[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFgquUnZ7zl1TNN_2bL-uKRwtR8kJVUZFqzuIqY2f5kQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":20,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":20,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2811,"Tuhlaajavanhemmat","Lewis, Sinclair",1885,1951,"2811-lewis-sinclair-tuhlaajavanhemmat","2811__Lewis_Sinclair__Tuhlaajavanhemmat","Romaani","romaani",[],[],"fi",1938,55812,368229,true,null,[],[],[],"Satiirinen romaani kuvaa keskiluokkaista Cornplow’n perhettä, jonka aikuiset lapset harrastavat radikaalia politiikkaa ja hyödyntävät vanhempiaan taloudellisesti. Lopulta vanhemmat päättävät kapinoida jälkikasvunsa itsekkyyttä vastaan ja etsiä omaa vapauttaan.","Sinclair Lewisin 'Tuhlaajavanhemmat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2811. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TUHLAAJAVANHEMMAT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nSINCLAIR LEWIS\n\n\nSuomentanut\n\nVäinö Jaakkola\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nPuoliyön jälkeisessä pimeydessä auto kiiti maantietä pitkin, mutta\nsen yhdelle istuimelle ahtautuneet kolme nuorta miestä eivät olleet\nhuolissaan. Heidän mieliään elähdytti niiden puheiden kiihkeys,\njoita he olivat kuulleet lakkolaisten joukkokokouksessa Cathayn\ntehdaskaupungissa. Kun auto liukui hieman käänteessä ja vasemman\npuoleiset pyörät karskahtivat sorastetulle reunamalle, kuljettaja\nkarjahti: »Hei, seis!» Mutta se ei seisahtunut.\n\nHe eivät olleet juovuksissa muusta kuin innostuksesta. He olivat\njuoneet muutaman pullon olutta, mutta heitä juovutti se näytelmä,\nkun paksuniskaiset, kiiluvasilmäiset lakonjohtajat olivat suomineet\nteollisuuspomojen, sanomalehdistön, veronmaksajain ja kaikkien muiden\nsortajain harjoittamaa hirmuvaltaa. Kaksi noista nuorista miehistä oli\nTruxonin collegen junioriluokan ylioppilaita, ja koska he katsoivat\njoutuneensa usein omien pomojensa, vanhempiensa ja professorien,\ntyperästi väärin tuomitsemiksi, he olisivat (omien puheittensa\nmukaan) mielellään jääneet Cathayhin, liittyneet lakkovartioketjuun,\ntiilikivillä ja kuokanvarsilla urheasti asestettuina, ja arvatenkin\nsaaneet kunnialoisteisen kuoleman, jollei heidän olisi tarvinnut\nolla läsnä kriitillisen tärkeissä osakuntatanssiaisissa Truxonissa\nseuraavana iltana.\n\nTuon marttyyrien uralle astumisen korvikkeeksi he nyt hoilasivat\nlaulua, jossa vakuutettiin, että Työ oli mahtava jättiläinen, joka oli\nmurskaava kaikki vihollisensa tuossa tuokiossa.\n\nKolmas nuori mies ei laulanut heidän mukanaan. Hän oli äkkijyrkkä\nagitaattori; hänen nimensä oli Eugene Silga; hän oli hoikka ja\nsuonikas, iho sikarinruskea; ja hän oli saanut laulua aivan tarpeekseen\nCathayn piirikunnan vankilassa kuukausi sitten. Kun ylioppilaat\npysähtyivät vetääkseen henkeään, alkoi hän ammattipuhujan sujuvalla\näänellä väittää vastaan: »Te näytätte luulevan, että on pelkkä leikin\nasia kukistaa kapitalistien riistäjäluokka — teidän oma luokkanne,\nhuomatkaa, te perhanan aristokraattipojat. Niin ei ole! Tarvitaan\npaljon enemmän kuin laulamista, ennenkuin Wall Streetin pösöt tulevat\npyytämään anteeksi proletariaatilta ja ryömivät koloon.»\n\n»Hurraa! Wall Street koloon! Lähdetään kaivamaan sitä koloa!» mylvi\nkuljettaja.\n\nTämä kuljettaja oli pitkä, leveä nuori mies, jolla oli aaltoileva\nkullanpunerva tukka, muinaisskandinavialainen jumala, jolla oli silmät\nkuin kesäinen Itämeri ja kasvot kauniit kuin aikakauslehden päällys\nja tyhmät kuin kesy karppi. Hänen nimensä oli Howard Cornplow, ja\nhän oli taituri pelaamaan jalkapalloa ja golfia ja keksimään syitä,\nminkä vuoksi hän milläkin harjoitustunnilla ei tiennyt yhtään mitään\nPlatonin _Menon_ epistemologiasta. Hän tiesi kuitenkin aika paljon\nkrooliuinnista, mikä saattoi olla aivan yhtä hyvä.\n\nHoward Cornplow oli reima nuori mies, ja hän väitteli mielellään.\nKiihdyttäen vauhtia hiukan, kääntäen silloin tällöin katseensa\nmaantiestä agitaattori Silgaan, joka istui hämärässä oikeanpuolisen\noven vieressä, hän huusi: »Hoo, roskaa, Gene! Etkö luule, että jos\nkaikki me koulusivistyneet heput käymme kovistelemaan kotiväkeämme,\nniin he heittävät hiiteen tuon hupsun riisto-ajatuskantansa?»\n\n»En luule!»\n\n»No kuules nyt. Otetaanpas isäukkoni. Fred-pappa. Minä kykenen\nväittelemään hänet kumoon, niin että hän pötkii ulos ja paiskaa oven\nkiinni.»\n\nHowardin jatkaessa kävi ilmi, että hänen »isäukkonsa», autokauppias\nSachem Falls'in kaupungissa New Yorkin valtiossa, oli mukiinmenevä mies\nja että hän joutui kroonillisesti alakynteen poikansa kaunopuheisuuden\nedessä. Asian selventämiseksi Howard antoi joitakin näytteitä tuosta\nkaunopuheisuudesta, ja innostuneena lausuillessaan hän unohti ajavansa\nautoa, vieläpä kuudenkymmenenviiden mailin tuntinopeudella.\n\nToinen ylioppilas, Guy Staybridge, hontelo, isonenäinen,\nsilmälasipäinen, kiihkeä, vaikeroi: »Hei, pidä vaari siitä, mitä teet,\nkuuletko, Cornplow'n poika?»\n\n»Älä huolehdi. Minä olen varovainen ajaja», huikkasi\nmuinaisskandinavialainen jumala, perustellen onnellisena väitettään,\nettä ummehtuneitten, vauraitten keskiluokan tukkukauppiaitten, niinkuin\nFred Cornplow'n, kommunismin ihailijoiksi käännyttämiseen ei tarvittu\nenempää kuin muutamia ystävällisiä vihjauksia sellaisten ajanmukaisten\nNuorisoliikkeen edustajien kuin Howard Cornplow'n, Eugene Silgan ja\nGuy Staybridgen taholta, ynnä lisäksi joitakin selityksiä siitä, miten\ntalousjärjestelmä todellisuudessa toimi.\n\nAuto kallistui jyrkässä käänteessä. Howard piti sen sievästi oikealla.\nMutta tämä oli S-mutka, ja Howardin katsahtaessa pois tiestä\nEugene Silgaan päin, kiihdyttäen hieman vauhtia voitonriemuisessa\ninnostuksessaan, syöksähti auto sekunnin sadasosassa, mielettömällä\nvauhdilla, joka ei ollut missään yhteydessä kellon osoittaman ajan\nkanssa, yli ojan, ponnahti nurmelle, käännähti — pusertaen kolme nuorta\nmiestä lähemmäksi toisiaan — kiepsahti puoleksi ympäri, raapaisi\nkoivunrunkoa, iski kasaan puskurin ja toisen lyhdyn ja puolet kuomua ja\nnousi äkkiä kohdalleen, samalla kuin kolme miestä nytkähtivät yhtenä\nmyttynä sivulle ja sitten sinkoutuivat tuulilasia kohti.\n\nSilmänräpäyksessä uskomaton yön hiljaisuus. Auton valot olivat poissa.\nÄänettömyys ja pimeys verhosivat heidät epätodellisuuteen. Mitään\nei ollut tapahtunut. He olivat kuolleet, harmitteli Eugene Silga,\nalkaessaan vähitellen uskoa, ettei hän ollut kuollut.\n\nHän oli nelin kontin alkutalven kostealla turpeella; hänen poskestaan\ntuntui juoksevan verta, ja vasenta hartiaa viilsi; hän saattoi tuntea,\nettä hänen hihansa olivat repeytyneet riekaleiksi. Mutta Gene Silga\noli ollut mukana mellakoissa, lakkolaisten ja poliisien välisissä\npatukka- ja katukivitaisteluissa; järjestyskaartilaiset olivat häntä\npieksäneet; hän oli veteraani; ja hartiansa vihlovasta kivistyksestä\nhuolimatta hän ei ollut hysteerinen päätellessään, että oikeanpuolinen\novi oli varmaan revennyt auki ja hän itse viskautunut siitä ulos. Hän\nkompuroi jaloilleen, tietoisempana kylmästä ruohikosta kuin kivustaan,\nja laahusteli autoa kohti. Ei mitään ääntä, paitsi karheaa hengitystä,\ntässä inhottavassa hiljaisuudessa.\n\nHän napsautti tulen sikarinsytyttäjään — se oli kultainen korukapine\n— keikarimainen ja kallis Gene Silgan tapaiselle agitaattorille;\nja hän oli saanut sen lahjaksi erään sementtitehtailijan rouvalta\nollessaan kiihottamassa tämän miehen työväkeä lakkoon. Hän näki, että\nHoward Cornplow'n ja Guy Staybridgen otsassa oli vertavuotavat haavat,\nmolemmat olivat tajuttomina, molemmat hengissä.\n\nHän tunnusteli heitä yli ruumiin. Hän asetti rauhallisesti\nsikarinsytyttimen ruhjoutuneen kojelaudan halkeamaan ja sitoi omalla\nja poikien taskuista ottamillaan nenäliinoilla heidän päänsä. Kiskoi\nHowardin ulos autosta ja laittoi hänet makaamaan maahan, oma takkinsa\nmuinaisskandinavialaisen jumalan päänalaisena. Pönkitti Guyn pystyyn\nistuimelle. Laskeutui alas astinlaudalta, sävähtäen, kun sairaassa\nmielikuvituksessaan oli kuulevinaan olkapäänsä ulvahtavan kivusta.\nKompuroi tielle ja katseli harkitsevasti taakse- ja eteenpäin.\n\nHän huomasi pienen valontuikkeen tien varrella takana päin ja käveli\nhoippuen sitä kohti, laiha käsi painettuna tiukkaan olkapäätä vasten.\nTarpoessaan hän hyräili »Internationalea», vaikka siihen tulikin\nvälimerkeiksi pieniä ähkäisyjä.\n\nValontuike tuli maatalosta, pimeästä möhkäleestä — ja äkkiä laukata\nrapisti kiukkuinen koira muristen häntä kohti. Gene potki oikealle ja\nvasemmalle, tunsi varpaallaan kiven, kumartui, kivusta kyyristyen,\nottamaan kiven kouraansa ja asteli eteenpäin lähenevää koiraa\nvastaan... Gene oli kerran ollut yli vuoden ajan kulkurina ja oppinut\nvaarojen uhmaamisen ankaran viisauden — vaarojen, joita olivat\njärjestysmiehet ja rautatievirkailijat ynnä heidän sukulaisensa,\näkäiset koirat. Hän alkoi sukoilla, pekingiläiskoiraansa puhuttelevan\nikäneidon äänensävyllä: »No mutta Ressu, aivanhan minun pitää hävetä\nsinun tähtesi! Etkö nyt muista vanhaa ystävääsi Geneä, sinä herttainen\npenteleen rakki-kultaseni?»\n\nKoira hölmistyi. Suostuen välirauhaan, vaikkakin vielä aseistettuun, se\nnuuski Geneä ja seurasi häntä talon ovelle, mistä vanha mies kurkisti.\n\nGene mumisi: »Auto-onnettomuus — kolari — onko puhelinta, jota voisin\nkäyttää?»\n\n»Eiköhän. Olin kuulevinanikin rysähdyksen. Käy sisään, poika.»\n\nGene soitti Truxonin kylästä, missä college sijaitsi, ambulanssia ja\nlääkäriä. Kun hän kääntyi, huusi maamies viereisestä huoneesta: »Tulen\nheti mukaan, kunhan saan vaatteet päälleni.»\n\n»Kiitos. Minä menen edellä.»\n\n»Tarvitsetteko taskulamppua?»\n\nTuo kysymys näytti herättävän Gene Silgassa hätkähdyttävän ajatuksen,\nja hänen äänensä kuulosti epäilevältä, kun hän mumisi: »No niin. No,\nkyllä tosiaan. Kiitos.»\n\nHän oli talosta poistuessaan liiaksi mietteittensä valloissa\nkiinnittääkseen paljon huomiota vielä murisevaan koiraan; hän taputti\nhajamielisesti sen päätä, samalla kuin koiran häntä heilui, sen\nlopullisesti tuntiessa hänet tappaja-toverikseen.\n\nTiellä Gene ajatteli vihaisesti: »No, miksei? Miksen sitä tekisi?\nNuo Howardin laiset keikarit — niin, kyllähän ne kustantavat\npäivällisen, niin, oluineen ja whiskyineen, jos ovat hiljattain saaneet\npuristetuksi rahoja orjavouti-isiltään. Tekevät sen näyttääkseen,\nkuinka vapaamielisiä ja reiluja he ovat. Mutta piittaavatko he\nhiukkaakaan, onko organisaattorilla senttiäkään aamiaiseen — nukkuuko\nhän yönsä viheliäisessä kortteerissa — onko hänen kerjättävä autokyyti\nlähimpään kaupunkiin? Eivät piittaa! Heidät on _pantava_ piittaamaan\nja maksamaan. Eihän se tule minulle persoonallisesti. Se tulee\nvallankumouksen hyväksi... Varkauttako?... Pelkkä sana. Viimeinen\njätteeni porvarillisesta moraalista... Eikö itse Stalinkin» — ja\najatuksissaan Gene teki ristinmerkin — »eikö hänkin ryöstänyt pankkeja\nnuorena ollessaan, saadakseen rahaa aatteen hyväksi?... Tietysti teen\nsen.»\n\nHän oli saapunut ruhjoutuneen auton luo.\n\nHän kuljetti taskulampun valoa Howardin ja Guy Staybridgen yli.\nHe olivat yhä tajuttomina. Sormin, jotka olivat herkät kuin\nminiatyyrimaalarin, tai vaikkapa taskuvarkaan, hän tutki heidät.\nHowardin takin povesta hän otti lompakon, joka sisälsi kolme kymmenen\ndollarin seteliä, kuusi dollaria ja yhden viitosen. Hän otti erilleen\nyhden kymmendollarisen ja kolme dollarinlappua; taittoi ne tarkan\nhuolellisesti pieneksi ja pisti kenkäänsä; ja herkemmin kuin koskaan\nsolahdutti lompakon takaisin taskuun, mihin (mutta tietenkin vain\nvanhentuneen porvarillisen etiikan mukaan) se kuului. Hän tarkasti\nHowardin sidettä, korjasi sitä hiukan, ja istui jalkalaudalle\nodottamaan maamiehen ja ambulanssin tuloa. Hän oli jo unohtanut\nsotakassansa saaman mieluisan lisän. Hän ajatteli yliopistojen\ntaloustieteen oppikurssin köykäisyyttä käsittelevää pääkirjoitustaan,\njonka hän aikoi kirjoittaa niin pian kuin hänen onnistuisi perustaa\nkommunistinen aikakauslehti.\n\nMaamies ilmestyi haamumaisena, murahteli, katseli, osoitti soveliasta\nmielihyvää nähdessään todellisen tapaturman niin lähellä kotiliettään,\npiti huolen, että sai taskulamppunsa takaisin Geneltä ja meni pois\ntekemättä, kumma kyllä, muita kysymyksiä kuin: Keitä nämä nuoret miehet\nolivat? Millaisessa toimessa? Ketkä heidän vanhempansa? Syntymäaikansa?\nSyntymäpaikkansa? Mielipiteensä Franklin D. Rooseveltistä? Ja minne he\nolivat olleet matkalla ja miksi he ajoivat niin kovaa, katsoen siihen,\nettei farmari itse koskaan ajanut kovempaa kuin 30 mailin tuntivauhtia\n— vaikka olihan tietenkin totta, ettei hänellä ollut mitään Triumph\nSpecialin kaltaista vaunua, tuo Special se oli hieno juttu, ja kuinka\nmonta mailia tunnissa Gene järkevästi arvostellen luuli Triumphin\nvoivan tehdä?\n\nAmbulanssin saapuminen murskasi sen suloisen rauhan, joka oli vallinnut\nsen jälkeen kuin maamies oli mennyt tiehensä uudella aamiaiskeskustelun\naiheella varustettuna.\n\nTruxonin ambulanssin lääkäri sai selville, etteivät nuo kolme nuorta\nmiestä olleet saaneet mitään kuolettavia vammoja: Howard Cornplow'lla\noli pinnallinen haava otsassa ja kaksi kylkiluuta mennyt poikki\nohjausratasta vasten; Guy Staybridgellä käsivarrenmurtuma ja laadultaan\narvatenkin lievä ruhjevamma; Gene Silgalla lapaluun murtuma.\n\n»Tietenkin te nuoret college-nerot...» aloitti alilääkäri, istuessaan\netuistuimella Genen ja kuljettajan kanssa.\n\n»Minä en ole mikään nuori college-nero. Sain potkut New Yorkin\nkaupungin collegesta kuusi vuotta sitten, kaksikymmenvuotiaana,\nkurittomuuden vuoksi: nimittäin siksi, että sanoin eräälle\npropulle, että hän oli pölkkypää huijari, ja annoin selkään eräälle\ntinasotamiehelle, joka koetti ehkäistä pasifisti-paraatia», sanoi Gene\nmitä lempeimmällä äänellä.\n\n»No, oli miten oli, te nuoret maailmanmullistajat luulette itsellänne\nolevan enemmän puhtia kuin kahdella tonnilla terästä ja petrolia.\nJokainen, joka milloinkaan ajaa yli neljänkymmenen mailin tuntivauhtia,\non hullu», sanoi alilääkäri — ambulanssin kiihdyttäessä nopeuden\nviiteenkymmeneen. Ärtyisästi hän lisäsi kuljettajalle: »Ettekö voi\nlisätä kaasua? Minun on ehdittävä takaisin pokerpeliini. Tarvitsen\nkyllä vähän untakin, mutta, niinkuin jo äsken sanoin, mitäpä voin\ntehdä, kun minulla oli täysi huone, ja tohtori Brady lyö eteeni ja\nhänellä näyttää olevan neljä kuningasta kylmänä, ja niin minä nostan\nhänelle, ja hän nosti vastaan... Mikä tätä bussia oikein vaivaa?\nMatelee kuin höyryjyrä.»\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nFrederick William Cornplow'lle tämä päivä oli samanlainen kuin\ntoisetkin. Tuo pyöreä pieni mies, Triumph- ja Houndtooth-automobiilien\npiiriedustaja Sachem Fallsin myyntipiirissä, oli syönyt aamiaisekseen\nmaissihiutaleita ja pekonia ja paistettuja munia heleänpunaisen ja\nkanariankeltaisen värisessä aamiaiskuistissa, mikä ei ollut kuisti,\nkun hänet kutsuttiin puhelimeen ja hän sai tietää, että hänen poikansa\nHoward oli sairaalassa auto-onnettomuudessa saamiensa vammojen johdosta.\n\n»Tulen heti sinne», vastasi Fred Cornplow tyynesti.\n\nHän ei kertonut onnettomuudesta kelpo vaimolleen Hazelille eikä\ntyttärelleen Saralle. Hazelille, joka aina saapui aamiaiselle myöhään,\npehmoisena ja hymyilevänä unikekona, hän jätti kirjelipun: »Oli\nkiiruhdettava toimistoon tapaamaan erästä miestä. F.»\n\nHänen siirtomaatyylisestä tiilitalostaan Fenimore Cooperin bulevardin\nja Tuke Streetin kulmauksesta, Sachem Fallsissa, N.Y., William Jackson\nBelchin sairaalaan, Truxon Collegessa, oli matkaa seitsemänkymmentä ja\npuoli mailia, ja sillä oli melko vilkas tehtaiden kuorma-autoliikenne.\nHän ajoi sen tasan kahdessa tunnissa. Hän kohotti vauhdin\nseitsemäänkymmeneen välitaipaleilla, mutta kylien läpi ajaessaan hän\nhiljensi kahteenkymmeneenviiteen. Hän oli vanha kokenut ajaja ja\nankaran huolellinen. Hän ei totisesti laulanut Työn jättiläisestä eikä\nmistään muustakaan. Ei hän paljon ajatellutkaan työväkeä, sen puolesta.\nHän käytti sitä.\n\nAjaessaan kertaakaan silmiään tiestä siirtämättä hän päätteli vuoroin,\nettei Howard voinut olla pahoin loukkautunut, joten Howard oli nuori\nhupsu ja häneltä pitäisi ottaa auto pois, ja vuoroin, että Howard\noli kuoleman kielissä, missä tapauksessa hän oli erinomainen ajaja,\njonka tapaturma aiheutui jonkun kahdesti kirotun autovaja-mekaanikon\nhuolettomuudesta ohjauslaitteiden tai jarrujen suhteen... ja että,\nkummassakin tapauksessa, tuo muinaisskandinavialainen jumala\nkuparinpunervine kiharatukkineen ja huolettomine hymysuineen oli isänsä\nsilmäterä ja hänen kuolemattomuutensa väline.\n\nFred hyppäsi autostaan Truxonin sairaalan edustalla, juuri collegen\npresidentin valkoisen, pilareilla kaunistetun virka-asunnon takana, ja\njuoksi ylös portaita, mutta vastaanottotytölle hän sanoi vakavasti:\n»Nimeni on Cornplow. Poikani on kai loukkautunut kolarissa.»\n\n»Niin kyllä. Ei hän ole pahoin vahingoittunut. Tohtori ei ole nyt\ntäällä, mutta luulen, että te voitte mennä tapaamaan herra Cornplow'ta\n— hän on E-huoneessa, yhdessä joidenkin muiden ylioppilaiden kanssa.»\n\nAstella talsiessaan ylös linoleumikiiltoisia portaita Fred tuumiskeli,\nettä oli yllättävää kuulla Howardia nimitettävän »herra Cornplow'ksi».\nHän, Fredk Wm, oli herra Cornplow. Howard — höh! — hän oli _Howard!_\n\nHän kurkisti E-huoneeseen, missä oli tyynyillään leväten tai\nvuoteittensa laidalla istuen kuusi nuorta miestä, kaikki siteissä,\nkaikki kalpeita, ja kaikki — Fredin mielestä — kaistapäisiä, sillä he\nkirkuivat julki mielipiteitään (tai niiden sanomalehtien mielipiteitä,\njoita he sattuivat lukemaan) Venäjästä, Rooseveltista, Mantshuriasta,\nbackgammonista, biokemiasta ynnä collegen ruokasalin kinkusta ja\nkaalista.\n\nHoward oli selällään. Kun Fred käveli vuoderivien välitse, arastellen\ntuon oudon kultaisen nuorison läsnäoloa ja ärtyneenä siitä, että oli\nollut niin kaihoisan hempeämielinen koko matkan Sachemista asti, Howard\nnäki hänet ja mylvähti: »Hei-hei, isäukki! Loistoteko, että tulit.\nMinä olen hyvässä reilassa. Pari kylkiluuta knock-out. Eivät ne paljon\nkoske, mutta voi jumperi, tohtorin täytyi saada laittaa iso, paksu\nkiinnelaastariside ympärilleni, se on kuin kaksinkertainen kureliivi,\nja uh, kuinka se kutisee, et usko, kuinka se voi kutista, ja side niin\npaksu, ettei sen läpi voi raaputtaakaan, ja totta vie, minusta tuntuu,\nettä sen alla on käynnissä kerrassaan manööverit — kuusi rykmenttiä\nkirppuja ja eskadroona täitä ja...»\n\nFred istui tuolilla vuoteen vieressä ja oli, tuo pyöreä, iloluontoinen,\nleikkipuheinen myyntimies, juhlallinen, sillä hän tunsi, että toiset\nrääpäleet tarkastelivat tätä ilmiötä, vierailevaa isää. Hän keskeytti:\n\n»Kuinka se tapahtui?»\n\n»Tapahtui? Sitä ei olisi voinut kukaan välttää. Vaunu hyppäsi pois\ntieltä ja iski puuhun. Ja minä olin ihka selvä, ja tarkasti kiinni\nasiassa...»\n\n»Kuinka nopeaan?»\n\n»Nopeaan? Että kuinkako nopeaan ajoin?»\n\n»Niin.»\n\n»Oh, en tiedä — en yli neljänkymmenen...»\n\n»Tai ehkä kuusikymmentä?»\n\n»No, ymmärräthän — vain sellaista kohtalaista matkailuvauhtia. Siinä\noli S-mutka tiessä — kerrassaan häpeäpilkku — täydelleen piirikunnan\nviranomaisten syy — suorastaan rikos — ja kun pääsen tästä, niin nostan\nkanteen piirikuntaa vastaan. Kuules, ukki, tunnetko Guy Staybridgen,\nSachemista, tiedät kai — tuon haukannaaman tuossa vierusvuoteessa?»\n\nFred kumarsi. Guy heilautti alakuloisesti sormenpäätään. »Vai niin —\nPutnam Staybridgen poikako?» mumisi Fred.\n\n»Niin — niin kerrotaan», sanoi Guy.\n\nFred tunsi miltei nöyrää kunnioitusta. Kuten useimmat amerikkalaiset,\noli hänkin täysin demokraattinen, paitsi ehkä mitä tulee\nyhteiskunnalliseen asemaan, varallisuuteen, poliittiseen mahtiin ja\nkerhojäsenyyteen; mutta eikö herra Putnam Staybridgen uskottu olevan\n»Mayflowerin» jälkeläisiä? Eikö hän ollut Sachem Fallsin huomatuin\naristokraatti?\n\nHoward paukutti edelleen: »Niin juuri, ehdottomasti piirikunnan\nylivalvojain syy, ja heille pitäisi näyttää, mitä kuuluu. Ihan niinkuin\nkaikki hallitukset, paitsi Venäjän — sortavat kansaa ja tappavat\nihmisiä hirmuvallallaan ja kirotulla huolettomalla leväperäisyydellään.\nUkki, tiesitkö, että viime vuonna — ja amerikkalaiset kun pitävät\nitseään niin tehokkaina — tuotannon lisäys raskaan teollisuuden\nalalla Uralin piirissä Venäjällä on ollut kaksisataaseitsemäntoista\nprosenttia?»\n\n»Niinkö? Mitä se on tuo 'raskas teollisuus'?»\n\n»Raskas teollisuusko? No, tiedäthän. Hiivatti, tuo Gene Silga — kas,\nnyt kun tulen sitä ajatelleeksi, mihinkähän ne veivät Genen silloin,\nkun ne toivat meidät tänne, Guy? — mutta kuinka hyvänsä, se Gene ei\ntainnut sanoa mitään siitä, mitä raskas teollisuus käsittää. Kaiketi\nkoneita ja sellaista, eikö niin? Mitä sinä ajattelet, ukki?»\n\nFred Cornplow teki niinkuin roomalainen kynttilä heinäkuun 4. päivän\niltana — räiskähti äkkiä isällisen raivon leimuun. Mutta hän puhui niin\nhiljaa, ettei edes viereisessä vuoteessa oleva Guy voinut kuulla.\n\n»Ajattelen? Ajattelen? Minä ajattelen, että sinä olet itserakas,\nhuoleton nuori penikka! Minä ajattelen, että sinä olet niin\nitsekeskeinen ja niin hemmetin tyytyväinen itseesi, ettei päähäsi ikinä\npälkähdä muistaa, kuinka voit säikäyttää äitiäsi ja Saraa ja minua, tai\nkuinka sinä loukkaat tunteitamme! Ajattelen, että olisi järkiajatus\nkoettaa estää arvosanojasi alenemasta kaksisataaseitsemäntoista\nprosenttia joka hemmetin vuosi, sen sijaan, että kuljet ympäri hyvillä\nmielin siitä, että olet persoonallisesti kohottanut Neuvoston tuotantoa\nniin hemmetin paljon. Ja lopuksi, minä otaksun sinun odottavan, että\nminä kustannan sinun vaunusi kuntoon sitten, kun sinä olet tahallasi\nollut ja mennyt ja ajanut niin huolettomasti, että minä tiedän hemmetin\nhyvin, ettet sinä pitänyt silmiäsi tiessä ja ajoit autosi pois siltä!\nJa tietysti siirrät tekosesi piirikunnan syyksi —ja minun niskoilleni,\nkorjattavaksi!»\n\nHowardin sinisilmät, jotka olivat kuin nuoren Balderin,\nmuinaisskandinavialaisen kesänkirkkauden jumalan silmät, näyttivät\nloukkautuneilta.\n\n»Mutta jee, ukki, eihän se niin paljoa maksa, jos korjautat sen omassa\nkorjauspajassasi, liikkeessä?»\n\nFredin silmät mulkoilivat nyt uhkaavasti, ja Howard pyyteli: »Jumperi,\ntotisesti, minä en ajanut kovaa, ukki. En _luule_ ajaneeni. Olen\nkauhean pahoillani.»\n\n»Mrrrrr!» sanoi Fredk Wm. Sillä tämä oli kolmas tuhoisa vaurio, jonka\nHoward oli saanut aikaan kahdessa vuodessa, ja joka kerta Fred oli\npäättänyt, että hänen velvollisuutensa oli loppujen lopuksi sanoa:\n»Mrrrrr!»\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n»Se voi johtua jostakin, mitä olen syönyt. Siitä se johtuu. Luultavasti\njostakin, mitä olen syönyt», sanoi Fred. »Tai ehkä se johtui lumen\nhuikaisusta. Se ehkä teki päänhuimausta. Tai tuosta viime viikkoisesta\nnuhastani. Mutta todennäköisintä on», ja hän puhui varmasti ja\nvakaumuksella, »että se johtuu jostakin, mitä olen syönyt.»\n\nHän ryömi pois vuodevaatteiden vuorijonon alta, hieroi otsaansa,\nraaputti punertavia viiksiään, jotka muistuttivat piparkakun puoliskoa,\nmaiskutti kieltään kiinnostuneeseen ja tuumiskelevaan tapaan, otti\nromanttisen asennon silmät kiinni ja etusormi ohimolla, kuten soveltui\nsellaiselle, joka on huomattavasti sairas, ja raakkui: »Lyön vetoa,\nettä se johtui piirakasta.»\n\n»Jos tiedät itse, mistä puhut, kultaseni, niin olisin kiitollinen,\njos vihjaisit minullekin asiasta», huokasi hänen rouvansa heidän\nneilikanpunaisen ja kerman värisen makuuhuoneensa toisesta\nkaksoissängystä.\n\n»Jos — josko _tiedän_ — mistä puhun!» Fred tuli niin Järkytyksiinsä,\nettä sytytti savukkeen, vaikka normaalioloissa hänen tapansa ei\nollut istuskella yöpaitasillaan vuoteiden reunoilla keskiyön jälkeen\nsavukkeilla leikitellen. »Tietysti — tietysti. Mies kuolemaisillaan\nkeuhkokuumeeseen tai malariaan tai johonkin — kuolemaisillaan vain, ei\nmuuta — ja koko hänen perhettään ei kiinnosta muu kuin: 'Tietääkö hän,\nmistä hän puhuu?'»\n\n»Rakkaani, minähän tarkoitin vain... Mikä sinulla oikein on?»\n\n»Minussa on kuumetta.»\n\n»Sinussako? Kuumettako?»\n\n»Niin, minussa. Ei Sarassa eikä Howardissa eikä kissassa eikä\npalvelustytön pikkuserkun lankomiehessä, vaan minussa! Kuu-met-ta!»\n\nHazel Cornplow, pullean pienen miehen pullea pikku vaimo, kiskoutui\nesiin unen usvista, joiden keskellä hän oli kellunut, esiin untuvaisen\npehmeistä palttina- ja villapeite- ja hartialiinakerroksista, jotka\nolivat täysin asianmukaiset tänä helmikuun yönä, kääriytyi unisena\nvaatekappaleeseen, joka näytti höyhenkaulurin ja persialaisen ryijyn\nristeytykseltä (doll. 31:98 Swazey & Lindbeckin tavaratalossa viime\njouluna), ja laski pullean, ystävällisen kätensä miehensä otsalle.\n\n»Hyvänen aika! Se tuntuu kuumalta!» riemuitsi hän, hyvillään kuten\nkaikki oikeinajattelevat ihmiset huomatessaan, että kaikkein rakkain\nolento on avuton ja että meidän on lupa touhuta hänen hyväkseen.\n\n»Jostakin, mitä olen syönyt. Lounaalla Hirvikerhossa», raakkui Fred,\ntietämättä kuinka rakkaasti hän kuvittelemassaan valtavassa ärtymyksen\npuuskassa katseli vaimoonsa.\n\n»Mitä sinä söit?»\n\n»No — tiedäthän — aivan tavallisen lounaan vain — lounastin Walter\nLindbeckin ja tohtori Kamerkinkin seurassa — puhelimme työttömien\nlellittelemisestä. Minä sanoin tohtorille: 'Mihin tämä juttu lopulta\nvie, sen tahtoisin tietää'; ja Walter sanoi...»\n\n»Mutta mitä sinä söit, hyvä ystävä?»\n\n»Niin — söin? No, mikäli muistan, söin vähän maissikeittoa, ja\nolisi hiivatin hyvä, jos koettaisit houkutella tuon palvelusihmisen\nkeittämään sitä minulle useammin, parempaa keittoa ei ole kuin hyvä\nmaissikeitto, jossa on _maissia_, ja sitten söin pari porsaankyljystä\nja vähän punajuuripikkelsiä ja arbuusinkuoripikkelsiä ja vähän kurkkuja\nja hiukan _à la mode_-piirakkaa — rusinapiirakkaa, päällä appelsiini\njäätelöä...»\n\nHazelin kasvoilla — unen jälkeen hän ei näyttänyt\nviisikymmentäkolmevuotiaalta, niinkuin hän oli, vaan raikkaalta\nkolmikymmenvuotiaalta — väreili hymynvirnistys. Fred kohotti kätensä\nkuin liikennepoliisi ja väitti vastaan:\n\n»Ei! Malta! Kyllä tiedän! Se ei tainnut olla mikään ihan järkevä\nlounas. Mutta sittenkään en arvele tämän kauhean kuumeen johtuvan\nyksinomaan tuosta vähän sekalaisesta ruoasta. Aiotko istua\nsiinä lörpöttelemässä, vaikka minä olen miltei, voisipa sanoa,\nkuolemaisillani?»\n\n»Oh, kyllä tiedän, Fred. Kuulehan. Saralla on huoneessaan\nkuumelämpömittari — hän toimitti sillä jotakin harrastaessaan\nhyväntekeväisyyttä New Yorkissa. Siitä nähdään, voitko todella\nhuonosti.»\n\n»En tarvitse kuumemittareita tietääkseni, miten voin! Kuuntelen vain\nsisäisen tuntoni ääntä, ja se sanoo, että vointini on hirmuinen kuin\nHerran viha!»\n\n»En tiedä», sanoi Hazel, sivuuttaen toisen lavertelun sillä taidolla,\njonka kolmikymmenvuotinen rouvan ammatin harjoittaminen kehittää,\n»en tiedä varmasti, osaanko lukea kuumemittaria oikein. Eikö ole\nlystikästä, että olemme kasvattaneet kaksi lasta ilman kuumemittareita\ntai lesehiutaleita tai psykologiaa tai muita uusia keksintöjä! Mutta\nkoetan.»\n\nHän tallusti avaraan, maisematapeteilla koristettuun halliin. Hän ei\nnäyttänyt ahdistuneen huolestuneelta. Kun hän palasi kuumemittareineen,\njota hän piteli ikäänkuin se olisi ollut dynamiittia, hän ei puhunut\nkurjuudesta ja kuolevaisuudesta, vaan juorusi: »Kello kohta yksi, eikä\nSara vielä kotona.»\n\n»Missä hiivatissa tuo nuori nainen kulkee... Nämä nykyaikaiset tytöt.\nIstutaan _ulkona_. Juodaan väkeviä ja ollaan puhuvinaan politiikkaa!\nPohditaan olosuhteita ja tilanteita. Nukkumaan ei mennä koskaan. Heillä\nei ikinä tule olemaan sitä pirteyttä kuin meillä meidän iässämme. Kun\nminä olin kahdeksankolmatta, kuten Sara... Purlup!»\n\nHazel oli amatöörisairaanhoitajan innolla käyttänyt tilaisuutta ja\ntyöntänyt kuumemittarin hänen kielensä alle. Hän istui viipotellen sitä\nhuulillaan, koettaen näyttää edelleen urhean kärsivältä, vaikka hän\ntällä hetkellä oli jo melkein unohtanut vaivansa. Nähdessään mustan\nkovakumisen kuumemittarikotelon Hazelin kädessä hän muisti uuden\nharmin, ja niin pian kuin Hazel oli nykäissyt lasiputken hänen suustaan\nhän räjähti:\n\n»Ja eräs asia vielä! Sinä olet käyttänyt taas minun täytekynääni! Kyllä\ntiedän! Hattu oli löysällä.»\n\nHazel ei kuunnellut tätä täysin aiheellista syytöstä. Kuten\nkaikki muutkin terveet vaimot hän aikoi ilman muuta edelleenkin\nkäyttää miehensä kynää, samoin kuin hänen partaveistään ja\nmatkakirjoituskonettaankin.\n\nTarkastettuaan lämpömittaria hän päivitteli:\n\n»Fred! Kultaseni! Sinussa _on_ kuumetta!»\n\n»Mitäs minä sanoin!»\n\n»Mutta se näyttää kovin pahalta. Jos osaan oikein saada selvää tästä\nkapineesta, niin sinun lämpösi on satakaksikymmentä astetta!»\n\n»Sinä puhut hassuja! Anna minulle se vehje! Satakaksikymmentä! Jos\nminulla olisi sellainen lämpö, niin olisin kuollut. Kohta saat nähdä.»\n\nHän imi jälleen lämpömittaria, otti sen suustaan, katsahti siihen\nharjaantuneen myyntimiehen huolettomalla varmuudella ja parkaisi:\n»Taivasten vallat, tyttö, minulla _on_ sadankahdenkymmenen asteen\nlämpö! Olen kuollut kuin kivi!»\n\nHe istuivat vierekkäin, käsi kädessä, ja päivittelivät.\n\nFredin vaikerrus oli peittänyt hallista lähenevien askelten äänen, eikä\nkumpikaan heistä ollut tietoinen tyttärestään, ennenkuin tämä seisoi\novella, tiedustaen kuin ratsialla oleva poliisitarkastaja: »Mistä on\nvalitus, ukki? Mitä tämä hälinä oikein tarkoittaa?»\n\nSurkeana kuin särkynyttä leluaan näyttävä lapsi Fred ojensi\nkuumemittaria, vakuuttaen loukkautuneena: »Minulla on\nsadankahdenkymmenen asteen kuume!»\n\n»Oh, pötyä!» Sara oli kahdeksankolmatta vuoden iässään täydellinen\nkuningatar Elisabet. (Hänen nimensä oli ollut Sarah, kunnes hän lukion\njuniorluokalla ollessaan oli tehnyt sen päätä lyhemmäksi.) »Et osaa\nedes lukea kuumemittaria. Kyllä olisitte kaunista sakkia, jos olisitte\nnyt Kiinassa tappelemassa. Ette pystyisi edes haavoittuneita hoitamaan.\nYhtä taitamattomia kuin Howard.»\n\n»En aio lähteä Kiinaan tappelemaan nyt enkä vastakaan. Sikäläiset\nkotimaiset kyvyt pitävät siitä huolta aivan riittävästi.»\n\n»Höh! Kas niin, aukaise suusi, ukki!»\n\nSara seisoi kuningatarmaisen kookkaana, hopeanvärinen hartiakappa\nhylkeenruskealla iltapuvullaan, sillä aikaa kuin Fred, joka ei ollut\npikku miehistä nöyrimpiä, häätyi mittaamaan lämpönsä kolmannen kerran\nkymmenen minuutin aikana.\n\nNaisellinen iskujoukkolainen otti varmalla kädellä pois lämpömittarin\nja huudahti: »Eihän sinussa ole edes puolta astetta kuumetta. Et sinä\ntarvitse muuta kuin enemmän unta — tällä iälläsi. Hyv'yötä.»\n\nHän meni, vetäen mahtavaa suvaitsemattomuuttaan laahuksena perässään.\n\nHazel katsoi Frediin, ainoastaan katsoi ymmärtämyksellä, ja Fred\nvärähti puhumaan:\n\n»'Tällä iälläsi'. Ja olen vain viidenkymmenen viiden! Minä kysyn, onko\nviisikymmentäviisi mikään 'tämä ikä'? Eikä ole! Ja minä kun aioin ottaa\nselvää, mitä hän tarkoittaa viipyessään ulkona vaikka kuinka myöhään.\nSiinä minä hävisin — kun ensimmäisen kerran annoin hänelle ulko-oven\navaimen ilman taistelua.\n\n»Ja... totta kai mies aina rakastaa omaa tytärtään, eikö niin?» aprikoi\nFred.\n\n»Hyvänen aika, tietysti!»\n\n»Romaaneissa ja novelleissa ja sen sellaisissa kuitenkin luetaan\npojista ja tyttäristä, jotka eivät aina rakasta vanhempiaan, eikö niin?»\n\n»Niin kai... kai niissä luetaan.»\n\n»Jotka pitävät vanhuksiaan vain juonikkaina höperöinä?»\n\n»Niin, mutta — Sarahan on niin nuori, Fred.»\n\n»Hänkö nuori? Minä olin hänen ikäisenään ollut kolme vuotta naimisissa.»\n\n»Sara on niin etevä ja tietorikas. Ja hän on näöltään kuin Diana. Niin\nkookas ja sorja...»\n\n»Kuka Diana?»\n\n»Jumalatar — tiedäthän — siinä vihreässä kirjassa.»\n\nEikä Hazel todellakaan liioitellut. Norja, harmaasilmäinen,\nsironenäinen, nopealiikkeinen neiti Sara Cornplow oli näöltään\nkerrassaan kuin Diana — eipä sillä, että kukaan tietäisi, minkä\nnäköinen Diana oli.\n\n»Se ei kelpaa hänen korskeutensa puolustukseksi», syytti Fred. »On\nkerrassaan käsittämätöntä, kuinka suuri taito hänellä on saattaa\nihminen tuntemaan omaksi syykseen kaikenlaiset asiat, joiden kanssa\nhänellä ei ole mitään tekemistä. Olosuhteet ja tilanteet! Inhibitiot ja\nhormonit! Venäjä! Osaviljelijät! Kaivostyöläisten palkat! Kissankoivet!»\n\nFredin tapana oli aina sekoittaa college-aikojensa kirjalliset käänteet\nkorjauspajan ja rautatieasemienlounasravintolain arkikieleen, niin että\nouto joutui ymmälle, oliko hän oppinut vai ilveilijä.\n\n»Hemmetti soikoon, minä en ole kaivosten omistaja! En maksa\nnälkäpalkkoja kaivostyöläisille! Minun ei tarvitse tuntea itseäni\nsyylliseksi! Olen aina kohdellut perhettäni kunnollisesti, enkö olekin?»\n\n»Tietysti.»\n\n»Ei kukaan mies automaailmassa pysty sanomaan, että Fred Cornplow olisi\nkoskaan juksannut heitä, ei edes käytettyjen autojen kaupoissa. Luulen\ntosiaankin, etten ole edes vanhoja tulppia eetterillä virkistänyt\nuseammin kuin puolikymmentä kertaa eläessäni. Mutta Sara — hän väittää,\nvain sen nojalla, että pidän terveellisestä kunnon yöpaidasta enemmän\nkuin pyjamoista, minun kuuluvan hevosrattaiden aikakauteen — minun,\njoka olen keksinyt öljynsuodattimen, jonka Ford oli vähällä ottaa\nkäytäntöön — ja arvattavasti hän luulee minun pitävän salaa mälliä\nposkessani.\n\n»Ja nyt, kun Howard näyttää ottaneen ja muuttuneen punikiksi,\nvarmaankin jonkin viime tapaturmassa saamansa aivotärähdyksen\nvaikutuksesta, hän ja Sara ovat yksistä tuumin kimpussani. Ennen\nvoin aina luottaa siihen, että he vetivät toisilleen vastaköyttä.\nKun Sara Vassar-collegesta päästyään sai ensi aluksi tuon jalous-\nja ihmisystävällisyyspuuskansa ja toimi puoli vuotta New Yorkissa\nhyväntekeväisyysvirassa, niin Howard harrasti kaikesta sielustaan\nurheilua; ja kun Saran onnistui kytkeä yhteen sosialismi ja hienot\nseurapiirit, joihin minulla on jokseenkin yhtä karsaat tunteet\nkumpaankin, niin Howard päätti olevansa takkukarvainen uudisraivaaja\nja ihasteli leirielämää. Mutta jos he vetävät yhtä köyttä, millaisen\ntanssin he meille toimittavatkaan.\n\n»Ehkä kuitenkin olen liian ankara Saran suhteen. Hän ei vielä tiedä,\nmitä hän haluaa tehdä — istuu ulkona odottaen joulu-ukkoa — ei\nosaa päättää, mennäkö naimisiin vai ruvetako lähetyssaarnaajaksi\ntai kasvattaako teräskarvaisia terrierejä. Lapsiparka, hän on kuin\neksyksissä, eikö sinustakin ole niin?»\n\n»Tietenkin, kultaseni.»\n\nHazel oli ilmi-unessa. Mutta Fred oli niin kiukuissaan, että vaikka\nyleensä olikin »kauneusuni»-periaatteen kannattaja, hän aukaisi\nmeneillä olevan salapoliisiromaaninsa ja löysi jälleen onnen:\nsalaperäisiä kiinalaisia tikareita, rosvolinnoja Yorkshiren nummilla,\nverissään viruvia paroneja lukituissa, ikkunattomissa huoneissa.\n\nHän huokasi onnellisena päästessään kertomuksen loppuun:\n\n»'... että mitä ikinä sanotte, se kirjoitetaan muistiin ja voidaan\nkäyttää todistuksena teitä vastaan', sanoi ylitarkastaja McCleaver.\n\n»Professori yski ja kohotti hennon kätensä kelmeille huulilleen.\n\n»'Käykää kiinni häneen, miehet!' huusi ylitarkastaja ja nousi\nkolistellen seisomaan jykevästä Tudor-tyylisestä tuolistaan. Kersantti\nMcBeaver syöksähti professoria kohti, mutta jäykistyi kauhistuneena\npaikoilleen, kun tuo hoikka kuumeinen ruumis, joka oli pelkkää terästä\nja kumia, lysähti tuoliin, pään retkahtaessa sivulle.\n\n»P.C. McDeaver murahti: 'Hänellä on täytynyt olla kalium cyanidia (KCN)\npiilotettuna käteensä.'\n\n»Ylitarkastaja ja tri Rosecliff vaihtoivat pienen hymyn, ja tohtori\nmutisi: 'Oh, ei, ei se ollut sitä, eihän? Vai oliko?'»\n\nFred Cornplow yhtyi heidän pieneen hymyynsä. Tämä oli mainiota. Hän\noli iloinen, että he olivat saaneet kiinni professorin, todella\nvaarallisen, yhteiskunnanvastaisen herran, jonka intona oli murhata\nongenkoukuilla maalaispappien ikäneitotätejä; mutta tuo onneton\nmielisairas oli ollut avulias Länsi-Wiltshiren soijapavunviljelijöille.\nFred katsoi hellästi Hazeliin ja sammutti valon, ajattelematta ennen\nkuin vasta kello kahdeksan aamulla uudelleen harmillisen Saran linkoja\nja nuolia ja sitä huolien merta, joka varmasti tulisi huuhtelemaan\nHowardin kultaisia jalkoja.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nFrederick William Cornplow oli toimistossaan, Triumph-asioimistossa,\nja hänellä oli kiire. Hän oli oivaltanut, että hänen oli aika\nlisätä liikkeeseensä perävaunu-edustus, ja hän oli lähettänyt\ntyöpajapäällikkönsä ja apulaistoimitusjohtajansa Paul Popplen Chicagoon\ntutustumaan Duplex-perävaunuun, uuteen sommitelmaan, jota oli vasta\nalettu valmistaa, mutta joka näytti lupaavalta.\n\nTämä teki Fredin henkilökunnan riittämättömäksi. Hänellä ei ollut\nautojen myyntiin ketään, paitsi myyntimiehiä, ja heissä oli yksi virhe:\nhe eivät voineet sietää pelkkää auton myymistä; heidän oli saatava\nlaverrella Triumphista omat pikku esitelmänsä, jotka Fred oli työllä\nja tuskalla saanut heidät oppimaan, ja jos asiakas yritti ostaa auton\nsuoralta kädeltä, antamatta myyjän kohottaa suojusta ja osoittaa,\nettä nuo lystikkäät nappulat olivat sytytystulppia, niin myyjä sekosi\nkerrassaan.\n\nFred oli suoriutunut aamupostista. Hän oli sanellut sihteerilleen\npäätöksensä, ettei hän oikeastaan välittänyt lahjoittaa autoa\nilmaiseksi Navahon orpokodille New Hampshiressa, eikä toimia\ntoimikunnan jäsenenä kauppakamarin pitämässä jokavuotisessa\njuhlassa kommodori Perryn kunniaksi, eikä lahjoittaa sataa dollaria\nTruxon-collegen sulkapallo-tennis-yhdistyksen avustukseksi. Hyvillään\nsiitä, että oli ollut tänä aamuna tyydyttävän kovasydäminen, Fred\nsytytti päivän ensimmäisen sikarin — savukkeet alkoivat heti\nmaissihiutaleitten jälkeen — ja pakisi, kun toimistoon ohjattiin hänen\nala-asiamiehensä Bert Whizzle, joka edusti Triumphia Enigmavillen\nkaupungissa.\n\n»Kas, kas, kas, Bert, kuinkas poika voi?» sanoi hän.\n\n»Mainiosti! Kuinkas teillä täällä kaikki hurisee, Fred?»\n\n»Kerrassa hyvin! Ei voisi mennä paremmin! Uusi Houndtooth sekavaunu\nsuorastaan pyyhkii kaikki toiset pojat pois kartalta. Niin oikein. No,\nkuinkas pikku eukko voi, Bert?»\n\n»Hyvin vain! Potrasti ja pulskasti.»\n\n»Hyvä! Entä kuinkas ne kolme pienokaista voivat, Bert?»\n\n»Potrasti ja pulskasti. Hyvin vain. Kuulkaahan» — ja herra Whizzle\nnauroi hyvän aikaa —, »tässä äsken sattui lystisti. Pari päivää sitten\nlasten mummo oli meillä illallisella, ja minä annoin Peggyn — hän on\nmeidän nuorin — kuusivuotias vasta, mutta pää terävä kuin partaveitsi\n— minä annoin hänen olla ylhäällä, jotta hän sai tervehtiä mummoa, ja\nmitä luulette tytön sanoneen hänelle?» »Mitä se oli? Kerrohan!» Fredin\ninnostus oli yhtä vilpitön kuin sinä yhdeksänkolmatta vuoden takaisena\npäivänä, jolloin hän nuorempana rautatavaramatkustajana oli saanut\nsijoitetuksi ensimmäisen loistavan tilauksensa, kuusitoista nupivasaraa\nja yhden kolmihaaraisen tadikon.\n\n»No niin, uskokaa tai älkää, tuo pikku tenava katselee vähän mummoaan\nja kysyä kimittää: 'Kuule, mummo, poltatko sinä savukkeita?' No niin,\nminä luulin ihan kuolevani! Mitä ajattelette Rooseveltin uudesta\njaosta, Fred?»\n\nFred mietti nopeasti. Hitto sentään, hän ei voinut muistaa, oliko\nherra Whizzle demokraatti vai republikaani. (Voidaan lisätä, että oli\nhetkiä, jolloin Fred ei voinut muistaa itsestäänkään, oliko hän luja\nrepublikaani vai vankka demokraatti.) Hän virkkoi painokkaasti: »Minun\nkäsitykseni on tämä: ottakaamme F.D.R. Olen täysin varma, että sen\nhumaanisempaa poliitikkoa ei maassa ole — ja kuinka mainio radioääni!\nMutta kuitenkin kaikitenkin, republikaanien tarpeet ja pyrkimykset on\nmyös otettava huolellisesti harkittaviksi. Se on minun käsitykseni!»\n\n»Niin oikein! Te olette ihan oikeassa», sanoi herra Whizzle lämpimästi.\n»No kuulkaas, Fred, kiinnostaisiko pari kolme tilausta tänä aamuna?\nMiellyttäisikö tehdä vähän rahaa?»\n\n»No, taitaisinpa tuota senkin kolauksen kestää. Mutta seikka on\nse... En tiedä, uskotteko sitä vai ette, mutta minua tuo rahantulo\nei kiinnosta puoleksikaan niin paljon kuin ottelun hauskuus.» Hän ei\nuskonut, että herra Whizzle uskoi hänen mitään sellaista uskovan, mutta\nse loi miellyttävän, hienostuneen ilmapiirin.\n\n»Varmasti. Sama itselläni, Fred. No niin, tällaiset tilaukset olen\nsaanut: yksi Houndtooth käännettävä kupee, de luxe, persianvihreä; yksi\nTriumph kahden tonnin kuormuri, umpirunkoinen; ja yksi Triumph special\nneliovinen sedan, Allahin puutarhan hiekanväriä.»\n\n»Saatte ne käsiinne huomenna, jollei niitä jo ole varastossa»,\nnaureskeli Fred, kun toimistoon hyökkäsi hänen apulaisensa, Paul\nPopple, huutaa huikaten: »Hra Cornplow, olemme saaneet käsiimme\nsuurenmoisen jutun...!»\n\n»Hetkinen! Hetkinen, Paul! Etkö voi nähdä, että olen kiinni? Tunnet kai\nherra Whizzlen?»\n\n»Oh — kyllä varmasti», sanoi Popple, hämillään kuin sulhanen. Kun herra\nWhizzle oli mennyt, kääntyi Fred Poppleen päin: »Kuulehan, poika! Enkö\nikinä saa isketyksi päähäsi, että nämä ala-asiamiehet ne tyrkkäävät\nihmisille suurimman osan myymistämme vaunuista? Mikä sinä oikein luulet\nolevasi, kun noin käyttäydyt?»\n\n»Oh, olen pahoillani, mutta olin niin kiihdyksissäni. Kyllä tekin\ntulette innostumaan.»\n\n»Kuinka pääsit takaisin Chicagosta näin pian? En odottanut sinua ennen\nhuomista.»\n\n»Lensin, herra.»\n\n»_Lensit_?»\n\n»Niin oikein.»\n\n»Lentokoneessako?»\n\n»Niin juuri.»\n\n»No, hemmetti sentään! Olen minäkin lentänyt pari kertaa. Mutt'en\ntiedä, pidinkö siitä kovinkaan paljon. Teki mieli pysäyttää\nvähän tiepuoleen lepäämään ja ehkä rupattelemaan bentsiiniaseman\nhoitajan kanssa, ja kun sitten katsoin alas, ei mitään tietä\nollutkaan — joitakin hämähäkin verkkoja vain kaukana alhaalla.\nTunsin itseni kuin pyörremyrskyssä kiitäväksi sammakoksi.» Hänen\nmuistelmansa keskeytyivät, kun hän huomasi Popplen hytisevän valtavaa\nkärsimättömyyttä, ja hän kysäisi: »Mutta mikäs siinä oli ideana? Mistä\ntuo hoppu johtui?»\n\n»Herra Cornplow, luulen, että olemme saaneet käsiimme kerrassaan\nsuurenmoisen afäärin. Minulla on mukanani sopimus, jossa meille\nmyönnetään ei vain piiriedustus, vaan koko pohjoisosa New Yorkin\nvaltiota Duplex perävaunun myyntialueeksi! Katsoin kirjoista, ja\nsillä alueella on kuusi miljoonaa asukasta, ja jollemme saa myydyksi\nviittäkymmentätuhatta Duplexia lähimpien viiden vuoden aikana —»\n\n»Rauhoituhan toki. Käy käsiksi tosiasioihin, Paul. Mikä\nrahanväärennyskone se on, jonka luulet löytäneesi?»\n\n»Uskokaa minua, herra Cornplow, Duplex on valtti! Siinä on ihan\nkaikki. Matkalla se on näöltään kuin tavallinen paremman luokan\nmatkailuperävaunu, paitsi että se on kahdeksantoista tuumaa korkeampi\n— mikä jättää sille kuitenkin vielä yhtä paljon vapaata ylätilaa\nrautatiealikäytävissä kuin jollakin suurella huonekalukuormurilla\non. No niin, ja nuo ylimääräiset kahdeksantoista tuumaa sisältävät\nkokonaisen lisäkerroksen, joka ajettaessa on palkeitten tavoin kasaan\nlitistettynä.\n\n»Tuon toisen kerroksen katto — se on lentokonepalttinaa\nnauhateräsvahvikkein — laskeutuu suoraan alas ensimmäisen kerroksen\ntasakatolle, jättäen väliin riittävän tilan kokoonsuljettaville\nalumiinilejeerinkisille sängyille ja tuoleille, vieläpä\nkokoonpantaville pesutelineillekin. Toisen kerroksen sivut ovat\npresenninkiä, ja ne poimuttuvat hanurin tapaan.»\n\nFred ei keskeyttänyt. Fred oli kylläkin vilkas pakinanpitäjä, kun oli\nkysymyksessä asiakkaiden yllyttäminen, mutta hän oli harjoittanut\nitsensä myös hiiskahtamattomaan kuunteluun, milloin niin tarvittiin.\n\n»Kun asetutaan leirille, kohotetaan katto ylös moottorin käyttämällä\npaineilmavehkeellä — kahdessa minuutissa se on kohotettu, ja silloin\non teillä kolme erillistä makuuhuonetta presenninkiväliseinineen\nja sivukäytävineen. Ja siten saadaan alhaalle todella mukava iso\nolohuone ja keittiö. Niin että pappa ja mamma ja pari kolme tenavaa\nvoivat matkustaa kaikki yhdessä ja olla silti kukin melkoisesti omassa\nrauhassaan. Se on todella liikkuva koti! Se on ehdoton yliveto!\nKatsokaa näitä valokuvia!»\n\nFred katsoi ja tunsi olonsa samanlaiseksi kuin silloin, kun oli pannut\nensimmäistä kertaa radiokuulokkeet korvilleen ja kuuli Philadelphian\npuhuvan ja arvasi jonakin päivänä voivansa kuunnella matkojen päästä\npresidenttejä ja kuninkaita. Fredin mielestä liiketoiminta oli aina\ntuntunut hupaiselta ponnistelulta; hän ei voinut ymmärtää niitä\nkorkea-aatteisia ihmisiä, jotka pitivät liike-elämää koneellisena ja\nkuivana; ja Duplex-perävaunussa hän vainusi uutta seikkailua.\n\n»Minulla on melkoinen luottamus sinun mekaaniseen tajuusi, ja sinä\nnäytät pitävän tätä Duplexia täysikelpoisena. Minä ajattelen asiaa.»\n\n»Mutta minä pelkään, että teidän on toimittava liukkaasti. He eivät voi\npitää sitä meille avoinna kuin muutaman päivän. Niin on asia! Teidän\ntarvitsee sijoittaa käteistä kymmenentuhatta päästäksenne alkuun. Ei\nvaadita muuta kuin se ynnä allekirjoituksenne sopimukseen.»\n\nJa Fred kirjoitti alle. Ja kirjanpitäjä todisti. Ja asiapoika lähti\ntäyttä laukkaa postitoimistoon ehättääkseen sen lentopostiin. Ja\njuuri, kun Fred ojentautui selkäkenoon, hiukan napisten, tuoksahti\nmuinaisskandinavialainen jumala Howard toimistoon.\n\n»Hei, ukki. Terve, mitä kuuluu?»\n\n»Hyvää vain, Howard. Kylkiluut kunnossa, vai?»\n\n»Mainiossa!»\n\n»Mitä teet kaupungissa?»\n\n»Pienet kutsut Staybridgellä — Guy esittää Saran ja minut ukilleen,\ntiedäthän, Putnam-äijälle, ja sisarelleen Annabelille. Tietenkin olen\ntavannut Annabelin, tansseissa ja niin-näin, mutta en varsinaisesti\ntunne häntä. Ja eräs ystäväni, työväenjohtaja — Eugene Silga hänen\nnimensä on — tulee mukaan.»\n\n(On totta, että vaikka Sachem Fallsissa on vain 125 000 asukasta,\nCornplow'ien kaltaiset vakavaraiset porvarit voivat olla tuntematta\nylpeitä Staybridgejä muuten kuin sattumalta.)\n\n»Hyvä on, poika. Jäätkö kotiin yöksi?»\n\n»En, täytyy huristaa takaisin Truxoniin ja... Ei, ei, malta nyt, ukki.\nMinä ajan kuin vanha rouva.»\n\n»Etkä aja! Ja jos tahdot taittaa niskasi, niin se on oma asiasi, mutta\nminä olen lopullisesti kyllästynyt maksamaan sakkoja ja korjauslaskuja\nkaiken aikaa, sinun vetelehtiessäsi collegessa!»\n\n»Mutta», suurisilmäisen, iloisen viattomasti, »siitähän minä juuri\ntulin puhumaan! Ukki, minä en hyödy mitään collegesta. Professorit\novat vihoviimeisiä turilaita ja kirjatoukkia. Mitä hyvää siitä minulle\non, että opettelen sellaista kuin — kuin — no niin, kaikenlaista,\nmitä siellä opetetaan? Etkö voisi antaa minulle jotakin tointa täällä\nliikkeessä?»\n\n»Poika, toivomukseni on, että jonakin päivänä otat todella\nvakaantuaksesi ja alat katsella asioita vakavasti ja haluat ottaa osaa\ntyöhöni. Minä tulen jonakin päivänä ajattelemaan liiketoiminnasta\nsyrjäänvetäytymistä.»\n\n»Sinäkö? Et ikinä! Sinusta on liian mieluista pidellä peräsintä!\nSinä tulet työntämään Triumpheja ala-asiamiehille vielä\nkahdeksankymmenvuotiaana. Mutta tuo minun toimeni täällä...»\n\n»Howard, en halua olla juonikkaampi kuin laki sallii, mutta en\ntodellakaan halua, että tulet tänne ja haalit tämän paikan täyteen\ncollegeystäviäsi, Guy Staybridgejä ja Herra ties mitä tuulihattuja,\ntupakoimaan ja laulamaan ja korttia pelaamaan.»\n\n»Ukki, sinä et ymmärrä! Eugene on osoittanut sekä Guylle että minulle,\nmissä... Me olemme lakanneet olemasta aristokraatteja.»\n\n»Älä puhu mitään!»\n\n»Olemme. Me ymmärrämme nyt, että on luotava uusi maailma. Nuorten on\nkäytävä rynnäkköön. Gene ja Guy ja minä olemme tuumineet perustaa\nSachemiin Työläisten Kansainvälisen Kohesion solun — 'Koheesiksi'\nsitä nimitetään — tiedäthän, jotta liitettäisiin Yhteisrintamaan\nkaikki sosialistit ja demokraatit ja liberaalit ja koko konkkaronkka.\nEn aio olla enää missään tekemisissä kaikkien noiden keikareiden ja\ntyhjäntoimittajain kanssa. Aion alkaa työskennellä sinun kanssasi, ja\nGuy ja minä aiomme seurustella vain älymystön kanssa.»\n\n»Luuletko minua niin hulluksi, että antaisin _heidän_ tehdä tämän\nliikkeen kortteerikseen? Eipä taitaisi paljon edistää liikettäni, jos\npunikit ja bolshevikit ja nuo sinun uudet koheesilaisesi alkaisivat\npitää palopuheita astinlaudoilta näyttelyhuoneessa aamusta iltaan. Ei,\nvalitan suuresti, mutta sinä et saa tulla tänne, ennenkuin todella\nhaluat myydä autoja siksi, että haluat myydä autoja, jos osaan sanoa\nsen tajuttavasti.»\n\n»Et kylläkään, ukki, mutta... Katsohan: en tietenkään halua olla mikään\nfanaatikko noissa vallankumoushommissa. Ihan totta, voin kyllä pian\nantaa luikurit Eugenelle — ymmärräthän: tarkoitan, etten salli hänen\nsaada liikaa vaikutusvaltaa itseeni. Mitä, jos jättäisin koulun ja\nrupeaisin ilmailijaksi? Tiedäthän, kuinka hyvin osaan ohjata...»\n\n»Niinkö?»\n\n»... ja olen vaki varma, että minusta tulisi hyvä ilmailija —\ntiedäthän, valtameren yli ja niin edespäin. Tai mitä arvelisit, jos\nperustaisin hopeakettufarmin?»\n\n»Tai kasvattaisit sammakonsääriä?»\n\nFred otaksui olevansa pureva, mutta muinaispohjoismainen jumala vastasi\nkirkkaan iloisesti:\n\n»Noo, siinäkin olisi varmaan koko lailla rahaa, mutta en luule, että\nsammakoitten kasvattaminen olisi niin hauskaa kuin kettujen — _tai_\nilmailu. Mitä tuumit? Jotakin hyödyllistä.»\n\nHieman väsyneesti, hieman raivostuneesti, läpeensä kärsivällisesti\nFred selitti: »Howard, kaksi vuotta sitten halusit jättää luvut ja\nlähteä Hollywoodiin. Vuosi sitten, kun sait tuon kirjoituspätkäsi\nosakuntatanssiaisista collegen sanomalehteen, olit valmis jättämään\nluvut ja ryhtymään työhön Associated Pressin Lontoon-kirjeenvaihtajana.\nKuuntele! Minä en pidä collegea niin ehdottoman tärkeänä. Mutta sinulla\non jäljellä vain puolitoista vuotta oppiarvon saamiseen, ja jos et voi\nkestää sitä, niin saat tulla toimeen omin neuvoisi. Itse puolestani\narvelen, että sinusta tulisi ensiluokkainen takinpitelijä jollekin\nvielä syntymättömän hätäaputyömaan paalukuopan kaivajalle!»\n\n»Mutta isäukki!» Oli selvää, että Howard oli loukkautunut. Järkyttynyt,\nyllättynyt, haavoittunut uskollisissa pojantunteissaan. »Tarkoitatko,\nettä jos jättäisin collegen ja koettaisin todella tehdä jotakin\nitsestäni, esimerkiksi ostaa osuuden johonkin noista pienistä\nyleisradio-asioimistoista, niin sinä et tukisi minua?»\n\n»Just niin!»\n\n»Silloinhan, jumperi vie, on totta kaikki, mitä Silga sanoo\nNuorisoliikkeestä: vanhempi sukupolvi koettaa murskata pyrkimyksemme\nja kuristaa meidät taloudellisesti... Oh, kuules, isäukki, tuo Gene\non mainio heppu ja kamalan tiukalla rahasta. Etkö voisi antaa minulle\nviiskolmatta taalaa hänelle lainattavaksi?»\n\n»En voisi!»\n\n»No hyvä — hyvä — tavataan pian taas.»\n\nHoward lähti täysin iloisella mielellä.\n\nLiikkumattomana istuvan Fredin sydämessä oli huomattavasti vähemmän\niloa. Hän silmäili ärtyisänä toimistoaan. Eilen se oli ollut työtarmon\nsäihkyvä jalokivi; nyt se tuntui ikävän arkiselta: vain kirjoituspöytä,\npari kirjesäiliökaappia, pöydällinen värikkäitä luetteloita; sisäseinät\npuoleksi puuta, puoleksi himmennettyä lasia; ulkoikkunat sementtiselle\npihalle päin, joka oli täynnä hylättyjä vaihtovaunuja, joukossa eräs\nkaamea autonraunio, jonka tuulilasi oli risainen ja tahrainen. Ei\nkuulunut muita ääniä, kuin venttiilinhiomisen kirskuva raaputus ja\nviereisestä myyntihuoneistosta myyjän lavertelu: »Ette mitenkään voi\njoutua pettymään tällaisessa kaupassa. Voitte ajaa mukulakivikolla ihan\nkuin olisitte omassa kehdossanne.»\n\n»Tylsä paikka. Ei koskaan mitään uutta», murahti Fred.\n\nSe kävi tasaisesti, se oli hänen oma koneensa, mutta äkkiä hänestä\ntuntui samantekevältä, kävikö se vai ei. Sekö oli kaikki, mitä Howard\nja Sara häneltä halusivat, että hän vain »tukisi heitä»?\n\nTuo Duplex-afääri: se voisi koitua liian menestykselliseksi.\n\nHän voisi tempautua jälleen liiketoiminnan huumeeseen. Miksi ei ollut\nmahdollista, vain juuri ja juuri mahdollista, että Hazel ja hän\nottaisivat hiukan omaa vapautta, pakenisivat toimiston ja kotinsa\nmiellyttävästä pehmustetusta orjuudesta ja katselisivat maailmaa?\nTekisivät jotakin hupsua, esimerkiksi opettelisivat ratsastamaan —\npelaisivat vain kerran tai pari Monte Carlossa — yrittäisivät soittaa\npianoa — katsoisivat keskiyön aurinkoa — rakentaisivat huonekaluja —\nistuisivat pienen pöydän ääressä Venetsian piazzalla?\n\nKuin pilvien takaa kajahtavana äänenä tuli mieleen ajatus, että he\ntodellakin voisivat tehdä jotakin tuollaista — tehdä vaikka niitä\nkaikkia! Hän ei ollut rikas, mutta hänellä oli rahaa kylliksi;\nautoasioimisto ei ollut täydellinen, mutta Paul Popplen johdolla — ei\nHowardin, Herra nähköön! — se tulisi toimeen.\n\nMiltei pelästyneenä hän väisti tuota keretteliäistä mieleenjohtumaa;\npainoi hatun päähänsä ja kiskoi raskaan pällystakin ylleen; pakeni\nSachem-kerhoon, tohtori Kamerkinkin, Walter Lindbeckin ja Ed Appletreen\nviihdyttävän uneliaan keskustelun turviin.\n\nSillä — niin hän selitti itselleen vastaväitteeksi itseään vastaan —\nmihin hiivattiin maailma joutuisi, jos ihmiset aina tekisivät, mitä\nheidän teki mieli?\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nFrederick Cornplow'n nykyinen talo oli yrjöläiseen tyyliin rakennettu\nhyvä tiilitalo hyvän kadun varrella, ja siihen kuului hyvä pieni\nnurmikenttä ja hyvä iso vaahtera, ja se todisti heidän maailmalleen,\nettä he olivat menestyneet hyvin. Mutta se oli samanlainen kuin\nviisikymmentä muuta taloa Fenimore Cooperin puistokadun varrella, joka\noli samanlainen kuin viisisataaviisikymmentä muuta kaunista puistokatua\nAmerikassa.\n\nHerra Putnam Staybridgen talo — hänen, joka näennäisellä\nvälinpitämättömyydellä nautti kunniaa olla Guyn isä — oli museoesine:\nnelikulmainen, valkoinen, kattokupolilla varustettu kehikkorakennus.\nSe oli kuin jäästä rakennettu ja näytti jäisesti uhmanneen\narkipäiväistä aurinkoa. Kaluston jokainen esine viimeistä konsolipöytää\nja damastipäällysteistä tuolia myöten oli ankarasti aikakauteen\nkuuluva — ne olikin valmistanut eräs kaikkein arvossapidetyimpiä\nantiikkiesineiden jäljittelijöitä.\n\nTämä oli niinkuin sopikin, koska herra Staybridge niinkuin teknillinen\nsanontatapa kuuluu, »parempaa sukua» kuin Fred Cornplow.\n\nParempi suku on sellainen, joka on omistanut rahaa tai maata kauemmin\nkuin useimmat muut; sen mutkikkaampi juttu se ei ole, ja arvonimet ja\nvaakunakilvet ovat vain silmänlumeeksi. Eikä ole aina soveliasta kysyä,\nmistä suku on ensi alkuun saanut maansa ja rahansa. Totuus Englannin\nnormannilaissuvuista on se, että Vilhelm valloittaja, Al Caponen\nfoliopainos, ryösti maan saksilaisilta (jotka olivat ryöstäneet sen\nvarhaisenglantilaisilta) ja jakoi sen sakkinsa kesken, ei eilen, mikä\nolisi tehnyt sen rikolliseksi, vaan muinoin vuoden 1100 vaiheilla,\nmikä on aristokraattista ja saattaa normannilaisen sukujohdon vieläpä\narvokkaammaksi kuin golfipelin tasoituspisteet.\n\nJos eskimot olisivat valloittaneet Englannin ja valinneet itselleen\nkoreita jaarlin-titteleitä kahdeksansataa vuotta sitten, silloin sekä\nEnglannin että Amerikan parhaat suvut väittäisivät tänään polveutuvansa\nOlli Valaanrasvasta.\n\nJuuri siten eräs Staybridgen esi-isistä, Salemin kaupungissa 1700-luvun\nalkupuolella elänyt hurskas mies, joka halukkaasti kuunteli saarnoja\nhelvetin tulesta, oli laivanomistaja, kuljettaen Länsi-Intiasta\nsiirappia, jonka hän tislasi rommiksi, jonka hän kuljetti Afrikkaan,\nmissä se vaihdettiin ryöstettyihin neekereihin, jotka vietiin orjiksi\nLänsi-Intiaan ja vaihdettiin siirappiin, kolmion jokaisen kulman\ntuottaessa voittoa. Siten hänen jälkeläisensä kykenivät tulemaan\nkorkeakoulujen perustajiksi, ministereiksi ja Putnam Staybridgeiksi.\n\nPutnam oli niin aristokraattinen, että hän uskalsi vielä vuonna 1936\npitää pientä partaa. Hän oli ehkä luisunut hiukan suvun tasoa alemmaksi\nsiinä suhteessa, että hän oli vain kellotehtailija ja pankinjohtaja,\nmutta hän oli täysi- tai pikkuserkku eräälle suurlähettiläälle, eräälle\nHarvardin professorille, episkopaaliselle piispalle ja napolilaisen\nherttuan puolisolle; ja hänen postimerkkikokoelmansa sisälsi\nainutlaatuisen kappaleen kuusikulmaista mustaa sveitsinguianalaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Howard Cornplow kolisten, Sara jännittyneenä ja kiiltävän\nmustasilmäinen organisaattori Eugene Silga rauhallisena tulla\ntohistivat Guyn kanssa Staybridgen taloon, oli Putnam istumassa\ntaiteellisesti kirjastossa, Elzevir-Apuleius helmassaan, naputellen\ntuolinsa pähkinäpuista käsinojaa silmälaseillaan... Hän oli omistanut\nApuleiuksen jo kymmenen vuotta eikä ollut tähän päivään asti lukenut\nsiitä nimilehden lisäksi kymmentä sanaakaan. Ja hän oli ollut\nsijoittuneena siihen, silmälasejaan naputellen, puoli tuntia, aina\nsiitä saakka kuin Guy oli soittanut hänelle ilmoittaakseen tämän\nkaamean vierailun.\n\nHän nousi seisoalleen kumartaakseen Saralle, katsahtaakseen\nepämääräisesti Howardiin ja sivuuttaakseen kokonaan Silgan, ja istui\nsitten jälleen naputtamaan ja silmäilemään kirjaansa.\n\nHänen takanaan oli hänen tyttärensä Annabel, ja Annabel oli, lyhyesti\nsanottuna, suloinen. Hän oli pörröpäinen, hymyilevä, kaino, huolimaton,\nruskeatukkainen, luonnollinen, hyvin sievä, onnellisen kyynillinen\nyhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen kullanmuru, ja Howard katseli\nhäntä — ja hän katseli muinaispohjoismaista jumalaa — nuorekkaan\nihastuneena. Vuosia sitten he olivat tavanneet toisensa tanssiaisissa,\nmutta sen jälkeen kuin tyttö oli karkoitettu kouluun Farmingtoniin,\neivät he olleet koskaan lausuneet toisilleen sen palavampia sanoja\nkuin: »Saanko seuraavan tanssin?»