\n\nMargaretha pyörähti kuvastimen edessä, forstmestari seisoi\nkeskilattialla käsi otsalla ja forstmestarinna tuli saliin kahisten\nsilkissä.\n\n\"Todellakin!\" sanoi hän. \"Tänäänhän on Esterin syntymäpäivä.\" Hän\nonnitteli.\n\nMargaretha hyppäsi tanssiaskelin Esterin luo, ja pudisti Esterin kättä:\n\"Gratulor!\"\n\nForstmestari havahtui, meni ja suuteli Esteriä.\n\nEsteri tunsi tukehtuvansa pimeyteen.\n\n\"Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla\", sanoi forstmestarinna\nliikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto.\n\nJuho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai\nilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään\nEsteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni.\n\nJuhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla\nvähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi\nforstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti\nristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä\npäällä.\n\n\"Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja\nhaihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi\nollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule\nsiis, tule!\"\n\nEsteri siirtyi keskilattialle.\n\n\"Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi.\nJa sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nVinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä\nsilmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan\nja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän,\nolisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta\npihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle\ntultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei\nkukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti.\nYhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi.\n\n\"Senhän on susi syönyt!\"\n\nMutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja\nhoukuttelee ihmisiä järvelle.\n\n\"Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!\"\n\nSe olikin vain harakka, joka nauroi.\n\nHänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän\nlomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin.\n\n\"Juho ei ole kotonaan.\"\n\nKalle jossakin vihelsi \"Voi äiti parkaa\", ja metsästä kuului ryskettä,\njoka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta\nkompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta.\n\nHänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi:\n\n\"Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.\"\n\nHän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan\ntielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti\nvieraisiin.\n\n\"Mutta elä tanssi\", varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen\npäin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä,\nkunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin.\n\nNiin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä\nsitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne\nherrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein\nennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko\npitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän\nhevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun\npidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja\ntulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella,\nja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli\nlähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin\nkotitalossa.\n\nHäntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken,\nkun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin\ntuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja\nmonenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle\nsilloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä\nhänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä \"Voi\näiti parkaa\", ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä\npolvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille,\nja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan\nkuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä\nforstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho\nomasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien\nusein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut\nkumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut\nEsterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin\nkirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä\nsama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja\nkuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu\nkirkonalttari.\n\nJuho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä\noli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan\nräkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon.\n\nKun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli\nkuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja\nkorvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen\npaimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut,\nnuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä\ntoisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen\nansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä\nkerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella\nkievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään\noli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa\nvertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut\nse nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle\nviheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä\nhengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet\nkuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja\nEsterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa\nsilmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja\nsuudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen\nsyntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen\nkelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä\ntoisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen\nmättäänkoloon!\n\nSe oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin\npainoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan.\nTämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä,\njoka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli\njuossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa.\nSilloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät\nkirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle\nusein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän\nvälilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan.\nJa kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän\nsaattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä\ntakerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun\ntapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä\nEsteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt\nollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin\npiti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti\ntukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka\noli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä\nkuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen\njälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta\nlohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen\noli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan.\n\nKun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin\nhevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle.\n\nMitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä\nvarten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja\npolta mökkiä tahi molemmat yhdessä?\n\nJuho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän\nhypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi\nmökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään\nruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään\ntuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli\njärven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla,\nmihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion\nennettä.\n\nKalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt\nviimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja\nlähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki.\n\nKiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi\nmilloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos\nhän ei ole siellä.\n\nSusannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen\nillanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli\nerityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja\nodotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli\nkaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli\nalkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian\nusein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa.\nJa se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille.\n\nKun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen\ntanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi\npihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus\nlattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista\nhuomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi\nkäsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan\npyörähytteli valssia siinä pihalla.\n\n\"Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin\nmallia\", sanottiin joukossa.\n\n\"Mutta katsokaahan!\" sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa\nlopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. \"Tule katsomaan\nsinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!\"\n\nSalissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella,\njoka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja\nvoitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain\nsuullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän\nasti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa!\n\nÄänekkäästi ihasteltiin \"komeaa paria\". Se on pysty tervaskanto tuo\ntalvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä,\nsillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin\nhempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja?\n-- Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen\nPiipari-Kallen polviakaan. -- Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee\nyhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää\npiikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka\nkammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut.\n\n\"Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!\" sanoi Jaska\nylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse\nnimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen\nistuttaa.\n\nPari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen\ntoistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin\nensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas\ntoinen vuorostaan.\n\nKaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: \"isä ja tytär\".\nMutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi\nsaanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen\nolentonsa, mutta ... pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa\nkaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja\njuuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi\nEsteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli\nitsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin\nmenoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä\nvaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä\n\"tuhlaajapojan\" isänä.\n\nMutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä\nkostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.\n\nHän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan\nsilmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla\nvähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän\naina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien\ntekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä,\nsyyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa,\nkun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä\nkuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi:\nEsteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus\noli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei\nvoinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta\nyhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien\nlastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli\nhäntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa\ntaistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain\nkiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut\nEsterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten\nloputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa\npienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti\nhän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen\näitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän\nolisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä,\nettä hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja\nhän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän\nvalmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan\nEsteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä\nrakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän\nollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti\nkohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle\nei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota\ntunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän\nsanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän\nheidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut\nitseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin\nväärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko\nhän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin\nhypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä\nnoudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää\nyötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt\nhyvä tapa noudattamatta.\n\nKun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän\nvuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään,\ntoivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen\naika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi,\nettä Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.\n\nMutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri\nolisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa.\nSalissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja\npihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin\nsuureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja\nkertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat\nkatsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa\nolivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät,\nkun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta.\n\n\"Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!\" huudahti Jaska, jonka silmissä\nforstmestari kohosi yhä vain.\n\nJuho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja\nlausui mielessään:\n\nJumalalle kiitos!\n\n\n\n\nX\n\n\nYöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä.\n\n\"Rakas lapsi\", alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän\njoutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon\nsanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja\nolisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin\nkehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet\nitse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan\nsinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata\nsielunsa. Neuvo ja lohduta!\n\nJa Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella\nkädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla\nvitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset\nnousivat, kun hän lopetti.\n\nHän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli\ntalon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa,\nlakkaamatta.\n\n\"Niin!\" sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä\nkehoittaakseen. \"Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet!\nMutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on\nsuruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.\"\n\nSoitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu\nhymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa.\n\nEsteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän\nmieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui\npianon ääressä.\n\n\"Kas niin, kas niin\", sanoi forstmestari vaimolleen. \"Näetkös nyt? Näin\nse kävi! Ja näin se pitää olla.\"\n\nOli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja\nforstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä\nforstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina\nvuosina. Oli alkanut iloisempikin aika.\n\nJa kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä\nMargaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt\nriemumielellä.\n\nKuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska\nja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle\nsilloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan\nja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen\nvierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta\nkyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa\nmoninaisia mutkia!\n\nEsteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä,\nvaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä\nalkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu\njotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla.\nMutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä\njohonkin, mihin hyvänsä.\n\nKun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka\nymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli\nikävä häntä.\n\nHän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että\nkonsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen\nviimeinenkin toivonsa!\n\nMitä oli hän toivonut?\n\nHänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen:\nSellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa\npelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut\nmarkanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea\ntuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa.\nKun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos!\n\nHän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä\nkuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan\ntoisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei\nhän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen\nkirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen\nmarkanrahan löytyneen.\n\nNyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli\nEsteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: \"Mene pois!\" ja vetänyt\noven kiinni.\n\nHän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti.\n\n\"Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,\" tuli\nnimismies Esteriä kiittelemään.\n\nHän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia\npelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat\nhänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa\nkäymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit\nEsterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli\nmielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli\nerikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta\nyhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut\nvarmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri\npystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen\nhänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin\nluona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi:\n\n\"Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni.\nMutta elä nyt vielä puhu kenellekään.\"\n\nNyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin.\nHän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli\nsuostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa\nkruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen\nnimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli\nvarma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan.\n\n\"Hän on kuin sula vaha\", oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen\ntultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen\nperhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että\nEsteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta\nkunnia kuulua.\n\nNimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä,\netsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta\nforstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin\njotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä\nhän juoksutti hänet vinttikammariin.\n\n\"Esteri, minä olen äitipuoli\", sanoi hän ruveten itkemään. \"Ja minä\ntiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi\nkuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin\njärkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan\nminä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä\nolet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole\ntäällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.\"\n\nJo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi:\n\n\"Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset.\nHuomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän\njälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä.\nMinä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii\ntulla takaisin kotia.\"\n\nTäti Smarinin luo!\n\nOli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä\npuuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä\noli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli\nhän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja\nforstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä.\n\nForstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä\nja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan\neikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja\nkärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka\nolento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi\nkuin ukkonen.\n\n\"Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!\"\n\n\"Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.\"\n\nForstmestari iski jalkansa lattiaan.\n\n\"Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!\"\n\n\"Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo\nminulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt\nseison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!\"\nForstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja\nkuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\n\"Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.\"\n\nAamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi\nkujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä\njyrinä, hän puristi päätään ohimoilta:\n\n\"Olenko tehnyt oikein vai väärin?\"\n\nEsteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä.\n\nSumua, usvaa!