[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFN2yOSZ6MNPNUnQqX5itCkCsm4i9L8hW6SCNac7Nn-8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2810,"Sotamiehet ja talonpojat","Hertzberg, Rafael",1845,1896,"2810-hertzberg-rafael-sotamiehet-ja-talonpojat","2810__Hertzberg_Rafael__Sotamiehet_ja_talonpojat","Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1890,27655,180818,false,71479,[22,23,24,25,26],"Fincke, Gödik, approximately 1546-1617 -- Fiction","Finland -- History -- 1523-1611 -- Fiction","Fleming, Klaus, 1535-1597 -- Fiction","Historical fiction","Peasant uprisings -- Finland -- Fiction",[28],"Historical Novels","\"Sotamiehet ja talonpojat: Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta\" by Rafael Hertzberg is a historical novel written in the late 19th century. The book explores the events surrounding the Peasant War in Finland during the late 16th century, focusing on the lives of soldiers and peasants. The narrative likely centers around the conflicts that ensue between the ruling class and the peasant population, highlighting themes of struggle, resistance, and social injustice.  The opening of the novel introduces us to the bustling atmosphere of the autumn market in Turku, where peasants gather to trade goods amidst excitement and turmoil. We see tensions rise as the characters engage with traveling entertainers and soldiers, hinting at the underlying societal conflicts. A young soldier meets a girl named Kreeta, who captures his attention, while an announcement of a royal edict regarding church matters suggests mounting unrest among the peasantry. Through vibrant descriptions and vivid dialogue, the beginning sets up a rich context for the ensuing struggles and conflicts as social grievances bubble to the surface, laying the groundwork for the historical narrative that unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hagman, Tyko",257,"Hertzbergin historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvun lopun Suomeen ja kuvaa nuijasodan dramaattisia vaiheita. Kertomus seuraa sotilaiden ja talonpoikien elämää sekä historiallisia hahmoja Turun syysmarkkinoilta aina nuijamiesten viimeisiin taisteluihin saakka.","Rafael Hertzbergin 'Sotamiehet ja talonpojat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2810. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SOTAMIEHET JA TALONPOJAT\n\nRomantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nRAFAEL HERTZBERG\n\n\nSuomentanut\n\nTyko Hagman\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSyysmarkkinat Turussa.\nKlaus Fleming.\nJumalanpalvelus Isonkyrön kirkossa.\nEbba Fincke.\nJoulu-ilta Porkkolassa.\nTalonpoikain sotajoukko.\nMahtavaakin hallitsee Jumala.\nNoita-akan juoma.\nTaasen Pohjanmaalla.\nTalonpoikien viimeinen taistelu.\nSydämen surua.\nNoita-akan toinen juoma.\nLoppu.\n\n\n\n\nSYYSMARKKINAT TURUSSA.\n\n\nOli syysmarkkinat Turussa. Lukuisa joukko maalaisia oli kokoontunut,\nkuormineen täyttäen kaupungin ahtaat kadut ja torit. Hevosten\nhirnuntaa, huutoa ja rähinää kuului kaikkialta. Siinä kauppoja\nhierottiin ja tingittiin, mutta paljonpa ei ollutkaan myytävänä. Jyviä\nei näkynyt ensinkään. Hämäläiset, nuo lyhytkasvuiset, valkeatukkaiset,\nhidasliikkeiset ylämaalaiset, olivat tuoneet hamppuja, pellavia\nja kuivattua lampaan-lihaa. Talonpojat kaupungin ympäristöstä\nkaupittelivat puuastioita ja kankaita. Pujoteltuja villavaatteita,\nvanttuita ja tokkia, Naantaalin porvarin vaimojen tekemiä, kyselivät\nmaalaiset ahkerasti, ja Rauman pitsit saivat ihailijoita ja ostajia\naatelisrouvissa. Puutavaroita ja tervaa Satakunnan pitäjistä ja kaloja\nsaaristosta ostivat, kuten myöskin pellavia, kaupungin porvarit\nulkomaille vietäväksi.\n\nKadunkulmissa ja sillalla istui sokeita tai muuten raajarikkoisia\nkerjäläisiä, ojentaen käsialan ohikulkijoita vastaan ja vinkuvalla\näänellä laulaen arkkiveisuja tai runoksi rakettuja kertomuksia\nonnettomuuksistaan. Räikeitä klanettisäveliä ja jyriseviä rumputuksia\nkajahteli siellä täällä pihoilta, joissa kuljeksivaiset hulluttelijat\ntekivät temppujaan. Näiden pihojen porteissa oli aina väentungosta,\nja raikkaat naurunpurskaukset säestivät näytäntöjä. Suurin oli\ntungos eräällä kartanolla torin varrella, jonka portin päälle\noli ripustettu suuri keltainen kangas, johon oli kirjavin värein\nmaalattu hullunkurisesti puettu nainen, joka viputteli paljastettuja\nmiekkoja päänsä päällä, käsillään ja alastomilla rinnoillaan. Portin\nulkopuolella seisoi kivityökkärin päällä punaruutuisiin vaatteisin\npuettu poika, kulkuset helmuksissa ja toinen puoli naamaa maalattuna\nvalkoiseksi, toinen punaiseksi. Hän paukutteli suurta rumpua, alinomaa\nväkijoukolle huutaen jotakin saksan kielellä.\n\n— Mitä hän sanoo? kysyi muuan talonpoika, kääntyen erään nuoren\nvänrikin puoleen, joka oli seisahtunut väkijoukkoon hänen vierellensä\nja nyt heitteli ihastuneita silmäyksiä talonpojan seurassa olevaan\ntäyteläiseen, punaposkiseen tyttöön, joka oli puettu tuohon somaan\nIlmajoen pukuun.\n\n— Hän sanoo, vastasi vänrikki, että tuolla sisässä näytetään kertomusta\nrikkaasta miehestä ja Latsaruksesta sekä ihmeellistä vaimo-ihmistä,\njohon, miekankärki ei pysty.\n\n— Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, kertoi talonpoika katkerasti.\nSemmoista näemme me joka päivä. Me talonpojat saamme elää Latsaruksen\nelämää, ja herrat istuvat ruokapöydässä...\n\nHän ei päässyt jatkamaan, sillä tunkeva ihmisjoukko työnsi hänet,\nmaalaistytön ja vänrikin muassansa pihan sisään, jossa he pian\nseisoivat niin puserruksissa, että tuskin saivat jäsentä liikkumaan.\n\nPihan sisimmäinen nurkka oli pingoitetulla nuoralla eroitettu\nkatsojista, ja paremmaksi vakuudeksi käveli pitkään punaiseen viittaan\npuettu, partainen mies edestakaisin tämän aidan vierustalla, sysäten\nsyrjälle pahimmasti pakkaavat poikanulikat. Näytäntö oli jo alkanut.\nMiekka-nainen teki paraikaa temppujaan. Hän ojensi miekan katsojille,\nheidän nähdäkseen oliko se teräväksi hiottu. Sitten otti hän miekan,\npystytti sen, kärki alaspäin, kämmenelleen ja viputteli sitä hetkisen,\nitseään vahingoittamatta. Nyt asetti hän miekankärjen paljaalle\nolkapäälleen, sitten niskalleen ja sitten otsalle. Yleisö oli suuresti\nhämmästynyt. Luultiin joka hetki hänen kuolettavasti vahingoittuvan\nterävästä miekasta, ja tuska ja kauhistus kuvastui monen, varsinkin\nnaisten, kasvoista. Mutta nainen ei ollut tietävinään mistäkään\nvaarasta, viputteli vain miekkaansa, hypähtäen samassa keveästi kertaa\npari. Viimein pisti hän miekankärjen korvaansa. Jeesus Maaria! kuului\nhiljainen huudahus naisten huulilta, ja miestenkin mielet olivat mitä\ntulisimmassa ahdistuksessa. Tämänkin, näytelmän onnellisesti loputtua,\npainoi nainen päätään taaksepäin, asetti miekan kärjen toiseen\nsierameensa ja liikkui edestakaisin, hiljaisesti tanssien ja nuorteita,\nsuikertelevia liikkeitä käsivarsillaan tehden.\n\nHänen herjettyään ihmiset ikääskuin jälleen pääsivät hengittämään.\n\n— Hän on noita-akka. Jumala varjelkoon meitä moisesta! sanoi eräs vanha\ntalonpojanvaimo.\n\n— Kun antavatkin tuommoisten kiertää maata, käännellen ihraisten\nsilmiä, sanoi toinen.\n\n— Hän osaa tekeytyä kovaksi raudalle; sitäpä minäkin mielelläni\noppisin, ilmoitti muuan sotamies.\n\nVaan vänrikki, joka ens'alussa oli katsellut kaunista pohjalaista\ntalonpojan tyttöä yksistään, käänsi tytön peljästyneen katseen johdosta\nsilmänsä tempuntekijän puoleen, tämän juuri sirosti niiaten yleisölle\nja tiehensä mennen. Arveleva hämmästys kuvastui sotilaan kasvoista, ja\nhän lausui puoliääneensä:\n\n— Gretchen!\n\nHänkö? Oliko mahdollista? Vai oliko tämä vain satunnaista\nyhdennäköisyyttä.\n\nHänen vielä tätä aprikoidessaan, kuului torven kajahduksia kadulta.\nSe oli tavallinen kuulutusmerkki, jota julistusmiehet käyttivät, kun\nheillä oli jotakin ilmoittamista kansalle.\n\nJulistaja, hevosella ratsastaen, oli seisahtanut torille, aivan lähelle\nsen pihan porttia, jossa silmänkääntäjät näyttelivät, konstejaan, ja\nilmoitti nyt uteliaana hulluttelevalle väkijoukolle, että Klaus Fleming,\nWiikin herra, valtiomarski ja sotapäällikkö, kuningas Sigismundin\nvaltuuttama käskynhaltia Suomessa, kutsui kaikki, aateliset,\npappismiehet, porvarit ja talonpojat, tuomiokapituliin, jossa hän\nmuka tahtoi lukea heille kirjeen kuninkaalta. Julistajan ratsastaessa\nsitten portin ohi, ja kun vasta nimitetty Pohjanmaan vouti, Aabraham\nMelkiorinpoika, joka häntä seurasi, näki pihan olevan täynnänsä väkeä,\nantoi hän julistajan seisahtaa ja uudistaa sanomansa.\n\nJulistajan tehtyä tehtävänsä, kääntyi Aabraham Melkiorinpoika\nihmisjoukon puoleen, sanoen:\n\n— Armollinen herramme, kuningas Sigismund, tahtoo antaa kansan pitää\nvanhat pyhät kirkkotapansa, ett’ei maata enää kohtaisi nälän ja kalliin\najan vitsaus. Tulkaa nyt kaikki tuomiokapituliin ja antakaa piispan\nja kuninkaan vihollisten yllyttämien pappien tiedoksi, mikä teidän\ntahtonne on. Herra Klaus kutsuu teidät kaikki, aateliset, porvarit ja\nyhteisen kansan.\n\nAabraham Melkiorinpoika oli vaskikaan tullut Puolasta, varustettuna\nkuninkaan valtakirjalla olemaan voutina Pohjanmaalla entisen voudin\nTuomas Yrjönpojan sijassa, joka oli Sigismundin ja Flemmingin ystäviä.\nTämän oli, näet, Kaarlo herttua Pohjanmaan talonpoikien valitusten\njohdosta jo edellisenä vuonna pannut viralta pois ja sitten, kun ei\nhyvällä lähtenyt voutikunnastaan, vangittanut hänet ja kuljetuttanut\nTukholmaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Aabraham Melkiorinpoika oli\nkeski-ikäinen, uljas-kasvuinen mies, vilkassilmäinen, viekkaannäköinen.\nPuettuna komeaan pukuun ja ratsastaen runsaasti koristetun mustan\nhevosen seljässä, teki hän katsojaan miellyttävän vaikutuksen, tuossa\nkäskeväisesti silmäillessään kansajoukkoa. Nähdessään vänrikin pihan\nsisäpuolella, toki hän tälle merkin, ja tämä rupesi heti tunkeumaan\njoukosta läpi. Samassa hän tuon tuostakin tähysteli pihan peräpuoleen\nsaadaksensa ehkä vielä nähdä silmänkääntäjä-naista, mutta tämä pysyi\nsalassa sen verhon takana, joka aitasi pihan sisimmäisen nurkan\nilvehtijäin pukemapaikaksi. Suuri osa pihalla olijoita seurasi häntä,\nyhtyen siihen taajaan joukkoon, joka laahasi julistajan ja Aabraham\nMelkiorin pojan perässä matkalla tuomiokapitulin kokoussaliin kirkossa.\n\nKirkkomaalla oli, näiden sinne saapuessa, lukuisa yleisö porvaria ja\ntalonpoikia ko'ossa. Monet olivat päissään ja elämöitsivät. Parvi\nFlemingin ratsumiehiä oli asettunut vähän tuonnemmaksi kirkkomaalle,\nja tuomiokapitulin salin oven edustalla seisoi kiiltävillä\ntapparakeihäillä varustettuja jalkamiehiä.\n\nPiispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden\npappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa,\nistuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus\nFleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen\nseurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham\nMelkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt\nsalin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä,\nnousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän\nääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka\njulkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.\n\nKuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja\nTurun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat\ntehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun\ntuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka\nesi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli\nhävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten\ntavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä\nvoi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä\npitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi\nja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin\naavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia\nalttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne\ntakaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin\nmääräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman\nSöderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei\nKristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös\nHerran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja\nkasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä\nmanattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei\nvaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon\nvanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää\nnoudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei\nmihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi\nryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.\n\nLuettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan\ntahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen\notettaisiin käytettäviksi.\n\n— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat\nsikin sokin.\n\n— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt\nriihissämme! huusi muuan.\n\n— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto\nlakkasi! ärjyi toinen.\n\n— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois!\nkuului ääni etehisestä.\n\n— Niin, niin! huudettiin joka haaralta.\n\nPiispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla\npontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.\n\n— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun,\nUpsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka\nuskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän\nseurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen\nkaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat\npiispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja\ntaikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat\ntodellisen uskonnon esteitä.\n\n— Mutta sitä, emme me tahdo! huusi muuan ääni joukosta.\n\n— Minäkin olen, jatkoi piispa tehnyt minkä olen voinut ja sekä\njulkisissa että yksityisissä kokouksissa vakavasti muistuttanut tämän\nhippakunnan pappeja, siitä, että heidän tulee antaa sanankuulijoilleen\noikeita tietoja näistä tavoista ja niiden tarpeettomasta ja\npaavillisesta taika-uskoisuudesta. Mutta perkeleen pahanilkisyys on\nsemmoinen...\n\n— Pappien pahanilkisyys on pahempi, huusi juopunut talonpoika.\n\nEttä hän kokee estellä kaikkea, minkä hän huomaa tulevan Jumalan\nkunniaksi ja seurakunnan hyväksi. Sentähden pysyvät vielä monet ihmiset\nsieluineen taika-uskoisten menojen noudattamisessa kiinni, arvellen\nettä ne etupäässä ovat Jumalanpalvelusta ja uskontoa.\n\n— Me tahdomme pysyä vanhassa uskossamme! räyhäsi joukko.\n\n— Mutta miettikööt lie, ett’ei mikään uskonto, ei mikään\njumalanpalvelus eikä myöskään ihmisten autuus ole minkäänlaisissa\nmenoissa. Ei liioin enää ole meidän vallassa, sitten kuin ne kerta\nkaikkein yhteisestä suostumuksesta ovat poistetut koko valtakunnasta,\nuudestaan toimittaa niitä entisellensä, suurimmaksi häpeäksi ja\ntotuuden kieltämiseksi. Jumalan sanan palvelijana minä sentähden\nvakavasti tahdon pysyä Upsalan kokouksen päätöksessä, johon kaikki\nsäädyt alle-kirjoituksellansa ja myöskin kuningas ovat suostuneet,\nja joka sittemmin vielä Söderköpingin herrainpäivillä vahvistettiin.\nMutta se seikka että talonpojat arvelevat peltojen hedelmättömyyden\nja muiden onnettomuuksien saavan alkunsa näiden kirkollisten menojen\nlakkauttamisesta, kuten tiedän monissa paikoin tapahtuvan, on varsin\nnaurettavaa ja kristinusko isolle ihmiselle alentavaa.\n\nPiispan puhuessa oli Fleming monta kertaa tahtonut puuttua puhumaan,\nmutta kuitenkin hillinnyt itseänsä. Nyt, piispan herjettyä, nousi hän\nkiivaasti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:\n\n— Mitä uskallattekin, mestari Eerik! Te rohkenette puhua siitä\nmitä Te ja teidän kaltaisenne, Kaarlo herttuan kapinallisten\nvehkeiden yllyttäminä, olette laittomasti ja kuninkaan tietämättä\npäättäneet. Minä en ole vielä saanut puhua kanssanne Söderköpingin\nvaltiopäivistä, johon Te lähditte huolimatta minun käskystäni, ettei\nkukaan tästä maasta saisi kulkea meren yli ollakseen osallisena tuossa\nkapinallisessa kokouksessa.\n\nTyvenesti vastasi piispa:\n\n— Teillä ei ole mitään valtaa määrätä minun tekojani, herra\nvaltiomarski. Siinä mitä minuhun tulee, teen ja toimin minä virkani\nmukaisasti ja omantuntoni käskyä noudattaen.\n\n— Te rohkenette siis pitää herttuan puolta, joka ei muuta ole kuin\nvaltionkavaltaja, joka nousee armollista herraamme ja kuningastamme\nvastaan, tahtoen riistää häneltä valtakunnan, ärjäsi Fleming.\n\n— Minä en ensinkään sekaannu teidän ja herttuan keskinäisiin\nkiistoihin. Olen aina ajatellut ja puhunut kunnioituksella kuninkaasta\nja olen vastedeskin, kuten tähän asti, osoittava hänelle, korkeimmalle\nesivallan-miehelle, hänelle tulevaa tottelevaisuutta. Mutta luulinpa\nhuomanneeni, jatkoi piispa hetkisen viivähdettyään, että kuninkaan\nkirje, jonka äsken luitte, ei täydellisesti pidä yhtä sen suomennoksen\nkanssa, jonka siitä rahvaalle annoitte. Ettekö tahdo antaa minulle\nkopiaa kirjeestä?\n\nFleming oli juuri antamaisillaan piispalle kiivaan vastauksen, kun\nkirkkomaalta yhtäkkiä kuuluva kova meteli veti kaikkien huomion\npuoleensa. Nuori vänrikki, joka oli seisonut etehisen ovessa, tunkesi\nkappaleen matkaa eteenpäin sakean väkijoukon halki ja lausui, vihan\npuna poskillaan:\n\n— Minä en usko armollisen kuninkaamme tahdon olevan, että\nsielunpaimeniamme ja opetusisiämme pappeja kohdellaan halveksivaisesti\nja häväistään kiihoittuneen rahvaan nähden. Mutta vielä vähemmin\nvoi hän tahtoa, että teidän sotamiehenne tekevät Jumalan sanan\npalvelijoille törkeintä väkivaltaa, kuten äsken on tuolla ulkona\ntapahtunut.\n\n— Älkää sekaantuko asioihin, joihin Teidän ei mitään tule, lankomies!\nsanoi marski tylysti. Ja mistä väkivallasta puhutte Te?\n\n— Muutamat teidän ratsumiehen ne ovat heittäneet kaksi pohjalaista\npappia yli kirkkomuurin, vastasi nuori aatelismies harmistuneella\näänellä.\n\n— Pohjalaista pappia! matki valtiomarski ivallisesti. Niin, minun\nratsumiehen! kyllä tuntevat pohjalaiset papit. Ne ne ovat, jotka\nyllyttävät talonpoikia kinastuksiin sotaväkeä vastaan ja kuljettavat\nheidän valitusvirsiänsä herttuan kätyreille. Se oli heille oikein.\n\nNuoren vänrikin silmät osoittivat inhoa, ja hän vastasi:\n\n— Ja semmoista saatatte Te puhua, herra Klaus! Tämmöistä esimerkkiäkö\nTe tarjootte rahvaalle kuninkaan käskynhaltiana Suomessa? Voiko silloin\nkoskaan tulla mitään loppua rikoksista ja ryöstöistä?\n\n— No, no, lankoseni, älkää suuttuko, vastasi marski pilkallisesti.\nJos papeille on tapahtunut vääryyttä, kun ratsumiehet viskasivat\nheidät muurin yli ulos kirkkomaalta, niin en tiedä miten se seikka\non autettavissa muuten, kuin että ratsumieheni lennättävät heidät\nparemmalla vauhdilla jälleen sisään saman muurin yli.\n\nMarskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori\naatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo\nhoukutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään\nollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja\nKlaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi\nkapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta\nFlemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.\n\nOli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta\ntorin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla,\nteki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan\netsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä\ntäksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne\nhuomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen\niloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset\nja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni;\nainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu\nja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja\nklanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi,\njohon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat\nkadulta.\n\nKäytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki\nkuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului\nuudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä.\nVänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle,\nseuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi\nsotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään\nsuun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.\n\nArvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että\npäästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen\nhänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä\ntarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi\nkuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan.\nToinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen\nja pötki tiehensä.\n\nVänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli\nvaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.\n\nNiilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa.\nEi, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas,\nsilloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen\nasuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle\nmitään pahaa.\n\nSotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään\nsattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta\ntulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli\nihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.\n\n— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella?\nsanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.\n\n— Mikä sinun niinesi on?\n\n— Kreeta. Kreeta Palainen.\n\nNyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä,\nmiten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla\nja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään\nulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä\nkiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli\nsattunut sotamiesten käsiin.\n\nNeitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata.\nKuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa\njotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön\nsanoja, hänen vastatessaan:\n\n— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin\noikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen\näänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä\nkadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat\nkiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.\n\nKiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen\nseisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä\npoistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin\ntunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.\n\nIson-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille\nvene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon\nreunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden\nmelkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän\nrannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat\nsen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan\nvahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä\nja rähinää.\n\nNuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan\nveneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi\nryhtyivät kiipeämään ylös.\n\nSisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika\nolkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään\nruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli\nsuljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä\nvallalle.\n\nPitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo\nvaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle\ntapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt\npäätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän\npäänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui\niltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin\nentisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt\nirti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin.\nVanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä\nkävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä\nollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja\nhänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun\nillan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti\nsilmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa\nkuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet\nolleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle\nlemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat\nlujasti.\n\nJo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen\ntaivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.\n\n— Ilkka, Ilkan Jaakko! huusi hillitty ääni ikääskuin korkeudesta.\n\nVanki kuunteli. Hän ei voinut käsittää mitä se oli.\n\n— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä\nsinua auttaaksemme.\n\nHän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä\npimennossa.\n\n— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä\näänellä.\n\n— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso\ntänne!\n\nAukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä\nkuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.\n\n— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään\nrikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.\n\nIlkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti,\nköydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat\nlaahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin,\nonnistui tunkeutua ulos.\n\nIlta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan\npimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta\nvain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät\nhänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli\nvainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien\ntulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen\njäseniään uudella voimalla.