\n\nHowardin kiskaisi irti ihailustaan herra Putnam Staybridge,\nvastatessaan johonkin Guyn palpatukseen:\n\n»Teillä on siis aikomus perustaa Sachem Fallsiin Työläisten\nKansainvälisen Kohesion paikallisosasto — koheesi? Viehättävä nimi;\nniin sopiva sellaiselle nuorelle miehelle kuin sinä, Guy, joka on\nkasvatettu Henry Adamsin perinteisiin. Aiotte ruveta julkaisemaan\nkuukauslehteä nimeltä _Protest & Progress_, lempinimeltä 'P. &\nP.', halvassa painoasussa, tarkoituksena yhdistää koko maailman\nvähäosaiset — ei mikään mitätön tehtävä kolmelle nuorukaiselle,\nvaikkapa heidän yllyttäjänään olisikin niin viehättävä nuori nainen\nkuin neiti Sara Cornplow, kun ottaa huomioon, etteivät kaiken maailman\nvallankumoukselliset, itse täydellinen herra Lenin mukaanluettuna,\nole tähän saakka onnistuneet sitä suorittamaan. Ja te toivotte minun\navustavan sitä summalla, joka, sikäli kuin käsitin hieman hysteeristä\nesitystäsi, Guy, olisi noin sata dollaria?... No niin, herra Silga,\ntahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle, onko tämä _Protest &\nProgress_ oleva selvästi kommunistinen?»\n\n»Ei vähääkään, herra.» Gene oli tyyni, ja Genen hymy oli hellä.\n\n»Eikö se tule olemaan Puolueen tai minkä hyvänsä Moskovasta\nmääräyksensä saavan järjestön valvonnan alainen?»\n\n»Ei suinkaan. 'P. & P:n' tarkoitus, herra Staybridge, tulee olemaan\nsellaisten kaikkiin poliittisiin uskomuksiin lukeutuvien ihmisten\nyhdistäminen, jotka uskovat politiikan tieteelliseen ohjaamiseen,\nolkoot he republikaaneja tai punaisia — paitsi että, kuten olen varma,\npunaiset tulevat tuomitsemaan meidät vesivellimäisiksi.»\n\nHerra Staybridge nousi rauhallisesti seisomaan. Hän mumisi: »Siinä\ntapauksessa annan Guylle sadan dollarin shekin yritystänne varten,\n_ehdolla_, ettei ainoatakaan numeroa tuota kirottua lehteä koskaan\ntuoda tähän taloon!»\n\nHän meni kauniisti makuuhuoneeseensa lukemaan samaa\nsalapoliisiromaania, jota Fred Cornplow luki juuri samaan aikaan\nkotonaan. Isänsä mentyä turvallisen etäälle Guy äkäili:\n\n»Mutta kuules, Gene, tietysti 'P. & P.' _tulee_ olemaan kommunismin\nkannattaja.»\n\n»Tietysti.»\n\n»Mutta sinähän sanoit isälle, ettei se tulisi olemaan.»\n\n»Tietysti sanoin.»\n\n»Mutta sehän on valhe.»\n\n»Tietysti on. Aiotko mennä poliisikonttoriin ja panna esiin julisteita,\njoissa ilmoitetaan, että tulemme ottamaan haltuumme poliisilaitoksen\nniin pian kuin olemme kyllin voimakkaat?»\n\nHoward sekautui keskusteluun, rastasmaisen Annabel Staybridgen\nihaillessa hänen kuparinkiiltävää jalouttaan: »Helkkari, Guy, et\nsuinkaan sellaista tekisi?»\n\n»Enpä kai», sanoi Guy, hieroen isoa staybridgeläisnenäänsä, hangaten\nsilmälasejaan epävarmoin elein.\n\nHän olikin vasta hiljan siirtynyt runoudesta kommunismin ja Pyhän\nVenäjän mehevämmille laitumille.\n\nGene riemuitsi: »Niiden seitsemänkymmenenviiden kanssa, mitkä\nNew Yorkin koheesi on luvannut meille, on meillä nyt koossa\ntuhatviisikymmentä dollaria _Protest & Progressin_ aloittamiseksi.\nLuulisitteko voivanne saada satasen isältänne, Howard — Sara?»\n\n»No niin, äijä on kyllä aika kiukkuinen punaisille, mutta hän on\nhyväsydäminen vanha tallukka, kun vain on kärsivällinen ja antaa hänen\nmarista marinansa loppuun», iloitsi Howard.\n\n»Ilman sitäkin kykenemme saamaan julkaistuksi ainakin yhden numeron —\nja mikä kamala painatustyö _siitä_ tuleekaan!» sanoi Gene.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEugene oli vuotta tai paria nuorempi kuin dianamainen Sara,\nneljännestuumaa lyhyempi, ja kun hän ei ollut, niinkuin Sara,\nopiskellut ranskaa Vassar-collegessa, ei hän osannut sitä puhua. (Eikä\nSarakaan osannut.) Mutta niin luonteva oli hänen käytöksensä, niin\nymmärtävästi katsoivat nuo kirkkaat tummat silmät Saraan, että Sara oli\nmielissään, kun Gene kutsui häntä ristimänimeltä, joutui Genen voiman\nlumoihin — mikä johtui Genen sisäeritysrauhasten oivallisuudesta —ja\ntulkitsi sen kääntymyksekseen kommunismiin. Hän oli harrastanut hiukan\nkommunismia aivan niinkuin hän oli harrastanut hiukan tennistä, Thomas\nWolfea, golfia, Bachia, sukeltamista, William Faulkneria, biokemiaa,\nbuddhalaisuutta, vegetarianismia ja Oxford-liikettä. Nyt hän molskahti\nsyvään, ja Putnam Staybridgen siveän olohuoneen toisessa päässä Guy ja\nEugene ja Sara tulivat onnellisen yksimielisiksi siitä, että viiden\nvuoden kuluessa Amerikan neuvostot panisivat Putnamin kaivamaan kanavia.\n\nMutta Annabel ja Howard olivat huoneen toisessa päässä, eivätkä heidän\ntuumansa olleet likimainkaan niin vallankumouksellisia.\n\n»Heikkari, neiti Staybridge, on ikävää, etten ole koskaan saanut\ntilaisuutta oikein tutustua teihin. Te olitte varmaankin aivan tenava,\nkun teidät lähetettiin kouluun.»\n\n»Niin olin — laiha kömpelö tenava. Mutta taidan olla sellainen yhä\nvieläkin, herra Cornplow.»\n\n»Ette ole! Kuulkaas, heikkari, neiti Staybridge, teillä on enemmän\nhitonmoista viehätystä ja suloisimmat huulet, mitä koskaan olen nähnyt.»\n\n»Oh, nyt te vain imartelette minua, herra Cornplow. Te collegen\ntietoniekat! Minähän olen vain tavallinen nuori nainen, kun te sen\nsijaan olette kerrassaan elokuvatähti. Tehän pelaatte jalkapalloa\nTruxonissa, niinhän?»\n\n»No niin — tarkoitan — minä kuulun tietenkin kenttäjoukkueeseen.\nKapteeni ja valmentaja kävivät yksistä tuumin kimppuuni. He väittävät\nminua laiskaksi vain siitä syystä, kun he sanoivat, että minun pitäisi\nelää luumuilla ja leseillä ja mennä vuoteeseen yhdeksältä, ja minä\nsanoin heille, mistä he olivat kotoisin! 'Minä en mene nukkumaan\nyhdeksältä enkä syö luumuja', minä sanoin heille. Ehei! Luumuja! Ettekö\nole samaa mieltä?»\n\n»Oi, ehdottomasti, herra Cornplow... Luumuja!»\n\n»Lyönpä vetoa, että tanssitte mielellänne, neiti Staybridge.»\n\n»Oi, niin hurjan mielelläni, mutta en tuollaisten pikku nulikkain\nkanssa — vain pitkien miesten kanssa — ja olen pannut merkille, että\nkaikki teidänlaiset kultatukkaiset pojat, en tiedä _mistä_ se johtuu,\nmutta kuinka hyvänsä, te aina tanssitte niin hyvin.»\n\n»Minäkö kultatukkainen? Sehän on vain ruma, tylsä _punainen_ tukka —\ntuiki tavallinen.»\n\n»Oi, se ei ole punainen! Se on kultainen.»\n\n»Se on punainen!»\n\n»Kultainen!»\n\nHe herahtivat nauramaan — Romeo ja Julia, Tristan ja Isolde, rouva\nNickleby ja kurpitsa.\n\nHuoneen toisessa päässä Gene Silga selitti, että Venäjällä — jota hän\nei ollut koskaan ollut sen lähempänä kuin Fall Riverissä — vähimmän\ntaitava työmies elää paremmissa oloissa kuin konsanaan detroitilainen\ntyönjohtaja: vapaat luennot ja tilaisuus tehdä lasku varjohyppyjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallankumoukselliset salaliittolaiset, molemmat rakastavaiset, kuulivat\nyläpuoleltaan ärsyttävää kävelyä.\n\n»Isä siellä ilmaisee harmiaan», huokasi Guy. »Eikö ole kerrassaan\nvihoviimeistä, kuinka epämiellyttäviä kaikki isät ovat!»\n\nTämä vanhempien rauhoitusajan loppuneeksi julistaminen veti\nromantikotkin takaisin yhteiseen metsästysseurueeseen, Saran\nhuomauttaessa: »Eikö olekin! Minun isäni, Freddie-ukko, haluaa\ntehdä jälkeläistensä suhteen sitä, mikä on oikein, toisinaan aivan\npeloittavan innokkaastikin, mutta hänellä ei ole mielikuvitusta\nlainkaan; hän ei voi käsittää, etteivät nuoret ole ehdottoman\ntyytyväisiä siihen, että heidän pitää pelata bridgeä joka ilta ja mennä\nnukkumaan puoliyhdeltätoista. Hyvänen aika, ajatelkaa, hän pitää vielä\nyöpaitaa pyjamain asemesta!»\n\n»Älä!» ihmettele Guy.\n\n»Hän on onnenpekka. Minulla ei tavallisesti ole mitään ylläni yöllä,\naluspaitaa lukuunottamatta», sanoi Gene.\n\n»Minäpä lyön vetoa, että herra Cornplow'lla on hyvinkin\nmielikuvitusta», väitti Annabel. »Tarkoitan, enhän tunne oikeastaan\nisäänne kovinkaan hyvin, mutta puhuin hänen kanssaan kerran uuden\nauton hankkimisesta — herra Putnam Staybridge nitisti kylläkin pian\n_sen_ neidon unelman —ja minusta isänne oli eri kiva. Hän oli niin\nystävällinen ja laski leikkiä...»\n\n»Luonnollisesti, jos hän ajatteli saavansa myydyksi sinulle auton!»\nsanoi Sara. »Oi, ukki on tosiaan hyväntahtoinen, tai yrittää olla,\nmutta hänellä ei ole kylliksi mielikuvitusta käsittääkseen, että\nnuorempi polvi kaipaa jotakin enempää kuin olla kunnioitettu asukas\nCooper-bulevardilla. Hänen on mahdoton käsittää, että me, että Nuoriso\nei enää halua mitään vain oman itsensä hyväksi, vaan vaatii, että\nkoko maailma vapautuisi kapitalismin kahleista.» Hän katsoi Eugeneen\nhyväksymistä odottaen ja saikin sen hänen hyvinharjoitetusta\nammatillisesta hymystään. »Hyvänen aika... Kuulehan, Annabel — saanhan\nsanoa sinua Annabeliksi? — eikö isäsi matkustele aika paljon?»\n\n»Kyllä. Toveri Putnam on vielä pahempi kuin ne maailmankiertäjät, jotka\nnäyttelevät näppäämiään pikakuvia — hän mennä puikkii Wieniin ja Rioon\nja sitten katsoa mulkoilee eikä tahdo edes kertoa, mitä on nähnyt.»\n\nSara oli taipumaton: »No niin, meidän ukki ei matkustele vähääkään. Ei\nhaluakaan matkustella. Ja hänellä olisi ihan hyvin varaa matkustella\nvaikka koko loppuikänsä. Olen monet kerrat tarjoutunut viemään hänet\nPariisiin — ajatelkaa, en ole koskaan ollut siellä itsekään! — ja hän\nsanoo aina: 'Saadaan nyt nähdä', ja kiertää niin koko asian. Ihan\ntotta, Freddie _nauttii_ vanhana polkumylly-hevosena olemisesta. Uskon,\nettä vaikka hän kuinka jumpitteleekin, hän on salaa mielissään, kun\nme elämme hänen kustannuksellaan. Näyttää siten, kuinka jalo, jäykkä\nyhteiskunnan pylväs hän on! Meidän on pidettävä huoli, että hän avustaa\nkoheesia.»\n\n»Niin, meidän on pidettävä huoli siitä», sanoi Gene.\n\n»Kaiken kaikkiaan, koko tämä vanhempien juttu on lystikäs»,\naloitti Guy, runoilija, filosofi ja kaveri, — »niin, se on\nlystikäs juttu. Minun mielestäni heidän tulisi olla kiitollisia\nlapsilleen siitä, että nämä vaivautuvat edustamaan heitä uusissa\nyhteiskunnallisissa liikkeissä, kasvatuksen sosialisoimisessa ja\ntyöläisten järjestäytymisen laajentamisessa, kun he kerran ovat itse\nliian vanhanaikaisia sitä tehdäkseen. Mutta kuulkaas, isäukostanne\npuhuttaessa, mitähän jos heilahtaisimme teidän kotiinne? Putnam pitää\ntaaskin epäystävällistä kolinaa tuolla yläkerrassa.»\n\n»Kivaa! Lähdetään! On vasta kymmenen ja neljäkymmentä. Ukki ilostuu\nnähdessään meidät.»\n\nHoward oli innoissaan, ja Annabel seurasi häntä kainon kuuliaisena.\nEikä Sarakaan mutissut vastaan, sitten kuin oli katsahtanut Eugeneen\nja nähnyt hänen olevan valmiin, vaan ratkaisi kaikki näkökohdat\nselittämällä:\n\n»No niin... Hyvä on.»\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nFred oli vetänyt taskukellonsa, oli kuunnellut yleisradion lausumaa\nmielipidettä, että huomenna sataisi Omahassa ja paikoittain\nLänsi-Virginiassa, ja oli virkkanut Hazelille jokailtaisen\nhuomautuksensa: »Mitähän jos mentäisiin vähän nukkumaan?» Ulko-ovi\nrymähti, ja sisään syöksähtivät, variksien äänellä varustetun\nlammaslauman kaltaisena, Sara, Howard, Eugene, Guy ja Annabel.\n\nMutta kun Fred oli esitelty Annabelille, oli hän tälle herttainen —\nliian herttainen, ajatteli Hazel.\n\nSara kehräsi: »Isä, äiti, tässä on Eugene Silga Työläisten\nKansainvälisestä Kohesiosta. Luullakseni olette kuulleet Howardin\npuhuvan hänestä.»\n\n»Oh, kyllä, kyllä, varmasti!» pajatti Fred kätellessään.\n\nGenen hoikat kädet olivat kovat ja hänen silmänsä puoleksi\nhyväntahtoiset, puoleksi ovelat, kokonaan kyynilliset. Rehvakka\nFred, joka kaiken päivää hölötti juttuja, tuli varovaiseksi ja\nkuolonhiljaiseksi.\n\n»Sara on kertonut minulle teidän kaksikerroksisesta perävaunustanne»,\nsanoi Eugene hänelle.\n\n»Vai niin?»\n\n»Pidän sen mielessäni, kun ensi kerran joudun esittämään jotakin osaa\nmielenosoituksessa Unioni-puistossa. Toisesta kerroksesta pidetty puhe\nvoisi tehota mainiosti. En ole varma, hyväksyttekö sitä, mutta minä\nharrastan radikaalisten työväenjärjestöjen asiaa, herra Cornplow.»\n\nSara leimahti: »Oh, miksi et _sano_ heille, että olet kommunisti ja\npuolueen jäsen, Silga — Eugene? Se ei heitä vahingoita!»\n\nFred oli yhä valppaammin varuillaan. »Ei, se ei vahingoita meitä\nlainkaan. Kuulin, että olette kommunisti, herra Silga, silloin\nkun olitte sekaantuneena Praggin lasitehtaan lakkoon. Mutta vielä\nihmeellisempääkin on olemassa. Minä olen republikaani ja käyn kirkossa!»\n\nHazelin suusta pääsi heikko vingahdus, joka kuulosti kuin olisi hän\nsanonut: »_Milloin_?» Fredin jatkaessa myyntipuhettaan:\n\n»Olen iloinen tavatessani teidät, en tahdo uskotella suosivani\nkommunismia, mutta annan paljon enemmän arvoa teille läpikotaisille\naatteen miehille, kuin limousine-sosialisteille, sellaisille kuin\ntämä Sara, jotka sanovat, ettei se johtunut kommunismista, vaan\njostakin, mitä he olivat syöneet; jotka kiroavat kapitalismia ja elävät\njatkuvasti sen kustannuksella.»\n\n»Enpä tiedä, herra Cornplow. Agitaattori huomaa limousinet toisinaan\nhirmuisen hyödyllisiksi, kun on väistettävä pollarien kouria.»\n\n»Hm. Niin. Hauska tavata. Olen lukenut, että on seutuja, missä\npunaisilla on tullut muodiksi ajaa partansa ja kylpeä ja jättää pommit\nkotiin...»\n\n»Ikävä kyllä, en ole koskaan nähnytkään pommia.»\n\n»... alimmaiseen piironginlaatikkoon, ja on kiinnostavaa nähdä, että se\non totta, Gene.»\n\nSaaden osakseen lämmintä avustusta Guyn ja Howardin taholta,\npilkallisia huomautuksia Annabelilta ja valpasta äänettömyyttä\nEugenelta, Sara kuvaili Fredille ja Hazelille koheesin tulevaisuutta\nynnä kuukauslehteä _Protest & Progress_, joka oli tuova laajoille\ntyöläiskerroksille navetoissa ja vajoissa ja salakapakoissa sen\nhämmästyttävän viestin, että jos he olisivat todellisia raatajia eikä\nsellaisia loisia kuin Fred, niin kaikki irlantilaiset, kiinalaiset,\njapanilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, vasemmisto-espanjalaiset,\noikeisto-espanjalaiset, neekerit, kalifornialaiset, floridalaiset,\nNew Yorkin vaatetustyöläiset, Vermontin omenienkasvattajat ja Borneon\nhelmenpyytäjät rakastaisivat toisensa kuoliaiksi.\n\n»Mitä tekemistä minulla on siinä?» viekasteli Fred.\n\n»No, sinä avustat!» nauroi Sara sydämellisesti.\n\n»Enpäs. Minä lakkasin rakastamasta työläisiä, kun viimeinen autolakko\nesti minua saamasta kaupaksi autoja pariin kuukauteen, juuri parhaana\nmyyntikautena.»\n\nSara intti: »Guyn isä, herra Staybridge, on antanut meille sata\ndollaria. Aiotko jäädä häntä huonommaksi?»\n\n»Ehdottomasti! Guy, sanokaa te isällenne, että annan hänen avustaa koko\nhemmetin rahaston, jos hänen mielensä tekee.»\n\n»Oi, ukki!» (Tämän sanoi taas Sara.)\n\nHazel pilasi kaiken:\n\n»Fred, jos Saralle on tästä niin suurta iloa, ja olen varma, että\nherra Silga voisi kertoa meille niin kiinnostavia asioita Venäjästä,\nsukupuolisuhteista ja avioeroista ja kuinka paljon palvelijoille\nmaksetaan ja muuta sellaista — toivon, että hän suostuu luennoimaan\nEgeria-kerhossa, ensi kuussa on minun vuoroni hankkia puhuja — ja jos\nse on Sarasta niin hauskaa, niin minä lahjoitan viisikymmentä dollaria\nitse! Omista rahoistani, tarkoitan!»\n\nFred katsoa mulkoili muistaen, että Hazelin »omat rahat», erään\nodottamattoman sedän kuolinpesästä, olivat viime vuonna tuottaneet\ndoll. 786:10, joista Hazel hänen tietämänsä mukaan oli kuluttanut yli\nyhdeksänsadan. Sill'aikaa kuin toiset kiittelivät Hazelia, Fred johti\novelasti Annabelin erilleen ja urkkaili:\n\n»En tiennytkään, että tunsitte poikani, neiti Staybridge.»\n\n»Oi, enhän oikeastaan tunnekaan. Olen vain parahiksi tavannut hänet\ntanssiaisissa.»\n\n»Se onkin arvattavasti paras paikka tavata hänet. Luokkahuoneessa minä\npuolestani kiertäisin hänet kaukaa.»\n\n»Ettekö mene hänestä takuuseen?»\n\n»No, hän käyttää kamalasti öljyä ja pensua ja kolkuttaa ylämäessä,\nei alamäessä, ja hänen jarrunsa luistavat. Mutta hänellä on kaunis,\nkolmesti sivelty ulkoasu, ja minä tavallani pidän hänestä.»\n\n»Niin minäkin!»\n\nKaikki muut istuivat lojuvissa asennoissa; kaikki puhua pälpättivät;\nHazel selitti Gene Silgalle, kuinka ihmeen hauskaa heillä oli ollut\nEgeria-kerhossa, kun heillä oli ollut vierailijana eräs Dale Carnegien\noppilas, joka oli selittänyt heille, että kyky ilmaista ajatuksensa\nseisoaltaan oli yhtä tärkeä kerhonaiselle kuin senaattorille tai\nvoiteluöljyn kauppiaalle. Mutta Annabel istui suorassa, kädet ristissä\nhelmassaan, silmät suoraan eteenpäin suunnattuina, hurmiossa. Hänen\nhuulensa näyttivät hyvin pehmeiltä; Fred ajatteli, että ne värisisivät,\njos häntä loukattaisiin. Fredistä tuntui, ettei Annabel ollut\nkokoonpantu ennakkokäsitysten ja toisarvoisten tietojen tilkuista,\nkuten nuo toiset, vaan että hän oli yhtä eheää kappaletta, selkeä ja\nvarma ja hyvä.\n\n»Hän rakastuu Howardiin, koska tämä on näöltään kuin elokuvatähti, ja\nsitten pysyy sille uskollisena, koska hänen tulee tätä sääli», huokasi\nFred itsekseen. »Howard raastaa hänet loppuun. Kas, lopeta tuo! Älä\nmustaa omaa poikaasi. Kas, miten Annabel katselee ympärilleen, taitaa\npitää tästä ympäristöstä — jollakin tavoin vapaata ja viihdykästä —\ntai olisi, jollei Sara olisi niin hemmetin ollakseen — verrattuna\nStaybridgeen, vanhaan jäätönkkiin. Mutta Annabel — hänellä on\nystävällisimmät silmät, mitä koskaan olen nähnyt — ystävälliset kuin\nkoiranpennulla — näkisin mielelläni Howardin menevän naimisiin niin\noikean ja kunnon tytön kanssa, mutta haluaisinko nähdä _hänen_ menevän\nnaimisiin tyhjäntoimittajan kanssa? Vanhempien velvollisuudet? Jonakin\npäivänä annan palttua niille kaikille... en sentään!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaran pyynnöstä Eugene Silga jäi vielä Annabelin ja Guyn lähdettyä.\nKun oli pohdittu kymmenen minuuttia sitä tosiseikkaa, että jos Howard\nlähtisi viiden minuutin kuluessa, hän ehtisi Truxoniin hyvissä ajoin,\nHoward lähti yläkertaan nukkumaan; ja Eugene ja Fred kiertelivät\ntoisiaan, Cornplow'n naisväki katsojayleisönään.\n\nTehkäämme selväksi Eugene Silgan poliittisen toiminnan laatu. Hän ei\nollut lainkaan sellainen kuin englantilaisten salapoliisijuttujen\nmelodraamalliset bolshevikit; hänellä ei ollut kirkon hautakammioon\njohtavaa salakäytävää, ei kaunista, mustapukuista, platinaisella koiran\nkaulanauhalla varustettua valekreivitärtä vakoilijanaan. Fred epäili,\nettä Saran radikalismilla leikittely, joka oli tänä iltana äkkiä käynyt\nniin pontevaksi, ei merkinnyt muuta kuin halua olla tärkeä, olla\nerikoinen, ja seurustella romanttisten nuorten miesten kanssa. Mutta\nGenen tarkoitus oli selvä. Hän oli vihannut hyväosaisia ja rikkaita\naina Brooklynin joenrantaslummissa vietetystä lapsuudestaan saakka.\nTyöläs opiskelu New Yorkin Citycollegessa, vaatteiden prässäämisellä\nopintovaroja ansaiten, ei ollut lisännyt hänen suopeuttaan. Hän\nhalusi valtaa ja kostoa; hän oli valmis antautumaan hengenvaaraankin\ntoivossaan murskata koko kansanvaltainen järjestelmä ja saattaa maa\ntehdastyöläisten diktatuurihallituksen alaiseksi, hänen itsensä\nhallitessa työläisiä.\n\nSekä Sara että hän rakastivat ihmiskuntaa. Rakastiko kumpikaan heistä\nketään yksityistä ihmistä, ei ollut niinkään varmaa.\n\nEugene ei ollut pilalehtien luomuksia. Hän ei ollut likakaulainen\neikä räyhäävä, eikä hänellä ollut erikoista katupuhujan tyyliä\nesiintymisessään. Hän oli siisti ja puhui rauhallisesti; hän hymyili\ntunteikkaasti; ja hän oli Fred Cornplow'n maailmalle — Franklinin\nja Emersonin, Mark Twainin, Willa Catherin ja William Allen Whiten\nmaailmalle — yhtä vaarallinen kuin kalkkarokäärme.\n\nKalkkarokäärmeiden suhteen on vallalla yleinen harhakäsitys.\nLukemattomat järkevät ihmiset otaksuvat, että kalkkarokäärme osoittaa\nkataluutta purressaan matkailijoita, mutta omasta mielestään\nkalkkarokäärme on kunniallinen, hyväsydäminen perheenisä, joka uskoo,\nettä ihmiset katalasti tappavat paljon useampia kalkkarokäärmeitä kuin\nkalkkarokäärmeet ihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEugene kertoi Fredille Nuorisoliikkeestä.\n\n»Se ei edusta puhtaasti kommunistista oppisuuntaa. Me haluamme luoda\nyhteisrintaman liberaalien ja vieläpä haaleiden sosialistienkin kanssa.\nOlen juuri ollut eräässä nuorisokokouksessa Cincinnatissa. Me vaadimme\nkongressilta...»\n\n»Vaaditte?»\n\n»Aivan niin! Vaadimme, että kaikille nuorille viidenkolmatta vuoden\nikään asti — oh, minä olen jo vuoden sivu siitä rajasta, joten se ei\nole persoonallinen asia — on myönnettävä kaikista maksuista vapaa\nkorkeakoulu-opiskelu, vapaat savukkeet, vapaat elokuvat kahdesti\nviikossa ja taattava paikansaanti liiton vahvistamilla palkoilla\nopiskelun päätyttyä.»\n\nFred nieleksi, mutta Sara ehkäisi hänet sanomalla: »Kuule, ukki,\nälä nyt viitsi ruveta taas kertomaan meille, kuinka sinä palvelit\npöydässä college-aikanasi ja sitten menit työhön seitsemän dollarin\nviikkopalkalla.»\n\nHyökkäyksen aloittikin, yllättävästi, Hazel:\n\n»En ole koskaan voinut oikein ymmärtää tuota Nuorisoliikettä. Tiedän\nkyllä, että monien poikien ja tyttöjen on hirmuisen vaikea päästä\nalkuun nykyään. Mutta onko turha työn etsiminen vaikeampaa heille kuin\njollekin neljänkymmenenviiden ikäiselle miehelle, jolla on sairas vaimo\nja kolme lasta?»\n\n»Tuo tuskin on mikään vastaus», sanoi Silga alentuvasti, samalla kuin\nFred alkoi sisällisesti raivota, että »hemmetti sentään, tuo Silga\nmokoma esiintyy kuin olisi hän tämän talon omistaja. Pian hän kai\nalkaa opettaa meille, miten autoa ajetaan, jos vain kuuntelemme oikein\nkohteliaasti.»\n\n»Tuo tuskin on mikään vastaus. Luonnollisesti uskon työn takaamiseen,\nkolmenkymmenen tunnin maksimityöviikolla ja viidenkymmenen dollarin\nminimipalkalla, kaikille työläisille, olkoot kahdenkymmenenviiden\ntai kuudenkymmenenviiden ikäisiä. Mutta päähuolenpitomme kohdistuu\nnuorisoon, koska sitä voidaan kasvattaa: se ei ole sen amerikkalaisen\nmyytin sokaisema, että tämä on kansanvalta ja että jokaiselle on\nvieläkin tie avoinna.»\n\nFredin koettaessa näyttää huolettomalta ja puolueettomalta ja\nnäyttäessä yhtä huolettomalta ja puolueettomalta kuin kissa\nkärpäspaperilla, Eugene teki hänelle tiettäväksi, että kaikkien\nautomobiilityöläisten palkat voitaisiin helposti korottaa\nkaksinkertaisiksi, jos tehtailijat vapautuisivat välikäsistä\n(sellaisista kuin Fred Cornplow); että oli hyvä asia, että Englanti\nmenettäisi pian Intian ja Egyptin, Ranska Indokiinan ja Hollanti\nJaavan; että vieläkin parempi asia oli, että tulevan sodan kolmen\nensimmäisen kuukauden aikana Venäjä valtaisi Alaskan, Länsi-Kanadan,\nKiinan, Skandinavian ja Puolan ja tekisi niiden asukkaat yhtä\niloisiksi kuin Venäjän talonpojat olivat. Niin he vähitellen johtuivat\nvaivattomasti Espanjaan, missä, kuten kaikki sanoivat, oikea\nvaarallinen vallankumous tulisi tapahtumaan ennen pitkää.\n\nEugene ilmoitti varsin kohteliaasti: »Olen puhunut asiasta\nperusteellisesti Saran kanssa, herra Cornplow, ja — toivoakseni ette\npidä meitä tunkeilevina, mutta olemme tulleet siihen johtopäätökseen,\nettä ainoa keino saada asianmukaista avustusta Espanjan hallitukselle\non määrätä kullekin eri avustajalle oma osuutensa ja ilmoittaa se\nheille.»\n\n»Mutta minä en ole av...»\n\n»Ja Sara ja minä arvelemme, että te voisitte osoittaa todella uskovanne\ndemokratiaan ja kansanhallitukseen avustamalla Espanjan hallitusta\nviidelläsadalla dollarilla ja...»\n\n»Viidellä sa...»\n\n»Niin juuri! Taivas tietää, että minä en voi antaa mitään kurjan\npienistä tuloistani», ärähti Sara.\n\nFredk Wm, joka hänelle nuo tulot antoi, ei pitänyt niitä lainkaan\nkurjina, omiin tulolähteisiinsä katsoen. Tuhat dollaria vuodessa ja\nkaikki ilmaiseksi? Se siis oli kurjaa, niinkö? Hän puhkesi puhumaan\nkiivaasti ja kiukkuisesti:\n\n»Kuulkaas nyt, te nuoret ihmiset, minä alan väsyä teidän\nnalkutukseenne. Tiedän kyllä olevani miljoonissa piehtaroiva\nkapitalisti, niin juuri, monimiljoonikko suoraan sanoen, pelkkä\nverenimijä ja orpojen ryöstäjä, sorrettujen vihollinen. Ymmärrän hyvin,\nettä sellaisten känsäkouraisten proletaarien kuin te molemmat, on\ntuhottava minunlaiseni kapitalistit — aivan niin — kiskaistava ulos\nja tuhottava meidät — pantava meidät seinää vasten ja tuhottava —\notettava minulta pois huvipurteni ja Ranskassa oleva linnani ja vaimoni\nrubiinikaulanauha — otettava ne pois ja pistettävä meidät seinää vasten\nja ammuttava täyteen reikiä. Sehän on oikea temppu, tuhota vain.\nMutta — ei minua sentään haluta avustaa saadakseni etuoikeuden tulla\ntuhotuksi! Tyydyn kyllä siihen, että minut yksinkertaisesti ammutaan;\njoku toinen maksakoon kuulat.\n\n»Ei, malta nyt, Sara. Tiedän, että kun avaat suusi niinkuin kala, on\nminulle tulossa kuumat paikat. Mutta kuuntelehan ensin minua pieni\nhetki.\n\n»Minä luen sanomalehtiä. Vakavasti puhuen tiedän, että maailmassa\non monta epäkohtaa; kaivostyö on vaarallista ja huonosti palkattua;\nTom Mooney pidätettiin mielivaltaisesti ja olisi vapautettava;\netelävaltioiden osaviljelijöillä on surkeat olot — ja samoin\non useimmilla plantaasien omistajillakin! — joukko pappeja ja\nprofessoreita on lähetetty vankilaan siksi, että ovat sanoneet\ntotuuden; neekerien kohtelu on kaameaa; joukko maanviljelijöitä tekee\ntyötä vain kiinnityslainojensa ruokkimiseksi.\n\n»Mutta toisin kuin te kommunistit, minä en usko olevani kaikkivaltias\nJumala. En voi tehdä kaikkea maailmassa yhdellä kertaa. Olen Omien\nAsiainsa Hoitajain yhdistyksen puheenjohtaja. En ole kyllin rikas\nenkä kyllin taitava rakentaakseni uudestaan New Yorkin slummit ja\nlakkauttaakseni kaiken sotimisen yhdellä kertaa. En katso onnistuneeni\nkovinkaan huonosti omassa toimessani. Työmieheni ja asiakkaani\nnäyttävät molemmat aika tyytyväisiltä. Tulen hyvin toimeen perheeni\nkanssa...»\n\n»Vai tulet?» hengähti Sara.\n\nTuo koski. Se tuntui Fredistä samalla kertaa sekä aiheelliselta että\naiheettomalta. Hän jatkoi puhettaan vähemmän itsevarmana.\n\n»Tarkoitan... Ja sitten... Niin, kuten koetin sanoa: en kuvittele\nolevani Rockefeller. Olen vain tavallinen kansalainen Sachem Fallsista,\nN.Y., ja teidän korkeaoppisten, jotka mielellänne puhutte niin paljon\nrealismista ja selväkatseisuudesta, tulisi antaa tunnustus sille, että\ntiedän, mikä olen.»\n\nHazel oli katsonut Frediin myötätuntoisena ja hän kävi hyökkäämään\napuvoimineen. Mitä rauhoittavimmalla arkipäiväisyydellä hän kertoi\nEugenelle Sachemin Pienestä Teatterista, Howardin merkillisestä\nmenestyksestä baseballissa poikana ja kalifornialaisista serkuistaan.\nTämä lämmin kylpy tyynnytti heidät kaikki, ja Eugene poistui talosta\nhajamielisin hyvästelyin, jotka ilmaisivat, ettei hän palaisi koskaan\ntakaisin.\n\n»Täytyikö sinun tosiaankin vaivautua olemaan loukkaava?» kysyi Sara.\n\n»Ei paljonkaan! En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi meidän\nkolmekymmentä vuotta sitten katsottiin olevan velvolliset pyytämään\nanteeksi kaikilta Ranskasta ja Englannista vierailemaan tulleilta\npalokuntalaisilta sitä, että olemme amerikkalaisia, ja nyt meidän\nodotetaan pyytelevän anteeksi Venäjältä. Kun tuommoinen nuori pentu\niskee minua arkaan kohtaan...»\n\n»Lompakkoosi, isä!»\n\n»Juuri niin! Senhän varassa sinä aina olet elänyt, eikö niin, nuori\nneiti, jos tahdot minun puhuvan karkeasti?»\n\n»En tahdo!»\n\n»No, kun hän tukkeutuu tänne ja käy määrimään minun\nvelvollisuuksiani...»\n\n»Ihmettelen, miksi et letkauttanut hänelle jotakin virkistävää, siihen\ntapaan kuin että: 'Jos ei sinua miellytä täällä, niin miksi et palaa\nsinne, mistä tulit?'»\n\n»No niin, kyllä ajattelinkin tuota, mutta en tiennyt varmasti,\nonko hän tullut sellaisesta maasta, jota inhoan kyllin suuresti\ntoivottaakseni hänet sinne! Mutta minä kunnioitan häntä enemmän kuin\nsinua. Hän on kylliksi rehellinen ollakseen avoimesti uhkana jokaiselle\nhemmetin asialle, jota minä kannatan, ja pannakseen henkensä vaaraan\nlakoissa, ja arvattavasti hän elää viidellätoista—kahdellakymmenellä\ndollarilla viikossa, kun taas sinunlaisesi nuoret ihmiset puristatte\nvanhemmiltanne niin paljon kuin suinkin saatte ja häpeätte itseänne\nsitten ja syytätte siitä meitä!»\n\n»Isä!»\n\n»Juuri niin. Ehkä ei sinua voida moittia persoonallisesti. Koko\nmaa on täynnä hienoa nuorta väkeä, joiden omaiset ovat käyttäneet\nheitä kouluissa ja tehneet kaiken voitavansa auttaakseen heitä\nyhteiskunnallisesti ja rahallisesti, ja nämä nuoret halveksivat heidän\npehmeyttään eivätkä epäröi sekuntiakaan korjatessaan vanhempainsa\nkäytöstä ja heidän historiantietojaan! Mutta minä en aio sietää noita\nälyllisiä keikareita talossani ainakaan tieten tahtoen! Nuori neiti,\nkun lapset tulevat kahdeksantoista ikäisiksi tai niille vaihein, ei\nheillä ole suurempaa oikeutta vaatia vanhempiensa rakkautta kuin\nmuillakaan ihmisillä. Heidän on ansaittava se!»\n\nSara ryntäsi pois huoneesta nyyhkyttäen.\n\nFred asteli edestakaisin hyvän aikaa.\n\n»Oh, hitto soikoon, en tarkoittanut... Mutta tuo tyttö sai minut niin\närsytetyksi, juuri kun olin valmistautunut olemaan niin kohtelias\nhänelle ja tuolle mustasilmäiselle toverille, bolshevikki-gigololle!\nMiksi he eivät voi olla kilttejä, kuten Annabel! _Siinä_ on minun\ntyttöni. Enpä ole varma, annanko hänen mennä naimisiin Howardin, tuon\ntyhjäpään, kanssa! Mutta Sara... Hyvä on, _hyvä_ on! Odotanko huomiseen\npyytääkseni häneltä anteeksi, vai menenkö ylös ja teen sen selväksi nyt\nheti?»\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nSachem Fallsin maineikas kotiseutuviikko pidettiin maaliskuussa, olipa\nsää kuinka kolea hyvänsä, koska sille kuulle sattui kaupungin ainoan\nvallankumoussankarin, kenraali Abram Pough'n syntymäpäivä, sankarin,\njosta kukaan ei tiennyt mitään, paitsi että hän oli ollut sankari,\nettä hän oli jokseenkin varmasti syntynyt, että hän oli syntynyt\nmaaliskuussa, ja ettei hän ollut syntynyt maineikkaassa Pough'n\nsyntymätalossa Beecher-kadun varrella. Vuotuinen kotiseutuviikon\njuhlakulkue oli tavan voimasta muodostunut uusien automallien\nensimmäiseksi ulkoilmaesittelyksi, millä vetonumerona oli asujamistoon\nverrattomasti suurempi teho kuin kenraali Pough'lla.\n\nTässä paraatissa Fred toi näytteille ensimmäiset Sachem Fallsissa\nnähdyt Duplex-perävaunut. Hänen apulaisensa Paul Popple oli\nharmitellut: »Kuulkaa, johtaja, olen saanut ongituksi täydet tiedot\nsiitä, mitä Conquerorin miehet aikovat tehdä. He tuovat näytteille\nkuusi mallia, kaikki ansarikukilla koristettuina. Mitä sanotte, jos me\nkoristaisimme vaunumme kultanauhoilla?»\n\n»Minä en myy nauhoja. Enkä kultaa. Enkä kukkia. Minä myyn autoja. Minä\nsuunnittelen oman näyttelymme», tuhahti Fred.\n\nPaul Popple näytti epäilevältä, Hazel näytti epäilevältä, ja Sara\noli suorastaan loukkautunut, kun kotiseutuviikon paraatissa, missä\nensin nähtiin varhaisimpia hollantilaisia uudisasukkaita juustoa\nvalmistamassa ja sen johdosta irokeeseille päänahkansa menettämässä,\namerikkalainen legioona ja Ruotsin pojat ja pikkelsitehtaan näyttely,\nAmerikan Metsämiehet runsaasti kirveillä ja merkkimitaleilla\nvarustettuina ja kilpailevan Conqueror-autoyhtiön hieno näyttely ruusu-\nja keltanarsissikoristeineen, tuli viimeisenä esiin Fredin järjestämä\neriskummallinen näyttely. Sen etunenässä oli Triumph-kaupunkivaunu, ja\nsiinä istui Sachemin pormestari, joka oli Fredille velkaa kolmesataa\ndollaria. Katselijat, jotka olivat tiheään sulloutuneina kuin heinät\npaalussa, osoittivat, Fredin dollarilla miestä ja päivää kohti\npestaamien kättentaputtajien yllyttäminä, lämpimästi suosiotaan,\nilmeisesti siinä käsityksessä, että tämä oli virallista ja että\nTriumphin täytyi niin ollen olla todella hyvä vaunu. Sitä seurasi\nHoundtooth-kuutonen, ja Saran kalpeaksi pahastumiseksi siitä puuttui,\nei vain kukkia ja nauhoja, vaan vieläpä säädyllinen runkokin. Siinä\noli vain konealusta ilman puskureita ja kuljettaja rasvaisella\npuulaatikolla istuen. Mutta väkijoukko tuli intoihinsa nähdessään\nrattaiden pyörivän ja pakkautui liki Houndtoothia, huudahdellen:\n»Katsos, Bill, miten nuo jarrut toimivat!»\n\nSen jälkeen tuli kuusi Duplex-perävaunua, ja tämä oli ensimmäinen\nkerta, kun kukaan sivullinen Sachemissa oli nähnyt Duplexia.\n\nPerävaunut olivat ahkerassa toimessa. Kunkin auton ylimääräistä toista\nkerrosta nostettiin tai laskettiin alas. Väkijoukko haukkoi henkeään ja\nhyrisi, ja Hazel taputti Frediä poskelle ihmeissään, kun näki kolmen\nmakuuhuoneen syntyvän taikavoimalla ilmasta.\n\nTästä paraatista jälkeenpäin kertovat uutisselostukset kaikissa\nkolmessa lehdessä eivät voineet vaitiollen sivuuttaa tätä uutuutta —\nvarsinkaan kun Fred oli luvannut kullekin kokosivun Duplex-ilmoituksen.\nJokaisessa lehtiselostuksessa oli näin kuuluva maininta: »Näyttelyn\nyllätys oli kuitenkin ryhmä Duplex-perävaunuja, joiden katto avautuu\nmuodostaen toisen kerroksen.»\n\nFred oli myynyt kuusi Duplexia ennen seuraavan päivän hämärtymistä.\n\nMutta kotona, istuessaan rauhassa sohvalla Hazelin vieressä, kuunnellen\nkoti-ikävästä riutuvaa hawaijilaista radiokvartettia (Bronxista),\nFred tuumi: »Jaah, se oli hyvä näyttely. Minä olen mainio myyntimies\nja sitä paitsi hyvä näyttelymies. Mutta — kummallista — sen teho ei\ntunnu kestävän. Tunsin itseni kuin jollakin tavoin alastomaksi siellä,\nkatsellessani Duplexien julkista pukeutumista ja riisuutumista. Alanko\nminä väsyä olemaan vain hyvä näyttelymies, kultaseni? Mitä minun sitten\non _tehtävä_?»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei maininnut Hazelille, hän ei maininnut edes itselleenkään\nkotiseutuviikon paraatissa sattuneesta tärkeästä tapahtumasta.\n\nDuplexien ohi kulkiessa Fred oli kuljeksinut erilleen Hazelista,\ntervehtiäkseen mahdollisia asiakkaita, ja oli väentungoksessa kohdannut\nPutnam Staybridgen ja Annabelin.\n\nIlman George Washingtonin petturuutta hra Staybridge olisi nyt hänen\nkunnianarvoisuutensa, kenraali Sir Putnam Staybridge, P.C., D.S.O.,\nK.C.M.G., ja vaikka häneltä olikin ryövätty tuo oikeudenmukainen\nnimikilpi, niin siitä huolimatta hän pienen partansa täsmällisyydessä,\nharmaiden silmiensä tyynessä suvaitsemattomuudessa, hentojen\nolkapäittensä suoruudessa osoitti yksityisen aateluutensa. Hän ilmensi\nsitä tällä kertaa Duplex-näyttelyyn kohdistuvana ivahymynä, eikä Frediä\nauttanut paljon, vaikka hän tiesikin hra Staybridgellä olevan joitakin\nyksityisiä etuyhteyksiä hänen vastustajansa, Conqueror-autoyhtiön,\nkanssa.\n\n»Kuinka voitte, herra... Cornplow?» sanoi herra Staybridge. Mutta\nFred tunsi, ettei hän todella paljon välittänyt siitä, miten hän voi,\ntai voiko ensinkään. Putnam näytti jo unohtaneen hänet tervehtiessään\nerästä ohikulkevaa naistuttavaa nipistämällä hattunsa kupua ja hieman\nleventämällä suutaan, ikäänkuin olisi kuminauhaa venyttänyt.\n\nMutta Annabel säteili. Fred vilkutti hänelle häpeämättä silmää.\n\nViisi minuuttia myöhemmin, Fredin katsellessa partiopoikien\nohimarssimista, joku nyhjäisi hänen hihaansa, ja hän katsahti alas — ei\nkovin alas — kainoon Annabeliin.\n\nFred huomautti laajasisältöisesti: »No, niinpä niin!»\n\n»Isä on mennyt ja...»\n\n»Jääkää te vain minun seuraani. Minä suojelen teitä. Olen entinen\nlentävä poliisi.»\n\n»Ihanko totta?»\n\n»Ihan totta. Otin vangiksi Jesse Jamesin.»\n\n»Jesse Jamesia ei otettu vangiksi. Hänet ampui takaapäin eräs hänen\noman sakkinsa miehiä.»\n\nFred katsoi Annabeliin suosiollisesti. Kuinka harvinaista oli, hän\najatteli, tavata nykyaikana ketään kolmeakymmentä nuorempaa, joka\nei ollut elokuvien ja ilmailun häikäisemä, vaan tunsi sellaisetkin\nAmerikan historian pyhyydet kuin Jamesin veljekset. »Kelpo tyttö»,\nsanoi hän. Hän ei voinut kohdella tyttöä Staybridgenä. Tyttö tuntui\ntodella inhimilliseltä. Fred murahti: »Pelkään, ettei isänne välittänyt\npaljon minun temppuniekka-perävaunuistani, neiti Staybridge».\n\n»Pelkään, että hänen nautintonsa on olla välittämättä paljon mistään.\nYh... yh...» Annabel väänteli Fredin takin nappia. »Oletteko nähnyt\nHowardia?»\n\n»En muutamiin päiviin. Hän tulee kotiin minun syntymäpäivääni\nviettämään, ensi tiistaista viikon päästä. Kuulkaa! Ettekö tekin voisi\ntulla?»\n\n»Tulisin hirveän mielelläni, herra Cornplow!»\n\nFred kadehti Annabelin kirkasta valoa sumuisessa, sotkuisessa\nmaailmassa.\n\n»Jukoliste», vannoi hän, »jollei Howard rakastu häneen kunnollisesti,\nniin minä — niin, minä teen hänelle pahimman mitä ikinä voin: annan\nhänen tehdä niinkuin hän haluaa tehdä — jättää opintonsa ja ryhtyä\ntyöhön!»\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nFrederick William Cornplow'n talon täyttivät avoimen salaiset\nvalmistukset hänen viisikymmentäkuusivuotista syntymäpäiväänsä varten,\njoka oli seuraavana päivänä. Hän istui pullean tyytyväisenä odottaen\npäivällistä ja tuhahdellen iltalehteä lukiessaan, ja elämä kaikkineen\ntuntui varmalta.\n\nOvikello helähti silloin, ja kaikki unohdetut elämän murheet marssivat\nsisään.\n\nHilda, palvelijatar, ilmoitti: »Siellä on joitakin ihmisiä,\nTillery-nimisiä, Enos Tillery joukkoineen; sanovat haluavansa tavata\nteitä.»\n\n»Tillery? En ole ikipäivinä... Oh, maltas!»\n\nSalaa hiipivin kauhun tuntein Fred muisti, että hänellä oli joitakin\ntuon nimisiä serkun serkkuja. Eräs Joe Tillery sieltä takamailta.\nPoikaikänsä jälkeen hän ei ollut nähnyt ketään tuon heimon jäseniä,\nmutta hän muisti heidät maalaamattomassa maalaishökkelissä asuvana\nkylpemättömänä, kampaamattomana, maksukyvyttömänä ja iloisesti\nrallattavana joukkona; muisti, kuinka hänen isänsä oli antanut Joelle\nkymmenennen osan siitä kymmenen dollarin summasta, jota Joe oli\nvaatimattomasti anonut. Tämä Enos Tillery oli kai Joen uskollinen poika.\n\nFred asteli arvokkaana halliin. Liikuttavan luottavasti hän toivoi,\netteivät Tilleryt tulisi sen pitemmälle.\n\nOvella seisoi kaamean ystävälliseltä näyttävä Fredin ikäinen mies —\nEnos kaiketikin —, jonka tukkaa ei ollut leikattu kahteen kuukauteen\neikä partaa ajeltu neljään päivään, mutta jolla oli yllään ruudulliset\ngolfihousut, purppuran ja ruohonvihreän kirjavat golfisukat ja\nkoinsyömä punainen villapaita. Enoksella oli lisäväkenä vaimo, asunaan\ntweedipäällystakki, jonka turkiskaulus oli kampaamisen tarpeessa,\nsamoin kuin hänen rasvainen musta tukkansakin, ynnä kaksi aikuista\npojanmölliä sekä pieni poika ja pieni tyttö.\n\nFred oli tosin päättävästi irroittautunut siitä isänsä ja isänsä\ntuttavien omaksumasta harhaopista, että köyhyydessä oli jotakin\nhäpeällistä ja köyhissä jotakin pahaa. Toisaalta hän ei ollut\nluiskahtanut siihen uuteen uskoon, että köyhyys ja kovaonni ja lika\novat aina ja ehdottomasti parempia kuin vauraus ja hyvä onni ja\nsaippua... Ja ehk'ei hän olisi välittänyt suuriakaan sinne taikka\ntänne, mutta hän oli kaikista olennoista tarkimpaan kuriin totutettu\nkansalainen, Hyvä Perheenisä, ja kun Tilleryt puhkesivat ylenpalttiseen\nhymyyn, joka kokeneelle liikemiehelle merkitsi häikäilemättömästi\netuilevaa luonteenlaatua, oli Fredillä syyhyvä tietoisuus siitä, että\nHazel voisi olla kurkistelemassa nurkan takaa ja kieltäytyä antamasta\nhänelle anteeksi näiden sukulaisten maailmaan tuottamista.\n\nEnos huusi: »Kas, kas vain, sehän on lihava pikku Freddie Cornplow, se\nvanha varas! Muistatko, kuinka ennen näpistelit omenia farmillamme ja\nisäukko löylytti sinut pahanpäiväiseksi? Muistatko, kuinka pelkäsit\nmennä uimaan jokeen? Oi, ne olivat mainioita aikoja!»\n\nIloisen nuoruuden sinihämyisistä etäisyyksistä tuntui Fredin ohi\nleyhähtävän Tilleryn sikokarsinan suloinen tuoksu. Mutta hän sai\nepävarmasti sanotuksi:\n\n»Oh, niin, kyllä vain — niin, aivan oikein. Tämä on siis sinun\nperheesi.»\n\n»Niin, tässä on vaimoni Edna, ja isot pojat Mac ja Cal, ja pikku Tom ja\nSagittaria.»\n\nFred ei oikein ymmärtänyt, mutta jotenkuten oli käynyt niin, etteivät\nhe enää olleet hallissa. He istuivat olohuoneessa, ja Cal oli ottanut\nitselleen savukkeen, rouva Tillery makeisen, kun taas Tom ja Sagittaria\npomppoilivat riemukkaasti sohvalla, jonka joustimet eivät olleet\nsuinkaan liian eheät.\n\n(Mutta eihän voinut ajaa ulos sukulaisiaan, omia serkkujaan, vain\nkuinka? Veri sakeampaa kuin — kuin liima, tällä kertaa... Mutta\njukoliste, jos Sara tulisi sisään!)\n\nEnos lallatti: »Niinpä niin, me olemme tässä noin niinkuin ajautumassa\nLänsi-Virginiaa kohti — muuan mies kertoi meille, että siellä on\njonkinlainen maamiesten uudestaan-asuttamissuunnitelma käynnissä, missä\nvoisimme saada ilmaiseksi farmin kaikkine työkaluineen. Huomasin, että\ntämä paikka oli lähellä matkan varrella, ja sanoin Ednalle, vaimolleni\nnäet, että 'eikös poiketa katsomassa lihavaa pikku Freddieä — ei\nmitenkään vaivaksi — ehkä hänellä on aika varattua — ei tuoteta hänelle\nja hänen eukolleen...' Eglantine, sehän sinun vaimosi nimi on, eikö\nniin?»\n\n»Hazel.»\n\n»Hazel? Vähän niinkuin maalaisnimi. Hän on kai yksinkertaista\nmaalaisväkeä myöskin, kuten sinä ja minä, Fred? No, kuinka hyvänsä,\nEdna sanoi, että ei — sanoi, että siitä on melkein neljäkymmentä\nvuotta, kun sinä ja minä olemme nähneet toisiamme — sinä et haluaisi\nmeitä vieraiksesi, hän sanoi, mutta minä sanoin: 'Tietysti hän haluaa\nnähdä _serkkuaan_!' minä sanoin. 'Enkö minäkin antaisi kaikesta\nsydämestäni yösijaa _hänelle_, jos minulla olisi talo ja hän tulisi\nperheineen minua katsomaan?'... Kuinka monta tenavaa sinulla on, Fred?»\n\n»Kaksi.»\n\n»Vai niin, no, ei sinusta ole koskaan ollut paljon mihinkään.\nMinulla on kuusi — nämä neljä tässä, ja yksi, joka on saanut hienon\ntoimen patenttilääkkeitten myyjänä, ja sitten yksi — niin, hänellä\noli vähän huono onni, ja itse asiassa hän oli viaton, mutta hän on\nojennuslaitoksessa, ja... Kuinka hyvänsä: 'Ei', sanoin minä Ednalle,\n'tietysti hän on iloinen, kun saa nähdä meidät. Mitäs sukulaiset muuten\nolisivat?' sanoin minä. 'Fred on voinut ottaa ja tulla rikkaaksi, mutta\nolen varma, ettei hän pidä itseään liian hyvänä puhuttelemaan omaisiaan\n— olen varma, että hän pohjaltaan on ihan samanlainen yksinkertainen,\nsuora maalainen kuin me toisetkin. Onko tuo paistinhajua, joka minun\nnenääni tulee?»\n\nFred oli jo suoranaisessa typertymistilassa. Epäämättömän varmasti\nhän tiesi, että jos hän kutsuisi sukulaisensa, ehkäpä rakkaatkin,\npäivälliselle, niin Hazel tappaisi hänet ja Sara polttaisi hänen\nruumiinsa. Hän änkytti:\n\n»O-oletko syönyt päivällistä, E-enos?»\n\n»En vielä! Valmis syömään vaikka härän!»\n\n»Onko raha-asiaisi laita miten?»\n\nEnos nauroi. Hänen vaimonsa nauroi. Hänen lapsensa nauroivat. Enos\nkikersi: »Et suinkaan meinaa juksata minua? Sinä olit aina suuri\njuksaaja.» Hän nousi ylös ja tuli ja pukkasi Frediä sormellaan\nkylkiluihin — tarpeettomasti, ajatteli Fred. »Meidän kesken sanottuna,\nmeillä on noin puolitoista dollaria.»\n\n»No, olkoon tämä minulta kestityksenä teille. Tässä on viisi dollaria,\nEnos.»\n\nEnos otti setelin ilman sanottavaa vastahakoisuutta; ainoa\nvastahakoisuus ilmeni hänen kaipaavassa vihjauksessaan: »Mutta eikö\nkukaties tulisi halvemmaksi ruokkia meitä täällä, Freddie? Eipä silti,\nettenkö voisi ottaa näitä viittä taalaakin, jos niin vaadit!»\n\nEnos nauroi. Hänen vaimonsa nauroi. Hänen lapsensa...\n\nJo sortuneena surkean valehtelijan tilaan, eikä edes minkään\nhyvän valehtelijan, Fred rukoili: »Meille tulee joitakin ihmisiä\npäivälliselle...»\n\n»Ei se minulle mitään haittaa tee, jos ei vain sinulle. Voisin juosta\npuotiin ja ostaa pari purkkia papuja...»\n\nEpätoivoisesti: »Ei, kyllä kai se on parempi näin.»\n\n»Niin, katsos, Freddie, en minä halua olla kiusaksi. Ei yksikään\nihminen voi sanoa minun olleen koskaan kenenkään harmina. Olen usein\nsanonut: 'Minulla ei ehkä ole paljon tämän maailman hyvyyksiä, mutta\ntyöllä ja kovalla työllä olen saanut, minkä olen saanut, ja yksi asia,\njosta olen aina ylpeillyt, on se, että olen ollut riippumaton. En\nlainan ottaja enkä lainan antaja, niinkuin sana sanoo. Mutta tulin\ntässä tuumineeksi, eikö sinulla olisi joitakin joutilaita huoneita,\nmissä voisimme olla yötä, vain yhden yön — tai ehkäpä pari yötä, jotta\nlapset saisivat katsella kaupunkia. Olisi heille opettavaista. Emme\nolisi ollenkaan vaivaksi. Nuoremmat lapset voisivat aivan hyvin nukkua\ntässä olohuoneessa.»\n\n»Ah — äh — pelkään, että vieraamme viipyvät...»\n\nFredin otsa oli likomärkä; hän toivoi, että Saran kuumemittari olisi\ntaas ollut käytettävissä.\n\n»Enos!» sanoi hänen vaimonsa.\n\n»Hah?»\n\n»Matkaan!» sanoi hänen vaimonsa.\n\n»Minäkö?»\n\n»Me kaikki. Laputtamaan!» sanoi hänen vaimonsa.\n\n»Hyvä on... Yhtä asiaa minä vain vielä, Freddie. Sattuisitko tietämään\nmitään hommaa täällä Macille ja Calille? Tietenkin haluan ottaa\nitselleni tuon hallituksen farmin, mutta pojat ovat oikein eteviä\nautojen korjaajia. Molemmat olleet työssä bentsiiniasemilla, ja\ntietenkin sinun isossa asioimistossasi...»\n\n»Mitä he ovat tehneet?»\n\n»Cal oli varatöissä vähän aikaa, mutta hän ei siitä oikein välittänyt,\nja sitten hän meni valtion hätäaputöihin, mutta katsos, nuo pomot\nsiellä ovat äkäisiä, vaativat ihmisen tekemään työtä ihan kuin se\nolisi oikeata maksettua hommaa, ja sitten hän oli jonkinlaisena\nlakaisijana tehtaassa ja sen jälkeen hän oli pari päivää keittäjänä\nravintolavaunussa, kun sieltä oli mies sairaana, mutta Cal ei tuntunut\nsiihen oikein mieltyvän, ja nyt viime aikoina hän ei ole tehnyt\nsuuresti mitään, niin sanoakseni, matkustellut vain meidän kanssamme\n— meillä on ollut oikein mielenkiintoista aikaa — enimmän osan talvea\nolimme Floridassa, mutta jouduimme jonkinlaiseen yhteensattumaan\nviranomaisten kanssa. Kyllä vain, Cal on hyvä työmies, kun hänellä vain\non isäntä, joka ymmärtää, että hän on herkkätuntoinen eikä sellainen,\njota saa kiroilla ja töykkiä. Mutta Mac... No, hän lukee aika paljon,\nmutta hänellä ei ole Calin kokemusta. Mutta välipä tuolla! Ei kannata\nsurra. Hallitus on velvollinen hankkimaan jokaiselle toimeentulon, eikö\nniin?»\n\nFred nousi seisomaan. Toiset eivät nousseet. Hänen oli esiinnyttävä\nankarana — ainakin hän koetti esiintyä ankarana, huolimatta Enoksen\nleikillisistä viittailuista hänen entiseen olomuotoonsa lihavana pikku\nFreddie Cornplow'na:\n\n»Enos! Toimita Cal ja Mac tulemaan minun puheilleni Triumphin\nasioimistoon huomenna kymmenen ja kahdentoista välillä. Katson sitten,\nvoinko panna heidät työhön.»\n\nTarvittiin puoli tuntia, ennenkuin Tilleryt haihtuivat talosta, ja\nsinä aikana Hazel kurkisti sisään ja katsoi Frediin kuin Gorgonin\nsisarukset; tarvittiin viisi päivää ja sata dollaria, ennenkuin Fred\nsai heidät houkutelluksi haihtumaan Sachemista. Kun Mac ja Cal tulivat\nvain puoli tuntia myöhästyneinä hänen puheilleen seuraavana päivänä,\npani hän heidät molemmat työhön, pesemään, vaikka harvoin puhdistamaan,\nautoja.\n\nLyhyt Tillery-komedia vaikutti häneen yhtä sapettavasti kuin Saran\nkommunismiin-kääntyminen tai Howardin halu opintojensa keskeyttämiseen.\n\nFred ei ollut kovinkaan eri mieltä Enos Tilleryn kanssa siinä\nyksinkertaisessa uskossa, että ihminen on sidottu perheeseensä,\nvieläpä kaikkiin autuaasti kadonneisiin sukulaisiinsakin, niinkuin\nhän on sidottu lakiin ja profeettoihin ja ymmärtäväisimpiin\nystäviinsä. Mutta kun tämä Tilleryn juttu sattui juuri hänen\nviisikymmentäkuusivuotispäivänsä perhejuhlan aatoksi, saattoi se hänet\npöyristyttävään heimo-uskottomuuden tilaan.\n\n»Minun omaa koplaani ovat Hazel, ja nyttemmin Annabel, ja sellaiset\nystävät kuin tohtori Kamerkink ja Walter Lindbeck — ei kukaan heistä\nveriheimolaisiani, taivaan kiitos!» rienasi hän, ja uhkamielisenä hän\ntuumi sellaistakin, oliko hänen pakko palvella edes Howardin ja Saran\nmielitekoja, jolleivät he ottaisi ollakseen hänen ystäviään yhtä hyvin\nkuin hänen lapsiaan.\n\nPäivällisellä Hazel sanoi: »Olin kuulevinani noiden ihmisten sanovan,\nettä he olivat serkkujasi. Miksi et kutsunut heitä päivälliselle?»\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nOlohuone oli tulvillaan krookuksia ja narsisseja, liljoja ja\nansariruusuja Fredin syntymäpäiväkutsuja varten, ja hän, joka inhosi\ntätä epämiellyttävää lisääntyvien vuosiensa muistuttamista, mutisi:\n»Totta tosiaan! Minua totutetaan asteittain omiin hautajaisiini!»\n\nRuokasaliin oli katettu kullan ja taivaansinen väriset\nLimoges-lautaset, kristallilasiset maljat Hazelin kuuluisia konjakissa\nliotettuja persikoita, sekä kultareunaiset, lievästi syövytetyt\nviinilasit, joista he tulisivat juomaan kaksi annosta samppanjaa kukin,\npaitsi Frediä, joka saisi kolme, ja Annabel Staybridgeä, joka saisi\nmehujuomaa.\n\nMitä enemmän Fred inhosi syntymäpäiviä, sitä enemmän hän ponnisteli\nollakseen iloinen ja kiitollinen, erittäinkin silloin, kun tuotiin\nesiin yllätyslahjat, joita hän oli jo katsellut, paheksuvasti,\nniiden kätköpaikassa liinavaatekaapissa. Lahjat ilmiantoivat myöskin\nantajansa. Fred oli valittanut, ettei hänellä ollut riittävän pitkää\naamunuttua, joka verhoaisi hänen arat jalkansa talviaamuina, ja\nHazelilta hän sai villaisen kaavun, joka oli kyllin avara peittääkseen\nJumbonkin jalat. Mutta se oli väriltään päätähuimaavan purppurainen,\nreunustettu tulipunaisella nyörillä, ja vyö, sen hän tunsi varmasti,\nei koskaan pysyisi solmussa. Howard antoi hänelle kehystetyn valokuvan\n— Howardista; ja ystäviltään ja vierailtaan, tohtori ja rouva\nKamerkinkiltä, hän sai piipun. Se oli jo toinen piippu, jonka he olivat\nhänelle lahjoittaneet, eikä Fred koskaan polttanut piippua, mutta\ntohtori uskoi, että nelikymmenvuotiselle ja sitä vanhemmalle herralle\npiippu oli miehekkäämpi ja terveellisempi kuin savukkeet.\n\nFred kehui: »Kerrassaan kaunis piippu. Englannista tuotettu varmaankin?\nMainiota!»\n\nSaran vastuulle tuli kamala alahyllyn kirja, »Tilastollinen tutkimus\nkapitalistisen järjestelmän vähenevästä tuotosta», jonka synkkä kansi\nmuodosti vastakohdan sille hopealamee-puvulle, joka Saralla oli yllään\nkapitalistisen tuoton tuloksena. Fred epäili halpamaisesti, oliko\nSara todella kuluttanut kolme ja puoli dollaria ostaakseen hänelle\nkirjan, ja myöhemmin hän salavihkaa tutki asiaa. Aivan oikein; kirjan\nsuojuslehdellä oli ollut lyijykynällä kirjoitettu nimi, joka oli\nraaputettu pois.\n\nMutta siunatulta Annabelilta oli pinkka Dorothy Sayersin\nsalapoliisikertomuksia ynnä lupaus, että seuraavaksi syntymäpäiväkseen\nhän saisi Agatha Christien teokset. »Tyttö, sinä käyt kävelemässä\nväärän Cornplow-sukupolven kanssa», sanoi Fred, ja hän suuteli tyttöä,\nja Howard suuteli tyttöä, ja Hazel, joka oli katsellut koko tuota\nhupsutusta ilman suosionosoituksia, suuteli myöskin tyttöä aivan\ntoisenlaisella sävyllä.\n\nPäivällinen oli rehevä, mutta vaikea.\n\nYlimääräinen palvelustyttö, joka oli hankittu tilapäisesti tarjoilemaan\npöydässä, oli saanut koulutuksensa pesulaitoksessa, joten hän, samalla\nkuin oli lämmin ja nopsa, mielellään läikytteli tarjottaviaan, jopa\nsellaisiakin tarjottavia, joiden ei olisi odottanut läikkyvän: ei\nainoastaan lientä ja samppanjaa, vaan myös rusinahyydykettä ja\njäätelöä. Sara, sosialisti, oli hänelle tuittuinen, niinkuin Sara aina\noli tarjoilijoille, taksa-auton kuljettajille ja puhelinneitosille.\nHazel oli leppeä ja anteeksiantavainen, mutta Sara tuhahtaen\nhuomauttikin, että Hazel yhä pelkäsi palvelijoita.\n\nVoileipäpöytään käsiksi käytäessä, jota Fred nimitti »höpötyksiksi»\n— siinä oli anjovista ja sardiineja ja kahdenlaista perunasalaattia\n—, tiedustelivat kaikki huomattavan kohteliaasti Duplex-perävaunun\nmenestystä ja siirtyivät sitten onnellisesti kerskumaan omilla\nhuolillaan: Howardin mieluisat huolet kohdistuivat yliopiston\nvalvojaan, joka ei suosinut huuliharpun säveliä kello kahden aikaan\naamulla; Saran huolena oli 'puoli-ihmisellisen' kampaajan löytäminen\nSachemista; tohtori Kamerkinkille tuotti huolta eräs lurjus, joka\noli keksinyt saada päälakeensa veritulpan sinä päivänä, jolloin oli\nluvannut maksaa laskunsa.\n\nSienikeittoa syötäessä Howard jutteli, kuinka hänestä todennäköisesti\ntulisi Truxonin vapaaehtoiskomppanian ylioppilaskomentaja ensi vuonna,\nkun taas Sara tiedoitti, että Venäjällä, jossa tsaarin aikana musiikki\nja tanssi olivat olleet tuntemattomat, talonpojat nyt viettivät\nkäytännöllisesti katsoen joka hetken kello viidestä iltapäivällä\nseuraavan päivän kello kahdeksaan tanssien kuutamossa.\n\nMutta hanhenpaistin ja sitä seuranneen jäätelön ja suklaakastikkeen\naikana Howard oikein pääsi vauhtiinsa, ja hetki hetkeltä, sitä mukaa\nkuin hän innostui, neiti Annabel Staybridge katseli häntä ylpeämpänä.\nSilmäsähkösanomat, jotka hän lähetti Fredille, ilmaisivat, ettei hän\nollut harhan vallassa; hän piti Howardia suurelta osalta lapsena, mutta\njumaloi häntä siitä huolimatta.\n\nToisten, varsinkin Kamerkinkien, kävi hieman työlääksi käsittää, mitä\nHoward oikein aikoi ruveta tekemään.\n\nNäytti siltä, että hän aikoi jäädä korkeakouluun, kukistaa vihamiehensä\nja pelata collegen jalkapallojoukkueessa; kuitenkin samalla aikaa\nmarssia pois collegesta ja tehdä jotakin jännittävää ja rahaatuottavaa\nraketeilla, jotka, kuten hän riemuitsi, pian syrjäyttäisivät\nbentsiinimoottorit lentoliikenteessä ja kuljettaisivat lentokoneen New\nYorkista Lontooseen viidessä tunnissa. Samanaikaisesti hän nähtävästi\naikoi perustaa kabaretin Truxonin läheisyyteen. Hän ei tarvitsisi\nmitään muuta kuin joitakin tuhansia dollareita — ja nuoruuden\nhehkuvalla intomielellä hän säteili Frediä kohti, joka värähti.\n\n»Cal Tilleryn serkku — se tuo Howard on», ajatteli Fred.\n\nKun oli tultu aprikoosiviiniin, juomaan, joka Fredin mielestä oli sukua\npunertavasilkkisille alusvaatteille ja punakärkisille savukkeille,\nHoward oli ehtinyt saavuttaa kokonaan uuden voiton. Ilmeisesti hän\noli nyt Triumph-Houndtooth-Duplex-asioimiston apulaisjohtajana ja\nFredin tulevana seuraajana, tehden afäärejä, jotka eivät olleet vain\nloistavia, vaan suorastaan huimaavia.\n\n»Kyllähän sinä, ukki, olet toiminut erinomaisesti, mutta on koko\njoukko uusia aatteita, jotka nelinkertaistaisivat kohinan. Aivan pian\nme, luullakseni, voisimme lisätä televisiomyynnit muuhun hommaamme,\nja kuulkaahan, minä olen saanut joitakin todellisia ihanneaatteita\nsiitä, millainen näyttelyhuone meillä tulisi olla — pudottaisi silmät\npäästä kaikilta muilta myyjiltä koko kaupungissa — paikka keskellä\nChester avenueta, kauttaaltaan mustaa lasia ja peilejä ja punaiset\nnahkapehmusteet ja ehkä yksityisbaari isoille pampuille, ja me voisimme\npitää auki iltaisin kesällä ja hankkia orkesterin.»\n\nFred käsitti heti paikalla, että niin mielipuolinen on maailma, että\nHowardin hysteeriset suunnitelmat Triumph-asioimistoa varten voisivat\ntodellakin menestyä. Ne voisivat todellakin »nelinkertaistaa kohinan»\nja nelinkertaistaa hänen työnsä; ja jos niin tapahtuisi, haluaisi hän\npäästä pois siitä, piiloutua heinäsuovaan.\n\nHänen mieleensä muistui, että hän oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan\ntaputellut miltei taputeltavaksi mahdottomia selkiä, vienyt ostajia\nkahviloihin silloin, kuin hän oli sydämensä pohjasta kaivannut\ntohveleitaan, kestänyt enemmän puhetta säästä kuin säätä oli ollutkaan.\nHän tajusi, että hän oli ristiretken innolla pakottautunut rakastamaan\nveljenään jokaista, jolla oli 1,100 dollaria auton ostoon. Hän\ntunsi itsensä äkkiä ja selittämättömästi väsyneeksi. Olisi nautinto\nkieltäytyä myymästä koskaan mitään kenellekään.\n\n»Kyllä varmasti, herra Jones, meillä on viisi miljoonaa\ntelevisiokojetta, 1943 vuoden mallia, varastossa, enkä suostuisi\nmyymään teille yhtäkään, en viidestä miljoonasta dollaristakaan! En\npidä teidän jaetuista infinitiiveistänne!»\n\nFred kuuli sanovansa, mutta itse vähääkään uskomatta: »Olisi parasta\nsinun käydä toimeen ja perehtyä jonkin verran moottorialaan, Howard,\njos aiot työskennellä minun liikkeessäni, koska aion varsin pian myydä\nsen ja jättää liiketoiminnan.»\n\n»Sinäkö aiot...»\n\n»_Sinäkö_ aiot...»\n\n»Jättää?»\n\n»Joutavia!»\n\n»Sinäkö?»\n\n»_Milloin_?»\n\nFred nautti. Hän ei ollut ollut näin tärkeä henkilö perheensä\nkeskuudessa kertaakaan oopperahattunsa ostamisen jälkeen. Hänen\nturhamaisuuttaan hiveli nähdä olevansa niin vahvasti Muista Eroavan\nmaineessa, että hänen ilmoituksensa oli mennyt täydestä kaikkiin,\npaitsi ehkä Hazeliin, ja hänkin kävi hiukan tuumivaksi.\n\n»Ja milloin sitten panisit toimeen tuon suuren\nerakoksirupeamispäätöksesi?» tiedusti tohtori Kamerkink.\n\n»Tästä päivästä vuoden kuluttua.»\n\nHoward määkäisi: »Mutta isä! Ethän mitenkään voi! Jäinpä collegeen tai\nen, niin minun on päästävä alkuun jotenkuten, ja sinä olet ainoa, jolta\nvoin saada apua!»\n\nMutta Annabelin silmät ne enimmän puhuivat Howardin puolesta.\n\n»Herra nähköön, poika, aion kyllä auttaa sinua pääsemään alkuun. Mutta\nvain alkuun. En aio kustantaa sinua eteenpäin vuosikaupalla, niinkuin\nmonet vanhemmat nykyaikana tekevät. Arvaan kyllä, että Nuorisoliike\ntulee esittämään kongressille muiden muassa senkin vaatimuksen, että\nvanhat tehkööt kaiken, työntekoon halullisia rangaistakoon pakottamalla\nheidät elättämään työhön haluttomat.»\n\nHazel huudahti, hieman tuimasti Hazeliksi: »Älä härnää häntä, Fred!»\n\n»Minäkö? Enhän minä härnää.» Ja Fred tuumi itsekseen, oliko hän\ntodellakin vain härnännyt.\n\nKauhistuneena ainoaa varmaa elinkautista elinkeinoaan uhkaavasta\nvaarasta Howard pyysi: »Mutta isä, jos jättäisit liikkeen\nkymmenen—viidentoista vuoden kuluttua, kun minä olisin saanut asiat\nkäyntiin...»\n\n»Ei. Vuoden kuluttua. Sinä voit käydä toimeen ja perehtyä autoalan\nasioihin Paul Popplen opastamana.»\n\n»Mutta isä, oh, Paul Popple on kyllä kunnon mies, mutta hän ei ole\nollut edes collegessa!»