Tuhlaajavanhemmat

TUHLAAJAVANHEMMAT

Romaani

Kirj.

SINCLAIR LEWIS

Suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.

I LUKU.

Puoliyön jälkeisessä pimeydessä auto kiiti maantietä pitkin, mutta sen yhdelle istuimelle ahtautuneet kolme nuorta miestä eivät olleet huolissaan. Heidän mieliään elähdytti niiden puheiden kiihkeys, joita he olivat kuulleet lakkolaisten joukkokokouksessa Cathayn tehdaskaupungissa. Kun auto liukui hieman käänteessä ja vasemman puoleiset pyörät karskahtivat sorastetulle reunamalle, kuljettaja karjahti: »Hei, seis!» Mutta se ei seisahtunut.

He eivät olleet juovuksissa muusta kuin innostuksesta. He olivat juoneet muutaman pullon olutta, mutta heitä juovutti se näytelmä, kun paksuniskaiset, kiiluvasilmäiset lakonjohtajat olivat suomineet teollisuuspomojen, sanomalehdistön, veronmaksajain ja kaikkien muiden sortajain harjoittamaa hirmuvaltaa. Kaksi noista nuorista miehistä oli Truxonin collegen junioriluokan ylioppilaita, ja koska he katsoivat joutuneensa usein omien pomojensa, vanhempiensa ja professorien, typerästi väärin tuomitsemiksi, he olisivat (omien puheittensa mukaan) mielellään jääneet Cathayhin, liittyneet lakkovartioketjuun, tiilikivillä ja kuokanvarsilla urheasti asestettuina, ja arvatenkin saaneet kunnialoisteisen kuoleman, jollei heidän olisi tarvinnut olla läsnä kriitillisen tärkeissä osakuntatanssiaisissa Truxonissa seuraavana iltana.

Tuon marttyyrien uralle astumisen korvikkeeksi he nyt hoilasivat laulua, jossa vakuutettiin, että Työ oli mahtava jättiläinen, joka oli murskaava kaikki vihollisensa tuossa tuokiossa.

Kolmas nuori mies ei laulanut heidän mukanaan. Hän oli äkkijyrkkä agitaattori; hänen nimensä oli Eugene Silga; hän oli hoikka ja suonikas, iho sikarinruskea; ja hän oli saanut laulua aivan tarpeekseen Cathayn piirikunnan vankilassa kuukausi sitten. Kun ylioppilaat pysähtyivät vetääkseen henkeään, alkoi hän ammattipuhujan sujuvalla äänellä väittää vastaan: »Te näytätte luulevan, että on pelkkä leikin asia kukistaa kapitalistien riistäjäluokka — teidän oma luokkanne, huomatkaa, te perhanan aristokraattipojat. Niin ei ole! Tarvitaan paljon enemmän kuin laulamista, ennenkuin Wall Streetin pösöt tulevat pyytämään anteeksi proletariaatilta ja ryömivät koloon.»

»Hurraa! Wall Street koloon! Lähdetään kaivamaan sitä koloa!» mylvi kuljettaja.

Tämä kuljettaja oli pitkä, leveä nuori mies, jolla oli aaltoileva kullanpunerva tukka, muinaisskandinavialainen jumala, jolla oli silmät kuin kesäinen Itämeri ja kasvot kauniit kuin aikakauslehden päällys ja tyhmät kuin kesy karppi. Hänen nimensä oli Howard Cornplow, ja hän oli taituri pelaamaan jalkapalloa ja golfia ja keksimään syitä, minkä vuoksi hän milläkin harjoitustunnilla ei tiennyt yhtään mitään Platonin Menon epistemologiasta. Hän tiesi kuitenkin aika paljon krooliuinnista, mikä saattoi olla aivan yhtä hyvä.

Howard Cornplow oli reima nuori mies, ja hän väitteli mielellään. Kiihdyttäen vauhtia hiukan, kääntäen silloin tällöin katseensa maantiestä agitaattori Silgaan, joka istui hämärässä oikeanpuolisen oven vieressä, hän huusi: »Hoo, roskaa, Gene! Etkö luule, että jos kaikki me koulusivistyneet heput käymme kovistelemaan kotiväkeämme, niin he heittävät hiiteen tuon hupsun riisto-ajatuskantansa?»

»En luule!»

»No kuules nyt. Otetaanpas isäukkoni. Fred-pappa. Minä kykenen väittelemään hänet kumoon, niin että hän pötkii ulos ja paiskaa oven kiinni.»

Howardin jatkaessa kävi ilmi, että hänen »isäukkonsa», autokauppias Sachem Falls'in kaupungissa New Yorkin valtiossa, oli mukiinmenevä mies ja että hän joutui kroonillisesti alakynteen poikansa kaunopuheisuuden edessä. Asian selventämiseksi Howard antoi joitakin näytteitä tuosta kaunopuheisuudesta, ja innostuneena lausuillessaan hän unohti ajavansa autoa, vieläpä kuudenkymmenenviiden mailin tuntinopeudella.

Toinen ylioppilas, Guy Staybridge, hontelo, isonenäinen, silmälasipäinen, kiihkeä, vaikeroi: »Hei, pidä vaari siitä, mitä teet, kuuletko, Cornplow'n poika?»

»Älä huolehdi. Minä olen varovainen ajaja», huikkasi muinaisskandinavialainen jumala, perustellen onnellisena väitettään, että ummehtuneitten, vauraitten keskiluokan tukkukauppiaitten, niinkuin Fred Cornplow'n, kommunismin ihailijoiksi käännyttämiseen ei tarvittu enempää kuin muutamia ystävällisiä vihjauksia sellaisten ajanmukaisten Nuorisoliikkeen edustajien kuin Howard Cornplow'n, Eugene Silgan ja Guy Staybridgen taholta, ynnä lisäksi joitakin selityksiä siitä, miten talousjärjestelmä todellisuudessa toimi.

Auto kallistui jyrkässä käänteessä. Howard piti sen sievästi oikealla. Mutta tämä oli S-mutka, ja Howardin katsahtaessa pois tiestä Eugene Silgaan päin, kiihdyttäen hieman vauhtia voitonriemuisessa innostuksessaan, syöksähti auto sekunnin sadasosassa, mielettömällä vauhdilla, joka ei ollut missään yhteydessä kellon osoittaman ajan kanssa, yli ojan, ponnahti nurmelle, käännähti — pusertaen kolme nuorta miestä lähemmäksi toisiaan — kiepsahti puoleksi ympäri, raapaisi koivunrunkoa, iski kasaan puskurin ja toisen lyhdyn ja puolet kuomua ja nousi äkkiä kohdalleen, samalla kuin kolme miestä nytkähtivät yhtenä myttynä sivulle ja sitten sinkoutuivat tuulilasia kohti.

Silmänräpäyksessä uskomaton yön hiljaisuus. Auton valot olivat poissa. Äänettömyys ja pimeys verhosivat heidät epätodellisuuteen. Mitään ei ollut tapahtunut. He olivat kuolleet, harmitteli Eugene Silga, alkaessaan vähitellen uskoa, ettei hän ollut kuollut.

Hän oli nelin kontin alkutalven kostealla turpeella; hänen poskestaan tuntui juoksevan verta, ja vasenta hartiaa viilsi; hän saattoi tuntea, että hänen hihansa olivat repeytyneet riekaleiksi. Mutta Gene Silga oli ollut mukana mellakoissa, lakkolaisten ja poliisien välisissä patukka- ja katukivitaisteluissa; järjestyskaartilaiset olivat häntä pieksäneet; hän oli veteraani; ja hartiansa vihlovasta kivistyksestä huolimatta hän ei ollut hysteerinen päätellessään, että oikeanpuolinen ovi oli varmaan revennyt auki ja hän itse viskautunut siitä ulos. Hän kompuroi jaloilleen, tietoisempana kylmästä ruohikosta kuin kivustaan, ja laahusteli autoa kohti. Ei mitään ääntä, paitsi karheaa hengitystä, tässä inhottavassa hiljaisuudessa.

Hän napsautti tulen sikarinsytyttäjään — se oli kultainen korukapine — keikarimainen ja kallis Gene Silgan tapaiselle agitaattorille; ja hän oli saanut sen lahjaksi erään sementtitehtailijan rouvalta ollessaan kiihottamassa tämän miehen työväkeä lakkoon. Hän näki, että Howard Cornplow'n ja Guy Staybridgen otsassa oli vertavuotavat haavat, molemmat olivat tajuttomina, molemmat hengissä.

Hän tunnusteli heitä yli ruumiin. Hän asetti rauhallisesti sikarinsytyttimen ruhjoutuneen kojelaudan halkeamaan ja sitoi omalla ja poikien taskuista ottamillaan nenäliinoilla heidän päänsä. Kiskoi Howardin ulos autosta ja laittoi hänet makaamaan maahan, oma takkinsa muinaisskandinavialaisen jumalan päänalaisena. Pönkitti Guyn pystyyn istuimelle. Laskeutui alas astinlaudalta, sävähtäen, kun sairaassa mielikuvituksessaan oli kuulevinaan olkapäänsä ulvahtavan kivusta. Kompuroi tielle ja katseli harkitsevasti taakse- ja eteenpäin.

Hän huomasi pienen valontuikkeen tien varrella takana päin ja käveli hoippuen sitä kohti, laiha käsi painettuna tiukkaan olkapäätä vasten. Tarpoessaan hän hyräili »Internationalea», vaikka siihen tulikin välimerkeiksi pieniä ähkäisyjä.

Valontuike tuli maatalosta, pimeästä möhkäleestä — ja äkkiä laukata rapisti kiukkuinen koira muristen häntä kohti. Gene potki oikealle ja vasemmalle, tunsi varpaallaan kiven, kumartui, kivusta kyyristyen, ottamaan kiven kouraansa ja asteli eteenpäin lähenevää koiraa vastaan... Gene oli kerran ollut yli vuoden ajan kulkurina ja oppinut vaarojen uhmaamisen ankaran viisauden — vaarojen, joita olivat järjestysmiehet ja rautatievirkailijat ynnä heidän sukulaisensa, äkäiset koirat. Hän alkoi sukoilla, pekingiläiskoiraansa puhuttelevan ikäneidon äänensävyllä: »No mutta Ressu, aivanhan minun pitää hävetä sinun tähtesi! Etkö nyt muista vanhaa ystävääsi Geneä, sinä herttainen penteleen rakki-kultaseni?»

Koira hölmistyi. Suostuen välirauhaan, vaikkakin vielä aseistettuun, se nuuski Geneä ja seurasi häntä talon ovelle, mistä vanha mies kurkisti.

Gene mumisi: »Auto-onnettomuus — kolari — onko puhelinta, jota voisin käyttää?»

»Eiköhän. Olin kuulevinanikin rysähdyksen. Käy sisään, poika.»

Gene soitti Truxonin kylästä, missä college sijaitsi, ambulanssia ja lääkäriä. Kun hän kääntyi, huusi maamies viereisestä huoneesta: »Tulen heti mukaan, kunhan saan vaatteet päälleni.»

»Kiitos. Minä menen edellä.»

»Tarvitsetteko taskulamppua?»

Tuo kysymys näytti herättävän Gene Silgassa hätkähdyttävän ajatuksen, ja hänen äänensä kuulosti epäilevältä, kun hän mumisi: »No niin. No, kyllä tosiaan. Kiitos.»

Hän oli talosta poistuessaan liiaksi mietteittensä valloissa kiinnittääkseen paljon huomiota vielä murisevaan koiraan; hän taputti hajamielisesti sen päätä, samalla kuin koiran häntä heilui, sen lopullisesti tuntiessa hänet tappaja-toverikseen.

Tiellä Gene ajatteli vihaisesti: »No, miksei? Miksen sitä tekisi? Nuo Howardin laiset keikarit — niin, kyllähän ne kustantavat päivällisen, niin, oluineen ja whiskyineen, jos ovat hiljattain saaneet puristetuksi rahoja orjavouti-isiltään. Tekevät sen näyttääkseen, kuinka vapaamielisiä ja reiluja he ovat. Mutta piittaavatko he hiukkaakaan, onko organisaattorilla senttiäkään aamiaiseen — nukkuuko hän yönsä viheliäisessä kortteerissa — onko hänen kerjättävä autokyyti lähimpään kaupunkiin? Eivät piittaa! Heidät on pantava piittaamaan ja maksamaan. Eihän se tule minulle persoonallisesti. Se tulee vallankumouksen hyväksi... Varkauttako?... Pelkkä sana. Viimeinen jätteeni porvarillisesta moraalista... Eikö itse Stalinkin» — ja ajatuksissaan Gene teki ristinmerkin — »eikö hänkin ryöstänyt pankkeja nuorena ollessaan, saadakseen rahaa aatteen hyväksi?... Tietysti teen sen.»

Hän oli saapunut ruhjoutuneen auton luo.

Hän kuljetti taskulampun valoa Howardin ja Guy Staybridgen yli. He olivat yhä tajuttomina. Sormin, jotka olivat herkät kuin miniatyyrimaalarin, tai vaikkapa taskuvarkaan, hän tutki heidät. Howardin takin povesta hän otti lompakon, joka sisälsi kolme kymmenen dollarin seteliä, kuusi dollaria ja yhden viitosen. Hän otti erilleen yhden kymmendollarisen ja kolme dollarinlappua; taittoi ne tarkan huolellisesti pieneksi ja pisti kenkäänsä; ja herkemmin kuin koskaan solahdutti lompakon takaisin taskuun, mihin (mutta tietenkin vain vanhentuneen porvarillisen etiikan mukaan) se kuului. Hän tarkasti Howardin sidettä, korjasi sitä hiukan, ja istui jalkalaudalle odottamaan maamiehen ja ambulanssin tuloa. Hän oli jo unohtanut sotakassansa saaman mieluisan lisän. Hän ajatteli yliopistojen taloustieteen oppikurssin köykäisyyttä käsittelevää pääkirjoitustaan, jonka hän aikoi kirjoittaa niin pian kuin hänen onnistuisi perustaa kommunistinen aikakauslehti.

Maamies ilmestyi haamumaisena, murahteli, katseli, osoitti soveliasta mielihyvää nähdessään todellisen tapaturman niin lähellä kotiliettään, piti huolen, että sai taskulamppunsa takaisin Geneltä ja meni pois tekemättä, kumma kyllä, muita kysymyksiä kuin: Keitä nämä nuoret miehet olivat? Millaisessa toimessa? Ketkä heidän vanhempansa? Syntymäaikansa? Syntymäpaikkansa? Mielipiteensä Franklin D. Rooseveltistä? Ja minne he olivat olleet matkalla ja miksi he ajoivat niin kovaa, katsoen siihen, ettei farmari itse koskaan ajanut kovempaa kuin 30 mailin tuntivauhtia — vaikka olihan tietenkin totta, ettei hänellä ollut mitään Triumph Specialin kaltaista vaunua, tuo Special se oli hieno juttu, ja kuinka monta mailia tunnissa Gene järkevästi arvostellen luuli Triumphin voivan tehdä?

Ambulanssin saapuminen murskasi sen suloisen rauhan, joka oli vallinnut sen jälkeen kuin maamies oli mennyt tiehensä uudella aamiaiskeskustelun aiheella varustettuna.

Truxonin ambulanssin lääkäri sai selville, etteivät nuo kolme nuorta miestä olleet saaneet mitään kuolettavia vammoja: Howard Cornplow'lla oli pinnallinen haava otsassa ja kaksi kylkiluuta mennyt poikki ohjausratasta vasten; Guy Staybridgellä käsivarrenmurtuma ja laadultaan arvatenkin lievä ruhjevamma; Gene Silgalla lapaluun murtuma.

»Tietenkin te nuoret college-nerot...» aloitti alilääkäri, istuessaan etuistuimella Genen ja kuljettajan kanssa.

»Minä en ole mikään nuori college-nero. Sain potkut New Yorkin kaupungin collegesta kuusi vuotta sitten, kaksikymmenvuotiaana, kurittomuuden vuoksi: nimittäin siksi, että sanoin eräälle propulle, että hän oli pölkkypää huijari, ja annoin selkään eräälle tinasotamiehelle, joka koetti ehkäistä pasifisti-paraatia», sanoi Gene mitä lempeimmällä äänellä.

»No, oli miten oli, te nuoret maailmanmullistajat luulette itsellänne olevan enemmän puhtia kuin kahdella tonnilla terästä ja petrolia. Jokainen, joka milloinkaan ajaa yli neljänkymmenen mailin tuntivauhtia, on hullu», sanoi alilääkäri — ambulanssin kiihdyttäessä nopeuden viiteenkymmeneen. Ärtyisästi hän lisäsi kuljettajalle: »Ettekö voi lisätä kaasua? Minun on ehdittävä takaisin pokerpeliini. Tarvitsen kyllä vähän untakin, mutta, niinkuin jo äsken sanoin, mitäpä voin tehdä, kun minulla oli täysi huone, ja tohtori Brady lyö eteeni ja hänellä näyttää olevan neljä kuningasta kylmänä, ja niin minä nostan hänelle, ja hän nosti vastaan... Mikä tätä bussia oikein vaivaa? Matelee kuin höyryjyrä.»

II LUKU.

Frederick William Cornplow'lle tämä päivä oli samanlainen kuin toisetkin. Tuo pyöreä pieni mies, Triumph- ja Houndtooth-automobiilien piiriedustaja Sachem Fallsin myyntipiirissä, oli syönyt aamiaisekseen maissihiutaleita ja pekonia ja paistettuja munia heleänpunaisen ja kanariankeltaisen värisessä aamiaiskuistissa, mikä ei ollut kuisti, kun hänet kutsuttiin puhelimeen ja hän sai tietää, että hänen poikansa Howard oli sairaalassa auto-onnettomuudessa saamiensa vammojen johdosta.

»Tulen heti sinne», vastasi Fred Cornplow tyynesti.

Hän ei kertonut onnettomuudesta kelpo vaimolleen Hazelille eikä tyttärelleen Saralle. Hazelille, joka aina saapui aamiaiselle myöhään, pehmoisena ja hymyilevänä unikekona, hän jätti kirjelipun: »Oli kiiruhdettava toimistoon tapaamaan erästä miestä. F.»

Hänen siirtomaatyylisestä tiilitalostaan Fenimore Cooperin bulevardin ja Tuke Streetin kulmauksesta, Sachem Fallsissa, N.Y., William Jackson Belchin sairaalaan, Truxon Collegessa, oli matkaa seitsemänkymmentä ja puoli mailia, ja sillä oli melko vilkas tehtaiden kuorma-autoliikenne. Hän ajoi sen tasan kahdessa tunnissa. Hän kohotti vauhdin seitsemäänkymmeneen välitaipaleilla, mutta kylien läpi ajaessaan hän hiljensi kahteenkymmeneenviiteen. Hän oli vanha kokenut ajaja ja ankaran huolellinen. Hän ei totisesti laulanut Työn jättiläisestä eikä mistään muustakaan. Ei hän paljon ajatellutkaan työväkeä, sen puolesta. Hän käytti sitä.

Ajaessaan kertaakaan silmiään tiestä siirtämättä hän päätteli vuoroin, ettei Howard voinut olla pahoin loukkautunut, joten Howard oli nuori hupsu ja häneltä pitäisi ottaa auto pois, ja vuoroin, että Howard oli kuoleman kielissä, missä tapauksessa hän oli erinomainen ajaja, jonka tapaturma aiheutui jonkun kahdesti kirotun autovaja-mekaanikon huolettomuudesta ohjauslaitteiden tai jarrujen suhteen... ja että, kummassakin tapauksessa, tuo muinaisskandinavialainen jumala kuparinpunervine kiharatukkineen ja huolettomine hymysuineen oli isänsä silmäterä ja hänen kuolemattomuutensa väline.

Fred hyppäsi autostaan Truxonin sairaalan edustalla, juuri collegen presidentin valkoisen, pilareilla kaunistetun virka-asunnon takana, ja juoksi ylös portaita, mutta vastaanottotytölle hän sanoi vakavasti: »Nimeni on Cornplow. Poikani on kai loukkautunut kolarissa.»

»Niin kyllä. Ei hän ole pahoin vahingoittunut. Tohtori ei ole nyt täällä, mutta luulen, että te voitte mennä tapaamaan herra Cornplow'ta — hän on E-huoneessa, yhdessä joidenkin muiden ylioppilaiden kanssa.»

Astella talsiessaan ylös linoleumikiiltoisia portaita Fred tuumiskeli, että oli yllättävää kuulla Howardia nimitettävän »herra Cornplow'ksi». Hän, Fredk Wm, oli herra Cornplow. Howard — höh! — hän oli Howard!

Hän kurkisti E-huoneeseen, missä oli tyynyillään leväten tai vuoteittensa laidalla istuen kuusi nuorta miestä, kaikki siteissä, kaikki kalpeita, ja kaikki — Fredin mielestä — kaistapäisiä, sillä he kirkuivat julki mielipiteitään (tai niiden sanomalehtien mielipiteitä, joita he sattuivat lukemaan) Venäjästä, Rooseveltista, Mantshuriasta, backgammonista, biokemiasta ynnä collegen ruokasalin kinkusta ja kaalista.

Howard oli selällään. Kun Fred käveli vuoderivien välitse, arastellen tuon oudon kultaisen nuorison läsnäoloa ja ärtyneenä siitä, että oli ollut niin kaihoisan hempeämielinen koko matkan Sachemista asti, Howard näki hänet ja mylvähti: »Hei-hei, isäukki! Loistoteko, että tulit. Minä olen hyvässä reilassa. Pari kylkiluuta knock-out. Eivät ne paljon koske, mutta voi jumperi, tohtorin täytyi saada laittaa iso, paksu kiinnelaastariside ympärilleni, se on kuin kaksinkertainen kureliivi, ja uh, kuinka se kutisee, et usko, kuinka se voi kutista, ja side niin paksu, ettei sen läpi voi raaputtaakaan, ja totta vie, minusta tuntuu, että sen alla on käynnissä kerrassaan manööverit — kuusi rykmenttiä kirppuja ja eskadroona täitä ja...»

Fred istui tuolilla vuoteen vieressä ja oli, tuo pyöreä, iloluontoinen, leikkipuheinen myyntimies, juhlallinen, sillä hän tunsi, että toiset rääpäleet tarkastelivat tätä ilmiötä, vierailevaa isää. Hän keskeytti:

»Kuinka se tapahtui?»

»Tapahtui? Sitä ei olisi voinut kukaan välttää. Vaunu hyppäsi pois tieltä ja iski puuhun. Ja minä olin ihka selvä, ja tarkasti kiinni asiassa...»

»Kuinka nopeaan?»

»Nopeaan? Että kuinkako nopeaan ajoin?»

»Niin.»

»Oh, en tiedä — en yli neljänkymmenen...»

»Tai ehkä kuusikymmentä?»

»No, ymmärräthän — vain sellaista kohtalaista matkailuvauhtia. Siinä oli S-mutka tiessä — kerrassaan häpeäpilkku — täydelleen piirikunnan viranomaisten syy — suorastaan rikos — ja kun pääsen tästä, niin nostan kanteen piirikuntaa vastaan. Kuules, ukki, tunnetko Guy Staybridgen, Sachemista, tiedät kai — tuon haukannaaman tuossa vierusvuoteessa?»

Fred kumarsi. Guy heilautti alakuloisesti sormenpäätään. »Vai niin — Putnam Staybridgen poikako?» mumisi Fred.

»Niin — niin kerrotaan», sanoi Guy.

Fred tunsi miltei nöyrää kunnioitusta. Kuten useimmat amerikkalaiset, oli hänkin täysin demokraattinen, paitsi ehkä mitä tulee yhteiskunnalliseen asemaan, varallisuuteen, poliittiseen mahtiin ja kerhojäsenyyteen; mutta eikö herra Putnam Staybridgen uskottu olevan »Mayflowerin» jälkeläisiä? Eikö hän ollut Sachem Fallsin huomatuin aristokraatti?

Howard paukutti edelleen: »Niin juuri, ehdottomasti piirikunnan ylivalvojain syy, ja heille pitäisi näyttää, mitä kuuluu. Ihan niinkuin kaikki hallitukset, paitsi Venäjän — sortavat kansaa ja tappavat ihmisiä hirmuvallallaan ja kirotulla huolettomalla leväperäisyydellään. Ukki, tiesitkö, että viime vuonna — ja amerikkalaiset kun pitävät itseään niin tehokkaina — tuotannon lisäys raskaan teollisuuden alalla Uralin piirissä Venäjällä on ollut kaksisataaseitsemäntoista prosenttia?»

»Niinkö? Mitä se on tuo 'raskas teollisuus'?»

»Raskas teollisuusko? No, tiedäthän. Hiivatti, tuo Gene Silga — kas, nyt kun tulen sitä ajatelleeksi, mihinkähän ne veivät Genen silloin, kun ne toivat meidät tänne, Guy? — mutta kuinka hyvänsä, se Gene ei tainnut sanoa mitään siitä, mitä raskas teollisuus käsittää. Kaiketi koneita ja sellaista, eikö niin? Mitä sinä ajattelet, ukki?»

Fred Cornplow teki niinkuin roomalainen kynttilä heinäkuun 4. päivän iltana — räiskähti äkkiä isällisen raivon leimuun. Mutta hän puhui niin hiljaa, ettei edes viereisessä vuoteessa oleva Guy voinut kuulla.

»Ajattelen? Ajattelen? Minä ajattelen, että sinä olet itserakas, huoleton nuori penikka! Minä ajattelen, että sinä olet niin itsekeskeinen ja niin hemmetin tyytyväinen itseesi, ettei päähäsi ikinä pälkähdä muistaa, kuinka voit säikäyttää äitiäsi ja Saraa ja minua, tai kuinka sinä loukkaat tunteitamme! Ajattelen, että olisi järkiajatus koettaa estää arvosanojasi alenemasta kaksisataaseitsemäntoista prosenttia joka hemmetin vuosi, sen sijaan, että kuljet ympäri hyvillä mielin siitä, että olet persoonallisesti kohottanut Neuvoston tuotantoa niin hemmetin paljon. Ja lopuksi, minä otaksun sinun odottavan, että minä kustannan sinun vaunusi kuntoon sitten, kun sinä olet tahallasi ollut ja mennyt ja ajanut niin huolettomasti, että minä tiedän hemmetin hyvin, ettet sinä pitänyt silmiäsi tiessä ja ajoit autosi pois siltä! Ja tietysti siirrät tekosesi piirikunnan syyksi —ja minun niskoilleni, korjattavaksi!»

Howardin sinisilmät, jotka olivat kuin nuoren Balderin, muinaisskandinavialaisen kesänkirkkauden jumalan silmät, näyttivät loukkautuneilta.

»Mutta jee, ukki, eihän se niin paljoa maksa, jos korjautat sen omassa korjauspajassasi, liikkeessä?»

Fredin silmät mulkoilivat nyt uhkaavasti, ja Howard pyyteli: »Jumperi, totisesti, minä en ajanut kovaa, ukki. En luule ajaneeni. Olen kauhean pahoillani.»

»Mrrrrr!» sanoi Fredk Wm. Sillä tämä oli kolmas tuhoisa vaurio, jonka Howard oli saanut aikaan kahdessa vuodessa, ja joka kerta Fred oli päättänyt, että hänen velvollisuutensa oli loppujen lopuksi sanoa: »Mrrrrr!»

III LUKU.

»Se voi johtua jostakin, mitä olen syönyt. Siitä se johtuu. Luultavasti jostakin, mitä olen syönyt», sanoi Fred. »Tai ehkä se johtui lumen huikaisusta. Se ehkä teki päänhuimausta. Tai tuosta viime viikkoisesta nuhastani. Mutta todennäköisintä on», ja hän puhui varmasti ja vakaumuksella, »että se johtuu jostakin, mitä olen syönyt.»

Hän ryömi pois vuodevaatteiden vuorijonon alta, hieroi otsaansa, raaputti punertavia viiksiään, jotka muistuttivat piparkakun puoliskoa, maiskutti kieltään kiinnostuneeseen ja tuumiskelevaan tapaan, otti romanttisen asennon silmät kiinni ja etusormi ohimolla, kuten soveltui sellaiselle, joka on huomattavasti sairas, ja raakkui: »Lyön vetoa, että se johtui piirakasta.»

»Jos tiedät itse, mistä puhut, kultaseni, niin olisin kiitollinen, jos vihjaisit minullekin asiasta», huokasi hänen rouvansa heidän neilikanpunaisen ja kerman värisen makuuhuoneensa toisesta kaksoissängystä.

»Jos — josko tiedän — mistä puhun!» Fred tuli niin Järkytyksiinsä, että sytytti savukkeen, vaikka normaalioloissa hänen tapansa ei ollut istuskella yöpaitasillaan vuoteiden reunoilla keskiyön jälkeen savukkeilla leikitellen. »Tietysti — tietysti. Mies kuolemaisillaan keuhkokuumeeseen tai malariaan tai johonkin — kuolemaisillaan vain, ei muuta — ja koko hänen perhettään ei kiinnosta muu kuin: 'Tietääkö hän, mistä hän puhuu?'»

»Rakkaani, minähän tarkoitin vain... Mikä sinulla oikein on?»

»Minussa on kuumetta.»

»Sinussako? Kuumettako?»

»Niin, minussa. Ei Sarassa eikä Howardissa eikä kissassa eikä palvelustytön pikkuserkun lankomiehessä, vaan minussa! Kuu-met-ta!»

Hazel Cornplow, pullean pienen miehen pullea pikku vaimo, kiskoutui esiin unen usvista, joiden keskellä hän oli kellunut, esiin untuvaisen pehmeistä palttina- ja villapeite- ja hartialiinakerroksista, jotka olivat täysin asianmukaiset tänä helmikuun yönä, kääriytyi unisena vaatekappaleeseen, joka näytti höyhenkaulurin ja persialaisen ryijyn risteytykseltä (doll. 31:98 Swazey & Lindbeckin tavaratalossa viime jouluna), ja laski pullean, ystävällisen kätensä miehensä otsalle.

»Hyvänen aika! Se tuntuu kuumalta!» riemuitsi hän, hyvillään kuten kaikki oikeinajattelevat ihmiset huomatessaan, että kaikkein rakkain olento on avuton ja että meidän on lupa touhuta hänen hyväkseen.

»Jostakin, mitä olen syönyt. Lounaalla Hirvikerhossa», raakkui Fred, tietämättä kuinka rakkaasti hän kuvittelemassaan valtavassa ärtymyksen puuskassa katseli vaimoonsa.

»Mitä sinä söit?»

»No — tiedäthän — aivan tavallisen lounaan vain — lounastin Walter Lindbeckin ja tohtori Kamerkinkin seurassa — puhelimme työttömien lellittelemisestä. Minä sanoin tohtorille: 'Mihin tämä juttu lopulta vie, sen tahtoisin tietää'; ja Walter sanoi...»

»Mutta mitä sinä söit, hyvä ystävä?»

»Niin — söin? No, mikäli muistan, söin vähän maissikeittoa, ja olisi hiivatin hyvä, jos koettaisit houkutella tuon palvelusihmisen keittämään sitä minulle useammin, parempaa keittoa ei ole kuin hyvä maissikeitto, jossa on maissia, ja sitten söin pari porsaankyljystä ja vähän punajuuripikkelsiä ja arbuusinkuoripikkelsiä ja vähän kurkkuja ja hiukan à la mode-piirakkaa — rusinapiirakkaa, päällä appelsiini jäätelöä...»

Hazelin kasvoilla — unen jälkeen hän ei näyttänyt viisikymmentäkolmevuotiaalta, niinkuin hän oli, vaan raikkaalta kolmikymmenvuotiaalta — väreili hymynvirnistys. Fred kohotti kätensä kuin liikennepoliisi ja väitti vastaan:

»Ei! Malta! Kyllä tiedän! Se ei tainnut olla mikään ihan järkevä lounas. Mutta sittenkään en arvele tämän kauhean kuumeen johtuvan yksinomaan tuosta vähän sekalaisesta ruoasta. Aiotko istua siinä lörpöttelemässä, vaikka minä olen miltei, voisipa sanoa, kuolemaisillani?»

»Oh, kyllä tiedän, Fred. Kuulehan. Saralla on huoneessaan kuumelämpömittari — hän toimitti sillä jotakin harrastaessaan hyväntekeväisyyttä New Yorkissa. Siitä nähdään, voitko todella huonosti.»

»En tarvitse kuumemittareita tietääkseni, miten voin! Kuuntelen vain sisäisen tuntoni ääntä, ja se sanoo, että vointini on hirmuinen kuin Herran viha!»

»En tiedä», sanoi Hazel, sivuuttaen toisen lavertelun sillä taidolla, jonka kolmikymmenvuotinen rouvan ammatin harjoittaminen kehittää, »en tiedä varmasti, osaanko lukea kuumemittaria oikein. Eikö ole lystikästä, että olemme kasvattaneet kaksi lasta ilman kuumemittareita tai lesehiutaleita tai psykologiaa tai muita uusia keksintöjä! Mutta koetan.»

Hän tallusti avaraan, maisematapeteilla koristettuun halliin. Hän ei näyttänyt ahdistuneen huolestuneelta. Kun hän palasi kuumemittareineen, jota hän piteli ikäänkuin se olisi ollut dynamiittia, hän ei puhunut kurjuudesta ja kuolevaisuudesta, vaan juorusi: »Kello kohta yksi, eikä Sara vielä kotona.»

»Missä hiivatissa tuo nuori nainen kulkee... Nämä nykyaikaiset tytöt. Istutaan ulkona. Juodaan väkeviä ja ollaan puhuvinaan politiikkaa! Pohditaan olosuhteita ja tilanteita. Nukkumaan ei mennä koskaan. Heillä ei ikinä tule olemaan sitä pirteyttä kuin meillä meidän iässämme. Kun minä olin kahdeksankolmatta, kuten Sara... Purlup!»

Hazel oli amatöörisairaanhoitajan innolla käyttänyt tilaisuutta ja työntänyt kuumemittarin hänen kielensä alle. Hän istui viipotellen sitä huulillaan, koettaen näyttää edelleen urhean kärsivältä, vaikka hän tällä hetkellä oli jo melkein unohtanut vaivansa. Nähdessään mustan kovakumisen kuumemittarikotelon Hazelin kädessä hän muisti uuden harmin, ja niin pian kuin Hazel oli nykäissyt lasiputken hänen suustaan hän räjähti:

»Ja eräs asia vielä! Sinä olet käyttänyt taas minun täytekynääni! Kyllä tiedän! Hattu oli löysällä.»

Hazel ei kuunnellut tätä täysin aiheellista syytöstä. Kuten kaikki muutkin terveet vaimot hän aikoi ilman muuta edelleenkin käyttää miehensä kynää, samoin kuin hänen partaveistään ja matkakirjoituskonettaankin.

Tarkastettuaan lämpömittaria hän päivitteli:

»Fred! Kultaseni! Sinussa on kuumetta!»

»Mitäs minä sanoin!»

»Mutta se näyttää kovin pahalta. Jos osaan oikein saada selvää tästä kapineesta, niin sinun lämpösi on satakaksikymmentä astetta!»

»Sinä puhut hassuja! Anna minulle se vehje! Satakaksikymmentä! Jos minulla olisi sellainen lämpö, niin olisin kuollut. Kohta saat nähdä.»

Hän imi jälleen lämpömittaria, otti sen suustaan, katsahti siihen harjaantuneen myyntimiehen huolettomalla varmuudella ja parkaisi: »Taivasten vallat, tyttö, minulla on sadankahdenkymmenen asteen lämpö! Olen kuollut kuin kivi!»

He istuivat vierekkäin, käsi kädessä, ja päivittelivät.

Fredin vaikerrus oli peittänyt hallista lähenevien askelten äänen, eikä kumpikaan heistä ollut tietoinen tyttärestään, ennenkuin tämä seisoi ovella, tiedustaen kuin ratsialla oleva poliisitarkastaja: »Mistä on valitus, ukki? Mitä tämä hälinä oikein tarkoittaa?»

Surkeana kuin särkynyttä leluaan näyttävä lapsi Fred ojensi kuumemittaria, vakuuttaen loukkautuneena: »Minulla on sadankahdenkymmenen asteen kuume!»

»Oh, pötyä!» Sara oli kahdeksankolmatta vuoden iässään täydellinen kuningatar Elisabet. (Hänen nimensä oli ollut Sarah, kunnes hän lukion juniorluokalla ollessaan oli tehnyt sen päätä lyhemmäksi.) »Et osaa edes lukea kuumemittaria. Kyllä olisitte kaunista sakkia, jos olisitte nyt Kiinassa tappelemassa. Ette pystyisi edes haavoittuneita hoitamaan. Yhtä taitamattomia kuin Howard.»

»En aio lähteä Kiinaan tappelemaan nyt enkä vastakaan. Sikäläiset kotimaiset kyvyt pitävät siitä huolta aivan riittävästi.»

»Höh! Kas niin, aukaise suusi, ukki!»

Sara seisoi kuningatarmaisen kookkaana, hopeanvärinen hartiakappa hylkeenruskealla iltapuvullaan, sillä aikaa kuin Fred, joka ei ollut pikku miehistä nöyrimpiä, häätyi mittaamaan lämpönsä kolmannen kerran kymmenen minuutin aikana.

Naisellinen iskujoukkolainen otti varmalla kädellä pois lämpömittarin ja huudahti: »Eihän sinussa ole edes puolta astetta kuumetta. Et sinä tarvitse muuta kuin enemmän unta — tällä iälläsi. Hyv'yötä.»

Hän meni, vetäen mahtavaa suvaitsemattomuuttaan laahuksena perässään.

Hazel katsoi Frediin, ainoastaan katsoi ymmärtämyksellä, ja Fred värähti puhumaan:

»'Tällä iälläsi'. Ja olen vain viidenkymmenen viiden! Minä kysyn, onko viisikymmentäviisi mikään 'tämä ikä'? Eikä ole! Ja minä kun aioin ottaa selvää, mitä hän tarkoittaa viipyessään ulkona vaikka kuinka myöhään. Siinä minä hävisin — kun ensimmäisen kerran annoin hänelle ulko-oven avaimen ilman taistelua.

»Ja... totta kai mies aina rakastaa omaa tytärtään, eikö niin?» aprikoi Fred.

»Hyvänen aika, tietysti!»

»Romaaneissa ja novelleissa ja sen sellaisissa kuitenkin luetaan pojista ja tyttäristä, jotka eivät aina rakasta vanhempiaan, eikö niin?»

»Niin kai... kai niissä luetaan.»

»Jotka pitävät vanhuksiaan vain juonikkaina höperöinä?»

»Niin, mutta — Sarahan on niin nuori, Fred.»

»Hänkö nuori? Minä olin hänen ikäisenään ollut kolme vuotta naimisissa.»

»Sara on niin etevä ja tietorikas. Ja hän on näöltään kuin Diana. Niin kookas ja sorja...»

»Kuka Diana?»

»Jumalatar — tiedäthän — siinä vihreässä kirjassa.»

Eikä Hazel todellakaan liioitellut. Norja, harmaasilmäinen, sironenäinen, nopealiikkeinen neiti Sara Cornplow oli näöltään kerrassaan kuin Diana — eipä sillä, että kukaan tietäisi, minkä näköinen Diana oli.

»Se ei kelpaa hänen korskeutensa puolustukseksi», syytti Fred. »On kerrassaan käsittämätöntä, kuinka suuri taito hänellä on saattaa ihminen tuntemaan omaksi syykseen kaikenlaiset asiat, joiden kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä. Olosuhteet ja tilanteet! Inhibitiot ja hormonit! Venäjä! Osaviljelijät! Kaivostyöläisten palkat! Kissankoivet!»

Fredin tapana oli aina sekoittaa college-aikojensa kirjalliset käänteet korjauspajan ja rautatieasemienlounasravintolain arkikieleen, niin että outo joutui ymmälle, oliko hän oppinut vai ilveilijä.

»Hemmetti soikoon, minä en ole kaivosten omistaja! En maksa nälkäpalkkoja kaivostyöläisille! Minun ei tarvitse tuntea itseäni syylliseksi! Olen aina kohdellut perhettäni kunnollisesti, enkö olekin?»

»Tietysti.»

»Ei kukaan mies automaailmassa pysty sanomaan, että Fred Cornplow olisi koskaan juksannut heitä, ei edes käytettyjen autojen kaupoissa. Luulen tosiaankin, etten ole edes vanhoja tulppia eetterillä virkistänyt useammin kuin puolikymmentä kertaa eläessäni. Mutta Sara — hän väittää, vain sen nojalla, että pidän terveellisestä kunnon yöpaidasta enemmän kuin pyjamoista, minun kuuluvan hevosrattaiden aikakauteen — minun, joka olen keksinyt öljynsuodattimen, jonka Ford oli vähällä ottaa käytäntöön — ja arvattavasti hän luulee minun pitävän salaa mälliä poskessani.

»Ja nyt, kun Howard näyttää ottaneen ja muuttuneen punikiksi, varmaankin jonkin viime tapaturmassa saamansa aivotärähdyksen vaikutuksesta, hän ja Sara ovat yksistä tuumin kimpussani. Ennen voin aina luottaa siihen, että he vetivät toisilleen vastaköyttä. Kun Sara Vassar-collegesta päästyään sai ensi aluksi tuon jalous- ja ihmisystävällisyyspuuskansa ja toimi puoli vuotta New Yorkissa hyväntekeväisyysvirassa, niin Howard harrasti kaikesta sielustaan urheilua; ja kun Saran onnistui kytkeä yhteen sosialismi ja hienot seurapiirit, joihin minulla on jokseenkin yhtä karsaat tunteet kumpaankin, niin Howard päätti olevansa takkukarvainen uudisraivaaja ja ihasteli leirielämää. Mutta jos he vetävät yhtä köyttä, millaisen tanssin he meille toimittavatkaan.

»Ehkä kuitenkin olen liian ankara Saran suhteen. Hän ei vielä tiedä, mitä hän haluaa tehdä — istuu ulkona odottaen joulu-ukkoa — ei osaa päättää, mennäkö naimisiin vai ruvetako lähetyssaarnaajaksi tai kasvattaako teräskarvaisia terrierejä. Lapsiparka, hän on kuin eksyksissä, eikö sinustakin ole niin?»

»Tietenkin, kultaseni.»

Hazel oli ilmi-unessa. Mutta Fred oli niin kiukuissaan, että vaikka yleensä olikin »kauneusuni»-periaatteen kannattaja, hän aukaisi meneillä olevan salapoliisiromaaninsa ja löysi jälleen onnen: salaperäisiä kiinalaisia tikareita, rosvolinnoja Yorkshiren nummilla, verissään viruvia paroneja lukituissa, ikkunattomissa huoneissa.

Hän huokasi onnellisena päästessään kertomuksen loppuun:

»'... että mitä ikinä sanotte, se kirjoitetaan muistiin ja voidaan käyttää todistuksena teitä vastaan', sanoi ylitarkastaja McCleaver.

»Professori yski ja kohotti hennon kätensä kelmeille huulilleen.

»'Käykää kiinni häneen, miehet!' huusi ylitarkastaja ja nousi kolistellen seisomaan jykevästä Tudor-tyylisestä tuolistaan. Kersantti McBeaver syöksähti professoria kohti, mutta jäykistyi kauhistuneena paikoilleen, kun tuo hoikka kuumeinen ruumis, joka oli pelkkää terästä ja kumia, lysähti tuoliin, pään retkahtaessa sivulle.

»P.C. McDeaver murahti: 'Hänellä on täytynyt olla kalium cyanidia (KCN) piilotettuna käteensä.'

»Ylitarkastaja ja tri Rosecliff vaihtoivat pienen hymyn, ja tohtori mutisi: 'Oh, ei, ei se ollut sitä, eihän? Vai oliko?'»

Fred Cornplow yhtyi heidän pieneen hymyynsä. Tämä oli mainiota. Hän oli iloinen, että he olivat saaneet kiinni professorin, todella vaarallisen, yhteiskunnanvastaisen herran, jonka intona oli murhata ongenkoukuilla maalaispappien ikäneitotätejä; mutta tuo onneton mielisairas oli ollut avulias Länsi-Wiltshiren soijapavunviljelijöille. Fred katsoi hellästi Hazeliin ja sammutti valon, ajattelematta ennen kuin vasta kello kahdeksan aamulla uudelleen harmillisen Saran linkoja ja nuolia ja sitä huolien merta, joka varmasti tulisi huuhtelemaan Howardin kultaisia jalkoja.

IV LUKU.

Frederick William Cornplow oli toimistossaan, Triumph-asioimistossa, ja hänellä oli kiire. Hän oli oivaltanut, että hänen oli aika lisätä liikkeeseensä perävaunu-edustus, ja hän oli lähettänyt työpajapäällikkönsä ja apulaistoimitusjohtajansa Paul Popplen Chicagoon tutustumaan Duplex-perävaunuun, uuteen sommitelmaan, jota oli vasta alettu valmistaa, mutta joka näytti lupaavalta.

Tämä teki Fredin henkilökunnan riittämättömäksi. Hänellä ei ollut autojen myyntiin ketään, paitsi myyntimiehiä, ja heissä oli yksi virhe: he eivät voineet sietää pelkkää auton myymistä; heidän oli saatava laverrella Triumphista omat pikku esitelmänsä, jotka Fred oli työllä ja tuskalla saanut heidät oppimaan, ja jos asiakas yritti ostaa auton suoralta kädeltä, antamatta myyjän kohottaa suojusta ja osoittaa, että nuo lystikkäät nappulat olivat sytytystulppia, niin myyjä sekosi kerrassaan.

Fred oli suoriutunut aamupostista. Hän oli sanellut sihteerilleen päätöksensä, ettei hän oikeastaan välittänyt lahjoittaa autoa ilmaiseksi Navahon orpokodille New Hampshiressa, eikä toimia toimikunnan jäsenenä kauppakamarin pitämässä jokavuotisessa juhlassa kommodori Perryn kunniaksi, eikä lahjoittaa sataa dollaria Truxon-collegen sulkapallo-tennis-yhdistyksen avustukseksi. Hyvillään siitä, että oli ollut tänä aamuna tyydyttävän kovasydäminen, Fred sytytti päivän ensimmäisen sikarin — savukkeet alkoivat heti maissihiutaleitten jälkeen — ja pakisi, kun toimistoon ohjattiin hänen ala-asiamiehensä Bert Whizzle, joka edusti Triumphia Enigmavillen kaupungissa.

»Kas, kas, kas, Bert, kuinkas poika voi?» sanoi hän.

»Mainiosti! Kuinkas teillä täällä kaikki hurisee, Fred?»

»Kerrassa hyvin! Ei voisi mennä paremmin! Uusi Houndtooth sekavaunu suorastaan pyyhkii kaikki toiset pojat pois kartalta. Niin oikein. No, kuinkas pikku eukko voi, Bert?»

»Hyvin vain! Potrasti ja pulskasti.»

»Hyvä! Entä kuinkas ne kolme pienokaista voivat, Bert?»

»Potrasti ja pulskasti. Hyvin vain. Kuulkaahan» — ja herra Whizzle nauroi hyvän aikaa —, »tässä äsken sattui lystisti. Pari päivää sitten lasten mummo oli meillä illallisella, ja minä annoin Peggyn — hän on meidän nuorin — kuusivuotias vasta, mutta pää terävä kuin partaveitsi — minä annoin hänen olla ylhäällä, jotta hän sai tervehtiä mummoa, ja mitä luulette tytön sanoneen hänelle?» »Mitä se oli? Kerrohan!» Fredin innostus oli yhtä vilpitön kuin sinä yhdeksänkolmatta vuoden takaisena päivänä, jolloin hän nuorempana rautatavaramatkustajana oli saanut sijoitetuksi ensimmäisen loistavan tilauksensa, kuusitoista nupivasaraa ja yhden kolmihaaraisen tadikon.

»No niin, uskokaa tai älkää, tuo pikku tenava katselee vähän mummoaan ja kysyä kimittää: 'Kuule, mummo, poltatko sinä savukkeita?' No niin, minä luulin ihan kuolevani! Mitä ajattelette Rooseveltin uudesta jaosta, Fred?»

Fred mietti nopeasti. Hitto sentään, hän ei voinut muistaa, oliko herra Whizzle demokraatti vai republikaani. (Voidaan lisätä, että oli hetkiä, jolloin Fred ei voinut muistaa itsestäänkään, oliko hän luja republikaani vai vankka demokraatti.) Hän virkkoi painokkaasti: »Minun käsitykseni on tämä: ottakaamme F.D.R. Olen täysin varma, että sen humaanisempaa poliitikkoa ei maassa ole — ja kuinka mainio radioääni! Mutta kuitenkin kaikitenkin, republikaanien tarpeet ja pyrkimykset on myös otettava huolellisesti harkittaviksi. Se on minun käsitykseni!»

»Niin oikein! Te olette ihan oikeassa», sanoi herra Whizzle lämpimästi. »No kuulkaas, Fred, kiinnostaisiko pari kolme tilausta tänä aamuna? Miellyttäisikö tehdä vähän rahaa?»

»No, taitaisinpa tuota senkin kolauksen kestää. Mutta seikka on se... En tiedä, uskotteko sitä vai ette, mutta minua tuo rahantulo ei kiinnosta puoleksikaan niin paljon kuin ottelun hauskuus.» Hän ei uskonut, että herra Whizzle uskoi hänen mitään sellaista uskovan, mutta se loi miellyttävän, hienostuneen ilmapiirin.

»Varmasti. Sama itselläni, Fred. No niin, tällaiset tilaukset olen saanut: yksi Houndtooth käännettävä kupee, de luxe, persianvihreä; yksi Triumph kahden tonnin kuormuri, umpirunkoinen; ja yksi Triumph special neliovinen sedan, Allahin puutarhan hiekanväriä.»

»Saatte ne käsiinne huomenna, jollei niitä jo ole varastossa», naureskeli Fred, kun toimistoon hyökkäsi hänen apulaisensa, Paul Popple, huutaa huikaten: »Hra Cornplow, olemme saaneet käsiimme suurenmoisen jutun...!»

»Hetkinen! Hetkinen, Paul! Etkö voi nähdä, että olen kiinni? Tunnet kai herra Whizzlen?»

»Oh — kyllä varmasti», sanoi Popple, hämillään kuin sulhanen. Kun herra Whizzle oli mennyt, kääntyi Fred Poppleen päin: »Kuulehan, poika! Enkö ikinä saa isketyksi päähäsi, että nämä ala-asiamiehet ne tyrkkäävät ihmisille suurimman osan myymistämme vaunuista? Mikä sinä oikein luulet olevasi, kun noin käyttäydyt?»

»Oh, olen pahoillani, mutta olin niin kiihdyksissäni. Kyllä tekin tulette innostumaan.»

»Kuinka pääsit takaisin Chicagosta näin pian? En odottanut sinua ennen huomista.»

»Lensin, herra.»

»Lensit?»

»Niin oikein.»

»Lentokoneessako?»

»Niin juuri.»

»No, hemmetti sentään! Olen minäkin lentänyt pari kertaa. Mutt'en tiedä, pidinkö siitä kovinkaan paljon. Teki mieli pysäyttää vähän tiepuoleen lepäämään ja ehkä rupattelemaan bentsiiniaseman hoitajan kanssa, ja kun sitten katsoin alas, ei mitään tietä ollutkaan — joitakin hämähäkin verkkoja vain kaukana alhaalla. Tunsin itseni kuin pyörremyrskyssä kiitäväksi sammakoksi.» Hänen muistelmansa keskeytyivät, kun hän huomasi Popplen hytisevän valtavaa kärsimättömyyttä, ja hän kysäisi: »Mutta mikäs siinä oli ideana? Mistä tuo hoppu johtui?»

»Herra Cornplow, luulen, että olemme saaneet käsiimme kerrassaan suurenmoisen afäärin. Minulla on mukanani sopimus, jossa meille myönnetään ei vain piiriedustus, vaan koko pohjoisosa New Yorkin valtiota Duplex perävaunun myyntialueeksi! Katsoin kirjoista, ja sillä alueella on kuusi miljoonaa asukasta, ja jollemme saa myydyksi viittäkymmentätuhatta Duplexia lähimpien viiden vuoden aikana —»

»Rauhoituhan toki. Käy käsiksi tosiasioihin, Paul. Mikä rahanväärennyskone se on, jonka luulet löytäneesi?»

»Uskokaa minua, herra Cornplow, Duplex on valtti! Siinä on ihan kaikki. Matkalla se on näöltään kuin tavallinen paremman luokan matkailuperävaunu, paitsi että se on kahdeksantoista tuumaa korkeampi — mikä jättää sille kuitenkin vielä yhtä paljon vapaata ylätilaa rautatiealikäytävissä kuin jollakin suurella huonekalukuormurilla on. No niin, ja nuo ylimääräiset kahdeksantoista tuumaa sisältävät kokonaisen lisäkerroksen, joka ajettaessa on palkeitten tavoin kasaan litistettynä.

»Tuon toisen kerroksen katto — se on lentokonepalttinaa nauhateräsvahvikkein — laskeutuu suoraan alas ensimmäisen kerroksen tasakatolle, jättäen väliin riittävän tilan kokoonsuljettaville alumiinilejeerinkisille sängyille ja tuoleille, vieläpä kokoonpantaville pesutelineillekin. Toisen kerroksen sivut ovat presenninkiä, ja ne poimuttuvat hanurin tapaan.»

Fred ei keskeyttänyt. Fred oli kylläkin vilkas pakinanpitäjä, kun oli kysymyksessä asiakkaiden yllyttäminen, mutta hän oli harjoittanut itsensä myös hiiskahtamattomaan kuunteluun, milloin niin tarvittiin.

»Kun asetutaan leirille, kohotetaan katto ylös moottorin käyttämällä paineilmavehkeellä — kahdessa minuutissa se on kohotettu, ja silloin on teillä kolme erillistä makuuhuonetta presenninkiväliseinineen ja sivukäytävineen. Ja siten saadaan alhaalle todella mukava iso olohuone ja keittiö. Niin että pappa ja mamma ja pari kolme tenavaa voivat matkustaa kaikki yhdessä ja olla silti kukin melkoisesti omassa rauhassaan. Se on todella liikkuva koti! Se on ehdoton yliveto! Katsokaa näitä valokuvia!»

Fred katsoi ja tunsi olonsa samanlaiseksi kuin silloin, kun oli pannut ensimmäistä kertaa radiokuulokkeet korvilleen ja kuuli Philadelphian puhuvan ja arvasi jonakin päivänä voivansa kuunnella matkojen päästä presidenttejä ja kuninkaita. Fredin mielestä liiketoiminta oli aina tuntunut hupaiselta ponnistelulta; hän ei voinut ymmärtää niitä korkea-aatteisia ihmisiä, jotka pitivät liike-elämää koneellisena ja kuivana; ja Duplex-perävaunussa hän vainusi uutta seikkailua.

»Minulla on melkoinen luottamus sinun mekaaniseen tajuusi, ja sinä näytät pitävän tätä Duplexia täysikelpoisena. Minä ajattelen asiaa.»

»Mutta minä pelkään, että teidän on toimittava liukkaasti. He eivät voi pitää sitä meille avoinna kuin muutaman päivän. Niin on asia! Teidän tarvitsee sijoittaa käteistä kymmenentuhatta päästäksenne alkuun. Ei vaadita muuta kuin se ynnä allekirjoituksenne sopimukseen.»

Ja Fred kirjoitti alle. Ja kirjanpitäjä todisti. Ja asiapoika lähti täyttä laukkaa postitoimistoon ehättääkseen sen lentopostiin. Ja juuri, kun Fred ojentautui selkäkenoon, hiukan napisten, tuoksahti muinaisskandinavialainen jumala Howard toimistoon.

»Hei, ukki. Terve, mitä kuuluu?»

»Hyvää vain, Howard. Kylkiluut kunnossa, vai?»

»Mainiossa!»

»Mitä teet kaupungissa?»

»Pienet kutsut Staybridgellä — Guy esittää Saran ja minut ukilleen, tiedäthän, Putnam-äijälle, ja sisarelleen Annabelille. Tietenkin olen tavannut Annabelin, tansseissa ja niin-näin, mutta en varsinaisesti tunne häntä. Ja eräs ystäväni, työväenjohtaja — Eugene Silga hänen nimensä on — tulee mukaan.»

(On totta, että vaikka Sachem Fallsissa on vain 125 000 asukasta, Cornplow'ien kaltaiset vakavaraiset porvarit voivat olla tuntematta ylpeitä Staybridgejä muuten kuin sattumalta.)

»Hyvä on, poika. Jäätkö kotiin yöksi?»

»En, täytyy huristaa takaisin Truxoniin ja... Ei, ei, malta nyt, ukki. Minä ajan kuin vanha rouva.»

»Etkä aja! Ja jos tahdot taittaa niskasi, niin se on oma asiasi, mutta minä olen lopullisesti kyllästynyt maksamaan sakkoja ja korjauslaskuja kaiken aikaa, sinun vetelehtiessäsi collegessa!»

»Mutta», suurisilmäisen, iloisen viattomasti, »siitähän minä juuri tulin puhumaan! Ukki, minä en hyödy mitään collegesta. Professorit ovat vihoviimeisiä turilaita ja kirjatoukkia. Mitä hyvää siitä minulle on, että opettelen sellaista kuin — kuin — no niin, kaikenlaista, mitä siellä opetetaan? Etkö voisi antaa minulle jotakin tointa täällä liikkeessä?»

»Poika, toivomukseni on, että jonakin päivänä otat todella vakaantuaksesi ja alat katsella asioita vakavasti ja haluat ottaa osaa työhöni. Minä tulen jonakin päivänä ajattelemaan liiketoiminnasta syrjäänvetäytymistä.»

»Sinäkö? Et ikinä! Sinusta on liian mieluista pidellä peräsintä! Sinä tulet työntämään Triumpheja ala-asiamiehille vielä kahdeksankymmenvuotiaana. Mutta tuo minun toimeni täällä...»

»Howard, en halua olla juonikkaampi kuin laki sallii, mutta en todellakaan halua, että tulet tänne ja haalit tämän paikan täyteen collegeystäviäsi, Guy Staybridgejä ja Herra ties mitä tuulihattuja, tupakoimaan ja laulamaan ja korttia pelaamaan.»

»Ukki, sinä et ymmärrä! Eugene on osoittanut sekä Guylle että minulle, missä... Me olemme lakanneet olemasta aristokraatteja.»

»Älä puhu mitään!»

»Olemme. Me ymmärrämme nyt, että on luotava uusi maailma. Nuorten on käytävä rynnäkköön. Gene ja Guy ja minä olemme tuumineet perustaa Sachemiin Työläisten Kansainvälisen Kohesion solun — 'Koheesiksi' sitä nimitetään — tiedäthän, jotta liitettäisiin Yhteisrintamaan kaikki sosialistit ja demokraatit ja liberaalit ja koko konkkaronkka. En aio olla enää missään tekemisissä kaikkien noiden keikareiden ja tyhjäntoimittajain kanssa. Aion alkaa työskennellä sinun kanssasi, ja Guy ja minä aiomme seurustella vain älymystön kanssa.»

»Luuletko minua niin hulluksi, että antaisin heidän tehdä tämän liikkeen kortteerikseen? Eipä taitaisi paljon edistää liikettäni, jos punikit ja bolshevikit ja nuo sinun uudet koheesilaisesi alkaisivat pitää palopuheita astinlaudoilta näyttelyhuoneessa aamusta iltaan. Ei, valitan suuresti, mutta sinä et saa tulla tänne, ennenkuin todella haluat myydä autoja siksi, että haluat myydä autoja, jos osaan sanoa sen tajuttavasti.»

»Et kylläkään, ukki, mutta... Katsohan: en tietenkään halua olla mikään fanaatikko noissa vallankumoushommissa. Ihan totta, voin kyllä pian antaa luikurit Eugenelle — ymmärräthän: tarkoitan, etten salli hänen saada liikaa vaikutusvaltaa itseeni. Mitä, jos jättäisin koulun ja rupeaisin ilmailijaksi? Tiedäthän, kuinka hyvin osaan ohjata...»

»Niinkö?»

»... ja olen vaki varma, että minusta tulisi hyvä ilmailija — tiedäthän, valtameren yli ja niin edespäin. Tai mitä arvelisit, jos perustaisin hopeakettufarmin?»

»Tai kasvattaisit sammakonsääriä?»

Fred otaksui olevansa pureva, mutta muinaispohjoismainen jumala vastasi kirkkaan iloisesti:

»Noo, siinäkin olisi varmaan koko lailla rahaa, mutta en luule, että sammakoitten kasvattaminen olisi niin hauskaa kuin kettujen — tai ilmailu. Mitä tuumit? Jotakin hyödyllistä.»

Hieman väsyneesti, hieman raivostuneesti, läpeensä kärsivällisesti Fred selitti: »Howard, kaksi vuotta sitten halusit jättää luvut ja lähteä Hollywoodiin. Vuosi sitten, kun sait tuon kirjoituspätkäsi osakuntatanssiaisista collegen sanomalehteen, olit valmis jättämään luvut ja ryhtymään työhön Associated Pressin Lontoon-kirjeenvaihtajana. Kuuntele! Minä en pidä collegea niin ehdottoman tärkeänä. Mutta sinulla on jäljellä vain puolitoista vuotta oppiarvon saamiseen, ja jos et voi kestää sitä, niin saat tulla toimeen omin neuvoisi. Itse puolestani arvelen, että sinusta tulisi ensiluokkainen takinpitelijä jollekin vielä syntymättömän hätäaputyömaan paalukuopan kaivajalle!»

»Mutta isäukki!» Oli selvää, että Howard oli loukkautunut. Järkyttynyt, yllättynyt, haavoittunut uskollisissa pojantunteissaan. »Tarkoitatko, että jos jättäisin collegen ja koettaisin todella tehdä jotakin itsestäni, esimerkiksi ostaa osuuden johonkin noista pienistä yleisradio-asioimistoista, niin sinä et tukisi minua?»

»Just niin!»

»Silloinhan, jumperi vie, on totta kaikki, mitä Silga sanoo Nuorisoliikkeestä: vanhempi sukupolvi koettaa murskata pyrkimyksemme ja kuristaa meidät taloudellisesti... Oh, kuules, isäukki, tuo Gene on mainio heppu ja kamalan tiukalla rahasta. Etkö voisi antaa minulle viiskolmatta taalaa hänelle lainattavaksi?»

»En voisi!»

»No hyvä — hyvä — tavataan pian taas.»

Howard lähti täysin iloisella mielellä.

Liikkumattomana istuvan Fredin sydämessä oli huomattavasti vähemmän iloa. Hän silmäili ärtyisänä toimistoaan. Eilen se oli ollut työtarmon säihkyvä jalokivi; nyt se tuntui ikävän arkiselta: vain kirjoituspöytä, pari kirjesäiliökaappia, pöydällinen värikkäitä luetteloita; sisäseinät puoleksi puuta, puoleksi himmennettyä lasia; ulkoikkunat sementtiselle pihalle päin, joka oli täynnä hylättyjä vaihtovaunuja, joukossa eräs kaamea autonraunio, jonka tuulilasi oli risainen ja tahrainen. Ei kuulunut muita ääniä, kuin venttiilinhiomisen kirskuva raaputus ja viereisestä myyntihuoneistosta myyjän lavertelu: »Ette mitenkään voi joutua pettymään tällaisessa kaupassa. Voitte ajaa mukulakivikolla ihan kuin olisitte omassa kehdossanne.»

»Tylsä paikka. Ei koskaan mitään uutta», murahti Fred.

Se kävi tasaisesti, se oli hänen oma koneensa, mutta äkkiä hänestä tuntui samantekevältä, kävikö se vai ei. Sekö oli kaikki, mitä Howard ja Sara häneltä halusivat, että hän vain »tukisi heitä»?

Tuo Duplex-afääri: se voisi koitua liian menestykselliseksi.

Hän voisi tempautua jälleen liiketoiminnan huumeeseen. Miksi ei ollut mahdollista, vain juuri ja juuri mahdollista, että Hazel ja hän ottaisivat hiukan omaa vapautta, pakenisivat toimiston ja kotinsa miellyttävästä pehmustetusta orjuudesta ja katselisivat maailmaa? Tekisivät jotakin hupsua, esimerkiksi opettelisivat ratsastamaan — pelaisivat vain kerran tai pari Monte Carlossa — yrittäisivät soittaa pianoa — katsoisivat keskiyön aurinkoa — rakentaisivat huonekaluja — istuisivat pienen pöydän ääressä Venetsian piazzalla?

Kuin pilvien takaa kajahtavana äänenä tuli mieleen ajatus, että he todellakin voisivat tehdä jotakin tuollaista — tehdä vaikka niitä kaikkia! Hän ei ollut rikas, mutta hänellä oli rahaa kylliksi; autoasioimisto ei ollut täydellinen, mutta Paul Popplen johdolla — ei Howardin, Herra nähköön! — se tulisi toimeen.

Miltei pelästyneenä hän väisti tuota keretteliäistä mieleenjohtumaa; painoi hatun päähänsä ja kiskoi raskaan pällystakin ylleen; pakeni Sachem-kerhoon, tohtori Kamerkinkin, Walter Lindbeckin ja Ed Appletreen viihdyttävän uneliaan keskustelun turviin.

Sillä — niin hän selitti itselleen vastaväitteeksi itseään vastaan — mihin hiivattiin maailma joutuisi, jos ihmiset aina tekisivät, mitä heidän teki mieli?

IV LUKU.

Frederick Cornplow'n nykyinen talo oli yrjöläiseen tyyliin rakennettu hyvä tiilitalo hyvän kadun varrella, ja siihen kuului hyvä pieni nurmikenttä ja hyvä iso vaahtera, ja se todisti heidän maailmalleen, että he olivat menestyneet hyvin. Mutta se oli samanlainen kuin viisikymmentä muuta taloa Fenimore Cooperin puistokadun varrella, joka oli samanlainen kuin viisisataaviisikymmentä muuta kaunista puistokatua Amerikassa.

Herra Putnam Staybridgen talo — hänen, joka näennäisellä välinpitämättömyydellä nautti kunniaa olla Guyn isä — oli museoesine: nelikulmainen, valkoinen, kattokupolilla varustettu kehikkorakennus. Se oli kuin jäästä rakennettu ja näytti jäisesti uhmanneen arkipäiväistä aurinkoa. Kaluston jokainen esine viimeistä konsolipöytää ja damastipäällysteistä tuolia myöten oli ankarasti aikakauteen kuuluva — ne olikin valmistanut eräs kaikkein arvossapidetyimpiä antiikkiesineiden jäljittelijöitä.

Tämä oli niinkuin sopikin, koska herra Staybridge niinkuin teknillinen sanontatapa kuuluu, »parempaa sukua» kuin Fred Cornplow.

Parempi suku on sellainen, joka on omistanut rahaa tai maata kauemmin kuin useimmat muut; sen mutkikkaampi juttu se ei ole, ja arvonimet ja vaakunakilvet ovat vain silmänlumeeksi. Eikä ole aina soveliasta kysyä, mistä suku on ensi alkuun saanut maansa ja rahansa. Totuus Englannin normannilaissuvuista on se, että Vilhelm valloittaja, Al Caponen foliopainos, ryösti maan saksilaisilta (jotka olivat ryöstäneet sen varhaisenglantilaisilta) ja jakoi sen sakkinsa kesken, ei eilen, mikä olisi tehnyt sen rikolliseksi, vaan muinoin vuoden 1100 vaiheilla, mikä on aristokraattista ja saattaa normannilaisen sukujohdon vieläpä arvokkaammaksi kuin golfipelin tasoituspisteet.

Jos eskimot olisivat valloittaneet Englannin ja valinneet itselleen koreita jaarlin-titteleitä kahdeksansataa vuotta sitten, silloin sekä Englannin että Amerikan parhaat suvut väittäisivät tänään polveutuvansa Olli Valaanrasvasta.

Juuri siten eräs Staybridgen esi-isistä, Salemin kaupungissa 1700-luvun alkupuolella elänyt hurskas mies, joka halukkaasti kuunteli saarnoja helvetin tulesta, oli laivanomistaja, kuljettaen Länsi-Intiasta siirappia, jonka hän tislasi rommiksi, jonka hän kuljetti Afrikkaan, missä se vaihdettiin ryöstettyihin neekereihin, jotka vietiin orjiksi Länsi-Intiaan ja vaihdettiin siirappiin, kolmion jokaisen kulman tuottaessa voittoa. Siten hänen jälkeläisensä kykenivät tulemaan korkeakoulujen perustajiksi, ministereiksi ja Putnam Staybridgeiksi.

Putnam oli niin aristokraattinen, että hän uskalsi vielä vuonna 1936 pitää pientä partaa. Hän oli ehkä luisunut hiukan suvun tasoa alemmaksi siinä suhteessa, että hän oli vain kellotehtailija ja pankinjohtaja, mutta hän oli täysi- tai pikkuserkku eräälle suurlähettiläälle, eräälle Harvardin professorille, episkopaaliselle piispalle ja napolilaisen herttuan puolisolle; ja hänen postimerkkikokoelmansa sisälsi ainutlaatuisen kappaleen kuusikulmaista mustaa sveitsinguianalaista.

Kun Howard Cornplow kolisten, Sara jännittyneenä ja kiiltävän mustasilmäinen organisaattori Eugene Silga rauhallisena tulla tohistivat Guyn kanssa Staybridgen taloon, oli Putnam istumassa taiteellisesti kirjastossa, Elzevir-Apuleius helmassaan, naputellen tuolinsa pähkinäpuista käsinojaa silmälaseillaan... Hän oli omistanut Apuleiuksen jo kymmenen vuotta eikä ollut tähän päivään asti lukenut siitä nimilehden lisäksi kymmentä sanaakaan. Ja hän oli ollut sijoittuneena siihen, silmälasejaan naputellen, puoli tuntia, aina siitä saakka kuin Guy oli soittanut hänelle ilmoittaakseen tämän kaamean vierailun.

Hän nousi seisoalleen kumartaakseen Saralle, katsahtaakseen epämääräisesti Howardiin ja sivuuttaakseen kokonaan Silgan, ja istui sitten jälleen naputtamaan ja silmäilemään kirjaansa.

Hänen takanaan oli hänen tyttärensä Annabel, ja Annabel oli, lyhyesti sanottuna, suloinen. Hän oli pörröpäinen, hymyilevä, kaino, huolimaton, ruskeatukkainen, luonnollinen, hyvin sievä, onnellisen kyynillinen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen kullanmuru, ja Howard katseli häntä — ja hän katseli muinaispohjoismaista jumalaa — nuorekkaan ihastuneena. Vuosia sitten he olivat tavanneet toisensa tanssiaisissa, mutta sen jälkeen kuin tyttö oli karkoitettu kouluun Farmingtoniin, eivät he olleet koskaan lausuneet toisilleen sen palavampia sanoja kuin: »Saanko seuraavan tanssin?»