\n\n— Pois, pois pian täältä! kuiskasi hän tuskin kuulten.\n\nPian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi\nja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa\nolivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä\nkukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.\n\nMutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi\nJaakko Ilkka hampaanvälistä:\n\n— Maltappa sinä, Klaus Fleming. Kerran saat tuta Ilkan Jaakon koston.\n\nSeuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet\nkaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.\n\n\n\n\nKLAUS FLEMING.\n\n\nSyksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää,\nliikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta\noli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin\npiti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin\nTäyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista\nlääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi\npäällikkökunta asuskeli linnassa.\n\nSitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa.\nEi, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä\nhänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming\nPikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla\nkäydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen\nmiehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään\npuoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan\naikaan saapuman Puolasta.\n\nLinnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan\njoulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten\nperheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa\nkanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla,\nEbba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin\nheidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin\nnuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.\n\nOli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan\nsuuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat\nhyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota\ntäynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat,\ninkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin\nelähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja\nlaulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat,\njotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet\nlinnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää\nruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.\n\nSalin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti\njutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä\nikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista,\nhymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret\naatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien\nmielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota\nhovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.\n\nVähän taampana toisista istuivat Johana Fleming ja Niilo Iivarinpoika.\n\nSinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle\nliioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista\nolisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on\nmorsian, joka sinua odottaa.\n\nNiilon kasvot synkistyivät.\n\n— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa\ntiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena\nlähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle,\nolimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä\ntahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni\nteinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.\n\n— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi\nJohana nauraen.\n\n— En, sitä en ole, vastasi Niilo vakavasti.\n\n— Et edes kauniisen Gretcheniin?\n\nNiilo punastui.\n\n— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän\nsanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta\njälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.\n\n— Näitkö hänen todellakin?\n\n— Näin, hän se oli ihan varmaan.\n\nNyt astui Klaus Fleming sisään salihin.\n\n— No, sanoi hän, taputtaen ystävällisesti poikaansa ja Niiloa\nolkapäälle, joko olette väsyneet tanssiin? Ettekö näe miten\nneitoset istuvat, heittäen ikävöiviä silmiä tännepäin? Nyt iloiseen\njoulutanssiin, niin että kaikki pääsemme mukaan, nuoret ja vanhat,\nmuinaisen, hyvän tavan kunniaksi. Pankaa piiparit soittamaan.\n\nJohana sanoi soittomiehille ja riensi lähihuoneisin kutsumaan sisään\nlasia kilisteleviä sotilaita. Pian olivat kaikki järjestyneet kahteen\nriviin, naiset toiselle puolelle ja herrat toiselle. Klaus Flemingin\nesimerkkiä noudattaen asettuivat sotapäälliköt Arvid Stålarm, Aksel\nKurki ja Antero Boije myöskin riviin, ja vastapäätä heitä istuivat\nheidän puolisonsa, rouva Ebba Fleming etupäässä. Siitä alkoi karkelo.\nSoittomiehet panivat parastansa huiluilla, korneteilla ja rummuilla, ja\ntanssijat lauloivat, naiset ja miehet vuorostaan:\n\n    Täss’ tulee ylpeät nunnat,\n    Herra _domine!_ [Herra]\n    Laaksost’ vihreästä,\n    _Cito, cito, citissime_, herra _domine!_\n    [Sukkelasti, sukkelasti, oikein sukkelasti!]\n\n    Mitä tahtoo ylpeät nunnat?\n    Herra _domine!_\n    Laaksost’ vihreästä,\n    _Cito, cito, citissime_, herra _domine!_\n\n    He tahtoo nähdä piispaa,\n    Herra _domine!_ j.n.e.\n\n    Piispa on nyt poissa,\n    Herra _domine!_\n\n    Missä hän sitten lienee?\n    Herra _domine!_\n\n    Hän on kirjoittamassa,\n    Herra _domine_.\n\n    Mitä hän kirjoittaapi?\n    Herra _domine!_\n\nLaulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat\nvastasivat:\n\n    Ja kirjoituksess’ sanotaan,\n    Herra _domine!_\n    Että tyttö poi’alle annetaan,\n    _Cito, cito, citissime_, herra _domine!_\n\nTämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä\nlaulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet\nerillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä\nraisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo,\nja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.\n\nEräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen.\nSananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut,\nsanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua\nkutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus\nlevisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:\n\n— On jo myöhänen. Käykäämme levolle.\n\nHän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen\nseuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti\nnyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille.\nNämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät\npaikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.\n\n— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin\nkummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut\nolla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa\nikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset\nkasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli\non pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään\npaikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät\npöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista\nhiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.\n\nTapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros\noli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä\nettä taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka\nhäitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut\ntämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi\ntapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli\nkuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.\n\n— Niin, se on todellakin hänen näköisensä, myönsi Niilo.\n\n— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi\nJohana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi\npainava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.\n\n— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että\nkaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin\ntuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin\ntämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka\ntekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.\n\n— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa,\njoka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien\nsisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt.\nHeti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha\nFilippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn\nkuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo\nmies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi\nkylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei\ntiedä mitään hyvää.\n\nHe kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he\nnuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin,\nkasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki\nFlemingin huoneesen.\n\n— Kuka oli tuo? kysyi Niilo.\n\n— Eräs ylioppilas, Daaniel Hjort, isäni kirjuri.\n\n— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan\nvieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.\n\n— Niin, varmaankin hän se oli. Hän siis oli täällä sisässä.\n\nTäll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa.\nAabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat\nolivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen\ntalon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet\nvalkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham.\nEräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut,\nsahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat\nkotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi,\nsekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat\nammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat\nhoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin,\njotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla\npilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi\nkirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa\nkapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä\nseurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta\nlinnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja\nväkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä,\nkirjoitti hän.\n\n— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan\ntalonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä\nlaimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.\n\nFlemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen\nasiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia\nKäkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun\ntultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria\nsanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä\nPohjanmaalle.\n\n— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita\nluulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi\nheidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi,\njos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin\nkiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että\nkaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa\nnielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan\nkokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota\npeljätään.\n\n— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain\ntäytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en\nnyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa\nja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me\ntarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia\nvastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta\nheti alussa.\n\n— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat.\nSe peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo\nlevottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän.\nJokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten\nravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen,\njokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden\ntähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle,\nlevittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.\n\nNyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen\nkorkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia.\nMarski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.\n\n— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä,\nsanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän\nikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät\nhiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien\ntähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi\npappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä\nhuvittelemasta.\n\nHän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen\nteki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka\nsanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli\nnoussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi\nkukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä\nsääliväisyyteen ja lempeyteen.\n\nHerra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen\ntänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.\n\n— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet\nFleming ivallisesti.\n\n— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta\netupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä\nmenoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla\nsokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään\nyhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla\nPohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea\ntila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei\ntalonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika\non kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät\nihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon\nja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä\nkärsimyksiä liiallisella ankaruudella.\n\n— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja\nkapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan?\nHerttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle\nkaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja\nlyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin\nvihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa\nkuinka väkeäni tapetaan?\n\n— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä\nkautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä,\nkuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta\nmillänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.\n\n— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming\nvihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat\nvalita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa\ntäyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää\nsotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en\nvoi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.\n\n— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin\nkovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa\ntyynesti.\n\n— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta\npahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla\nkuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta\nsaanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen\noikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä\ntehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut\nvalani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut\nvaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut\nsitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä\nPohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka\ntämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian\nKlauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua\nvastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos\nhänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan\nminun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se!\nOnko teillä vielä mitään sanomista?\n\n— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee\nJumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja\nteidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.\n\nPiispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta\nläsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties\noli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta.\nMuutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla\nvielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham\nMelkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa\nsisään hänen luoksensa.\n\n— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen\nolkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän\nedessä.\n\n— Niin olen, talonpojat Pohjanmaalla ovat nousseet kapinaan.\n\nTiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä\nrankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi\nmuutenkin.\n\n— Ankara täytyy mun olla, muuten voi kaikki olla hukassa, vastasi\nFleming, tarttuen hänen käteensä ja silitellen sitä.\n\n— Mutta lupaathan säästää minkä mahdollista? Minun tähteni!\n\n— Niin, sinun tähtesi, Ebba, tahdon sen tehdä.\n\n— Minä, kiitän sinua!\n\nHän piti molemmin käsin puolisoansa päästä, suudellen hellästi\nharmahtavia hiuksia. — — —\n\nOlavi Sverkerinpoika käveli pitkin askelin edes takaisin huoneessansa.\n\n— Hyvin käy, sanoi hän itsekseen. Talonpojat saavat aikaa kokoontumaan,\nkapina leviää ja Fleming saa kovan pavun purtavakseen.\n\nHän istui pöytään ja kirjoitti pitkän kirjeen herttualle, jossa hän\nantoi tälle tiedon talonpoikain kapinasta sekä Flemingille antamistaan\nneuvoista. Ilkeästi hymyillen luki hän kerta vielä kirjeensä, pani sen\nsitten sinettiin ja lähti menemään siihen tornikamariin, jossa asui\napteekkari Filippus Kern.\n\nNiilo vänrikistä tuntui tukehuttavalta sisässä. Vastaisen matkan\najatus valtasi hänen mielensä ja vaikutti jonkunmoista levottomuutta\nhänen hermoissaan. Hän heitti ylleen viittansa ja meni alas kävelemään\nvalleille. Hänen astuessaan kiertorappusia alaspäin ja käydessään\nFilippus Kernin oven ohitse, aukeni tämä samassa. Huoneen avonaisesta\ntakasta leimusi kirkas valkea, ja tämän valo täytti huoneen ja virtasi\nulos käytävään, valaisten terävästi sisään-astujaa, jonka kanssa\nNiilo joutui silmä silmää vasten avatussa ovessa, samalla kun vanha\napteekkari syvään kumartaen seisoi kynnyksen edessä. Niilo näki Olavi\nSverkerinpojan pitävän kädessään kirjettä, jota hän äkkiä koki kätkeä\nselkänsä taakse. Tämä liike vaikutti ehdottoman kummastuksen ilmauksen\nNiilon kasvoissa, mikä seikka puolestaan ei jäänyt huomaamatta\nOlavi Sverkerinpojalta, joka vastalahjaksi iski häneen ilkeän vihan\nsilmäyksen. Samassa suljettiin ovi, ja Niilo oli yksinään pimeissä\nkiertorappusissa.\n\nMitä oli Olavi Sverkerinpojalla näin myöhään tekemistä Filippus Kernin\nkamarissa? Ja mitä tiesi kirje, jota hän niin huolellisesti kätki? Nämä\najatukset vahasivat Niilon, lainen tuossa käydessään edes takaisin\nvallilla ja raittiin yötuulen puhaltaessa hänen päällensä. Tässä\nvarmaan jotakin piili, sen hän ymmärsi myöskin Olavin myrkyllisestä\nkatseesta, tämän huomatessa saaneensa todistajan öiseen vehkeesensä.\n\nNiilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä\nkauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen\nlähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän\npäätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä\nOlavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten\nrehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta\ninhoo.\n\nMutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen\npimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän\nikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen\noli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli\nOlavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan\nsilmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän\nsaattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa\naukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan.\nEhkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa\nnauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka\noli tehtävänä.\n\n\n\n\nJUMALANPALVELUS ISONKYRÖN KIRKOSSA.\n\n\nKatsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan\npäivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset\nkokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan\nmieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun,\nsato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa.\nMutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli\nse seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut\nPentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään\nsuojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin.\nNiinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla\nnytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat,\njoiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä\nkun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä\nFlemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä.\nTalonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa\nmerkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista\nuhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin\nottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja\nlyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu\nherttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan\nnimeä!\n\nMutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän\nmielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä\nhaavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin\nläänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan\nvalittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan\npuheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: \"En tiedä muuta\nneuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä\nniin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla,\nniin aidanseipäillä ja nuijilla.\" Ja vieläkin hän oli kerta toistanut,\nheidän lähtiessään: \"Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän\nminä meren puhtaana.\"\n\nTämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä.\nSitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan\nFlemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat\nkuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka\noli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja\nettä tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa\nmaanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä\nennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain\nUplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet\ntoisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa\noli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä,\nmutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi\nrangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti\nmaine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika\nhalukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet\nmenettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät,\njoiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja\ntoivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei\nmitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan\nsanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin\nvain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä\nsopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne\nne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät\nmuutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana\nkuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta\ntoisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja\nitsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen\ntaloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri\nolivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s.\nlinnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän,\nvaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä\ntaloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.\n\nMielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas\nmainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä.\nRuotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa\nmatkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia\nsanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan,\nikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.\n\nSiiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät\nkääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi\nnoita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat\nhevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät\nylöspäin kirkkomaalle.\n\n— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului\nääni joukosta.\n\nMuuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa,\nhuusi silloin kaikuvalla äänellä:\n\n— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien\nväkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:\n\n— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi\nhäntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen\ntappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä,\nolivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois\npaljon lukuisampien talonpoikain tieltä.