\n\nJa Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö\nviime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä\nenään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen\nvihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka\nhyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua\nkuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja\nkolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt,\nkun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan.\n\nAntti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden\nAntille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja\ntulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä\npuhui harvasanaisesti:\n\n\"Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti,\njoka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin\noppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla\najetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä\noli huutomerkki perässä!\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nHirveä maanjäristys kyökissä.\n\nNeiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli,\nse oli nyt tuhannen sirpaleina.\n\nMiina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli\nkuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja,\nsokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä\non sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla!\n\n\"Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!\" huudahti neiti\nSmarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan.\n\nVarsin yksinkertainen asia!\n\n\"Minä yritin\", selitti Miina, \"kurkistamaan ikkunasta, kun minun\nsilmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut\".\n\n\"Miina näkee näkyjä!\"\n\nMiina ilahtui siitä.\n\n\"No silloin tämä on neiti Esterin häiksi\", sanoi hän ja lyöden käsiään\nyhteen jatkoi: \"Ja hän saa sen -- sen -- niin mikä ihme se olikaan? --\nsen senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!\"\n\nOvikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja\npiti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei\nniinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.\n\nMitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti\ntäyteen tyhjät huoneensa koululaisia!\n\nNiitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä\nmaalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa\narmopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon\nmaksuttomasti.\n\n\"Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä\",\nselitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. \"Mutta\nlukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään\nkaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen\npaikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin\npensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin,\najattelin. En välitä!\"\n\nEikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman\nlapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli\nhänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin,\nforstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten\npuutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä\nJumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin\nkun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää\nkeskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen,\nkun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja\nhuomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan,\njota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa\nperintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli\ntoimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti\nenemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen\nerimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli\nsaksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta\nkalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli\npastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen\npuolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla\nseinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille\nhymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä\nsuuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?\n\nSiitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri\nhauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen\nollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi\ntyhmimmistä.\n\nHän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua\nsanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan\ntapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje,\njonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle\nja kysymättä neuvoa häneltä! \"Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin\nmuille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?\" --\n\n\"Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun\nsydämestäni.\"\n\nKun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin\nkammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä\nasioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:\n\n\"Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen\ntirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!\"\n\nEsteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut\najatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.\n\n\"Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä\nolen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko\notteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä\nsiinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen\nsilmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette\nosannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla\ntäysin tyytyväinen! -- Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti\nja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.\"\n\nNeiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan,\nsanoi hän:\n\n\"Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan,\njos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on\nollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun\nkotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut\ntäydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista\nomistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun\nrengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin\nyksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä\nhalusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini\nomanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi\nminua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi\ntyhmyys ja sanoi --\"\n\nNeiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.\n\nViimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se,\njolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:\n\n\"Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon\nkasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta\nja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.\"\n\nEsteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista\nhänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän\nvälilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan,\nitkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän\nrakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa\novat hyljänneet hänet -- rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi\nsama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.\n\nJa niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon\nei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän\nselitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin\nhän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin\nlapsuudentoveriin -- jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla -- ja tämä\nrakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa\nkohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai\noliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi\nantaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin,\nsitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi\nottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa\npuhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä\näänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa,\njolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat\npuhella taas uudella vauhdilla.\n\nEsteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen\nsisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän\nmielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta\nforstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti\npikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian\noli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut\njoku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli\nlyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.\n\nJa sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä\nkestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti,\nsoitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei\nliikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai\nsilloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän\nmennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle.\n\nNäillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen\nseikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse,\nlöytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka\nsattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin\naihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis\noli vallannut hänen sydämensä!\n\nMutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli\nEsterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi\nmuuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla\nkysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta,\neräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran\niltamaan.\n\nSinne oli Esteri, omaa haluaan ja tädin innokkaita kehoituksia\nnoudattaen, päättänyt lähteä ja pyytänyt kavaljeerikseen Santun,\nkuitenkin huomauttaen että hän ei nyt tanssi ollenkaan.\n\nEihän hänkään ole mikään tanssi-intoilija, arveli siihen Santtukin.\n\nKukako Santtu?\n\nLakitieteen ylioppilas Vendell, Aleksander. Tästä ristimänimestä oli\nlyhennysote: Santtu. Ja tämä nimi oli siihen määrään yleistynyt, että\nkuuli puhuttavan aina vain Santusta, niin että neiti Smarin, kun Esteri\nesitti hänelle tämän vieraansa, erehtyi puhuttelemaan häntä herra\nSantuksi. Siitä oli seuraus, että neiti Smarin pian sai kunnian liittyä\nSantun tätien lukuisaan -- piti sanoa lukemattomaan joukkoon. Samaten\nnuoret neitoset sanoivat häntä Santuksi, hän heitä nimeltään, se lankesi\nluonnostaan kenelle hyvänsä, puheltuaan Santun kanssa parikaan kertaa,\nkolme korkeintaan. Hänen vaaleaverinen muotonsa, pyöreät harmaat\nsilmänsä, hänen liikkeensä, tenoriäänensä, mielipiteensä, sanalla sanoen\nkoko olentonsa oli kuin hänen sammaltava s-äänensä, ja se oli niin\npehmeän sävyisä, että saakeli, jota hän voimasanana käytti kaikissa eri\nmielentiloissaan, tuntui vain pieneltä, sinisilmäiseltä saakelinpojalta.\n\nKauneinkin neito olisi voinut Santtua suudella keskelle suuta\nvähintäkään punastumatta. Eikä kukaan voinut aavistaa sitä valtavaa\nrakkautta, jota tunsi rinnassaan tämä nuorukainen, joka oli ruvennut\njuristiksi esikuvanaan Runebergin \"Maaherra\". Hän osasi Romeon ja Julian\nkannesta kanteen. Hän oli Romeo! Julioita oli ollut monta, vaan aina oli\njoku sattunut ja ehtinyt hänen tielleen. Niin oli ollut Esterikin muuan\nniitä. Ja Santtu varmasti uskoi, että hän olisi Esterin sydämen\nvoittanutkin, vaan hän oli ollut hupsu! Hän oli kerran kuljettanut Lauri\nHolman Esterin kammarin avaimenreijälle josta hän itse oli niin usein\nkurkistanut ja runoja tukkinut. Lauri Holma oli anastanut näköalan\nkokonaan ja vähä väliä vannonut, että hänen Juliansa se on. Silloin oli\nSanttu sisimmässään raivostunut, istunut pimeässä kammarissa miettien\nkostoa Lauri Holmalle, joka pää oveen nojaten ihaili impeä. Ja Santtu\nkeksi. Mitään aavistamattoman kilpailijansa hän syösti menemään immen\nkammariin niin sukkasillaan ja kengät kädessä kuin hän oli.\n\n\"Minä kiitän sinua, Santtu, se oli minun onneni\", oli Lauri Holma\nsanonut sitten, ja Santtu oli selittänyt, että hän tiesi että eräs\ntoinen olisi vallannut Esterin seuraavana päivänä, jolloin hän, kun\ntiesi Lauri Holman pitävän Esteristä, oli keksinyt tämän kepposen Laurin\nhyväksi, joka oli liian ujo!\n\nSanttu oli sitten tämän hyväntyönsä nojalla ollut Holmalla alituisimpia\nvieraita. Niin vastenmielinen kuin Santtu Esterille olikin, oli hän nyt\nilahtunut, kun Santtu kuultuaan Esterin olevan kaupungissa oli tullut\ntervehtimään häntä. Hän käski Santun usein käydä. Santtu oli käynyt. Ja\nheidän keskustelunsa enimmäkseen oli tavalla tahi toisella koskenut\nLauria. Jos Santtu yritti poikkeamaan muihin asioihin, niin Esteri johti\nhänet aina haluamalleen polulle.\n\nNeiti Smarin oli huomannut Esterin olevan aina silloin kuin toinen\nihminen, posket hohtaen ja silmissä hehku.\n\n\"Santtu! Tiedätkö sinä, kuka siellä lausuu Laurin runon?\" kysyi Esteri\ntultuaan saliin, jossa neiti Smarin oli pitänyt Santulle seuraa, sillä\naikaa kun Esteri oli pukeutumassa Kansallisseuran iltamaan. Ja sen aikaa\nkuin he vielä istuivat odottaen ajan kulumista, että eivät tulisi\nensimmäisinä, mikä Esteristä oli ikävää, puhelivat he taas vain\nLaurista.\n\n\"Muistaako Esteri miten Esteri ja Lauri tulivat lähemmin tuttaviksi?\"\nkysyi sitten Santtu muutamakseen toivossa saavansa pienen kunnian\nkontolleen.\n\nEsteri nauroi iloisesti.\n\nNeiti Smarinilla sydän värisi.\n\nEsteri tuli ja kertoi hänelle tapauksen, miten Lauri syöksyi hänen\nhuoneeseensa pää edellä, sukkasillaan ja kengät kädessä. Ja sitten hän\nnauroi uudelleen, nauroi, nauroi. Nauroi, niin että horjuen kulki ja\nvaipui istumaan pianotuolille heittäytyen pianoa vasten kumarruksiin\nkyynärvarret koko ruumiin painolla klaviatuurille, niin että piano\nsoida romahti kaikilla kielillä monen oktaavin alalla.\n\nNeiti Smarin pyyhkäisi silmistään kyyneleet salaa Santulta, joka\nällistyneenä katsoi vuoroon Esteriä vuoroon neiti Smarinia, ja vihdoin\nsanoi:\n\n\"Esteri, etkö sinä jo lähde?\"\n\n\"Odota, istu ja ole hiljaa!\" kuului Esterin käskevä ääni.\n\nSanttu teki niinkuin käskettiin ja alkoi katsella sanomalehteä, jonka\nneiti Smarin ojensi hänelle erotettuaan muusta postista, minkä palvelija\njuuri oli tuonut sisään.\n\nEsteri nousi viimein ja sanoi hiljaisella äänellä:\n\n\"No Santtu.\"\n\nSanttu käänsi sanomalehden kiinni, mutta hänen silmänsä ahmivat vielä\nensi sivulla, tarttuivat hetkeksi aikaa kiinni johonkin ilmoitukseen, ja\nsitten katsoen taas vuoroon Esteriä, joka veti hansikkaita käteensä,\nvuoroon neiti Smarinia, hän alkoi kiihkeästi kaivaan liivintaskujaan\nniinkuin hänen tapansa oli kun hänen suustaan oli tulossa, joka nyt\ntulikin:\n\n\"Saakeli!\"\n\nNeiti Smarin luuli Santun harmittelevan että oli unohuttanut rahansa\nkotia ja tarjosi hänelle, mutta Esteri sanoi:\n\n\"Teillä täti, on huono laulukorva. Tuo oli Santun iloa. Hänelle johtui\njoku hyvin iloinen asia mieleen. Eikö niin, Santtu?\"\n\nSanttu sanoi:\n\n\"Lauri Holma on kihloissa!\"\n\nHän luki ääneen ilmoituksen lehdestä.\n\nSitten syntyi äänettömyys.\n\nEsteri nyökäytti vähän päätään hyvästiksi tädilleen, joka vastasi\nsamalla tavalla.\n\nKoko matkan Esteri oli mykkä. Santtu kyllä aukoi suutaan, vaan\näänettömästi niinkuin maalle nostettu kala, sillä sieltä tuli ainoastaan\najatuksena: Saakeli!\n\nEttei hän tätä ennemmin tiennyt! Olisi ollut niin monta hyvää\ntilaisuutta tunnustaa rakkautensa. Huomenna voi taas olla myöhäistä!\n\nHän päätti rohkaista itsensä. Ja perille tultua hän kysyi:\n\n\"Eikö Esteri kuitenkin tanssi yhden franseesin? Ainoastaan yhden ainoan\nfranseesin!\"\n\n\"Minä tanssin kaikki franseesit ja kaikkea!\" huudahti Esteri.\n\nKun hän seuraavana päivänä istahti pianonsa ääreen, hypähti hän ylös\nensimmäisen akordin lyötyään.\n\n\"Tämä on epäsoinnussa!\" huudahti hän neiti Smarinille.\n\n\"Ja eilen kävi virittäjä!\" sanoi neiti Smarin.\n\n\"Se on epäsoinnussa sanon minä! Eikö täti usko!\"\n\n\"Uskon, kultaseni. Minä vain tarkoitin, että se oli huono virittäjä se\nherra.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSanttu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli\nsaanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen\noli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön\nvalloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin.\nJa jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin\nkavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut\nkuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat.\n\nAamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli\nselvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan\nja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi\nollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli\nPerenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas\noli Esterin luona Kairenius!\n\nJos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti\ntuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään.\nMutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata\nitsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten,\nsillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi\nsaada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin.\n\nEi tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin\nsuvainnut pääsyn Esterin luo.\n\nSe oli Miina.\n\nMiina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei\nolisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita\nherroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin\nja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan\nyötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas.\nMitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä!\n\nSitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos\nEsterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana,\njonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen\nvapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi\nneiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli\nhyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla\noli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen\nsisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut\nsulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista\nkorvaa.\n\nJa silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti\nkuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin\nkihlauksesta.\n\nEsteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista\nylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli\nvälkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä,\nKansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset,\njuhlapäivälliset olivat \"hyvin onnistuneet\" tahi \"aivan\nonnistumattomat\", sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei.\n\nIhmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään\nforstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen:\n\n\"Näetkös nyt!\"\n\nJa forstmestari oli shakkimatti.\n\nNeiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se\nsama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia\noikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä\nkun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että\nsiitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan\npaiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi:\n\n\"Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!\"\n\nMutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri\npalautti tiiman ovelta:\n\n\"Ei tarvita!\"\n\nOnhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti\nSmarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä\nnöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että\noikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten\nkorvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei\nEsteriltä enää riittänyt hänelle.\n\nIltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä,\nkaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan\nvielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin,\nniin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja\nylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka\noli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta\nneiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita\nmeni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli\nsijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei\nollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja\njuhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja\nistujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli\nhuviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan.\n\nMutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä\nja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset\ntulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja\ntoivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti\nmuissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä.\n\nEster aukaisi pianon kannen.\n\nHän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana\nhänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin\nkehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut\nkäänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään,\nturhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle\nolisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän\ntarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan\nhänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli\nalussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä\npettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi:\nMenkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua.\nMenkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan\ntaipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja\nmitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran\ntuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan,\npoikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan\nEsteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista.\nEsteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja\nsitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä\nsittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut\nforstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta\nsiitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin.\nMonta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän\nkesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti\nSmarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä.\nSillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena\nvääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja\njolla oli, josta hän nautti ja innostui.\n\nMutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että\noli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään.\n\nNyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella\nnuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin\nsisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa?\n\nKärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti.\nEsteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada\nmuutetuksi pois salista.\n\n\"Sinulle tulee paljon vieraita?\" kysyi neiti Smarin.\n\n\"Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?\" sanoi Esteri\nja lähti pois.\n\nHän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin\ntyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän\nolisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi.\n\nSe vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se\ntuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta.\n\nMiten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt,\nettä kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän\nsiellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee\ntyötä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa,\nkirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja\nvettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä! -- Mutta mihin hän lähtee? Ei\nsuinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän\nlähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei\nlähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat\nkonsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä\njumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja\nparempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja\npurkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa.\n\nMutta se olikin puukon pisto omaan rintaan.\n\nUh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa!\nKyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi\nkaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä?\n\nEsteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän\njätti sikseen ja meni tädin kammariin.\n\nNeiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin\nhartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä\nlämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit\nhäneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein\nistuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten\nlepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja\nsilmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut\npuhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti\nSmarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta\nhuolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä\näänellään \"täti\", niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti.\n\nEsteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin,\nvaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni.\n\nNeiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko\nsilmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt\nmielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä\nvuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin\nvaikka oli pukeutunut.\n\nEsteri sanoi viimein: \"Minä menen naimisiin herra Storen kanssa.\"\n\n\"Herra Storen kanssa naimisiin!\" huudahti neiti Smarin ponnahtaen\nseisomaan.\n\nHän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä\nEsteri oli häntä kuvannut.\n\nStore oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt\nkammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja\nomituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle\nja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin\nkellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi\nkohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää\nkulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse\nmiekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle,\nrunko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen\nkorkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin\nennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja\nsitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin\npää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin\ntuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat\nsilmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää\nja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store\npäänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna,\nniin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän\noli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti\nhäntä pakoon.\n\nKun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store\noli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti\nSmarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten,\nkuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan\npäähän päästyä sanonut:\n\n\"Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi\nkääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa\nkuoliaaksi.\"\n\nEsteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä\npäästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on\nkaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi\nkääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi\ntukehtuvansa.\n\nMiina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra.\n\nNeiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään\npelastusta?\n\nEsteri hypähti ja ärjäisi Miinalle:\n\n\"Ajakaa pellolle!\"\n\nNeiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä\nmokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin\nolisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja.\n\n\"Se onkin herra Perenius\", sanoi hän.\n\nEsteri hypähti ylös.\n\n\"Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!\"\n\nNeiti Smarin taas kalpeni.\n\nEsteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen.\n\n\"Mitä minä sanon hänelle?\" kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä,\nettä Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen,\njoka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin\ntoivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat\nneiti Smarinin suuhun:\n\n\"Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään\ntahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman\npoika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret\neropäivälliset.\"\n\nEsteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä\nkoskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain\nmatkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut.\n\nMikä on tämä Esteri?\n\nNeiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa\nPereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne\nsilmilleen sanoi päättävällä äänellä:\n\n\"Rakastatko sinä Storea?\"\n\nEsteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti\nSmarinia ja tuimalla äänellä sanoi:\n\n\"Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä\nviisaana!\"\n\nNeiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin,\nvaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.\n\n\"Mitä te tuijotatte?\" jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. \"Onko teidän niin\nvaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!\"\n\nHän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi\nainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!\n\nNeiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:\n\n\"Istu tuohon, lapseni.\"\n\nJa siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.\n\nNeiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän\noli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan\nvedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli\ntyyntynyt, sanoi neiti Smarin:\n\n\"Sinä rakastit Lauria?\"\n\nVastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.\nJa neiti Smarin jatkoi:\n\n\"Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?\"\n\nEsteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi\npuristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin\nsilmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen\njotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa\nedestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit,\njotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:\n\n\"Lauri oli tyhmä.\"\n\nEsteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja,\nniinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.\n\nMutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:\n\n\"Harakka!\"\n\nSe oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli\nkeksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten\nneiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa\nräkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:\n\n\"Voi minua onnetonta!\"\n\nHän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin\ntaudintuskissa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nEsteri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Lauri\nmurhakirjeeseensä oli saanut syrjästä yllytyksen. Olihan Laurin käsiin\nsuoraan Esterin käsistä tullut Juhon kirje, joka sopi rakkaudenkirjeeksi\n\"rumalta -- ja tietysti jalolta! -- prinssiltä\". Vasta nyt, kun kuuli\nneiti Smarinin käyneen huoliaan puhumassa pastuurska Levonille, ja neiti\nLevonin olleen vieraan Holmalla, selvisi Esterille, että Juhon kirjehän\nolikin vain vähäpätöinen asiakirja muihin seikkoihin verraten jolla\nLauri oli todistanut hänet Laura Sorvoksi.\n\nJos olisi osannut tätä aavistaa! Miten ei johtunut mieleen silloinkaan,\nkun harakka nauroi ilkeästi hänen juostessaan metsässä järveen\npäästäkseen!\n\n\"Nyt minä kirjoitan Laurille!\" huudahti Esteri.\n\n\"Olisit kirjoittanut heille silloin\", sanoi neiti Smarin.\n\n\"Herran nimessä!\" sanoi Esteri. \"Mitä minä olisin osannut heille\nkirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua\nvalehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin\nosannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää,\njosta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja\nröyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta,\njota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja\nantautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä\nmuilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!\"\n\nEsteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi\nkeskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän\nheittäytyi salin sohvalle.\n\nMitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin\noli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena\npysynyt. Mutta kenen syy?\n\nHän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin\nkastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi\nlattialle.\n\nLauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle\nvain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni\ntapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka\nmuistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille\nitsekin!\n\n\"Mutta minä myös tahdon nauraa!\" sanoi Esteri ääneen.\n\nKun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin,\näänettömänä, uhka mielessä.\n\nNeiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut\nja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä\nviikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut\nkustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta.\nYksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia\njulkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun\nSanttu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli\nkeksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen\nalansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut\nmenemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire.\nSanttuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin\nnaisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi\nJulian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He\nolivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin\nse oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan.\n\nEsteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin\nsellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos\nolisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään!\n\nMutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä\nylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä.\nKihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle,\nHarakalle ja -- Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä!\n\nHerra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä,\njossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut\nanastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa\ntanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli\nilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä\nodotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän\noli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään.\n\nHe tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut\ntieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen\noli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun\npettyikin laskuissaan.\n\nHerra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä\nsen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi\ntuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli\nkiihdyksissään.\n\nSitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra\nLevon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa.\n\n\"Te ette tanssi, olen huomannut\", sanoi Esteri.\n\n\"Minä olen siihen jo liian vanha\", vastasi herra Levon. \"Se ei minua\nhuvita enää.\"\n\nEsteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli\najatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää\nhuvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo\nvanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja\npelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia.\n\n\"Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme\", sanoi\nherra Levon.\n\n\"Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä\", sanoi Esteri.\n\n\"Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta\", muisteli herra Levon.\n\"Niin se aika kuluu.\"\n\n\"Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan\nehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on\ntehnyt.\n\n\"Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa\", sanoi hän herralle, joka tuli\npyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra\nLevoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon\nsaattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä\nhermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua.\n\nHerra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin\nihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain\nsanoin esitti ihan vastakkaista kantaa.\n\n\"Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne\", johtui herra Levon esimerkiksi\nottamaan. \"Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät\nilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa\nolemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.\"\n\nEsteri katsoi häntä pitkään.\n\nHerra Levon sanoi:\n\n\"Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette\ntäällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan\nniin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu\nisäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä\najaa hevostaan markkinoille.\"\n\nHe innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin\nväittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama.\n\nEsteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi\nsaanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa.\n\nKun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän\nvälillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla\noltiin, tapausivat he aina yhteen.\n\nHerra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset,\nvaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen.\nSillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva\nisänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen\nihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja\naina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja\nkädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri\nennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut,\nniin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse\ntyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä\nhänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin\nolisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin\ntapahtui aivan kuin hänen tietämättään.\n\nEsteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli\nsitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten\ntoisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän\nniin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta\nolonsa.\n\n\"Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini\", sanoi Esteri ollessaan herra\nLevonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa.\n\n\"Siitä ei tule mitään!\" huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että\npian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin\nhauska kesä tulossa.\n\n\"Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta\",\nsanoi Esteri.\n\nHerra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa,\naivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut\njotakin aivan toista asiaa.\n\nEsteri oli vielä arpajaisissa.\n\nHän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan\nyhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi.\n\nSinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se\nihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes\nmuutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui.\nSyksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä\ntarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla\nilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja.\n\n\"Herra siunaa!\" Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän\nhätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison\naikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään\nihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli\nkysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan\nEsterille.\n\n\"Rakas lapseni!\" alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu.\nJa hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta\njos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan\nja neuvotellaan ja päätetään asioista. \"Minä en sinua jätä, muista se.\nEt niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä\nsitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin.\nEn odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin\nlähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!\"\n\nVastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin.\n\nJa koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä.\nKaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina\nliikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni\nMiinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään\nvuoronperään huudahtaen:\n\n\"Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!\"\n\nEsteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli\nseuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä\nvedenneitona!\n\nHämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti.\nKauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että\nvahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos\nhän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta\npitäen ja poistui.\n\nSali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein\nherrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa\npaheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan.\n\nSeuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten\npuhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty,\nolikin ollut valhetta.\n\n\"Se oli oikein!\" sanoi neiti Smarin.\n\nEsteri makasi sohvalla silmällään ja itki.\n\nMiina tuli ilmoittamaan herra Levonin.\n\nEsteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti\nSmarinille:\n\n\"En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen\nhyvänsä.\"\n\nJa tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti\nSmarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin\nenempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi.\n\nEikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen\npyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva\nnäin hautaan asti, samaa suoraa linjaa.\n\nNiin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi\nkirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta.\nKatsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille.\n\n\"Avatkaa.\"\n\nNeiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä\nalkoivat täristä.\n\nEsteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti:\n\n\"Lauri Holma?\"\n\n\"Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.\"\n\n\"Ei tule vastausta\", sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli\nmenossa, huusi Esteri hänet takaisin.\n\nIstuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin\nhän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen.\n\n\"Huomis-iltana kello 9 sillalla.\"\n\nMutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi\nkammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin\nheittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään.\n\n\"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi\ntavata häntä!\"\n\nHän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina\nseisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle:\n\n\"Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä\non.\"\n\nMiinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet\njuoksivat ominvaltoinsa.\n\nNyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen\nsitten peläten.\n\nNyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten?\n\nMitä on tämä elämä?\n\n\n\n\nXIV\n\n\nHolma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja\nsiltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.\n\nTeräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista\nkohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan\npakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi\nkaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä.\nKoski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi\njuoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen\nhenkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta\nvaate.\n\nEi näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin\nolisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen.\n\nMinkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen?\nihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän\nmuistoilleen.\n\nMutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen\nkuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen\ntietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä,\ntiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin\nvaltoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin\nsyliinsä sanoen: \"Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso\nminuun!\" Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. \"Sinä\nummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!\"\nKesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen\nsuoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin\nsitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt\nsamanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan\npuhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan!\n\nHolma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt\nluotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli\nsuruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut\nkoskesta noussut musta aave.\n\nAave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa\nyhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista.\n\nHolma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi\nkuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi\nkadonnut sysimustaan pimeyteen.