Howardin kiskaisi irti ihailustaan herra Putnam Staybridge, vastatessaan johonkin Guyn palpatukseen:

»Teillä on siis aikomus perustaa Sachem Fallsiin Työläisten Kansainvälisen Kohesion paikallisosasto — koheesi? Viehättävä nimi; niin sopiva sellaiselle nuorelle miehelle kuin sinä, Guy, joka on kasvatettu Henry Adamsin perinteisiin. Aiotte ruveta julkaisemaan kuukauslehteä nimeltä Protest & Progress, lempinimeltä 'P. & P.', halvassa painoasussa, tarkoituksena yhdistää koko maailman vähäosaiset — ei mikään mitätön tehtävä kolmelle nuorukaiselle, vaikkapa heidän yllyttäjänään olisikin niin viehättävä nuori nainen kuin neiti Sara Cornplow, kun ottaa huomioon, etteivät kaiken maailman vallankumoukselliset, itse täydellinen herra Lenin mukaanluettuna, ole tähän saakka onnistuneet sitä suorittamaan. Ja te toivotte minun avustavan sitä summalla, joka, sikäli kuin käsitin hieman hysteeristä esitystäsi, Guy, olisi noin sata dollaria?... No niin, herra Silga, tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle, onko tämä Protest & Progress oleva selvästi kommunistinen?»

»Ei vähääkään, herra.» Gene oli tyyni, ja Genen hymy oli hellä.

»Eikö se tule olemaan Puolueen tai minkä hyvänsä Moskovasta määräyksensä saavan järjestön valvonnan alainen?»

»Ei suinkaan. 'P. & P:n' tarkoitus, herra Staybridge, tulee olemaan sellaisten kaikkiin poliittisiin uskomuksiin lukeutuvien ihmisten yhdistäminen, jotka uskovat politiikan tieteelliseen ohjaamiseen, olkoot he republikaaneja tai punaisia — paitsi että, kuten olen varma, punaiset tulevat tuomitsemaan meidät vesivellimäisiksi.»

Herra Staybridge nousi rauhallisesti seisomaan. Hän mumisi: »Siinä tapauksessa annan Guylle sadan dollarin shekin yritystänne varten, ehdolla, ettei ainoatakaan numeroa tuota kirottua lehteä koskaan tuoda tähän taloon!»

Hän meni kauniisti makuuhuoneeseensa lukemaan samaa salapoliisiromaania, jota Fred Cornplow luki juuri samaan aikaan kotonaan. Isänsä mentyä turvallisen etäälle Guy äkäili:

»Mutta kuules, Gene, tietysti 'P. & P.' tulee olemaan kommunismin kannattaja.»

»Tietysti.»

»Mutta sinähän sanoit isälle, ettei se tulisi olemaan.»

»Tietysti sanoin.»

»Mutta sehän on valhe.»

»Tietysti on. Aiotko mennä poliisikonttoriin ja panna esiin julisteita, joissa ilmoitetaan, että tulemme ottamaan haltuumme poliisilaitoksen niin pian kuin olemme kyllin voimakkaat?»

Howard sekautui keskusteluun, rastasmaisen Annabel Staybridgen ihaillessa hänen kuparinkiiltävää jalouttaan: »Helkkari, Guy, et suinkaan sellaista tekisi?»

»Enpä kai», sanoi Guy, hieroen isoa staybridgeläisnenäänsä, hangaten silmälasejaan epävarmoin elein.

Hän olikin vasta hiljan siirtynyt runoudesta kommunismin ja Pyhän Venäjän mehevämmille laitumille.

Gene riemuitsi: »Niiden seitsemänkymmenenviiden kanssa, mitkä New Yorkin koheesi on luvannut meille, on meillä nyt koossa tuhatviisikymmentä dollaria Protest & Progressin aloittamiseksi. Luulisitteko voivanne saada satasen isältänne, Howard — Sara?»

»No niin, äijä on kyllä aika kiukkuinen punaisille, mutta hän on hyväsydäminen vanha tallukka, kun vain on kärsivällinen ja antaa hänen marista marinansa loppuun», iloitsi Howard.

»Ilman sitäkin kykenemme saamaan julkaistuksi ainakin yhden numeron — ja mikä kamala painatustyö siitä tuleekaan!» sanoi Gene.

Eugene oli vuotta tai paria nuorempi kuin dianamainen Sara, neljännestuumaa lyhyempi, ja kun hän ei ollut, niinkuin Sara, opiskellut ranskaa Vassar-collegessa, ei hän osannut sitä puhua. (Eikä Sarakaan osannut.) Mutta niin luonteva oli hänen käytöksensä, niin ymmärtävästi katsoivat nuo kirkkaat tummat silmät Saraan, että Sara oli mielissään, kun Gene kutsui häntä ristimänimeltä, joutui Genen voiman lumoihin — mikä johtui Genen sisäeritysrauhasten oivallisuudesta —ja tulkitsi sen kääntymyksekseen kommunismiin. Hän oli harrastanut hiukan kommunismia aivan niinkuin hän oli harrastanut hiukan tennistä, Thomas Wolfea, golfia, Bachia, sukeltamista, William Faulkneria, biokemiaa, buddhalaisuutta, vegetarianismia ja Oxford-liikettä. Nyt hän molskahti syvään, ja Putnam Staybridgen siveän olohuoneen toisessa päässä Guy ja Eugene ja Sara tulivat onnellisen yksimielisiksi siitä, että viiden vuoden kuluessa Amerikan neuvostot panisivat Putnamin kaivamaan kanavia.

Mutta Annabel ja Howard olivat huoneen toisessa päässä, eivätkä heidän tuumansa olleet likimainkaan niin vallankumouksellisia.

»Heikkari, neiti Staybridge, on ikävää, etten ole koskaan saanut tilaisuutta oikein tutustua teihin. Te olitte varmaankin aivan tenava, kun teidät lähetettiin kouluun.»

»Niin olin — laiha kömpelö tenava. Mutta taidan olla sellainen yhä vieläkin, herra Cornplow.»

»Ette ole! Kuulkaas, heikkari, neiti Staybridge, teillä on enemmän hitonmoista viehätystä ja suloisimmat huulet, mitä koskaan olen nähnyt.»

»Oh, nyt te vain imartelette minua, herra Cornplow. Te collegen tietoniekat! Minähän olen vain tavallinen nuori nainen, kun te sen sijaan olette kerrassaan elokuvatähti. Tehän pelaatte jalkapalloa Truxonissa, niinhän?»

»No niin — tarkoitan — minä kuulun tietenkin kenttäjoukkueeseen. Kapteeni ja valmentaja kävivät yksistä tuumin kimppuuni. He väittävät minua laiskaksi vain siitä syystä, kun he sanoivat, että minun pitäisi elää luumuilla ja leseillä ja mennä vuoteeseen yhdeksältä, ja minä sanoin heille, mistä he olivat kotoisin! 'Minä en mene nukkumaan yhdeksältä enkä syö luumuja', minä sanoin heille. Ehei! Luumuja! Ettekö ole samaa mieltä?»

»Oi, ehdottomasti, herra Cornplow... Luumuja!»

»Lyönpä vetoa, että tanssitte mielellänne, neiti Staybridge.»

»Oi, niin hurjan mielelläni, mutta en tuollaisten pikku nulikkain kanssa — vain pitkien miesten kanssa — ja olen pannut merkille, että kaikki teidänlaiset kultatukkaiset pojat, en tiedä mistä se johtuu, mutta kuinka hyvänsä, te aina tanssitte niin hyvin.»

»Minäkö kultatukkainen? Sehän on vain ruma, tylsä punainen tukka — tuiki tavallinen.»

»Oi, se ei ole punainen! Se on kultainen.»

»Se on punainen!»

»Kultainen!»

He herahtivat nauramaan — Romeo ja Julia, Tristan ja Isolde, rouva Nickleby ja kurpitsa.

Huoneen toisessa päässä Gene Silga selitti, että Venäjällä — jota hän ei ollut koskaan ollut sen lähempänä kuin Fall Riverissä — vähimmän taitava työmies elää paremmissa oloissa kuin konsanaan detroitilainen työnjohtaja: vapaat luennot ja tilaisuus tehdä lasku varjohyppyjä.

Vallankumoukselliset salaliittolaiset, molemmat rakastavaiset, kuulivat yläpuoleltaan ärsyttävää kävelyä.

»Isä siellä ilmaisee harmiaan», huokasi Guy. »Eikö ole kerrassaan vihoviimeistä, kuinka epämiellyttäviä kaikki isät ovat!»

Tämä vanhempien rauhoitusajan loppuneeksi julistaminen veti romantikotkin takaisin yhteiseen metsästysseurueeseen, Saran huomauttaessa: »Eikö olekin! Minun isäni, Freddie-ukko, haluaa tehdä jälkeläistensä suhteen sitä, mikä on oikein, toisinaan aivan peloittavan innokkaastikin, mutta hänellä ei ole mielikuvitusta lainkaan; hän ei voi käsittää, etteivät nuoret ole ehdottoman tyytyväisiä siihen, että heidän pitää pelata bridgeä joka ilta ja mennä nukkumaan puoliyhdeltätoista. Hyvänen aika, ajatelkaa, hän pitää vielä yöpaitaa pyjamain asemesta!»

»Älä!» ihmettele Guy.

»Hän on onnenpekka. Minulla ei tavallisesti ole mitään ylläni yöllä, aluspaitaa lukuunottamatta», sanoi Gene.

»Minäpä lyön vetoa, että herra Cornplow'lla on hyvinkin mielikuvitusta», väitti Annabel. »Tarkoitan, enhän tunne oikeastaan isäänne kovinkaan hyvin, mutta puhuin hänen kanssaan kerran uuden auton hankkimisesta — herra Putnam Staybridge nitisti kylläkin pian sen neidon unelman —ja minusta isänne oli eri kiva. Hän oli niin ystävällinen ja laski leikkiä...»

»Luonnollisesti, jos hän ajatteli saavansa myydyksi sinulle auton!» sanoi Sara. »Oi, ukki on tosiaan hyväntahtoinen, tai yrittää olla, mutta hänellä ei ole kylliksi mielikuvitusta käsittääkseen, että nuorempi polvi kaipaa jotakin enempää kuin olla kunnioitettu asukas Cooper-bulevardilla. Hänen on mahdoton käsittää, että me, että Nuoriso ei enää halua mitään vain oman itsensä hyväksi, vaan vaatii, että koko maailma vapautuisi kapitalismin kahleista.» Hän katsoi Eugeneen hyväksymistä odottaen ja saikin sen hänen hyvinharjoitetusta ammatillisesta hymystään. »Hyvänen aika... Kuulehan, Annabel — saanhan sanoa sinua Annabeliksi? — eikö isäsi matkustele aika paljon?»

»Kyllä. Toveri Putnam on vielä pahempi kuin ne maailmankiertäjät, jotka näyttelevät näppäämiään pikakuvia — hän mennä puikkii Wieniin ja Rioon ja sitten katsoa mulkoilee eikä tahdo edes kertoa, mitä on nähnyt.»

Sara oli taipumaton: »No niin, meidän ukki ei matkustele vähääkään. Ei haluakaan matkustella. Ja hänellä olisi ihan hyvin varaa matkustella vaikka koko loppuikänsä. Olen monet kerrat tarjoutunut viemään hänet Pariisiin — ajatelkaa, en ole koskaan ollut siellä itsekään! — ja hän sanoo aina: 'Saadaan nyt nähdä', ja kiertää niin koko asian. Ihan totta, Freddie nauttii vanhana polkumylly-hevosena olemisesta. Uskon, että vaikka hän kuinka jumpitteleekin, hän on salaa mielissään, kun me elämme hänen kustannuksellaan. Näyttää siten, kuinka jalo, jäykkä yhteiskunnan pylväs hän on! Meidän on pidettävä huoli, että hän avustaa koheesia.»

»Niin, meidän on pidettävä huoli siitä», sanoi Gene.

»Kaiken kaikkiaan, koko tämä vanhempien juttu on lystikäs», aloitti Guy, runoilija, filosofi ja kaveri, — »niin, se on lystikäs juttu. Minun mielestäni heidän tulisi olla kiitollisia lapsilleen siitä, että nämä vaivautuvat edustamaan heitä uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, kasvatuksen sosialisoimisessa ja työläisten järjestäytymisen laajentamisessa, kun he kerran ovat itse liian vanhanaikaisia sitä tehdäkseen. Mutta kuulkaas, isäukostanne puhuttaessa, mitähän jos heilahtaisimme teidän kotiinne? Putnam pitää taaskin epäystävällistä kolinaa tuolla yläkerrassa.»

»Kivaa! Lähdetään! On vasta kymmenen ja neljäkymmentä. Ukki ilostuu nähdessään meidät.»

Howard oli innoissaan, ja Annabel seurasi häntä kainon kuuliaisena. Eikä Sarakaan mutissut vastaan, sitten kuin oli katsahtanut Eugeneen ja nähnyt hänen olevan valmiin, vaan ratkaisi kaikki näkökohdat selittämällä:

»No niin... Hyvä on.»

VI LUKU.

Fred oli vetänyt taskukellonsa, oli kuunnellut yleisradion lausumaa mielipidettä, että huomenna sataisi Omahassa ja paikoittain Länsi-Virginiassa, ja oli virkkanut Hazelille jokailtaisen huomautuksensa: »Mitähän jos mentäisiin vähän nukkumaan?» Ulko-ovi rymähti, ja sisään syöksähtivät, variksien äänellä varustetun lammaslauman kaltaisena, Sara, Howard, Eugene, Guy ja Annabel.

Mutta kun Fred oli esitelty Annabelille, oli hän tälle herttainen — liian herttainen, ajatteli Hazel.

Sara kehräsi: »Isä, äiti, tässä on Eugene Silga Työläisten Kansainvälisestä Kohesiosta. Luullakseni olette kuulleet Howardin puhuvan hänestä.»

»Oh, kyllä, kyllä, varmasti!» pajatti Fred kätellessään.

Genen hoikat kädet olivat kovat ja hänen silmänsä puoleksi hyväntahtoiset, puoleksi ovelat, kokonaan kyynilliset. Rehvakka Fred, joka kaiken päivää hölötti juttuja, tuli varovaiseksi ja kuolonhiljaiseksi.

»Sara on kertonut minulle teidän kaksikerroksisesta perävaunustanne», sanoi Eugene hänelle.

»Vai niin?»

»Pidän sen mielessäni, kun ensi kerran joudun esittämään jotakin osaa mielenosoituksessa Unioni-puistossa. Toisesta kerroksesta pidetty puhe voisi tehota mainiosti. En ole varma, hyväksyttekö sitä, mutta minä harrastan radikaalisten työväenjärjestöjen asiaa, herra Cornplow.»

Sara leimahti: »Oh, miksi et sano heille, että olet kommunisti ja puolueen jäsen, Silga — Eugene? Se ei heitä vahingoita!»

Fred oli yhä valppaammin varuillaan. »Ei, se ei vahingoita meitä lainkaan. Kuulin, että olette kommunisti, herra Silga, silloin kun olitte sekaantuneena Praggin lasitehtaan lakkoon. Mutta vielä ihmeellisempääkin on olemassa. Minä olen republikaani ja käyn kirkossa!»

Hazelin suusta pääsi heikko vingahdus, joka kuulosti kuin olisi hän sanonut: »Milloin?» Fredin jatkaessa myyntipuhettaan:

»Olen iloinen tavatessani teidät, en tahdo uskotella suosivani kommunismia, mutta annan paljon enemmän arvoa teille läpikotaisille aatteen miehille, kuin limousine-sosialisteille, sellaisille kuin tämä Sara, jotka sanovat, ettei se johtunut kommunismista, vaan jostakin, mitä he olivat syöneet; jotka kiroavat kapitalismia ja elävät jatkuvasti sen kustannuksella.»

»Enpä tiedä, herra Cornplow. Agitaattori huomaa limousinet toisinaan hirmuisen hyödyllisiksi, kun on väistettävä pollarien kouria.»

»Hm. Niin. Hauska tavata. Olen lukenut, että on seutuja, missä punaisilla on tullut muodiksi ajaa partansa ja kylpeä ja jättää pommit kotiin...»

»Ikävä kyllä, en ole koskaan nähnytkään pommia.»

»... alimmaiseen piironginlaatikkoon, ja on kiinnostavaa nähdä, että se on totta, Gene.»

Saaden osakseen lämmintä avustusta Guyn ja Howardin taholta, pilkallisia huomautuksia Annabelilta ja valpasta äänettömyyttä Eugenelta, Sara kuvaili Fredille ja Hazelille koheesin tulevaisuutta ynnä kuukauslehteä Protest & Progress, joka oli tuova laajoille työläiskerroksille navetoissa ja vajoissa ja salakapakoissa sen hämmästyttävän viestin, että jos he olisivat todellisia raatajia eikä sellaisia loisia kuin Fred, niin kaikki irlantilaiset, kiinalaiset, japanilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, vasemmisto-espanjalaiset, oikeisto-espanjalaiset, neekerit, kalifornialaiset, floridalaiset, New Yorkin vaatetustyöläiset, Vermontin omenienkasvattajat ja Borneon helmenpyytäjät rakastaisivat toisensa kuoliaiksi.

»Mitä tekemistä minulla on siinä?» viekasteli Fred.

»No, sinä avustat!» nauroi Sara sydämellisesti.

»Enpäs. Minä lakkasin rakastamasta työläisiä, kun viimeinen autolakko esti minua saamasta kaupaksi autoja pariin kuukauteen, juuri parhaana myyntikautena.»

Sara intti: »Guyn isä, herra Staybridge, on antanut meille sata dollaria. Aiotko jäädä häntä huonommaksi?»

»Ehdottomasti! Guy, sanokaa te isällenne, että annan hänen avustaa koko hemmetin rahaston, jos hänen mielensä tekee.»

»Oi, ukki!» (Tämän sanoi taas Sara.)

Hazel pilasi kaiken:

»Fred, jos Saralle on tästä niin suurta iloa, ja olen varma, että herra Silga voisi kertoa meille niin kiinnostavia asioita Venäjästä, sukupuolisuhteista ja avioeroista ja kuinka paljon palvelijoille maksetaan ja muuta sellaista — toivon, että hän suostuu luennoimaan Egeria-kerhossa, ensi kuussa on minun vuoroni hankkia puhuja — ja jos se on Sarasta niin hauskaa, niin minä lahjoitan viisikymmentä dollaria itse! Omista rahoistani, tarkoitan!»

Fred katsoa mulkoili muistaen, että Hazelin »omat rahat», erään odottamattoman sedän kuolinpesästä, olivat viime vuonna tuottaneet doll. 786:10, joista Hazel hänen tietämänsä mukaan oli kuluttanut yli yhdeksänsadan. Sill'aikaa kuin toiset kiittelivät Hazelia, Fred johti ovelasti Annabelin erilleen ja urkkaili:

»En tiennytkään, että tunsitte poikani, neiti Staybridge.»

»Oi, enhän oikeastaan tunnekaan. Olen vain parahiksi tavannut hänet tanssiaisissa.»

»Se onkin arvattavasti paras paikka tavata hänet. Luokkahuoneessa minä puolestani kiertäisin hänet kaukaa.»

»Ettekö mene hänestä takuuseen?»

»No, hän käyttää kamalasti öljyä ja pensua ja kolkuttaa ylämäessä, ei alamäessä, ja hänen jarrunsa luistavat. Mutta hänellä on kaunis, kolmesti sivelty ulkoasu, ja minä tavallani pidän hänestä.»

»Niin minäkin!»

Kaikki muut istuivat lojuvissa asennoissa; kaikki puhua pälpättivät; Hazel selitti Gene Silgalle, kuinka ihmeen hauskaa heillä oli ollut Egeria-kerhossa, kun heillä oli ollut vierailijana eräs Dale Carnegien oppilas, joka oli selittänyt heille, että kyky ilmaista ajatuksensa seisoaltaan oli yhtä tärkeä kerhonaiselle kuin senaattorille tai voiteluöljyn kauppiaalle. Mutta Annabel istui suorassa, kädet ristissä helmassaan, silmät suoraan eteenpäin suunnattuina, hurmiossa. Hänen huulensa näyttivät hyvin pehmeiltä; Fred ajatteli, että ne värisisivät, jos häntä loukattaisiin. Fredistä tuntui, ettei Annabel ollut kokoonpantu ennakkokäsitysten ja toisarvoisten tietojen tilkuista, kuten nuo toiset, vaan että hän oli yhtä eheää kappaletta, selkeä ja varma ja hyvä.

»Hän rakastuu Howardiin, koska tämä on näöltään kuin elokuvatähti, ja sitten pysyy sille uskollisena, koska hänen tulee tätä sääli», huokasi Fred itsekseen. »Howard raastaa hänet loppuun. Kas, lopeta tuo! Älä mustaa omaa poikaasi. Kas, miten Annabel katselee ympärilleen, taitaa pitää tästä ympäristöstä — jollakin tavoin vapaata ja viihdykästä — tai olisi, jollei Sara olisi niin hemmetin ollakseen — verrattuna Staybridgeen, vanhaan jäätönkkiin. Mutta Annabel — hänellä on ystävällisimmät silmät, mitä koskaan olen nähnyt — ystävälliset kuin koiranpennulla — näkisin mielelläni Howardin menevän naimisiin niin oikean ja kunnon tytön kanssa, mutta haluaisinko nähdä hänen menevän naimisiin tyhjäntoimittajan kanssa? Vanhempien velvollisuudet? Jonakin päivänä annan palttua niille kaikille... en sentään!»

Saran pyynnöstä Eugene Silga jäi vielä Annabelin ja Guyn lähdettyä. Kun oli pohdittu kymmenen minuuttia sitä tosiseikkaa, että jos Howard lähtisi viiden minuutin kuluessa, hän ehtisi Truxoniin hyvissä ajoin, Howard lähti yläkertaan nukkumaan; ja Eugene ja Fred kiertelivät toisiaan, Cornplow'n naisväki katsojayleisönään.

Tehkäämme selväksi Eugene Silgan poliittisen toiminnan laatu. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin englantilaisten salapoliisijuttujen melodraamalliset bolshevikit; hänellä ei ollut kirkon hautakammioon johtavaa salakäytävää, ei kaunista, mustapukuista, platinaisella koiran kaulanauhalla varustettua valekreivitärtä vakoilijanaan. Fred epäili, että Saran radikalismilla leikittely, joka oli tänä iltana äkkiä käynyt niin pontevaksi, ei merkinnyt muuta kuin halua olla tärkeä, olla erikoinen, ja seurustella romanttisten nuorten miesten kanssa. Mutta Genen tarkoitus oli selvä. Hän oli vihannut hyväosaisia ja rikkaita aina Brooklynin joenrantaslummissa vietetystä lapsuudestaan saakka. Työläs opiskelu New Yorkin Citycollegessa, vaatteiden prässäämisellä opintovaroja ansaiten, ei ollut lisännyt hänen suopeuttaan. Hän halusi valtaa ja kostoa; hän oli valmis antautumaan hengenvaaraankin toivossaan murskata koko kansanvaltainen järjestelmä ja saattaa maa tehdastyöläisten diktatuurihallituksen alaiseksi, hänen itsensä hallitessa työläisiä.

Sekä Sara että hän rakastivat ihmiskuntaa. Rakastiko kumpikaan heistä ketään yksityistä ihmistä, ei ollut niinkään varmaa.

Eugene ei ollut pilalehtien luomuksia. Hän ei ollut likakaulainen eikä räyhäävä, eikä hänellä ollut erikoista katupuhujan tyyliä esiintymisessään. Hän oli siisti ja puhui rauhallisesti; hän hymyili tunteikkaasti; ja hän oli Fred Cornplow'n maailmalle — Franklinin ja Emersonin, Mark Twainin, Willa Catherin ja William Allen Whiten maailmalle — yhtä vaarallinen kuin kalkkarokäärme.

Kalkkarokäärmeiden suhteen on vallalla yleinen harhakäsitys. Lukemattomat järkevät ihmiset otaksuvat, että kalkkarokäärme osoittaa kataluutta purressaan matkailijoita, mutta omasta mielestään kalkkarokäärme on kunniallinen, hyväsydäminen perheenisä, joka uskoo, että ihmiset katalasti tappavat paljon useampia kalkkarokäärmeitä kuin kalkkarokäärmeet ihmisiä.

Eugene kertoi Fredille Nuorisoliikkeestä.

»Se ei edusta puhtaasti kommunistista oppisuuntaa. Me haluamme luoda yhteisrintaman liberaalien ja vieläpä haaleiden sosialistienkin kanssa. Olen juuri ollut eräässä nuorisokokouksessa Cincinnatissa. Me vaadimme kongressilta...»

»Vaaditte?»

»Aivan niin! Vaadimme, että kaikille nuorille viidenkolmatta vuoden ikään asti — oh, minä olen jo vuoden sivu siitä rajasta, joten se ei ole persoonallinen asia — on myönnettävä kaikista maksuista vapaa korkeakoulu-opiskelu, vapaat savukkeet, vapaat elokuvat kahdesti viikossa ja taattava paikansaanti liiton vahvistamilla palkoilla opiskelun päätyttyä.»

Fred nieleksi, mutta Sara ehkäisi hänet sanomalla: »Kuule, ukki, älä nyt viitsi ruveta taas kertomaan meille, kuinka sinä palvelit pöydässä college-aikanasi ja sitten menit työhön seitsemän dollarin viikkopalkalla.»

Hyökkäyksen aloittikin, yllättävästi, Hazel:

»En ole koskaan voinut oikein ymmärtää tuota Nuorisoliikettä. Tiedän kyllä, että monien poikien ja tyttöjen on hirmuisen vaikea päästä alkuun nykyään. Mutta onko turha työn etsiminen vaikeampaa heille kuin jollekin neljänkymmenenviiden ikäiselle miehelle, jolla on sairas vaimo ja kolme lasta?»

»Tuo tuskin on mikään vastaus», sanoi Silga alentuvasti, samalla kuin Fred alkoi sisällisesti raivota, että »hemmetti sentään, tuo Silga mokoma esiintyy kuin olisi hän tämän talon omistaja. Pian hän kai alkaa opettaa meille, miten autoa ajetaan, jos vain kuuntelemme oikein kohteliaasti.»

»Tuo tuskin on mikään vastaus. Luonnollisesti uskon työn takaamiseen, kolmenkymmenen tunnin maksimityöviikolla ja viidenkymmenen dollarin minimipalkalla, kaikille työläisille, olkoot kahdenkymmenenviiden tai kuudenkymmenenviiden ikäisiä. Mutta päähuolenpitomme kohdistuu nuorisoon, koska sitä voidaan kasvattaa: se ei ole sen amerikkalaisen myytin sokaisema, että tämä on kansanvalta ja että jokaiselle on vieläkin tie avoinna.»

Fredin koettaessa näyttää huolettomalta ja puolueettomalta ja näyttäessä yhtä huolettomalta ja puolueettomalta kuin kissa kärpäspaperilla, Eugene teki hänelle tiettäväksi, että kaikkien automobiilityöläisten palkat voitaisiin helposti korottaa kaksinkertaisiksi, jos tehtailijat vapautuisivat välikäsistä (sellaisista kuin Fred Cornplow); että oli hyvä asia, että Englanti menettäisi pian Intian ja Egyptin, Ranska Indokiinan ja Hollanti Jaavan; että vieläkin parempi asia oli, että tulevan sodan kolmen ensimmäisen kuukauden aikana Venäjä valtaisi Alaskan, Länsi-Kanadan, Kiinan, Skandinavian ja Puolan ja tekisi niiden asukkaat yhtä iloisiksi kuin Venäjän talonpojat olivat. Niin he vähitellen johtuivat vaivattomasti Espanjaan, missä, kuten kaikki sanoivat, oikea vaarallinen vallankumous tulisi tapahtumaan ennen pitkää.

Eugene ilmoitti varsin kohteliaasti: »Olen puhunut asiasta perusteellisesti Saran kanssa, herra Cornplow, ja — toivoakseni ette pidä meitä tunkeilevina, mutta olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että ainoa keino saada asianmukaista avustusta Espanjan hallitukselle on määrätä kullekin eri avustajalle oma osuutensa ja ilmoittaa se heille.»

»Mutta minä en ole av...»

»Ja Sara ja minä arvelemme, että te voisitte osoittaa todella uskovanne demokratiaan ja kansanhallitukseen avustamalla Espanjan hallitusta viidelläsadalla dollarilla ja...»

»Viidellä sa...»

»Niin juuri! Taivas tietää, että minä en voi antaa mitään kurjan pienistä tuloistani», ärähti Sara.

Fredk Wm, joka hänelle nuo tulot antoi, ei pitänyt niitä lainkaan kurjina, omiin tulolähteisiinsä katsoen. Tuhat dollaria vuodessa ja kaikki ilmaiseksi? Se siis oli kurjaa, niinkö? Hän puhkesi puhumaan kiivaasti ja kiukkuisesti:

»Kuulkaas nyt, te nuoret ihmiset, minä alan väsyä teidän nalkutukseenne. Tiedän kyllä olevani miljoonissa piehtaroiva kapitalisti, niin juuri, monimiljoonikko suoraan sanoen, pelkkä verenimijä ja orpojen ryöstäjä, sorrettujen vihollinen. Ymmärrän hyvin, että sellaisten känsäkouraisten proletaarien kuin te molemmat, on tuhottava minunlaiseni kapitalistit — aivan niin — kiskaistava ulos ja tuhottava meidät — pantava meidät seinää vasten ja tuhottava — otettava minulta pois huvipurteni ja Ranskassa oleva linnani ja vaimoni rubiinikaulanauha — otettava ne pois ja pistettävä meidät seinää vasten ja ammuttava täyteen reikiä. Sehän on oikea temppu, tuhota vain. Mutta — ei minua sentään haluta avustaa saadakseni etuoikeuden tulla tuhotuksi! Tyydyn kyllä siihen, että minut yksinkertaisesti ammutaan; joku toinen maksakoon kuulat.

»Ei, malta nyt, Sara. Tiedän, että kun avaat suusi niinkuin kala, on minulle tulossa kuumat paikat. Mutta kuuntelehan ensin minua pieni hetki.

»Minä luen sanomalehtiä. Vakavasti puhuen tiedän, että maailmassa on monta epäkohtaa; kaivostyö on vaarallista ja huonosti palkattua; Tom Mooney pidätettiin mielivaltaisesti ja olisi vapautettava; etelävaltioiden osaviljelijöillä on surkeat olot — ja samoin on useimmilla plantaasien omistajillakin! — joukko pappeja ja professoreita on lähetetty vankilaan siksi, että ovat sanoneet totuuden; neekerien kohtelu on kaameaa; joukko maanviljelijöitä tekee työtä vain kiinnityslainojensa ruokkimiseksi.

»Mutta toisin kuin te kommunistit, minä en usko olevani kaikkivaltias Jumala. En voi tehdä kaikkea maailmassa yhdellä kertaa. Olen Omien Asiainsa Hoitajain yhdistyksen puheenjohtaja. En ole kyllin rikas enkä kyllin taitava rakentaakseni uudestaan New Yorkin slummit ja lakkauttaakseni kaiken sotimisen yhdellä kertaa. En katso onnistuneeni kovinkaan huonosti omassa toimessani. Työmieheni ja asiakkaani näyttävät molemmat aika tyytyväisiltä. Tulen hyvin toimeen perheeni kanssa...»

»Vai tulet?» hengähti Sara.

Tuo koski. Se tuntui Fredistä samalla kertaa sekä aiheelliselta että aiheettomalta. Hän jatkoi puhettaan vähemmän itsevarmana.

»Tarkoitan... Ja sitten... Niin, kuten koetin sanoa: en kuvittele olevani Rockefeller. Olen vain tavallinen kansalainen Sachem Fallsista, N.Y., ja teidän korkeaoppisten, jotka mielellänne puhutte niin paljon realismista ja selväkatseisuudesta, tulisi antaa tunnustus sille, että tiedän, mikä olen.»

Hazel oli katsonut Frediin myötätuntoisena ja hän kävi hyökkäämään apuvoimineen. Mitä rauhoittavimmalla arkipäiväisyydellä hän kertoi Eugenelle Sachemin Pienestä Teatterista, Howardin merkillisestä menestyksestä baseballissa poikana ja kalifornialaisista serkuistaan. Tämä lämmin kylpy tyynnytti heidät kaikki, ja Eugene poistui talosta hajamielisin hyvästelyin, jotka ilmaisivat, ettei hän palaisi koskaan takaisin.

»Täytyikö sinun tosiaankin vaivautua olemaan loukkaava?» kysyi Sara.

»Ei paljonkaan! En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi meidän kolmekymmentä vuotta sitten katsottiin olevan velvolliset pyytämään anteeksi kaikilta Ranskasta ja Englannista vierailemaan tulleilta palokuntalaisilta sitä, että olemme amerikkalaisia, ja nyt meidän odotetaan pyytelevän anteeksi Venäjältä. Kun tuommoinen nuori pentu iskee minua arkaan kohtaan...»

»Lompakkoosi, isä!»

»Juuri niin! Senhän varassa sinä aina olet elänyt, eikö niin, nuori neiti, jos tahdot minun puhuvan karkeasti?»

»En tahdo!»

»No, kun hän tukkeutuu tänne ja käy määrimään minun velvollisuuksiani...»

»Ihmettelen, miksi et letkauttanut hänelle jotakin virkistävää, siihen tapaan kuin että: 'Jos ei sinua miellytä täällä, niin miksi et palaa sinne, mistä tulit?'»

»No niin, kyllä ajattelinkin tuota, mutta en tiennyt varmasti, onko hän tullut sellaisesta maasta, jota inhoan kyllin suuresti toivottaakseni hänet sinne! Mutta minä kunnioitan häntä enemmän kuin sinua. Hän on kylliksi rehellinen ollakseen avoimesti uhkana jokaiselle hemmetin asialle, jota minä kannatan, ja pannakseen henkensä vaaraan lakoissa, ja arvattavasti hän elää viidellätoista—kahdellakymmenellä dollarilla viikossa, kun taas sinunlaisesi nuoret ihmiset puristatte vanhemmiltanne niin paljon kuin suinkin saatte ja häpeätte itseänne sitten ja syytätte siitä meitä!»

»Isä!»

»Juuri niin. Ehkä ei sinua voida moittia persoonallisesti. Koko maa on täynnä hienoa nuorta väkeä, joiden omaiset ovat käyttäneet heitä kouluissa ja tehneet kaiken voitavansa auttaakseen heitä yhteiskunnallisesti ja rahallisesti, ja nämä nuoret halveksivat heidän pehmeyttään eivätkä epäröi sekuntiakaan korjatessaan vanhempainsa käytöstä ja heidän historiantietojaan! Mutta minä en aio sietää noita älyllisiä keikareita talossani ainakaan tieten tahtoen! Nuori neiti, kun lapset tulevat kahdeksantoista ikäisiksi tai niille vaihein, ei heillä ole suurempaa oikeutta vaatia vanhempiensa rakkautta kuin muillakaan ihmisillä. Heidän on ansaittava se!»

Sara ryntäsi pois huoneesta nyyhkyttäen.

Fred asteli edestakaisin hyvän aikaa.

»Oh, hitto soikoon, en tarkoittanut... Mutta tuo tyttö sai minut niin ärsytetyksi, juuri kun olin valmistautunut olemaan niin kohtelias hänelle ja tuolle mustasilmäiselle toverille, bolshevikki-gigololle! Miksi he eivät voi olla kilttejä, kuten Annabel! Siinä on minun tyttöni. Enpä ole varma, annanko hänen mennä naimisiin Howardin, tuon tyhjäpään, kanssa! Mutta Sara... Hyvä on, hyvä on! Odotanko huomiseen pyytääkseni häneltä anteeksi, vai menenkö ylös ja teen sen selväksi nyt heti?»

VII LUKU.

Sachem Fallsin maineikas kotiseutuviikko pidettiin maaliskuussa, olipa sää kuinka kolea hyvänsä, koska sille kuulle sattui kaupungin ainoan vallankumoussankarin, kenraali Abram Pough'n syntymäpäivä, sankarin, josta kukaan ei tiennyt mitään, paitsi että hän oli ollut sankari, että hän oli jokseenkin varmasti syntynyt, että hän oli syntynyt maaliskuussa, ja ettei hän ollut syntynyt maineikkaassa Pough'n syntymätalossa Beecher-kadun varrella. Vuotuinen kotiseutuviikon juhlakulkue oli tavan voimasta muodostunut uusien automallien ensimmäiseksi ulkoilmaesittelyksi, millä vetonumerona oli asujamistoon verrattomasti suurempi teho kuin kenraali Pough'lla.

Tässä paraatissa Fred toi näytteille ensimmäiset Sachem Fallsissa nähdyt Duplex-perävaunut. Hänen apulaisensa Paul Popple oli harmitellut: »Kuulkaa, johtaja, olen saanut ongituksi täydet tiedot siitä, mitä Conquerorin miehet aikovat tehdä. He tuovat näytteille kuusi mallia, kaikki ansarikukilla koristettuina. Mitä sanotte, jos me koristaisimme vaunumme kultanauhoilla?»

»Minä en myy nauhoja. Enkä kultaa. Enkä kukkia. Minä myyn autoja. Minä suunnittelen oman näyttelymme», tuhahti Fred.

Paul Popple näytti epäilevältä, Hazel näytti epäilevältä, ja Sara oli suorastaan loukkautunut, kun kotiseutuviikon paraatissa, missä ensin nähtiin varhaisimpia hollantilaisia uudisasukkaita juustoa valmistamassa ja sen johdosta irokeeseille päänahkansa menettämässä, amerikkalainen legioona ja Ruotsin pojat ja pikkelsitehtaan näyttely, Amerikan Metsämiehet runsaasti kirveillä ja merkkimitaleilla varustettuina ja kilpailevan Conqueror-autoyhtiön hieno näyttely ruusu- ja keltanarsissikoristeineen, tuli viimeisenä esiin Fredin järjestämä eriskummallinen näyttely. Sen etunenässä oli Triumph-kaupunkivaunu, ja siinä istui Sachemin pormestari, joka oli Fredille velkaa kolmesataa dollaria. Katselijat, jotka olivat tiheään sulloutuneina kuin heinät paalussa, osoittivat, Fredin dollarilla miestä ja päivää kohti pestaamien kättentaputtajien yllyttäminä, lämpimästi suosiotaan, ilmeisesti siinä käsityksessä, että tämä oli virallista ja että Triumphin täytyi niin ollen olla todella hyvä vaunu. Sitä seurasi Houndtooth-kuutonen, ja Saran kalpeaksi pahastumiseksi siitä puuttui, ei vain kukkia ja nauhoja, vaan vieläpä säädyllinen runkokin. Siinä oli vain konealusta ilman puskureita ja kuljettaja rasvaisella puulaatikolla istuen. Mutta väkijoukko tuli intoihinsa nähdessään rattaiden pyörivän ja pakkautui liki Houndtoothia, huudahdellen: »Katsos, Bill, miten nuo jarrut toimivat!»

Sen jälkeen tuli kuusi Duplex-perävaunua, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan sivullinen Sachemissa oli nähnyt Duplexia.

Perävaunut olivat ahkerassa toimessa. Kunkin auton ylimääräistä toista kerrosta nostettiin tai laskettiin alas. Väkijoukko haukkoi henkeään ja hyrisi, ja Hazel taputti Frediä poskelle ihmeissään, kun näki kolmen makuuhuoneen syntyvän taikavoimalla ilmasta.

Tästä paraatista jälkeenpäin kertovat uutisselostukset kaikissa kolmessa lehdessä eivät voineet vaitiollen sivuuttaa tätä uutuutta — varsinkaan kun Fred oli luvannut kullekin kokosivun Duplex-ilmoituksen. Jokaisessa lehtiselostuksessa oli näin kuuluva maininta: »Näyttelyn yllätys oli kuitenkin ryhmä Duplex-perävaunuja, joiden katto avautuu muodostaen toisen kerroksen.»

Fred oli myynyt kuusi Duplexia ennen seuraavan päivän hämärtymistä.

Mutta kotona, istuessaan rauhassa sohvalla Hazelin vieressä, kuunnellen koti-ikävästä riutuvaa hawaijilaista radiokvartettia (Bronxista), Fred tuumi: »Jaah, se oli hyvä näyttely. Minä olen mainio myyntimies ja sitä paitsi hyvä näyttelymies. Mutta — kummallista — sen teho ei tunnu kestävän. Tunsin itseni kuin jollakin tavoin alastomaksi siellä, katsellessani Duplexien julkista pukeutumista ja riisuutumista. Alanko minä väsyä olemaan vain hyvä näyttelymies, kultaseni? Mitä minun sitten on tehtävä?»

Hän ei maininnut Hazelille, hän ei maininnut edes itselleenkään kotiseutuviikon paraatissa sattuneesta tärkeästä tapahtumasta.

Duplexien ohi kulkiessa Fred oli kuljeksinut erilleen Hazelista, tervehtiäkseen mahdollisia asiakkaita, ja oli väentungoksessa kohdannut Putnam Staybridgen ja Annabelin.

Ilman George Washingtonin petturuutta hra Staybridge olisi nyt hänen kunnianarvoisuutensa, kenraali Sir Putnam Staybridge, P.C., D.S.O., K.C.M.G., ja vaikka häneltä olikin ryövätty tuo oikeudenmukainen nimikilpi, niin siitä huolimatta hän pienen partansa täsmällisyydessä, harmaiden silmiensä tyynessä suvaitsemattomuudessa, hentojen olkapäittensä suoruudessa osoitti yksityisen aateluutensa. Hän ilmensi sitä tällä kertaa Duplex-näyttelyyn kohdistuvana ivahymynä, eikä Frediä auttanut paljon, vaikka hän tiesikin hra Staybridgellä olevan joitakin yksityisiä etuyhteyksiä hänen vastustajansa, Conqueror-autoyhtiön, kanssa.

»Kuinka voitte, herra... Cornplow?» sanoi herra Staybridge. Mutta Fred tunsi, ettei hän todella paljon välittänyt siitä, miten hän voi, tai voiko ensinkään. Putnam näytti jo unohtaneen hänet tervehtiessään erästä ohikulkevaa naistuttavaa nipistämällä hattunsa kupua ja hieman leventämällä suutaan, ikäänkuin olisi kuminauhaa venyttänyt.

Mutta Annabel säteili. Fred vilkutti hänelle häpeämättä silmää.

Viisi minuuttia myöhemmin, Fredin katsellessa partiopoikien ohimarssimista, joku nyhjäisi hänen hihaansa, ja hän katsahti alas — ei kovin alas — kainoon Annabeliin.

Fred huomautti laajasisältöisesti: »No, niinpä niin!»

»Isä on mennyt ja...»

»Jääkää te vain minun seuraani. Minä suojelen teitä. Olen entinen lentävä poliisi.»

»Ihanko totta?»

»Ihan totta. Otin vangiksi Jesse Jamesin.»

»Jesse Jamesia ei otettu vangiksi. Hänet ampui takaapäin eräs hänen oman sakkinsa miehiä.»

Fred katsoi Annabeliin suosiollisesti. Kuinka harvinaista oli, hän ajatteli, tavata nykyaikana ketään kolmeakymmentä nuorempaa, joka ei ollut elokuvien ja ilmailun häikäisemä, vaan tunsi sellaisetkin Amerikan historian pyhyydet kuin Jamesin veljekset. »Kelpo tyttö», sanoi hän. Hän ei voinut kohdella tyttöä Staybridgenä. Tyttö tuntui todella inhimilliseltä. Fred murahti: »Pelkään, ettei isänne välittänyt paljon minun temppuniekka-perävaunuistani, neiti Staybridge».

»Pelkään, että hänen nautintonsa on olla välittämättä paljon mistään. Yh... yh...» Annabel väänteli Fredin takin nappia. »Oletteko nähnyt Howardia?»

»En muutamiin päiviin. Hän tulee kotiin minun syntymäpäivääni viettämään, ensi tiistaista viikon päästä. Kuulkaa! Ettekö tekin voisi tulla?»

»Tulisin hirveän mielelläni, herra Cornplow!»

Fred kadehti Annabelin kirkasta valoa sumuisessa, sotkuisessa maailmassa.

»Jukoliste», vannoi hän, »jollei Howard rakastu häneen kunnollisesti, niin minä — niin, minä teen hänelle pahimman mitä ikinä voin: annan hänen tehdä niinkuin hän haluaa tehdä — jättää opintonsa ja ryhtyä työhön!»

VII LUKU.

Frederick William Cornplow'n talon täyttivät avoimen salaiset valmistukset hänen viisikymmentäkuusivuotista syntymäpäiväänsä varten, joka oli seuraavana päivänä. Hän istui pullean tyytyväisenä odottaen päivällistä ja tuhahdellen iltalehteä lukiessaan, ja elämä kaikkineen tuntui varmalta.

Ovikello helähti silloin, ja kaikki unohdetut elämän murheet marssivat sisään.

Hilda, palvelijatar, ilmoitti: »Siellä on joitakin ihmisiä, Tillery-nimisiä, Enos Tillery joukkoineen; sanovat haluavansa tavata teitä.»

»Tillery? En ole ikipäivinä... Oh, maltas!»

Salaa hiipivin kauhun tuntein Fred muisti, että hänellä oli joitakin tuon nimisiä serkun serkkuja. Eräs Joe Tillery sieltä takamailta. Poikaikänsä jälkeen hän ei ollut nähnyt ketään tuon heimon jäseniä, mutta hän muisti heidät maalaamattomassa maalaishökkelissä asuvana kylpemättömänä, kampaamattomana, maksukyvyttömänä ja iloisesti rallattavana joukkona; muisti, kuinka hänen isänsä oli antanut Joelle kymmenennen osan siitä kymmenen dollarin summasta, jota Joe oli vaatimattomasti anonut. Tämä Enos Tillery oli kai Joen uskollinen poika.

Fred asteli arvokkaana halliin. Liikuttavan luottavasti hän toivoi, etteivät Tilleryt tulisi sen pitemmälle.

Ovella seisoi kaamean ystävälliseltä näyttävä Fredin ikäinen mies — Enos kaiketikin —, jonka tukkaa ei ollut leikattu kahteen kuukauteen eikä partaa ajeltu neljään päivään, mutta jolla oli yllään ruudulliset golfihousut, purppuran ja ruohonvihreän kirjavat golfisukat ja koinsyömä punainen villapaita. Enoksella oli lisäväkenä vaimo, asunaan tweedipäällystakki, jonka turkiskaulus oli kampaamisen tarpeessa, samoin kuin hänen rasvainen musta tukkansakin, ynnä kaksi aikuista pojanmölliä sekä pieni poika ja pieni tyttö.

Fred oli tosin päättävästi irroittautunut siitä isänsä ja isänsä tuttavien omaksumasta harhaopista, että köyhyydessä oli jotakin häpeällistä ja köyhissä jotakin pahaa. Toisaalta hän ei ollut luiskahtanut siihen uuteen uskoon, että köyhyys ja kovaonni ja lika ovat aina ja ehdottomasti parempia kuin vauraus ja hyvä onni ja saippua... Ja ehk'ei hän olisi välittänyt suuriakaan sinne taikka tänne, mutta hän oli kaikista olennoista tarkimpaan kuriin totutettu kansalainen, Hyvä Perheenisä, ja kun Tilleryt puhkesivat ylenpalttiseen hymyyn, joka kokeneelle liikemiehelle merkitsi häikäilemättömästi etuilevaa luonteenlaatua, oli Fredillä syyhyvä tietoisuus siitä, että Hazel voisi olla kurkistelemassa nurkan takaa ja kieltäytyä antamasta hänelle anteeksi näiden sukulaisten maailmaan tuottamista.

Enos huusi: »Kas, kas vain, sehän on lihava pikku Freddie Cornplow, se vanha varas! Muistatko, kuinka ennen näpistelit omenia farmillamme ja isäukko löylytti sinut pahanpäiväiseksi? Muistatko, kuinka pelkäsit mennä uimaan jokeen? Oi, ne olivat mainioita aikoja!»

Iloisen nuoruuden sinihämyisistä etäisyyksistä tuntui Fredin ohi leyhähtävän Tilleryn sikokarsinan suloinen tuoksu. Mutta hän sai epävarmasti sanotuksi:

»Oh, niin, kyllä vain — niin, aivan oikein. Tämä on siis sinun perheesi.»

»Niin, tässä on vaimoni Edna, ja isot pojat Mac ja Cal, ja pikku Tom ja Sagittaria.»

Fred ei oikein ymmärtänyt, mutta jotenkuten oli käynyt niin, etteivät he enää olleet hallissa. He istuivat olohuoneessa, ja Cal oli ottanut itselleen savukkeen, rouva Tillery makeisen, kun taas Tom ja Sagittaria pomppoilivat riemukkaasti sohvalla, jonka joustimet eivät olleet suinkaan liian eheät.

(Mutta eihän voinut ajaa ulos sukulaisiaan, omia serkkujaan, vain kuinka? Veri sakeampaa kuin — kuin liima, tällä kertaa... Mutta jukoliste, jos Sara tulisi sisään!)

Enos lallatti: »Niinpä niin, me olemme tässä noin niinkuin ajautumassa Länsi-Virginiaa kohti — muuan mies kertoi meille, että siellä on jonkinlainen maamiesten uudestaan-asuttamissuunnitelma käynnissä, missä voisimme saada ilmaiseksi farmin kaikkine työkaluineen. Huomasin, että tämä paikka oli lähellä matkan varrella, ja sanoin Ednalle, vaimolleni näet, että 'eikös poiketa katsomassa lihavaa pikku Freddieä — ei mitenkään vaivaksi — ehkä hänellä on aika varattua — ei tuoteta hänelle ja hänen eukolleen...' Eglantine, sehän sinun vaimosi nimi on, eikö niin?»

»Hazel.»

»Hazel? Vähän niinkuin maalaisnimi. Hän on kai yksinkertaista maalaisväkeä myöskin, kuten sinä ja minä, Fred? No, kuinka hyvänsä, Edna sanoi, että ei — sanoi, että siitä on melkein neljäkymmentä vuotta, kun sinä ja minä olemme nähneet toisiamme — sinä et haluaisi meitä vieraiksesi, hän sanoi, mutta minä sanoin: 'Tietysti hän haluaa nähdä serkkuaan!' minä sanoin. 'Enkö minäkin antaisi kaikesta sydämestäni yösijaa hänelle, jos minulla olisi talo ja hän tulisi perheineen minua katsomaan?'... Kuinka monta tenavaa sinulla on, Fred?»

»Kaksi.»

»Vai niin, no, ei sinusta ole koskaan ollut paljon mihinkään. Minulla on kuusi — nämä neljä tässä, ja yksi, joka on saanut hienon toimen patenttilääkkeitten myyjänä, ja sitten yksi — niin, hänellä oli vähän huono onni, ja itse asiassa hän oli viaton, mutta hän on ojennuslaitoksessa, ja... Kuinka hyvänsä: 'Ei', sanoin minä Ednalle, 'tietysti hän on iloinen, kun saa nähdä meidät. Mitäs sukulaiset muuten olisivat?' sanoin minä. 'Fred on voinut ottaa ja tulla rikkaaksi, mutta olen varma, ettei hän pidä itseään liian hyvänä puhuttelemaan omaisiaan — olen varma, että hän pohjaltaan on ihan samanlainen yksinkertainen, suora maalainen kuin me toisetkin. Onko tuo paistinhajua, joka minun nenääni tulee?»

Fred oli jo suoranaisessa typertymistilassa. Epäämättömän varmasti hän tiesi, että jos hän kutsuisi sukulaisensa, ehkäpä rakkaatkin, päivälliselle, niin Hazel tappaisi hänet ja Sara polttaisi hänen ruumiinsa. Hän änkytti:

»O-oletko syönyt päivällistä, E-enos?»

»En vielä! Valmis syömään vaikka härän!»

»Onko raha-asiaisi laita miten?»

Enos nauroi. Hänen vaimonsa nauroi. Hänen lapsensa nauroivat. Enos kikersi: »Et suinkaan meinaa juksata minua? Sinä olit aina suuri juksaaja.» Hän nousi ylös ja tuli ja pukkasi Frediä sormellaan kylkiluihin — tarpeettomasti, ajatteli Fred. »Meidän kesken sanottuna, meillä on noin puolitoista dollaria.»

»No, olkoon tämä minulta kestityksenä teille. Tässä on viisi dollaria, Enos.»

Enos otti setelin ilman sanottavaa vastahakoisuutta; ainoa vastahakoisuus ilmeni hänen kaipaavassa vihjauksessaan: »Mutta eikö kukaties tulisi halvemmaksi ruokkia meitä täällä, Freddie? Eipä silti, ettenkö voisi ottaa näitä viittä taalaakin, jos niin vaadit!»

Enos nauroi. Hänen vaimonsa nauroi. Hänen lapsensa...

Jo sortuneena surkean valehtelijan tilaan, eikä edes minkään hyvän valehtelijan, Fred rukoili: »Meille tulee joitakin ihmisiä päivälliselle...»

»Ei se minulle mitään haittaa tee, jos ei vain sinulle. Voisin juosta puotiin ja ostaa pari purkkia papuja...»

Epätoivoisesti: »Ei, kyllä kai se on parempi näin.»

»Niin, katsos, Freddie, en minä halua olla kiusaksi. Ei yksikään ihminen voi sanoa minun olleen koskaan kenenkään harmina. Olen usein sanonut: 'Minulla ei ehkä ole paljon tämän maailman hyvyyksiä, mutta työllä ja kovalla työllä olen saanut, minkä olen saanut, ja yksi asia, josta olen aina ylpeillyt, on se, että olen ollut riippumaton. En lainan ottaja enkä lainan antaja, niinkuin sana sanoo. Mutta tulin tässä tuumineeksi, eikö sinulla olisi joitakin joutilaita huoneita, missä voisimme olla yötä, vain yhden yön — tai ehkäpä pari yötä, jotta lapset saisivat katsella kaupunkia. Olisi heille opettavaista. Emme olisi ollenkaan vaivaksi. Nuoremmat lapset voisivat aivan hyvin nukkua tässä olohuoneessa.»

»Ah — äh — pelkään, että vieraamme viipyvät...»

Fredin otsa oli likomärkä; hän toivoi, että Saran kuumemittari olisi taas ollut käytettävissä.

»Enos!» sanoi hänen vaimonsa.

»Hah?»

»Matkaan!» sanoi hänen vaimonsa.

»Minäkö?»

»Me kaikki. Laputtamaan!» sanoi hänen vaimonsa.

»Hyvä on... Yhtä asiaa minä vain vielä, Freddie. Sattuisitko tietämään mitään hommaa täällä Macille ja Calille? Tietenkin haluan ottaa itselleni tuon hallituksen farmin, mutta pojat ovat oikein eteviä autojen korjaajia. Molemmat olleet työssä bentsiiniasemilla, ja tietenkin sinun isossa asioimistossasi...»

»Mitä he ovat tehneet?»

»Cal oli varatöissä vähän aikaa, mutta hän ei siitä oikein välittänyt, ja sitten hän meni valtion hätäaputöihin, mutta katsos, nuo pomot siellä ovat äkäisiä, vaativat ihmisen tekemään työtä ihan kuin se olisi oikeata maksettua hommaa, ja sitten hän oli jonkinlaisena lakaisijana tehtaassa ja sen jälkeen hän oli pari päivää keittäjänä ravintolavaunussa, kun sieltä oli mies sairaana, mutta Cal ei tuntunut siihen oikein mieltyvän, ja nyt viime aikoina hän ei ole tehnyt suuresti mitään, niin sanoakseni, matkustellut vain meidän kanssamme — meillä on ollut oikein mielenkiintoista aikaa — enimmän osan talvea olimme Floridassa, mutta jouduimme jonkinlaiseen yhteensattumaan viranomaisten kanssa. Kyllä vain, Cal on hyvä työmies, kun hänellä vain on isäntä, joka ymmärtää, että hän on herkkätuntoinen eikä sellainen, jota saa kiroilla ja töykkiä. Mutta Mac... No, hän lukee aika paljon, mutta hänellä ei ole Calin kokemusta. Mutta välipä tuolla! Ei kannata surra. Hallitus on velvollinen hankkimaan jokaiselle toimeentulon, eikö niin?»

Fred nousi seisomaan. Toiset eivät nousseet. Hänen oli esiinnyttävä ankarana — ainakin hän koetti esiintyä ankarana, huolimatta Enoksen leikillisistä viittailuista hänen entiseen olomuotoonsa lihavana pikku Freddie Cornplow'na:

»Enos! Toimita Cal ja Mac tulemaan minun puheilleni Triumphin asioimistoon huomenna kymmenen ja kahdentoista välillä. Katson sitten, voinko panna heidät työhön.»

Tarvittiin puoli tuntia, ennenkuin Tilleryt haihtuivat talosta, ja sinä aikana Hazel kurkisti sisään ja katsoi Frediin kuin Gorgonin sisarukset; tarvittiin viisi päivää ja sata dollaria, ennenkuin Fred sai heidät houkutelluksi haihtumaan Sachemista. Kun Mac ja Cal tulivat vain puoli tuntia myöhästyneinä hänen puheilleen seuraavana päivänä, pani hän heidät molemmat työhön, pesemään, vaikka harvoin puhdistamaan, autoja.

Lyhyt Tillery-komedia vaikutti häneen yhtä sapettavasti kuin Saran kommunismiin-kääntyminen tai Howardin halu opintojensa keskeyttämiseen.

Fred ei ollut kovinkaan eri mieltä Enos Tilleryn kanssa siinä yksinkertaisessa uskossa, että ihminen on sidottu perheeseensä, vieläpä kaikkiin autuaasti kadonneisiin sukulaisiinsakin, niinkuin hän on sidottu lakiin ja profeettoihin ja ymmärtäväisimpiin ystäviinsä. Mutta kun tämä Tilleryn juttu sattui juuri hänen viisikymmentäkuusivuotispäivänsä perhejuhlan aatoksi, saattoi se hänet pöyristyttävään heimo-uskottomuuden tilaan.

»Minun omaa koplaani ovat Hazel, ja nyttemmin Annabel, ja sellaiset ystävät kuin tohtori Kamerkink ja Walter Lindbeck — ei kukaan heistä veriheimolaisiani, taivaan kiitos!» rienasi hän, ja uhkamielisenä hän tuumi sellaistakin, oliko hänen pakko palvella edes Howardin ja Saran mielitekoja, jolleivät he ottaisi ollakseen hänen ystäviään yhtä hyvin kuin hänen lapsiaan.

Päivällisellä Hazel sanoi: »Olin kuulevinani noiden ihmisten sanovan, että he olivat serkkujasi. Miksi et kutsunut heitä päivälliselle?»

IX LUKU.

Olohuone oli tulvillaan krookuksia ja narsisseja, liljoja ja ansariruusuja Fredin syntymäpäiväkutsuja varten, ja hän, joka inhosi tätä epämiellyttävää lisääntyvien vuosiensa muistuttamista, mutisi: »Totta tosiaan! Minua totutetaan asteittain omiin hautajaisiini!»

Ruokasaliin oli katettu kullan ja taivaansinen väriset Limoges-lautaset, kristallilasiset maljat Hazelin kuuluisia konjakissa liotettuja persikoita, sekä kultareunaiset, lievästi syövytetyt viinilasit, joista he tulisivat juomaan kaksi annosta samppanjaa kukin, paitsi Frediä, joka saisi kolme, ja Annabel Staybridgeä, joka saisi mehujuomaa.

Mitä enemmän Fred inhosi syntymäpäiviä, sitä enemmän hän ponnisteli ollakseen iloinen ja kiitollinen, erittäinkin silloin, kun tuotiin esiin yllätyslahjat, joita hän oli jo katsellut, paheksuvasti, niiden kätköpaikassa liinavaatekaapissa. Lahjat ilmiantoivat myöskin antajansa. Fred oli valittanut, ettei hänellä ollut riittävän pitkää aamunuttua, joka verhoaisi hänen arat jalkansa talviaamuina, ja Hazelilta hän sai villaisen kaavun, joka oli kyllin avara peittääkseen Jumbonkin jalat. Mutta se oli väriltään päätähuimaavan purppurainen, reunustettu tulipunaisella nyörillä, ja vyö, sen hän tunsi varmasti, ei koskaan pysyisi solmussa. Howard antoi hänelle kehystetyn valokuvan — Howardista; ja ystäviltään ja vierailtaan, tohtori ja rouva Kamerkinkiltä, hän sai piipun. Se oli jo toinen piippu, jonka he olivat hänelle lahjoittaneet, eikä Fred koskaan polttanut piippua, mutta tohtori uskoi, että nelikymmenvuotiselle ja sitä vanhemmalle herralle piippu oli miehekkäämpi ja terveellisempi kuin savukkeet.

Fred kehui: »Kerrassaan kaunis piippu. Englannista tuotettu varmaankin? Mainiota!»

Saran vastuulle tuli kamala alahyllyn kirja, »Tilastollinen tutkimus kapitalistisen järjestelmän vähenevästä tuotosta», jonka synkkä kansi muodosti vastakohdan sille hopealamee-puvulle, joka Saralla oli yllään kapitalistisen tuoton tuloksena. Fred epäili halpamaisesti, oliko Sara todella kuluttanut kolme ja puoli dollaria ostaakseen hänelle kirjan, ja myöhemmin hän salavihkaa tutki asiaa. Aivan oikein; kirjan suojuslehdellä oli ollut lyijykynällä kirjoitettu nimi, joka oli raaputettu pois.

Mutta siunatulta Annabelilta oli pinkka Dorothy Sayersin salapoliisikertomuksia ynnä lupaus, että seuraavaksi syntymäpäiväkseen hän saisi Agatha Christien teokset. »Tyttö, sinä käyt kävelemässä väärän Cornplow-sukupolven kanssa», sanoi Fred, ja hän suuteli tyttöä, ja Howard suuteli tyttöä, ja Hazel, joka oli katsellut koko tuota hupsutusta ilman suosionosoituksia, suuteli myöskin tyttöä aivan toisenlaisella sävyllä.

Päivällinen oli rehevä, mutta vaikea.

Ylimääräinen palvelustyttö, joka oli hankittu tilapäisesti tarjoilemaan pöydässä, oli saanut koulutuksensa pesulaitoksessa, joten hän, samalla kuin oli lämmin ja nopsa, mielellään läikytteli tarjottaviaan, jopa sellaisiakin tarjottavia, joiden ei olisi odottanut läikkyvän: ei ainoastaan lientä ja samppanjaa, vaan myös rusinahyydykettä ja jäätelöä. Sara, sosialisti, oli hänelle tuittuinen, niinkuin Sara aina oli tarjoilijoille, taksa-auton kuljettajille ja puhelinneitosille. Hazel oli leppeä ja anteeksiantavainen, mutta Sara tuhahtaen huomauttikin, että Hazel yhä pelkäsi palvelijoita.

Voileipäpöytään käsiksi käytäessä, jota Fred nimitti »höpötyksiksi» — siinä oli anjovista ja sardiineja ja kahdenlaista perunasalaattia —, tiedustelivat kaikki huomattavan kohteliaasti Duplex-perävaunun menestystä ja siirtyivät sitten onnellisesti kerskumaan omilla huolillaan: Howardin mieluisat huolet kohdistuivat yliopiston valvojaan, joka ei suosinut huuliharpun säveliä kello kahden aikaan aamulla; Saran huolena oli 'puoli-ihmisellisen' kampaajan löytäminen Sachemista; tohtori Kamerkinkille tuotti huolta eräs lurjus, joka oli keksinyt saada päälakeensa veritulpan sinä päivänä, jolloin oli luvannut maksaa laskunsa.

Sienikeittoa syötäessä Howard jutteli, kuinka hänestä todennäköisesti tulisi Truxonin vapaaehtoiskomppanian ylioppilaskomentaja ensi vuonna, kun taas Sara tiedoitti, että Venäjällä, jossa tsaarin aikana musiikki ja tanssi olivat olleet tuntemattomat, talonpojat nyt viettivät käytännöllisesti katsoen joka hetken kello viidestä iltapäivällä seuraavan päivän kello kahdeksaan tanssien kuutamossa.

Mutta hanhenpaistin ja sitä seuranneen jäätelön ja suklaakastikkeen aikana Howard oikein pääsi vauhtiinsa, ja hetki hetkeltä, sitä mukaa kuin hän innostui, neiti Annabel Staybridge katseli häntä ylpeämpänä. Silmäsähkösanomat, jotka hän lähetti Fredille, ilmaisivat, ettei hän ollut harhan vallassa; hän piti Howardia suurelta osalta lapsena, mutta jumaloi häntä siitä huolimatta.

Toisten, varsinkin Kamerkinkien, kävi hieman työlääksi käsittää, mitä Howard oikein aikoi ruveta tekemään.

Näytti siltä, että hän aikoi jäädä korkeakouluun, kukistaa vihamiehensä ja pelata collegen jalkapallojoukkueessa; kuitenkin samalla aikaa marssia pois collegesta ja tehdä jotakin jännittävää ja rahaatuottavaa raketeilla, jotka, kuten hän riemuitsi, pian syrjäyttäisivät bentsiinimoottorit lentoliikenteessä ja kuljettaisivat lentokoneen New Yorkista Lontooseen viidessä tunnissa. Samanaikaisesti hän nähtävästi aikoi perustaa kabaretin Truxonin läheisyyteen. Hän ei tarvitsisi mitään muuta kuin joitakin tuhansia dollareita — ja nuoruuden hehkuvalla intomielellä hän säteili Frediä kohti, joka värähti.

»Cal Tilleryn serkku — se tuo Howard on», ajatteli Fred.

Kun oli tultu aprikoosiviiniin, juomaan, joka Fredin mielestä oli sukua punertavasilkkisille alusvaatteille ja punakärkisille savukkeille, Howard oli ehtinyt saavuttaa kokonaan uuden voiton. Ilmeisesti hän oli nyt Triumph-Houndtooth-Duplex-asioimiston apulaisjohtajana ja Fredin tulevana seuraajana, tehden afäärejä, jotka eivät olleet vain loistavia, vaan suorastaan huimaavia.

»Kyllähän sinä, ukki, olet toiminut erinomaisesti, mutta on koko joukko uusia aatteita, jotka nelinkertaistaisivat kohinan. Aivan pian me, luullakseni, voisimme lisätä televisiomyynnit muuhun hommaamme, ja kuulkaahan, minä olen saanut joitakin todellisia ihanneaatteita siitä, millainen näyttelyhuone meillä tulisi olla — pudottaisi silmät päästä kaikilta muilta myyjiltä koko kaupungissa — paikka keskellä Chester avenueta, kauttaaltaan mustaa lasia ja peilejä ja punaiset nahkapehmusteet ja ehkä yksityisbaari isoille pampuille, ja me voisimme pitää auki iltaisin kesällä ja hankkia orkesterin.»

Fred käsitti heti paikalla, että niin mielipuolinen on maailma, että Howardin hysteeriset suunnitelmat Triumph-asioimistoa varten voisivat todellakin menestyä. Ne voisivat todellakin »nelinkertaistaa kohinan» ja nelinkertaistaa hänen työnsä; ja jos niin tapahtuisi, haluaisi hän päästä pois siitä, piiloutua heinäsuovaan.

Hänen mieleensä muistui, että hän oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan taputellut miltei taputeltavaksi mahdottomia selkiä, vienyt ostajia kahviloihin silloin, kuin hän oli sydämensä pohjasta kaivannut tohveleitaan, kestänyt enemmän puhetta säästä kuin säätä oli ollutkaan. Hän tajusi, että hän oli ristiretken innolla pakottautunut rakastamaan veljenään jokaista, jolla oli 1,100 dollaria auton ostoon. Hän tunsi itsensä äkkiä ja selittämättömästi väsyneeksi. Olisi nautinto kieltäytyä myymästä koskaan mitään kenellekään.

»Kyllä varmasti, herra Jones, meillä on viisi miljoonaa televisiokojetta, 1943 vuoden mallia, varastossa, enkä suostuisi myymään teille yhtäkään, en viidestä miljoonasta dollaristakaan! En pidä teidän jaetuista infinitiiveistänne!»

Fred kuuli sanovansa, mutta itse vähääkään uskomatta: »Olisi parasta sinun käydä toimeen ja perehtyä jonkin verran moottorialaan, Howard, jos aiot työskennellä minun liikkeessäni, koska aion varsin pian myydä sen ja jättää liiketoiminnan.»

»Sinäkö aiot...»

»Sinäkö aiot...»

»Jättää?»

»Joutavia!»

»Sinäkö?»

»Milloin?»

Fred nautti. Hän ei ollut ollut näin tärkeä henkilö perheensä keskuudessa kertaakaan oopperahattunsa ostamisen jälkeen. Hänen turhamaisuuttaan hiveli nähdä olevansa niin vahvasti Muista Eroavan maineessa, että hänen ilmoituksensa oli mennyt täydestä kaikkiin, paitsi ehkä Hazeliin, ja hänkin kävi hiukan tuumivaksi.

»Ja milloin sitten panisit toimeen tuon suuren erakoksirupeamispäätöksesi?» tiedusti tohtori Kamerkink.

»Tästä päivästä vuoden kuluttua.»

Howard määkäisi: »Mutta isä! Ethän mitenkään voi! Jäinpä collegeen tai en, niin minun on päästävä alkuun jotenkuten, ja sinä olet ainoa, jolta voin saada apua!»

Mutta Annabelin silmät ne enimmän puhuivat Howardin puolesta.

»Herra nähköön, poika, aion kyllä auttaa sinua pääsemään alkuun. Mutta vain alkuun. En aio kustantaa sinua eteenpäin vuosikaupalla, niinkuin monet vanhemmat nykyaikana tekevät. Arvaan kyllä, että Nuorisoliike tulee esittämään kongressille muiden muassa senkin vaatimuksen, että vanhat tehkööt kaiken, työntekoon halullisia rangaistakoon pakottamalla heidät elättämään työhön haluttomat.»

Hazel huudahti, hieman tuimasti Hazeliksi: »Älä härnää häntä, Fred!»

»Minäkö? Enhän minä härnää.» Ja Fred tuumi itsekseen, oliko hän todellakin vain härnännyt.

Kauhistuneena ainoaa varmaa elinkautista elinkeinoaan uhkaavasta vaarasta Howard pyysi: »Mutta isä, jos jättäisit liikkeen kymmenen—viidentoista vuoden kuluttua, kun minä olisin saanut asiat käyntiin...»

»Ei. Vuoden kuluttua. Sinä voit käydä toimeen ja perehtyä autoalan asioihin Paul Popplen opastamana.»

»Mutta isä, oh, Paul Popple on kyllä kunnon mies, mutta hän ei ole ollut edes collegessa!»

Väittelyn lopetti Sara, nitistäen Fredin yrittämät ydinlauselmat, sen tapaiset kuin että oli ennenkin ollut joitakin miehiä, Washington ja Lincoln ja Henry Ford ja Thomas Edison, jotka olivat tulleet toimeen ilman yliopistoa. Sara selitti tavallista hellempään sävyyn:

»Isä, tiedämme luonnollisesti, ettet tarkoita totta, mutta älä viitsi runoilla itseäsi muuksi kuin olet, niinkuin sotamiestä leikkivä lapsi. Et sinä ole lainkaan sorronalainen; sinusta on mieluista myydä tavaroita ihmisille, jotka eivät niitä tarvitse, ja sinusta on mieluista nähdä, että me olemme sinusta riippuvaisia ja turvaudumme sinuun kaikissa tarpeissamme.»