\n\nMetelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli,\ntoinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät\njuhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka\nilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että\njumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus\nvoitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui\nviha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä\noli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama\nsotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle\nPentti antanut.\n\nKirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon,\nmutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon\nvieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin\nääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat\nmiehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät\nemäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien\nmiesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu\nleijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne\ntänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.\n\n— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään,\nettä annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä\nparemmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä\nrenkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä\nrauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö\nsitä? Minä kysyn vain.\n\n— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.\n\n— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan\nFlemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa\nperään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut\nvetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi\nNiilonpoika oli heidät siihen narrannut.\n\nSehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja\nheihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää\nmihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa,\nhän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä\nFlemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat\ntyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?\n\nPentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen\nsekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja\nvakavasti.\n\n— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä\nPohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja\nkuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän\nmaan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla\nkun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja\nmuut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä\nratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien\nelätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten\nkaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja\nhänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä\nherttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja\nviskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä\nvälttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.\n\nJa hän vastasi? Mitä vastasi hän siihen?\n\nHuudettiin monelta taholta vihasta tärähtelevillä äänillä.\n\n- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää\npuoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.\n\n— Näytetään heille että pystymme, huusi Pirin Pentti.\n\n— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni.\n— Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.\n\n— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti\nkiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan,\njatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka\nkuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi.\nHän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme.\nHäntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen\npappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä\nKorsholmassa.\n\n— Hirtetään hänkin! huudettiin monelta taholta.\n\n— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä.\nOn kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin\nvoimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on\nsotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.\n\n— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon!\nhuusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari.\nMinä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä,\nlisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että\nvahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.\n\n— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet\nkerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä\nkirveellä päähän.\n\nYrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt\nsäntäten sisään kuoleman kalpeana.\n\n— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa\npaikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.\n\nHän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä.\nTalonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan\nhe eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi.\nHe sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen\nnimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan.\nNyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi\npäälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan\npalkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he\nheidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja\nkaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona\nkuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys\nvastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.\n\nIllan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa\nperästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi\npysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän\nrähisevän laulunsa kanssa.\n\nKuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen\nepäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata\nheidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä,\nnousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen.\nMutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi\nsisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta\nsai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut\ntalonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun\nmelskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet\nselville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.\n\nNiin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo\nherttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat\nsytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä\ntuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.\n\nHuhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas\nseutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen\nniin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat\nratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!\n\nMielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin\nvaltakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään\nlinnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen\npäällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat\nLapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon\nja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he\nyhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä\nkohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.\n\nTuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki\nennusti raatelevaa paloa.\n\n\n\n\nEBBA FINCKE.\n\n\nOrmajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta\nja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan\nvanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke,\nkäskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen\npuukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen\nkahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali,\ntoinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli\npirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen\nsuljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista\ntehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät\npellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu\nsaloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot\nkohtasivat silmää kaikkialta.\n\nTämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari\npäivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan\nyksinäistä metsätietä eteenpäin.\n\nJo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.\n\nHe olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että\nseljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli\nmetsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan\ntullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus\nja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin\nhajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet\nalakuloiseksi, synkäksi.\n\nPalvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta,\njoka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan,\noli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä,\nja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita\nhän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin\nruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän\nhevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä\nkoipiaan tien lumisohjossa.\n\nNiilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä\npoikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi\notettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä\ntalvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli\npimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi\nkappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan.\nSen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui\npois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä\npienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin.\nAvonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon\nvanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä\nistuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen\nritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies,\npuettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri,\nvalkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka\nkimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni\ntyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi\nulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään,\nja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.\n\nHän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut.\nHämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten\nhän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea\nkestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa\nkirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan\nlautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari\ntalon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika\nHorn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa;\nmiten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla\nkankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli\nratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana\njouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että\nhänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan,\njolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni\nkultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista\n— siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt\nhänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada\nsiihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset\nsilmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä\nesineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan\nhattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.\n\nNäihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten\nmetsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat\nulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet\najatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen\nharju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla\nkotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat\ntorpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä\nkohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.\n\nHän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai\nuutta henkeä hermoihinsa.\n\n— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa\nkuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun\nen sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä,\npaloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät\neläisikään enää.\n\n— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla\nkaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka\nmeillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa,\nlohdutteli häntä Niilo.\n\nHeidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira,\nja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin\npalveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen\nseljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin.\nSykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun.\nOliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär\nkehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa\nrattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan\nja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia\nhuulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus\nvallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen\nkynnyksen yli.\n\nHänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.\n\n— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari\nkohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa\npöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.\n\n— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik\nFincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo\nharmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen\nkädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen,\nkauvan hellästi halaillen häntä.\n\nSanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa\nnäkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset\nnuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin,\nvanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja\nnokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja\nkaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.\n\n— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta\njoulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme,\nsanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki\nraajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti\nkuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä,\nsillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen\npikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.\n\nEbba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä\ntuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin\nulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä\nkauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen,\njoka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.\n\n— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta\ntuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin,\nparahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin\nteltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin,\npoikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi\ntänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan\ntervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!\n\nSoturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista\nviiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.\n\n— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle;\nsinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni,\nse on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.\n\nNiilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri,\nviistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.\n\n— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.\n\n— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,\nEbba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.\n\n— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos\nkaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät.\nMuutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen\npois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani\nja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin\nhuomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä\nmuiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin\nsairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin\nhupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen,\njoka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä\nkauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei\nollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse\nkävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä\nympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan\npienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin\nmiellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli\nvanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä\nloistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä\nohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan\npyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta\nkertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en\nminä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni\nnukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää.\nTuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja\nsyötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin\nihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne\ntullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain\nniin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.\n\n— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.\n\n— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja\ntuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli\nkäynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon\njättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana\npäivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa\nniin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi\nvastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän\nmielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten\nitseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni.\nMoinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta\nkuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani.\nHänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan\nminua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli\nminua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen\nsydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän\nluo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa,\njossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.\n\n— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti\nFincke.\n\n— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän\nijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba\noli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän\npuristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat\nkuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.\n\n— _Bibemus in nomine Jesu!_ [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi\nkirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.\n\n— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan\nminun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo\nkertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä,\njos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli\nparaikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista.\nMunkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja\npuettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa\njoukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti\nryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu\ntekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän\nnäytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja.\nMustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti\nkeskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa\nkuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä\ntekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä\npelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat\nhänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran\nSaksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän\nmuka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen,\njosta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä\nylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas\npitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti\nhän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli\ntappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä,\nkuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai\npuukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin\nrykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua\nkuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.\n\n— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke,\njonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.\n\n— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen\npuolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me\nkodista ja teistä kaikista.\n\n— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en\nole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne\nerämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla\npitkällä matkalla Puolasta.\n\nNiilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista\nsukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan,\nFlemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.\n\nTalonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.\n\n— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun\nvaltakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen\nmiehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä\ntahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos\nkysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa.\nMinun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät\nPohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat\nveroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus\nFleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät\nnokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä\nFlemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen,\nerittäin sopiva ala kujeillensa.\n\nNiilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa\ntornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta\nGötrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:\n\n— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies;\ntunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti,\nja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja\npalvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä\nennemmin vihollisena kuin ystävänä.\n\n— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman\nviimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa\nkuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää\nveljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?\n\nKun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen\noluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille\nsalin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä\nsuuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät\nmelkein kokonaan pöydässä-istujilta.\n\nNiilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan,\njoka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta\ntuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja\nhänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän\naikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto,\nvalaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut\ntuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin\nse mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä\nkauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle\ntulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas\nneitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat\nsiniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen\nkuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt\nsiinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt\nkukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja\nihastuksella.\n\n— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua?\nEbba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä\nkostea kiille sinisissä silmissään.\n\nNiilo laski silmänsä alas.\n\n— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän\nviivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa\nja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä\nlapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen.\nUsein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana\nmuistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä\nsiteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua\nseurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla\nkaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin\nnyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä\nhäntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata,\nen tietänyt edes mitä se oli.\n\n— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään\nhiljoilleen vaipua alaspäin.\n\n— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo\näänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti\nhän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava\nrakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.\n\nGötrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten\npuoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja\nmielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi\nsinnepäin.