\n\nHän astui kohti aavetta kuin uhaten.\n\nEsteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa\nolevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle\ntilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi!\n\nHolma sanoi:\n\n\"Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?\"\n\n\"En, vaan hautajaisiin\", oli vastaus.\n\nSyntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää\nkumarassa.\n\n\"Puhu\", sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua.\n\n\"Minä puhun\", kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa\näänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi\nHolmaa.\n\n\"Esteri!\" huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä\njo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen.\n\nEsteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää\nräpäyttämättä ja sanoi:\n\n\"Minä kiitän teitä.\"\n\n\"Minkä vuoksi teitittelet?\"\n\n\"No olettehan jo maisteri.\"\n\nHolma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä.\n\n\"Niin\", sanoi siihen Esteri. \"Ei se ole niinkään järjetöntä,\npäinvastoin.\"\n\n\"Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?\"\n\n\"Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun\ntahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me\nennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme\nkunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.\"\n\nTornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin\nhautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:\n\n\"Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli\nkirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan\nsitten.\"\n\n\"Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.\"\n\n\"Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa\", keskeytti\nEsteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi\nkuin tuomiotaan odottaen.\n\n\"Istukaa!\" sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi:\n\"Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen\nkumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja\ntodistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.\"\n\nHolman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:\n\n\"Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän\notti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.\"\n\nEsteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:\n\n\"Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!\"\n\n\"Nauranut?\"\n\n\"Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa\nkatkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja\nsisaresi.\"\n\nHolma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä\nsananvuoron:\n\n\"Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä\nolisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi\noli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi.\nMinua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua\njumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli\nsellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli\nhelpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin\nkäännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään\nvapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi\nollut myllynkivi hänen kaulaansa.\"\n\n\"Esteri!\" huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. \"Mitä oletkaan saanut\nkärsiä!\"\n\n\"Istukaa, maisteri Holma!\" huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten\nkylmällä äänellä: \"Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut\npuhumaan siitä.\"\n\nHän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan\nhiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta.\n\n\"Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua\naivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen\näänenne ilmaisi.\"\n\n\"Anteeksi, Esteri.\"\n\n\"Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme -- jos ei muuten, niin\nmiten kuten -- liittää yhteen katkenneen onnemme päät. -- Istukaa,\nistukaa!\" sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin\nkauas kuin ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi\nsitten.\n\n\"Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut\njo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että\nhaaveilut ovat haaveiluja.\"\n\n\"Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!\"\n\nEsteri oli hetken aikaa ääneti.\n\n\"Tuntuu ehkä proosalliselta\", sanoi hän, \"kun vertaan rakkauttani\nvariksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me\nrakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut\nväkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä\nnavetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton\nonnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään,\nasetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä\nitkin tuskasta ja löin halolla päähän.\"\n\nHolma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi:\n\n\"Minkä vuoksi et vastaa suoraan?\"\n\n\"Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen\nvelvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin\nsinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma\nhelmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni\nnurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei\nkuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä,\nettei tuntenut rakastavansa sinua.\"\n\nHolma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä:\n\n\"Siis totta!\"\n\nEsteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:\n\n\"Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja,\nkulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä\ntulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan.\nSanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän\nkuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän\nsyysillan \"maailman lopussa\" ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se\non sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen\nselvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa\nennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja\nraivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua\nkammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni\nettä sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen\nsisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni\nkerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja\nsuuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa\nsyödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua\nrakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja\nsuudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin\nonnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin\nminä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani\nvalokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta\nhuutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina.\nTuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni\nrangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut,\nolin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut\nrumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi,\ntai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi\nliikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.\"\n\n\"Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!\" syyti Holma sanoja\nsuustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä\nvastaan.\n\n\"Hän piti sitä rikollisena\", jatkoi Esteri. \"Ja hän riensi maalle\nkotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden\ntunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän\nodottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien\nkalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei\nihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo\nilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt\nvääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi\nhalveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia\nvastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja\nhän itki ilosta.\"\n\n\"Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!\"\n\nEsteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.\n\n\"Minä olen tehnyt tilini teille\", sanoi hän viimein ja yritti nousemaan\nlähteäkseen.\n\nSamassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.\n\n\"Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!\nKatso minuun! Katso!\"\n\nEsteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin\nvaroen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi.\n\n\"Lauri!\"\n\nHänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut\ntukehtumaisillaan.\n\nHolma nousija lähestyi rukoillen:\n\n\"Esteri! Katso vain minuun!\"\n\n\"Maisteri Holma!\" huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana.\nMutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan\nettä se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri\nmuuttuneella äänellä: \"Huomatkaa, että on kulkijoita.\"\n\nHän pysäytti ajurin käskien odottaa.\n\nVetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: \"Niin on\ntäytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.\"\n\nEsteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta.\nPeräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan.\n\n\"Hyvästi, Lauri! Hyvästi!\" sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi\najurille: \"Anna mennä!\"\n\nHevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas\netusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät\nsoinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu\nkalmanvärisessä kuutamossa.\n\nHolma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti,\nastuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:\n\n\"Mene!\"\n\nEsteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se\nkatse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!\n\nHän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.\n\nKaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt\nhakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten\nnähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on\nsuurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan\npienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu\nkuin hän!\n\nHän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin\nvalkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.\n\nTuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima\nlapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään?\nTuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä\ndaami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen\nkuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi\nmetsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko\nkädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet\ntukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät...? Niissä täytyy olla se katse! Se\nei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!\n\nHän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei\nsaanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen\npäin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi\ntoiselle.\n\nNyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse\nkatseensa!\n\nHolma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja\nsaadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan\noli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti\nvietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta\nhänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:\n\n\"Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen\nja maisteri Holma.\"\n\nNeiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä\nhämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta\ntuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka\nrunonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin\nja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin\nkuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.\n\nEsteri seisoi syrjässä.\n\nHän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.\n\nOnneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!\n\nLauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä\noli ihanampi!\n\nTahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti\nLehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.\n\n\"Herra Holma, tämä on jenkkaa.\"\n\n\"Niin, jenkkaa.\"\n\n\"Mutta te tanssitte polkkaa!\"\n\n\"Anteeksi\", pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt\ntahtiin.\n\n\"Anteeksi, minä en osaa jenkkaa\", ja hän saattoi neiti Lehtisen\npaikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen\nympärilleen.\n\nEsteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään.\n\nKun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että\nEsteri oli matkustanut.\n\n\n\n\nXV\n\n\nEsteri teki taivalta kuin karkulainen.\n\nKievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä\nvaljastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat\njuomarahoja, aja!\n\nViimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän\nyöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään.\n\n\"Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän.\n\n\"Ei kuulu kehenkään!\" vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä\nivaa tekee. \"Valjastakaa vain pian hevonen.\"\n\n\"Niinpä vain, niinpä vain\", sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja\nselitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on\nhevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle\ntaipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla\najolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän\nkehoittanut vierasta jäämään yöksi.\n\nMahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä.\n\n\"Kai ryökkynä -- vai rouvako lienee tämä kaunis vieras -- malttaa\nkuitenkin odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?\"\n\nSillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli\npakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata\nLauria.\n\nHe olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet!\nJa niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet!\nSillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa!\n\nHänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran!\n\nEsteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen\npehmeään syliin.\n\nHän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo\nLauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän\non rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen\nsisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo ... ei, Laurikaan ei sano\nmitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat.\n\nKun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan\nkäden.\n\n\"Siellä olisi hevonen valjaissa.\"\n\nEsteri ei vastannut.\n\nHän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut\ntärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy!\n\n\"On tainnut rouva jo nukahtaa?\"\n\nHän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa!\n\n\"Silmät ovat kuitenkin auki.\"\n\n\"Siellä pyryää? eikö niin?\" kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja\nliikuttamatta muuta kuin huuliaan.\n\n\"Pyryäähän siellä\", vastasi myönnytellen isäntä.\n\n\"Ja pyryää kovasti. Eikä niin?\"\n\n\"Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten\nsydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa\nvasten\", puheli isäntä.\n\n\"Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!\" sanoi Esteri hätäillen,\nnousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä\nvakuutti isännälle! \"Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!\"\n\nKun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin\nolisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti.\n\nNyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan!\n\nMaantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä\nlyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle,\njoka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle.\n\nEsterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan\naisan päähän kiinni.\n\n\"Lyö nyt ruoskalla!\" käski hän poikaa hätäytyneen äänellä.\n\nHevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas\nlevenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri\nnojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä\npitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä.\n\nLumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene\naallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti\nkaikki ympärillä.\n\nKyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa\nhätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja\ninnostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta\nkääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria\nTakasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä\nrekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja\nnykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas\ntahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä\nviedessään hevosta laitumelle... Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se\nkääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi\nsilmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle.\nHevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan\noliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä\nkumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut.\n\n\"Hyvin on ilma sakea\", huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin\nturvaa ja toivoa saadakseen. \"Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi\nmitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.\"\n\n\"Niinpä melkein, pieni ystäväni\", vastasi Esteri, joka oli alkanut\narvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja\nkysyi: \"Tiedätkö sinä Roukiota?\"\n\n\"Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää\",\nsanoi poika. \"Onko se lähellä kievaria?\"\n\nEsteri selitti.\n\n\"Jaa niin järven rannalla!\" sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että\nRoukio on järven rannalla. \"Se taitaa olla lähellä sitä\nhevoskilparataa?\"\n\nEsteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään.\n\n\"On siellä järvellä hevoskilparata\", vakuutti poika ja selitti toimessa,\nettä heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan,\njolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli\nnuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei\nmitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan\npalkinnosta. \"Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin\", arveli\nvarmasti poika lopuksi.\n\n\"Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?\" sanoi Esteri.\n\n\"Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie\nTakasalolle\", selitti poika toimessa.\n\n\"Uneksitko sinä?\" sanoi Esteri.\n\nPoika pillahti itkemään.\n\n\"Tämä taitaakin olla meidän myllytie!\"\n\nEsterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he\nolivat. Hän nauroi, että raikui.\n\n\"Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!\" käski hän\npoikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.\n\n\"So hevonen!\"\n\nHevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen\npistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja\ntoiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.\n\nSo hevonen!\n\nKulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain\nnatisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan\nlämpöisellä pankolla.\n\nEsteri yhä vain kiiruhti hevosta.\n\nSe pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen\nkaupunki.\n\n\"Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!\"\n\nSo hevonen!\n\n\"Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada\nrakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä\nhyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle:\nrakastan, rakastan, rakastan!\"\n\nSo hevonen!\n\n\"Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!\"\n\nSo hevonen!\n\n\"Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun\nelämäni ilman sinua on tyhjyys!\"\n\nSo hevonen.\n\n\"Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin.\nJa viskaa sitten minut luotasi!\"\n\nPyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi\njo kaupunki ollut edessä.\n\nHevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi\nkulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen.\n\nEsteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Esteri -- ryökkynä!\" kuului vastaus.\n\n\"Juho!\" huudahti Esteri. \"Herran nimessä, missä minä olen?\"\n\nHevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se\nkiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle\nentiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja\nhumalainen!\n\nSiksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla\nmökkinsä edustalla.\n\nEsteri värisi että hampaat kalisivat.\n\n\"Minulla on kylmä\", sanoi hän. \"Vie minut mökillesi lämmittelemään.\nMenen kotia, kun päivä valkenee.\"\n\n\"Kotia, kun päivä valkenee\", lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon\nlämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi\ntöikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan\nlämpöiseen saunaan maata. \"Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on\nkoti?\"\n\nSen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja\nilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin\nolleen hänen äitinsä.\n\nKaikki on mennyttä. Kaikki!\n\nJuho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään\nviikon päästä.\n\n\"Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.\"\n\nJumala on taivaassa, sanoisi Katri.\n\n\"Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi\nnukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin\nvarmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.\"\n\nEsteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä\nhohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen\nääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.\n\n\"Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?\" sanoi Juho sisään\ntultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.\n\nHäntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja\nnauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin\nsydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä\nitkuntyönnähdyksiä.\n\n\"Saisipa soman sadun\", sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän\nääreen kahvia juomaan. \"Prinsessa mökissä.\"\n\n\"Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!\" varoitti\nEsteri.\n\nJuho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi:\n\n\"Katrihan on Amerikassa.\"\n\nEsteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin\novea.\n\n\"Ollut jo pari vuotta.\"\n\nPitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi:\n\n\"Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Amerikassa?\"\n\n\"Niin.\"\n\nEsteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos,\njossa jo päivä alkoi valjeta.\n\nHempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja\nsydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä,\nsilloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli\nnyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään\ntotta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa.\nSinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun\ntavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja\nmuita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin\nsanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään.\nElämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä\npuolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.\n\nEsteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään,\nryhti kuin ruhtinattarella.\n\nHän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien.\nMarkkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin\nsuinkin!\n\n\"Toinen kuppi!\" sanoi Juho laskettuaan kahvia.\n\nEsteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä\ntulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä!\nMutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.\n\nHän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja\nsen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon\nkatsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä\nherättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein\niloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.\n\nAivan kuin itsekseen sanoi Esteri:\n\n\"Minä en ymmärrä sitä Katria!\"\n\n\"Hän rakasti Kallea\", sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että\nEsteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.\n\n\"Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!\" sanoi hän kuin suutuksissaan\nJuholle.\n\n\"Taisinpa pahoin vääristää\", sanoi Juho. \"Ainakin mieleni oli kierossa,\nhyvin kierossa.\"\n\n\"Vaikea uskoa!\"\n\n\"Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette\nollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku\nsalaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla\nhenkilöllä!\" Juho hymyili ja jatkoi: \"Kirjoituttaamaan jollakin muulla\nhenkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette\ntuomitsisi minua!\"\n\nEsteri istahti ja tuijotti Juhoon.\n\n\"Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään,\nsilloin kesällä, kun olin kotona.\"\n\n\"Silloin oli asian tila toinen\", sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat\nhiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin\nhartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta\nte ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.\"\n\nEsteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen\nhuomannut, sanoi hämmästyneenä:\n\n\"Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!\"\n\nJuho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään\nselittää, sanoi Esteri:\n\n\"Sinä et ole yksin!\"\n\n\"En\", vastasi Juho hymyillen iloisesti. \"Hänenkin nimensä on Esteri.\"\n\nJuho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan\nkeltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen\nomituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta\nvieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja\npiilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.\n\nEsteri riemastuneena huudahti:\n\n\"Sinun tyttösi, Juho!\" Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin\nlapsen viimein houkutelluksi syliinsä. \"Herra siunatkoon sinua, kun sinä\nolet sievä!\"\n\nLapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:\n\n\"Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?\"\n\n\"En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina,\naina! Minä käyn sinun luonasi usein.\" Ja hän itki ja nauroi\nhyväillessään lasta.\n\nJuhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen\nsilmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!\n\nJuho parkaa!\n\nEsterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.\n\nKun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon\nistumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa,\neikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen\nnainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi:\n\n\"Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä\nillasta.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Lapsi on varastettu.\"\n\nEsteri ryntäsi takaisin kammariin.\n\n\"Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja\nsähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!\"\n\n\"Ei\", sanoi Juho. \"Minulla ei ole oikeutta siihen.\"\n\n\"Totta kai!\"\n\n\"Lapsi on Kallen.\"\n\nEsteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti:\n\n\"Ja kuitenkin niin rakastit!\"\n\n\"En ole niin jalo kuin luulette\", sanoi Juho.\n\nHän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta\nkatseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi:\n\n\"Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta\nlasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja\nsurmaamasta itseäni.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" kuiskasi Esteri.\n\n\"Houkutus oli suuri\", puheli Juho, \"ajatellessani että yhdellä\nkourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että\nmenettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun\nrikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.\"\n\n\"Mikä sinut pelasti, mies raukka?\" kysyi Esteri hädän äänellä.\n\n\"Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän,\nja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua\nhulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen\nleipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin\nmieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin\ntaas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa:\nuskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli\nalkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja\nkoettaen sovittaa tekonsa.\"\n\n\"Mutta karkasivatkin!\" sanoi Esteri.\n\n\"He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita\nhe eivät luulleet minun aavistavankaan\", selitti Juho. \"Ja kun he\ntunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut\nmuuta keinoa.\"\n\n\"Mutta jättivät oman lapsensa!\"\n\n\"Lapsi oli silloin sairas.\"\n\n\"Eikö Katri kirjoittanut!\"\n\n\"Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää\njalouttani.\"\n\n\"Syystäkin\", vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta.\n\n\"Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen\nvapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri\nei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja\npyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa\nlapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi\noli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin\nhänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan\nsillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä\nolin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut\nkatkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä\naioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus\npitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut\nKatrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen\nvieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja\nkunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana,\nminä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun\nnimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta\nkuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee\nvaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on\nKallen lapsi.\"\n\nJuho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin.\n\n\"Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin\nvarma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte\nsinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka\nsilmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian\noikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä\npelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana\nkaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta\nlasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.\"\n\nEsteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin\nkatseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin\ntoimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen\nmilloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen.\nYhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi:\n\n\"Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!\"\n\nEsteri hämmästyi.\n\n\"Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta\",\njatkoi Juho. \"Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.\"\n\n\"Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä\", sanoi Esteri.\n\n\"Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että\nitsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai\nsurullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu\", arveli\nJuho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: \"Pane\nkuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä\ntahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.\"\n\nJa mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin\nsoida, kun Esteri lähti kotia.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nEsteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta\nedes navettaa.\n\nForstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja\nitkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta\nforstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen\npäästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä\nkaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota\nforstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei\nnoussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on\noleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä\npuhunut hänelle sanaakaan Esteristä.\n\nMyrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut\npeljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun\nforstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.\n\nOli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä,\njonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän\nsäätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella\nEsteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä\npäivälliskahville.\n\n\"Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä\", sanoi\nhän. \"Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa,\nyksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi\ntöissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!\"\n\nForstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja\nhän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä\ntasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi.\n\n\"Mitä uskoa Esteri on?\" kysyi neiti Vange.\n\nForstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään\nsiitä puhunut eikä hän ollut kysynyt.\n\n\"Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi\",\nsanoi neiti Vange.\n\nForstmestari purskahti nauramaan ja sanoi:\n\n\"Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!\"\n\nNeiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja\nhymyili kauan ja sitten sanoi:\n\n\"Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut,\nettä hän on niin varakas.\"\n\nForstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan,\nalkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa\nostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen\npaukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja\nforstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään.\n\n\"Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne\", jyrisi\nforstmestarin ääni. \"Mutkittelematta ja kursailematta!\"\n\nEikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan\ntietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin\nhenkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen\nmieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut\ntiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi\nuskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut\nkaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä\nJuhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja\npaljonkos se maksaa matka Ruotsiin!\n\nForstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki\nymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:\n\n\"Haeta Esteri tänne.\"\n\nNeiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää\nkävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello\n11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja\nlähti.\n\n\"Minulla on sinulle puhuttavaa\", forstmestari Esterin tultua.\n\nHe eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran\ntavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain\nja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi\nkulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa\nsattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta\nforstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä,\nvaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli\nEsteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen\nforstmestari ja raivoisa myrsky.\n\nKun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin\nsyliinsä sulkeakseen hänet.\n\nForstmestari istahti ja oli kauan ääneti.\n\n\"Suurin ylpeytemme\", sanoi hän viimein, \"on oma tietomme, ettei meillä\nole syytä painaa päätämme alas\".\n\nEsteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei\nkestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.\n\n\"Paras puolustuksemme on rehellinen katse\", innostui forstmestari, aivan\nkuin jonkun uuden opin olisi huomannut.\n\nIsän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon\nkalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.\n\nHyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön\nukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.\n\n\"Ovat nostaneet ilkeän juorun\", sanoi forstmestari.\n\nSamantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä\nsitten olisivat olleetkin.\n\n\"Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?\"\n\nEsteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa\nasui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi\npitkään.\n\n\"Esteri, Jumalan nimessä!\" kuului sen ukon ääni, \"Onko se totta?\"\n\nSyntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari\nhypähti seisomaan.\n\n\"Esteri, katso minuun!\"\n\nKun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen:\n\n\"Äitisi nimessä, katso minuun!\"\n\nEsteriä värisytti.\n\nForstmestari vaipui tuolilleen.\n\n\"Onneton!\"\n\nHetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen\ntähtäävän hänen sydämeensä.\n\n\"Minä sinut kiroon!\"\n\nForstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen\nkaton putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä\nvihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän\nEsterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville.\n\n\"Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut\nsynnytti!\"\n\nForstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:\n\n\"Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen,\nelä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka\nolemme rakkaudessa heikkoja...\"\n\n\"Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus\nhänet kirota!\" huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan\nrukouksen.\n\nEsteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle,\nvaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja\nsilmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan\neteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin\nmuulloin tahansa kuin nyt.\n\nMutta hänen täytyy, hänen täytyy!\n\nKuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi\nkammariin.\n\n\"Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä!\nSinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi,\nvaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!\"\n\nKun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin\nkuvaa näkynyt missään.\n\nHän tapasi itsensä hautuumaalla.\n\nAinoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen\npolkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin\ntuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli\nhänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle\nhautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen\nnurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan\nsinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään\njonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa\nei jalka vastinetta tavannut.\n\n\"Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus\nja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen,\nlieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.\"\n\nHän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei\npäässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja\nlopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä\nhänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä,\nsaadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin\nolisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:\n\n\"Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.\"\n\n\"Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua\nyhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen\nsinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.\"\n\nHän painoi silmänsä kiinni.\n\n\"Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt\nolla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet\niloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.\"\n\nTuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti\nhänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui\nlujemmin hankea vasten.\n\n\"Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen\nelämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen\nsaanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä.\nElämä on ihanaa... Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli\nkäsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat\nminua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet\nminua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi\nminun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.\"\n\nHän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään\nliikutetuksi.\n\n\"Minä tahdon elää.\"\n\nHän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.\n\n\"Kuka nauraa?\"\n\nHarakka se nauroi.\n\nEsteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä\nkohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.\nPaljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.\nHän raukesi siihen kerrassaan.\n\n\"Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön\ntuomiosi on valmis.\"\n\nHän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut\nharakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan\nhuiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön\nristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti\npujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti\nkallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä\nsillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:\n\n\"Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo\naina hyvään.\"\n\nPäästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla\nvoimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata\nkävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat,\nettä joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat\npieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin\npolttava hoppu.\n\nAnna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään\nnavettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri\noli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja\näidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen.\nLaulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin\nlehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin\nkuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja\nluhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan\npoika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä\nkieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta\ntänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen\nsanonut: \"Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.\" Siellä oli hän\nlangennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut\nitkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä,\njonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata\nainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen\nJaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian\nvihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä\nhakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään\nsanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa:\nnöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!\n\nEsterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei\njaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen\nlevähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja.\nMutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi\ntienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan\nherrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta\nainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin\nlyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja\nhän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä\nhevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei\nauttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa\nherpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi\nistahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle\nhevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa.\nVilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan\nhevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja\nsuuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.\n\n\"Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!\"\n\nÄänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan\nnimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän\nkuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja\npiiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana\npienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä.\nEivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että\nherrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää\nnimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin\nkauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen\nmuutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään\nhuomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli\nsaanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli\nastunut syrjään.\n\nMies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.\n\n\"Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä\npiiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!\" huudahti Esteri halveksuen.\n\nRautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti\njuhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin\nylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli\nkeltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja\nnukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän\nsitä piti sivulle ojelletussa kädessään.\n\n\"Neiti Esteri\", lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:\n\"Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.\nMäärätkää aika ja puku.\"\n\nEsteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli\nsivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.\n\nMikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka\nsyvälle hänen täytyy nöyrtyä?