Fred kiemurteli.

»Minusta tuo Duplex-perävaunu on typerä; mahdollisimman mauton ja ihan kamalan epämukava — samanlainen kuin nuo uudisasukkaitten katetut vankkurit, jotka aina tuntuvat niin romanttisilta, mutta niissä on täytynyt olla sikamaisen epämukava matkustaa ja mahdoton nukkua. Mutta minä uskon, että siitä kuvatuksesta voi lähteä paljon rahaa, ja samoin noista Howardin intoilemista ihmisten kiusoista: televisioista ja inhottavista rakettipyrstöisistä ilmalaivoista. Niistä voi lähteä paljon kolikoita, ja tietysti sinä haluat olla ottamassa niin kauan kuin saalis on hyvä!»

»Hyvänen aika, Sara, minä luulin sinun olevan niin kovasti vastaan kaikkea hemmetin kapitalistista rikkauksien keräämistä ja sen sellaista!»

»Jos minulla olisi — jos meillä olisi rahaa, niin voisin saada aikaan suurenmoisia asioita Protest & Progressin ja Työläisten Kansainvälisen Kohesion hyväksi, järjestön, joka...»

»Koheesiako tarkoitat?»

»Luullakseni sitä on joskus siksi nimitetty.»

Luullakseni? mietti Fred. Sara tiesi hemmetin hyvin ja varmasti, että sitä nimitettiin siksi. Olihan hän kuullut Saran puhelimessa nimittävän sitä siksi sinä iltanakin.

Sara jatkoi laupiaasti kuin Pyhä Patrick katsellessaan viimeisten käärmeiden poistumista Irlannista:

»Työskentelen nyt joka päivä Eugene Silgan kanssa, tehden suunnitelmia P. & P:n alkuunsaamiseksi. Emme tietenkään ole kommunisteja, mutta uskomme, että Neuvostolle on suotava tilaisuus kehittää mahdollisuuksiaan, ja haluamme paljastaa perättömäksi sen siivottoman herjauksen, että bolshevikit olisivat milloinkaan likvidoineet yhtään...»

»'Likvidoida!' Eikös se merkitse 'teurastamista'?»

»... ainoaa ihmistä, jolleivät he ole olleet kavaltajia ja Trotskin vakoilijoita ja koettaneet tuhota kansanvaltiota. Mitä sinä tekisit, jos olisit Stalin?»

»No, mistä pirusta voin tietää, mitä tekisin, jos olisin Stalin? Enhän edes tiedä, mitä tekisin, jos olisin Max Schmeling tai Mae West. En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan pätevänä määräämään, mitä muiden ihmisten olisi tehtävä.»

»Ja kuitenkin määräilet lakkaamatta, mitä Howardin ja äidin ja minun olisi tehtävä.»

»Aih! Sinä voitit, tyttö.» Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Fred oli tunnustanut luopumisaikeensa, näkyi pöydässä hymyilyä. »Mutta katsos: sinä käytät vänkäpeliä. Sinä työnnät minut pois käsillä olevasta asiasta — siitä, että minä aion vetäytyä syrjään vuoden kuluttua, ja äitisi ja minä otamme ja huvittelemme vähän. Onko kellään mitään tosiasiallista sitä vastaan?»

»Minulla on», sanoi hänen vaimonsa.

X LUKU.

»En otaksu hetkeäkään», sanoi Hazel, »että tarkoittaisit totta kaikella tuolla, mutta mitä sinä tekisit itselläsi, jos vetäytyisit syrjään?»

»Arvatenkin matkustelisin.»

»Muistat kai meidän ainoan suuren yhteisen huvimatkamme? Emmekö nähneet kaikkea — Washingtonin, Mount Vernonin, Chicagon, Yellowstonen, Suuren Kanjonin? Mutta muuta en siitä kaikesta muista, kuin että jalkamme tulivat kovin kipeiksi.»

»Niin, heikkarissa, me kuljimme liian nopeaan. Puolitoista päivää Washingtonissa! Liian nopeaa. Washingtonhan on hiton mielenkiintoinen kaupunki. Ansaitsisi kukaties kolmekin päivää kenen aikaa hyvänsä. Tekisi mieleni mennä vaikkapa Eurooppaan ja istua todella ulkona.»

»Emmekö voi istua ulkona täällä? Ajattelehan, kultaseni, kuinka epämukavaa sinulla olisi vieraassa vuoteessa. Tai leikkauttaa paahtopihvisi tarjoilijalla. Ei, ei! Jää sinä vain liikkeeseen, niin saat nauttia työskentelystä Howardin kanssa ja liikkeen laajentumisesta. Et sinä ikinä vetäydy syrjään! Et haluakaan. Sinä haluat nähdä lasten pääsevän eteenpäin ja auttaa heitä.»

»Tietysti. Matkusteleminen ikävystyttäisi sinut kuoliaaksi», huusi Howard.

Annabel puhkesi nyt puhumaan:

»Suokaa minulle anteeksi — olen kauhean sivullinen — mutta minkä tähden herra Cornplow ei saisi lähteä kuljeksimaan, jos hän haluaa, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Minusta tuntuu, että olisi eri kivaa, jos hän lähtisi ja istuisi palmupuun alla ja viskelisi kivillä valaskaloja! Sen sijaan, että opettaisi sinulle, missä päässä autoa moottori on, Howard!»

Kaikki tuijottivat häneen ankarasti, paitsi Howard, joka oli vaivautunut, ja Fred, joka ei nähnyt häntä lainkaan.

Sillä tämä tuokio, keskellä jokseenkin hengetöntä juttelua jokseenkin hengettömissä syntymäpäiväkutsuissa, oli äkkiä ja kauhistavasti muodostunut hänen elämänsä tärkeimmäksi tuokioksi.

Lieneekö syynä ollut yhden vuoden lisääntyminen hänen ikäänsä, tai Tillery-serkkujen saalistuksen hammastakivistävä muisto, tai Howardin kuvaus laajentuneesta asioimisliikkeestä, jossa Fred liehuisi johtavana mielipuolena, tai Saran selitys, että hän oli hyödytön muutoin paitsi kommunismin ruokkijana, tai aiheutuiko se jostakin salaisesta kärsimättömyydestä, jonka tunnustamista vastaan hän oli vuosikausia taistellut, hän tiesi, tänä puolen-sekunnin tuokiona, tiesi kamalan selkeästi, että se, mitä hän juuri oli leikillä lausunut, oli peloittavan totta. Hän käsitti, että hän halusi vetäytyä syrjään ja koettaa Hazelin seurassa päästä selville siitä, millainen mies hän oli ja millainen hänestä voisi tulla... että hän aikoi vetäytyä syrjään... että hän voisi vieläpä todella tehdäkin sen.

Hän näytti neuvottomalta. Hän yskähteli. Hän raaputti korvaansa. Hän hypisteli kellonvitjojaan. Pöytä ja vieraat palasivat jälleen usvan seasta hänen tajuntaansa. Hän selitti itselleen, että hän oli palannut järkiinsä, että syrjäänvetäytymisajatus oli mielikuvituksellinen ja ettei kukaan hänenlaisensa tervejärkinen mies olisi niin anarkistinen, että tekisi jotakin vain sen vuoksi, että halusi ja aikoi niin tehdä.

Hän tajusi, että Howard oli lopettamassa esittämäänsä, ilmeisesti pitkähköä puhetta:

»... ja minun mielipiteeni, jos välität sitä kuulla, ukki, on se, että sinä tekisit suuren erehdyksen. Mutta olen samaa mieltä kuin äitikin, että sinä et tarkoita totta. Sinä et mitenkään voisi vetäytyä syrjään. Yhden vuoden kuluttua — mahdotonta! Koska, selittääkseni tarkemmin, kuten historian-proppumme sanoo, mitä sinä voisit, parin kuukauden Euroopassa matkustelun lisäksi, tehdä?

Fredin oli vaikea kestää heidän sääliään. Hän viipotteli sormiaan haparoidessaan ja mumistessaan:

»Tehdä? Jaa. Tehdä. On paljonkin, mitä voisin tehdä. Olen ollut hyvä myyjä; olen auttanut levittämään koneellisia mukavuuksia itsepäisten visakallojen keskuuteen, ja olen iloinen siitä. Saran mielestä olen ollut kaupustelija; omasta mielestäni olen ollut lähetyssaarnaaja. Mutta minusta olisi perin tympäisevää poistua elämästä siinä uskossa, etten voisi tehdä mitään muuta. Tehdä? Matkustaa, kuten sanoin, eikä vain pari kuukautta Euroopassa. Ehei! Tutkia sen läpeensä, joka kolkan; ottaa kokonainen vuosi! Ja oppia kaikenlaista, niinkuin kieliä ja musiikkia. Ja tuota käsiaskartelua, veistoa ja kellojenkorjausta — puhdasta, kiinnostavaa työtä. Kukaties asettua jonnekin maalle ja pitää puotia tienristeyksessä ja pientä maatilaa, vain sitä varten, että olisi jotakin puuhailemista.»

Hazel oli huolestunut. Paremmin kuin kukaan muut hän tiesi, että Fredillä oli hulluudenmahdollisuuksia, ja hän sanoi houkuttelevasti: »Mutta, kultaseni, sinä ikävystyisit, kun olet tottunut elämään kaupungissa ja olemaan tekemisissä kaikkien erilaisten ihmisten kanssa — jonkinlaista stimulusta, tavallaan.»

»Luuletko minun saavan paljonkin innostusta 'tekemisistä' Bert Whizzlen ja Paul Popplen kanssa — ja Cal ja Mac Tilleryn, noiden kumisaapaskaksosten kanssa? Korkealuokkaista stimulusta tosiaankin!»

»Mutta emmehän saa ajatella elämässä vain itseämme, Fred. Onhan meillä lopultakin velvollisuus perhettämme ja ystäviämme kohtaan.»

»Velvollisuus! Velvollisuus! Velvollisuus!» Oliko puhuja todellakin vanhoillinen Fred Cornplow? »Olen kyllästynyt kuulemaan velvollisuudesta. Aviomiesten velvollisuus tulla kotiin vaimonsa luo joka ilta, silloin kuin olisi jokaisen mielentilalle parempi, jos he pysyisivät kaupungilla ja saisivat hiukan ryypätä ja pelata pokeria poikien kanssa! Vaimojen velvollisuus pysyä kotona sen sijaan, että menisivät elokuviin, vain siitä syystä, että ukko on jo tohvelit jalassa! Howardin ja Saran velvollisuus olla ajattelevinaan, että minä olen kerran ollut collegessa ja lukenut jonkin kirjan. Annabelin ja Kamerkinkin velvollisuus olla olevinaan, ikäänkuin eivät ujostelisi tätä perheen julkista riisuutumista...»

»Ei lainkaan», sanoi tohtori Kamerkink.

»Kuulisittepa Staybridgejä», sanoi Annabel.

»Velvollisuus! Eiköhän elämä olisi koko joukon parempi kaikille, jos useammat ihmiset valitsisivat tekonsa sen mukaan, mikä on hauskaa, eikä sen mukaan, mikä on heidän tylsä velvollisuutensa! Muistakaa, mitä Chum Frink kirjoitti:

    »'Tee kuin suuret miehet kaikki,
    niin oot jalouden pylväs:
    lähimpiäs kalva, näyki,
    mutta kanna ilme ylväs!'»

»Velvollisuus!» sanoi Fred.

»Kamala sana», sanoi Annabel.

»Suu poikki, rakkaani», sanoi Howard.

»Hyvä on», sanoi Annabel.

XI LUKU.

Cornplowien perhelääkärinä tohtori Kamerkinkin täytyi tietää, ettei Fredille kannattanut lainkaan tyrkyttää neuvoa, jota Fred ei ollut etukäteen valmistunut kuulemaan ja maksamaan. Mutta tohtori oli hiljakkoin aloittanut kirjan, jossa osoitettiin, että viimeisin kehitysaste lääkärinammatissa — tosin se oli ollut tunnettu jo muinaisille kreikkalaisille, mutta ilman niitä kimaltelevia oppisanoja, jotka nykyaikana tekevät sen kiintoisaksi — on psykiatrian soveltaminen potilaisiin: ehkäistä kunniallinen kansalainen saamasta kouristuksia tai colitista sen johdosta, ettei hän alitajunnassaan pitänyt vaimonsa uudesta vihreästä puvusta. Ei. On vaihdettava pukua. Tai vaihdettava vaimoa.

Kovaksi onneksi tohtori ei ollut päässyt kirjassa kyllin pitkälle oppiakseen psyykillisen terapian yksityiskohtaista käyttelyä, mutta hän laukaisi, mitä oli oppinut:

»No niin, Fred, jos sallit minun antaa sinulle joitakin neuvoja niin hyvin lääkärinäsi kuin vanhana golfitoverina... Tuo aate, että aiot luopua liiketoiminnasta ja matkustaa pois ja antautua epämukavuuksiin, on vain alulla olevan psykosin oireita. Tietenkin neuvon sinua lopettamaan tupakoimisen ja juomisen ja syömään säännöllisin ajoin ja ottamaan runsaasti lepoa.»

»Eihän!»

»Kyllä. Olen sanonut sinulle sen jo ennen. Mutta mikä vaatii korjausta, on sinun — öh — konditionaaliset refleksisi.»

Tällä kertaa huudahti Annabel ilkamoivasti: »Eihän!» — mutta hiljaa, miltei harmittomasti, huulet suipistettuna Frediin päin.

»Ihan yhtä tärkeä kuin nämä somaattiset korjaukset on kuitenkin sielullinen hygienia, ja sellaisille vanhoille kunnon kuormahevosille kuin sinulle ja minulle, Fred, siihen kuuluu normaalin askartelunsa tasainen jatkaminen. Jokainen, joka vetäytyy syrjään luonnollisesta työstään, ennen kuin hänet lopullisesti kuljetetaan sairaalaan, on älytön! Ei kukaan noista huippuluokan psykiatreista, jotka saavat sata taalaa tunnilta siitä, että kertovat toiselle sellaista, mitä toinen jo tietää, voi olla minua innokkaampi suosittelemaan runsaasti hyviä, mehukkaita loma-aikoja ja sivuharrastuksia. Tunsin erään vakuutusasiamiehen, joka poti huonoa ruoansulatusta ja joka, minun vaatimattomasta neuvostani, ryhtyi harjoittamaan jousella-ampumista sillä seurauksella, että hänen vaimonsa — haluan, että kuuntelet tätä nyt tarkoin, Fred; se on vallan sensatiomainen tapaus, ja minä olisin kirjoittanut siitä 'Psykiatriseen Aikakauskirjaan', jos olisin ehtinyt — ja seuraus oli, että hänen vaimonsa, joka oli parikymmentä vuotta häntä nuorempi ja jonka hän epäili pujahtelevan tanssiaisiin nuorten miesten seurassa, alkoi ottaa hänen mukanaan osaa jousella-ammuntaan...»

»Jousella-ammuntaan? Nuolien ampumiseen? Ei, minä en aio ruveta ampumaan nuolia!»

»No niin, hänestä tuli miehensä todellinen toveri. Mutta tuollaiset ruokahalun piristäjät ovat juuri syrjäänvetäytymisen vastakohta. Ihmisen tarvitsee olla auktoriteetti jossakin asiassa ja pitää siitä kiinni, jos mieli hänen saavuttaa kanssaihmisten kunnioitus. Otaksukaammepa, että olisit laivassa ja...»

»Matkalla mihin?» kysyi Annabel.

»Varjelkoon! Mihin vain! Minä puhun vain kuvitellusta tapauksesta.»

»Niinkö», sanoi Annabel.

Fred hihitti, ja tohtori Kamerkink katsoi heihin kumpaankin epäluuloisesti, ponnistellessaan eteenpäin:

»Sinä olet tuossa laivassa, ja joku kysyy sinulta: 'Kuka tuo heppu on?' Vastaatko sinä: 'No, hän on se mies, joka lauloi »Metsän» laivakonsertissa', tai: 'Hän on se, joka tietää Barbadoksen ja Haitin rommin erotuksen.' Et! Vaan vastauksesi on: 'Hänkö? Hän on suurin automaattihyrrien valmistaja Mississippin länsipuolella!' Ja toisessa herää mielenkiinto ja hän sanoo: 'Ihanko totta! Minullakin on automaattihyrrä! Olisipa hauska tutustua häneen.' Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Fred?»

»Ymmärrän», sanoi Fed.

Eikö tohtori Kamerkink ollut selittänyt jotakin siitä, miten tullaan hyvin toimeen laivassa? Hänestäkin olisi hauskaa matkustaa laivassa, tulipa toimeen hyvin tai huonosti.

Sara täydensi asian — Sara repi sen pilalle.

»Mutta tietysti, jos sinä joskus vetäytyisit syrjään, niin sinä et todellisuudessa pysyisi poissa kauempaa kuin kuukauden, isä. Et millään muotoa!»

»Kuinka niin?»

»Sinä olet liian suuressa määrin tottumuksiisi kiinnikasvanut. Olet usein nauranut ja kertonut meille, kuinka tarkka isoisä Cornplow oli: vaati paperikorinsa ja jalkapallinsa aina täsmälleen samalle paikalle ja oli äkeissään, jos joku siirsi hänen viivoitintaan, jota hän ei koskaan käyttänyt, tuuman verran sen oikealta paikalta. Ja tietysti sinä olet ihan samanlainen kuin hän!»

»Minäkö? Joka olen aina tehnyt niin paljon pilaa hänestä...»

»Aivan niin! Jos siivooja joskus muuttaa sitä järjestystä, missä sinä pidät hammasharjasi, niin sinä saat kolme raivonpuuskaa ennen aamiaista. Sinä olet niin piintynyt tottumuksiisi kuin jos olisit kipsimuotissa, ja sinua palelisi ilman sitä!»

»Hy-hyvänen aika — minä — minähän olen tunnettu koko autoalalla itsenäisestä toiminnastani. Teen juuri niin kuin minua miellyttää...»

»Mutta, kultaseni, sinua miellyttää tehdä sama asia juuri samalla sekunnilla joka päivä, ja jos lähtisit matkustelemaan ja häätyisit muuttamaan tottumuksiasi, tulisit hulluksi. Huomaa, isä hyvä, tämä ei ole mikään moite. Jos kerran sinusta on mieluisempaa pelata korttia kuin lukea jotakin uutta ja tulla tietämään, mitä maailmassa tapahtuu, niin ei se mitään haittaa. Se antaa sinulle vakavuuden, josta me toiset ehkä olemme riippuvaisia, kuten viittasit — et perin kohteliaasti, mielestäni. Mutta se merkitsee, ettet sinä ikinä maailmassa kykene muunlaiseen kuin myymään Triumpheja ja tulemaan kotiin kuuntelemaan Lowell Thomasta radiosta.»

»Mutta — mutta...» sanoi Fred.

»Enkö sanonut juuri samaa!» kehaisi tohtori Kamerkink, joka ei ollut sitä sanonut.

Seurueen hajaantuessa oli kaikilla hieman laimea tunnelma, paitsi Howardilla ja Annabelilla, jotka lähtivät ulos yhdessä.

»Tottumuksiin piintynyt? Tapoihini jähmettynyt? Minäkö?» kuohahti Fred juodessaan natriumbikarbonaatti-lasiaan — samalla muistaen, että hänen isänsäkin oli aikoinaan uskonut tarvitsevansa soodaa jokaisten päivälliskutsujen jälkeen.

Hazel kohotti katseensa häneen ja painoi sen sitten alas äänettömänä.

Kiskoessaan työläästi aluspaitaa päältään, vieläpä nautinnollisesti selkäänsä raaputtaessaankin, Fred tarkasteli vaimoaan ja huoahti itsekseen: »Hazel on paras nainen, mitä tiedän.»

Mutta, harmitteli Fred, hän oli fanaattisesti omistuskiihkoinen, esineisiin kiintynyt. Ehkäpä hän helli omistamiaan tavaroita vain varjeltuakseen ikävystymästä kuoliaaksi, mutta sittenkin... Hän oli luolanainen, joka halusi itselleen suuremman nuotion, paksumman karhunnahan kuin viereisen luolan naisella oli.

Miltei ainoa kauna, mikä koskaan oli tahrannut hänen elämäänsä, oli toisten omistamien esineiden kiusallinen kadehtiminen. Isänsä maalaiskodissa Uticassa hän oli elänyt niukasti, jokaisen uuden ostoksen, uuden kynnysmaton, hevosen kärpäsverkon ollessa perheen pohdinnan aiheena päiväkausia. Kuitenkin hän viidenkymmenenkolmen vuotiaana uskoi, että hän tulisi onnettomaksi, jos häneltä riistettäisiin hänen kynttilänsydänlangasta virkatut vuodepeitteensä, hänen Saralle ostamansa flyygelipiano, hänen oma omituinen palsamituoksuinen kylpysuolatölkkinsä.

»Sinä ja minä voisimme todellakin pötkiä matkaan yhdessä ja viettää hauskoja päiviä, jos sinä et olisi niin lujasti sitä mieltä, että kaiken tulee olla juuri näin», huokasi Fred.

»Fred! Jos sinä joskus todella haluat matkustella tai tehdä jotakin muuta, mitä hyvänsä, niin minä tulen aina olemaan sinun mukanasi. Mutta meidän ei tule olla houkkamaisia. Olen aina sanonut, että olisi suuri nautinto nähdä Eurooppaa, mutta usko pois, me emme olisi onnellisia, jos koettaisimme tulla toimeen ilman mukavuuksiamme. Otaksun, että Lontoossa, ehkäpä Pariisissakin, on yhtä nykyaikaisia hotelleja kuin konsanaan Sachemissa, mutta miten luulisit sinua miellyttävän ruveta jälleen nukkumaan kamalalla kovalla patjalla, niinkuin sinun varmaankin piti nukkua poikana? Maissinkuoria! Voit sanoa mitä tahdot, mutta on kauhean tärkeää, että on mainostettu patja.»

»Jos näköala miellyttää minua, en välittäisi, vaikka nukkuisin laudalla.»

»Mutta ethän voi juuri helposti katsella näköalaa nukkuessasi.»

»Oh, tiedät kyllä, mitä tarkoitan.»

»Ja kuinka kauan siitä on, kun olet nukkunut paljaalla laudalla? Et sen jälkeen kuin olit pidätettynä collegessa metelöimisestä!»

»Pidätettynä? Minäkö! Tiedät hemmetin hyvin, etten ole ikinä eläessäni ollut pidätettynä — paitsi ehkä kymmenen—kaksitoista kertaa nopeuden ylittämisestä ja silloin kerran, kun pahaisena poikana rökitin röyhkeää tarjoilijaa... Kas, tästä puhtaasta paidasta on nappi irti ja minä aioin panna sen ylleni huomenna!»

»Pane se tuohon tuolille; minä ompelen sen kiinni...»

»Mutta minä aioin panna sen...»

»Pane toinen! Ja tiedäthän, ei meidän nykyinen olomme ole vain ulkonaisesti, esineellisesti, niin hyvällä kannalla kuin voimme toivoa. Onhan meillä lisäksi lapsemme ja ystävämme — ihmiset, joihin voimme luottaa. On tietysti miellyttävää tavata outojakin, mutta heitä ei voi ymmärtää eikä tuntea oloaan niin turvalliseksi, niinkuin omiensa ja tuttujensa parissa.»

»Oh — niin — heikkari — jee — taidatpa olla oikeassa. Ei tapaa monta sellaista miestä kuin tohtori Kamerkink, tai Walter Lindbeck — vaikka hän onkin viisi-, kuusitoista vuotta minua nuorempi, mutta voi kuinka hän osaa pelata pokeria!» Fred muksautti päänsä tyynylle, käänsi tyynyn ympäri ja veti peitteen leukaansa asti. »Ja Annabel on herttainen.»

»Ja Sara tietenkin myös.»

»Paitsi milloin hän puhuu hupsuuksia, niinkuin että minä muka olisin tapojeni orja.»

Päättäväisesti hän lopsahti tyynylle jälleen. Tauko nyt kaikelle tälle porinalle. Hän oli päättäväisen toiminnan mies, ja hän aikoi nukkua. Niin, hän ei kykenisi ikinä irtautumaan pois; hänellä oli kylliksi selkärankaa tunnustaakseen häviönsä, saatuaan rökkiinsä.

Hän makasi valveilla katsellen varjojen liikehtimistä keltaisia ikkunaverhoja vasten ja koettaen muistella, mistä hän oli lukenut lauseen, joka oli hänelle merkityksetön, mutta kiihottava ja hieman surullinen:

»Lähdemme Kultaista Tietä Samarkandiin.»

XII LUKU.

Syntymäpäivänsä jälkeisenä aamuna hän ihmetteli mielessään, mikä oli hänen untaan kiusannut — jotakin sekavaa ja uhanalaista se oli ollut. Hän kauhistui, kun hän muisti uhkailleensa ruveta joksikin Kiplingin sankariksi.

Mutta aamun voiman vähitellen virratessa häneen hän ilostui. Niin! He eivät olleet nujertaneet häntä! Hän toteuttaisi sen! Hän olisi näkevä monia kultaisia teitä. Samarkandin muurien tuolla puolen... Mutta muuten, missähän hitossa Samarkand mahtoi olla?

Oli tuhruinen päivä, liian kylmä keskikevääksi, ilmassa tarkoituksetonta sateentihkua, joka tuntui pikemmin kohoavan tahmaisesta, ruskeasta maasta kuin varisevan yrmeältä taivaalta. Sade oli yhtä tympeä kuin Saran eilisiltainen syytös, että hän oli muka niin vangittu tottumustensa raiteisiin, ettei hän edes nähnyt niiden reunojen yli.

Epävarmassa vapaudeninnossaan hän koetti vähätellä Saran mielipidettä, mutta hän tarkkasi itseään viekkaasti pukeutumisensa totutun menon aikana. Hän todella näki itsensä, ja se ei ole kenellekään yli kolmenkymmenenviiden ikäiselle miehelle mikään ilahduttava näky ennen aamiaista. Hän seisoi sivulla ja vakoili omaa touhuamistaan. Hän pani merkille, että hän aina ylös noustessaan ensin katsoi vielä nukkuvaan Hazeliin, nähdäkseen, oliko tämä todella olemassa ja yhä elossa. Kylminä aamuina hän aina suoritti ensimmäiset pukeutumiskerrokset lämpimässä kylpyhuoneessa. Hän huomasi, että hän aina — ja tuntien mitä ilkeintä epämieluisuutta, jos poikkesi säännöstä — ripusti alusvaatteensa kylpyhuoneen koukkuihin samassa järjestyksessä, ollen jotenkuten uskovinaan, että pukeutuminen kylvyn jälkeen kävi siten helpommin.

Hän pani merkille, että kenties joka aamu monien vuosien aikana hän oli vastustellut: »Aivan turhaa tämä jokapäiväinen kylpemispuuha. Tenavina me kylvimme vain kerran viikossa, eikö niin, emmekä haisseet kovinkaan pahalta, emmehän?»

Hän huomasi, että hän aina saippuoi jalkansa ennen polviensa saippuoimista, ja että tämän järjestyksen muuttaminen vaati ponnistusta. Hän huomasi, että häntä raivostutti havaitessaan palvelustytön jättäneen hänen suuvesipullonsa ikkunalle sen sijaan, että olisi pannut sen sinne, minne se kaikkien pyhien sääntöjen mukaan kuului — nimittäin lääkekaappiin, eikä sielläkään minne hyvänsä tölmäistynä, vaan asetettuna sievästi ja täsmällisesti natriumbikarbonaatin ja aspiriinin väliin.

Minne se kuului? kyseli hän, kapinoiden omaa kaavaansa vastaan. Kuka sen lain oli säätänyt?

Hän huomasi, että hän aina ummisti silmänsä hampaitaan harjatessaan; huomasi raivostuen, että hänen täytyi ummistaa silmänsä.

Oli masentavaa myöntää, että Sara voi olla oikeassa. Siispä oli aika murtaa tuo toimensa ja taloutensa ja henkilökohtaisten tapojensa muotti, tehdä jotakin, lähteä jonnekin, ennenkuin oli tullut lopullisesti suljetuksi totunnaisuuden ruumisarkkuun, elävänä vainajana.

Niin, ja hän tekisi sen myös. Ei sallisi parhaittenkaan tottumustensa tulla hänen herrakseen. Nyt jo, hän riemuitsi vetäessään takin päälleen ja rientäessään alakertaan, hän oli muuttumassa... ja huomasi silloin, että hän oli, ihan samoin kuin jokaisena aamuna viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, yskähdellyt pientä ja täysin tarkoituksetonta yskimistä juuri sillä hetkellä, kun hän pisti kellonsa liivien vasemmanpuoliseen alataskuun... ja että jos hän käsittämättömällä tavalla joskus olisi löytänyt kellonsa jostakin muusta taskusta, niin hän olisi tuntenut itsensä alastomaksi.

Riemastuksensa näin sammuttua hän tuli alakertaan syödäkseen aamiaisensa ruokasäilikön viereisessä heleänpunaiseksi ja kanariankeltaiseksi sisustetussa »sopessa», ja kuullessaan mutisevansa palvelustytölle: »Otan kahvin heti puuron kanssa», hän tajusi sanoneensa samat sanat kerran päivässä vuosikymmenien aikana... ja tajusi, että jollei päivän sanomalehti olisi ollut pöydällä juuri siinä, mihin se »kuului», kuusi tuumaa oikealle vesilasista, hän olisi tuntenut itsensä lähimpiensä ja rakkaimpiensa pettämäksi.

»Näyttääpä kuin minuun olisi juurtunut sellainen tapa, etten yksinkertaisesti voi aloittaa päivääni ilman kahvia ja baseball-uutisia. Paras irtautua siitä ja pian.»

Se oli aika ilkeätä, koska hän vuosikaudet oli nautinnokseen kertonut kaskuja siitä, kuinka naurettavan täsmällinen hänen isänsä oli aina ollut. »Niin ihan, naapurien oli tapana asettaa kellonsa hänen mukaansa. Aika kovaa se oli meidänlaiselle villille vekaraparvelle!»... Kuinkahan monta kertaa hän vuosien mittaan oli sanonut tuon? hän tuumi itsekseen.

Hazel tuli, kuten aina — ja Fred huomasi nyt, että tälläkin oli omat kaavoittuneet tottumuksensa — alakertaan aamiaiselle hänen ollessaan jo lopettelemassa. Hazel oli, kuten aina, unisen anteeksipyytelevä myöhästymisensä vuoksi, mutta hän oli niin untuvainen, niin pehmoinen harmaan- ja tummanpunaisen värisessä aamunutussaan, niin pörröhöyhenistä punarintasatakieltä muistuttava, että hänen viihdykkyytensä vaikutti Frediin rauhoittavasti. Fred tulisi kyllä toteuttamaan vapautumisensa; mutta ei voinut kuvitella vapauden käsitettä ilman Hazelin läsnäoloa. Fred oli yhtä lujasti naimisissa kuin kuhertava kyyhkynen tai anglikaaninen piispa. Kerran tai pari iloisen elämänsä varrella hän lienee silmäillyt hyväksyvästi sikarimyymälän naikkosta tai asiakkaakseen sattunutta elävänleskeä, mutta hän ei ollut ikinä halunnut elää kermakohokkailla tai kaviaarilla; ja hän tiesi, että hän olisi alati nälkäinen ilman Hazelin rehellistä voileipää.

»No, tuntuisiko vielä mieluiselta matkustella vähän?» virkkoi Fred.

»Kyllä vain», pakisi Hazel. »Minusta se olisi suurenmoista. Ajattele, eikö olisi hauskaa nähdä se Westminsterin katedraali tai luostari tai mikä se nyt on, missä ne kruunajaiset aiotaan pitää. Se on varmaan ihana kirkko. Ihan totta, luuletko, että voisimme lähteä... muutamiksi viikoiksi?»

»Että voisimmeko? Tottakai me voimme tehdä hemmetin hyvin mitä hemmettiä vain haluamme!» vannoi Fred.

Sara tuli huoneeseen Fredin ollessa lähtemässä. Hän oli vähemmän itsevarma ja kurinpitointoinen tänä aamuna; hän oli, totta puhuen, pelkkää nuorekasta haukotusta, ja hän puhui Fredille suvaitsevasti:

»Kuule, isäukki, on inhottavaa vaivata sinua, mutta minun määrärahani on melkein loppuun käytetty. Voisitkohan antaa minulle kaksikymmentäviisi dollaria? Minun täytyi lainata kaksikymmentäviisi eräälle miesparalle, joka kävi Genen ja minun puheilla koheesissa eilen.»

»Kenelle? Miksi?»

»Hän on ollut Detroitissa auttamassa autotyöläisten järjestäytymistä, ja pollarit olivat hänen kintereillään ja hänen täytyi lähteä pöjöön.»

»Pöjöön — pollarit! Millaista kieltä tuo on sinun mielestäsi, nuori neiti? Sellaistako oppimaan luulet minun lähettäneen sinut Vassariin? Hemmetti sentään, vieköön minut hemmetti, jos sallin kenenkään mälkyttää tuollaista katukieltä ja sällityyliä tämä murjun nurkilla! Ja salli minun ystävällisesti kiinnittää huomiosi siihen tosiseikkaan, että minä satun toimimaan autojenmyyjänä enkä ole niin hiivatin ihastunut istumalakkoihin ja Herra ties mihin kaikkiin kotkotuksiin, jotka estävät minua saamasta autoja myytäväksi!»

»Ajatteletko siis, ettei työläisraukoilla ole oikeutta järjestäytyä?»

»Miksei ole, jos vain onnistuvat sen saavuttamaan. Mutta meillä poloisilla jumalanhylkäämillä porvareilla on myös oikeus järjestäytyä vastustamaan heidän istuutumistaan meidän lompakoillemme. Miksi minun pitäisi lahjoittaa kaksikymmentäviisi taalaa sinun pikku toverillesi auttaakseni häntä estämään minua hankkimasta toimeentuloani! Mene ja lue 'Päivän Työläisestä', mitä se sanoo minunlaisistani, tyttö. Se selittää minun olevan niin saastaisen koiran, että on ajanhukkaa odottaa minun raatavan sellaisen vallankumouksen tukemiseksi, joka tahtoo kumota kaiken sen, mitä minä kannatan. Ei sen enempää, vain saastainen koira, ei mitään sen parempaa, vain porvarihaaska — lue vain edelleen kommunistilehteäsi, lue vain, en sano enempää. Niin juuri, saastainen koira. Ja sinun määrärahasi on käytetty jo 68:60 dollaria yli rajan. Hyvästi!»

Sara tuijotti siihen uhkaavaan purppuranpunaiseen hehkuun, jonka Fred jätti jälkeensä sulkiessaan hallin oven. Siitä saakka, kun hän oli voittanut lukion kirjallisen palkinnon tutkielmallaan Thomas Jeffersonin erehdyksistä, ei hänen lampaanpäinen isäukkonsa ollut rohjennut puhutella häntä noin. Hänen huulensa litistyivät raivosta, ja hän kuohahti: »Huomaan, että sinun oman itsesi takia, kultaseni, jotta et tekisi itseäsi julkisesti naurunalaiseksi, minun on käytävä pitämään sinua aisoissa!»

XIII LUKU.

Huolimatta siitä, että kadut olivat liukkaat kuin saippuainen kylpyamme ja harmaat kuin keittiöriepu, Fred ajoi iloista vauhtia toimistoonsa.

Häpeä, että hän oli rähissyt Sara-raukalle tuolla tavoin, mutta hänen oli täytynyt tehdä se Saran itsensä takia, jottei hän tekisi itseään julkisesti naurunalaiseksi. Ja eikö hän samalla tehnyt jo jotakin kroonillisen rutinitiksensa, totunnaisuuteen pikeytymisensä, voittamiseksi? Eikö hän ollut osoittanut itsenäisyyttä kieltäytyessään kauemmin alistumasta holhoavan Saran nalkutettavaksi?

Vetäytyäkö syrjään? Arvattavasti ei, mutta varmasti hän ottaisi pitkähkön loman. Hän ottaisi tuon matkustelu-ehdotuksen vähän lähemmin tutkittavaksi.

Hän tuli toimistoon vihellellen »Columbia, ulapan helmi», tuntien sen jollakin tavoin erikoisen soveltuvaksi. Mutta hän oli rauhaton. Postin ja päivittäisen tiliaseman silmäiltyään hän äkkiä ponnahti ylös ja ilmoitti Paul Popplelle: »Lähden haukkaamaan vähän raitista ilmaa.»

»Tähän aikaan päivästä?»

»Niin, tähän aikaan päivästä. Olen lopen kyllästynyt siihen, että minun odotetaan syövän aamiaista joka aamu kello neljännestä yli kahdeksan, ja aina olevan toimistossa neljännestä vailla yhdeksän ja istuvan täällä kaiken päivää kuuntelemassa jokaista ala-asiamiestä, joka katsoo voivansa ilman muuta marssia sisään haaskaamaan minun aikaani. En tiedä, milloin tulen takaisin. Älä koskaan antaudu liian kiinteästi rutiinin orjaksi, Paul. Opettele hallitsemaan tottumuksiasi, niinkuin minäkin.»

Fredk Wm, mekanismien mies, ajoi tavallisesti autolla, kaupungissakin, ja säästi aikaa käyttämällä viisitoista minuuttia pysäköimispaikan etsimiseen välttääkseen kahdeksan minuutin kävelyä. Mutta tänään hän tallusti ulos sateeseen, nahkatakkinsa kaulus ylhäällä ja nenäliina työnnettynä sen sisäpuolelle. Hänen säärillään ei ollut mitään suojaa; pian hänen polviaan kutkutti märkyys, kengät olivat kuin jäävedessä liotetut sienet, mutta hän tarpoi pontevasti ja autuaallisena.

Kaikki tyynni tässä vakavassa sisämaan kaupungissa oli selittämättömällä tavalla muuttunut uudeksi; kaikki oli ruusunhohtoisaa kuin Georgian vaarat, sinistä kuin Karibien meri.

Rautakaupan ikkunassa killuva rivi uusia paistinpannuja ei johtanut tämän entisen rautatavaramatkustajan mieleen taloustarvikkeiden tukkuhintoja, vaan algerialaisen markkinatorin. Siellä olisi luultavasti kameleita ja hiirenkarvaisia aaseja, joilla oli pienet tiu'ut, valkopäähineisiä miehiä, joilla oli punaiset terävänokkaiset kengät, ynnä myskin ja ruusuesanssin tuoksua. Siniset ja keltaiset silkkiset aamunutut Swazey & Lindbeckin ikkunoissa eivät Fredille olleet mitään niin kotoista; ne kuuluivat mandariineille, jotka käyskentelivät posliinisissa temppeleissä, missä uhkaavat gonggongit kumahtelivat. Bentsiiniaseman punaiset pumput olivat Piccadillyn postilaatikoita, ja »herrojen puvustoliikkeessä» oli Deauvillen rantahiekalle tarkoitettuja oranssinvärisiä uimapukuja.

Hän tuli viinikaupan kohdalle ja näki Puolan vodkaa, Kantonin riisiviinaa ja Moselin viiniä, jonka nimikkeissä oli linnojen kuvia.

Hän huokasi ja poikkesi tieten tahtoen, juuri silloin kun toimistossa olisi kiireintä ja hän itse siellä kipeimmin tarpeen, »Napolin Nickin» lounasravintolaan ja tilasi kahvia.

»Vieläkö palaatte joskus Napoliin, Nick?» kysyi hän.

»Varma. Se olla hieno paikka.»

»Voiko sieltä ihan varmasti nähdä Vesuviuksen?»

»Varma, savu koko aika.»

»Voiko nähdä savun nousevan tulivuoresta?»

»Varma. Savu, hiili, tuli — kaikki — paistaa kuin helvetti koko yö.»

»Kas vain, olisipa hauska nähdä sitä. Hehkuu yöllä, niinkö? Kas vain, se on varmasti mainion kiinnostavaa.» Fred kääntyi vieressään olevaan, ystävälliseen, sänkileukaiseen vuokra-auton kuljettajaan päin ja naureskeli: »Taitaisi olla aika somaa matkustella Euroopassa, jos kukkaro myöntäisi.»

»Kyllä vain, arvaanma. Minun isäukkoni on syntynyt Jugoslaviassa.»

»Niinkö tosiaan! Olen kuullut siellä olevan vanhoja kaupunkeja, joiden ympärillä on muurit — jaah, isot, paksut, pitkät muurit — roomalaisten rakentamat! Olisi somaa nähdä niitä.»

»Jaa-ah.»

»Roomalaisten! Hem-metti!»

Hän oli nyt rohkaistunut riittävästi uskaltautuakseen alttiiksi niille seurauksille, joita suoranainen matkatoimistoon poikkeaminen toisi mukanaan.

Virkailijaa huvitti tuon pienen miehen kiihtymys, miehen, joka hänelle oli vain pyöreä, pieni, nahkaiseen autoilutakkiin sonnustautunut liikemies, leikkipuheinen, liian herttainen pieni mies, sillä tämä virkailija oli mies, joka vihasi tointaan, joka seisoi tiskin takana odottaen vain sitä hetkeä, jolloin pääsisi pois ja saisi rientää N.M.K.Y:hyn, kilpailemaan loistavasti itsensä kanssa soutukoneessa. Hän ei tiennyt olevansa seikkailujen myyjä; hän otaksui myyvänsä minimihintoja, koirien ja lapsien kuljetustaksoja ja kansituolitilauksia laivoihin, eikä aamun autereita ruusunhohtoisella ulapalla, normannilaisia tuomiokirkkoja, Keskus-Massiivin vuohisia ylänköjä. Mutta hänestäkin tulee olleeksi hiukan hyötyä sivistykselle, sillä hänen avullaan Fred voi lähteä toimistosta varustettuna lentovihkosilla »Viettäkää Talvea Kukkivassa Etelä-Afrikassa», »Alkuasukastansseja Celebes-saarella» ja »Hiihtourheilua Tyrolissa».

Fred ei voinut luvata itselleen tutustuvansa vielä joskus Etelä-Afrikkaankin tai puhuvansa mitä kieltä nyt Celebes-saarella puhuttiin, ja ammattinsa puolesta hän inhosi suksia — suksiahan ei voinut asettaa hitaalle vaihteelle ja hyrryttää vaivattomasti mäkeä ylös. Mutta aate miellytti häntä.

Samalla kuin Frederick William Cornplow'n ruumiillinen olemus, pulleana ja joskus läähättävänä, aivan arkipäiväisesti verhottuna kaksinappiriviseen siniseen pukuun ja hämmästyttäviin punaisiin ja vihreihin solmioihin, liikkui toimistossa toimitellen säännöllisesti säännönmukaisia tehtäviään — suoltaen myyntipuhetta kuin fonografi, allekirjoittaen papereita, suunnitellen myyntihuoneistoon laajennusta perävaunuja varten — hänen sisäpuolinen persoonansa olisi hämmästyttänyt asiakkaita, sillä hän ei ollut mies, vaan herkkäuskoinen lapsi. Fred hautoi aatetta, joka oli häntä itseään suurempi. Hän oli kuin pikku poika, joka on metsässä löytänyt sisäänkäytävän luolaan, joka varmaankin johtaa maan keskipisteeseen. Hän leikki sillä ajatuksella, ettei ole olemassa mitään lakia, joka kieltäisi viisikymmentäkuusivuotiaalta mieheltä kaiken muun elämisen, paitsi nukkumista ja sanomalehden lukemista ja kylpyhuoneessa käymistä. Hänellähän voisi olla jäljellä vielä kolmekymmentäkin vuotta tarmoa ja kokeiluaikaa, ja se merkitsi yhtä pitkää matkaa eteenpäin kuin oli taaksepäin siihen aikaan, jolloin hän oli ollut kuudenkolmatta ikäinen penikka, nuorempi kuin Sara nyt! Mutta hänen oli lähdettävä toivioretkelleen viipymättä; hänen oli antauduttava niihin arkaluontoisiin pulmiin, jotka liittyivät liiketoiminnasta luopumiseen vuoden kuluttua tai vuoden kestävän loman ottamiseen.

Tehtyään tämän selväjärkisen ratkaisun, hän kolmen päivän kuluttua muutti sen äkisti — ja sen mukana muuttui koko maailma. Ja miksi ei? Sillä kuka oli maailmassa ollut koskaan tärkeämpi kuin Fred Cornplow?

Hän on toisin ajoin ollut liian kovaääninen tai liian monisanainen; hän on silloin tällöin antanut suuremman arvon rahalle kuin hyveellisyydelle tai musiikille; mutta hän on ollut ikuinen tekijä, josta ovat riippuneet — ja jota ovat vihanneet — yhtä paljon raaka rahvas kuin röyhkeä ylimystö.

Kun Fred Cornplow oli egyptiläinen, niin hän se suunnitteli pyramidit, lepytti hullut faraot, koetti tehdä hikoilevien orjien elämisen siedettäväksi. Niihin aikoihin, jolloin häntä nimitettiin Rooman kansalaiseksi, hän oli sadanpäämies ja valloitti Syrian ja hallitsi pientä kolkkaansa siitä niin suurella oikeudenmukaisuudella kuin aika salli.

Abotti Fr. Cornplow'na hän onnellisena Pimeänä aikakautena kehitti maanviljelystä ja rakennuskiven käyttöä; myöhemmin hän Cromwellin alaisena päällikkönä auttoi masentamaan kirkonmiesten poliittista mahtia. Amerikan sisällissotaa ei käyty kenraali Grantin ja kenraali Leen kesken, vaan se sodittiin massachusettsilaisen sotilas Fred Cornplow'n ja alabamalaisen sotilas Ed Cornplow'n kesken; ja joitakin vuosia myöhemmin nämä samat loivat lahjomisjärjestelmän ja rautatiet ja lahjoittivat kaiken ryöstösaaliinsa tieteelle.

Fred Cornplow'n suvusta tulivat, vuodesta 1937 e.Kr. vuoteen 1937 j.Kr., satunnaista aristokraatti Byronia tai harvinaista proletaari John Bunyania lukuunottamatta, miltei kaikki lääketieteen tutkijat, parempien vehnämuunnosten keksijät, runoilijat, rakentajat, laulajat, suurten laivojen kapteenit. Toisinaan hänen nimensä lausuttiin Babbittiksi; joskus sitä on nimitetty Ben Frankliniksi; ja kerran, jos saa uskoa Eugene O'Neilliä, se kulki Marco Polon muodossa ja nouti sivistyneestä Kiinasta barbaariseen Eurooppaan kameelintiukujen äänen ja santelipuulta tuoksuvat silkkiteltat, jotka ovat siitä pitäen luoneet varjonsa mantereen yli.

Hän on ikuinen porvari, bourgeois, pursui, se Keskisääty, jota bolshevikit vihaavat ja jäljittelevät, jota englantilaiset rakastavat ja hyljeksivät ja joka muodostaa suurimman osan huomion arvoista väestöä Ranskassa ja Saksassa ja näissä Yhdysvalloissa.

Hän on Fred Cornplow; ja kun hän muuttaa mielensä, niin se kriisi on painavampi kuin Waterloo tai Termopyle.

Ei, päätti Fred, hän ei voinut vetäytyä syrjään tai ottaa vuoden lomaa. Howard, perhana, oli oikeassa; juuri nyt hänen oli pysyttävä laivassaan. Mutta varmasti hän ei raataisi enää kymmentä tai viittätoista vuotta. Hän vetäytyisi syrjään täsmälleen viiden vuoden kuluttua tästä päivästä; hän oli päättänyt sen mielessään, ja hemmetti sentään, koettakoonpa joku muuttaa sitä! Ja siihen mennessä hän vaimentuisi suurenmoiseen »kuntoon».

Niin typerältä kuin se hänestä tuntuikin, Fred valmensi itseään seikkailuun. Hän lakkasi tupakoimasta ennen aamiaista; hän meni silloin tällöin jalan toimistoon; ja kerran tai kahdesti viikossa hän, tuskallista ahdistusta ja typeryyden tunnetta kokien, vaaputti voimistelupunnuksia Hirvi-kerhon voimistelusalissa tai liittyi harjoittamaan kauneusliikuntaa yhdessä joidenkin pankinjohtajien ja osakevälittäjien ja koulunrehtorien kanssa, jotka arvon herrasmiehet tanssijoina ja säärensätkyttäjinä olivat kuin sekalainen kalkkuna- ja virtahevosryhmä esittämässä andalusialaista kukkaslaulua.

Mutta hän ei hellittänyt. Hän oli muovannut itselleen periaatteen: »Et voi koskaan tehdä elämässäsi muutosta, jota et ole jo aloittanut.»

Kaksi viikkoa Fredin hulluuden alkamisesta Howard ilmestyi toimistoon ja raakkui: »Tietysti kaikki tuo leikkipuhe syrjäänvetäytymisestä, jota lohkoit syntymäpäivilläsi — tiedän, että olet liian vastuuntuntoinen tehdäksesi mitään sellaista.»

»No niin, sinähän tiedät, poika — ihminen on joskus sillä tuulella, että tekee mieli potkia keulalautaa.»

»Varma. En ottanutkaan sinua vakavasti.»

»Etkö? No niin... Turkasen kuuma ilma toukokuuksi.» Fred pyyhki tosiaankin otsaansa.

»Niin on. Joo, kerrassa kuuma!»

»Taidanpa poiketa Swazey & Lindbeckille puolenpäivän aikaan valitsemaan itselleni kesäpuvun.»

»Ei, ei.» Howard esiintyi hyvin lujana. »Ne nylkisivät sinua. Mene Gothamille.»

»Niinkö arvelet?»

»Tiedän sen. Enkä tahdo, että vielä lakkaat pitämästä silkkikaulahuivia. Kovin epävarma sää.»

»Jaah, kaiketikin... Vaikka olenkin varma, että äitisi hikoilee kuollakseen parhaillaan, kylväessään hajuhernettään.»

»Ja se on toinen asia. Olen sanonut äidille sanomasta päästyäkin, mutta hän ei ota kuuleviin korviinsa. On kerrassaan hullutusta tuo, että hän koettaa kasvattaa hajuhernettä. Miksei hän istuta joitakin vankkoja ruusupensaita, jotka eivät vaadi niin paljon huolenpitoa? Mutta luuletko hänen antavan mitään arvoa minun puheelleni? Ehei!»

Kun Howard oli lähtenyt ajaakseen takaisin Truxon-collegeen maltillista kuudenkymmenen mailin tuntivauhtia, Fred tuumi: »Että siis jos tuo nuori mies joskus kuontuisi joksikin eikä olisi aina minun varassani, niin viidentoista vuoden päästä hän sitoisi Hazelin ja minut kiinni takan ääreen ja määräisi, milloin saamme hengittää. Ei tule mitään! Se matkustaa nopeimmin, joka matkustaa yksin... Aina tietenkin edellyttäen, että Hazel on mukana, ymmärrättehän.»

XIV LUKU.

Epäilemättä se ei tuottanut Saralle ja Eugene Silgalle mitään erikoista kunniaa.

Heidän toimistonsa käsitti yhden vaivaisen huoneen Stiggisin liiketalon kolmannessa kerroksessa, vierusnaapureinaan toisella puolen kirkuvien pikkulasten valokuvaaja ja toisella platinakaivoksen asioimisto. Heillä ei ollut muuta kuin kaksi keittiöpöytää, neljä keittiötuolia, rautalankavasu täynnä laskuja, pinkka kilpailevia radikaalisia aikakauslehtiä, jotka syyttivät toinen toistaan laimeudesta vallankumousasiassa, yksi ikkuna — likainen; ja puhelin — jonka maksu oli rästissä, mutta epäilemättä he nauttivat siitä enemmän kuin plyysi- ja pähkinäpuusisusteisesta toimistosta kunnioittavine apulaisineen. Paitahihasillaan voi tuntea itsensä sankarillisemmaksi kuin kärpännahoissa.

Tässä Työläisten Kansainvälisen Kohesion Sachem Fallsin solun ja »Protest & Progressin» alkeellisessa toimistossa Sara luki mahtipontisen virheellisesti tekeillä olevan ensimmäisen numeron oikolukua, samalla kuin Gene pärski puhelimeen:

»No, totta kai, toveri, kyllä hankimme puhujat... Hyvä? Kuule! Toinen heistä on ollut seitsemän kertaa gorillain pieksettävänä... Varmasti, kaikki koristeet; minulla on neljä-kertaa-seitsemän jalkaa suuri plakaatti Leninistä... Ei. Viisikymmentä prosenttia ovirahoista... Ei, sen vähemmällä en ryhdy millekään... Hyvä on, puhu heille ja soita minulle.»

Gene katsahti Saraan noilla rohkeilla ja huvittuneilla silmillään, jotka näyttivät ymmärtävän hänen jokaisen hupsuutensa ja mielitekonsa. Hän ei piitannut, päätteli Sara; hän menisi naimisiin Genen kanssa vaikka heidän olisi asuttava yhden huoneen huoneistossa ja hänen täytyisi itse keittää ruoka. Aivan niin sitähän hän oli koettanut muistaa: hänen täytyi opetella keittämään.

Hän sysäsi oikoluvun syrjään ja liukui ujosti Geneä kohti. Hän läähätti, kun Gene hymyili hänelle erikoista ystävällisyys-hymyään, mutta Gene sanoi vain:

»Sara!»

»Niin, Gene!»

»Minä, äh... Tunnethan tuon Channing Praggin väen — lasitehtailijan? Voisitkohan saada vanhan rouva Praggin järjestämään soareen, tai miksi hän nyt sitä sanoo, minua varten? Minä puhuisin Venäjän syntyväisyyssäännöstelystä ja keräisin kolehdin. Eikö se ole lystikästä, kultaseni!» Hän taputti Saran kättä, joka pusersi hänen pöytänsä reunaa. »Ei kukaan luovuta varoja vallankumousta varten niin herkästi kuin miljonäärien rouvat, vielä senkin jälkeen kuin olemme avoimesti julistaneet aikovamme kukistaa demokraattisen järjestelmän ja saattaa voimaan oikean rehellisen punikkien diktatuurin, sellaisten kuin minä. Mistä se johtuu? Sinähän olet kapitalisti, kultaseni. Miksi te hallitsevan luokan heput annatte meille noin helpon saaliin?»

»En luule, että herra Frederick W. Cornplow on niin innokas antamaan meille saalista kuin toivoisin hänen olevan. Meidän on muokattava häntä vielä koko paljon, ystäväni.»

Heidän naurunsa oli puuska, joka puhalsi pois kaikki Fredin kaltaiset tyhjäpäät. Sara oli varma, että Gene aikoi nyt osoittaa hänelle vähän lämpimämpää ystävyyttä kuin pelkkää käden taputusta, joka oli ollut hänen ainoa eleensä, ja hän kumartui Genen tukan kiiltävän mustuuden yli — kun Frieda Kitz tulla kolisti toimistoon.

Frieda ansaitsi toimeentulonsa tapettikaupassa; hän oli koheesin rahastonhoitaja; hän ei nauranut milloinkaan, korkeintaan korskahti voitonriemuisesti ajatellessaan, kuinka iskujoukot käännyttäisivät Praggit ja Cornplow't. Ja vaikka hänen ulkomuodossaan oli rauhallista, leveäotsaista miellyttävyyttä, hän piti tukkansa päätä myöten eikä koskaan pitänyt muita kuin kankeita juovasamettipukuja ja matalakantaisia kenkiä.

Sara katsoi Friedaan vihaisesti — Frieda Saraan halveksivasti — samalla kuin Gene tervehti Friedaa aivan liian rauhallisesti, liian ymmärtämystä ilmaisevasti: »Hyvää huomenta, toveri.»

Sarasta tuntui siltä kuin hänet olisi lähetetty keittiöön. Hän oli kokenut nolauksia sellaisten hienostelija-amatöörien kuin rouva Channing Praggin taholta; nyt hänet nolasi ensimmäisen kerran sellainen täysi taituri kuin toveri Kitz. Hän hiipi pöytänsä ja äkkiä inhottaviksi käyneiden oikolukuliuskojensa ääreen.

Gene ja toveri eivät näyttäneet pitävän häntä kyllin tärkeänä peitelläkseen häneltä salaisuuksiaan puhellessaan Genen pöydän ääressä niistä määräyksistä, joita oli tullut kommunismin isoilta herroilta New Yorkista. Sara tunsi yhtä epämieluisaa oloa kuin hän oli tuntenut kymmenvuotiaana, tullessaan erehdyksessä keskelle äitinsä pieniä kahvikekkereitä ja kuullessaan noiden tuiki ikävystyttävien olentojen, aikuisten rouvien, uskovan toisilleen salaperäisinä: »Oi, hänen kerrotaan juovan», ja: »Lokakuussa, niin hän sanoi minulle.»

Hänen luontoaan väänsi se luonteva tuttavallisuus, jolla Gene ja Frieda kättelivät toisiaan erotessaan, tarvitsematta sanoa toisilleen muuta kuin hiljaisen, paljon ilmaisevan: »Näkemiin, toveri». Mutta hän ei lausunut mitään Friedaa koskevaa huomautusta, kun Gene veti jälleen itseensä päin puhelimen, jolla hän kaiken päivää rauhallisesti kehitti suunnitelmiaan Amerikan hallituksen murskaamiseksi. Sara painautui työhön. Vasta nyt hän oppi tuntemaan sen ikivanhan, ikikuluneen, ikitärkeän totuuden, että työssä on turvaa.

Sara esitti suurenmoisesti uuden luudan osaa. Hän oli koheesin apulaissihteeri ja »Protest & Progressin» päätoimittaja (muina toimittajina oli Eugene Silga) samalla kuin kahden-sormen-pikakirjoittaja ja mainospäällikkö. Hän kirjoitti toissijaiset toimituksen artikkelit, ajatellen onnellisena, kuinka suuresti ne tulisivat suututtamaan Frediä, ja tunsi itsensä niissä Maria Stuartin, Emma Goldmanin, Lady Astorin, Virginia Woolfin ja Charlotte Cordayn yhdistelmäksi. Oli mainiota puuhaa tämä ammatti, jossa ei ollut ainoastaan sallittua, vaan vielä yllytettiinkin läimäyttämään jokaista päätä, joka kohosi joukon yläpuolelle, ja kaikesta tästä vielä maksettiin palkkaakin — edellyttäen, että hän lähti liikkeelle ja hankki palkanmaksuun tarvittavat rahat.

Toimistoon tulla pelmahtivat heidän avustavat työtoverinsa, Howard Cornplow ja Guy Staybridge, mukanaan apuansa suomaton, toivottomasti porvarillinen Annabel jälkijoukkona.

»Gene! Gene! Minulla on sinulle runo! Kirjoitin sen biologian tunnilla!» kiekui Guy. »Tämä nostattaa Washingtonin poropeukaloiden niskakarvat pystyyn. Kuuntelehan:

    »Presidentti sanoi: 'Täss' on markka sulle,
    jos äänestät mua kahdesti ja olet nöyrä mulle.
    Pohjolasta etelään punaruusut kukkii —
    siksi on aika, että kukin suunsa tukkii.
    Osta vaatteet itsellesi', sanoi, 'mutta tiedä:
    punaista takkia en nähdä mä siedä!'»

»Mainiota! Mainiota!» sanoi Gene luontevasti, ja tuon luontevuuden tähden Sara rakasti häntä. Gene pudotti runon siihen pahvilaatikkoon, jonka Sara tiesi sisältävän sellaisia käsikirjoituksia, jotka hän oli hyväksynyt, mutta joita ei koskaan julkaistaisi. Gene jatkoi innokkaasti: »Toivon, että olet saanut hankituksi vähän pyöreitä, Guy. 'P. & P.' on vähän kuin kriitillisessä vaiheessa. Jos ystävämme auttavat meitä tämän kuukauden läpi...»

»Jooh, sain viisitoista dollaria tohtori Gomberilta, dramatiikan professorilta — hän on myötätuntoinen kommunismille — hänellä on runsaasti rahoja — hänen isänsä omistaa osan Piping Rockin räjähdysaineyhtymässä.» Guy ojensi rypistyneen kymmendollarisen ja viitosen. Nämä eivät menneet mihinkään pahvilaatikkoon, vaan Genen liivintaskuun, ja Gene kääntyi Howardiin päin, virkkoen suopeasti: »Entä sinä, vanha veikko?»

Howard katseli epävarmasti ikkunaan. »Teillä pitäisi olla enemmän ilmaa täällä, Gene. Jos minulla olisi aikaa, niin voisin laittaa, että saisitte enemmän ilmaa tänne, Gene.»

»En epäile, että voisit, Howard, mutta saitko hankituksi varoja?»

»Oh, aioin kyllä, mutta minulla on ollut kamalan kiire.»

»Niinpä niin, mutta maailmanvallankumouksellakin on aika kiire, Howard.»

»No niin, haluanpa sanoa, mitä arvelen siitä, Gene. En voi sanoa olevani ihan vannoutunut kommunismiin.» Howard näytti kauniilta kuin Pike's Peak auringon laskiessa ja myös yhtä tylsältä. »Olen saanut tieteellisen kasvatuksen, Gene, ja siksi minulle on näytettävä tosiasiat; kysymyksessä on...»

»Tosiasiat», sirkutti Annabel, istuen kirjapinolla, joka sisälsi »Köyhälistötaidetta».

Howard kääntyi ärtyneenä häneen päin. »No, mitä siitä? Etkö sinä ole sitä mieltä, että tulee nähdä tosiasiat, Bell?»

»Varmasti. Tosiasiat ne poikaa ovat.»

»Sinä olet aina niin kevytmielinen! Sinulla ei ole aavistustakaan, miten vaaranalaista minun on Truxonin kaltaisessa vanhoillisessa loukossa antautua suoraa päätä vasemmalle siivelle. Oletko minun puolellani, vai etkö ole?»

»Olen sinun puolellasi, kaunokaiseni, ihan samoin kuin äitisi tulee olemaan isäsi puolella, jumpitelkoon etukäteen kuinka paljon hyvänsä, jos isäsi joskus päättää mennä ja tehdä jotakin ihanaa ja mieletöntä.»

Sara ja Howard vaihtoivat hämmästyneen katseen. Heille ei ollut juolahtanut mieleenkään, että kukaan, ja varsinkaan näpsäkkä nuori nainen, ja varsinkaan ylhäinen Staybridge, voisi puhua heidän arkipäiväisistä vanhemmistaan niin innostuneen lämpimästi.

»Howard!» sanoi Sara. »Kerro minulle vähän enemmän niistä raketeista ilmailun liikevoimana. Täsmälleen, miten ne toimivat mekaanisesti?»

»Raketit?»

»Taivasten vallat, etkö muista, että jokin päivä sitten aioit ansaita niillä omaisuuden? Kuule nyt, älä pidätä kaikkea tuota verratonta tietoa toveriltasi ja sisareltasi, typerys. Miten nuo raketit toimivat? Minun on kirjoitettava niistä jotakin.»

Annabel tuli apuun. »Lentäjällä on päässään oopperahattu, jossa on nuo raketit, ja joka kerta, kun hän sulkee sen kapineen, raketti laukeaa.»

»Älä höpsi!» sanoi Howard.

»Älä ole idiootti», sanoi Sara.

»Herranterttu!» sanoi Gene.

»Hiljempää», sanoi Annabel.

»Niin, raketit», sanoi Howard, »nuo raketit — no, jos tahdot teknillisen selityksen, niin raketit on sovitettu siihen, mikäs se nyt onkaan nimeltään, runko kai se on, niin juuri, rungon peräosaan, ja — no niin, ne laukeavat, ja reaktion summa on yhtä suuri kuin reaktio, tarkoitan sen teho, ja siinä se on koko juttu, Sara, etkö ymmärrä? Jospa olisit opiskellut fysiikkaa kaiken tuon kirjallisuuden ja sen sellaisen sijasta!»

»Kaunokaiseni», kaihosi Annabel.

Winnie Weston Blearin teeravintola oli Sachem Fallsille yhdistelmä kaikista Greenwich Villagen Ye-alkuisista ravintoloista ja kaikista Broadwayn ravintoloista, joissa kaikki oikeiksi tunnustetut näytelmälavastajat nauttivat jäähyväismaljansa ennen Hollywoodin-junaan rientämistään. Rouva Blearin liikkeessä oli kaviaaria kerran tai kahdesti vuodessa, siellä voi saada slivovitsin, jos tunsi ylitarjoilijattaren, ja englantilaiset muffin-leivokset olivat käytännöllisesti katsoen pakollisia. Siellä näyttäytyivät Vaakunakotkan pienteatterin piirteikkäät näyttelijät, kaikki kaupungin viulunsoitonopettajat ynnä paikkakunnan kirjallinen kuuluisuus — »Ilta-Uutisten» näytelmäarvostelija, joka oli kirjoittanut kirjan Uuteen Seelantiin tekemästään matkasta.

Guy vei kaikki »P. & P.»-salaliittolaiset, paitsi Geneä, jolla oli sovittu kohtaus puhelimen kanssa, rouva Blearille ja esiintyi heille kosmopoliittina. Hänen isänsä, kolea herra Putnam Staybridge, oli kerran sietänyt Guyn mukanaoloa kaksi viikkoa Lontoossa ja viikon Pariisissa, ja Guy selitti nyt matkustamattomille Howardille, Saralle ja Annabelille, kuinka hienoa oli kermajuusto bar le duc'in kera, curaçao'ssa liotettu avocado ja stilton portviinin kera — samalla kuin lähin aste näihin hienouksiin, mihin he ulottuivat, oli kanelileipä haaleahkon teen kera.

Annabel ei tarkannut veljeään korvillaan, vaan muistillaan. Vuosikaudet hän oli kuunnellut isänsä ja Guyn suurieleistä puhetta eurooppalaisista ruoista, ja se selittänee, miksi hän katseli niin lämpimästi Howardiin, joka tunnusti, ettei hän tiennyt stiltonista — jota hän näytti pitävän jonkinlaisena kohokas-muunnoksena — enempää kuin kaniini. Howard lämpeni kauniisti tuon hiljaisen katseen vaikutuksesta, ja äkkiä hän, karaistuneiden kommunistisoturien Saran ja Guyn tympeäksi harmiksi kysyi Annabelilta:

»Oletko hullaantunut minuun?»

»Kerrassaan.»

»Kuinka hullaantunut?»

»Katatonisesti, kataleptisesti ja kataklysmisesti.»

Sara ärjähti: »Minä lähden toimistoon.»

»Ja minä», sanoi Guy. »Milloin julkaisette runoni?»

XV LUKU.

Kun Fred luki, Hazel tuolinsa käsinojalla, »Protest & Progressin» ensimmäistä numeroa, oli Sara olevinaan syventynyt »Päivän Työläisen» lukemiseen, ja sen yli hän tarkkaili heitä tunnelmassa, jonka hän toivoi olevan kyynillistä huvittuneisuutta.

»P. & P:n» kannessa oli pilakuva nimeltä »Autoteollisuuden diktaattori». Se esitti mahdottoman lihavaa miestä juomassa samppanjaa kymmenen litran viinipullosta, piirrettynä tekniikalla, joka oli Fredille tuttua hänen lastensa kerran kotiin tuomista konventtilehdistä. Se oli verraten huokeasti Hazelin käsitettävissä, mutta hän joutui ymmälle kahdesta muusta pilakuvasta, »Työläiset yhtykää!» ja »Uusin jako». Edellisessä »Työväki» kuvattiin tuskissaan kiemurtelevaksi kääpiöksi, jota »Kapitaali»-niminen pirullinen hirviö ruoski, mutta toisessa »Työväki» oli nuori ja reima jättiläinen, joka nauroi jäntevällä kämmenellään kyyröttävälle surkastuneelle Kapitaalille — miehen käsi olisi kelvannut teräsrakennetyömiehelle tai vaikkapa itse Litvinoville.

Hazel valitteli: »Kuule, Fred, minä en ymmärrä tuota. Jos työväki on sellainen kääpiö yhdessä paikassa ja kapitaali ruoskii sen pahan päiväiseksi, niin kuinka se voi puristaa kapitaalia tuolla tavoin kaksi sivua kauempana?»

»Vaiti, Hazel. Se osoittaa, kuinka nopeasti koheesi toimii. Älä ole porvari.»

Sara tuhahti nenäänsä.

Porvarit tutkivat sitten »P. & P:n» Venäjän-uutisia.

Vain yhdeksäntoista vuotta vallankumouksen jälkeen, niin siinä selitettiin, oli Neuvostolla jo rakennettuna tehtaita, rautateitä, leikkikenttiä ja kaksitoistakerroksinen hotelli.

»Hm. Aika kaunista. Se on kuitenkin sama aika kuin vuodesta 1865 vuoteen 1884, jonka kuluessa Amerikka rakensi koko Lännen, vaikka oli juuri vähää aikaisemmin menettänyt kaiken mehunsa sisällissodassa», sanoi Fred.

Hänen mielihyväkseen Sara tarttui tuohon onkeen. »Ihan eri asia», julisti tyttö. »Missä suhteessa?» virkkoi Fred. »Kaikissa suhteissa», sanoi Sara.

Fred oli vähemmän mielissään lukiessaan Eugene Silgan selostusta Colonial Auto-osakeyhtiön toimeenpanevan varajohtajan haastattelusta, jossa johtaja esitettiin veltommaksi, riippuvalihaisemmaksi ja härkäpäisemmäksi Yrjö III:n muunnokseksi, joka ei tiennyt mitään autonvalmistuksesta enempää kuin työväen elinehdoistakaan. Tuon pahanhengen Fred oli tavannut Detroitissa; hän tiesi hänet sepän pojaksi, insinööriksi, joka oli yhtä kiinnostunut perämoottoreihin, vuorikiipeilyyn ja sairaaloihin. »Tämä ei huvita meitä», tunsi Fred.

»Huh — oh, Hazel — sekunti vain — olin unohtaa — soittaa Kamerkinkeille ensi sunnuntaista — tule mukaan, sekunniksi vain», tokaisi Fred äkkiä. Kun Hazel aukaisi suunsa, Fred nipisti hänen käsivarttaan varoittavasti, ja Hazel seurasi häntä halliin. Fred ei vienyt häntä puhelimen luo, vaan vaatekomeroon.

»No?» ihmetteli Hazel.

>>Hiljaa. Otetaan kulaus tästä. Ehkä se auttaa meidät tuon älykokeen läpi ilman, että meidän tarvitsee potkia Saraa.»

Hän oli ottanut ikäkulun sadetakin povitaskusta katajaviinapullon; hän huuhteli sillä kurkkunsa ja ojensi sen sitten Hazelille.

»Vai täällä sinä sitä säilytät! Ei. En voi juoda tuota sikamaista ainetta... Niin, eikö totta? En ole ikänäni — en ole ikänäni kuullut mokomaa... Varjelkoon, olipa se väkevää... Tuntuu paremmalta nyt!»