\n\nKirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi,\ntarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti\nnyykyttäen päätänsä:\n\n— _Bibemus in nomine Jesu!_\n\nNyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa\nelivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten.\nElämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten\nkoskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.\n\nPäätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja\nNiilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken\noleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin\nviettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.\n\nRauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni\nyhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.\n\nUlkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja\nkenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva\nvedeksi auringon vaikutuksesta.\n\nMutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut,\nkuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?\n\n\n\n\nJOULU-ILTA PORKKOLASSA.\n\n\nIso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi.\nSeinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla\nja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja\npöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.\n\nVasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi\nhänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä\njärjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa\narkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli\nhän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa\nsamettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko\nsen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea\nsamettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan\nkartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista\nvalkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen\npitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat\nkaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.\n\nNyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua\ntoivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä\npöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui\nnyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta\nFincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja\nEbba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet\npaikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät\nlauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa\nvaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.\n\nVirren loputtua Fincke lausui;\n\n— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille\njouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!\n\nVanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja\ntoivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten\nvetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka\nvartosi.\n\nSilloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset\naskeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja\nastui sisään.\n\n— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa\ntäällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja\nkaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota\nympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja\nOlavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin\nvangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian\nkohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet\npaljaiksi monen aatelismiehen talot.\n\n— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa\nkotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta\nmitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita\nkahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.\n\n— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt\njoka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla\nratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen\ntäytyi peräytyä.\n\n— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?\n\n— Sitä emme tiedä.\n\n— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä\nOlavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin.\nJoutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä\nmatka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten\nselkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta\ntalosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.\n\nMiehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli\ntuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon\nkuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu\njouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat\nkannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen\nyhteen arkkuun kaikki hopeat.\n\nTuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että\nhevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.\n\nLunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui\nhuolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret,\nkarvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota\nseutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön\nrinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen\nyli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen\nretkikunnan etunenässä.\n\n— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.\nNäkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.\n\nKamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa\nkansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli\nsytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden,\nporoksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.\n\nJa taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi\nyhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa,\noli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin.\nHevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa\naiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja\ntuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo.\nHevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.\n\nJa niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat\nastuivat sisään.\n\nSavupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä\nja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja\nlehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain\npörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin\nohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi\npoljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat,\npuoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli\nilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja\nleipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko\njoukko petäjäistä.\n\nVierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat\nlakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa\npiittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että\ntalonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta\npuolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.\n\n— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen\npois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta\nyösijaa, Lassilan Mikko.\n\nIsäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.\n\n— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi\nhän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla\njouluiltana.\n\n— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.\n\n— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala\nvarjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset\ntäällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan,\nkäykää istumaan kaikki.\n\nGötrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi\nherraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän\ntehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten\nelatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi\neikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä\nsyystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen\nhyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa\nkiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään\ntalonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä\nnytkin.\n\nFincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää,\nsanoi isäntä:\n\n— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?\n\n— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain\nlepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.\n\n— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas\ntänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä\nsemmoista olevan, sanoi silloin isäntä.\n\nEmäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän\npäreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan,\nnikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta\ntynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen\npuoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään\ntoisille.\n\nSiitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita\nkuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa\nitselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja\nviitoistaan penkeille.\n\nEmäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut\nparemmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.\n\nHetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä,\njossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.\n\nVarhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan,\nmatkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon\nlähteäkseen.\n\nLumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi\nedeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja\nkustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa\npuihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa\nHollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä,\nmitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi\ntulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului\netäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta\nkirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten\npiteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto\nkuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista\nloisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli\nmuodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.\n\nKirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eli\nIson-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.\n\nOmituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse,\njohon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän\ntakanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan\nvihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä\npäälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan\nsortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt\noli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin\nyksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat\ntunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä\nkapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat\ntalot!\n\nRauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä\nkellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät\nvaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä\nrauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä\nveisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä\noli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.\n\nKukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja\nhe kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat,\nja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut\nkatosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään\nmetsään.\n\n\n\n\nTALONPOIKAIN SOTAJOUKKO.\n\n\nEtelä-Pohjanmaalla oli vilkasta elämää. Kaikilta tahoilta kokoontuivat\ntalonpojat, jättäen kotiin ainoastaan vanhukset ja lapset. Sotaväen\nvihattu ies oli nyt riisuttava ja rasitettu kansa valtaansa näyttävä.\n\nJoulukuun loppupuolella oli talonpoikain sotajoukko ko’olla, noin tuhat\nmiestä. Se oli nyt valmiina lähtemään liikkeelle.\n\nJaakko Ilkka, joka suomatta itselleen hengen rauhaa oli pannut kapinan\ntoimeen ja nyt oli talonpoikaisjoukon pääjohtajana, puhallutti torvea\nmerkiksi, että hän tahtoi puhua kansalle.\n\nJoukko oli järjestynyt pienelle tasangolle aamupuhteessa, jonka\nensimäiset vaaleat sarastukset juuri alkoivat näkyä puiden latvojen\ntakaa.\n\nSe oli kummallinen armeija: muutamat olivat varustetut pyssyillä,\nmiekoilla, jousilla taikka keihäillä, mutta useimmat kirveillä,\nkangilla, nuijilla ja muilla lyömäaseilla. Myöskin osa säännöllistä\njalkaväkeä, jotka olivat yhtyneet veljiinsä, näkyi heidän joukossaan,\nkantaen muutamia lippuja. Mutta kokonaisuudessaan olivat he ilman\nniitäkään sotaista järjestystä. Itsekukin piti huolta itsestään.\nPitäjä- ja kylämiehet yhtyivät suuremmiksi tai pienemmiksi joukoiksi\nilman johdotta; ainoastaan yksi asia oli yhteinen; viha sitä sortoa\nvastaan, jota he kaikki niin kauvan olivat kärsineet ja jota he nyt\nepätoivon rohkeudella yrittivät viskaamaan niskoiltaan.\n\nIlkka oli noussut seisomaan kivelle, ja hänen ympärillään olivat muut\njohtajat.\n\n— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten\ntauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen,\nkuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti\nhän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä!\nNäin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä.\nSe oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet\nhänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli\njoku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen\ntahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa\nryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen\nvuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming.\nMutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa\nja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet\nviedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani\nsitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen,\nhevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille?\nEivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja\nlatojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän\nkeihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää\nnähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne\nahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät\nryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte\nheidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä\noli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden\nväkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä\npyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan\nja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua\nheidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria\nhosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia\ntuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin\nrevimme hampaillamme koko linnan hajalleen.\n\nRaikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän\ntaasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja\nkun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:\n\n— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että\nsaamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen\neräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään\npuoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet\nkotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme\ntässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme\ntappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta\nme emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle\ntullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä.\nKirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu\nveljistään taistelussa.\n\nIlkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään,\nraikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden.\nNaiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä\nsanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota\nnyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien\npuolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta\nkoko Suomenmaassa.\n\nIlkan Jaakko viittasi, lähtötorvea puhallettiin, ja päällysmiehet\netupäässä lähti talonpoikain sotajoukko liikkeelle Hämeenmaahan päin.\nYksi osasto lähetettiin Paavo Palaisen ja muutamain muiden päällikköjen\njohdolla Savoon.\n\nTullessaan Nokian kartanolle, seisahtui sotajoukko, asettuen leiriin\nvaahtoavan Emäkosken niskalle, puolustukseksi erittäin sopivaan\nasemaan. Tässä hyökkäsi sen kimppuun Knuut Kurki, jonka kuitenkin pian\ntäytyi vetäytyä takaisin. Tämä voitto elähytti vieläkin nuijajoukon\nluottamusta, ja mielet jännityksissä se hyvin turvatussa asemassaan\nodotteli Klaus Flemingin tuloa. Vakojat olivat ilmoittaneet, että tämä\nkolmen tuhannen, ratsu- ja jalkamiehen sekä muutamain vahvojen tykkien\nkanssa riensi kiitokulkua Turusta tänne päin.\n\nIlkka oli jo nuijajoukon lähtöä tehdessä levottomuudella huomannut,\nmiten puuttuva järjestys ja kuri vallitsi miehissä. Mitä edemmäksi\njoukko joutui, sitä pahemmaksi kävi epäjärjestys. Talonpojat eivät\nvoineet hillitä ryöstämisen kiusausta ja tuskin yhtäkään oli koko\njoukossa, joka ei olisi kantanut suuria taakkoja kaikenlaista\naateliskartanoista otettua tavaraa. Olutta ja paloviinaa virtasi\ntulvanaan, ja juopumus synnytti tappeluja ja eripuraisuutta. Ilkka ja\nmuut päämiehet olivat ryhtyneet tähän taisteluun väkivaltaa ja sortoa\nvastaan loukatun oikeudentunteen vaikutuksesta, vapaa talonpoika kun\ntahtoi vastustaa itsevaltaisten herrain ja sotamiesten laittomaa\nmielivaltaa. He panivat arvelematta henkensä ja onnensa alttiiksi\nkansan asian puolesta. Kovasti he tuskistuivat nyt tuon kevytmielisen\nhuolettomuuden tähden. Turhaan kokivat he ylläpitää jonkinmoista\njärjestystä. Kuta useampia päiviä toimeton odotus kesti, sitä\nlöyhemmiksi ja veltommiksi kävivät mielet, ja talonpojat rupesivat\nikävöimään kotiin helposti saatuine tavaroineen. Ilkka oli liikkeellä\nyöt päivät. Hän huomasi tavallisesti vahtimiesten olevan poissa\npaikoiltaan taikka juopuneina ja nukkuvina. Väki suoraan kieltäytyi\nhäntä tottelemasta, kuleksi ympäristössä ryöstöretkillä ja valitteli\nkovasti, kun ei saanut ottaa lisää, vaan kun täytyi muka venyä täällä\ntoimetonna, sill’aikaa kun ehkä muut ehtivät ohitse vieden kaiken\nsaaliin.\n\nTäll’aikaa läheni Fleming sotaväkineen. Uhkaava vaara palautti\njärjestyksen nuijajoukon hajallisiin laumoihin, ja kun Fleming vuoden\nviimeisenä päivänä saapui Pirkkalan pappilaan, — jossa ainoastaan\nkaitainen harju eroitti hänen armeijansa nuijajoukosta, — ja alkoi\nhyökkäyksen, kohtasi häntä urhokas vastarinta. Tappelu kesti koko\ntuon lyhyen talvipäivän, ja illan suussa täytyi Flemingin lakkauttaa\nhyökkäys. Tykit eivät vielä olleet ehtineet perille, mutta myöhemmin\nillalla niitä odotettiin. Niiden avulla oli tappelu seuraavana päivänä\nuudistettava.\n\nHyökkäyksen vielä paraikaa kestäessä, tuli Flemingille tieto, että\nEtelä-Hämeen rahvas oli tarttunut aseisin ja nyt ryntäsi eteenpäin\nyhtyäksensä nuijajoukkoon. Tila saattoi siten käydä vaaralliseksi. Jos\nPohjalaisten onnistui asemansa säilyttää, saisivat hänen sotajoukkonsa\nnuo uudet kapinoitsijat selkäänsä, ja silloin saattoi tappelun päätös\nkäydä epävarmaksi.\n\nOlavi Sverkerinpoika, joka oli seurannut Flemingiä Turusta voidakseen\nkatsella tapausten menoa läheltä ja ohjataksensa niitä aiheittensa\nmukaan, oli kuitenkin urkkijainsa kautta saanut tietää, että\nkapinajoukko melkein oli hajoomaisillansa, ja oivalsi, että tykkien\navulla tapahtuva hyökkäys seuraavana päivänä varmaankin oli sen ajava\nhajalleen kuin höyheniä tuuleen. Että, semmoinen voitto suuressa\nmäärässä vahvistaisi Flemingin valtaa, oli varsin selvä. Tätä\nehkäistäksensä koki hän saada Flemingiä sopimuksenhieromiseen. Marski\nens’aluksi ei tahtonut semmoisesta kuulla puhuttavankaan. Mutta Olavi\nSverkerinpoika koki kumota kaikki hänen aikeensa. Rangaistus saavuttaa\nheidät sitä varmemmin, arveli Olavi, kun he jälleen ovat hajallaan\nkotipaikoillansa. Nyt olivat he voittoisasti torjuneet kaksi hyökkäystä\nperäkanaa ja olivat kahta vertaa rohkeammat menestyksensä johdosta.\nEpätietoista oli, kävisikö ajaa heidät heidän asemastansa, ja jos\nmarskin olisi pakko peräytyä, niin olisi se seikka ilmoitusmerkkinä\nyleiseen kapinaan kautta koko maan. Silloin olisi sopimuksen-hierominen\nmyöhäistä, Nyt sitä vastoin kävisi se laatuun, Flemingin hukkaamatta\nkunniaansa. Fleming voisi olla arvelevinaan, että kansaa olivat\nviekoitelleet ja yllyttäneet kapinan johtajat, vaatia, että nämä\njätettäisiin hänen haltuunsa, ja luvata, että tuo vihattu linnaleiri\nlakkautettaisiin.\n\nToisten päällikköjen neuvosta ja etupäässä karttaakseen tarpeetonta\nverenvuodatusta, päätti Fleming viimein suostua tähän ehdoitukseen.\nKnuut Kurki, Aabraham Melkiorinpoika, joka itse oli tuonut tiedon\nFlemingille kapinan syttymisestä, ja Olavi Sverkerinpoika lähetettiin\nsopimusta hieromaan.\n\nTässä kysyttiin varovaisuutta, ja tahallansa kiersivät he kapinan\njohtajia, alkaen hieromisiansa sen parven kanssa, joka oli vartioimassa\nlähinnä Flemingin leiriä.\n\nHeidän asiansa luonnistui paremmin kuin olivat odottaneetkaan, ja\nkiittää saivat he siitä Olavi Sverkerinpojan puhetaitoa. Kuullessaan\npääsevänsä linnaleiristä, talonpojat arvelivat saavuttaneensa mitä\nolivat kapinallaan tarkoittaneet. Enin osa ikävöi kotiin, saatuaan\nkyllikseen sota-elämän tavattomista vaivoista. Heidän mielestään Olavi\noli oikeassa, väitellessään että he nyt kunnialla saattaisivat palata\ntiloillensa, jossa heidän käsiään tarvittiin talvitöitä varten, sekä\nettä heidän myöskin pitäisi iloita, koska vielä olivat hengissä.\nFlemingin väki oli muka ollut väsyksissään pitkästä matkasta, eikä\ntykit vielä olleet ehtineet perille. Mutta pian oli tästä toista\ntuleva. Parasta oli sentähden tyytyä varmaan rauhaan ja sovintoon,\nkoska tuleva tappio oli yhtä varma. Ennen pitkää tulisi muka\nkuningas Sigismund kotiin valtakuntaansa, ja silloin heidän asiansa\ntutkittaisiin Ruotsin lain ja oikeuden mukaan. Mutta ne, jotka olivat\nhoukutelleet heitä rikkomaan maan rauhaa, — Ilkka, Pouttu ja Kontsas\n—, tulisi heidän antaa hallustaan, säilytettäviksi kunnes kuningas\nsaapuisi. Nämä muka oikeastaan syylliset olivatkin, eikä he.\n\nVälipuheiden päätökseksi jäi, että talonpojat lupasivat puhutella\ntoisia ja sitten antaa vastausta. Tämä tulikin illemmalla. Talonpojat\nsanoivat suostuvansa marskin ehtoihin, ja seuraavana aamuna\njätettäisiin Ilkka ja muut päämiehet Flemingiläisten haltuun.\n\nKaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos\nFlemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa\nkukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi\nsentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin\nja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.\n\nSydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain\nleirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa\nperästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina\nrekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti\ntäyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti\nhän taaksensa, mumisten hampaistaan:\n\n— Kirottu olkoon se, joka pettää veljensä tappelussa!\n\nSiitä katosi ratsastaja uuden vuoden sydänyön pimeyteen.\n\nMatkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi\ntoisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään\nsodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin\nolisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja\npäällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen\ntäyttämisen.\n\nKun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta,\neivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten\nsiis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus\nkapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan\nkuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen\nsiteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan.\nMustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta\nasemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä\nerästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden\nmetsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato\npalamaan.\n\nPalavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet\naavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa\neteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.\n\nSaadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat\nolivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa\nluut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi\npenikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei\nollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän\nkoitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen\nneuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu\ntyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä\nherraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että\njyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti\nilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut\ntaakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut\nheitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen\nkulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman\nmetsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.\n\nKirous oli kohdannut nuijajoukon, kavallus oli saanut verisen palkkansa.