\n\nVäittelyn lopetti Sara, nitistäen Fredin yrittämät ydinlauselmat, sen\ntapaiset kuin että oli ennenkin ollut joitakin miehiä, Washington ja\nLincoln ja Henry Ford ja Thomas Edison, jotka olivat tulleet toimeen\nilman yliopistoa. Sara selitti tavallista hellempään sävyyn:\n\n»Isä, tiedämme luonnollisesti, ettet tarkoita totta, mutta älä viitsi\nrunoilla itseäsi muuksi kuin olet, niinkuin sotamiestä leikkivä\nlapsi. Et sinä ole lainkaan sorronalainen; sinusta on mieluista\nmyydä tavaroita ihmisille, jotka eivät niitä tarvitse, ja sinusta on\nmieluista nähdä, että me olemme sinusta riippuvaisia ja turvaudumme\nsinuun kaikissa tarpeissamme.»\n\nFred kiemurteli.\n\n»Minusta tuo Duplex-perävaunu on typerä; mahdollisimman mauton ja ihan\nkamalan epämukava — samanlainen kuin nuo uudisasukkaitten katetut\nvankkurit, jotka aina tuntuvat niin romanttisilta, mutta niissä on\ntäytynyt olla sikamaisen epämukava matkustaa ja mahdoton nukkua.\nMutta minä uskon, että siitä kuvatuksesta voi lähteä paljon rahaa, ja\nsamoin noista Howardin intoilemista ihmisten kiusoista: televisioista\nja inhottavista rakettipyrstöisistä ilmalaivoista. Niistä voi lähteä\npaljon kolikoita, ja tietysti sinä haluat olla ottamassa niin kauan\nkuin saalis on hyvä!»\n\n»Hyvänen aika, Sara, minä luulin sinun olevan niin kovasti vastaan\nkaikkea hemmetin kapitalistista rikkauksien keräämistä ja sen\nsellaista!»\n\n»Jos minulla olisi — jos meillä olisi rahaa, niin voisin saada\naikaan suurenmoisia asioita _Protest & Progressin_ ja Työläisten\nKansainvälisen Kohesion hyväksi, järjestön, joka...»\n\n»Koheesiako tarkoitat?»\n\n»Luullakseni sitä on joskus siksi nimitetty.»\n\nLuullakseni? mietti Fred. Sara tiesi hemmetin hyvin ja varmasti, että\nsitä nimitettiin siksi. Olihan hän kuullut Saran puhelimessa nimittävän\nsitä siksi sinä iltanakin.\n\nSara jatkoi laupiaasti kuin Pyhä Patrick katsellessaan viimeisten\nkäärmeiden poistumista Irlannista:\n\n»Työskentelen nyt joka päivä Eugene Silgan kanssa, tehden suunnitelmia\nP. & P:n alkuunsaamiseksi. Emme tietenkään ole kommunisteja,\nmutta uskomme, että Neuvostolle on suotava tilaisuus kehittää\nmahdollisuuksiaan, ja haluamme paljastaa perättömäksi sen siivottoman\nherjauksen, että bolshevikit olisivat milloinkaan likvidoineet\nyhtään...»\n\n»'Likvidoida!' Eikös se merkitse 'teurastamista'?»\n\n»... ainoaa ihmistä, jolleivät he ole olleet kavaltajia ja Trotskin\nvakoilijoita ja koettaneet tuhota kansanvaltiota. Mitä sinä tekisit,\njos olisit Stalin?»\n\n»No, mistä pirusta voin tietää, mitä tekisin, jos olisin Stalin? Enhän\nedes tiedä, mitä tekisin, jos olisin Max Schmeling tai Mae West. En\nole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan pätevänä määräämään, mitä muiden\nihmisten olisi tehtävä.»\n\n»Ja kuitenkin määräilet lakkaamatta, mitä Howardin ja äidin ja minun\nolisi tehtävä.»\n\n»Aih! Sinä voitit, tyttö.» Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Fred\noli tunnustanut luopumisaikeensa, näkyi pöydässä hymyilyä. »Mutta\nkatsos: sinä käytät vänkäpeliä. Sinä työnnät minut pois käsillä\nolevasta asiasta — siitä, että minä aion vetäytyä syrjään vuoden\nkuluttua, ja äitisi ja minä otamme ja huvittelemme vähän. Onko kellään\nmitään tosiasiallista sitä vastaan?»\n\n»Minulla on», sanoi hänen vaimonsa.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\n»En otaksu hetkeäkään», sanoi Hazel, »että tarkoittaisit totta kaikella\ntuolla, mutta mitä sinä tekisit itselläsi, jos vetäytyisit syrjään?»\n\n»Arvatenkin matkustelisin.»\n\n»Muistat kai meidän ainoan suuren yhteisen huvimatkamme? Emmekö nähneet\nkaikkea — Washingtonin, Mount Vernonin, Chicagon, Yellowstonen, Suuren\nKanjonin? Mutta muuta en siitä kaikesta muista, kuin että jalkamme\ntulivat kovin kipeiksi.»\n\n»Niin, heikkarissa, me kuljimme liian nopeaan. Puolitoista päivää\nWashingtonissa! Liian nopeaa. Washingtonhan on hiton mielenkiintoinen\nkaupunki. Ansaitsisi kukaties kolmekin päivää kenen aikaa hyvänsä.\nTekisi mieleni mennä vaikkapa Eurooppaan ja istua todella ulkona.»\n\n»Emmekö voi istua ulkona täällä? Ajattelehan, kultaseni, kuinka\nepämukavaa sinulla olisi vieraassa vuoteessa. Tai leikkauttaa\npaahtopihvisi tarjoilijalla. Ei, ei! Jää sinä vain liikkeeseen,\nniin saat nauttia työskentelystä Howardin kanssa ja liikkeen\nlaajentumisesta. Et sinä ikinä vetäydy syrjään! Et _haluakaan_. Sinä\nhaluat nähdä lasten pääsevän eteenpäin ja auttaa heitä.»\n\n»Tietysti. Matkusteleminen ikävystyttäisi sinut kuoliaaksi», huusi\nHoward.\n\nAnnabel puhkesi nyt puhumaan:\n\n»Suokaa minulle anteeksi — olen kauhean sivullinen — mutta minkä tähden\nherra Cornplow ei saisi lähteä kuljeksimaan, jos hän haluaa, kaikkien\nnäiden vuosien jälkeen? Minusta tuntuu, että olisi eri kivaa, jos hän\nlähtisi ja istuisi palmupuun alla ja viskelisi kivillä valaskaloja! Sen\nsijaan, että opettaisi sinulle, missä päässä autoa moottori on, Howard!»\n\nKaikki tuijottivat häneen ankarasti, paitsi Howard, joka oli\nvaivautunut, ja Fred, joka ei nähnyt häntä lainkaan.\n\nSillä tämä tuokio, keskellä jokseenkin hengetöntä juttelua jokseenkin\nhengettömissä syntymäpäiväkutsuissa, oli äkkiä ja kauhistavasti\nmuodostunut hänen elämänsä tärkeimmäksi tuokioksi.\n\nLieneekö syynä ollut yhden vuoden lisääntyminen hänen ikäänsä, tai\nTillery-serkkujen saalistuksen hammastakivistävä muisto, tai Howardin\nkuvaus laajentuneesta asioimisliikkeestä, jossa Fred liehuisi\njohtavana mielipuolena, tai Saran selitys, että hän oli hyödytön\nmuutoin paitsi kommunismin ruokkijana, tai aiheutuiko se jostakin\nsalaisesta kärsimättömyydestä, jonka tunnustamista vastaan hän oli\nvuosikausia taistellut, hän tiesi, tänä puolen-sekunnin tuokiona, tiesi\nkamalan selkeästi, että se, mitä hän juuri oli leikillä lausunut, oli\npeloittavan totta. Hän käsitti, että hän halusi vetäytyä syrjään ja\nkoettaa Hazelin seurassa päästä selville siitä, millainen mies hän\noli ja millainen hänestä voisi tulla... että hän _aikoi_ vetäytyä\nsyrjään... että hän voisi vieläpä todella tehdäkin sen.\n\nHän näytti neuvottomalta. Hän yskähteli. Hän raaputti korvaansa. Hän\nhypisteli kellonvitjojaan. Pöytä ja vieraat palasivat jälleen usvan\nseasta hänen tajuntaansa. Hän selitti itselleen, että hän oli palannut\njärkiinsä, että syrjäänvetäytymisajatus oli mielikuvituksellinen ja\nettei kukaan hänenlaisensa tervejärkinen mies olisi niin anarkistinen,\nettä tekisi jotakin vain sen vuoksi, että halusi ja aikoi niin tehdä.\n\nHän tajusi, että Howard oli lopettamassa esittämäänsä, ilmeisesti\npitkähköä puhetta:\n\n»... ja minun mielipiteeni, jos välität sitä kuulla, ukki, on se, että\nsinä tekisit suuren erehdyksen. Mutta olen samaa mieltä kuin äitikin,\nettä sinä et tarkoita totta. Sinä et mitenkään voisi vetäytyä syrjään.\nYhden vuoden kuluttua — mahdotonta! Koska, selittääkseni tarkemmin,\nkuten historian-proppumme sanoo, mitä sinä voisit, parin kuukauden\nEuroopassa matkustelun lisäksi, _tehdä_?\n\nFredin oli vaikea kestää heidän sääliään. Hän viipotteli sormiaan\nhaparoidessaan ja mumistessaan:\n\n»Tehdä? Jaa. _Tehdä_. On paljonkin, mitä voisin tehdä. Olen ollut hyvä\nmyyjä; olen auttanut levittämään koneellisia mukavuuksia itsepäisten\nvisakallojen keskuuteen, ja olen iloinen siitä. Saran mielestä olen\nollut kaupustelija; omasta mielestäni olen ollut lähetyssaarnaaja.\nMutta minusta olisi perin tympäisevää poistua elämästä siinä uskossa,\netten voisi tehdä mitään muuta. Tehdä? Matkustaa, kuten sanoin, eikä\nvain pari kuukautta Euroopassa. Ehei! Tutkia sen läpeensä, joka kolkan;\nottaa kokonainen vuosi! Ja oppia kaikenlaista, niinkuin kieliä ja\nmusiikkia. Ja tuota käsiaskartelua, veistoa ja kellojenkorjausta —\npuhdasta, kiinnostavaa työtä. Kukaties asettua jonnekin maalle ja pitää\npuotia tienristeyksessä ja pientä maatilaa, vain sitä varten, että\nolisi jotakin puuhailemista.»\n\nHazel oli huolestunut. Paremmin kuin kukaan muut hän tiesi, että\nFredillä oli hulluudenmahdollisuuksia, ja hän sanoi houkuttelevasti:\n»Mutta, kultaseni, sinä ikävystyisit, kun olet tottunut elämään\nkaupungissa ja olemaan tekemisissä kaikkien erilaisten ihmisten kanssa\n— jonkinlaista stimulusta, tavallaan.»\n\n»Luuletko minun saavan paljonkin innostusta 'tekemisistä' Bert\nWhizzlen ja Paul Popplen kanssa — ja Cal ja Mac Tilleryn, noiden\nkumisaapaskaksosten kanssa? Korkealuokkaista stimulusta tosiaankin!»\n\n»Mutta emmehän saa ajatella elämässä vain itseämme, Fred. Onhan meillä\nlopultakin velvollisuus perhettämme ja ystäviämme kohtaan.»\n\n»Velvollisuus! Velvollisuus! Velvollisuus!» Oliko puhuja\ntodellakin vanhoillinen Fred Cornplow? »Olen kyllästynyt kuulemaan\nvelvollisuudesta. Aviomiesten velvollisuus tulla kotiin vaimonsa luo\njoka ilta, silloin kuin olisi jokaisen mielentilalle parempi, jos he\npysyisivät kaupungilla ja saisivat hiukan ryypätä ja pelata pokeria\npoikien kanssa! Vaimojen velvollisuus pysyä kotona sen sijaan, että\nmenisivät elokuviin, vain siitä syystä, että ukko on jo tohvelit\njalassa! Howardin ja Saran velvollisuus olla ajattelevinaan, että minä\nolen kerran ollut collegessa ja lukenut jonkin kirjan. Annabelin ja\nKamerkinkin velvollisuus olla olevinaan, ikäänkuin eivät ujostelisi\ntätä perheen julkista riisuutumista...»\n\n»Ei lainkaan», sanoi tohtori Kamerkink.\n\n»Kuulisittepa Staybridgejä», sanoi Annabel.\n\n»Velvollisuus! Eiköhän elämä olisi koko joukon parempi kaikille, jos\nuseammat ihmiset valitsisivat tekonsa sen mukaan, mikä on hauskaa, eikä\nsen mukaan, mikä on heidän tylsä velvollisuutensa! Muistakaa, mitä Chum\nFrink kirjoitti:\n\n    »'Tee kuin suuret miehet kaikki,\n    niin oot jalouden pylväs:\n    lähimpiäs kalva, näyki,\n    mutta kanna ilme ylväs!'»\n\n»Velvollisuus!» sanoi Fred.\n\n»Kamala sana», sanoi Annabel.\n\n»Suu poikki, rakkaani», sanoi Howard.\n\n»Hyvä on», sanoi Annabel.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nCornplowien perhelääkärinä tohtori Kamerkinkin täytyi tietää, ettei\nFredille kannattanut lainkaan tyrkyttää neuvoa, jota Fred ei ollut\netukäteen valmistunut kuulemaan ja maksamaan. Mutta tohtori oli\nhiljakkoin aloittanut kirjan, jossa osoitettiin, että viimeisin\nkehitysaste lääkärinammatissa — tosin se oli ollut tunnettu jo\nmuinaisille kreikkalaisille, mutta ilman niitä kimaltelevia oppisanoja,\njotka nykyaikana tekevät sen kiintoisaksi — on psykiatrian soveltaminen\npotilaisiin: ehkäistä kunniallinen kansalainen saamasta kouristuksia\ntai colitista sen johdosta, ettei hän alitajunnassaan pitänyt vaimonsa\nuudesta vihreästä puvusta. Ei. On vaihdettava pukua. Tai vaihdettava\nvaimoa.\n\nKovaksi onneksi tohtori ei ollut päässyt kirjassa kyllin pitkälle\noppiakseen psyykillisen terapian yksityiskohtaista käyttelyä, mutta hän\nlaukaisi, mitä oli oppinut:\n\n»No niin, Fred, jos sallit minun antaa sinulle joitakin neuvoja niin\nhyvin lääkärinäsi kuin vanhana golfitoverina... Tuo aate, että aiot\nluopua liiketoiminnasta ja matkustaa pois ja antautua epämukavuuksiin,\non vain alulla olevan psykosin oireita. Tietenkin neuvon sinua\nlopettamaan tupakoimisen ja juomisen ja syömään säännöllisin ajoin ja\nottamaan runsaasti lepoa.»\n\n»Eihän!»\n\n»Kyllä. Olen sanonut sinulle sen jo ennen. Mutta mikä vaatii korjausta,\non sinun — öh — konditionaaliset refleksisi.»\n\nTällä kertaa huudahti Annabel ilkamoivasti: »Eihän!» — mutta hiljaa,\nmiltei harmittomasti, huulet suipistettuna Frediin päin.\n\n»Ihan yhtä tärkeä kuin nämä somaattiset korjaukset on kuitenkin\nsielullinen hygienia, ja sellaisille vanhoille kunnon kuormahevosille\nkuin sinulle ja minulle, Fred, siihen kuuluu normaalin askartelunsa\ntasainen jatkaminen. Jokainen, joka vetäytyy syrjään luonnollisesta\ntyöstään, ennen kuin hänet lopullisesti kuljetetaan sairaalaan, on\nälytön! Ei kukaan noista huippuluokan psykiatreista, jotka saavat\nsata taalaa tunnilta siitä, että kertovat toiselle sellaista, mitä\ntoinen jo tietää, voi olla minua innokkaampi suosittelemaan runsaasti\nhyviä, mehukkaita loma-aikoja ja sivuharrastuksia. Tunsin erään\nvakuutusasiamiehen, joka poti huonoa ruoansulatusta ja joka, minun\nvaatimattomasta neuvostani, ryhtyi harjoittamaan jousella-ampumista\nsillä seurauksella, että hänen vaimonsa — haluan, että kuuntelet tätä\nnyt tarkoin, Fred; se on vallan sensatiomainen tapaus, ja minä olisin\nkirjoittanut siitä 'Psykiatriseen Aikakauskirjaan', jos olisin ehtinyt\n— ja seuraus oli, että hänen vaimonsa, joka oli parikymmentä vuotta\nhäntä nuorempi ja jonka hän epäili pujahtelevan tanssiaisiin nuorten\nmiesten seurassa, alkoi ottaa hänen mukanaan osaa jousella-ammuntaan...»\n\n»Jousella-ammuntaan? Nuolien ampumiseen? Ei, minä en aio ruveta\nampumaan nuolia!»\n\n»No niin, hänestä tuli miehensä todellinen toveri. Mutta tuollaiset\nruokahalun piristäjät ovat juuri syrjäänvetäytymisen vastakohta.\nIhmisen tarvitsee olla auktoriteetti jossakin asiassa ja pitää\nsiitä kiinni, jos mieli hänen saavuttaa kanssaihmisten kunnioitus.\nOtaksukaammepa, että olisit laivassa ja...»\n\n»Matkalla mihin?» kysyi Annabel.\n\n»Varjelkoon! Mihin vain! Minä puhun vain kuvitellusta tapauksesta.»\n\n»Niinkö», sanoi Annabel.\n\nFred hihitti, ja tohtori Kamerkink katsoi heihin kumpaankin\nepäluuloisesti, ponnistellessaan eteenpäin:\n\n»Sinä olet tuossa laivassa, ja joku kysyy sinulta: 'Kuka tuo heppu\non?' Vastaatko sinä: 'No, hän on se mies, joka lauloi »Metsän»\nlaivakonsertissa', tai: 'Hän on se, joka tietää Barbadoksen ja\nHaitin rommin erotuksen.' Et! Vaan vastauksesi on: 'Hänkö? Hän on\nsuurin automaattihyrrien valmistaja Mississippin länsipuolella!' Ja\ntoisessa herää mielenkiinto ja hän sanoo: 'Ihanko totta! Minullakin\non automaattihyrrä! Olisipa hauska tutustua häneen.' Ymmärrätkö, mitä\ntarkoitan, Fred?»\n\n»Ymmärrän», sanoi Fed.\n\nEikö tohtori Kamerkink ollut selittänyt jotakin siitä, miten tullaan\nhyvin toimeen laivassa? Hänestäkin olisi hauskaa matkustaa laivassa,\ntulipa toimeen hyvin tai huonosti.\n\nSara täydensi asian — Sara repi sen pilalle.\n\n»Mutta tietysti, jos sinä joskus vetäytyisit syrjään, niin sinä et\ntodellisuudessa pysyisi poissa kauempaa kuin kuukauden, isä. Et millään\nmuotoa!»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Sinä olet liian suuressa määrin tottumuksiisi kiinnikasvanut. Olet\nusein nauranut ja kertonut meille, kuinka tarkka isoisä Cornplow oli:\nvaati paperikorinsa ja jalkapallinsa aina täsmälleen samalle paikalle\nja oli äkeissään, jos joku siirsi hänen viivoitintaan, jota hän ei\nkoskaan käyttänyt, tuuman verran sen oikealta paikalta. Ja tietysti\nsinä olet ihan samanlainen kuin hän!»\n\n»Minäkö? Joka olen aina tehnyt niin paljon pilaa hänestä...»\n\n»Aivan niin! Jos siivooja joskus muuttaa sitä järjestystä, missä\nsinä pidät hammasharjasi, niin sinä saat kolme raivonpuuskaa ennen\naamiaista. Sinä olet niin piintynyt tottumuksiisi kuin jos olisit\nkipsimuotissa, ja sinua palelisi ilman sitä!»\n\n»Hy-hyvänen aika — minä — minähän olen tunnettu koko autoalalla\nitsenäisestä toiminnastani. Teen juuri niin kuin minua miellyttää...»\n\n»Mutta, kultaseni, sinua miellyttää tehdä sama asia juuri samalla\nsekunnilla joka päivä, ja jos lähtisit matkustelemaan ja häätyisit\nmuuttamaan tottumuksiasi, tulisit hulluksi. Huomaa, isä hyvä, tämä ei\nole mikään moite. Jos kerran sinusta on mieluisempaa pelata korttia\nkuin lukea jotakin uutta ja tulla tietämään, mitä maailmassa tapahtuu,\nniin ei se mitään haittaa. Se antaa sinulle vakavuuden, josta me toiset\nehkä olemme riippuvaisia, kuten viittasit — et perin kohteliaasti,\nmielestäni. Mutta se merkitsee, ettet sinä ikinä maailmassa kykene\nmuunlaiseen kuin myymään Triumpheja ja tulemaan kotiin kuuntelemaan\nLowell Thomasta radiosta.»\n\n»Mutta — mutta...» sanoi Fred.\n\n»Enkö sanonut juuri samaa!» kehaisi tohtori Kamerkink, joka ei ollut\nsitä sanonut.\n\nSeurueen hajaantuessa oli kaikilla hieman laimea tunnelma, paitsi\nHowardilla ja Annabelilla, jotka lähtivät ulos yhdessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Tottumuksiin piintynyt? Tapoihini jähmettynyt? _Minäkö_?» kuohahti\nFred juodessaan natriumbikarbonaatti-lasiaan — samalla muistaen, että\nhänen isänsäkin oli aikoinaan uskonut tarvitsevansa soodaa jokaisten\npäivälliskutsujen jälkeen.\n\nHazel kohotti katseensa häneen ja painoi sen sitten alas äänettömänä.\n\nKiskoessaan työläästi aluspaitaa päältään, vieläpä nautinnollisesti\nselkäänsä raaputtaessaankin, Fred tarkasteli vaimoaan ja huoahti\nitsekseen: »Hazel on paras nainen, mitä tiedän.»\n\nMutta, harmitteli Fred, hän oli fanaattisesti omistuskiihkoinen,\nesineisiin kiintynyt. Ehkäpä hän helli omistamiaan tavaroita vain\nvarjeltuakseen ikävystymästä kuoliaaksi, mutta sittenkin... Hän oli\nluolanainen, joka halusi itselleen suuremman nuotion, paksumman\nkarhunnahan kuin viereisen luolan naisella oli.\n\nMiltei ainoa kauna, mikä koskaan oli tahrannut hänen elämäänsä,\noli toisten omistamien esineiden kiusallinen kadehtiminen. Isänsä\nmaalaiskodissa Uticassa hän oli elänyt niukasti, jokaisen uuden\nostoksen, uuden kynnysmaton, hevosen kärpäsverkon ollessa perheen\npohdinnan aiheena päiväkausia. Kuitenkin hän viidenkymmenenkolmen\nvuotiaana uskoi, että hän tulisi onnettomaksi, jos häneltä\nriistettäisiin hänen kynttilänsydänlangasta virkatut vuodepeitteensä,\nhänen Saralle ostamansa flyygelipiano, hänen oma omituinen\npalsamituoksuinen kylpysuolatölkkinsä.\n\n»Sinä ja minä voisimme todellakin pötkiä matkaan yhdessä ja viettää\nhauskoja päiviä, jos sinä et olisi niin lujasti sitä mieltä, että\nkaiken tulee olla juuri näin», huokasi Fred.\n\n»Fred! Jos sinä joskus todella _haluat_ matkustella tai tehdä jotakin\nmuuta, mitä hyvänsä, niin minä tulen aina olemaan sinun mukanasi. Mutta\nmeidän ei tule olla houkkamaisia. Olen aina sanonut, että olisi suuri\nnautinto nähdä Eurooppaa, mutta usko pois, me emme olisi onnellisia,\njos koettaisimme tulla toimeen ilman mukavuuksiamme. Otaksun, että\nLontoossa, ehkäpä Pariisissakin, on yhtä nykyaikaisia hotelleja kuin\nkonsanaan Sachemissa, mutta miten luulisit sinua miellyttävän ruveta\njälleen nukkumaan kamalalla kovalla patjalla, niinkuin sinun varmaankin\npiti nukkua poikana? Maissinkuoria! Voit sanoa mitä tahdot, mutta on\nkauhean tärkeää, että on mainostettu patja.»\n\n»Jos näköala miellyttää minua, en välittäisi, vaikka nukkuisin\nlaudalla.»\n\n»Mutta ethän voi juuri helposti katsella näköalaa nukkuessasi.»\n\n»Oh, tiedät kyllä, mitä tarkoitan.»\n\n»Ja kuinka kauan siitä on, kun olet nukkunut paljaalla laudalla? Et sen\njälkeen kuin olit pidätettynä collegessa metelöimisestä!»\n\n»Pidätettynä? Minäkö! Tiedät hemmetin hyvin, etten ole ikinä eläessäni\nollut pidätettynä — paitsi ehkä kymmenen—kaksitoista kertaa nopeuden\nylittämisestä ja silloin kerran, kun pahaisena poikana rökitin röyhkeää\ntarjoilijaa... Kas, tästä puhtaasta paidasta on nappi irti ja minä\naioin panna sen ylleni huomenna!»\n\n»Pane se tuohon tuolille; minä ompelen sen kiinni...»\n\n»Mutta minä aioin panna sen...»\n\n»Pane toinen! Ja tiedäthän, ei meidän nykyinen olomme ole vain\nulkonaisesti, _esineellisesti_, niin hyvällä kannalla kuin voimme\ntoivoa. Onhan meillä lisäksi lapsemme ja ystävämme — ihmiset, joihin\nvoimme luottaa. On tietysti miellyttävää tavata outojakin, mutta heitä\nei voi ymmärtää eikä tuntea oloaan niin _turvalliseksi_, niinkuin\nomiensa ja tuttujensa parissa.»\n\n»Oh — niin — heikkari — jee — taidatpa olla oikeassa. Ei tapaa monta\nsellaista miestä kuin tohtori Kamerkink, tai Walter Lindbeck — vaikka\nhän onkin viisi-, kuusitoista vuotta minua nuorempi, mutta voi kuinka\nhän osaa pelata pokeria!» Fred muksautti päänsä tyynylle, käänsi tyynyn\nympäri ja veti peitteen leukaansa asti. »Ja Annabel on herttainen.»\n\n»Ja Sara tietenkin myös.»\n\n»Paitsi milloin hän puhuu hupsuuksia, niinkuin että minä muka olisin\ntapojeni orja.»\n\nPäättäväisesti hän lopsahti tyynylle jälleen. Tauko nyt kaikelle tälle\nporinalle. Hän oli päättäväisen toiminnan mies, ja hän aikoi nukkua.\nNiin, hän ei kykenisi ikinä irtautumaan pois; hänellä oli kylliksi\nselkärankaa tunnustaakseen häviönsä, saatuaan rökkiinsä.\n\nHän makasi valveilla katsellen varjojen liikehtimistä keltaisia\nikkunaverhoja vasten ja koettaen muistella, mistä hän oli lukenut\nlauseen, joka oli hänelle merkityksetön, mutta kiihottava ja hieman\nsurullinen:\n\n»Lähdemme Kultaista Tietä Samarkandiin.»\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nSyntymäpäivänsä jälkeisenä aamuna hän ihmetteli mielessään, mikä oli\nhänen untaan kiusannut — jotakin sekavaa ja uhanalaista se oli ollut.\nHän kauhistui, kun hän muisti uhkailleensa ruveta joksikin Kiplingin\nsankariksi.\n\nMutta aamun voiman vähitellen virratessa häneen hän ilostui. Niin! He\neivät olleet nujertaneet häntä! Hän toteuttaisi sen! Hän olisi näkevä\nmonia kultaisia teitä. Samarkandin muurien tuolla puolen... Mutta\nmuuten, missähän hitossa Samarkand mahtoi olla?\n\nOli tuhruinen päivä, liian kylmä keskikevääksi, ilmassa\ntarkoituksetonta sateentihkua, joka tuntui pikemmin kohoavan\ntahmaisesta, ruskeasta maasta kuin varisevan yrmeältä taivaalta. Sade\noli yhtä tympeä kuin Saran eilisiltainen syytös, että hän oli muka\nniin vangittu tottumustensa raiteisiin, ettei hän edes nähnyt niiden\nreunojen yli.\n\nEpävarmassa vapaudeninnossaan hän koetti vähätellä Saran mielipidettä,\nmutta hän tarkkasi itseään viekkaasti pukeutumisensa totutun menon\naikana. Hän todella näki itsensä, ja se ei ole kenellekään yli\nkolmenkymmenenviiden ikäiselle miehelle mikään ilahduttava näky ennen\naamiaista. Hän seisoi sivulla ja vakoili omaa touhuamistaan. Hän pani\nmerkille, että hän aina ylös noustessaan ensin katsoi vielä nukkuvaan\nHazeliin, nähdäkseen, oliko tämä todella olemassa ja yhä elossa.\nKylminä aamuina hän aina suoritti ensimmäiset pukeutumiskerrokset\nlämpimässä kylpyhuoneessa. Hän huomasi, että hän aina — ja tuntien\nmitä ilkeintä epämieluisuutta, jos poikkesi säännöstä — ripusti\nalusvaatteensa kylpyhuoneen koukkuihin samassa järjestyksessä, ollen\njotenkuten uskovinaan, että pukeutuminen kylvyn jälkeen kävi siten\nhelpommin.\n\nHän pani merkille, että kenties joka aamu monien vuosien aikana hän oli\nvastustellut: »Aivan turhaa tämä jokapäiväinen kylpemispuuha. Tenavina\nme kylvimme vain kerran viikossa, eikö niin, emmekä haisseet kovinkaan\npahalta, emmehän?»\n\nHän huomasi, että hän aina saippuoi jalkansa ennen polviensa\nsaippuoimista, ja että tämän järjestyksen muuttaminen vaati\nponnistusta. Hän huomasi, että häntä raivostutti havaitessaan\npalvelustytön jättäneen hänen suuvesipullonsa ikkunalle sen sijaan,\nettä olisi pannut sen sinne, minne se kaikkien pyhien sääntöjen\nmukaan kuului — nimittäin lääkekaappiin, eikä sielläkään minne\nhyvänsä tölmäistynä, vaan asetettuna sievästi ja täsmällisesti\nnatriumbikarbonaatin ja aspiriinin väliin.\n\nMinne se _kuului_? kyseli hän, kapinoiden omaa kaavaansa vastaan. Kuka\nsen lain oli säätänyt?\n\nHän huomasi, että hän aina ummisti silmänsä hampaitaan harjatessaan;\nhuomasi raivostuen, että hänen täytyi ummistaa silmänsä.\n\nOli masentavaa myöntää, että Sara voi olla oikeassa. Siispä oli aika\nmurtaa tuo toimensa ja taloutensa ja henkilökohtaisten tapojensa\nmuotti, tehdä jotakin, lähteä jonnekin, ennenkuin oli tullut\nlopullisesti suljetuksi totunnaisuuden ruumisarkkuun, elävänä vainajana.\n\nNiin, ja hän tekisi sen myös. Ei sallisi parhaittenkaan tottumustensa\ntulla hänen herrakseen. Nyt jo, hän riemuitsi vetäessään takin\npäälleen ja rientäessään alakertaan, hän oli muuttumassa... ja\nhuomasi silloin, että hän oli, ihan samoin kuin jokaisena aamuna\nviimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, yskähdellyt pientä ja täysin\ntarkoituksetonta yskimistä juuri sillä hetkellä, kun hän pisti\nkellonsa liivien vasemmanpuoliseen alataskuun... ja että jos hän\nkäsittämättömällä tavalla joskus olisi löytänyt kellonsa jostakin\nmuusta taskusta, niin hän olisi tuntenut itsensä alastomaksi.\n\nRiemastuksensa näin sammuttua hän tuli alakertaan syödäkseen\naamiaisensa ruokasäilikön viereisessä heleänpunaiseksi ja\nkanariankeltaiseksi sisustetussa »sopessa», ja kuullessaan mutisevansa\npalvelustytölle: »Otan kahvin heti puuron kanssa», hän tajusi\nsanoneensa samat sanat kerran päivässä vuosikymmenien aikana... ja\ntajusi, että jollei päivän sanomalehti olisi ollut pöydällä juuri\nsiinä, mihin se »kuului», kuusi tuumaa oikealle vesilasista, hän olisi\ntuntenut itsensä lähimpiensä ja rakkaimpiensa pettämäksi.\n\n»Näyttääpä kuin minuun olisi juurtunut sellainen tapa, etten\nyksinkertaisesti voi aloittaa päivääni ilman kahvia ja\nbaseball-uutisia. Paras irtautua siitä ja pian.»\n\nSe oli aika ilkeätä, koska hän vuosikaudet oli nautinnokseen kertonut\nkaskuja siitä, kuinka naurettavan täsmällinen hänen isänsä oli aina\nollut. »Niin ihan, naapurien oli tapana asettaa kellonsa hänen\nmukaansa. Aika kovaa se oli meidänlaiselle villille vekaraparvelle!»...\nKuinkahan monta kertaa hän vuosien mittaan oli sanonut tuon? hän tuumi\nitsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHazel tuli, kuten aina — ja Fred huomasi nyt, että tälläkin oli omat\nkaavoittuneet tottumuksensa — alakertaan aamiaiselle hänen ollessaan\njo lopettelemassa. Hazel oli, kuten aina, unisen anteeksipyytelevä\nmyöhästymisensä vuoksi, mutta hän oli niin untuvainen, niin\npehmoinen harmaan- ja tummanpunaisen värisessä aamunutussaan,\nniin pörröhöyhenistä punarintasatakieltä muistuttava, että hänen\nviihdykkyytensä vaikutti Frediin rauhoittavasti. Fred tulisi kyllä\ntoteuttamaan vapautumisensa; mutta ei voinut kuvitella vapauden\nkäsitettä ilman Hazelin läsnäoloa. Fred oli yhtä lujasti naimisissa\nkuin kuhertava kyyhkynen tai anglikaaninen piispa. Kerran tai\npari iloisen elämänsä varrella hän lienee silmäillyt hyväksyvästi\nsikarimyymälän naikkosta tai asiakkaakseen sattunutta elävänleskeä,\nmutta hän ei ollut ikinä halunnut elää kermakohokkailla tai\nkaviaarilla; ja hän tiesi, että hän olisi alati nälkäinen ilman Hazelin\nrehellistä voileipää.\n\n»No, tuntuisiko vielä mieluiselta matkustella vähän?» virkkoi Fred.\n\n»Kyllä vain», pakisi Hazel. »Minusta se olisi suurenmoista. Ajattele,\neikö olisi hauskaa nähdä se Westminsterin katedraali tai luostari tai\nmikä se nyt on, missä ne kruunajaiset aiotaan pitää. Se on varmaan\nihana kirkko. Ihan totta, luuletko, että voisimme lähteä... muutamiksi\nviikoiksi?»\n\n»Että voisimmeko? Tottakai me voimme tehdä hemmetin hyvin mitä\nhemmettiä vain haluamme!» vannoi Fred.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSara tuli huoneeseen Fredin ollessa lähtemässä. Hän oli vähemmän\nitsevarma ja kurinpitointoinen tänä aamuna; hän oli, totta puhuen,\npelkkää nuorekasta haukotusta, ja hän puhui Fredille suvaitsevasti:\n\n»Kuule, isäukki, on inhottavaa vaivata sinua, mutta minun\nmäärärahani on melkein loppuun käytetty. Voisitkohan antaa minulle\nkaksikymmentäviisi dollaria? Minun täytyi lainata kaksikymmentäviisi\neräälle miesparalle, joka kävi Genen ja minun puheilla koheesissa\neilen.»\n\n»Kenelle? Miksi?»\n\n»Hän on ollut Detroitissa auttamassa autotyöläisten järjestäytymistä,\nja pollarit olivat hänen kintereillään ja hänen täytyi lähteä pöjöön.»\n\n»Pöjöön — pollarit! Millaista kieltä tuo on sinun mielestäsi, nuori\nneiti? Sellaistako oppimaan luulet minun lähettäneen sinut Vassariin?\nHemmetti sentään, vieköön minut hemmetti, jos sallin kenenkään\nmälkyttää tuollaista katukieltä ja sällityyliä tämä murjun nurkilla!\nJa salli minun ystävällisesti kiinnittää huomiosi siihen tosiseikkaan,\nettä minä satun toimimaan autojenmyyjänä enkä ole niin hiivatin\nihastunut istumalakkoihin ja Herra ties mihin kaikkiin kotkotuksiin,\njotka estävät minua saamasta autoja myytäväksi!»\n\n»Ajatteletko siis, ettei työläisraukoilla ole oikeutta järjestäytyä?»\n\n»Miksei ole, jos vain onnistuvat sen saavuttamaan. Mutta meillä\npoloisilla jumalanhylkäämillä porvareilla on myös oikeus järjestäytyä\nvastustamaan heidän istuutumistaan meidän lompakoillemme. Miksi minun\npitäisi lahjoittaa kaksikymmentäviisi taalaa sinun pikku toverillesi\nauttaakseni häntä estämään minua hankkimasta toimeentuloani! Mene\nja lue 'Päivän Työläisestä', mitä se sanoo minunlaisistani, tyttö.\nSe selittää minun olevan niin saastaisen koiran, että on ajanhukkaa\nodottaa minun raatavan sellaisen vallankumouksen tukemiseksi, joka\ntahtoo kumota kaiken sen, mitä minä kannatan. Ei sen enempää, vain\nsaastainen koira, ei mitään sen parempaa, vain porvarihaaska — lue vain\nedelleen kommunistilehteäsi, lue vain, en sano enempää. Niin juuri,\nsaastainen koira. Ja sinun määrärahasi on käytetty jo 68:60 dollaria\nyli rajan. Hyvästi!»\n\nSara tuijotti siihen uhkaavaan purppuranpunaiseen hehkuun, jonka\nFred jätti jälkeensä sulkiessaan hallin oven. Siitä saakka, kun hän\noli voittanut lukion kirjallisen palkinnon tutkielmallaan Thomas\nJeffersonin erehdyksistä, ei hänen lampaanpäinen isäukkonsa ollut\nrohjennut puhutella häntä noin. Hänen huulensa litistyivät raivosta, ja\nhän kuohahti: »Huomaan, että sinun oman itsesi takia, kultaseni, jotta\net tekisi itseäsi julkisesti naurunalaiseksi, minun on käytävä pitämään\nsinua aisoissa!»\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nHuolimatta siitä, että kadut olivat liukkaat kuin saippuainen kylpyamme\nja harmaat kuin keittiöriepu, Fred ajoi iloista vauhtia toimistoonsa.\n\nHäpeä, että hän oli rähissyt Sara-raukalle tuolla tavoin, mutta\nhänen oli täytynyt tehdä se Saran itsensä takia, jottei hän tekisi\nitseään julkisesti naurunalaiseksi. Ja eikö hän samalla tehnyt jo\njotakin kroonillisen rutinitiksensa, totunnaisuuteen pikeytymisensä,\nvoittamiseksi? Eikö hän ollut osoittanut itsenäisyyttä kieltäytyessään\nkauemmin alistumasta holhoavan Saran nalkutettavaksi?\n\nVetäytyäkö syrjään? Arvattavasti ei, mutta varmasti hän ottaisi\npitkähkön loman. Hän ottaisi tuon matkustelu-ehdotuksen vähän lähemmin\ntutkittavaksi.\n\nHän tuli toimistoon vihellellen »Columbia, ulapan helmi», tuntien sen\njollakin tavoin erikoisen soveltuvaksi. Mutta hän oli rauhaton. Postin\nja päivittäisen tiliaseman silmäiltyään hän äkkiä ponnahti ylös ja\nilmoitti Paul Popplelle: »Lähden haukkaamaan vähän raitista ilmaa.»\n\n»Tähän aikaan päivästä?»\n\n»Niin, tähän aikaan päivästä. Olen lopen kyllästynyt siihen, että minun\nodotetaan syövän aamiaista joka aamu kello neljännestä yli kahdeksan,\nja aina olevan toimistossa neljännestä vailla yhdeksän ja istuvan\ntäällä kaiken päivää kuuntelemassa jokaista ala-asiamiestä, joka katsoo\nvoivansa ilman muuta marssia sisään haaskaamaan minun aikaani. En\ntiedä, milloin tulen takaisin. Älä koskaan antaudu liian kiinteästi\nrutiinin orjaksi, Paul. Opettele hallitsemaan tottumuksiasi, niinkuin\nminäkin.»\n\nFredk Wm, mekanismien mies, ajoi tavallisesti autolla, kaupungissakin,\nja säästi aikaa käyttämällä viisitoista minuuttia pysäköimispaikan\netsimiseen välttääkseen kahdeksan minuutin kävelyä. Mutta tänään hän\ntallusti ulos sateeseen, nahkatakkinsa kaulus ylhäällä ja nenäliina\ntyönnettynä sen sisäpuolelle. Hänen säärillään ei ollut mitään suojaa;\npian hänen polviaan kutkutti märkyys, kengät olivat kuin jäävedessä\nliotetut sienet, mutta hän tarpoi pontevasti ja autuaallisena.\n\nKaikki tyynni tässä vakavassa sisämaan kaupungissa oli\nselittämättömällä tavalla muuttunut uudeksi; kaikki oli ruusunhohtoisaa\nkuin Georgian vaarat, sinistä kuin Karibien meri.\n\nRautakaupan ikkunassa killuva rivi uusia paistinpannuja ei johtanut\ntämän entisen rautatavaramatkustajan mieleen taloustarvikkeiden\ntukkuhintoja, vaan algerialaisen markkinatorin. Siellä olisi\nluultavasti kameleita ja hiirenkarvaisia aaseja, joilla oli pienet\ntiu'ut, valkopäähineisiä miehiä, joilla oli punaiset terävänokkaiset\nkengät, ynnä myskin ja ruusuesanssin tuoksua. Siniset ja keltaiset\nsilkkiset aamunutut Swazey & Lindbeckin ikkunoissa eivät Fredille\nolleet mitään niin kotoista; ne kuuluivat mandariineille, jotka\nkäyskentelivät posliinisissa temppeleissä, missä uhkaavat gonggongit\nkumahtelivat. Bentsiiniaseman punaiset pumput olivat Piccadillyn\npostilaatikoita, ja »herrojen puvustoliikkeessä» oli Deauvillen\nrantahiekalle tarkoitettuja oranssinvärisiä uimapukuja.\n\nHän tuli viinikaupan kohdalle ja näki Puolan vodkaa, Kantonin\nriisiviinaa ja Moselin viiniä, jonka nimikkeissä oli linnojen kuvia.\n\nHän huokasi ja poikkesi tieten tahtoen, juuri silloin kun toimistossa\nolisi kiireintä ja hän itse siellä kipeimmin tarpeen, »Napolin Nickin»\nlounasravintolaan ja tilasi kahvia.\n\n»Vieläkö palaatte joskus Napoliin, Nick?» kysyi hän.\n\n»Varma. Se olla hieno paikka.»\n\n»Voiko sieltä ihan varmasti nähdä Vesuviuksen?»\n\n»Varma, savu koko aika.»\n\n»Voiko nähdä savun nousevan tulivuoresta?»\n\n»Varma. Savu, hiili, tuli — kaikki — paistaa kuin helvetti koko yö.»\n\n»Kas vain, olisipa hauska nähdä sitä. Hehkuu yöllä, niinkö? Kas vain,\nse on varmasti mainion kiinnostavaa.» Fred kääntyi vieressään olevaan,\nystävälliseen, sänkileukaiseen vuokra-auton kuljettajaan päin ja\nnaureskeli: »Taitaisi olla aika somaa matkustella Euroopassa, jos\nkukkaro myöntäisi.»\n\n»Kyllä vain, arvaanma. Minun isäukkoni on syntynyt Jugoslaviassa.»\n\n»Niinkö tosiaan! Olen kuullut siellä olevan vanhoja kaupunkeja, joiden\nympärillä on muurit — jaah, isot, paksut, pitkät muurit — roomalaisten\nrakentamat! Olisi somaa nähdä niitä.»\n\n»Jaa-ah.»\n\n»Roomalaisten! Hem-metti!»\n\nHän oli nyt rohkaistunut riittävästi uskaltautuakseen alttiiksi niille\nseurauksille, joita suoranainen matkatoimistoon poikkeaminen toisi\nmukanaan.\n\nVirkailijaa huvitti tuon pienen miehen kiihtymys, miehen, joka hänelle\noli vain pyöreä, pieni, nahkaiseen autoilutakkiin sonnustautunut\nliikemies, leikkipuheinen, liian herttainen pieni mies, sillä tämä\nvirkailija oli mies, joka vihasi tointaan, joka seisoi tiskin\ntakana odottaen vain sitä hetkeä, jolloin pääsisi pois ja saisi\nrientää N.M.K.Y:hyn, kilpailemaan loistavasti itsensä kanssa\nsoutukoneessa. Hän ei tiennyt olevansa seikkailujen myyjä; hän\notaksui myyvänsä minimihintoja, koirien ja lapsien kuljetustaksoja ja\nkansituolitilauksia laivoihin, eikä aamun autereita ruusunhohtoisella\nulapalla, normannilaisia tuomiokirkkoja, Keskus-Massiivin vuohisia\nylänköjä. Mutta hänestäkin tulee olleeksi hiukan hyötyä sivistykselle,\nsillä hänen avullaan Fred voi lähteä toimistosta varustettuna\nlentovihkosilla »Viettäkää Talvea Kukkivassa Etelä-Afrikassa»,\n»Alkuasukastansseja Celebes-saarella» ja »Hiihtourheilua Tyrolissa».\n\nFred ei voinut luvata itselleen tutustuvansa vielä joskus\nEtelä-Afrikkaankin tai puhuvansa mitä kieltä nyt Celebes-saarella\npuhuttiin, ja ammattinsa puolesta hän inhosi suksia — suksiahan ei\nvoinut asettaa hitaalle vaihteelle ja hyrryttää vaivattomasti mäkeä\nylös. Mutta aate miellytti häntä.\n\nSamalla kuin Frederick William Cornplow'n ruumiillinen olemus,\npulleana ja joskus läähättävänä, aivan arkipäiväisesti verhottuna\nkaksinappiriviseen siniseen pukuun ja hämmästyttäviin punaisiin ja\nvihreihin solmioihin, liikkui toimistossa toimitellen säännöllisesti\nsäännönmukaisia tehtäviään — suoltaen myyntipuhetta kuin fonografi,\nallekirjoittaen papereita, suunnitellen myyntihuoneistoon laajennusta\nperävaunuja varten — hänen sisäpuolinen persoonansa olisi\nhämmästyttänyt asiakkaita, sillä hän ei ollut mies, vaan herkkäuskoinen\nlapsi. Fred hautoi aatetta, joka oli häntä itseään suurempi. Hän\noli kuin pikku poika, joka on metsässä löytänyt sisäänkäytävän\nluolaan, joka varmaankin johtaa maan keskipisteeseen. Hän leikki\nsillä ajatuksella, ettei ole olemassa mitään lakia, joka kieltäisi\nviisikymmentäkuusivuotiaalta mieheltä kaiken muun elämisen, paitsi\nnukkumista ja sanomalehden lukemista ja kylpyhuoneessa käymistä.\nHänellähän voisi olla jäljellä vielä kolmekymmentäkin vuotta tarmoa\nja kokeiluaikaa, ja se merkitsi yhtä pitkää matkaa eteenpäin kuin\noli taaksepäin siihen aikaan, jolloin hän oli ollut kuudenkolmatta\nikäinen penikka, nuorempi kuin Sara nyt! Mutta hänen oli lähdettävä\ntoivioretkelleen viipymättä; hänen oli antauduttava niihin\narkaluontoisiin pulmiin, jotka liittyivät liiketoiminnasta luopumiseen\nvuoden kuluttua tai vuoden kestävän loman ottamiseen.\n\nTehtyään tämän selväjärkisen ratkaisun, hän kolmen päivän kuluttua\nmuutti sen äkisti — ja sen mukana muuttui koko maailma. Ja miksi ei?\nSillä kuka oli maailmassa ollut koskaan tärkeämpi kuin Fred Cornplow?\n\nHän on toisin ajoin ollut liian kovaääninen tai liian monisanainen;\nhän on silloin tällöin antanut suuremman arvon rahalle kuin\nhyveellisyydelle tai musiikille; mutta hän on ollut ikuinen tekijä,\njosta ovat riippuneet — ja jota ovat vihanneet — yhtä paljon raaka\nrahvas kuin röyhkeä ylimystö.\n\nKun Fred Cornplow oli egyptiläinen, niin hän se suunnitteli pyramidit,\nlepytti hullut faraot, koetti tehdä hikoilevien orjien elämisen\nsiedettäväksi. Niihin aikoihin, jolloin häntä nimitettiin Rooman\nkansalaiseksi, hän oli sadanpäämies ja valloitti Syrian ja hallitsi\npientä kolkkaansa siitä niin suurella oikeudenmukaisuudella kuin aika\nsalli.\n\nAbotti Fr. Cornplow'na hän onnellisena Pimeänä aikakautena kehitti\nmaanviljelystä ja rakennuskiven käyttöä; myöhemmin hän Cromwellin\nalaisena päällikkönä auttoi masentamaan kirkonmiesten poliittista\nmahtia. Amerikan sisällissotaa ei käyty kenraali Grantin ja kenraali\nLeen kesken, vaan se sodittiin massachusettsilaisen sotilas Fred\nCornplow'n ja alabamalaisen sotilas Ed Cornplow'n kesken; ja joitakin\nvuosia myöhemmin nämä samat loivat lahjomisjärjestelmän ja rautatiet ja\nlahjoittivat kaiken ryöstösaaliinsa tieteelle.\n\nFred Cornplow'n suvusta tulivat, vuodesta 1937 e.Kr. vuoteen 1937\nj.Kr., satunnaista aristokraatti Byronia tai harvinaista proletaari\nJohn Bunyania lukuunottamatta, miltei kaikki lääketieteen tutkijat,\nparempien vehnämuunnosten keksijät, runoilijat, rakentajat, laulajat,\nsuurten laivojen kapteenit. Toisinaan hänen nimensä lausuttiin\nBabbittiksi; joskus sitä on nimitetty Ben Frankliniksi; ja kerran, jos\nsaa uskoa Eugene O'Neilliä, se kulki Marco Polon muodossa ja nouti\nsivistyneestä Kiinasta barbaariseen Eurooppaan kameelintiukujen äänen\nja santelipuulta tuoksuvat silkkiteltat, jotka ovat siitä pitäen\nluoneet varjonsa mantereen yli.\n\nHän on ikuinen porvari, bourgeois, pursui, se Keskisääty, jota\nbolshevikit vihaavat ja jäljittelevät, jota englantilaiset rakastavat\nja hyljeksivät ja joka muodostaa suurimman osan huomion arvoista\nväestöä Ranskassa ja Saksassa ja näissä Yhdysvalloissa.\n\nHän on Fred Cornplow; ja kun hän muuttaa mielensä, niin se kriisi on\npainavampi kuin Waterloo tai Termopyle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi, päätti Fred, hän ei voinut vetäytyä syrjään tai ottaa vuoden\nlomaa. Howard, perhana, oli oikeassa; juuri nyt hänen oli pysyttävä\nlaivassaan. Mutta varmasti hän ei raataisi enää kymmentä tai\nviittätoista vuotta. Hän vetäytyisi syrjään täsmälleen viiden vuoden\nkuluttua tästä päivästä; hän oli päättänyt sen mielessään, ja hemmetti\nsentään, koettakoonpa joku muuttaa sitä! Ja siihen mennessä hän\nvaimentuisi suurenmoiseen »kuntoon».\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin typerältä kuin se hänestä tuntuikin, Fred valmensi itseään\nseikkailuun. Hän lakkasi tupakoimasta ennen aamiaista; hän meni\nsilloin tällöin jalan toimistoon; ja kerran tai kahdesti viikossa\nhän, tuskallista ahdistusta ja typeryyden tunnetta kokien, vaaputti\nvoimistelupunnuksia Hirvi-kerhon voimistelusalissa tai liittyi\nharjoittamaan kauneusliikuntaa yhdessä joidenkin pankinjohtajien ja\nosakevälittäjien ja koulunrehtorien kanssa, jotka arvon herrasmiehet\ntanssijoina ja säärensätkyttäjinä olivat kuin sekalainen kalkkuna- ja\nvirtahevosryhmä esittämässä andalusialaista kukkaslaulua.\n\nMutta hän ei hellittänyt. Hän oli muovannut itselleen periaatteen: »Et\nvoi koskaan tehdä elämässäsi muutosta, jota et ole jo aloittanut.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa Fredin hulluuden alkamisesta Howard ilmestyi toimistoon\nja raakkui: »Tietysti kaikki tuo leikkipuhe syrjäänvetäytymisestä, jota\nlohkoit syntymäpäivilläsi — tiedän, että olet liian vastuuntuntoinen\ntehdäksesi mitään sellaista.»\n\n»No niin, _sinähän_ tiedät, poika — ihminen on joskus sillä tuulella,\nettä tekee mieli potkia keulalautaa.»\n\n»Varma. En ottanutkaan sinua vakavasti.»\n\n»Etkö? No niin... Turkasen kuuma ilma toukokuuksi.» Fred pyyhki\ntosiaankin otsaansa.\n\n»Niin on. Joo, kerrassa kuuma!»\n\n»Taidanpa poiketa Swazey & Lindbeckille puolenpäivän aikaan valitsemaan\nitselleni kesäpuvun.»\n\n»Ei, ei.» Howard esiintyi hyvin lujana. »Ne nylkisivät sinua. Mene\nGothamille.»\n\n»Niinkö arvelet?»\n\n»Tiedän sen. Enkä tahdo, että vielä lakkaat pitämästä\nsilkkikaulahuivia. Kovin epävarma sää.»\n\n»Jaah, kaiketikin... Vaikka olenkin varma, että äitisi hikoilee\nkuollakseen parhaillaan, kylväessään hajuhernettään.»\n\n»Ja se on toinen asia. Olen sanonut äidille sanomasta päästyäkin, mutta\nhän ei ota kuuleviin korviinsa. On kerrassaan hullutusta tuo, että hän\nkoettaa kasvattaa hajuhernettä. Miksei hän istuta joitakin vankkoja\nruusupensaita, jotka eivät vaadi niin paljon huolenpitoa? Mutta\nluuletko hänen antavan mitään arvoa minun puheelleni? Ehei!»\n\nKun Howard oli lähtenyt ajaakseen takaisin Truxon-collegeen maltillista\nkuudenkymmenen mailin tuntivauhtia, Fred tuumi: »Että siis jos tuo\nnuori mies joskus kuontuisi joksikin eikä olisi aina minun varassani,\nniin viidentoista vuoden päästä hän sitoisi Hazelin ja minut kiinni\ntakan ääreen ja määräisi, milloin saamme hengittää. Ei tule mitään!\nSe matkustaa nopeimmin, joka matkustaa yksin... Aina tietenkin\nedellyttäen, että Hazel on mukana, ymmärrättehän.»\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nEpäilemättä se ei tuottanut Saralle ja Eugene Silgalle mitään erikoista\nkunniaa.\n\nHeidän toimistonsa käsitti yhden vaivaisen huoneen Stiggisin liiketalon\nkolmannessa kerroksessa, vierusnaapureinaan toisella puolen kirkuvien\npikkulasten valokuvaaja ja toisella platinakaivoksen asioimisto.\nHeillä ei ollut muuta kuin kaksi keittiöpöytää, neljä keittiötuolia,\nrautalankavasu täynnä laskuja, pinkka kilpailevia radikaalisia\naikakauslehtiä, jotka syyttivät toinen toistaan laimeudesta\nvallankumousasiassa, yksi ikkuna — likainen; ja puhelin — jonka\nmaksu oli rästissä, mutta epäilemättä he nauttivat siitä enemmän\nkuin plyysi- ja pähkinäpuusisusteisesta toimistosta kunnioittavine\napulaisineen. Paitahihasillaan voi tuntea itsensä sankarillisemmaksi\nkuin kärpännahoissa.\n\nTässä Työläisten Kansainvälisen Kohesion Sachem Fallsin solun\nja »Protest & Progressin» alkeellisessa toimistossa Sara luki\nmahtipontisen virheellisesti tekeillä olevan ensimmäisen numeron\noikolukua, samalla kuin Gene pärski puhelimeen:\n\n»No, totta kai, toveri, kyllä hankimme puhujat... Hyvä? Kuule! Toinen\nheistä on ollut seitsemän kertaa gorillain pieksettävänä... Varmasti,\nkaikki koristeet; minulla on neljä-kertaa-seitsemän jalkaa suuri\nplakaatti Leninistä... Ei. Viisikymmentä prosenttia ovirahoista... Ei,\nsen vähemmällä en ryhdy millekään... Hyvä on, puhu heille ja soita\nminulle.»\n\nGene katsahti Saraan noilla rohkeilla ja huvittuneilla silmillään,\njotka näyttivät ymmärtävän hänen jokaisen hupsuutensa ja mielitekonsa.\nHän ei _piitannut_, päätteli Sara; hän menisi naimisiin Genen kanssa\nvaikka heidän olisi asuttava yhden huoneen huoneistossa ja hänen\ntäytyisi itse keittää ruoka. Aivan niin sitähän hän oli koettanut\nmuistaa: hänen täytyi opetella keittämään.\n\nHän sysäsi oikoluvun syrjään ja liukui ujosti Geneä kohti. Hän\nläähätti, kun Gene hymyili hänelle erikoista ystävällisyys-hymyään,\nmutta Gene sanoi vain:\n\n»Sara!»\n\n»Niin, Gene!»\n\n»Minä, äh... Tunnethan tuon Channing Praggin väen — lasitehtailijan?\nVoisitkohan saada vanhan rouva Praggin järjestämään soareen, tai\nmiksi hän nyt sitä sanoo, minua varten? Minä puhuisin Venäjän\nsyntyväisyyssäännöstelystä ja keräisin kolehdin. Eikö se ole\nlystikästä, kultaseni!» Hän taputti Saran kättä, joka pusersi hänen\npöytänsä reunaa. »Ei kukaan luovuta varoja vallankumousta varten niin\nherkästi kuin miljonäärien rouvat, vielä senkin jälkeen kuin olemme\navoimesti julistaneet aikovamme kukistaa demokraattisen järjestelmän\nja saattaa voimaan oikean rehellisen punikkien diktatuurin, sellaisten\nkuin minä. Mistä se johtuu? Sinähän olet kapitalisti, kultaseni. Miksi\nte hallitsevan luokan heput annatte meille noin helpon saaliin?»\n\n»En luule, että herra Frederick W. Cornplow on niin innokas antamaan\nmeille saalista kuin toivoisin hänen olevan. Meidän on muokattava häntä\nvielä koko paljon, ystäväni.»\n\nHeidän naurunsa oli puuska, joka puhalsi pois kaikki Fredin kaltaiset\ntyhjäpäät. Sara oli varma, että Gene aikoi nyt osoittaa hänelle vähän\nlämpimämpää ystävyyttä kuin pelkkää käden taputusta, joka oli ollut\nhänen ainoa eleensä, ja hän kumartui Genen tukan kiiltävän mustuuden\nyli — kun Frieda Kitz tulla kolisti toimistoon.\n\nFrieda ansaitsi toimeentulonsa tapettikaupassa; hän oli koheesin\nrahastonhoitaja; hän ei nauranut milloinkaan, korkeintaan korskahti\nvoitonriemuisesti ajatellessaan, kuinka iskujoukot käännyttäisivät\nPraggit ja Cornplow't. Ja vaikka hänen ulkomuodossaan oli rauhallista,\nleveäotsaista miellyttävyyttä, hän piti tukkansa päätä myöten\neikä koskaan pitänyt muita kuin kankeita juovasamettipukuja ja\nmatalakantaisia kenkiä.\n\nSara katsoi Friedaan vihaisesti — Frieda Saraan halveksivasti —\nsamalla kuin Gene tervehti Friedaa aivan liian rauhallisesti, liian\nymmärtämystä ilmaisevasti: »Hyvää huomenta, toveri.»\n\nSarasta tuntui siltä kuin hänet olisi lähetetty keittiöön. Hän oli\nkokenut nolauksia sellaisten hienostelija-amatöörien kuin rouva\nChanning Praggin taholta; nyt hänet nolasi ensimmäisen kerran\nsellainen täysi taituri kuin toveri Kitz. Hän hiipi pöytänsä ja äkkiä\ninhottaviksi käyneiden oikolukuliuskojensa ääreen.\n\nGene ja toveri eivät näyttäneet pitävän häntä kyllin tärkeänä\npeitelläkseen häneltä salaisuuksiaan puhellessaan Genen pöydän ääressä\nniistä määräyksistä, joita oli tullut kommunismin isoilta herroilta\nNew Yorkista. Sara tunsi yhtä epämieluisaa oloa kuin hän oli tuntenut\nkymmenvuotiaana, tullessaan erehdyksessä keskelle äitinsä pieniä\nkahvikekkereitä ja kuullessaan noiden tuiki ikävystyttävien olentojen,\naikuisten rouvien, uskovan toisilleen salaperäisinä: »Oi, hänen\nkerrotaan juovan», ja: »Lokakuussa, niin hän sanoi minulle.»\n\nHänen luontoaan väänsi se luonteva tuttavallisuus, jolla Gene ja Frieda\nkättelivät toisiaan erotessaan, tarvitsematta sanoa toisilleen muuta\nkuin hiljaisen, paljon ilmaisevan: »Näkemiin, toveri». Mutta hän ei\nlausunut mitään Friedaa koskevaa huomautusta, kun Gene veti jälleen\nitseensä päin puhelimen, jolla hän kaiken päivää rauhallisesti kehitti\nsuunnitelmiaan Amerikan hallituksen murskaamiseksi. Sara painautui\ntyöhön. Vasta nyt hän oppi tuntemaan sen ikivanhan, ikikuluneen,\nikitärkeän totuuden, että työssä on turvaa.\n\nSara esitti suurenmoisesti uuden luudan osaa. Hän oli koheesin\napulaissihteeri ja »Protest & Progressin» päätoimittaja\n(muina toimittajina oli Eugene Silga) samalla kuin\nkahden-sormen-pikakirjoittaja ja mainospäällikkö. Hän kirjoitti\ntoissijaiset toimituksen artikkelit, ajatellen onnellisena, kuinka\nsuuresti ne tulisivat suututtamaan Frediä, ja tunsi itsensä niissä\nMaria Stuartin, Emma Goldmanin, Lady Astorin, Virginia Woolfin ja\nCharlotte Cordayn yhdistelmäksi. Oli mainiota puuhaa tämä ammatti,\njossa ei ollut ainoastaan sallittua, vaan vielä yllytettiinkin\nläimäyttämään jokaista päätä, joka kohosi joukon yläpuolelle, ja\nkaikesta tästä vielä maksettiin palkkaakin — edellyttäen, että hän\nlähti liikkeelle ja hankki palkanmaksuun tarvittavat rahat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimistoon tulla pelmahtivat heidän avustavat työtoverinsa, Howard\nCornplow ja Guy Staybridge, mukanaan apuansa suomaton, toivottomasti\nporvarillinen Annabel jälkijoukkona.\n\n»Gene! Gene! Minulla on sinulle runo! Kirjoitin sen biologian\ntunnilla!» kiekui Guy. »Tämä nostattaa Washingtonin poropeukaloiden\nniskakarvat pystyyn. Kuuntelehan:\n\n    »Presidentti sanoi: 'Täss' on markka sulle,\n    jos äänestät mua kahdesti ja olet nöyrä mulle.\n    Pohjolasta etelään punaruusut kukkii —\n    siksi on aika, että kukin suunsa tukkii.\n    Osta vaatteet itsellesi', sanoi, 'mutta tiedä:\n    punaista takkia en nähdä mä siedä!'»\n\n»Mainiota! Mainiota!» sanoi Gene luontevasti, ja tuon luontevuuden\ntähden Sara rakasti häntä. Gene pudotti runon siihen pahvilaatikkoon,\njonka Sara tiesi sisältävän sellaisia käsikirjoituksia, jotka hän\noli hyväksynyt, mutta joita ei koskaan julkaistaisi. Gene jatkoi\ninnokkaasti: »Toivon, että olet saanut hankituksi vähän pyöreitä,\nGuy. 'P. & P.' on vähän kuin kriitillisessä vaiheessa. Jos ystävämme\nauttavat meitä tämän kuukauden läpi...»\n\n»Jooh, sain viisitoista dollaria tohtori Gomberilta, dramatiikan\nprofessorilta — hän on myötätuntoinen kommunismille — hänellä\non runsaasti rahoja — hänen isänsä omistaa osan Piping Rockin\nräjähdysaineyhtymässä.» Guy ojensi rypistyneen kymmendollarisen ja\nviitosen. Nämä eivät menneet mihinkään pahvilaatikkoon, vaan Genen\nliivintaskuun, ja Gene kääntyi Howardiin päin, virkkoen suopeasti:\n»Entä sinä, vanha veikko?»\n\nHoward katseli epävarmasti ikkunaan. »Teillä pitäisi olla enemmän\nilmaa täällä, Gene. Jos minulla olisi aikaa, niin voisin laittaa, että\nsaisitte enemmän ilmaa tänne, Gene.»\n\n»En epäile, että voisit, Howard, mutta saitko hankituksi varoja?»\n\n»Oh, aioin kyllä, mutta minulla on ollut kamalan kiire.»\n\n»Niinpä niin, mutta maailmanvallankumouksellakin on aika kiire, Howard.»\n\n»No niin, haluanpa sanoa, mitä arvelen siitä, Gene. En voi sanoa\nolevani ihan vannoutunut kommunismiin.» Howard näytti kauniilta kuin\nPike's Peak auringon laskiessa ja myös yhtä tylsältä. »Olen saanut\ntieteellisen kasvatuksen, Gene, ja siksi minulle on näytettävä\ntosiasiat; kysymyksessä on...»\n\n»Tosiasiat», sirkutti Annabel, istuen kirjapinolla, joka sisälsi\n»Köyhälistötaidetta».\n\nHoward kääntyi ärtyneenä häneen päin. »No, mitä siitä? Etkö sinä ole\nsitä mieltä, että tulee nähdä tosiasiat, Bell?»\n\n»Varmasti. Tosiasiat ne poikaa ovat.»\n\n»Sinä olet aina niin kevytmielinen! Sinulla ei ole aavistustakaan,\nmiten vaaranalaista minun on Truxonin kaltaisessa vanhoillisessa\nloukossa antautua suoraa päätä vasemmalle siivelle. Oletko minun\npuolellani, vai etkö ole?»\n\n»Olen sinun puolellasi, kaunokaiseni, ihan samoin kuin äitisi tulee\nolemaan isäsi puolella, jumpitelkoon etukäteen kuinka paljon hyvänsä,\njos isäsi joskus päättää mennä ja tehdä jotakin ihanaa ja mieletöntä.»\n\nSara ja Howard vaihtoivat hämmästyneen katseen. Heille ei ollut\njuolahtanut mieleenkään, että kukaan, ja varsinkaan näpsäkkä nuori\nnainen, ja varsinkaan ylhäinen Staybridge, voisi puhua heidän\narkipäiväisistä vanhemmistaan niin innostuneen lämpimästi.\n\n»Howard!» sanoi Sara. »Kerro minulle vähän enemmän niistä raketeista\nilmailun liikevoimana. Täsmälleen, miten ne toimivat mekaanisesti?»\n\n»Raketit?»\n\n»Taivasten vallat, etkö muista, että jokin päivä sitten aioit ansaita\nniillä omaisuuden? Kuule nyt, älä pidätä kaikkea tuota verratonta\ntietoa toveriltasi ja sisareltasi, typerys. Miten nuo raketit toimivat?\nMinun on kirjoitettava niistä jotakin.»\n\nAnnabel tuli apuun. »Lentäjällä on päässään oopperahattu, jossa on nuo\nraketit, ja joka kerta, kun hän sulkee sen kapineen, raketti laukeaa.»\n\n»Älä höpsi!» sanoi Howard.\n\n»Älä ole idiootti», sanoi Sara.\n\n»Herranterttu!» sanoi Gene.\n\n»Hiljempää», sanoi Annabel.\n\n»Niin, raketit», sanoi Howard, »nuo raketit — no, jos tahdot\nteknillisen selityksen, niin raketit on sovitettu siihen, mikäs se nyt\nonkaan nimeltään, runko kai se on, niin juuri, rungon peräosaan, ja —\nno niin, ne laukeavat, ja reaktion summa on yhtä suuri kuin reaktio,\ntarkoitan sen teho, ja siinä se on koko juttu, Sara, etkö ymmärrä?\nJospa olisit opiskellut fysiikkaa kaiken tuon kirjallisuuden ja sen\nsellaisen sijasta!»\n\n»Kaunokaiseni», kaihosi Annabel.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWinnie Weston Blearin teeravintola oli Sachem Fallsille yhdistelmä\nkaikista Greenwich Villagen Ye-alkuisista ravintoloista ja\nkaikista Broadwayn ravintoloista, joissa kaikki oikeiksi\ntunnustetut näytelmälavastajat nauttivat jäähyväismaljansa ennen\nHollywoodin-junaan rientämistään. Rouva Blearin liikkeessä oli\nkaviaaria kerran tai kahdesti vuodessa, siellä voi saada slivovitsin,\njos tunsi ylitarjoilijattaren, ja englantilaiset muffin-leivokset\nolivat käytännöllisesti katsoen pakollisia. Siellä näyttäytyivät\nVaakunakotkan pienteatterin piirteikkäät näyttelijät, kaikki kaupungin\nviulunsoitonopettajat ynnä paikkakunnan kirjallinen kuuluisuus —\n»Ilta-Uutisten» näytelmäarvostelija, joka oli kirjoittanut kirjan\nUuteen Seelantiin tekemästään matkasta.\n\nGuy vei kaikki »P. & P.»-salaliittolaiset, paitsi Geneä, jolla oli\nsovittu kohtaus puhelimen kanssa, rouva Blearille ja esiintyi heille\nkosmopoliittina. Hänen isänsä, kolea herra Putnam Staybridge, oli\nkerran sietänyt Guyn mukanaoloa kaksi viikkoa Lontoossa ja viikon\nPariisissa, ja Guy selitti nyt matkustamattomille Howardille, Saralle\nja Annabelille, kuinka hienoa oli kermajuusto bar le duc'in kera,\ncuraçao'ssa liotettu avocado ja stilton portviinin kera — samalla kuin\nlähin aste näihin hienouksiin, mihin he ulottuivat, oli kanelileipä\nhaaleahkon teen kera.\n\nAnnabel ei tarkannut veljeään korvillaan, vaan muistillaan. Vuosikaudet\nhän oli kuunnellut isänsä ja Guyn suurieleistä puhetta eurooppalaisista\nruoista, ja se selittänee, miksi hän katseli niin lämpimästi Howardiin,\njoka tunnusti, ettei hän tiennyt stiltonista — jota hän näytti pitävän\njonkinlaisena kohokas-muunnoksena — enempää kuin kaniini. Howard\nlämpeni kauniisti tuon hiljaisen katseen vaikutuksesta, ja äkkiä hän,\nkaraistuneiden kommunistisoturien Saran ja Guyn tympeäksi harmiksi\nkysyi Annabelilta:\n\n»Oletko hullaantunut minuun?»\n\n»Kerrassaan.»\n\n»Kuinka hullaantunut?»\n\n»Katatonisesti, kataleptisesti ja kataklysmisesti.»\n\nSara ärjähti: »Minä lähden toimistoon.»\n\n»Ja minä», sanoi Guy. »Milloin julkaisette runoni?»\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nKun Fred luki, Hazel tuolinsa käsinojalla, »Protest & Progressin»\nensimmäistä numeroa, oli Sara olevinaan syventynyt »Päivän Työläisen»\nlukemiseen, ja sen yli hän tarkkaili heitä tunnelmassa, jonka hän\ntoivoi olevan kyynillistä huvittuneisuutta.\n\n»P. & P:n» kannessa oli pilakuva nimeltä »Autoteollisuuden\ndiktaattori». Se esitti mahdottoman lihavaa miestä juomassa\nsamppanjaa kymmenen litran viinipullosta, piirrettynä tekniikalla,\njoka oli Fredille tuttua hänen lastensa kerran kotiin tuomista\nkonventtilehdistä. Se oli verraten huokeasti Hazelin käsitettävissä,\nmutta hän joutui ymmälle kahdesta muusta pilakuvasta, »Työläiset\nyhtykää!» ja »Uusin jako». Edellisessä »Työväki» kuvattiin tuskissaan\nkiemurtelevaksi kääpiöksi, jota »Kapitaali»-niminen pirullinen hirviö\nruoski, mutta toisessa »Työväki» oli nuori ja reima jättiläinen,\njoka nauroi jäntevällä kämmenellään kyyröttävälle surkastuneelle\nKapitaalille — miehen käsi olisi kelvannut teräsrakennetyömiehelle tai\nvaikkapa itse Litvinoville.\n\nHazel valitteli: »Kuule, Fred, minä en ymmärrä tuota. Jos työväki\non sellainen kääpiö yhdessä paikassa ja kapitaali ruoskii sen pahan\npäiväiseksi, niin kuinka se voi puristaa kapitaalia tuolla tavoin kaksi\nsivua kauempana?»\n\n»Vaiti, Hazel. Se osoittaa, kuinka nopeasti koheesi toimii. Älä ole\nporvari.»\n\nSara tuhahti nenäänsä.\n\nPorvarit tutkivat sitten »P. & P:n» Venäjän-uutisia.\n\nVain yhdeksäntoista vuotta vallankumouksen jälkeen, niin siinä\nselitettiin, oli Neuvostolla jo rakennettuna tehtaita, rautateitä,\nleikkikenttiä ja kaksitoistakerroksinen hotelli.\n\n»Hm. Aika kaunista. Se on kuitenkin sama aika kuin vuodesta 1865\nvuoteen 1884, jonka kuluessa Amerikka rakensi koko Lännen, vaikka oli\njuuri vähää aikaisemmin menettänyt kaiken mehunsa sisällissodassa»,\nsanoi Fred.\n\nHänen mielihyväkseen Sara tarttui tuohon onkeen. »Ihan eri asia»,\njulisti tyttö. »Missä suhteessa?» virkkoi Fred. »Kaikissa suhteissa»,\nsanoi Sara.\n\nFred oli vähemmän mielissään lukiessaan Eugene Silgan selostusta\nColonial Auto-osakeyhtiön toimeenpanevan varajohtajan haastattelusta,\njossa johtaja esitettiin veltommaksi, riippuvalihaisemmaksi ja\nhärkäpäisemmäksi Yrjö III:n muunnokseksi, joka ei tiennyt mitään\nautonvalmistuksesta enempää kuin työväen elinehdoistakaan. Tuon\npahanhengen Fred oli tavannut Detroitissa; hän tiesi hänet sepän\npojaksi, insinööriksi, joka oli yhtä kiinnostunut perämoottoreihin,\nvuorikiipeilyyn ja sairaaloihin. »Tämä ei huvita meitä», tunsi Fred.\n\n»Huh — oh, Hazel — sekunti vain — olin unohtaa — soittaa Kamerkinkeille\nensi sunnuntaista — tule mukaan, sekunniksi vain», tokaisi Fred\näkkiä. Kun Hazel aukaisi suunsa, Fred nipisti hänen käsivarttaan\nvaroittavasti, ja Hazel seurasi häntä halliin. Fred ei vienyt häntä\npuhelimen luo, vaan vaatekomeroon.\n\n»No?» ihmetteli Hazel.\n\n>>Hiljaa. Otetaan kulaus tästä. Ehkä se auttaa meidät tuon älykokeen\nläpi ilman, että meidän tarvitsee potkia Saraa.»\n\nHän oli ottanut ikäkulun sadetakin povitaskusta katajaviinapullon; hän\nhuuhteli sillä kurkkunsa ja ojensi sen sitten Hazelille.