He lukivat läpi johtavat kirjoitukset, joista kaksi alkoi näin:

Niin sanottu nykyaikainen keksijänerous tuottaa runsaan joukon koneellisia apuneuvoja, jotka, jos ne olisi suunniteltu köyhälistön palvelukseen ja terveen propagandan välineiksi, olisivat kansallisten saavutusten riemuvoittoja. Uutuudet sellaiset kuin helposti kuljetettavat, neli- tai viisihuoneisiksi taloiksi avautuvat perävaunut, kaukonäkö ja todennäköinen rakettien voimalla kuljetettavien ilmalaivojen käytäntöön tulo, niin että New Yorkin valtiosta voitaisiin mennä Moskovaan kuudessa tai kahdeksassa tunnissa, perustaisivat uuden sivistyskauden, mutta tylsälle, ahneelle, julmalle ja mielikuvituksettomalle amerikkalaiselle »liikemies»-sielulle ne eivät ole mitään muuta kuin tulevaisuuden voitonlähteitä, joiden avulla hän sitä paremmin voi kartuttaa Venäjää uhkaavien fascistiarmeijojen rahastoja.

Ja:

Sardonisen huvittava amerikkalaisen »liikemies»sielun ilmennys nähdään siinä seikassa, että niin pian kuin hän saa kasatuksi riistosaalista, hän osoittaa olevansa vailla todellista harrastusta kutsumukseensa haluamalla vetäytyä syrjään. Luonnollista kyllä! Häneltähän puuttuu kokonaan se syvä sisäinen tyydytys, jota Neuvoston erikoistuntijat tuntevat rakentaessaan pysyvästi ja kansaa varten.

»Kukahan lienee voinut kirjoittaa nämä kaksi helmeä?» sanoi Fred. »Sara!»

Kylmästi: »Niin?»

»Olen katsellut sinun uutta koheesi-lehteäsi.»

»Niin?»

»Minulla on sille uusi nimi; sama alkusointu: 'Pöyhistelyä ja Palturia'.»

»Onko tarkoituksesi olla humoristinen, isä?»

»Ei liiemmin. Kun otetaan oikea fanaattinen kommunisti, joka on yhtä läpikotaisin aatteensa huumaama kuin kieltolakikiihkoilija tai sensuuri-intoilija, ja annetaan hänen käyttää myös konekiväärejä ja iskujoukkoja halunsa mukaan, niin se kukaties kuulostaa humoristiselta, mutta en luule sen olevan sitä.»

XVI LUKU.

Äiti oli mennyt nukkumaan. Isä oli, sen Sara arvasi lievästi epämieluisin tuntein, osoittanut harvinaista tahdonvoimaa pitämällä suunsa kiinni ja tehnyt ilman mitään saarnoja tiettäväksi, ettei hän tulisi avustamaan koheesia. Mutta tämä oli vain osa Saran huolista, ja hän puhui isälleen suostuttelevasti:

»Sinä luulet toisinaan, etten minä anna arvoa sinun ankaralle työskentelyllesi, isä, mutta kyllä minä annan. Olen oppinut tuntemaan todellista työntekoa. Enkä ainoastaan koheesissa... En luule, että haluat paljon puhuttavan siitä. Mutta minulla on niin paljon muitakin toimintaharrastuksia. Oletko tiennyt, että aion ottaa osaa tenniskerhon otteluihin tänä kesänä?»

»Se kuulostaa paremmalta.»

»Ja pelkään, että minun on annettava avustusta kenttärahastoon, ja määrärahani on niin häpeällisesti ylitetty...»

»Riittääkö kymmenen dollaria?... Eikö?... Viisitoista?... Eikö? No, kaksikymmentäviisi, ja siitä yli en mene!»

»No, luulenpa, että selviämme sillä...»

»'Me'?»

»Mutta jospa kerho olisi ainoa! Olen mennyt ja sotkenut itseni harrastelijain kesäteatteriin, jota Vaakunakotkan pienteatteri tukee, ja minut on valittu lipunmyynti-, katsomo- ja opastustoimikunnan puheenjohtajaksi — se on tietysti melkoinen kunnia, kun mukana on rouva Channing Pragg ja Putnam Staybridge (ja kuinka hänelle on voinut osua niin kenkkuinen tytär kuin Annabel, sitä en tiedä; malta; älä ammu; jos Howard ja sinä sanotte, että hän on kaunis, niin kai hänen täytyy olla) — ja kun he ovat johtokunnassa mukana, on se melkoinen yhteiskunnallinen kunnia, ja niin ollen minun tietenkin täytyy koettaa saada kokoon jokin viisi- tai seitsemänkymmentä dollaria kannatus-avustuksia, tavalla tai toisella...»

Ja Fred laukaisi, pidettyään ruutinsa kuivana tähän asti:

»Tiedän kyllä, että olen vain savisaapas, enkä mitään muuta, pelkkä savisaapas, maanmoukka vain, enkä mitään muuta, pelkkä tyhmä jänis, mutta vieköön minut iankaikkinen hemmetti, jos ymmärrän, miten sinä voit yhtä rintaa hosua tuossa Nuorten miesten anarkistisessa yhdistyksessäsi ja hörppiä teetä sisar Praggin kanssa ja suudella noita hemmetin keikareita tennisseurassa...»

»Niinkö? Ehkäpä saan, jos sattuu, käännytetyksi jonkun heistä sosialismiin.»

»Ja ehkäpä, jos sattuu, et saa tehdyksi mitään sellaista. Kuule nyt, Sara: minä olen aina antanut sinulle niin suuren määrärahan, kuin suinkin olen katsonut varojeni myöntävän, mutta nyt sinä vaadit minua ylläpitämään ei ainoastaan Pyhää Venäjää ja Pyhää Josef Stalinia, vaan lisäksi valkohousuisten joukkokuntaa ja tuota amatööri-latoteatteri-...»

»Latoteatteri!»

»... -sirkusta, jota sisar Pragg kannattaa joka tavalla, paitsi luovuttamalla koskaan senttiäkään, minä — no niin, pelkään, että sinun on saatava toveri Silga korottamaan palkkaasi — noin kymmenestä dollarista miinusta viikossa johonkin plussiin — ja sitten uhrattava se noihin lastenleikkeihin.»

Tämän kohtauksen lopussa, kuten Fred kuvasi tapahtumaa Hazelille kylpyhuoneessa: »Sara otti ja pahastui ja sitten hän marssi ulos nenäni edestä. Oh, en halua olla halpamainen, mutta on vasten luontoani nähdä hänen — niin, tai itsenikin — höynähtävän ihmisiin, jotka käyttävät häntä vain hyväkseen saadakseen hänestä jotakin», harmitteli hän, samalla kuin Hazel silitteli hänen poskeaan ja harmitteli mukana.

Fred oli sitä riippuvaisempi kodin turvasta, kun hän työskenteli kovin ahkerasti ja menestyi kovin hyvin. Triumph ja Houndtooth kukoistivat; Duplex perävaunu oli sensaatio; ja hänen oli ponnahdeltava milloin minnekin kautta koko piirinsä, vuokratakseen Duplexin oikeuksia ali-edustajille ja siten vapautuakseen vastuusta missä vain voi. Että hän siten vapautui myös suuresta osasta voittoaan, sitä hän ei maininnut omaisilleen.

Hän ei maininnut mitään syrjäänvetäytymisestä; hän ei ajatellutkaan sitä varsin selvästi; mutta hän jatkoi typerän vakavaa »valmennustaan», ja hän antoi Paul Popplelle enemmän harjoitusta tilien pidossa ja myynnissä.

»Jos jotakin sattuisi joskus tapahtumaan minulle, pitäisi olla joku toinen, joka voisi jotenkuten hoitaa asioita — noin vain väliaikaisesti», sanoi hän Paulille.

Yhden otteensa suhteen hänellä oli ikävä epäonni.

Triumphin liikkeen epämieluisampiin piirteisiin sisältyi rottien, korkeiden vakuutusmaksujen ja lokaviemärin hajun ohella, hänen serkkupoikiensa Cal ja Mac Tilleryn jatkuva läsnäolo. Fred oli lyhyesti sanoen ollut liian pelkurimainen antaakseen heille potkut ja antautuakseen alttiiksi sen loukkautuneen kirjeen saamiselle, jonka Enos-serkku, heidän isänsä, välttämättömästi kirjoittaisi.

Hän oli koettanut teettää heillä autojen puhdistustyötä, kunnes liian monet omistajat valittivat märkiä pehmustuksia ja jalkalautaan takertuneita lionneita savukkeenpätkiä. Hän oli koettanut antaa heidän myydä bentsiiniä, kunnes huomasi, että he jokaisen gallonan ohella lahjoittivat viisi minuuttia älykästä takamaalaisjaarittelua ilmasta — »Kuuma, totta vie kuuma. Heikkari, kyllä on kuuma tänään — totta vie, oli kuuma aamulla, kun heräsin — heikkari, kun oli kuuma!» Maalaamiseen eivät Calin ja Macin erikoislahjat näyttäneet viittaavan; he rikkoivat suihkupistooleja ja loivat vaununkoreihin tahmaisten täplien ja kokonaan paljaiden läikkien vastakohtavaikutelmia. Vihdoin Fredin oli pantava heidät pakkaamaan ja siirtelemään laatikoita tarvikeosastossa, missä työssä he suoriutuivat kohtalaisen hyvin, paitsi milloin pudottivat laatikot, hukkasivat ne tai käyttivät niitä tupakkasylkyjen maalitauluina.

Missä puuhassa he olivatkin, he kertoivat kaikille työtovereilleen ja kaikille asiakkaille: »Me olemme Fred Cornplow'n omia serkkuja. Hän on kyllä oppinut rahaa kahmaisemaan, mutta heikkari, miten moukkamainen hän on! Totta vie!»

Fred pyysi heitä lempeästi: »Pojat, nyt kun kesä tulee, ettekö luule isänne tarvitsevan teitä farmillaan?»

»Millä?»

»Farmillaan. Länsi-Virginiassa. Hallituksen antamalla.»

»Ooh, silläkö. Ooh, ei isä koskaan sinne ehtinytkään. Hän sattui matkalla tapaamaan erään äidin serkun, joka kasvattaa villieläimiä, ja hän ja äiti ja tenavat jäivät sinne auttamaan tiikerien harjoittamisessa.»

»Kas vain, Cal! Sepä jotakin, Mac! Se on varmaan hurjan kiinnostavaa! Ettekö halua tekin samaan puuhaan? Olen kuullut tiikereistä tulevan erinomaisia lemmikkieläimiä. Maksaisin mielelläni rautatiematkanne.»

»Eei. Isä kirjoitti minulle postikortin; sanoi, että Albert-serkku on kamala kitupiikki ja antaa heille kelvotonta ruokaa. Hän oli niin pahastunut, että oli vähällä jättää Albert-serkun siihen paikkaan. Ei, me viihdymme kyllä hyvin täällä. Emme halua luopua teistä.»

Saran kautta Fred lähetti Silgalle sanan, että jos tämä tarvitsisi paria reilua nuorta miestä, juuri sitä todellista proletaarilajia, jolle Gene halusi luovuttaa Amerikan hallituksen valvonnan, niin Fred voisi toimittaa ne hänelle ja voisipa vielä avustaa koheesiakin.

Eugene lähetti ivalliset vastaterveiset: »Neuvosto ja sen matkakumppanit eivät tarvitse kyvyttömiä hoopoja sen enempää kuin kapitalistitkaan; itse asiassa bolshevikit, jotka eivät harrasta tunteilun vesivelliä, kuten Amerikan laimeat kapitalistit, antavat laiskurien valita joko työnteon tai kansalaisoikeuksien menetyksen.»

Sillä hetkellä Fred oli vähällä liittyä kommunisteihin. Ja samaa hän tunsi toisen kerran, kun Howard raahasi taloon leikkisän ystävänsä Ben Bogeyn, jonka iskulause oli: »Koti soma, halvalla oma».

XVII LUKU.

Jouduttuaan sananvaihtoon dekaanuksen kanssa sen johdosta, että oli toitottanut torveaan Henry Ward Beecher-talon edustalla aamun sarastaessa, Howard tuli Sachemiin ja koheesin toimistoon saadakseen seuraa yksinäisyyden ja kapinallisuuden tuskallisissa tunteissa.

Annabelin kanssa kaikki oli lopussa; Annabel oli sanonut hänelle pitävänsä hänen suunnitelmaansa sormenjälkiopinnoista ja lentäväksi poliisiksi rupeamisesta vähemmän kuin käytännöllisenä; lemmen touhu oli ollut turhaa ja Annabel sai mennä hiiteen.

Oli vain kaksi viikkoa aikaa maisterinvihkiäisiin, mutta hänellä oli vielä valitettava senior-vuotensa läpikäytävänä, ja hänen päähänsä juolahti sellainen kelpo tuuma, että olisi järkevää viettää se Moskovassa. Gene Silga ei ollut sitä täsmälleen sanonut, mutta Howard muisteli jokseenkin varmasti kuulleensa jonkun sanoneen, että Venäjällä ylioppilaat viettivät enimmän osan aikaansa ampumalla, hyppimällä alas lentokoneista ehdottoman varmoilla laskuvarjoilla ja kylpemällä naisylioppilaitten kanssa, jotka olivat hullaantuneita amerikkalaisiin.

Kuluttaen öljyyn, bentsiiniin, arvonvähennykseen ja kuumiin makkaroihin — jättääksemme syrjään korot ja vakinaiskustannukset — suunnilleen seitsemän kertaa niin paljon kuin osoitteiden kirjoituttaminen ammattilaisilla olisi tullut maksamaan, Howard oli saapunut Truxonista ja istui nyt pienellä laatikolla ison laatikon edessä, kirjoittaen osoitteita koheesin kirjeisiin, joissa ilmoitettiin heidän »ystävilleen ja uskollisille kannattajilleen», että jos he antaisivat apuaan vain kerran vielä, niin »Protest & Progressin» menestys olisi taattu ikiajoiksi. Gene puhui puhelimessa paikkakunnan vapaamieliselle papille. Sara näppäili harvakseen matkakirjoituskoneella johtavaa kirjoitusta, jossa tehtiin sellainen paljastus, että Kathleen Norris, Andrew Mellon ja Dizzy Dean punoivat salajuonia Meksikon itsenäisyyden hävittämiseksi.

Heidän onnellinen salaliittolaishetkensä keskeytyi, kun huoneeseen astui kaljupäinen, mutta nuorekas, nilkkaimiin ja vyötakkiin pukeutunut mieshenkilö, joka ojensi heille jokaiselle kortin:

BEN BUTLER BOGEY

    Saringham & Peters
    Optimistipankin talo
        »Koti soma
       Halvalla oma».

»Mitä minä kodilla tekisin?» sanoi Gene.

»Kotia liiaksi ennestäänkin», sanoi Sara.

»Ettekö tahtoisi tilata 'Protest & Progressia'?»

»Kyllä vain — tilaan heti paikalla!» sanoi Ben.

»No, voi hitto... Kuinka paljon vuosikerta maksaa?» Howard kysyi Geneltä.

Ben Bogey ojensi iloisesti kaksi ja puoli dollaria, mikä oli suurin rahasumma, mitä toimisto oli nähnyt viikkoon; hän koppasi hatun päästään tervehtiäkseen Saraa; kopsautti sen takaisin päähänsä kabaretin ulospotkijan eleellä; istuutui Saran pöydän reunalle ja kävi toimeen:

»Koti, jota nyt ajattelen, ei ole tarkoitettu teille henkilökohtaisesti. Voitte yrittää puijata minua, mutta olen varma, että teillä on omat viihtyisät pikku pesänne jo ennestään. Koti, jota ajattelen, on tarkoitettu teidän aikakauslehdellenne ja yhdistyksellenne, tuolle Kansainväliselle Työläisten mikä-se-lie-ollut — olen sen unohtanut. Toiminimeni on kehittänyt uuden kehitysmuodon uudenmuotoiselle kehitysperiaatteelle. Siitä tulee ensimmäinen alallaan maailmassa, joka on ottanut kulttuurin myyntiperustakseen. Me emme halua tulla kosketuksiin meklarien emmekä pankkimiestenkään kanssa, vaan tohtorien ja lakimiesten ja mainosmiesten ja radiokuuluttajain ja muiden sellaisten todellisten älymystöihmisten kanssa. Voin tarjota teille kokonaisen kerroksen hienossa, vasta-korjatussa, vanhassa, muinaisaikaisessa talossa, joka on rakennettu aina vuonna 1890 taaksepäin, mutta varustettu kaikilla välttämättömillä nykyaikaisilla mukavuuksilla, kuten sähköistetyllä jääveden jäähdyttäjällä, ainoastaan kahdensadan dollarin kuukausivuokralla.

»Te tulette joutumaan suoraa päätä keskelle paikkakunnan seurapiirillistä ja taiteellista toimintaa. Enpä ihmettelisi, vaikka teidät kutsuttaisiin rouva Stotes Emeryn vastaanottoteelle — ja siinä teillä on todellinen kirjailija — hänen miehensä on sen suuren arvopaperiliikkeen omistaja, ja hänen runojaan on julkaistu sidottuna kirjana, jota on lähetetty, sen tiedän varmasta lähteestä, G.B. Wellsille ja useille muille kuuluisille ulkomaisille kirjureille arvosteltavaksi, ja hän ihastuisi kuollakseen saadessaan neuvoa ja innoittaa teitä...»

»Toveri Bogey!» Gene hymyili; Genen äänensävy oli hellä. »Me työskentelemme molemmat samalla puolen katua! Minä pidän itsekin puheita katukokouksissa. Pelkään, ettette ymmärrä, että meidän pikku lehtisemme on perinjuurin kumouksellinen. Me olemme sitä lajia, joita mainitaan punaisiksi — äkkijyrkiksi — vaaralliseksi muukalaisainekseksi; ja pelkään, että tuo Orvokkilehtonne... Siksihän te tuota puutarhaesikaupunkianne nimititte, eikö niin?»

»Ei. Se on Sireenikuja. Orvokkilehto olisi kyllä mainio nimi käytettäväksi. Suokaa anteeksi, jos raapustan sen muistiin.»

»Kernaasti, toveri. Mitä tahdoin saada sanotuksi, on se, että tuo teidän valioyhteiskuntanne heittäisi meidät korvista ulos.»

»Siinä te juuri olette väärällä pohjalla. Punainen radikalismi on nykyhetken uusin, muodinmukaisin harrastus. Ei mikään ole pankinjohtajan rouvasta mieluisempaa kuin kuulla, että hänen miehensä voi joutua asetetuksi iskujoukon kiväärinpiippujen eteen. Eikä kukaan vapaamielinen pappi, jolla on vaimo ja seitsemän lasta ja kiinnitysvelka, voi mainostaa itseään tehokkaammin ja saada suurempaa tungosta kirkkonsa penkkeihin kuin lausumalla joillakin seurapiirien päivälliskutsuilla, että perhe-elämä tulee hävitettäväksi. Ei. Käykää te pojat vain kiinni tarjoukseemme, niin me myönnämme teille kolme kuukautta ilman vuokraa.»

»Hyvin ystävällistä, toveri, mutta me satumme uskomaan omaan 'harrastus'-tapaamme. Emme pidä rikkaista rouvista, jotka tarjoavat teetään ja neuvojaan.»

»Herra Jumala, kukapa heistä pitäisi! En minä pitämisestä puhukaan; puhun siitä, miten nuorten miesten on yritettävä päästä eteenpäin!»

Viiteentoista minuuttiin Gene ei tehnyt tosi yritystä päästäkseen eroon Ben Bogeysta, sillä samoin kuin kaikki toimistoissa työskentelevät, mukaan lukien aikakauslehtien toimistot, kustannustoimistot ynnä päivän muotikirjailijain toimistot luento-, radio- ja elokuva-osastoineen, Genekin oli mielissään jokaisesta verukkeen tapaisesta, jonka nojalla hän voi keskeyttää joksikin aikaa puhelimeen puhumisen. Kun Ben lähti iloisena ulos, sopersi Howard: »Tu-tu-tuota, saisinkohan puhua kanssanne minuutin verran, herra Bogey? Mennään tuonne kadun yli juomaan kuppi kahvia.»

»Vanhan Rastaanpesän» kahvilaravintolassa Howard uskoutui: »Lopetan collegen ensi vuonna, ja olen ajatellut jo pitemmän aikaa antautua kiinteistöhommaan. Tietenkin minulle on tarjottu tilaisuuksia television kehittämisessä ja sammakkofarmeilla ja kaikissa semmoisissa puuhissa, mutta kiinteistöala on aina ollut ainoa pyrkimykseni.»

Howard ei valehdellut; hän oli vain runollinen ja itseäänvakuuttava, niinkuin hänen isänsäkin oli sanoessaan olevansa mieltynyt tilausten kirjoittamiseen kolmin kappalein.

»En ole kommunisti, ymmärrättehän, herra Bogey. Olin tuolla sisällä vain sen vuoksi, koska sisareni työskentelee siellä. Kuulkaas, minulla on mainion kiva aate uudenlaisen esikaupungin suunnitelmaksi.»

»Jaah?» varovasti.

»Pienten talotuherrusten sijaan kaikki asuisivat yhdessä suuressa pilvenpiirtäjässä — kävisivät vierailemassa naapurien luona iltaisin, tarvitsematta kastella jalkojaan —ja kaikki maa käytettäisiin leikkikentiksi ja suuriksi summattomiksi puutarhoiksi. Ehkä luoliksikin.»

»Jaah?» väsyneesti. »Kuulkaa, veli. Kiinteistöhommassa ei tarvita aatteita — siinä tarvitaan asiakkaita.»

»Mutta minä olen ajatellut — olen varma, että saisin isäni takaamaan minua — hän ei tiedä mitä tehdä kaikella käärimällään rahalla, hän on sellainen rutiinin orja, ja kun hän on takanani...»

»Kuka isänne on?»

»F.W. Cornplow, Triumphin piiriasioimiston omistaja.»

»Ahaa, niin oikein. Kuulin hänen puhuvan kerran Myyntimiesten kerhossa. Suurenmoinen myyntimies. Suurenmoinen! Kunpa saisin hänet kiinnostumaan uuteen toimitaloon. Minulla on tarjolla ihanin autoasioimiston paikka, mitä tässä kaupungissa on nähty...»

»Lähdetään tapaamaan häntä. Onko teidän bussinne täällä? Annanko teille kyydin?»

»Rukkini on parkattuna tuossa toisella puolen. Menkää te edellä, niin minä seuraan perässä.»

»Hyvä on, Ben.»

»Mainiota. Miksi teitä sanotaan noin lyhyemmin, pikku veli?»

Käsikoukkua molemmat ryntäsivät Fredin toimistoon.

»Isä, haluan esittää sinulle Ben Bogeyn, parhaan pienen kiinteistöasioitsijan Sachemissa, ja hänellä on mainioin ehdotus autoasioimiston toimitaloksi, mitä tässä kaupungissa on nähty...»

Fred tarkasteli Benin nilkkaimia, hänen vyöllistä takkiaan, ja hän oli huomattavan kylmä. »Minulla on toimitalo!»

Ben Bogey astahti esiin ja jätti Howardin varjoon. »Tiedän, kuinka kiire teillä on, herra Cornplow...»

»Niin on!»

»... enkä halua riistää aikaanne juuri nyt, mutta jos teitä kiinnostaa ilmavuus, valoisuus, tilavuus, kustannusten säästö...»

»Ei kiinnosta. Minä inhoan kaikkia niitä.»

»Ymmärrän, mutta...»

Howard nauroi. »On parasta, että kuuntelet tätä vanhaa lurjusta, isäukki, koska Ben ja minä olemme juuri päättäneet yhdessä perustaa kiinteistönvälitysliikkeen.»

»Kenen rahoilla? Beninkö?»

»Ei ihan, isäukki. Olen varma, että kun kuulet suunnitelmamme, voit nähdä tien selvänä edessäsi...»

»Tule uudestaan ensi vuonna, Howard, niin voimme puhua asiasta, ja nyt — olkaa hyvä — menkää matkaanne!»

Annabel oli pienenä ja orpona mahonkisohvan päässä, mikä huonekalu oli Staybridgen talon ylpeys. Hän tähyili hallissa olevaan puhelimeen. Tähän mennessä, hän ajatteli, täytyi tuon kojeen olla jo niin hyvin harjaantunut, ettei hänen tarvitsisi kuin ottaa kuulotorvi käteensä tullakseen yhdistetyksi Truxonin collegeen.

Minkä tähden, ajatteli hän, hän yleensä soitti Howardille? Howard ei koskaan sanonut puhelimeen muuta kuin »alloo, alloo, alloo», äänenpainolla, jota hän kuvitteli englantilaiseksi. Mutta hän oli niin iloinen ja helposti tunnettava, päinvastoin kuin sivistynyt isä Staybridge, jonka tasainen ääni oli aina kuin jäävedessä kastettu verho heidän välillään.

Orpona ja hyvin pienenä. Itse asiassa Annabel oli yhtä pitkä kuin isänsäkin, joka istui sirosti kaartuvin linjoin olohuoneen toisessa päässä. Mutta niin ryhdikäs oli isän ylpeys ja itsetyytyväisyys, että hän Annabelin rinnalla näytti kuin obeliskilta.

Isä ei ollut lukevinaan. Peittelemättä hän katseli Annabelia, kaikkea, mitä tämä teki, ja Annabelin olo kävi rauhattomaksi. Hän siirsi katseensa pois puhelimesta. Hän nousi ja asteli takkaa kohden, heiluttaen kevyesti käsiään, koettaen miettiä jotakin syytä, minkä vuoksi hänen piti mennä takan luo. Hän siirsi uuninreunakkeella olevaa pronssista Buddhankuvaa kaksi tuumaa oikealle; hän tunsi isänsä tuomitsevan katseen polttavan selkäänsä, ja kiireesti hän palautti Buddhan entiselle paikalleen. Hienolla sormenpäällään hän silitti puutarha-aikakauslehden viileää, sileää kantta — ja tähyili puhelimeen.

Hänen sormensa harhailivat Yeatsin runokirjan sivuilla; se oli vanha painos, kannessa risti ja mystillinen ruusu ja putoavia lehtiä, jonka hänen isänsä oli tuonut Lontoosta kolmekymmentä vuotta takaperin ja jota isän oli ollut, äidin kuoleman jälkeen, tapana lukea hänelle, kunnes Annabel oli äkkiä herännyt tajuamaan sen säkeiden viehätyksen, jolloin isä heti tympeytyi niihin, sanoi, että ne olivat hempeämielisiä, tunteileville tytöille sopivia, ja viskasi kirjan lattialle. Annabel oli ottanut kirjan ylös ja uhmamielin tallettanut sen aarteenaan.

Isän kasvot olivat puolittain ivalliset, kun Annabel jälleen luki:

                                  ... keijujen maahan,
    miss' ei käy kukaan vanhaksi ja hurskaaksi ja vakaaksi,
    miss' ei käy kukaan vanhaksi ja viekkaaksi ja viisaaksi,
    miss' ei käy kukaan vanhaksi ja kirpeäkieliseksi;
    ja hän on siellä vieläkin, tanssissa leijuen,
    syvällä metsikön kasteisessa siimeessä,
    tai tähtien tanhumailla, vuorenhuipulla.

Taaskin Annabel katsahti puhelimeen päin, ja isä virkkoi lempeästi, kuin kaikkien tunneliikkeitten yläpuolella oleva:

»Näyttää ilmeiseltä, vai mitä, Ann, että sinä odotat puhelinsoittoa siltä itsekylläiseltä nuorelta pukarilta, Cornplow'lta, tuolta alkuihmisen sielun tutkielmalta, jota viime aikoina olet niin ahkeraan tavannut?»

»Hän ei ole itsekylläinen. Mutta odotan kyllä hänen kilauttavan...»

»Sanomme 'soittavan'.»

»... tai puikahtavan.»

»Puikahtavan mihin? Nykyajan nuorten puhe on sangen kuvarikasta. Siitä puuttuu vain yksi asia, minkä tulisi sisältyä normaaliin puheeseen — käsitettävä sisältö...»

Annabel huusi.

»Lopeta, lopeta, lopeta! Hyvä Jumala, minua ellottaa niin kuulla sinun kutovan sanoista hämähäkinverkkoja, jotka tukahduttavat minut! Howard on yksinkertainen! Se on yksi syy, miksi pidän hänestä! Hän on kuin päivänpaiste ja raitis ilma, ja tämä talo on kuin vankityrmä!»

»Otaksun, että pidät hänen omaisistaankin — he ovat varmastikin yksinkertaista, raitisilmaista lajia.»

»Niin pidänkin! Varsinkin hänen isästään. Hänellä on niin hauskat vilkuttavat viivat silmien vieressä, kun hän nauraa. Ja sinä rohkenet halventaa häntä! Oh, minä vihaan sinua!»

»Oletko ihan varma, Ann rakkaani? Epäilen, että ylväyteni ainakin varjelee sinua menettelemästä houkkamaisesti...»

Ja silloin, hämmästyttävää kyllä, Howard soitti ovikelloa. Isän kieron, tumman, kissamaisen ärsyttävyyden jälkeen tuo nuori mies oli Annabelista kuin iloinen, hauska bernhardilaiskoira. Hän tarttui Howardin lujaan kämmenmöykkyyn ja hinasi hänet olohuoneeseen.

Herra Putnam Staybridge oli harjaantunut onnistuneesti käyttelemään mielialoja. Hän oli jo jättänyt pois myrkyn ja hunajan, kissan kehräävän leikin hiiren kanssa, ja hän ärjyi kuin haukkuva terrieri: „

»Hyvää iltaa, Howard, toivoakseni olet yhtä mieltä siitä, että ilma on lämmin.»

»Öh...»

»Näen, että olemme samaa mieltä, mitä ilmaan tulee.»

»Öh...»

»Mutta on ehkä jokin tärkeämpikin seikka. En tiedä, onko sinulla älyä sitä oivaltamaan, mutta minusta näyttää siltä kuin sinulla olisi joko karkean sopimattomat aikeet, kuten sanotaan, tyttäreni suhteen, tai sitten olet kyllin typerä luulemaan, että voit naida hänet. Kumpi on tarkoituksesi? Kumpi?»

»T-tuota, tahtoisin sanoa, herra Staybridge...»

»Älä soperra!»

»No niin, heikkari, kun niin äkkiä viskataan tuollainen asia — vaikea vastata päätä pahkaa, suoralta kädeltä...»

Keveät sormet Howardin käsivarrella Annabel oli ohjannut hänet jäykälle siirtomaatyyliselle sohvalle ja istui hänen vieressään, kuin härkää suojeleva paarmalintu, Howardin ponnistellessa:

»Tietenkin, kaiketikin arvelen, että minun olisi lopetettava college-opintoni ennenkuin ajattelen naimisiinmenoa, mutta olen kylläkin hullaantunut Belliin, ja sillä minuutilla kuin pääsen sieltä, toivon saavani itselleni hyvän toimen, että kykenen elättämään hänet.»

»Käsityksesi on siis, ettei Annabel-neiti tarvitse mitään muuta kuin ruoan ja asunnon? Sen puolesta hän minun mielestäni näyttää olevan jo varsin hyvin turvattu. Onko mieleesi johtunut, että sinun tarvitsisi myös oppia hänen kieltänsä; sitä kieltä, jota puhumaan olen hänet kasvattanut?»

»Hänen kieltänsä?»

»Aivan niin! Jos näetkin tämän kuin peilistä, hämärästi, niin Annabel-neiti on ehkä suostuvainen selittämään.»

Herra Staybridge ei saattanut heitä hämille tavalliseen tapaansa, sieppaamalla lelunsa ja lähtemällä kotiin; hän saattoi heidät vielä enemmän hämilleen istumalla luontevan välinpitämättömänä lukien paroni Corvoa. Jos Annabel ja Howard olivatkin tuon kuivan jään kylmyydessä liian kohmeiset puhuakseen, oli heidän käsiensä kosketus paljonsanova, ja äänettömästi he hiipivät halliin ja sieltä ulos, jäykälle valkoiselle penkille jäykän, punaisen ruusuryhmän viereen.

Kesäkuu, ruusupuu — neito sorja, hymysuu; kaikki olisi soveltunut mitä parhaiten pojan ja neidon huvinäytelmäkohtaukseen; mutta todellisuudessa näitä nuoria järkytti syvästi Putnam Staybridgen ylenkatseen pelko, sen maailman pelko, missä toimipaikkain ja vuokran ja ravinnon arkipäiväisyydet olivat käyneet yhtä vaikeiksi kuin valtakunnan valloittaminen; ja ennen kaikkea heidän oman myllertävän ja epäloogillisen rakkautensa pelko, minkä rakkauden Putnamin pistopuheet nyt olivat päästäneet valloilleen.

Annabel kadotti suojelevan kadunkulma-nokkeluutensa, kaikki »jepit» ja »kivat», joita hän oli omaksunut yhtä paljon puotitytöiltä kuin hienoilta junioriyhdistyksen jäseniltä. Howard oli niin pelästyksissään, että oli kadottanut jyhkeän hyväntuulisuutensa. Istuessaan käsivarsi epätoivoisesti Annabelin hartioilla hän saattoi tuntea tämän värisevän, hänen käsivartensa ja olkapäänsä värisevän, ikäänkuin jokainen lihas olisi ollut ravisteltu jänne, ja hän värisi itsekin puhuessaan ponnistellen:

»He-heikkari, me-meidän taitaa pitää tehdä asiassa jotakin. En voi kestää sinusta erossa enää kauempaa. Kaikki pojat Truxonissa kiljuvat ja viskelevät kirjojaan ympäri, ja vielä juovat katajaviinaakin, ja minä alan luulla, että katajaviina on kamalan pahaa ruoansulatukselle, ja pölvästit tulla tölmäävät huoneeseeni minä aikana hyvänsä, oli päivä tai yö, vanhoissa likaisissa villapaidoissaan ja harmaissa housuissaan, ja minun tekee mieleni heittää ne ulos — ihan totta, Bell, minä taidan olla vähän kuin hullu, mutta minä voin nähdä sinut seisomassa siellä dormitorin hallissa, valkopukuisena, niinkuin valkoinen kukka, jonka tuuli on sinne puhaltanut, ja... Mutta heikkari, mahdankohan minä ollakaan kovin älykäs? En tiedä, välitänkö oikeastaan paljonkaan lukemisesta, paitsi pilapaloista.»

»Rakas kultaseni, sinun sydämesi on älykäs... Luulen, että se on! Jumala minua auttakoon, jollei se ole! Oi, se on!»

»Kuule, minä rupean vakavaksi ja alan lukea kuin paholainen — Tolstoita ja biologiaa ja kaikkea sellaista.»

»Luemme yhdessä. Minä en oikeastaan tiedä mitään, paitsi mitä papukaijana matkin isän perässä.»

»Sinun on otettava tehtäväksesi pitää minua silmällä ja pakottaa minut työhön — se on kyllä kovaa sinulle, mutta meidän ei nyt auta — tämä rakkausjuttu on ottanut minut niin valtaansa — tuntuu kuin uisin jossakin koskessa. Meidän on mentävä naimisiin ennen tämän viikon loppua!»

»Mutta eikö naimisiin menneet ylioppilaat eroteta Truxonista?»

»Hm-höm.»

»Mutta etkö ajattele suorittaa loppuun opintojasi?»

»Emmehän voi jatkuvasti uskotella olevamme kaksi munkkia.»

»Niin, ehkä emme.»

»Hankin itselleni toimen heti paikalla. Isäukki marmattaa siitä, mutta voin kyllä luottaa siihen, että hän löytää...»

»Ei, Howard! Meidän ei pidä luottaa eikä olla riippuvaisia kenestäkään! Ja sitäpaitsi! Minulla on hiukan vihiä, että isä Cornplow, se herttainen setä, alkaa olla aika kyllästynyt siihen, että joukko täysikasvuisia loikareita niinkuin sinä ja Sara, ja ehkä minäkin, on riippumassa hänen niskoillaan, ikäänkuin tuhkuria potevat pikkulapset. Hauskaa olisi, jos hän antaisi sinulle toimen, mutta... Hän ei ole sellainen kuin Putnam. Tämä nauttii siitä, että minä roikun hänen kintereillään, niin että hän saa nalkuttaa minulle ja kokeilla kaikkia Münchenissä ja Firenzessä kuulemiaan hienouksia. Isä Fred ei ole meille velkaa mitään, nyt enää, ja hän alkaa aavistella sitä...»

»Hänen täytyy auttaa meitä! Maailma ja hallitus ja omat vanhemmat ovat velvolliset hankkimaan jokaiselle toimeentulon.»

»Tiedätkös: isä — hän on toisinaan aika terävä, tai sitten hän tietää, mistä kirjoista on näpistettävä — hän sanoi äskettäin, ettei ole olemassa mitään hallitusta; ei ole mitään muuta kuin joukko ihmisiä, jotka hallitsevat, vaikka eivät sitä tiedä.»

»Ehkä, mutta omat vanhemmat... En ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan!»

»Epäilen, onko kukaan sinua kehoittanutkaan! Ei. Jos isä Fred kyllästyy meitä hoitamaan, en moiti häntä. Hän ei pyydä meitä menemään naimisiin — jos joskus menemme naimisiin...»

»Me menemme!»

»Näyttää siltä, tältä puolen katsoen. Mutta haluan, että elämme säästäväisesti. Haluan sitä ihan hurjasti. Ihan totta, rakas, minua innostuttaisi enemmän, jos minulla olisi sisua tulla toimeen ilman kaikenlaista, kuin konsaan kaikenlaisen hankkiminen. Asua vaikka yhdessä huoneessa, jos tarvitaan. Ja minä olen todella aika hyvä kokki — Putnam, se vanha herkkusuu, on pitänyt siitä huolen. Eläkäämme kahdeksantoista dollarin viikkotuloilla, jos meidän on...»

»Varma. Ool reit minun puolestani. Mutta ennenkuin pääsemme alkuun, täytyy meillä olla yhtä ja toista, ja minä olen ihan poikki juuri tällä hetkellä, joten veli Cornplow'n on tultava apuun. Me tarvitsemme uuden radion — minulla ei ole muuta kuin vanha matkaradioni — ja autoradio tietenkin — mutta se on kyllä hyvä; voisin tyytyä hyvin radioon, joka ei maksa enempää kuin viisikymmentä taalaa.»

»Howard!» Annabel ei ollut nyt vapiseva, vaan jäykkä.

»Pidätkö sitä liian paljona? No, hyvä. Voimmehan antaa sen hankkimisen odottaa — vaikkapa kuukausiakin. Mutta minun on yksinkertaisesti pakko saada uusi iltapuku.»

»Lapseni, lapseni! Hyvästi, herra Yeats! Hyvästi, kyyhkyn vihreä merenranta ja myrskyinen iltarusko kohtalokkailla laivoilla!» Annabel otti jälleen ylleen maalaiskerhojen arkipäiväisyysnaamion. »Millaisen urakan minä meninkin ottamaan itselleni!» Hän suuteli Howardia suulle. »Tule tapaamaan minua kymmeneltä huomisaamuna, kun Tuo on mennyt pois luolaansa», ja hän pakeni synkkään taloon, Howardin valittaessa: »Mutta odota — odota — hetkinen vain... Oo, Bell, ole hyvä... Hemmetti sentään!»

XVIII LUKU.

Kello kolme ip. Kesäkuun päivä. Triumph Autoasioimisto, edustaa myös Duplex perävaunua, Kansakunnan liikkuvaa kotia. Herra Putnam Staybridge tapaamassa herra Frederick William Cornplowta.

»Hyvää päivää, herra Staybridge! Millä voin palvella teitä tänään? Saanko antaa jonkun myyjäni esitellä teille keskivuoden Triumph-malleja?»

»Ei, kiitos. Sallitteko, että istuudun?»

»No, totta kai.»

»Cornplow, olen rohjennut turvautua menettelyyn, joka on hieman tavallisuudesta poikkeava näinä mutkallisina aikoina — olen varsin vanhanaikainen, nähkääs —, kun tulen teidän luoksenne puhumaan suoraan asiasta. Oletteko tietoinen, että teidän poikanne ja minun tyttäreni, pelkkiä lapsia molemmat, eikä kumpikaan heistä kenties kovin viisas, ilmeisesti luulevat olevansa rakastuneet toisiinsa?»

Frediä suututti toisen siloinen ja ylväs puheensävy pahemmin kuin ikinä ennen. Istuen kirjoituspöytänsä takana hän painoi sormenpäitään yhteen, kunnes rystyset tuntuivat olevan murtumaisillaan, mutta ikinä ennen ei hänen äänensä ollut kuulunut kohteliaammalta:

»Olen huomannut jotakin sen tapaista, herra — öh — niin, olen huomannut sen, Staybridge.»

»Käsittänette, että olisi kerrassaan sopimatonta Annabel-neidille mennä naimisiin teidän poikanne kanssa.»

»Mahdollisesti.»

Herra Staybridge odotti vihanpurkausta, mutta hänen oli jatkettava peliä ilman sitä:

»Otaksun, ettei pojallanne ole rahoja?»

»Ei, jollei hän vain ole luottanut saavansa minulta.»

»Eikä tulevaisuudentoiveita?»

»Hän kertoo voivansa päästä pelaamaan collegen joukkueessa ensi syksynä.»

»Puhun vakavissani, Cornplow.»

Fred röhkäisi.

»Ja mielestäni he eivät muissakaan suhteissa ole aivan toistensa vertaiset», sanoi Putnam.

»Kuten esimerkiksi?»

»Oh, tarvitseeko meidän mennä yksityiskohtiin, hyvä mies?»

Fred polki lattiaa lähes neljännesminuutin, ennenkuin kykeni vastaamaan sävyisästi:

»Haluatteko minun sanovan teille, mitä te koetatte sanoa, Staybridge? Ette, luullakseni. Mutta vieköön minut hemmetti, jos jätän sen sanomatta. Ajatuksenne on, että te olette aristokraattista syntyperää, kun taas minä ja poikani olemme yksinkertaista maamiesten ja seppien sukua. Siinä se juttu. Jos se olisi totta, mitä se ei satu olemaan...»

»Etteköhän tee liian rohkeita...»

»... niinkuin sanoin, se ei satu olemaan totta, koska Staybridgein sakissa on noin kuusi ahtaissa oloissa elävää koulunopettajaa ja valtion pikkuvirkailijaa yhtä rikasta kohden...»

»Suokaa anteeksi!»

»... mutta mitä siitä? Olemme tekemisissä nykyhetken kanssa. Te olette sitä lajia hienostelija, Putnam, jonka mielestä tehtailija on yhteiskunnallisesti verrattomasti edellä tukkukauppiasta, ja tukkukauppias on sanomattomasti ylempänä vähittäiskauppiasta, Herra ties miksi, ja... Ja asia sattuu olemaan niin, ettette te ole edes puhdas tehtailija — te omistatte varsin huomattavan osuuden, nimettömänä osakkaana, Gonqueror-yhtiössä, jonka toimiala on autojen kaupustelu, samoin kuin minun. Oi, Putnam, kuinka voittekaan niin alentua, poikaseni!»

Fred oli istuutunut jälleen, hyvin punaisena. Helmenkalpea Putnam oli noussut ylös vielä punaisempana ja kiljui: »Sattuu olemaan olemassa myös kasvatus ja käyttäytymistavat!»

Perin uljaasti Putnam uskalsi kääntää selkänsä Fred-terrierille ja asteli ulos.

Fred tuumi: »Ja nyt, heikkari, vieköön minut hemmetti, jollen mene ja laita noita hemmetin nuoria idiootteja naimisiin, vaikkeivät he tahtoisikaan, hemmetissä!... Häh? Ei, minulla on kiire. Ohjatkaa hänet Paul Popplen puheille.»

Myöhemmin: »Mutta se pahainen rotta oli oikeassa yhden seikan suhteen. Annabelilla on kieltämättä parempi käytöstapa kuin minun mukulallani, ja minä epäilen, että hän osaa lukea ja kirjoittaa.»

Paljon myöhemmin: »Mitäpä voi isä, joka ei ole keskitasoa älykkäämpi itsekään, tehdä lapsiensa hyväksi? Jättääkö heidät omiin hoteisiinsa? Kunpa tietäisin sen!... Ehkä tuo vaivainen, itserakas pieni huilunsoittaja rakastaa tytärtään, omalla narrimaisella tavallaan. Haluaa pitää hänet... Hän on menettänyt hänet. Menetämmekö aina ne, joita rakastamme — ja pidämme vain ne, joita emme kiusaa rakastamalla? Eiköhän siinä olekin todelliset sodat — miehet naisia vastaan — vanhemmat lapsia vastaan — eikä noissa Euroopan rähinöissä? Soisin aselevon tulevan! Haluaisin mennä pois johonkin laaksoon, missä on rauha.»

XIX LUKU.

Kesän ensimmäiset tulikärpäset vilkuttivat Staybridgen talon viereisessä puutarhassa. Ilmassa oli sateesta kosteiden rhododendronien tuoksua, ja valkoisen portin vieressä odotti valkoiseen viittaan verhoutunut tyttö.

Vaimennetuin moottorein auto lipui pientä vaahterain ja omenapuitten reunustamaa katua, seisahtui kone sytkyttäen, ja kolmesti kuuluva torven toitahdus oli vain vaisu kuiskaus. Annabel livahti portista ulos. Oikeanpuolinen etuovi avattiin hänelle, ja hän pujahti autoon äänetönnä; äänettömästi he lipuivat pois.

Annabel näki, että Howard oli ohjaamassa. Takaistuimella olivat Sara, Eugene Silga ja Annabelin veli Guy.

»Lupakirja on taskussani», mutisi Howard.

Annabel taputti hänen käsivarttaan hermostuneesti.

»Sinähän olet laillisessa iässä, eikö niin, Bell?» kysyi Sara, kumartuen eteenpäin, kädet etuistuimen selustalla.

»Justiin.»

»Silloinhan isäsi ei voisi tehdä mitään.»

Annabel huokasi. »Ei voi koskaan tietää, mitä mies voi tehdä... Howard, tapasitko isääsi?»

»Tapasin. Mutta en puhunut mitään naimisista. Eikä hänkään. Hän oli vain vähän omituisen näköinen.»

»'Naimisista!' Se kuulostaa niin juhlalliselta ja peloittavalta», sanoi Sara.

»Minusta se kuulostaa poskiparralta ja jouhisohvilta ja valaanluukoristeilta», tuhahti Gene.

Annabel tuntui puhuvan kuin unessa: »Niin. Minä en usko, että tulemme sitä tekemäänkään. Me esitämme vain amatöörinäytelmää, ja jälkeenpäin, aivan kohta, Putnam S. tulee pukeutumishuoneeseeni ja sanoo: 'Ann, jos pitäisit itsesi paremmin kurissa, jos et antaisi tunteiden hallita itseäsi, et olisi huonokaan näyttelijä'. Kukaties hän onkin oikeassa.»

»Hänkö? Ei ikinä!» puuskahti Howard.

»Eikö hän ollut oikeassa keksiessään minut?»

»Kyllä, sillä kertaa hänellä oli oikein hyvä aate!»

He saapuivat liikekeskukseen, jossa elokuvien valot hehkuivat räikeinä. Howard ajoi pelokkaasti, niin nopeaan kuin voi, syöksähtäen eteenpäin samassa kuin valot vaihtuivat punaisesta viheriäksi, niin että hänen ravistellut matkustajansa nyökyttivät kuin aasialaiset jumalat. Putnam Staybridgen puutarhan viereisestä hiljaisuudesta pois pääseminen elähdytti heitä, ja he tulivat hysteerisiksi:

»Muistahan pysähtyä tuomiokirkon kohdalla ja ottaa mukaan piispa ja asessori...»

»Ja kirkonkello...»

»Minä olen tilannut remukuoron ja kuusi jugoslavialaista maestroa, jotka soittavat kahtatoista pianoa...»

»Mutta kuinka he voivat...»

»Jaloillaan tietysti, pölkkypää...»

»Emme voi saada piispaa. Hän pelaa pokeria Reilun Tomin kapakassa, ja minä kuulin, että hän oli koonnut helmansa ja ajanut takaa passipollaria seitsemän kadunväliä, kun lähtömerkki annettiin pullonkorkilla...»

»Annabel saa valita joko rabbin tai mormonilähetyssaarnaajan tai Kentuckyn kardinaalin...»

»Sehän on lintu, sinä hyvä hupsu.»

»Niin on hänkin!»

»No niin, kaikki te tosi puhdasrotuiset arjalais-toryt ja gojimit saatte pitää naimisianne, mutta minä tahtoisin mieluummin oppia pelaamaan bezique'iä...»

»Howard, taivaan tähden, sinähän ajat viittäkymmentäviittä!»

»Viittäkymmentäseitsemää», sanoi Howard.

Guy Staybridge oli katsellut takaikkunasta. »Howard! Ann! Minä luulen, että joku seuraa meitä. Hän on tehnyt juuri samat mutkat kuin mekin, ja tässä Patchin-väylällä on hiton vähän liikennettä, joten voin helposti erottaa hänet.»

»Tie on vapaa, valkoinen ja yksikolmatta täyttänyt», sanoi Howard tyytyväisesti — lisäten nopeutta.

»Sen torvi vastaa korvaani samanlaiselta kuin isän Conquerorin — minä tunnen sen äänen», sanoi Guy.

»Hyvä on. Ajamme hänet ojaan. Ei silti, että minä pelkäisin häntä tai ketään muutakaan», murisi Howard, ja hetken syvästi mietittyään lisäsi: »ei ikinä!»

Mutta hän kiihdytti yhä vauhtia, käänsi sivukadulle niin äkkiä, että toiset olivat viskautua istuimiltaan, välttyi nipin napin törmäämästä seka-autoon, kiersi korttelin ympäri ja palasi päätielle.

»Onko hän hävinnyt näkyvistä?» kysyi Howard.

Guy tuumiskeli: »Luulen niin, mutta on vaikea nähdä tarkkaan — noilta etuvaloilta.»

»Etkö viitsisi hiljentää?» pyysi Annabel. »En ollenkaan halua, että hautakiveeni kirjoitetaan: 'Saapui häihinsä seitsemän kylkiluuta poikki'.»

»Minä omasta puolestani pelkään kuollakseni», sanoi Gene.

Guy tähyili yhä takaikkunasta ja tuntien itsensä tärkeäksi vartiossa olevan salapoliisin ominaisuudessa sanoi teeskennellyn tyynesti: »En luule, että tuo, joka juuri nyt äänsi, oli hänen torvensa. Conqueroreilla on voimaa eri tavalla — enemmän kuin sinun Triumphillasi, luulen.»

Annabel ulvahteli hysteerisesti.

»Mikä sinua vaivaa?» Howard oli jäykkä ja paheksuva.

»Oi, kultaseni! Etkö ymmärrä? Kirous, joka painaa teidän molempien hankkijaliikkeitänne! Howardeo Montague Triumph ja Annabel Capulet Conqueror!»

»En honaa tuota. Selitä se minulle jälkeenpäin, kun ei minulla ole näin kiire», sanoi Howard.

Annabel päästi pienen voihkauksen tapaisen, katsoi häneen tarkkaan, ja puhumatta enempää kumartui eteenpäin, leuka kädessä.

Patchin oli puoleksi Sachemin esikaupunki, puoleksi maalaiskylä. Sen pappila oli valkoinen laatikko, enemmän kuistia kuin taloa.

Sara oli kuvitellut ääneen: »Sielunpaimen on herttainen, silmälasipäinen vanhus ja hänen vaimonsa lihava tyllerö, ja molemmat ovat kamalan ikävystyttäviä. He suutelevat jokaista, joka ei kipaise tiehensä, ja käskevät teidän kahden idiootin tukea toinen toistanne, mikä on selvästi järjetöntä.»

Mutta pappi ja hänen vaimonsa, jotka tulivat huolestuneina kuistille heti auton toitotettua, olivat ujo ja kömpelö pari, molemmat melkein yhtä nuoria kuin Howard ja Annabel, vaikka heillä oli kaksoset, jotka esiteltiin Abneriksi ja Berniceksi ja lähetettiin vastaan rimpuilevina nukkumaan. Naima-asia näytti peloittavan heitä enemmän kuin paatuneita asianomaisia, ja pastorin rouva pyysi heitä kaikkia »haukkaamaan pienen suupalan — vain ihan hiukkasen — ehkä jonkin hyvän tuoreen piparkakun».

Hän suuteli todellakin Annabelia varsin hellästi, mutta silmäiltyään Saraa, Guyta ja Eugeneä huolestuneesti, jätti heidät silleen sellaisina ikävinä sattumina, joille ei mitään voi.

Niukasti sisustettu olohuone ei ollut voinut muuttua paljon sitten vuoden 1890. Siinä oli yhä nähtävissä urkuharmoni ja brokadikankainen pöytäliina pumpularipsuineen. Ripustettavilla hyllyillä olivat pienen pastorin kirjat, jokainen nidos huolellisesti öljyvaatteella verhottuna.

»Eivät nämä ole vihkiäiset! Enkö sanonut, että tämä on vain näytöskappaletta!» Annabel kuiskasi Howardille, heidän asettuessaan riviin.

»Bell, sinun on tukittava suusi ja tajuttava, että tämä on hyvin juhlallinen hetki meidän molempien elämässä», aloitti Howard, ja Annabel keskeytti hänet tokaisemalla: »Puhutko sinä minulle? kun pieni pastori virkkoi värähtävin äänin: »Jos olisitte nyt hyvät!»

Kuullessaan kokonaan asiaankuulumattoman äänen yläpuoleltaan Annabel katsahti ylös ja keksi pastorin kaksoset tirkistelemässä alhaalla tapahtuvaa lumoavan salaperäistä toimitusta katossa olevasta ilma-aukosta, pontevasti sysien toisiaan ja selitellen toisilleen: »Se on aika sievännäköinen nainen. Lyön vetoa, että hänen hattunsa on maksanut ainakin viisi dollaria. Mitähän varten he haluavat naimisiin? Hei, älä tuupi minua!»

Annabelia nauratti, mutta hän tuli vakavaksi käsittäessään, että pastori leikkasi hänet irti koko siitä valkoisesta, kainosta immenelämästä, minkä hän oli tuntenut, lausumallaan aran juhlallisella kysymyksellä: »Tahdotko ottaa tämän miehen lailliseksi aviomieheksesi?»

Vihkimismenojen jälkeen pieni pastori lausui vain: »Rakkaat ystävät, en ole viisas, enkä tiedä paljoa siitä rikkaasta kaupungista, josta olette tulleet, ja voin vain toivoa ja rukoilla, että te molemmat tulisitte yhtä onnellisiksi kuin minä ja vaimoni olemme olleet pienessä kodissamme, ja auttaisitte toisianne niinkuin hän auttaa minua joka päivä.»

Annabelia itketti silloin. Hän katsoi Howardiin. Tämän suu oli auki, silmissä oli anova ilme, ja hänen nenällään oleva kyynel oli typerä ja kaunis. Mutta sitten vasta Annabel todella itki, parkaisten äkkiä kuin kiukustunut pikkulapsi, kun hän taakseen katsoessaan näki ovella seisomassa, odottamattomasti, selittämättömästi, Fred ja Hazel Cornplow'n, koruttomat, pulleat kädet häntä kohti ojennettuina.

XX LUKU.

Alkupalkka, mikä Howard Cornplow'lle, Triumph Auto-asioimiston uudelle harjoittelijalle, maksettiin, oli kaksikymmentäviisi dollaria viikolta, siitä työntekijänä kahdeksantoista ja poikana seitsemän. Hän aloitti myyjänä, ja hän piti siitä. Hän kuvitteli kiitävänsä hopealle ja punalle välkkyvässä autossa kautta piirin, kiekuvansa ylpeänä entisille Truxon-collegen vankeustovereilleen ensi syksynä, sijoittavansa tulvivia myyntiprosenttejaan osakemarkkinoille ja tulevansa miljoonikoksi. Hän osti ulkolaisesta Harris-tweedistä tehdyn puvun ja, syystä, jota hän ei itselleenkään voinut selvittää, prismakiikarin, jota hän säilytti näyteautossaan. Sillä välin hän ainakin yhtenä päivänä lainasi lounasrahan nukkavierulta pikkuserkultaan Cal Tilleryltä.

Mutta autoja hän ei myynyt, ei minkäännäköistä autoa, ja Fred kiinnitti huomiota tähän seikkaan enemmän kuin Harris-tweediin. Viikon kuluttua Fred kutsui hänet toimistoon päivän työn päätyttyä.

Hyväntuulisesti jalkaansa heilutellen Howard naureskeli: »En voi viipyä kovin kauaa, isäukki. Bell ja minä menemme lyömään vähän golfia.»

»Poika, en halua sinun pitävän minua jurnuttajana. Mutta on jo aika...»

»Oh, heikkari, isäukki, Bellkin hokee aina, että 'on jo aika' tehdä mitä hittoa milloinkin!»

»Ole hiljaa, kunnes saan sanotuksi loppuun! Sanoin, että on jo aika sinun vakautua työhön. Ei kukaan työnantaja tule maksamaan sinulle pelkän kauniin naamasi vuoksi — ei edes Hollywoodissakaan, koska sielläkin kuuluu pitävän olla täsmällinen, ja niinä yhdeksänä päivänä, jotka olet nyt ollut työssä täällä, olet myöhästynyt aamuisin keskimäärin kaksikymmentäyksi minuuttia, ja lounasaikaa olet ottanut keskimäärin tunnin ja kaksikymmentäkaksi minuuttia.»

»Sinä olet vahtinut minua — vakoillut minua — noin tarkasti?»

»Niin olen. Kuka muu työnantaja hyvänsä olisi antanut sinulle potkut muitta mutkitta. Mutta epätäsmällisyytesikään ei ole niin paha kuin se, ettet sinä tiedä autoista yhtään mitään.»

»No mutta kuule, isäukki! Kohtuus kaikessa! Olen ajanut autoa viisitoistavuotiaasta asti...»

»Etkä vieläkään tiedä, mikä kaikkien moottorin suojuksen alla olevien hassunkuristen putkien tarkoitus on! Ennenkuin pystyy myymään, täytyy osata purkaa moottori. Aion panna sinut korjauspajaan oppimaan. Käsken Bill Mermanin opettaa sinua käyttelemään sorvia ja vasaraa ja kylmää talttaa...»

»Minäkö tekemään työtä tuon rasvaisen, tupakkasylkiä roiskivan törkimyksen käskyläisenä?»

»Ehkäpä tupakanpureminen juuri auttaa tulemaan hyväksi mekaanikoksi. Ehkäpä sinunkin olisi paras opetella... Ei, malta! Suo anteeksi. Ei ollut aikomukseni ruveta nenäkkääksi. Kutsuin sinut tänne, jotta voisimme pohtia asiat juuria myöten ja jättää pois tuon saivartelun ja piilosillaolon, jota olemme harjoittaneet kaiken ikämme, hemmetti soikoon! Sinä et ole enää sievä pojantenava, josta minä olen vastuussa. Sinä olet täysikasvuinen, naimisissa oleva mies — teoreettisesti — ja olet vastuussa itsestäsi ja Annabelista. Niin että sinä joko vedät yllesi suojuspuvun ja käyt todella työhön, jolloin kukaties voin jonakin päivänä panna sinut jälleen myymään autoja, tai sitten marssit ulos ja haet itsellesi työtä jostakin muualta.»

»Entä jos en löydä? Niin raa'asti kuin nuorisoa nykyään kohdellaan...»

»Silloin joudut arvattavasti näkemään nälkää.»

Howard otti sankarillisia asenteita tusinoittain: »No, kyllä minä sen kestän! Voin elää almuilla! Voin nukkua heinissä! Mutta entä Annabel? Hänen isänsä ei halua puhutellakaan häntä.»

»Äitisi ja minä ottaisimme mielellämme Annabelin luoksemme asumaan siksi aikaa kuin sinä nukut heinissä, mutta jos tulet meille häntä tapaamaan, niin ole hyvä ja harjaa heinänkulmut vaatteistasi... Howard! Hitto sentään! Täytyykö minun herätä ja nähdä saaneeni hölmön pojakseni. Sinä saat käydä työhön tai käydä ulos, ja minä olen nyt sillä päällä, etten välitä, kumman teet... Oi, poika, poika, älä saata minua suuttumaan! Haluan auttaa sinua. Etkö ymmärrä sitä?»

»No, hyvä on, isäukki. Minä yritän. Syljen tupakkasylkiä, jos niin käsket, ja venytän soikeaksi joka pennin... Etkö halua lähteä ajelemaan ja tapaamaan Belliä? Ostan sinulle pullon kuivaa martinia.»

Howardin ja Annabelin ollessa viikon kestävällä kuherrusmatkallaan (minkä Fred oli mielessään tuntenut pisimmäksi ajaksi, jonka hän, heidän omaa parastaan katsoen, voi myöntää heille), Fred oli hakenut heille kolmen huoneen asunnon, jossa oli tarpeeksi valoa ja ilmaa. Hän maksoi kolmen kuukauden vuokran, ja hiukan arastellen hän ja Hazel hankkivat sinne sähkölieden ja jäähdytyskaapin, sängyt ja muutamia tuoleja ynnä maalatun ruokasalin kaluston. He kutsuivat Saran lausumaan arvosteluaan ja olivat mielissään, kun hän myönsi nuo tungettelut siedettäviksi.

Kun Annabel palasi, kutsui Fred hänet toimistoonsa ja puhui hiukan arastellen:

»Kestää kauan, ennenkuin Howard kykenee ansaitsemaan paljonkaan enempää. Haluan lainata sinulle, öh, lainata sinulle henkilökohtaisesti, Annabel, tuhat dollaria, jotta voit täydentää sisustuksen. Haluan saada siitä sinun henkilökohtaisen velkatunnusteesi — tuhat taalaa, maksettava takaisin, öh, sanokaamme kymmenen vuoden kuluttua, öh, sanokaamme kahden prosentin korolla? Noo, se on hyvä sijoitus minulle, nykyisissä oloissa!»

»Isäukki, en halua ottaa niitä. Te olette jo antanut meille tarpeeksi kalustoa ensi hätään. Minä säästäisin mieluummin ja ostaisin vähän erältään. Howard on herttainen, mutta...»

»Hemmetti soikoon, Annabel, etkö voi jo lakata olemasta niin hemmetin jalomielinen? Minä olen jalomielinen ja sinä olet jalomielinen, niin onko sitten kumma, jos Howard menee hunningolle, kun jokainen antaa hänelle anteeksi aina vain, hemmetti soikoon! Sinä otat nyt nämä tuhat taalaa ja allekirjoitat tämän tunnusteen ja lähdet täältä ja menet ostamaan sitä kalustoa, kuuletko?»

»Hyvä on, johtaja!»

Annabelin ostamien nojatuolien, leposohvan, pikkupöytien, pukeutumispöydän ja lipaston helpposesta laadusta Fred epäili, että Annabel oli säästäväisesti pidättänyt taakseen puolet noista tuhannesta dollarista. Fred tuli kahville tai lounaalle kerran tai kahdesti viikossa. Hän huomasi todeksi sen Annabelin useasti lausuman vakuutuksen, että Putnam Staybridge oli opettanut hänet erinomaiseksi liemien ja jälkiruokien, hillokkeitten ja salaattien valmistajaksi. Mutta hän ei ollut koskaan oppinut laittamaan paahtopaistia tai leipävanukasta tai puuroa, hän oli yliolkainen vuoteiden laittamisessa ja kuului siihen lakaisijain koulukuntaan, joka jättää paksuja pölykerroksia piirongin alle. Annabel tajusi taloudenhoitonsa homssumaisuuden, ja päivä päivältä Fred näki hänen koettavan muistaa, minne hän oli pannut jäävasaran, koettavan siivota tuhkakuppeja ja laseja, joita heidän tuttavansa olivat jättäneet kaikille tuoleille ja pöydille edellisen illan kesteissä.

Fred huokasi: »En tiedä, mistä johtuu, mutta tunnen oloni kodikkaammaksi syödessäni sämpylöitä haalean kahvin kanssa saippualaatikolta Annabelin seurassa, kuin tuntisin juodessani pullon samppanjaa Saran kanssa.»

(Fredille oli olemassa vain viittä lajia viiniä: samppanjaa, sherryä, punaviiniä, kalifornian viiniä ja esikkoviiniä, joista hänen arvostelunsa mukaan vain ensinmainittu kelpasi juotavaksi nautinnon vuoksi eikä isännän mieliksi.)

»Protest & Progress'in» kolmas numero sisälsi kaksi kirjoitusta, jotka ärsyttivät Frediä sietämättömästi. Hän luki ne eräänä iltana Saran ollessa poissa, ja huolimatta unen viekoittelusta hän jäi valvomaan Saran tuloa odottaen, taisteluun vyöttäytyneenä.

Ensimmäinen kirjoitus totesi harvoin nähdyn niin vakuuttavaa todistusta kaikkien amerikkalaisten hölmöydestä kuin Neuvosto-Venäjän ilmavoimiin kuuluvan kenraali Kynokin äskeisen vierailun aikana. Lukuunottamatta Amerikan ilmailijain juhlaillanviettoa, presidentin lounaskutsua, luennoimispyyntöjä eri kaupunkeihin ynnä kaikkien lentokenttiemme ja lentokonetehtaittemme esittelyä ei hänelle ollut osoitettu minkäänlaista huomiota.

Tätä alkuläksytystä seurasi muutamia reippaita yleistoteamuksia: 1) Venäläiselle on kunniakasta olla sotilas ja valmis puolustamaan maataan. 2) Jokainen amerikkalainen, joka on valmis puolustamaan maataan ja on ruvennut sotilaaksi, on joko verenhimoinen peto tai kapitalismin palkattujen hypnotisoijain harhaanjohtama. 3) Venäjän ilmalaivasto on voimakkaampi kuin minkään muun kolmen valtakunnan yhteensä. 4) Jos Amerikalla olisi minkäänlaisia jaloja tunteita, se uhrautuisi auttamaan puolustuskyvytöntä ja lentokoneitten puutetta kärsivää Venäjää. 5) Kenraali Kynok oli samalla kertaa Wellingtonin vertainen sotapäällikkö ja tosivilpitön, häntääheiluttava köyhälistötoveri.

Tämä tutkielma oli vain ruokahalun terästäjä toiselle kirjoitukselle, jossa Gene Silga vaati, että Praggin lasitehdas, Sachem Fallsin suurin teollisuuslaitos, olisi viipymättä julistettava saartotilaan, ja koska sen oli onnistunut vastustaa järjestäytymistä, oli tuuma pantava toimeen väkivallalla. Hän kehoitti työläisiä ostamaan kiväärejä, järjestämään ampumaharjoituksia ja lukemaan Georges Sorelia.

Fred oli raivoissaan, kun Sara puoliyön jälkeen ilmestyi.

»Odota hetkinen», sanoi Sara tuimasti. »Sinä olet vain amatööri haukkujaksi. Katso, mitä ammattilaiset ovat saaneet tehdyksi.»

Hän ojensi Fredille Sachem Fallsin aamulehden »Recorder'in» varhaispainoksen, avattuna kolmannen sivun kohdalta. Oikeanpuolisen sarakkeen täytti juttu, jonka otsakkeena oli »Pormestari ja Valtuusto tuomitsevat paikkakunnan punaiset» ja jossa tehtiin tiettäväksi, että eräs Eugene Silga oli tunnettu bolshevikki, että hänen lehtensä lietsoi kapinaan ja että neuvosmiehet, pormestari mukana, ryhtyisivät huomispäivänä toimenpiteisiin kaupungin vapauttamiseksi Silgasta ja hänen kannattajistaan.

»On parasta, että poistut kaupungista!» tuskaili Fred.

»Ei. En voi lähteä karkuun.»

»Niin. Onhan se niin. Ei sinun sovi sitä tehdä. Mutta olen todellakin sitä mieltä, että sinun tulisi pysyä erossa Genestä ja toimistostasi muutamia päiviä.»

»Sinä taidat hävetä minua! Ehkäpä äidin ja sinun mielesi tekeekin lähteä karkuun!»

Lauhkeasti, hieman yllättyneenä: »Ei — ei. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, etten pidä 'P. & P:n' puuhasta — yrityksestä saattaa koko maa yhdeksi hätäaputyömaaksi, jossa kelpaamattomuus on ainoana kelpoisuuden todisteena. Mutta tietysti haluan auttaa sinua miten suinkin voin...»

»On yksi asia, jonka voit tehdä: auttaa selvittämään toimiston tilejä. Tuon sikamaisen hyökkäyksen johdosta kaikki sikamaiset velkojamme varmastikin ryntäävät huomenna toimistoon, rähisten maksua.»

»Sen he voivat tehdä. Jotkut liikemiehet haluavat mielellään maksun! Pistäydyn sinne huomenna.»

»Jos viitsisit tehdä sen», sanoi Sara välinpitämättömästi, lähtiessään nousemaan portaita.

Fredin loistava raivostuminen oli mennyt myttyyn. Taaskin kerran hän oli huomannut, että silloinkin, kun syntinen saa juuri sen, mitä toinen on hänelle toivottanut, hänellä voi vielä olla jotakin sanomista; että on ehkä erehdys harjoitella näytelmää tiedustamatta, olisiko vastapuolellakin joitakin rivejä varattuna.

Hän ei hautonut pitkään epäonnistumistaan. Hän tiesi, että hänen tyttärensä täytyi, jäisen pinnan alla, tuntea masennusta. Hän tallusti ylähalliin, ja vielä sen jälkeen, kun Saran olisi pitänyt jo olla unessa, hän kuuli tämän hiljaa astelevan huoneessaan. Hänen teki mieli mennä sisään ja puhua tyttärensä kanssa oikein »kunnollisesti». Äkkiä hän tajusi, yksinäisyyttä tuntien, etteivät hän ja Sara olleet vuosikausiin puhuneet keskenään luonnollisen yksinkertaisesti. Tuo koheesiromahdus ehkä loisi sillan heidän välilleen.

Mahtoivatkohan lapset, jotka pelkäsivät pyytää vanhemmiltaan palveluksia, tietää, kuinka usein nuo vanhemmat pelkäsivät näyttävänsä naurettavilta ja mestaroivilta, ja kuinka he epäröivinä viivyskelivät makuuhuoneen ovien takana?

Fred koputti.

Ei kuulunut mitään sydämellistä »sisään»-kehoitusta. Sara ilmeisesti kaappasi ylleen aamunutun, ennenkuin aukaisi oven ja kysyi vaivautuneena: »No?»

»Ei mitään, ei mitään, tyttöseni. Minä vain — niin, tahdoin sanoa sinulle, että tulen auttamaan sinua minkä suinkin voin.»

»Oh, kiitos», sanoi Sara valjusti.

Fred ei ollut koskaan käynyt koheesin toimistossa, ja kun hän kiipesi sinne kello kymmenen seuraavana aamuna, oli hänellä epämieluisa tunne, kuin olisi hän palannut varhaisiin tilaustenkeruu-aikoihinsa. Maalaamattomat, ahtaat portaat olivat kirjavanaan jätepapereita ja mutaisia askelten jälkiä, lemusivat keltaiselta saippualta, ja ovissa oli liikekilpiä, joissa sähkölläparantaja tarjosi palvelustaan ja joku ihmisystävä ilmoitti myyvänsä väärennettyjä arpanoppia »ainoastaan tieteellisiin tarkoituksiin».