\n\nJo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen\nsanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun\nlinnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti\nmiten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa\ntalonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen\nja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä\nOlavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.\n\n\n\n\nOLAVI PERKELEENPOIKA.\n\n\nVaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen\nhalki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan —\n\"Savonlinnaan\", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain\nkapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa\nainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki\nFincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten,\nkuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli\ntoista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti\nkutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle\nyhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen,\nlähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen\napuväkeä pyytämään.\n\nSill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä\npäivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin\njo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut\nkestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien\nolla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä\nvarustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli\nrakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain\noltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi\napua tulla.\n\nEräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin\njoku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että\nOlavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.\n\nNiilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten\nsilmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita\nkaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella,\ntärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät\nkasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta\nhuomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta\njälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies\ntuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.\n\nNiilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden\naavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin\nkavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti\netteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä\nsilmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan\nja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän,\nNiilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin\nkävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa\nvielä kesti.\n\nMutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun\nkapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin\nPorkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä\npidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka,\njonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt\nheidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden\nlemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli\nhän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään\ntalvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan\ntapparakeihäiden ympärillä.\n\nOlavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen\nsen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja,\nkierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti\nmoittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa\noli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi\nhän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut\nväkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä\nistuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin,\ntalonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa\nhäpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko\narmeija pitäisi heitä pilkkanaan.\n\nYleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä\npäivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita\nulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut\nantaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.\n\nEbbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan\nvaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se\nehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa\nhuoneessa ollessaan.\n\nEräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä\nistuessaan tornikamarissa.\n\n— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin\nkummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan\nole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.\n\n— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa\nsinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan\nnaisten kauneutta.\n\n— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti\nEbba.\n\n— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut\nkun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä\nkyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille\nja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua\njoutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden\nparissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi\nainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen\nmuurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja\nkatselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko,\nnäet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa\nainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan\nihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.\n\nSillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan\nvoinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta\nhetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi\nSverkerinpojalle tervehdysmaljan.\n\nTäll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä\noli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja\nsiinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin\nratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus\nFlemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet\nkuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä\nsaaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko\nhän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin\nKaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin:\n\"_Thet ähr Gemene Mans villie_\", se on yhteisen kansan tahto.\n\n— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla\nkädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan.\nVai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa\nainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen\nkuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että\njokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä\nkirottu koira.\n\n— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää\ntuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka\nvoi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun\nkehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa.\nJumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle\nmoisia kirjeitä.\n\n— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen\nkavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen\nOlavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää\nhänet pois! Heti paikalla!\n\nSotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului\nkauhea valitushuuto linnapihalta.\n\nEbba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat\nalaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin\nnäytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja\nraa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä\npiti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna\nmuuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka\nleveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna\nhänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä,\njoka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä.\nNyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan\nkatkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa\nverissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä\nväliin.\n\nVäristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni\nNiilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen\nseurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja\nkauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin\nikkunaan.\n\nIkkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta\nveripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys\nja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon\nhirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään,\nolisi kuullut hänen mumisevan: \"tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia\".\n\nHän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian\naikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin\nlinna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää\nolisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin\nvaltakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle\nsaatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin,\nja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat\npiirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti\nhimoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt\nEbban haamun.\n\nHeti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon\nkauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo\nIivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.\n\nSemmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla\ntai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän\nsitten tietäisi pitää huolen muusta.\n\nHetkisen kuluttua siitä käskettiin linnan varustusväki lähtemään\nliikkeelle. Fincke oli noudattanut Olavi Sverkerinpojan yhä uudistamia\nkehoituksia ja sotaväen, sekä miehistön että päällikköjen, hartaita\ntoivomuksia saada marssia talonpoikia vastaan, olletikkin koska\nosasto näiden sotajoukkoa läheni pohjosesta päin, ja tuo vaara, että\ntalonpojat sulkisivat heidät välillensä joka haaralta, kasvamistaan\nkasvoi. Fincke antoi sentähden koko pienen miesvoimansa lähteä\nliikkeelle, pitäen luonaan ainoastaan muutaman kymmenkunnan sotamiehiä\nvartioimassa linnaa.\n\nKun Niilo, — sanottuaan jäähyväiset morsiamellensa, joka oli\nkauhistuneena ja täynnään pahoja aavistuksia, — kävi alas\ntalliin käskeäksensä Pekkaa valmistamaan hänen hevosensa, putosi\nharmaanvalkoinen esine hänen jalkoihinsa. Niilo katsahti ylöspäin\nja näki eräässä ikkunassa pään, joka heti vetäytyi takaisin. Oliko\ntämä harhanäköä? Hän luuli tuntevansa Gretchenin, tuon tytön Turun\nmarkkinoilta. Miten oli hän voinut tulla tänne ja mitä oli hänellä\ntäällä tekemistä?\n\nNiilo kumartui alas ja otti tuon esineen, jonka hän huomasi kiven\nympärille käärityksi paperiksi. Hän levitti sen auki ja näki että\nsiihen oli jotakin kirjoitettu. Käsi-ala oli melkein mahdoton lukea,\nmutta hänen onnistui saada siitä selkoa. Paperissa oli ainoastaan pari\nsanaa: olkaa tarkasti varoillanne.\n\nSilloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen.\nHänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista\nongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja\nhetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.\n\nOlavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei\ntahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli\nnuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa,\nsai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä\ntalon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen\nkanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun\nhän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin\npenikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään\ntakaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.\n\nKahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle,\nhuomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat\nsaaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen.\nKukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli\ntäydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista\nvalmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta\nkuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin\nkapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.\n\nNiilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme\nratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia\nkesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu.\nSilloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä\npirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen\ntapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka\njuoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta\nhyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat\nkirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo\nryskyä saumoissaan.\n\n— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme!\nhuusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa\nirtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä\nnuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui\nniinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin\nkauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä.\nJoukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin\nkautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa\npoispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti\nhaavoitetut haltuunsa.\n\nSill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa,\ntapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä\nmyöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.\n\nSilloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän\nnäki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä\nepäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt\nenää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa\nveruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään\nnuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili\nkiirekulkua eteenpäin.\n\nKaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen\nmukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko\nkoo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus\noli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.\n\nMutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt\npitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että\nkaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että\nkapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa\njo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot\nolivat pakosalla.\n\nOlavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan\nrauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten\ntalonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän\nkuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet\nerääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta\nnurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa:\nmiehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi\nsotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama\nnaurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan\nkolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.\n\nJuuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti\njousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa.\nAmpuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli\nkäytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.\n\nOlavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut\nvaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:\n\n— Hirttäkää vangit!\n\nNuoraa sovitettaessa viimeisen vangin kaulaan, kysyi tämä:\n\n— Kuka on tuo armollinen herra?\n\n— Olavi Sverkerinpoika, vastasivat sotamiehet.\n\nSilloin huusi vanki:\n\n— Olavi Perkeleenpoika, kerran kysytään sinunkin niskaasi!\n\nSamassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta.\nHartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja\nvaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi\nkuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat\ntemmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:\n\n— Olkaa minuun koskematta!\n\nVaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet\nväistyivät.\n\n— Ken on tuo kirottu akka? Viekää hänet pois! huusi Olavi\nSverkerinpoika.\n\n— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi\nääniä joukosta.\n\n— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!\nJos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.\n\nSotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa\nkaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.\n\n— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat\nsotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.\n\nYleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui\nkatkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt\nlisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon\nnoitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.\n\nTuo ilkeä hymy hilasteli taasen Olavi Sverkerinpojan huulilla ja\nsilmissä.\n\n— No niin, sanoi hän, pääsköön mies. Mutta vangitkaa akka.\n\nNähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta\nja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.\n\n— Ehkä häntä tarvitsen, mumisi Olavi Sverkerinpoika hampaistansa.\n\n\n\n\nNOITA-AKAN JUOMA\n\n\nOlavinlinnaan oli sanoma tullut Niilon ja hänen miestensä kärsimästä\ntappiosta ja Niilon kuolemasta.\n\nGötrik Fincke vanhus oli suruun vaipunut. Hän tosin oli tottunut\nsodan vaaroihin eikä suureksi arvostellut sotilaan henkeä, ei omaansa\neikä muiden; mutta kovasti häntä kuitenkin pahoitti, että hänen nuori\nsukulaisensa ja vastainen vävynsä oli joutunut omien, kapinoitsevain\ntalonpoikien raivon uhriksi, hän, joka niin monessa jalossa tappelussa\nkuninkaan ja isänmaan puolesta oli iloisena pannut henkensä alttiiksi,\nkuoleman häntä saavuttamatta. Tuo harmaantunut soturi vuodatti vuolaat\nkyyneleet, istuessaan tuossa linnasalin leimuavan lieden edessä,\nainoalla kädellään hellästi hyväillen tyttärensä päätä, joka posket\nkalpeina ja itkeentyneet silmät suljettuina lepäsi hänen polveansa\nvasten.\n\nSemmoisena sanattoman tuskan hetkenä Olavi Sverkerinpoika palatessaan\nastui sisään linnasaliin. Hän seisahtui hetkeksi oven-pieleen, noita\nkahta ihmistä katsellen. Hänen nähdessään Ebban, joka surussaan oli\nkahta kauniimpi entistänsä, vilkkui tuo julmuuden ja hekkuman sekainen\nväre hänen huulillaan, joka teki hänen kasvonsa niin inhottaviksi.\nSamassa aukaisi Ebba silmänsä ja kohtasi Olavin katseen. Häntä kauhisti\nsen kavala hehku. Kerrassaan selveni hänelle, ettei Olavi ollut aivan\nerillänsä Niilo Iivarinpojan kuolemasta. Hänen silmänsä mustenivat, ja\nhuutaa parkaisten vaipui hän alas lattialle isänsä jalkoihin.\n\nOlavi Sverkerinpoika näki tästä hetkestä lähtien päivä päivältä\nselvemmin että ainoa tunne, jonka hän herätti Ebbassa, oli inho. Ebba\nkoki kyllä osoittaa ulkonaista malttia ja arvokkuutta, hänen tuossa\nliikkuessaan isänsä läheisyydessä, mustassa surupuvussaan, ylpeänä ja\nkylmänä kuin kuningatar. Mutta milloin ikinänsä Olavi yritti häntä\npuhuttelemaan taikka suuntasi silmänsä hänen silmiinsä päin, kohtasi\nniitä jäädyttävä kylmyys. Sitä paitse huomasi Olavi hänen katseessaan\nja olennossaan jotakin, jonka oikeaa tarkoitusta hän ei voinut\nymmärtää, mutta joka hänelle sanoi heidän välillään olevan juovan,\njonka yli ei koskaan voinut päästä. Hän oli kuitenkin tätä kaikkea\nodottanut ja tiesi keinoja sitä vastaan.\n\nHitaisesti kuluivat päivät tuossa laajojen erämaiden keskellä olevassa\nlinnassa. Olavi Sverkerinpoika hiipi hiljoilleen rehellisen Fincken\ntäydelliseen luottamukseen, ja eräänä päivänä otti hän puheeksi Ebban\ntulevaisuuden. Ajatellessaan tytärtänsä oli Fincke huolissaan; olihan\nhän itse vanha, ja levottomana laskisi hän harmaan päänsä hautaan,\njos hän tietäisi jättävänsä tyttärensä tänne ilman turvallista\ntulevaisuutta. Kun sentähden Olavi hänelle ehdoitti saajaksensa sopivan\nsuru-ajan perästä viedä Ebban puolisonansa kotiin, ilostui Fincken\nsydän.\n\n— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän liikutettuna. Teidän tarjouksenne\npoistaa raskaan taakan vanhoilta hartioiltani. Että Ebbakin\nkiitollisuudella siihen suostuisi, sitä en epäile. Mutta vielä on liian\naikaista puhua hänelle siitä. Emme saa häiritä häntä hänen surussaan.\n\nHe kättelivät, ja asia oli päätetty.\n\nVanha vaimo, jonka Olavi oli tuonut muassaan vankina, oli pantu erääsen\nluolaan linnan alle. Paljaat kiviseinät heruivat kosteutta, luolan\nloukossa oli olkiläjä, pantuna siihen häntä varten, ja hevosloimi oli\nhänellä peitteenä. Kapeasta aukosta seinässä kuului ulkopuolelta rajun\nvirran pauhu.\n\nRuosteinen lukko kitisi, ovi aukeni, ja siitä vuotavassa päivän\nvalossa näki hän Olavi Sverkerinpojan astuvan sisään vankeuteen.\nSe oli ikääskuin harhanäky, sillä oven mentyä kiinni jälleen hänen\npäivänvalosta sokaistu silmänsä ei voinut mitään eroittaa vankiluolan\npimeydessä. Ei Olavikaan ens'aluksi voinut mitään nähdä. Viimein\neroitti hän hämärästi vaimon haahmoviivat. Tämä istui oikivuoteellaan\nkädet ristissä polvillaan ja harmaat hiukset siirollaan kasvoilla.\n\nHämärässä näytti hän enemmän aaveelta kuin ihmisolennolta, ja aremman\nmiehen kuin Olavi Sverkerinpojan olisi tuntunut täällä kamalalta. Mutta\nhän kävi lähemmäksi tuota kolkkoa olentoa ja ärjäsi:\n\n— Sinäkö siinä olet, velho?\n\nLiikahtamatta vastasi haahmo vihaisella, melkein sähisevällä äänellä:\n\n— Sinäkö siinä olet, Olavi Perkeleenpoika?\n\n— Minä tulen tarjoomaan sinulle vapautta, sanoi Olavi.\n\n— Vai niin! Mitä rikosta pitää minun sitten: auttaa sinua tekemää?\nvastasi ivallisesti vaimo, ja hänen silmänsä, jotka yhtä mittaa Olavia\ntähtäsivät, melkein säikkyivät.\n\nHuolimatta muusta kuin siitä asiasta, jota varten hän oli tullut,\njatkoi Olavi:!\n\n— Sinun pitää valmistaa minulle juoma, jolla voin saada sen naisen\nrakkauden, jota haluan.\n\n— Vai niin! Minun pitää hankkia sulle nuorten naisten rakkautta.\nNiinkö? Minkähän tähden pitää minun niin? Sentähden että sinä, senkin\npunainen perkele, olet niin inhoittava, ett'ei kenenkään tytön huulet\ntahdo hyvällä suudella sinun huuliasi. Mutta ell’en sitä tee, herra\nritari, ell’en sitä tee?\n\n— Ell’et sitä tee, niin et koskaan pääse tästä luolasta ulos, sanoi\nOlavi.\n\n— Mitä se minuun tulee! Taloni olet polttanut, kolme poikaani\nvaimoineen ja lapsineen, joista kaksi vielä makasi kehdossa, olet\nhukuttanut liekkeihin, ja neljännen poikani tahdoit hirtättää. Mitä se\nminuun tulee, vaikka annatkin mun kuolla tähän luolaan!\n\n— Minä annan sinun kuolla nälkään, ja pyöveli tulee luoksesi joka päivä\nja ruoskii viheliäisen ruumiisi verille, kunnes henki sinusta lähtee,\nell’et tee niinkuin sanon.\n\n— Mitä se minuun tulee? sähisi vaimo. Luuletko sitä tuskaksi? Ei,\nlaupeutta ja sääliä se olisi. Ehk’en silloin näkisi mitä nyt näen\nenkä kuulisi mitä nyt kuulen: tupa täynnä säkeniä ja savua, liekkien\nräiskyä, lasten itkua ja parkua, sotamiesten rähinää. Ooh — se ei mene\nkoskaan muististani, ei koskaan. Näen sen ja kuulen sen yöt ja päivät.\nJa sinä se olet, sinä, joka olet syypäänä näihin murhiin ja tähän\nkauheaan paloon, sinä, Olavi Perkeleenpoika.\n\nVaimo ojensi raivoissaan nyrkkinsä häntä vastaan, nousten polvilleen\noljissa. Mutta Olavi kysyi kerta vielä, lyhyesti ja kylmästi:\n\n— Tahdotko!\n\n— Tahdon, huusi vaimo pudistellen nyrkkiänsä, tahdon. Se on kokoova\ntuskia pääsi päälle ja kipua rintaasi. Sillä kykenenpä antamaan sinulle\nsen, jota himoot, mutta vaikka hän on nöyrtyvä tahtosi alle, on hän\naina sinua vihaava ja inhova. Ja hän itse on äärettömästi kärsivä,\nkun hänen täytyy olla sinun omanasi. Mutta sitäpä juuri tahdonkin.\nKärsimisiä, tuskaa ja kuolemaa teille, teille kaikille, jotka poljette\nja murhaatte kansaa, eläen sen hiestä ja verestä.\n\n— Mitä tarvitset sinä juomaasi? kysyi Olavi.\n\n— Etkö luule minulla olevan muassani mitä tarvitsen? — Hän otti\npovestaan pienen pussin. — Kas tässä, jatkoi hän, tämmöistä ei voi\nhankkia milloin hyvänsä. Kiukkujuurta ja hulluruohoa, jota on ko’ottu\ntäysikuulla kirkkomaalta, rasvaa kuolleista lapsista, joita on kaivettu\nmaasta uusikuulla, yölepakon siipiä — mistä ottaisit täällä semmoista?\nLaita mulle puita saadakseni tulta takkaan, pata ja pullo ja tule\nhuomenna juomaasi noutamaan.\n\nTullessaan seuraavana päivänä tuota juomaa hakemaan, sai Olavi pullon,\ntäynnä ruskeaa nestettä.\n\n— Hyvä, sanoi hän, en päästä sinua vielä ulos. Hyvin luultavaa on että\nsinä minut petät. Tahdonpa sentähden ensiksi koetella juomaa toiseen.\n\n— Tee se, sanoi vaimo, ja ellet täysin siihen tyydy, niin teen sen\nväkevämmäksi, niin et voi enää valittaa.\n\nOlavin mentyä ja kun ovi jälleen suljettiin lukolla ja salvalla, nauroi\nvaimo kimakasti, huutaen hänen perästään:\n\n— Se kyllä vaikuttaa. Helvettiin hän menee, juoman juotuansa, ja pirua\nhän on rakastava eikä sinua.\n\nTullessaan tornikamariinsa, lukitsi Olavi oven ja otti avaimen suulta.\nLyhyt talvipäivä alkoi jo hämärtää. Takassa paloi tuli. Jakkaralla\nlieden edessä istui hänen palvelijansa, ulkonäöltään poika, ei vielä\ntäysikasvuinenkaan.\n\n— Gretchen! sanoi Olavi.\n\nPalvelija kääntyi. Hän se todellakin oli.\n\n— Gretchen, toisti hän, lempeällä äänellä puhuen. Tuoppa viiniä. Ollaan\niloiset tän'iltana. Ho on ollut tiukalla näinä huolen päivinä.\n\nGretchen istui istumistaan jakkaralla, nojaten päätänsä käsiin.\n\n— Mikä sinua vaivaa? kysyi Olavi tuikeasti.\n\n— Ajattelen niitä aikoja, jolloin olin vapaana kuin lintu. Se oli\nelämää!\n\n— Maankuleksijan elämää, niin! Nälissäsi ja kiusaajasi lyömänä kiitit\nminua polvillasi maaten, kun Turun markkinoilla ostin sinut vapaaksi\nhäneltä.