\n\n»Vai täällä sinä sitä säilytät! Ei. En voi juoda tuota sikamaista\nainetta... Niin, eikö totta? En ole ikänäni — en ole ikänäni kuullut\nmokomaa... Varjelkoon, olipa se väkevää... Tuntuu paremmalta nyt!»\n\nHe lukivat läpi johtavat kirjoitukset, joista kaksi alkoi näin:\n\nNiin sanottu nykyaikainen keksijänerous tuottaa runsaan joukon\nkoneellisia apuneuvoja, jotka, jos ne olisi suunniteltu köyhälistön\npalvelukseen ja terveen propagandan välineiksi, olisivat\nkansallisten saavutusten riemuvoittoja. Uutuudet sellaiset kuin\nhelposti kuljetettavat, neli- tai viisihuoneisiksi taloiksi\navautuvat perävaunut, kaukonäkö ja todennäköinen rakettien voimalla\nkuljetettavien ilmalaivojen käytäntöön tulo, niin että New Yorkin\nvaltiosta voitaisiin mennä Moskovaan kuudessa tai kahdeksassa tunnissa,\nperustaisivat uuden sivistyskauden, mutta tylsälle, ahneelle, julmalle\nja mielikuvituksettomalle amerikkalaiselle »liikemies»-sielulle ne\neivät ole mitään muuta kuin tulevaisuuden voitonlähteitä, joiden avulla\nhän sitä paremmin voi kartuttaa Venäjää uhkaavien fascistiarmeijojen\nrahastoja.\n\nJa:\n\nSardonisen huvittava amerikkalaisen »liikemies»sielun ilmennys nähdään\nsiinä seikassa, että niin pian kuin hän saa kasatuksi riistosaalista,\nhän osoittaa olevansa vailla todellista harrastusta kutsumukseensa\nhaluamalla vetäytyä syrjään. Luonnollista kyllä! Häneltähän puuttuu\nkokonaan se syvä sisäinen tyydytys, jota Neuvoston erikoistuntijat\ntuntevat rakentaessaan pysyvästi ja kansaa varten.\n\n»Kukahan lienee voinut kirjoittaa nämä kaksi helmeä?» sanoi Fred.\n»Sara!»\n\nKylmästi: »Niin?»\n\n»Olen katsellut sinun uutta koheesi-lehteäsi.»\n\n»Niin?»\n\n»Minulla on sille uusi nimi; sama alkusointu: 'Pöyhistelyä ja\nPalturia'.»\n\n»Onko tarkoituksesi olla humoristinen, isä?»\n\n»Ei liiemmin. Kun otetaan oikea fanaattinen kommunisti, joka on\nyhtä läpikotaisin aatteensa huumaama kuin kieltolakikiihkoilija tai\nsensuuri-intoilija, ja annetaan hänen käyttää myös konekiväärejä ja\niskujoukkoja halunsa mukaan, niin se kukaties kuulostaa humoristiselta,\nmutta en luule sen olevan sitä.»\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nÄiti oli mennyt nukkumaan. Isä oli, sen Sara arvasi lievästi\nepämieluisin tuntein, osoittanut harvinaista tahdonvoimaa pitämällä\nsuunsa kiinni ja tehnyt ilman mitään saarnoja tiettäväksi, ettei hän\ntulisi avustamaan koheesia. Mutta tämä oli vain osa Saran huolista, ja\nhän puhui isälleen suostuttelevasti:\n\n»Sinä luulet toisinaan, etten minä anna arvoa sinun ankaralle\ntyöskentelyllesi, isä, mutta kyllä minä annan. Olen oppinut tuntemaan\ntodellista työntekoa. Enkä ainoastaan koheesissa... En luule, että\nhaluat paljon puhuttavan siitä. Mutta minulla on niin paljon muitakin\ntoimintaharrastuksia. Oletko tiennyt, että aion ottaa osaa tenniskerhon\notteluihin tänä kesänä?»\n\n»Se kuulostaa paremmalta.»\n\n»Ja pelkään, että minun on annettava avustusta kenttärahastoon, ja\nmäärärahani on niin häpeällisesti ylitetty...»\n\n»Riittääkö kymmenen dollaria?... Eikö?... Viisitoista?... Eikö? No,\nkaksikymmentäviisi, ja siitä yli en mene!»\n\n»No, luulenpa, että selviämme sillä...»\n\n»'Me'?»\n\n»Mutta jospa kerho olisi ainoa! Olen mennyt ja sotkenut itseni\nharrastelijain kesäteatteriin, jota Vaakunakotkan pienteatteri tukee,\nja minut on valittu lipunmyynti-, katsomo- ja opastustoimikunnan\npuheenjohtajaksi — se on tietysti melkoinen kunnia, kun mukana on\nrouva Channing Pragg ja Putnam Staybridge (ja kuinka _hänelle_ on\nvoinut osua niin kenkkuinen tytär kuin Annabel, sitä en tiedä; malta;\nälä ammu; jos Howard ja sinä sanotte, että hän on kaunis, niin kai\nhänen täytyy olla) — ja kun he ovat johtokunnassa mukana, on se\nmelkoinen yhteiskunnallinen kunnia, ja niin ollen minun tietenkin\ntäytyy koettaa saada kokoon jokin viisi- tai seitsemänkymmentä dollaria\nkannatus-avustuksia, tavalla tai toisella...»\n\nJa Fred laukaisi, pidettyään ruutinsa kuivana tähän asti:\n\n»Tiedän kyllä, että olen vain savisaapas, enkä mitään muuta, pelkkä\nsavisaapas, maanmoukka vain, enkä mitään muuta, pelkkä tyhmä jänis,\nmutta vieköön minut iankaikkinen hemmetti, jos ymmärrän, miten\nsinä voit yhtä rintaa hosua tuossa Nuorten miesten anarkistisessa\nyhdistyksessäsi ja hörppiä teetä sisar Praggin kanssa ja suudella noita\nhemmetin keikareita tennisseurassa...»\n\n»Niinkö? Ehkäpä saan, jos sattuu, käännytetyksi jonkun heistä\nsosialismiin.»\n\n»Ja ehkäpä, jos sattuu, et saa tehdyksi mitään sellaista. Kuule nyt,\nSara: minä olen aina antanut sinulle niin suuren määrärahan, kuin\nsuinkin olen katsonut varojeni myöntävän, mutta nyt sinä vaadit minua\nylläpitämään ei ainoastaan Pyhää Venäjää ja Pyhää Josef Stalinia, vaan\nlisäksi valkohousuisten joukkokuntaa ja tuota amatööri-latoteatteri-...»\n\n»Latoteatteri!»\n\n»... -sirkusta, jota sisar Pragg kannattaa joka tavalla, paitsi\nluovuttamalla koskaan senttiäkään, minä — no niin, pelkään, että\nsinun on saatava toveri Silga korottamaan palkkaasi — noin kymmenestä\ndollarista miinusta viikossa johonkin plussiin — ja sitten uhrattava se\nnoihin lastenleikkeihin.»\n\nTämän kohtauksen lopussa, kuten Fred kuvasi tapahtumaa Hazelille\nkylpyhuoneessa: »Sara otti ja pahastui ja sitten hän marssi ulos nenäni\nedestä. Oh, en halua olla halpamainen, mutta on vasten luontoani nähdä\nhänen — niin, tai itsenikin — höynähtävän ihmisiin, jotka käyttävät\nhäntä vain hyväkseen saadakseen hänestä jotakin», harmitteli hän,\nsamalla kuin Hazel silitteli hänen poskeaan ja harmitteli mukana.\n\nFred oli sitä riippuvaisempi kodin turvasta, kun hän työskenteli kovin\nahkerasti ja menestyi kovin hyvin. Triumph ja Houndtooth kukoistivat;\nDuplex perävaunu oli sensaatio; ja hänen oli ponnahdeltava milloin\nminnekin kautta koko piirinsä, vuokratakseen Duplexin oikeuksia\nali-edustajille ja siten vapautuakseen vastuusta missä vain voi.\nEttä hän siten vapautui myös suuresta osasta voittoaan, sitä hän ei\nmaininnut omaisilleen.\n\nHän ei maininnut mitään syrjäänvetäytymisestä; hän ei ajatellutkaan\nsitä varsin selvästi; mutta hän jatkoi typerän vakavaa »valmennustaan»,\nja hän antoi Paul Popplelle enemmän harjoitusta tilien pidossa ja\nmyynnissä.\n\n»Jos jotakin sattuisi joskus tapahtumaan minulle, pitäisi olla\njoku toinen, joka voisi jotenkuten hoitaa asioita — noin vain\nväliaikaisesti», sanoi hän Paulille.\n\nYhden otteensa suhteen hänellä oli ikävä epäonni.\n\nTriumphin liikkeen epämieluisampiin piirteisiin sisältyi rottien,\nkorkeiden vakuutusmaksujen ja lokaviemärin hajun ohella, hänen\nserkkupoikiensa Cal ja Mac Tilleryn jatkuva läsnäolo. Fred oli\nlyhyesti sanoen ollut liian pelkurimainen antaakseen heille potkut ja\nantautuakseen alttiiksi sen loukkautuneen kirjeen saamiselle, jonka\nEnos-serkku, heidän isänsä, välttämättömästi kirjoittaisi.\n\nHän oli koettanut teettää heillä autojen puhdistustyötä, kunnes\nliian monet omistajat valittivat märkiä pehmustuksia ja jalkalautaan\ntakertuneita lionneita savukkeenpätkiä. Hän oli koettanut antaa heidän\nmyydä bentsiiniä, kunnes huomasi, että he jokaisen gallonan ohella\nlahjoittivat viisi minuuttia älykästä takamaalaisjaarittelua ilmasta —\n»Kuuma, totta vie kuuma. Heikkari, kyllä on kuuma tänään — totta vie,\noli kuuma aamulla, kun heräsin — heikkari, kun oli kuuma!» Maalaamiseen\neivät Calin ja Macin erikoislahjat näyttäneet viittaavan; he rikkoivat\nsuihkupistooleja ja loivat vaununkoreihin tahmaisten täplien ja\nkokonaan paljaiden läikkien vastakohtavaikutelmia. Vihdoin Fredin oli\npantava heidät pakkaamaan ja siirtelemään laatikoita tarvikeosastossa,\nmissä työssä he suoriutuivat kohtalaisen hyvin, paitsi milloin\npudottivat laatikot, hukkasivat ne tai käyttivät niitä tupakkasylkyjen\nmaalitauluina.\n\nMissä puuhassa he olivatkin, he kertoivat kaikille työtovereilleen ja\nkaikille asiakkaille: »Me olemme Fred Cornplow'n omia serkkuja. Hän on\nkyllä oppinut rahaa kahmaisemaan, mutta heikkari, miten moukkamainen\nhän on! Totta vie!»\n\nFred pyysi heitä lempeästi: »Pojat, nyt kun kesä tulee, ettekö luule\nisänne tarvitsevan teitä farmillaan?»\n\n»Millä?»\n\n»Farmillaan. Länsi-Virginiassa. Hallituksen antamalla.»\n\n»Ooh, silläkö. Ooh, ei isä koskaan sinne ehtinytkään. Hän sattui\nmatkalla tapaamaan erään äidin serkun, joka kasvattaa villieläimiä,\nja hän ja äiti ja tenavat jäivät sinne auttamaan tiikerien\nharjoittamisessa.»\n\n»Kas vain, Cal! Sepä jotakin, Mac! Se on varmaan hurjan kiinnostavaa!\nEttekö halua tekin samaan puuhaan? Olen kuullut tiikereistä tulevan\nerinomaisia lemmikkieläimiä. Maksaisin mielelläni rautatiematkanne.»\n\n»Eei. Isä kirjoitti minulle postikortin; sanoi, että Albert-serkku\non kamala kitupiikki ja antaa heille kelvotonta ruokaa. Hän oli niin\npahastunut, että oli vähällä jättää Albert-serkun siihen paikkaan. Ei,\nme viihdymme kyllä hyvin täällä. Emme halua luopua teistä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaran kautta Fred lähetti Silgalle sanan, että jos tämä tarvitsisi\nparia reilua nuorta miestä, juuri sitä todellista proletaarilajia,\njolle Gene halusi luovuttaa Amerikan hallituksen valvonnan, niin Fred\nvoisi toimittaa ne hänelle ja voisipa vielä avustaa koheesiakin.\n\nEugene lähetti ivalliset vastaterveiset: »Neuvosto ja sen\nmatkakumppanit eivät tarvitse kyvyttömiä hoopoja sen enempää kuin\nkapitalistitkaan; itse asiassa bolshevikit, jotka eivät harrasta\ntunteilun vesivelliä, kuten Amerikan laimeat kapitalistit, antavat\nlaiskurien valita joko työnteon tai kansalaisoikeuksien menetyksen.»\n\nSillä hetkellä Fred oli vähällä liittyä kommunisteihin. Ja samaa hän\ntunsi toisen kerran, kun Howard raahasi taloon leikkisän ystävänsä Ben\nBogeyn, jonka iskulause oli: »Koti soma, halvalla oma».\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nJouduttuaan sananvaihtoon dekaanuksen kanssa sen johdosta, että\noli toitottanut torveaan Henry Ward Beecher-talon edustalla aamun\nsarastaessa, Howard tuli Sachemiin ja koheesin toimistoon saadakseen\nseuraa yksinäisyyden ja kapinallisuuden tuskallisissa tunteissa.\n\nAnnabelin kanssa kaikki oli lopussa; Annabel oli sanonut hänelle\npitävänsä hänen suunnitelmaansa sormenjälkiopinnoista ja lentäväksi\npoliisiksi rupeamisesta vähemmän kuin käytännöllisenä; lemmen touhu oli\nollut turhaa ja Annabel sai mennä hiiteen.\n\nOli vain kaksi viikkoa aikaa maisterinvihkiäisiin, mutta hänellä oli\nvielä valitettava senior-vuotensa läpikäytävänä, ja hänen päähänsä\njuolahti sellainen kelpo tuuma, että olisi järkevää viettää se\nMoskovassa. Gene Silga ei ollut sitä täsmälleen sanonut, mutta Howard\nmuisteli jokseenkin varmasti kuulleensa jonkun sanoneen, että Venäjällä\nylioppilaat viettivät enimmän osan aikaansa ampumalla, hyppimällä\nalas lentokoneista ehdottoman varmoilla laskuvarjoilla ja kylpemällä\nnaisylioppilaitten kanssa, jotka olivat hullaantuneita amerikkalaisiin.\n\nKuluttaen öljyyn, bentsiiniin, arvonvähennykseen ja kuumiin makkaroihin\n— jättääksemme syrjään korot ja vakinaiskustannukset — suunnilleen\nseitsemän kertaa niin paljon kuin osoitteiden kirjoituttaminen\nammattilaisilla olisi tullut maksamaan, Howard oli saapunut Truxonista\nja istui nyt pienellä laatikolla ison laatikon edessä, kirjoittaen\nosoitteita koheesin kirjeisiin, joissa ilmoitettiin heidän »ystävilleen\nja uskollisille kannattajilleen», että jos he antaisivat apuaan vain\nkerran vielä, niin »Protest & Progressin» menestys olisi taattu\nikiajoiksi. Gene puhui puhelimessa paikkakunnan vapaamieliselle\npapille. Sara näppäili harvakseen matkakirjoituskoneella johtavaa\nkirjoitusta, jossa tehtiin sellainen paljastus, että Kathleen Norris,\nAndrew Mellon ja Dizzy Dean punoivat salajuonia Meksikon itsenäisyyden\nhävittämiseksi.\n\nHeidän onnellinen salaliittolaishetkensä keskeytyi, kun huoneeseen\nastui kaljupäinen, mutta nuorekas, nilkkaimiin ja vyötakkiin pukeutunut\nmieshenkilö, joka ojensi heille jokaiselle kortin:\n\n  BEN BUTLER BOGEY\n    Saringham & Peters\n    Optimistipankin talo\n        _»Koti soma\n       Halvalla oma»._\n\n»Mitä minä kodilla tekisin?» sanoi Gene.\n\n»Kotia liiaksi ennestäänkin», sanoi Sara.\n\n»Ettekö tahtoisi tilata 'Protest & Progressia'?»\n\n»Kyllä vain — tilaan heti paikalla!» sanoi Ben.\n\n»No, voi hitto... Kuinka paljon vuosikerta maksaa?» Howard kysyi\nGeneltä.\n\nBen Bogey ojensi iloisesti kaksi ja puoli dollaria, mikä oli suurin\nrahasumma, mitä toimisto oli nähnyt viikkoon; hän koppasi hatun\npäästään tervehtiäkseen Saraa; kopsautti sen takaisin päähänsä\nkabaretin ulospotkijan eleellä; istuutui Saran pöydän reunalle ja kävi\ntoimeen:\n\n»Koti, jota nyt ajattelen, ei ole tarkoitettu teille\nhenkilökohtaisesti. Voitte yrittää puijata minua, mutta olen\nvarma, että teillä on omat viihtyisät pikku pesänne jo ennestään.\nKoti, jota ajattelen, on tarkoitettu teidän aikakauslehdellenne ja\nyhdistyksellenne, tuolle Kansainväliselle Työläisten mikä-se-lie-ollut\n— olen sen unohtanut. Toiminimeni on kehittänyt uuden kehitysmuodon\nuudenmuotoiselle kehitysperiaatteelle. Siitä tulee ensimmäinen alallaan\nmaailmassa, joka on ottanut kulttuurin myyntiperustakseen. Me emme\nhalua tulla kosketuksiin meklarien emmekä pankkimiestenkään kanssa,\nvaan tohtorien ja lakimiesten ja mainosmiesten ja radiokuuluttajain ja\nmuiden sellaisten todellisten älymystöihmisten kanssa. Voin tarjota\nteille kokonaisen kerroksen hienossa, vasta-korjatussa, vanhassa,\nmuinaisaikaisessa talossa, joka on rakennettu aina vuonna 1890\ntaaksepäin, mutta varustettu kaikilla välttämättömillä nykyaikaisilla\nmukavuuksilla, kuten sähköistetyllä jääveden jäähdyttäjällä, ainoastaan\nkahdensadan dollarin kuukausivuokralla.\n\n»Te tulette joutumaan suoraa päätä keskelle paikkakunnan\nseurapiirillistä ja taiteellista toimintaa. Enpä ihmettelisi, vaikka\nteidät kutsuttaisiin rouva Stotes Emeryn vastaanottoteelle — ja\nsiinä teillä on todellinen kirjailija — hänen miehensä on sen suuren\narvopaperiliikkeen omistaja, ja hänen runojaan on julkaistu sidottuna\nkirjana, jota on lähetetty, sen tiedän varmasta lähteestä, G.B.\nWellsille ja useille muille kuuluisille ulkomaisille kirjureille\narvosteltavaksi, ja hän ihastuisi kuollakseen saadessaan neuvoa ja\ninnoittaa teitä...»\n\n»Toveri Bogey!» Gene hymyili; Genen äänensävy oli hellä. »Me\ntyöskentelemme molemmat samalla puolen katua! Minä pidän itsekin\npuheita katukokouksissa. Pelkään, ettette ymmärrä, että meidän\npikku lehtisemme on perinjuurin kumouksellinen. Me olemme sitä\nlajia, joita mainitaan punaisiksi — äkkijyrkiksi — vaaralliseksi\nmuukalaisainekseksi; ja pelkään, että tuo Orvokkilehtonne... Siksihän\nte tuota puutarhaesikaupunkianne nimititte, eikö niin?»\n\n»Ei. Se on Sireenikuja. Orvokkilehto olisi kyllä mainio nimi\nkäytettäväksi. Suokaa anteeksi, jos raapustan sen muistiin.»\n\n»Kernaasti, toveri. Mitä tahdoin saada sanotuksi, on se, että tuo\nteidän valioyhteiskuntanne heittäisi meidät korvista ulos.»\n\n»Siinä te juuri olette väärällä pohjalla. Punainen radikalismi\non nykyhetken uusin, muodinmukaisin harrastus. Ei mikään ole\npankinjohtajan rouvasta mieluisempaa kuin kuulla, että hänen miehensä\nvoi joutua asetetuksi iskujoukon kiväärinpiippujen eteen. Eikä\nkukaan vapaamielinen pappi, jolla on vaimo ja seitsemän lasta ja\nkiinnitysvelka, voi mainostaa itseään tehokkaammin ja saada suurempaa\ntungosta kirkkonsa penkkeihin kuin lausumalla joillakin seurapiirien\npäivälliskutsuilla, että perhe-elämä tulee hävitettäväksi. Ei. Käykää\nte pojat vain kiinni tarjoukseemme, niin me myönnämme teille kolme\nkuukautta ilman vuokraa.»\n\n»Hyvin ystävällistä, toveri, mutta me satumme uskomaan omaan\n'harrastus'-tapaamme. Emme pidä rikkaista rouvista, jotka tarjoavat\nteetään ja neuvojaan.»\n\n»Herra Jumala, kukapa heistä pitäisi! En minä pitämisestä puhukaan;\npuhun siitä, miten nuorten miesten on yritettävä päästä eteenpäin!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nViiteentoista minuuttiin Gene ei tehnyt tosi yritystä päästäkseen eroon\nBen Bogeysta, sillä samoin kuin kaikki toimistoissa työskentelevät,\nmukaan lukien aikakauslehtien toimistot, kustannustoimistot ynnä päivän\nmuotikirjailijain toimistot luento-, radio- ja elokuva-osastoineen,\nGenekin oli mielissään jokaisesta verukkeen tapaisesta, jonka nojalla\nhän voi keskeyttää joksikin aikaa puhelimeen puhumisen. Kun Ben\nlähti iloisena ulos, sopersi Howard: »Tu-tu-tuota, saisinkohan puhua\nkanssanne minuutin verran, herra Bogey? Mennään tuonne kadun yli\njuomaan kuppi kahvia.»\n\n»Vanhan Rastaanpesän» kahvilaravintolassa Howard uskoutui: »Lopetan\ncollegen ensi vuonna, ja olen ajatellut jo pitemmän aikaa antautua\nkiinteistöhommaan. Tietenkin minulle on tarjottu tilaisuuksia\ntelevision kehittämisessä ja sammakkofarmeilla ja kaikissa semmoisissa\npuuhissa, mutta kiinteistöala on aina ollut ainoa pyrkimykseni.»\n\nHoward ei valehdellut; hän oli vain runollinen ja itseäänvakuuttava,\nniinkuin hänen isänsäkin oli sanoessaan olevansa mieltynyt tilausten\nkirjoittamiseen kolmin kappalein.\n\n»En ole kommunisti, ymmärrättehän, herra Bogey. Olin tuolla sisällä\nvain sen vuoksi, koska sisareni työskentelee siellä. Kuulkaas, minulla\non mainion kiva aate uudenlaisen esikaupungin suunnitelmaksi.»\n\n»Jaah?» varovasti.\n\n»Pienten talotuherrusten sijaan kaikki asuisivat yhdessä suuressa\npilvenpiirtäjässä — kävisivät vierailemassa naapurien luona iltaisin,\ntarvitsematta kastella jalkojaan —ja kaikki maa käytettäisiin\nleikkikentiksi ja suuriksi summattomiksi puutarhoiksi. Ehkä\nluoliksikin.»\n\n»Jaah?» väsyneesti. »Kuulkaa, veli. Kiinteistöhommassa ei tarvita\naatteita — siinä tarvitaan asiakkaita.»\n\n»Mutta minä olen ajatellut — olen varma, että saisin isäni takaamaan\nminua — hän ei tiedä mitä tehdä kaikella käärimällään rahalla, hän on\nsellainen rutiinin orja, ja kun hän on takanani...»\n\n»Kuka isänne on?»\n\n»F.W. Cornplow, Triumphin piiriasioimiston omistaja.»\n\n»Ahaa, niin oikein. Kuulin hänen puhuvan kerran Myyntimiesten kerhossa.\nSuurenmoinen myyntimies. Suurenmoinen! Kunpa saisin hänet kiinnostumaan\nuuteen toimitaloon. Minulla on tarjolla ihanin autoasioimiston paikka,\nmitä tässä kaupungissa on nähty...»\n\n»Lähdetään tapaamaan häntä. Onko teidän bussinne täällä? Annanko teille\nkyydin?»\n\n»Rukkini on parkattuna tuossa toisella puolen. Menkää te edellä, niin\nminä seuraan perässä.»\n\n»Hyvä on, Ben.»\n\n»Mainiota. Miksi teitä sanotaan noin lyhyemmin, pikku veli?»\n\nKäsikoukkua molemmat ryntäsivät Fredin toimistoon.\n\n»Isä, haluan esittää sinulle Ben Bogeyn, parhaan pienen\nkiinteistöasioitsijan Sachemissa, ja hänellä on mainioin ehdotus\nautoasioimiston toimitaloksi, mitä tässä kaupungissa on nähty...»\n\nFred tarkasteli Benin nilkkaimia, hänen vyöllistä takkiaan, ja hän oli\nhuomattavan kylmä. »Minulla on toimitalo!»\n\nBen Bogey astahti esiin ja jätti Howardin varjoon. »Tiedän, kuinka\nkiire teillä on, herra Cornplow...»\n\n»Niin on!»\n\n»... enkä halua riistää aikaanne juuri nyt, mutta jos teitä kiinnostaa\nilmavuus, valoisuus, tilavuus, kustannusten säästö...»\n\n»Ei kiinnosta. Minä inhoan kaikkia niitä.»\n\n»Ymmärrän, mutta...»\n\nHoward nauroi. »On parasta, että kuuntelet tätä vanhaa lurjusta,\nisäukki, koska Ben ja minä olemme juuri päättäneet yhdessä perustaa\nkiinteistönvälitysliikkeen.»\n\n»Kenen rahoilla? Beninkö?»\n\n»Ei ihan, isäukki. Olen varma, että kun kuulet suunnitelmamme, voit\nnähdä tien selvänä edessäsi...»\n\n»Tule uudestaan ensi vuonna, Howard, niin voimme puhua asiasta, ja nyt\n— olkaa hyvä — menkää _matkaanne_!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnabel oli pienenä ja orpona mahonkisohvan päässä, mikä huonekalu oli\nStaybridgen talon ylpeys. Hän tähyili hallissa olevaan puhelimeen.\nTähän mennessä, hän ajatteli, täytyi tuon kojeen olla jo niin hyvin\nharjaantunut, ettei hänen tarvitsisi kuin ottaa kuulotorvi käteensä\ntullakseen yhdistetyksi Truxonin collegeen.\n\nMinkä tähden, ajatteli hän, hän yleensä soitti Howardille? Howard\nei koskaan sanonut puhelimeen muuta kuin »alloo, alloo, alloo»,\näänenpainolla, jota hän kuvitteli englantilaiseksi. Mutta hän oli\nniin iloinen ja helposti tunnettava, päinvastoin kuin sivistynyt isä\nStaybridge, jonka tasainen ääni oli aina kuin jäävedessä kastettu verho\nheidän välillään.\n\nOrpona ja hyvin pienenä. Itse asiassa Annabel oli yhtä pitkä kuin\nisänsäkin, joka istui sirosti kaartuvin linjoin olohuoneen toisessa\npäässä. Mutta niin ryhdikäs oli isän ylpeys ja itsetyytyväisyys, että\nhän Annabelin rinnalla näytti kuin obeliskilta.\n\nIsä ei ollut lukevinaan. Peittelemättä hän katseli Annabelia,\nkaikkea, mitä tämä teki, ja Annabelin olo kävi rauhattomaksi. Hän\nsiirsi katseensa pois puhelimesta. Hän nousi ja asteli takkaa kohden,\nheiluttaen kevyesti käsiään, koettaen miettiä jotakin syytä, minkä\nvuoksi hänen piti mennä takan luo. Hän siirsi uuninreunakkeella olevaa\npronssista Buddhankuvaa kaksi tuumaa oikealle; hän tunsi isänsä\ntuomitsevan katseen polttavan selkäänsä, ja kiireesti hän palautti\nBuddhan entiselle paikalleen. Hienolla sormenpäällään hän silitti\npuutarha-aikakauslehden viileää, sileää kantta — ja tähyili puhelimeen.\n\nHänen sormensa harhailivat Yeatsin runokirjan sivuilla; se oli vanha\npainos, kannessa risti ja mystillinen ruusu ja putoavia lehtiä, jonka\nhänen isänsä oli tuonut Lontoosta kolmekymmentä vuotta takaperin\nja jota isän oli ollut, äidin kuoleman jälkeen, tapana lukea\nhänelle, kunnes Annabel oli äkkiä herännyt tajuamaan sen säkeiden\nviehätyksen, jolloin isä heti tympeytyi niihin, sanoi, että ne olivat\nhempeämielisiä, tunteileville tytöille sopivia, ja viskasi kirjan\nlattialle. Annabel oli ottanut kirjan ylös ja uhmamielin tallettanut\nsen aarteenaan.\n\nIsän kasvot olivat puolittain ivalliset, kun Annabel jälleen luki:\n\n                                  ... keijujen maahan,\n    miss' ei käy kukaan vanhaksi ja hurskaaksi ja vakaaksi,\n    miss' ei käy kukaan vanhaksi ja viekkaaksi ja viisaaksi,\n    miss' ei käy kukaan vanhaksi ja kirpeäkieliseksi;\n    ja hän on siellä vieläkin, tanssissa leijuen,\n    syvällä metsikön kasteisessa siimeessä,\n    tai tähtien tanhumailla, vuorenhuipulla.\n\nTaaskin Annabel katsahti puhelimeen päin, ja isä virkkoi lempeästi,\nkuin kaikkien tunneliikkeitten yläpuolella oleva:\n\n»Näyttää ilmeiseltä, vai mitä, Ann, että sinä odotat puhelinsoittoa\nsiltä itsekylläiseltä nuorelta pukarilta, Cornplow'lta, tuolta\nalkuihmisen sielun tutkielmalta, jota viime aikoina olet niin ahkeraan\ntavannut?»\n\n»Hän ei ole itsekylläinen. Mutta odotan kyllä hänen kilauttavan...»\n\n»Sanomme 'soittavan'.»\n\n»... tai puikahtavan.»\n\n»Puikahtavan mihin? Nykyajan nuorten puhe on sangen kuvarikasta. Siitä\npuuttuu vain yksi asia, minkä tulisi sisältyä normaaliin puheeseen —\nkäsitettävä sisältö...»\n\nAnnabel huusi.\n\n»Lopeta, lopeta, lopeta! Hyvä Jumala, minua ellottaa niin kuulla sinun\nkutovan sanoista hämähäkinverkkoja, jotka tukahduttavat minut! Howard\n_on_ yksinkertainen! Se on yksi syy, miksi pidän hänestä! Hän on kuin\npäivänpaiste ja raitis ilma, ja tämä talo on kuin vankityrmä!»\n\n»Otaksun, että pidät hänen omaisistaankin — he ovat varmastikin\nyksinkertaista, raitisilmaista lajia.»\n\n»Niin pidänkin! Varsinkin hänen isästään. Hänellä on niin hauskat\nvilkuttavat viivat silmien vieressä, kun hän nauraa. Ja sinä rohkenet\nhalventaa häntä! Oh, minä vihaan sinua!»\n\n»Oletko ihan varma, Ann rakkaani? Epäilen, että ylväyteni ainakin\nvarjelee sinua menettelemästä houkkamaisesti...»\n\nJa silloin, hämmästyttävää kyllä, Howard soitti ovikelloa. Isän\nkieron, tumman, kissamaisen ärsyttävyyden jälkeen tuo nuori mies oli\nAnnabelista kuin iloinen, hauska bernhardilaiskoira. Hän tarttui\nHowardin lujaan kämmenmöykkyyn ja hinasi hänet olohuoneeseen.\n\nHerra Putnam Staybridge oli harjaantunut onnistuneesti käyttelemään\nmielialoja. Hän oli jo jättänyt pois myrkyn ja hunajan, kissan\nkehräävän leikin hiiren kanssa, ja hän ärjyi kuin haukkuva terrieri: „\n\n»Hyvää iltaa, Howard, toivoakseni olet yhtä mieltä siitä, että ilma on\nlämmin.»\n\n»Öh...»\n\n»Näen, että olemme samaa mieltä, mitä ilmaan tulee.»\n\n»Öh...»\n\n»Mutta on ehkä jokin tärkeämpikin seikka. En tiedä, onko sinulla älyä\nsitä oivaltamaan, mutta minusta näyttää siltä kuin sinulla olisi joko\nkarkean sopimattomat aikeet, kuten sanotaan, tyttäreni suhteen, tai\nsitten olet kyllin typerä luulemaan, että voit naida hänet. Kumpi on\ntarkoituksesi? Kumpi?»\n\n»T-tuota, tahtoisin sanoa, herra Staybridge...»\n\n»Älä soperra!»\n\n»No niin, heikkari, kun niin äkkiä viskataan tuollainen asia — vaikea\nvastata päätä pahkaa, suoralta kädeltä...»\n\nKeveät sormet Howardin käsivarrella Annabel oli ohjannut hänet jäykälle\nsiirtomaatyyliselle sohvalle ja istui hänen vieressään, kuin härkää\nsuojeleva paarmalintu, Howardin ponnistellessa:\n\n»Tietenkin, kaiketikin arvelen, että minun olisi lopetettava\ncollege-opintoni ennenkuin ajattelen naimisiinmenoa, mutta olen\nkylläkin hullaantunut Belliin, ja sillä minuutilla kuin pääsen sieltä,\ntoivon saavani itselleni hyvän toimen, että kykenen elättämään hänet.»\n\n»Käsityksesi on siis, ettei Annabel-neiti tarvitse mitään muuta kuin\nruoan ja asunnon? Sen puolesta hän minun mielestäni näyttää olevan jo\nvarsin hyvin turvattu. Onko mieleesi johtunut, että sinun tarvitsisi\nmyös oppia hänen kieltänsä; sitä kieltä, jota puhumaan olen hänet\nkasvattanut?»\n\n»Hänen kieltänsä?»\n\n»Aivan niin! Jos näetkin tämän kuin peilistä, hämärästi, niin\nAnnabel-neiti on ehkä suostuvainen selittämään.»\n\nHerra Staybridge ei saattanut heitä hämille tavalliseen tapaansa,\nsieppaamalla lelunsa ja lähtemällä kotiin; hän saattoi heidät vielä\nenemmän hämilleen istumalla luontevan välinpitämättömänä lukien paroni\nCorvoa. Jos Annabel ja Howard olivatkin tuon kuivan jään kylmyydessä\nliian kohmeiset puhuakseen, oli heidän käsiensä kosketus paljonsanova,\nja äänettömästi he hiipivät halliin ja sieltä ulos, jäykälle\nvalkoiselle penkille jäykän, punaisen ruusuryhmän viereen.\n\nKesäkuu, ruusupuu — neito sorja, hymysuu; kaikki olisi soveltunut\nmitä parhaiten pojan ja neidon huvinäytelmäkohtaukseen; mutta\ntodellisuudessa näitä nuoria järkytti syvästi Putnam Staybridgen\nylenkatseen pelko, sen maailman pelko, missä toimipaikkain ja vuokran\nja ravinnon arkipäiväisyydet olivat käyneet yhtä vaikeiksi kuin\nvaltakunnan valloittaminen; ja ennen kaikkea heidän oman myllertävän ja\nepäloogillisen rakkautensa pelko, minkä rakkauden Putnamin pistopuheet\nnyt olivat päästäneet valloilleen.\n\nAnnabel kadotti suojelevan kadunkulma-nokkeluutensa, kaikki »jepit»\nja »kivat», joita hän oli omaksunut yhtä paljon puotitytöiltä\nkuin hienoilta junioriyhdistyksen jäseniltä. Howard oli niin\npelästyksissään, että oli kadottanut jyhkeän hyväntuulisuutensa.\nIstuessaan käsivarsi epätoivoisesti Annabelin hartioilla hän saattoi\ntuntea tämän värisevän, hänen käsivartensa ja olkapäänsä värisevän,\nikäänkuin jokainen lihas olisi ollut ravisteltu jänne, ja hän värisi\nitsekin puhuessaan ponnistellen:\n\n»He-heikkari, me-meidän taitaa pitää tehdä asiassa jotakin. En voi\nkestää sinusta erossa enää kauempaa. Kaikki pojat Truxonissa kiljuvat\nja viskelevät kirjojaan ympäri, ja vielä juovat katajaviinaakin, ja\nminä alan luulla, että katajaviina on kamalan pahaa ruoansulatukselle,\nja pölvästit tulla tölmäävät huoneeseeni minä aikana hyvänsä, oli päivä\ntai yö, vanhoissa likaisissa villapaidoissaan ja harmaissa housuissaan,\nja minun tekee mieleni heittää ne ulos — ihan totta, Bell, minä taidan\nolla vähän kuin hullu, mutta minä voin nähdä sinut seisomassa siellä\ndormitorin hallissa, valkopukuisena, niinkuin valkoinen kukka, jonka\ntuuli on sinne puhaltanut, ja... Mutta heikkari, mahdankohan minä\nollakaan kovin älykäs? En tiedä, välitänkö oikeastaan paljonkaan\nlukemisesta, paitsi pilapaloista.»\n\n»Rakas kultaseni, sinun sydämesi on älykäs... Luulen, että se on!\nJumala minua auttakoon, jollei se ole! Oi, se on!»\n\n»Kuule, minä rupean vakavaksi ja alan lukea kuin paholainen — Tolstoita\nja biologiaa ja kaikkea sellaista.»\n\n»Luemme yhdessä. Minä en oikeastaan tiedä mitään, paitsi mitä\npapukaijana matkin isän perässä.»\n\n»Sinun on otettava tehtäväksesi pitää minua silmällä ja pakottaa\nminut työhön — se on kyllä kovaa sinulle, mutta meidän ei nyt auta —\ntämä rakkausjuttu on ottanut minut niin valtaansa — tuntuu kuin uisin\njossakin koskessa. Meidän on mentävä naimisiin ennen tämän viikon\nloppua!»\n\n»Mutta eikö naimisiin menneet ylioppilaat eroteta Truxonista?»\n\n»Hm-höm.»\n\n»Mutta etkö ajattele suorittaa loppuun opintojasi?»\n\n»Emmehän voi jatkuvasti uskotella olevamme kaksi munkkia.»\n\n»Niin, ehkä emme.»\n\n»Hankin itselleni toimen heti paikalla. Isäukki marmattaa siitä, mutta\nvoin kyllä luottaa siihen, että hän löytää...»\n\n»Ei, Howard! Meidän ei pidä luottaa eikä olla riippuvaisia kenestäkään!\nJa sitäpaitsi! Minulla on hiukan vihiä, että isä Cornplow, se\nherttainen setä, alkaa olla aika kyllästynyt siihen, että joukko\ntäysikasvuisia loikareita niinkuin sinä ja Sara, ja ehkä minäkin, on\nriippumassa hänen niskoillaan, ikäänkuin tuhkuria potevat pikkulapset.\nHauskaa olisi, jos hän antaisi sinulle toimen, mutta... Hän ei ole\nsellainen kuin Putnam. Tämä nauttii siitä, että minä roikun hänen\nkintereillään, niin että hän saa nalkuttaa minulle ja kokeilla kaikkia\nMünchenissä ja Firenzessä kuulemiaan hienouksia. Isä Fred ei ole meille\nvelkaa mitään, nyt enää, ja hän alkaa aavistella sitä...»\n\n»Hänen _täytyy_ auttaa meitä! Maailma ja hallitus ja omat vanhemmat\novat velvolliset hankkimaan jokaiselle toimeentulon.»\n\n»Tiedätkös: isä — hän on toisinaan aika terävä, tai sitten hän tietää,\nmistä kirjoista on näpistettävä — hän sanoi äskettäin, ettei ole\nolemassa mitään hallitusta; ei ole mitään muuta kuin joukko ihmisiä,\njotka hallitsevat, vaikka eivät sitä tiedä.»\n\n»Ehkä, mutta omat vanhemmat... En ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan!»\n\n»Epäilen, onko kukaan sinua kehoittanutkaan! Ei. Jos isä Fred kyllästyy\nmeitä hoitamaan, en moiti häntä. Hän ei pyydä meitä menemään naimisiin\n— jos joskus menemme naimisiin...»\n\n»Me menemme!»\n\n»Näyttää siltä, tältä puolen katsoen. Mutta haluan, että elämme\nsäästäväisesti. Haluan sitä ihan hurjasti. Ihan totta, rakas, minua\ninnostuttaisi enemmän, jos minulla olisi sisua tulla toimeen ilman\nkaikenlaista, kuin konsaan kaikenlaisen hankkiminen. Asua vaikka\nyhdessä huoneessa, jos tarvitaan. Ja minä olen todella aika hyvä kokki\n— Putnam, se vanha herkkusuu, on pitänyt siitä huolen. Eläkäämme\nkahdeksantoista dollarin viikkotuloilla, jos meidän on...»\n\n»Varma. Ool reit minun puolestani. Mutta ennenkuin pääsemme alkuun,\ntäytyy meillä olla yhtä ja toista, ja minä olen ihan poikki juuri tällä\nhetkellä, joten veli Cornplow'n on tultava apuun. Me tarvitsemme uuden\nradion — minulla ei ole muuta kuin vanha matkaradioni — ja autoradio\ntietenkin — mutta se on kyllä hyvä; voisin tyytyä hyvin radioon, joka\nei maksa enempää kuin viisikymmentä taalaa.»\n\n»Howard!» Annabel ei ollut nyt vapiseva, vaan jäykkä.\n\n»Pidätkö sitä liian paljona? No, hyvä. Voimmehan antaa sen hankkimisen\nodottaa — vaikkapa kuukausiakin. Mutta minun on yksinkertaisesti pakko\nsaada uusi iltapuku.»\n\n»Lapseni, lapseni! Hyvästi, herra Yeats! Hyvästi, kyyhkyn vihreä\nmerenranta ja myrskyinen iltarusko kohtalokkailla laivoilla!» Annabel\notti jälleen ylleen maalaiskerhojen arkipäiväisyysnaamion. »Millaisen\nurakan minä meninkin ottamaan itselleni!» Hän suuteli Howardia suulle.\n»Tule tapaamaan minua kymmeneltä huomisaamuna, kun Tuo on mennyt pois\nluolaansa», ja hän pakeni synkkään taloon, Howardin valittaessa:\n»Mutta odota — odota — hetkinen vain... Oo, Bell, ole hyvä... Hemmetti\nsentään!»\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nKello kolme ip. Kesäkuun päivä. Triumph Autoasioimisto, edustaa myös\nDuplex perävaunua, Kansakunnan liikkuvaa kotia. Herra Putnam Staybridge\ntapaamassa herra Frederick William Cornplowta.\n\n»Hyvää päivää, herra Staybridge! Millä voin palvella teitä\ntänään? Saanko antaa jonkun myyjäni esitellä teille keskivuoden\nTriumph-malleja?»\n\n»Ei, kiitos. Sallitteko, että istuudun?»\n\n»No, totta kai.»\n\n»Cornplow, olen rohjennut turvautua menettelyyn, joka on hieman\ntavallisuudesta poikkeava näinä mutkallisina aikoina — olen varsin\nvanhanaikainen, nähkääs —, kun tulen teidän luoksenne puhumaan suoraan\nasiasta. Oletteko tietoinen, että teidän poikanne ja minun tyttäreni,\npelkkiä lapsia molemmat, eikä kumpikaan heistä kenties kovin viisas,\nilmeisesti luulevat olevansa rakastuneet toisiinsa?»\n\nFrediä suututti toisen siloinen ja ylväs puheensävy pahemmin kuin ikinä\nennen. Istuen kirjoituspöytänsä takana hän painoi sormenpäitään yhteen,\nkunnes rystyset tuntuivat olevan murtumaisillaan, mutta ikinä ennen ei\nhänen äänensä ollut kuulunut kohteliaammalta:\n\n»Olen huomannut jotakin sen tapaista, herra — öh — niin, olen huomannut\nsen, Staybridge.»\n\n»Käsittänette, että olisi kerrassaan sopimatonta Annabel-neidille mennä\nnaimisiin teidän poikanne kanssa.»\n\n»Mahdollisesti.»\n\nHerra Staybridge odotti vihanpurkausta, mutta hänen oli jatkettava\npeliä ilman sitä:\n\n»Otaksun, ettei pojallanne ole rahoja?»\n\n»Ei, jollei hän vain ole luottanut saavansa minulta.»\n\n»Eikä tulevaisuudentoiveita?»\n\n»Hän kertoo voivansa päästä pelaamaan collegen joukkueessa ensi\nsyksynä.»\n\n»Puhun vakavissani, Cornplow.»\n\nFred röhkäisi.\n\n»Ja mielestäni he eivät muissakaan suhteissa ole aivan toistensa\nvertaiset», sanoi Putnam.\n\n»Kuten esimerkiksi?»\n\n»Oh, tarvitseeko meidän mennä yksityiskohtiin, hyvä mies?»\n\nFred polki lattiaa lähes neljännesminuutin, ennenkuin kykeni vastaamaan\nsävyisästi:\n\n»Haluatteko minun sanovan teille, mitä te koetatte sanoa, Staybridge?\nEtte, luullakseni. Mutta vieköön minut hemmetti, jos jätän sen\nsanomatta. Ajatuksenne on, että te olette aristokraattista syntyperää,\nkun taas minä ja poikani olemme yksinkertaista maamiesten ja seppien\nsukua. Siinä se juttu. Jos se olisi totta, mitä se ei satu olemaan...»\n\n»Etteköhän tee liian rohkeita...»\n\n»... niinkuin sanoin, se ei satu olemaan totta, koska Staybridgein\nsakissa on noin kuusi ahtaissa oloissa elävää koulunopettajaa ja\nvaltion pikkuvirkailijaa yhtä rikasta kohden...»\n\n»Suokaa _anteeksi_!»\n\n»... mutta mitä siitä? Olemme tekemisissä nykyhetken kanssa. Te\nolette sitä lajia hienostelija, Putnam, jonka mielestä tehtailija\non yhteiskunnallisesti verrattomasti edellä tukkukauppiasta, ja\ntukkukauppias on sanomattomasti ylempänä vähittäiskauppiasta, Herra\nties miksi, ja... Ja asia sattuu olemaan niin, ettette te ole\nedes puhdas tehtailija — te omistatte varsin huomattavan osuuden,\nnimettömänä osakkaana, Gonqueror-yhtiössä, jonka toimiala on autojen\nkaupustelu, samoin kuin minun. Oi, Putnam, kuinka voittekaan niin\nalentua, poikaseni!»\n\nFred oli istuutunut jälleen, hyvin punaisena. Helmenkalpea Putnam oli\nnoussut ylös vielä punaisempana ja kiljui: »Sattuu olemaan olemassa\nmyös kasvatus ja käyttäytymistavat!»\n\nPerin uljaasti Putnam uskalsi kääntää selkänsä Fred-terrierille ja\nasteli ulos.\n\nFred tuumi: »Ja nyt, heikkari, vieköön minut hemmetti, jollen mene\nja laita noita hemmetin nuoria idiootteja naimisiin, vaikkeivät he\ntahtoisikaan, hemmetissä!... Häh? Ei, minulla on kiire. Ohjatkaa hänet\nPaul Popplen puheille.»\n\nMyöhemmin: »Mutta se pahainen rotta oli oikeassa yhden seikan suhteen.\nAnnabelilla on kieltämättä parempi käytöstapa kuin minun mukulallani,\nja minä epäilen, että hän osaa lukea ja kirjoittaa.»\n\nPaljon myöhemmin: »Mitäpä voi isä, joka ei ole keskitasoa älykkäämpi\nitsekään, tehdä lapsiensa hyväksi? Jättääkö heidät omiin hoteisiinsa?\nKunpa tietäisin sen!... Ehkä tuo vaivainen, itserakas pieni\nhuilunsoittaja rakastaa tytärtään, omalla narrimaisella tavallaan.\nHaluaa pitää hänet... Hän on menettänyt hänet. Menetämmekö aina ne,\njoita rakastamme — ja pidämme vain ne, joita emme kiusaa rakastamalla?\nEiköhän siinä olekin todelliset sodat — miehet naisia vastaan —\nvanhemmat lapsia vastaan — eikä noissa Euroopan rähinöissä? Soisin\naselevon tulevan! Haluaisin mennä pois johonkin laaksoon, missä on\nrauha.»\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nKesän ensimmäiset tulikärpäset vilkuttivat Staybridgen talon\nviereisessä puutarhassa. Ilmassa oli sateesta kosteiden rhododendronien\ntuoksua, ja valkoisen portin vieressä odotti valkoiseen viittaan\nverhoutunut tyttö.\n\nVaimennetuin moottorein auto lipui pientä vaahterain ja omenapuitten\nreunustamaa katua, seisahtui kone sytkyttäen, ja kolmesti kuuluva\ntorven toitahdus oli vain vaisu kuiskaus. Annabel livahti portista\nulos. Oikeanpuolinen etuovi avattiin hänelle, ja hän pujahti autoon\näänetönnä; äänettömästi he lipuivat pois.\n\nAnnabel näki, että Howard oli ohjaamassa. Takaistuimella olivat Sara,\nEugene Silga ja Annabelin veli Guy.\n\n»Lupakirja on taskussani», mutisi Howard.\n\nAnnabel taputti hänen käsivarttaan hermostuneesti.\n\n»Sinähän olet laillisessa iässä, eikö niin, Bell?» kysyi Sara,\nkumartuen eteenpäin, kädet etuistuimen selustalla.\n\n»Justiin.»\n\n»Silloinhan isäsi ei voisi tehdä mitään.»\n\nAnnabel huokasi. »Ei voi koskaan tietää, mitä mies voi tehdä... Howard,\ntapasitko isääsi?»\n\n»Tapasin. Mutta en puhunut mitään naimisista. Eikä hänkään. Hän oli\nvain vähän omituisen näköinen.»\n\n»'Naimisista!' Se kuulostaa niin juhlalliselta ja peloittavalta», sanoi\nSara.\n\n»Minusta se kuulostaa poskiparralta ja jouhisohvilta ja\nvalaanluukoristeilta», tuhahti Gene.\n\nAnnabel tuntui puhuvan kuin unessa: »Niin. Minä en usko, että tulemme\nsitä tekemäänkään. Me esitämme vain amatöörinäytelmää, ja jälkeenpäin,\naivan kohta, Putnam S. tulee pukeutumishuoneeseeni ja sanoo: 'Ann, jos\npitäisit itsesi paremmin kurissa, jos et antaisi tunteiden hallita\nitseäsi, et olisi huonokaan näyttelijä'. Kukaties hän onkin oikeassa.»\n\n»Hänkö? Ei ikinä!» puuskahti Howard.\n\n»Eikö hän ollut oikeassa keksiessään minut?»\n\n»Kyllä, sillä kertaa hänellä oli oikein hyvä aate!»\n\nHe saapuivat liikekeskukseen, jossa elokuvien valot hehkuivat räikeinä.\nHoward ajoi pelokkaasti, niin nopeaan kuin voi, syöksähtäen eteenpäin\nsamassa kuin valot vaihtuivat punaisesta viheriäksi, niin että hänen\nravistellut matkustajansa nyökyttivät kuin aasialaiset jumalat. Putnam\nStaybridgen puutarhan viereisestä hiljaisuudesta pois pääseminen\nelähdytti heitä, ja he tulivat hysteerisiksi:\n\n»Muistahan pysähtyä tuomiokirkon kohdalla ja ottaa mukaan piispa ja\nasessori...»\n\n»Ja kirkonkello...»\n\n»Minä olen tilannut remukuoron ja kuusi jugoslavialaista maestroa,\njotka soittavat kahtatoista pianoa...»\n\n»Mutta kuinka he voivat...»\n\n»Jaloillaan tietysti, pölkkypää...»\n\n»Emme voi saada piispaa. Hän pelaa pokeria Reilun Tomin kapakassa,\nja minä kuulin, että hän oli koonnut helmansa ja ajanut takaa\npassipollaria seitsemän kadunväliä, kun lähtömerkki annettiin\npullonkorkilla...»\n\n»Annabel saa valita joko rabbin tai mormonilähetyssaarnaajan tai\nKentuckyn kardinaalin...»\n\n»Sehän on lintu, sinä hyvä hupsu.»\n\n»Niin on hänkin!»\n\n»No niin, kaikki te tosi puhdasrotuiset arjalais-toryt ja gojimit\nsaatte pitää naimisianne, mutta minä tahtoisin mieluummin oppia\npelaamaan bezique'iä...»\n\n»Howard, taivaan tähden, sinähän ajat viittäkymmentäviittä!»\n\n»Viittäkymmentäseitsemää», sanoi Howard.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGuy Staybridge oli katsellut takaikkunasta. »Howard! Ann! Minä luulen,\nettä joku seuraa meitä. Hän on tehnyt juuri samat mutkat kuin mekin, ja\ntässä Patchin-väylällä on hiton vähän liikennettä, joten voin helposti\nerottaa hänet.»\n\n»Tie on vapaa, valkoinen ja yksikolmatta täyttänyt», sanoi Howard\ntyytyväisesti — lisäten nopeutta.\n\n»Sen torvi vastaa korvaani samanlaiselta kuin isän Conquerorin — minä\ntunnen sen äänen», sanoi Guy.\n\n»Hyvä on. Ajamme hänet ojaan. Ei silti, että minä pelkäisin häntä tai\nketään muutakaan», murisi Howard, ja hetken syvästi mietittyään lisäsi:\n»ei ikinä!»\n\nMutta hän kiihdytti yhä vauhtia, käänsi sivukadulle niin äkkiä, että\ntoiset olivat viskautua istuimiltaan, välttyi nipin napin törmäämästä\nseka-autoon, kiersi korttelin ympäri ja palasi päätielle.\n\n»Onko hän hävinnyt näkyvistä?» kysyi Howard.\n\nGuy tuumiskeli: »Luulen niin, mutta on vaikea nähdä tarkkaan — noilta\netuvaloilta.»\n\n»Etkö viitsisi hiljentää?» pyysi Annabel. »En ollenkaan halua, että\nhautakiveeni kirjoitetaan: 'Saapui häihinsä seitsemän kylkiluuta\npoikki'.»\n\n»Minä omasta puolestani pelkään kuollakseni», sanoi Gene.\n\nGuy tähyili yhä takaikkunasta ja tuntien itsensä tärkeäksi\nvartiossa olevan salapoliisin ominaisuudessa sanoi teeskennellyn\ntyynesti: »En luule, että tuo, joka juuri nyt äänsi, oli hänen\ntorvensa. Conqueroreilla on voimaa eri tavalla — enemmän kuin sinun\nTriumphillasi, luulen.»\n\nAnnabel ulvahteli hysteerisesti.\n\n»Mikä sinua vaivaa?» Howard oli jäykkä ja paheksuva.\n\n»Oi, kultaseni! Etkö _ymmärrä_? Kirous, joka painaa teidän molempien\nhankkijaliikkeitänne! Howardeo Montague Triumph ja Annabel Capulet\nConqueror!»\n\n»En honaa tuota. Selitä se minulle jälkeenpäin, kun ei minulla ole näin\nkiire», sanoi Howard.\n\nAnnabel päästi pienen voihkauksen tapaisen, katsoi häneen tarkkaan, ja\npuhumatta enempää kumartui eteenpäin, leuka kädessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPatchin oli puoleksi Sachemin esikaupunki, puoleksi maalaiskylä. Sen\npappila oli valkoinen laatikko, enemmän kuistia kuin taloa.\n\nSara oli kuvitellut ääneen: »Sielunpaimen on herttainen,\nsilmälasipäinen vanhus ja hänen vaimonsa lihava tyllerö, ja molemmat\novat kamalan ikävystyttäviä. He suutelevat jokaista, joka ei kipaise\ntiehensä, ja käskevät teidän kahden idiootin tukea toinen toistanne,\nmikä on selvästi järjetöntä.»\n\nMutta pappi ja hänen vaimonsa, jotka tulivat huolestuneina kuistille\nheti auton toitotettua, olivat ujo ja kömpelö pari, molemmat melkein\nyhtä nuoria kuin Howard ja Annabel, vaikka heillä oli kaksoset, jotka\nesiteltiin Abneriksi ja Berniceksi ja lähetettiin vastaan rimpuilevina\nnukkumaan. Naima-asia näytti peloittavan heitä enemmän kuin paatuneita\nasianomaisia, ja pastorin rouva pyysi heitä kaikkia »haukkaamaan pienen\nsuupalan — vain ihan hiukkasen — ehkä jonkin hyvän tuoreen piparkakun».\n\nHän suuteli todellakin Annabelia varsin hellästi, mutta silmäiltyään\nSaraa, Guyta ja Eugeneä huolestuneesti, jätti heidät silleen sellaisina\nikävinä sattumina, joille ei mitään voi.\n\nNiukasti sisustettu olohuone ei ollut voinut muuttua paljon sitten\nvuoden 1890. Siinä oli yhä nähtävissä urkuharmoni ja brokadikankainen\npöytäliina pumpularipsuineen. Ripustettavilla hyllyillä olivat pienen\npastorin kirjat, jokainen nidos huolellisesti öljyvaatteella verhottuna.\n\n»Eivät nämä ole vihkiäiset! Enkö sanonut, että tämä on vain\nnäytöskappaletta!» Annabel kuiskasi Howardille, heidän asettuessaan\nriviin.\n\n»Bell, sinun on tukittava suusi ja tajuttava, että tämä on hyvin\njuhlallinen hetki meidän molempien elämässä», aloitti Howard, ja\nAnnabel keskeytti hänet tokaisemalla: »Puhutko sinä _minulle_? kun\npieni pastori virkkoi värähtävin äänin: »Jos olisitte nyt hyvät!»\n\nKuullessaan kokonaan asiaankuulumattoman äänen yläpuoleltaan Annabel\nkatsahti ylös ja keksi pastorin kaksoset tirkistelemässä alhaalla\ntapahtuvaa lumoavan salaperäistä toimitusta katossa olevasta\nilma-aukosta, pontevasti sysien toisiaan ja selitellen toisilleen:\n»Se on aika sievännäköinen nainen. Lyön vetoa, että hänen hattunsa on\nmaksanut ainakin viisi dollaria. Mitähän varten he haluavat naimisiin?\nHei, älä tuupi minua!»\n\nAnnabelia nauratti, mutta hän tuli vakavaksi käsittäessään, että\npastori leikkasi hänet irti koko siitä valkoisesta, kainosta\nimmenelämästä, minkä hän oli tuntenut, lausumallaan aran juhlallisella\nkysymyksellä: »Tahdotko ottaa tämän miehen lailliseksi aviomieheksesi?»\n\nVihkimismenojen jälkeen pieni pastori lausui vain: »Rakkaat ystävät,\nen ole viisas, enkä tiedä paljoa siitä rikkaasta kaupungista, josta\nolette tulleet, ja voin vain toivoa ja rukoilla, että te molemmat\ntulisitte yhtä onnellisiksi kuin minä ja vaimoni olemme olleet pienessä\nkodissamme, ja auttaisitte toisianne niinkuin hän auttaa minua joka\npäivä.»\n\nAnnabelia itketti silloin. Hän katsoi Howardiin. Tämän suu oli auki,\nsilmissä oli anova ilme, ja hänen nenällään oleva kyynel oli typerä\nja kaunis. Mutta sitten vasta Annabel todella itki, parkaisten äkkiä\nkuin kiukustunut pikkulapsi, kun hän taakseen katsoessaan näki ovella\nseisomassa, odottamattomasti, selittämättömästi, Fred ja Hazel\nCornplow'n, koruttomat, pulleat kädet häntä kohti ojennettuina.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nAlkupalkka, mikä Howard Cornplow'lle, Triumph Auto-asioimiston uudelle\nharjoittelijalle, maksettiin, oli kaksikymmentäviisi dollaria viikolta,\nsiitä työntekijänä kahdeksantoista ja poikana seitsemän. Hän aloitti\nmyyjänä, ja hän piti siitä. Hän kuvitteli kiitävänsä hopealle ja\npunalle välkkyvässä autossa kautta piirin, kiekuvansa ylpeänä entisille\nTruxon-collegen vankeustovereilleen ensi syksynä, sijoittavansa\ntulvivia myyntiprosenttejaan osakemarkkinoille ja tulevansa\nmiljoonikoksi. Hän osti ulkolaisesta Harris-tweedistä tehdyn puvun ja,\nsyystä, jota hän ei itselleenkään voinut selvittää, prismakiikarin,\njota hän säilytti näyteautossaan. Sillä välin hän ainakin yhtenä\npäivänä lainasi lounasrahan nukkavierulta pikkuserkultaan Cal\nTilleryltä.\n\nMutta autoja hän ei myynyt, ei minkäännäköistä autoa, ja Fred kiinnitti\nhuomiota tähän seikkaan enemmän kuin Harris-tweediin. Viikon kuluttua\nFred kutsui hänet toimistoon päivän työn päätyttyä.\n\nHyväntuulisesti jalkaansa heilutellen Howard naureskeli: »En voi viipyä\nkovin kauaa, isäukki. Bell ja minä menemme lyömään vähän golfia.»\n\n»Poika, en halua sinun pitävän minua jurnuttajana. Mutta on jo aika...»\n\n»Oh, heikkari, isäukki, Bellkin hokee aina, että 'on jo aika' tehdä\nmitä hittoa milloinkin!»\n\n»Ole hiljaa, kunnes saan sanotuksi loppuun! Sanoin, että on jo\naika sinun vakautua työhön. Ei kukaan työnantaja tule maksamaan\nsinulle pelkän kauniin naamasi vuoksi — ei edes Hollywoodissakaan,\nkoska sielläkin kuuluu pitävän olla täsmällinen, ja niinä yhdeksänä\npäivänä, jotka olet nyt ollut työssä täällä, olet myöhästynyt aamuisin\nkeskimäärin kaksikymmentäyksi minuuttia, ja lounasaikaa olet ottanut\nkeskimäärin tunnin ja kaksikymmentäkaksi minuuttia.»\n\n»Sinä olet vahtinut minua — vakoillut minua — noin tarkasti?»\n\n»Niin olen. Kuka muu työnantaja hyvänsä olisi antanut sinulle potkut\nmuitta mutkitta. Mutta epätäsmällisyytesikään ei ole niin paha kuin se,\nettet sinä tiedä autoista yhtään mitään.»\n\n»No mutta kuule, isäukki! Kohtuus kaikessa! Olen ajanut autoa\nviisitoistavuotiaasta asti...»\n\n»Etkä vieläkään tiedä, mikä kaikkien moottorin suojuksen alla olevien\nhassunkuristen putkien tarkoitus on! Ennenkuin pystyy myymään, täytyy\nosata purkaa moottori. Aion panna sinut korjauspajaan oppimaan. Käsken\nBill Mermanin opettaa sinua käyttelemään sorvia ja vasaraa ja kylmää\ntalttaa...»\n\n»Minäkö tekemään työtä tuon rasvaisen, tupakkasylkiä roiskivan\ntörkimyksen käskyläisenä?»\n\n»Ehkäpä tupakanpureminen juuri auttaa tulemaan hyväksi mekaanikoksi.\nEhkäpä sinunkin olisi paras opetella... Ei, malta! Suo anteeksi. Ei\nollut aikomukseni ruveta nenäkkääksi. Kutsuin sinut tänne, jotta\nvoisimme pohtia asiat juuria myöten ja jättää pois tuon saivartelun\nja piilosillaolon, jota olemme harjoittaneet kaiken ikämme, hemmetti\nsoikoon! Sinä et ole enää sievä pojantenava, josta minä olen vastuussa.\nSinä olet täysikasvuinen, naimisissa oleva mies — teoreettisesti — ja\nolet vastuussa itsestäsi ja Annabelista. Niin että sinä joko vedät\nyllesi suojuspuvun ja käyt todella työhön, jolloin kukaties voin\njonakin päivänä panna sinut jälleen myymään autoja, tai sitten marssit\nulos ja haet itsellesi työtä jostakin muualta.»\n\n»Entä jos en löydä? Niin raa'asti kuin nuorisoa nykyään kohdellaan...»\n\n»Silloin joudut arvattavasti näkemään nälkää.»\n\nHoward otti sankarillisia asenteita tusinoittain: »No, kyllä minä sen\nkestän! Voin elää almuilla! Voin nukkua heinissä! Mutta entä Annabel?\nHänen isänsä ei halua puhutellakaan häntä.»\n\n»Äitisi ja minä ottaisimme mielellämme Annabelin luoksemme asumaan\nsiksi aikaa kuin sinä nukut heinissä, mutta jos tulet meille häntä\ntapaamaan, niin ole hyvä ja harjaa heinänkulmut vaatteistasi...\nHoward! Hitto sentään! Täytyykö minun herätä ja nähdä saaneeni hölmön\npojakseni. Sinä saat käydä työhön tai käydä ulos, ja minä olen nyt\nsillä päällä, etten välitä, kumman teet... Oi, poika, poika, älä saata\nminua suuttumaan! Haluan auttaa sinua. Etkö ymmärrä sitä?»\n\n»No, hyvä on, isäukki. Minä yritän. Syljen tupakkasylkiä, jos niin\nkäsket, ja venytän soikeaksi joka pennin... Etkö halua lähteä ajelemaan\nja tapaamaan Belliä? Ostan sinulle pullon kuivaa martinia.»\n\nHowardin ja Annabelin ollessa viikon kestävällä kuherrusmatkallaan\n(minkä Fred oli mielessään tuntenut pisimmäksi ajaksi, jonka hän,\nheidän omaa parastaan katsoen, voi myöntää heille), Fred oli hakenut\nheille kolmen huoneen asunnon, jossa oli tarpeeksi valoa ja ilmaa. Hän\nmaksoi kolmen kuukauden vuokran, ja hiukan arastellen hän ja Hazel\nhankkivat sinne sähkölieden ja jäähdytyskaapin, sängyt ja muutamia\ntuoleja ynnä maalatun ruokasalin kaluston. He kutsuivat Saran lausumaan\narvosteluaan ja olivat mielissään, kun hän myönsi nuo tungettelut\nsiedettäviksi.\n\nKun Annabel palasi, kutsui Fred hänet toimistoonsa ja puhui hiukan\narastellen:\n\n»Kestää kauan, ennenkuin Howard kykenee ansaitsemaan paljonkaan\nenempää. Haluan lainata sinulle, öh, lainata sinulle\nhenkilökohtaisesti, Annabel, tuhat dollaria, jotta voit täydentää\nsisustuksen. Haluan saada siitä sinun henkilökohtaisen velkatunnusteesi\n— tuhat taalaa, maksettava takaisin, öh, sanokaamme kymmenen vuoden\nkuluttua, öh, sanokaamme kahden prosentin korolla? Noo, se on hyvä\nsijoitus minulle, nykyisissä oloissa!»\n\n»Isäukki, en halua ottaa niitä. Te olette jo antanut meille tarpeeksi\nkalustoa ensi hätään. Minä säästäisin mieluummin ja ostaisin vähän\nerältään. Howard on herttainen, mutta...»\n\n»Hemmetti soikoon, Annabel, etkö voi jo lakata olemasta niin hemmetin\njalomielinen? Minä olen jalomielinen ja sinä olet jalomielinen, niin\nonko sitten kumma, jos Howard menee hunningolle, kun jokainen antaa\nhänelle anteeksi aina vain, hemmetti soikoon! Sinä otat nyt nämä tuhat\ntaalaa ja allekirjoitat tämän tunnusteen ja lähdet täältä ja menet\nostamaan sitä kalustoa, kuuletko?»\n\n»Hyvä on, johtaja!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnabelin ostamien nojatuolien, leposohvan, pikkupöytien,\npukeutumispöydän ja lipaston helpposesta laadusta Fred epäili,\nettä Annabel oli säästäväisesti pidättänyt taakseen puolet noista\ntuhannesta dollarista. Fred tuli kahville tai lounaalle kerran tai\nkahdesti viikossa. Hän huomasi todeksi sen Annabelin useasti lausuman\nvakuutuksen, että Putnam Staybridge oli opettanut hänet erinomaiseksi\nliemien ja jälkiruokien, hillokkeitten ja salaattien valmistajaksi.\nMutta hän ei ollut koskaan oppinut laittamaan paahtopaistia tai\nleipävanukasta tai puuroa, hän oli yliolkainen vuoteiden laittamisessa\nja kuului siihen lakaisijain koulukuntaan, joka jättää paksuja\npölykerroksia piirongin alle. Annabel tajusi taloudenhoitonsa\nhomssumaisuuden, ja päivä päivältä Fred näki hänen koettavan muistaa,\nminne hän oli pannut jäävasaran, koettavan siivota tuhkakuppeja ja\nlaseja, joita heidän tuttavansa olivat jättäneet kaikille tuoleille ja\npöydille edellisen illan kesteissä.\n\nFred huokasi: »En tiedä, mistä johtuu, mutta tunnen oloni\nkodikkaammaksi syödessäni sämpylöitä haalean kahvin kanssa\nsaippualaatikolta Annabelin seurassa, kuin tuntisin juodessani pullon\nsamppanjaa Saran kanssa.»\n\n(Fredille oli olemassa vain viittä lajia viiniä: samppanjaa, sherryä,\npunaviiniä, kalifornian viiniä ja esikkoviiniä, joista hänen\narvostelunsa mukaan vain ensinmainittu kelpasi juotavaksi nautinnon\nvuoksi eikä isännän mieliksi.)\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Protest & Progress'in» kolmas numero sisälsi kaksi kirjoitusta, jotka\närsyttivät Frediä sietämättömästi. Hän luki ne eräänä iltana Saran\nollessa poissa, ja huolimatta unen viekoittelusta hän jäi valvomaan\nSaran tuloa odottaen, taisteluun vyöttäytyneenä.\n\nEnsimmäinen kirjoitus totesi harvoin nähdyn niin vakuuttavaa todistusta\nkaikkien amerikkalaisten hölmöydestä kuin Neuvosto-Venäjän ilmavoimiin\nkuuluvan kenraali Kynokin äskeisen vierailun aikana. Lukuunottamatta\nAmerikan ilmailijain juhlaillanviettoa, presidentin lounaskutsua,\nluennoimispyyntöjä eri kaupunkeihin ynnä kaikkien lentokenttiemme\nja lentokonetehtaittemme esittelyä ei hänelle ollut osoitettu\nminkäänlaista huomiota.\n\nTätä alkuläksytystä seurasi muutamia reippaita yleistoteamuksia:\n1) Venäläiselle on kunniakasta olla sotilas ja valmis puolustamaan\nmaataan. 2) Jokainen amerikkalainen, joka on valmis puolustamaan\nmaataan ja on ruvennut sotilaaksi, on joko verenhimoinen peto tai\nkapitalismin palkattujen hypnotisoijain harhaanjohtama. 3) Venäjän\nilmalaivasto on voimakkaampi kuin minkään muun kolmen valtakunnan\nyhteensä. 4) Jos Amerikalla olisi minkäänlaisia jaloja tunteita,\nse uhrautuisi auttamaan puolustuskyvytöntä ja lentokoneitten\npuutetta kärsivää Venäjää. 5) Kenraali Kynok oli samalla kertaa\nWellingtonin vertainen sotapäällikkö ja tosivilpitön, häntääheiluttava\nköyhälistötoveri.\n\nTämä tutkielma oli vain ruokahalun terästäjä toiselle kirjoitukselle,\njossa Gene Silga vaati, että Praggin lasitehdas, Sachem Fallsin suurin\nteollisuuslaitos, olisi viipymättä julistettava saartotilaan, ja koska\nsen oli onnistunut vastustaa järjestäytymistä, oli tuuma pantava\ntoimeen väkivallalla. Hän kehoitti työläisiä ostamaan kiväärejä,\njärjestämään ampumaharjoituksia ja lukemaan Georges Sorelia.\n\nFred oli raivoissaan, kun Sara puoliyön jälkeen ilmestyi.\n\n»Odota hetkinen», sanoi Sara tuimasti. »Sinä olet vain amatööri\nhaukkujaksi. Katso, mitä ammattilaiset ovat saaneet tehdyksi.»\n\nHän ojensi Fredille Sachem Fallsin aamulehden »Recorder'in»\nvarhaispainoksen, avattuna kolmannen sivun kohdalta. Oikeanpuolisen\nsarakkeen täytti juttu, jonka otsakkeena oli »Pormestari ja Valtuusto\ntuomitsevat paikkakunnan punaiset» ja jossa tehtiin tiettäväksi,\nettä eräs Eugene Silga oli tunnettu bolshevikki, että hänen lehtensä\nlietsoi kapinaan ja että neuvosmiehet, pormestari mukana, ryhtyisivät\nhuomispäivänä toimenpiteisiin kaupungin vapauttamiseksi Silgasta ja\nhänen kannattajistaan.\n\n»On parasta, että poistut kaupungista!» tuskaili Fred.\n\n»Ei. En voi lähteä karkuun.»\n\n»Niin. Onhan se niin. Ei sinun sovi sitä tehdä. Mutta olen todellakin\nsitä mieltä, että sinun tulisi pysyä erossa Genestä ja toimistostasi\nmuutamia päiviä.»\n\n»Sinä taidat hävetä minua! Ehkäpä äidin ja sinun mielesi tekeekin\nlähteä karkuun!»\n\nLauhkeasti, hieman yllättyneenä: »Ei — ei. Minun ei tarvitse sanoa\nsinulle, etten pidä 'P. & P:n' puuhasta — yrityksestä saattaa koko maa\nyhdeksi hätäaputyömaaksi, jossa kelpaamattomuus on ainoana kelpoisuuden\ntodisteena. Mutta tietysti haluan auttaa sinua miten suinkin voin...»\n\n»On yksi asia, jonka voit tehdä: auttaa selvittämään toimiston tilejä.\nTuon sikamaisen hyökkäyksen johdosta kaikki sikamaiset velkojamme\nvarmastikin ryntäävät huomenna toimistoon, rähisten maksua.»\n\n»Sen he voivat tehdä. Jotkut liikemiehet haluavat mielellään maksun!\nPistäydyn sinne huomenna.»\n\n»Jos viitsisit tehdä sen», sanoi Sara välinpitämättömästi, lähtiessään\nnousemaan portaita.\n\nFredin loistava raivostuminen oli mennyt myttyyn. Taaskin kerran hän\noli huomannut, että silloinkin, kun syntinen saa juuri sen, mitä toinen\non hänelle toivottanut, hänellä voi vielä olla jotakin sanomista;\nettä on ehkä erehdys harjoitella näytelmää tiedustamatta, olisiko\nvastapuolellakin joitakin rivejä varattuna.\n\nHän ei hautonut pitkään epäonnistumistaan. Hän tiesi, että hänen\ntyttärensä täytyi, jäisen pinnan alla, tuntea masennusta. Hän tallusti\nylähalliin, ja vielä sen jälkeen, kun Saran olisi pitänyt jo olla\nunessa, hän kuuli tämän hiljaa astelevan huoneessaan. Hänen teki\nmieli mennä sisään ja puhua tyttärensä kanssa oikein »kunnollisesti».\nÄkkiä hän tajusi, yksinäisyyttä tuntien, etteivät hän ja Sara olleet\nvuosikausiin puhuneet keskenään luonnollisen yksinkertaisesti. Tuo\nkoheesiromahdus ehkä loisi sillan heidän välilleen.\n\nMahtoivatkohan lapset, jotka pelkäsivät pyytää vanhemmiltaan\npalveluksia, tietää, kuinka usein nuo vanhemmat pelkäsivät näyttävänsä\nnaurettavilta ja mestaroivilta, ja kuinka he epäröivinä viivyskelivät\nmakuuhuoneen ovien takana?\n\nFred koputti.\n\nEi kuulunut mitään sydämellistä »sisään»-kehoitusta. Sara ilmeisesti\nkaappasi ylleen aamunutun, ennenkuin aukaisi oven ja kysyi\nvaivautuneena: »No?»\n\n»Ei mitään, ei mitään, tyttöseni. Minä vain — niin, tahdoin sanoa\nsinulle, että tulen auttamaan sinua minkä suinkin voin.»\n\n»Oh, kiitos», sanoi Sara valjusti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFred ei ollut koskaan käynyt koheesin toimistossa, ja kun hän kiipesi\nsinne kello kymmenen seuraavana aamuna, oli hänellä epämieluisa\ntunne, kuin olisi hän palannut varhaisiin tilaustenkeruu-aikoihinsa.