Se ainoa silmäys, jonka Fred loi ympärilleen koheesin toimistossa, aiheutti verraten miellyttävän vaikutelman, koska huone muistutti niitä sekamelskaisia kalanpyydyksillä ja vanhoilla kengillä koristettuja telttoja, joissa hän oli viettänyt leirielämää poikana ollessaan. Gene ja Sara istuivat pöytiensä ääressä, mutisten huolestuneina.

»No, Gene, näyttää sattuneen vähän huono onni.»

»Häh? Oh, hyvää päivää, herra Cornplow. Huono onni tosiaankin. Minä saan kaiken syyn niskoilleni, mutta mistäpä saatoin sen arvata?»

»Teidän olisi pitänyt tietää...»

»Seurasin täydelleen saamiani ohjeita. Nyt en taida saada enää senttiäkään rahaa.»

»Ette suinkaan voineet odottaakaan Channing Praggien antavan teille apuaan, kun olette hyökänneet kaiken heidän rikkautensa lähteen kimppuun...»

»Praggien? Praggien? Ooh, niiden! Me emme puhu samasta asiasta, herra Cornplow.»

Sara sinkautti musertavasti: »Tietysti ette!» nuoren Fredin tuntiessa itsensä kuin vasikaksi noiden toisten, vanhempiensa, seurassa. Gene alentui valaisemaan:

»Enkä välitä siitäkään, että lehdistö korventaa minua. Sehän kuuluu toimeenikin, heidän ärsyttämisensä. Minun huoleni koskee K.P:tä.»

»Vai niin. K.P:tä?»

»Voi hyvänen aika, isä!» huudahti Sara. »Kommunistista puoluetta tietenkin.»

»Ahaa, ymmärrän.»

Gene huokasi: »Olen juuri tänä aamuna saanut heiltä pitkän sähkösanoman... Olen hyvä äärimmäisyysmies, mutta en ole koskaan käsittänyt, mistä johtuu, että mitä ahtaammissa raha-asioissa jokin vasemmistojärjestö on, sitä enemmän se lähettää sadan sanan yösähkösanomia, jotka ihan yhtä hyvin kulkisivat kolmen sentin postimerkillä... Satuitteko huomaamaan, että viimeisessä 'P. & P:ssä' annoin aika lailla kehumista venäläiselle kenraali Kynokille?»

»Hm-öhöm.»

»Oikeana esikuvana kaikille amerikkalaisille sotilaille, jotka haluaisivat tulla vallankumouksellisiksi?»

»Hm-öhöm.»

»No, puolue sähköttää minulle, että toveri Kynok vangittiin salaisesti toissa päivänä Moskovassa Japanin vakoojana, kuulusteltiin viime yönä, ja tietysti hänet ammutaan tänä aamuna. Kynok! Hän seisoi Stalinin käsivarsi hartioillaan, kun 175 000 lasta marssi heidän ohitseen, kunniaa tehden, kuukausi sitten! Mistä minä voin tietää? Nyt minäkin kai olen japsivakoilija ja trotskilainen!»

»Mutta sellainen suuri johtomies, Gene, arvatenkin hänet havaitaan syyttömäksi.»

Gene veti kasvonsa hymyyn, hyväntahtoiseen, hieman kyynilliseen.

»Ehei. Moskovassa ei tuhlata aikaa. Ei siellä haaskata valtion varoja tutkimalla, onko joku syytön, jolleivät he voi todistaa häntä syylliseksi. Sellainen on uusi oikeusjärjestys! Herra Jumala, minä puhun aivan kuin vastavallankumouksellinen! Anteeksi. No niin, minun on käytävä toimeen ja kirjoitettava artikkeli, jossa kerrotaan, kuinka minä lopulta pääsin selville Kynokista, tuosta saastaisesta, petollisesta rotasta! Proletaarivaltion viholliset on raivattava pois säälimättä! Rotat — raivattava — siinä on johtoaiheeni — nuottini — helvetti sentään!»

Genen kirjoituskone alkoi rätistä, suitsuta tulta, tela kävi hehkuvan kuumaksi, kirjoittajan kasvot tuimiksi.

Sara huomautti miltei kohteliaasti: »Sinä halusit kai katsella meidän tilejämme, isä?»

Fred vihjasi, että se oli ollut hänen rohkea toiveensa.

Sara ohjasi hänet kolmannen keittiöpöydän luo, jonka koheesi oli ylellisesti lisännyt varusteisiinsa, viittasi kirjeitten, laskujen ja kymmenen sentin muistikirjojen sekasotkuun ja virkkoi yliolkaisesti: »Tässä ovat kirjamme.»

Pengottuaan tunnin ajan papereita kuin soraa kaaputtava toivoton varpunen, Fred tuli siihen päätökseen, ettei hän kykenisi »selvittämään heidän tilejään». Sillä mitään tilejä ei ollut. Ensimmäisen viikkonsa rahatoimia lukuunottamatta he eivät olleet merkinneet kirjoihin yhtään mitään. Perimättömiä lahjoitusshekkejä oli sekaisin maksamattomien laskujen kanssa. Repäistyillä paperiliuskoilla oli sellaisia käytännöllisiä merkintöjä kuin: »Saanut kät. J.K:lta 10.» Eräästä kirjekuoresta hän löysi Southsiden Marxilaisen Kirjallisuuskerhon lähettämän sadan dollarin shekin ja jonkin paperikaupan kuudenkymmenenviiden dollarin laskun, mutta kirjekuori ei ollut peräisin kummaltakaan, vaan Maplehurstin Työväenopistolta.

Fred aukaisi suunsa ilmaistakseen vihastuksensa sellaisesta kirjanpitoon kohdistuvasta pyhyydenloukkauksesta, kun kymmenkunnan raskaan jalan töminä alkoi kuulua alapuolella olevilta huojuvilta portailta.

XXI LUKU.

Jalkojen töminän kuuluessa portailta kaikki kolme hypähtivät ylös, Genen kohottaessa vapisevan kätensä huulilleen.

»Peloittaako?» kysyi Sara.

»Sen voit uskoa! Kuuluu pollarien askelilta. Pollarit ovat pieksäneet minua ennenkin!»

»Heillä ei ole mitään aihetta pidättää meitä.»

»Eivät he pidätäkään aiheen vuoksi — huvikseen vain!»

Fred otti komennon käsiinsä — moniin vuosiin hän ei ollut rohjennut komentaa Saraa. »Te molemmat painutte ulos täältä! Pötkikää katolle ja piiloutukaa. Minä tunnen useita pollareita.» He epäröivät, ja hänen äänensä kävi sotilaalliseksi. »Kuuletteko? Ulos täältä! Häipykää!»

Molemmat vallankumoukselliset häipyivät.

Fred teki parhaansa näyttääkseen siltä kuin hänellä olisi ollut oikeaa asiaa siellä. Hän istui jämeränä pöydän ääressä, lyijykynä kädessä, muistikirja ja laskut edessään, mutta hän vapisi, ja jälkeenpäin hän huomasi, että ainoa merkintä, minkä hän oli tehnyt muistikirjaan, oli: »Pelästyin.» Hän piirusteli vakavana balettityttöjä kirjan kanteen, kun huoneeseen syöksähti, niinkuin porsaat avatusta karsinasta, poliisikomissaari ja viisi vartiopoliisia, kaikilla patukat kourassa, parilla käsi pistoolinkotelolla.

»Mitä vietävää!» mörähti komissaari.

»No totisesti!» huomauttivat toiset älykkäästi.

»Heipä-hei, komissaari. Olette tainnut myöhästyä. Lintunne ovat lentäneet pois häkistä», visersi Fred.

Hän jäi istumaan; hän tiesi sen turvallisimmaksi asemaksi juippia vastaan, joka ei ollut liian juovuksissa.

»Kuka te olette? Ahaa. Sehän on herra Cornplow. Mitä te täällä teette? Missä se anarkisti-heppu on?»

»Livistänyt kaupungista, tiedänmä. Minä olen täällä velkojain edustajana. Tuo Silga on minulle velkaa kevyestä kuorma-autosta, sen vietävä!»

»Minkä nojalla luulette hänen menneen?»

»Tyttäreni näki hänen lähtevän junalla.»

»Ohoo, vai niin! Hänkin oli mukana tässä.»

»Hän oli vain työssä täällä — hän puhui siitä tuttavani, pormestarin, kanssa, ennenkuin otti toimen vastaan. Hän ei ole mistään vastuussa.»

»No, en minä häntä etsikään, oli miten oli. Pankaa toimeksi, pojat!»

Rauhallista Frediä kammotti nähdä, millä ahnaalla vimmalla pojat »panivat toimeksi». Jostakin eteisen puolelta tuotiin kirveitä, ja he kävivät riemuiten työhön. Ei ole olemassa suurempaa autuutta kuin tehdä tuhoa helvetin vimmalla ollen samalla taivaallisen moraalinen. Lain vartijat murskasivat pöytiä, viskasivat kirjoituskoneen suljetun ikkunan läpi, hysteerisesti nauraen. Reporttereita ja lehtivalokuvaajia oli äkkiä jotenkuten ilmestynyt saapuville hyvin iloisina, ja salamavalolampun leimahdus se sävähdytti Fredin toimimaan. Hän nousi seisomaan ja asettui komissaaria vastapäätä.

»Lopettakaa tämä touhu, tai minä toimitan niin, että koko teidän sakkinne saa potkut poliisilaitoksesta! Minä edustan saamamiehiä, eikä teillä ole oikeuden määräystä...»

»Emme tarvitsekaan.»

»Minä nostan kanteen teitä vastaan mieskohtaisesti ja vaadin korvaamaan vahingon viimeistä senttiä myöten! Kuulkaahan, komissaari — ajakaa kaikki nuo huligaanit ulos täältä, niin selitän asian teille.»

»Ulos te kaikki», sanoi komissaari, pyyhkien kättään housujensa takamukseen, jotta se olisi puhdas ottamaan vastaan likaista rahaa.

Fredin todistelu oli lyhyt: se sisältyi kokonaisuudessaan kahdenkymmenen dollarin seteliin ja huomautukseen, että komissaari oli jo tullut valokuvatuksi niin paljon, että se riitti hänelle mainostukseksi.

»Tekisi kuitenkin mieleni saada käsiini sen mokoma ateisti Silga. Ilkeää, kun naapurikaupungin pollarit saavat tietoonsa, että olemme päästäneet hänet menemään merkitsemättä», valitti uskollinen komissaari lähtiessään, annettuaan innostavan oppitunnin aiheesta »Miten kommunisteja tehdään».

Fred istuutui epävarmasti. Kun Gene ja Sara hiipivät takaisin huoneeseen, niin hän, joka oli vihannut kaikkia punaisia, puhui suorastaan rakkaalla äänensävyllä:

»Poika, on parasta lähteä heti matkaan — pois kaupungista. He haluavat piestä sinut. Keinottelin pollarit pois, mutta he voivat palata.»

Sara sanoi nirppanenäisesti: »Taisit lahjoa heidät! Taisit pokkuroida heille!»

»Niin kylläkin — lahjoin ja pokkuroin ja valehtelin, sinä pieni pystynokka, sinä Neuvoston pelastusarmeijalainen, sinä... Mrrrr! Gene, onko teillä täällä joitakin kompromettoivia papereita? Laita ne pois pian.»

»Ei muuta kuin aamullinen sähkösanoma. Minä poltan ne.»

Tuon sähkösanoman Gene otti puhelinluettelon välistä ja työnsi taskuunsa.

»Haluatko piiloutua minun talooni, Gene? Katsoen siihen, että Sara oli mukana tässä...»

»En halua! Lähden pois kaupungista.»

»Sinulla ei arvatenkaan ole liiemmälti rahoja. Voitko käyttää tätä kymmentaalasta?»

Gene otti setelin halveksivasti — noo, hän otti sen kuitenkin! — ja kiitosta sanomatta lähti ovea kohti.

»Gene!» äänsi Sara valittavasti.

»No?»

»Emmekö voi auttaa matkatavaroittesi toimittamisessa?»

»Matkatavaroitteni? Sinä olet kovin lystikäs, toveri Cornplow!» murahti Gene purevasti. »Minun matkatavarani käsittävät kaksi laukullista — toinen niistä kirjoja —, ja siinä onkin kaikki, mitä olen saanut kokoon seitsemänkolmatta ikävuoteni aikana — joista kuusi olen kuluttanut olemalla joko pollarien pieksettävänä tai sietämällä keski-ikäisiä naisia, jotka ovat olevinaan vapaita sieluja, kuten sinäkin!»

»Gene!» Fredin sydäntä vihlaisi nähdä, millä tuskallisella hellyydellä hänen tyttärensä katsoi nuorta miestä.

»Mutta sinäpä muistutatkin mieleeni, Sara», huomautti Gene, häikäilemättömän hymyn palatessa sekunnin ajaksi hänen kasvoilleen. Hän pyöritteli puhelimen taulua ja mutisi: »Neiti Katz, olkaa hyvä... Ahaa, Frieda, täällä on Gene... Kyllä, he ovat olleet täällä — löivät romuksi kaikki. Lähden aika kyytiä pois kaupungista, ja ilomielin. Tapaan sinut vanhassa paikassa Albanyssa, kahdeksan tienoissa tänä iltana. Onko selvä?... Mainiota. Auf wiedersehen!»

Hän kääntyi huolettoman hyväntuulisena Cornploweihin päin, sanoen: »Ymmärrättehän, teidän ei tarvitse nyt olla huolissanne tulevaisuudestani, herra Cornplow! Te ette olisi huonoinkaan mies, jos teillä olisi sen verran älyä, että tajuaisitte kiltin demokraattisen keskitie-ihanteenne päivien kertakaikkiaan päättyneen — tai päättyvän pian kiviseinää vasten.»

»Taidat toivoa, että minäkin asettuisin varmalle puolelle ja liittyisin kommunistiseen puolueeseen!»

Fred luuli olleensa jäätävän pureva, mutta Gene vastasi tyynesti: »Ei, pelkään, ettemme huolisi teistä!» ja Gene oli poissa.

Fred kääntyi säälivänä Saraan päin, joka seisoi äänetönnä, kädet rintaan painettuina. »Kultamuruni, sellaista sitä saa, kun liittyy ihmisiin, jotka ovat vallanhimon hullaannuttamia. Piditkö kauhean paljon Genestä?»

Pyörremyrsky iski Frediin suoraa päätä.

»Genestä? Vai nimität sinä tuota pahaista katurakkia 'Geneksi'? Minä inhoan häntä! Olen aina inhonnut! Hän oli minulle vain sielutieteellinen koe-esine. Että 'pidinkö'? Oh, etkö voi edes aluksikaan ymmärtää minua?... Minä lähden tenniskerhoon. Olen lyönyt laimin pelaamistani. Nyt käyn siihen käsiksi oikein vakavissani. Mutta ennenkuin pelaan, otan ryypyn Tom Collinsia, jotta saisin huuhdotuksi kaiken tämän siivottomuuden maun pois suustani.» Hän katsoi äkäisen halveksivasti isäänsä, jonka toivomuksesta hän oli joutunut kokemaan nämä vastenmielisyydet, koheesin ja »Protest & Progress'in» ja poliisit. Ovelta hän sanoi: »Minua inhottaa tämä kaikki. Lahjominen! Väitteet, että minä muka olisin niin hupsu, että pitäisin tuosta Silga-heittiöstä. Inhottaa — toden totta!»

Fred jäi yksin maksamattomien laskujen sekamelskan pariin.

»En maksa niistä senttiäkään», myrskysi hän — tarkoittaen neljänneksi osaksi totta.

Tuntia myöhemmin hän, kuin ihmeen kautta selvitetyn pöydän ääressä lisäsi: »Haluaisin päästä eroon kaikesta tästä! Otaksun, että rakastan kiitollista poikaani ja tytärtäni, mutta nyt ymmärrän, mitä ukko Salomo tarkoitti sanoessaan: 'Virvoittakaa minua omenilla, sillä minä olen rakkaudesta sairas!'»

XXII LUKU.

Mekaanikko-harjoittelijana Triumph-asioimistossa Howard oli toverien suosiossa. Pari päivää hän murjotti rasvalle ja suojuspuvuille, kontrollikellolle ja kivistävälle selälle, mutta hän huomasi, että työmiehet olivat yhtä yksilöllisiä kuin ne nuoret kantakirjaherrasmiehet, joita hän oli tuntenut collegessa, ja huumoriltaan ytimekkäämpiä. Heidän juttunsa toimipaikoista ja tytöistä ja juonneista, laivastosta, Tyynenmeren rannikolta, Detroitista, tuntuivat hänestä paremmilta kuin nuorten korkeakoululaisten hihitykset, ja hänelle tuli tärkeäksi olla yksi pojista.

Hän oppi, ettei kukaan huomaa — ainakaan ennen kuin takaosan palaessa kuukautta myöhemmin —, jos voimia säästääksesi ruiskutat vain neljänneksen tarvittavasta rasvamäärästä tasauspyörästöön. Hän oppi ottamaan jonkin hyvin torkahduksen tapaisen, lounaan ja parin bourboniryypyn jälkeen, maaten vaunun alla ja kopauttaen ystävällisesti jousia vasaralla silloin tällöin. Ja ylimekaanikko suhtautui suopeasti, kun Isännän poika keräsi ympärilleen ryhmän ja opetti heille Truxonin joukkueen yllytyshuutoja.

Howard käsitti erehtyneensä pitäessään pikkuserkkuaan, Cal Tilleryä, tolvanana ja kiusankappaleena. Cal ei ehkä tulisi koskaan saavuttamaan elämän päätarkoitusta ja oppimaan myymään autoja pankinjohtajille; Calin tukka saattoi muistuttaa nyhdettyä juuttisäkkiä; mutta Adirondack-vuorten terveellisissä linnoissa Cal oli kehittänyt itselleen maalaisoveluuden, joka Howardista tuntui terävämmältä kuin Guy Staybridgen kirjastaopitut käsitykset. Hän pelasi pokeria niin sitkeästi kuin ainakin sellainen, joka on oppinut sitä heinärukojen vierellä; tarjoilijattaret saattoivat nauraa hänelle, mutta he lähtivät kävelylle hänen kanssaan; ja kaikkia kaupungin keikareita ja heidän sääntöjään Cal halveksi. Mitkään isän haukkumiset eivät voineet saattaa Howardia niin hämilleen kuin Cal-serkun jaamaus: »Sinä aiot kai näytellä meille hienoa miestä, vai mitä, ja panna iltapuvun yllesi ja pelata bridge-whistiä punakyntisten tyttöjen kanssa?»

Cal lainasi aluksi rahaa Howardilta; lopuksi Howard lainasi Calilta ja selitti hermostuneena isälleen, että Cal oli helmi ja ettei heidän pitäisi koskaan luopua hänestä.

Fred kuunteli kulmat rypyssä, mutta huomauttamatta muuten mitään.

Fred meni tapaamaan Ben Bogeyta, »Koti soma, halvalla oma».

»Jos humpuuki jätetään syrjään, herra Bogey, niin kuinka paljon mahdollisuuksia teillä olisi toimeentulonne ansaitsemiseen, jos te ja poikani panisitte yhdessä liikkeen pystyyn?»

»Toimeentulonko? No, herra Cornplow, niin totta kuin istun tässä, me ansaitsisimme kaksikymmentä prosenttia sijoitetulle pääomalle...»

»Tpruu! Minä kysyin, voisitteko te molemmat ansaita toimeentulon? Minun kokemukseni mukaan se nousee paljon enempään kuin niihin kahteenkymmeneen prosenttiin, minkä te pojat näytätte laskevan jollakin erilaisella aritmetiikalla kuin mitä minä olen oppinut. Mitä todellisia mahdollisuuksia teillä on tarjolla?»

Herra Bogey näytti kirjeitä. Kolme toiminimeä halusi jättää vuokratalojensa vuokrat heidän hoidettavakseen; eräs liike onnitteli häntä karjanlaitumen »kehittämisestä» ihmislaitumeksi.

Fred tuumi: »Jos otatte Howardin, niin mitä ansioita hänellä on teille?»

»Oi, ihan kaikkea, herra Cornplow! Kerrassaan kaikkea! Ymmärrän todella hyvin, minkätähden olette niin ylpeä siitä pojasta. Hyvä ulkonäkö, miellyttävä ääni, urheilijan kunto — herra varjelkoon, miten esikaupunkikoteja suunnittelevat naiset mieltyisivät siihen mieheen! Ja hyvä koulusivistys ja hauska, luotettava käytös — kerrassaan kaikkea! Ymmärrän sanomattannekin.»

»Totta puhuen aioin sanoa teille joitakin mielenkiintoisia seikkoja hänestä. Hänen koulusivistyksensä on luulottelua. Hän osaa tehdä kirjoitusvirheitä kolmella kielellä. Hänellä ei ole paljonkaan tietoa Yhdysvaltain historiasta — ei todellakaan — hän on unohtanut kaikki maailman historian vuosiluvut ja nimet. Mutta kaiken tuon nykyaikaisen opinto-hölynpölyn ohella hän on epätäsmällinen, lörpöttelee kuin apina kaiket päivät, kun hänen oletetaan olevan autoja kunnostamassa, haaskaa tarveaineita, kerskuu sillä, että on isännän poika, ja vippailee rahaa. Luuletteko, että hän kelpaa teillä mihinkään?»

»Varmasti. Hän on sitä lajia, joka tarvitsee vapautta.»

»Kuinka paljon minun pitäisi sijoittaa hänen puolestaan, jos hän tulisi yhtiöön teidän kanssanne?»

»Laskujeni mukaan tarvitsisi olla viisituhatta dollaria.»

»Mahdotonta saada niin paljoa. Minäpä sanon teille. Panen kaksi tuhatta nyt heti. Kolmen kuukauden kuluttua, jos pääsette todelliseen, kunnolliseen alkuun, voin sijoittaa toiset kaksituhatta.»

»Kiinni veti!»

Niin Howardia potkittiin portaita ylös; niin Triumph-asioimisto pelastettiin muuttumasta laulukerhoksi; ja siinä viattomassa uskossa, että hänen oma valtava viehätysvoimansa oli saanut kaiken aikaan, Howard aloitti uransa kaupunkien rakentajana, urakkakuninkaana, vuokratalojen varakuninkaana.

Annabel ripusti uutimia Bogey & Cornplow'n Kiinteistötoimiston uuden, kolmihuoneisen konttorin valoisiin ikkunoihin. Ben oli valinnut paikan kaupungin pohjoisilta laiteilta, parhaitten esikaupunkien lähtökohdalta, ja toimistohuoneistokseen hän oli valinnut pohjakerroksen iloisennäköisestä rakennuksesta, jossa asui tohtoreita ja hammaslääkäreitä. Hän touhusi jo asiakkaiden pyydystämisessä, sill'aikaa kuin Howard hoiti toimistoa, mikä tehtävä toistaiseksi sisältyi siihen, että hän katseli, kuinka Annabel täytteli kukkamaljakoita ja pikakirjoittajatyttö naputti kirjoituskoneella: »Nopsa ruskea kettu hyppäsi rivakasti iloisen rouvan yli.» Hän sytytti ohuen savukkeen arvokkaammin ilmein kuin koskaan huolettomampina college-aikoinaan, ja Annabelille hän selitti juhlallisesti:

»Tämä se on jotakin! Triumphissa, näetkös, oli hankaluutena se, että asemani omistajan omana poikana haittasi minua. Jokainen käytti sitä hyväkseen ja koetti lainata rahaa...»

»Howard! Anteeksi! Howard!»

Howard viskasi savukkeen pois; hän tuli vakavaksi.

»Tiedän, mitä aiot sanoa, kultaseni, joka sanan; ja enin osa siitä on totta. Minä laiskottelin. Ja lainasin itsekin vähäsen. Mutta mitä mahdollisuuksia siellä oli tarjolla, tuossa likaisessa puoti-pahasessa? Nyt olen vapaa! Olen saanut maailmaa pyrstöstä kiinni! Aion tehdä työtä kaksikymmentä tuntia päivässä, joka päivä, heikkari vie — öh — niin pian kuin tulee asiakkaita, joista on työtä!»

Cornplowien perhe oli aina viettänyt loma-aikansa yhdessä, elo- tai syyskuussa, jossakin järvenrantahotellissa. Tänä vuonna, Howardin naimisiinmenon, Saran vallankumouksen, koheesin vielä tyynnyttämättömien saarnamiesten ja Duplexin ennätysmäisen myynnin johdosta, heidän lomasuunnitelmansa olivat jääneet tekemättä.

Fred istui Hazelin kanssa markiisiverhoin suojatulla kuistilla talonsa sivustalla eräänä iltana heinäkuun lopulla, kun ilma oli hyvin kuuma ja oli omansa synnyttämään huonoa tuulta ja kapinallisuutta. Fredistä tuntui, että hän oli käynyt taistelua sumussa varjoja vastaan, jotka osoittautuivat aseistetuiksi vihollisiksi, ja vihollisia vastaan, jotka olivat usvaa; ja että hän saattoi luottaa vain siihen lujaan, viileään majakkaan, jonka nimi oli Hazel.

»Kuule, äh, Hazel, etkö luule, että olisi paras ruveta ajattelemaan, mitä teemme loma-aikana? Näyttää vähän siltä, että kun poika on naimisissa ja Saralla niin hiton paljon puuhaa tenniskerhossa selittäessään, ettei hän ole koskaan ollutkaan kommunisti, sinun ja minun on lähdettävä matkalle kahteen pekkaan. Ensimmäisen kerran moniin vuosiin, ja tulen kyllä siitä nauttimaan! Ajetaan Gaspen niemeen. Tai entä jos lastattaisiin auto järvilaivaan ja mentäisiin Duluthiin? Seikkaillaan mekin vähäsen — kun ei Sara ole mukana koppailemassa ihmisille! Vain me kaksi vanhaa kulkuria!»

»Se olisi hauskaa, Fred. Mutta... Lapset ovat puhuneet minulle. Tiedän, että Howard haluaa ottaa Annabelin mukaan ja lähteä meidän kanssa yhteen matkaan.»

»Nytkö? Juuri aloitettuaan liikkeen? Juuri mentyään naimisiin?»

»Hän sanoo, että se tulisi halvemmaksi...»

»Ymmärrän. Hän ei halua retkeillä niinkään paljon meidän seurassamme kuin meidän kustannuksellamme!»

»Ja Saralla on aate. Hän haluaa ottaa osaa tenniskilpailuihin Etelässä, lokakuussa — Wormtail'in kuumilla lähteillä...»

»Siellä turkasen tylsässä paikassako? Missä poliitikot höyryttävät itsestään pois alkoholia sen verran, että kykenevät taas nauttimaan uudesta täytteestä? Jos hän sinne menee, niin hän menee yksinään, sen sanon sinulle!»

»Hän sanoo, että tehtyään tuon erehdyksen sen Silga-heittiön luonteen suhteen hänen on oltava erikoisen säädyllinen, ja hänellä on aate, että jos vuokraisimme yhdessä huvilan Wormtailista...»

»No jo nyt...»

»Tiedän, Fred, tiedän, mutta tunnen myöskin Saran ja tiedän, että jos hän tekee päätöksen ja alkaa nalkuttaa, niin me annamme perään ikävyyksien välttämiseksi. Ainoa tapa, millä asia voitaisiin hoitaa, olisi lähteä karkaamalla.»

»No, mikä karkaamisessa sitten on vikana? Hm! Taidanpa lähteä vähän kävelemään.»

Hazel tuijotti hänen jälkeensä. Fred oli kiihottunut, ja Hazel pelkäsi itsestäänsyttymistä.

XXIII LUKU.

Kello kymmenen seuraavana aamuna, pölyisenä ja nuuduttavana heinäkuun aamuna, Fred soitti puhelimella toimistosta:

»Hoo, Hazelko? Onko Sara siellä?»

»Ei, hän on kerhossa. Voinko minä toimittaa jotakin?»

»Olisin vain halunnut kysyä jotakin.»

»Lähden kaupungille ostoksille noin tunnin päästä, Fred.»

»Kuule, viitsitkö odottaa minua kotona? Onko sinulla mitään tärkeää menoa täksi päiväksi?»

»Ei, vain kahville Louise Kamerkinkin luo iltapäivällä.»

»Mainiota. Odota minua.»

Fred näytti hämmentyneeltä ja Hazel epätietoiselta ja vähän huolestuneeltakin, kun Fred saapui kotiin näin tavattomaan aikaan.

»Kuulehan, Hazel. Suurenmoinen ilma, ja minä olen vähän kuin väsynyt. Mitä sanot, jos hypättäisiin autoon ja livistettäisiin pariksi kolmeksi päiväksi pois?»

»Nytkö tänään?»

»Miksi ei?»

»Taivas, täytyyhän tehdä valmistuksiakin!»

»Ei ole tarpeen. Bentsiiniä ja öljyä ja hammasharja ja kampa ja yöpaita — mitäpä muuta tarvitseekaan? Jos tarvitset huulipuikkoa matkan varrella, niin lieneehän kauppoja jossakin Sachem Fallsin ulkopuolellakin! Toin toimistosta vähän käteistä.»

»Kunpa olisit sanonut muutama päivä sitten. Olen tehnyt joitakin sopimuksia...»

»Eikö niitä voi peruuttaa?»

»Se ei olisi mielestäni oikein kauniisti tehty.»

»Entä jos astuisit pois jalkakäytävältä ja auto ajaisi sinut kuoliaaksi? Et kai silloinkaan kykenisi täyttämään sopimuksiasi, vai mitä?»

»Hyvänen aika, mikä kauhea esimerkki!»

»No, sellaista tapahtuu joskus, eikö niin? Heti toimeen vain ja peruuta ne.»

»Sinä olet ihan yhtä mielivaltainen kuin Sara.»

»Tosi. Olen perinyt sen häneltä. Voitko tehdä sen?»

»No, kaiketikin...»

»Käy toimeen sitten, ja pakkaa matkalaukku — vain pukeutumistarpeet ja vähän alusvaatteita.»

»Mutta minne — mitä...»

»Arvelin, että ajaisimme Saratoga Springsiin katsomaan sen uusia rakennuksia. Mutta asian ydin ei ole, minne me menemme, vaan se hauskuus, että me kaksi karkaamme yhdessä.»

»Luulen, että voisin pitää siitä.»

Hazel valitsi jo puhelua rouva Kamerkinkille.

Fred riensi yläkertaan ja pakkasi yhden matkalaukun — tärkein välttämättömyysesine siinä oli P.G. Wodehousen uusin romaani. Hän soitti sihteerilleen toimistoon, että oli niin kuuma päivä — aikeissa tehdä pikku matka Saratogaan — tahtoisiko hän soittaa Howard-herralle ja Sara-neidille ja — sanoa, että palataan viikon lopussa tai ensi viikon puolimaissa.

Kun Howard soitti, niinkuin voi varmasti tietää hänen tekevän, Fred ei ottanut lainkaan ymmärtääkseen hänen selitystään, kuinka ylivoimaisen välttämättömästi Bogey & Cornplow tarvitsi hänen neuvoaan tärkeissä kysymyksissä. Hän vain naurahteli, tolkuttaen: »Jaah, ajattelin pistäytyä pois pariksi päiväksi — Saratogaan», löi puhelun poikki Howardin korvaan — vaikka jokaiselle myyntimiehelle puhelun poikkilyöminen on virkavirhettä ja kavallusta lähentelevä rikos — eikä vastannut puhelimeen, kun se soi uudelleen. Siellä soitti arvatenkin Sara. Fred tiesi, että Sara kiiruhtaisi suoraa päätä kotiin, mutta hän tiesi myös, ettei Sara voinut koskaan kiiruhtaa suoraa päätä mihinkään, pysähtymättä nalkuttamaan jollekin jostakin, eikä Sara tosiaan tullutkaan ennenkuin viisi minuuttia sen jälkeen, kuin Fred oli kääntänyt Triumph Special vaihto-kupeensa nikkelöidyn kärsän itäänpäin Fenimore Cooper-bulevardilla, Hazel lämpimissään ja pyöräpäisenä rinnallaan.

Vaikka Fred tunsi, että hänen pakonsa Egyptiin sisälsi useitakin tärkeitä periaatteita havainnollisesti valaistuina, ei hän ajatellut niinkään paljon lastensa holhoavan tyrannian kynsistä karkaamisella osoittamaansa rohkeutta kuin sitä, että Hazel automatkalle valitsemissaan tiukassa harmaassa puvussa ja pienessä kolmikulmaisessa hatussa näytti kymmentä vuotta nuoremmalta kuin esiintyessään pehmoisena ja liehuvana, haaremista muistuttavana, iltapäiväpuvussaan, yllään tekojalokivet ja taloushuolet. Fred teki sen havainnon, että Hazel alkoi suoda itselleen elämästä nauttimisen kyseenalaista etuoikeutta. Voisiko hän koskaan parantua esineiden orjuudesta, omistamisenrakkaudesta ja vakavaraisen kunniallisuutensa todistamisesta niitä näyttelemällä? Voisiko hän koskaan vapautua sinisestä posliinista ja pitsimäisistä matoista?

Hazel virkkoi iloisesti: »Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä Saratoga Springs.»

»Niin, kai olisi hauskaa nähdä se joskus.»

»Kuinka tarkoitat? Miksi olet noin salaperäinen?»

»Sinä et tiedä asiasta puoliakaan. Kuulehan, kullanmuru! Minä olen salaperäisin heppu koko Sachem Fallsin pituus- ja leveysasteella! Olen Hullu Fred, Naamioitu Uhka. Olen suoraan Edgar Wallacen romaaneista otettu. Olen J.G. Reeder, tikari täytekynässäni.»

»Typerys! Mikä sinä olet.»

»Olen mies, jolla on kolmet kasvot — eikä arvatenkaan mitkään niistä oikeat.»

»Kultaseni, olin kuulevinani sinun viime yönä hiipivän alakertaan ottamaan pienen naukun.»

»Tässä on kysymyksessä pahempaa kuin väkijuomat. On kysymyksessä elämän viini. Se on...»

»Lakkaa nyt yrittämästä olla sukkela, Fred, ja sano, mitä sinulla on mielessä.»

»Oh, me lähdemme vain Samarkandin kultatielle!»

»No, ehkä se sinusta siltä näyttää, mutta minun silmissäni se näyttää olevan tie n:o 29; ja ehkä se on kultaa, mutta juuri tällä kohtaa siinä näyttää olevan sementtipaikkoja.»

»Älä ole huomaavinasikaan. Jotkut kurjat valtion hätäaputyöläiset tulivat viime yönä ja näpistivät kullan tältä kohdalta. Näet sen kyllä taas parin kadunristeyksen päässä.»

»Fred, kultaseni, en ole siitä millänikään, mutta oletko sinä hutikassa?»

»Täydellisesti! Näetkö tuota miestä tuossa?»

»Mitä miestä, missä?»

»Joka istuu tuossa auton suojuksella — pikku mies, jolla on piippalakki ja viheriä poskiparta?»

»Oh — kyllä — niin — en voi nähdä sitä ihan selvästi.»

»Kyllä voit, jos pysyt minun matkassani tarpeeksi kauan. Se kirkastaa sen ihan selväksi, eikö niin?»

Sanaakaan enempää hän ei lausunut, ennenkuin oli kääntänyt suorakulmaisesti sivulle Fenimore Cooper-bulevardilta, joka johti suoraan Saratogaan. Auton suunta oli nyt kaakkoon.

»Minne me menemme?» ihmetteli Hazel. Mutta hän sanoi sen ilman pelkoa, sillä mitä mieltä hän lienee ollutkin miehensä kyvyistä romanttisena rakastajana, Fred oli hänelle autonajon Beethoven.

»Mikä hätänä?» äänsi Fred.

»Autohan näyttää menevän väärään suuntaan.»

»Niinkö? Hemmetti! Meidän on kai mentävä sitten mukana, arvaanma. Liian kova vauhti hypätä pois.»

»Frederick, etkö tahtoisi lopettaa tuota keimailua...»

»Tiedän. Mutta minusta tuntuu niin iloiselta ja vapaalta — ja epätavalliselta — ja sen vuoksi typerältä!»

»No, lopeta se hetkeksi, ole hyvä. Olen pahoillani, mutta tämä ei ole Saratogan tie!»

»Kuka on sanonut sen olevan?»

»Emmekö sitten ole matkalla Saratogaan?»

»Mistä olet tullut sellaiseen luuloon?»

»Kuulinhan sinun soittavan Howardille...»

»Oletko koskaan ollut sitä mieltä, että rakkaalle pojallemme voi turvallisesti uskoa totuuden?»

»Minne sitten olemme menossa?»

»Luulen, että — jollemme muuta mieltäni — me olemme matkalla erääseen majataloon Massachusettsin Stonefieldissä, Lenoxista itään. Mutta onko väliä, missä pysähdymme, niin kauan kuin ei kukaan voi saada meitä kiinni, ja me voimme muutamiksi päiviksi lakata olemasta vastuunalaisia vanhempia ja katsoa, emmekö voisi vielä olla ihmisiäkin? Mitä arvelet?»

»En — en luule, että se on hulluinkaan ajatus. Minusta on hauskaa olla matkalla sinun kanssasi.»

»Muistatko erästä iltaa, jolloin minä puhuin jotakin syrjään vetäytymisestä? Minä en ole sitä unohtanut. En ehkä ole kovinkaan tyytyväinen siihen, mitä Fred Cornplow on elämästään tehnyt. Haluan yrittää nähdä — vain kokeillakseni yrittää nähdä, eikö ole joitakin uusia asioita, joita en olisi liian vanha oppimaan, vain opettelemisen huvin vuoksi. Ja sitten... Sara ja Howard. Yksi syy tähän karkaamiseen on se, että jos voin olla kerrassaan erilläni heistä jonkin aikaa, niin etteivät he voi saada käsiinsä ja häiritä meitä, niin arvelen, että voin vapautua ärtymyksestäni ja lakata olemasta heille niin ilkeä.»

»Et sinä minusta ole ollut heille niin ilkeä.»

»No, jos niin on, niin silloin olen ampunut pahasti ohi maalin, sillä tarkoitukseni oli todella olla ilkeä. Ehkäpä tästä matkasta onkin se hyöty, että opin olemaan koko joukon ilkeämpi. Oli miten oli, jotakin mielenkiintoista tapahtuu nykyaikana pakostakin sille, jolla on rohkeutta nousta vastarintaan tätä nuorison hallitusta vastaan. Oikeutta ylennetyille!»

He istuivat puoli tuntia mäen laella karulla ylämaan laidunmaalla, missä kihisi hyönteisiä; he istuivat jalkalaudalla tyytyväisinä vaiti ollen, ja Fredin savuke maistui hyvältä.

He lounastivat maatalossa, vaahterain alla, ja Fred kehui: »Ei yksinkertaisesti voi saada oikeaa käristettyä kananpoikaa ja tällaista kotitekoista kermajäätelöä kaupungissa!» Hazel jätti selittämättä, että kananpaisti oli arvatenkin peräisin säilykepurkista ja jäätelö kuuluisasta Troyn meijeristä.

Iltapäivän puolimaissa he joivat vanhanaikaista piimää maalaisrohdoskaupassa, ja sill'aikaa kuin Hazel kuhersi tehdäkseen toisten tunnelman kotoiseksi, Fred ja rohdoskauppias kertoivat toisilleen, että heillä oli hienot autot, kauniita ja avuliaita lapsia, rakentavia mielipiteitä republikaanisen puolueen tulevaisuudesta, ja että elämä oli hyvä keksintö. Harmaatukkaisena, harmaakulmaisena, harmaassa alpakkatakissa, harmaat kädet laihoina ja pitkinä rohdoskauppias nojasi kyynärpäillään tiskiin ja tuumi: »Se on miellyttävä puoli liikkeessäni, että teidän laisenne mahtihenkilöt poikkeavat sisään viettämään aikaa.»

Fred palasi autoonsa yksimiehisessä paraatissa. Hänelle oli mieleen olla mahtihenkilö, mietti Hazel. »Viekää tuo mies Varsovaan tai Tokioon», ajatteli Hazel ylpeänä, »niin tunnin kuluttua hän tietää lähimmän tupakkamyymälän miehen kaikkien lasten nimet ja tuntee kaikki korttelin vuokra-autoilijat ja poliisit... Siinä suhteessa hän on samanlainen kuin Howard. Ehkäpä jonakin päivänä saan molemmat mieheni sopeutumaan yhteen!»

Sachemista Stonefieldiin ei ollut matkaa yli sadanviidenkymmenen mailin, ja Fredille se oli normaalioloissa kolmannes päivän taipaleesta, mutta he viivyttelivät niin onnellisina, rehevien niittyjen ja paksujen puiden tenhoamina, että kello viiden aikana he olivat vielä viidenkymmenen mailin päässä Stonefieldista, täyttämässä tankkiaan Daisy Dellin luona, mihin kuului Mökki-Majailukeskus ja Kahvila, Kaikki Kodin Mukavuudet, Täysin Kalustetut Huoneistot.

Daisy Dellin laitos oli ulkonäöstä päättäen lastentarhan veisto-osaston rakentama. Ainoa syy, oletti Hazel, minkä vuoksi kukaan päättäväinen murtovaras ei ollut siepannut kainaloihinsa paria mökkiä ja vienyt niitä matkassaan, oli se, etteivät ne olisi kelvanneet muuksi kuin sytykkeiksi.

Huolestuen hän kuuli Fredin raakkuvan: »Kuules, minulla on aate! Mitä jos viettäisimme yön tässä loukossa?»

»Mutta voisimme ehtiä helposti Stonefieldiin päivälliseksi, ja minusta nuo mökit näyttävät kamalan honteloilta.»

»Tosi. Arvattavasti ovatkin. Mutta olisi tavallaan hauskaa — vaihteeksi — viettää yötä leirillä.»

»Ja kauheat patjat. Muhkuraiset.»

»Olisi hyvä sieluillemme olla poissa ylellisyyksien keskeltä yksi yö.»

»No, jos niin haluat. Mutta en ole koskaan pitänyt marttyyriutta suuren arvoisena, jos siihen sisältyy epämukavuuksia.»

»Hoh! Ajattelehan niitä täisiä kameelinajajien majoja, joissa meidän on yövyttävä Samarkandin tien varrella.»

»Ja ajattele, millainen jutku siitä tulee meille, jos heräämme jossakin noista majoista ja huomaamme olevamme väärällä tiellä. Mutta menköön syteen tai saveen!»

XXIV LUKU.

Daisy Dellin mökit olivat kapeita ja korkeita, myötätuuleen kallistuneita. Ne oli rakennettu limilaudoista, jotka oli aikoinaan maalattu valkoisiksi, mutta tuore puu oli imenyt maalin itseensä. Niiden edessä oleva piha oli katettu soralla ja kuonalla, ja siinä asusti häpeilevä koira, joka raaputti itseään lakkaamatta. Vähän enemmän vaivaa oli nähty »kahvilasta», leirin keskusrakennuksesta; se oli nelihuoneinen vaja, jonka tarjoiluhuone oli äskettäin maalattu kirkkaan keltaiseksi ja sisälsi tuoleja ja pöytiä aitioissa sekä myyntipöydän, jolla oli viiden sentin pilaantuneita makeiskääröjä, savukkeita, piirakoita ja »muistoesineitä» sellaisia kuin posliinisia tuhkakuppeja, joissa oli kirjoitus: »Tervehdys Kauniista Daisy Dellistä».

Ukko ja eukko Stickle olivat paikan omistajat. Ukolla oli viikset, jotka ilmeisesti olivat raakapumpulista ja vaihtamisen tarpeessa, ja hänen kauluksettoman paitansa liepeitä olisi pitänyt useammin työntää sisään, ja eukolla oli likaa nenällään. He olivat kuitenkin ystävällisiä kuin vanhat maitoajurin hevoset ja näyttivät heti tuntevan Fredin omaan huonomaineiseen kulkuriheimoonsa kuuluvaksi.

Kun Fred oli tehnyt merkinnän vieraskirjaan — hän kirjoitti nimekseen »Frederick Williams, N.Y.», jottei hänen jäljilleen päästäisi — ukko Stickle kuiskasi: »Kuulkaahan, naapuri, meillä ei tietenkään ole täällä anniskeluoikeuksia, mutta eräs heppu, jonka nimestä en tiedä, jätti tänne vähän omenaviiniä, ja minä arvelin, että teillä ehkä on jano pitkän taipaleen ajettuanne...»

Fred joi, oli sitten läkähtyä, kakisteli, katsoi ympärilleen ikäänkuin ihmetellen, kuka oli häntä lyönyt, ja tuli heti paikalla iloiselle tuulelle. Hazel sai sormen verran omenaviiniä mehujuomaansa, nikotteli, mutisi: »Voi varjelkoon sentään!» ja alkoi hihittää. Kuullessaan Fredin nauravan hänelle hän tuijotti häneen lempeän paheksuvasti ja tuli äkkiä yhtä iloiselle tuulelle kuin Fredkin.

Päivällisen aika oli vasta seitsemältä, kahta tuntia myöhemmin, mutta he lumoutuivat unohtamaan ajan kulun, kun ukko Stickle kertoi olleensa laivan kokkina, kabarettitanssijana, napaseuturetkeilijänä ja (koska Fred ja Hazel näyttivät nielaisseen kaiken tuon yhtä herkästi kuin omenaviinin) kauppiaana Salomonin saarilla.

»Mainio vanha äijä, ja lyönpä vetoa mitä hyvänsä, että viisi prosenttia hänen jutuistaan on totta», kehui Fred, kun ukko poistui noutamaan heidän hampurinpihviään käristettyine sipuleineen.

Hazel oli enemmän tai vähemmän vakava. »Mutta onko sinun mielestäsi oikein aloittaa matkamme seurustelemalla noin alhaisten ihmisten kanssa?»

»Alhaisten? Luojan kiitos, että he ovat alhaisia! Saran jälkeen ukko maistuu minusta hyvältä — niinkuin lammashakkelus juustokohokkaalla eläneelle. Minä rakastan alhaisuutta. Se on kuin palaamista maahan. Edellyttäen, ettei se ole serkku Enos Tilleryn maata. En halua sentään maatakaan korviini!»

»No niin... Mutta olen varma, etteivät hampurinpihvit ole juuri hyviä.»

Eivät ne olleetkaan, mutta Hazel ei jättänyt syömättä muuta kuin yhden sipaleen käristettyä voipaperia, joka oli joutunut sipulien sekaan.

Daisy Delliin näkyi vain pari maataloa, nekin kaukana, mutta kello kahdeksan tienoissa paikka tuli täyteen Saran ja Howardin maalaismuunnoksia. Kahvila tuoksui kyllä kelpo lailla paistinpannuille, parafiinille, kaalille ja Stickleille, mutta sille antoivat väri-iloa keltainen seinämaali ja heleänpunaiset paperiservietit ja kylpeviä naisia esittävät virvoitusjuomajulisteet, ja siinä singahteli juuri tuoreeltaan radiosta saatuja sutkauksia. Fred ihaili erästä nuorta naista, jolla oli yllään punaisilla unikoilla koristettu silkkileninki, silkkisukat ja hopeiset puolikengät, ja joka istui korkealla tuolilla maistellen sirosti limonadia, johon hänen seuralaisensa, ruudukkaaseen pulloveriin ja irtoamattomaan kameelinkarvalakkiin pukeutunut nuori mies, kaasi ahkerasti katajaviinaa.

»Kalliin näköinen pari», vihjasi Fred ukko Sticklelle. »Nuori neiti silkeissä.»

»Hänkö? Kyllä vain. Fiksu tyttö. Hänen isänsä on Bocks'in ukko, vähän matkaa tietä ylöspäin — se, joka istuu linnassa ihmisten latojen polttamisesta, näyttää siltä, kuin hän ei millään voisi olla sitä tekemättä, ja tytöllä on hieno toimi, palvelee tohtori Onderdonckin väellä tuolla kylässä — kahdeksan dollaria viikossa, totta maar, ja pyykki pesetetään muualla. Niin vain. Mutta ei se silkkiä ole — tekosilkkiä vain — yksitoista ja puoli koko puku, eikä se ole vielä edes maksettukaan!»

»Oi hyvänen aika, taitaapa tämä paikka olla liian uudenaikainen meidänlaisille vanhoillisille ihmisille», haukotteli Hazel. »Minä lähden suoraa päätä nukkumaan.»

»Kyllä minäkin painan pääni pehkuun koht'sillään», myönsi Fred.

Mutta yhdentoista aikaan, Hazelin pujahdettua heidän mökkiinsä, Fred pelasi pokeria keittiössä ukko Sticklen, erään harjamatkustajan, paikallisen huutokauppatoimitsijan, joka samalla oli paikallinen kokousten järjestäjä, ja erään päiväläisen kanssa, häviten yhtenään jokaiselle heistä ja nauttien siitä. Jälkeenpäin eukko Stickle kutsui heidät haukkaamaan, kuten hän sanoi, »pari voileipää tai jotakin», mikä osoittautui sisältävän papuja, ruskeaa leipää, kala- ja simpukkamuhennosta, hunajaa, kylmää kalaa ja omenaviiniä. Kaikkia Fred ahtoi sisäänsä; hän matki ukko Stickleä valehtelemalla mahdottomasti matkoistaan; ja hän meni kuonalla peitetyn pihan poikki mökkiinsä nukkumaan mutkia tehden ja itsekseen hyräillen.

Fred ei katsellut erikoisen tarkoin mökkiään ennenkuin herätessään kääntöselusta-sängyssään, rautamalmilla ja katukivillä täytetyllä patjalla, kello kahdeksan aamulla. Hänen päätään kivisti, ja hän tiesi, että tohtori Kamerkink olisi puhunut rumia hänen maksastaan ja verenpaineestaan, mutta hän makasi ja naureskeli eilisiltaiselle typeryydelleen.

Hiljaa uikuttaen, kun kallonsa saumat ratkeilivat auki ja taas sulkeutuivat, hän istui vuoteessaan, katsellen sitä Samarkandin karavaanimajalaa, johon he olivat vaihtaneet vaaleanpunaisen ja kermankellervän makuuhuoneensa. Se oli Dellin suurin mökki; kaksoiskokoa, eikä siinä ollut muita huonekaluja kuin kaksi vaappuvaa rautasänkyä, kaksi suoraa tuolia, pianolamppu ilman varjostinta, peili ynnä piironki, josta puuttui yksi laatikko. Seinää peitti kuihtuneen salaatin värinen rappaus, kartan muotoisin aukoin, mistä rappaus oli varissut, mutta hämmästyttävän ylellisesti sille oli ripustettu yksin lukien yhdeksän kuvallista kalenteria, jotka esittivät kissanpoikia korissa, kirsikoita korissa, pikku koiria kiusaavia pikku tyttöjä ja kirkkoa kuutamon valaiseman järven rannalla.

Fred kääntyi katsomaan Hazelia, ja tämä makasi uneliaasti hereillä, hymyillen hänelle.

»Eikö ole herttainen — tämä huone», sanoi Hazel, ollen siunatusti huomauttamatta mitään hänen viimeöisestä kotiintuloajastaan. »Mutta sitä minä tässä olen ajatellut, etten koskaan eläessäni ole nauttinut mistään automatkasta niin paljon kuin eilen. Kun olimme nuori aviopari, olivat lapset aina mukanamme huutaen ja tehden kysymyksiään. Muistatko, kuinka Saran oli tapana sanoa: 'Miksi?'... 'Äiti, miksi tuo mies kyntää peltoa?' 'Että hän voisi kylvää siihen siementä — ole nyt hiljaa, kultaseni.' 'Miksi?' 'Että hän saisi siitä satoja.' 'Miksi?' 'Että hän voisi myydä niitä.' 'Miksi?' 'Että hän voisi elättää perheensä.' 'Miksi?'»

»Järkevä kysymys, tuo viimeinen.»

»Ja siitä saakka on tuntunut siltä, kuin meidän olisi aina ollut ennätettävä jonnekin määrähetkenä ja sitten palattava suoraa päätä takaisin jonkin 'tärkeän sopimuksen' vuoksi.»

»En tiennyt, miltä sinusta tuntuisi tänä aamuna, kun heräisit ja näkisit uudelleen tämän loukon.»

»En välitä siitä, koska minun ei tarvitse huolehtia, saako Hilda puhdistaneeksi sitä tänään pölynimurilla. Onko totta, että olen koskaan huolehtinut sellaisista? Siitä tuntuu olevan pitkät ajat.»

»Eikö tunnukin!» Millainen pikku noita Fred riemuiten totesi olevansa! Hän oli jo puoleksi parantanut Hazelin tämän omaisuuden-orjuudesta. Sitten Hazel vakavasti huomautti:

»Hauskaa täällä — vaihteeksi — yhden yön verran. Mutta en tietenkään paljoa nukkunut. Tämä patja on kuin Adirondack-vuoriston korkokartta. Mutta voisi olla suloista omistaa pieni huvila maalla.»

»Niin!»

»Mutta tietenkin haluaisimme sen miellyttäväksi — ymmärräthän — uima-allas ja kasvihuone, oi, aivan pieni vain. Mutta miellyttävä. Ja ajattelen, että aamuisin, kun ei tunne voivansa oikein hyvin, on ajan mittaan säästöä, jos antaa palvelustytön tuoda miellyttävän aamiaisen vuoteeseen.»

»No niin», sanoi pienentynyt Fredk Wm.

XXV LUKU.

Kukkulat eivät olleet niin ylpeitä kuin heidän omat Adirondack-vuorensa, vaan pehmeämpiä, naisellisempia, ajatteli Fred, kun he tulivat Stonefieldiin, kattoikkunalliseen ja valkotapuliseen kylään Berkshiren mäkiseudussa. Majatalo, jossa Frederick jälleen viekkaasti merkitsi nimekseen Frederick Williams, N.Y., ei ollut mikään Daisy Dell, vaan pätevä, harmailla paanuilla vuorattu ravintola, ja sen asuntomajat olivat erillään mäenrinteellä, missä oli mäntyjen tummuutta, vaahterain vaaleutta, raivatun niityn hilpeää loistetta.

Etusivulla avautui Cornplowien majan puoleksi suojatulta tilavalta kuistilta näköala männikön pylväiden lomitse niitylle ja lammelle, joka hohtaisi hopeaisena aamunkoitossa, häikäisevän kimmeltävänä iltapäivällä, ruusunpunervana ja mustana juuri auringonlaskun jälkeen. Takasivulla oli pieneltä gloxiniain reunustamalta tiiliseltä pengermältä näköala mäkiin päin, jotka johtivat etsivän katseen vuoren selältä etäisemmille vielä korkeammille harjanteille. Huoneita oli vain kolme: olohuone, kahden hengen makuuhuone ja keittiö ruokailukomeroineen. Majojen asukkaat voivat valmistaa ateriansa itse tai syödä majatalossa.

Huoneiden sisälaudoitus oli lievästi kiilloitettua mäntyä; seinätauluina oli vain muutamia kirkkaan värikkäitä painokuvia; tulisija oli mitä yksinkertaisin — tiilistä honkapäällyksin; ja kaikki, mitä vain voitiin, oli rakennettu sisään: kirjahyllyt, lipasto, pukeutumispöytä, leposohva. Astiasto oli, kuten Hazel talousinnosta vingahtaen havaitsi, parasta viiden ja kymmenen sentin kotimaista, käsintehdyillä koneilla valmistettua savitavaraa; tuhkakuppeja oli, uskomatonta kyllä, riittävästi, ja ne oli suunniteltu tuhkan ja pätkien säilytyspaikoiksi eikä korkeamman lajisen navettaeläimistön jäljennysnäyttelyksi; liukuovet sulkeutuivat tiiviisti paukahtamatta; ja oli myöskin suihku sekä pienehkö kylpyamme.

»Kyllä on kivaa!» sanoi Fred typerän autuaan näköisenä.

Hän kierteli paraatikulkua ympäri majan yhä uudelleen, yhtä ylpeänä kuin kerran muinoin, vuosia sitten, tultuaan ensimmäistä kertaa talon omistajaksi. Siihen oli kuulunut yksi tonttiosuus ja nelihuoneinen keltainen talo, mutta jokainen jalan-ala oli ihmeellisesti erilainen kuin kaikki muu maa. Hyvänen aika sentään, sen ainoassa vaahterassa oli juuret ja oksat ja oikea linnunpesä, ja aurinko paistoi sen runkoon kauniimmin kuin minnekään muualle koko korttelissa!

Hän huomasi, että heidän majansa nimi oli William Tyler Longwhale. Oli miten oli, sanoi Hazel, se oli parempi kuin panna majoille nimiksi Romeo tai Portia tai Desdemona. He eivät koskaan saaneet selville, mikä historiallinen William Tyler Longwhale lie ollut miehiään, mutta Fred nimitti itsepintaisesti heidän erakkomajaansa sen koko rehevällä nimellä.

He istuivat kuistilla iltahämärässä. Päivälliseksi oli syöty mansikka-murokakkua majatalossa; he olivat täynnä murokakkua ja ihmisystävällisyyttä. Heidän edessään alempana leviävä niitty kihisi hysteerisenä tavattoman myöhäisiä tulikärpäsiä; se muistutti tyyntä, tummaa lampea, johon kuvastui liikkuvia tähtiä.

»Oletko ajatellut», ihmetteli Hazel, »että tämä on ensimmäinen kerta, jolloin meillä on ollut talo kokonaan omanamme?» »

»Kyllä minulla jotakin sellaista oli mielessä», sanoi Frederick William.

Ei edes ala-asiamiehelle, joka voisi tilata viisikymmentä autoa, Fred ollut koskaan osoittanut niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin hän nyt osoitti Hazelille. Hän oli ottanut mailat mukaansa, ja Hazel odotti hänen viettävän monet tunnit joka päivä golfia pelaten, minkä ajan hän itse suunnitteli käyttävänsä pieneen, onnelliseen, tarpeettomaan siistimispuuhaan. Mutta Fredistä oli ärsyttävää ajatella minkään pakollista tekemistä, edes golfin sääntöjen noudattamista. »Mitä, jos maleksisimme vain pari päivää; menemättä minnekään erikoisesti», hän ehdotti Hazelille, ja Hazel tuumi: »No niin, miks'ei, kyllä kai me voisimme!»

Hiukan puuskuttaen, hyvin hikisinä, huomioiden, että savukkeet eivät olleet vaikuttaneet parantavasti Fredin palkeisiin, yllään ylimääräiset villapaidat ja toivoen niitä olemattomiksi, ihastellen, kuinka mukavaa oli pysähtyä katselemaan näköalaa tarvitsematta etsiä pysäköimispaikkaa, he matelivat kuin kaksi hyväntahtoista pystyyn noussutta toukkaa ylös huipuille, mistä he tähyilivät Housatonic-joen rauhalliseen laaksoon, hedelmätarhoihin, missä varhaiset omenat hohtivat tulena pitkässä vehmaassa ruohikossa, läpi mäntymetsiköiden, jotka muistuttivat vanhoja Grimmin satuja. King's Armsin erivärisin laakakivin lasketulla pengermällä, seudun suurhotellin, missä itävaltalaiset kreivit ja heidän chicagolaiset kreivittärensä, vieläpä ylpeät Amherstin ja Williamsin sotakorkeakoululaisetkin hiihtelivät kaiken talvea, he joivat laiskasti toistensa terveydeksi, eikä minkään hermostuneen sachemilaisparven kunniaksi, joka on päättänyt olla iloinen ja pitää hauskaa.

Mutta Fredin mieluisin päämaali oli Stonefieldin keskikylän maalaiskauppapuoti, jonka takaovelta avautui neljänkymmenen eekkerin laidunmaan ja sokerivaahterain muodostama näköala. Suojuspukujen, kapakalaliuskojen, patenttilääkkeiden ja maalaishuutokauppailmoitusten keskellä Hazel ja hän istuivat pakkalaatikoilla ja kuuntelivat kaupanomistajan häväiseviä juttuja alempana tien varrella asuvasta tuomari Basserista, jonka emännöitsijästä, nyt jo seitsemänkolmatta vuotta hänellä olleesta, ihmiset alkoivat epäillä pahinta.

Kun he olivat lähteneet tästä lepopaikasta, mikä tuoksui mällitupakan siirappi-imelälle, ja missä vallitsi pöly ja rauha ja tyyneys, Hazel huokasi: »Minusta on niin hauskaa käydä siellä. Oi hyvänen aika, eipä taida tuollaisia vanhanaikaisia puoteja olla enää olemassakaan kymmenen vuoden päästä — vain pelkkää lasia ja ilmanvaihtoa ja puhelinta.»

»Minä luulin sinun juuri ihastelevan kaikkia nykyajan mukavuuksia — sähkökeittiöitä», naljaili Fred.

»No, se on eri asia», vastasi Hazel järkkymättömällä, vaimollisella tavallaan.

Fred tajusi nyt, ettei heidän Sachemissa oleva talonsa enää kuulunut heille muuten kuin asiapaperien ja lakikirjojen keinotekoisen sovinnaisuuden varjolla. Se kuului Saralle, Howardille, Annabelille, heidän tuttavilleen, puhelinyhtiölle ja kaasulaitoksen miehelle ja mittarinlukijalle, heidän palvelustytölleen ja palvelustytön sisarelle, kälylle ja kälyn sisaren pojalle ja hänen suurelle punaiselle leikkiautolleen. Mutta William Tyler Longwhale oli yksin heidän.

Hazel oli niin innostunut talouspuuhiin, että hän tahtoi laittaa ei vain aamiaista, vaan lounaan ja päivällisenkin. Fred sai hänet kiinni juuri ajoissa estääkseen hänet pukemasta päälleen talouskomennon jouhipaitaa. »Sitä vartenhan karkasimme, että säästyisimme touhuamiselta.»

»No, ajattelin laittaa hiukan lounasta — vain vähän kylmää lihaa — ei varsinaista keittämistä.»

»Ymmärrän. Vain kylmää lihaa. Ja vähän lientä ehkä?»

»Niin kyllä, ajattelin kiehauttaa vähän lämmintä lientä...»

»Ja paria lajia kasviksia?»

»Ei, yhtä vain. Ihan totta. Vähän hernettä, mauksi.»

»Ja kuumia perunoita tietysti.»

»No, tietysti perunoita!»

»Entä jälkiruoka?»

»Noo, pikku hiukkanen luumuvaahtoa — niin helppoa — ei mitään työtä...»

»Tiedätkö, Hazel, kirjoistahan luetaan, että naiset ovat niin paljon luotettavampia lasten kasvatuksen ja omaisuudesta huolehtimisen suhteen kuin miehet. Tosiasia on, että naiset liioittelevat kaikessa ja tekevät elämän kahta vertaa monimutkaisemmaksi kuin normaali mies konsaan tekisi, ja sitten he jumpittelevat, kun miehet eivät innostu mukaan ja ota itseään hengiltä huolehtimalla asioista, joita he eivät koskaan ole alun pitäen halunneet. Voit lyödä vetoa, ettei kukaan mies ole koskaan keksinyt lasten tanssikouluja tai pitsikauluksia tai herttaisia pikku kumarruksia vanhemmille tai kahvelilla syöntiä tai pakkoa sanoa 'ole niin hyvä' ja 'kiitos'. Ei kukaan mies ole koskaan keksinyt hajuvesiä tai pyöreitä kukkapenkkejä tai tarjoilulautasia tai apupöytiä tai plyyshiverhouksia tai frakkipukuja ja tärkkipaitoja — ja jos joku räätäli lie ne keksinytkin, niin ei hän sitä tehnyt, vaan hänen vaimonsa!»

»Toisin sanoin, naiset ovat koettaneet tehdä elämää hiukkasen miellyttäväksi ja sivistyneeksi, kun taas miehistä on mieluisempaa asua maakuopissa ja olla peseytymättä koskaan», sanoi Hazel lujasti, ryhtyessään laittamaan luumuvaahtoa.

XXVI LUKU.

Kun miehet tulevat vaaralliseen ikään, neljänkymmenenviiden ja kuudenkymmenen välille, - joutuvat he toisinaan oikeussaliin kuuntelemaan kiemurrellen omia kirjeitään, jotka alkavat sanoilla: »Suloisin pikku typykkäni», mutta useimmat heistä ovat unohtaneet, ei vain kuhertelutaitoa, vaan senkin, että on koskaan ollut olemassakaan niin merkillistä hulluutta, että sen valtaamat täysikelpoiset nuoret miehenpuolet uskovat, että joku tehtaan tusinatuotetta oleva naisenpuoli, jonka ruumiinrakenne on esitetty anatomian kirjoissa mitään väärentämättä tai salaamatta, nuori nainen, jolla on hammassärkyä, pisamia, kurkkutautia eikä oman tunnustuksensa mukaan mitään tietoa Bachista ja biokemiasta, on uusi Troijan Helena.

Fred kuului onnellisempaan osaan. Hän ylisti Hazelia, ei olentona, joka on tulta, jäätä ja kroonillista hysteriaa, vaan kumppanina, joka on uskollinen kuin leipä ja suola.

Hän oli kuullut, että mies näkee vanhenemisen ikätovereissaan, mutta ei koskaan itsessään. Mutta vaikka Fred oli tietoinen omasta paisuvasta keskustastaan, harrastuksen puutteestaan kaikkeen yöllä kello yhden jälkeen tapahtuvaan ja kiduttavista yrityksistä herättää mielenkiintoa tanssiaisten leijuvissa keijumaisissa nuorissa naisissa, niin Hazelissa hän ei voinut nähdä muutosta. Kyllä sentään. Hazelilla oli harmaa tukka. Mitä sitten? Sopi kauniisti hänen sinisilmäiseen kukkeuteensa. Ja ehkä pikku hiukkasen pulleampi? Se vain paransi häntä. Eikö Fred ollut muistavinaan, että hän kolmekymmentä vuotta sitten oli ollut liian laiha?

Hän lauloi Hazelille: »Joka aamu orvokit sulle tuon», mutta todellisuudessa hän toi Hazelille joka aamu tuoreita munia. Hän käveli koko matkan King's Armsiin ostamaan suklaapähkinöitä ja New Yorkin tabloidilehtiä, ja mikäpä sopikaan paremmin kulkurin lomatunnelman kukkuraksi kuin vasaralla-murhaajien ja puhki ammuttujen rikollisten kuvat? Joka ilta hän suuteli Hazelia; joka aamu hän taputti hänen kättään. Hän myönsi, että nämä huomaavaisuudet eivät kohonneet hurmion tasolle, mutta hän arvasi, että jos hän olisi tehnyt enemmän, olisi Hazelilla ollut ymmärrettävä aihe epäillä hänen viimeaikaista yksityiselämäänsä. Hän tiesi, että Hazel oli maanpaossaan onnellinen. Hazel hymyili hänelle luonnollisesti ja hyräili aamupekonin ja munien ääressä.

Fred ei ollut kyllin vailla omaatuntoa ollakseen ihan onnellinen hylättyään perheensä. Kävellessään yksinään hämärissä tai kuunnellessaan majatalon seurusteluhuoneessa radion soittavan vanhoja lauluja, hän muisti kiharapäistä pikku Howardia kissanpojan kanssa leikkivänä ja pikkuruista Sarahia — hän ei ollut Sara vielä silloin — vaatimassa niitä nyöripujotelmia, joita isi yksin osasi. Pahinta oikeissa pikkulapsissa ja kissanpojissa on se, että ne muistuttavat niin kovasti pikkulasten ja kissanpoikien hempeitä värikuvia.

Sellaisella hiuduttavan koti-ikävän hetkellä hän ei olisi jaksanut kestää maanpakoa ilman Hazelin läsnäoloa. Hän riensi kiireesti hänen luokseen suojaa etsimään ja tuskitteli, Hazelin istuessa maalaistyylisen pukeutumispöydän edessä kauniit käsivarret tukkaa kohti kohotettuina: »Kuulehan, kultaseni, ehkä meidän pitäisi kirjoittaa kotiväelle nyt — kuulla, miten Duplex ja nuori pari jaksavat.»

»Älä tee mitään sellaista, Fred. Anna heidän oppia tulemaan toimeen omin neuvoin jonkin aikaa.»

»No hyvä, jos niin arvelet...» sanoi Fred.

Ja seuraavana aamuna, kun Hazel hyöri reippaana lieden ääressä, ja Fred tuli sisään tuoden sylillisen puita tuntien olevansa kuin mikäkin Paul Bunyan, puunhakkaajien jumala, Fred kiekui: »Oletko onnellinen?»

Kerran, kutoessaan rauhallisesti kudelmaa William Tyler Longwhalen varjohämyisellä kuistilla, Hazel selitti: »Tietysti sinä olet pilannut molemmat lapsemme. Sinä olet aina mennyt äärimmäisyyksiin. Ensin sinä yllytät heitä komentelemaan itseäsi, ja sitten syöksyt suoraa päätä toiseen äärimmäisyyteen ja haluat karata Abessiniaan päästäksesi heistä eroon.»

»Ehkä. Mutta eikö ole hemmetin hulluin asia tässä hullussa nykyajan maailmassa, missä toinen puoli kansoista on valmis lähtemään sotaan saadakseen oikeuden olla orjia, että lapset ovat nyt muuttuneet isännöiviksi vanhemmiksi ja vanhemmat pelokkaiksi tenaviksi! Kuule, miten sellainen luonteva pari kuin minä ja sinä olemme koskaan voineet saada parin tuollaisia tanssivia japanilaisia hiiriä lapsiksemme?»

»Olemme pilanneet heidät. Sinä ja minä.» Hazel oli rauhallisempi kuin koskaan.

»Ehkä.»

»Lähdetään King's Armsiin juomaan cocktail.»

»Hyvä on. Onnellinenko?»

»Niin onnellinen!»

Stonefieldin turvasopukassa olonsa seitsemäntenä aamuna Fred heräsi puoliseitsemän aikaan, liian iloisena ja selkeäpäisenä voidakseen pysyä vuoteessa. Hän asteli ulos kuistille, laskeutui männynhavukinosten peittämälle maalle, yöpaitasillaan ja paljain jaloin. Hän tiesi maan olevan kylmän, mutta ei kuitenkaan tuntunut viluiselta. »Oikea korven karhu, niin minä olen!» uhoili hän. Kutittavat neulaset tuntuivat hyvältä jalkoihin, ja mäntyjen, mullan, ruohon ja kasteen tuoksu muodostivat verhon, joka sulki hänet pois bentsiinin ja märän sementin hajuista.

Sisältä kuului unenpöpperöisen Hazelin napina: »Mikä ylösnousun aika nyt on!»

Fred hoilasi, että Hazelin oli pysyttävä vuoteessa. Keittiössä hän kytki kahvikeittimen virtaan ja palasi kuistille kellimään keinusohvassa, kiihkeässä rauhan tunnelmassa. Hän kuuli Hazelin tassuttelevan keittiössä; Hazel ei voinut vielä uskoa, että mies kykenisi suorittamaan niin vaikean taloustehtävän kuin kahvin ja veden mittaamisen keittimeen. Hazel tuli ulos tuoden kaksi kuppia hyvin hienolla tarjottimella, jonka he olivat ostaneet kylän puodista kymmenellä sentillä; hän istahti Fredin viereen ja suuteli hänen poskeaan.