\n\n— Olen katunut sitä sittemmin, katunut katkerasti. Vihoissani ja\nepätoivossani en silloin tiennyt mitä tein. Mutta mihin elämään olen\njoutunutkin?\n\n— Olikohan sinun parempi olla maankuleksijana? kysyi Olavi ivaten.\n\n— Oli, olipa niinkin. Kulkea kaupungista kaupunkiin, ehtimiseen olla\nulkona Jumalan vapaassa maailmassa ja nähdä uusia ihmisiä, tehdä työtä\nelatuksekseen, vaikka usein olikin niukkaa, olla toverien parissa,\njoiden kanssa jaoin ilot ja huolet, niinkuin leivänkin — se oli jotain\ntoista kuin istua täällä vankina ahtaitten, harmaitten muurien takana.\n\n— Olenko sinua siihen pakoittanut? sanoi välittämättä Olavi.\n\n— Ette, mutta te olette viekoitelleet minua kauniilla puheilla ja\nkullalla.\n\n— Ja sinä noudatit viekoitusta.\n\n— Koska tahdoin päästä kiusaajistani.\n\n— Kas niin, sanoi Olavi ystävällisesti, pian palaamme takaisin Turkuun,\nja sieltä saat tulla muassani Tukholmaan. Siiloin tulee toista elämää.\nTuo nyt viiniä, ja ollaan iloiset.\n\nGretchen toi esille viinikannun ja kaksi pikaria kaapista ja asetti ne\npöydälle. Olavi tyhjensi pikarin toisensa perästä tuota tulista viiniä,\nmutta Gretchen vain maisteli vähäsen. Valkea oli palanut pois, ja\nhuoneessa oli hämärää.\n\nTule tänne ja istu sylissäni, näenhän sinut tuskin, sanoi Olavi,\nojentaen käsivartensa kietoaksensa siihen Gretchenin solakan vartalon.\n\n— Jättäkää minut rauhaan, sanoi Gretchen, kaartuen syrjään.\n\n— Pane sitten pari halkoa takkaan, että saamme valoa. Mieli käy\nraskaaksi istuessa tällä lailla pimeässä juoden. Tiedäthän mielelläni\nkatsovani mustia silmiäsi ja pulskia poskiasi.\n\n— Niin on ehkä ollut, mutta ei ole enää niin, vastasi Gretchen jurosti,\nkäydessään takalle ja paiskatessaan siihen pari vahvaa halkoa. Siitä\nlähtein kun tulimme tähän linnaan, ette ole olleet entisillänne. Äreä\nja kärtyinen olette olleet minulle, aivan suotta, ja ellei tuima talvi\nja tuo ääretön erämaa olisi minua kamoittanut, niin olisin paennut\ntästä pesästä.\n\nGretchenin puuhatessa takan edessä kaasi Olavi puolet vangitulta\nvaimolta saamastaan pullosta hänen pikariinsa.\n\n— Ole iloinen nyt, sanoi Olavi, tytön palattua paikalleen. Pian\nlähdemme Turkuun ja Tukholmaan taas, ja silloin alkaa sinulle isoisempi\nelämä.\n\nOlavi joi ja käski Gretchenin juoda. Gretchen teki niin. Se neste,\njonka Olavi oli kaatanut hänen pikariinsa, vaikutti tuossa paikassa.\nTytön silmät väljenivät, posket hehkuivat, huulet hymyilivät, ja\nsanomattoman autuaallisuuden hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän puhui\nsekaisia, katkonaisia sanoja, nauroi, heitteli käsiänsä ja kallistihe\ntaaksepäin tuolilla. Sitten nousi hän istumasta ja rupesi kävelemään\nedes takaisin lattialla.\n\n— Voi kuinka on ihanaa, sanoi hän. Kuinka lämmin ja hyvä on olla! Ooh!\n\nHän päästi mustasamettisen puhkaröijynsä napeista ja heitti sen\nseinäpenkille. Hänen kaunis tyttömuotonsa, nuo täyteläiset olkapäät ja\npyöreät käsivarret, joita monipoimuinen puku oli kokonaan peittänyt,\nvapisivat ja värisivät juoman tuottaman huumehduksen vaikuttaessa.\n\nOlavi katseli häntä ahnailla silmillä, hänen tuossa seisoessaan\ntakkavalkean punaisessa, välähtelevässä valossa.\n\n— Ritari, sanoi tyttö ikääskuin puoleksi hänelle, puoleksi itselleen,\nte olette kaunis. Minä seuraan teitä ja palvelen teitä kaiken ikääni,\nmutta miten pääsen teidän luoksenne — — — enhän minä pääse — —\n\nOlavi lähestyi häntä ja sulki hänet syliinsä. Tytön silmät ummistuivat,\nja pelkoa osoittaen lankesi hän polvilleen Olavin eteen, Mutta tämä\nnosti hänet ylös.\n\n— Ei niin, sanoi Olavi Sverkerinpoika, ei, tule minun syliini.\n\nHän vei hänet penkille ja pani polvilleen. Silmät ammoillaan\ntuijotti tyttö häneen silloin, ojensi sitten, torjuen häntä pois\nja kauhistuksesta väristen, kätensä eteenpäin ja käänsi silmänsä\ntoisaalle. Olavi painui hänen ylitsensä ja suuteli intohimon\nkuumentamilla huulilla hänen alastomia hartioitansa.\n\n— Ai, miksi puritte minua! kuiskasi tyttö, pyyhkäisten kädellään tuon\nsuudelman sijaa. Se on merkki, perkeleen merkki. Tunnen miten se\npolttaa. Näen hampaitten punaiset arvet. Olen nyt ruumiinani sieluineni\nteidän.\n\nTytön pää painui hänen olkapäätänsä vasten, silmät menivät umpeen\nja povi kuohuili. Oli kuin olisi hän sikeästi nukkunut. Mutta hänen\nkasvoissaan oli sama hehkuja autuaallisuuden ilmaus kuin äskenkin, suu\nliikkui ja katkonaisia lauseita tulvaili hänen huuliltaan. Olavi ei\nollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, ja hänen silmänsä hehkuivat\nhimoa.\n\n— Ylös, ylös! puhui hän katkonaisesti kuin unennäkijä. Niin on kepeä\nkiitää ilman halki — hengähtäkäämme hetkinen kirkontornissa — —\ntahdonpa vääntää vaskea kelloista ja viskata ilmaan — ettei sieluni\ntule lähemmälle Jumalan valtakuntaa — kuin vaski kelloa — — ooh —\nkuinka menee — kauvas pois maiden ja metsien poikki — oi kuinka täällä\non paljon ihmisiä — soittoa ja tanssia — — — hyi noita hirveitä\nnoita-akkoja — — minä pelkään — — niin, herra mestari, minä luovun\nKristuksesta — — — ja kasteesta — ei koskaan rukoilla — kyllä, kyllä,\nkyllä minä tanssin — näin — selkä selkää vasten — mestari istuu pöydän\nalla — hän pelaa pitkällä hännällään — kaikki kimaltaa kullalta ja\njalokiviltä — kaikki hyppii ja heiluu ———ah! —\n\nTyttö vaikeni. Hänen jäsenensä kangistuivat, posket kalpenivat ja\nvaahtoa valui umpeen-pusertuneilta, sinisiltä huulilta. Kuin kuolleena\nmakasi hän Olavin sylissä; raskas hengitys vain ilmaisi hänen elävän.\n\nOlavi kantoi hänet hänen vuoteellensa, koettaen sitten häntä herättää.\nMutta se oli mahdotonta. Hän nosti hänen käsivarttansa; se vaipui\nraskaana alas. Ikääskuin lyijypaino oli laskeutunut hänen jäsenilleen\nja aistimilleen.\n\nKun Olavi ei saanut häntä hereille, heitti hän peitteen hänen päällensä.\n\nJuoma oli liian heikko, sanoi hän, hornan hymyllä katsellessaan\ntainnoksissa makaavaa tyttöä; se vaikutti voimakkaasti, mutta liian\nvähäksi aikaa.\n\nSeuraavana päivänä sai hän tuolta vanhalta vaimolta pullon uudelleen\ntäytettynä.\n\n— Nyt on juoma voimakkaampaa, lausui vaimo turmiollisesti hymyillen.\n\n— Hyvä, sanoi Olavi lyhyesti, pisti pullon taskuunsa ja oli\nlähtemäisillään.\n\n— Milloin päästät minut pois? kysyi vaimo.\n\nOlavi oli tullut ovelle.\n\n— En koskaan!\n\n— Mutta lupasithan?\n\n— Lupaus noita-akalle, sanoi pilkallisesti Olavi.\n\nTuossa paikassa oli hän poissa.\n\nVaimo vanhus ryntäsi ovelle ja löi nyrkkiänsä siihen. Raudoitetut\nlankut tuskin kajahtivat hänen iskuistaan. Ulko-elämästä ei tunkenut\nääntäkään vankiluolan sisään, joka oli pitkän, puoleksi maanalaisen\nkäytävän päässä. Virran alituinen kohina vain kuului tähän haudan\nhiljaisuuteen.\n\nVaimo huutaa kirkaisi.\n\n— Niin ollos kirottu, Olavi Perkeleenpoika, perheinesi päivinesi!\nOnnettomuus on vainova sinua niinkuin susi vainoo saalistansa, ja\nkuolonhetkesi on tuleva sinun vähimmin sitä luullessasi. Ha, ha, ha,\nluulit pettäneesi minut, mutta itseppä petyit. Juoma, jota nyt sait,\noli myrkkyä. Kun himosi hurmaamana syleilet naista, jota mielesi tekee,\nniin pidätpä, kuin pidätkin, käsissäsi kuollutta ruumista.\n\n\n\n\nTAASEN POHJANMAALLA.\n\n\nNiilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon\nkartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen\nnahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut\nkerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja\ntalonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän\nynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.\n\nTalonpoikain voittoriemu oli rajuinen.\n\n— Avantoon vangit! huudettiin kaikkialta ja heti ryhdyttiin toimeen.\n\nHaavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä\nhakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun\nhe kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään,\nhakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla\npäähän.\n\nKun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle\nosaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö:\ntuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa\nsanoi pilkallisesti:\n\n— Jos kellenkään on hukuttaminen parhaiksi, niin juuri näille herroille\naatelismiehille se sitä on. Toiset toimittavat vain heidän käskyjänsä\nja ovat paljoa vähemmän syypäät kansan kurjuuteen kuin herransa. Kun\nsaisimme pistää kaikki nuo kansan kiusaajain sikiöt jään alle, silloin\nvasta voisimme saada heiltä rauhaa. Mutta tulee kai heidänkin hetkensä\nkerta. Kas niin, jään alle mies!\n\nNiilo oli kaiken tämän metelin kestäessä osoittanut jäykkyyttä\nkuolemalle. Hän ei ollut vankien joukossa nähnyt uskollista Pekkaansa,\nja tämä seikka häntä ilahutti. Pekka oli seisonut hänen vieressään\nportin edessä ja, vähää ennenkun hän itse haavoittui, saanut nuolen\nhartiaansa. Hän varmaankin makasi kuolleena tappelupaikalla, tuo kunnon\npoika.\n\nNyt muuan nuori nainen tunkesi joukosta läpi, huutaen:\n\n— Vartokaa taivaan tähden! Isä, älkää tappako nuorta herraa! Hän minut\npelasti sotamiesten käsistä Turussa, kun autimme Ilkkaa pakenemaan\nlinnasta. Ettekö häntä tunne?\n\nPaavo Palaisen osasto se oli, johon Niilo oli törmännyt, ja tuo nuori\ntyttö oli Kreeta Palainen, Niinkuin lukuisa joukko muitakin naisia oli\nseurannut isiään taikka miehiään, niin oli hänkin seurannut isäänsä\nollakseen hänen luonansa taistelussa kotoa ja kontua varten. Kauhistuen\ntuota hirveää murhaamista oli hän silmät poispäin seisonut kappaleen\nmatkaa taampana, kunnes hän isänsä sanoja kuullessaan kääntyi ja heti\ntunsi pelastajansa, joka juuri silloin katsoi ylöspäin, kääntäen päänsä\nhänen puolelleen.\n\nNiilokin tunsi hänet ja hänen isänsä, saman miehen, jota hän oli\npuhutellut Turun markkinoilla.\n\nJoukko vetäytyi vähitellen syrjään, asian nähtävästi tullessa uudelle\ntolalle, Kreeta astui esiin, otti vänrikkiä kädestä ja sanoi:\n\n— Olkaa huoletta, hyvä herra, ei kenkään tee teille pahaa. Eikös niin,\nisä?\n\n— Tietysti ei, vastasi Palainen. Todellakin vahingoksi sattui hän juuri\nolemaan sama mies. Hoida häntä nyt sinä ja laita että hänen haavansa\nsidotaan. Käykää mukaan, kunnon herra! sanoi hän sitten Niilolle,\nottaen karvalakin päästänsä. Haavanne minua pahoittaa.\n\nNojaten Kreetaan palasi Niilo tupaan. Hänen haarniskansa riisuttiin ja\nnuoli vedettiin pois. Huomattiin silloin ett’ei tämä ollut vioittanut\nmitään arempia paikkoja. Haava sidottiin minkä kyettiin, Niilo melkein\nväkisin pantiin makaamaan talonväen ainoaan sänkyyn, ja Kreeta asettui\npään puolelle ollakseen aina saapuvilla huolineen hoitoineen.\n\nPaavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa,\njossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa\nsotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän\nMikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima\noleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun\ntahtoi ryhtyä.\n\nNiiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät\nolevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi,\nkun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että\nhäntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan\npihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska\nhäntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä\nolevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä\npois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun\nlinnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba\nFincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli\nhänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää\nantaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.\n\nKylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan.\nKuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään\nkaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi,\nja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita\ntoteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli\nNiilo vakuutettu.\n\nSilloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu\nkuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla\nja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut\nviekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin\noli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen\nsijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä\njoku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen\nrauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin\ntuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla\nvaroillaan.\n\nEräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei\nsuinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka\ntaholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän\npäävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka\npaljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa.\nViimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla,\njoissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun\nolivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin,\nettä he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä\nsäästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet\nturvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen\nmieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet\nsotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa,\nolivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä\nainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui\nmetsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja\ntappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.\n\nSemmoinen oli sanansaattajan kamala kertomus.\n\nPalaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää\nlähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma\nväki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.\n\nNyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään\ntaloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun\noli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä.\nHän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua\ntolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.\n\nNiilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi\npois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli\nhengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin\nloppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.\n\nYöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat\nuhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina\ntaikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan\ntakaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut\nnäkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden\nvälistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei\nmitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse\nnäkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään\nvihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui\nkummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli\nnäkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan\nheidän perästänsä puiden välissä.\n\nÄärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin\neräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan\nuskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja\nPalainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä,\nkirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät\ntorppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..\n\nPäivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen\njoukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat\nmuutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi\nvarustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä\npalannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut\nrahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta,\njonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus\nFleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti\nkostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika,\ntiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat\nrettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten\nvallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka\nvakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat\nhänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää\nitseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.\n\nKapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät\nkaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat,\nollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin,\neikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham\nMelkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut\nettä he nyt saisivat rangaistuksensa.\n\nSamassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään,\njouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen\nkellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli\nlukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu\ntuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet\nratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä\nja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös\nkirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle\nmestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän\ntaakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin\nsilmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän\nkuolinvahtinaan.\n\nMestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi\nkaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla\nkuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden\nsilmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen\numpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän\nlausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he\ntarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin\nkätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa,\nhänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti\nmäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta\nylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä\niskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.\nMutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään.\nKatseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin.\nMutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa.\nSitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja\ntuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään.\nSen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti\nPouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.\n\nSitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen\nanteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa\ntalonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen\nväkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.\n\nViha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen\nseuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois\nsurmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat\ntahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa\nsortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli\nPohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi\nIlkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja\nsotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä\nhäntä vastustaisi.\n\nNämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen\nseuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti\nlähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta,\njoka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.\n\nTäll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna\nkiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen,\nkäynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan\ntorpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne\nkokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä\nja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli\ntainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut\nhäntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin\nhänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne\ntänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät\nviimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa\nhänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden\ntunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä\npirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan\nikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina\nsirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut\nhaudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja\nelämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen\nPekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla\nkaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja\nmonta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä\njäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat\najatukset.\n\nSilloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja\nheittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen\nse heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä\nsen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän\nsaunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu,\nhyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului:\n\n— Hyvää iltaa, Niilo herra! Mitäs kuuluu?\n\nHaamu oli väsyksissä, luullakseni, pitkästä marssista Niilo tietysti ei\nole ollenkaan kaivannut Pekkaa, sillä niin helkkarin sievä siippa on\nollut passaamassa.\n\nSisään matalasta ovesta kämpi, kun kämpikin, Pekka ihka elävänä, ja\nellei saunassa olisi ollut pilkkoisen pimeä, niin olisi Niilo tuosta\nleveästä naurusuusta, tuosta tyytyväisestä pystynenästä ja noista\nrehellisistä vesisinisistä silmistä nähnyt, että tässä todellakin\nseisoi Pekka itse eikä hänen haahmonsa.\n\n— Pekka! huudahti Niilo iloisesti hämmästyen.\n\n— Niin, Pekka juuri eikä kukaan muu, ei vainajana, vaan terveenä kuin\ntervatynnyri, kuten näetten, vaikka vähän nälissään. Mutta ettehän,\nmitään näe täällä pimeässä. Saatuani nuolen nahkaani ja nähdessäni\nTeidän kaatuvan, kumarsin minä nostaakseni Teidät ylös. Mutta silloin\nlensivät pakenevat sotamiehet minua vastaan moisella vauhdilla, että\npyörähdin monta kertaa ympäri kuin palli mäenrinnettä alas ja putosin\naidan taakse syvään lumikinokseen. Sain kai siinä aika kolauksen.\nPäätäni pyörrytti, ja kyllä siinä hetken aikaa meni, ennenkun pystyin\nkömpimään jaloilleni jälleen. Ei niin elävätä näkynyt. Ryömin varovasti\npitkin aidan-vierustaa läheiselle metsätöyrylle, ja sieltä näin miten\nhe toivat Teidät takaisin järven-rannasta. Kaikesta näin ett’ei Teille\ntahdottu tehdä mitään pahaa, ja siitä tietysti oli kovasti iloissani.\nMutta ei tiedä miten käy, tuumasin minä, ja sentähden venystelin siinä\ntalon läheisyydessä, ja sitten olen aina matkan päässä seurannut tänne\nsaakka. Mutta ylös nyt. Aabraham Melkiorinpoika on pannut kiinni ja\nmestattanut talonpoikain päälliköt Ilmajoen kirkolla ja teloittanut\nheidät. Saadessaan sen nyt tietää, nuo talonpoikanne aivan varmaan\nraivostuvat, ja Teidän saattaa käydä hullusti. Siksi pitää meidän pian\ntäältä pois.\n\nNiilo huomasi uhkaavan vaaran, ja nuo molemmat miehet riensivät täyttä\njalkaa tiehensä torpasta. Mutta jo olikin aika täpärällä, sillä\nhe olivat tuskin ennättäneet metsän-reunaan ja poikenneet tieltä\npensastoon, kun jo näkivät ihmisiä kekäleet käsissä törmäävän ulos\ntorpasta. Juopuneet talonpojat olivat palanneilta tovereiltaan saaneet\ntietää johtajien kohtalon ja tahtoivat kostaa.\n\nMutta uhriksi valittu mies oli onnekseen turvassa.\n\nPekka, joka nyt oli talonpojan-pukimissa, hankki pian semmoiset\nNiilollekin; ja sitten lähdettiin Korsholmaan päin. Kaikkialla kuohui\nrahvaan mielessä viha. Huhu Savossa tapahtuneista verisaunoista oli jo\nherättänyt vihaa Perä-Pohjan väestössä, joka tähän asti oli pysynyt\nkapinasta irrallaan, ja se julmuus, jota Aabraham Melkiorinpoika\nharjoitti Ilkkaa ja muita johtajia kohtaan, sai raivon kukkuroilleen.\nUusi kapina oli tulossa ja odotti vain johtajaansa puhjetaksensa\nilmi-tuleen.\n\n\n\n\nTALONPOIKAIN VIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nEheinä saapuivat Niilo ja Pekka Korsholman linnaan, jossa Aabraham\nMelkiorinpoikaa heidän tulonsa kovasti hämmästytti. Muutaman viikon sai\nNiilo täällä levähtää ja virkistää voimiansa. Sitten hän tahtoi rientää\nOlavinlinnaan, jossa nyt surtiin hänen kuolemaansa.\n\nSanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta,\nmutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli\niloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa\nvoutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran\nrangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain\nhalun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja\nmetsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen\nkukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti\njuomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä\nnostaa.\n\nNiilo yksinään ei ollut noissa mässäyksissä osallisna.\n\n— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän\ntoisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo\naikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan\nse tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.\n\n— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä\nja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata\nnähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.\n\n— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen,\nNiilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki\nhervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin\nsentähden että poistutte seurastamme.\n\nSalin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas\naamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes\nkaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän\nvielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä\nherrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia\nvahakynttilöitä salissa.