\nMaalaamattomat, ahtaat portaat olivat kirjavanaan jätepapereita ja\nmutaisia askelten jälkiä, lemusivat keltaiselta saippualta, ja ovissa\noli liikekilpiä, joissa sähkölläparantaja tarjosi palvelustaan ja joku\nihmisystävä ilmoitti myyvänsä väärennettyjä arpanoppia »ainoastaan\ntieteellisiin tarkoituksiin».\n\nSe ainoa silmäys, jonka Fred loi ympärilleen koheesin toimistossa,\naiheutti verraten miellyttävän vaikutelman, koska huone muistutti niitä\nsekamelskaisia kalanpyydyksillä ja vanhoilla kengillä koristettuja\ntelttoja, joissa hän oli viettänyt leirielämää poikana ollessaan. Gene\nja Sara istuivat pöytiensä ääressä, mutisten huolestuneina.\n\n»No, Gene, näyttää sattuneen vähän huono onni.»\n\n»Häh? Oh, hyvää päivää, herra Cornplow. Huono onni tosiaankin. Minä\nsaan kaiken syyn niskoilleni, mutta mistäpä saatoin sen arvata?»\n\n»Teidän olisi pitänyt tietää...»\n\n»Seurasin täydelleen saamiani ohjeita. Nyt en taida saada enää\nsenttiäkään rahaa.»\n\n»Ette suinkaan voineet odottaakaan Channing Praggien antavan teille\napuaan, kun olette hyökänneet kaiken heidän rikkautensa lähteen\nkimppuun...»\n\n»Praggien? _Praggien?_ Ooh, niiden! Me emme puhu samasta asiasta, herra\nCornplow.»\n\nSara sinkautti musertavasti: »Tietysti ette!» nuoren Fredin tuntiessa\nitsensä kuin vasikaksi noiden toisten, vanhempiensa, seurassa. Gene\nalentui valaisemaan:\n\n»Enkä välitä siitäkään, että lehdistö korventaa minua. Sehän kuuluu\ntoimeenikin, heidän ärsyttämisensä. Minun huoleni koskee K.P:tä.»\n\n»Vai niin. K.P:tä?»\n\n»Voi hyvänen aika, isä!» huudahti Sara. »Kommunistista puoluetta\ntietenkin.»\n\n»Ahaa, ymmärrän.»\n\nGene huokasi: »Olen juuri tänä aamuna saanut heiltä pitkän\nsähkösanoman... Olen hyvä äärimmäisyysmies, mutta en ole koskaan\nkäsittänyt, mistä johtuu, että mitä ahtaammissa raha-asioissa\njokin vasemmistojärjestö on, sitä enemmän se lähettää sadan sanan\nyösähkösanomia, jotka ihan yhtä hyvin kulkisivat kolmen sentin\npostimerkillä... Satuitteko huomaamaan, että viimeisessä 'P. & P:ssä'\nannoin aika lailla kehumista venäläiselle kenraali Kynokille?»\n\n»Hm-öhöm.»\n\n»Oikeana esikuvana kaikille amerikkalaisille sotilaille, jotka\nhaluaisivat tulla vallankumouksellisiksi?»\n\n»Hm-öhöm.»\n\n»No, puolue sähköttää minulle, että toveri Kynok vangittiin salaisesti\ntoissa päivänä Moskovassa Japanin vakoojana, kuulusteltiin viime yönä,\nja tietysti hänet ammutaan tänä aamuna. Kynok! Hän seisoi Stalinin\nkäsivarsi hartioillaan, kun 175 000 lasta marssi heidän ohitseen,\nkunniaa tehden, kuukausi sitten! Mistä minä voin tietää? Nyt minäkin\nkai olen japsivakoilija ja trotskilainen!»\n\n»Mutta sellainen suuri johtomies, Gene, arvatenkin hänet havaitaan\nsyyttömäksi.»\n\nGene veti kasvonsa hymyyn, hyväntahtoiseen, hieman kyynilliseen.\n\n»Ehei. Moskovassa ei tuhlata aikaa. Ei siellä haaskata valtion\nvaroja tutkimalla, onko joku syytön, jolleivät he voi todistaa häntä\nsyylliseksi. Sellainen on uusi oikeusjärjestys! Herra Jumala, minä\npuhun aivan kuin vastavallankumouksellinen! Anteeksi. No niin, minun\non käytävä toimeen ja kirjoitettava artikkeli, jossa kerrotaan,\nkuinka minä lopulta pääsin selville Kynokista, tuosta saastaisesta,\npetollisesta rotasta! Proletaarivaltion viholliset on raivattava pois\nsäälimättä! Rotat — raivattava — siinä on johtoaiheeni — nuottini —\nhelvetti sentään!»\n\nGenen kirjoituskone alkoi rätistä, suitsuta tulta, tela kävi hehkuvan\nkuumaksi, kirjoittajan kasvot tuimiksi.\n\nSara huomautti miltei kohteliaasti: »Sinä halusit kai katsella meidän\ntilejämme, isä?»\n\nFred vihjasi, että se oli ollut hänen rohkea toiveensa.\n\nSara ohjasi hänet kolmannen keittiöpöydän luo, jonka koheesi oli\nylellisesti lisännyt varusteisiinsa, viittasi kirjeitten, laskujen ja\nkymmenen sentin muistikirjojen sekasotkuun ja virkkoi yliolkaisesti:\n»Tässä ovat kirjamme.»\n\nPengottuaan tunnin ajan papereita kuin soraa kaaputtava toivoton\nvarpunen, Fred tuli siihen päätökseen, ettei hän kykenisi »selvittämään\nheidän tilejään». Sillä mitään tilejä ei ollut. Ensimmäisen viikkonsa\nrahatoimia lukuunottamatta he eivät olleet merkinneet kirjoihin yhtään\nmitään. Perimättömiä lahjoitusshekkejä oli sekaisin maksamattomien\nlaskujen kanssa. Repäistyillä paperiliuskoilla oli sellaisia\nkäytännöllisiä merkintöjä kuin: »Saanut kät. J.K:lta 10.» Eräästä\nkirjekuoresta hän löysi Southsiden Marxilaisen Kirjallisuuskerhon\nlähettämän sadan dollarin shekin ja jonkin paperikaupan\nkuudenkymmenenviiden dollarin laskun, mutta kirjekuori ei ollut\nperäisin kummaltakaan, vaan Maplehurstin Työväenopistolta.\n\nFred aukaisi suunsa ilmaistakseen vihastuksensa sellaisesta\nkirjanpitoon kohdistuvasta pyhyydenloukkauksesta, kun kymmenkunnan\nraskaan jalan töminä alkoi kuulua alapuolella olevilta huojuvilta\nportailta.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nJalkojen töminän kuuluessa portailta kaikki kolme hypähtivät ylös,\nGenen kohottaessa vapisevan kätensä huulilleen.\n\n»Peloittaako?» kysyi Sara.\n\n»Sen voit uskoa! Kuuluu pollarien askelilta. Pollarit ovat pieksäneet\nminua ennenkin!»\n\n»Heillä ei ole mitään aihetta pidättää meitä.»\n\n»Eivät he pidätäkään aiheen vuoksi — huvikseen vain!»\n\nFred otti komennon käsiinsä — moniin vuosiin hän ei ollut rohjennut\nkomentaa Saraa. »Te molemmat painutte ulos täältä! Pötkikää katolle ja\npiiloutukaa. Minä tunnen useita pollareita.» He epäröivät, ja hänen\näänensä kävi sotilaalliseksi. »Kuuletteko? Ulos täältä! Häipykää!»\n\nMolemmat vallankumoukselliset häipyivät.\n\nFred teki parhaansa näyttääkseen siltä kuin hänellä olisi ollut oikeaa\nasiaa siellä. Hän istui jämeränä pöydän ääressä, lyijykynä kädessä,\nmuistikirja ja laskut edessään, mutta hän vapisi, ja jälkeenpäin hän\nhuomasi, että ainoa merkintä, minkä hän oli tehnyt muistikirjaan, oli:\n»Pelästyin.» Hän piirusteli vakavana balettityttöjä kirjan kanteen,\nkun huoneeseen syöksähti, niinkuin porsaat avatusta karsinasta,\npoliisikomissaari ja viisi vartiopoliisia, kaikilla patukat kourassa,\nparilla käsi pistoolinkotelolla.\n\n»Mitä vietävää!» mörähti komissaari.\n\n»No totisesti!» huomauttivat toiset älykkäästi.\n\n»Heipä-hei, komissaari. Olette tainnut myöhästyä. Lintunne ovat\nlentäneet pois häkistä», visersi Fred.\n\nHän jäi istumaan; hän tiesi sen turvallisimmaksi asemaksi juippia\nvastaan, joka ei ollut liian juovuksissa.\n\n»Kuka te olette? Ahaa. Sehän on herra Cornplow. Mitä te täällä teette?\nMissä se anarkisti-heppu on?»\n\n»Livistänyt kaupungista, tiedänmä. Minä olen täällä velkojain\nedustajana. Tuo Silga on minulle velkaa kevyestä kuorma-autosta, sen\nvietävä!»\n\n»Minkä nojalla luulette hänen menneen?»\n\n»Tyttäreni näki hänen lähtevän junalla.»\n\n»Ohoo, vai niin! Hänkin oli mukana tässä.»\n\n»Hän oli vain työssä täällä — hän puhui siitä tuttavani, pormestarin,\nkanssa, ennenkuin otti toimen vastaan. Hän ei ole mistään vastuussa.»\n\n»No, en minä häntä etsikään, oli miten oli. Pankaa toimeksi, pojat!»\n\nRauhallista Frediä kammotti nähdä, millä ahnaalla vimmalla pojat\n»panivat toimeksi». Jostakin eteisen puolelta tuotiin kirveitä, ja\nhe kävivät riemuiten työhön. Ei ole olemassa suurempaa autuutta kuin\ntehdä tuhoa helvetin vimmalla ollen samalla taivaallisen moraalinen.\nLain vartijat murskasivat pöytiä, viskasivat kirjoituskoneen suljetun\nikkunan läpi, hysteerisesti nauraen. Reporttereita ja lehtivalokuvaajia\noli äkkiä jotenkuten ilmestynyt saapuville hyvin iloisina, ja\nsalamavalolampun leimahdus se sävähdytti Fredin toimimaan. Hän nousi\nseisomaan ja asettui komissaaria vastapäätä.\n\n»Lopettakaa tämä touhu, tai minä toimitan niin, että koko teidän\nsakkinne saa potkut poliisilaitoksesta! Minä edustan saamamiehiä, eikä\nteillä ole oikeuden määräystä...»\n\n»Emme tarvitsekaan.»\n\n»Minä nostan kanteen teitä vastaan mieskohtaisesti ja vaadin korvaamaan\nvahingon viimeistä senttiä myöten! Kuulkaahan, komissaari — ajakaa\nkaikki nuo huligaanit ulos täältä, niin selitän asian teille.»\n\n»Ulos te kaikki», sanoi komissaari, pyyhkien kättään housujensa\ntakamukseen, jotta se olisi puhdas ottamaan vastaan likaista rahaa.\n\nFredin todistelu oli lyhyt: se sisältyi kokonaisuudessaan\nkahdenkymmenen dollarin seteliin ja huomautukseen, että komissaari\noli jo tullut valokuvatuksi niin paljon, että se riitti hänelle\nmainostukseksi.\n\n»Tekisi kuitenkin mieleni saada käsiini sen mokoma ateisti Silga.\nIlkeää, kun naapurikaupungin pollarit saavat tietoonsa, että olemme\npäästäneet hänet menemään merkitsemättä», valitti uskollinen komissaari\nlähtiessään, annettuaan innostavan oppitunnin aiheesta »Miten\nkommunisteja tehdään».\n\nFred istuutui epävarmasti. Kun Gene ja Sara hiipivät takaisin\nhuoneeseen, niin hän, joka oli vihannut kaikkia punaisia, puhui\nsuorastaan rakkaalla äänensävyllä:\n\n»Poika, on parasta lähteä heti matkaan — pois kaupungista. He haluavat\npiestä sinut. Keinottelin pollarit pois, mutta he voivat palata.»\n\nSara sanoi nirppanenäisesti: »Taisit lahjoa heidät! Taisit pokkuroida\nheille!»\n\n»Niin kylläkin — lahjoin ja pokkuroin ja valehtelin, sinä pieni\npystynokka, sinä Neuvoston pelastusarmeijalainen, sinä... Mrrrr! Gene,\nonko teillä täällä joitakin kompromettoivia papereita? Laita ne pois\npian.»\n\n»Ei muuta kuin aamullinen sähkösanoma. Minä poltan ne.»\n\nTuon sähkösanoman Gene otti puhelinluettelon välistä ja työnsi\ntaskuunsa.\n\n»Haluatko piiloutua minun talooni, Gene? Katsoen siihen, että Sara oli\nmukana tässä...»\n\n»En halua! Lähden pois kaupungista.»\n\n»Sinulla ei arvatenkaan ole liiemmälti rahoja. Voitko käyttää tätä\nkymmentaalasta?»\n\nGene otti setelin halveksivasti — noo, hän otti sen kuitenkin! — ja\nkiitosta sanomatta lähti ovea kohti.\n\n»Gene!» äänsi Sara valittavasti.\n\n»No?»\n\n»Emmekö voi auttaa matkatavaroittesi toimittamisessa?»\n\n»Matkatavaroitteni? Sinä olet kovin lystikäs, toveri Cornplow!» murahti\nGene purevasti. »Minun matkatavarani käsittävät kaksi laukullista —\ntoinen niistä kirjoja —, ja siinä onkin kaikki, mitä olen saanut kokoon\nseitsemänkolmatta ikävuoteni aikana — joista kuusi olen kuluttanut\nolemalla joko pollarien pieksettävänä tai sietämällä keski-ikäisiä\nnaisia, jotka ovat olevinaan vapaita sieluja, kuten sinäkin!»\n\n»Gene!» Fredin sydäntä vihlaisi nähdä, millä tuskallisella hellyydellä\nhänen tyttärensä katsoi nuorta miestä.\n\n»Mutta sinäpä muistutatkin mieleeni, Sara», huomautti Gene,\nhäikäilemättömän hymyn palatessa sekunnin ajaksi hänen kasvoilleen. Hän\npyöritteli puhelimen taulua ja mutisi: »Neiti Katz, olkaa hyvä... Ahaa,\nFrieda, täällä on Gene... Kyllä, he ovat olleet täällä — löivät romuksi\nkaikki. Lähden aika kyytiä pois kaupungista, ja ilomielin. Tapaan sinut\nvanhassa paikassa Albanyssa, kahdeksan tienoissa tänä iltana. Onko\nselvä?... Mainiota. _Auf wiedersehen_!»\n\nHän kääntyi huolettoman hyväntuulisena Cornploweihin päin,\nsanoen: »Ymmärrättehän, teidän ei tarvitse nyt olla huolissanne\ntulevaisuudestani, herra Cornplow! Te ette olisi huonoinkaan mies, jos\nteillä olisi sen verran älyä, että tajuaisitte kiltin demokraattisen\nkeskitie-ihanteenne päivien kertakaikkiaan päättyneen — tai päättyvän\npian kiviseinää vasten.»\n\n»Taidat toivoa, että minäkin asettuisin varmalle puolelle ja liittyisin\nkommunistiseen puolueeseen!»\n\nFred luuli olleensa jäätävän pureva, mutta Gene vastasi tyynesti: »Ei,\npelkään, ettemme huolisi teistä!» ja Gene oli poissa.\n\nFred kääntyi säälivänä Saraan päin, joka seisoi äänetönnä, kädet\nrintaan painettuina. »Kultamuruni, sellaista sitä saa, kun liittyy\nihmisiin, jotka ovat vallanhimon hullaannuttamia. Piditkö kauhean\npaljon Genestä?»\n\nPyörremyrsky iski Frediin suoraa päätä.\n\n»Genestä? Vai nimität sinä tuota pahaista katurakkia 'Geneksi'?\nMinä inhoan häntä! Olen aina inhonnut! Hän oli minulle vain\nsielutieteellinen koe-esine. Että 'pidinkö'? Oh, etkö voi edes\naluksikaan ymmärtää minua?... Minä lähden tenniskerhoon. Olen lyönyt\nlaimin pelaamistani. Nyt käyn siihen käsiksi oikein vakavissani. Mutta\nennenkuin pelaan, otan ryypyn Tom Collinsia, jotta saisin huuhdotuksi\nkaiken tämän siivottomuuden maun pois suustani.» Hän katsoi äkäisen\nhalveksivasti isäänsä, jonka toivomuksesta hän oli joutunut kokemaan\nnämä vastenmielisyydet, koheesin ja »Protest & Progress'in» ja\npoliisit. Ovelta hän sanoi: »Minua inhottaa tämä kaikki. Lahjominen!\nVäitteet, että minä muka olisin niin hupsu, että pitäisin tuosta\nSilga-heittiöstä. Inhottaa — toden totta!»\n\nFred jäi yksin maksamattomien laskujen sekamelskan pariin.\n\n»En maksa niistä senttiäkään», myrskysi hän — tarkoittaen neljänneksi\nosaksi totta.\n\nTuntia myöhemmin hän, kuin ihmeen kautta selvitetyn pöydän ääressä\nlisäsi: »Haluaisin päästä eroon kaikesta tästä! Otaksun, että rakastan\nkiitollista poikaani ja tytärtäni, mutta nyt ymmärrän, mitä ukko Salomo\ntarkoitti sanoessaan: 'Virvoittakaa minua omenilla, sillä minä olen\nrakkaudesta sairas!'»\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nMekaanikko-harjoittelijana Triumph-asioimistossa Howard oli\ntoverien suosiossa. Pari päivää hän murjotti rasvalle ja\nsuojuspuvuille, kontrollikellolle ja kivistävälle selälle, mutta\nhän huomasi, että työmiehet olivat yhtä yksilöllisiä kuin ne nuoret\nkantakirjaherrasmiehet, joita hän oli tuntenut collegessa, ja\nhuumoriltaan ytimekkäämpiä. Heidän juttunsa toimipaikoista ja tytöistä\nja juonneista, laivastosta, Tyynenmeren rannikolta, Detroitista,\ntuntuivat hänestä paremmilta kuin nuorten korkeakoululaisten\nhihitykset, ja hänelle tuli tärkeäksi olla yksi pojista.\n\nHän oppi, ettei kukaan huomaa — ainakaan ennen kuin takaosan\npalaessa kuukautta myöhemmin —, jos voimia säästääksesi ruiskutat\nvain neljänneksen tarvittavasta rasvamäärästä tasauspyörästöön. Hän\noppi ottamaan jonkin hyvin torkahduksen tapaisen, lounaan ja parin\nbourboniryypyn jälkeen, maaten vaunun alla ja kopauttaen ystävällisesti\njousia vasaralla silloin tällöin. Ja ylimekaanikko suhtautui suopeasti,\nkun Isännän poika keräsi ympärilleen ryhmän ja opetti heille Truxonin\njoukkueen yllytyshuutoja.\n\nHoward käsitti erehtyneensä pitäessään pikkuserkkuaan, Cal Tilleryä,\ntolvanana ja kiusankappaleena. Cal ei ehkä tulisi koskaan saavuttamaan\nelämän päätarkoitusta ja oppimaan myymään autoja pankinjohtajille;\nCalin tukka saattoi muistuttaa nyhdettyä juuttisäkkiä; mutta\nAdirondack-vuorten terveellisissä linnoissa Cal oli kehittänyt\nitselleen maalaisoveluuden, joka Howardista tuntui terävämmältä kuin\nGuy Staybridgen kirjastaopitut käsitykset. Hän pelasi pokeria niin\nsitkeästi kuin ainakin sellainen, joka on oppinut sitä heinärukojen\nvierellä; tarjoilijattaret saattoivat nauraa hänelle, mutta he lähtivät\nkävelylle hänen kanssaan; ja kaikkia kaupungin keikareita ja heidän\nsääntöjään Cal halveksi. Mitkään isän haukkumiset eivät voineet saattaa\nHowardia niin hämilleen kuin Cal-serkun jaamaus: »Sinä aiot kai\nnäytellä meille hienoa miestä, vai mitä, ja panna iltapuvun yllesi ja\npelata bridge-whistiä punakyntisten tyttöjen kanssa?»\n\nCal lainasi aluksi rahaa Howardilta; lopuksi Howard lainasi Calilta\nja selitti hermostuneena isälleen, että Cal oli helmi ja ettei heidän\npitäisi koskaan luopua hänestä.\n\nFred kuunteli kulmat rypyssä, mutta huomauttamatta muuten mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFred meni tapaamaan Ben Bogeyta, »Koti soma, halvalla oma».\n\n»Jos humpuuki jätetään syrjään, herra Bogey, niin kuinka paljon\nmahdollisuuksia teillä olisi toimeentulonne ansaitsemiseen, jos te ja\npoikani panisitte yhdessä liikkeen pystyyn?»\n\n»Toimeentulonko? No, herra Cornplow, niin totta kuin istun tässä, me\nansaitsisimme kaksikymmentä prosenttia sijoitetulle pääomalle...»\n\n»Tpruu! Minä kysyin, voisitteko te molemmat ansaita _toimeentulon_?\nMinun kokemukseni mukaan se nousee paljon enempään kuin niihin\nkahteenkymmeneen prosenttiin, minkä te pojat näytätte laskevan jollakin\nerilaisella aritmetiikalla kuin mitä minä olen oppinut. Mitä todellisia\nmahdollisuuksia teillä on tarjolla?»\n\nHerra Bogey näytti kirjeitä. Kolme toiminimeä halusi jättää\nvuokratalojensa vuokrat heidän hoidettavakseen; eräs liike onnitteli\nhäntä karjanlaitumen »kehittämisestä» ihmislaitumeksi.\n\nFred tuumi: »Jos otatte Howardin, niin mitä ansioita hänellä on teille?»\n\n»Oi, ihan kaikkea, herra Cornplow! Kerrassaan kaikkea! Ymmärrän\ntodella hyvin, minkätähden olette niin ylpeä siitä pojasta. Hyvä\nulkonäkö, miellyttävä ääni, urheilijan kunto — herra varjelkoon, miten\nesikaupunkikoteja suunnittelevat naiset mieltyisivät siihen mieheen! Ja\nhyvä koulusivistys ja hauska, luotettava käytös — kerrassaan kaikkea!\nYmmärrän sanomattannekin.»\n\n»Totta puhuen _aioin_ sanoa teille joitakin mielenkiintoisia seikkoja\nhänestä. Hänen koulusivistyksensä on luulottelua. Hän osaa tehdä\nkirjoitusvirheitä kolmella kielellä. Hänellä ei ole paljonkaan tietoa\nYhdysvaltain historiasta — ei todellakaan — hän on unohtanut kaikki\nmaailman historian vuosiluvut ja nimet. Mutta kaiken tuon nykyaikaisen\nopinto-hölynpölyn ohella hän on epätäsmällinen, lörpöttelee kuin apina\nkaiket päivät, kun hänen oletetaan olevan autoja kunnostamassa, haaskaa\ntarveaineita, kerskuu sillä, että on isännän poika, ja vippailee rahaa.\nLuuletteko, että hän kelpaa teillä mihinkään?»\n\n»Varmasti. Hän on sitä lajia, joka tarvitsee vapautta.»\n\n»Kuinka paljon minun pitäisi sijoittaa hänen puolestaan, jos hän tulisi\nyhtiöön teidän kanssanne?»\n\n»Laskujeni mukaan tarvitsisi olla viisituhatta dollaria.»\n\n»Mahdotonta saada niin paljoa. Minäpä sanon teille. Panen kaksi\ntuhatta nyt heti. Kolmen kuukauden kuluttua, jos pääsette todelliseen,\nkunnolliseen alkuun, voin sijoittaa toiset kaksituhatta.»\n\n»Kiinni veti!»\n\nNiin Howardia potkittiin portaita ylös; niin Triumph-asioimisto\npelastettiin muuttumasta laulukerhoksi; ja siinä viattomassa uskossa,\nettä hänen oma valtava viehätysvoimansa oli saanut kaiken aikaan,\nHoward aloitti uransa kaupunkien rakentajana, urakkakuninkaana,\nvuokratalojen varakuninkaana.\n\nAnnabel ripusti uutimia Bogey & Cornplow'n Kiinteistötoimiston\nuuden, kolmihuoneisen konttorin valoisiin ikkunoihin. Ben oli\nvalinnut paikan kaupungin pohjoisilta laiteilta, parhaitten\nesikaupunkien lähtökohdalta, ja toimistohuoneistokseen hän oli\nvalinnut pohjakerroksen iloisennäköisestä rakennuksesta, jossa\nasui tohtoreita ja hammaslääkäreitä. Hän touhusi jo asiakkaiden\npyydystämisessä, sill'aikaa kuin Howard hoiti toimistoa, mikä tehtävä\ntoistaiseksi sisältyi siihen, että hän katseli, kuinka Annabel täytteli\nkukkamaljakoita ja pikakirjoittajatyttö naputti kirjoituskoneella:\n»Nopsa ruskea kettu hyppäsi rivakasti iloisen rouvan yli.» Hän sytytti\nohuen savukkeen arvokkaammin ilmein kuin koskaan huolettomampina\ncollege-aikoinaan, ja Annabelille hän selitti juhlallisesti:\n\n»Tämä se on jotakin! Triumphissa, näetkös, oli hankaluutena se, että\nasemani omistajan omana poikana haittasi minua. Jokainen käytti sitä\nhyväkseen ja koetti lainata rahaa...»\n\n»Howard! Anteeksi! Howard!»\n\nHoward viskasi savukkeen pois; hän tuli vakavaksi.\n\n»Tiedän, mitä aiot sanoa, kultaseni, joka sanan; ja enin osa siitä\non totta. Minä laiskottelin. Ja lainasin itsekin vähäsen. Mutta mitä\nmahdollisuuksia siellä oli tarjolla, tuossa likaisessa puoti-pahasessa?\nNyt olen vapaa! Olen saanut maailmaa pyrstöstä kiinni! Aion tehdä työtä\nkaksikymmentä tuntia päivässä, joka päivä, heikkari vie — öh — niin\npian kuin tulee asiakkaita, joista on työtä!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nCornplowien perhe oli aina viettänyt loma-aikansa yhdessä, elo-\ntai syyskuussa, jossakin järvenrantahotellissa. Tänä vuonna,\nHowardin naimisiinmenon, Saran vallankumouksen, koheesin vielä\ntyynnyttämättömien saarnamiesten ja Duplexin ennätysmäisen myynnin\njohdosta, heidän lomasuunnitelmansa olivat jääneet tekemättä.\n\nFred istui Hazelin kanssa markiisiverhoin suojatulla kuistilla talonsa\nsivustalla eräänä iltana heinäkuun lopulla, kun ilma oli hyvin kuuma\nja oli omansa synnyttämään huonoa tuulta ja kapinallisuutta. Fredistä\ntuntui, että hän oli käynyt taistelua sumussa varjoja vastaan, jotka\nosoittautuivat aseistetuiksi vihollisiksi, ja vihollisia vastaan, jotka\nolivat usvaa; ja että hän saattoi luottaa vain siihen lujaan, viileään\nmajakkaan, jonka nimi oli Hazel.\n\n»Kuule, äh, Hazel, etkö luule, että olisi paras ruveta ajattelemaan,\nmitä teemme loma-aikana? Näyttää vähän siltä, että kun poika on\nnaimisissa ja Saralla niin hiton paljon puuhaa tenniskerhossa\nselittäessään, ettei hän ole koskaan ollutkaan kommunisti, sinun ja\nminun on lähdettävä matkalle kahteen pekkaan. Ensimmäisen kerran moniin\nvuosiin, ja tulen kyllä siitä nauttimaan! Ajetaan Gaspen niemeen. Tai\nentä jos lastattaisiin auto järvilaivaan ja mentäisiin Duluthiin?\nSeikkaillaan mekin vähäsen — kun ei Sara ole mukana koppailemassa\nihmisille! Vain me kaksi vanhaa kulkuria!»\n\n»Se olisi hauskaa, Fred. Mutta... Lapset ovat puhuneet minulle. Tiedän,\nettä Howard haluaa ottaa Annabelin mukaan ja lähteä meidän kanssa\nyhteen matkaan.»\n\n»Nytkö? Juuri aloitettuaan liikkeen? Juuri mentyään naimisiin?»\n\n»Hän sanoo, että se tulisi halvemmaksi...»\n\n»Ymmärrän. Hän ei halua retkeillä niinkään paljon meidän seurassamme\nkuin meidän kustannuksellamme!»\n\n»Ja Saralla on aate. Hän haluaa ottaa osaa tenniskilpailuihin Etelässä,\nlokakuussa — Wormtail'in kuumilla lähteillä...»\n\n»Siellä turkasen tylsässä paikassako? Missä poliitikot höyryttävät\nitsestään pois alkoholia sen verran, että kykenevät taas nauttimaan\nuudesta täytteestä? Jos hän sinne menee, niin hän menee yksinään, sen\nsanon sinulle!»\n\n»Hän sanoo, että tehtyään tuon erehdyksen sen Silga-heittiön luonteen\nsuhteen hänen on oltava erikoisen säädyllinen, ja hänellä on aate, että\njos vuokraisimme yhdessä huvilan Wormtailista...»\n\n»No jo nyt...»\n\n»Tiedän, Fred, tiedän, mutta tunnen myöskin Saran ja tiedän, että\njos hän tekee päätöksen ja alkaa nalkuttaa, niin me annamme perään\nikävyyksien välttämiseksi. Ainoa tapa, millä asia voitaisiin hoitaa,\nolisi lähteä karkaamalla.»\n\n»No, mikä karkaamisessa sitten on vikana? Hm! Taidanpa lähteä vähän\nkävelemään.»\n\nHazel tuijotti hänen jälkeensä. Fred oli kiihottunut, ja Hazel pelkäsi\nitsestäänsyttymistä.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nKello kymmenen seuraavana aamuna, pölyisenä ja nuuduttavana heinäkuun\naamuna, Fred soitti puhelimella toimistosta:\n\n»Hoo, Hazelko? Onko Sara siellä?»\n\n»Ei, hän on kerhossa. Voinko minä toimittaa jotakin?»\n\n»Olisin vain halunnut kysyä jotakin.»\n\n»Lähden kaupungille ostoksille noin tunnin päästä, Fred.»\n\n»Kuule, viitsitkö odottaa minua kotona? Onko sinulla mitään tärkeää\nmenoa täksi päiväksi?»\n\n»Ei, vain kahville Louise Kamerkinkin luo iltapäivällä.»\n\n»Mainiota. Odota minua.»\n\nFred näytti hämmentyneeltä ja Hazel epätietoiselta ja vähän\nhuolestuneeltakin, kun Fred saapui kotiin näin tavattomaan aikaan.\n\n»Kuulehan, Hazel. Suurenmoinen ilma, ja minä olen vähän kuin väsynyt.\nMitä sanot, jos hypättäisiin autoon ja livistettäisiin pariksi kolmeksi\npäiväksi pois?»\n\n»Nytkö tänään?»\n\n»Miksi ei?»\n\n»Taivas, täytyyhän tehdä valmistuksiakin!»\n\n»Ei ole tarpeen. Bentsiiniä ja öljyä ja hammasharja ja kampa ja\nyöpaita — mitäpä muuta tarvitseekaan? Jos tarvitset huulipuikkoa\nmatkan varrella, niin lieneehän kauppoja jossakin Sachem Fallsin\nulkopuolellakin! Toin toimistosta vähän käteistä.»\n\n»Kunpa olisit sanonut muutama päivä sitten. Olen tehnyt joitakin\nsopimuksia...»\n\n»Eikö niitä voi peruuttaa?»\n\n»Se ei olisi mielestäni oikein kauniisti tehty.»\n\n»Entä jos astuisit pois jalkakäytävältä ja auto ajaisi sinut\nkuoliaaksi? Et kai silloinkaan kykenisi täyttämään sopimuksiasi, vai\nmitä?»\n\n»Hyvänen aika, mikä kauhea esimerkki!»\n\n»No, sellaista tapahtuu joskus, eikö niin? Heti toimeen vain ja peruuta\nne.»\n\n»Sinä olet ihan yhtä mielivaltainen kuin Sara.»\n\n»Tosi. Olen perinyt sen häneltä. Voitko tehdä sen?»\n\n»No, kaiketikin...»\n\n»Käy toimeen sitten, ja pakkaa matkalaukku — vain pukeutumistarpeet ja\nvähän alusvaatteita.»\n\n»Mutta minne — mitä...»\n\n»Arvelin, että ajaisimme Saratoga Springsiin katsomaan sen uusia\nrakennuksia. Mutta asian ydin ei ole, minne me menemme, vaan se\nhauskuus, että me kaksi karkaamme yhdessä.»\n\n»Luulen, että voisin pitää siitä.»\n\nHazel valitsi jo puhelua rouva Kamerkinkille.\n\nFred riensi yläkertaan ja pakkasi yhden matkalaukun — tärkein\nvälttämättömyysesine siinä oli P.G. Wodehousen uusin romaani. Hän\nsoitti sihteerilleen toimistoon, että oli niin kuuma päivä — aikeissa\ntehdä pikku matka Saratogaan — tahtoisiko hän soittaa Howard-herralle\nja Sara-neidille ja — sanoa, että palataan viikon lopussa tai ensi\nviikon puolimaissa.\n\nKun Howard soitti, niinkuin voi varmasti tietää hänen tekevän,\nFred ei ottanut lainkaan ymmärtääkseen hänen selitystään, kuinka\nylivoimaisen välttämättömästi Bogey & Cornplow tarvitsi hänen neuvoaan\ntärkeissä kysymyksissä. Hän vain naurahteli, tolkuttaen: »Jaah,\najattelin pistäytyä pois pariksi päiväksi — Saratogaan», löi puhelun\npoikki Howardin korvaan — vaikka jokaiselle myyntimiehelle puhelun\npoikkilyöminen on virkavirhettä ja kavallusta lähentelevä rikos — eikä\nvastannut puhelimeen, kun se soi uudelleen. Siellä soitti arvatenkin\nSara. Fred tiesi, että Sara kiiruhtaisi suoraa päätä kotiin, mutta\nhän tiesi myös, ettei Sara voinut koskaan kiiruhtaa suoraa päätä\nmihinkään, pysähtymättä nalkuttamaan jollekin jostakin, eikä Sara\ntosiaan tullutkaan ennenkuin viisi minuuttia sen jälkeen, kuin Fred oli\nkääntänyt Triumph Special vaihto-kupeensa nikkelöidyn kärsän itäänpäin\nFenimore Cooper-bulevardilla, Hazel lämpimissään ja pyöräpäisenä\nrinnallaan.\n\nVaikka Fred tunsi, että hänen pakonsa Egyptiin sisälsi useitakin\ntärkeitä periaatteita havainnollisesti valaistuina, ei hän ajatellut\nniinkään paljon lastensa holhoavan tyrannian kynsistä karkaamisella\nosoittamaansa rohkeutta kuin sitä, että Hazel automatkalle\nvalitsemissaan tiukassa harmaassa puvussa ja pienessä kolmikulmaisessa\nhatussa näytti kymmentä vuotta nuoremmalta kuin esiintyessään\npehmoisena ja liehuvana, haaremista muistuttavana, iltapäiväpuvussaan,\nyllään tekojalokivet ja taloushuolet. Fred teki sen havainnon, että\nHazel alkoi suoda itselleen elämästä nauttimisen kyseenalaista\netuoikeutta. Voisiko hän koskaan parantua esineiden orjuudesta,\nomistamisenrakkaudesta ja vakavaraisen kunniallisuutensa todistamisesta\nniitä näyttelemällä? Voisiko hän koskaan vapautua sinisestä posliinista\nja pitsimäisistä matoista?\n\nHazel virkkoi iloisesti: »Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä Saratoga\nSprings.»\n\n»Niin, kai olisi hauskaa nähdä se joskus.»\n\n»Kuinka tarkoitat? Miksi olet noin salaperäinen?»\n\n»Sinä et tiedä asiasta puoliakaan. Kuulehan, kullanmuru! Minä olen\nsalaperäisin heppu koko Sachem Fallsin pituus- ja leveysasteella! Olen\nHullu Fred, Naamioitu Uhka. Olen suoraan Edgar Wallacen romaaneista\notettu. Olen J.G. Reeder, tikari täytekynässäni.»\n\n»Typerys! Mikä sinä _olet_.»\n\n»Olen mies, jolla on kolmet kasvot — eikä arvatenkaan mitkään niistä\noikeat.»\n\n»Kultaseni, olin kuulevinani sinun viime yönä hiipivän alakertaan\nottamaan pienen naukun.»\n\n»Tässä on kysymyksessä pahempaa kuin väkijuomat. On kysymyksessä elämän\nviini. Se on...»\n\n»Lakkaa nyt yrittämästä olla sukkela, Fred, ja sano, mitä sinulla on\nmielessä.»\n\n»Oh, me lähdemme vain Samarkandin kultatielle!»\n\n»No, ehkä se sinusta siltä näyttää, mutta minun silmissäni se näyttää\nolevan tie n:o 29; ja ehkä se on kultaa, mutta juuri tällä kohtaa siinä\nnäyttää olevan sementtipaikkoja.»\n\n»Älä ole huomaavinasikaan. Jotkut kurjat valtion hätäaputyöläiset\ntulivat viime yönä ja näpistivät kullan tältä kohdalta. Näet sen kyllä\ntaas parin kadunristeyksen päässä.»\n\n»Fred, kultaseni, en ole siitä millänikään, mutta oletko sinä\nhutikassa?»\n\n»Täydellisesti! Näetkö tuota miestä tuossa?»\n\n»Mitä miestä, missä?»\n\n»Joka istuu tuossa auton suojuksella — pikku mies, jolla on piippalakki\nja viheriä poskiparta?»\n\n»Oh — kyllä — niin — en voi nähdä sitä ihan selvästi.»\n\n»Kyllä voit, jos pysyt minun matkassani tarpeeksi kauan. Se kirkastaa\nsen ihan selväksi, eikö niin?»\n\nSanaakaan enempää hän ei lausunut, ennenkuin oli kääntänyt\nsuorakulmaisesti sivulle Fenimore Cooper-bulevardilta, joka johti\nsuoraan Saratogaan. Auton suunta oli nyt kaakkoon.\n\n»Minne me menemme?» ihmetteli Hazel. Mutta hän sanoi sen ilman pelkoa,\nsillä mitä mieltä hän lienee ollutkin miehensä kyvyistä romanttisena\nrakastajana, Fred oli hänelle autonajon Beethoven.\n\n»Mikä hätänä?» äänsi Fred.\n\n»Autohan näyttää menevän väärään suuntaan.»\n\n»Niinkö? Hemmetti! Meidän on kai mentävä sitten mukana, arvaanma. Liian\nkova vauhti hypätä pois.»\n\n»Frederick, etkö tahtoisi lopettaa tuota keimailua...»\n\n»Tiedän. Mutta minusta tuntuu niin iloiselta ja vapaalta — ja\nepätavalliselta — ja sen vuoksi typerältä!»\n\n»No, lopeta se hetkeksi, ole hyvä. Olen pahoillani, mutta tämä ei ole\nSaratogan tie!»\n\n»Kuka on sanonut sen olevan?»\n\n»Emmekö sitten ole matkalla Saratogaan?»\n\n»Mistä olet tullut sellaiseen luuloon?»\n\n»Kuulinhan sinun soittavan Howardille...»\n\n»Oletko koskaan ollut sitä mieltä, että rakkaalle pojallemme voi\nturvallisesti uskoa totuuden?»\n\n»Minne sitten olemme menossa?»\n\n»Luulen, että — jollemme muuta mieltäni — me olemme matkalla erääseen\nmajataloon Massachusettsin Stonefieldissä, Lenoxista itään. Mutta onko\nväliä, missä pysähdymme, niin kauan kuin ei kukaan voi saada meitä\nkiinni, ja me voimme muutamiksi päiviksi lakata olemasta vastuunalaisia\nvanhempia ja katsoa, emmekö voisi vielä olla ihmisiäkin? Mitä arvelet?»\n\n»En — en luule, että se on hulluinkaan ajatus. Minusta on hauskaa olla\nmatkalla sinun kanssasi.»\n\n»Muistatko erästä iltaa, jolloin minä puhuin jotakin syrjään\nvetäytymisestä? Minä en ole sitä unohtanut. En ehkä ole kovinkaan\ntyytyväinen siihen, mitä Fred Cornplow on elämästään tehnyt. Haluan\nyrittää nähdä — vain kokeillakseni yrittää nähdä, eikö ole joitakin\nuusia asioita, joita en olisi liian vanha oppimaan, vain opettelemisen\nhuvin vuoksi. Ja sitten... Sara ja Howard. Yksi syy tähän karkaamiseen\non se, että jos voin olla kerrassaan erilläni heistä jonkin aikaa, niin\netteivät he voi saada käsiinsä ja häiritä meitä, niin arvelen, että\nvoin vapautua ärtymyksestäni ja lakata olemasta heille niin ilkeä.»\n\n»Et sinä minusta ole ollut heille niin ilkeä.»\n\n»No, jos niin on, niin silloin olen ampunut pahasti ohi maalin, sillä\ntarkoitukseni oli todella olla ilkeä. Ehkäpä tästä matkasta onkin\nse hyöty, että opin olemaan koko joukon ilkeämpi. Oli miten oli,\njotakin mielenkiintoista tapahtuu nykyaikana pakostakin sille, jolla\non rohkeutta nousta vastarintaan tätä nuorison hallitusta vastaan.\nOikeutta ylennetyille!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat puoli tuntia mäen laella karulla ylämaan laidunmaalla,\nmissä kihisi hyönteisiä; he istuivat jalkalaudalla tyytyväisinä vaiti\nollen, ja Fredin savuke maistui hyvältä.\n\nHe lounastivat maatalossa, vaahterain alla, ja Fred kehui: »Ei\nyksinkertaisesti voi saada oikeaa käristettyä kananpoikaa ja tällaista\nkotitekoista kermajäätelöä kaupungissa!» Hazel jätti selittämättä,\nettä kananpaisti oli arvatenkin peräisin säilykepurkista ja jäätelö\nkuuluisasta Troyn meijeristä.\n\nIltapäivän puolimaissa he joivat vanhanaikaista piimää\nmaalaisrohdoskaupassa, ja sill'aikaa kuin Hazel kuhersi tehdäkseen\ntoisten tunnelman kotoiseksi, Fred ja rohdoskauppias kertoivat\ntoisilleen, että heillä oli hienot autot, kauniita ja avuliaita lapsia,\nrakentavia mielipiteitä republikaanisen puolueen tulevaisuudesta, ja\nettä elämä oli hyvä keksintö. Harmaatukkaisena, harmaakulmaisena,\nharmaassa alpakkatakissa, harmaat kädet laihoina ja pitkinä\nrohdoskauppias nojasi kyynärpäillään tiskiin ja tuumi: »Se on\nmiellyttävä puoli liikkeessäni, että teidän laisenne mahtihenkilöt\npoikkeavat sisään viettämään aikaa.»\n\nFred palasi autoonsa yksimiehisessä paraatissa. Hänelle oli mieleen\nolla mahtihenkilö, mietti Hazel. »Viekää tuo mies Varsovaan tai\nTokioon», ajatteli Hazel ylpeänä, »niin tunnin kuluttua hän tietää\nlähimmän tupakkamyymälän miehen kaikkien lasten nimet ja tuntee kaikki\nkorttelin vuokra-autoilijat ja poliisit... Siinä suhteessa hän on\nsamanlainen kuin Howard. Ehkäpä jonakin päivänä saan molemmat mieheni\nsopeutumaan yhteen!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSachemista Stonefieldiin ei ollut matkaa yli sadanviidenkymmenen\nmailin, ja Fredille se oli normaalioloissa kolmannes päivän\ntaipaleesta, mutta he viivyttelivät niin onnellisina, rehevien\nniittyjen ja paksujen puiden tenhoamina, että kello viiden aikana he\nolivat vielä viidenkymmenen mailin päässä Stonefieldista, täyttämässä\ntankkiaan Daisy Dellin luona, mihin kuului Mökki-Majailukeskus ja\nKahvila, Kaikki Kodin Mukavuudet, Täysin Kalustetut Huoneistot.\n\nDaisy Dellin laitos oli ulkonäöstä päättäen lastentarhan veisto-osaston\nrakentama. Ainoa syy, oletti Hazel, minkä vuoksi kukaan päättäväinen\nmurtovaras ei ollut siepannut kainaloihinsa paria mökkiä ja vienyt\nniitä matkassaan, oli se, etteivät ne olisi kelvanneet muuksi kuin\nsytykkeiksi.\n\nHuolestuen hän kuuli Fredin raakkuvan: »Kuules, minulla on aate! Mitä\njos viettäisimme yön tässä loukossa?»\n\n»Mutta voisimme ehtiä helposti Stonefieldiin päivälliseksi, ja minusta\nnuo mökit näyttävät kamalan honteloilta.»\n\n»Tosi. Arvattavasti ovatkin. Mutta olisi tavallaan hauskaa — vaihteeksi\n— viettää yötä leirillä.»\n\n»Ja kauheat patjat. Muhkuraiset.»\n\n»Olisi hyvä sieluillemme olla poissa ylellisyyksien keskeltä yksi yö.»\n\n»No, jos niin haluat. Mutta en ole koskaan pitänyt marttyyriutta suuren\narvoisena, jos siihen sisältyy epämukavuuksia.»\n\n»Hoh! Ajattelehan niitä täisiä kameelinajajien majoja, joissa meidän on\nyövyttävä Samarkandin tien varrella.»\n\n»Ja ajattele, millainen jutku siitä tulee meille, jos heräämme jossakin\nnoista majoista ja huomaamme olevamme väärällä tiellä. Mutta menköön\nsyteen tai saveen!»\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nDaisy Dellin mökit olivat kapeita ja korkeita, myötätuuleen\nkallistuneita. Ne oli rakennettu limilaudoista, jotka oli aikoinaan\nmaalattu valkoisiksi, mutta tuore puu oli imenyt maalin itseensä.\nNiiden edessä oleva piha oli katettu soralla ja kuonalla, ja siinä\nasusti häpeilevä koira, joka raaputti itseään lakkaamatta. Vähän\nenemmän vaivaa oli nähty »kahvilasta», leirin keskusrakennuksesta; se\noli nelihuoneinen vaja, jonka tarjoiluhuone oli äskettäin maalattu\nkirkkaan keltaiseksi ja sisälsi tuoleja ja pöytiä aitioissa sekä\nmyyntipöydän, jolla oli viiden sentin pilaantuneita makeiskääröjä,\nsavukkeita, piirakoita ja »muistoesineitä» sellaisia kuin posliinisia\ntuhkakuppeja, joissa oli kirjoitus: »Tervehdys Kauniista Daisy\nDellistä».\n\nUkko ja eukko Stickle olivat paikan omistajat. Ukolla oli viikset,\njotka ilmeisesti olivat raakapumpulista ja vaihtamisen tarpeessa,\nja hänen kauluksettoman paitansa liepeitä olisi pitänyt useammin\ntyöntää sisään, ja eukolla oli likaa nenällään. He olivat kuitenkin\nystävällisiä kuin vanhat maitoajurin hevoset ja näyttivät heti tuntevan\nFredin omaan huonomaineiseen kulkuriheimoonsa kuuluvaksi.\n\nKun Fred oli tehnyt merkinnän vieraskirjaan — hän kirjoitti nimekseen\n»Frederick Williams, N.Y.», jottei hänen jäljilleen päästäisi — ukko\nStickle kuiskasi: »Kuulkaahan, naapuri, meillä ei tietenkään ole täällä\nanniskeluoikeuksia, mutta eräs heppu, jonka nimestä en tiedä, jätti\ntänne vähän omenaviiniä, ja minä arvelin, että teillä ehkä on jano\npitkän taipaleen ajettuanne...»\n\nFred joi, oli sitten läkähtyä, kakisteli, katsoi ympärilleen ikäänkuin\nihmetellen, kuka oli häntä lyönyt, ja tuli heti paikalla iloiselle\ntuulelle. Hazel sai sormen verran omenaviiniä mehujuomaansa, nikotteli,\nmutisi: »Voi varjelkoon sentään!» ja alkoi hihittää. Kuullessaan Fredin\nnauravan hänelle hän tuijotti häneen lempeän paheksuvasti ja tuli äkkiä\nyhtä iloiselle tuulelle kuin Fredkin.\n\nPäivällisen aika oli vasta seitsemältä, kahta tuntia myöhemmin, mutta\nhe lumoutuivat unohtamaan ajan kulun, kun ukko Stickle kertoi olleensa\nlaivan kokkina, kabarettitanssijana, napaseuturetkeilijänä ja (koska\nFred ja Hazel näyttivät nielaisseen kaiken tuon yhtä herkästi kuin\nomenaviinin) kauppiaana Salomonin saarilla.\n\n»Mainio vanha äijä, ja lyönpä vetoa mitä hyvänsä, että viisi prosenttia\nhänen jutuistaan on totta», kehui Fred, kun ukko poistui noutamaan\nheidän hampurinpihviään käristettyine sipuleineen.\n\nHazel oli enemmän tai vähemmän vakava. »Mutta onko sinun mielestäsi\noikein aloittaa matkamme seurustelemalla noin alhaisten ihmisten\nkanssa?»\n\n»Alhaisten? Luojan kiitos, että he ovat alhaisia! Saran jälkeen ukko\nmaistuu minusta hyvältä — niinkuin lammashakkelus juustokohokkaalla\neläneelle. Minä rakastan alhaisuutta. Se on kuin palaamista maahan.\nEdellyttäen, ettei se ole serkku Enos Tilleryn maata. En halua sentään\nmaatakaan korviini!»\n\n»No niin... Mutta olen varma, etteivät hampurinpihvit ole juuri hyviä.»\n\nEivät ne olleetkaan, mutta Hazel ei jättänyt syömättä muuta kuin yhden\nsipaleen käristettyä voipaperia, joka oli joutunut sipulien sekaan.\n\nDaisy Delliin näkyi vain pari maataloa, nekin kaukana, mutta\nkello kahdeksan tienoissa paikka tuli täyteen Saran ja Howardin\nmaalaismuunnoksia. Kahvila tuoksui kyllä kelpo lailla paistinpannuille,\nparafiinille, kaalille ja Stickleille, mutta sille antoivat väri-iloa\nkeltainen seinämaali ja heleänpunaiset paperiservietit ja kylpeviä\nnaisia esittävät virvoitusjuomajulisteet, ja siinä singahteli juuri\ntuoreeltaan radiosta saatuja sutkauksia. Fred ihaili erästä nuorta\nnaista, jolla oli yllään punaisilla unikoilla koristettu silkkileninki,\nsilkkisukat ja hopeiset puolikengät, ja joka istui korkealla tuolilla\nmaistellen sirosti limonadia, johon hänen seuralaisensa, ruudukkaaseen\npulloveriin ja irtoamattomaan kameelinkarvalakkiin pukeutunut nuori\nmies, kaasi ahkerasti katajaviinaa.\n\n»Kalliin näköinen pari», vihjasi Fred ukko Sticklelle. »Nuori neiti\nsilkeissä.»\n\n»Hänkö? Kyllä vain. Fiksu tyttö. Hänen isänsä on Bocks'in ukko, vähän\nmatkaa tietä ylöspäin — se, joka istuu linnassa ihmisten latojen\npolttamisesta, näyttää siltä, kuin hän ei millään voisi olla sitä\ntekemättä, ja tytöllä on hieno toimi, palvelee tohtori Onderdonckin\nväellä tuolla kylässä — kahdeksan dollaria viikossa, totta maar,\nja pyykki pesetetään muualla. Niin vain. Mutta ei se silkkiä ole —\ntekosilkkiä vain — yksitoista ja puoli koko puku, eikä se ole vielä\nedes maksettukaan!»\n\n»Oi hyvänen aika, taitaapa tämä paikka olla liian uudenaikainen\nmeidänlaisille vanhoillisille ihmisille», haukotteli Hazel. »Minä\nlähden suoraa päätä nukkumaan.»\n\n»Kyllä minäkin painan pääni pehkuun koht'sillään», myönsi Fred.\n\nMutta yhdentoista aikaan, Hazelin pujahdettua heidän mökkiinsä, Fred\npelasi pokeria keittiössä ukko Sticklen, erään harjamatkustajan,\npaikallisen huutokauppatoimitsijan, joka samalla oli paikallinen\nkokousten järjestäjä, ja erään päiväläisen kanssa, häviten yhtenään\njokaiselle heistä ja nauttien siitä. Jälkeenpäin eukko Stickle\nkutsui heidät haukkaamaan, kuten hän sanoi, »pari voileipää tai\njotakin», mikä osoittautui sisältävän papuja, ruskeaa leipää, kala- ja\nsimpukkamuhennosta, hunajaa, kylmää kalaa ja omenaviiniä. Kaikkia Fred\nahtoi sisäänsä; hän matki ukko Stickleä valehtelemalla mahdottomasti\nmatkoistaan; ja hän meni kuonalla peitetyn pihan poikki mökkiinsä\nnukkumaan mutkia tehden ja itsekseen hyräillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFred ei katsellut erikoisen tarkoin mökkiään ennenkuin herätessään\nkääntöselusta-sängyssään, rautamalmilla ja katukivillä täytetyllä\npatjalla, kello kahdeksan aamulla. Hänen päätään kivisti, ja hän\ntiesi, että tohtori Kamerkink olisi puhunut rumia hänen maksastaan\nja verenpaineestaan, mutta hän makasi ja naureskeli eilisiltaiselle\ntyperyydelleen.\n\nHiljaa uikuttaen, kun kallonsa saumat ratkeilivat auki ja taas\nsulkeutuivat, hän istui vuoteessaan, katsellen sitä Samarkandin\nkaravaanimajalaa, johon he olivat vaihtaneet vaaleanpunaisen\nja kermankellervän makuuhuoneensa. Se oli Dellin suurin mökki;\nkaksoiskokoa, eikä siinä ollut muita huonekaluja kuin kaksi vaappuvaa\nrautasänkyä, kaksi suoraa tuolia, pianolamppu ilman varjostinta, peili\nynnä piironki, josta puuttui yksi laatikko. Seinää peitti kuihtuneen\nsalaatin värinen rappaus, kartan muotoisin aukoin, mistä rappaus oli\nvarissut, mutta hämmästyttävän ylellisesti sille oli ripustettu yksin\nlukien yhdeksän kuvallista kalenteria, jotka esittivät kissanpoikia\nkorissa, kirsikoita korissa, pikku koiria kiusaavia pikku tyttöjä ja\nkirkkoa kuutamon valaiseman järven rannalla.\n\nFred kääntyi katsomaan Hazelia, ja tämä makasi uneliaasti hereillä,\nhymyillen hänelle.\n\n»Eikö ole herttainen — tämä huone», sanoi Hazel, ollen siunatusti\nhuomauttamatta mitään hänen viimeöisestä kotiintuloajastaan. »Mutta\nsitä minä tässä olen ajatellut, etten koskaan eläessäni ole nauttinut\nmistään automatkasta niin paljon kuin eilen. Kun olimme nuori aviopari,\nolivat lapset aina mukanamme huutaen ja tehden kysymyksiään. Muistatko,\nkuinka Saran oli tapana sanoa: 'Miksi?'... 'Äiti, miksi tuo mies kyntää\npeltoa?' 'Että hän voisi kylvää siihen siementä — ole nyt hiljaa,\nkultaseni.' 'Miksi?' 'Että hän saisi siitä satoja.' 'Miksi?' 'Että\nhän voisi myydä niitä.' 'Miksi?' 'Että hän voisi elättää perheensä.'\n'Miksi?'»\n\n»Järkevä kysymys, tuo viimeinen.»\n\n»Ja siitä saakka on tuntunut siltä, kuin meidän olisi aina ollut\nennätettävä jonnekin määrähetkenä ja sitten palattava suoraa päätä\ntakaisin jonkin 'tärkeän sopimuksen' vuoksi.»\n\n»En tiennyt, miltä sinusta tuntuisi tänä aamuna, kun heräisit ja\nnäkisit uudelleen tämän loukon.»\n\n»En välitä siitä, koska minun ei tarvitse huolehtia, saako Hilda\npuhdistaneeksi sitä tänään pölynimurilla. Onko totta, että olen koskaan\nhuolehtinut sellaisista? Siitä tuntuu olevan pitkät ajat.»\n\n»Eikö tunnukin!» Millainen pikku noita Fred riemuiten totesi olevansa!\nHän oli jo puoleksi parantanut Hazelin tämän omaisuuden-orjuudesta.\nSitten Hazel vakavasti huomautti:\n\n»Hauskaa täällä — vaihteeksi — yhden yön verran. Mutta en tietenkään\npaljoa nukkunut. Tämä patja on kuin Adirondack-vuoriston korkokartta.\nMutta voisi olla suloista omistaa pieni huvila maalla.»\n\n»Niin!»\n\n»Mutta tietenkin haluaisimme sen miellyttäväksi — ymmärräthän —\nuima-allas ja kasvihuone, oi, aivan pieni vain. Mutta miellyttävä. Ja\najattelen, että aamuisin, kun ei tunne voivansa oikein hyvin, on ajan\nmittaan säästöä, jos antaa palvelustytön tuoda miellyttävän aamiaisen\nvuoteeseen.»\n\n»No niin», sanoi pienentynyt Fredk Wm.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nKukkulat eivät olleet niin ylpeitä kuin heidän omat\nAdirondack-vuorensa, vaan pehmeämpiä, naisellisempia, ajatteli Fred,\nkun he tulivat Stonefieldiin, kattoikkunalliseen ja valkotapuliseen\nkylään Berkshiren mäkiseudussa. Majatalo, jossa Frederick jälleen\nviekkaasti merkitsi nimekseen Frederick Williams, N.Y., ei ollut mikään\nDaisy Dell, vaan pätevä, harmailla paanuilla vuorattu ravintola, ja\nsen asuntomajat olivat erillään mäenrinteellä, missä oli mäntyjen\ntummuutta, vaahterain vaaleutta, raivatun niityn hilpeää loistetta.\n\nEtusivulla avautui Cornplowien majan puoleksi suojatulta tilavalta\nkuistilta näköala männikön pylväiden lomitse niitylle ja lammelle,\njoka hohtaisi hopeaisena aamunkoitossa, häikäisevän kimmeltävänä\niltapäivällä, ruusunpunervana ja mustana juuri auringonlaskun\njälkeen. Takasivulla oli pieneltä gloxiniain reunustamalta tiiliseltä\npengermältä näköala mäkiin päin, jotka johtivat etsivän katseen\nvuoren selältä etäisemmille vielä korkeammille harjanteille. Huoneita\noli vain kolme: olohuone, kahden hengen makuuhuone ja keittiö\nruokailukomeroineen. Majojen asukkaat voivat valmistaa ateriansa itse\ntai syödä majatalossa.\n\nHuoneiden sisälaudoitus oli lievästi kiilloitettua mäntyä;\nseinätauluina oli vain muutamia kirkkaan värikkäitä painokuvia;\ntulisija oli mitä yksinkertaisin — tiilistä honkapäällyksin; ja kaikki,\nmitä vain voitiin, oli rakennettu sisään: kirjahyllyt, lipasto,\npukeutumispöytä, leposohva. Astiasto oli, kuten Hazel talousinnosta\nvingahtaen havaitsi, parasta viiden ja kymmenen sentin kotimaista,\nkäsintehdyillä koneilla valmistettua savitavaraa; tuhkakuppeja oli,\nuskomatonta kyllä, riittävästi, ja ne oli suunniteltu tuhkan ja\npätkien säilytyspaikoiksi eikä korkeamman lajisen navettaeläimistön\njäljennysnäyttelyksi; liukuovet sulkeutuivat tiiviisti paukahtamatta;\nja oli myöskin suihku sekä pienehkö kylpyamme.\n\n»Kyllä on kivaa!» sanoi Fred typerän autuaan näköisenä.\n\nHän kierteli paraatikulkua ympäri majan yhä uudelleen, yhtä ylpeänä\nkuin kerran muinoin, vuosia sitten, tultuaan ensimmäistä kertaa talon\nomistajaksi. Siihen oli kuulunut yksi tonttiosuus ja nelihuoneinen\nkeltainen talo, mutta jokainen jalan-ala oli ihmeellisesti erilainen\nkuin kaikki muu maa. Hyvänen aika sentään, sen ainoassa vaahterassa oli\njuuret ja oksat ja oikea linnunpesä, ja aurinko paistoi sen runkoon\nkauniimmin kuin minnekään muualle koko korttelissa!\n\nHän huomasi, että heidän majansa nimi oli William Tyler Longwhale. Oli\nmiten oli, sanoi Hazel, se oli parempi kuin panna majoille nimiksi\nRomeo tai Portia tai Desdemona. He eivät koskaan saaneet selville,\nmikä historiallinen William Tyler Longwhale lie ollut miehiään, mutta\nFred nimitti itsepintaisesti heidän erakkomajaansa sen koko rehevällä\nnimellä.\n\nHe istuivat kuistilla iltahämärässä. Päivälliseksi oli syöty\nmansikka-murokakkua majatalossa; he olivat täynnä murokakkua ja\nihmisystävällisyyttä. Heidän edessään alempana leviävä niitty kihisi\nhysteerisenä tavattoman myöhäisiä tulikärpäsiä; se muistutti tyyntä,\ntummaa lampea, johon kuvastui liikkuvia tähtiä.\n\n»Oletko ajatellut», ihmetteli Hazel, »että tämä on ensimmäinen kerta,\njolloin meillä on ollut talo kokonaan omanamme?» »\n\n»Kyllä minulla jotakin sellaista oli mielessä», sanoi Frederick William.\n\nEi edes ala-asiamiehelle, joka voisi tilata viisikymmentä autoa, Fred\nollut koskaan osoittanut niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin hän nyt\nosoitti Hazelille. Hän oli ottanut mailat mukaansa, ja Hazel odotti\nhänen viettävän monet tunnit joka päivä golfia pelaten, minkä ajan\nhän itse suunnitteli käyttävänsä pieneen, onnelliseen, tarpeettomaan\nsiistimispuuhaan. Mutta Fredistä oli ärsyttävää ajatella minkään\npakollista tekemistä, edes golfin sääntöjen noudattamista. »Mitä, jos\nmaleksisimme vain pari päivää; menemättä minnekään erikoisesti», hän\nehdotti Hazelille, ja Hazel tuumi: »No niin, miks'ei, kyllä kai me\n_voisimme_!»\n\nHiukan puuskuttaen, hyvin hikisinä, huomioiden, että savukkeet\neivät olleet vaikuttaneet parantavasti Fredin palkeisiin, yllään\nylimääräiset villapaidat ja toivoen niitä olemattomiksi, ihastellen,\nkuinka mukavaa oli pysähtyä katselemaan näköalaa tarvitsematta etsiä\npysäköimispaikkaa, he matelivat kuin kaksi hyväntahtoista pystyyn\nnoussutta toukkaa ylös huipuille, mistä he tähyilivät Housatonic-joen\nrauhalliseen laaksoon, hedelmätarhoihin, missä varhaiset omenat\nhohtivat tulena pitkässä vehmaassa ruohikossa, läpi mäntymetsiköiden,\njotka muistuttivat vanhoja Grimmin satuja. King's Armsin erivärisin\nlaakakivin lasketulla pengermällä, seudun suurhotellin, missä\nitävaltalaiset kreivit ja heidän chicagolaiset kreivittärensä, vieläpä\nylpeät Amherstin ja Williamsin sotakorkeakoululaisetkin hiihtelivät\nkaiken talvea, he joivat laiskasti toistensa terveydeksi, eikä minkään\nhermostuneen sachemilaisparven kunniaksi, joka on päättänyt olla\niloinen ja pitää hauskaa.\n\nMutta Fredin mieluisin päämaali oli Stonefieldin keskikylän\nmaalaiskauppapuoti, jonka takaovelta avautui neljänkymmenen eekkerin\nlaidunmaan ja sokerivaahterain muodostama näköala. Suojuspukujen,\nkapakalaliuskojen, patenttilääkkeiden ja maalaishuutokauppailmoitusten\nkeskellä Hazel ja hän istuivat pakkalaatikoilla ja kuuntelivat\nkaupanomistajan häväiseviä juttuja alempana tien varrella asuvasta\ntuomari Basserista, jonka emännöitsijästä, nyt jo seitsemänkolmatta\nvuotta hänellä olleesta, ihmiset alkoivat epäillä pahinta.\n\nKun he olivat lähteneet tästä lepopaikasta, mikä tuoksui mällitupakan\nsiirappi-imelälle, ja missä vallitsi pöly ja rauha ja tyyneys, Hazel\nhuokasi: »Minusta on niin hauskaa käydä siellä. Oi hyvänen aika, eipä\ntaida tuollaisia vanhanaikaisia puoteja olla enää olemassakaan kymmenen\nvuoden päästä — vain pelkkää lasia ja ilmanvaihtoa ja puhelinta.»\n\n»Minä luulin sinun juuri ihastelevan kaikkia nykyajan mukavuuksia —\nsähkökeittiöitä», naljaili Fred.\n\n»No, se on eri asia», vastasi Hazel järkkymättömällä, vaimollisella\ntavallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFred tajusi nyt, ettei heidän Sachemissa oleva talonsa enää kuulunut\nheille muuten kuin asiapaperien ja lakikirjojen keinotekoisen\nsovinnaisuuden varjolla. Se kuului Saralle, Howardille, Annabelille,\nheidän tuttavilleen, puhelinyhtiölle ja kaasulaitoksen miehelle ja\nmittarinlukijalle, heidän palvelustytölleen ja palvelustytön sisarelle,\nkälylle ja kälyn sisaren pojalle ja hänen suurelle punaiselle\nleikkiautolleen. Mutta William Tyler Longwhale oli yksin heidän.\n\nHazel oli niin innostunut talouspuuhiin, että hän tahtoi laittaa ei\nvain aamiaista, vaan lounaan ja päivällisenkin. Fred sai hänet kiinni\njuuri ajoissa estääkseen hänet pukemasta päälleen talouskomennon\njouhipaitaa. »Sitä vartenhan karkasimme, että säästyisimme\ntouhuamiselta.»\n\n»No, ajattelin laittaa hiukan lounasta — vain vähän kylmää lihaa — ei\nvarsinaista keittämistä.»\n\n»Ymmärrän. Vain kylmää lihaa. Ja vähän lientä ehkä?»\n\n»Niin kyllä, ajattelin kiehauttaa vähän lämmintä lientä...»\n\n»Ja paria lajia kasviksia?»\n\n»Ei, yhtä vain. Ihan totta. Vähän hernettä, mauksi.»\n\n»Ja kuumia perunoita tietysti.»\n\n»No, tietysti _perunoita_!»\n\n»Entä jälkiruoka?»\n\n»Noo, pikku hiukkanen luumuvaahtoa — niin helppoa — ei mitään työtä...»\n\n»Tiedätkö, Hazel, kirjoistahan luetaan, että naiset ovat niin paljon\nluotettavampia lasten kasvatuksen ja omaisuudesta huolehtimisen\nsuhteen kuin miehet. Tosiasia on, että naiset liioittelevat kaikessa\nja tekevät elämän kahta vertaa monimutkaisemmaksi kuin normaali mies\nkonsaan tekisi, ja sitten he jumpittelevat, kun miehet eivät innostu\nmukaan ja ota itseään hengiltä huolehtimalla asioista, joita he eivät\nkoskaan ole alun pitäen halunneet. Voit lyödä vetoa, ettei kukaan\nmies ole koskaan keksinyt lasten tanssikouluja tai pitsikauluksia tai\nherttaisia pikku kumarruksia vanhemmille tai kahvelilla syöntiä tai\npakkoa sanoa 'ole niin hyvä' ja 'kiitos'. Ei kukaan mies ole koskaan\nkeksinyt hajuvesiä tai pyöreitä kukkapenkkejä tai tarjoilulautasia tai\napupöytiä tai plyyshiverhouksia tai frakkipukuja ja tärkkipaitoja —\nja jos joku räätäli lie ne keksinytkin, niin ei hän sitä tehnyt, vaan\nhänen vaimonsa!»\n\n»Toisin sanoin, naiset ovat koettaneet tehdä elämää hiukkasen\nmiellyttäväksi ja sivistyneeksi, kun taas miehistä on mieluisempaa\nasua maakuopissa ja olla peseytymättä koskaan», sanoi Hazel lujasti,\nryhtyessään laittamaan luumuvaahtoa.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nKun miehet tulevat vaaralliseen ikään, neljänkymmenenviiden ja\nkuudenkymmenen välille, - joutuvat he toisinaan oikeussaliin\nkuuntelemaan kiemurrellen omia kirjeitään, jotka alkavat sanoilla:\n»Suloisin pikku typykkäni», mutta useimmat heistä ovat unohtaneet, ei\nvain kuhertelutaitoa, vaan senkin, että on koskaan ollut olemassakaan\nniin merkillistä hulluutta, että sen valtaamat täysikelpoiset\nnuoret miehenpuolet uskovat, että joku tehtaan tusinatuotetta oleva\nnaisenpuoli, jonka ruumiinrakenne on esitetty anatomian kirjoissa\nmitään väärentämättä tai salaamatta, nuori nainen, jolla on\nhammassärkyä, pisamia, kurkkutautia eikä oman tunnustuksensa mukaan\nmitään tietoa Bachista ja biokemiasta, on uusi Troijan Helena.\n\nFred kuului onnellisempaan osaan. Hän ylisti Hazelia, ei olentona, joka\non tulta, jäätä ja kroonillista hysteriaa, vaan kumppanina, joka on\nuskollinen kuin leipä ja suola.\n\nHän oli kuullut, että mies näkee vanhenemisen ikätovereissaan, mutta ei\nkoskaan itsessään. Mutta vaikka Fred oli tietoinen omasta paisuvasta\nkeskustastaan, harrastuksen puutteestaan kaikkeen yöllä kello yhden\njälkeen tapahtuvaan ja kiduttavista yrityksistä herättää mielenkiintoa\ntanssiaisten leijuvissa keijumaisissa nuorissa naisissa, niin Hazelissa\nhän ei voinut nähdä muutosta. Kyllä sentään. Hazelilla oli harmaa\ntukka. Mitä sitten? Sopi kauniisti hänen sinisilmäiseen kukkeuteensa.\nJa ehkä pikku hiukkasen pulleampi? Se vain paransi häntä. Eikö Fred\nollut muistavinaan, että hän kolmekymmentä vuotta sitten oli ollut\nliian laiha?\n\nHän lauloi Hazelille: »Joka aamu orvokit sulle tuon», mutta\ntodellisuudessa hän toi Hazelille joka aamu tuoreita munia. Hän käveli\nkoko matkan King's Armsiin ostamaan suklaapähkinöitä ja New Yorkin\ntabloidilehtiä, ja mikäpä sopikaan paremmin kulkurin lomatunnelman\nkukkuraksi kuin vasaralla-murhaajien ja puhki ammuttujen rikollisten\nkuvat? Joka ilta hän suuteli Hazelia; joka aamu hän taputti hänen\nkättään. Hän myönsi, että nämä huomaavaisuudet eivät kohonneet\nhurmion tasolle, mutta hän arvasi, että jos hän olisi tehnyt enemmän,\nolisi Hazelilla ollut ymmärrettävä aihe epäillä hänen viimeaikaista\nyksityiselämäänsä. Hän tiesi, että Hazel oli maanpaossaan onnellinen.\nHazel hymyili hänelle luonnollisesti ja hyräili aamupekonin ja munien\nääressä.\n\nFred ei ollut kyllin vailla omaatuntoa ollakseen ihan onnellinen\nhylättyään perheensä. Kävellessään yksinään hämärissä tai\nkuunnellessaan majatalon seurusteluhuoneessa radion soittavan vanhoja\nlauluja, hän muisti kiharapäistä pikku Howardia kissanpojan kanssa\nleikkivänä ja pikkuruista Sarahia — hän ei ollut Sara vielä silloin\n— vaatimassa niitä nyöripujotelmia, joita isi yksin osasi. Pahinta\noikeissa pikkulapsissa ja kissanpojissa on se, että ne muistuttavat\nniin kovasti pikkulasten ja kissanpoikien hempeitä värikuvia.\n\nSellaisella hiuduttavan koti-ikävän hetkellä hän ei olisi jaksanut\nkestää maanpakoa ilman Hazelin läsnäoloa. Hän riensi kiireesti\nhänen luokseen suojaa etsimään ja tuskitteli, Hazelin istuessa\nmaalaistyylisen pukeutumispöydän edessä kauniit käsivarret tukkaa kohti\nkohotettuina: »Kuulehan, kultaseni, ehkä meidän pitäisi kirjoittaa\nkotiväelle nyt — kuulla, miten Duplex ja nuori pari jaksavat.»\n\n»Älä tee mitään sellaista, Fred. Anna heidän oppia tulemaan toimeen\nomin neuvoin jonkin aikaa.»\n\n»No hyvä, jos niin arvelet...» sanoi Fred.\n\nJa seuraavana aamuna, kun Hazel hyöri reippaana lieden ääressä, ja Fred\ntuli sisään tuoden sylillisen puita tuntien olevansa kuin mikäkin Paul\nBunyan, puunhakkaajien jumala, Fred kiekui: »Oletko onnellinen?»\n\nKerran, kutoessaan rauhallisesti kudelmaa William Tyler Longwhalen\nvarjohämyisellä kuistilla, Hazel selitti: »Tietysti sinä olet pilannut\nmolemmat lapsemme. Sinä olet aina mennyt äärimmäisyyksiin. Ensin sinä\nyllytät heitä komentelemaan itseäsi, ja sitten syöksyt suoraa päätä\ntoiseen äärimmäisyyteen ja haluat karata Abessiniaan päästäksesi heistä\neroon.»\n\n»Ehkä. Mutta eikö ole hemmetin hulluin asia tässä hullussa nykyajan\nmaailmassa, missä toinen puoli kansoista on valmis lähtemään sotaan\nsaadakseen oikeuden olla orjia, että lapset ovat nyt muuttuneet\nisännöiviksi vanhemmiksi ja vanhemmat pelokkaiksi tenaviksi! Kuule,\nmiten sellainen luonteva pari kuin minä ja sinä olemme koskaan voineet\nsaada parin tuollaisia tanssivia japanilaisia hiiriä lapsiksemme?»\n\n»Olemme pilanneet heidät. Sinä _ja_ minä.» Hazel oli rauhallisempi kuin\nkoskaan.\n\n»Ehkä.»\n\n»Lähdetään King's Armsiin juomaan cocktail.»\n\n»Hyvä on. Onnellinenko?»\n\n»Niin onnellinen!»\n\nStonefieldin turvasopukassa olonsa seitsemäntenä aamuna Fred heräsi\npuoliseitsemän aikaan, liian iloisena ja selkeäpäisenä voidakseen pysyä\nvuoteessa. Hän asteli ulos kuistille, laskeutui männynhavukinosten\npeittämälle maalle, yöpaitasillaan ja paljain jaloin. Hän tiesi maan\nolevan kylmän, mutta ei kuitenkaan tuntunut viluiselta. »Oikea korven\nkarhu, niin minä olen!» uhoili hän. Kutittavat neulaset tuntuivat\nhyvältä jalkoihin, ja mäntyjen, mullan, ruohon ja kasteen tuoksu\nmuodostivat verhon, joka sulki hänet pois bentsiinin ja märän sementin\nhajuista.\n\nSisältä kuului unenpöpperöisen Hazelin napina: »Mikä ylösnousun aika\nnyt on!»\n\nFred hoilasi, että Hazelin oli pysyttävä vuoteessa. Keittiössä\nhän kytki kahvikeittimen virtaan ja palasi kuistille kellimään\nkeinusohvassa, kiihkeässä rauhan tunnelmassa. Hän kuuli Hazelin\ntassuttelevan keittiössä; Hazel ei voinut vielä uskoa, että mies\nkykenisi suorittamaan niin vaikean taloustehtävän kuin kahvin ja veden\nmittaamisen keittimeen. Hazel tuli ulos tuoden kaksi kuppia hyvin\nhienolla tarjottimella, jonka he olivat ostaneet kylän puodista\nkymmenellä sentillä; hän istahti Fredin viereen ja suuteli hänen\nposkeaan.\n\n»Mitä sanot, jos ottaisimme William Tyler Longwhalen koko kesäksi?»