»Mitä sanot, jos ottaisimme William Tyler Longwhalen koko kesäksi?» ehdotti Fred. »Joka toinen viikko tai sillä tavoin voisin mennä Sachemiin ehkä yhdeksi päiväksi.»

»Niin. Tehdään se! Oi, taivasten vallat! Oi, eihän!»

Triumph Special auto oli liukunut männiköstä ja lähestynyt ruohoista tietä heidän kuistinsa eteen, ja siitä valuivat ulos Sara ja Howard.

Epäilyttävän herttaisesti Sara huomautti: »Oi; isä! Avojaloinko? Kuinka sukkelaa!»

Fred vilkaisi jalkoihinsa. Ne näyttivät enemmän kuin sukkelilta; ne näyttivät typeriltä — nuo jaloiksi nimitetyt esineet, joita hän siihen asti oli pitänyt itsestään selvinä; nuo litteät lihaköntit, kaupunkielämän kalventamat, sormia jäljittelevine ripsuineen. Mutta hän tokaisi Howardille, varsin urheasti: »Kuinka ihmeessä löysitte meidät täältä?»

»Hoh, ei se ottanut Ben Bogeylta kuin puoli tuntia kaukopuhelimessa — hän vain kuvasi teidät ja vaununne — sehän on helppo tuntea noista punaisista puskureista. Olemme tienneet olinpaikkanne jo kolme neljä päivää, mutta arvelimme antaa teidän nauttia elämästänne ja kuvitella olevanne piilossa. Mutta nyt... Sinähän lupasit Benille, että antaisit meille vähän lisää kapitaalia, ja me tarvitsemme sitä aika kipeästi. Ja meillä on mahdollisuus saada urakalle uusi rakennussuunnitelma, Capitola Lodge, mutta omistajat haluavat puhua sinun kanssasi.»

»Ja keittäjä on sanonut itsensä irti — ja minä vannon, etten tiedä, miksi — olin hänelle niin huomaavainen», sanoi Sara.

»Ja Annabel on niin kauhean huolissaan, että te molemmat saatte reumatismin täällä.»

»Ja minun oli mentävä Rochesterin otteluihin ilman minkäänlaista kaitsijaa — oi, se oli kovin ajattelematonta teiltä!»

»Ja Cal Tillery joutui yhteenottoon Popplen kanssa, ja hän on sitä mieltä, ja samoin minä, että sinun pitäisi vähän katsastaa, millä tavoin Popple yrittää hoitaa asioita.»

»Ja Louise Kamerkink sanoo, että sinä lupasit tulla sinne päivälliselle viime torstaina.»

»Ja Popplella on joitakin papereita, jotka sinun pitäisi allekirjoittaa — hän on menemäisillään ihan päästään sekaisin.»

»Ja kaikki puhuvat ja ihmettelevät, mikä teihin on mennyt.»

»Ja Annabel sanoo, että hänen isänsä sanoo, että hän tuntee tämän paikan, ja miks'ette te menneet King's Armsiin?»

»Ja niin paljon kuin minun on ollut valehdeltava ihmisille, ja minä inhoan valehtelemista, paitsi milloin se on välttämätöntä, ja koheesin laskuja tulee yhä vain, eikä sanaakaan Gene Silgalta, siltä petturilta! Ihan totta, ikävä sanoa, mutta ettekö itsekin ole sitä mieltä, että olitte hieman ajattelemattomia?»

»Ja tietysti, loppujen lopuksi, Sara ja Bell ja minä olemme vain penskoja, ja olemme tehneet parhaamme selviytyäksemme, mutta... En ajattelekaan yrittää neuvoa teille velvollisuuksianne, mutta...»

»Mutta minun tekee mieleni! Toden totta, hyvät ystävät, kunpa voisin oikein kuvailla tämän taulun. Mitä siinä on? Urhea, vanha uudisraivaajapari, suoraan elokuvista, joka on palannut esi-isiemme yksinkertaisiin aikoihin, jolloin ihmiset olivat ihmisiä eivätkä koskaan kylpeneet, eivätkä penskat olleet aina jotakin vailla, niinkuin Howard ja minä, vaan tekivät aina mitä käskettiin, ja kyntivät ennen aamiaista ja kävelivät jalan kuuden mailin päähän pieneen punaiseen koulutaloon ja olivat siitä iloisia?»

»Mrrrrr!» sanoi Fred.

Sara nauroi aivan säädyllisellä, tyttärellisellä tavalla, jatkaessaan:

»Ystävä-kullat, toivoisin voivani nähdä teidät ahavoituneina ja jäntevinä uudisraivaajina, mutta en kerta kaikkiaan voi; näen teidät aika kalpeina ja ylipainoisina ja — suokaa anteeksi — kaameassa kunnossa ruumiinliikunnan puutteen vuoksi. Olisitte tehneet paljon paremmin, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, jos olisitte pysyneet kotona ja kysyneet neuvoa tohtori Kamerkinkiltä ja noudattaneet ruokajärjestystä ja pelanneet golfia. Enkä, totta puhuen, ole sitä mieltä, että sisällissodan aikainen yöpaita on mikään romanttinen pukine! Ja teidän rakas pikku piilopirttinne — hieman kostea, eikö niin? Ja onko sille tosiaan ollut pakko panna sellainen nimi kuin 'William Tyler Longwhale'?»

Niinpä niin, tummalla dianamaisella voimallaankaan Sara ei kyennyt tekemään enempää kuin tämän: riistämään heiltä kaiken ilon seikkailustaan; saamaan aikaan sen, että heidän kokemansa hiljaiset yöt ja rauhaisat päivät, etäisten laaksojen näkeminen ja uudistuneesta rakkaudestaan nauttiminen näyttivät vain tyhjältä ennenaikaisen vanhuuden penikkataudilta. Sen enempää hän ei kyennyt tekemään, mutta sen hän suoritti sillä taidolla, jonka oli oppinut monihaaraisen harjoittelunsa varrella henkipattona kommunistina ja kohteliaana tennistähtenä.

Niin Fred ja Hazel palasivat takaisin vankeuteensa.

Viikko sen jälkeen kuin he olivat palanneet Sachemiin, Fred anoi heidän ulkomaanpassejaan. Milloin, tai tokko lainkaan, niitä tultaisiin käyttämään, sitä hän ei tiennyt.

XXVII LUKU.

Syksy, tavallisesti verraten hiljainen kausi autonmyyntialalla, oli saanut vilkkautta perävaunujen myynnistä, joissa ne Sachemin porvarit, jotka olivat vetäytyneet syrjään taloudellisesta kamppailusta, koska heillä oli liiaksi tai liian vähän rahaa, suunnittelivat lähteä Floridaan tai Kaliforniaan talveksi. Duplexilla oli ollut valtava menekki koko kesän, mutta syyskuussa Fredin kavala kilpailija, Conqueror Autoyhtiö, antoi Duplexille ilkeän iskun ilmoituksellaan Allover Caravan-auton kauppaan tulosta.

Allover ei ollut perävaunu, vaan rakennettu omnibussin tavoin, moottori itse rungossa. Se kohahti Sachemin tietoisuuteen kokosivun sanomalehti-ilmoituksilla, jotka selittivät vakuuttavasti, että Allover oli helpompi ohjata, helpompi pysäköidä ja paljon helpompi käsitellä toisia autoja sivuutettaessa. Toissijaisena etuna tässä kuljetusneuvojen sodassa, jossa kiisteltiin miltei teologisella kiihkeydellä, oli se Alloverin ominaisuus, että sen varusteet voitiin helposti poistaa, jolloin siitä syntyi kuormavaunu.

Terve liikemaailman soturi, kuten Fred, olisi vihannut kaikkea vastustusta, joka riisti häneltä rahaa, mutta tässä erikoisessa hyökkäyksessä, niin hän itselleen uskotteli, oli jotakin ilkeämielistä, sillä Putnam Staybridge, Annabelin oletettu isä, tiedettiin Conqueror-yhtiön osakkaaksi. Ja Fred totesi vielä valitellen olleensa siinä narrimaisessa luulossa, että Cornplowit ja Staybridget olivat pääsemässä parempaan sopuun, sillä tuo kelpo Putnam oli kutsunut Howardin ja Annabelin viikoksi Adirondackissa olevalle kesämajalleen, ja Saran viikonlopuksi... Kaikki, paitsi itse asianomaiset, tuntuivat olevan sitä mieltä, että Fredillä ja Hazelilla oli jo ollut niin paljon lomaa kuin heille oli hyväksi.

Allover-ilmoitusten julkaisemisen jälkeisenä päivänä Staybridge kutsui Fredin puheilleen, Kelloyhtiö Libertyn pääkonttoriin. »Hitto hänet periköön; tulkoon tänne puhuttelemaan minua; minä en liiku askeltakaan», murisi Fred ottaessaan hattunsa.

Staybridgen konttori oli, suurine mahonkisine johtokunnan pöytineen ja pienempine kiilloitettuine puheenjohtajan pulpetteineen, kuin mikäkin siirtomaatyylinen ruokasali. Saattoi melkein tuntea keitetyn turskan hajua.

Staybridge oli varovaisen kohtelias sanoessaan hyvänpäivän.

»Kuulin, että teillä kaikilla oli oikein hauskaa huvilallanne, veli Staybridge.»

»Kyllä vain. Oikein miellyttävää. Poikanne — öh, Howard, öh — on erinomainen uimari. Todellakin! Ikävä, ettei meillä ollut tiloja kutsuaksemme myöskin rouva Cornplow'n ja teidän.»

»Oh, me olemme jo pitäneet lomamme... voitaneen sanoa. Ja millä voin palvella teitä?»

Staybridge oli sen näköinen kuin Fred olisi ollut töykeä. Fred pahoitteli, mutta hänen tunteensa olivat töykeät; siinä kosteankylmässä ilmassa, joka Staybridgestä aina huokui, hän tunsi aina tulevansa töykeäksi. Mutta Duplexien gentlemannimurhaaja puheli sulavasti:

»Olette epäilemättä huomannut Conqueror-yhtiön Allover Caravan-ilmoituksen.»

»Hyviä ilmoituksia! Oikein hienoja!»

»Ystävällistä, että sanotte niin. Minulla sattuu olemaan hiukkasen yhteisiä etuja Conqueror-yhtiön kanssa.»

»Mmh.»

»Ja olen aikonut ehdottaa heille jonkinlaisen sopimuksen aikaansaamista teidän kanssanne, mahdollisesti yhteistä ilmoitteluakin. Koska teidän Duplexinne on perävaunu, ja Allover ei ole, ei niiden tarvitse varsinaisesti kilpailla keskenään, ja ajattelin, että jos me — tai paremmin sanoakseni ne — yhtyisivät, niin voitaisiin tavallaan hallita markkinoita yhdessä — palelluttaa toiset pois, niin kai sitä sanotaan.»

»Kyllä. Niin sitä sanotaan. Sitä sanotaan myöskin kilpailun tukahduttamiseksi ja yhteistoiminnaksi toisia kiristäjiä vastaan.»

»Niinkö? Oikeastaan olen ajatellut sitä, että koska Duplex ei ole Triumph-yhtiön valmisteita, te ymmärrettävästi voisitte koettaa sopia sen valmistajien kanssa sen siirtämisestä meille. Varsinkin koska olen kuullut pojaltanne — öh, Howardilta —, että te tuumitte vetäytyä syrjään liiketoiminnasta neljän tai viiden vuoden kuluttua.»

Staybridgen itsepintainen vastahakoisuus Howardin nimen muistamista kohtaan olisi riittänyt ärsyttämään Frediä aika lailla; puuttui vain sitä nenäänsä nyrpistävää alentuvaisuutta, jolla Staybridge jatkoi puhettaan: »En tietenkään tiedä, mitä aiotte tehdä, jos vetäydytte syrjään. En luulisi teillä olevan kirouksenanne hobbyja, kuten minulla on. Mutta epäilemättä löydätte jotakin, minkä kanssa puuhailla, enemmän taikka vähemmän. Mutta asian ydin on siinä, että jos tunnette halua vetäytyä syrjään, niin mahdollisesti ette kernaasti ota kohdataksenne sitä jokseenkin tuimaa vastusta, mitä Conqueror-yhtiö suurine apulähteineen luullakseni suunnittelee teille. Olen varma, että teidän olisi viisasta ottaa asiat tyynesti.»

Tällaista puhetta Fred Cornplow'lle, joka ei eläessään ollut karttanut taistelua — paitsi Saran kanssa. Hän ponnahti tuoliltaan, mutta sai pysytyksi verraten rauhallisena raakkuessaan:

»Minäkö? Syrjään vetäytyäkö? Mistähän Howard — se on poikani — lienee saanut niin hulluja ajatuksia päähänsä? Ei sinne päinkään! Minä olen liian innostunut ottelemaan. Mutta kiitoksia vihjauksesta. Hyvästi!»

Suurta Conqueror-asioimistoa vastapäätä Fred vuokrasi tyhjän palstan, ja kolmessa päivässä hän oli järjestänyt siihen Duplex perävaunun ulkoilmanäyttelyn. Hän oli otattanut pois toisen sivun yhdestä Duplexista, niin että sen kätketyt kodikkuudet paljastuivat. Hän palkkasi kaksi miestä ja kaksi nuorta naista eräästä karille ajautuneesta yökerhoseurueesta, ynnä pari lasta, ja tämä näyttelijäperhe esitti yleisölle arkielämää perävaunussa. He valmistivat ja ahmivat maiskutellen isoja aterioita; katolla he joivat teetä ja sen jälkeen tanssivat radiosoitolla; he vetäytyivät säädyllisesti levolle niihin eri huoneisiin, jotka syntyivät, kun katto hinattiin ylös; ja kokonaiseksi yöksi he jäivät vuoteisiin Duplexissa, suunnattoman väkijoukon silmien edessä, joka viipyi ylhäällä kello kahteen aamulla, nähdäkseen ihmisiä niin perin oudossa puuhassa kuin nukkumassa.

Duplexin myynti kohosi kaksinkertaiseksi, ja Fredin vakooja Conqueror-asioimistossa tiedoitti, että myyjät, jotka koettivat esitellä Allover Caravania, saivat vastaansa ivahuutoja. Viikko Fredin sirkuksen avaamisen jälkeen Staybridge soitti hänelle jälleen, mutta Fredillä ei ollut aikaa tulla käymään. Seuraavana päivänä Annabel tuli hänen luokseen, ja Annabel miltei hihitti.

»Isäni pyysi minua sanomaan teille, että hänen mielestään teidän Duplex-kabarettinne on karkea.»

»Oletko sinäkin samaa mieltä?»

»Olen.»

»Mitä sitten?»

»Oh, minä pidän karkeudesta. Kaikki mielenkiintoiset asiat elämässä ovat niin karkeita, isä Cornplow: syntymä ja kuolema ja tappelut. Olenko toimittanut asiani?»

»Mitä?»

»Olenko esittänyt asianmukaisesti syytöksen karkeudesta?»

»Kullannuppu!»

Seuraavana yönä tapahtui merkillisesti. Eräs Tom McKuffee-niminen mies, kuorma-autoliikennöitsijä, joka asui yhdeksän mailia kaakkoon Sachemista ja joka oli ostanut Allover Caravanin sinä iltapäivänä, joutui kovaonniseen tapaturmaan puoliyön tienoissa. Duplex-näyttelyalueen kohdalla hän koetti pysäköidä Alloveriaan, mutta jarrut pettivät, Allover syöksyi tontille ja ruhjoutui kivikasaa vasten, jota kukaan ei tuntunut aikaisemmin siinä huomanneen. McKuffee itse, vaikkei hänen onnistunutkaan pysäyttää autoaan, ehti hypätä pois.

Hänpä ei ollutkaan mikään pakoon pötkivä autonajaja, vaikka hänen huolensa kohde olikin vain kivikasa. Hän käveli poliisiasemalle, tunnusti tapaturman ja selitti, että jarrut olivat pettäneet; selitti sen niin kaunopuheisesti, että eräs vastaleivottu reportteri mainitsi seikan selostuksessaan. Seikka luiskahti korjauslukijain ohi, ja seuraavan aamun lehdessä oli miltei häväisevä maininta Alloverin jarruista.

Se oli vain pikku-uutinen, mutta tapahtuman näyttämö, missä yksi karavaani-auto oli ruhjoutuneena, samalla kuin ihan sen vieressä toisessa autossa yökerhotanssijattaret tanssivat ja maistelivat mehujuomaa grogilaseista, oli liian houkutteleva iltalehden taidetoimittajalle. Duplexin ja Alloverin välillä vallitseva taistelu oli tähän mennessä jo niin tunnettu kaikille Sachemin automiehille, ettei tarvinnut kirjoitettua selitystä ilmaisemaan, mitä merkkiä lehtivalokuvassa näkyvät karavaaniautot olivat.

Koko seuraavan päivän seisoi henkilöitä, jotka olivat sen näköisiä, kuin heillä voisi olla perävaunurahat taskussaan, ihailemassa kabarettia ja hymähtelemässä auton hylylle. McKuffee oli sattumalta myöskin paikalla, ja hän näytti mielellään selittävän, miten tapaturma oli sattunut, ja osoittavan, miten hataria Alloverin ruhjoutuneet ja paljastuneet varusteet olivat. Toisen sattuman kautta Fred Cornplow tunsi McKuffeen, joka oli ennen ollut Triumphin korjaamossa päällysmiehenä.

»Sinä käytät kovin kursailemattomia menettelytapoja. Ukko Putnam ei ikinä enää puhu kenellekään meille», nuhteli Sara isäänsä, mutta hänenkin silmissään Fred huomasi ihailua.

Eräänä lähipäivänä oli kahden sivun kokoiset ilmoitukset Alloverista sanomalehdissä, mutta autoissa, myymälöissä ja kadunkulmissa ihmiset nauroivat niille. Allover-rauska jäi paikalleen viikoksi. Sitten poliisimestari tuli Fredin luo ja tarjoutui hinaamaan sen pois.

»Ei, ei tarvitse. Se saa kernaasti olla siinä, kunnes sen omistaja — mikä hänen nimensä olikaan? — Mc-Gurrey? — saa hankituksi rahat sen korjaamiseen.»

»Tässä tapaturmassa oli jotakin eriskummallista», sanoi poliisimestari salamyhkäisesti ja palasi beziquepelinsä ääreen, sitten kuin häntä oli puhelimitse kiirehditty.

Viikkoon ei myyty ainoatakaan Allover Caravania. Tämän seikan Fred tiedoitti Hazelille, joka pani vastalauseensa:

»Sinähän olet kerrassaan merirosvo! Luulin sinun tehneen parannuksen!»

»Katsohan! Minä koetin parantua. Koetin lähteä ristiretkelle ja tulla paremmaksi ja hellemmäksi ihmiseksi, mutta tenavani panivat vastaan. Minkä minä sille voin?»

Herra Putnam Staybridge soitti herra Frederick Cornplow'lle:

»Oh, arvelin, että teitä ehkä kiinnostaisi tietää, että Conqueror-asioimisto, tai niin olen ainakin saanut kuulla, aikoo vähentää Allover Caravan-ilmoituksensa, öh, suunnilleen Duplexien käyttämään määrään.»

»Kiitoksia», sanoi Fred. Hän poisti näyttely-perävaunun, ja McKuffeen rauska katosi. Mutta myöhemmin hän kuuli, että kaikesta hänen hyväntahtoisuudestaan huolimatta ei Alloverien myynti ottanut kunnolla kohotakseen.

Hazel huokasi: »No niin, kun nyt olet saavuttanut uuden suuren menestyksen, olet tainnut iskeä hampaasi niin lujaan, ettemme sinä ja minä koskaan enää karkaa yhdessä.»

»Niinkö arvelet? Lähtisitkö mielelläsi?»

»Luulen niin.»

XXVIII LUKU.

Näkymö oli Fredille liian hauras ja keinotekoinen ollakseen viihdykäs, mutta kuitenkin hän ihaili sen iloisuutta: kerhon tenniskentät, valkoista sementtiä, vihreitä lenteleviä palloja ja valkopukuisia nuoria ihmisiä, nuoret miehet sininen tai tulipunainen väljä kaulaliina valkoisella paidallaan, tytöt valkoisissa lyhyissä housuissa ja hunajanvärisin säärin, kaikki myöhäissyksyn väreissä leimuavia vuorenkukkuloita vasten. Erikoisesti häntä miellytti ottelutuomarin tuoli, tällä kertaa tyhjä. Olisi kuninkaallista istua siellä ylhäällä, kamppailun yläpuolella ja kuitenkin lähellä sitä ja halliten sitä, hän selitti Walter Lindbeckille.

»Kamalaa. Tunsin miehen, joka sai tennispallon silmäänsä juuri silloin, kun Fred Perry hakkasi ulkolaisia mailanheiluttajia meren toisella puolen», väitti Walter.

Walter Lindbeck, perinnön kautta nuorempi osakas Swazey & Lindbeckin suuressa tavaratalossa, oli viisi- tai kuusitoista vuotta Frediä nuorempi, mutta oli sattumalta eräällä kalastusmatkalla tullut Fredin hyväksi tuttavaksi. Vaikka hän oli opiskellut suuressa yliopistossa ja viettänyt vuoden ulkomailla hedelmällisessä tyhjäntoimituksessa, nautti Walter Sachemissa korkeaa moraalista arvoa: »Vakava, mutta edistyvä; hieno, vanhoillinen, eteenpäinkatsova nuori mies, eikä mitään pahoja tapojakaan, vaikka onkin vanhapoika.» Hän kuului shakkikerhoon, mutta ratsasti myös; hän kävi joka vuosi New Yorkissa oopperassa, mutta kerrottiin, että S. & L:n henkilökunnanyhdistyksessä hän pelasi poolia hissimiesten ja pakkaajien kanssa. Kaiken kaikkiaan korkealuokkainen nuorehko kaupanjohtaja, vaikka Sara sanoikin nenäänsä nyrpistäen, että oli »kyllästyttävää» nähdä herra Lindbeckin laisen miehen, jonka laihat kasvot pienine siroine mustine viiksineen näyttivät runoilijamaisilta, olevan kiinnostunut vain myyntijohtajiin ja laskuihin.

Fred ja Lindbeck olivat pelanneet kahdeksantoista reikää golfia ja pikalounaan jälkeen rentoutuneet katselemaan Saran tennispeliä. Fred oli ylpeä hänen kuumeisesta nopeudestaan — jopa ylpeämpi kuin uusista laskosvyötäröisistä golfihousuistaan. Saran vastapelaajana oli tylsäkasvoinen tanakka kahdeksantoistavuotias tyttö, joka pelasi hakkuuveitsen tehokkuudella. Tytöltä puuttui kokonaan Saran dramaattiset eleet ja sirot rystylyönnit; hänen syöttönsä sujahtivat juuri parahiksi verkon yli ja kuolivat ennenkuin Sara ehti niihin käsiksi, vaikka hän laukkasi kohti kuin kevyt ratsuväki. Harmissaan ja kiukuissaan Sara viskasi mailansa maahan ja huusi: »Ettekö voi saada peliin vähän hauskuutta, Daugherty? Emmehän me ole ojan kaivussa!»

»Tst! Tst! Tst!» maiskutti Fred. »Saran ei pitäisi menettää malttiaan tuolla tavoin.»

Walter Lindbeck kuulosti puolueelliselta. »En moiti häntä vähääkään. Olen pelannut tuon Daughertyn tytön kanssa. Hän on kuin ihramöhkäle; pelaa vain voittaakseen, kun taas sinun tytössäsi on niin paljon tulta ja siroutta... Kuulehan, Fred, miten kumman lailla hän sekaantui siihen kommunistilehteen? Ei suinkaan hän usko kaikkea sitä roskaa, vai kuinka?»

»Enpä luule. Mutta meidän on myönnettävä, kun asiat ovat niinkuin ne nykyään ovat, että nuori väki ja työläiset vaativat enemmän sananvaltaa, eikä heitä sovi yksistään syyttää.»

»Niin se on.»

Molemmat miehet näyttivät miltei pelokkaina ihailevan omaa vapaamielisyyttään.

»Mielestäni, Walter, Saran vaivana on se, ettei hänellä ole riittävästi tekemistä, ja hänellä on liiaksi älyä ja tarmoa vain pelkkään oleiluun. Hän tahtoisi päästä seuraamaan tennisotteluita Bermudaan ja Floridaan ensi talvena, mutta minulla ei ole varaa. Kuules, olen saanut aatteen! Hänellä on erinomainen värisilmä ja muuta sellaista aistia. Etkö voisi antaa hänelle tointa huoneensisustusosastollasi? Jos voit jotenkuten järjestää sen tileissäsi, niin olisin valmis rahoittamaan tuumaa muutamilla sadoilla dollareilla, edellyttäen, ettei hän saisi siitä vihiäkään. Hän on niin hemmetin ylpeä, ettei hän ottaisi vastaan sellaista tointa, jos huomaisi minun olleen sen varustajana.»

»Oh, ei se olisi tarpeenkaan. Itse asiassa me tarvitsemmekin vähän uutta verta sisustusosastolla. Vanha rouva Vix on suunnilleen Edward VII:n aikalaisia, ja olen aina ollut sitä mieltä, että Sarassa on koko joukko pontta ja tarmoa. Ottaisin mielihyvin hänet kokeeksi, jos se häntä kiinnostaisi.»

»Hän ei suostuisi ensinkään, jos luulisi minun sormeni olevan pelissä. Tiedäthän, kuinka närkkäitä kaikki nuo hiton nuoret ovat nykyään. Jos se sinuakin kiinnostaa — enkä osaa sanoakaan, kuinka suuren arvon sille annan — niin annetaan hänen myydä itsensä sinulle.»

Kun Sara oli lopettanut näytöksensä, Fred viittasi, ja Sara lähestyi ritarillisena ja istuutui molempien vanhusten väliin. (Lindbeck oli kolmetoista vuotta häntä vanhempi.)

»Sinulla ei näyttänyt olevan kovinkaan repäisevän hauskaa neiti Daughertyn kanssa, Sara.»

»Oh, hän on kerhon tylsin kana! On kuin pelaisi höyryjyrän kanssa.»

Lindbeck pulputti: »Olen samaa mieltä.»

Fred rupatteli: »Minä näytän olevan ainoa iloinen heppu täällä tänään, koko tässä kauniissa syysilmassa, kun vaahterat muuttavat väriään. Walter on tässä jurnuttanut, kun hän ei voi löytää oikeaa henkilöä saamaan vähän vilkkautta hänen hullumaiseen kalustus- ja sisustustaideosastoonsa — sellaista, joka tuntee paikkakunnan rahakkaat pomot ja jolla on taiteellista muotoaistia. Ei suinkaan sellaisesta toimesta oikeaa rahaisaa palkkaa maksettaisi, Walter?»

»Ei ensi aluksi. Kaksikymmentä viikolta ja pieni myyntiprosentti. Mutta tulevaisuuteen nähden ei olisi mitään rajaa, ja oikea mies, tai mahdollisesti voisi tulla kysymykseen nainenkin, voisi kohottaa palkkansa aina kymmeneentuhanteen vuodessa tai ylikin. En kyllä etsi mitään entistä siivoojaa, enkä toisekseen mitään väsynyttä liljaa, joka kuvittelee olevansa taiteellinen. Tahtoisin löytää jonkun yliopistotutkinnon suorittaneen, jolla on taidehistorian tuntemusta ja hyvä annos tarmoa ja järkeä...»

Fred oli huvittunut, sitten hiukan syyllisyyden tuntoinen, nähdessään, miten Sara käänsi valonheittäjiensä täyden voiman Lindbeckiin päin:

»Lystikästä, että satuitte puhumaan siitä, herra Lindbeck! Minä olen aina ollut niin kiinnostunut sekä maalauksiin että huonekaluihin, ja vaatimattomalla tavallani tietenkin, luulen tietäväni niistä pikku hiukkasen. Minulla on joitakin aatteita sisustuksesta... Minusta näyttää, että ihmiset ovat typeriä, kun käyttävät vain kromikeltaista ja punaista nahkaa ja peilejä ja pyöristettyjä kulmia, niin että jokainen 'nykyaikaisen' nimellä kulkeva huone muistuttaa kahvilaa. Ajattelen, että voitaisiin ottaa biedermeyer-malleja ja Duncan Phyfen aiheita ja nykyaikaistaa ne niin, että ne näyttävät alkuperäisiltä, ja sitten panna toimeen monia epäsovinnaisia juttuja kätketyllä valaistuksella...»

»Niin, niin, aivan niin. Tahtoisitteko pistäytyä huomenna konttoriini puhelemaan herra Swazeyn ja minun kanssani?»

Kotimatkalla Sara pälpätti isälleen: »Minä puhuin Lindbeckin suoraan veräjästä sisään! Hänellä ei ollut aavistustakaan, että minulla oli toimen saaminen mielessäni. Puhuin vain sisustuksesta yleensä, ikäänkuin en lainkaan ajattelisikaan työhön ryhtymistä, ja hän, pieni ukko-poloinen, luuli esittävänsä kokonaan itse keksimänsä aatteen, tarjotessaan tuota paikkaa minulle. Luulen, että voisin pitää siitä. Sisustustaide tässä tylsässä kaupungissa — siihen minä pystyn vaikka päälläni, niin että typerät plutokraatit, sellaiset kuin Praggit, ihastuvat puolikuoliaiksi! Sinä, isäkulta, olet aina touhussa minun vuokseni, mutta tällaista uraa sinä et olisi keksinyt minulle tuhanteen vuoteen, ethän olisi!»

»Niin kai se on», sanoi Fred.

Kahteen viikkoon Fred harvoin näki Saraa, niin syventynyt tämä oli uuteen toimeensa, punoessaan juoniaan jokaista kaupungissa jäljellä olevaa viatonta keinu- ja klubituolia vastaan; kahden viikon ajan hänellä oli rauha; mutta täsmälleen tuon kahden viikon välirauhan umpeen kuluttua hän eräänä päivänä toimistosta kotiin tullessaan tapasi Saran voitonriemuisena ja Hazelin perin huolestuneena seisomassa hallissa katsellen salaperäisinä olohuoneeseen.

»Mikä teitä nyt noin kiihdyttää?»

»Usko pois, hän ei pidä siitä!» sanoi Hazel.

»Pitää kyllä, niin pian kuin tottuu siihen. Jollei oma kotiväkeni voi antaa arvoa luoville aatteilleni, kuinka voitaisiin odottaa kenenkään muun sitä tekevän?» sanoi Sara.

»Missä palaa?» sanoi Fred.

»Katso itse, äläkä syytä minua... Se on kuitenkin viehättävän suloinen... Luulen, että voisin ruveta pitämään siitä oikein paljon», sanoi Hazel, viitaten kädellään olohuoneeseen päin ja astuen syrjään.

Huone oli loihdittu. Poissa olivat kaikki ne huonekalut, jotka Fredille merkitsivät kotia ja turvallisuutta; poissa oli hänen pyhä, hiukan nukkavieru, hiukan haalistunut punainen nojatuolinsa, jossa yksin iltalehti maistui oikealta; poissa leposohva, jolla pyhän tavan mukaisesti Hazel ja hän olivat rinnakkain istuen kuunnelleet radiota; poissa Maxfield Parrishin iltahämyssä tanssivia neitoja esittävä taulu; poissa leväperäisyyteen viittaava aikakauslehtipino pöydältä, jolla oli lasipalloja kouristavat lohikäärmeen jalat; poissa sen hirven täytetty pää, jonka hän oli (laittomasti) ampunut Quebecissä; poissa oli kaikki, mikä teki kodin ummehtuneeksi, rumaksi ja rakastettavaksi.

Sara oli sisustanut huoneen uudelleen luumunvärin ja himmeän kullan sävyyn, joka oli täyteläinen kuin lihapiirakka ja synkkä kuin hävinneen kansanedustajan ajatukset. Kalusto oli valtaistuimelta syöstyä Ludvig XV:ttä. Ja seinällä, missä ennen oli ollut sikermä iloisia valokuvia, jotka esittivät Hazelia kastelukannu kädessä, Frediä linnustussaappaissa täysin varustettuna haulikkoineen kaikkineen, Howardia leikkivankkureineen ja Saraa lausumassa James Whitcomb Riley'a, oli yksi yksinäinen taulu, joka esitti Rouenin torneja, jotka tornit yhdessä otettuina muistuttivat kala-atrainta.

»Eikö se ole hieno! Eikö siinä ole todellinen arvokkuuden tuntu!» pulputti Sara.

»Minä en — en ollut aikonut...» yritti Fred.

»Se on vain kokeeksi, tietysti.»

»No niin, onhan se kylläkin uhkea, mutta en luule sen oikein sopivan äidillesi ja minulle.»

»Sopii kyllä minulle ihan hyvin», sanoi petollinen Hazel, kiihkeä omistamisen-rakkaus silmissään palaen.

»Katso, isä; jolleivät omat omaiset anna tukeaan, niin kuinka voidaan odottaa minun menestyvän toisten ihmisten kanssa?»

Fred varoitti itseään: »Hänen puheessaan on järkeä. Sinä itse pyysit sitä, Freddie.» Hän koetti saada lykkäystä: »Jos päättäisin pitäväni tästä huoneesta, sitten kuin totun siihen, niin kuinka suurta menoerää tämä kaikki minulle merkitsisi?»

»Voin tehdä sen tuhannella yhdeksälläsadalla dollarilla, isä.»

»Ohhoh!» sanoi Fred, mutta heikosti, kääntyen lohtua etsien Hazelin puoleen, nähden tämän hehkuvan omistusintoa ja tietäen olevansa myyty mies.

»No nii-in, en voisi sitä maksaa yhdellä kertaa.»

Niin tehtiin Fredk Wm:n kodista talo; ja talo oli helpompi jättää kuin koti.

XXIX LUKU.

Kylmää kinkkua, ananas- ja kermajuustosalaattia, perunapyöryköitä, teetä, olutta, vaniljajäätelöä karamellikastikkeen kanssa — oli taaskin Cornplowien perheillallinen cornplowilaisine perheruokineen, Howardin asunnossa.

Ennen illallista Howardilla ja Fredillä oli avomielinen kahdenkeskinen keskustelu makuuhuoneessa, turvassa Hazelin ja Annabelin taloustouhuilta ja »New Yorkeria» lukevan Saran mahtipontisuudelta.

Koko sinä neljän ja puolen kuukauden aikana, mikä oli kulunut Bogey & Cornplow'n toiminimen perustamisesta, ei rahanpuute ollut väistynyt hetkeksikään. Ainainen avustaminen tuotti Fredille vain pientä ärtymystä, mutta häiritsevää oli se, että Howard odotti häneltä neuvoa jokaista sopimusta tehtäessä, odotti hänen houkuttelevan Bogey & Cornplow'n toimistoon jokaisen liikkeessään tai kerhossa tai kirkossa tapaamansa varakkaan henkilön.

Howard aloitti vuodatuksensa: »Isäukki, luullakseni olet minun kanssani samaa mieltä...»

»Harvoin!»

»... että jos minun on tarkoitus vuokrata ja rakentaa hienoja taloja, minun on osoitettava lujaa asemaani ja hyvää makuani...»

»Niin mitä?»

»... asumalla itsekin kauniissa talossa eikä tällaisessa murjussa.»

»Mitä tarkoitat — 'murjussa'? Olisitpa nähnyt sen nelihuoneisen hökkelin, jonka äitisi ja minä omistimme ensiksi naimisiin mentyämme. Vain kamiinat, eikä kylpyhuonetta, mukavuudet yksinkertaisesti ulkona. Sen sanon, että niihin aikoihin oikea mies oli iloinen saadessaan lapioida hiiliä ja vetää riivatun tuhkaa, sen sijaan että olisi vain painanut vipua yhdellä sormella. Pöydällä meillä oli vahakangas. Ja», lisäsi Fred, ei kovinkaan omintakeisesti, »emmeköhän liene olleet jokseenkin yhtä onnellisia kuin nykyajan nuoretkin, jotka haluavat aloittaa siitä, mihin heidän vanhempansa ovat lopettaneet!»

»Hm — niin. Mutta haluaisin, että katsoisit tätä sijoitukseksi. Tiedän erään hienon, täysin ajanmukaisen talon, kuusi ja puoli huonetta, joka olisi saatavissa sadalla kymmenellä dollarilla kuukaudessa, ja silloin voisin kutsua asiakkaita kotiini päivälliselle. Haluan sinun ymmärtävän, isäukki, että olen kääntänyt kokonaan uuden lehden. Heikkari sentään, Ben Bogey on minulle kahta vertaa tiukempi kuin sinä tai Paul Popple koskaan olette olleet. En nauti edes yhtä ainoata ryyppyä — no, ehkä nyt juuri yhden cocktailin ennen päivällistä...»

»Tai ehkä kaksi?»

»No, tietysti, jos sekoittimessa on jotakin jäljellä, olisihan järjetöntä heittää se hukkaan...»

»Poika, jos odotat minun pulittavan sinulle nuo satakymmenen kuussa vuokraasi, niin sitä en yksinkertaisesti aio tehdä, kuuletko, en, en yksinkertaisesti tee sitä, ymmärrätkö, ja sillä selvä!

Itsekseen hän toivoi, että se olisi selvä.

Koko illallisen ajan Howard näytti olevan kuin kutkassa. Hän iski yhtenään silmää Annabelille, kaakatti hänelle, jopa kerran kurottui taputtamaan hellästi hänen kättään. Keskustelussa ei tuntunut olevan mitään sellaiseen lämpöön yllyttävää. Sen muodosti Saran yksityiskohtainen selostus siitä, kuinka hän oli saanut usutetuksi rouva Kamerkinkin tilaamaan ruudinsinisen ja krookuksenkeltaisen sisustuksen makuuhuoneeseensa, Howardin tuumiskelut, voisiko hän saada tohtori Kamerkinkin »kiinnostumaan» tontin ostoon Capitola Lodgesta, ja Annabelin kuuliainen tiedustelu, mikä Hazelin kampaajan nimi oli.

Howard oli kuitenkin selvästi hilpeällä päällä, ja jäätelöön päästyä hän takoi nyrkillään pöytää ja loihe lausumaan:

»Minulla on esitettävänä erittäin tärkeä ilmoitus... No, Bell, älä punastu!»

»Enhän aiokaan!» sanoi Annabel punastuen.

»Äiti ja isäukki, noin ensi maaliskuun tienoilla te tulette saamaan ensimmäisen suloisen pikku lapsenlapsen — ja sinä, sisko, ensimmäisen veljenlapsesi!»

»Oo, Howard — Annabel!» sanoi Hazel.

»Oho? Vai niin. Tarkoitatko, että teille on tulossa vauva? Erinomaista», sanoi Fred.

»Niin juuri!» mylvi Howard. »Ja jos siitä tulee poika, ja minulla on aika vahva vihje, että niin siitä tulee, niin annan sille nimeksi...»

»Ohoh! Olenhan tässä minäkin mukana, vai mitä? Enkö minä muka olekaan lapselle sukua?» pani Annabel vastaan.

»No, oletpa tietenkin, paljonkin», sanoi Howard. Hän oli perin myöntyväinen tällä kertaa.

»Sitä tullaan nimittämään Pikku Neeroksi, merkittäköön kirjoihin mikä nimi hyvänsä. Olen aina halunnut nimittää lasta 'Pikku Neeroksi'. Se voisi ehkä ottaa kirouksen pois sen päältä.»

»No mutta Bell, unohda nyt kerrassaan tuo typerä ajatus ja pidä pikku pääsi selvänä tositoimintaan. Mutta isäukki ja äiti, tässä ilmoituksessa on toinenkin puoli, jonka haluaisin teidän muistavan. Koska nyt, isäukki — kova onni, ukko-kulta, mutta sellainen on maailman meno! — sinun on autettava minua valmistamaan suurta tilaa maailmassa tuolle pikku peijoonille! Pojanpojallesi!»

Annabel tikaisi nenäkkäästi: »En ymmärrä, miksi isä Cornplow'n tulisi tehdä mitään niin hupsua! Eihän hän ole vastuussa siitä, että me saamme Pikku Neeron...»

»En yksinkertaisesti pidä tuosta lempinimestä, edes leikilläkään.»

»... ja mitenkähän olisi, jos itse harrastaisit hiukan tuota suuren tilan tekemistä? Kärttäjäsukupolvi!»

»Annabel, tuo on mielestäni mitä tahdittominta puhetta. Ja tällaisella hetkellä!» Howard oli ankara, mutta sivistynyt.

»Jollei voitaisi löytää toimia... Mutta, sinä iso, suuri, kultainen, kaunis, tyhmä kreikkalainen jumala, sinua ja koko sinun sukupolveasi vaivaa kroonillinen kärttämistauti.»

»Riittää jo, Bell, ja jos et olisi nykyisessä tilassasi...»

»Kärttämistauti, siinä koko juttu; vain selvä vanhanaikainen kärttämistauti!»

»Annabel!»

»Ja siksi tulen nimittämään sitä Pikku Neeroksi, jottei sekin saisi isoksi kasvettuaan kärttämistautia ja vaatisi sinua pysymään työssä — tarkoitan, ryhtymään työhön — hänen hyväkseen seitsenkymmenvuotiaana!»

»En ole ikinä ennen kuullut sinun puhuvan noin sikamaista hölynpölyä! Mitä isä ja äiti Cornplowkin sinusta ajattelevat!» Howard kääntyi suurieleisesti vanhempiensa puoleen. »Ainakin sinä olet iloinen vauvan tulosta, etkö olekin, äiti-kiltti?»

»Oi, kerrassaan ihastunut, kultaseni. Ei sinun pidä välittää Annabelin pikku härnäilystä.»

»Kärttämistautia vain», sirkutti tuo nuori nainen niin autuaallisesti, että Fred tuumi, oliko hän livahduttanut sisäänsä pari ryyppyä ennen illallista. Hän päätteli, ettei Annabelilla ollut ollut sellaista onnea. Ei. Howardin hunajaa-tiukkuva optimismi päivästä päivään jatkuvana saattoi siltään aiheuttaa itsehumaltumisen sitä seuraavine väristyksineen ja hourailemisineen.

»Entä sinä, isäukki, olethan sinäkin iloinen, etkö olekin?» pitkitti Howard itsepintaisesti.

»No, tietenkin! Ihan kuollakseni ihastunut. Pik — tarkoitan, ensimmäinen pikku lapsenlapsemme! Varjelkoon sentään!»

»Suurenmoista!» sanoi Sara koneellisesti. »Mutta kuulepas, mitä sanon, Howard. Älä sinä rupeakaan kuvittelemaan sellaisia, että sinä olet ainoa, josta isän on pidettävä huolta. Niin hyvin kuin minua on onnistanut, en yhtään ihmettelisi, vaikk'en panisi pystyyn omaa sisustustaideliikettäni, ja se tarvitsisi tietenkin rahoittamista. Tietenkin. Mutta onnitteluni ja kaikkea muuta sellaista pikku vauvalle.»

»Olethan sinä iloissasi lapsesta, etkö olekin?» huomautti Hazel heidän kotiin tultuaan.

»Mistä lapsesta?»

»Howardin lapsesta.»

»Ei se ole Howardin lapsi. Howard on vain sattuma.»

»No niin, tulevasta lapsenlapsestamme sitten.»

»No, enköhän liene. Voi koitua kovaksi Pikku Neerolle itselleen...»

»Mielestäni ei ole kaunista...»

»... mutta Annabelille siitä on huvia ja Howardille se on mainio asia. Ajattele, kuinka erinomainen tilaisuus hänelle nyt tarjoutuu kulkea pöyhistellen ja olla opastajana, filosofina ja ystävänä puolustuskyvyttömälle lapselle! Yksi asia siinä kuitenkin on. Tiedäthän, kuinka usein heiluri heilahtaa taaksepäin isovanhempiin. Ehkäpä Pikku Neero perii jonkinverran meidän itsenäisyyttämme eikä tule olemaan sellainen jästipää kuin isänsä.»

»Hyvänen aika, Fred! Onko kukaan koskaan kuullut tai kuvitellutkaan, etteivät isovanhemmat olisi ihan kuollakseen hyvillään ensimmäisen lapsenlapsensa tulosta!»

»No, olenhan minä hyvilläni. Älä käsitä minua väärin. En vain osaa kuvitella itseäni yht'aikaa isoisäksi ja isäksi. Onhan kuultu lapsenlapsista, jotka eivät ole olleet kovinkaan hartaita elättämään isovanhempaan, vai kuinka?»

»On kai.»

»Miks'ei sama asia vaikuttaisi enemmän tai vähemmän kumpaankin suuntaan? Tiedäthän, että Howard puhui hemmetin tosissaan, kun hän vihjasi odottavansa, että me luopuisimme kaikista henkilökohtaisista suunnitelmista, mitä meillä ehkä on, ja pysyisimme paikallamme hoitamassa perintöprinssiä.»

»Ni—in.»

»Ja tiedäthän kaiketikin, että jos pysymme paikallamme, niin hän arvatenkin saa meidät tekemään mitä hän haluaa — Jumalan vihreässä maailmassa kun ei ole sen tehoisampaa vaikutuskeinoa kuin valloittava hymy, silloin kun sen pohjakerroksena on jämeä, horjumaton itsetyytyväisyys. Hän tulee olemaan meille liian vahva, ja liian tyhmä. Siksi olisi parempi meidän olla jäämättä paikallemme. Eikö ole jotakin järkeä siinä, mitä sanon? Eikö ole?»

»Hm — kuinka hyvänsä, on todellakin liikaa vaatia sinua elättämään neljää sukupolvea.»

»Mitä tarkoitat?»

»Sinä autoit isääsi kiinnityslainan maksussa, silloin kun olit pelkkä kauppamatkustaja, eikö niin? Ja autoit sisartasi panemaan pystyyn pukimoliikettään...»

»Kuinka tuo kenkuttaisikaan Putnam Staybridgeä! Hienojen pukujen pitäminen on aristokraattista, mutta niiden tekeminen alaluokkalaista.»

»Ja varmasti olet aina elättänyt oman itsesi mukulasta saakka — ja lyönpä vetoa, että olitkin mukula! Ei, en lyö niin tuhmaa vetoa. Lyön vetoa, että olit älykäs lapsi.»

»Pikkulapsiaikaani en muista, mutta kuuden, seitsemän vuotiaana olin sellainen lihava, herttaisen näköinen, pitkäkiharainen tenava, että minun oli iskettävä luonto pois keskimäärin yhdeltä naapuriston tenavalta päivässä säilyttääkseni asemani. Heikkari — toivottavasti Sara ei tule meitä yllättämään, mutta näin tuntuu varmasti paremmalta.»

He istuivat olohuoneen uudella sohvapenkillä, radio käännettynä niin pienelle, että se hymisi vain soittotaustana, kuten tuulen suhina puissa, mutta kaiken tämän hienostuksen keskellä Fred oli huokaisten riisunut kenkänsä.

»No niin, sinä ja sisaresi olette toinen sukupolvi, jota olet avustanut. Ja kieltämättä sinä olet auttanut Howardin ja Saran suoriutumaan kaikesta. Ja nyt ilmeisesti Howard odottaa sinun ottavan vastataksesi tästä neljännestäkin sukupolvesta — Pikku Neerosta. Se on jo vähän liikaa.»

»Ehkä on niin», ja Fred katsoi Hazeliin sellainen lemmenloiste silmissään, ettei edes kahdeksantoista reikää seitsemälläkymmenelläviidellä olisi voinut sitä niihin sytyttää. »En minä Pikku Neeron elättämistä pahakseni panisi. Se minusta vain on kerrassaan vastenmielistä ajatella, että hänet kasvatetaan oikaisemaan kaikkia rikkomuksiani.»

»No, jos Pikku Neero todella on meidän lajiamme, niin mieluummin hän omistaa riuskaluontoisen, reilun, itsenäisen isoisän, kuin jonkin elottoman saappaan!»

Sinä iltana Fred, muistaen Howardin vanhan väitteen, että hän oli totunnaisuuksien käsirautoihin kahlehdittu, meni niin pitkälle fetishismimenojensa uhmailussa, että viskasi paitansa lattialle sen sijaan, että olisi sisäisen pakkonsa mukaan ripustanut sen sileästi takkinsa päälle tavanomaisen tuolin selustalle.

Hazel otti sen ylös. Hän otaksui maahan viskattua vaatekappaletta paidaksi, vaikka se olikin arkuuden pakkotakki.

XXX LUKU.

Yö oli Frederick William Cornplow'lle koko hänen tähänastisen ikänsä ollut vain unen täyttämä tyhjyys. Vieläpä kauppamatkustajanakin, kolmekymmentä vuotta sitten, kun hän odottaessaan ikävillä haarautuma-asemilla sivu puoliyön tai nukahtaessaan tärskyvissä sivuratajunissa jäi usein vain kuuden tunnin unelle, oli tuo uni ollut sikeätä.

Nyt hän meni nukkumaan huolet mukanaan; ne kyyhähtivät hänen viereensä vuoteeseen, sitten nauroivat ja purivat häntä. Niin kauan kuin hän koetti maata hiljaa, kertautuivat hänen mielessään yhä uudelleen kaikki harmit:

Howardin tuhlaavaisuus; se todennäköisyys, ettei hänestä tulisi Pikku Neeron elättäjää, ja se varmuus, että hän tulisi tuottamaan surua nuorelle Annabelille.

Saran uusi toimi, jossa hän ei tulisi säästämään isänsä lompakkoa enempää kuin itseäänkään.

Hazelin horjuminen saiturimaisen koristelusta nauttimisen ja maailmaan tutustumisen mieliteon välillä.

Paul Popplen haluttomuus käskyvallan ottamiseen asioimistossa. Tuumiskelu, tulisivatko Paul ja Howard, jos hän jättäisi heidät omiin hoteisiinsa, kehittymään pakostakin luotettaviksi, vai luhistuisivatko kerrassaan.

Alati hänen oma arkuutensa ja heikko tietomääränsä.

Kaikkein pahimpana ympäristön mielipide, joka pysytti hänet vakaisena ja jokapäiväisenä pikkuporvarina: tohtori Kamerkinkin, asianajaja Ed Appletreen, vieläpä Walter Lindbeckinkin mielipide, että hän olisi hupsu, jos hän tekisi muuta kuin vakautuisi pahennusta herättämättä vanhuuteen. Hän näki, että useimmat meistä tekevät sitä, mitä useimmat ympärillämme olevista enimmän odottavat meidän tekevän, tulevat rohkeiksi tai rikollisiksi tai kummaksikin, ja hän tunsi selvää pelkoa tuota pakkoa kohtaan, joka vaati häntä pysymään turvassa ja ikävyydessä, pakkoa, josta hän ei voinut vapautua muuten kuin karkaamalla.

Karkaamalla minne? Mitä etsimään?

Mutta kun hän hyppäsi ylös vuoteesta, antaen palttua unen tarpeelle, silloin yö muuttui seikkailuksi; toisinaan nurjaksi, toisinaan kauhistavaksi, mutta aina kiihottavaksi. Hän istui koettaen olla häiritsemättä Hazelia tai hiipi alakertaan keittämään itselleen kahvia ja hautomaan mietteitään keittiön pöydän ääressä.

Hän kaipasi Stonefieldia ja huvila William Tyler Longwhalea. Tuo karkuretki oli osoittanut, että hän voi tulla toimeen, löytää huvia ilman hänen ystäviensä suosittelemaa jokapäiväisen aherruksen kainalosauvaa.

Hazel oli tietoinen hänen kapinoimisestaan ja raotti joskus uneliasta silmäänsä hänen hiipiessään ulos huoneesta, mutta hän arvasi Fredin haluavan olla rauhassa. Sarakin oli siitä tietoinen — hän oli yökuuhkailija itsekin —, mutta toistaiseksi Fred välttyi hänen tutkinnoiltaan.

Tässä luonnottomassa toisessa elämässään Fred ei aina haaveksinut. Toisinaan hän luki, uppoutui mitä omituisimpiin aikakauslehtiartikkeleihin tai Saran hyllyiltä varastamiinsa kirjoihin: luki kirjoituksia Jaavan kahvinviljelyksestä, Burman kielimurteista, Elyn tuomiokirkon katosta, pyöräilyretkistä Tanganjikassa, lisäyksenä joitakin muistiinmerkintöjä Dar es Salaamin hotelleista. Hän laski aikakauslehden käsistään antautuen kutomaan yksiulottuvaisia kuvatauluja värikkäistä haavepilvistä: hän kuvitteli Pike's Peakiä auringonpaisteessa hohtavana, Brüggen kellotorneja, itseään pianoa soittavana englantilaisessa huvilassa, itseään juttelemassa Stonefieldin sekatavarakaupan tiskin ääressä, Hazelin kalistellessa iloisesti pannuja keittiössä.

Kaikkein kiusallisimpia olivat yöt, jolloin hän ei maannut valveilla, jolloin huolet kavalasti antoivat hänen vaipua uneen ja sitten herättivät hänet ilkamoiden kello kolmen tai neljän tai viiden aikana.

Alakerrassa oli silloin kylmää, silloinkin kun ei ollut kylmä.

Tänä marraskuun aamuna kello puoli viisi hän tiesi olevansa taas kiipelissä eikä saavansa uudelleen unta ennenkuin semmoiseen aikaan, jolloin vastuuntuntoisen miehen oli kirkkaasti herättävä.

Hän kietoutui eriskummalliseen verhoukseen: villapaita ja aamunuttu, vanha golfisukka kaulan ympärillä. Talo oli niin hiljainen, että siinä kuhisi hiiviskeleviä murtovarkaita. Hän katsoi ulos ikkunasta ja värisi. Katu oli lohduttoman tyhjä; jalkakäytävät ja palohälytysnappula, jonka olisi tullut olla pirteän punainen, mutta joka nyt oli harmaa, näyttivät hylätyiltä.

Hän istui keittiössä messinkipäällysteisen pöydän ääressä, edessään laiton kahvikupponen ja Australian lentolinjoja esittävä taittolehti. Hän säpsähti kuullessaan etäistä askelten kahinaa ja ruokasalin ja tarjoiluhuoneen välisen oven narahduksen. Hän säteili viihdykkyyttä, kun Saran väsymyksestä pingottuneet kasvot lähenivät tirkistäen häneen.

Sara hymyili ja hänen äänensä kuulosti leppeältä:

»Mitä, sinä kunnoton vanha maankiertäjä! Etkö voinut nukkua? En minäkään.»

Sara sulloi naurettavan golfisukan tiukempaan hänen kaulansa ympäri, maiskautti hänelle ja suuteli hänen korvaansa. Hän tuntui todellisemmin Fredin pikku tytöltä kuin oli tuntunut koskaan hentovartisen lapsuutensa jälkeen. Hän istahti Frediä vastapäätä, leuka kämmenen varassa, ja virkkoi pehmeästi: »Tämä unettomuus on ilkein keksintö, mitä olen ikinä tavannut. Minulla on joitakin pikku pillereitä sitä varten. Haluatko niitä?»

»En tosiaankaan.»

»Mutta täytyyhän sinun nukkua!»

»Miksi? Mitä eroa sillä on, jos kerran saa lepoa? Unen tarve on eräänlaista taikauskoa. Minä vain nautin vanhojen tottumusteni murtamisesta. Ja sitä paitsi en halua kehittää itselleni tuota pilleritottumusta.»

»Nämä eivät ole tottumusta aiheuttavia, ei vähääkään.»

»Mutta tottuminen ottamaan niitä, olemaan riippuvainen jonkin aineen ottamisesta unen saamiseksi, on tottumusta aiheuttavaa. Älä saata itseäsi siitä riippuvaiseksi, kultaseni.»

Koko hetki, tuo tyhjä hetki, joka ei ollut yötä eikä päivää, tuntui Fredistä yhtä oudolta kuin Saran luonnoton ystävällisyys. Hän oli liian välinpitämätön itsepuolustukseen, ja siten hän tuli viekoitelluksi avomielisyyteen.

Sara huomautti hiukan terävämmin:

»Omituista, että juuri sinä et saa unta. Huoliako, isä?»

»Ei, eipä oikeastaan.»

»Olen huomannut, että luet aika paljon matkakertomuksia... Tekeekö sinun yhä mielesi vetäytyä syrjään ja lähteä matkustelemaan?»

»Ehkä. Tavallaan.»

»Mutta et suinkaan matkustaisi Eurooppaan, ethän, tai johonkin muualle kauas meistä?»

»No, heikkari, jos kerran tekee muutoksen, niin voi yhtä hyvin tehdä sen perin juurin. Eihän kerhoon golfinpeluuseen lähteminen minulle mitään erikoisen uutta ole!»

»Olisi kauheaa minulle, jos sinä, isä, lähtisit pois; varsinkin jos äitikin lähtisi.»

»Miksi?»

»No, Howard pitäisi silloin itseään perheen päänä ja isäntänä, ja hän on sellainen pölvästi! Annabelissa ei luullakseni mitään vikaa ole, mutta Howard on yksi noita kiharapääpoikia. Hän on sitä lajia, joka lukee kirjoja myymisen taidosta ja saa sellaisen hopun rynnätä ulos myymään, ettei ehdi ottamaan selville, mitä hän aikoo myydä.»

»Mutta mitä huolen aihetta sinulla on? Olethan kylläkin hyväpäinen. Olet pannut tuon huoneensisustusjutun hyvään vauhtiin.»

»Mutta jos aloitan oman liikkeen, en mitenkään voisi suoriutua ilman sinun apuasi.»

»Miksi aloittaa sitä sitten? Onhan Walter Lindbeck sinulle hyvä isäntä.»

»Niin, onhan hän kiltti pikku mies. Mutta... En arvattavasti paljastaisi sykkivää pikku sydäntäni, jollei olisi niin jumalaton hetki päivästä, mutta minun ei tee mieleni pysyä aina yksinäisenä vanhanapiikana, ja rehellisesti sanoen, näin meidän kesken, minä en näytä sopeutuvan poikiin, paitsi sellaisiin juurettomiin huijareihin kuin Gene Silgaan, hiisi hänet periköön!»

»Gene Silga oli luullakseni tavallaan vapaan rakkauden kannalla.»

»Kuinkas muuten! Ja teoreettisesti olen itse samaa mieltä. En ole koskaan tuntenut kovinkaan houkuttelevaksi tulla suljetuksi samaan häkkiin miehen kanssa, jolle on tuskin esitelty! Mutta mitä käytäntöön tulee, luulen, että minussa on liian paljon Cornplowta ja Jenkinsiä, hemmetti soikoon... Taivas! Minähän puhun aivan kuin sinä!»

»Mikäs vika siinä on, että puhuu kuin minä? Minä puhun aina niin!»

»Et aina, kultaseni. Toisinaan sinä unohdat itsesi ja tulet ihan kirjalliseksi.»

»No, olenhan käynyt enemmän tai vähemmän korkeakoulua, ja viime vuosina minua on kasvatettu lounaskerho-kaunopuheisuudella: 'Arvoisat jäsentoverit, todellinen ja pysyvä hyvinvointi on siinä, että hylätään vanhentunut siveysohje: kukin huolehtikoon itsestään'. Kyllä minulla on jonkinverran sanavarastoa, mutta jätän sen useimmiten ullakolle, matkalaukkujen mukana.»

»Tietysti sinulla on. Mutta, isä, mahdatkohan sinä olla todella ihan vilpittömän rehellinen itsellesi? Jos mielesi tekisi vielä lähteä kotoa ja ruveta maankiertäjäksi...»

»Se tekee vielä!»

»Mutta miksi et suhtaudu siihen niinkuin johonkin liikekysymykseen? Otaksukaamme, että olet jossakin eurooppalaisessa hotellissa, missä miltei jokainen vieras on maapallonkiertäjä. Sinä tuntisit itsesi yhtä harhautuneeksi kuin eksynyt koiranpentu. Oi, minä tiedän kyllä, että sinulla on huolia; sinä olet aina uurastanut niin kovasti. Totta puhuen epäilen sinun olevan uupuneemman kuin äiti tai edes sinä itse aavistattekaan. Sinä et tiedä, kuinka olen pitänyt sinua silmällä. Mutta ei kuljeksimaan lähteminen olisi siihen mikään lääke. Se on ankaraa työtä kenelle hyvänsä, joka ei ole siihen tottunut. Toivon, että ottaisit ja rentoutuisit vain lepäämään. Toivon, että hakisit apua joltakin, joka ymmärtää tällaisia asioita. Toivon, että paranisit!»

»No mutta mitä... Paranisin mistä? Mikä minun turmiollinen tautini sitten muka on?»

»Tuo unettomuus. Kaikki tuo huolehtiminen Howardista ja minusta. Ja — salli minun sanoa se, isä, kaikessa ystävällisyydessä — tuo hullu rauhattomuus. Tuo ajatus, että sinä voisit nauttia kuljeksimisesta tai jonkin hobbyn omaksumisesta, johon ryhtymään olet liian vanha. Suo anteeksi! En luule sen olevan sinussa itsekästä, että haluat jättää meidät tykkänään — ei ainakaan kokonaan itsekästä; en edes tahdo sanoa, että se on äärimmäisen mieletöntä; mutta luulen, että sinä petät itseäsi. Jos sen sijaan, että lähdet ajamaan joka suunnalle yht'aikaa, kuin Leacockin sankari, rentoutuisit ja menisit johonkin paikkaan, missä tohtorit ovat tottuneet antamaan neuvoja ihmisille ja auttamaan heitä pääsemään kuntoon...»

Fred oli nyt suuttunut:

»'Pääsemään kuntoon'! 'Paranemaan'! Herra varjelkoon, tyttö! Olen kuullut olevan vaimoja, jotka uskovat, että jollei mies raada itseään kuoliaaksi kuin orja tuon nais-pahasen vuoksi, niin hän on kurja petturi ja hänen tulisi tutkituttaa päänsä lääkäreillä. Nyt näyttää siltä, kuin vaimot alkaisivat päästä tuosta päähänpistosta ja lapset alkaisivat sitä harrastaa. Heikkari sentään, luulin, että kieltolain aikainen nuori polvi oli jo kyllin paha — tuo leimuavan viinan sukupolvi —, mutta vannon, että se oli parempi kuin nykyiset nuoret, jotka halveksivat vanhempiaan, jos nämä eivät satu muistamaan jotakin sitaattia, jota eivät ole lukeneet kolmeenkymmeneen vuoteen, tai jos he luulevat itsellään olevan ihan yhtä hyvän oikeuden matkustaa ja ostaa vaatteita omilla rahoillaan kuin heidän tenavillaan on... En voinut käsittää sinun pyörähtämistäsi punaisesta radikalismista yhteiskunnan säilyttämiseen, mutta nyt näen, että olet johdonmukainen: kummassakin tapauksessa olet sitä mieltä, että maailma syntyi vuonna 1917 ja että kaikki, mitä luulimme tietävämme tai luulimme tekevämme ennen sitä, oli idioottimaista. No niin, salli minun sanoa...»

»Isä, oletko nauttinut väkeviä tänä aamuna?»

Tuo oli miltei tyrmäys, mutta Fred tointui.

»En ole, ja sinä tiedät sen.»

»No niin, varmasti et koskaan puhuisi noin hurjaan, järjettömään, liioittelevaan tapaan, jos olisit todella terve. Ja tuo unettomuutesi...»

»Vaivaahan se itseäsikin, eikö niin?»

»Minun laitani on toisin. Olen luova taiteilija.»

»Ja minä arvatenkin olen vain kaupustelija!»

»Sinä käytit tuota sanaa, kultaseni! En minä!»

»Oi, Sara, älkäämme kahakoiko! Sinä olit melkein kuin minun tyttöni äsken, ensin tänne tullessasi. Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi, että sellaiset vanhat konkarit kuin minä voivat myöskin muuttua — jotkut meistä — ja työntää syrjään vanhoja tottumuksia ottamalla käytäntöön uusia — samoin kuin jos minä hyräilen jotakin säveltä niin kauan, että se kyllästyttää, ajan sen pois alkamalla hyräillä toista.»

»Tuohan on omituista! Tuohan on käytännöllisesti katsoen samaa, mitä tohtori George Janissary sanoo — tiedäthän, se kuuluisa psykiatri — tapasin hänet kerran päivällisillä, silloin kuin asuin New Yorkissa. Sinun puheesi kuulosti aivan häneltä — hetkellisesti, tarkoitan.»

»Höh! Ei suinkaan noilla mielitautilääkäreillä, kuten Janissary-ystävällä, ole sielutieteen ja sielunterveyshoidon patenttia? Eivätköhän Ben Franklin ja Voltaire ja Dickenskin liene tietäneet jotakin!»

»Isä, et kai pitäisi minua liian töykeänä...»

»Pitäisin arvatenkin!»

»... jos huomauttaisin, ettet sinä ole Franklin tai Voltaire? Totta puhuen, se apu, mitä tohtori Janissaryn lainen mies voisi antaa sinulle uudelleenkasvattamisessa, rakentavissa henkilökohtaisissa keskusteluissa...»

»En tunne sitä herraa. Ehkä hän uudelleenkasvattaisi minut jonkinlaiseksi ämmäksi, jollainen en tahtoisi olla. Niin, on jotakin, josta alan aika hyvin vapautua nyt jo: kulkemasta elämäni läpi maassa mataen ja tottumuksien tylsyttämänä. Mutta Howard ja sinä ette koskaan ole pitäneet sitä sairautena. Se oli mielestänne sangen mukavaa teille!»

»Oi, isä, tuollaista puhetta — jospa tohtori Janissary kuulisi sen! — ihan kuin olisimme hirviöitä...»

»Ette tietysti ole. Mutta en minäkään. Olemme ihan normaaleja ihmisiä, jotka harjoittavat maailman vanhinta temppua: morkkaavat omaisiaan siitä, että nämä morkkaavat heitä. En halunnut olla töykeä, tyttöseni. Mutta jätä kokonaan pois mielestäsi sellainen ajatus, että voisit saada minut houkutelluksi luopumaan ajatuksestani muuttua perheenisästä ihmiseksi. Hyvää yötä — äh — hyvää huomenta!»

Niin Fred saapasti vuoteeseensa, aikoen maata valveilla ja nuolla isällisiä haavojaan, ja vaipui heti onnelliseen uneen.

Alakerrassa Sara viipyi yhä keittiössä, vannoen: »Hänen aikeensa jättää meidät pinteeseen — se on mieletön — se on sikamainen — ja nyt minun on ryhdyttävä toimiin sen johdosta!»

XXXI LUKU.

Ei ole olemassa tapaa, millä normaalioloissa itsepäinen perheenisä voisi tuloksekkaammin hämmästyttää ja huolestuttaa rakkaitaan, kuin olemalla »hyvä potilas», millä tarkoitetaan miestä, joka iloisena hyväksyy perhelääkärinsä esitykset silloinkin kuin lääkäri ei ole varma, hyväksyykö hän niitä itsekään.

Toinen teknillinen lausetapa, joka kulkee yhtä rintaa »hyvän potilaan» kanssa, on »olla huolissaan hänen terveydestään», ja Fredk Wm:lle tapahtui nyt, että hänen vaimonsa otti ollakseen huolissaan hänen terveydestään.

»Etkö luule, että sinun olisi mentävä tohtori Kamerkinkin puheille ja tutkitutettava hänellä yleinen terveydentilasi?» sanoi Hazel eräänä kauniina iltana, kun Sara ei ollut kotona.

Fred oli tarkannut, kuinka Hazel hermostuneena oli lähestynyt tätä rohkeaa esitystä juttelemalla eräästä kunnioitetusta naapurista, joka kahdeksankymmenenyhden vuotiaana, arvattavasti ylen kohtuuttomasta kahvin, alkoholin, tupakan ja baseball-otteluissa kulkemisen viljelemisestä, oli hämmästyttänyt seutukuntaa oikaisemalla koipensa. Niinpä Fred oli valmistunut hyökkäykseen ja kykeni vastaamaan lauhkeasti:

»Miksi?»

»Oh, ei minkään erikoisen vuoksi. Ajattelen vain, että jokaisen on viisikymmentä vuotta sivuutettuaan pidettävä huolta terveydestään.»

»Mutta ei ennen viittäkymmentä?»

»Notietenkinmuttaminätarkoitan...»

»Onko terveydestäni ollut vaivaa jollekulle viime aikoina?»

»Ei, mutta...»

»Kipuja selässä, huimausta, äkillistä muistin häviämistä, suonikohjuja? Nauravatko ihmiset, kun sanon osaavani puhua ranskaa? Eivätkö parhaat ystäväni puhu minulle suoraan? Vainoamispelkoako? Äkillistä ja odottamatonta karkaamista miehen kimppuun, jota luulen verokarhuksi?»

»Älä ole noin typerä!»

»Toveri Sara on ehkä vihjaillut, että otteeni alkaa höltyä — etten kykene käsittämään hienoa sisustustaideliikettä hyväksi sijoitukseksi?»

»No niin, hän on hiukan huolissaan. Samoin minäkin!»

»Mikä vanhaa Frediä sitten vaivaa?»

»Tiedäthän, ettet nuku kunnollisesti.»

»Jos voin tulla toimeen ilman unta — ja ovathan ihmiset kautta aikojen jurnuttaneet sitä pahimmaksi ajan haaskaukseksi, mitä on olemassa — silloin minun täytyy olla kerrassaan este kunnossa!»

»Toivon, että antaisit Lafe Kamerkinkin tarkastaa itsesi. Anna hänen tehdä se.»

»Hyvä on. Teen sen.»

»Milloin?»

»Ensi lauantaina.»

»No voi mun päiviäni!» sanoi Hazel mitä tyydyttävimmin hämmästyneenä.

Niiden tavanmukaisten kimppuunkäymisten ja hämillesaattamisten jälkeen, joita lääkärit nimittävät tutkimukseksi, tohtori Kamerkink valaisi lääketieteen edistymistä ja todisti oman mukanaseuraamisensa murahtamalla:

»Sinun on otettava perus-metabolismi-koe, ja minä tarvitsen veriluvun.»

»Hyvä on.»

Kamerkink näytti epäluuloiselta. Hän oli varma, että Fredillä oli jotakin hihassaan.

»Sanoin haluavani perus-metabolismi-tutkimuksen.»

»Olkoon se mitä hyvänsä, minä olen valmis siihen.»

»Perus-metabolismi-tutkimusta varten haluan kokeen tehtäväksi kahdentoista tai neljäntoista tunnin täydellisen levon jälkeen, jonka aikana ei ole nautittava mitään ruokaa eikä edes poltettava savuketta.»

»Ool rait.»

»En voi luottaa siihen, että tekisit sen kotonasi.»

»En minäkään luottaisi.»

»Joten sinun on vietettävä yö sairaalassa.»

»Ool rait.»

Tohtori Kamerkink oli suunnattomasti ihmeissään. Piilotteliko Fred pulloa tai huumausrohtoja tai revolveria? Ei milloinkaan koko heidän monivuotisen tuttavuutensa aikana Fred ollut antanut hänelle vähintäkään aihetta otaksua, että hän voisi olla siinä määrin epänormaali, että menettelisi tervejärkisen ja normaalin potilaan tavoin. Epäilevästi, aprikoiden, milloin keksisi tässä piilevän juonen, tohtori Kamerkink soitti sairaalaan tilatakseen Fredille huoneen ja sytytti sitten savukkeen, alkulauseeksi ryhtyessään esittämään Fredille savukkeiden hylkäämisen välttämättömyyttä.