\n\nEräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että\nsikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti\nsilloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin,\nvakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi\nkehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän\nkirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko\ntalonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni\nraivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin\nkäsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.\n\nAabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna\noivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus.\nTalonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut\nehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja\npukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä\neivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa,\nluullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo\npujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut,\npääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja\nolivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän\nkuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla\noli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen,\nja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset\nuskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa\nvaloansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja\nkinoksilla.\n\n— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta;\ntuolla liikkuu jotakin!\n\nPiilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista\nalastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus,\nkymmenen.\n\nNousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta\nkirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat\nhaamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka\npaikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli\nkun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.\n\nSe oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä\nkohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden\nomana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa\nviettivät riemuvoittoaan?\n\nAlakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati\ntien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes\nheidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat\nheitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki\nkuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo\npannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen.\nIsäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä\ntakan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin\ntekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:\n\n— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!\nSiellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.\n\nNiilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he\nvaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten\nvähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin.\nMutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja\nsilmänsä auki.\n\nTunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi\nnaista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko\nPohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt\nmitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi\nnaapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat\nhe voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle\nmatkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät\nlevolle.\n\nMutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan\nettä he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat\nsitten alas uunilta ja ovesta ulos.\n\n— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää\nmarssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa\nrauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.\n\nTekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle.\nSitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat\nhe matkalla hyvää ravia etelään päin.\n\n— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla\nohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.\n\nHe ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se\noli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen\nulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat\nhe Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen\nmajailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat\nFlemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä\nkapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.\n\nKapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt\nnopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin,\nja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään\nnuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja\nKyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä\ntalonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle,\ntörmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä\nkanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.\n\nKyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan\netusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain\ntaistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä\nedullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen\ntasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun.\nHelmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen\nnäkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden\npuoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä\nperille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja\ntappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa\noli vaikuttanut viipymyksen.\n\nFlemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin\nja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset\nhylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa\nviimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli\nkutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he\nikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen\netujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski\nFleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen\nhyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen\ntappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti\npuoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa\nhalkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa\noli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla\npellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa.\nVouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja\naikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään\nturvaan.\n\nTalonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten\naseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet\npääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita\nja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet\nkintereissään.\n\nMetsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä\nkäytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen\npeitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle,\njotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois\nheidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka\nvielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan\ntalonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle.\nMutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet\npaikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa\nitseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai\ntalonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin.\nSaatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät\nmiehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.\n\nNiilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli\nvalkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja\ntätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli\nliekkien vallassa.\n\n— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja\nriihessä. Jos on, niin ota ne ulos.\n\nPekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken\npäästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.\n\nSe oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat\nverissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.\n\nPekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön\nsuonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.\n\n— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja\nluulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.\n\nNiinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja\nnäiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein\nisänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja\npeloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.\n\nUrhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven\npäällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo\npuolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen\niso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.\n\n\n\n\nSYDÄMEN SURUA.\n\n\nSe kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan\nkuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen\nlauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja\nhaluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin\nkatkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään.\nHiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin,\nettä hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun\npauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin,\nja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään,\nvaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti\nhänen sormistaan.\n\nTämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta,\nja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti,\nettä hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien\naikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti\nhäntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi\ntarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli\nlauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.\n\nOlavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti\nmyötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa\nhän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen\nmieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden\nlinnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja\nmaailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.\n\n— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä,\nettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei\nole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä\nei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt\nEbballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen\nhaihtuisi.\n\nFincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata\nFlemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain\nkanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi\nsäästää minkä mahdollista oli.\n\n— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella\nneitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.\n\n— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.\n\n— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi,\nmutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten\nlievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan\nkuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.\n\n— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin\nolen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä.\nTämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään\ntoistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on\nlapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin,\nettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.\n\nFincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa\nkatsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes\nkääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.\n\n— Mitä sinä katselet, lapseni?\n\nHän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina\nsiitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli\nFincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä\npaikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.\n\n— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke,\nastuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun\ntuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?\n\n— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.\n\n— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —\n\n— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.\n\n— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut\nsyntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä\nolen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä\nraajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta\naikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti\nkotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle,\nhänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni\nsen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa\nolin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan?\nNyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja\nuskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru\nnähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin.\nNiin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on\nHerran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä,\nharmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä\nsitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?\n\nEbba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa\nympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen\nitki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat\nolivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä\ntuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin\ntulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen\ntunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän\ntarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.\n\n— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun.\nSiellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo\nniin?\n\n— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.\n\n— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä\nenää voi olla tässä elämässä?\n\n— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän\nolette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.\n\nHän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että\njoku tahtoi ottaa hänet pois.\n\n— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä\nyksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä\nen voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä\npois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa\nkaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin\nkuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.\n\n— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.\nSuurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.\n\n— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen\nantanut hänelle lupaukseni.\n\n— Hänkö?\n\nEbba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,\n\n— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun\ntähteni, rakas, kallihin lapseni.\n\nHetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:\n\n— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule\npitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä\nkyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta\nen tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.\n\nHänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta\ntuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille\nsuudelman.\n\nFincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta,\nsillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä\nhän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä\nsydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli\nvälttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen\nlapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.\n\nFincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen,\nseisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän\ntullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli\nkalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.\n\n— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken\nlupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.\n\n— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se\non sulhais-vainajani oma.\n\n— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.\n\n— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon\nolla yksinäni hetken, jatkoi hän.\n\nHe poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut\ntarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki\nett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä\nei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän\nuppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.\n\nSiinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän\ntullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja\npurkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba\nseuraisi Olavia Tukholmaan.\n\nMuutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa\nsekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo\nTurkuun.\n\nSe Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua\ntalonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.\n\n— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti\nnauraen virtaan.\n\nTuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja\ntorvien soidessa ulos linnasta.\n\n\n\n\nMAHTAVAAKIN HALLITSEE JUMALA.\n\n\nKapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja\nsaatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti\nsotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa\ntaistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta\nkukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.\n\nJos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä\nenemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia\nliikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin\nlavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi.\nHän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän,\nnoudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia,\nosoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille\nantanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin\npapistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman\nyrityksensä ehkäisemiseksi.\n\nFleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu,\nviha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että\nhe luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa\nherttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta\nsaanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.\n\nNiilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti,\nuskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut\nretkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi\nkaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit\nja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein\nväkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa\nonnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta\nkurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala\nsaada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti\npahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta\nvihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja\nrehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta,\nettä se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän\nhevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.\n\nPekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.\n\n— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän\niltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun\ntekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.\n\nKun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.\n\n— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua\nasumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo\nkallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan,\najattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin\ntotta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas\nhetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa\nvoi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole\noikein hupaista olla sotamiehenäkään.\n\n— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla —\njutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja\nkullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi\npitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan,\nhänen katsellessaan toista silmiin.\n\n— Mutta... mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen,\nettä tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin\nmenen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.\n\n— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta\nkyllä pitää, senhän kaikki näkivät.\n\n— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä\nnaamansa loisti kuin kiiltävä kattila.\n\n— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan\nkartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta\ntulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo\nkosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä\nkunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.\n\n— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että\nhänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti\nteidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole\nmonta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte\nhäntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette\nmatkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä\nkiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on\nitketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen,\njohon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.\n\nNiilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun\nkäydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi\nheitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa\njään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he\nmetsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni\npimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja\nratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja\nsiellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan,\nsaapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.\n\nSe oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin\ntavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu\ntakanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut\nikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli\nkuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.\n\nPappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.\n\n— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli\nistunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille\nkaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen\nvuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke\nseurueineen, matkalla Turkuun.\n\n— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.\nJa minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.\n\nPappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli\nheidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset\nvallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun\npäin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.\n\nTietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.\n\n— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea\nriitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet\nesivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä\nsyntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys\nolisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta\nen kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian\nkovaa komentoa tässä maassa.\n\n— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua\npyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on\nPuolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa\navoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt\nkapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.\n\n— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta.\nMinä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken\nesivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan\non sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun\nhistoria meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli\nluopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin\nseurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.\n\n— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden\nkirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön\nkirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.\n\n— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa,\njossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.