\nehdotti Fred. »Joka toinen viikko tai sillä tavoin voisin mennä\nSachemiin ehkä yhdeksi päiväksi.»\n\n»Niin. Tehdään se! Oi, taivasten vallat! Oi, _eihän_!»\n\nTriumph Special auto oli liukunut männiköstä ja lähestynyt ruohoista\ntietä heidän kuistinsa eteen, ja siitä valuivat ulos Sara ja Howard.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilyttävän herttaisesti Sara huomautti: »Oi; isä! Avojaloinko? Kuinka\nsukkelaa!»\n\nFred vilkaisi jalkoihinsa. Ne näyttivät enemmän kuin sukkelilta;\nne näyttivät typeriltä — nuo jaloiksi nimitetyt esineet, joita hän\nsiihen asti oli pitänyt itsestään selvinä; nuo litteät lihaköntit,\nkaupunkielämän kalventamat, sormia jäljittelevine ripsuineen. Mutta hän\ntokaisi Howardille, varsin urheasti: »Kuinka ihmeessä löysitte meidät\ntäältä?»\n\n»Hoh, ei se ottanut Ben Bogeylta kuin puoli tuntia kaukopuhelimessa\n— hän vain kuvasi teidät ja vaununne — sehän on helppo tuntea noista\npunaisista puskureista. Olemme tienneet olinpaikkanne jo kolme neljä\npäivää, mutta arvelimme antaa teidän nauttia elämästänne ja kuvitella\nolevanne piilossa. Mutta nyt... Sinähän lupasit Benille, että antaisit\nmeille vähän lisää kapitaalia, ja me tarvitsemme sitä aika kipeästi.\nJa meillä on mahdollisuus saada urakalle uusi rakennussuunnitelma,\nCapitola Lodge, mutta omistajat haluavat puhua sinun kanssasi.»\n\n»Ja keittäjä on sanonut itsensä irti — ja minä vannon, etten tiedä,\nmiksi — olin hänelle niin huomaavainen», sanoi Sara.\n\n»Ja Annabel on niin kauhean huolissaan, että te molemmat saatte\nreumatismin täällä.»\n\n»Ja minun oli mentävä Rochesterin otteluihin ilman minkäänlaista\nkaitsijaa — oi, se oli kovin ajattelematonta teiltä!»\n\n»Ja Cal Tillery joutui yhteenottoon Popplen kanssa, ja hän on sitä\nmieltä, ja samoin minä, että sinun pitäisi vähän katsastaa, millä\ntavoin Popple yrittää hoitaa asioita.»\n\n»Ja Louise Kamerkink sanoo, että sinä lupasit tulla sinne päivälliselle\nviime torstaina.»\n\n»Ja Popplella on joitakin papereita, jotka sinun pitäisi allekirjoittaa\n— hän on menemäisillään ihan päästään sekaisin.»\n\n»Ja kaikki puhuvat ja ihmettelevät, mikä teihin on mennyt.»\n\n»Ja Annabel sanoo, että hänen isänsä sanoo, että hän tuntee tämän\npaikan, ja miks'ette te menneet King's Armsiin?»\n\n»Ja niin paljon kuin minun on ollut valehdeltava ihmisille, ja minä\ninhoan valehtelemista, paitsi milloin se on välttämätöntä, ja koheesin\nlaskuja tulee yhä vain, eikä sanaakaan Gene Silgalta, siltä petturilta!\nIhan totta, ikävä sanoa, mutta ettekö itsekin ole sitä mieltä, että\nolitte hieman ajattelemattomia?»\n\n»Ja tietysti, loppujen lopuksi, Sara ja Bell ja minä olemme vain\npenskoja, ja olemme tehneet parhaamme selviytyäksemme, mutta... En\najattelekaan yrittää neuvoa teille velvollisuuksianne, mutta...»\n\n»Mutta minun tekee mieleni! Toden totta, hyvät ystävät, kunpa\nvoisin oikein kuvailla tämän taulun. Mitä siinä on? Urhea, vanha\nuudisraivaajapari, suoraan elokuvista, joka on palannut esi-isiemme\nyksinkertaisiin aikoihin, jolloin ihmiset olivat ihmisiä eivätkä\nkoskaan kylpeneet, eivätkä penskat olleet aina jotakin vailla, niinkuin\nHoward ja minä, vaan tekivät aina mitä käskettiin, ja kyntivät ennen\naamiaista ja kävelivät jalan kuuden mailin päähän pieneen punaiseen\nkoulutaloon ja olivat siitä iloisia?»\n\n»Mrrrrr!» sanoi Fred.\n\nSara nauroi aivan säädyllisellä, tyttärellisellä tavalla, jatkaessaan:\n\n»Ystävä-kullat, toivoisin voivani nähdä teidät ahavoituneina ja\njäntevinä uudisraivaajina, mutta en kerta kaikkiaan voi; näen teidät\naika kalpeina ja ylipainoisina ja — suokaa anteeksi — kaameassa\nkunnossa ruumiinliikunnan puutteen vuoksi. Olisitte tehneet paljon\nparemmin, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, jos olisitte\npysyneet kotona ja kysyneet neuvoa tohtori Kamerkinkiltä ja\nnoudattaneet ruokajärjestystä ja pelanneet golfia. Enkä, totta puhuen,\nole sitä mieltä, että sisällissodan aikainen yöpaita on mikään\nromanttinen pukine! Ja teidän rakas pikku piilopirttinne — hieman\nkostea, eikö niin? Ja _onko_ sille tosiaan ollut pakko panna sellainen\nnimi kuin 'William Tyler Longwhale'?»\n\nNiinpä niin, tummalla dianamaisella voimallaankaan Sara ei kyennyt\ntekemään enempää kuin tämän: riistämään heiltä kaiken ilon\nseikkailustaan; saamaan aikaan sen, että heidän kokemansa hiljaiset\nyöt ja rauhaisat päivät, etäisten laaksojen näkeminen ja uudistuneesta\nrakkaudestaan nauttiminen näyttivät vain tyhjältä ennenaikaisen\nvanhuuden penikkataudilta. Sen enempää hän ei kyennyt tekemään, mutta\nsen hän suoritti sillä taidolla, jonka oli oppinut monihaaraisen\nharjoittelunsa varrella henkipattona kommunistina ja kohteliaana\ntennistähtenä.\n\nNiin Fred ja Hazel palasivat takaisin vankeuteensa.\n\nViikko sen jälkeen kuin he olivat palanneet Sachemiin, Fred anoi heidän\nulkomaanpassejaan. Milloin, tai tokko lainkaan, niitä tultaisiin\nkäyttämään, sitä hän ei tiennyt.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nSyksy, tavallisesti verraten hiljainen kausi autonmyyntialalla, oli\nsaanut vilkkautta perävaunujen myynnistä, joissa ne Sachemin porvarit,\njotka olivat vetäytyneet syrjään taloudellisesta kamppailusta, koska\nheillä oli liiaksi tai liian vähän rahaa, suunnittelivat lähteä\nFloridaan tai Kaliforniaan talveksi. Duplexilla oli ollut valtava\nmenekki koko kesän, mutta syyskuussa Fredin kavala kilpailija,\nConqueror Autoyhtiö, antoi Duplexille ilkeän iskun ilmoituksellaan\nAllover Caravan-auton kauppaan tulosta.\n\nAllover ei ollut perävaunu, vaan rakennettu omnibussin tavoin,\nmoottori itse rungossa. Se kohahti Sachemin tietoisuuteen kokosivun\nsanomalehti-ilmoituksilla, jotka selittivät vakuuttavasti, että\nAllover oli helpompi ohjata, helpompi pysäköidä ja paljon helpompi\nkäsitellä toisia autoja sivuutettaessa. Toissijaisena etuna tässä\nkuljetusneuvojen sodassa, jossa kiisteltiin miltei teologisella\nkiihkeydellä, oli se Alloverin ominaisuus, että sen varusteet voitiin\nhelposti poistaa, jolloin siitä syntyi kuormavaunu.\n\nTerve liikemaailman soturi, kuten Fred, olisi vihannut kaikkea\nvastustusta, joka riisti häneltä rahaa, mutta tässä erikoisessa\nhyökkäyksessä, niin hän itselleen uskotteli, oli jotakin ilkeämielistä,\nsillä Putnam Staybridge, Annabelin oletettu isä, tiedettiin\nConqueror-yhtiön osakkaaksi. Ja Fred totesi vielä valitellen olleensa\nsiinä narrimaisessa luulossa, että Cornplowit ja Staybridget olivat\npääsemässä parempaan sopuun, sillä tuo kelpo Putnam oli kutsunut\nHowardin ja Annabelin viikoksi Adirondackissa olevalle kesämajalleen,\nja Saran viikonlopuksi... Kaikki, paitsi itse asianomaiset, tuntuivat\nolevan sitä mieltä, että Fredillä ja Hazelilla oli jo ollut niin paljon\nlomaa kuin heille oli hyväksi.\n\nAllover-ilmoitusten julkaisemisen jälkeisenä päivänä Staybridge\nkutsui Fredin puheilleen, Kelloyhtiö Libertyn pääkonttoriin. »Hitto\nhänet periköön; tulkoon tänne puhuttelemaan minua; minä en liiku\naskeltakaan», murisi Fred ottaessaan hattunsa.\n\nStaybridgen konttori oli, suurine mahonkisine johtokunnan pöytineen ja\npienempine kiilloitettuine puheenjohtajan pulpetteineen, kuin mikäkin\nsiirtomaatyylinen ruokasali. Saattoi melkein tuntea keitetyn turskan\nhajua.\n\nStaybridge oli varovaisen kohtelias sanoessaan hyvänpäivän.\n\n»Kuulin, että teillä kaikilla oli oikein hauskaa huvilallanne, veli\nStaybridge.»\n\n»Kyllä vain. Oikein miellyttävää. Poikanne — öh, Howard, öh — on\nerinomainen uimari. Todellakin! Ikävä, ettei meillä ollut tiloja\nkutsuaksemme myöskin rouva Cornplow'n ja teidän.»\n\n»Oh, me olemme jo pitäneet lomamme... voitaneen sanoa. Ja millä voin\npalvella teitä?»\n\nStaybridge oli sen näköinen kuin Fred olisi ollut töykeä. Fred\npahoitteli, mutta hänen tunteensa olivat töykeät; siinä kosteankylmässä\nilmassa, joka Staybridgestä aina huokui, hän tunsi aina tulevansa\ntöykeäksi. Mutta Duplexien gentlemannimurhaaja puheli sulavasti:\n\n»Olette epäilemättä huomannut Conqueror-yhtiön Allover\nCaravan-ilmoituksen.»\n\n»Hyviä ilmoituksia! Oikein hienoja!»\n\n»Ystävällistä, että sanotte niin. Minulla sattuu olemaan hiukkasen\nyhteisiä etuja Conqueror-yhtiön kanssa.»\n\n»Mmh.»\n\n»Ja olen aikonut ehdottaa heille jonkinlaisen sopimuksen aikaansaamista\nteidän kanssanne, mahdollisesti yhteistä ilmoitteluakin. Koska teidän\nDuplexinne on perävaunu, ja Allover ei ole, ei niiden tarvitse\nvarsinaisesti kilpailla keskenään, ja ajattelin, että jos me — tai\nparemmin sanoakseni ne — yhtyisivät, niin voitaisiin tavallaan hallita\nmarkkinoita yhdessä — palelluttaa toiset pois, niin kai sitä sanotaan.»\n\n»Kyllä. Niin sitä sanotaan. Sitä sanotaan myöskin kilpailun\ntukahduttamiseksi ja yhteistoiminnaksi toisia kiristäjiä vastaan.»\n\n»Niinkö? Oikeastaan olen ajatellut sitä, että koska Duplex ei ole\nTriumph-yhtiön valmisteita, te ymmärrettävästi voisitte koettaa sopia\nsen valmistajien kanssa sen siirtämisestä meille. Varsinkin koska\nolen kuullut pojaltanne — öh, Howardilta —, että te tuumitte vetäytyä\nsyrjään liiketoiminnasta neljän tai viiden vuoden kuluttua.»\n\nStaybridgen itsepintainen vastahakoisuus Howardin nimen muistamista\nkohtaan olisi riittänyt ärsyttämään Frediä aika lailla; puuttui vain\nsitä nenäänsä nyrpistävää alentuvaisuutta, jolla Staybridge jatkoi\npuhettaan: »En tietenkään tiedä, mitä aiotte tehdä, jos vetäydytte\nsyrjään. En luulisi teillä olevan kirouksenanne hobbyja, kuten minulla\non. Mutta epäilemättä löydätte jotakin, minkä kanssa puuhailla, enemmän\ntaikka vähemmän. Mutta asian ydin on siinä, että jos tunnette halua\nvetäytyä syrjään, niin mahdollisesti ette kernaasti ota kohdataksenne\nsitä jokseenkin tuimaa vastusta, mitä Conqueror-yhtiö suurine\napulähteineen luullakseni suunnittelee teille. Olen varma, että teidän\nolisi viisasta ottaa asiat tyynesti.»\n\nTällaista puhetta Fred Cornplow'lle, joka ei eläessään ollut karttanut\ntaistelua — paitsi Saran kanssa. Hän ponnahti tuoliltaan, mutta sai\npysytyksi verraten rauhallisena raakkuessaan:\n\n»Minäkö? Syrjään vetäytyäkö? Mistähän Howard — se on poikani — lienee\nsaanut niin hulluja ajatuksia päähänsä? Ei sinne päinkään! Minä olen\nliian innostunut ottelemaan. Mutta kiitoksia vihjauksesta. Hyvästi!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurta Conqueror-asioimistoa vastapäätä Fred vuokrasi tyhjän\npalstan, ja kolmessa päivässä hän oli järjestänyt siihen Duplex\nperävaunun ulkoilmanäyttelyn. Hän oli otattanut pois toisen\nsivun yhdestä Duplexista, niin että sen kätketyt kodikkuudet\npaljastuivat. Hän palkkasi kaksi miestä ja kaksi nuorta naista\neräästä karille ajautuneesta yökerhoseurueesta, ynnä pari lasta,\nja tämä näyttelijäperhe esitti yleisölle arkielämää perävaunussa.\nHe valmistivat ja ahmivat maiskutellen isoja aterioita; katolla he\njoivat teetä ja sen jälkeen tanssivat radiosoitolla; he vetäytyivät\nsäädyllisesti levolle niihin eri huoneisiin, jotka syntyivät, kun katto\nhinattiin ylös; ja kokonaiseksi yöksi he jäivät vuoteisiin Duplexissa,\nsuunnattoman väkijoukon silmien edessä, joka viipyi ylhäällä kello\nkahteen aamulla, nähdäkseen ihmisiä niin perin oudossa puuhassa kuin\nnukkumassa.\n\nDuplexin myynti kohosi kaksinkertaiseksi, ja Fredin vakooja\nConqueror-asioimistossa tiedoitti, että myyjät, jotka koettivat\nesitellä Allover Caravania, saivat vastaansa ivahuutoja. Viikko Fredin\nsirkuksen avaamisen jälkeen Staybridge soitti hänelle jälleen, mutta\nFredillä ei ollut aikaa tulla käymään. Seuraavana päivänä Annabel tuli\nhänen luokseen, ja Annabel miltei hihitti.\n\n»Isäni pyysi minua sanomaan teille, että hänen mielestään teidän\nDuplex-kabarettinne on karkea.»\n\n»Oletko sinäkin samaa mieltä?»\n\n»Olen.»\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Oh, minä pidän karkeudesta. Kaikki mielenkiintoiset asiat elämässä\novat niin karkeita, isä Cornplow: syntymä ja kuolema ja tappelut.\nOlenko toimittanut asiani?»\n\n»Mitä?»\n\n»Olenko esittänyt asianmukaisesti syytöksen karkeudesta?»\n\n»Kullannuppu!»\n\nSeuraavana yönä tapahtui merkillisesti. Eräs Tom McKuffee-niminen\nmies, kuorma-autoliikennöitsijä, joka asui yhdeksän mailia\nkaakkoon Sachemista ja joka oli ostanut Allover Caravanin sinä\niltapäivänä, joutui kovaonniseen tapaturmaan puoliyön tienoissa.\nDuplex-näyttelyalueen kohdalla hän koetti pysäköidä Alloveriaan, mutta\njarrut pettivät, Allover syöksyi tontille ja ruhjoutui kivikasaa\nvasten, jota kukaan ei tuntunut aikaisemmin siinä huomanneen. McKuffee\nitse, vaikkei hänen onnistunutkaan pysäyttää autoaan, ehti hypätä pois.\n\nHänpä ei ollutkaan mikään pakoon pötkivä autonajaja, vaikka hänen\nhuolensa kohde olikin vain kivikasa. Hän käveli poliisiasemalle,\ntunnusti tapaturman ja selitti, että jarrut olivat pettäneet; selitti\nsen niin kaunopuheisesti, että eräs vastaleivottu reportteri mainitsi\nseikan selostuksessaan. Seikka luiskahti korjauslukijain ohi, ja\nseuraavan aamun lehdessä oli miltei häväisevä maininta Alloverin\njarruista.\n\nSe oli vain pikku-uutinen, mutta tapahtuman näyttämö, missä yksi\nkaravaani-auto oli ruhjoutuneena, samalla kuin ihan sen vieressä\ntoisessa autossa yökerhotanssijattaret tanssivat ja maistelivat\nmehujuomaa grogilaseista, oli liian houkutteleva iltalehden\ntaidetoimittajalle. Duplexin ja Alloverin välillä vallitseva taistelu\noli tähän mennessä jo niin tunnettu kaikille Sachemin automiehille,\nettei tarvinnut kirjoitettua selitystä ilmaisemaan, mitä merkkiä\nlehtivalokuvassa näkyvät karavaaniautot olivat.\n\nKoko seuraavan päivän seisoi henkilöitä, jotka olivat sen näköisiä,\nkuin heillä voisi olla perävaunurahat taskussaan, ihailemassa\nkabarettia ja hymähtelemässä auton hylylle. McKuffee oli sattumalta\nmyöskin paikalla, ja hän näytti mielellään selittävän, miten tapaturma\noli sattunut, ja osoittavan, miten hataria Alloverin ruhjoutuneet\nja paljastuneet varusteet olivat. Toisen sattuman kautta Fred\nCornplow tunsi McKuffeen, joka oli ennen ollut Triumphin korjaamossa\npäällysmiehenä.\n\n»Sinä käytät kovin kursailemattomia menettelytapoja. Ukko Putnam ei\nikinä enää puhu kenellekään meille», nuhteli Sara isäänsä, mutta\nhänenkin silmissään Fred huomasi ihailua.\n\nEräänä lähipäivänä oli kahden sivun kokoiset ilmoitukset Alloverista\nsanomalehdissä, mutta autoissa, myymälöissä ja kadunkulmissa ihmiset\nnauroivat niille. Allover-rauska jäi paikalleen viikoksi. Sitten\npoliisimestari tuli Fredin luo ja tarjoutui hinaamaan sen pois.\n\n»Ei, ei tarvitse. Se saa kernaasti olla siinä, kunnes sen omistaja —\nmikä hänen nimensä olikaan? — Mc-Gurrey? — saa hankituksi rahat sen\nkorjaamiseen.»\n\n»Tässä tapaturmassa oli jotakin eriskummallista», sanoi poliisimestari\nsalamyhkäisesti ja palasi beziquepelinsä ääreen, sitten kuin häntä oli\npuhelimitse kiirehditty.\n\nViikkoon ei myyty ainoatakaan Allover Caravania. Tämän seikan Fred\ntiedoitti Hazelille, joka pani vastalauseensa:\n\n»Sinähän olet kerrassaan merirosvo! Luulin sinun tehneen parannuksen!»\n\n»Katsohan! Minä koetin parantua. Koetin lähteä ristiretkelle ja tulla\nparemmaksi ja hellemmäksi ihmiseksi, mutta tenavani panivat vastaan.\nMinkä minä sille voin?»\n\nHerra Putnam Staybridge soitti herra Frederick Cornplow'lle:\n\n»Oh, arvelin, että teitä ehkä kiinnostaisi tietää, että\nConqueror-asioimisto, tai niin olen ainakin saanut kuulla, aikoo\nvähentää Allover Caravan-ilmoituksensa, öh, suunnilleen Duplexien\nkäyttämään määrään.»\n\n»Kiitoksia», sanoi Fred. Hän poisti näyttely-perävaunun, ja McKuffeen\nrauska katosi. Mutta myöhemmin hän kuuli, että kaikesta hänen\nhyväntahtoisuudestaan huolimatta ei Alloverien myynti ottanut kunnolla\nkohotakseen.\n\nHazel huokasi: »No niin, kun nyt olet saavuttanut uuden suuren\nmenestyksen, olet tainnut iskeä hampaasi niin lujaan, ettemme sinä ja\nminä koskaan enää karkaa yhdessä.»\n\n»Niinkö arvelet? Lähtisitkö mielelläsi?»\n\n»_Luulen_ niin.»\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nNäkymö oli Fredille liian hauras ja keinotekoinen ollakseen viihdykäs,\nmutta kuitenkin hän ihaili sen iloisuutta: kerhon tenniskentät,\nvalkoista sementtiä, vihreitä lenteleviä palloja ja valkopukuisia\nnuoria ihmisiä, nuoret miehet sininen tai tulipunainen väljä kaulaliina\nvalkoisella paidallaan, tytöt valkoisissa lyhyissä housuissa ja\nhunajanvärisin säärin, kaikki myöhäissyksyn väreissä leimuavia\nvuorenkukkuloita vasten. Erikoisesti häntä miellytti ottelutuomarin\ntuoli, tällä kertaa tyhjä. Olisi kuninkaallista istua siellä ylhäällä,\nkamppailun yläpuolella ja kuitenkin lähellä sitä ja halliten sitä, hän\nselitti Walter Lindbeckille.\n\n»Kamalaa. Tunsin miehen, joka sai tennispallon silmäänsä juuri silloin,\nkun Fred Perry hakkasi ulkolaisia mailanheiluttajia meren toisella\npuolen», väitti Walter.\n\nWalter Lindbeck, perinnön kautta nuorempi osakas Swazey & Lindbeckin\nsuuressa tavaratalossa, oli viisi- tai kuusitoista vuotta Frediä\nnuorempi, mutta oli sattumalta eräällä kalastusmatkalla tullut Fredin\nhyväksi tuttavaksi. Vaikka hän oli opiskellut suuressa yliopistossa ja\nviettänyt vuoden ulkomailla hedelmällisessä tyhjäntoimituksessa, nautti\nWalter Sachemissa korkeaa moraalista arvoa: »Vakava, mutta edistyvä;\nhieno, vanhoillinen, eteenpäinkatsova nuori mies, eikä mitään pahoja\ntapojakaan, vaikka onkin vanhapoika.» Hän kuului shakkikerhoon, mutta\nratsasti myös; hän kävi joka vuosi New Yorkissa oopperassa, mutta\nkerrottiin, että S. & L:n henkilökunnanyhdistyksessä hän pelasi poolia\nhissimiesten ja pakkaajien kanssa. Kaiken kaikkiaan korkealuokkainen\nnuorehko kaupanjohtaja, vaikka Sara sanoikin nenäänsä nyrpistäen, että\noli »kyllästyttävää» nähdä herra Lindbeckin laisen miehen, jonka laihat\nkasvot pienine siroine mustine viiksineen näyttivät runoilijamaisilta,\nolevan kiinnostunut vain myyntijohtajiin ja laskuihin.\n\nFred ja Lindbeck olivat pelanneet kahdeksantoista reikää golfia ja\npikalounaan jälkeen rentoutuneet katselemaan Saran tennispeliä.\nFred oli ylpeä hänen kuumeisesta nopeudestaan — jopa ylpeämpi kuin\nuusista laskosvyötäröisistä golfihousuistaan. Saran vastapelaajana\noli tylsäkasvoinen tanakka kahdeksantoistavuotias tyttö, joka\npelasi hakkuuveitsen tehokkuudella. Tytöltä puuttui kokonaan Saran\ndramaattiset eleet ja sirot rystylyönnit; hänen syöttönsä sujahtivat\njuuri parahiksi verkon yli ja kuolivat ennenkuin Sara ehti niihin\nkäsiksi, vaikka hän laukkasi kohti kuin kevyt ratsuväki. Harmissaan ja\nkiukuissaan Sara viskasi mailansa maahan ja huusi: »Ettekö voi saada\npeliin vähän hauskuutta, Daugherty? Emmehän me ole ojan kaivussa!»\n\n»Tst! Tst! Tst!» maiskutti Fred. »Saran ei pitäisi menettää malttiaan\ntuolla tavoin.»\n\nWalter Lindbeck kuulosti puolueelliselta. »En moiti häntä vähääkään.\nOlen pelannut tuon Daughertyn tytön kanssa. Hän on kuin ihramöhkäle;\npelaa vain voittaakseen, kun taas sinun tytössäsi on niin paljon tulta\nja siroutta... Kuulehan, Fred, miten kumman lailla hän sekaantui siihen\nkommunistilehteen? Ei suinkaan hän usko kaikkea sitä roskaa, vai\nkuinka?»\n\n»Enpä luule. Mutta meidän on myönnettävä, kun asiat ovat niinkuin\nne nykyään ovat, että nuori väki ja työläiset vaativat enemmän\nsananvaltaa, eikä heitä sovi yksistään syyttää.»\n\n»Niin se on.»\n\nMolemmat miehet näyttivät miltei pelokkaina ihailevan omaa\nvapaamielisyyttään.\n\n»Mielestäni, Walter, Saran vaivana on se, ettei hänellä ole riittävästi\ntekemistä, ja hänellä on liiaksi älyä ja tarmoa vain pelkkään oleiluun.\nHän tahtoisi päästä seuraamaan tennisotteluita Bermudaan ja Floridaan\nensi talvena, mutta minulla ei ole varaa. Kuules, olen saanut aatteen!\nHänellä on erinomainen värisilmä ja muuta sellaista aistia. Etkö voisi\nantaa hänelle tointa huoneensisustusosastollasi? Jos voit jotenkuten\njärjestää sen tileissäsi, niin olisin valmis rahoittamaan tuumaa\nmuutamilla sadoilla dollareilla, edellyttäen, ettei hän saisi siitä\nvihiäkään. Hän on niin hemmetin ylpeä, ettei hän ottaisi vastaan\nsellaista tointa, jos huomaisi minun olleen sen varustajana.»\n\n»Oh, ei se olisi tarpeenkaan. Itse asiassa me tarvitsemmekin vähän\nuutta verta sisustusosastolla. Vanha rouva Vix on suunnilleen Edward\nVII:n aikalaisia, ja olen aina ollut sitä mieltä, että Sarassa on koko\njoukko pontta ja tarmoa. Ottaisin mielihyvin hänet kokeeksi, jos se\nhäntä kiinnostaisi.»\n\n»Hän ei suostuisi ensinkään, jos luulisi minun sormeni olevan pelissä.\nTiedäthän, kuinka närkkäitä kaikki nuo hiton nuoret ovat nykyään. Jos\nse sinuakin kiinnostaa — enkä osaa sanoakaan, kuinka suuren arvon sille\nannan — niin annetaan hänen myydä itsensä sinulle.»\n\nKun Sara oli lopettanut näytöksensä, Fred viittasi, ja Sara lähestyi\nritarillisena ja istuutui molempien vanhusten väliin. (Lindbeck oli\nkolmetoista vuotta häntä vanhempi.)\n\n»Sinulla ei näyttänyt olevan kovinkaan repäisevän hauskaa neiti\nDaughertyn kanssa, Sara.»\n\n»Oh, hän on kerhon tylsin kana! On kuin pelaisi höyryjyrän kanssa.»\n\nLindbeck pulputti: »Olen samaa mieltä.»\n\nFred rupatteli: »Minä näytän olevan ainoa iloinen heppu täällä\ntänään, koko tässä kauniissa syysilmassa, kun vaahterat muuttavat\nväriään. Walter on tässä jurnuttanut, kun hän ei voi löytää oikeaa\nhenkilöä saamaan vähän vilkkautta hänen hullumaiseen kalustus- ja\nsisustustaideosastoonsa — sellaista, joka tuntee paikkakunnan rahakkaat\npomot ja jolla on taiteellista muotoaistia. Ei suinkaan sellaisesta\ntoimesta oikeaa rahaisaa palkkaa maksettaisi, Walter?»\n\n»Ei ensi aluksi. Kaksikymmentä viikolta ja pieni myyntiprosentti.\nMutta tulevaisuuteen nähden ei olisi mitään rajaa, ja oikea mies,\ntai mahdollisesti voisi tulla kysymykseen nainenkin, voisi kohottaa\npalkkansa aina kymmeneentuhanteen vuodessa tai ylikin. En kyllä etsi\nmitään entistä siivoojaa, enkä toisekseen mitään väsynyttä liljaa,\njoka kuvittelee olevansa taiteellinen. Tahtoisin löytää jonkun\nyliopistotutkinnon suorittaneen, jolla on taidehistorian tuntemusta ja\nhyvä annos tarmoa ja järkeä...»\n\nFred oli huvittunut, sitten hiukan syyllisyyden tuntoinen, nähdessään,\nmiten Sara käänsi valonheittäjiensä täyden voiman Lindbeckiin päin:\n\n»Lystikästä, että satuitte puhumaan siitä, herra Lindbeck! Minä olen\naina ollut niin kiinnostunut sekä maalauksiin että huonekaluihin, ja\nvaatimattomalla tavallani tietenkin, luulen tietäväni niistä pikku\nhiukkasen. Minulla on joitakin aatteita sisustuksesta... Minusta\nnäyttää, että ihmiset ovat typeriä, kun käyttävät vain kromikeltaista\nja punaista nahkaa ja peilejä ja pyöristettyjä kulmia, niin että\njokainen 'nykyaikaisen' nimellä kulkeva huone muistuttaa kahvilaa.\nAjattelen, että voitaisiin ottaa biedermeyer-malleja ja Duncan Phyfen\naiheita ja nykyaikaistaa ne niin, että ne näyttävät alkuperäisiltä,\nja sitten panna toimeen monia epäsovinnaisia juttuja kätketyllä\nvalaistuksella...»\n\n»Niin, niin, aivan niin. Tahtoisitteko pistäytyä huomenna konttoriini\npuhelemaan herra Swazeyn ja minun kanssani?»\n\nKotimatkalla Sara pälpätti isälleen: »Minä puhuin Lindbeckin suoraan\nveräjästä sisään! Hänellä ei ollut aavistustakaan, että minulla\noli toimen saaminen mielessäni. Puhuin vain sisustuksesta yleensä,\nikäänkuin en lainkaan ajattelisikaan työhön ryhtymistä, ja hän, pieni\nukko-poloinen, luuli esittävänsä kokonaan itse keksimänsä aatteen,\ntarjotessaan tuota paikkaa minulle. Luulen, että voisin pitää siitä.\nSisustustaide tässä tylsässä kaupungissa — siihen minä pystyn vaikka\npäälläni, niin että typerät plutokraatit, sellaiset kuin Praggit,\nihastuvat puolikuoliaiksi! Sinä, isäkulta, olet aina touhussa minun\nvuokseni, mutta tällaista uraa sinä et olisi keksinyt minulle tuhanteen\nvuoteen, ethän olisi!»\n\n»Niin kai se on», sanoi Fred.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahteen viikkoon Fred harvoin näki Saraa, niin syventynyt tämä oli\nuuteen toimeensa, punoessaan juoniaan jokaista kaupungissa jäljellä\nolevaa viatonta keinu- ja klubituolia vastaan; kahden viikon ajan\nhänellä oli rauha; mutta täsmälleen tuon kahden viikon välirauhan\numpeen kuluttua hän eräänä päivänä toimistosta kotiin tullessaan tapasi\nSaran voitonriemuisena ja Hazelin perin huolestuneena seisomassa\nhallissa katsellen salaperäisinä olohuoneeseen.\n\n»Mikä teitä nyt noin kiihdyttää?»\n\n»Usko pois, hän ei pidä siitä!» sanoi Hazel.\n\n»Pitää kyllä, niin pian kuin tottuu siihen. Jollei oma kotiväkeni voi\nantaa arvoa luoville aatteilleni, kuinka voitaisiin odottaa kenenkään\nmuun sitä tekevän?» sanoi Sara.\n\n»Missä palaa?» sanoi Fred.\n\n»Katso itse, äläkä syytä minua... Se on kuitenkin viehättävän\nsuloinen... Luulen, että voisin ruveta pitämään siitä oikein paljon»,\nsanoi Hazel, viitaten kädellään olohuoneeseen päin ja astuen syrjään.\n\nHuone oli loihdittu. Poissa olivat kaikki ne huonekalut, jotka\nFredille merkitsivät kotia ja turvallisuutta; poissa oli hänen pyhä,\nhiukan nukkavieru, hiukan haalistunut punainen nojatuolinsa, jossa\nyksin iltalehti maistui oikealta; poissa leposohva, jolla pyhän tavan\nmukaisesti Hazel ja hän olivat rinnakkain istuen kuunnelleet radiota;\npoissa Maxfield Parrishin iltahämyssä tanssivia neitoja esittävä taulu;\npoissa leväperäisyyteen viittaava aikakauslehtipino pöydältä, jolla oli\nlasipalloja kouristavat lohikäärmeen jalat; poissa sen hirven täytetty\npää, jonka hän oli (laittomasti) ampunut Quebecissä; poissa oli kaikki,\nmikä teki kodin ummehtuneeksi, rumaksi ja rakastettavaksi.\n\nSara oli sisustanut huoneen uudelleen luumunvärin ja himmeän kullan\nsävyyn, joka oli täyteläinen kuin lihapiirakka ja synkkä kuin hävinneen\nkansanedustajan ajatukset. Kalusto oli valtaistuimelta syöstyä\nLudvig XV:ttä. Ja seinällä, missä ennen oli ollut sikermä iloisia\nvalokuvia, jotka esittivät Hazelia kastelukannu kädessä, Frediä\nlinnustussaappaissa täysin varustettuna haulikkoineen kaikkineen,\nHowardia leikkivankkureineen ja Saraa lausumassa James Whitcomb\nRiley'a, oli yksi yksinäinen taulu, joka esitti Rouenin torneja, jotka\ntornit yhdessä otettuina muistuttivat kala-atrainta.\n\n»Eikö se ole hieno! Eikö siinä ole todellinen arvokkuuden tuntu!»\npulputti Sara.\n\n»Minä en — en ollut aikonut...» yritti Fred.\n\n»Se on vain kokeeksi, tietysti.»\n\n»No niin, onhan se kylläkin uhkea, mutta en luule sen oikein sopivan\näidillesi ja minulle.»\n\n»Sopii kyllä minulle ihan hyvin», sanoi petollinen Hazel, kiihkeä\nomistamisen-rakkaus silmissään palaen.\n\n»Katso, isä; jolleivät omat omaiset anna tukeaan, niin kuinka voidaan\nodottaa minun menestyvän toisten ihmisten kanssa?»\n\nFred varoitti itseään: »Hänen puheessaan on järkeä. Sinä itse pyysit\nsitä, Freddie.» Hän koetti saada lykkäystä: »Jos päättäisin pitäväni\ntästä huoneesta, sitten kuin totun siihen, niin kuinka suurta menoerää\ntämä kaikki minulle merkitsisi?»\n\n»Voin tehdä sen tuhannella yhdeksälläsadalla dollarilla, isä.»\n\n»Ohhoh!» sanoi Fred, mutta heikosti, kääntyen lohtua etsien Hazelin\npuoleen, nähden tämän hehkuvan omistusintoa ja tietäen olevansa myyty\nmies.\n\n»No nii-in, en voisi sitä maksaa yhdellä kertaa.»\n\nNiin tehtiin Fredk Wm:n kodista talo; ja talo oli helpompi jättää kuin\nkoti.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nKylmää kinkkua, ananas- ja kermajuustosalaattia, perunapyöryköitä,\nteetä, olutta, vaniljajäätelöä karamellikastikkeen kanssa — oli taaskin\nCornplowien perheillallinen cornplowilaisine perheruokineen, Howardin\nasunnossa.\n\nEnnen illallista Howardilla ja Fredillä oli avomielinen kahdenkeskinen\nkeskustelu makuuhuoneessa, turvassa Hazelin ja Annabelin\ntaloustouhuilta ja »New Yorkeria» lukevan Saran mahtipontisuudelta.\n\nKoko sinä neljän ja puolen kuukauden aikana, mikä oli kulunut Bogey &\nCornplow'n toiminimen perustamisesta, ei rahanpuute ollut väistynyt\nhetkeksikään. Ainainen avustaminen tuotti Fredille vain pientä\närtymystä, mutta häiritsevää oli se, että Howard odotti häneltä neuvoa\njokaista sopimusta tehtäessä, odotti hänen houkuttelevan Bogey &\nCornplow'n toimistoon jokaisen liikkeessään tai kerhossa tai kirkossa\ntapaamansa varakkaan henkilön.\n\nHoward aloitti vuodatuksensa: »Isäukki, luullakseni olet minun kanssani\nsamaa mieltä...»\n\n»Harvoin!»\n\n»... että jos minun on tarkoitus vuokrata ja rakentaa hienoja taloja,\nminun on osoitettava lujaa asemaani ja hyvää makuani...»\n\n»Niin mitä?»\n\n»... asumalla itsekin kauniissa talossa eikä tällaisessa murjussa.»\n\n»Mitä tarkoitat — 'murjussa'? Olisitpa nähnyt sen nelihuoneisen\nhökkelin, jonka äitisi ja minä omistimme ensiksi naimisiin mentyämme.\nVain kamiinat, eikä kylpyhuonetta, mukavuudet yksinkertaisesti ulkona.\nSen sanon, että niihin aikoihin oikea mies oli iloinen saadessaan\nlapioida hiiliä ja vetää riivatun tuhkaa, sen sijaan että olisi vain\npainanut vipua yhdellä sormella. Pöydällä meillä oli vahakangas. Ja»,\nlisäsi Fred, ei kovinkaan omintakeisesti, »emmeköhän liene olleet\njokseenkin yhtä onnellisia kuin nykyajan nuoretkin, jotka haluavat\naloittaa siitä, mihin heidän vanhempansa ovat lopettaneet!»\n\n»Hm — niin. Mutta haluaisin, että katsoisit tätä sijoitukseksi. Tiedän\nerään hienon, täysin ajanmukaisen talon, kuusi ja puoli huonetta,\njoka olisi saatavissa sadalla kymmenellä dollarilla kuukaudessa, ja\nsilloin voisin kutsua asiakkaita kotiini päivälliselle. Haluan sinun\nymmärtävän, isäukki, että olen kääntänyt kokonaan uuden lehden.\nHeikkari sentään, Ben Bogey on minulle kahta vertaa tiukempi kuin sinä\ntai Paul Popple koskaan olette olleet. En nauti edes yhtä ainoata\nryyppyä — no, ehkä nyt juuri yhden cocktailin ennen päivällistä...»\n\n»Tai ehkä kaksi?»\n\n»No, tietysti, jos sekoittimessa on jotakin jäljellä, olisihan\njärjetöntä heittää se hukkaan...»\n\n»Poika, jos odotat minun pulittavan sinulle nuo satakymmenen kuussa\nvuokraasi, niin sitä en yksinkertaisesti aio tehdä, kuuletko, en, en\nyksinkertaisesti tee sitä, ymmärrätkö, ja sillä _selvä_!\n\nItsekseen hän toivoi, että se olisi selvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko illallisen ajan Howard näytti olevan kuin kutkassa. Hän iski\nyhtenään silmää Annabelille, kaakatti hänelle, jopa kerran kurottui\ntaputtamaan hellästi hänen kättään. Keskustelussa ei tuntunut\nolevan mitään sellaiseen lämpöön yllyttävää. Sen muodosti Saran\nyksityiskohtainen selostus siitä, kuinka hän oli saanut usutetuksi\nrouva Kamerkinkin tilaamaan ruudinsinisen ja krookuksenkeltaisen\nsisustuksen makuuhuoneeseensa, Howardin tuumiskelut, voisiko hän saada\ntohtori Kamerkinkin »kiinnostumaan» tontin ostoon Capitola Lodgesta, ja\nAnnabelin kuuliainen tiedustelu, mikä Hazelin kampaajan nimi oli.\n\nHoward oli kuitenkin selvästi hilpeällä päällä, ja jäätelöön päästyä\nhän takoi nyrkillään pöytää ja loihe lausumaan:\n\n»Minulla on esitettävänä erittäin tärkeä ilmoitus... No, Bell, älä\npunastu!»\n\n»Enhän aiokaan!» sanoi Annabel punastuen.\n\n»Äiti ja isäukki, noin ensi maaliskuun tienoilla te tulette saamaan\nensimmäisen suloisen pikku lapsenlapsen — ja sinä, sisko, ensimmäisen\nveljenlapsesi!»\n\n»Oo, Howard — _Annabel_!» sanoi Hazel.\n\n»Oho? Vai niin. Tarkoitatko, että teille on tulossa vauva?\nErinomaista», sanoi Fred.\n\n»Niin juuri!» mylvi Howard. »Ja jos siitä tulee poika, ja minulla on\naika vahva vihje, että niin siitä tulee, niin annan sille nimeksi...»\n\n»Ohoh! Olenhan tässä minäkin mukana, vai mitä? Enkö minä muka olekaan\nlapselle sukua?» pani Annabel vastaan.\n\n»No, oletpa tietenkin, paljonkin», sanoi Howard. Hän oli perin\nmyöntyväinen tällä kertaa.\n\n»Sitä tullaan nimittämään Pikku Neeroksi, merkittäköön kirjoihin mikä\nnimi hyvänsä. Olen aina halunnut nimittää lasta 'Pikku Neeroksi'. Se\nvoisi ehkä ottaa kirouksen pois sen päältä.»\n\n»No mutta Bell, unohda nyt kerrassaan tuo typerä ajatus ja pidä\npikku pääsi selvänä tositoimintaan. Mutta isäukki ja äiti, tässä\nilmoituksessa on toinenkin puoli, jonka haluaisin teidän muistavan.\nKoska nyt, isäukki — kova onni, ukko-kulta, mutta sellainen on maailman\nmeno! — sinun on autettava minua valmistamaan suurta tilaa maailmassa\ntuolle pikku peijoonille! Pojanpojallesi!»\n\nAnnabel tikaisi nenäkkäästi: »En ymmärrä, miksi isä Cornplow'n tulisi\ntehdä mitään niin hupsua! Eihän hän ole vastuussa siitä, että me saamme\nPikku Neeron...»\n\n»En yksinkertaisesti pidä tuosta lempinimestä, edes leikilläkään.»\n\n»... ja mitenkähän olisi, jos itse harrastaisit hiukan tuota suuren\ntilan tekemistä? Kärttäjäsukupolvi!»\n\n»Annabel, tuo on mielestäni mitä tahdittominta puhetta. Ja tällaisella\nhetkellä!» Howard oli ankara, mutta sivistynyt.\n\n»Jollei voitaisi löytää toimia... Mutta, sinä iso, suuri, kultainen,\nkaunis, tyhmä kreikkalainen jumala, sinua ja koko sinun sukupolveasi\nvaivaa kroonillinen kärttämistauti.»\n\n»Riittää jo, Bell, ja jos et olisi nykyisessä tilassasi...»\n\n»Kärttämistauti, siinä koko juttu; vain selvä vanhanaikainen\nkärttämistauti!»\n\n»Annabel!»\n\n»Ja siksi tulen nimittämään sitä Pikku Neeroksi, jottei sekin saisi\nisoksi kasvettuaan kärttämistautia ja vaatisi sinua pysymään työssä —\ntarkoitan, ryhtymään työhön — hänen hyväkseen seitsenkymmenvuotiaana!»\n\n»En ole ikinä ennen kuullut sinun puhuvan noin sikamaista hölynpölyä!\nMitä isä ja äiti Cornplowkin sinusta ajattelevat!» Howard kääntyi\nsuurieleisesti vanhempiensa puoleen. »Ainakin _sinä_ olet iloinen\nvauvan tulosta, etkö olekin, äiti-kiltti?»\n\n»Oi, kerrassaan ihastunut, kultaseni. Ei sinun pidä välittää Annabelin\npikku härnäilystä.»\n\n»Kärttämistautia vain», sirkutti tuo nuori nainen niin autuaallisesti,\nettä Fred tuumi, oliko hän livahduttanut sisäänsä pari ryyppyä ennen\nillallista. Hän päätteli, ettei Annabelilla ollut ollut sellaista\nonnea. Ei. Howardin hunajaa-tiukkuva optimismi päivästä päivään\njatkuvana saattoi siltään aiheuttaa itsehumaltumisen sitä seuraavine\nväristyksineen ja hourailemisineen.\n\n»Entä sinä, isäukki, olethan sinäkin iloinen, etkö olekin?» pitkitti\nHoward itsepintaisesti.\n\n»No, tietenkin! Ihan kuollakseni ihastunut. Pik — tarkoitan,\nensimmäinen pikku lapsenlapsemme! Varjelkoon sentään!»\n\n»Suurenmoista!» sanoi Sara koneellisesti. »Mutta kuulepas, mitä\nsanon, Howard. Älä sinä rupeakaan kuvittelemaan sellaisia, että sinä\nolet ainoa, josta isän on pidettävä huolta. Niin hyvin kuin minua\non onnistanut, en yhtään ihmettelisi, vaikk'en panisi pystyyn omaa\nsisustustaideliikettäni, ja se tarvitsisi tietenkin rahoittamista.\nTietenkin. Mutta onnitteluni ja kaikkea muuta sellaista pikku vauvalle.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»_Olethan_ sinä iloissasi lapsesta, etkö olekin?» huomautti Hazel\nheidän kotiin tultuaan.\n\n»Mistä lapsesta?»\n\n»Howardin lapsesta.»\n\n»Ei se ole Howardin lapsi. Howard on vain sattuma.»\n\n»No niin, tulevasta lapsenlapsestamme sitten.»\n\n»No, enköhän liene. Voi koitua kovaksi Pikku Neerolle itselleen...»\n\n»Mielestäni _ei ole_ kaunista...»\n\n»... mutta Annabelille siitä on huvia ja Howardille se on mainio\nasia. Ajattele, kuinka erinomainen tilaisuus hänelle nyt tarjoutuu\nkulkea pöyhistellen ja olla opastajana, filosofina ja ystävänä\npuolustuskyvyttömälle lapselle! Yksi asia siinä kuitenkin on.\nTiedäthän, kuinka usein heiluri heilahtaa taaksepäin isovanhempiin.\nEhkäpä Pikku Neero perii jonkinverran meidän itsenäisyyttämme eikä tule\nolemaan sellainen jästipää kuin isänsä.»\n\n»Hyvänen aika, Fred! Onko kukaan koskaan kuullut tai kuvitellutkaan,\netteivät isovanhemmat olisi ihan kuollakseen hyvillään ensimmäisen\nlapsenlapsensa tulosta!»\n\n»No, olenhan minä hyvilläni. Älä käsitä minua väärin. En vain osaa\nkuvitella itseäni yht'aikaa isoisäksi ja isäksi. Onhan kuultu\nlapsenlapsista, jotka eivät ole olleet kovinkaan hartaita elättämään\nisovanhempaan, vai kuinka?»\n\n»On kai.»\n\n»Miks'ei sama asia vaikuttaisi enemmän tai vähemmän kumpaankin\nsuuntaan? Tiedäthän, että Howard puhui hemmetin tosissaan, kun hän\nvihjasi odottavansa, että me luopuisimme kaikista henkilökohtaisista\nsuunnitelmista, mitä meillä ehkä on, ja pysyisimme paikallamme\nhoitamassa perintöprinssiä.»\n\n»Ni—in.»\n\n»Ja tiedäthän kaiketikin, että jos pysymme paikallamme, niin hän\narvatenkin saa meidät tekemään mitä hän haluaa — Jumalan vihreässä\nmaailmassa kun ei ole sen tehoisampaa vaikutuskeinoa kuin valloittava\nhymy, silloin kun sen pohjakerroksena on jämeä, horjumaton\nitsetyytyväisyys. Hän tulee olemaan meille liian vahva, ja liian tyhmä.\nSiksi olisi parempi meidän olla jäämättä paikallemme. Eikö ole jotakin\njärkeä siinä, mitä sanon? Eikö ole?»\n\n»Hm — kuinka hyvänsä, on todellakin liikaa vaatia sinua elättämään\nneljää sukupolvea.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Sinä autoit isääsi kiinnityslainan maksussa, silloin kun olit pelkkä\nkauppamatkustaja, eikö niin? Ja autoit sisartasi panemaan pystyyn\npukimoliikettään...»\n\n»Kuinka tuo kenkuttaisikaan Putnam Staybridgeä! Hienojen pukujen\npitäminen on aristokraattista, mutta niiden tekeminen alaluokkalaista.»\n\n»Ja varmasti olet aina elättänyt oman itsesi mukulasta saakka — ja\nlyönpä vetoa, että olitkin mukula! Ei, en lyö niin tuhmaa vetoa. Lyön\nvetoa, että olit älykäs lapsi.»\n\n»Pikkulapsiaikaani en muista, mutta kuuden, seitsemän vuotiaana olin\nsellainen lihava, herttaisen näköinen, pitkäkiharainen tenava, että\nminun oli iskettävä luonto pois keskimäärin yhdeltä naapuriston\ntenavalta päivässä säilyttääkseni asemani. Heikkari — toivottavasti\nSara ei tule meitä yllättämään, mutta näin tuntuu varmasti paremmalta.»\n\nHe istuivat olohuoneen uudella sohvapenkillä, radio käännettynä niin\npienelle, että se hymisi vain soittotaustana, kuten tuulen suhina\npuissa, mutta kaiken tämän hienostuksen keskellä Fred oli huokaisten\nriisunut kenkänsä.\n\n»No niin, sinä ja sisaresi olette toinen sukupolvi, jota olet\navustanut. Ja kieltämättä sinä olet auttanut Howardin ja Saran\nsuoriutumaan kaikesta. Ja nyt ilmeisesti Howard odottaa sinun ottavan\nvastataksesi tästä neljännestäkin sukupolvesta — Pikku Neerosta. Se on\njo vähän liikaa.»\n\n»Ehkä on niin», ja Fred katsoi Hazeliin sellainen\nlemmenloiste silmissään, ettei edes kahdeksantoista reikää\nseitsemälläkymmenelläviidellä olisi voinut sitä niihin sytyttää. »En\nminä Pikku Neeron elättämistä pahakseni panisi. Se minusta vain on\nkerrassaan vastenmielistä ajatella, että hänet kasvatetaan oikaisemaan\nkaikkia rikkomuksiani.»\n\n»No, jos Pikku Neero todella on meidän lajiamme, niin mieluummin hän\nomistaa riuskaluontoisen, reilun, itsenäisen isoisän, kuin jonkin\nelottoman saappaan!»\n\nSinä iltana Fred, muistaen Howardin vanhan väitteen, että hän oli\ntotunnaisuuksien käsirautoihin kahlehdittu, meni niin pitkälle\nfetishismimenojensa uhmailussa, että viskasi paitansa lattialle sen\nsijaan, että olisi sisäisen pakkonsa mukaan ripustanut sen sileästi\ntakkinsa päälle tavanomaisen tuolin selustalle.\n\nHazel otti sen ylös. Hän otaksui maahan viskattua vaatekappaletta\npaidaksi, vaikka se olikin arkuuden pakkotakki.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\nYö oli Frederick William Cornplow'lle koko hänen tähänastisen ikänsä\nollut vain unen täyttämä tyhjyys. Vieläpä kauppamatkustajanakin,\nkolmekymmentä vuotta sitten, kun hän odottaessaan ikävillä\nhaarautuma-asemilla sivu puoliyön tai nukahtaessaan tärskyvissä\nsivuratajunissa jäi usein vain kuuden tunnin unelle, oli tuo uni ollut\nsikeätä.\n\nNyt hän meni nukkumaan huolet mukanaan; ne kyyhähtivät hänen viereensä\nvuoteeseen, sitten nauroivat ja purivat häntä. Niin kauan kuin hän\nkoetti maata hiljaa, kertautuivat hänen mielessään yhä uudelleen kaikki\nharmit:\n\nHowardin tuhlaavaisuus; se todennäköisyys, ettei hänestä tulisi Pikku\nNeeron elättäjää, ja se varmuus, että hän tulisi tuottamaan surua\nnuorelle Annabelille.\n\nSaran uusi toimi, jossa hän ei tulisi säästämään isänsä lompakkoa\nenempää kuin itseäänkään.\n\nHazelin horjuminen saiturimaisen koristelusta nauttimisen ja maailmaan\ntutustumisen mieliteon välillä.\n\nPaul Popplen haluttomuus käskyvallan ottamiseen asioimistossa.\nTuumiskelu, tulisivatko Paul ja Howard, jos hän jättäisi heidät omiin\nhoteisiinsa, kehittymään pakostakin luotettaviksi, vai luhistuisivatko\nkerrassaan.\n\nAlati hänen oma arkuutensa ja heikko tietomääränsä.\n\nKaikkein pahimpana ympäristön mielipide, joka pysytti hänet vakaisena\nja jokapäiväisenä pikkuporvarina: tohtori Kamerkinkin, asianajaja Ed\nAppletreen, vieläpä Walter Lindbeckinkin mielipide, että hän olisi\nhupsu, jos hän tekisi muuta kuin vakautuisi pahennusta herättämättä\nvanhuuteen. Hän näki, että useimmat meistä tekevät sitä, mitä useimmat\nympärillämme olevista enimmän odottavat meidän tekevän, tulevat\nrohkeiksi tai rikollisiksi tai kummaksikin, ja hän tunsi selvää\npelkoa tuota pakkoa kohtaan, joka vaati häntä pysymään turvassa\nja ikävyydessä, pakkoa, josta hän ei voinut vapautua muuten kuin\nkarkaamalla.\n\nKarkaamalla minne? Mitä etsimään?\n\nMutta kun hän hyppäsi ylös vuoteesta, antaen palttua unen tarpeelle,\nsilloin yö muuttui seikkailuksi; toisinaan nurjaksi, toisinaan\nkauhistavaksi, mutta aina kiihottavaksi. Hän istui koettaen olla\nhäiritsemättä Hazelia tai hiipi alakertaan keittämään itselleen kahvia\nja hautomaan mietteitään keittiön pöydän ääressä.\n\nHän kaipasi Stonefieldia ja huvila William Tyler Longwhalea. Tuo\nkarkuretki oli osoittanut, että hän voi tulla toimeen, löytää huvia\nilman hänen ystäviensä suosittelemaa jokapäiväisen aherruksen\nkainalosauvaa.\n\nHazel oli tietoinen hänen kapinoimisestaan ja raotti joskus uneliasta\nsilmäänsä hänen hiipiessään ulos huoneesta, mutta hän arvasi\nFredin haluavan olla rauhassa. Sarakin oli siitä tietoinen — hän\noli yökuuhkailija itsekin —, mutta toistaiseksi Fred välttyi hänen\ntutkinnoiltaan.\n\nTässä luonnottomassa toisessa elämässään Fred ei aina\nhaaveksinut. Toisinaan hän luki, uppoutui mitä omituisimpiin\naikakauslehtiartikkeleihin tai Saran hyllyiltä varastamiinsa kirjoihin:\nluki kirjoituksia Jaavan kahvinviljelyksestä, Burman kielimurteista,\nElyn tuomiokirkon katosta, pyöräilyretkistä Tanganjikassa, lisäyksenä\njoitakin muistiinmerkintöjä Dar es Salaamin hotelleista. Hän laski\naikakauslehden käsistään antautuen kutomaan yksiulottuvaisia\nkuvatauluja värikkäistä haavepilvistä: hän kuvitteli Pike's Peakiä\nauringonpaisteessa hohtavana, Brüggen kellotorneja, itseään pianoa\nsoittavana englantilaisessa huvilassa, itseään juttelemassa\nStonefieldin sekatavarakaupan tiskin ääressä, Hazelin kalistellessa\niloisesti pannuja keittiössä.\n\nKaikkein kiusallisimpia olivat yöt, jolloin hän ei maannut valveilla,\njolloin huolet kavalasti antoivat hänen vaipua uneen ja sitten\nherättivät hänet ilkamoiden kello kolmen tai neljän tai viiden aikana.\n\nAlakerrassa oli silloin kylmää, silloinkin kun ei ollut kylmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä marraskuun aamuna kello puoli viisi hän tiesi olevansa taas\nkiipelissä eikä saavansa uudelleen unta ennenkuin semmoiseen aikaan,\njolloin vastuuntuntoisen miehen oli kirkkaasti herättävä.\n\nHän kietoutui eriskummalliseen verhoukseen: villapaita ja aamunuttu,\nvanha golfisukka kaulan ympärillä. Talo oli niin hiljainen,\nettä siinä kuhisi hiiviskeleviä murtovarkaita. Hän katsoi ulos\nikkunasta ja värisi. Katu oli lohduttoman tyhjä; jalkakäytävät ja\npalohälytysnappula, jonka olisi tullut olla pirteän punainen, mutta\njoka nyt oli harmaa, näyttivät hylätyiltä.\n\nHän istui keittiössä messinkipäällysteisen pöydän ääressä, edessään\nlaiton kahvikupponen ja Australian lentolinjoja esittävä taittolehti.\nHän säpsähti kuullessaan etäistä askelten kahinaa ja ruokasalin ja\ntarjoiluhuoneen välisen oven narahduksen. Hän säteili viihdykkyyttä,\nkun Saran väsymyksestä pingottuneet kasvot lähenivät tirkistäen häneen.\n\nSara hymyili ja hänen äänensä kuulosti leppeältä:\n\n»Mitä, sinä kunnoton vanha maankiertäjä! Etkö voinut nukkua? En\nminäkään.»\n\nSara sulloi naurettavan golfisukan tiukempaan hänen kaulansa ympäri,\nmaiskautti hänelle ja suuteli hänen korvaansa. Hän tuntui todellisemmin\nFredin pikku tytöltä kuin oli tuntunut koskaan hentovartisen\nlapsuutensa jälkeen. Hän istahti Frediä vastapäätä, leuka kämmenen\nvarassa, ja virkkoi pehmeästi: »Tämä unettomuus on ilkein keksintö,\nmitä olen ikinä tavannut. Minulla on joitakin pikku pillereitä sitä\nvarten. Haluatko niitä?»\n\n»En tosiaankaan.»\n\n»Mutta täytyyhän sinun nukkua!»\n\n»Miksi? Mitä eroa sillä on, jos kerran saa lepoa? Unen tarve on\neräänlaista taikauskoa. Minä vain nautin vanhojen tottumusteni\nmurtamisesta. Ja sitä paitsi en halua kehittää itselleni tuota\npilleritottumusta.»\n\n»Nämä eivät ole tottumusta aiheuttavia, ei vähääkään.»\n\n»Mutta tottuminen ottamaan niitä, olemaan riippuvainen jonkin aineen\nottamisesta unen saamiseksi, on tottumusta aiheuttavaa. Älä saata\nitseäsi siitä riippuvaiseksi, kultaseni.»\n\nKoko hetki, tuo tyhjä hetki, joka ei ollut yötä eikä päivää, tuntui\nFredistä yhtä oudolta kuin Saran luonnoton ystävällisyys. Hän oli liian\nvälinpitämätön itsepuolustukseen, ja siten hän tuli viekoitelluksi\navomielisyyteen.\n\nSara huomautti hiukan terävämmin:\n\n»Omituista, että juuri sinä et saa unta. Huoliako, isä?»\n\n»Ei, eipä oikeastaan.»\n\n»Olen huomannut, että luet aika paljon matkakertomuksia... Tekeekö\nsinun yhä mielesi vetäytyä syrjään ja lähteä matkustelemaan?»\n\n»Ehkä. Tavallaan.»\n\n»Mutta et suinkaan matkustaisi Eurooppaan, ethän, tai johonkin muualle\nkauas meistä?»\n\n»No, heikkari, jos kerran tekee muutoksen, niin voi yhtä hyvin tehdä\nsen perin juurin. Eihän kerhoon golfinpeluuseen lähteminen minulle\nmitään erikoisen uutta ole!»\n\n»Olisi kauheaa minulle, jos sinä, isä, lähtisit pois; varsinkin jos\näitikin lähtisi.»\n\n»Miksi?»\n\n»No, Howard pitäisi silloin itseään perheen päänä ja isäntänä, ja hän\non sellainen pölvästi! Annabelissa ei luullakseni mitään vikaa ole,\nmutta Howard on yksi noita kiharapääpoikia. Hän on sitä lajia, joka\nlukee kirjoja myymisen taidosta ja saa sellaisen hopun rynnätä ulos\nmyymään, ettei ehdi ottamaan selville, mitä hän aikoo myydä.»\n\n»Mutta mitä huolen aihetta sinulla on? Olethan kylläkin hyväpäinen.\nOlet pannut tuon huoneensisustusjutun hyvään vauhtiin.»\n\n»Mutta jos aloitan oman liikkeen, en mitenkään voisi suoriutua ilman\nsinun apuasi.»\n\n»Miksi aloittaa sitä sitten? Onhan Walter Lindbeck sinulle hyvä isäntä.»\n\n»Niin, onhan hän kiltti pikku mies. Mutta... En arvattavasti\npaljastaisi sykkivää pikku sydäntäni, jollei olisi niin jumalaton\nhetki päivästä, mutta minun ei tee mieleni pysyä aina yksinäisenä\nvanhanapiikana, ja rehellisesti sanoen, näin meidän kesken, minä en\nnäytä sopeutuvan poikiin, paitsi sellaisiin juurettomiin huijareihin\nkuin Gene Silgaan, hiisi hänet periköön!»\n\n»Gene Silga oli luullakseni tavallaan vapaan rakkauden kannalla.»\n\n»Kuinkas muuten! Ja teoreettisesti olen itse samaa mieltä. En ole\nkoskaan tuntenut kovinkaan houkuttelevaksi tulla suljetuksi samaan\nhäkkiin miehen kanssa, jolle on tuskin esitelty! Mutta mitä käytäntöön\ntulee, luulen, että minussa on liian paljon Cornplowta ja Jenkinsiä,\nhemmetti soikoon... Taivas! Minähän puhun aivan kuin sinä!»\n\n»Mikäs vika siinä on, että puhuu kuin minä? Minä puhun aina niin!»\n\n»Et aina, kultaseni. Toisinaan sinä unohdat itsesi ja tulet ihan\nkirjalliseksi.»\n\n»No, olenhan käynyt enemmän tai vähemmän korkeakoulua, ja viime\nvuosina minua on kasvatettu lounaskerho-kaunopuheisuudella: 'Arvoisat\njäsentoverit, todellinen ja pysyvä hyvinvointi on siinä, että hylätään\nvanhentunut siveysohje: kukin huolehtikoon itsestään'. Kyllä minulla\non jonkinverran sanavarastoa, mutta jätän sen useimmiten ullakolle,\nmatkalaukkujen mukana.»\n\n»Tietysti sinulla on. Mutta, isä, mahdatkohan sinä olla todella ihan\nvilpittömän rehellinen itsellesi? Jos mielesi tekisi vielä lähteä kotoa\nja ruveta maankiertäjäksi...»\n\n»Se tekee vielä!»\n\n»Mutta miksi et suhtaudu siihen niinkuin johonkin liikekysymykseen?\nOtaksukaamme, että olet jossakin eurooppalaisessa hotellissa, missä\nmiltei jokainen vieras on maapallonkiertäjä. Sinä tuntisit itsesi\nyhtä harhautuneeksi kuin eksynyt koiranpentu. Oi, minä tiedän kyllä,\nettä sinulla on huolia; sinä olet aina uurastanut niin kovasti. Totta\npuhuen epäilen sinun olevan uupuneemman kuin äiti tai edes sinä itse\naavistattekaan. Sinä et tiedä, kuinka olen pitänyt sinua silmällä.\nMutta ei kuljeksimaan lähteminen olisi siihen mikään lääke. Se on\nankaraa työtä kenelle hyvänsä, joka ei ole siihen tottunut. Toivon,\nettä ottaisit ja rentoutuisit vain lepäämään. Toivon, että hakisit apua\njoltakin, joka ymmärtää tällaisia asioita. Toivon, että paranisit!»\n\n»No mutta mitä... Paranisin _mistä_? Mikä minun turmiollinen tautini\nsitten muka on?»\n\n»Tuo unettomuus. Kaikki tuo huolehtiminen Howardista ja minusta. Ja\n— salli minun sanoa se, isä, kaikessa ystävällisyydessä — tuo hullu\nrauhattomuus. Tuo ajatus, että sinä voisit nauttia kuljeksimisesta tai\njonkin hobbyn omaksumisesta, johon ryhtymään olet liian vanha. Suo\nanteeksi! En luule sen olevan sinussa itsekästä, että haluat jättää\nmeidät tykkänään — ei ainakaan kokonaan itsekästä; en edes tahdo sanoa,\nettä se on äärimmäisen mieletöntä; mutta luulen, että sinä petät\nitseäsi. Jos sen sijaan, että lähdet ajamaan joka suunnalle yht'aikaa,\nkuin Leacockin sankari, rentoutuisit ja menisit johonkin paikkaan,\nmissä tohtorit ovat tottuneet antamaan neuvoja ihmisille ja auttamaan\nheitä pääsemään kuntoon...»\n\nFred oli nyt suuttunut:\n\n»'Pääsemään kuntoon'! 'Paranemaan'! Herra varjelkoon, tyttö! Olen\nkuullut olevan vaimoja, jotka uskovat, että jollei mies raada itseään\nkuoliaaksi kuin orja tuon nais-pahasen vuoksi, niin hän on kurja\npetturi ja hänen tulisi tutkituttaa päänsä lääkäreillä. Nyt näyttää\nsiltä, kuin vaimot alkaisivat päästä tuosta päähänpistosta ja lapset\nalkaisivat sitä harrastaa. Heikkari sentään, luulin, että kieltolain\naikainen nuori polvi oli jo kyllin paha — tuo leimuavan viinan\nsukupolvi —, mutta vannon, että se oli parempi kuin nykyiset nuoret,\njotka halveksivat vanhempiaan, jos nämä eivät satu muistamaan jotakin\nsitaattia, jota eivät ole lukeneet kolmeenkymmeneen vuoteen, tai jos he\nluulevat itsellään olevan ihan yhtä hyvän oikeuden matkustaa ja ostaa\nvaatteita omilla rahoillaan kuin heidän tenavillaan on... En voinut\nkäsittää sinun pyörähtämistäsi punaisesta radikalismista yhteiskunnan\nsäilyttämiseen, mutta nyt näen, että olet johdonmukainen: kummassakin\ntapauksessa olet sitä mieltä, että maailma syntyi vuonna 1917 ja että\nkaikki, mitä luulimme tietävämme tai luulimme tekevämme ennen sitä, oli\nidioottimaista. No niin, salli minun sanoa...»\n\n»Isä, oletko nauttinut väkeviä tänä aamuna?»\n\nTuo oli miltei tyrmäys, mutta Fred tointui.\n\n»En ole, ja sinä tiedät sen.»\n\n»No niin, varmasti et koskaan puhuisi noin hurjaan, järjettömään,\nliioittelevaan tapaan, jos olisit todella _terve_. Ja tuo\nunettomuutesi...»\n\n»Vaivaahan se itseäsikin, eikö niin?»\n\n»Minun laitani on toisin. Olen luova taiteilija.»\n\n»Ja minä arvatenkin olen vain kaupustelija!»\n\n»Sinä käytit tuota sanaa, kultaseni! En minä!»\n\n»Oi, Sara, älkäämme kahakoiko! Sinä olit melkein kuin minun tyttöni\näsken, ensin tänne tullessasi. Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi,\nettä sellaiset vanhat konkarit kuin minä voivat myöskin muuttua —\njotkut meistä — ja työntää syrjään vanhoja tottumuksia ottamalla\nkäytäntöön uusia — samoin kuin jos minä hyräilen jotakin säveltä niin\nkauan, että se kyllästyttää, ajan sen pois alkamalla hyräillä toista.»\n\n»Tuohan on omituista! Tuohan on käytännöllisesti katsoen samaa, mitä\ntohtori George Janissary sanoo — tiedäthän, se kuuluisa psykiatri —\ntapasin hänet kerran päivällisillä, silloin kuin asuin New Yorkissa.\nSinun puheesi kuulosti aivan häneltä — hetkellisesti, tarkoitan.»\n\n»Höh! Ei suinkaan noilla mielitautilääkäreillä, kuten\nJanissary-ystävällä, ole sielutieteen ja sielunterveyshoidon patenttia?\nEivätköhän Ben Franklin ja Voltaire ja Dickenskin liene tietäneet\njotakin!»\n\n»Isä, et kai pitäisi minua liian töykeänä...»\n\n»Pitäisin arvatenkin!»\n\n»... jos huomauttaisin, ettet sinä ole Franklin tai Voltaire? Totta\npuhuen, se apu, mitä tohtori Janissaryn lainen mies voisi antaa\nsinulle uudelleenkasvattamisessa, rakentavissa henkilökohtaisissa\nkeskusteluissa...»\n\n»En tunne sitä herraa. Ehkä hän uudelleenkasvattaisi minut\njonkinlaiseksi ämmäksi, jollainen en tahtoisi olla. Niin, on jotakin,\njosta alan aika hyvin vapautua nyt jo: kulkemasta elämäni läpi maassa\nmataen ja tottumuksien tylsyttämänä. Mutta Howard ja sinä ette koskaan\nole pitäneet sitä sairautena. Se oli mielestänne sangen mukavaa teille!»\n\n»Oi, isä, tuollaista puhetta — jospa tohtori Janissary kuulisi sen! —\nihan kuin olisimme hirviöitä...»\n\n»Ette tietysti ole. Mutta en minäkään. Olemme ihan normaaleja ihmisiä,\njotka harjoittavat maailman vanhinta temppua: morkkaavat omaisiaan\nsiitä, että nämä morkkaavat heitä. En halunnut olla töykeä, tyttöseni.\nMutta jätä kokonaan pois mielestäsi sellainen ajatus, että voisit saada\nminut houkutelluksi luopumaan ajatuksestani muuttua perheenisästä\nihmiseksi. Hyvää yötä — äh — hyvää huomenta!»\n\nNiin Fred saapasti vuoteeseensa, aikoen maata valveilla ja nuolla\nisällisiä haavojaan, ja vaipui heti onnelliseen uneen.\n\nAlakerrassa Sara viipyi yhä keittiössä, vannoen: »Hänen aikeensa jättää\nmeidät pinteeseen — se on mieletön — se on sikamainen — ja nyt minun on\nryhdyttävä toimiin sen johdosta!»\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n\nEi ole olemassa tapaa, millä normaalioloissa itsepäinen perheenisä\nvoisi tuloksekkaammin hämmästyttää ja huolestuttaa rakkaitaan, kuin\nolemalla »hyvä potilas», millä tarkoitetaan miestä, joka iloisena\nhyväksyy perhelääkärinsä esitykset silloinkin kuin lääkäri ei ole\nvarma, hyväksyykö hän niitä itsekään.\n\nToinen teknillinen lausetapa, joka kulkee yhtä rintaa »hyvän potilaan»\nkanssa, on »olla huolissaan hänen terveydestään», ja Fredk Wm:lle\ntapahtui nyt, että hänen vaimonsa otti ollakseen huolissaan hänen\nterveydestään.\n\n»Etkö luule, että sinun olisi mentävä tohtori Kamerkinkin puheille ja\ntutkitutettava hänellä yleinen terveydentilasi?» sanoi Hazel eräänä\nkauniina iltana, kun Sara ei ollut kotona.\n\nFred oli tarkannut, kuinka Hazel hermostuneena oli lähestynyt tätä\nrohkeaa esitystä juttelemalla eräästä kunnioitetusta naapurista, joka\nkahdeksankymmenenyhden vuotiaana, arvattavasti ylen kohtuuttomasta\nkahvin, alkoholin, tupakan ja baseball-otteluissa kulkemisen\nviljelemisestä, oli hämmästyttänyt seutukuntaa oikaisemalla koipensa.\nNiinpä Fred oli valmistunut hyökkäykseen ja kykeni vastaamaan\nlauhkeasti:\n\n»Miksi?»\n\n»Oh, ei minkään erikoisen vuoksi. Ajattelen vain, että jokaisen on\nviisikymmentä vuotta sivuutettuaan pidettävä huolta terveydestään.»\n\n»Mutta ei ennen viittäkymmentä?»\n\n»Notietenkinmuttaminätarkoitan...»\n\n»Onko terveydestäni ollut vaivaa jollekulle viime aikoina?»\n\n»Ei, mutta...»\n\n»Kipuja selässä, huimausta, äkillistä muistin häviämistä, suonikohjuja?\nNauravatko ihmiset, kun sanon osaavani puhua ranskaa? Eivätkö parhaat\nystäväni puhu minulle suoraan? Vainoamispelkoako? Äkillistä ja\nodottamatonta karkaamista miehen kimppuun, jota luulen verokarhuksi?»\n\n»Älä ole noin typerä!»\n\n»Toveri Sara on ehkä vihjaillut, että otteeni alkaa höltyä — etten\nkykene käsittämään hienoa sisustustaideliikettä hyväksi sijoitukseksi?»\n\n»No niin, hän on hiukan huolissaan. Samoin minäkin!»\n\n»Mikä vanhaa Frediä sitten vaivaa?»\n\n»Tiedäthän, ettet nuku kunnollisesti.»\n\n»Jos voin tulla toimeen ilman unta — ja ovathan ihmiset kautta aikojen\njurnuttaneet sitä pahimmaksi ajan haaskaukseksi, mitä on olemassa —\nsilloin minun täytyy olla kerrassaan este kunnossa!»\n\n»Toivon, että antaisit Lafe Kamerkinkin tarkastaa itsesi. Anna hänen\ntehdä se.»\n\n»Hyvä on. Teen sen.»\n\n»Milloin?»\n\n»Ensi lauantaina.»\n\n»No voi mun päiviäni!» sanoi Hazel mitä tyydyttävimmin hämmästyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden tavanmukaisten kimppuunkäymisten ja hämillesaattamisten\njälkeen, joita lääkärit nimittävät tutkimukseksi, tohtori Kamerkink\nvalaisi lääketieteen edistymistä ja todisti oman mukanaseuraamisensa\nmurahtamalla:\n\n»Sinun on otettava perus-metabolismi-koe, ja minä tarvitsen veriluvun.»\n\n»Hyvä on.»\n\nKamerkink näytti epäluuloiselta. Hän oli varma, että Fredillä oli\njotakin hihassaan.\n\n»Sanoin haluavani perus-metabolismi-tutkimuksen.»\n\n»Olkoon se mitä hyvänsä, minä olen valmis siihen.»\n\n»Perus-metabolismi-tutkimusta varten haluan kokeen tehtäväksi\nkahdentoista tai neljäntoista tunnin täydellisen levon jälkeen, jonka\naikana ei ole nautittava mitään ruokaa eikä edes poltettava savuketta.»\n\n»Ool rait.»\n\n»En voi luottaa siihen, että tekisit sen kotonasi.»\n\n»En minäkään luottaisi.»\n\n»Joten sinun on vietettävä yö sairaalassa.»\n\n»Ool rait.»\n\nTohtori Kamerkink oli suunnattomasti ihmeissään. Piilotteliko Fred\npulloa tai huumausrohtoja tai revolveria? Ei milloinkaan koko\nheidän monivuotisen tuttavuutensa aikana Fred ollut antanut hänelle\nvähintäkään aihetta otaksua, että hän voisi olla siinä määrin\nepänormaali, että menettelisi tervejärkisen ja normaalin potilaan\ntavoin. Epäilevästi, aprikoiden, milloin keksisi tässä piilevän juonen,\ntohtori Kamerkink soitti sairaalaan tilatakseen Fredille huoneen ja\nsytytti sitten savukkeen, alkulauseeksi ryhtyessään esittämään Fredille\nsavukkeiden hylkäämisen välttämättömyyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrediä miellytti sairaalan huone. Hän oli torjunut Hazelin seuran ja\nkaikki kukkien ja painostavan iloisen sairasvuodelukemisen tarjoukset.