\n\nHän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän\nviimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että\nluuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän\nkoetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle\nsaapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja\npeläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.\n\n\"Joudu, Lauri...\"\n\nForstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä\nmistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen\njäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän\narvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän,\nvaroen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.\n\n\"Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa\ntoisiamme\", antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän\nlähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.\n\nNyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi,\njulmasti ja sydämettömästi petetyksi.\n\nForstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri\nmatkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa\noli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia\npalannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli\nforstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen\ntuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat\njääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut\nmuistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan\nsitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli\nforstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen\nerehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa\nEsterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen\ninnostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää\nEsteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden\nyläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli\nodottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli\nkarkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota\nseuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut\nuuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa,\nvirkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri,\nse nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja!\nForstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä\nmaailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan\nennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi,\ntäytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen\nsanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja\nkun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti\nkatsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt\nloiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin\nkiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli\nalkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.\n\nSitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta\nenemmän hän tätä ajatteli.\n\nHän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!\n\nHän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei\nvastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven\nalimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi\nsisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä\nhän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi\nsaranoiltaan ja rymähti lattiaan.\n\nHäntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla\npitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!\n\nKun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja\nreväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.\n\n\"No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti\ntaipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että\nmaailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee\npihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää\nyllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin\notetaan täyskapteeni! Eikö niin?\"\n\nHän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään\ntaipaleelle vielä tänä päivänä.\n\nMutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?\n\nEsteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.\n\nHän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen\nneuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on\nraskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen\ntarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset\nsinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin\nlumi.\n\nPöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Esteri. \"Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?\"\n\nHän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.\n\nMikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store,\nhitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta\npuolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä.\nJa onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo\neksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu\nkohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä\nuudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee,\ntanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä\nherra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä\nrataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon\nympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra\nStore puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton\ntuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen\nlähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta\npakkasessa... Eikä voi hengittää...\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli\nviety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja\nyksi tuoli sytytetyn lampun alustana.\n\nHänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran\nkuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta\npienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut\nsuostuvainen.\n\n\"Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon\npirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian\ntehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!\"\n\nEsteri nauroi kirkkaasti.\n\n\"Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!\"\n\nHän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen\nvaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta.\n\n\"Entäs nyt, Esteri?\" sanoi hän itselleen.\n\nForstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri\nherää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin\nEsteri kantamalla.\n\nUudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli\nkonsulinna Holmalta.\n\n\"Voi rakkaat ihmiset\", lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. \"Te\nsanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten\nalaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen\nlakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste',\nentisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia\nmaailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.\"\n\nForstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän\nkirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän\nistumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella:\n\n\"Rakas Lauri!\n\nKirjoitan ilman mitään alleviivauksia, mutta yhtä varmasti kuin\nyksinkertaisesti.\n\nMatkasi tänne on turha yritys. Siis jätä sikseen. Siihen tuumaan et\nolisi ollenkaan ryhtynytkään, jos olisit asiaa ajatellut. Ei ollut\nteatteritemppu, kun jo siltakohtauksessamme kieltäysin. Siihen oli ja on\nsyynä: _rakastan sinua_.\n\nEsteri.\"\n\nHän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla\nhän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä\nhän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti\nusein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli\njo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään\nsanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen\naivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje\nsai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet\nmonituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin.\n\n\"Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!\"\n\nHän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että\nhän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden\nvaltaan, minne vain veivät.\n\nHän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta\nhuoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut\nLaurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville,\nniissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn\nääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä.\n\n\"Yhden aikaan lähtee posti!\"\n\nHänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän\nhypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja\naivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen\nääni jo kuulunut.\n\nPiikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta\nsiivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä\nvaiheilla.\n\nJumalan kiitos!\n\n\"Herra Maisteri Lauri Holma!\" alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria!\nValhetta!\n\n\"Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on\nparasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä\nnykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin\non onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka\nlentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan.\nMinä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti\nkohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan,\nkylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi,\nsyntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä\nsilmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin\ntulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia\ntullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta\nulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että\nolin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen\nkenkäni -- menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten\nvoinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin\nnäet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä\ntule!\"\n\nEsteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi!\nHän väänteli käsiään tuskassa.\n\n\"Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?\"\n\nKoputettiin oveen.\n\nEsterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui\ntäyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen\njohdosta.\n\nEemeli Rautiainen!\n\nHän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin\nkoskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei\nRautiainen tulisi kättelemään.\n\n\"Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita\", sanoi Rautiainen ja vaikeni\nkuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?\n\nEsteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita\ntoisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella\nmaapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että\nennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän\nomien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut\nnähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu\nviimeisimmän kuosin mukaan.\n\n\"Eilen\", jatkoi Rautiainen, \"kohtasimme toisemme kolmannen kerran\nelämässämme\".\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Esteri hämillään.\n\n\"Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko\nminun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka\ntodistaminen onkin asianani.\"\n\nEsteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin\npelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa\nnäytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella\npunainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.\n\n\"Ensi kerran kohtasimme toisemme\", alkoi Rautiainen, \"kun minä olin\nnuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka\nsunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin,\nte, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut\nteille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle',\nkun Juhon kieli ei siihen pystynyt.\"\n\nEsteriä alkoi vieras huvittaa.\n\n\"Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun\", jatkoi Rautiainen, \"itkitte\nte ja -- suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä\nvariksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty\nkaulus ja taskukello.\"\n\nHe nauroivat molemmat.\n\nRautiainen jatkoi sitten:\n\n\"Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne\ntaskukelloani. Muistatteko?\"\n\n\"En, en vähintäkään\", vastasi Esteri.\n\n\"Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista\näsken.\"\n\nEsteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas\njuhannus!\n\n\"Ei ole minulla koskaan ollut\", sanoi Rautiainen, \"niin pimeää\njuhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo\nviety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa.\nInnostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan\ntunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.\"\n\nEsteri nyökäytti päätään.\n\nRautiainen jatkoi:\n\n\"Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi\nukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.\"\n\nEsteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.\n\n\"Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä\nherrasmaisuutta\", selitti Rautiainen. \"Mutta se ei ollut niin helppoa\nmuussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin\nniin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en\nvastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin\nnarriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa\nminusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain\nmuistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun\ntäyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin\njuhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon\ntaskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.\"\nRautiainen naurahti ja lisäsi: \"Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas,\noikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!\"\n\nHän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun\npoistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En\nole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja\nmuita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan\nkuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin\npitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat\nnimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä\ntempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.\"\n\nEsteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt\nhuomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä.\n\n\"Eilen kun kohtasimme taas\", jatkoi Rautiainen, \"niin sanoitte minua\nraukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään\". Naurahtaen lisäsi hän:\n\"Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin -- innostuin\nliiaksi.\"\n\nHän oli hetken aikaa ääneti.\n\n\"Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle\niski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän\npidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli\nsaatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun\npuolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon.\n\nYmmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi\nrohkeudeksi.\"\n\nRautiainen nousi.\n\n\"Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne\", lausui hän, \"vaan te\nalotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että\nteidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne\nmaantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa\ntirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain\nihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai\nsekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.\"\n\nHän kumarsi ja lähti.\n\nKun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä\nkutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa\npihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä\npöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi\npääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea\nja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet\nolleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin.\n\nRautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä.\n\n\"Istutaan vain täällä\", sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi\npyydellä häntä sisälle. \"Minun asiani on lyhyesti toimitettu.\"\n\nHän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä\ntoisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri:\n\n\"Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla\nsilloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua.\nOn hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain\nsattumain leikkiä.\"\n\nHän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut\nenää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten\nlynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien\näänettömästi.\n\nRautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui\nääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi:\n\n\"Oletko väärin ymmärtänyt?\"\n\nRautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi:\n\n\"Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä\nrupean hommautumaan kaupunkiin.\"\n\nKun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna\nportaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia\noli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja\nkaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli\nvaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta\nEsterin tultua.\n\nHän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten\naina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan,\nmilloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli\ntullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut\naivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.\n\n\"Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän\nkammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin\", sanoi hän. \"Ja\nkuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä\nvalvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja\ntalvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua\njää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja\nmonta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen\nniittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää\nasiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta\ntuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.\"\n\nSaatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:\n\n\"On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei\nole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.\"\n\nHän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten\nvielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.\n\nPostihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen.\nToisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin\npahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki\nnauroi.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nForstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä\nnäyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin\njotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen\njälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin\nviheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta\nmielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä:\n\n\"Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.\"\n\nForstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi:\n\n\"Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta\nsitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä\nennen en pääse uusiin naimisiin!\"\n\nForstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja\nsanoi:\n\n\"Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari\non tyhmempi kuin minun saappaani!\"\n\nHän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen\nsitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas\nkävellä ja sanoi:\n\n\"Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin\nvieraana ja me hänelle?\"\n\nForstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään\nlähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi\npelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä\nkauemmaksi toisistaan.\n\n\"Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä\ntoisiamme?\"\n\nForstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin\nlakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä!\n\nForstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen\nsaaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta\nforstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin\nolisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti\nkäsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille.\n\n\"Katso! Katso!\" huusi forstmestari. \"Elä minuun töllistä, vaan katso\ntuonne.\" Ja hän viittasi lattialle. \"Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa\nEsteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!\"\n\nTämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin\nkoskaan ennen.\n\n\"Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?\" sanoi hän forstmestarinnalle. \"Et,\ntietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!\"\n\nForstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan\non lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja\nväliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu\nkirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua\nkokonaan.\n\n\"Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin\nvirkaan\", sanoi forstmestarinna lopuksi.\n\n\"Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä\", sanoi forstmestari.\n\"Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää\nihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.\"\n\n\"Mikä olisi neuvosi?\" kysyi forstmestarinna.\n\n\"Parempi kärsiä kuin salata!\" sanoi forstmestari. \"Mitä merkitsee nauru\nja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka\nmakeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni.\nJa sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan\nja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta\ntuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri\ntekevät hairauksen rikokseksi.\"\n\n\"Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä\nrohkeutta, jota vaadit Esteriltä?\" sanoi forstmestarinna.\n\n\"Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen,\nminun puoleeni?\" kiivastui forstmestari. \"Minkä vuoksi hän ei tullut ja\nsuoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä\non neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi\npakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!\"\n\nForstmestari istahti ja jatkoi:\n\n\"Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui.\nNiiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä\nvoimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä\npyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.\"\n\nHypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan\nkeinon keksinyt:\n\n\"Missä on hänen äitinsä kuva?\"\n\nForstmestarinna hämmästyi.