\n\nNiilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi\nSverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista\ntapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt\njätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi,\nja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa,\nniin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus\nFleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen,\nOlavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä\nja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa\nhän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi\nherttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa\nmasennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset\nherrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin,\nmenisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa\nvastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja\ntämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen.\nFilippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin,\nvoisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi\nikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.\n\nNiilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet,\nOlavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään.\nNuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden\njohdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden,\nrehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina.\nHänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin\nkaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista,\nyhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä\npuhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma\nsiitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat\nOlavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili\nkuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara\nFlemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin\npitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen.\nPian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen\nja kaikki olla auttamatta hukassa.\n\nSeuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun.\nKiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle,\nsai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla\ntoimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin\neikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin\nomiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että\nEbba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei\nvoinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.\n\nHän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli\nhänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli\nsairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää\nvoimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa\nlähellä kirkkoa.\n\nNiilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra\njuuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita.\nPuolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin\nupseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä\nparta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse\noli nyt voipunut ja hervoton.\n\nKirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille\nilmoitettavana.\n\n— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni\nlähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon\nHerran tahto.\n\nNyt oli hän hetkisen aikaa ääneti. Sanoi sitten taas:\n\n— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle\nkirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi\nSuomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä\nkannattaa?\n\n— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi\nsilloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat\nkokivat pidättää kyyneleitänsä.\n\nKlaus Fleming hymyili hiljaisesti.\n\n— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan\nluona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella\nhevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen\nkuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen\nmatkustava viimeisiä tietäni.\n\nTaas hetken aikaa ääneti oltuaan, jatkoi marski:\n\n— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai\nkauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm\nja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa,\nniinkuin hän on luottanut minuun.\n\n— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra\nvakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala.\nOletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?\n\n— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen\nvalmis.\n\nHän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän\nrukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki\nsyntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.\n\nNyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle\nHerran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki\nläsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan\nlukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.\n\nSairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi\nliikutettuna ehtoollisen.\n\nSitten sanoi hän hiljaa:\n\n— Jos kuolen taikka elän, olen Herran oma.\n\nHänen hengityksensä heikkoni heikkonemistaan. Sitten oli kaikki lopussa.\n\nSuru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt\nrupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa\nalkavassa taistelussa?\n\nFlemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen\nniin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen\nsotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli\nvaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen\nhetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.\n\nKovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi\ntehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää\ntodistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut\nviisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia\nFlemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun\nmarski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa\nkavallusta puhkeamaan.\n\nViipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi\nhevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin\nkuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka\nlausui:\n\n— Sanovat marskin saaneen poikenluoman Pohjanmaalta ja että...\n\nMutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän\nsanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta\nmustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.\n\n\n\n\nNOITA-AKAN TOINEN JUOMA.\n\n\nOlavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet\nTurkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että\nhäneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje\nherttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa\nHämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli\ntietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä\nsitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen\najatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin,\nennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä\npäivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi\npäiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan\ntämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä\najoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota\nkirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan\nhävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään\nEbbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan\nherttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan\nsilmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä\npettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.\n\nOlavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa\nluottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan\nkoki karkoittaa.\n\nSemmoisena hetkenä astui Filippus Kern hänen luoksensa.\n\n— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja\nhuolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa\nTurusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.\n\n— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta\nhänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian\naikainen.\n\n— Tiedätkö varmaan että se oli hän?\n\n— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista,\njoka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle\nvaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän,\nNiilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.\n\n— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi\nhädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?\n\n— Ei, hän ratsasti heti kotiinsa jälleen.\n\n— Hyvä. Valmista kaikki. Huomen-aamulla aikaisin lähdemme matkalle.\n\nUhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän\nheitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä\nvastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli\npäästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta\nohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja\nmorsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt\nFlemingin luoksi.\n\nEbbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli\nviettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin,\njotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet\nmitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba\nlämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan\nkahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt\npienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli\nkääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä\npoikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei\nmikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa,\nei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella.\nOnni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti\nedes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen\nkasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.\n\nMatkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen\nmielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä\nkatkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen\nnyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli\nvarsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli\nsaava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui.\nOlavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän\npuri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä\nsaanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen\nomakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin\ntahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!\n\nOlavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,\nGötrik Fincken pakinoille.\n\n— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun\nlähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne\nkanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?\n\nFincke suostui, ja myöhemmin näemme hänen, Ebban ja Olavin aterialla\nOlavin huoneessa. Pari linnan palvelijaa ja hovipojaksi puettu Gretchen\nolivat passaamassa herkkupöydässä. Linnan kokki oli tehnyt parastansa,\nja vahakynttiläin valo kimalteli kuvilla koristettujen hopea-astiain\nkirkkaissa kyljissä. Tieto siitä että hän pian, jos kohta lyhyeksikin\naikaa, pääsisi näkemästä Olavia, ja Götrik Fincken kehoitus, että\nhän nyt eron-hetkenä kokisi olla ystävällisempi tuolle miehelle,\nvaikutti että Ebba oli sovinnollisemmalla tuulella; ja ensi kertaa\noli näiden kolmen kesken mieli-ala vallalla, joka vähäsen ainakin\nystävällisyydelle vivahti.\n\nSilloin näkyi yht'äkkiä Filippus Kernin koukkuinen, laiha haamu\noven-suussa. Hän astui Götrik Fincken luo ja pyysi saada häntä\npuhutella. Hän ei tahtonut häiritä toisia, eikä hänen asiansa Götrik\nherralle pitkiä puheita vaatinutkaan. Olipahan vain linnan asioita, ja\nkoska Filippuksen piti matkustaa Olavin muassa, oli tarpeellista että\nherra Götrik sai asiasta tiedon. Kellenkään muulle hän ei muka voinut\nuskoa salaisuuttansa, joka vaaran sattuessa oli erittäin tärkeä tuntea\nja jonka hän yksinään sattumalta oli aikoja sitten saanut tiedoksensa.\n\nGötrik Fincke nousi ylös lähteäksensä Filippuksen puheille.\n\n— Ennen mentyänne, herra Götrik, tyhjentäkäämme ensimäinen\nmaljamme, sanoi Olavi, viitaten Gretchenille, joka heti toi esille\nhopeatarjottimen, johon ennakolta oli ladottu kalliita, viinillä\ntäytettyjä maljoja.\n\nGretchen asetti tarjottimen pöydälle, pani toisen suuremmista maljoista\nFincken, toisen Olavin eteen ja tarjosi kolmannen, pienimmän pikarin\nEbballe, peräytyen sitten kunnioittaen taemmaksi.\n\nHe joivat kaikki pohjaan, ja Fincke poistui, luvaten pian palata. Olavi\nkäski Gretchenin ja palvelijain odottaa kyökissä ruokineen, kunnes hän\ntoisin määräisi.\n\nTuskin olivat Olavi ja Ebba jääneet kahden kesken, kun Ebba yht'äkkiä\nhuutaa parkaisi. Olavi oli käynyt kuoleman kalpeaksi, silmät oli\ntunkea kuopistaan ja kasvot vääristyivät kivusta. Ebban huutaessa tuli\nGretchen sisään.\n\n— Hän kuolee! huusi Ebba, kauhistuneena rientäen huoneesta ulos.\n\n— Auttakaa! Minä palan! ähkyi Olavi. Ken on tehnyt mulle tämän?\n\nGretchen astui lähemmälle.\n\n— Sen olen minä tehnyt, sanoi hän pannen kätensä ristiin rinnoille.\n\n— Olavi katsoi häneen terävästi, läpi-lävistävin silmin.\n\n— Sinä? suhisi hän.\n\n— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin\nmustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt\nmitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.\n\n— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne\ntänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.\n\n— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi\npahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia\nhankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi\nilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas\nmitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta\nsaattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja\njonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä,\nmutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.\n\nHän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen\npystyyn.\n\n— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä\najatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa\nmonta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat\nKyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut\nsaatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä\nolen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt,\nvaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä\npunaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo\nIivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit\nminun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla\nsielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin\nsinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen\ntuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse\nolet juonut suuhusi noita-juoman.\n\nTyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi\nvain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen.\nHorkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet\ntarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan\nsuonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja\nviinimaljat.\n\nNyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat\nnostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi\nympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana\nja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.\n\n— Sinä — sinä — olet minut murhannut, huusi hän, törmäsi ylös ja\ntarttui häntä rintaan.\n\nRöijyn sametti halkesi, ja hämmästyen näkivät palvelijat että Olavin\nkamaripoika oli nainen.\n\n— Noita-akka — — juotti — mulle — myrkkyä! äkkäsi Olavi.\n\nHän vaipui lattialle, taasen kovan suonenvedon väristyksissä.\n\nFilippus Kern, jota oli lähetetty noutamaan ja joka oli rientänyt\npaikalle ynnä Fincken kanssa, otti pienestä vaskirasiasta, jota hän\naina kantoi taskussaan, kolme rippileipää, joissa oli kolme ristin\nmuotoista merkkiä kussakin, vasta-syntyneiden karitsain verellä siihen\npiirrettyjä.\n\nHän koki saada ne sisään Olavin kovasti yhteen-purtujen hampaiden\nvälistä.\n\n— Jos hän nielaisee ne, on hän pelastettu! mumisi Filippus.\n\n— Sitokaa tuo tuossa! huusi hän sitten, osoittaen Gretcheniä. Hän on\nmyrkyttänyt hänet. Hän on velho!\n\nPalvelijat ymmärsivät yhdestä sanasta. Gretchenin peljästys asian\näkkinäisestä lopusta, kuolevan sanat ja etupäässä se seikka, että\nhän oli nainen, todistivat häntä vastaan. Gretchen pantiin kiinni.\nSeuraavana päivänä oli hän vietävä kaupungin vankilaan.\n\nSamassa astui Niilo sisään, juuri kun Olavi taasen aukasi silmänsä ja\npuoleksi kohosi jaloilleen.\n\n— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.\nIlkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.\nKauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,\ntekojesi palkan.\n\nEbba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt\nriemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo\nrinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.\n\nOlavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa,\nja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.\n\n— Kirje... korisi hän, ja kasvoille lensi kuolemantuska.\n\nTaasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen\nkasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä,\nrukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin\nolisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti,\nmutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa\nväännellen heitti hän henkensä.\n\nPeljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin\nolisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.\n\nÄlä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja,\njoka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen\nvarastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen\nkaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule,\nmennään pois!\n\nMyöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa\nlinnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut\nkauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta\npäin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken\npäästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän\npitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun\ntottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia\nkaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen\nheistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:\n\n— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata\nitselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.\n\nKun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota\nvelhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin,\ntipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna\nja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa,\noli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli\nhuimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään\nihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni,\njoka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen\npystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja\npudonnut kuoliaana maahan..\n\nGretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin —\nlentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä\nmustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää\nvasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin\npeljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua,\nmutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.\n\n\n\n\nLOPPU.\n\n\nOli päästy elokuun loppupuoleen. Porkkolan kartano oli uudestaan\nrakennettu ja välkkyi vastaveistettynä, komeana koivujen vihannoivain\nvälistä.\n\nLukuisa joukko ritareita ja ylhäisiä naisia loistavissa puvuissa oli\nkokoontunut tuohon suureen, koristettuun saliin — Ebba Fincken ja Niilo\nIivarinpojan häitä viettämään.\n\nVihkimyksen toimitti kirkkoherra vanhus. Hän oli Ebballe antanut kirkon\nkasteen, hän oli kasteen-liiton hänelle vahvistanut, ja kun hän nyt\nnäki neidon — sitten kun Herra oli kovilla kärsimyksillä koettanut\n— onnellisena morsiamena posket punassa seisovan tuon hohtavan\nsilkkiteltan alla, jota kauniit kaasot ja uljaat ohjemiehet pitivät,\nsilloin vapisi hänen äänensä liikutuksesta, hänen alkaessaan:\n\n— Ei yhdellekään ihmiselle ole suotu että läpikatsoa Herran,\nkaikkivaltiaan sallimusta. Mutta niinkuin Daavid virrentekijä lausuu:\nahdistuksesta minut päästänyt olet, niin tulee meidän aina luottaa\nHerran päälle, joka ei omaisiansa hylkää. Katsokaa kuinka kauniina kesä\nnyt seisoo kukoistuksessansa ja tähkäpäät pellolla turpoovat. Runsaalla\nkädellä suopi nyt kaikkein hyvien lahjojen antaja viljaa, sitten kun\nhän vanhurskaudessansa kovasti ja kauvan on koetellut meitä näljällä ja\nkalliilla ajalla. Kansa, joka oli miekkaan tarttunut, on nyt palannut\ntakaisin sirppiensä ja autojensa tykö. Rauha vallitsee maassa, ja mitä\nviha on kaatanut, sen ahkeruus uudestaan ylösrakentaman pitää, niinkuin\ntämä talo, jossa nyt olemme kokoontulleet, jälleen on ylöskohonnut\ntuhkasta, suurempana ja kauniimpana kuin entinen. Täällä tulee nyt\nuljas, jalo ja ylhäinen vänrikki Niilo Iivarinpoika emäntänsä, siveän,\njalon ja ylhäisen neitsyen Ebba Fincken kanssa Herran pelvossa ja\nhänen siunauksessansa viettämään elämänsä suven ja vanhuutensa syksyn\nonnellisella kukoistuksella ja ihanalla hedelmällä, johon alaskutsumme\nsen kaikkein korkeimman armon. Rukoilkaamme!\n\nKun vihkimys oli toimitettu messuineen ja virrenlauluineen, istuttiin\nhää-aterialle, joka nautittiin ilon ja riemun vallitessa.\n\n— Se oli ikävää, lausui Niilo, — kun palvelija oli tarttua\nhäätorttu-vatiin, tarjotakseen Ebballe — että reipas Pekkani, joka aina\non tehnyt tehtävänsä sodan ja vainon vallitessa, nyt ei ole saapuvilla\npalvellakseen minua. Siitä kun hän Turussa sai joksikin aikaa loman, ei\nhäntä enää ole näkynyt. Mutta hänet oikealta kannalta tunteakseni, ei\nhän ole hukkaan joutunut.\n\nSamassa kuului rämisevän kärryt; -jotka seisahtivat portaiden eteen,\nja sisään hääsalihin astui Pekka tyytyväisyys naamassaan ja puoleksi\nlaahaten muassaan talonpojan-tyttöä, jonka vereksille punaposkille hämi\nja ujous ajoi lisää purppuraa.\n\n— Pekka! huudahti Niilo.\n\n— Niin, nuori herra, vastasi Pekka, pyyhkien pellavatukan silmiltään.\nHän itse ja Kreeta, torpparin-ämmä myös, laillisesti vihityt\nPohjanmaalla kristilliseen avioliittoon. Sanottuhan on, ett'ei miehen\npidä yksinänsä oleman.\n\n— Ai, ai, sanoi nauraen Niilo. Jos minun täytyy jättää Ebba rouva ja\nlähteä sotaan, niin tulet sinä siivosti mukaan, ja miten käy silloin\ntorpan, kun Kreeta yksinään saa sitä hoitaa.\n\n— Sen hän osaa oivallisesti, kehui ylpeänä Pekka. Hän pystyy itse\nkyntämään, jos niin tarvitaan, sillä siihen ovat Pohjanmaan reippaat\ntyttösiipat nyt saanet oppia, kun niin monta miestä on hukkunut tuohon\ntyhmään sotaan. Mutta sotapa ei sentään ollutkaan niin tyhmä. Tällä\nhaavaa on Pohjanmaalla miesväen puute, enkä muuten kai olisi saanutkaan\nKreetaa muassani tänne.\n\nHän heitti tirkistävän, itserakkaan ja ihastuneen silmäyksen Kreetaansa\nja lisäsi sitten:\n\n— Teitä en koskaan jätä, Niilo herra, en kotona enkä muualla. — Annappa\ntänne, sanoi hän sitten palvelijalle, jonka tuli kantaa häätorttua.\nEtkö näe että minä olen täällä! Anna mun kantaa.\n\nAterian loputtua tarttui Götrik Fincke suureen hopeamaljaan, pyysi\näänettömyyttä ja lausui:\n\n— Vihollinen vei voimani päivinä käsivarteni, mutta hän ei voinut\nviedä ruotsalaista sydäntäni. Ja tämä sydän sykkii vieläkin ylpeyttä,\najatellessani niitä voittoja, joihin niin usein olen vienyt Suomen\npoikiani. Se pahoitti minua kovasti, kun kansa äsken näkyi menneen\nhajallensa ja käänsi aseensa omaa rintaa vastaan. Ja vieläkin minua\npahoittaa se eripuraisuus, joka vallitsee valtakunnassa. Se päivä on\ntuleva, jolloin voimiamme tarvitaan valtakunnan vanhaa vihollista\nvastaan. Vielä ei kukaan tunne hänen voimaansa, mutta tulkaan hän\nvain! Vaikkapa hän hakkaisikin poikki kansan käden, niinkuin hän on\nminun käteni katkaissut; — niin kauvan kuin meillä on toinen käsi ja\nrehellinen, isänmaallinen sydämemme tallella, olemme, kun olemmekin,\nvahvat. Tämä on minun sanani teille, te nuoret, nyt juodessani teidän\nonneksenne tästä vanhasta maljasta, jonka kerran itse otin pajarin\nteltasta.\n\nGötrik Fincke tyhjensi rakkaan maljansa, jonka jälleen passaripoika\ntäytti reunoihin asti. Niilo Iivarinpoika tarttui siihen nyt.\n\n— Teidän sananne on pysyvä meille kalliina, kunnioitettuna muistona,\nisä, sanoi hän vakavasti. Lapsemme ja lapsenlapsemme ovat ne painavat\nsydämiinsä. Niinkuin itse olen kasvanut isoksi ja vahvaksi, vaikka olen\nmaannut vihollisen miekan lyömänä kalman omana melkein, niin kasvakoot\nhekin voimassa ja olkoot aina valmiit asettamaan rintansa maan ja\nvaltakunnan suojaksi. Sotilaana kyllä tiedän että onni voi vaihtua.\nMutta minä olen kokenut vanhan, arvoisan kirkkoherramme sanojen\ntotuuden ja huomannut että, vaikka viimeinenkin toivo näkyy rauenneen,\nvoi Jumala armossansa kääntää kaikki paruiksemme. Tulkoon, jos niin\non taivaan tahto, vihollinen kymmenkertaisella voimalla. Me ja meidän\njälkeisemme emme pelkää, sillä Herra on auttava meitä, niinkuin tähän\nsaakka, hyvässä taistelussamme.\n\nHän tyhjensi vuorostaan maljan. Vakava mieli-ala vallitsi nyt hetken\naikaa seurassa. Jokaisella oli kansan taistelujen ja kärsimysten muisto\nvireänä mielessä; he eivät unohtaneet tuota kamppausta, joka vuosi\nsatojen vierressä on ikääskuin pyhäksi käynyt ja jossa tiedettiin\nkansan elämän taikka kuoleman kaupoilla olleen.\n\nHääjuhlaa jatkettiin sitten ilon ja riemun vallitessa, ja\nmorsiustanssin huvi elähytti nuoret ja vanhat. Ylpeä oli ylkä ja\nmiellyttävä morsian. Mutta kauniinta oli nähdä, kun illan hämärä tuli,\nsoitsutanssi tanssittiin morsiusparin kunniaksi ja soitsujen valo\nheitti haaveellisen kohteensa nuoren pariskunnan onneen ja iloiseen,\nhälisevään hääjoukkoon.\n\n\n\n"]