\nOli virkistävää oleskella, ilman tuskien rangaistusta, tässä\nyksinkertaisessa huoneessa, jossa ei ollut tauluja, punaväriä eikä\nkynttilänsydämisiä vuodepeitteitä, ja joka valheellisesti kyllä näytti\npysyvän puhtaana ilman niitä kauhuja, jotka sisältyivät palvelijain\npestaamiseen, heidän elokuviin pääsemisestään ja muista huvituksistaan\nhuolehtimiseen ja heidän pölynimuriensa vonkunan kuuntelemiseen.\nTaivaassa olivat paremmat huoneet varmaankin tällaisia automaattisia\nkammioita, arveli hän.\n\nHänen annettiin riisuutua ja mennä hienoon, kapeaan, korkeaan sänkyynsä\nilman hellien, palvelevien käsien apua. Eräs pelon aihe, joka hänen\nmielessään oli kuvastellut tätä seikkailua ajatellessa, oli se, että\njoku nuori sievä sairaanhoitaja ilkamoivan leikkisästi tempaisi\nsuojelevat vaatteet hänen yltään, niin että hän jäisi paljaaksi kuin\nnyljetty kaniini. Mutta ei hän silti aikonut, niin hän itselleen\nvakuutti, jättää käyttämättä mitään palveluksien vastaanottamisen\ntilaisuuksia.\n\nHazel piti hänestä kyllä paljon, mutta Hazel ei kuitenkaan olisi\nlainkaan altis kantamaan hänelle viilentäviä hedelmämehuja kaiken iltaa\nja tuomaan ylimääräisiä tyynyjä ja oikomaan vuodevaatteita, jos hän\noli niin hullu, että yhtenään kääntyili kiivaasti, tai kuuntelemaan\nhänen vanhimpia vitsejään, niin kuin teki tämä osastonhoitaja, joka —\ntavallisesti — vastasi kellonsoittoon tänä iltana.\n\nFredin mielestä oli loistoaate, että oli soittokello riippumassa nyörin\npäässä hänen päänsä vieressä. Hänen teki mieli ottaa se käytäntöön\nkotonaankin, vaikka hän olikin kyllin tervejärkinen myöntääkseen, ettei\nhän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän sitä painaisi kuvitellen sillä\nolevan jotakin vaikutusta hunni Hedgariin.\n\nHänelle oli kerrottu — vaikka hän tulikin huomaamaan, että kertomus\noli väärä ja esitetty sellaisena vain kertojan saattamiseksi\nsankarillisuuden valoon —, että perus-metabolismi-koetta otettaessa\nhänen kävisi vaikeaksi hengittää, ja hänellä oli vahva aikomus nauttia\nmakaamalla valveilla ja huolehtimalla siitä. Mutta iloissaan siitä,\nettei hänen tarvinnut tuumia, tulisiko Howard käymään iltamyöhällä tai\nmihin aikaan Sara mahtoi tulla kotiin, hän unohti olevansa uneton,\nnukahti suloisesti kello kymmenen ja heräsi päivänvalolla huomaten\nrivakan valkopukuisen nuoren naisen sysäävän hänen huoneeseensa\njotakin pyörillä liikkuvaa esinettä, joka muistutti kruununprinssin\nkäytettäväksi kiillotettua miinanheittäjää.\n\nOsastonhoitaja sirkutti Fredille sellaisella sokerisen iloisella\näänellä, jolla puhutellaan lapsia, synkkämielisyyspotilaita ja\nsairaita: »Tässä on teknikko.»\n\nFred ehti ajatella vain, että hänen tuli selvittää tarkemmin sitä\nseikkaa, että kaikki sairaalan teknikot olivat kauniita, kun nainen\nnipisti hänen nenänsä kirkastetulla pyykkipojalla ja sovitti hänen\nhämmästyneelle ja vastaanpanevalle suulleen kumisen laitteen, jonka\nläpi nainen kylmästi käski hänen hengittää.\n\nTuo hengittäminen näytti aikaansaavan kiillotetun sukeltajan nousemisen\nja laskemisen miinanheittäjässä. Säikähtäen, mutta päättäen samassa\nolla urhea, hän antautui nautinnolla taistelemaan tukehtumista vastaan,\nruumis jännittyneenä, hengittäen raskaasti. Mutta hän huomasi tekevänsä\nasian sillä vain pahemmaksi itselleen. Hän jätti sikseen urheana ja\npontevana olemisen, ja silloin hengitys oli yhtä luonnollista kuin jos\nhän olisi seisonut mäen kukkulalla, vapaana kumisista suukapuloista ja\nsairaalan vuoteista.\n\n»Kelpo mies! Tämähän käy mainiosti», sanoi teknikko.\n\nFred oli tallettava tuon kehumisen yhdessä korkeimpien elämänsä\nvarrella saamiensa kunnianosoitusten seurassa, johon kuului\nDuplex-yhtiön johtajan kirje, jossa sanottiin, että hänen\nasioimistollaan oli paras maine itävaltioissa; ammattimaisen\ngolfinpelaajan tunnustus, että hänellä oli aika tarkka lyönti; hyvin\nnuoren Hazelin huokaus, että Fred oli ollut niin kiltti hänen isälleen;\nhänen valitsemisensa myyntimiesten kerhon varapuheenjohtajaksi; ja se\nretoriikan professorin huomautus, kaukaisina Truxonin aikoina, että\nhänen aineensa Portian luonteesta ei ollut ollut lainkaan hulluimpia.\n\nHän oli yhä tämän kunnian paisteessa, ja kuminaamio oli poistettu, kun\nteknikko tarttuen hellästi hänen käteensä kääntyi raivoksi ja tuikkasi\nhänen sormeensa korkkiin pistetyn neulan.\n\n»Aih!» älähti Fred vastalauseeksi.\n\nTosin ei tuo temppu ollut koskenut kipeästi, mutta hänestä periaate oli\nhyvin huono. Sitten hän nukkui, ennenkuin kykeni ryhtymään mihinkään\nasian johdosta, ja hän heräsi nähden edessään tarjottimella kinkkua ja\nmunia ja vuoteensa vieressä tohtori Kamerkinkin, joka epäluuloisena\nvirkkoi: »Mutta eihän sinua näytä vaivaavan hitossa yhtään mikään!»\n\n»Mutta katsoivatko he sinun hampaitasi ja nielurisojasi myös?» kysyi\nSara, kun Fred kotona kiekui erinomaisuudestaan.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\n\nFred pelasi kaikessa viattomuudessa ja ilossa pokeria ystävänsä ja\nasianajajansa Edward McTavish Appletreen asunnossa, ja keskustelu oli\nhartaan ytimekästä:\n\n»Minun vuoro.» »Minä veikkaan sulle kaksi.» Läiskis, läiskis. »Mitä\nsinä aiot tehdä tuolla korpirojulla, Ed — säästääkö lastenlapsillesi?»\n\nMutta hän oli läsnä myöskin, vaikkei ruumiillisesti, omassa kodissaan,\nmissä Hazel, Sara, Annabel ja tohtori Kamerkink istuivat niin\nviihdykkäästi kuin mahdollista, mikä ei ollut kovinkaan viihdykästä,\nLudvig XV:llä. Sara esitti:\n\n»Te ehkä pidätte minua ehdottoman typeränä, ehkä hiukan\nmelodraamallisena, kun olen kutsunut teidät koolle, mutta meidän on\ntodella ryhdyttävä vakaviksi ja toimittava jotakin. En tarkoita, että\nisä olisi vähääkään mielisairas, en tietenkään, mutta minusta tuntuu,\nettä hän on saanut päähänsä joitakin perin omituisia aatteita, jotka\nvoivat johtaa hänet tekemään sellaista, mitä hän jälkeenpäin itse\nensimmäisenä valittelisi.»\n\n»No, tule nyt jo asiaan. Mikä se niin omituista on?» ärtyili Hazel.\n\n»Nuo aatteet, että hänen on lähdettävä kotoaan ja kuljettava\njonkinlaisena John Ruskinina ympäri Eurooppaa taidetta tutkien. Isä\non kultaisimpia, luotettavimpia ihmisiä, mitä on olemassa — tai\nainakin hän on ollut — mutta sinunkin, äiti, on myönnettävä, ettei hän\nvoi koskaan olla muuta kuin täysin mielikuvitukseton pikkukaupungin\nkauppias; ja kaiken kiintymyksen ohellakin meidän on velvollisuus estää\nhäntä tekemästä itseään naurettavaksi.»\n\nHe puhuivat yht'aikaa:\n\n»Ainoa koko meidän sakistamme, jolla _on_ mielikuvitusta!» sanoi\nAnnabel.\n\n»Minun mielestäni Saran puheessa on paljon perää», sanoi Howard.\n\n»Hän ei ole koskaan uskotellutkaan haluavansa kuljeksia Ruskinina\nympäri Eurooppaa», sanoi Hazel.\n\n»Hänen euphoriansa tuntuu minusta hieman arvoitukselliselta», sanoi\ntohtori Kamerkink.\n\n»Hänen mikä? Onko se sellaista kuin viekää tämä nyt apteekkiin ja kun\nsaatte sen sieltä, niin ottakaa kolmesti päivässä juuri ennen ateriaa?»\nsanoi Annabel.\n\n»Euphoria. Iloisuuden ja hyvänolon tila. En ymmärrä», sanoi tohtori\nharmistuneena, »mitä hiivatin aihetta Fredillä on olla iloinen!»\n\nSara otti taas keskustelun ohjat käsiinsä:\n\n»En halua olla turhan peloittelija. Otaksun, että isä on itse asiassa\nihan terve. Mutta tiedättehän kaikki tapauksia, jolloin mies, joka on\nollut luotettava aviopuoliso ja isä, on äkkiä mennyt päästään vialle,\nja juuri isän iässä, ja alkanut pelata tai juoda tai juosta naisten\nperässä ja jättänyt perheensä...»\n\n(»Kaikkine kärttämistauteineen», mutisi Annabel.)\n\n»... vaille huolenpitoa. Onhan isä tietenkin kehittänyt hyvän liikkeen,\nmutta tiedättehän, mitä voi tapahtua mille liikkeelle hyvänsä näinä\naikoina, jos vastuunalainen pää alkaa lyödä sitä laimin. Sikäli kuin\nminä tiedän, on ainoa todellinen turva, mitä kellään hänen perheensä\njäsenellä on, isän viidenkymmenentuhannen dollarin henkivakuutus. Itse\npuolestani olen viimeinen ihminen maailmassa ahnehtimaan tai olemaan\ntoisista riippuvainen. Minä kuulun uuteen naisrotuun, joka haluaa itse\nmuovata omat kohtalonsa, mutta niinkin ollen minun on päästävä alkuun.\nEi ole minun vikani, jos minun on saatava paljon enemmän harjaannusta,\nennenkuin voin saavuttaa suuren aseman ja perustaa oman liikkeen. En\nyksinkertaisesti aio antaa isän jättää minua pulaan! Ottaen huomioon,\nettä me lopultakin olemme ainoat ihmiset, joista isä on riippuvainen,\njos pidämme yhtä puolta, niin hänen on kerta kaikkiaan luovuttava\nkaikista tuumista jättää meidät tiepuoleen... Ja tietysti Howardin ura\nmyöskin, otaksun, ja sinulla lapsi tulossa, Annabel.»\n\n(»Howard, onko se totta? Miksi et ole sanonut minulle?»)\n\n(»Oh, ole vaiti, Bell.»)\n\n(»Kuulutko sinäkin uuteen miesrotuun, kaunokainen?»)\n\n»Olen varma, että tohtori Kamerkink vahvistaa puheeni, kun sanon,\nettä verraten uusi psykiatria-tiede on kehittynyt siihen määrin, että\nnyrjähtänyt sielu kyetään parantamaan aivan kuin nyrjähtänyt jalkakin,\nja minä tunnen sattumalta hiukan New Yorkin ihmeellisintä psykiatria,\ntohtori George Janissarya. Hänen potilaansa suhtautuvat häneen\nehdottomalla kunnioituksella — ja, huomatkaa, ne eivät ole joukkio\nhysteerisiä vanhojapiikoja, vaan monet niistä ovat pankkimiehiä ja\ninsinöörejä ja korkeakoulujen opettajia ja tohtoreitakin. Useat heistä\ntulevat uudelleen hänen luokseen joka vuosi.»\n\nAnnabel puuskahti: »Jos tohtori parantaisi minun nyrjähtäneen jalkani\nja minun olisi tultava uudelleen joka vuosi, niin pitäisin häntä\nkehnona jäsenten korjaajana.»\n\n»Taivaan tähden, Annabel, etkö sallisi edes _minun_ puhua vakavasti?»\n\n(»Aina vain sekaantuu... Kärttämistauti.») Annabelin mutina oli kuin\npienen koiran mykistetty haukahdus, kun se on komennettu olemaan hiljaa.\n\n»Rohkenin puhua tästä kaikesta tohtori Janissaryn kanssa käydessäni\nNew Yorkissa viimeisellä ostomatkallani, ja hän sanoi, että se on\nkaikesta päättäen eräs varsin tavallinen psykosin muoto, lievä laji\nsuuruudenhulluutta, ja hän sanoi, että hän voisi helposti johdattaa\nisän tervehtymään jälleen.»\n\nKoko tämän puheen aikana Hazel oli näyttänyt järkyttyneeltä, vaikkei\nollutkaan kielevästi keskeyttänyt Annabelin lailla. Hän änkytti\nnyt: »Mu-mutta tekikö tuo tohtori diagnosinsa vain sinun kertomasi\nperusteella?»\n\n»No, eiköhän tyttären, joka asuu samassa talossakin isänsä kanssa,\npitäisi ymmärtää häntä, jos hän on kohtalaisen älykäs.»\n\n(»Jos!» mutisi Annabel.)\n\nHazel jatkoi ponnistellen: »Olen täysin varma, että olet väärässä. En\nole koskaan tuntenut isääsi selväpäisempänä.»\n\n»Mutta myönnät kai, äiti, ettei isälle olisi vahingoksi käydä tohtori\nJanissaryn puheilla! Etkö ollut iloinen, kun hän suostui tutkituttamaan\nyleisen terveydentilansa?»\n\n»O-olin kyllä... vaikka hän kiekuikin siitä niin kovasti jälkeenpäin!»\n\n»Entä mitä mieltä te olette, tohtori?»\n\nTohtori Kamerkink lausui suopeasti: »No, en luule, että siitä Fredille\nmitään vahinkoa olisi, vaikka en kylläkään näe siihen mitään tarvetta»,\nmutta hän sai tuskin sen sanotuksi, kun Hazel otti pontevasti\npuheenvuoron:\n\n»Sara! Kuuntele nyt minua hetkinen — vaikka olenkin vain äitisi!\nMinun nähdäkseni tämä kaikki johtaa kysymykseen siitä, kuinka\nrehellinen mies tuo Janissary on. En ole niin ajastani jäljessä,\netten tietäisi, että psykiatria, tai miten se nyt lausuttaneen, tekee\nihmeitä; auttaa monen monia vapautumaan siitä, mikä heitä vaivaa.\nMutta monille ihmisille, ja tunnustan itse olevani yksi niistä, se\nsittenkin muistuttaa jonkinlaista taikuutta, ja jos he jättäytyisivät\nrahanahneen psykiatrin hoiviin, ja jos he pitäisivät tätä kaikkivoipana\nlääkemiehenä, niin eikö se olisi vaarallista? Muistelen kuulleeni\namerikkalaisista naisista, jotka ovat matkustaneet Eurooppaan ja\njoutuneet huijaripsykologien kynsiin...»\n\n(»Poskiparrallisten!»)\n\n»... jotka saivat heidät aivan sekapäisiksi ja kynivät heitä.»\n\n»Ulkomaalaisia? Niin, mahdollisesti. Ulkomaalaiset ovat usein kieroja.\nMutta tohtori Janissary on oikea amerikkalainen. Ja hän puhuu viittä\nkieltä ja soittaa viulua ja onkii taimenia.»\n\n»Tuo taimenenonkiminen kuuluu hyvältä», sanoi Kamerkink.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU.\n\n\nFred oli niin mielissään, että irvisti, kun Sara kutsui häntä mukaansa\nlähtiessään New Yorkiin tekemään ostoksia Swazey & Lindbeckille.\nHän suostui kutsuun innokkaasti, tuumien mielessään näyttävänsä\npikku tytölle jotakin: New Yorkin parhaan ravintolan, ja miten oikea\nmyyntimies osasi tilata. Hän otti täydestä Saran tiedoituksen,\nettä tämä halusi hänen terveen järkensä apua ostaessaan kalustoa\npelihuoneisiin — biljardipöytiä, korttipöytiä, yksityisbaareja ja\ngrillkeittiöitä, jotka todellakin olivat tärkeä piirre Sachemin\nkotiarkkitehtuurissa. Mutta junassa Sara kehui niin kovasti hänen hyvää\nmakuaan, että Fred, muistaen Ludvig XV:ta, jonka koleaan syliin hänet\noli houkuteltu, kävi epäluuloiseksi.\n\nKaupunkiin tultua hänet kiehtoi »Kiss Me Quickin» varpaita nytkyttävä\nmusiikki, lumosi italialainen kahvila ja pauloivat häneltä näkemättä\njääneet Pariisin bulevardien muistot siinä määrin, että hän luotti\nSaraan aivan kuin ei tämä olisi ollutkaan hänen omaisensa, ja hän\nsuostui iloisena, kun Sara seuraavana aamuna ehdotti: »Lähde mukaani,\nlähdethän? Haluan tutustuttaa sinut oikein miellyttävään mieheen.»\n\nHeidän vuokra-autonsa seisahtui yläkaupungilla olevan vuokratalon\neteen. Siisti pronssinen kilpi porrashallissa ilmoitti, että\nJanissaryn Sanatorio käsitti kerrokset 7—10 ynnä katon. Vieläkin\nFred oli herkkäuskoinen... Jokin yläkerroksissa asuva hauska mies,\njonka Sara oli tuntenut New Yorkissa asuessaan tai tavannut tässä\nsisustustouhussaan?... Mahtoikohan hän olla naimisissa? Totta kai...\nMahtoikohan hänellä olla kaunis huoneisto?... Mahtoikohan hän\ntarjota Fredille ryyppyä, ja ottaisikohan Fred sen, näin varhain\naamupäivällä?... Arvatenkin!\n\nHe tulivat huoneeseen, joka ei vähintäkään johtanut ajattelemaan\nviihtyisää asuntoa, eikä myöskään ryyppyä. Ensin se ei tuonut Fredin\nmieleen kerrassaan mitään, paitsi suuria määriä rahaa. Se näytti\nolevan yhdistelmä north-ridingilaista aatelislinnaa, leikkaussalia\nja hollywoodilaista kauneussalonkia. Korkean tudor-tyylisen takan\nkahden puolen oli tammiset valtaistuimet, mutta huoneen toisessa\npäässä oli vaatimattomasti valko-univormuinen nuori nainen valkoiseksi\nemaljoidun, metallisen, lasikantisen kirjoituspöydän ääressä, joka\nepämiellyttävästi johti mieleen leikkausveitset. Ja se nukuttava\nääni, jolla nainen lauloi: »Nimenne, _olkaa_ hyvä!» leyhähti eetterin\nimelältä henkäykseltä.\n\nHe odottivat kymmenen minuuttia.\n\n»Mitä hittoa sinulla on mielessä?» vastusti valpastunut Fredk Wm.\n\n»Halusin tutustuttaa sinut tohtori Janissaryyn, psykiatriin — hän on\nsuurenmoinen mies — tulet pitämään hänestä kovasti.»\n\n»Epäilen sitä. Tämä hänen murjunsa tässä ei jotenkuten herätä rakkauden\nväreitä. Psykiatri? Mielitautilääkäri?»\n\n»Annat kai heille arvoa, vai mitä?»\n\n»Tietenkin. Niille, jotka tarvitsevat heitä. Minä en tarvitse. En\ntarvitse myöskään känsänleikkaajaa tai lentokoneenohjaajaa.»\n\nHe väittelivät mitä henkevimpään tapaan nuo kymmenen minuuttia. Sara\nvakuutti, että miltei kenen hyvänsä sopi poiketa psykiatrinsa luo\nsilloin tällöin saadakseen selville, mitä fobioita, skitsofrenisiä\nreaktioita, paranoidisia käyttäytymistapoja tai pakkoneuroseja\nhänessä on ilmennyt viimeksi kuluneen viikon aikana. Fred sanoi oman\nkokemuksensa olevan, että jos kaasuttaja toimi hyvin, ei ollut syytä\nantaa minkään mekaanikon rassata sitä.\n\nFred ei voinut luonnollisesti tietää, että psykologin tai psykiatrin\ntoimistossa ainoa henkilö, jonka on lupa milloinkaan puhua »omasta\nkokemuksestaan», on parantaja itse.\n\nHeidät päästettiin sitten lääketieteen tohtorin George Carlyn\nJanissaryn ystävällisen olemuksen puheille, ja Fred, joka oli alkanut\nodottaa suippopäistä taikuria, jonka yllä oli punaisilla tähdillä\nkoristettu musta kaapu, tunsi helpotusta. Tri Janissary oli hauska,\ntweedille ja urheilulle vivahtava, hoikansutjakka herra, jolla oli\npitkät punaiset viikset ja ruskettuneet kädet. Hän tuoksui kanervalta,\nhyvältä piipputupakalta ja parhaalta saippualta; hän kätteli iloisesti\nja puheli baritoniäänellä:\n\n»En oikeastaan tiedä, mitä varten olette täällä, veli Cornplow,\nmutta Sara-neiti näyttää olevan sellaisessa käsityksessä, että\nminä voisin neuvoa teille, millä tavoin saatte enimmän hauskuutta\nsyrjäänvetäytymisestänne — erinomainen aate, tuo syrjäänvetäytyminen;\nuseimmat meistä kyyröttävät tahkonsa ääressä liian kauan. Aivan samoin\nkuin te voisitte antaa minulle neuvoja automobiilin ostossa.»\n\nTämä oli mainiota.\n\nFred säteili. Sara säteili. Tri Janissary säteili enemmän kuin toiset\nkaksi yhteensä. Mutta hän ei muistuttanutkaan enää niin paljon\ngolfikierroksia ja kalastusleiriä Ouareau-joella, kun hän otti pöydältä\nkourallisen korttilomakkeita ja kysyi: »Mikä oli syntymäpäivänne?»\n\n»Mikä oli isänne ammatti — hänen isänsä — hänen äitinsä isä — heidän\ntaloudelliset olosuhteensa?»\n\n»Mitä pidätte elämänpyrkimystenne päämääränä?»\n\n»Katsotteko yleensä olevanne luonteeltanne intohimoinen vai jäykkä?»\n\n»Onko teillä jotakin hobbyä — muuta harrastusta, paitsi rahan\nansaitseminen ja perheenne huoltaminen?»\n\nTähän saakka Fred oli ollut liian hypnotisoitunut kyetäkseen muuhun\nkuin vastaamaan nöyrästi ja kangertaen, mutta nyt hän ravistautui irti:\n\n»Kuulkaahan, mikä tarkoitus tällä kaikella lopultakin on? Sara, oletko\nilmoittanut minut luennoimaan elämästäni ja seikkailuistani? Ja kuka\nmaksaa kullekin tästä?»\n\nTri Janissary ei näyttänyt pitävän tätä lainkaan lystikkäänä — eikä,\nsen puolesta, Fred itsekään pitänyt sitä niin kovin hauskana.\n\nTohtori oli vakava ja varoittava:\n\n»Herra Cornplow, sen perusteella, mitä Sara on minulle kertonut ja mitä\nitse olen jo havainnut, on selvää, että te olette menettänyt otteenne —\noh, ihan pienessä määrässä vain; ei mitään, minkä korjaaminen ei kävisi\nhyvin päinsä psykobiologisen uudelleenkasvatuksen avulla. Menettänyt\notteenne henkilökohtaisiin asioihinne. Älkää pelätkö.»\n\n»En pelkääkään!»\n\n»Se on mainiota. Sellaista sattuu pätevimmillekin toimenmiehille\ntoisinaan, johtuen rasittumisesta ja huolista. Olen aivan varma, että\nteidän tutkimusmatkailija-harhakuvitelmanne on tilapäistä laatua.\nAivan tyydyttävä prognosi, luulisin. Ainoa varsinainen vaaranne on se\nkäytännöllistä laatua oleva, että tässä tilassanne...»\n\n»_Tilassani_?»\n\n»... voitte hairahtua tuhlaavaisiin toimenpiteisiin, jotka voisivat\nhävittää koko vähäisen omaisuutenne. Mutta ette tietenkään, hyvä\nystäväni, ole edes varma vielä, haluatteko antaa meidän tehdä\nparhaamme hyväksenne. Sallikaa minun esittää teille tämä paikkamme —\n'verstaamme', kuten te ehkä sanoisitte.»\n\nFred oli tähän saakka häilynyt huvittumisen ja harmistumisen välillä,\nmutta hän ei havainnut minkäänlaista huvittavaa niissä neljässä\nkerroksessa ynnä katolla, jotka muodostivat parantolan. Makuuhuoneet\nolivat tosin pienet, mutta punainen ja keltainen verhoilu teki ne\nvarsin iloisiksi, eikä ikkunoissa ollut kaltereita, mutta käytävät\nlemusivat lääkkeiltä, ja hän näki miespalvelijan, sileäksi ajellun\ngorillan, seisovan eräässä seinäsyvennyksessä tähystellen valppaasti\nkumpaankin suuntaan käytävää pitkin — kumpaankin suuntaan, juron\nverkkaisesti. Hänen käsivartensa, jotka valkoisen takin poikkileikatut\nhihat päästivät näkyviin, olivat voimakkaat ja hirmuisen puhtaiksi\nhangatut.\n\nPuoli kerrosta oli luovutettu käsityöaskartelulle, jota tri Janissary\nnimitti työterapiaksi, tri Kamerkink hobbyiksi ja kouluttamaton Fred\nCornplow näpertelyksi. Siellä oli varusteita vasuntekoon, laivanmallien\ntekoon, veistoon ja kutomiseen, ja siellä oli uutterassa kutomisen\ntouhussa, kuten Fred hämilleen mennen näki, iäkäs valkopartainen herra.\n\n»Kutomistako?» virkkoi Fred.\n\n»Niin, se on niin rauhoittavaa. Oikein virkistävää. Viime vuonna meillä\noli täällä entinen Yhdysvaltain senaattori, seitsemänkymmenen vuoden\nikäinen, ja hän kutoi villapuseron vaimolleen.»\n\n»Mitähän vaimo sillä teki? Antoiko gigololleen vai pelastusarmeijalle?»\nsanoi Fred.\n\nSaran tuskallisesta ja Janissaryn vaivautuneesta katseesta Fred\nymmärsi, ettei hän ollut muuta kuin takamailta tullut moukka\nja ettei hänen pitänyt kiusata näitä suurmaailman ihmisiä\nmaalais-amerikkalaisella leikinlaskullaan. Hän olisi halunnut kysyä,\nmuttei kysynyt, paranivatko miespotilaat siksi, että kutoivat, vai\nsairastuivatko ensi sijassa siksi, että olivat kutovaa laatua.\n\nHän lankesi alhaiseen huumoriin vielä kerran, kun Janissary\noli näyttänyt heille rakennuksen kattoa, jota hän nimitti\n»virkistyspuutarhaksi». Puutarhana se ei Fredin mielestä ollut paljon\narvoinen. Sorapeitteistä kattoa, nojapuita ja muutamia joulukuisen\ntaivaan alla orvoilta näyttäviä laivatuoleja lukuunottamatta ei\nsiinä ollut nähtävissä mitään virkistäviä piirteitä, paitsi näköala\nHudson-joelle ja sen takana olevalle olutpanimolle ja korkea\nrautaverkkoaita. Ennenkuin Fred ennätti hillitä onnetonta huumoriaan,\noli hän kysäissyt: »Mitä varten tuo aita on? Estämässä höperöitä\nhyppäämästä alas, vai?»\n\nJanissary ei vastannut, mutta vilkaisi Saraan niin omituisesti, että\nFred tunsi olleensa moukkamainen. Hän katseli ympärilleen katolla,\nkoettaen keksiä jotakin miellyttävää sanomista.\n\nMuutama kyynärä hänen takanaan sama miespalvelija seisoi jäykkänä,\nkäsivarret ristissä.\n\n(Totuus on kyllä se, ettei tuo palvelija seurannut Frediä. Hän oli\npujahtanut katolle nauttimaan laittomasta savukkeesta. Mutta sotilaille\ntuttu periaate on, että on yhtä paha pelästyä kuoliaaksi kuin menettää\nhenkensä luodista.)\n\nHeidän laskeutuessaan katolta Sara lausui, raivostuttavan\nystävällisellä ja äidillisellä äänellä: »No, eikö se ollutkin soma\nulkoilmasopukka?»\n\n»_Sopukka_!» oli kaikki, mitä Fred kykeni saamaan suustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelvästi hän lausui ilmi mielipiteensä, kun he olivat palanneet tohtori\nJanissaryn toimistoon:\n\n»No niin, tohtori, oli hauska nähdä teidän liikettänne. Olen varma,\nettä kykenette tekemään koko joukon sellaisten hyväksi, jotka ovat\nhämmentyneitä ja neuvottomia. Mutta toivoakseni ette ajattele, että\nmikään näistä laitoksista olisi minua varten! Ei, hyvä herra! No niin,\nSara, nyt kiireen vilkkaa takaisin hotelliin.»\n\nMutta tohtori Janissary ei halunnut päästää häntä menemään. Ei\narvatenkaan ollut mitään lakia, jonka nojalla hän voi pakottaa Fredin\nistumaan siinä hikoillen, mutta kuitenkin Fredistä tuntui siltä, kuin\npari poliisia olisi seisonut hänen tuolinsa takana valmiina hypähtämään\nkimppuun, tohtorin lausuessa herttaisesti:\n\n»Pelkään, ettette ole ehdottoman omintakeinen tai harvinainen, herra\nCornplow, kun ajattelette, että vaikka voimmekin tehdä jotakin jonkun\ntoisen hyväksi, niin te olette liian selväpäinen ja itse-erittelevä,\njotta voisimme auttaa millään _teitä_. Meidän pyrkimyksemme täällä\nonkin ehkä pääasiallisesti harjoittaa ystäviämme ymmärtämään itseään.\nIhmisillä on niin monta sokeaa täplää sielullisessa näkökyvyssään,\njonka varassa he toimivat.»\n\nTokaisi Fred: »Onko teilläkin sokeita täpliä, tohtori?»\n\nHän oli hieman kummastunut, kun Janissary ei lyönyt häntä eikä huutanut\ntuomaan käsirautoja, vastasi vain hieman epäröiden: »Noo, kyllä kai —\non tietenkin.»\n\n»Voimme siis sanoa, että tasoissa ollaan, vai mitä, tohtori?»\n(Sisällisesti: »Minkätähden et voi käyttäytyä sivistyneesti näiden\ntietoviisaiden kanssa, Fred, ja olla yrittämättä kujeilla niinkuin\njollekulle Cal Tillerylle?») »Koska todellakin toivon, ettei teillä\nenempää kuin Sarallakaan ole sellaista luuloa, että minä antaisin\nsulkea itseni tänne jonkun henkilön 'rakentavan psykiatrisen\ntyöskentelyn' kohteeksi, kuten arvelen teidän sitä nimittävän.»\n\nTohtori Janissary ei tämän jälkeen kuulostanut niin kärsivälliseltä\nkuin olisi sopinut odottaa kärsivällisyyden opettajalta:\n\n»Teidän tilaanne nähden, rakas herra Cornplow...» (»Hemmetti olkoon,\njos sallin kenenkään hemmetin miehen sanoa, että minulla on 'tila'!»)\n»...ei ole epäilyksen sijaakaan. Te kärsitte disassosiatiosta ja\ntoksiinisesta tilasta, joka otaksuttavasti aiheutuu rohtojen käytön\nlopettamisesta. Ja oikaistakseni erään tavallisimmista maallikon\nerehdyksistä, ei kukaan voi saada aikaan mitään kestävää käyttämällä\nomaa niinsanottua 'tahdonvoimaansa'. Te tarvitsette koulutettujen\nerikoistuntijain apua.»\n\n»Tarkoitatteko, ettei kerrassaan kukaan voi päästä kuntoon omalla\ntahdonvoimallaan?»\n\n»No, ilmeisesti on poikkeuksia olemassa.»\n\n»Ja ehkäpä minä olen poikkeus! Ja ehkäpä niitä on enemmän kuin te\nluulettekaan. Koska järkevät ihmiset eivät huolehdi liian paljon\nhuolehtimisestaan. Ja ehkäpä koko joukko heistä kiertää teitä. Niinpä\nsiis, Sara, painellaan matkaamme.»\n\n»Herra Cornplow, sallikaa minun sanoa, näin ystävyydessä erotessamme,\nettä tavallani hyväksyn teidän kantanne omaan diagnosiinne nähden.»\n\n»Mitä? Mikä siinä sitten on vikana?»\n\n»En ajattelisikaan ottaa hoidettavaksi teidän tapaustanne, jollen saisi\ntäysiä valtuuksia — mihin tuskin otaksun teidän suostuvan, koska teitä\nvaivaa se tavallinen vika, että luulette tietävänne yhtä paljon kuin\nlääkärikin! — jollette suostuisi jäämään valvontani alaiseksi vähintään\nkuudeksi kuukaudeksi.»\n\n»Kuudeksi... Sara! Lähdetään!»\n\nFred ei hyvästellyt tohtoria. Vastaanottohuoneessa valkopukuinen\nsihteeri sanoi hellästi: »Se olisi sata dollaria neuvottelusta, olkaa\nhyvä, ja jos teillä ei ole sitä vastaan, niin tohtori ottaisi, kun\nuusista tapauksista on kysymys, mieluummin käteismaksun.»\n\nFred tunsi hiukan tukehtumista, ennenkuin sai naurahdetuksi (ja se oli\nhänen ainoa naurahduksensa sinä päivänä): »Tämä nuori nainen maksaa.\nHän toi Tapauksen tänne. Tapaus ei itse voi. Hänellä on Tila!»\n\nTalon alaovella hän sanoi: »Selvitä tämä, Sara. En syytä Janissarya.\nSyytän sinua ja mitä kaikkea lienet kertonut hänelle. Sinä saat ottaa\nvuokra-auton. Minä aion kävellä. Enkä tapaa sinua enää New Yorkissa.\nLähden keskipäivän junassa Sachemiin... En tapaa sinua enää. En!»\n\n\n\n\nXXXIV LUKU.\n\n\nSachemiin menevässä keskipäivän junassa oli kuuluisa luennoitsija,\njoka tappoi aikaa analysoimalla matkan varrella näkemiään ihmisiä.\nHän uhrasi vain yhden silmäyksen Fred Cornplow'lle, joka istui jäykän\ntanakkana pullman-tuolissaan. Siinä hän istui, vain pieni pyöreä mies,\njolla oli pieni pyöreä pää ja puolipyöreä pieni huuliparta ja pyöreät\npienet kädet, joiden sormet naputtelivat verkkaisen säännöllisesti\ntaitetun aikakauslehden sivua, katseen tähdätessä suoraan eteenpäin\nhaluttomana ajatuksenvaihtoon.\n\nIlmeisesti vähäpätöinen liikemies, liian vailla mielikuvitusta, liian\nkaavanmukainen, liian kykenemätön outoihin suruihin ja rajuihin\ntekoihin, ollakseen kyllin arvokas mietiskelyn esineeksi kuuluisalle\nluennoitsijalle, joka vain kahdeksan tuntia myöhemmin olisi selittävä\nsiroin puhtain paidanrinnoin ja siroin vakavin hymyin istuvalle\nkuulijakunnalle, että elämä olisi suunnattoman paljon hupaisempi, jos\nharjautuisimme käyttämään silmiämme.\n\nFred oli kuullut kerrottavan, sellaisena, mitä saattoi tapahtua\nihmisille, joita ei koskaan tapaisi, että joskus oli sielullisesti\ntäysin terveitä ihmisiä väkipakolla suljettu yksityisiin hoitoloihin,\njotka todellisuudessa olivat yksityisiä mielisairaaloita, ahneiden\ntai yksinkertaisesti typerien sukulaisten toimesta. Heitä oli\npidetty niihin suljettuina vuosikausia, ja mitä enemmän he esittivät\nvastalauseitaan, sitä vaarallisempina heitä oli pidetty, kunnes he\nolivat sortuneet uskomaan olevansa todellakin päästään vialla.\n\nHän ei tiennyt, olivatko nämä jutut koskaan tosia. Hän tiesi, etteivät\nHazel ja Annabel varmastikaan, eivätkä tohtori Kamerkink ja Walter\nLindbeck ja asianajaja Appletree arvattavastikaan huomaisi mitään\nsairaalloista siinä, että hänet oli äkkiä vallannut vastenmielisyys\nolla rahapajan ja polkumyllyn yhdistelmä. Mutta hän tiesi myöskin, että\nsellaiset yksipuoliset, vaativaiset tahdot kuin esimerkiksi Saran,\nvoivat saada käännetyksi mukaansa kokonaisen maailman hyvänahkaisia\nihmisiä. Ja hän uskoi, ehkä typerästi, että viikonkin oleskelu\nJanissaryn laitoksen kaltaisessa hoitolassa, taitavan sormen onkiessa\nhänestä esiin ne oikut ja omituisuudet, joita meillä kaikilla on,\ntekisi hänet todella sairaaksi. Ei sen tarvitsisi olla mitään niin\nmelodraamallista kuin pehmustettuja koppeja ja pakkonuttuja; pelkästään\ntuollainen vakoileva, säälittelevä, lakkaamaton huolenpito voisi tehdä\nhänet heikkomieliseksi.\n\nEikö hän tiennyt, väitti Fred itsekseen kauhuissaan — juuri sillä\nhetkellä, jolloin etevä luennoitsija syrjäytti hänet ihmispolyyppina\n—, että kun terveet miehet, jotka varsin pätevästi täyttivät paikkansa\ntoimissaan ja kodeissaan, otettiin sotaväkeen, he usein esiintyivät\nkömpelöinä tuhertajina, jokaisen pölkkypääkersantin ivan esineinä, tai\njopa vapisevina, ulisevina pelkureina? Miksi ei parantola voisi olla\nyhtä synkkää taikaa täynnä kuin sotaväki?\n\nFred aukaisi puoleksi aikakauslehtensä, sulki sen ja alkoi naputtaa\nsitä edelleen.\n\nHän karkoitti katkerat ajatuksensa ja alkoi nopeasti suunnitella, mitä\ntekisi. Ja vaikka hän oli niin uppoutunut suunnitteluunsa, aisti hän\njokaisen hajun, jokaisen äänen herkemmin kuin koskaan poika-ikänsä\njälkeen, jolloin hän oli matkustanut collegeen nokisessa päivävaunussa\nja kaikki oli ollut uutta ja lupaavaa ja peloittavaa ja kaunista. Hänen\naistimensa olivat herkistyneet haltiokkaiksi. (Tri Janissary olisi\narvatenkin myhäillyt ja nimittänyt häntä »hypomaaniksi».)\n\nVaunu ei ollut enää tavallinen pullmanvaunu, jollaisessa hän matkusti\nneljäkymmentä kertaa vuodessa; se oli värikäs viidakko, joka huojui\nmaanjäristyksessä. Hän tunsi istuimen plyyshin hajun, vieressään olevan\nlaukkunsa messingin ja nahan hajun, käytävän toisella puolen istuvan\nnaisen bentsiinillä pestyjen hansikkaiden hajun, vaunun eteisestä\nuhovan kolean kellari-ilman. Hän kuuli vaunujen välisten ketjujen\nlakkaamattoman kalkkeen. Hän oli tietoinen kurkkunsa pölyisyydestä ja\nmielikuvituksessaan hän maistoi jääveden ohuen syksyisen viileyden,\njoka sillä on silloin, kun jää lasissa on melkein sulanut.\n\nHänessä herättivät tunnevaikutelmia kanssamatkustajat, joita hän\nnormaalioloissa ei olisi edes nähnyt. Hän inhosi tuuheatukkaista,\npergamenttikasvoista miestä, jolla oli nyörilliset silmälasit. (Se oli\nkuuluisa luennoitsija.) Hän rakasti puuteriposkista vanhaa naista, joka\nistui niin sievästi, pehmoiset vanhat kädet rauhallisesti ristissä.\nHän tunsi levottomuutta kaukana vaunun päässä istuvan terävänenäisen,\nlaihan miehen takia... Voisiko hän olla varjostaja, jonka Sara oli\nlaittanut vakoilemaan häntä? Miksi mies vahti häntä tuolla tavoin? Piru\nhänet periköön!\n\nEräällä pysähdysasemalla hän kuuli seisovan vuokra-auton radion\nmääkinän »Tuolta vuoren tuolta puolen», tahmaisen kuin munatoti,\nja hänen teki mieli itkeä. »Oh, lopeta, hentomielinen vanha kana!»\npilkkasi hän itseään, mutta tuo sulana tiukkuva imelyys sai hänet\nkaipaamaan kaikkea tunteellista ja banaalia: kesäaamun kirkonkelloja,\nnurmikolla ilakoivia lapsia, iltaruskoa järvellä, William Tyler\nLongwhalen huvilaa ja laseja kiillottavaa Hazelia.\n\nHän tajusi elämän virran, jonka mukana hän liukui, ja tajusi itsensä,\nei enää vain kaikkien tuntemana herra Cornplow'na, kirjoituspöydän\nääressä istuvana vaatekasana, vaan erillisenä ja jännittävänä sieluna,\nhiukan kaikkia muita erilaisena. Hän riemuitsi omasta itsestään,\nitsekkyydestään, itsetietoisuudestaan. Miksei hänkin saisi, hän\nkysyi itseltään, olla yhtä uljaasti itsetietoinen kuin kuka hyvänsä\nniistä suurista sieluista, joista hän oli lukenut: Napoleon tai pyhä\nFransiskus tai Philip Sidney? Ehkäpä osa heidän suuruuttaan oli juuri\nsiinä, etteivät he suostuneet olemaan hammasrattaan hampaina.\n\nHänellä oli vain tämä yksi elämä elettävänä; tällä puolen Jordanin\nhänellä oli vielä enintään kolmisenkymmentä vuotta aikaa kaikkien\nkukkuloiden ja kallioniemien ja kimmeltävien jokien näkemiseen, ja\nhänen oli pidettävä kiirettä tuolla näkemisellään.\n\nKenties hän vielä kävelisi pitkin Champs-Elysées'tä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän saapui Sachem Fallsiin vähän jälkeen neljän. Ilmoittamatta\npuhelimella hän ajoi vuokra-autolla Triumph-asioimistoon. Tervehti\nlyhyesti. Kutsui Paul Popplen, apulaisensa, puheilleen.\n\n»Paul, haluan, että pysyt täällä, kunnes annan sinulle tiedon. Se\nvoi viipyä kello kuuteen. Voi mennä myöhään iltaankin. Lähetä nyt\npuheilleni Cal ja Mac Tillery. Kun olen selviytynyt heistä, anna heille\nkummallekin kuukauden palkka ja pidä huolta, henkilökohtaisesti, että\nhe ovat poissa tästä talosta ennen kello kuutta.»\n\nCal ja Mac hinautuivat sisään, ovelan itsevarman näköisinä.\n\n»Te, pojat, saatte eron. Teistä ei ole mihinkään. Saatte kuukauden\npalkan.»\n\n»Tuota, Freddie-serkku, luulen, että teette ison erehdyksen. Mac ja\nminä valvomme aina valppaasti teidän etujanne. Nuo mekaanikot, joita\nteillä on tuolla pajassanne, eivät kelpaa mihinkään.»\n\n»Ensiksikin, en aio ruveta väittelemään. En halua mitään pitkiä virsiä.\nMyönnän, että olette sukua minulle. Niin on Juudas Iskariotkin, jos\nmennään kyllin pitkälle. Te molemmat olette olevinanne yksinkertaisia\nmaalaispoikia, joita kaupungin veijarit sortavat. Tosiasia on, että te\nolette susia. Nekin ovat maalta! Ainoa ajatuksenne toimesta on, että\nse on taistelua teidän ja isännän välillä, ja joka minuutti, minkä\nvoitatte, joka kerta, jolloin voitte kiertää jonkin työn, on vain\nonnistunut partiokahakka. Mieleenne ei ole koskaan johtunut, että voisi\nvallitakaan muuta kuin viha teidän ja sen miehen kesken, jonka hyväksi\nolette lupautunut tekemään työtä. Teidät on nyt erotettu, ja voitte\nkirjoittaa isällenne tämän: Kun hän tulee minulta kysymään: 'Ethän voi\nantaa omien sukulaistesi nääntyä nälkään, vai voitko?' Vastaan hänelle:\n'Mielihyvällä'. Nyt painukaa ulos!»\n\nHe pakenivat.\n\nTuima pyöreä pieni mies kirjoituspöydän ääressä tuumi itsekseen: »En\ntiedä, kuinka kauan kykenen pitkittämään tätä tiukkaa asennetta. Paras\ntoimia nopeaan, niin kauan kuin sitä kestää... Eikö se osoita, että\ntohtori Janissarysta _on_ hyötyä? Yksi tunti hänen seurassaan tänä\naamuna, ja olen jo uudelleenkasvatettu.»\n\nHän soitti kotiinsa, sitten puoleenkymmeneen muuhun numeroon, tapasi\nHazelin eräästä hattukaupasta ja kysyi: »Voisitko olla kotona puolen\ntunnin kuluttua? Olisi tärkeää sanottavaa.»\n\nHän soitti yhteen sachemilaiseen ja yhteen bostonilaiseen\nmatkailutoimistoon.\n\nHän soitti asianajaja Appletreelle.\n\nLähtiessään toimistosta hän ei katsonut taakseen.\n\nHän ajoi vuokra-autolla kotiinsa. Siinä istuessaan hän toisti itsekseen\nkerran toisensa jälkeen, puolittain itsetiedottomasti:\n\n    »Ihaellen, ihmetellen\n    katson laajaa maailmaa —\n    hyötynyt en siitä koskaan,\n    lakatuksi vain en saa.»\n\nHän tajusi, mitä saneli, ja nauroi itselleen — ei enää katkerasti.\n\nFreddie-ukko, kansainvälinen kulkuri! Muistatko sitä kertaa, kun\ntapasimme teeistutuksen omistajan Shanghain klubissa ja matkustimme\nylös Wing Wang Wongia katamaraanissa — mitähän hittoa katamaraani\nlienee?»\n\nHazel oli kotona. Ennenkuin Fred ehti aloittaa hyökkäystään, Hazel\nsuuteli häntä kiihkottomasti ja sanoi: »Howard on koettanut saada sinua\npuhelimeen. En oikein saanut selvää, mitä hän oli vailla: toimitti\nSaran soittaneen New Yorkista, että olet ollut tohtori Janissaryn\npuheilla ja pitänyt hänestä oikein paljon, ja Sara arvelee, että meidän\nolisi saatava tuo tohtori tulemaan Sachemiin tutkimaan sinua vielä\nvähän lisää. Onko sinulla jotakin vaivaa?»\n\n»Ei enää! Ei koskaan enää! Hazel, en halua kuluttaa pitkiä aikoja\nselittelyyn, mutta Sara on päättänyt lujasti estää minua vetäytymästä\nsyrjään, tai edes ottamasta vuoden lomaa.»\n\n»Mutta kuinka hän voisi estää?»\n\n»En tiedä. Mutta hän on terävä tyttö ja kamalan lujatahtoinen —\nja jollet usko sitä, niin katso näitä hemmetin epäinhimillisiä\nhuonekaluja, jotka hän jotenkuten, voin vannoa, etten tiedä miten,\nloihti minut ottamaan. Hazel, minä lähden Eurooppaan...»\n\n»_Eurooppaan_?»\n\n»... tänä iltana, ja haluan...»\n\n»_Tänä iltana_?»\n\n»... sinut mukaani. En huoli selittää, miksi haluan lähteä ja lähteä\nnopeaan. Sanokaamme vain, että lystin vuoksi. Se onkin itse asiassa\nparas syy. Minä _lähden_. Tänä iltana. Oletko minun puolellani vai\nminua vastaan?»\n\n»Hyvänen...»\n\n»Oletko?»\n\n»Hyvänen aika, olen tietenkin, vaikka... Lähtisin niin halusta\nEurooppaan sinun kanssasi. Luulen, että se olisi ihanaa. Mutta jo tänä\niltana matkaan? Se on mieletöntä.»\n\n»Varmasti. Niin olen minäkin. Ainakin olen hemmetin tosissani, ja se\nnäyttää olevan samaa kuin mielipuolisuus. Tuletko?»\n\n»Sinä lasket leikkiä. Tarvitsisimme kaksi viikkoa, kaikkein\nvähintäänkin, ennenkuin kaikki olisi valmiina.»\n\n»Mikä valmiina?»\n\n»Vaatteet.»\n\n»Se ehkä hämmästyttää sinua, mutta vaatteita on myytävänä\nEuroopassakin. Ja uskaltaisinpa veikkaan mitä hyvänsä, että siellä voi\nostaa hammasharjojakin.»\n\n»Mutta miksi...»\n\n»Koska Howard ja Sara käyvät yksistä tuumin kimppuuni, kimpuumme,\nja jos he saavat meidät lykkäämään lähtömme — voit sanoa sitä\nvaikka pelkurimaiseksi pois luikkimiseksi, jos haluat — niin emme\ntule lähteneeksi koskaan. He todistelevat niin ankarasti, kuinka\nvälttämätöntä minun on pysyä täällä ja avustaa heitä pääsemään\nomille jaloilleen — jatkaa tuon alkuunpääsemisen avustamista vielä\nkaksikymmentä vuotta eteenpäin. Oi, Sara ei ikinä antaisi meidän\nlähteä.»\n\n»Älä ole typerä! Kuinka hän voisi sen estää?»\n\n»No, kenties hän ei voisi sitä ehdottomasti estää, jos potkisimme\nja parkuisimme, mutta sanon sinulle, mitä hän hemmetin hyvin voisi\ntehdä: hän ivailisi ja kompailisi niin, että panisi pilalle koko\nasian, samoin kuin hän pani pilalle William Tyler Longwhalen ja\ntoisen kuherruskuukautemme; hän riistäisi siitä kaiken hauskuuden ja\nsaisi meidät tuntemaan olevamme syyntakeettomia vanhoja hupsuja, jos\nmilloinkaan yrittäisimme tehdä muuta kuin istua ja kutoa. _Kutoa_! Me\njoko lähdemme pian ja salaa ja tänä iltana, tai emme lähde lainkaan. Ja\nminä aion lähteä. Lähdetkö mukaani? Oletko vaimoni?»\n\n»Minä — luulen, että olen, Fred. Mihin aikaan lähdemme?»\n\n»Ennen puoltayötä.»\n\n»Rupean pakkaamaan... Tarvitsetko talvialusvaatteesi?»\n\n»Kyllä — ei — en tiedä — ja jos Howard vielä soittaa, niin pysytä hänet\npoissa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsianajaja Appletreen melkoiseksi harmiksi Fred vaati järkähtämättä,\nettä he pysähtyisivät haukkaamaan vain voileipää, eikä päivällistä,\nAppletreen talossa, ennenkuin ryhtyisivät työhön.\n\nPankin kassanhoitaja, joka puhelimessa oli vieläkin harmistuneemmin\nvalittanut: »Mutta mikä hoppu nyt on?», lähti väsyneesti suljettuun\npankkiin ja tuli Fredin luo Appletreen taloon, tuoden kaksituhattaviisi\nsataa dollaria matkashekkeinä.\n\nPaul Popple saapui Appletreen taloon Fredin autolla, jonka Paul itse\noli voidellut ja tarkastanut. Appletreelle ja Paulille Fred tiedoitti,\nkieltäen vastaväitteet:\n\n»Paul saa asioimiston kokonaisuudessaan huostaansa lähinnä seuraaviksi\nkolmeksi kuukaudeksi, mahdollisesti paljon pitemmäksikin aikaa. Sinä,\nEd, kirjoitat hänelle jonkinlaisen valtakirjan-tapaisen, josta näkyy,\nettä hän on isäntä. Hänen on saatava nykyisen palkkansa lisäksi\nviisitoista prosenttia kaikesta voitosta. Loppu sijoitetaan minun\ntililleni Grangers' National pankkiin.\n\n»Tuolta tililtä sinun on maksettava Howardille tuhatviisisataa\ndollaria huomenna ja Saralle viisisataa, ja sen jälkeen tuhat vuodessa\nkummallekin, paitsi että jos Sara menee naimisiin, mikä ei näytä\nkovinkaan hemmetin mahdolliselta, hän saa vain viisisataa. Hänen on\nsiihen mennessä asuttava talossamme, ja sinun on maksettava palvelijain\npalkat ja verot ja vakuutukset — annan sinulle niistä luettelon — mutta\njos kolmen kuukauden kuluttua siitä ilmoitan, on sinun annettava talo\nvuokralle kalustettuna.\n\n»Ja sinä, Ed — sinulla on täydellinen asianajovaltakirja, enkä\npyydä sinulta muuta kuin ettet seuraa minun esimerkkiäni ja rupea\nhuvittelemaan. Koska, kuten aiot sanoa minulle — myönnän sen\nhävyttömäksi, että riistän sanat suustasi —, tervejärkiset, normaalit,\nkunnialliset kansalaiset, joilla on varma paikka yhteiskunnassa, eivät\nole niin mielettömiä, että jättävät paikkansa ja lähtevät kuljeksimaan\npelkästään siksi, että heitä haluttaa. Ei todellakaan! He istuvat\npaikallaan ja miettivät asiaa perusteellisesti ja valmistelevat\nlähtöään niin huolellisesti, että kun viimein ovat valmiit lähtemään —\nhe eivät lähdekään.\n\n\n\n\nXXXV LUKU.\n\n\nVasta kymmenen minuuttia ennen puoliyötä he lähtivät Bostonia kohti,\njonka Fred oli katsonut turvallisemmaksi satamaksi kuin New Yorkin,\nmissä Saroja ja Janissaryja väijyi joka kujalla.\n\nHänen palatessaan Appletreeltä Hazel oli aloittanut pakkauksen, mutta\nei lopettanut. Hän istui vaatekomeron lattialla itkeä niiskuttaen kuin\nlapsi, märät kasvot vääntyneinä kuin lapsen, penkoessaan laatikkoa,\njoka oli täynnä kadonneen nuoruuden kuluneita aarteita. Äänetönnä hän\nojensi Frediä kohti Howardin väliarvostelukorttia neljänneltä luokalta\n— Käytös oli hyvä; Piirustus ja Äidinkieli kiitettävät; Laskento,\nMaantiede ja muut olivat heikkoja.\n\nFred naureskeli: »Hänellä oli tapana piirtää kiemuroita ja sanoa, että\nne olivat piipusta nousevaa savua, mutta minä muutin talon porsaaksi!»\n\nHazel ojensi kultakirjaimista kutsukorttia Saran ensimmäisiin\ntanssiaisiin, korkeakoulun toverikuntaan, jolloin Sara oli ollut\nviidentoista. Fred muisti Saran senaikaisessa mahdottoman lyhyessä\nhameessa, pitkät sääret hoikkina kuin ruoko: muisti, kuinka hänen\ntukkansa oli ollut lyhyt ja karkea ja kammattavaksi mahdoton kuin\npojan. Sellainen urhea pikku piski hän oli ollut.\n\nHazel nyyhkytti: »Oi, Fred, täytyykö meidän... He ovat niin herttaisia.\nEikä meillä ole muita kuin heidät.»\n\nJuuri sillä hetkellä tuntui Fredistä, että se asia, mitä hän hartaimmin\nmaailmassa olisi halunnut, oli jättää tekemättä se, mitä hän hartaimmin\nmaailmassa halusi tehdä. Epätoivoisena kuin mies, joka on antautunut\ntaisteluun, joka käy yli hänen voimiensa, hän toivoi, ettei olisi\nkoskaan pannut alkuun koko mellakkaa. Hän virkkoi ponnistellen:\n\n»Tiedän. Mutta me tulemme merkitsemään heille paljoa enemmän, jos he\nnäkevät, että me olemme muutakin kuin luonnostaan lankeavia, aina\nsaatavissa olevia hätävaroja.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nFred auttoi lopettamaan pakkaamisen. Hazel oli nerokkaasti oivaltanut,\nettei heidän pitänyt ottaa mukaan mitään, mitä eivät kiistämättömästi\ntarvinneet. He saivat matkatavarat rajoitetuiksi kahdeksaan\nmatkalaukkuun, lisänä ehkä jokin purjekangaskääry ja joitakin erillisiä\nmyttyjä; ja kaikissa niissä he myöhemmin eivät löytäneet mitään\ntarpeetonta, paitsi mahdollisesti seuraavia esineitä: Suuri kehystetty\nvalokuva Sarasta yksitoistavuotiaana ja Howardista nelivuotiaana;\nvalokuvat samoista kaksi, viisi ja yhdeksän vuotta myöhemmältä, kaunis\nkiikarikotelo, jonka sisältä ei löytynyt kiikaria, vaan 16-kaliiberin\nhaulikon patruunia; Uuden-Englannin kartta; »Tom Jonesin» toinen nide\n— kumpikaan heistä ei ollut lukenut ensimmäistä; Itävalta-Unkarin\nmatkaopas vuodelta 1913; puoli paria alligaattorinnahkaisia miesten\ntohveleita; mantelisuklaalevy; ylimääräinen hiusharja, jonka\nkumpikin oli luullut kuuluvan toiselle; neljä arkkia kirjepaperia,\njossa otsakkeena oli »Olympia Hotelli, East Utica»; pari pyöreitä\ngolfisukkanauhoja; kynsiväriä, jota Hazel ei koskaan käyttänyt; tyhjä\nruoansulatuspillerirasia; ja komea, läpikuultava purppuranpunainen\nsadetakki, jonka havaittiin olevan selästä halki.\n\nHeidän matkalaukkunsa olivat kaikki Triumph-kupeessa. He istuivat\nulkona, kolean kylmässä pakkasilmassa, katsellen taloaan. Se näytti\nystävälliseltä ja turvalliselta, ei tiilistä, vaan toiveista\nrakennetulta. Heidän edessään oleva katu oli kuin tyly teräskäytävä.\n\nHazel hengähti katkonaisesti, kääntäen päättäväisesti kasvonsa talosta\npoispäin: »Oi, lähde, lähde pian — kun vielä voimme.»\n\nMonta mailia myöhemmin hän kysyi: »Satutko tietämään, millä laivalla\nmatkustamme, mihin satamaan olemme menossa? En otaksu sillä olevan\nväliä itse asiassa nyt, kun olemme jättäneet kaiken rakkaan ja\nturvallisen, mutta se voisi olla mielenkiintoista!»\n\nFred pysäytti auton. »Todellakin. Se on kovaa. Mehän voimme tietenkin\npalata takaisin. Kaikki riippuu siitä — enkä ole niin hemmetin varma,\nonko minulla oikeutta kysyä sitä — mutta kysymys on siitä, luotatko\nsinä minuun?»\n\nHazel hankasi kudotun käsineen verhoamalla vasemman kätensä etusormella\nheidän välissään olevaa auton istuinta; hän empi, virkkoi hieman\nepäröiden:»Kyllä, minä...» Sitten lujasti, miltei iloisesti: »_Luotan_!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSachemista Bostoniin oli matkaa sataneljäkymmentäkaksi mailia, ja he\najoivat sen seitsemässä tunnissa neljässäkymmenessä minuutissa, Hazelin\ntoimiessa varovaisena viransijaisena ohjausrattaassa seitsemänkymmenen\nmailin verran, sill'aikaa kuin Fred poskeaan nyrkkiin nojaten koetti\nnukkua.\n\nTuntui kuin he eivät olisi lainkaan kiitäneet elävän maailman kautta,\nvaan jotakin loppumatonta hautausmaan käytävää pitkin, jota kalpeat\nhautakivet reunustivat. Vaunu kiiti pehmeästi ja vaivattomasti kuin\naaveen lento. Hautojen välillä näkyi silloin tällöin valoja, jotka\nvoivat olla kyliä, mutta he sivuuttivat ne niin nopeasti, ettei Fred\nollut varma, oliko hän niitä nähnyt. Vain silloin kuin jokin silta\nkumisi nopeasti auton alitse tai kuului suhina, joka ilmaisi heidän\nsyöksyvän kukkulain välisen kapean solan kautta, hän oli varma, ettei\nhän ollut todella kuollut, vaan päinvastoin menossa uutta elämää kohti.\n\nSitten heidän ympärillään ja edessään oli Albany, hämmentävänä ja\npeloittavana kattilana, ja he pysähtyivät hätäpikaa, laskeutuivat\nkankeasti autosta tilatakseen kahvia ja siemaistakseen sen polttavan\nkarvaana. Toistamiseen he joivat kahvia nukkuvassa Pittsfieldissä,\nja Fred muisteli lähellä vieressä olevaa Stonefieldiä, William Tyler\nLongwhalea ja niitä onnellisen huolettomia iltoja, joita hän ja Hazel,\nvuosikymmeniä sitten, olivat viettäneet sen kuistilla koettaen laulaa\n»Nellien kotiinsaattoa».\n\nHän koetti hyräillä sitä nytkin, kun he surahtivat taas matkaan,\nkiepahtivat kulman ympäri ja ampaisivat suoraan eteenpäin, mutta se\ntukehtui vaunun ahtaaseen ilmaan.\n\nHazel istui peloittavan hiljaisena ja itseensäsulkeutuneena hänen\nvieressään. Vain kerran, Stonefieldin kohdalla, hän kosketti hellästi\nFredin käsivartta, ja Fred herahti kiekaisemaan: »Samarkandin\nkultatiellä — me olemme matkalla nyt — kultatiellä!»\n\nHetken kuluttua Fred oli varma, että Hazel nukkui, joten hän voi\najaa niin kovaa kuin halutti. Hänen koti-ikävänsä viihtyi, kun\nhän katsoi, kuinka valaistun nopeusmittarin, synkän vaunun ainoan\nvalopilkun, neula siirtyi värähdellen osoittamaan viittäkymmentäviittä,\nkuuttakymmentäviittä. Kukkuloita kohosi hänen edessään tummina kasoina\netulyhtyjen valopiirin tuolla puolen, ja hän syöksi vaununsa niitä\nkohti riemuitsevan sisukkaasti. Tasankoja levisi heidän vieressään; hän\nkuvitteli kuulevansa — lumisessa joulukuussa — sammakkojen kuoroja,\nja hän puski pyörät ahmimaan tasaista tietä. Kylien valoja tuli häntä\nvastaan, ja hän pyyhälsi niiden ohi yhä nopeammin, niin että ne\nvilahtivat sivu kuin tulikärpäsparvet.\n\nHän tunsi silmiä kirvelevää unettamista ja vanhana kokeneena\nohjaajana seisautti tiepuoleen, töyssäytti Hazelin hereille liikunnan\nkeskeytymisen aiheuttamalla liikkeellä, luovutti ohjauspyörän hänelle\nja koetti torkahtaa.\n\nHän hätkähti muistaessaan, että oli kotiinsa kirjoituspöydälle jättänyt\nmerkinnöillä varustetun Bostonista lähtevien laivavuorojen luettelon.\n\nJohtaisiko se Howardin tai Saran hänen luokseen? Saisivatko heidän\nvalittelunsa, heidän turruttavat velvollisuudentuntoon vetoamisensa\nhänet jälleen halvautumaan ja ehkäisisivät viime hetkellä hänen\nlähtönsä?\n\nEi. He eivät löytäisi sitä ennenkuin aamulla. Ja niin epäsuoria olivat\nlentolinjat, etteivät he voisi saavuttaa häntä edes lentokoneella.\n\nHän jätti nukkumisen. Sytyttäessään savukkeen hän näki tulitikun\nloisteessa Hazelin pingoittuneet kasvot. »Anna minä ajan taas», hän\nmurahti, äänensävyn ilmaisematta mitään siitä hellyydestä, jota hän\ntunsi.\n\nTie lohkaisi vain pienen nipukan Worcesterista, ja tuokiossa he olivat\njälleen hautausmaan käytävällä. Mutta Walthamissa kuulsi jo värisevä\npäivänvalon kajastus, ja äkkiä hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja\niloiseksi. Melkein Bostonissa! Melkein laivassa! Melkein puskemassa\ntalvista valtamerta! Niinpä hän iloisena hiljensi kohdatessaan\nensimmäisen liikenteen, heidän syöksyttyään halki kokonaisen laajan\nvaltion ja puolen toisesta, ja solahti säädyllisesti Beacon Streetin\nvarrella olevan hotellin eteen talvisen päivän valossa.\n\nOvenvartija haukotteli: »Haluatteko vaununne säilöön koko päiväksi?»\n\nFred sai hänet hieman säikähtämään huoahtamalla: »Haluan maksaa\netukäteen sen säilyttämisestä käyttämätönnä kolmen kuukauden ajan», ja\nsivelemällä tunteellisesti sen moottorinsuojuksen kuumia poskia.\n\nAjaisiko hän koskaan enää Triumphilla?\n\nHän nukkui kaksi tuntia; Hazel, sikäli kuin hän tiesi, puoleen päivään.\nHän kiiruhti siihen matkailutoimistoon, johon hän oli soittanut\nSachemista, ja osti kaksi matkalippua Bostonista Konstantinopoliin\n(Konstantinopoliin!) »Aranjuna Queen» nimisellä lastilaivalla, joka\nvoi ottaa parikymmentä matkustajaa ja jonka matka suuntautui Kanaalin\nsatamiin, Lissaboniin, Gibraltariin ja ympäri Välimeren. (Mutta hän ei\nkutsunut sitä »lastilaivaksi» vielä; vasta saatuaan suolavesikasteen\nja maistettuaan ylimmän upseerin suolaisia ivasutkauksia hän tiesi,\nkuinka maamyyrämäinen hän kerran oli ollut nimittäessään »Aranjunaa»\n»rahtilaivaksi».)\n\nHän laukkasi pitkin Bostonia, ollen niin monikielinen, että sanoi\naina »jaa» eikä »yes», ja pyysi arasti viisumeja Suurbritanniaan,\nPortugaliin, Jugoslaviaan ja muihin ilmeisesti mielikuvituksellisiin\nmaihin. Hän osti kirjan, jonka nimi oli »Käsilaukkuopas Eurooppaan»,\nsekä pienen elokuvakameran, jolla hän toivoi saavansa näpätyksi\nHazelin kävelemässä pyramidien juurella, Hazelin ruokkimassa kyyhkysiä\nMarkuksen torilla, Hazelin kalastamassa norjalaisella vuonolla.\n\nJa hän osti Hazelille kuusi talviruusua — hyvin kalliita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kaksi saman päivän iltapuolella he seisoivat höyrylaiva\n»Aranjuna Queenin» keskikannella, katsellen alas rahtitavaran\ntäyttämälle laiturille. Komentosillalta he kuulivat kapteenin karjuvan\nyliupseerille lähtökomentoja ja kansiupseerin hoilaavan merimiehille:\n»Vetäkää laskuporras laivaan.»\n\nHazel tarttui Fredin käsivarteen. »Viimeinen siteemme rantaan! Minuutin\nkuluttua on jo myöhäistä!»\n\n»Niin, myöhäistä», raakkui Fred.\n\nLaskuporras solahti ylös ja lopsahti kannelle.\n\nViimeiset köydet irroitettiin. Kapteeni heidän yläpuolellaan huusi\nkonehuoneen sananlennätintä hoitavalle kolmannelle perämiehelle:\n»Hitaasti taaksepäin.» He alkoivat uskomattomasti liikkua; siirtyä,\nensimmäistä kertaa heidän kummankin elämässä, maan turvalliselta\npohjalta hurjaan tuntemattomuuteen. He pitelivät toisistaan kiinni kuin\nkauhistuneet lapset, viheltimen puhjetessa raakaan mölyyn.\n\nJuuri silloin kaksi ihmistä laukkasi pitkin heidän alapuolellaan olevaa\nlaituria, kiljuen.\n\n»Herra Jumala! Howard ja Annabel! Miten he ovat voineet saada tiedon?\nVoivatko he nyt saada meidät kiinni ja pakottaa palaamaan takaisin? Ei!\nMe olemme turvassa!» pälpätti Fred.\n\nPieni parikunta juoksi aina telakkakammion viereisen lastaussillan\nvaaralliselle partaalle. Annabel huusi: »Ottakaa minut mukaan! Olkaa\nniin hyviä! Ottakaa minut mukaan!»\n\nHazel nyyhkytti. Laiva vapisi nyt ja liikkui nopeammin. Howard oli\nhuiskuttanut käsiään rukoilevasti. Nyt, kun laivan musta kylki\nlopullisesti etääntyi, hän lopetti huiskuttamisen, ja hänen koko\nkasvonsa olivat itkun kurtuissa.\n\n»Poikani — pikku poikani, jonka me hylkäämme! Hän on vielä niin\nkehittymätön. Hän ei osaa pitää huolta itsestään», niiskutti Hazel.\n\n»Aranjuna Queen» korskui jälleen kuninkaallisesti ja eteni ulos\nsatamalahdelle, ja he voivat nähdä lapsensa vain nukkemaisina hahmoina,\nuskollisina huiskuttamassa viimeiseen asti.\n\n»Miten ihmeessä olemme lopultakin tulleet tähän laivaan?» ihmetteli\ntäysin hämmästynyt Fredk Tm.\n\n\n\n\nXXXVI LUKU.\n\n\n»Poika-parka! Tiedän — tiedän! Howard, poikaparka, ei ole koskaan\njoutunut ottamaan mitään vakavasti, ei edes naimisiinmenoaan. Arvaan,\nettä häneen koskee nähdä meidän karkaavan pois hänen luotaan. Minulla\non aavistus, että siinä on meidän syytämme; emme ole koskaan suuresti\nvaivautuneet opettaaksemme häntä seisomaan omilla jaloillaan. Ehkäpä\nhän oppii nyt. Ja sitten hän jonakin päivänä saa halun oppia tuntemaan\nhiukan itseäänkin, ja kenties hänen on lähdettävä karkuun Pikku Neeron\nluota!»\n\nFred oli koettanut lohduttaa Hazelia alhaalla heidän hytissään,\nmutta kaikessa hänen pajatuksessaan ei ollut muuta selvää kuin:\n»Poika-parka». Kunhan jokin päivä kuluisi, vakuutti Fred, he\nunohtaisivat Howardin ja nauttisivat haaksirikkoutumisestaan\nliikkuvalle erämaan saarelle, jollainen laiva oli.\n\n»Minä tulen vihaamaan sitä! Minä tahdon palata takaisin heti paikalla,\nkun tullaan maihin! Tulen näkemään Howard-poloisen siellä itkemässä\nkaiken aikaa», kollotti Hazel, samalla kuin Fred koneellisesti taputti\nhänen selkäänsä... ja, enää paljoa kuuntelematta, tarkasteli hänen\nolkansa yli heidän ensimmäistä laivahyttiään... Hän varoi mainitsemasta\nHazelille, että oli olemassa mahdollisuus palata luotsialuksessa\nBostoniin.\n\nTuo verraten vaatimaton huone ihastutti häntä enemmän kuin minkään\nuivan hotellin ruusupuu- ja seinäverhosisusteinen huoneisto olisi\ntehnyt. Sen paljaaksi riisuttu siisteys oli laivoille olennaista. Siinä\noli kaksi vuodetta, niinkuin oli luvattu niissä matkailulehtisissä,\njoihin hän nyt oli niin hyvin perehtynyt, ja niiden välissä oli yöpöytä\nsähkölamppuineen, mutta tuolit olivat jäykkiä ja kapeita, pesuvati oli\ntuollaista konstikasta, hupaista, vanhanaikaista lajia, joka sulkeutui\nkokoon hyllyn tavoin, ja toinen hytin sivu, jossa oli valkoisiksi\nmaalattuja pultteja ja kaarevia teräslevyjä ja ylhäällä rehellinen\nluukkuikkuna, oli peittelemättömästi laivan kylki.\n\n»Olen toden totta laivassa!» riemuitsi hän.\n\nSillä hetkellä laiva kallistui tuntuvasti, ja hänen vatsansa ei\nriemuinnut.\n\n»Lienee parasta mennä kannelle saamaan vähän raitista ilmaa», ähkyi hän.\n\nHe ponnistelivat huojuen askel askelelta ylös keulapuolen portaita, ja\nahdistuksen alkaessa Hazel alkoi lyödä laimin koti-ikäväänsä. Perän\npuolella he näkivät harmaan vallin — Hazel ei tiennyt, oliko se sumua\nvai maata, mutta hän päätteli sen maaksi, voidakseen tuskailla sen\njättämisestä.\n\n»Katsele nyt viimeinen kerta. Lunta ja jäätä. Kun seuraavan kerran\nnäemme maata — heikkari, ajattele! — se on ulkomaata! — vierasta\nvaltakuntaa! — ja minä arvelen, että se on kauttaaltaan viheriää»,\nvirkkoi Fred keinotekoisen hilpeästi.\n\n»Asiasta toiseen, Fred, minne sinä olet matkalla?»\n\n»Mitä tarkoitat? Näytinhän sinulle matkalipun — kaikki ne eri maat —\nkokonainen rämssy!»\n\n»Mutta mihin satamaan, mihin maahan, me kaikkein ensiksi tulemme? Minne\nolemme _matkalla_?\n\n»Heikkari, minulla oli niin kiire päästä lähtemään, etten muistanut\nkysyä!»\n\nHe olivat matkalla Hulliin, Yorkshireen, sanoi rahastonhoitaja.\n\n»Niin oikein, sitähän minäkin», sanoi Fred.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi milloinkaan, ei edes William Tyler Longwhalessa, heitä ollut\nvietellyt sellainen viehtymys toistensa seuraan kuin näinä\nkymmenpäiväisen merimatkan kolmena päivänä, jolloin he vetelehtivät\nhytissään, edes pukeutumatta paremmin kuin aamunuttuihin, ollen aina\nmerikivun ja kukoistavan terveyden välisessä verraten miellyttävässä\ntilassa, joka salli heidän olla menemättä kannelle urheilemaan ja\nseurustelemaan. Cornplowien kotona aterioita ei ollut tuotu vuoteeseen\nmuulloin kuin varsinaisen sairauden sattuessa, ja vallantunteen\nja matkustamisvarmuuden lisääntyessä he nautinnokseen soittivat\nlaivapalvelijaa tuomaan teetä ja paahtoleipää ja appelsiinimehua pitkin\npäivää.\n\n»En siedä ajatellakaan soman pikku hyttimme jättämistä ja vieraiden\nihmisten joukkoon menemistä», huokasi Hazel. »Ikävä kyllä, Fred,\nmutta minä näen nyt, ettei minusta tule olemaan paljon mihinkään\nmatkustajana. Olen liian ujo uusien ihmisten ja uusien tapojen suhteen.\nMutta sinä tulet selviämään suurenmoisesti, sinä, joka niin helposti\nperehdyt, ja minä roikun vain mukana... kunnes sinä väsyt ja saat halun\nkipittää takaisin kotiin.»