Frediä miellytti sairaalan huone. Hän oli torjunut Hazelin seuran ja kaikki kukkien ja painostavan iloisen sairasvuodelukemisen tarjoukset. Oli virkistävää oleskella, ilman tuskien rangaistusta, tässä yksinkertaisessa huoneessa, jossa ei ollut tauluja, punaväriä eikä kynttilänsydämisiä vuodepeitteitä, ja joka valheellisesti kyllä näytti pysyvän puhtaana ilman niitä kauhuja, jotka sisältyivät palvelijain pestaamiseen, heidän elokuviin pääsemisestään ja muista huvituksistaan huolehtimiseen ja heidän pölynimuriensa vonkunan kuuntelemiseen. Taivaassa olivat paremmat huoneet varmaankin tällaisia automaattisia kammioita, arveli hän.

Hänen annettiin riisuutua ja mennä hienoon, kapeaan, korkeaan sänkyynsä ilman hellien, palvelevien käsien apua. Eräs pelon aihe, joka hänen mielessään oli kuvastellut tätä seikkailua ajatellessa, oli se, että joku nuori sievä sairaanhoitaja ilkamoivan leikkisästi tempaisi suojelevat vaatteet hänen yltään, niin että hän jäisi paljaaksi kuin nyljetty kaniini. Mutta ei hän silti aikonut, niin hän itselleen vakuutti, jättää käyttämättä mitään palveluksien vastaanottamisen tilaisuuksia.

Hazel piti hänestä kyllä paljon, mutta Hazel ei kuitenkaan olisi lainkaan altis kantamaan hänelle viilentäviä hedelmämehuja kaiken iltaa ja tuomaan ylimääräisiä tyynyjä ja oikomaan vuodevaatteita, jos hän oli niin hullu, että yhtenään kääntyili kiivaasti, tai kuuntelemaan hänen vanhimpia vitsejään, niin kuin teki tämä osastonhoitaja, joka — tavallisesti — vastasi kellonsoittoon tänä iltana.

Fredin mielestä oli loistoaate, että oli soittokello riippumassa nyörin päässä hänen päänsä vieressä. Hänen teki mieli ottaa se käytäntöön kotonaankin, vaikka hän olikin kyllin tervejärkinen myöntääkseen, ettei hän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän sitä painaisi kuvitellen sillä olevan jotakin vaikutusta hunni Hedgariin.

Hänelle oli kerrottu — vaikka hän tulikin huomaamaan, että kertomus oli väärä ja esitetty sellaisena vain kertojan saattamiseksi sankarillisuuden valoon —, että perus-metabolismi-koetta otettaessa hänen kävisi vaikeaksi hengittää, ja hänellä oli vahva aikomus nauttia makaamalla valveilla ja huolehtimalla siitä. Mutta iloissaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuumia, tulisiko Howard käymään iltamyöhällä tai mihin aikaan Sara mahtoi tulla kotiin, hän unohti olevansa uneton, nukahti suloisesti kello kymmenen ja heräsi päivänvalolla huomaten rivakan valkopukuisen nuoren naisen sysäävän hänen huoneeseensa jotakin pyörillä liikkuvaa esinettä, joka muistutti kruununprinssin käytettäväksi kiillotettua miinanheittäjää.

Osastonhoitaja sirkutti Fredille sellaisella sokerisen iloisella äänellä, jolla puhutellaan lapsia, synkkämielisyyspotilaita ja sairaita: »Tässä on teknikko.»

Fred ehti ajatella vain, että hänen tuli selvittää tarkemmin sitä seikkaa, että kaikki sairaalan teknikot olivat kauniita, kun nainen nipisti hänen nenänsä kirkastetulla pyykkipojalla ja sovitti hänen hämmästyneelle ja vastaanpanevalle suulleen kumisen laitteen, jonka läpi nainen kylmästi käski hänen hengittää.

Tuo hengittäminen näytti aikaansaavan kiillotetun sukeltajan nousemisen ja laskemisen miinanheittäjässä. Säikähtäen, mutta päättäen samassa olla urhea, hän antautui nautinnolla taistelemaan tukehtumista vastaan, ruumis jännittyneenä, hengittäen raskaasti. Mutta hän huomasi tekevänsä asian sillä vain pahemmaksi itselleen. Hän jätti sikseen urheana ja pontevana olemisen, ja silloin hengitys oli yhtä luonnollista kuin jos hän olisi seisonut mäen kukkulalla, vapaana kumisista suukapuloista ja sairaalan vuoteista.

»Kelpo mies! Tämähän käy mainiosti», sanoi teknikko.

Fred oli tallettava tuon kehumisen yhdessä korkeimpien elämänsä varrella saamiensa kunnianosoitusten seurassa, johon kuului Duplex-yhtiön johtajan kirje, jossa sanottiin, että hänen asioimistollaan oli paras maine itävaltioissa; ammattimaisen golfinpelaajan tunnustus, että hänellä oli aika tarkka lyönti; hyvin nuoren Hazelin huokaus, että Fred oli ollut niin kiltti hänen isälleen; hänen valitsemisensa myyntimiesten kerhon varapuheenjohtajaksi; ja se retoriikan professorin huomautus, kaukaisina Truxonin aikoina, että hänen aineensa Portian luonteesta ei ollut ollut lainkaan hulluimpia.

Hän oli yhä tämän kunnian paisteessa, ja kuminaamio oli poistettu, kun teknikko tarttuen hellästi hänen käteensä kääntyi raivoksi ja tuikkasi hänen sormeensa korkkiin pistetyn neulan.

»Aih!» älähti Fred vastalauseeksi.

Tosin ei tuo temppu ollut koskenut kipeästi, mutta hänestä periaate oli hyvin huono. Sitten hän nukkui, ennenkuin kykeni ryhtymään mihinkään asian johdosta, ja hän heräsi nähden edessään tarjottimella kinkkua ja munia ja vuoteensa vieressä tohtori Kamerkinkin, joka epäluuloisena virkkoi: »Mutta eihän sinua näytä vaivaavan hitossa yhtään mikään!»

»Mutta katsoivatko he sinun hampaitasi ja nielurisojasi myös?» kysyi Sara, kun Fred kotona kiekui erinomaisuudestaan.

XXXII LUKU.

Fred pelasi kaikessa viattomuudessa ja ilossa pokeria ystävänsä ja asianajajansa Edward McTavish Appletreen asunnossa, ja keskustelu oli hartaan ytimekästä:

»Minun vuoro.» »Minä veikkaan sulle kaksi.» Läiskis, läiskis. »Mitä sinä aiot tehdä tuolla korpirojulla, Ed — säästääkö lastenlapsillesi?»

Mutta hän oli läsnä myöskin, vaikkei ruumiillisesti, omassa kodissaan, missä Hazel, Sara, Annabel ja tohtori Kamerkink istuivat niin viihdykkäästi kuin mahdollista, mikä ei ollut kovinkaan viihdykästä, Ludvig XV:llä. Sara esitti:

»Te ehkä pidätte minua ehdottoman typeränä, ehkä hiukan melodraamallisena, kun olen kutsunut teidät koolle, mutta meidän on todella ryhdyttävä vakaviksi ja toimittava jotakin. En tarkoita, että isä olisi vähääkään mielisairas, en tietenkään, mutta minusta tuntuu, että hän on saanut päähänsä joitakin perin omituisia aatteita, jotka voivat johtaa hänet tekemään sellaista, mitä hän jälkeenpäin itse ensimmäisenä valittelisi.»

»No, tule nyt jo asiaan. Mikä se niin omituista on?» ärtyili Hazel.

»Nuo aatteet, että hänen on lähdettävä kotoaan ja kuljettava jonkinlaisena John Ruskinina ympäri Eurooppaa taidetta tutkien. Isä on kultaisimpia, luotettavimpia ihmisiä, mitä on olemassa — tai ainakin hän on ollut — mutta sinunkin, äiti, on myönnettävä, ettei hän voi koskaan olla muuta kuin täysin mielikuvitukseton pikkukaupungin kauppias; ja kaiken kiintymyksen ohellakin meidän on velvollisuus estää häntä tekemästä itseään naurettavaksi.»

He puhuivat yht'aikaa:

»Ainoa koko meidän sakistamme, jolla on mielikuvitusta!» sanoi Annabel.

»Minun mielestäni Saran puheessa on paljon perää», sanoi Howard.

»Hän ei ole koskaan uskotellutkaan haluavansa kuljeksia Ruskinina ympäri Eurooppaa», sanoi Hazel.

»Hänen euphoriansa tuntuu minusta hieman arvoitukselliselta», sanoi tohtori Kamerkink.

»Hänen mikä? Onko se sellaista kuin viekää tämä nyt apteekkiin ja kun saatte sen sieltä, niin ottakaa kolmesti päivässä juuri ennen ateriaa?» sanoi Annabel.

»Euphoria. Iloisuuden ja hyvänolon tila. En ymmärrä», sanoi tohtori harmistuneena, »mitä hiivatin aihetta Fredillä on olla iloinen!»

Sara otti taas keskustelun ohjat käsiinsä:

»En halua olla turhan peloittelija. Otaksun, että isä on itse asiassa ihan terve. Mutta tiedättehän kaikki tapauksia, jolloin mies, joka on ollut luotettava aviopuoliso ja isä, on äkkiä mennyt päästään vialle, ja juuri isän iässä, ja alkanut pelata tai juoda tai juosta naisten perässä ja jättänyt perheensä...»

(»Kaikkine kärttämistauteineen», mutisi Annabel.)

»... vaille huolenpitoa. Onhan isä tietenkin kehittänyt hyvän liikkeen, mutta tiedättehän, mitä voi tapahtua mille liikkeelle hyvänsä näinä aikoina, jos vastuunalainen pää alkaa lyödä sitä laimin. Sikäli kuin minä tiedän, on ainoa todellinen turva, mitä kellään hänen perheensä jäsenellä on, isän viidenkymmenentuhannen dollarin henkivakuutus. Itse puolestani olen viimeinen ihminen maailmassa ahnehtimaan tai olemaan toisista riippuvainen. Minä kuulun uuteen naisrotuun, joka haluaa itse muovata omat kohtalonsa, mutta niinkin ollen minun on päästävä alkuun. Ei ole minun vikani, jos minun on saatava paljon enemmän harjaannusta, ennenkuin voin saavuttaa suuren aseman ja perustaa oman liikkeen. En yksinkertaisesti aio antaa isän jättää minua pulaan! Ottaen huomioon, että me lopultakin olemme ainoat ihmiset, joista isä on riippuvainen, jos pidämme yhtä puolta, niin hänen on kerta kaikkiaan luovuttava kaikista tuumista jättää meidät tiepuoleen... Ja tietysti Howardin ura myöskin, otaksun, ja sinulla lapsi tulossa, Annabel.»

(»Howard, onko se totta? Miksi et ole sanonut minulle?»)

(»Oh, ole vaiti, Bell.»)

(»Kuulutko sinäkin uuteen miesrotuun, kaunokainen?»)

»Olen varma, että tohtori Kamerkink vahvistaa puheeni, kun sanon, että verraten uusi psykiatria-tiede on kehittynyt siihen määrin, että nyrjähtänyt sielu kyetään parantamaan aivan kuin nyrjähtänyt jalkakin, ja minä tunnen sattumalta hiukan New Yorkin ihmeellisintä psykiatria, tohtori George Janissarya. Hänen potilaansa suhtautuvat häneen ehdottomalla kunnioituksella — ja, huomatkaa, ne eivät ole joukkio hysteerisiä vanhojapiikoja, vaan monet niistä ovat pankkimiehiä ja insinöörejä ja korkeakoulujen opettajia ja tohtoreitakin. Useat heistä tulevat uudelleen hänen luokseen joka vuosi.»

Annabel puuskahti: »Jos tohtori parantaisi minun nyrjähtäneen jalkani ja minun olisi tultava uudelleen joka vuosi, niin pitäisin häntä kehnona jäsenten korjaajana.»

»Taivaan tähden, Annabel, etkö sallisi edes minun puhua vakavasti?»

(»Aina vain sekaantuu... Kärttämistauti.») Annabelin mutina oli kuin pienen koiran mykistetty haukahdus, kun se on komennettu olemaan hiljaa.

»Rohkenin puhua tästä kaikesta tohtori Janissaryn kanssa käydessäni New Yorkissa viimeisellä ostomatkallani, ja hän sanoi, että se on kaikesta päättäen eräs varsin tavallinen psykosin muoto, lievä laji suuruudenhulluutta, ja hän sanoi, että hän voisi helposti johdattaa isän tervehtymään jälleen.»

Koko tämän puheen aikana Hazel oli näyttänyt järkyttyneeltä, vaikkei ollutkaan kielevästi keskeyttänyt Annabelin lailla. Hän änkytti nyt: »Mu-mutta tekikö tuo tohtori diagnosinsa vain sinun kertomasi perusteella?»

»No, eiköhän tyttären, joka asuu samassa talossakin isänsä kanssa, pitäisi ymmärtää häntä, jos hän on kohtalaisen älykäs.»

(»Jos!» mutisi Annabel.)

Hazel jatkoi ponnistellen: »Olen täysin varma, että olet väärässä. En ole koskaan tuntenut isääsi selväpäisempänä.»

»Mutta myönnät kai, äiti, ettei isälle olisi vahingoksi käydä tohtori Janissaryn puheilla! Etkö ollut iloinen, kun hän suostui tutkituttamaan yleisen terveydentilansa?»

»O-olin kyllä... vaikka hän kiekuikin siitä niin kovasti jälkeenpäin!»

»Entä mitä mieltä te olette, tohtori?»

Tohtori Kamerkink lausui suopeasti: »No, en luule, että siitä Fredille mitään vahinkoa olisi, vaikka en kylläkään näe siihen mitään tarvetta», mutta hän sai tuskin sen sanotuksi, kun Hazel otti pontevasti puheenvuoron:

»Sara! Kuuntele nyt minua hetkinen — vaikka olenkin vain äitisi! Minun nähdäkseni tämä kaikki johtaa kysymykseen siitä, kuinka rehellinen mies tuo Janissary on. En ole niin ajastani jäljessä, etten tietäisi, että psykiatria, tai miten se nyt lausuttaneen, tekee ihmeitä; auttaa monen monia vapautumaan siitä, mikä heitä vaivaa. Mutta monille ihmisille, ja tunnustan itse olevani yksi niistä, se sittenkin muistuttaa jonkinlaista taikuutta, ja jos he jättäytyisivät rahanahneen psykiatrin hoiviin, ja jos he pitäisivät tätä kaikkivoipana lääkemiehenä, niin eikö se olisi vaarallista? Muistelen kuulleeni amerikkalaisista naisista, jotka ovat matkustaneet Eurooppaan ja joutuneet huijaripsykologien kynsiin...»

(»Poskiparrallisten!»)

»... jotka saivat heidät aivan sekapäisiksi ja kynivät heitä.»

»Ulkomaalaisia? Niin, mahdollisesti. Ulkomaalaiset ovat usein kieroja. Mutta tohtori Janissary on oikea amerikkalainen. Ja hän puhuu viittä kieltä ja soittaa viulua ja onkii taimenia.»

»Tuo taimenenonkiminen kuuluu hyvältä», sanoi Kamerkink.

XXXIII LUKU.

Fred oli niin mielissään, että irvisti, kun Sara kutsui häntä mukaansa lähtiessään New Yorkiin tekemään ostoksia Swazey & Lindbeckille. Hän suostui kutsuun innokkaasti, tuumien mielessään näyttävänsä pikku tytölle jotakin: New Yorkin parhaan ravintolan, ja miten oikea myyntimies osasi tilata. Hän otti täydestä Saran tiedoituksen, että tämä halusi hänen terveen järkensä apua ostaessaan kalustoa pelihuoneisiin — biljardipöytiä, korttipöytiä, yksityisbaareja ja grillkeittiöitä, jotka todellakin olivat tärkeä piirre Sachemin kotiarkkitehtuurissa. Mutta junassa Sara kehui niin kovasti hänen hyvää makuaan, että Fred, muistaen Ludvig XV:ta, jonka koleaan syliin hänet oli houkuteltu, kävi epäluuloiseksi.

Kaupunkiin tultua hänet kiehtoi »Kiss Me Quickin» varpaita nytkyttävä musiikki, lumosi italialainen kahvila ja pauloivat häneltä näkemättä jääneet Pariisin bulevardien muistot siinä määrin, että hän luotti Saraan aivan kuin ei tämä olisi ollutkaan hänen omaisensa, ja hän suostui iloisena, kun Sara seuraavana aamuna ehdotti: »Lähde mukaani, lähdethän? Haluan tutustuttaa sinut oikein miellyttävään mieheen.»

Heidän vuokra-autonsa seisahtui yläkaupungilla olevan vuokratalon eteen. Siisti pronssinen kilpi porrashallissa ilmoitti, että Janissaryn Sanatorio käsitti kerrokset 7—10 ynnä katon. Vieläkin Fred oli herkkäuskoinen... Jokin yläkerroksissa asuva hauska mies, jonka Sara oli tuntenut New Yorkissa asuessaan tai tavannut tässä sisustustouhussaan?... Mahtoikohan hän olla naimisissa? Totta kai... Mahtoikohan hänellä olla kaunis huoneisto?... Mahtoikohan hän tarjota Fredille ryyppyä, ja ottaisikohan Fred sen, näin varhain aamupäivällä?... Arvatenkin!

He tulivat huoneeseen, joka ei vähintäkään johtanut ajattelemaan viihtyisää asuntoa, eikä myöskään ryyppyä. Ensin se ei tuonut Fredin mieleen kerrassaan mitään, paitsi suuria määriä rahaa. Se näytti olevan yhdistelmä north-ridingilaista aatelislinnaa, leikkaussalia ja hollywoodilaista kauneussalonkia. Korkean tudor-tyylisen takan kahden puolen oli tammiset valtaistuimet, mutta huoneen toisessa päässä oli vaatimattomasti valko-univormuinen nuori nainen valkoiseksi emaljoidun, metallisen, lasikantisen kirjoituspöydän ääressä, joka epämiellyttävästi johti mieleen leikkausveitset. Ja se nukuttava ääni, jolla nainen lauloi: »Nimenne, olkaa hyvä!» leyhähti eetterin imelältä henkäykseltä.

He odottivat kymmenen minuuttia.

»Mitä hittoa sinulla on mielessä?» vastusti valpastunut Fredk Wm.

»Halusin tutustuttaa sinut tohtori Janissaryyn, psykiatriin — hän on suurenmoinen mies — tulet pitämään hänestä kovasti.»

»Epäilen sitä. Tämä hänen murjunsa tässä ei jotenkuten herätä rakkauden väreitä. Psykiatri? Mielitautilääkäri?»

»Annat kai heille arvoa, vai mitä?»

»Tietenkin. Niille, jotka tarvitsevat heitä. Minä en tarvitse. En tarvitse myöskään känsänleikkaajaa tai lentokoneenohjaajaa.»

He väittelivät mitä henkevimpään tapaan nuo kymmenen minuuttia. Sara vakuutti, että miltei kenen hyvänsä sopi poiketa psykiatrinsa luo silloin tällöin saadakseen selville, mitä fobioita, skitsofrenisiä reaktioita, paranoidisia käyttäytymistapoja tai pakkoneuroseja hänessä on ilmennyt viimeksi kuluneen viikon aikana. Fred sanoi oman kokemuksensa olevan, että jos kaasuttaja toimi hyvin, ei ollut syytä antaa minkään mekaanikon rassata sitä.

Fred ei voinut luonnollisesti tietää, että psykologin tai psykiatrin toimistossa ainoa henkilö, jonka on lupa milloinkaan puhua »omasta kokemuksestaan», on parantaja itse.

Heidät päästettiin sitten lääketieteen tohtorin George Carlyn Janissaryn ystävällisen olemuksen puheille, ja Fred, joka oli alkanut odottaa suippopäistä taikuria, jonka yllä oli punaisilla tähdillä koristettu musta kaapu, tunsi helpotusta. Tri Janissary oli hauska, tweedille ja urheilulle vivahtava, hoikansutjakka herra, jolla oli pitkät punaiset viikset ja ruskettuneet kädet. Hän tuoksui kanervalta, hyvältä piipputupakalta ja parhaalta saippualta; hän kätteli iloisesti ja puheli baritoniäänellä:

»En oikeastaan tiedä, mitä varten olette täällä, veli Cornplow, mutta Sara-neiti näyttää olevan sellaisessa käsityksessä, että minä voisin neuvoa teille, millä tavoin saatte enimmän hauskuutta syrjäänvetäytymisestänne — erinomainen aate, tuo syrjäänvetäytyminen; useimmat meistä kyyröttävät tahkonsa ääressä liian kauan. Aivan samoin kuin te voisitte antaa minulle neuvoja automobiilin ostossa.»

Tämä oli mainiota.

Fred säteili. Sara säteili. Tri Janissary säteili enemmän kuin toiset kaksi yhteensä. Mutta hän ei muistuttanutkaan enää niin paljon golfikierroksia ja kalastusleiriä Ouareau-joella, kun hän otti pöydältä kourallisen korttilomakkeita ja kysyi: »Mikä oli syntymäpäivänne?»

»Mikä oli isänne ammatti — hänen isänsä — hänen äitinsä isä — heidän taloudelliset olosuhteensa?»

»Mitä pidätte elämänpyrkimystenne päämääränä?»

»Katsotteko yleensä olevanne luonteeltanne intohimoinen vai jäykkä?»

»Onko teillä jotakin hobbyä — muuta harrastusta, paitsi rahan ansaitseminen ja perheenne huoltaminen?»

Tähän saakka Fred oli ollut liian hypnotisoitunut kyetäkseen muuhun kuin vastaamaan nöyrästi ja kangertaen, mutta nyt hän ravistautui irti:

»Kuulkaahan, mikä tarkoitus tällä kaikella lopultakin on? Sara, oletko ilmoittanut minut luennoimaan elämästäni ja seikkailuistani? Ja kuka maksaa kullekin tästä?»

Tri Janissary ei näyttänyt pitävän tätä lainkaan lystikkäänä — eikä, sen puolesta, Fred itsekään pitänyt sitä niin kovin hauskana.

Tohtori oli vakava ja varoittava:

»Herra Cornplow, sen perusteella, mitä Sara on minulle kertonut ja mitä itse olen jo havainnut, on selvää, että te olette menettänyt otteenne — oh, ihan pienessä määrässä vain; ei mitään, minkä korjaaminen ei kävisi hyvin päinsä psykobiologisen uudelleenkasvatuksen avulla. Menettänyt otteenne henkilökohtaisiin asioihinne. Älkää pelätkö.»

»En pelkääkään!»

»Se on mainiota. Sellaista sattuu pätevimmillekin toimenmiehille toisinaan, johtuen rasittumisesta ja huolista. Olen aivan varma, että teidän tutkimusmatkailija-harhakuvitelmanne on tilapäistä laatua. Aivan tyydyttävä prognosi, luulisin. Ainoa varsinainen vaaranne on se käytännöllistä laatua oleva, että tässä tilassanne...»

»Tilassani?»

»... voitte hairahtua tuhlaavaisiin toimenpiteisiin, jotka voisivat hävittää koko vähäisen omaisuutenne. Mutta ette tietenkään, hyvä ystäväni, ole edes varma vielä, haluatteko antaa meidän tehdä parhaamme hyväksenne. Sallikaa minun esittää teille tämä paikkamme — 'verstaamme', kuten te ehkä sanoisitte.»

Fred oli tähän saakka häilynyt huvittumisen ja harmistumisen välillä, mutta hän ei havainnut minkäänlaista huvittavaa niissä neljässä kerroksessa ynnä katolla, jotka muodostivat parantolan. Makuuhuoneet olivat tosin pienet, mutta punainen ja keltainen verhoilu teki ne varsin iloisiksi, eikä ikkunoissa ollut kaltereita, mutta käytävät lemusivat lääkkeiltä, ja hän näki miespalvelijan, sileäksi ajellun gorillan, seisovan eräässä seinäsyvennyksessä tähystellen valppaasti kumpaankin suuntaan käytävää pitkin — kumpaankin suuntaan, juron verkkaisesti. Hänen käsivartensa, jotka valkoisen takin poikkileikatut hihat päästivät näkyviin, olivat voimakkaat ja hirmuisen puhtaiksi hangatut.

Puoli kerrosta oli luovutettu käsityöaskartelulle, jota tri Janissary nimitti työterapiaksi, tri Kamerkink hobbyiksi ja kouluttamaton Fred Cornplow näpertelyksi. Siellä oli varusteita vasuntekoon, laivanmallien tekoon, veistoon ja kutomiseen, ja siellä oli uutterassa kutomisen touhussa, kuten Fred hämilleen mennen näki, iäkäs valkopartainen herra.

»Kutomistako?» virkkoi Fred.

»Niin, se on niin rauhoittavaa. Oikein virkistävää. Viime vuonna meillä oli täällä entinen Yhdysvaltain senaattori, seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja hän kutoi villapuseron vaimolleen.»

»Mitähän vaimo sillä teki? Antoiko gigololleen vai pelastusarmeijalle?» sanoi Fred.

Saran tuskallisesta ja Janissaryn vaivautuneesta katseesta Fred ymmärsi, ettei hän ollut muuta kuin takamailta tullut moukka ja ettei hänen pitänyt kiusata näitä suurmaailman ihmisiä maalais-amerikkalaisella leikinlaskullaan. Hän olisi halunnut kysyä, muttei kysynyt, paranivatko miespotilaat siksi, että kutoivat, vai sairastuivatko ensi sijassa siksi, että olivat kutovaa laatua.

Hän lankesi alhaiseen huumoriin vielä kerran, kun Janissary oli näyttänyt heille rakennuksen kattoa, jota hän nimitti »virkistyspuutarhaksi». Puutarhana se ei Fredin mielestä ollut paljon arvoinen. Sorapeitteistä kattoa, nojapuita ja muutamia joulukuisen taivaan alla orvoilta näyttäviä laivatuoleja lukuunottamatta ei siinä ollut nähtävissä mitään virkistäviä piirteitä, paitsi näköala Hudson-joelle ja sen takana olevalle olutpanimolle ja korkea rautaverkkoaita. Ennenkuin Fred ennätti hillitä onnetonta huumoriaan, oli hän kysäissyt: »Mitä varten tuo aita on? Estämässä höperöitä hyppäämästä alas, vai?»

Janissary ei vastannut, mutta vilkaisi Saraan niin omituisesti, että Fred tunsi olleensa moukkamainen. Hän katseli ympärilleen katolla, koettaen keksiä jotakin miellyttävää sanomista.

Muutama kyynärä hänen takanaan sama miespalvelija seisoi jäykkänä, käsivarret ristissä.

(Totuus on kyllä se, ettei tuo palvelija seurannut Frediä. Hän oli pujahtanut katolle nauttimaan laittomasta savukkeesta. Mutta sotilaille tuttu periaate on, että on yhtä paha pelästyä kuoliaaksi kuin menettää henkensä luodista.)

Heidän laskeutuessaan katolta Sara lausui, raivostuttavan ystävällisellä ja äidillisellä äänellä: »No, eikö se ollutkin soma ulkoilmasopukka?»

»Sopukka!» oli kaikki, mitä Fred kykeni saamaan suustaan.

Selvästi hän lausui ilmi mielipiteensä, kun he olivat palanneet tohtori Janissaryn toimistoon:

»No niin, tohtori, oli hauska nähdä teidän liikettänne. Olen varma, että kykenette tekemään koko joukon sellaisten hyväksi, jotka ovat hämmentyneitä ja neuvottomia. Mutta toivoakseni ette ajattele, että mikään näistä laitoksista olisi minua varten! Ei, hyvä herra! No niin, Sara, nyt kiireen vilkkaa takaisin hotelliin.»

Mutta tohtori Janissary ei halunnut päästää häntä menemään. Ei arvatenkaan ollut mitään lakia, jonka nojalla hän voi pakottaa Fredin istumaan siinä hikoillen, mutta kuitenkin Fredistä tuntui siltä, kuin pari poliisia olisi seisonut hänen tuolinsa takana valmiina hypähtämään kimppuun, tohtorin lausuessa herttaisesti:

»Pelkään, ettette ole ehdottoman omintakeinen tai harvinainen, herra Cornplow, kun ajattelette, että vaikka voimmekin tehdä jotakin jonkun toisen hyväksi, niin te olette liian selväpäinen ja itse-erittelevä, jotta voisimme auttaa millään teitä. Meidän pyrkimyksemme täällä onkin ehkä pääasiallisesti harjoittaa ystäviämme ymmärtämään itseään. Ihmisillä on niin monta sokeaa täplää sielullisessa näkökyvyssään, jonka varassa he toimivat.»

Tokaisi Fred: »Onko teilläkin sokeita täpliä, tohtori?»

Hän oli hieman kummastunut, kun Janissary ei lyönyt häntä eikä huutanut tuomaan käsirautoja, vastasi vain hieman epäröiden: »Noo, kyllä kai — on tietenkin.»

»Voimme siis sanoa, että tasoissa ollaan, vai mitä, tohtori?» (Sisällisesti: »Minkätähden et voi käyttäytyä sivistyneesti näiden tietoviisaiden kanssa, Fred, ja olla yrittämättä kujeilla niinkuin jollekulle Cal Tillerylle?») »Koska todellakin toivon, ettei teillä enempää kuin Sarallakaan ole sellaista luuloa, että minä antaisin sulkea itseni tänne jonkun henkilön 'rakentavan psykiatrisen työskentelyn' kohteeksi, kuten arvelen teidän sitä nimittävän.»

Tohtori Janissary ei tämän jälkeen kuulostanut niin kärsivälliseltä kuin olisi sopinut odottaa kärsivällisyyden opettajalta:

»Teidän tilaanne nähden, rakas herra Cornplow...» (»Hemmetti olkoon, jos sallin kenenkään hemmetin miehen sanoa, että minulla on 'tila'!») »...ei ole epäilyksen sijaakaan. Te kärsitte disassosiatiosta ja toksiinisesta tilasta, joka otaksuttavasti aiheutuu rohtojen käytön lopettamisesta. Ja oikaistakseni erään tavallisimmista maallikon erehdyksistä, ei kukaan voi saada aikaan mitään kestävää käyttämällä omaa niinsanottua 'tahdonvoimaansa'. Te tarvitsette koulutettujen erikoistuntijain apua.»

»Tarkoitatteko, ettei kerrassaan kukaan voi päästä kuntoon omalla tahdonvoimallaan?»

»No, ilmeisesti on poikkeuksia olemassa.»

»Ja ehkäpä minä olen poikkeus! Ja ehkäpä niitä on enemmän kuin te luulettekaan. Koska järkevät ihmiset eivät huolehdi liian paljon huolehtimisestaan. Ja ehkäpä koko joukko heistä kiertää teitä. Niinpä siis, Sara, painellaan matkaamme.»

»Herra Cornplow, sallikaa minun sanoa, näin ystävyydessä erotessamme, että tavallani hyväksyn teidän kantanne omaan diagnosiinne nähden.»

»Mitä? Mikä siinä sitten on vikana?»

»En ajattelisikaan ottaa hoidettavaksi teidän tapaustanne, jollen saisi täysiä valtuuksia — mihin tuskin otaksun teidän suostuvan, koska teitä vaivaa se tavallinen vika, että luulette tietävänne yhtä paljon kuin lääkärikin! — jollette suostuisi jäämään valvontani alaiseksi vähintään kuudeksi kuukaudeksi.»

»Kuudeksi... Sara! Lähdetään!»

Fred ei hyvästellyt tohtoria. Vastaanottohuoneessa valkopukuinen sihteeri sanoi hellästi: »Se olisi sata dollaria neuvottelusta, olkaa hyvä, ja jos teillä ei ole sitä vastaan, niin tohtori ottaisi, kun uusista tapauksista on kysymys, mieluummin käteismaksun.»

Fred tunsi hiukan tukehtumista, ennenkuin sai naurahdetuksi (ja se oli hänen ainoa naurahduksensa sinä päivänä): »Tämä nuori nainen maksaa. Hän toi Tapauksen tänne. Tapaus ei itse voi. Hänellä on Tila!»

Talon alaovella hän sanoi: »Selvitä tämä, Sara. En syytä Janissarya. Syytän sinua ja mitä kaikkea lienet kertonut hänelle. Sinä saat ottaa vuokra-auton. Minä aion kävellä. Enkä tapaa sinua enää New Yorkissa. Lähden keskipäivän junassa Sachemiin... En tapaa sinua enää. En!»

XXXIV LUKU.

Sachemiin menevässä keskipäivän junassa oli kuuluisa luennoitsija, joka tappoi aikaa analysoimalla matkan varrella näkemiään ihmisiä. Hän uhrasi vain yhden silmäyksen Fred Cornplow'lle, joka istui jäykän tanakkana pullman-tuolissaan. Siinä hän istui, vain pieni pyöreä mies, jolla oli pieni pyöreä pää ja puolipyöreä pieni huuliparta ja pyöreät pienet kädet, joiden sormet naputtelivat verkkaisen säännöllisesti taitetun aikakauslehden sivua, katseen tähdätessä suoraan eteenpäin haluttomana ajatuksenvaihtoon.

Ilmeisesti vähäpätöinen liikemies, liian vailla mielikuvitusta, liian kaavanmukainen, liian kykenemätön outoihin suruihin ja rajuihin tekoihin, ollakseen kyllin arvokas mietiskelyn esineeksi kuuluisalle luennoitsijalle, joka vain kahdeksan tuntia myöhemmin olisi selittävä siroin puhtain paidanrinnoin ja siroin vakavin hymyin istuvalle kuulijakunnalle, että elämä olisi suunnattoman paljon hupaisempi, jos harjautuisimme käyttämään silmiämme.

Fred oli kuullut kerrottavan, sellaisena, mitä saattoi tapahtua ihmisille, joita ei koskaan tapaisi, että joskus oli sielullisesti täysin terveitä ihmisiä väkipakolla suljettu yksityisiin hoitoloihin, jotka todellisuudessa olivat yksityisiä mielisairaaloita, ahneiden tai yksinkertaisesti typerien sukulaisten toimesta. Heitä oli pidetty niihin suljettuina vuosikausia, ja mitä enemmän he esittivät vastalauseitaan, sitä vaarallisempina heitä oli pidetty, kunnes he olivat sortuneet uskomaan olevansa todellakin päästään vialla.

Hän ei tiennyt, olivatko nämä jutut koskaan tosia. Hän tiesi, etteivät Hazel ja Annabel varmastikaan, eivätkä tohtori Kamerkink ja Walter Lindbeck ja asianajaja Appletree arvattavastikaan huomaisi mitään sairaalloista siinä, että hänet oli äkkiä vallannut vastenmielisyys olla rahapajan ja polkumyllyn yhdistelmä. Mutta hän tiesi myöskin, että sellaiset yksipuoliset, vaativaiset tahdot kuin esimerkiksi Saran, voivat saada käännetyksi mukaansa kokonaisen maailman hyvänahkaisia ihmisiä. Ja hän uskoi, ehkä typerästi, että viikonkin oleskelu Janissaryn laitoksen kaltaisessa hoitolassa, taitavan sormen onkiessa hänestä esiin ne oikut ja omituisuudet, joita meillä kaikilla on, tekisi hänet todella sairaaksi. Ei sen tarvitsisi olla mitään niin melodraamallista kuin pehmustettuja koppeja ja pakkonuttuja; pelkästään tuollainen vakoileva, säälittelevä, lakkaamaton huolenpito voisi tehdä hänet heikkomieliseksi.

Eikö hän tiennyt, väitti Fred itsekseen kauhuissaan — juuri sillä hetkellä, jolloin etevä luennoitsija syrjäytti hänet ihmispolyyppina —, että kun terveet miehet, jotka varsin pätevästi täyttivät paikkansa toimissaan ja kodeissaan, otettiin sotaväkeen, he usein esiintyivät kömpelöinä tuhertajina, jokaisen pölkkypääkersantin ivan esineinä, tai jopa vapisevina, ulisevina pelkureina? Miksi ei parantola voisi olla yhtä synkkää taikaa täynnä kuin sotaväki?

Fred aukaisi puoleksi aikakauslehtensä, sulki sen ja alkoi naputtaa sitä edelleen.

Hän karkoitti katkerat ajatuksensa ja alkoi nopeasti suunnitella, mitä tekisi. Ja vaikka hän oli niin uppoutunut suunnitteluunsa, aisti hän jokaisen hajun, jokaisen äänen herkemmin kuin koskaan poika-ikänsä jälkeen, jolloin hän oli matkustanut collegeen nokisessa päivävaunussa ja kaikki oli ollut uutta ja lupaavaa ja peloittavaa ja kaunista. Hänen aistimensa olivat herkistyneet haltiokkaiksi. (Tri Janissary olisi arvatenkin myhäillyt ja nimittänyt häntä »hypomaaniksi».)

Vaunu ei ollut enää tavallinen pullmanvaunu, jollaisessa hän matkusti neljäkymmentä kertaa vuodessa; se oli värikäs viidakko, joka huojui maanjäristyksessä. Hän tunsi istuimen plyyshin hajun, vieressään olevan laukkunsa messingin ja nahan hajun, käytävän toisella puolen istuvan naisen bentsiinillä pestyjen hansikkaiden hajun, vaunun eteisestä uhovan kolean kellari-ilman. Hän kuuli vaunujen välisten ketjujen lakkaamattoman kalkkeen. Hän oli tietoinen kurkkunsa pölyisyydestä ja mielikuvituksessaan hän maistoi jääveden ohuen syksyisen viileyden, joka sillä on silloin, kun jää lasissa on melkein sulanut.

Hänessä herättivät tunnevaikutelmia kanssamatkustajat, joita hän normaalioloissa ei olisi edes nähnyt. Hän inhosi tuuheatukkaista, pergamenttikasvoista miestä, jolla oli nyörilliset silmälasit. (Se oli kuuluisa luennoitsija.) Hän rakasti puuteriposkista vanhaa naista, joka istui niin sievästi, pehmoiset vanhat kädet rauhallisesti ristissä. Hän tunsi levottomuutta kaukana vaunun päässä istuvan terävänenäisen, laihan miehen takia... Voisiko hän olla varjostaja, jonka Sara oli laittanut vakoilemaan häntä? Miksi mies vahti häntä tuolla tavoin? Piru hänet periköön!

Eräällä pysähdysasemalla hän kuuli seisovan vuokra-auton radion määkinän »Tuolta vuoren tuolta puolen», tahmaisen kuin munatoti, ja hänen teki mieli itkeä. »Oh, lopeta, hentomielinen vanha kana!» pilkkasi hän itseään, mutta tuo sulana tiukkuva imelyys sai hänet kaipaamaan kaikkea tunteellista ja banaalia: kesäaamun kirkonkelloja, nurmikolla ilakoivia lapsia, iltaruskoa järvellä, William Tyler Longwhalen huvilaa ja laseja kiillottavaa Hazelia.

Hän tajusi elämän virran, jonka mukana hän liukui, ja tajusi itsensä, ei enää vain kaikkien tuntemana herra Cornplow'na, kirjoituspöydän ääressä istuvana vaatekasana, vaan erillisenä ja jännittävänä sieluna, hiukan kaikkia muita erilaisena. Hän riemuitsi omasta itsestään, itsekkyydestään, itsetietoisuudestaan. Miksei hänkin saisi, hän kysyi itseltään, olla yhtä uljaasti itsetietoinen kuin kuka hyvänsä niistä suurista sieluista, joista hän oli lukenut: Napoleon tai pyhä Fransiskus tai Philip Sidney? Ehkäpä osa heidän suuruuttaan oli juuri siinä, etteivät he suostuneet olemaan hammasrattaan hampaina.

Hänellä oli vain tämä yksi elämä elettävänä; tällä puolen Jordanin hänellä oli vielä enintään kolmisenkymmentä vuotta aikaa kaikkien kukkuloiden ja kallioniemien ja kimmeltävien jokien näkemiseen, ja hänen oli pidettävä kiirettä tuolla näkemisellään.

Kenties hän vielä kävelisi pitkin Champs-Elysées'tä.

Hän saapui Sachem Fallsiin vähän jälkeen neljän. Ilmoittamatta puhelimella hän ajoi vuokra-autolla Triumph-asioimistoon. Tervehti lyhyesti. Kutsui Paul Popplen, apulaisensa, puheilleen.

»Paul, haluan, että pysyt täällä, kunnes annan sinulle tiedon. Se voi viipyä kello kuuteen. Voi mennä myöhään iltaankin. Lähetä nyt puheilleni Cal ja Mac Tillery. Kun olen selviytynyt heistä, anna heille kummallekin kuukauden palkka ja pidä huolta, henkilökohtaisesti, että he ovat poissa tästä talosta ennen kello kuutta.»

Cal ja Mac hinautuivat sisään, ovelan itsevarman näköisinä.

»Te, pojat, saatte eron. Teistä ei ole mihinkään. Saatte kuukauden palkan.»

»Tuota, Freddie-serkku, luulen, että teette ison erehdyksen. Mac ja minä valvomme aina valppaasti teidän etujanne. Nuo mekaanikot, joita teillä on tuolla pajassanne, eivät kelpaa mihinkään.»

»Ensiksikin, en aio ruveta väittelemään. En halua mitään pitkiä virsiä. Myönnän, että olette sukua minulle. Niin on Juudas Iskariotkin, jos mennään kyllin pitkälle. Te molemmat olette olevinanne yksinkertaisia maalaispoikia, joita kaupungin veijarit sortavat. Tosiasia on, että te olette susia. Nekin ovat maalta! Ainoa ajatuksenne toimesta on, että se on taistelua teidän ja isännän välillä, ja joka minuutti, minkä voitatte, joka kerta, jolloin voitte kiertää jonkin työn, on vain onnistunut partiokahakka. Mieleenne ei ole koskaan johtunut, että voisi vallitakaan muuta kuin viha teidän ja sen miehen kesken, jonka hyväksi olette lupautunut tekemään työtä. Teidät on nyt erotettu, ja voitte kirjoittaa isällenne tämän: Kun hän tulee minulta kysymään: 'Ethän voi antaa omien sukulaistesi nääntyä nälkään, vai voitko?' Vastaan hänelle: 'Mielihyvällä'. Nyt painukaa ulos!»

He pakenivat.

Tuima pyöreä pieni mies kirjoituspöydän ääressä tuumi itsekseen: »En tiedä, kuinka kauan kykenen pitkittämään tätä tiukkaa asennetta. Paras toimia nopeaan, niin kauan kuin sitä kestää... Eikö se osoita, että tohtori Janissarysta on hyötyä? Yksi tunti hänen seurassaan tänä aamuna, ja olen jo uudelleenkasvatettu.»

Hän soitti kotiinsa, sitten puoleenkymmeneen muuhun numeroon, tapasi Hazelin eräästä hattukaupasta ja kysyi: »Voisitko olla kotona puolen tunnin kuluttua? Olisi tärkeää sanottavaa.»

Hän soitti yhteen sachemilaiseen ja yhteen bostonilaiseen matkailutoimistoon.

Hän soitti asianajaja Appletreelle.

Lähtiessään toimistosta hän ei katsonut taakseen.

Hän ajoi vuokra-autolla kotiinsa. Siinä istuessaan hän toisti itsekseen kerran toisensa jälkeen, puolittain itsetiedottomasti:

    »Ihaellen, ihmetellen
    katson laajaa maailmaa —
    hyötynyt en siitä koskaan,
    lakatuksi vain en saa.»

Hän tajusi, mitä saneli, ja nauroi itselleen — ei enää katkerasti.

Freddie-ukko, kansainvälinen kulkuri! Muistatko sitä kertaa, kun tapasimme teeistutuksen omistajan Shanghain klubissa ja matkustimme ylös Wing Wang Wongia katamaraanissa — mitähän hittoa katamaraani lienee?»

Hazel oli kotona. Ennenkuin Fred ehti aloittaa hyökkäystään, Hazel suuteli häntä kiihkottomasti ja sanoi: »Howard on koettanut saada sinua puhelimeen. En oikein saanut selvää, mitä hän oli vailla: toimitti Saran soittaneen New Yorkista, että olet ollut tohtori Janissaryn puheilla ja pitänyt hänestä oikein paljon, ja Sara arvelee, että meidän olisi saatava tuo tohtori tulemaan Sachemiin tutkimaan sinua vielä vähän lisää. Onko sinulla jotakin vaivaa?»

»Ei enää! Ei koskaan enää! Hazel, en halua kuluttaa pitkiä aikoja selittelyyn, mutta Sara on päättänyt lujasti estää minua vetäytymästä syrjään, tai edes ottamasta vuoden lomaa.»

»Mutta kuinka hän voisi estää?»

»En tiedä. Mutta hän on terävä tyttö ja kamalan lujatahtoinen — ja jollet usko sitä, niin katso näitä hemmetin epäinhimillisiä huonekaluja, jotka hän jotenkuten, voin vannoa, etten tiedä miten, loihti minut ottamaan. Hazel, minä lähden Eurooppaan...»

»Eurooppaan?»

»... tänä iltana, ja haluan...»

»Tänä iltana?»

»... sinut mukaani. En huoli selittää, miksi haluan lähteä ja lähteä nopeaan. Sanokaamme vain, että lystin vuoksi. Se onkin itse asiassa paras syy. Minä lähden. Tänä iltana. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?»

»Hyvänen...»

»Oletko?»

»Hyvänen aika, olen tietenkin, vaikka... Lähtisin niin halusta Eurooppaan sinun kanssasi. Luulen, että se olisi ihanaa. Mutta jo tänä iltana matkaan? Se on mieletöntä.»

»Varmasti. Niin olen minäkin. Ainakin olen hemmetin tosissani, ja se näyttää olevan samaa kuin mielipuolisuus. Tuletko?»

»Sinä lasket leikkiä. Tarvitsisimme kaksi viikkoa, kaikkein vähintäänkin, ennenkuin kaikki olisi valmiina.»

»Mikä valmiina?»

»Vaatteet.»

»Se ehkä hämmästyttää sinua, mutta vaatteita on myytävänä Euroopassakin. Ja uskaltaisinpa veikkaan mitä hyvänsä, että siellä voi ostaa hammasharjojakin.»

»Mutta miksi...»

»Koska Howard ja Sara käyvät yksistä tuumin kimppuuni, kimpuumme, ja jos he saavat meidät lykkäämään lähtömme — voit sanoa sitä vaikka pelkurimaiseksi pois luikkimiseksi, jos haluat — niin emme tule lähteneeksi koskaan. He todistelevat niin ankarasti, kuinka välttämätöntä minun on pysyä täällä ja avustaa heitä pääsemään omille jaloilleen — jatkaa tuon alkuunpääsemisen avustamista vielä kaksikymmentä vuotta eteenpäin. Oi, Sara ei ikinä antaisi meidän lähteä.»

»Älä ole typerä! Kuinka hän voisi sen estää?»

»No, kenties hän ei voisi sitä ehdottomasti estää, jos potkisimme ja parkuisimme, mutta sanon sinulle, mitä hän hemmetin hyvin voisi tehdä: hän ivailisi ja kompailisi niin, että panisi pilalle koko asian, samoin kuin hän pani pilalle William Tyler Longwhalen ja toisen kuherruskuukautemme; hän riistäisi siitä kaiken hauskuuden ja saisi meidät tuntemaan olevamme syyntakeettomia vanhoja hupsuja, jos milloinkaan yrittäisimme tehdä muuta kuin istua ja kutoa. Kutoa! Me joko lähdemme pian ja salaa ja tänä iltana, tai emme lähde lainkaan. Ja minä aion lähteä. Lähdetkö mukaani? Oletko vaimoni?»

»Minä — luulen, että olen, Fred. Mihin aikaan lähdemme?»

»Ennen puoltayötä.»

»Rupean pakkaamaan... Tarvitsetko talvialusvaatteesi?»

»Kyllä — ei — en tiedä — ja jos Howard vielä soittaa, niin pysytä hänet poissa.»

Asianajaja Appletreen melkoiseksi harmiksi Fred vaati järkähtämättä, että he pysähtyisivät haukkaamaan vain voileipää, eikä päivällistä, Appletreen talossa, ennenkuin ryhtyisivät työhön.

Pankin kassanhoitaja, joka puhelimessa oli vieläkin harmistuneemmin valittanut: »Mutta mikä hoppu nyt on?», lähti väsyneesti suljettuun pankkiin ja tuli Fredin luo Appletreen taloon, tuoden kaksituhattaviisi sataa dollaria matkashekkeinä.

Paul Popple saapui Appletreen taloon Fredin autolla, jonka Paul itse oli voidellut ja tarkastanut. Appletreelle ja Paulille Fred tiedoitti, kieltäen vastaväitteet:

»Paul saa asioimiston kokonaisuudessaan huostaansa lähinnä seuraaviksi kolmeksi kuukaudeksi, mahdollisesti paljon pitemmäksikin aikaa. Sinä, Ed, kirjoitat hänelle jonkinlaisen valtakirjan-tapaisen, josta näkyy, että hän on isäntä. Hänen on saatava nykyisen palkkansa lisäksi viisitoista prosenttia kaikesta voitosta. Loppu sijoitetaan minun tililleni Grangers' National pankkiin.

»Tuolta tililtä sinun on maksettava Howardille tuhatviisisataa dollaria huomenna ja Saralle viisisataa, ja sen jälkeen tuhat vuodessa kummallekin, paitsi että jos Sara menee naimisiin, mikä ei näytä kovinkaan hemmetin mahdolliselta, hän saa vain viisisataa. Hänen on siihen mennessä asuttava talossamme, ja sinun on maksettava palvelijain palkat ja verot ja vakuutukset — annan sinulle niistä luettelon — mutta jos kolmen kuukauden kuluttua siitä ilmoitan, on sinun annettava talo vuokralle kalustettuna.

»Ja sinä, Ed — sinulla on täydellinen asianajovaltakirja, enkä pyydä sinulta muuta kuin ettet seuraa minun esimerkkiäni ja rupea huvittelemaan. Koska, kuten aiot sanoa minulle — myönnän sen hävyttömäksi, että riistän sanat suustasi —, tervejärkiset, normaalit, kunnialliset kansalaiset, joilla on varma paikka yhteiskunnassa, eivät ole niin mielettömiä, että jättävät paikkansa ja lähtevät kuljeksimaan pelkästään siksi, että heitä haluttaa. Ei todellakaan! He istuvat paikallaan ja miettivät asiaa perusteellisesti ja valmistelevat lähtöään niin huolellisesti, että kun viimein ovat valmiit lähtemään — he eivät lähdekään.

XXXV LUKU.

Vasta kymmenen minuuttia ennen puoliyötä he lähtivät Bostonia kohti, jonka Fred oli katsonut turvallisemmaksi satamaksi kuin New Yorkin, missä Saroja ja Janissaryja väijyi joka kujalla.

Hänen palatessaan Appletreeltä Hazel oli aloittanut pakkauksen, mutta ei lopettanut. Hän istui vaatekomeron lattialla itkeä niiskuttaen kuin lapsi, märät kasvot vääntyneinä kuin lapsen, penkoessaan laatikkoa, joka oli täynnä kadonneen nuoruuden kuluneita aarteita. Äänetönnä hän ojensi Frediä kohti Howardin väliarvostelukorttia neljänneltä luokalta — Käytös oli hyvä; Piirustus ja Äidinkieli kiitettävät; Laskento, Maantiede ja muut olivat heikkoja.

Fred naureskeli: »Hänellä oli tapana piirtää kiemuroita ja sanoa, että ne olivat piipusta nousevaa savua, mutta minä muutin talon porsaaksi!»

Hazel ojensi kultakirjaimista kutsukorttia Saran ensimmäisiin tanssiaisiin, korkeakoulun toverikuntaan, jolloin Sara oli ollut viidentoista. Fred muisti Saran senaikaisessa mahdottoman lyhyessä hameessa, pitkät sääret hoikkina kuin ruoko: muisti, kuinka hänen tukkansa oli ollut lyhyt ja karkea ja kammattavaksi mahdoton kuin pojan. Sellainen urhea pikku piski hän oli ollut.

Hazel nyyhkytti: »Oi, Fred, täytyykö meidän... He ovat niin herttaisia. Eikä meillä ole muita kuin heidät.»

Juuri sillä hetkellä tuntui Fredistä, että se asia, mitä hän hartaimmin maailmassa olisi halunnut, oli jättää tekemättä se, mitä hän hartaimmin maailmassa halusi tehdä. Epätoivoisena kuin mies, joka on antautunut taisteluun, joka käy yli hänen voimiensa, hän toivoi, ettei olisi koskaan pannut alkuun koko mellakkaa. Hän virkkoi ponnistellen:

»Tiedän. Mutta me tulemme merkitsemään heille paljoa enemmän, jos he näkevät, että me olemme muutakin kuin luonnostaan lankeavia, aina saatavissa olevia hätävaroja.»

Fred auttoi lopettamaan pakkaamisen. Hazel oli nerokkaasti oivaltanut, ettei heidän pitänyt ottaa mukaan mitään, mitä eivät kiistämättömästi tarvinneet. He saivat matkatavarat rajoitetuiksi kahdeksaan matkalaukkuun, lisänä ehkä jokin purjekangaskääry ja joitakin erillisiä myttyjä; ja kaikissa niissä he myöhemmin eivät löytäneet mitään tarpeetonta, paitsi mahdollisesti seuraavia esineitä: Suuri kehystetty valokuva Sarasta yksitoistavuotiaana ja Howardista nelivuotiaana; valokuvat samoista kaksi, viisi ja yhdeksän vuotta myöhemmältä, kaunis kiikarikotelo, jonka sisältä ei löytynyt kiikaria, vaan 16-kaliiberin haulikon patruunia; Uuden-Englannin kartta; »Tom Jonesin» toinen nide — kumpikaan heistä ei ollut lukenut ensimmäistä; Itävalta-Unkarin matkaopas vuodelta 1913; puoli paria alligaattorinnahkaisia miesten tohveleita; mantelisuklaalevy; ylimääräinen hiusharja, jonka kumpikin oli luullut kuuluvan toiselle; neljä arkkia kirjepaperia, jossa otsakkeena oli »Olympia Hotelli, East Utica»; pari pyöreitä golfisukkanauhoja; kynsiväriä, jota Hazel ei koskaan käyttänyt; tyhjä ruoansulatuspillerirasia; ja komea, läpikuultava purppuranpunainen sadetakki, jonka havaittiin olevan selästä halki.

Heidän matkalaukkunsa olivat kaikki Triumph-kupeessa. He istuivat ulkona, kolean kylmässä pakkasilmassa, katsellen taloaan. Se näytti ystävälliseltä ja turvalliselta, ei tiilistä, vaan toiveista rakennetulta. Heidän edessään oleva katu oli kuin tyly teräskäytävä.

Hazel hengähti katkonaisesti, kääntäen päättäväisesti kasvonsa talosta poispäin: »Oi, lähde, lähde pian — kun vielä voimme.»

Monta mailia myöhemmin hän kysyi: »Satutko tietämään, millä laivalla matkustamme, mihin satamaan olemme menossa? En otaksu sillä olevan väliä itse asiassa nyt, kun olemme jättäneet kaiken rakkaan ja turvallisen, mutta se voisi olla mielenkiintoista!»

Fred pysäytti auton. »Todellakin. Se on kovaa. Mehän voimme tietenkin palata takaisin. Kaikki riippuu siitä — enkä ole niin hemmetin varma, onko minulla oikeutta kysyä sitä — mutta kysymys on siitä, luotatko sinä minuun?»

Hazel hankasi kudotun käsineen verhoamalla vasemman kätensä etusormella heidän välissään olevaa auton istuinta; hän empi, virkkoi hieman epäröiden:»Kyllä, minä...» Sitten lujasti, miltei iloisesti: »Luotan!»

Sachemista Bostoniin oli matkaa sataneljäkymmentäkaksi mailia, ja he ajoivat sen seitsemässä tunnissa neljässäkymmenessä minuutissa, Hazelin toimiessa varovaisena viransijaisena ohjausrattaassa seitsemänkymmenen mailin verran, sill'aikaa kuin Fred poskeaan nyrkkiin nojaten koetti nukkua.

Tuntui kuin he eivät olisi lainkaan kiitäneet elävän maailman kautta, vaan jotakin loppumatonta hautausmaan käytävää pitkin, jota kalpeat hautakivet reunustivat. Vaunu kiiti pehmeästi ja vaivattomasti kuin aaveen lento. Hautojen välillä näkyi silloin tällöin valoja, jotka voivat olla kyliä, mutta he sivuuttivat ne niin nopeasti, ettei Fred ollut varma, oliko hän niitä nähnyt. Vain silloin kuin jokin silta kumisi nopeasti auton alitse tai kuului suhina, joka ilmaisi heidän syöksyvän kukkulain välisen kapean solan kautta, hän oli varma, ettei hän ollut todella kuollut, vaan päinvastoin menossa uutta elämää kohti.

Sitten heidän ympärillään ja edessään oli Albany, hämmentävänä ja peloittavana kattilana, ja he pysähtyivät hätäpikaa, laskeutuivat kankeasti autosta tilatakseen kahvia ja siemaistakseen sen polttavan karvaana. Toistamiseen he joivat kahvia nukkuvassa Pittsfieldissä, ja Fred muisteli lähellä vieressä olevaa Stonefieldiä, William Tyler Longwhalea ja niitä onnellisen huolettomia iltoja, joita hän ja Hazel, vuosikymmeniä sitten, olivat viettäneet sen kuistilla koettaen laulaa »Nellien kotiinsaattoa».

Hän koetti hyräillä sitä nytkin, kun he surahtivat taas matkaan, kiepahtivat kulman ympäri ja ampaisivat suoraan eteenpäin, mutta se tukehtui vaunun ahtaaseen ilmaan.

Hazel istui peloittavan hiljaisena ja itseensäsulkeutuneena hänen vieressään. Vain kerran, Stonefieldin kohdalla, hän kosketti hellästi Fredin käsivartta, ja Fred herahti kiekaisemaan: »Samarkandin kultatiellä — me olemme matkalla nyt — kultatiellä!»

Hetken kuluttua Fred oli varma, että Hazel nukkui, joten hän voi ajaa niin kovaa kuin halutti. Hänen koti-ikävänsä viihtyi, kun hän katsoi, kuinka valaistun nopeusmittarin, synkän vaunun ainoan valopilkun, neula siirtyi värähdellen osoittamaan viittäkymmentäviittä, kuuttakymmentäviittä. Kukkuloita kohosi hänen edessään tummina kasoina etulyhtyjen valopiirin tuolla puolen, ja hän syöksi vaununsa niitä kohti riemuitsevan sisukkaasti. Tasankoja levisi heidän vieressään; hän kuvitteli kuulevansa — lumisessa joulukuussa — sammakkojen kuoroja, ja hän puski pyörät ahmimaan tasaista tietä. Kylien valoja tuli häntä vastaan, ja hän pyyhälsi niiden ohi yhä nopeammin, niin että ne vilahtivat sivu kuin tulikärpäsparvet.

Hän tunsi silmiä kirvelevää unettamista ja vanhana kokeneena ohjaajana seisautti tiepuoleen, töyssäytti Hazelin hereille liikunnan keskeytymisen aiheuttamalla liikkeellä, luovutti ohjauspyörän hänelle ja koetti torkahtaa.

Hän hätkähti muistaessaan, että oli kotiinsa kirjoituspöydälle jättänyt merkinnöillä varustetun Bostonista lähtevien laivavuorojen luettelon.

Johtaisiko se Howardin tai Saran hänen luokseen? Saisivatko heidän valittelunsa, heidän turruttavat velvollisuudentuntoon vetoamisensa hänet jälleen halvautumaan ja ehkäisisivät viime hetkellä hänen lähtönsä?

Ei. He eivät löytäisi sitä ennenkuin aamulla. Ja niin epäsuoria olivat lentolinjat, etteivät he voisi saavuttaa häntä edes lentokoneella.

Hän jätti nukkumisen. Sytyttäessään savukkeen hän näki tulitikun loisteessa Hazelin pingoittuneet kasvot. »Anna minä ajan taas», hän murahti, äänensävyn ilmaisematta mitään siitä hellyydestä, jota hän tunsi.

Tie lohkaisi vain pienen nipukan Worcesterista, ja tuokiossa he olivat jälleen hautausmaan käytävällä. Mutta Walthamissa kuulsi jo värisevä päivänvalon kajastus, ja äkkiä hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja iloiseksi. Melkein Bostonissa! Melkein laivassa! Melkein puskemassa talvista valtamerta! Niinpä hän iloisena hiljensi kohdatessaan ensimmäisen liikenteen, heidän syöksyttyään halki kokonaisen laajan valtion ja puolen toisesta, ja solahti säädyllisesti Beacon Streetin varrella olevan hotellin eteen talvisen päivän valossa.

Ovenvartija haukotteli: »Haluatteko vaununne säilöön koko päiväksi?»

Fred sai hänet hieman säikähtämään huoahtamalla: »Haluan maksaa etukäteen sen säilyttämisestä käyttämätönnä kolmen kuukauden ajan», ja sivelemällä tunteellisesti sen moottorinsuojuksen kuumia poskia.

Ajaisiko hän koskaan enää Triumphilla?

Hän nukkui kaksi tuntia; Hazel, sikäli kuin hän tiesi, puoleen päivään. Hän kiiruhti siihen matkailutoimistoon, johon hän oli soittanut Sachemista, ja osti kaksi matkalippua Bostonista Konstantinopoliin (Konstantinopoliin!) »Aranjuna Queen» nimisellä lastilaivalla, joka voi ottaa parikymmentä matkustajaa ja jonka matka suuntautui Kanaalin satamiin, Lissaboniin, Gibraltariin ja ympäri Välimeren. (Mutta hän ei kutsunut sitä »lastilaivaksi» vielä; vasta saatuaan suolavesikasteen ja maistettuaan ylimmän upseerin suolaisia ivasutkauksia hän tiesi, kuinka maamyyrämäinen hän kerran oli ollut nimittäessään »Aranjunaa» »rahtilaivaksi».)

Hän laukkasi pitkin Bostonia, ollen niin monikielinen, että sanoi aina »jaa» eikä »yes», ja pyysi arasti viisumeja Suurbritanniaan, Portugaliin, Jugoslaviaan ja muihin ilmeisesti mielikuvituksellisiin maihin. Hän osti kirjan, jonka nimi oli »Käsilaukkuopas Eurooppaan», sekä pienen elokuvakameran, jolla hän toivoi saavansa näpätyksi Hazelin kävelemässä pyramidien juurella, Hazelin ruokkimassa kyyhkysiä Markuksen torilla, Hazelin kalastamassa norjalaisella vuonolla.

Ja hän osti Hazelille kuusi talviruusua — hyvin kalliita.

Kello kaksi saman päivän iltapuolella he seisoivat höyrylaiva »Aranjuna Queenin» keskikannella, katsellen alas rahtitavaran täyttämälle laiturille. Komentosillalta he kuulivat kapteenin karjuvan yliupseerille lähtökomentoja ja kansiupseerin hoilaavan merimiehille: »Vetäkää laskuporras laivaan.»

Hazel tarttui Fredin käsivarteen. »Viimeinen siteemme rantaan! Minuutin kuluttua on jo myöhäistä!»

»Niin, myöhäistä», raakkui Fred.

Laskuporras solahti ylös ja lopsahti kannelle.

Viimeiset köydet irroitettiin. Kapteeni heidän yläpuolellaan huusi konehuoneen sananlennätintä hoitavalle kolmannelle perämiehelle: »Hitaasti taaksepäin.» He alkoivat uskomattomasti liikkua; siirtyä, ensimmäistä kertaa heidän kummankin elämässä, maan turvalliselta pohjalta hurjaan tuntemattomuuteen. He pitelivät toisistaan kiinni kuin kauhistuneet lapset, viheltimen puhjetessa raakaan mölyyn.

Juuri silloin kaksi ihmistä laukkasi pitkin heidän alapuolellaan olevaa laituria, kiljuen.

»Herra Jumala! Howard ja Annabel! Miten he ovat voineet saada tiedon? Voivatko he nyt saada meidät kiinni ja pakottaa palaamaan takaisin? Ei! Me olemme turvassa!» pälpätti Fred.

Pieni parikunta juoksi aina telakkakammion viereisen lastaussillan vaaralliselle partaalle. Annabel huusi: »Ottakaa minut mukaan! Olkaa niin hyviä! Ottakaa minut mukaan!»

Hazel nyyhkytti. Laiva vapisi nyt ja liikkui nopeammin. Howard oli huiskuttanut käsiään rukoilevasti. Nyt, kun laivan musta kylki lopullisesti etääntyi, hän lopetti huiskuttamisen, ja hänen koko kasvonsa olivat itkun kurtuissa.

»Poikani — pikku poikani, jonka me hylkäämme! Hän on vielä niin kehittymätön. Hän ei osaa pitää huolta itsestään», niiskutti Hazel.

»Aranjuna Queen» korskui jälleen kuninkaallisesti ja eteni ulos satamalahdelle, ja he voivat nähdä lapsensa vain nukkemaisina hahmoina, uskollisina huiskuttamassa viimeiseen asti.

»Miten ihmeessä olemme lopultakin tulleet tähän laivaan?» ihmetteli täysin hämmästynyt Fredk Tm.

XXXVI LUKU.

»Poika-parka! Tiedän — tiedän! Howard, poikaparka, ei ole koskaan joutunut ottamaan mitään vakavasti, ei edes naimisiinmenoaan. Arvaan, että häneen koskee nähdä meidän karkaavan pois hänen luotaan. Minulla on aavistus, että siinä on meidän syytämme; emme ole koskaan suuresti vaivautuneet opettaaksemme häntä seisomaan omilla jaloillaan. Ehkäpä hän oppii nyt. Ja sitten hän jonakin päivänä saa halun oppia tuntemaan hiukan itseäänkin, ja kenties hänen on lähdettävä karkuun Pikku Neeron luota!»

Fred oli koettanut lohduttaa Hazelia alhaalla heidän hytissään, mutta kaikessa hänen pajatuksessaan ei ollut muuta selvää kuin: »Poika-parka». Kunhan jokin päivä kuluisi, vakuutti Fred, he unohtaisivat Howardin ja nauttisivat haaksirikkoutumisestaan liikkuvalle erämaan saarelle, jollainen laiva oli.

»Minä tulen vihaamaan sitä! Minä tahdon palata takaisin heti paikalla, kun tullaan maihin! Tulen näkemään Howard-poloisen siellä itkemässä kaiken aikaa», kollotti Hazel, samalla kuin Fred koneellisesti taputti hänen selkäänsä... ja, enää paljoa kuuntelematta, tarkasteli hänen olkansa yli heidän ensimmäistä laivahyttiään... Hän varoi mainitsemasta Hazelille, että oli olemassa mahdollisuus palata luotsialuksessa Bostoniin.

Tuo verraten vaatimaton huone ihastutti häntä enemmän kuin minkään uivan hotellin ruusupuu- ja seinäverhosisusteinen huoneisto olisi tehnyt. Sen paljaaksi riisuttu siisteys oli laivoille olennaista. Siinä oli kaksi vuodetta, niinkuin oli luvattu niissä matkailulehtisissä, joihin hän nyt oli niin hyvin perehtynyt, ja niiden välissä oli yöpöytä sähkölamppuineen, mutta tuolit olivat jäykkiä ja kapeita, pesuvati oli tuollaista konstikasta, hupaista, vanhanaikaista lajia, joka sulkeutui kokoon hyllyn tavoin, ja toinen hytin sivu, jossa oli valkoisiksi maalattuja pultteja ja kaarevia teräslevyjä ja ylhäällä rehellinen luukkuikkuna, oli peittelemättömästi laivan kylki.

»Olen toden totta laivassa!» riemuitsi hän.

Sillä hetkellä laiva kallistui tuntuvasti, ja hänen vatsansa ei riemuinnut.

»Lienee parasta mennä kannelle saamaan vähän raitista ilmaa», ähkyi hän.

He ponnistelivat huojuen askel askelelta ylös keulapuolen portaita, ja ahdistuksen alkaessa Hazel alkoi lyödä laimin koti-ikäväänsä. Perän puolella he näkivät harmaan vallin — Hazel ei tiennyt, oliko se sumua vai maata, mutta hän päätteli sen maaksi, voidakseen tuskailla sen jättämisestä.

»Katsele nyt viimeinen kerta. Lunta ja jäätä. Kun seuraavan kerran näemme maata — heikkari, ajattele! — se on ulkomaata! — vierasta valtakuntaa! — ja minä arvelen, että se on kauttaaltaan viheriää», virkkoi Fred keinotekoisen hilpeästi.

»Asiasta toiseen, Fred, minne sinä olet matkalla?»

»Mitä tarkoitat? Näytinhän sinulle matkalipun — kaikki ne eri maat — kokonainen rämssy!»

»Mutta mihin satamaan, mihin maahan, me kaikkein ensiksi tulemme? Minne olemme matkalla?

»Heikkari, minulla oli niin kiire päästä lähtemään, etten muistanut kysyä!»

He olivat matkalla Hulliin, Yorkshireen, sanoi rahastonhoitaja.

»Niin oikein, sitähän minäkin», sanoi Fred.

Ei milloinkaan, ei edes William Tyler Longwhalessa, heitä ollut vietellyt sellainen viehtymys toistensa seuraan kuin näinä kymmenpäiväisen merimatkan kolmena päivänä, jolloin he vetelehtivät hytissään, edes pukeutumatta paremmin kuin aamunuttuihin, ollen aina merikivun ja kukoistavan terveyden välisessä verraten miellyttävässä tilassa, joka salli heidän olla menemättä kannelle urheilemaan ja seurustelemaan. Cornplowien kotona aterioita ei ollut tuotu vuoteeseen muulloin kuin varsinaisen sairauden sattuessa, ja vallantunteen ja matkustamisvarmuuden lisääntyessä he nautinnokseen soittivat laivapalvelijaa tuomaan teetä ja paahtoleipää ja appelsiinimehua pitkin päivää.

»En siedä ajatellakaan soman pikku hyttimme jättämistä ja vieraiden ihmisten joukkoon menemistä», huokasi Hazel. »Ikävä kyllä, Fred, mutta minä näen nyt, ettei minusta tule olemaan paljon mihinkään matkustajana. Olen liian ujo uusien ihmisten ja uusien tapojen suhteen. Mutta sinä tulet selviämään suurenmoisesti, sinä, joka niin helposti perehdyt, ja minä roikun vain mukana... kunnes sinä väsyt ja saat halun kipittää takaisin kotiin.»