\n\n\"Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä\nvetoan siihen!\" selitti forstmestari.\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on\", sanoi\nforstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle\nsattunutta tapaturmaa.\n\nSen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä.\nVammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet,\nvaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen\nkimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa.\nForstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri\nkysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää.\nMutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä\nkuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta\ntarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna\nvastusti forstmestaria.\n\n\"Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi\", sanoi forstmestari. \"Minä\ntahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!\"\n\nKun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna\nkasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut\nitkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan\näidittömyyttä!\n\n\"Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut\" sanoi forstmestari.\n\n\"Elä sano niin, elä sano niin\", itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.\n\nForstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:\n\n\"Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja\ntarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa,\njoka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua\nkohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.\"\n\nHetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:\n\n\"Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.\nJa sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!\"\n\nEsteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että\nforstmestari kutsui luokseen.\n\nSitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan\npukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja\nselvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni\nasiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta\nsekaantua.\n\nJo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta\nvastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.\n\nHän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut\ntavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä\nforstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi\nainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän\nsijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu\noli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja\nkidutetulta ihmiseltä.\n\nEsteri astui horjuen saliin.\n\nForstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana\nhuomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja\nliikkumattomana kuin vahakuva.\n\nEsteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti\nitsensä selkäkenoon.\n\nForstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin\niankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä\nliikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka\nkuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta\nenemmän äänettömyys kesti.\n\nEsteri sanoi viimein:\n\n\"Isä, pankaa pois se sanomalehti.\"\n\nForstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys\nnähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa,\naistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät\npuoliummessa, kaunis kuin lumous.\n\nForstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin\nilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui\ntuimaksi.\n\n\"Puhutteko te, vai puhunko minä?\" kysyi Esteri katsomatta\nforstmestariin.\n\n\"Sitä parempi kun puhut itse. Mutta\", forstmestari viittasi kuvaa,\n\"katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.\"\n\nEsteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä\nsilmään.\n\n\"Herra forstmestari!\" huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi\nkorvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten\nsortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: \"Etten\nminä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin,\nsillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen\nsadattelitte, olivat lapsenne, minun -- minun huulteni jälkiä.\"\n\nForstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri\nkulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni\nforstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:\n\n\"Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut\nhaavoja sydämeenne.\" Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet\nkiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:\n\n\"Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.\"\n\nForstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:\n\n\"Puhutaan kuin isä ja lapsi.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Esteri hätäytyen.\n\nForstmestari hämmästyi.\n\n\"Minkä vuoksi ei?\"\n\nEsteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:\n\n\"Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on\ntapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan,\nmyrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte\ntullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä\nhyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä\npolvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana\nkurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän\nsitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja\njuoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua.\nTapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni\nlastenkammarissa -- häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te\nkaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään\nkerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä\nteidän polvellanne.\" Esteri osoitti kuvaa. \"Äidin kuva silloin hymyili\nmeille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui\nhyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin\npahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme\nmuutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja\nmuutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni.\nSamoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni\nherkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni.\nRakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme\nsyleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin\nsuurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.\"\n\n\"No mikä on syynä siihen!\" kysyi forstmestari.\n\nEsteri oli hetken aikaa ääneti.\n\n\"Ruvetessamme syitä tutkimaan\", sanoi Esteri, \"syntyisi yleinen\ntoistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä\nsurulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää\npoistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis\nkaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan\npuhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.\"\n\nForstmestarin kämmen putosi pöytään.\n\n\"Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla\nkertomuksilla!\" jyrisi hänen äänensä.\n\nEsteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.\n\n\"Siinä sitä taas ollaan\", sanoi hän. \"Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi\nemme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!\"\n\n\"Se on tapahtuva!\" sanoi forstmestari päättävästi. \"Sitä varten olen\nsinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen\nvuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa\nlausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin.\n\nForstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin\njyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille\novensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista.\n\nEsteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän\nkeikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui\nverkalleen ja vakuuttamalla:\n\n\"Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä\nhyvänsä, on alusta loppuun valhetta.\"\n\nHän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan:\nJumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää\nforstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen\nlapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan\nhäpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte\nisässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te\nolette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan\nhänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan.\n\n\"Esteri!\" jyrisi forstmestarin ääni. \"Minä tiedän, että sinä kaupungista\ntullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit\nsinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä\nmerkitsee tämä kummallinen kihlaus?\"\n\nOli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa\nisälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni\ntuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa.\n\nTule, tule itku, tule!\n\nSe nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen\njo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se\nalkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan\nniin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa\nhäneltä, ja koko ruumista kouristi.\n\nForstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse\nitkien:\n\n\"Minä uskon\", vakuutti hän, \"uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli\nraukka, joka olen kaikkeen syypää\".\n\n\"Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi\nuudelleen!\" sanoi forstmestari. \"Mene ja jätä elämässämme meidän\nkerrankaan toisillemme!\"\n\nEsteri, kyettyään itkultaan, sanoi:\n\n\"Isä, teille jätti minut äitini.\"\n\n\"Niin on\", sanoi forstmestari. \"Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja\nvelvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni,\nvaltani ja voimani.\"\n\nHän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi:\n\n\"Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen\npäästäksemme selville vesille.\"\n\nEsteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nHe istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri\näänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus\njoutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli\nmerkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja\nodotus oli tuskallista.\n\nHän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen\nkarttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko\nasiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen\nsanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut\ntalon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä\npyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just\nRautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla\nvaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä\nvuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon,\njoka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan\nEsterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää\npilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista\nentisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että\npastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä\nmuotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra\nRautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä\noli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä\npastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä!\nNeiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut\npastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä\nmyrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos\nkihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara\nisku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän\nvastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut\nhuomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin\ntavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa -- kuin kostoksi\npastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa\nja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska\nLevonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen,\nettä Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri\nalakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti\nSmarinin vallannut suru ja murhe.\n\nEsteri sanoi viimein:\n\n\"Täti.\"\n\n\"Puhu lapseni.\"\n\nEsteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan\nkatsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi:\n\n\"Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis:\nAlfred Levon.\"\n\nNeiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja\nkädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti\npäänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari:\n\n\"Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan,\nmitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin\ntoiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi\nhänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli\nrikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat\nsinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä\nkirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.\"\nNeiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä\npannakseen aikomuksensa toimeen.\n\n\"Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti\nnaimisiin\", sanoi Esteri.\n\nOvikello soi.\n\nNeiti Smarin purskahti itkemään.\n\nMiina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen\nnähnyt:\n\n\"Neiti Esterin sulhanen.\"\n\nNeiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti\nrauhattomalta.\n\nMiina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa:\n\n\"Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.\"\n\n\"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin\", sanoi neiti Smarin Esterille.\n\n\"Oho! Vai niin!\" huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi\nollut kaikki valta määrätä. \"Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä\nJumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.\"\n\nNeiti Smarin katsoi pitkään Miinaa.\n\n\"Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran\", sanoi Miina aivan kuin\ntämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi\ntodistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei\nneiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina\nalkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi\nkohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan\noikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit\nniin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen!\n\nNeiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala\ntodella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea\nmies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi,\nonnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman\nkanssa.\n\n\"Menkää te, täti, sinne\", pyysi Esteri. \"Minun on laitettava vähän\ntukkaani.\"\n\nSiinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli\nsitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin,\npysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen\npuhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta\navata ovea.\n\nHän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen\nkatselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.\n\nToisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha\nhevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa\ntyörekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki\nkulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin\nirtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis\nkuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus\non edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista\nnainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut\nmuistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit\nasettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen\nkasvot ja muisti kaikki.\n\nLaura Sorvo ja hänen prinssinsä!\n\nHän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin\nnyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi -- niin hänkin\ntahtoi.\n\nEsteri astui saliin.\n\nTäti Smarin heti huudahti hänelle.\n\n\"Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja\nsiltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini\nluona.\"\n\nJa aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin\nEsteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin\nsydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan\nvallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin\nvälittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.\n\n\"Ihme\", sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, \"etten minä jo ennen nimistä\nmuistanut\".\n\nRautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä\n\"insinööri\". Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli\nrakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja\nhänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu\nsaada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan\nentisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin\nluona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin\nyksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni\nmuu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi\nheidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen\nkäsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli\nRautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen\nkirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua\nesinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja\noli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä\nhäneen ja sanoi:\n\n\"Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän\nnauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.\"\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n\"Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin,\nettä hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana\", sanoi Rautiainen\nja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä:\n\"Tietysti tapasitte toisianne?\"\n\n\"Tapasimme\", vastasi Esteri.\n\nNeiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi\nRautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.\n\n\"Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?\" kysyi hän sitten.\n\nRautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle\nojentanut kihlausilmoituksen.\n\n\"Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä\ntyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä\ntahdonkin.\"\n\nRautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa.\n\nNeiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee?\n\nÄänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan.\n\nEsteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä.\nMutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä\nvarten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman\nrunokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan\nLauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän\nnousi ja sanoi:\n\n\"On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!\"\n\n\"Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä\", vastasi Rautiainen, \"mikä\nelämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein\nvaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on\nerehdys.\"\n\n\"Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä\", sanoi Esteri.\n\"Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne.\nMinä kiitän lainasta.\"\n\nMiina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin\nkammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet\nkahvista kuin vieras, joka hymyillen otti.\n\n\"Niinkuin näette, en minä aio poistua\", sanoi Rautiainen Miinan mentyä.\n\"Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan\nettä teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä\nistuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä\nsillä on sanottavaa.\"\n\nHän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä.\n\n\"Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt\", sanoi hän, \"sen näen, kuulen\nja osaan arvatakin\".\n\nJumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli\nistunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia.\n\n\"Minä todellakin lainasin sinulle nimeni\", alkoi Rautiainen. \"Siitä\nyritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.\"\n\nHetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi:\n\n\"Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit\njuoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan\nanteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä\nmahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin\ntaakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan\nmukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus\nlähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.\"\n\nRautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti:\n\n\"Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna\nyliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta\nminulla ei ole hänen lujaa uskoaan.\"\n\nHän puhui taas Esterille:\n\n\"Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli\nsäälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä\nkeskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut\nmuuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.\"\n\n\"Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!\" sanoi Esteri.\n\nRautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:\n\n\"Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt\nnaimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin\nloppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi\nelänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja,\nvaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä\ntoisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.\"\n\nHän kääntyi neiti Smariniin.\n\n\"Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?\" sanoi hän. \"Tyttöraukka oli\nmenettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa\nkootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta\nja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa\ntahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa\ntyhmyyttä.\"\n\nNeiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että\nherra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi,\nettä hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.\n\n\"Ei se mitään\", sanoi Rautiainen, \"kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee.\nUskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen\nkahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria,\njolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.\"\n\n\"Herra jesta sitä Miinaa!\" huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen\nja riensi kyökkiin.\n\nNeiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen:\n\n\"Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun\npienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut\naihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.\"\n\nEsteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle.\n\nRautiainen kumarsi vain.\n\n\"Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni\nkuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä\nvastustamaan.