\n\nNiin he pitkin päivää, unohtaen tuntikausiksi, että olivat\nhäpeällisesti hylänneet avuttomat jälkeläisensä, puhelivat\nitsestään; muistelivat hihittämään yltyen ammoisia onnettomia\nasioita ja taisteluita, sellaisia kuin se riita, koomillinen, mutta\naikanaan hirmuinen, joka oli syntynyt, kun Fred oli juhlallisten\ntanssiaiskutsujen aikana tavattu pelaamassa noppaa autonkuljettajain\nkanssa kellarikerroksessa, frakki ripustettuna hiililapion varrelle ja\nuljaassa paidanrintamuksessaan huulipuikolla piirretty pääkallon ja\nsääriluiden kuva.\n\nHazel ei ollut koskaan saanut selville, kuka naiskäärme sen oli\npiirustanut... Eikä Fredkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi kerran he tulivat luolastaan päivälliselle salonkiin. Hazel\nvaikeroi: »Minä joudun niin hämilleni, että kuolen — kun kaikki ihmiset\ntuijottavat minuun.» Sitten hän tulikin hämilleen siitä, ettei kukaan\ntuijottanut lainkaan. Seurue ei edes kaakattanut siitä, ettei hän ollut\nnäyttäytynyt. He olivat olleet itsekin tarpeeksi merikipeitä.\n\nLaivan kahdeksantoista matkustajaa oli jaettu salongissa neljään\npöytään. Tukkukauppiaiden aatelisluokkaan kuuluvina Fred ja Hazel oli\nsijoitettu kapteenin pöytään, missä ei huomattu olevan ketään sen\npeloittavampaa kuin eräs herra Alphen rouvineen Jolietista ja neiti\nPablum, Minneapoliksesta oleva opettajatar, joilla kaikilla kolmella\nei tuntunut olevan mitään erikoista aihetta ulkomaille matkustamiseen,\npaitsi katsellakseen sellaista, mitä tavattiin vain Euroopassa,\nnimittäin kulttuuria, linnoja, Napoleon-konjakkia ja historiallisia\npaikkoja.\n\nKapteeni oli oikein kelpo kapteeni, ja sellaisena hänen\npääharrastuksensa oli kiinteistöjen ostaminen ja myyminen Mount\nVernonissa, New Yorkin valtiossa, missä hän asui. Hän oli pitkä ja\nlaiha, kertoi kompia nalkuttavista vaimoista ja soitti pianoa.\n\nRouva Alphen näytti Cornploweille heti ensimmäisellä aterialla\nlastenlastensa kuvat. Neiti Pablum lainasi heille innostavan kirjan,\nnimeltä »Brittiläisten lauluniekkain tanterilla». Herra Alphen taas\nedusti erään sammuvan muotokunnan jätteitä, ollen valtiopatriootti.\nHän vakuutti äkäisesti, että Illinoisin ilma oli miellyttävämpää kuin\nWashingtonin ilma, Illinoisin verot alhaisemmat kuin New Yorkin verot,\nIllinoisin ruotsalaiset ruotsalaisempia kuin Minnesotan ruotsalaiset ja\nJolietin vankila kukoistavampi kuin Sing Sing.\n\n»Hehän ovat kaikki miellyttäviä, ystävällisiä ihmisiä, ihan kotoisen\ntuntuisia», sanoi Hazel.\n\nPöytäkuntien välillä oli paljon iloista leikinlaskua, kunkin väittäessä\nomistavansa enemmän älyä, enemmän bridge-pelitaitoa kuin toiset. Mutta,\nvalitti Hazel, toiset matkustajat näyttivät vielä ujommilta kuin hän\nitse; he eivät keräytyneet »harjoittamaan seuraelämää».\n\nHazel se ryhtyi siinä järjestäjäksi.\n\nRahastonhoitajan kanssa, joka voitti hänen mieltymyksensä sangen\nsuuressa määrin väittämällä, että hän varmasti on tehnyt matkan\nrapakon poikki ainakin kymmenen tai kaksitoista kertaa, Hazel pani\ntoimeen bridge-ottelun, backgammon-ottelun, kiekontyöntökilpailun,\nnaamiohuvit sekä luentoillan, neiti Pablumin johdolla, joka johti heitä\nkiertomatkalle lauluniekkain tanterilla.\n\nLoma-aikoina Fred oli pannut merkille, että Hazel mieltyi iloisena\nuusiin ihmisiin ja niihin erikoisiin peleihin, joiden avulla\naikaihmiset pelastuivat istumasta ja ajattelemasta, mutta hän oli\nselittänyt sen johtuvaksi siitä innostuksesta, minkä muutaman päivän\nvapaus kotiaskareista sai aikaan. Hän huomasi nyt, että Hazelilla\noli enemmän kykyä kuin hänellä mieltyä outoihin ihmisiin ja outoihin\ntapoihin ja olla puhelias ja leikkisä heidän parissaan. Hazelista tuli\nitse asiassa laivan kuningatar, ja häneltä toiset matkustajat kyselivät\nHulliin saapumisensa aikaa ja hetkeä, annettavien juomarahojen määrää,\nsen sellaisen nimeä, jolla veneet pyöräytetään ulos, kansitenniksen\nsääntöjä ja Huippuvuorten leveysastetta.\n\nFred oli vain prinssipuoliso.\n\nHän oli kuvitellut matkustelun pääiloksi, ikivanhoja luostareita ja\nbulevardin partoja suuremmaksi, tuttavallista seurustelua monien uusien\nmatkustelevien gentlemannien kanssa. Eikö hän ollut harjaantunut\nmyyntimies, hauska veikko, joka kykeni saapumaan oudon hotellin aulaan\nja kutsumaan viittä miestä ristimänimeltä kymmenessä minuutissa?\n\nMutta vapauduttuaan velvollisuudesta olla minkään määrätyn laatuinen\nhenkilö, hän huomasikin haluavansa tutustua vain itseensä. Veli\nAlphen, hän myönsi, oli oiva mies; mutta miten liekin, hän ihmetteli\nHazelille, hänen ei tehnyt mieli kuulla enää »uudesta jaosta» tai\nöljyuunien edullisuudesta. Hänen oli ollut kuunneltava niin monta\ninnokasta kansalaista niin monen vuoden aikana Triumph-asioimistossa,\nja Hazelia ja Saraa kotona jälkeenpäin. Hän piti tätä omituisuutena\nitsessään; hän tuumi, mitä tohtori Janissary olisi mahtanut sanoa;\nmutta hän nautti vaitiolosta. Tohtori Kamerkink olisi lyönyt nauruksi\nkäsityksen, että riuska ja selkäätaputtava Fred oli itse asiassa\nintrovertti, sisäänpäinkääntynyt, kiinnostunut vain oman salatun pienen\nsielunsa muotoihin ja väreihin, ja Hazel ekstrovertti eikä suinkaan\nsellainen sisäänpäinkatseleva herkkätunteinen kasvi, jollaiselta hän\nkotoisiin oloihinsa eristettynä oli näyttänyt. Mutta suuren osan noista\nkymmenestä päivästä Fred kulutti kierrellen kantta yksinään tai seisoen\nkeulakaiteen ääressä, sill'aikaa kuin Hazel oli seurustelusalissa\npelaamassa bridgeä.\n\nRouva Alphen huudahti hänelle iloisesti: »Ettekö häpeä olla niin\nitsekäs ja lyödä laimin meidät naiset ja kaikki!» ja viittoili\nvieressään olevaan kansituoliin, mutta Fred vain hymyili ja luikki\npois, tuntien olevansa yhteiskunnanvastainen ja roisto.\n\nTuntikausia hän laivan keinuessa katseli keulanosturin heilumista\nkohti ryntääviä aaltoja vastaan. Aaltojen voimassa hän tunsi vapautta;\nkeulassa, joka herkästi kaartui leikkaavaksi kärjeksi, hän tunsi\nnopeutta; ja nosturin heilurissa turvallisuuden rytmiä... Ehkäpä hän\nvaeltaessaan kykeni olemaan pienellä tavalla suuri, niinkuin hän\nhuoneeseen sidotussa työssä oli kuluneina vuosina ollut suurella\ntavalla pieni.\n\nMatkan loppupuolella Hazel puhui kodista ja Howardista ja Sarasta\nvain kerran päivässä, ikäänkuin tavan vuoksi. Hänen koti-ikävänsä,\nsamoin kuin Fredinkin, koski kipeästi vain jouluna, jonka he viettivät\n»Aranjuna Queenissä» Englannin kanaalissa, Margaten ja Thamesin suun\nhimmeästi häämöttäessä.\n\n»M-mutta emme me sentään ole pahemmin koti-ikävän vallassa kuin\ntoisetkaan, luullakseni!» nyyhkytti Hazel urhoollisesti.\n\nTodellakin, mitä enemmän »Aranjunan» matkustajat koettivat olla\njuhlailoisia ja kantaa sisään köynnöksiä ja jouluhalkoja, sitä\nverhotummat ja aremmat olivat heidän katseensa. Seurustelusalissa\noli joulukuusi, ja kapteeni vannoi, että se oli hiton hieno kuusi,\nsillä eikö hän ollut itse tuonut sitä Mount Vernonista? Ylistuertti\ntoi hieman surumielisenä hopealankoja ja punaisia lasipalloja, ja\nhieman surumielisinä matkustajat koristivat kuusen. He tyhjensivät\nparturi-kylpystuertin »muistoesine-myymälän», joka oli vain pikkuruinen\nkomero, ja antoivat toisilleen muistonenäliinoja ja tinapeltisiä\nleikkiautomobiilejä ja kymmenen sentin makeisrasioita; he söivät\nuhkean päivällisen hanhen- ja kalkkunanpaisteineen ja tuskallisine\npaperihattuineen, ja päälle tanssittiin.\n\nMutta joka kerta, kun neiti Pablum tanssi kankeasti joulukuusen ohi,\nhän katsoi toisaalle. Hänen äitinsä oli kuollut joulukuun ensimmäisenä\npäivänä.\n\nIltapäivällä he saivat joulu-radiosanomansa:\n\n  ILOISTA JOULUA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA IHANAA PÄÄSIÄISTÄ MUISTAKAA\n  MEITÄKIN TOIVOVAT RAKKAIN TERVEISIN LAPSET SARA HOWARD ANNABEL\n  PIKKUNEERO\n\nSilloin Hazel itki ja kostutti pyhän jouluruusun.\n\n»Suurenmoisia lapsia. Heistä tulee täydellisiä nyt, kun he näkevät,\netteivät voi panna meitä valtansa alle!» vannoi Fred. »Kuules! Tuntuuko\nsinusta vieläkin siltä, että haluat palata takaisin heti, kun astumme\nmaihin Hullissa — viivähtää vain pari päivää Lontoossa, ehkä, ja sitten\nlähteä...»\n\nHazel harkitsi tuomarimaisesti:\n\n»No niin, kun nyt olemme täällä, tuntuu minusta, että olisi kauheaa\nhyvän rahan tuhlausta olla käyttämättä sitä hyväkseen. Katie Alphen\nsanoo, että me tulisimme kerrassaan rakastumaan Rivieraan. Mutta emme\nkylläkään halua viipyä kauan... Kuulehan, Fred. Jos me mahdollisesti\nsattuisimme olemaan täällä vielä ensi kesänä, vain mahdollisesti\nsattuisimme päättämään viipyä pitempään, tarkoitan, niin arveletko,\nettä meistä olisi hauskaa omistaa pieni maalaishuvila Englannissa?\nMinnie Pablum sanoo, että me tulisimme jumaloimaan Englannin\nmaaseutua... Ei silti, että hän olisi siellä ollut.»\n\n»No niin», sanoi Fred.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe joivat maljan kodille tupakkasalongissa, joka ei ollut salonki, vaan\nseurusteluhuoneesta erotettu komero.\n\n»Juodaan vielä erikseen Annabelin malja — hän on paras koko joukosta»,\nehdotti Fred.\n\nHazel tirskui. »Sinä olet niin lystikäs! Etkö tunne itseäsi vähän\nvähääkään? Olet puoleksi rakastunut tuohon tyttöön, eikä sinulla ole\nsiitä aavistustakaan!»\n\n»Niinkö luulet? Ha haa!» sanoi Fred.\n\nHänen itsensä-löytöretki tuli merkillisesti helpommaksi, kun sai tehdä\nsen miellyttävän henkilön seurassa, joka ei saattanut häntä hämille\nymmärtämällä häntä.\n\n\n\n\nXXXVII LUKU.\n\n\nVilla Sophie, Belfayolissa Côte d'Azurillä, Hyèresin, ja St. Tropez'n\nvälillä, oli siisti pieni täysihoitola, arvokas täysihoitola,\nvalkoinen, purppuranpunaisen bougainvillaean juovittama täysihoitola\nrannikolla; siitä oli näköala kalastusveneiden yli, ja pienoinen kasino\noli vain kahden kadunristeyksen päässä, ja sen edustalla seisoi aina\npienet vaunut, joilla kukaan ei näyttänyt koskaan ajavan. Siinä oli\nsiisti sali, jossa oli espanjalaiset nojatuolit, keltamarmorikantiset\npöydät, harmaamarmorinen lattia ja kullanväriset ikkunaverhot. Teetä\nvoitiin juoda ruusutarhan lehtimajassa. Ja vaikka makuuhuoneet olivat\npienet, avautuivat niiden korkeat ovi-ikkunat pienille rautaisille\nparvekkeille suoraan kohti kimmeltävää, vuorovedetöntä merta.\n\nVilla Sophiessa viettivät Frederick William Cornplow & v:mo, kuten\noli ilmoitettu täysihoitolan vieraskirjassa, huhtikuun lopulla\nkansainvälistä loistokulttuurielämää, kaikin nykyaikaisin mukavuuksin,\nhalvimmin hinnoin.\n\nHe olivat nähneet kenties puoli prosenttia Lontoosta (»sivukäväisyllä»\nHullista käsin), Rotterdamista ja Brestistä, Espanjan yltyvän\nvallankumouksen kiihdyttämästä Lissabonista, Caprista Napolin\nkautta, jumalallisesta Venetsiasta, Ragusasta, Ateenasta ja viimeksi\nIstanbulista. (He punastuivat, että olivat koskaan nimittäneet sitä\n»Konstantinopoliksi». Jolla nimellä he yhä edelleen kutsuivat sitä,\nmilloin eivät olleet varuillaan.)\n\nIstanbulissa Fred oli hämmentävän lähellä Samarkandin kultatietä,\nja Istanbulissa hänen olonsa oli aina kauhuun saakka epämukava. Hän\nei ymmärtänyt, mitä myytiin sen mielettömissä täyteenahdetuissa\nmyymälöissä; hän ei tiennyt, miten olisi saanut hankituksi kuuman\nkylvyn; hän ei nähnyt Triumph-autoja eikä kertaakaan kuullut\nlihakasta amerikkalaista ääntä. Hän oli kuin väärälle kadulle eksynyt\nkoiranpenikka.\n\nVaikk'eivät he olleet tienneet jugoslavialaisia höyrylaivoja olevan\nolemassakaan, oli erittäin sievä ja siisti ja mustaksi emaljoitu\nja nikkelöity jugoslavialainen laiva vienyt heidät takaisin\nVillefranche'iin, mistä he arkoina ajoivat Belfayoliin.\n\nRagusassa he olivat saaneet ja sen vanhojen muurien varjossa kerta\ntoisensa jälkeen lukeneet sähkösanoman Saralta, joka ilmoitti menneensä\njuuri naimisiin Walter Lindbeckin, isäntänsä, kanssa, ja saisivatko he\nvuokrata Cornplow'n talon?\n\nSaisivat kyllä, sähkötti Fred, vaikka hän tunsikin, että kun heidän\nkotipesänsä siten oli mennyt ja Hazel päivä päivältä yhä vilkkaammin\nkiintyi Euroopan ja suuren maailman riemuihin, ei hän voisi nyt enää\nkoskaan palata siihen ainoaan paikkaan maailmassa, jota hän kaipasi\nnähdä.\n\nMaaliskuun alkupäivinä he saivat Howardilta sähkösanoman, että Pikku\nNeero oli syntynyt, että Pikku Neeron nimi oli Franklin R. Cornplow, ja\nettä »äiti poika itse hyvin».\n\nNiin että kun he saapuivat väsyneinä ja silmät kipeinä ja jalat hellinä\nVilla Sophiehin huhtikuussa, he olivat jonkin aikaa iloiset, että\nolivat löytäneet uuden kiinteän kodin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVillan vieraat olivat hyvin kansainvälisiä, arvostelivat Fred ja Hazel.\nNiihin kuului belgialainen kreivi, venäläinen eversti rouvineen,\nprofessori, joka, toisin kuin useimmat professorit, oli professorin\nnäköinenkin, ruotsalainen kuvanveistäjä, joka ei koskaan näyttänyt\ntekevän mitään kivenlohkareille ja jonka jokapäiväinen mielisukkeluus\noli, että hän oli siellä »tutkimassa villasophieaa», salaperäinen\nmustapukuinen nainen, jossa ei ollut mitään puoleensavetävää paitsi\nsalaperäisyys, lihava englantilainen nainen, jota nimitettiin lady\nJaxoniksi, viisi säädyllistä, mutta erikoisuutta vailla olevaa\nnaista, ja lihava entinen irlantilainen urakoitsija Omahasta, myöskin\nrouvineen. Urakoitsija oli iloinen, ja hänestä tuli Fredin paras ystävä\nja pahin rasitus: hänen vaimonsa puhui taiteesta ja opiskeli ranskaa —\nkuten Hazelkin äkkiä, suureksi kummaksi, näytti tekevän.\n\nTässä kansainvälisessä operettiseurueessa Hazel ei pystynyt loistamaan\ntähtenä niinkuin laivassa, mutta hän sopeutui, hän rakasti heidän\nvaisuja viittauksiaan esi-isien rikkauteen; hän kävi hienommaksi\nja ruusuisemmaksi ja päivä päivältä kiintyneemmäksi täysihoitolan\nyhteisharrastuksiin: aterioihin, uintiin, ateriain odotukseen,\nkasinon keilailuun, ateriain muisteluun, ostoksilla kulkemiseen ja\nhuviretkiin Mont Nid'n huipulle lämpimine aterioineen ja valkoisine\nbordeauxpulloineen... Fred pani merkille, että lihava urakoitsija,\nlihava lady Jaxon ja hänen oma pyylevä itsensä saivat poikkeuksetta\nosakseen sen suosion, että heille tuotiin laskut noista huviretkistä.\n\nHazel oli aluksi tuntenut pelokasta kunnioitusta tuota arvonimillä\nvarustettua seuruetta kohtaan, mutta ennenkuin kuukausi oli kulunut,\nhän mutisi Fredille: »Oi, nämä eivät ole muuta kuin vähäpätöisiä\ntäysihoitola-kulkureita. Minä ajattelen Monte Carloa ja Pariisia ja\nsitten pientä huvilaamme Englannissa. Lady Jaxon — hän on todella\nylemmästä päästä — hän sanoo, että voisimme saada täysin viehättävän\nhuvilan Devonista hänen kartanonsa lähistöltä. Pitäisitkö siitä?»\n\n»Öh — oh, kyllä kai — varmaankin — luultavasti.»\n\n»Onnellinen?»\n\n»Kyllä — varmasti!»\n\n»Oi, _ole_ onnellinen!»\n\nMutta päivä päivältä Fred tunsi itsensä yhä irrallisemmaksi siitä,\nirrallisemmaksi kaikesta. Tässä muukalaismaassa lystikkäine kielineen\nei mikään, ei politiikka, ei liike-elämä, eivät tavat eikä ruoka\nliikuttaneet häntä. Hän oli sivullinen, pelkästään suvaittu, ja\ntuntematta juuri varsinaisesti koti-ikävää hän kaipasi takaisin sinne,\nmissä hän saisi harjoittaa kansalaisen kallisarvoista etuoikeutta:\njulmistella siitä, miten kaikkia asioita hoidettiin.\n\nNäytti olevan Fredin tyypillinen aamu tässä Samarkandin esikaupungissa.\n\nHän oli menestyksellä hakenut vapautusta tämänaamuisesta automatkasta\nBandoliin Hazelin, lady Jaxonin ja urakoitsijattaren seurassa. Hazel\noli sellainen poikkeus amerikkalaisten naisten joukossa, että hän\nymmärsi Fredin, ilman ilkeyttä tai salaisia hurjisteluaikeitakin,\nmielellään jäävän pois niin naisvoittoiselta retkeltä. Hän ei epäillyt\nFredillä olevan sovittua kohtausta provencelaisen lumoojattaren kanssa.\nSiinä hän, valitettavasti, oli oikeassa.\n\nFred istui yksin, tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi, juoden\nkahvia torin viereisessä kahvilassa, edessään meri, toisella sivullaan\nkasino ja toisella rapattu rautatieasema. Jos hän laivassa olikin ollut\niloinen voidessaan välttää äänekkäitä tiedusteluja perheensä tilasta,\nolisi hän nyt iloinnut, jos joku, jonka hän oli tuntenut, olisi tullut\ntakaapäin hänen luokseen, läimäyttänyt hänen selkäänsä ja kajauttanut:\n»No, sinä vanha semmoinen-ja-semmoinen! Mitä sinä täällä teet?»\n\nHän koetti lukea amerikkalaisten lehtien viimeistä satoa.\n\nMitä olikaan kaikki tuo jabina uudesta työjärjestöstä, jonka nimi oli\nTeollisuuden Järjestämis-toimikunta? Hän ei ollut varma, mitä hän sen\nsuhteen voisi tehdä, mutta hän tunsi, että hänen pitäisi rientää suoraa\npäätä Michiganiin ja näyttää pojille, kummallakin puolen, miten asiat\npilkulleen hoidettaisiin. Hän pohti epätietoisena presidentin ehdotusta\nKorkeimman oikeuden uusimiseksi. Hän ei voinut tehdä mitään täällä\nBelfayolissa; nämä muukalaiset, nämä ranskalaiset, eivät näyttäneet\npitävän häntä minään auktoriteettina heidän politiikassaan; mutta\njos hän pääsisi takaisin Amerikkaan, jonne hän kuului, olisi hänellä\nvarmasti sellaista sanottavaa, josta olisi apua presidentille.\n\nBelfayolissa, joka ei ollut kaukana Espanjasta, tuntuivat suuren\nkapinan hyrskyt. Tuon tuostakin hän näki myttyineen neuvottomina\najelehtivia pakolaisia, mutta hän oli huomannut sen omituisen seikan,\nkuinka vähän maailmaajärkyttävä onnettomuus muuttaa katuelämää ja\ntapoja.\n\nNiinkuin aina yksin ollessaan, hän tutki matkansa päässä raitiovaunusta\npoistuvia matkustajia. Hän näki nuoren parikunnan, jotka äänistään\npäättäen olivat amerikkalaisia, ja halusi puhutella heitä, mutta\nhe olivat liian maailmallisia hänelle: tyttö golfihousuissa ja\nvillapaidassa, miehellä baretti, lepattavat siniset housut,\nvoimistelukengät. Ei. Heillä oli arvatenkin huvila vuoren rinteellä;\nolivat arvatenkin tulleet tänne vuosiksi; pitäisivät arvatenkin häntä\ntavallisena turistina. No niin, ehkäpä hän olikin. Mutta hemmetti\nolkoon, Sachemissa häntä ei pidetty pelkkänä turistina.\n\nRaitiovaunua draamallisempi oli rautatieasema, jolle Pariisin\njunan oli nyt aika tulla. Toisinaan siitä tulla tohahti parvittain\namerikkalaisia. Kerran hän oli riemukseen nähnyt junasta tulevan erään\nKansas Cityn miehen, jonka hän oli tavannut Triumphin kokouksessa\nAtlantic Cityssä! Ajurit aseman edustalla heräsivät; heidän hevosensa\nravistelivat kärpäsiä pois. Kantajat virtasivat sisälle kiljuen\ntoisilleen kuin sota olisi syttynyt. Appelsiininkauppiaat olivat\nkerääntyneet. Asemalta alkoi valua matkustajia. Mitähän jos siellä\nolisi taas jokin Kansas Cityn mies! Tai vaikkapa joku verrattomasta\nSachemista!\n\nFred vahti ovea kuin odottava rakastaja. Hän huomasi nuoren naisen,\njonka pukineet hän arvasi amerikkalaisiksi. Naisella oli sylissään\nhyvin nuori lapsi ja hän katseli kuumeisesti taaksensa kantajaan,\neteensä vaunuihin, pudistellen päätään ihmisten sanavuolaudelle,\nviihdyttäen parkuvaa lastaan — kaiken kaikkiaan ilmeisen hämmentyneenä.\n\n»Voisinkohan minä mitenkään auttaa häntä?» ajatteli Fred verraten\nlevollisena.\n\nSitten hän näki, että tuo nuori nainen oli hänen miniänsä Annabel.\n\n\n\n\nXXXVIII LUKU.\n\n\nPalatessaan miellyttävältä ja pakinarikkaalta Bandolin-matkaltaan Hazel\nkapusi ulos homeisesta limousinesta, huudahtaen lady Jaxonille: »Oikein\nhauska retki, ja varmasti poikkean katsomaan Cotswoldia.»\n\nHän kääntyi ympäri ja näki juuri Villa Sophiehin menossa seurueen,\njonka muodostivat hänen miehensä, kiihtyneen näköisenä, Annabel\nStaybridge Cornplow, joka tietysti ei ollut lainkaan täällä, vaan\nSachem Fallsissa, U.S.A:ssa, hänen ensimmäinen lapsenlapsensa F.\nRoosevelt Cornplow, jota ei ollut olemassa muuten kuin eräänä\nsähkösanoman lauseena ja muutamina lennokkaina kirjeen sivuina,\ntutunnäköisiä matkalaukkuja raahustava kantaja ja raivostunut ajuri,\njoka ei ollut saanut ajopalkkaansa.\n\n»Voi taivaat ja maa!» sanoi Hazel.\n\nHänen lievä mustasukkaisuutensa Annabelia kohtaan hukkui noiden\nrakkaiden tuttujen kasvojen tuottamaan iloon. Hän syöksähti tyttöön\nkäsiksi, suuteli häntä, suuteli lasta ja pälpätti: »Bell — Bell — ja\npikkuvauva — mutta vasta kuuden viikon ikäinen — kuinka saatoit tulla —\nmissä Howard on — mitä tämä kaikki merkitsee — Bell — en voinut uskoa\nsilmiäni — en vieläkään voi!»\n\nFred mutisi: »Voit kyllä. Se merkitsee vain sitä, että Howard on mennyt\nhunningolle, ja minun täytyy lähteä Havresta huomenillalla ja kiskaista\nhänet kuiville.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnabelin huone Villa Sophiessa, missä lapsi nukkui piironginlaatikosta\nkyhätyssä vuoteessa, huone, jonka lattia oli kolisevaa kivimosaiikkia,\nkorkealle paneloidut seinät valkoisiksi rapatut ja kalsea katto\nvaaleanpunaisella ja kullanvärillä koristettu, tuntui tylyltä noille\neksyneille amerikkalaisille ja Annabelin suruille.\n\n»Mutta mitä oikein on tapahtunut? Missä Howard on?» kyseli Hazel.\n\n»Kotona. Hän ei tahtonut minun lähtevän. Mutta hän oli juovuksissa. Hän\nei voinut estää minua tulemasta. Isä antoi minulle rahat. Mutta isä ei\ntahtonut mennä Howardin puheille. Nauroi vain minulle. Puhui antavansa\nminulle Renon-matkan myöhästyneenä häälahjana, isä... En oikein tiedä,\nmiksi tulin tänne. Tuntui vain niin yksinäiseltä siellä kotona,\nHowardin maatessa juopuneena.»\n\n»Kultaseni, en osaa sanoa mitään kovinkaan lohduttavaa. Mutta\nkatsotaanpa, enkö voisi tehdä jotakin. Millä kannalla on Howardin liike\n— Bogey & Cornplow?» sanoi Fred.\n\n»Howard sanoi, että Ben petti häntä. Ben sanoi, että Howard vahingoitti\nheidän liikettään — ei pitäisi juoda niin paljon, että unohti\nmääräpäivät. He riitelivät. Meillä kotona. Minä tartuin Howardin\nkäsivarteen ja estin häntä lyömästä Beniä. Ben osti hänet irti —\nviidelläsadalla dollarilla. Hän elää nyt niillä, ja sillä rahalla,\nmitä Appletree lähettää hänelle teiltä. Mutta en luule sen kauankaan\nriittävän. Hän antaa yhtenään Cal Tillerylle...»\n\n»Calille? Cal-serkulleko?» Fred oli tyrmistynyt.\n\n»Niin. Howard sanoo, että Cal on hänen ainoa ystävänsä. Cal ei nalkuta\nhänelle. Calin veli Mac kyllästyi heihin ja lähti todellakin työhön.\nSuureksi kummakseen hän huomasi pitävänsä siitä! Nyt ovat Howard ja\nCal ostaneet yhdessä autotallin — se on, Howard antaa Calille rahat,\nja Cal _sanoo_ maksavansa sen, vähitellen. Howard ei koskaan mene sitä\nlähellekään. Enimmäkseen hän on kotona. Ja Cal tuo hänelle juomista.\nCal nauroi minulle.»\n\n»Cal on heittiö! Hän on serkku vain sattuman kautta!»\n\n»Ja kerran Cal yritti suudella minua. Se minut sai karkaamaan pois —\nja minä pelkäsin, mitä voisi tapahtua vauvalle — oi, Howard oli aina\nherttainen lapselle, juopuneenakin, mutta hän oli niin vapiseva —\nkerran hän oli pudottamaisillaan sen lattialle, yrittäessään pukea sitä\n— enkä minä halunnut, että se kasvaisi kuunnellen Howardin ja Calin\njuomalaululoilotuksia!»\n\n»Mutta Annabel-kulta», sanoi Hazel, »mitä Howard aikoo ruveta tekemään\nnyt, kun hän on poissa liikkeestä?»\n\n»Voi, hänellä on sata uutta tuumaa joka päivä: hän aikoo lähteä\narmeijaan ja opetella lentäjäksi. Hän lähtee Hollywoodiin ja tulee\ntähdeksi — mutta voi, hänen kasvonsa muuttuvat niin kovin; näyttää\nmelkein siltä kuin ne tulisivat jo karkeiksi... Oi, rakkaat ihmiset, ei\nminulle ole mieluista puhua hänestä tällaista!»\n\n»Jatka! Sinä olet yhtä paljon meidän lapsemme kuin hänkin», vannoi Fred.\n\nHazel näytti vain hieman epäröivältä.\n\n»Ja sitten hän puhuu menevänsä Alaskaan — arvelee saavansa siellä\nilmaisen farmin — sanoo, että se on ainoa paikka, missä 'nuorella\nmiehellä on mahdollisuuksia'. Ja hän puhuu ansaitsevansa miljoonia\nmyymällä puuvillanpoimimiskoneita. Ja viimeiseksi kuulin hänen aikovan\npuutohtoriksi! Mutta niin paljon kuin hän puhuukin, minä tunnen, että\nhän on menettänyt kaiken luottamuksensa. Kerrassaan masentunut. Syy on\nvain osaksi hänen, kenties...»\n\nFred voihkaisi: »Syy on minun! Minun ja itsepäisen karkaamishaluni.»\n\n»Ei. Teidän karkaamisenne ei ole siihen syynä. Mutta kenties se, että\nviivytitte sen toimeenpanoa näin pitkälle. Sara ja Howard arvelivat,\nettä te olisitte aina saapuvilla heitä hoitamassa.»\n\n»Annabel! Mitä Saralle kuuluu? Näyttääkö hän onnelliselta?» kysyi Hazel.\n\n»Hyvä rakas, Sara on ollut naimisissa Walterinsa kanssa jo\nviisikymmentä vuotta, eikä hän voi suorastaan käsittää, minkätähden\nHoward ei tottele minua niinkuin Walter on totellut häntä nämä\nkuusikymmentäseitsemän vuotta, jotka he ovat olleet naimisissa...\nHän sai Walterin järjestämään surrealististen taulujen myynnin\ntavarataloonsa; heillä on siellä jo kaksi taulua; toinen on erään\nschenectadylaisen kirjanpitäjän tekemä ja toinen erään ranskalaisen,\njoka olisi itsekin halunnut tulla Amerikkaan, mutta häntä ei päästetty\nmielisairaalasta.»\n\nFred keskeytti: »Rakas lapsi, minä rakastan sinua, mutta meidän täytyy\nlähteä... Hazel, huomaan, että meidän on matkustettava iltajunassa\nennättääksemme 'Sovereigniin' Havressa huomenna... Tulen olemaan New\nYorkissa kuuden ja puolen päivän perästä!»\n\n»Mutta haluat kai meidät mukaasi — minut ainakin?» sanoi Hazel.\n\nHän tuntui hieman haluttomalta.\n\n»Ei. Jää sinä tänne. Näytä Rivieraa Annabelille. Vie hänet Pariisiin.\nTahdon, että kaksi ihmistä tästä hemmetin perheestä tekee kerrankin,\nmitä mieli tekee. Jos teidän onnistuu _se_ tehdä, niin uutistoimisto\nlaittaa siitä sähkösanoman, ja se merkitään historiaan tämän vuoden\nsuurtapahtumana!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin ihastunut kuin hän olikin Annabeliin, halusi hän viettää viimeisen\npuolituntisensa Belfayolissa kahden kesken Hazelin kanssa. Hän\nhoukutteli tämän heidän parhaaseen kahvilaansa; ei historialliseen\nlinnankellariin, vaan pienoiseen uuteen baariin, missä seinäpenkki\noli niin heleä ja punainen, rautapöydät niin kirkkaan viheriät,\nauringonsuojus jalkakäytävän yllä niin päivänpaisteen-keltainen.\nIkkunain lasiin oli upotettu metallilankaa varsissaan kasvavien kukkien\nmuotoon.\n\n»Herra nähköön, on inhottavaa lähteä lietsuun ja jättää sinut, tyttö.\nIstunemmeko koskaan enää missään ulkomaisessa kahvilassa?»\n\n»Voi, istumme kyllä, ja ihan liki toisiamme sittenkin. Minä kadun\njokaista hetkeä, jonka olen viettänyt poissa sinun luotasi. Tuota\ntämänaamuista Bandoliin ajoammekin niiden typerien naisten kanssa.»\n\n»Ei. Vähemmän hankausta, kun ei riiputa kiinni toisissamme. Ja nyt sinä\nyksinkertaisesti unohdat minut joksikin aikaa.»\n\n»Ehkä.»\n\n»No niin... Me teimme sen kuin teimmekin. Teimmepäs!»\n\n»Niin... Näimme Euroopan. Näimmepäs!»\n\n»Niin... Enkä minä luonnistunut kovinkaan huonosti. Enhän! En ollut\nkovinkaan tökerö ensikertalainen. Olinkos!» Fred ei näyttänyt perin\nvuorenvarmalta asiastaan.\n\n»Et suinkaan... Ja minä olin myös oikein reilu. Vanhukset näyttivät,\nettä pystyivät karkaamaan yhdessä. Ja minä opin pitämään burgundista.\nEikös niin!»\n\n»Niin, kerrassa... Heikkari!»\n\n»Onnellinen?»\n\n»Olen.»\n\n»Oi, ole onnellinen!»\n\nNiin uppoutunut Fred oli Hazeliin heidän viimeisenä puolituntisenaan,\nettä kun se nuori amerikkalainen pari, jota hän aina oli halunnut\npuhutella, mennä keikutteli ohi, hän nyökkäsi heille huolettomasti eikä\ntullut edes mairitelluksi, kun nämä hyvillään kumarsivat vastaukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Sovereignin» viisipäiväisellä haukanlennolla New Yorkiin Fred ei\npuhunut kenellekään, paitsi stuerteille ja sille välttämättömälle\ntuntemattomalle, joka taaskin keskeytti hänen hartaudenharjoituksensa\nkävelykannen keulakaiteen luona tiedustelemalla: »No, mitä pidätte\ntästä ilmasta?»\n\nHän oli nyt veteraani matkustamisessa; hän olisi voinut esittää\nytimekkäitä huomautuksia siihen suuntaan kuin että hän »piti kyllä\ntällaisesta hieman keinuttavasta säästä; silloin tietää olevansa\nmerellä». Mutta hän tuskin näki ystävällistä tervehtijää, sillä heidän\nvälissään häilyivät Howard, Sara, Hazel, Annabel, Cal Tillery.\n\nHän murahti: »Käy laatuun, mikäs siinä», ja jätti asian silleen.\nKeikkuvien aavekasvojen tuolla puolen hän näki keskellä taivaanrantaa\nväreilevän tumman juovan, joka varmaankin oli Long Islandin rannikko,\njoka varmaankin oli Amerikka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeisoessaan kaiteen vieressä hän koetti muovailla Perheen filosofiaa.\nHän näki sen pikemmin terävästi väritettyinä pieninä elokuvina kuin\nselvinä sanoina, mutta ne olisi voitu kääntää tähän tapaan:\n\nNaiset ovat vuosikymmeniä kapinoineet miesten ja kodin rajoituksia\nvastaan. Äänioikeutta. Toimialoja. Univormuja vuosina 1914—18.\nCocktaileja, joille he eivät osanneet antaa tarpeeksi arvoa, ja\nsavukkeita, joille he antoivat liiaksi arvoa. Nyt olivat lapset\nkapinassa; olivat sitä mieltä, että heidän vanhempansa olivat\nparhaimmillaan mukavat olemassa, vaikkakin ikävystyttävät, pahimmillaan\ntyranneja. Lapset eivät nyt vaatineet, kuten vuosisadat tätä ennen,\nvain omia oikeuksiaan perheessä, vaan ylivaltaa siinä.\n\nEhkäpä lähinnä seuraisi, ehkäpä oli jo tulossa, salaisena ja\nvaarallisena, miesten kapina; he lausuisivat julki, kuinka\nkyllästyneitä he olivat naisten pehmeisiin ja hajustettuihin tyynyihin,\nnaisten hermostuneisiin muistutuksiin, ettei piipunporojen paikka ollut\nlattialla; ehkäpä he lähtisivät luostareihin ja kalastusleireille\n(jokseenkin sama asia) ja jättäisivät vaimonsa ja lapsensa niine\nhyvineen.\n\nJos mieli Perhe-järjestelmän lainkaan säilyä, mikäli se mahdollisesti\noli säilytettävissä, olisi vanhempien lakattava vaatimasta lapsiltaan\nheidän käsitystensä hyväksymistä (mutta tämä varoitus oli jo Bernard\nShawta vanhempi). Ihmisten ei olisi vaadittava mitään, ei kerrassaan\nmitään, toisiltaan luonnostaan lankeavana oikeutena (mutta sekin oli\nikivanha taistelu, vaikkakin yhä vielä yhtä kaukana voitosta kuin\nIbsenin ollessa uusi ja loukkaannusta herättävä). Mutta alkaen vuodesta\n1914 ja sitten vuosi vuodelta yhä kiivaampana oli olemassa yhä yltyvä\nvanhempien kapina yhä yltyvää nuorten kapinaa vastaan; vaatimus, että\nnuorten Sarain ja Howardien tulisi katsoa vanhempiensa kotia enemmäksi\nkuin vain paikaksi, missä muutetaan vaatteet, ennenkuin kiidätetään\nautoilla (pukuhuoneet, vaatteet ja autot kaikki ilmaiseksi, johdon\nsuosiollisella auliudella) mielenkiintoisempiin paikkoihin.\n\nMutta Fred ei kannattanut lainkaan fascisti-natsibolshevikkilaista\njärjestelmää, sitä naiivin uutta ja tympäisevän vanhaa järjestelmää,\njoka uskoi, että jokaisen oli uhrattava itsensä jokaisen muun hyväksi.\nHänen uskonsa oli juuri päinvastainen: ettei kenenkään pitäisi vaatia\nuhrautumista keltään toiselta, ja että (vain vielä kymmenen tuhannen\nvuoden kuluttua, tai niille main, jos onni ja hyvät ilmat suosivat)\nsiten saataisiin ainaiseksi loppumaan vanha menettelytapa, jota yhtä\nsuuressa määrin noudattavat pienet omaisten piirit kuin suunnattoman\nsuuret kansakunnat, ja jonka mukaan A uhraa kunnialliset toiveensa\nB:n hyväksi, B taas C:n hyväksi, C:n uhrautuessa kiihkeästi, vaikka\nnurkuen, kaiken päivää A:n hyväksi, samalla kuin kaikki paheksuvat\nkoko juttua ja veisaavat: »Kuinka lojaaleja ja epäitsekkäitä me kaikki\nolemme — hiiteen kaikki!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapauden patsaan näkeminen ei ollut hänen värähdyttävin elämyksensä New\nYorkiin tullessa, vaan pikemminkin ensimmäinen amerikkalainen »kuppi\nkahvia, piirakkapala, à la mode, olkaa hyvä, sisko».\n\nKun hän tallusti ulos Sachemin rautatieasemalta, hän hämmästyi\nnähdessään, että tuon viisikuukautisen elämäniän jälkeen, jonka aikana\nkoko maailma oli muuttunut, Harrimanin tori näytti ihan samalta kuin\nennenkin. Ilmeisesti olivat tupakkamyymälät jatkaneet tunteettomasti\ntupakanmyyntiään ilman hänen apuaankin; ja tutut kadunkulmien\nvetelehtijät katsoivat häneen ilman mielenkiintoa.\n\nHän oli sähköttänyt Saralle — rouva Walter Lindbeckille — muttei\nHowardille.\n\nHän asteli ylös entisen kotinsa kiviportaita. Mutta hänen askeleensa\nkajahtivat kivillä toisenlaisilta; ovikello helähti toisin ja\nvieraammin; ja oven avasi outo palvelustyttö, joka, hänen henkäistyään:\n»Onko rouva Lindbeck kotona? — Minä olen herra Cornplow», kivahti\nhänelle: »Minkä sanoitte nimeksenne?»\n\nHallissa oli uusi ja kaikuva peili tullut Whistlerin »Äiti»-taulun\njäljennöksen sijalle.\n\nMutta Sara tuli alakertaan varsin ystävällisenä.\n\n»No niin, kas niin! Rouva Lindbeck, helkkarissa!»\n\nSara ei rypistänyt otsaansa.\n\n»Onko hauska nähdä minua, Sara?»\n\nSara vastasi rauhallisesti: »No tietysti, kultaseni.»\n\n»Oletko antanut anteeksi, että livistin tieheni sillä tavoin?»\n\n»Ethän sinä tarvitse mitään anteeksiantoa. Teit aivan oikein. Me kaikki\naloimme käydä hermoillesi, ja sinun poislähtösi oli hyvä sekä sinulle\nettä meille — niin uskon. Oh, minä olen vakaantunut, ja toivottavasti\nsaanut vähän järkeäkin, mentyäni naimisiin.»\n\n»Pidätkö siitä?»\n\n»Äärettömästi. Walter on Gibraltarin kallio, ja mikä tärkeämpää, hän\non huvittava. Luulen tosiaan, että olemme aivan harvinaisen järkevä\nja ymmärtäväinen pari... Oi, Inga!» Tämä huudahdus tuli tuimasti ja\nitsevarmasti kuin osastopomon suusta, palvelustytölle, joka kolisteli\nviereisessä ruokasalissa ollen pyyhkivinään pölyjä. »Ettekö liikkuisi\nvähän hiljemmin?»\n\n»Vieläkö hoidat sisustustaidetointasi?»\n\n»No luonnollisesti!... Tarkoitan, juuri tällä hetkellä olen jättänyt\nsen tilapäisesti syrjään.»\n\n»Anna nyt minulle oikeat tiedot Howardista. En ole tavannut häntä\nvielä.»\n\nSilloin Sara menetti hillityn tyyneytensä.\n\n»Isä! En halua koskaan enää nähdä häntä! Kaiken sen jälkeen, mitä\nteimme auttaaksemme hänet alkuun! En voi uskoa, että hän on veljeni.\nHän on juovuksissa yhtä päätä ja seurustelee tuon inhottavan moukan,\nCal Tilleryn, kanssa. Walter ja minä teimme hänen hyväkseen minkä\nvoimme. Annoimme hänelle kaikenlaisia hyviä neuvoja, ja Walter\ntarjoutui ottamaan hänet liikkeeseensäkin, jos hän allekirjoittaisi\nraittiuslupauksen. Meidän on täytynyt pestä kätemme hänestä. Mutta\nälä ole milläsikään, isä rakas. Onhan sinulla _yksi_ lapsi, joka on\nlopettanut kiehumisen ja alkanut sakoa!»\n\n»Niin — niin — se on erinomaista — on varmasti — on erinomaista tietää,\nettä olet onnellinen — varmasti erinomaista — mutta minusta tuntuu,\nettä minun tulisi koettaa, enkö voisi auttaa Howardia.»\n\n»Tietysti.» Sara nauroi sitten: »Sitä vain en voi selvittää, kuka on\nkukin tässä sinun uudessa tuhlaajapojan tarinan muunnoksessasi. Sinä\nolet ilmeisestikin tuhlaajapoika, äidin ollessa apulaistuhlaaja, ja\nminä esitän anteeksiantavain vanhempain osaa, ja pelkään, että Howard\non sika ja Cal sianruoka, mutta kuka on juotettu vasikka ja kuka\nloukkautuva vanhempi veli?»\n\nFred vääntelehti hänen rauhallista leikinlaskuaan kuunnellessaan.\nKoettaen ylläpitää keskustelua hän keskeytti:\n\n»Oletko kuullut mitään Silgasta?»\n\n»Silgasta?»\n\n»Niin. Juuri niin. Muistat kai. Genestä.»\n\n»Ah, _hänestä_! Siitä hylkiöstä! Hän kuuluu sekaantuneen johonkin\nautolakkoon lännessä ja tulleen vangituksi ja istuu nyt suorittamassa\ntuomiotaan. Parahiksi hänelle.»\n\n»Kuule nyt, Sara! Tuo ei minusta ole kaunista! Minulla ei ole koskaan\nollut syytä rakastaa häntä, mutta pitäähän ihailla vastustajaakin,\njolla on sisua.»\n\n»Pitääkö? Enpä tiedä. Mutta kuten haluat, kultaseni!»\n\nMelkoisen kömpelösti Fred irtautui varmaotteisen ja hallitsevan rouva\nLindbeckin seurasta. Hän torjui kutsun jäädä taloon — omaan taloonsa,\njosta hän oli paennut, johon hän nähtävästi ei voisi koskaan palata —\nsillä valheellisella selityksellä, että hän oli jo sopinut nukkuvansa\nsohvalla Howardin luona.\n\nNo niin, vakuutteli hän itselleen vuokra-autossa, olkoon hyväksi tai\npahaksi, tuo yksi lapsi oli päässyt selvälle tielle. Mutta oli toinen\nlapsi, joka tarvitsi häntä, tarvitsi kipeästi... toivoi Fred.\n\n\n\n\nXXXIX LUKU.\n\n\nHowardin huoneisto oli toisessa kerroksessa, ilman hissiä. Ensimmäinen\nporrasjakso oli siisti ja vahattu; toinen oli roskainen, siinä oli\nsavukkeenpätkiä, mutaa ja kymmenkunta maitopulloa, joista toiset\ntyhjinä kyljellään, toiset täynnä hapannutta maitoa.\n\nKun Fred koputti, ärähti sisältä ääni, ilmeisesti Cal Tilleryn: »Ääh,\npainukaa tiehenne!»\n\nFred astui sisään. Olohuone, jonka Annabel oli pitänyt hohtavana\nkuin uusi kuu, oli kuin rantakauppa. Keskellä lattiaa oli lasilamppu\nmurskana, pergamenttivarjostin lovilla, ja sen vieressä Annabelin\nYeats-nidos, kansi pois repäistynä. Cal Tillery loikoi aluspaita ja\nhousut yllään onnellisena savuketta viipotellen Annabelin leposohvalla,\nallaan villainen afganilais-peite (Annabelin neuloma). Calin vieressä\noli whisky-soodalasi matalalla vaahterapöydällä, jonka keskellä oli\nitsestään loppuun palanut savuke. Hiiltynyt paperi ja tuhka osoittivat\nvainajan ulkopiirteet.\n\nJäähakulla oli naulattu seinään Annabelin isän valokuva, parta\nvärikynällä punaiseksi töhrittynä.\n\nCal loi häneen iloisen katseen. »Heipä-hei, Fred-serkku! Kuka päästi\nteidät sisään? Eivät halunneetkaan pitää teitä Euroopassa, vai häh?»\n\nFred käytti melkoisesti aikaa kävelläkseen poikki lattian hänen\nluokseen. Hänen äänensä oli matala. »Ulos täältä. Joutuin.»\n\n»Mihin teillä on kiire? Eikö saa olla ryyppy?»\n\nFredin ääni ei ollut enää niin matala. »Joutuin, sanoin minä!»\n\n»Antakaa nyt ihmiselle aikaa panna edes kengät jalkaansa.»\n\nFred etsi katseellaan kenkiä. Ne oli asetettu huolellisesti rinnatusten\nAnnabelin pienoisflyygelille, jonka Annabel oli saanut äidiltään\nollessaan kymmenvuotias. Calin olkihattu ja takki viruivat lattialla.\nFred otti kengät, hatun ja takin ja viskasi ne eteiseen.\n\nHän oli kolmekymmentä vuotta Calia vanhempi ja pieni ja lihava ja\nvailla ruumiinharjoitusta. Hän kumartui Calin yli, pulleat kädet\nkynsiviä liikkeitä tehden. Hän näytti varmaankin hullulta.\n\n»Sanoin: joutuin!»\n\n»Hyvä on — hyvä on — pidä paita päälläsi, Freddie!» Mutta Cal hoippuroi\njo ulos tätä sanoessaan.\n\nHoward kuului ähkivän makuuhuoneesta: »Öh, mikä melu siellä on?»\n\nEnnenkuin meni hänen luokseen, Fred katseli keittiö-ruokailuhuoneeseen.\nKaapissa ei ollut jäljellä yhtään ainoaa lautasta tai lasia;\nastiapöydällä oli kaatumaisillaan oleva kasa munankeltuaisen,\npekoninrasvan ja palaneiden paahtoleipämurujen tahrimia astioita.\nPesualtaassa oli pesusoikko täynnä rasvaista vettä, lasisen\nkahvikeittimen murskautuneet rauniot ja hiljakseen tuhoutuvat rippeet\nkallista käsisaippuaa. Rullapyyhkeessä oven takana oli mustia juovia.\n\nFred marssi makuuhuoneeseen. Howard makasi pyjamoissaan, karvainen\nrinta paistaen punaisena sen napittamattomasta yläosasta, pitkällään\nsängyssä, ähkien ja koettaen sivellä märkää ja hehkuvaa otsaansa.\nWhiskypullo oli sievästi kallellaan tyynyllä hänen poskensa vieressä.\n\nVaivalloisesti hän kohotti höyryävän, pörröisen päänsä ja tuijotti.\n\n»Ooh, halloo. Isäukkihan se on, eikö niin? Kyllä tunnen! Tullut\ntakaisin Euroopasta!» Kuolasuisen riemunsa tämän tuntemisen johdosta\nhän keskeytti kysyäkseen äreästi: »Missä Cal on?»\n\n»Meni ulos.»\n\nHoward itki itsesäälistä. »Nouda hänet takaisin, heti paikalla. Cal\non paras koko ärmättijoukosta. Ainoa, joka ei koskaan vaadi minua\ntekemään, mitä en halua. Perhe aina kintuillani hosumassa tekemään\njotakin. Howard — pese tuhma kaulasi! Howard — älä koskaan pysähdy\nkadulle puhuttelemaan kohteliaasti ihmisiä, koska sinun on oltava\nkorjauspajassa lyönnilleen kello kahdeksan! Howard — hitto soikoon,\nkuuntele arvokkaasti tätä sivistynyttä musiikkia, jota soitan! Howard\n— lakkaa nauramasta ja käy työhön ja kääri kokoon miljoona dollaria,\nvaikk'et kaipaisikaan miljoonaa dollaria! Howard — älä tupakoi, älä\njuo, älä pelaa pokeria, älä suutele sitä vaatesäilytystyttöä, älä jää\npois typeriltä tunneilta, älä aja yli kolmenkymmenen mailin tunnissa,\nälä naura koskaan!... Cal on ainoa, joka antaa minun olla sellainen\nreuhapekka kuin — kuin — luonnostani olen! Ainoa, joka antaa minun olla\nrauhassa!»\n\nHän ummisti silmänsä, pitkän puheensa uuvuttamana.\n\nFred seisoi hänen vieressään puhumatonna. Järkyttyneenä hän tajusi,\nettä pojan sanoissa oli paljon perää.\n\nHoward kohottautui ylös, pahan näköisenä, ja äyski: »Toimita Cal tänne\nnyt! En halua puhua sinun kanssasi. En halua puhua sinun kanssasi,\nennenkuin Cal tulee tänne... Cal! Cal hoi! Tule tänne vain!»\n\n»Howard, haluan aluksi sanoa, että pelkään sinun täytyvän tottua\ntulemaan toimeen ilman Calia. Olen ajanut hänet ulos täältä —\nainiaaksi.»\n\n»Vai niin? No, siinä tapauksessa hitto ja piru sinut periköön! Ja voit\najaa ulos itsesikin. Mene pois ja pysy poissa!»\n\nKuumeisesti Howard oli vääntäytynyt alas sängystä. Hän seisoi paljon\nisäänsä kookkaampana. Hän horjui, mutta hänen silmänsä — eivät hänen\nsilmänsä, vaan hänen sisässään väijyvän paholaisen silmät — kiiluivat\nmurhaa. Hän kurkotti taaksepäin hiukan kumartuen ja hamuili käteensä\nwhiskypulloa tyynyltä. Kun hän horjahdellen kohotti sen ylös, Fred iski\nhäntä nasevasti ja lujasti suoraan leuan kärkeen.\n\nHoward keikahti sänkyyn, huitoi ilmaa, koetti nousta uudestaan, uikutti\nkuin loukkautunut pieni koira ja vaipui tajuttomuuteen.\n\nFred veti tuolin sängyn viereen ja istui katsellen häntä, liian syvästi\njärkyttyneenä ajatellakseen mitään selkeää. Hetken kuluttua hän nousi\nylös, tuolia narisuttaen, ja alkoi puuhailla.\n\nKylpyhuoneessa ei ollut yhtään puhdasta pyyheliinaa. Fred virutteli\nyhden likaantuneen ja pyyhki huolellisesti Howardin hikisen otsan,\nniskan ja ranteet.\n\nHoward nukkui yhä.\n\nFred aloitti keittiöstä. Joutuisasti, vaikk'ei kovin taitavasti, hän\nkaaputti likaiset astiat jätesankoon, pesi ne ja pani korjuuseen.\nSillä välin hän oli soittanut pesulaitokseen ja vaateprässäämöön,\nja kun lähetit tulivat, hän antoi heille kaikki Howardin vaatteet,\nmitä sai etsityksi käsiinsä, puhdistettavaksi kahdentoista tunnin\nerikoispalvelua käyttäen.\n\nHän tilasi puhelimitse kahvia, kermaa, munia ja kahvikeittimen.\nHän pesi keittiön lattian, vaivalloisesti pyylevillä polvillaan\nkontaten, pistävä kivistys selässä. Tällöin hän oli paitahihasillaan,\ntukka pörrössä, posket tuhruisina, ja kun lähetit tulivat hänen\npuhelintilauksiansa tuomaan, he katselivat häntä yhtä epäluuloisina\nkuin hän oli katsellut poikaansa.\n\nKuullessaan Howardin voihkivan hän kompuroi makuuhuoneeseen antamaan\npojalle kuumaa mustaa kahvia ja aspiriinia; ajoi hänen partansa niin\nhyvin kuin osasi; kampasi hänen tukkansa. Puuhaillessaan hän ei puhunut\nyhtään mitään. Howard katsoi häneen kiitollisena, urahti käheästi:\n»Pahoillani, isä», ja vaipui jälleen uneen.\n\nFred lähetti puhelimitse sähkösanoman (viivästyneen!) Hazelille:\n\n  HOWARD REILASSA TUUMIN TOINTA HÄNELLE KIRJOITAN RAKKAAT\n  TERVEISET ONNELLINEN KYSYMYS\n\nHän oli juuri lähettänyt sen, kun Sara soitti:\n\n»Isäkö? Olin niin ilkeä Howardin suhteen, kun olit täällä. Ole hyvä ja\nanna anteeksi. Olin jotenkuten järkyttynyt hänen vuokseen, ja koetin\nkai peittää sitä, tai jotain semmoista. Oli inhottavan halpamaista\nminun puoleltani käydä sen takia sinun kimppuusi, kultaseni!»\n\nSilloin Fred riemuitsi: »Halleluja! Katsotaanpa nyt, mitä tyhmä työmies\nvoi tehdä toiselle lapselle.»\n\nVäsyneenä hän alkoi siistiä olohuonetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlivatko monetkaan niistä toimista, jotka hän suoritti Howardin\nhyväksi, viisaita, on tietymätöntä. Yksi niistä oli nerokas; niin pian\nkuin huoneisto oli siksi siisti, että Cornplow't voivat näyttäytyä\nmaailmalle, hän hankki taloon keittäjän, voimakkaan neekerinaisen, ja\nalkoi ruokkia nuorta miestä.\n\nKoska Howard ei ollut vanha ja piintynyt alkoholisti, arvasi Fred\n(ryhtyen tohtori Janissaryn kilpailijaksi kotipsykiatrina), että\nolisi vahingollista kiinnittää hänen huomiotaan liiaksi väkijuomiin\nkieltämällä ne jyrkästi. Hän antoi Howardin saada kolme tai neljä,\nmyöhemmin yhden tai kaksi ryyppyä päivässä, ja otti itse niihin osaa\nseuran vuoksi ilman erikoisempaa nautintoa.\n\nKolme päivää Howard nukkui suurimman osan aterioiden väliaikoja, siinä\nturvallisessa tunnossa, että isä oli paikalla, ei morkkaavana, vaan\nvalmiina antamaan mitä hyvänsä ja anteeksiantamaan kaiken.\n\nEi edes molemmilla valtamerilaivoillakaan, niillä ollessaan kun\nhän oman mielensä jännityksellä oli ollut mukana puskemassa niitä\neteenpäin määräpaikkaa kohti, Fred ollut omistanut niin monta kellon\nmittaamatonta, iankaikkisuudelta tuntuvaa tuntia miettiäkseen ainoaa\ntositärkeää kysymystä: Mitä varten elämme täällä maailmassa? Mikä on\nelämän tarkoitus?\n\nHänestä tuntui, että hänen olisi tiedettävä jotakin noiden\nkysymysten vastauksesta, ennenkuin hän voisi tehdä mitään Howardin\nhyväksi; ennenkuin voisi päättää, oliko hänen asiansa, vai turhaa\ntunkeilevaisuuttako vain, ensinkään »tehdä mitään» Howardin hyväksi.\n\nKuten kaikki muutkin filosofit aina aikojen alusta, muinaisajan\nharmaapartainen erakko tai laskuvarjohyppääjä, jolla on kaksi sekuntia\nmietiskelyaikaa ennen avausnyörin vetämistä, hän luopui yrittämästä\nratkaista kysymystä kokonaisuudessaan. Mutta hän sai kuin saikin\nirti pari lohdullista ajatusta, joista ensimmäinen oli se, ettei hän\nollut koko ikänään tehnyt mitään niin merkitsevää kuin lopettaessaan\ntäydelleen sen touhun, joka oli antanut hänelle sen vähäisen\nkansalaisarvon, mikä hänellä oli, ja antaessaan elämän itsensä tehdä\ntyötään hänessä.\n\nJos epäillään, että Fred Cornplow voi muovailla filosofian, niin\nvoidaan vastata, että Fred Cornplow't ovat suuria miehiä, mutta\nuseimmilla heillä ei ole sitä tuhoisan hyvää onnea, että joutuvat\nistumaan monet hiljaiset tunnit sydänsurua sairastavan pojan vuoteen\nvieressä, istuttuaan sitä ennen viisi kuukautta, toimetonna ja\nyksinään, kahvilan pöytien ääressä vieraissa maissa, eivätkä he siis\ntule usein kysyneeksi: mikä on Fred Cornplow, että hänenkin on elettävä\nyhtä rintaa sellaisten jumalallisten luomusten kuin kolibrien ja\nhaikalojen kanssa?\n\nHän käsitti, ettei hänen elämäntarkoituksensa ollut ollut, niinkuin hän\ntavallisesti oli uskonut, myydä autoja tai käteviä kotitalouskojeita.\nKuitenkaan ei sellainen myyminen ollut, niinkuin professorit ja\nkommunistit uskottelivat, tyhjänpäiväistä. Se oli vaatinut diplomatiaa,\nkärsivällisyyttä, kekseliäisyyttä, uskoa siihen, että autot ovat\nomistamisen arvoisia.\n\nHän sai selville myöskin toisen ajatuksen:\n\nHoward oli kasvatettu vaatimaan, ei, että hänen sallittaisiin\nharjoittaa silmiään ja muistiaan ja ruumiinsa lihaksia, vaan että\nhänelle annettaisiin ilman kiihkeätä taistelua kaikki keskiaikaisen\nkeisarin oleellinen rikkaus: pieni, mutta ylellisesti lämmitetty\npalatsi, vaunut, jotka pystyivät laukkaamaan kahdeksankymmentä mailia\ntunnissa, taikavehje, jolla hän kykeni puhumaan viidentuhannen mailin\npäässä olevien ruhtinastoveriensa kanssa.\n\nVoisiko hän opettaa itselleen, ja sitten Howardille,\nitsensähallitsemisen näkemystä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nFred heräsi uneksinnastaan säikähdyttävään nykäykseen.\n\n»Voiko kukaan isä tehdä paljon mitään — nimittäin kestävää —\npoikansa hyväksi? Heikkari! Eihän ole varmaa, voinko saada hänet\nedes käsittämään, että hänen on alettava pohjalta ja rakennettava\naste asteelta, sillä jos minulla olisi suuvärkki kuin tohtori\nJanissarylla, niin päästyäni saarnani loppuun Howard sanoisi: 'Juuri\nniin, kyllä honaan, mutta täytyyhän ihmisen osoittaa säätynsä ja\nesiintyä ajanmukaisesti nykypäivinä, eikö niin?' Mutta kuinka hyvänsä,\nvaikk'en voisikaan itse asiassa auttaa häntä paljon, niin ehkäpä sitä\nyrittäessäni voin estää oman hemmetin itseni surkastumasta liikaa.»\n\nMitä hänen siis lopullisesti oli tehtävä Howardin suhteen, kunnes poika\nolisi valmis seisomaan omilla jaloillaan?\n\nNormaali, kaikista romanttisista aatehaihatteluista vapaa menettely\nolisi panna hänet aloittamaan uudestaan Triumph-asioimistossa. Mutta\nuusi maailma toisi joksikin aikaa mieleen uusia ajatuksia. Vieraissa\nmaissa Fred toivoi itse oppineensa ainakin kestämään yksinäisyyttä\nruikuttamatta.\n\nOttaako Howard mukaansa Eurooppaan? Ei; levätköön Annabel siellä. Ja\nviittasivathan nyt kaikki Venäjän, Espanjan, Saksan ja Italian uutiset\nsiihen, että vanhat, viisaat Euroopan kansat, jotka niin halveksivat\nAmerikan raakuutta, aikoivat pyhittää kymmentuhatvuotisen kulttuurinsa\nuudelleen toistensa teurastamiseen.\n\nHän muisteli Whitefall-jokea Kanadassa, missä hän oli kerran ollut\nkalastamassa. Vaikk'ei se millään tavoin muuttaisikaan Howardia\nhuolettomasta nuoresta herrasta horjumattomaksi sankariksi,\nniin luotettavaksi, että hän jonakin päivänä voisi tulla jonkin\npurukumitehtaan ensimmäisen varajohtajan apulaisen apulaiseksi, niin\nainakin kuumilla metsätaipaleilla hikoileminen, kylmä, karkaiseva\nuimakylpy sen päälle ja viileät, hiljaiset yöt olisivat sinänsä\nsuurenmoista elämää.\n\n\n\n\nXL LUKU.\n\n\nHoward nauroi. Viime aikoina hän oli tullut alttiimmaksi nauruun.\nHe olivat suorittamassa viimeistä maataivaltaan viimeisten koskien\nkohdalla ennen paluutaan joen varrella olevalle vakinaiselle\nleirilleen ja illalliselle, jota he olivat kaipailleet jo tunnin\najan. Taivallusreitti oli tiheässä kuusikossa pujotteleva ura,\nraskasilmainen, kuuma, täynnä sääskiä, jotka pistelivät heidän\nauringonhellyttämää niskaansa. Ylösalaisin käännetyn kanootin syrjät\npureutuivat heidän tottumattomiin olkapäihinsä heidän sitä kantaessaan,\nja peitteiden, melojen ja keittovehkeiden paino pakotti heidän\nkäsivarsiaan.\n\nKun he tulivat jälleen joen rantaan, missä päivänkilo jo kimmelsi\nkareilevalla vedenpinnalla, hyökkäsivät hietakärpäset heidän kimppuunsa.\n\nSilloin Howard nauroi. »Tosiaan mainio ajatus tehdä kolmensadan mailin\nmatka saadakseen niskansa purruksi ja olkapäänsä tuntumaan siltä, kuin\nne olisivat käyneet pyykinvääntökoneen läpi!»\n\n»Miellyttääkö se?» murahti Fred.\n\n»Varmasti. Kuten äiti sanoisi: 'Onnellinen!’»\n\nHeidän telttansa odotti heitä joen äyräällä, mäntyä, kuusta ja koivua\nkasvavan tuntemattoman maan reunassa, jonka halki Whitefall-joki\noli ainoana valtatienä; Sachemin kolina ja hälinä ei ollut sieltä\nkolmensadan, vaan kolmentuhannen mailin päässä. Maailma onnellisesti\ntietymättömissä, ajatteli Fred. Hänen poikansa oli jälleen ahavoitunut\nja itseensäluottava, ja oli nyt elänyt kolme viikkoa whiskypullon\nseurassa koskematta siihen. Fred oli nyt varma, ettei hänen poikansa\nollut alkoholisti eikä julmuri, vaan sekavan avioliiton ja sekavan\nmaailman sekavain tehtävien uhri.\n\nFred oli leirin kokki, ja hän juhli heidän tämäniltaista paluutaan,\nei vain käristämällä pekonia paistetun taimenen ja Kuolleen miehen\njärvestä pyytämänsä »muskallongen» seuraksi, vaan lisäämällä siihen\nkuvaamattomana ylellisyytenä vielä luumujakin. He ahmivat; ääneti,\ntyytyväisinä.\n\nHoward ojentautui nautinnollisesti pitkäkseen syönnin jälkeen, pää\nkantoa vasten, ja puheli verkalleen:\n\n»Sinun pitäisi olla partiopoikain johtaja. Sinä olit tosiaankin\nsuurenmoinen pikku innostaja tänä iltapäivänä.»\n\n»No, mikä se jokapäiväinen moite nyt on?»\n\n»Hassua kyllä, minä tarkoitan ihan totta! Kun näin tuollaisen vanhan\npalleron kuin sinun melovan hiki hatussa antamatta perään, vaikka\nnäytit olevan tikahtamaisillasi, niin häpesin omaa laiskuuttani.»\n\n»Tuumitko aloittaa uudestaan Triumph-asioimiston hommissa?»\n\n»Tekisi mieleni. Tekisi mieleni oppia, niin että joskus mahdollisesti\nvoisin astua sinun paikallesi... jos sinä silloin katsoisit minun\nkelpaavan.»\n\n»Mainiota. Haluttaisiko katsella minun räjähdysmoottorikirjaani nyt?»\n\n»Mielelläni.»\n\nSiinä koko juttu parannussaarnasta ja katumuspenkistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuen kokoontaitetulla makuusäkillään kynttilän valaisemassa teltassa,\nmatkalaukku polvillaan kirjoituspöytänä, Fred koetti sommitella\nvastausta Hazelin Pariisista lähettämään levottomaan tiedusteluun:\n\n Etkö aio palata takaisin minun seuraani, vai matkustanko minä\n kotiin, kumman sinä vain pidät parhaana. Tämä on ihana kaupunki, me\n nauttisimme täällä olosta niin kovasti ja Annabel on mitä herttaisin\n toveri, mutta ei ilman sinua. Sinua aina rakastava Hazel.\n\nPuoli tuntia Fred oli ollut innoituksen vallassa, ja hän oli ehtinyt\nsommittelussaan siihen huippukohtaan, jolloin miltei kaikki siihen asti\nkirjoitettu oli pyyhitty yli. Hän oli tottumaton tällaisiin kirjeisiin.\nUseimmat hänen kotiin lähettämänsä epistolat monien vuosien aikana\nolivat supistuneet ilmoitukseen: liikeasiat hyvin, toivottavasti olette\nkaikki terveinä, kuten on Allekirjoittanutkin.\n\nMutta nyt hän oli suurella vaivalla saanut kokoon:\n\n Viivy Sinä vain Euroopassa, katsele vähän enemmän Lontoota kuin\n myöskin Pariisia jne. jne., niin kauan kuin haluttaa. Meidän\n perheessämme ei ole koskaan käytetty paljon pakkoa, emme me lapsia\n kohtaan enempää kuin sinä ja minä toisiamme kohtaan, ja vaikkei se\n ehkä olekaan aina antanut täysin ensiluokkaisia tuloksia, niin luulen\n lasten alkavan antaa sille arvoa ja kaiken sujuvan pian erinomaisesti.\n Ja toivon, että Sinä ja minä lähdemme taas jonakin päivänä. Mutta nyt\n ei sillä tunnu olevan niin tärkeää merkitystä kuin silloin, kun puhuin\n Samarkandin kultatiestä, ja kun tulimme sitä lähelle Istanbuliin jne.\n jne., niin eikö siellä torilla ollut vähän hurjan haisevaa! Minusta\n tuntuu nyt, ettei vapaus ole siinä, että menee minne mieli tekee, vaan\n siinä, että tietää voivansa mennä.\n\nSiinä oli kaikki luova ponnistelu, johon hän tällä haavaa kykeni. Hän\npyyhki otsaansa, päästi syvän puhalluksen, tappoi sääsken ja ryömi ulos\nverkkosuojan läpi, istahtaen poikansa rinnalle.\n\nHoward huomautti: »Etkö kuule jotakin ulkolaitamoottorin äänen tapaista\ntuolta joen alajuoksulta? Mitähän varten ovat sellaisen ottaneet\nmukaan. Mahtaa olla hikistä hommaa kantaa sitä koskien sivu.»\n\nTosiaankin. Fred kuuli moottorin pakoputken tuksutuksen, joka oli kuin\nnopeatahtista matonpiiskausta. Kuka arkakoipi saattoi käyttää sitä\nnäillä vesillä? Hän kuunteli hermostuneena. Hän tunsi selittämättömällä\ntavalla sen etsivän häntä.\n\nKanootti, iso yhdeksäntoista jalan pituinen kuljetusvene, oli\ntullut esiin mutkan takaa. Sen pieni keulavalo, arvatenkin keulaan\nkiinnitetty leirisähkölyhty, valaisi viiruista, vellovaa ruskeaa\nvettä, virran vuolletta vesikiviä vasten, jotka pistivät esiin joesta\nkuin hylkeenselät, ja rannan paju- ja vaivaismäntyviidakossa olevaa\nluhistunutta ja lahonnutta metsästäjän hirsimajaa. Se näytti suuntaavan\nkulkunsa heidän leiritultaan kohti.\n\nTeltan luona istuvat miehet mutisivat: »Mitä tämä meinaa?» ja: »En\nusko, että mitään pahoja intiaaneja on enää jokivarrella, mutta\nkukaties, jos he olisivat saaneet vähän väkeviä...»\n\nKanootti suhahti rantaan, hyvin ohjattuna. He erottivat keulassa pitkän\nintiaanin ja hänen takanaan pelkän epämääräisen kasan. Epämääräinen\nkasa kohosi, laahautui keulaa kohti, hivuttautui ohi intiaanin ja\nastui varovasti rannalle. Ja tuo epämääräinen kasa oli Hazel Cornplow,\nlisänään kaksi peitehuopaa ja miehen huopahattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mutta missä on Annabel? Missä? Missä?» rukoili Howard.\n\n»Jätin hänet Pariisiin, kultaseni, opiskelemaan siellä vähän! Hän on\nniin kultainen. Olen kerrassaan ihastunut häneen. Kuvitelkaa! Olin\nkerran miltei mustasukkainen hänelle! Typerää. Ja vauva näyttää voivan\nhyvin. Se on reippain pikku pipana, mitä ikinä voi olla. Hyvänen aika!\nSe tarttuu sormeen niin että on vähällä katkaista sen. Ja sen hymy,\nuskokaa pois, se on ihan kuin sinun hymysi, kun olit pikku palleroinen,\nHoward.»\n\n»Mutta Annabel! Tuleeko hän kotiin? Minä kaipaan häntä!»\n\n»Ajattelin — on kovaa sanoa sitä, Howard, mutta ajattelin, että hänen\nolisi viivyttävä poissa, kunnes sinä ansaitset hänet.»\n\n»Hm. Miehenkö ansaita oma vaimonsa? No, ehk'ei se ole niinkään pöhkö\najatus. Onhan siinä jotakin, minkä puolesta tehdä työtä!»\n\nMyöhemmin Hazel hyrräsi: »Hyvänen aika, enpä olisi uskonut, että me\nkolme olisimme vielä kaikki yhdessä, istuen kodikkaasti huovalla ja\nsyöden pekonia! Eikö olekin täällä miellyttävää! Ei puhelimien kilinää.»\n\n»Eipä juuri koskaan», vakuutti Fred.\n\n»Ja Fred: en tahtoisi olla liian kevytkenkäinen, mutta haluttaisiko\nsinun jonakin päivänä lähteä taas matkustamaan? Tekisi niin mieleni\nnähdä Skandinaviaa, jolleivät nyt saa pannuksi toimeen sotaa\nEuroopassa, ja — oi, en tahtoisi tehdä vaeltamisesta ammattia, niinkuin\nnuo typerät rauhattomat turistit, vaan nähdä vain _muutamia_ paikkoja,\nkuten Brasilian ja Egyptin ja Kairon ja Jaavan ja Islannin ja niin\nedespäin. Mitä arvelet, Fred?»\n\n»En tiedä vielä. Onpas tämä sattuma! Juuri tuolla teltassa on\nkirje, jota olin kirjoittamassa sinulle samasta asiasta. Niin ihan,\nheikkarissa, juuri minuutti sitten. Annahan, kun sanon, kultaseni.\nJuuri nyt minulla on sellainen tunne, että minun olisi pysyttävä\npaikallani jonkin aikaa ja...»\n\nSilloin Howard tarttui asiaan; entinen itsevarma ja kaikkitietävä\nHoward, mutta kuitenkin hellempi kuin entinen Howard oli koskaan ollut:\n\n»Nyt sinä et katso asiaa oikealta kannalta, isäukki. Minun mielestäni\nteidän vanhojen konkarien olisi liikuttava enemmän ulkona ja nähtävä,\nkuinka maailma muuttuu. Uskokaa pois, teillä ei ole aavistustakaan,\nmitä nuoret ihmiset puuhaavat nykypäivinä, isäukki. Sinä olet kyllä\nniin luotettava kuin olla voi, mutta sinun pitäisi tehdä jokin\nrohkeampikin ote silloin tällöin.»\n\n»Niin tosiaankin pitäisi», sanoi Hazel.\n\n»Ymmärrän», sanoi Frederick William Cornplow. »Kuulehan! Brasiliassa\nme varmaankin saisimme hemmetin hyvää kahvia. No niin, te voitte istua\nvalveilla puhelemassa vaikka auringonnousuun, jos mielenne tekee, mutta\nvanha äijä lähtee nukkumaan. Olen kuullut Egyptissäkin olevan paikkoja,\njoissa saa hyvää kahvia. Saadaan nähdä. Hyvää yötä — hyvää yötä!»\n\n\n\n"]