Niin he pitkin päivää, unohtaen tuntikausiksi, että olivat häpeällisesti hylänneet avuttomat jälkeläisensä, puhelivat itsestään; muistelivat hihittämään yltyen ammoisia onnettomia asioita ja taisteluita, sellaisia kuin se riita, koomillinen, mutta aikanaan hirmuinen, joka oli syntynyt, kun Fred oli juhlallisten tanssiaiskutsujen aikana tavattu pelaamassa noppaa autonkuljettajain kanssa kellarikerroksessa, frakki ripustettuna hiililapion varrelle ja uljaassa paidanrintamuksessaan huulipuikolla piirretty pääkallon ja sääriluiden kuva.

Hazel ei ollut koskaan saanut selville, kuka naiskäärme sen oli piirustanut... Eikä Fredkään.

Ensi kerran he tulivat luolastaan päivälliselle salonkiin. Hazel vaikeroi: »Minä joudun niin hämilleni, että kuolen — kun kaikki ihmiset tuijottavat minuun.» Sitten hän tulikin hämilleen siitä, ettei kukaan tuijottanut lainkaan. Seurue ei edes kaakattanut siitä, ettei hän ollut näyttäytynyt. He olivat olleet itsekin tarpeeksi merikipeitä.

Laivan kahdeksantoista matkustajaa oli jaettu salongissa neljään pöytään. Tukkukauppiaiden aatelisluokkaan kuuluvina Fred ja Hazel oli sijoitettu kapteenin pöytään, missä ei huomattu olevan ketään sen peloittavampaa kuin eräs herra Alphen rouvineen Jolietista ja neiti Pablum, Minneapoliksesta oleva opettajatar, joilla kaikilla kolmella ei tuntunut olevan mitään erikoista aihetta ulkomaille matkustamiseen, paitsi katsellakseen sellaista, mitä tavattiin vain Euroopassa, nimittäin kulttuuria, linnoja, Napoleon-konjakkia ja historiallisia paikkoja.

Kapteeni oli oikein kelpo kapteeni, ja sellaisena hänen pääharrastuksensa oli kiinteistöjen ostaminen ja myyminen Mount Vernonissa, New Yorkin valtiossa, missä hän asui. Hän oli pitkä ja laiha, kertoi kompia nalkuttavista vaimoista ja soitti pianoa.

Rouva Alphen näytti Cornploweille heti ensimmäisellä aterialla lastenlastensa kuvat. Neiti Pablum lainasi heille innostavan kirjan, nimeltä »Brittiläisten lauluniekkain tanterilla». Herra Alphen taas edusti erään sammuvan muotokunnan jätteitä, ollen valtiopatriootti. Hän vakuutti äkäisesti, että Illinoisin ilma oli miellyttävämpää kuin Washingtonin ilma, Illinoisin verot alhaisemmat kuin New Yorkin verot, Illinoisin ruotsalaiset ruotsalaisempia kuin Minnesotan ruotsalaiset ja Jolietin vankila kukoistavampi kuin Sing Sing.

»Hehän ovat kaikki miellyttäviä, ystävällisiä ihmisiä, ihan kotoisen tuntuisia», sanoi Hazel.

Pöytäkuntien välillä oli paljon iloista leikinlaskua, kunkin väittäessä omistavansa enemmän älyä, enemmän bridge-pelitaitoa kuin toiset. Mutta, valitti Hazel, toiset matkustajat näyttivät vielä ujommilta kuin hän itse; he eivät keräytyneet »harjoittamaan seuraelämää».

Hazel se ryhtyi siinä järjestäjäksi.

Rahastonhoitajan kanssa, joka voitti hänen mieltymyksensä sangen suuressa määrin väittämällä, että hän varmasti on tehnyt matkan rapakon poikki ainakin kymmenen tai kaksitoista kertaa, Hazel pani toimeen bridge-ottelun, backgammon-ottelun, kiekontyöntökilpailun, naamiohuvit sekä luentoillan, neiti Pablumin johdolla, joka johti heitä kiertomatkalle lauluniekkain tanterilla.

Loma-aikoina Fred oli pannut merkille, että Hazel mieltyi iloisena uusiin ihmisiin ja niihin erikoisiin peleihin, joiden avulla aikaihmiset pelastuivat istumasta ja ajattelemasta, mutta hän oli selittänyt sen johtuvaksi siitä innostuksesta, minkä muutaman päivän vapaus kotiaskareista sai aikaan. Hän huomasi nyt, että Hazelilla oli enemmän kykyä kuin hänellä mieltyä outoihin ihmisiin ja outoihin tapoihin ja olla puhelias ja leikkisä heidän parissaan. Hazelista tuli itse asiassa laivan kuningatar, ja häneltä toiset matkustajat kyselivät Hulliin saapumisensa aikaa ja hetkeä, annettavien juomarahojen määrää, sen sellaisen nimeä, jolla veneet pyöräytetään ulos, kansitenniksen sääntöjä ja Huippuvuorten leveysastetta.

Fred oli vain prinssipuoliso.

Hän oli kuvitellut matkustelun pääiloksi, ikivanhoja luostareita ja bulevardin partoja suuremmaksi, tuttavallista seurustelua monien uusien matkustelevien gentlemannien kanssa. Eikö hän ollut harjaantunut myyntimies, hauska veikko, joka kykeni saapumaan oudon hotellin aulaan ja kutsumaan viittä miestä ristimänimeltä kymmenessä minuutissa?

Mutta vapauduttuaan velvollisuudesta olla minkään määrätyn laatuinen henkilö, hän huomasikin haluavansa tutustua vain itseensä. Veli Alphen, hän myönsi, oli oiva mies; mutta miten liekin, hän ihmetteli Hazelille, hänen ei tehnyt mieli kuulla enää »uudesta jaosta» tai öljyuunien edullisuudesta. Hänen oli ollut kuunneltava niin monta innokasta kansalaista niin monen vuoden aikana Triumph-asioimistossa, ja Hazelia ja Saraa kotona jälkeenpäin. Hän piti tätä omituisuutena itsessään; hän tuumi, mitä tohtori Janissary olisi mahtanut sanoa; mutta hän nautti vaitiolosta. Tohtori Kamerkink olisi lyönyt nauruksi käsityksen, että riuska ja selkäätaputtava Fred oli itse asiassa introvertti, sisäänpäinkääntynyt, kiinnostunut vain oman salatun pienen sielunsa muotoihin ja väreihin, ja Hazel ekstrovertti eikä suinkaan sellainen sisäänpäinkatseleva herkkätunteinen kasvi, jollaiselta hän kotoisiin oloihinsa eristettynä oli näyttänyt. Mutta suuren osan noista kymmenestä päivästä Fred kulutti kierrellen kantta yksinään tai seisoen keulakaiteen ääressä, sill'aikaa kuin Hazel oli seurustelusalissa pelaamassa bridgeä.

Rouva Alphen huudahti hänelle iloisesti: »Ettekö häpeä olla niin itsekäs ja lyödä laimin meidät naiset ja kaikki!» ja viittoili vieressään olevaan kansituoliin, mutta Fred vain hymyili ja luikki pois, tuntien olevansa yhteiskunnanvastainen ja roisto.

Tuntikausia hän laivan keinuessa katseli keulanosturin heilumista kohti ryntääviä aaltoja vastaan. Aaltojen voimassa hän tunsi vapautta; keulassa, joka herkästi kaartui leikkaavaksi kärjeksi, hän tunsi nopeutta; ja nosturin heilurissa turvallisuuden rytmiä... Ehkäpä hän vaeltaessaan kykeni olemaan pienellä tavalla suuri, niinkuin hän huoneeseen sidotussa työssä oli kuluneina vuosina ollut suurella tavalla pieni.

Matkan loppupuolella Hazel puhui kodista ja Howardista ja Sarasta vain kerran päivässä, ikäänkuin tavan vuoksi. Hänen koti-ikävänsä, samoin kuin Fredinkin, koski kipeästi vain jouluna, jonka he viettivät »Aranjuna Queenissä» Englannin kanaalissa, Margaten ja Thamesin suun himmeästi häämöttäessä.

»M-mutta emme me sentään ole pahemmin koti-ikävän vallassa kuin toisetkaan, luullakseni!» nyyhkytti Hazel urhoollisesti.

Todellakin, mitä enemmän »Aranjunan» matkustajat koettivat olla juhlailoisia ja kantaa sisään köynnöksiä ja jouluhalkoja, sitä verhotummat ja aremmat olivat heidän katseensa. Seurustelusalissa oli joulukuusi, ja kapteeni vannoi, että se oli hiton hieno kuusi, sillä eikö hän ollut itse tuonut sitä Mount Vernonista? Ylistuertti toi hieman surumielisenä hopealankoja ja punaisia lasipalloja, ja hieman surumielisinä matkustajat koristivat kuusen. He tyhjensivät parturi-kylpystuertin »muistoesine-myymälän», joka oli vain pikkuruinen komero, ja antoivat toisilleen muistonenäliinoja ja tinapeltisiä leikkiautomobiilejä ja kymmenen sentin makeisrasioita; he söivät uhkean päivällisen hanhen- ja kalkkunanpaisteineen ja tuskallisine paperihattuineen, ja päälle tanssittiin.

Mutta joka kerta, kun neiti Pablum tanssi kankeasti joulukuusen ohi, hän katsoi toisaalle. Hänen äitinsä oli kuollut joulukuun ensimmäisenä päivänä.

Iltapäivällä he saivat joulu-radiosanomansa:

ILOISTA JOULUA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA IHANAA PÄÄSIÄISTÄ MUISTAKAA

MEITÄKIN TOIVOVAT RAKKAIN TERVEISIN LAPSET SARA HOWARD ANNABEL

PIKKUNEERO

Silloin Hazel itki ja kostutti pyhän jouluruusun.

»Suurenmoisia lapsia. Heistä tulee täydellisiä nyt, kun he näkevät, etteivät voi panna meitä valtansa alle!» vannoi Fred. »Kuules! Tuntuuko sinusta vieläkin siltä, että haluat palata takaisin heti, kun astumme maihin Hullissa — viivähtää vain pari päivää Lontoossa, ehkä, ja sitten lähteä...»

Hazel harkitsi tuomarimaisesti:

»No niin, kun nyt olemme täällä, tuntuu minusta, että olisi kauheaa hyvän rahan tuhlausta olla käyttämättä sitä hyväkseen. Katie Alphen sanoo, että me tulisimme kerrassaan rakastumaan Rivieraan. Mutta emme kylläkään halua viipyä kauan... Kuulehan, Fred. Jos me mahdollisesti sattuisimme olemaan täällä vielä ensi kesänä, vain mahdollisesti sattuisimme päättämään viipyä pitempään, tarkoitan, niin arveletko, että meistä olisi hauskaa omistaa pieni maalaishuvila Englannissa? Minnie Pablum sanoo, että me tulisimme jumaloimaan Englannin maaseutua... Ei silti, että hän olisi siellä ollut.»

»No niin», sanoi Fred.

He joivat maljan kodille tupakkasalongissa, joka ei ollut salonki, vaan seurusteluhuoneesta erotettu komero.

»Juodaan vielä erikseen Annabelin malja — hän on paras koko joukosta», ehdotti Fred.

Hazel tirskui. »Sinä olet niin lystikäs! Etkö tunne itseäsi vähän vähääkään? Olet puoleksi rakastunut tuohon tyttöön, eikä sinulla ole siitä aavistustakaan!»

»Niinkö luulet? Ha haa!» sanoi Fred.

Hänen itsensä-löytöretki tuli merkillisesti helpommaksi, kun sai tehdä sen miellyttävän henkilön seurassa, joka ei saattanut häntä hämille ymmärtämällä häntä.

XXXVII LUKU.

Villa Sophie, Belfayolissa Côte d'Azurillä, Hyèresin, ja St. Tropez'n välillä, oli siisti pieni täysihoitola, arvokas täysihoitola, valkoinen, purppuranpunaisen bougainvillaean juovittama täysihoitola rannikolla; siitä oli näköala kalastusveneiden yli, ja pienoinen kasino oli vain kahden kadunristeyksen päässä, ja sen edustalla seisoi aina pienet vaunut, joilla kukaan ei näyttänyt koskaan ajavan. Siinä oli siisti sali, jossa oli espanjalaiset nojatuolit, keltamarmorikantiset pöydät, harmaamarmorinen lattia ja kullanväriset ikkunaverhot. Teetä voitiin juoda ruusutarhan lehtimajassa. Ja vaikka makuuhuoneet olivat pienet, avautuivat niiden korkeat ovi-ikkunat pienille rautaisille parvekkeille suoraan kohti kimmeltävää, vuorovedetöntä merta.

Villa Sophiessa viettivät Frederick William Cornplow & v:mo, kuten oli ilmoitettu täysihoitolan vieraskirjassa, huhtikuun lopulla kansainvälistä loistokulttuurielämää, kaikin nykyaikaisin mukavuuksin, halvimmin hinnoin.

He olivat nähneet kenties puoli prosenttia Lontoosta (»sivukäväisyllä» Hullista käsin), Rotterdamista ja Brestistä, Espanjan yltyvän vallankumouksen kiihdyttämästä Lissabonista, Caprista Napolin kautta, jumalallisesta Venetsiasta, Ragusasta, Ateenasta ja viimeksi Istanbulista. (He punastuivat, että olivat koskaan nimittäneet sitä »Konstantinopoliksi». Jolla nimellä he yhä edelleen kutsuivat sitä, milloin eivät olleet varuillaan.)

Istanbulissa Fred oli hämmentävän lähellä Samarkandin kultatietä, ja Istanbulissa hänen olonsa oli aina kauhuun saakka epämukava. Hän ei ymmärtänyt, mitä myytiin sen mielettömissä täyteenahdetuissa myymälöissä; hän ei tiennyt, miten olisi saanut hankituksi kuuman kylvyn; hän ei nähnyt Triumph-autoja eikä kertaakaan kuullut lihakasta amerikkalaista ääntä. Hän oli kuin väärälle kadulle eksynyt koiranpenikka.

Vaikk'eivät he olleet tienneet jugoslavialaisia höyrylaivoja olevan olemassakaan, oli erittäin sievä ja siisti ja mustaksi emaljoitu ja nikkelöity jugoslavialainen laiva vienyt heidät takaisin Villefranche'iin, mistä he arkoina ajoivat Belfayoliin.

Ragusassa he olivat saaneet ja sen vanhojen muurien varjossa kerta toisensa jälkeen lukeneet sähkösanoman Saralta, joka ilmoitti menneensä juuri naimisiin Walter Lindbeckin, isäntänsä, kanssa, ja saisivatko he vuokrata Cornplow'n talon?

Saisivat kyllä, sähkötti Fred, vaikka hän tunsikin, että kun heidän kotipesänsä siten oli mennyt ja Hazel päivä päivältä yhä vilkkaammin kiintyi Euroopan ja suuren maailman riemuihin, ei hän voisi nyt enää koskaan palata siihen ainoaan paikkaan maailmassa, jota hän kaipasi nähdä.

Maaliskuun alkupäivinä he saivat Howardilta sähkösanoman, että Pikku Neero oli syntynyt, että Pikku Neeron nimi oli Franklin R. Cornplow, ja että »äiti poika itse hyvin».

Niin että kun he saapuivat väsyneinä ja silmät kipeinä ja jalat hellinä Villa Sophiehin huhtikuussa, he olivat jonkin aikaa iloiset, että olivat löytäneet uuden kiinteän kodin.

Villan vieraat olivat hyvin kansainvälisiä, arvostelivat Fred ja Hazel. Niihin kuului belgialainen kreivi, venäläinen eversti rouvineen, professori, joka, toisin kuin useimmat professorit, oli professorin näköinenkin, ruotsalainen kuvanveistäjä, joka ei koskaan näyttänyt tekevän mitään kivenlohkareille ja jonka jokapäiväinen mielisukkeluus oli, että hän oli siellä »tutkimassa villasophieaa», salaperäinen mustapukuinen nainen, jossa ei ollut mitään puoleensavetävää paitsi salaperäisyys, lihava englantilainen nainen, jota nimitettiin lady Jaxoniksi, viisi säädyllistä, mutta erikoisuutta vailla olevaa naista, ja lihava entinen irlantilainen urakoitsija Omahasta, myöskin rouvineen. Urakoitsija oli iloinen, ja hänestä tuli Fredin paras ystävä ja pahin rasitus: hänen vaimonsa puhui taiteesta ja opiskeli ranskaa — kuten Hazelkin äkkiä, suureksi kummaksi, näytti tekevän.

Tässä kansainvälisessä operettiseurueessa Hazel ei pystynyt loistamaan tähtenä niinkuin laivassa, mutta hän sopeutui, hän rakasti heidän vaisuja viittauksiaan esi-isien rikkauteen; hän kävi hienommaksi ja ruusuisemmaksi ja päivä päivältä kiintyneemmäksi täysihoitolan yhteisharrastuksiin: aterioihin, uintiin, ateriain odotukseen, kasinon keilailuun, ateriain muisteluun, ostoksilla kulkemiseen ja huviretkiin Mont Nid'n huipulle lämpimine aterioineen ja valkoisine bordeauxpulloineen... Fred pani merkille, että lihava urakoitsija, lihava lady Jaxon ja hänen oma pyylevä itsensä saivat poikkeuksetta osakseen sen suosion, että heille tuotiin laskut noista huviretkistä.

Hazel oli aluksi tuntenut pelokasta kunnioitusta tuota arvonimillä varustettua seuruetta kohtaan, mutta ennenkuin kuukausi oli kulunut, hän mutisi Fredille: »Oi, nämä eivät ole muuta kuin vähäpätöisiä täysihoitola-kulkureita. Minä ajattelen Monte Carloa ja Pariisia ja sitten pientä huvilaamme Englannissa. Lady Jaxon — hän on todella ylemmästä päästä — hän sanoo, että voisimme saada täysin viehättävän huvilan Devonista hänen kartanonsa lähistöltä. Pitäisitkö siitä?»

»Öh — oh, kyllä kai — varmaankin — luultavasti.»

»Onnellinen?»

»Kyllä — varmasti!»

»Oi, ole onnellinen!»

Mutta päivä päivältä Fred tunsi itsensä yhä irrallisemmaksi siitä, irrallisemmaksi kaikesta. Tässä muukalaismaassa lystikkäine kielineen ei mikään, ei politiikka, ei liike-elämä, eivät tavat eikä ruoka liikuttaneet häntä. Hän oli sivullinen, pelkästään suvaittu, ja tuntematta juuri varsinaisesti koti-ikävää hän kaipasi takaisin sinne, missä hän saisi harjoittaa kansalaisen kallisarvoista etuoikeutta: julmistella siitä, miten kaikkia asioita hoidettiin.

Näytti olevan Fredin tyypillinen aamu tässä Samarkandin esikaupungissa.

Hän oli menestyksellä hakenut vapautusta tämänaamuisesta automatkasta Bandoliin Hazelin, lady Jaxonin ja urakoitsijattaren seurassa. Hazel oli sellainen poikkeus amerikkalaisten naisten joukossa, että hän ymmärsi Fredin, ilman ilkeyttä tai salaisia hurjisteluaikeitakin, mielellään jäävän pois niin naisvoittoiselta retkeltä. Hän ei epäillyt Fredillä olevan sovittua kohtausta provencelaisen lumoojattaren kanssa. Siinä hän, valitettavasti, oli oikeassa.

Fred istui yksin, tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi, juoden kahvia torin viereisessä kahvilassa, edessään meri, toisella sivullaan kasino ja toisella rapattu rautatieasema. Jos hän laivassa olikin ollut iloinen voidessaan välttää äänekkäitä tiedusteluja perheensä tilasta, olisi hän nyt iloinnut, jos joku, jonka hän oli tuntenut, olisi tullut takaapäin hänen luokseen, läimäyttänyt hänen selkäänsä ja kajauttanut: »No, sinä vanha semmoinen-ja-semmoinen! Mitä sinä täällä teet?»

Hän koetti lukea amerikkalaisten lehtien viimeistä satoa.

Mitä olikaan kaikki tuo jabina uudesta työjärjestöstä, jonka nimi oli Teollisuuden Järjestämis-toimikunta? Hän ei ollut varma, mitä hän sen suhteen voisi tehdä, mutta hän tunsi, että hänen pitäisi rientää suoraa päätä Michiganiin ja näyttää pojille, kummallakin puolen, miten asiat pilkulleen hoidettaisiin. Hän pohti epätietoisena presidentin ehdotusta Korkeimman oikeuden uusimiseksi. Hän ei voinut tehdä mitään täällä Belfayolissa; nämä muukalaiset, nämä ranskalaiset, eivät näyttäneet pitävän häntä minään auktoriteettina heidän politiikassaan; mutta jos hän pääsisi takaisin Amerikkaan, jonne hän kuului, olisi hänellä varmasti sellaista sanottavaa, josta olisi apua presidentille.

Belfayolissa, joka ei ollut kaukana Espanjasta, tuntuivat suuren kapinan hyrskyt. Tuon tuostakin hän näki myttyineen neuvottomina ajelehtivia pakolaisia, mutta hän oli huomannut sen omituisen seikan, kuinka vähän maailmaajärkyttävä onnettomuus muuttaa katuelämää ja tapoja.

Niinkuin aina yksin ollessaan, hän tutki matkansa päässä raitiovaunusta poistuvia matkustajia. Hän näki nuoren parikunnan, jotka äänistään päättäen olivat amerikkalaisia, ja halusi puhutella heitä, mutta he olivat liian maailmallisia hänelle: tyttö golfihousuissa ja villapaidassa, miehellä baretti, lepattavat siniset housut, voimistelukengät. Ei. Heillä oli arvatenkin huvila vuoren rinteellä; olivat arvatenkin tulleet tänne vuosiksi; pitäisivät arvatenkin häntä tavallisena turistina. No niin, ehkäpä hän olikin. Mutta hemmetti olkoon, Sachemissa häntä ei pidetty pelkkänä turistina.

Raitiovaunua draamallisempi oli rautatieasema, jolle Pariisin junan oli nyt aika tulla. Toisinaan siitä tulla tohahti parvittain amerikkalaisia. Kerran hän oli riemukseen nähnyt junasta tulevan erään Kansas Cityn miehen, jonka hän oli tavannut Triumphin kokouksessa Atlantic Cityssä! Ajurit aseman edustalla heräsivät; heidän hevosensa ravistelivat kärpäsiä pois. Kantajat virtasivat sisälle kiljuen toisilleen kuin sota olisi syttynyt. Appelsiininkauppiaat olivat kerääntyneet. Asemalta alkoi valua matkustajia. Mitähän jos siellä olisi taas jokin Kansas Cityn mies! Tai vaikkapa joku verrattomasta Sachemista!

Fred vahti ovea kuin odottava rakastaja. Hän huomasi nuoren naisen, jonka pukineet hän arvasi amerikkalaisiksi. Naisella oli sylissään hyvin nuori lapsi ja hän katseli kuumeisesti taaksensa kantajaan, eteensä vaunuihin, pudistellen päätään ihmisten sanavuolaudelle, viihdyttäen parkuvaa lastaan — kaiken kaikkiaan ilmeisen hämmentyneenä.

»Voisinkohan minä mitenkään auttaa häntä?» ajatteli Fred verraten levollisena.

Sitten hän näki, että tuo nuori nainen oli hänen miniänsä Annabel.

XXXVIII LUKU.

Palatessaan miellyttävältä ja pakinarikkaalta Bandolin-matkaltaan Hazel kapusi ulos homeisesta limousinesta, huudahtaen lady Jaxonille: »Oikein hauska retki, ja varmasti poikkean katsomaan Cotswoldia.»

Hän kääntyi ympäri ja näki juuri Villa Sophiehin menossa seurueen, jonka muodostivat hänen miehensä, kiihtyneen näköisenä, Annabel Staybridge Cornplow, joka tietysti ei ollut lainkaan täällä, vaan Sachem Fallsissa, U.S.A:ssa, hänen ensimmäinen lapsenlapsensa F. Roosevelt Cornplow, jota ei ollut olemassa muuten kuin eräänä sähkösanoman lauseena ja muutamina lennokkaina kirjeen sivuina, tutunnäköisiä matkalaukkuja raahustava kantaja ja raivostunut ajuri, joka ei ollut saanut ajopalkkaansa.

»Voi taivaat ja maa!» sanoi Hazel.

Hänen lievä mustasukkaisuutensa Annabelia kohtaan hukkui noiden rakkaiden tuttujen kasvojen tuottamaan iloon. Hän syöksähti tyttöön käsiksi, suuteli häntä, suuteli lasta ja pälpätti: »Bell — Bell — ja pikkuvauva — mutta vasta kuuden viikon ikäinen — kuinka saatoit tulla — missä Howard on — mitä tämä kaikki merkitsee — Bell — en voinut uskoa silmiäni — en vieläkään voi!»

Fred mutisi: »Voit kyllä. Se merkitsee vain sitä, että Howard on mennyt hunningolle, ja minun täytyy lähteä Havresta huomenillalla ja kiskaista hänet kuiville.»

Annabelin huone Villa Sophiessa, missä lapsi nukkui piironginlaatikosta kyhätyssä vuoteessa, huone, jonka lattia oli kolisevaa kivimosaiikkia, korkealle paneloidut seinät valkoisiksi rapatut ja kalsea katto vaaleanpunaisella ja kullanvärillä koristettu, tuntui tylyltä noille eksyneille amerikkalaisille ja Annabelin suruille.

»Mutta mitä oikein on tapahtunut? Missä Howard on?» kyseli Hazel.

»Kotona. Hän ei tahtonut minun lähtevän. Mutta hän oli juovuksissa. Hän ei voinut estää minua tulemasta. Isä antoi minulle rahat. Mutta isä ei tahtonut mennä Howardin puheille. Nauroi vain minulle. Puhui antavansa minulle Renon-matkan myöhästyneenä häälahjana, isä... En oikein tiedä, miksi tulin tänne. Tuntui vain niin yksinäiseltä siellä kotona, Howardin maatessa juopuneena.»

»Kultaseni, en osaa sanoa mitään kovinkaan lohduttavaa. Mutta katsotaanpa, enkö voisi tehdä jotakin. Millä kannalla on Howardin liike — Bogey & Cornplow?» sanoi Fred.

»Howard sanoi, että Ben petti häntä. Ben sanoi, että Howard vahingoitti heidän liikettään — ei pitäisi juoda niin paljon, että unohti määräpäivät. He riitelivät. Meillä kotona. Minä tartuin Howardin käsivarteen ja estin häntä lyömästä Beniä. Ben osti hänet irti — viidelläsadalla dollarilla. Hän elää nyt niillä, ja sillä rahalla, mitä Appletree lähettää hänelle teiltä. Mutta en luule sen kauankaan riittävän. Hän antaa yhtenään Cal Tillerylle...»

»Calille? Cal-serkulleko?» Fred oli tyrmistynyt.

»Niin. Howard sanoo, että Cal on hänen ainoa ystävänsä. Cal ei nalkuta hänelle. Calin veli Mac kyllästyi heihin ja lähti todellakin työhön. Suureksi kummakseen hän huomasi pitävänsä siitä! Nyt ovat Howard ja Cal ostaneet yhdessä autotallin — se on, Howard antaa Calille rahat, ja Cal sanoo maksavansa sen, vähitellen. Howard ei koskaan mene sitä lähellekään. Enimmäkseen hän on kotona. Ja Cal tuo hänelle juomista. Cal nauroi minulle.»

»Cal on heittiö! Hän on serkku vain sattuman kautta!»

»Ja kerran Cal yritti suudella minua. Se minut sai karkaamaan pois — ja minä pelkäsin, mitä voisi tapahtua vauvalle — oi, Howard oli aina herttainen lapselle, juopuneenakin, mutta hän oli niin vapiseva — kerran hän oli pudottamaisillaan sen lattialle, yrittäessään pukea sitä — enkä minä halunnut, että se kasvaisi kuunnellen Howardin ja Calin juomalaululoilotuksia!»

»Mutta Annabel-kulta», sanoi Hazel, »mitä Howard aikoo ruveta tekemään nyt, kun hän on poissa liikkeestä?»

»Voi, hänellä on sata uutta tuumaa joka päivä: hän aikoo lähteä armeijaan ja opetella lentäjäksi. Hän lähtee Hollywoodiin ja tulee tähdeksi — mutta voi, hänen kasvonsa muuttuvat niin kovin; näyttää melkein siltä kuin ne tulisivat jo karkeiksi... Oi, rakkaat ihmiset, ei minulle ole mieluista puhua hänestä tällaista!»

»Jatka! Sinä olet yhtä paljon meidän lapsemme kuin hänkin», vannoi Fred.

Hazel näytti vain hieman epäröivältä.

»Ja sitten hän puhuu menevänsä Alaskaan — arvelee saavansa siellä ilmaisen farmin — sanoo, että se on ainoa paikka, missä 'nuorella miehellä on mahdollisuuksia'. Ja hän puhuu ansaitsevansa miljoonia myymällä puuvillanpoimimiskoneita. Ja viimeiseksi kuulin hänen aikovan puutohtoriksi! Mutta niin paljon kuin hän puhuukin, minä tunnen, että hän on menettänyt kaiken luottamuksensa. Kerrassaan masentunut. Syy on vain osaksi hänen, kenties...»

Fred voihkaisi: »Syy on minun! Minun ja itsepäisen karkaamishaluni.»

»Ei. Teidän karkaamisenne ei ole siihen syynä. Mutta kenties se, että viivytitte sen toimeenpanoa näin pitkälle. Sara ja Howard arvelivat, että te olisitte aina saapuvilla heitä hoitamassa.»

»Annabel! Mitä Saralle kuuluu? Näyttääkö hän onnelliselta?» kysyi Hazel.

»Hyvä rakas, Sara on ollut naimisissa Walterinsa kanssa jo viisikymmentä vuotta, eikä hän voi suorastaan käsittää, minkätähden Howard ei tottele minua niinkuin Walter on totellut häntä nämä kuusikymmentäseitsemän vuotta, jotka he ovat olleet naimisissa... Hän sai Walterin järjestämään surrealististen taulujen myynnin tavarataloonsa; heillä on siellä jo kaksi taulua; toinen on erään schenectadylaisen kirjanpitäjän tekemä ja toinen erään ranskalaisen, joka olisi itsekin halunnut tulla Amerikkaan, mutta häntä ei päästetty mielisairaalasta.»

Fred keskeytti: »Rakas lapsi, minä rakastan sinua, mutta meidän täytyy lähteä... Hazel, huomaan, että meidän on matkustettava iltajunassa ennättääksemme 'Sovereigniin' Havressa huomenna... Tulen olemaan New Yorkissa kuuden ja puolen päivän perästä!»

»Mutta haluat kai meidät mukaasi — minut ainakin?» sanoi Hazel.

Hän tuntui hieman haluttomalta.

»Ei. Jää sinä tänne. Näytä Rivieraa Annabelille. Vie hänet Pariisiin. Tahdon, että kaksi ihmistä tästä hemmetin perheestä tekee kerrankin, mitä mieli tekee. Jos teidän onnistuu se tehdä, niin uutistoimisto laittaa siitä sähkösanoman, ja se merkitään historiaan tämän vuoden suurtapahtumana!»

Niin ihastunut kuin hän olikin Annabeliin, halusi hän viettää viimeisen puolituntisensa Belfayolissa kahden kesken Hazelin kanssa. Hän houkutteli tämän heidän parhaaseen kahvilaansa; ei historialliseen linnankellariin, vaan pienoiseen uuteen baariin, missä seinäpenkki oli niin heleä ja punainen, rautapöydät niin kirkkaan viheriät, auringonsuojus jalkakäytävän yllä niin päivänpaisteen-keltainen. Ikkunain lasiin oli upotettu metallilankaa varsissaan kasvavien kukkien muotoon.

»Herra nähköön, on inhottavaa lähteä lietsuun ja jättää sinut, tyttö. Istunemmeko koskaan enää missään ulkomaisessa kahvilassa?»

»Voi, istumme kyllä, ja ihan liki toisiamme sittenkin. Minä kadun jokaista hetkeä, jonka olen viettänyt poissa sinun luotasi. Tuota tämänaamuista Bandoliin ajoammekin niiden typerien naisten kanssa.»

»Ei. Vähemmän hankausta, kun ei riiputa kiinni toisissamme. Ja nyt sinä yksinkertaisesti unohdat minut joksikin aikaa.»

»Ehkä.»

»No niin... Me teimme sen kuin teimmekin. Teimmepäs!»

»Niin... Näimme Euroopan. Näimmepäs!»

»Niin... Enkä minä luonnistunut kovinkaan huonosti. Enhän! En ollut kovinkaan tökerö ensikertalainen. Olinkos!» Fred ei näyttänyt perin vuorenvarmalta asiastaan.

»Et suinkaan... Ja minä olin myös oikein reilu. Vanhukset näyttivät, että pystyivät karkaamaan yhdessä. Ja minä opin pitämään burgundista. Eikös niin!»

»Niin, kerrassa... Heikkari!»

»Onnellinen?»

»Olen.»

»Oi, ole onnellinen!»

Niin uppoutunut Fred oli Hazeliin heidän viimeisenä puolituntisenaan, että kun se nuori amerikkalainen pari, jota hän aina oli halunnut puhutella, mennä keikutteli ohi, hän nyökkäsi heille huolettomasti eikä tullut edes mairitelluksi, kun nämä hyvillään kumarsivat vastaukseksi.

»Sovereignin» viisipäiväisellä haukanlennolla New Yorkiin Fred ei puhunut kenellekään, paitsi stuerteille ja sille välttämättömälle tuntemattomalle, joka taaskin keskeytti hänen hartaudenharjoituksensa kävelykannen keulakaiteen luona tiedustelemalla: »No, mitä pidätte tästä ilmasta?»

Hän oli nyt veteraani matkustamisessa; hän olisi voinut esittää ytimekkäitä huomautuksia siihen suuntaan kuin että hän »piti kyllä tällaisesta hieman keinuttavasta säästä; silloin tietää olevansa merellä». Mutta hän tuskin näki ystävällistä tervehtijää, sillä heidän välissään häilyivät Howard, Sara, Hazel, Annabel, Cal Tillery.

Hän murahti: »Käy laatuun, mikäs siinä», ja jätti asian silleen. Keikkuvien aavekasvojen tuolla puolen hän näki keskellä taivaanrantaa väreilevän tumman juovan, joka varmaankin oli Long Islandin rannikko, joka varmaankin oli Amerikka.

Seisoessaan kaiteen vieressä hän koetti muovailla Perheen filosofiaa. Hän näki sen pikemmin terävästi väritettyinä pieninä elokuvina kuin selvinä sanoina, mutta ne olisi voitu kääntää tähän tapaan:

Naiset ovat vuosikymmeniä kapinoineet miesten ja kodin rajoituksia vastaan. Äänioikeutta. Toimialoja. Univormuja vuosina 1914—18. Cocktaileja, joille he eivät osanneet antaa tarpeeksi arvoa, ja savukkeita, joille he antoivat liiaksi arvoa. Nyt olivat lapset kapinassa; olivat sitä mieltä, että heidän vanhempansa olivat parhaimmillaan mukavat olemassa, vaikkakin ikävystyttävät, pahimmillaan tyranneja. Lapset eivät nyt vaatineet, kuten vuosisadat tätä ennen, vain omia oikeuksiaan perheessä, vaan ylivaltaa siinä.

Ehkäpä lähinnä seuraisi, ehkäpä oli jo tulossa, salaisena ja vaarallisena, miesten kapina; he lausuisivat julki, kuinka kyllästyneitä he olivat naisten pehmeisiin ja hajustettuihin tyynyihin, naisten hermostuneisiin muistutuksiin, ettei piipunporojen paikka ollut lattialla; ehkäpä he lähtisivät luostareihin ja kalastusleireille (jokseenkin sama asia) ja jättäisivät vaimonsa ja lapsensa niine hyvineen.

Jos mieli Perhe-järjestelmän lainkaan säilyä, mikäli se mahdollisesti oli säilytettävissä, olisi vanhempien lakattava vaatimasta lapsiltaan heidän käsitystensä hyväksymistä (mutta tämä varoitus oli jo Bernard Shawta vanhempi). Ihmisten ei olisi vaadittava mitään, ei kerrassaan mitään, toisiltaan luonnostaan lankeavana oikeutena (mutta sekin oli ikivanha taistelu, vaikkakin yhä vielä yhtä kaukana voitosta kuin Ibsenin ollessa uusi ja loukkaannusta herättävä). Mutta alkaen vuodesta 1914 ja sitten vuosi vuodelta yhä kiivaampana oli olemassa yhä yltyvä vanhempien kapina yhä yltyvää nuorten kapinaa vastaan; vaatimus, että nuorten Sarain ja Howardien tulisi katsoa vanhempiensa kotia enemmäksi kuin vain paikaksi, missä muutetaan vaatteet, ennenkuin kiidätetään autoilla (pukuhuoneet, vaatteet ja autot kaikki ilmaiseksi, johdon suosiollisella auliudella) mielenkiintoisempiin paikkoihin.

Mutta Fred ei kannattanut lainkaan fascisti-natsibolshevikkilaista järjestelmää, sitä naiivin uutta ja tympäisevän vanhaa järjestelmää, joka uskoi, että jokaisen oli uhrattava itsensä jokaisen muun hyväksi. Hänen uskonsa oli juuri päinvastainen: ettei kenenkään pitäisi vaatia uhrautumista keltään toiselta, ja että (vain vielä kymmenen tuhannen vuoden kuluttua, tai niille main, jos onni ja hyvät ilmat suosivat) siten saataisiin ainaiseksi loppumaan vanha menettelytapa, jota yhtä suuressa määrin noudattavat pienet omaisten piirit kuin suunnattoman suuret kansakunnat, ja jonka mukaan A uhraa kunnialliset toiveensa B:n hyväksi, B taas C:n hyväksi, C:n uhrautuessa kiihkeästi, vaikka nurkuen, kaiken päivää A:n hyväksi, samalla kuin kaikki paheksuvat koko juttua ja veisaavat: »Kuinka lojaaleja ja epäitsekkäitä me kaikki olemme — hiiteen kaikki!»

Vapauden patsaan näkeminen ei ollut hänen värähdyttävin elämyksensä New Yorkiin tullessa, vaan pikemminkin ensimmäinen amerikkalainen »kuppi kahvia, piirakkapala, à la mode, olkaa hyvä, sisko».

Kun hän tallusti ulos Sachemin rautatieasemalta, hän hämmästyi nähdessään, että tuon viisikuukautisen elämäniän jälkeen, jonka aikana koko maailma oli muuttunut, Harrimanin tori näytti ihan samalta kuin ennenkin. Ilmeisesti olivat tupakkamyymälät jatkaneet tunteettomasti tupakanmyyntiään ilman hänen apuaankin; ja tutut kadunkulmien vetelehtijät katsoivat häneen ilman mielenkiintoa.

Hän oli sähköttänyt Saralle — rouva Walter Lindbeckille — muttei Howardille.

Hän asteli ylös entisen kotinsa kiviportaita. Mutta hänen askeleensa kajahtivat kivillä toisenlaisilta; ovikello helähti toisin ja vieraammin; ja oven avasi outo palvelustyttö, joka, hänen henkäistyään: »Onko rouva Lindbeck kotona? — Minä olen herra Cornplow», kivahti hänelle: »Minkä sanoitte nimeksenne?»

Hallissa oli uusi ja kaikuva peili tullut Whistlerin »Äiti»-taulun jäljennöksen sijalle.

Mutta Sara tuli alakertaan varsin ystävällisenä.

»No niin, kas niin! Rouva Lindbeck, helkkarissa!»

Sara ei rypistänyt otsaansa.

»Onko hauska nähdä minua, Sara?»

Sara vastasi rauhallisesti: »No tietysti, kultaseni.»

»Oletko antanut anteeksi, että livistin tieheni sillä tavoin?»

»Ethän sinä tarvitse mitään anteeksiantoa. Teit aivan oikein. Me kaikki aloimme käydä hermoillesi, ja sinun poislähtösi oli hyvä sekä sinulle että meille — niin uskon. Oh, minä olen vakaantunut, ja toivottavasti saanut vähän järkeäkin, mentyäni naimisiin.»

»Pidätkö siitä?»

»Äärettömästi. Walter on Gibraltarin kallio, ja mikä tärkeämpää, hän on huvittava. Luulen tosiaan, että olemme aivan harvinaisen järkevä ja ymmärtäväinen pari... Oi, Inga!» Tämä huudahdus tuli tuimasti ja itsevarmasti kuin osastopomon suusta, palvelustytölle, joka kolisteli viereisessä ruokasalissa ollen pyyhkivinään pölyjä. »Ettekö liikkuisi vähän hiljemmin?»

»Vieläkö hoidat sisustustaidetointasi?»

»No luonnollisesti!... Tarkoitan, juuri tällä hetkellä olen jättänyt sen tilapäisesti syrjään.»

»Anna nyt minulle oikeat tiedot Howardista. En ole tavannut häntä vielä.»

Silloin Sara menetti hillityn tyyneytensä.

»Isä! En halua koskaan enää nähdä häntä! Kaiken sen jälkeen, mitä teimme auttaaksemme hänet alkuun! En voi uskoa, että hän on veljeni. Hän on juovuksissa yhtä päätä ja seurustelee tuon inhottavan moukan, Cal Tilleryn, kanssa. Walter ja minä teimme hänen hyväkseen minkä voimme. Annoimme hänelle kaikenlaisia hyviä neuvoja, ja Walter tarjoutui ottamaan hänet liikkeeseensäkin, jos hän allekirjoittaisi raittiuslupauksen. Meidän on täytynyt pestä kätemme hänestä. Mutta älä ole milläsikään, isä rakas. Onhan sinulla yksi lapsi, joka on lopettanut kiehumisen ja alkanut sakoa!»

»Niin — niin — se on erinomaista — on varmasti — on erinomaista tietää, että olet onnellinen — varmasti erinomaista — mutta minusta tuntuu, että minun tulisi koettaa, enkö voisi auttaa Howardia.»

»Tietysti.» Sara nauroi sitten: »Sitä vain en voi selvittää, kuka on kukin tässä sinun uudessa tuhlaajapojan tarinan muunnoksessasi. Sinä olet ilmeisestikin tuhlaajapoika, äidin ollessa apulaistuhlaaja, ja minä esitän anteeksiantavain vanhempain osaa, ja pelkään, että Howard on sika ja Cal sianruoka, mutta kuka on juotettu vasikka ja kuka loukkautuva vanhempi veli?»

Fred vääntelehti hänen rauhallista leikinlaskuaan kuunnellessaan. Koettaen ylläpitää keskustelua hän keskeytti:

»Oletko kuullut mitään Silgasta?»

»Silgasta?»

»Niin. Juuri niin. Muistat kai. Genestä.»

»Ah, hänestä! Siitä hylkiöstä! Hän kuuluu sekaantuneen johonkin autolakkoon lännessä ja tulleen vangituksi ja istuu nyt suorittamassa tuomiotaan. Parahiksi hänelle.»

»Kuule nyt, Sara! Tuo ei minusta ole kaunista! Minulla ei ole koskaan ollut syytä rakastaa häntä, mutta pitäähän ihailla vastustajaakin, jolla on sisua.»

»Pitääkö? Enpä tiedä. Mutta kuten haluat, kultaseni!»

Melkoisen kömpelösti Fred irtautui varmaotteisen ja hallitsevan rouva Lindbeckin seurasta. Hän torjui kutsun jäädä taloon — omaan taloonsa, josta hän oli paennut, johon hän nähtävästi ei voisi koskaan palata — sillä valheellisella selityksellä, että hän oli jo sopinut nukkuvansa sohvalla Howardin luona.

No niin, vakuutteli hän itselleen vuokra-autossa, olkoon hyväksi tai pahaksi, tuo yksi lapsi oli päässyt selvälle tielle. Mutta oli toinen lapsi, joka tarvitsi häntä, tarvitsi kipeästi... toivoi Fred.

XXXIX LUKU.

Howardin huoneisto oli toisessa kerroksessa, ilman hissiä. Ensimmäinen porrasjakso oli siisti ja vahattu; toinen oli roskainen, siinä oli savukkeenpätkiä, mutaa ja kymmenkunta maitopulloa, joista toiset tyhjinä kyljellään, toiset täynnä hapannutta maitoa.

Kun Fred koputti, ärähti sisältä ääni, ilmeisesti Cal Tilleryn: »Ääh, painukaa tiehenne!»

Fred astui sisään. Olohuone, jonka Annabel oli pitänyt hohtavana kuin uusi kuu, oli kuin rantakauppa. Keskellä lattiaa oli lasilamppu murskana, pergamenttivarjostin lovilla, ja sen vieressä Annabelin Yeats-nidos, kansi pois repäistynä. Cal Tillery loikoi aluspaita ja housut yllään onnellisena savuketta viipotellen Annabelin leposohvalla, allaan villainen afganilais-peite (Annabelin neuloma). Calin vieressä oli whisky-soodalasi matalalla vaahterapöydällä, jonka keskellä oli itsestään loppuun palanut savuke. Hiiltynyt paperi ja tuhka osoittivat vainajan ulkopiirteet.

Jäähakulla oli naulattu seinään Annabelin isän valokuva, parta värikynällä punaiseksi töhrittynä.

Cal loi häneen iloisen katseen. »Heipä-hei, Fred-serkku! Kuka päästi teidät sisään? Eivät halunneetkaan pitää teitä Euroopassa, vai häh?»

Fred käytti melkoisesti aikaa kävelläkseen poikki lattian hänen luokseen. Hänen äänensä oli matala. »Ulos täältä. Joutuin.»

»Mihin teillä on kiire? Eikö saa olla ryyppy?»

Fredin ääni ei ollut enää niin matala. »Joutuin, sanoin minä!»

»Antakaa nyt ihmiselle aikaa panna edes kengät jalkaansa.»

Fred etsi katseellaan kenkiä. Ne oli asetettu huolellisesti rinnatusten Annabelin pienoisflyygelille, jonka Annabel oli saanut äidiltään ollessaan kymmenvuotias. Calin olkihattu ja takki viruivat lattialla. Fred otti kengät, hatun ja takin ja viskasi ne eteiseen.

Hän oli kolmekymmentä vuotta Calia vanhempi ja pieni ja lihava ja vailla ruumiinharjoitusta. Hän kumartui Calin yli, pulleat kädet kynsiviä liikkeitä tehden. Hän näytti varmaankin hullulta.

»Sanoin: joutuin!»

»Hyvä on — hyvä on — pidä paita päälläsi, Freddie!» Mutta Cal hoippuroi jo ulos tätä sanoessaan.

Howard kuului ähkivän makuuhuoneesta: »Öh, mikä melu siellä on?»

Ennenkuin meni hänen luokseen, Fred katseli keittiö-ruokailuhuoneeseen. Kaapissa ei ollut jäljellä yhtään ainoaa lautasta tai lasia; astiapöydällä oli kaatumaisillaan oleva kasa munankeltuaisen, pekoninrasvan ja palaneiden paahtoleipämurujen tahrimia astioita. Pesualtaassa oli pesusoikko täynnä rasvaista vettä, lasisen kahvikeittimen murskautuneet rauniot ja hiljakseen tuhoutuvat rippeet kallista käsisaippuaa. Rullapyyhkeessä oven takana oli mustia juovia.

Fred marssi makuuhuoneeseen. Howard makasi pyjamoissaan, karvainen rinta paistaen punaisena sen napittamattomasta yläosasta, pitkällään sängyssä, ähkien ja koettaen sivellä märkää ja hehkuvaa otsaansa. Whiskypullo oli sievästi kallellaan tyynyllä hänen poskensa vieressä.

Vaivalloisesti hän kohotti höyryävän, pörröisen päänsä ja tuijotti.

»Ooh, halloo. Isäukkihan se on, eikö niin? Kyllä tunnen! Tullut takaisin Euroopasta!» Kuolasuisen riemunsa tämän tuntemisen johdosta hän keskeytti kysyäkseen äreästi: »Missä Cal on?»

»Meni ulos.»

Howard itki itsesäälistä. »Nouda hänet takaisin, heti paikalla. Cal on paras koko ärmättijoukosta. Ainoa, joka ei koskaan vaadi minua tekemään, mitä en halua. Perhe aina kintuillani hosumassa tekemään jotakin. Howard — pese tuhma kaulasi! Howard — älä koskaan pysähdy kadulle puhuttelemaan kohteliaasti ihmisiä, koska sinun on oltava korjauspajassa lyönnilleen kello kahdeksan! Howard — hitto soikoon, kuuntele arvokkaasti tätä sivistynyttä musiikkia, jota soitan! Howard — lakkaa nauramasta ja käy työhön ja kääri kokoon miljoona dollaria, vaikk'et kaipaisikaan miljoonaa dollaria! Howard — älä tupakoi, älä juo, älä pelaa pokeria, älä suutele sitä vaatesäilytystyttöä, älä jää pois typeriltä tunneilta, älä aja yli kolmenkymmenen mailin tunnissa, älä naura koskaan!... Cal on ainoa, joka antaa minun olla sellainen reuhapekka kuin — kuin — luonnostani olen! Ainoa, joka antaa minun olla rauhassa!»

Hän ummisti silmänsä, pitkän puheensa uuvuttamana.

Fred seisoi hänen vieressään puhumatonna. Järkyttyneenä hän tajusi, että pojan sanoissa oli paljon perää.

Howard kohottautui ylös, pahan näköisenä, ja äyski: »Toimita Cal tänne nyt! En halua puhua sinun kanssasi. En halua puhua sinun kanssasi, ennenkuin Cal tulee tänne... Cal! Cal hoi! Tule tänne vain!»

»Howard, haluan aluksi sanoa, että pelkään sinun täytyvän tottua tulemaan toimeen ilman Calia. Olen ajanut hänet ulos täältä — ainiaaksi.»

»Vai niin? No, siinä tapauksessa hitto ja piru sinut periköön! Ja voit ajaa ulos itsesikin. Mene pois ja pysy poissa!»

Kuumeisesti Howard oli vääntäytynyt alas sängystä. Hän seisoi paljon isäänsä kookkaampana. Hän horjui, mutta hänen silmänsä — eivät hänen silmänsä, vaan hänen sisässään väijyvän paholaisen silmät — kiiluivat murhaa. Hän kurkotti taaksepäin hiukan kumartuen ja hamuili käteensä whiskypulloa tyynyltä. Kun hän horjahdellen kohotti sen ylös, Fred iski häntä nasevasti ja lujasti suoraan leuan kärkeen.

Howard keikahti sänkyyn, huitoi ilmaa, koetti nousta uudestaan, uikutti kuin loukkautunut pieni koira ja vaipui tajuttomuuteen.

Fred veti tuolin sängyn viereen ja istui katsellen häntä, liian syvästi järkyttyneenä ajatellakseen mitään selkeää. Hetken kuluttua hän nousi ylös, tuolia narisuttaen, ja alkoi puuhailla.

Kylpyhuoneessa ei ollut yhtään puhdasta pyyheliinaa. Fred virutteli yhden likaantuneen ja pyyhki huolellisesti Howardin hikisen otsan, niskan ja ranteet.

Howard nukkui yhä.

Fred aloitti keittiöstä. Joutuisasti, vaikk'ei kovin taitavasti, hän kaaputti likaiset astiat jätesankoon, pesi ne ja pani korjuuseen. Sillä välin hän oli soittanut pesulaitokseen ja vaateprässäämöön, ja kun lähetit tulivat, hän antoi heille kaikki Howardin vaatteet, mitä sai etsityksi käsiinsä, puhdistettavaksi kahdentoista tunnin erikoispalvelua käyttäen.

Hän tilasi puhelimitse kahvia, kermaa, munia ja kahvikeittimen. Hän pesi keittiön lattian, vaivalloisesti pyylevillä polvillaan kontaten, pistävä kivistys selässä. Tällöin hän oli paitahihasillaan, tukka pörrössä, posket tuhruisina, ja kun lähetit tulivat hänen puhelintilauksiansa tuomaan, he katselivat häntä yhtä epäluuloisina kuin hän oli katsellut poikaansa.

Kuullessaan Howardin voihkivan hän kompuroi makuuhuoneeseen antamaan pojalle kuumaa mustaa kahvia ja aspiriinia; ajoi hänen partansa niin hyvin kuin osasi; kampasi hänen tukkansa. Puuhaillessaan hän ei puhunut yhtään mitään. Howard katsoi häneen kiitollisena, urahti käheästi: »Pahoillani, isä», ja vaipui jälleen uneen.

Fred lähetti puhelimitse sähkösanoman (viivästyneen!) Hazelille:

HOWARD REILASSA TUUMIN TOINTA HÄNELLE KIRJOITAN RAKKAAT

TERVEISET ONNELLINEN KYSYMYS

Hän oli juuri lähettänyt sen, kun Sara soitti:

»Isäkö? Olin niin ilkeä Howardin suhteen, kun olit täällä. Ole hyvä ja anna anteeksi. Olin jotenkuten järkyttynyt hänen vuokseen, ja koetin kai peittää sitä, tai jotain semmoista. Oli inhottavan halpamaista minun puoleltani käydä sen takia sinun kimppuusi, kultaseni!»

Silloin Fred riemuitsi: »Halleluja! Katsotaanpa nyt, mitä tyhmä työmies voi tehdä toiselle lapselle.»

Väsyneenä hän alkoi siistiä olohuonetta.

Olivatko monetkaan niistä toimista, jotka hän suoritti Howardin hyväksi, viisaita, on tietymätöntä. Yksi niistä oli nerokas; niin pian kuin huoneisto oli siksi siisti, että Cornplow't voivat näyttäytyä maailmalle, hän hankki taloon keittäjän, voimakkaan neekerinaisen, ja alkoi ruokkia nuorta miestä.

Koska Howard ei ollut vanha ja piintynyt alkoholisti, arvasi Fred (ryhtyen tohtori Janissaryn kilpailijaksi kotipsykiatrina), että olisi vahingollista kiinnittää hänen huomiotaan liiaksi väkijuomiin kieltämällä ne jyrkästi. Hän antoi Howardin saada kolme tai neljä, myöhemmin yhden tai kaksi ryyppyä päivässä, ja otti itse niihin osaa seuran vuoksi ilman erikoisempaa nautintoa.

Kolme päivää Howard nukkui suurimman osan aterioiden väliaikoja, siinä turvallisessa tunnossa, että isä oli paikalla, ei morkkaavana, vaan valmiina antamaan mitä hyvänsä ja anteeksiantamaan kaiken.

Ei edes molemmilla valtamerilaivoillakaan, niillä ollessaan kun hän oman mielensä jännityksellä oli ollut mukana puskemassa niitä eteenpäin määräpaikkaa kohti, Fred ollut omistanut niin monta kellon mittaamatonta, iankaikkisuudelta tuntuvaa tuntia miettiäkseen ainoaa tositärkeää kysymystä: Mitä varten elämme täällä maailmassa? Mikä on elämän tarkoitus?

Hänestä tuntui, että hänen olisi tiedettävä jotakin noiden kysymysten vastauksesta, ennenkuin hän voisi tehdä mitään Howardin hyväksi; ennenkuin voisi päättää, oliko hänen asiansa, vai turhaa tunkeilevaisuuttako vain, ensinkään »tehdä mitään» Howardin hyväksi.

Kuten kaikki muutkin filosofit aina aikojen alusta, muinaisajan harmaapartainen erakko tai laskuvarjohyppääjä, jolla on kaksi sekuntia mietiskelyaikaa ennen avausnyörin vetämistä, hän luopui yrittämästä ratkaista kysymystä kokonaisuudessaan. Mutta hän sai kuin saikin irti pari lohdullista ajatusta, joista ensimmäinen oli se, ettei hän ollut koko ikänään tehnyt mitään niin merkitsevää kuin lopettaessaan täydelleen sen touhun, joka oli antanut hänelle sen vähäisen kansalaisarvon, mikä hänellä oli, ja antaessaan elämän itsensä tehdä työtään hänessä.

Jos epäillään, että Fred Cornplow voi muovailla filosofian, niin voidaan vastata, että Fred Cornplow't ovat suuria miehiä, mutta useimmilla heillä ei ole sitä tuhoisan hyvää onnea, että joutuvat istumaan monet hiljaiset tunnit sydänsurua sairastavan pojan vuoteen vieressä, istuttuaan sitä ennen viisi kuukautta, toimetonna ja yksinään, kahvilan pöytien ääressä vieraissa maissa, eivätkä he siis tule usein kysyneeksi: mikä on Fred Cornplow, että hänenkin on elettävä yhtä rintaa sellaisten jumalallisten luomusten kuin kolibrien ja haikalojen kanssa?

Hän käsitti, ettei hänen elämäntarkoituksensa ollut ollut, niinkuin hän tavallisesti oli uskonut, myydä autoja tai käteviä kotitalouskojeita. Kuitenkaan ei sellainen myyminen ollut, niinkuin professorit ja kommunistit uskottelivat, tyhjänpäiväistä. Se oli vaatinut diplomatiaa, kärsivällisyyttä, kekseliäisyyttä, uskoa siihen, että autot ovat omistamisen arvoisia.

Hän sai selville myöskin toisen ajatuksen:

Howard oli kasvatettu vaatimaan, ei, että hänen sallittaisiin harjoittaa silmiään ja muistiaan ja ruumiinsa lihaksia, vaan että hänelle annettaisiin ilman kiihkeätä taistelua kaikki keskiaikaisen keisarin oleellinen rikkaus: pieni, mutta ylellisesti lämmitetty palatsi, vaunut, jotka pystyivät laukkaamaan kahdeksankymmentä mailia tunnissa, taikavehje, jolla hän kykeni puhumaan viidentuhannen mailin päässä olevien ruhtinastoveriensa kanssa.

Voisiko hän opettaa itselleen, ja sitten Howardille, itsensähallitsemisen näkemystä?

Fred heräsi uneksinnastaan säikähdyttävään nykäykseen.

»Voiko kukaan isä tehdä paljon mitään — nimittäin kestävää — poikansa hyväksi? Heikkari! Eihän ole varmaa, voinko saada hänet edes käsittämään, että hänen on alettava pohjalta ja rakennettava aste asteelta, sillä jos minulla olisi suuvärkki kuin tohtori Janissarylla, niin päästyäni saarnani loppuun Howard sanoisi: 'Juuri niin, kyllä honaan, mutta täytyyhän ihmisen osoittaa säätynsä ja esiintyä ajanmukaisesti nykypäivinä, eikö niin?' Mutta kuinka hyvänsä, vaikk'en voisikaan itse asiassa auttaa häntä paljon, niin ehkäpä sitä yrittäessäni voin estää oman hemmetin itseni surkastumasta liikaa.»

Mitä hänen siis lopullisesti oli tehtävä Howardin suhteen, kunnes poika olisi valmis seisomaan omilla jaloillaan?

Normaali, kaikista romanttisista aatehaihatteluista vapaa menettely olisi panna hänet aloittamaan uudestaan Triumph-asioimistossa. Mutta uusi maailma toisi joksikin aikaa mieleen uusia ajatuksia. Vieraissa maissa Fred toivoi itse oppineensa ainakin kestämään yksinäisyyttä ruikuttamatta.

Ottaako Howard mukaansa Eurooppaan? Ei; levätköön Annabel siellä. Ja viittasivathan nyt kaikki Venäjän, Espanjan, Saksan ja Italian uutiset siihen, että vanhat, viisaat Euroopan kansat, jotka niin halveksivat Amerikan raakuutta, aikoivat pyhittää kymmentuhatvuotisen kulttuurinsa uudelleen toistensa teurastamiseen.

Hän muisteli Whitefall-jokea Kanadassa, missä hän oli kerran ollut kalastamassa. Vaikk'ei se millään tavoin muuttaisikaan Howardia huolettomasta nuoresta herrasta horjumattomaksi sankariksi, niin luotettavaksi, että hän jonakin päivänä voisi tulla jonkin purukumitehtaan ensimmäisen varajohtajan apulaisen apulaiseksi, niin ainakin kuumilla metsätaipaleilla hikoileminen, kylmä, karkaiseva uimakylpy sen päälle ja viileät, hiljaiset yöt olisivat sinänsä suurenmoista elämää.

XL LUKU.

Howard nauroi. Viime aikoina hän oli tullut alttiimmaksi nauruun. He olivat suorittamassa viimeistä maataivaltaan viimeisten koskien kohdalla ennen paluutaan joen varrella olevalle vakinaiselle leirilleen ja illalliselle, jota he olivat kaipailleet jo tunnin ajan. Taivallusreitti oli tiheässä kuusikossa pujotteleva ura, raskasilmainen, kuuma, täynnä sääskiä, jotka pistelivät heidän auringonhellyttämää niskaansa. Ylösalaisin käännetyn kanootin syrjät pureutuivat heidän tottumattomiin olkapäihinsä heidän sitä kantaessaan, ja peitteiden, melojen ja keittovehkeiden paino pakotti heidän käsivarsiaan.

Kun he tulivat jälleen joen rantaan, missä päivänkilo jo kimmelsi kareilevalla vedenpinnalla, hyökkäsivät hietakärpäset heidän kimppuunsa.

Silloin Howard nauroi. »Tosiaan mainio ajatus tehdä kolmensadan mailin matka saadakseen niskansa purruksi ja olkapäänsä tuntumaan siltä, kuin ne olisivat käyneet pyykinvääntökoneen läpi!»

»Miellyttääkö se?» murahti Fred.

»Varmasti. Kuten äiti sanoisi: 'Onnellinen!’»

Heidän telttansa odotti heitä joen äyräällä, mäntyä, kuusta ja koivua kasvavan tuntemattoman maan reunassa, jonka halki Whitefall-joki oli ainoana valtatienä; Sachemin kolina ja hälinä ei ollut sieltä kolmensadan, vaan kolmentuhannen mailin päässä. Maailma onnellisesti tietymättömissä, ajatteli Fred. Hänen poikansa oli jälleen ahavoitunut ja itseensäluottava, ja oli nyt elänyt kolme viikkoa whiskypullon seurassa koskematta siihen. Fred oli nyt varma, ettei hänen poikansa ollut alkoholisti eikä julmuri, vaan sekavan avioliiton ja sekavan maailman sekavain tehtävien uhri.

Fred oli leirin kokki, ja hän juhli heidän tämäniltaista paluutaan, ei vain käristämällä pekonia paistetun taimenen ja Kuolleen miehen järvestä pyytämänsä »muskallongen» seuraksi, vaan lisäämällä siihen kuvaamattomana ylellisyytenä vielä luumujakin. He ahmivat; ääneti, tyytyväisinä.

Howard ojentautui nautinnollisesti pitkäkseen syönnin jälkeen, pää kantoa vasten, ja puheli verkalleen:

»Sinun pitäisi olla partiopoikain johtaja. Sinä olit tosiaankin suurenmoinen pikku innostaja tänä iltapäivänä.»

»No, mikä se jokapäiväinen moite nyt on?»

»Hassua kyllä, minä tarkoitan ihan totta! Kun näin tuollaisen vanhan palleron kuin sinun melovan hiki hatussa antamatta perään, vaikka näytit olevan tikahtamaisillasi, niin häpesin omaa laiskuuttani.»

»Tuumitko aloittaa uudestaan Triumph-asioimiston hommissa?»

»Tekisi mieleni. Tekisi mieleni oppia, niin että joskus mahdollisesti voisin astua sinun paikallesi... jos sinä silloin katsoisit minun kelpaavan.»

»Mainiota. Haluttaisiko katsella minun räjähdysmoottorikirjaani nyt?»

»Mielelläni.»

Siinä koko juttu parannussaarnasta ja katumuspenkistä.

Istuen kokoontaitetulla makuusäkillään kynttilän valaisemassa teltassa, matkalaukku polvillaan kirjoituspöytänä, Fred koetti sommitella vastausta Hazelin Pariisista lähettämään levottomaan tiedusteluun:

 Etkö aio palata takaisin minun seuraani, vai matkustanko minä
 kotiin, kumman sinä vain pidät parhaana. Tämä on ihana kaupunki, me
 nauttisimme täällä olosta niin kovasti ja Annabel on mitä herttaisin
 toveri, mutta ei ilman sinua. Sinua aina rakastava Hazel.

Puoli tuntia Fred oli ollut innoituksen vallassa, ja hän oli ehtinyt sommittelussaan siihen huippukohtaan, jolloin miltei kaikki siihen asti kirjoitettu oli pyyhitty yli. Hän oli tottumaton tällaisiin kirjeisiin. Useimmat hänen kotiin lähettämänsä epistolat monien vuosien aikana olivat supistuneet ilmoitukseen: liikeasiat hyvin, toivottavasti olette kaikki terveinä, kuten on Allekirjoittanutkin.

Mutta nyt hän oli suurella vaivalla saanut kokoon:

 Viivy Sinä vain Euroopassa, katsele vähän enemmän Lontoota kuin
 myöskin Pariisia jne. jne., niin kauan kuin haluttaa. Meidän
 perheessämme ei ole koskaan käytetty paljon pakkoa, emme me lapsia
 kohtaan enempää kuin sinä ja minä toisiamme kohtaan, ja vaikkei se
 ehkä olekaan aina antanut täysin ensiluokkaisia tuloksia, niin luulen
 lasten alkavan antaa sille arvoa ja kaiken sujuvan pian erinomaisesti.
 Ja toivon, että Sinä ja minä lähdemme taas jonakin päivänä. Mutta nyt
 ei sillä tunnu olevan niin tärkeää merkitystä kuin silloin, kun puhuin
 Samarkandin kultatiestä, ja kun tulimme sitä lähelle Istanbuliin jne.
 jne., niin eikö siellä torilla ollut vähän hurjan haisevaa! Minusta
 tuntuu nyt, ettei vapaus ole siinä, että menee minne mieli tekee, vaan
 siinä, että tietää voivansa mennä.

Siinä oli kaikki luova ponnistelu, johon hän tällä haavaa kykeni. Hän pyyhki otsaansa, päästi syvän puhalluksen, tappoi sääsken ja ryömi ulos verkkosuojan läpi, istahtaen poikansa rinnalle.

Howard huomautti: »Etkö kuule jotakin ulkolaitamoottorin äänen tapaista tuolta joen alajuoksulta? Mitähän varten ovat sellaisen ottaneet mukaan. Mahtaa olla hikistä hommaa kantaa sitä koskien sivu.»

Tosiaankin. Fred kuuli moottorin pakoputken tuksutuksen, joka oli kuin nopeatahtista matonpiiskausta. Kuka arkakoipi saattoi käyttää sitä näillä vesillä? Hän kuunteli hermostuneena. Hän tunsi selittämättömällä tavalla sen etsivän häntä.

Kanootti, iso yhdeksäntoista jalan pituinen kuljetusvene, oli tullut esiin mutkan takaa. Sen pieni keulavalo, arvatenkin keulaan kiinnitetty leirisähkölyhty, valaisi viiruista, vellovaa ruskeaa vettä, virran vuolletta vesikiviä vasten, jotka pistivät esiin joesta kuin hylkeenselät, ja rannan paju- ja vaivaismäntyviidakossa olevaa luhistunutta ja lahonnutta metsästäjän hirsimajaa. Se näytti suuntaavan kulkunsa heidän leiritultaan kohti.

Teltan luona istuvat miehet mutisivat: »Mitä tämä meinaa?» ja: »En usko, että mitään pahoja intiaaneja on enää jokivarrella, mutta kukaties, jos he olisivat saaneet vähän väkeviä...»

Kanootti suhahti rantaan, hyvin ohjattuna. He erottivat keulassa pitkän intiaanin ja hänen takanaan pelkän epämääräisen kasan. Epämääräinen kasa kohosi, laahautui keulaa kohti, hivuttautui ohi intiaanin ja astui varovasti rannalle. Ja tuo epämääräinen kasa oli Hazel Cornplow, lisänään kaksi peitehuopaa ja miehen huopahattu.

»Mutta missä on Annabel? Missä? Missä?» rukoili Howard.

»Jätin hänet Pariisiin, kultaseni, opiskelemaan siellä vähän! Hän on niin kultainen. Olen kerrassaan ihastunut häneen. Kuvitelkaa! Olin kerran miltei mustasukkainen hänelle! Typerää. Ja vauva näyttää voivan hyvin. Se on reippain pikku pipana, mitä ikinä voi olla. Hyvänen aika! Se tarttuu sormeen niin että on vähällä katkaista sen. Ja sen hymy, uskokaa pois, se on ihan kuin sinun hymysi, kun olit pikku palleroinen, Howard.»

»Mutta Annabel! Tuleeko hän kotiin? Minä kaipaan häntä!»

»Ajattelin — on kovaa sanoa sitä, Howard, mutta ajattelin, että hänen olisi viivyttävä poissa, kunnes sinä ansaitset hänet.»

»Hm. Miehenkö ansaita oma vaimonsa? No, ehk'ei se ole niinkään pöhkö ajatus. Onhan siinä jotakin, minkä puolesta tehdä työtä!»

Myöhemmin Hazel hyrräsi: »Hyvänen aika, enpä olisi uskonut, että me kolme olisimme vielä kaikki yhdessä, istuen kodikkaasti huovalla ja syöden pekonia! Eikö olekin täällä miellyttävää! Ei puhelimien kilinää.»

»Eipä juuri koskaan», vakuutti Fred.

»Ja Fred: en tahtoisi olla liian kevytkenkäinen, mutta haluttaisiko sinun jonakin päivänä lähteä taas matkustamaan? Tekisi niin mieleni nähdä Skandinaviaa, jolleivät nyt saa pannuksi toimeen sotaa Euroopassa, ja — oi, en tahtoisi tehdä vaeltamisesta ammattia, niinkuin nuo typerät rauhattomat turistit, vaan nähdä vain muutamia paikkoja, kuten Brasilian ja Egyptin ja Kairon ja Jaavan ja Islannin ja niin edespäin. Mitä arvelet, Fred?»

»En tiedä vielä. Onpas tämä sattuma! Juuri tuolla teltassa on kirje, jota olin kirjoittamassa sinulle samasta asiasta. Niin ihan, heikkarissa, juuri minuutti sitten. Annahan, kun sanon, kultaseni. Juuri nyt minulla on sellainen tunne, että minun olisi pysyttävä paikallani jonkin aikaa ja...»

Silloin Howard tarttui asiaan; entinen itsevarma ja kaikkitietävä Howard, mutta kuitenkin hellempi kuin entinen Howard oli koskaan ollut:

»Nyt sinä et katso asiaa oikealta kannalta, isäukki. Minun mielestäni teidän vanhojen konkarien olisi liikuttava enemmän ulkona ja nähtävä, kuinka maailma muuttuu. Uskokaa pois, teillä ei ole aavistustakaan, mitä nuoret ihmiset puuhaavat nykypäivinä, isäukki. Sinä olet kyllä niin luotettava kuin olla voi, mutta sinun pitäisi tehdä jokin rohkeampikin ote silloin tällöin.»

»Niin tosiaankin pitäisi», sanoi Hazel.

»Ymmärrän», sanoi Frederick William Cornplow. »Kuulehan! Brasiliassa me varmaankin saisimme hemmetin hyvää kahvia. No niin, te voitte istua valveilla puhelemassa vaikka auringonnousuun, jos mielenne tekee, mutta vanha äijä lähtee nukkumaan. Olen kuullut Egyptissäkin olevan paikkoja, joissa saa hyvää kahvia. Saadaan nähdä. Hyvää yötä — hyvää yötä!»