\"\n\nEsteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista.\n\n\"Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä\nluulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo\nkuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen\nleikkiin. Minä olen polttanut itseni.\"\n\nHän hymähti ja jatkoi:\n\n\"Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten\nohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja\nsitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun\nsinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit\nvaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä\nvakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa\nsilmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään\nkihlausilmoitusta postiin.\"\n\n\"Ymmärsin\", sanoi Esteri, \"että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen\nasti\".\n\n\"Päinvastoin\", sanoi Rautiainen. \"Jos olisit käskenyt minun toimittaa\nsen niin se olisi jäänyt taskuuni.\"\n\nHän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.\n\n\"Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos\nen laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?\"\n\nRautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.\n\n\"Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia\nsitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita\nsatuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä\njännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.\"\n\nRautiainen nousi.\n\n\"Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi.\nMinä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani\nkirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla\nponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.\"\n\n\"Aiotko lähteä?\" huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.\n\n\"Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä\nenemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut\nviisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet\nvain kumartaen toisillemme.\"\n\nHän ojensi kätensä Esterille sanoen:\n\n\"Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.\"\n\nEsteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi\nkerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen\nkammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän\npelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten\nhyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten\nhän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei\nRautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat\nkätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja\nmeni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja\nMiinan kahvitarjottimen räminän.\n\nRautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin\nhoukutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:\n\n\"Minä nyt lähden.\"\n\nEsteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi\nsilmät kyynelissä.\n\nRautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja\nsanoi:\n\n\"Minä en lähdekään!\"\n\nMiina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi\ntakaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän\nyhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja\npalasi takaisin lyöden kätensä yhteen.\n\n\"Sehän on itse insinööri!\" huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen\nhuutamalla saada sanat suustaan:\n\n\"Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte\nlastenne lapset.\n\n\n\n\nXX\n\n\nHe asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi\npientä kammaria ja kyökki.\n\nEsteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden\ntakana metsä.\n\nOliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut?\nEikö ollut vasta ensimmäistä päivää?\n\nSilloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut\ntalvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin\nollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle\ntaivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli\nsoinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt\nitseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä\nkuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli\ntullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli\ntuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat\nkätensä.\n\nNyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden\ntakana metsä.\n\nOmassa kodissa!\n\nKun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja\nkorkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä\nhän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut\nhukkunut!\n\nHän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn\npäälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt.\n\nOvikello soi.\n\nHän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille\nsängyn taakse piiloon.\n\nSieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on\nkotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole\nkotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää\nja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon,\nmutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän\nkietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein\nlähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän\nvoi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän\nkoskaan ennen ole niin nauranut.\n\nEsteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan,\njotka hänen helmastaan putosivat lattialle.\n\nSe ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.\n\nMiina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!\n\n\"Sanokaa\", käski Esteri Miinaa, \"että herra Rautiainen on tavattavissa\npuolen tunnin päästä\".\n\n\"Rouvaa se kysyikin.\"\n\n\"Käskekää istumaan!\" sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten\nvihaisesti nimikortin lattialle.\n\nHiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin\npäällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen\nmurskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.\n\nLevon huudahti:\n\n\"Oo, kuinka olet ihastuttava!\"\n\n\"Ja sinä vihastuttava!\" vastasi Esteri.\n\n\"Toivon, ettet peruuta sanaasi\", sanoi Levon.\n\n\"Peruutan\", vastasi Esteri. \"Olet iljettävä!\"\n\n\"Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?\"\n\n\"Kernaasti, jos et ole vedolle arka!\" sanoi Esteri ja avasi molemmat\nikkunat. \"Sinä näytät niin rintatautiselta.\"\n\nEsteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen,\nsillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava\nluoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan\ntoiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä\nkuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.\n\nSyntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä,\nettä hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja\nvarovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän\npäätti, että hän Levonin nolaa.\n\n\"Olisi minulle suuri apu ja huojennus\", sanoi hän, \"jos olisit asiasi,\njoka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen\npuoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.\"\n\n\"Minä tulin pyytämään apua\", sanoi Levon.\n\n\"Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään,\nniin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.\"\n\n\"Niistä juuri.\"\n\n\"Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo\nrevolveri taskussa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Olisi hauska nähdä!\"\n\nLevon näytti.\n\n\"Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa\", sanoi\nEsteri halveksivasti. \"No miten voisin sinua auttaa?\"\n\n\"Sen olet jo tehnyt.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.\"\n\n\"Raukka!\" huudahti Esteri. \"Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?\"\n\n\"Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.\"\n\nEsterin täytyi väistää Levonin katsetta.\n\n\"Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut\", sanoi\nLevon.\n\n\"Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?\" sanoi Esteri. \"Sinä aloit puhua\nvelvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.\"\n\n\"Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin\", sanoi Levon.\n\n\"Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit\nlöytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin\nkauheassa tuskassa.\"\n\n\"Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin\", sanoi\nLevon.\n\n\"Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla\npuolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia\nminua kohtaan.\"\n\n\"Mutta sinulla oli minua kohtaan\", sanoi Levon. \"Minä olin, käyttääkseni\näskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut\nparantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut\njaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa\nlääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi\ntullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.\"\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nEsterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen\nsaareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja\nelämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän\nja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän\nloiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli\nollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.\n\n\"Eikö ole sinulla mitään keinoa?\" kysyi Esteri aivan tietämättään.\n\n\"Rikas avioliitto?\" sanoi Levon. \"Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi?\nMaksaisin kaikki, entäs sitten?\"\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi Esteri.\n\n\"Sinä tiedät\", sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli\navuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen.\nEsteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan\nkätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:\n\n\"Sinunko kanssasi Amerikkaan?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Valehtelet!\" huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä\nhorjahti. \"Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!\"\n\nLevon nousi.\n\n\"Minua ilahuttaa\", sanoi hän. \"Pelkäsin tullessani, että olet\nvälinpitämätön minusta.\"\n\n\"Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.\"\n\n\"Minä myös sinut\", sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi\nkysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? \"Sinä rakastit Lauri Holmaa\nyli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin\nRautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.\"\n\n\"Yläpuolella sinun aina!\" sanoi Esteri.\n\n\"Siinäpä se onkin onnettomuutesi\", sanoi Levon. \"Minun mielestäni hän on\nyläpuolella Lauri Holmankin -- miehekseen.\"\n\nEsteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen\nsisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.\n\n\"Erehdynkö laskiessani\", jatkoi Levon, \"että sinä et ole päässyt niin\nlähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen\nkaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut\nvaikka sydämestäsi olet halunnut.\"\n\n\"Mefisto!\" huudahti Esteri.\n\n\"Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi\",\nvastasi Levon, \"ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi\".\n\nLevon kumarsi.\n\n\"Muista minua!\"\n\nEsteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi\nkiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui\nhitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.\n\nMuista minua!\n\nEsteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.\n\nOvikello soi.\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve\", vastasi\nMiina totuttuun tapaansa.\n\nRautiainen tuli peräkammariin.\n\n\"Eihän hän ole kotona\", lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän\naikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin\nolisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut\ntodeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen\nsirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.\n\n\"Mitä tämä on? Alfred Levon!\"\n\nEsteri makasi lattialla sängyn takana.\n\nRautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen\nlapsen ja istutti syliinsä.\n\n\"Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.\"\n\nEsteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.\nHän nosti Esterin kädet kaulalleen.\n\n\"Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää\nmitään hätää, eihän!\"\n\n\"Anna minun olla vielä näin vähän aikaa\", sanoi Esteri. \"Minä kerron\nsitten sinulle kaikki.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse kertoa\", sanoi Rautiainen. \"Emme voi koskaan\ntäydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko\nelämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein\nvaltavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni\nmikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät,\nhienon hienot ja herkät tuntosarvet.\"\n\n\"Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?\" sanoi Esteri.\n\n\"Olemme nyt sitä lähempänä\", vastasi Rautiainen.\n\n\"Ja nyt minun pitää kuolla\", sanoi Esteri ja purskahti itkemään.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nTyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.\n\n\"Minä olen onnellinen\", lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan\nkätensä Rautiaiselle. \"Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin\nlähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut.\nNyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin?\nMinä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi,\nja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus,\npuhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?\"\n\n\"Niin, niin, ystäväni\", sanoi Rautiainen. \"Mutta sinä et saa puhella nyt\nniin paljon. Se on sinulta kielletty.\"\n\n\"Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis\nhiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö\nniin?\"\n\nRautiainen tuli peräkammariin.\n\n\"Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja\nsinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt\nminulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.\"\n\n\"Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet\ntänne, kanna käsissäsi ja näytä.\"\n\n\"Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja\nsinun pitää levätä rauhallisesti.\"\n\n\"Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet\",\nhuudahti Esteri. \"Tuo hänet tänne, minä vaadin!\"\n\nRautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi:\n\n\"Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt\nja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.\"\n\n\"Anna minulle kätesi\", sanoi Esteri. \"Sinä olet minun isäni, äitini,\nveljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä.\nEnkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?\"\n\n\"Hyvä ystävä\". sanoi Rautiainen pyytävästi.\n\n\"Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri\nlapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta\nja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia,\nkun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.\"\n\n\"Esteri!\"\n\n\"Anna minulle toinenkin kätesi\", pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä\nkiinni.\n\nKun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.\n\n\"Missä mieheni on?\" kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.\n\n\"Tietysti virastossaan\", vastasi neiti.\n\n\"Missä lapsi?\"\n\n\"Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa\", sanoi neiti ja alkoi\npuhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui?\nLörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se\nolisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi\nsyksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan\nmahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut\nsiihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan\nhassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja\nEsteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata\nEsterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana.\nMutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan\nviideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.\n\n\"Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?\" kysyi Esteri.\n\n\"Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin\", sanoi Miina.\n\n\"Minkälaiset silmät?\"\n\n\"Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.\"\n\n\"Minkälaiset sillä on ohimot?\"\n\nMiina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä\nkorvasta nipistänyt.\n\n\"Minkälaiset ohimot?\" uudisti Esteri.\n\n\"Nehän sillä ovatkin kauniit\", alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan\njotakin.\n\nEsteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän:\n\n\"Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.\"\n\nKun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli\nkumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui\nliikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi\nlasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli\nvaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla\nkäsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.\n\nMiina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi\nrouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä.\n\nSamassa tuli neiti.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja\nrouva säikähti.\"\n\nRautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken,\nmiten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin\ntoimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi:\n\n\"Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?\"\n\nHerra sanoi uskovansa.\n\nYötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja\nmilloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä,\nettä jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti\nkutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon\nhouraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri\nkäydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti\nvarmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää.\n\n\"Tunnetko minua?\" kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan\nistumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään.\n\n\"Tunnen toki\", vastasi Esteri. \"Ottakaa pois silmälasit.\"\n\n\"Sinä tunnet\", ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä\nmihin.\n\n\"Äiti\", sanoi Esteri.\n\n\"En, rakkaani\", selitti neiti Smarin. \"Olen vain sinun täti raukkasi.\"\n\nEsteri hymähti ja sanoi:\n\n\"Ei olla nyt niin virallisia.\"\n\nHän ojensi kätensä.\n\n\"Rukoilkaa minun puolestani\", sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin\nkättä. \"Rukoilkaa!\"\n\nHän karkasi istualleen.\n\n\"Rukoilkaa, että näen hänet.\"\n\nKun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä.\n\n\"Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle\nja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.\"\n\nHetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja\nkysyi:\n\n\"Onko Lauri kotona?\"\n\nNeiti Smarin oli ääneti.\n\nEsteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut\nsilmiensä edestä.\n\n\"Ettekö ymmärrä, täti?\"\n\n\"Tarkoitatko Eemeliä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nNeiti Smarin kutsui Rautiaisen.\n\n\"Tunnetko?\" kysyi Rautiainen.\n\n\"Tunnen, tunnen, tunnen.\"\n\nRautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.\n\n\"Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety\nja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi.\nJa aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää\npois?\"\n\n\"En mene, en\", sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä.\n\"Olemme nyt kahden.\"\n\nEsteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä\nhän ne avasi ja sanoi:\n\n\"Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen\nohimo. -- Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?\"\n\n\"Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen\", sanoi Rautiainen\npuristaen sairaan käsiä.\n\n\"Niin, siinähän sinä olet\", sanoi Esteri hymyillen. \"Onko se meidän\npikku raukka minun äitini tykönä?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Minä suutelin sitä raukkaa. -- Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen.\nHänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut\nJumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä\nEsteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän\nnauroi. Totisesti hän nauroi!\"\n\nEsteri nousi istumaan ja väitti:\n\n\"Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!\"\n\n\"Uskon, uskon\", vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet\nmakuulleen.\n\nEsteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä\navasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi:\n\n\"Kuka puhui Juhosta?\"\n\nEi ollut kukaan puhunut.\n\nHän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa\nhänen molemmat kätensä.\n\n\"Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu\nEsteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette\nrakastaneet.\"\n\nHän nauroi kirkkaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla\nmaamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen\ntärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida.\n\nHän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti\nsaranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen\nmuutaman puun suojaan.\n\nJoukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen,\nneiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen,\njoka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen\nherran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi.\n\nAivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli,\nalkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään\nhaudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja\npapin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin\nluoda umpeen.\n\nKun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen\nlumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus.\n\nHän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun\nääreen.\n\n    \"Muut muistot haihtuu, katoaa,\n    yks säilyy yksinään...\"\n\nJoku nauroi.\n\nHän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.\n\nHarakka!\n\nHän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi.\nKooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä\njäljestä.\n\nKun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän\npotkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten\nvärikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana\nhaudalle ja sen ympärille.\n\nKaukaa kuului harakan nauru.\n\nHäneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti\nastumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.\n\n\"Auta minua.\"\n\nHän pysähtyi katselemaan ympärilleen.\n\n\"Auta minua.\"\n\nMuutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon,\nkeskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.\n\n\"Aa, sinä!\" huudahti Holma. \"Sinäkö kurja raukka se olit?\"\n\n\"Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn\", sanoi Levon. \"Mutta et\nsinäkään mikään sankari ole ollut.\"\n\nHolman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin.\n\n\n\n"]