Marie Antoinette

MARIE ANTOINETTE

Kirj.

Stefan Zweig

Tekijän luvin suomentanut

Erik Ahlman

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1935.

SISÄLLYS:

Aikataulukko
Johdanto
Lapsi menee naimisiin
Alkovin salaisuus
Aloittelija Versailles’issa
Taistelu sanasta
Pariisin valloitus
Le Roi est mort, vive le Roi!
Kuningasparin muotokuva
Rokokoon kuningatar
Trianon
Uusi seurapiiri
Veli käy sisartaan tervehtimässä
Äidiksi tulo
Kuningatar joutuu epäsuosioon
Salamanisku rokokooteatteriin
Kaulakoristejuttu
Oikeudenkäynti ja tuomio
Kansa herää, kuningatar herää
Ratkaisun kesä
Ystävät pakenevat
Ystävä ilmestyy
Oliko hän se vai eikö hän ollut?
Viimeinen yö Versailles’issa
Yksinvallan ruumissaatto
Itsetutkistelua
Mirabeau
Pakoa valmistellaan
Pako Varennes’iin
Yö Varennes’issa
Paluu
Toinen pettää toista
Ystävä näyttäytyy viimeisen kerran
Pako sotaan
Viimeiset huudot
Elokuun kymmenes
Temple
Marie Antoinette yksinään
Viimeinen yksinäisyys
Conciergerie
Viimeinen yritys
Kataluuksien kataluus
Oikeudenkäynti alkaa
Oikeudenkäynti
Viimeinen matka
Kuolonvalitus
Jälkihuomautus
Sana- ja asiaselityksiä

AIKATAULUKKO

1755
— 2 p. marraskuuta: Marie Antoinette’in syntymä.

1769
— 7 p. kesäkuuta: Ludvig XV:n kirjallinen kosinta.

1770
— 19 p. huhtikuuta: Häät per procurationem Wienissä.
— 16 p. toukokuuta: Häät Versailles’issa.
— 24 p. joulukuuta: Choiseul joutuu epäsuosioon.

1772
— 11 p. tammikuuta: Rohanin saapuminen Wieniin.
— 5 p. elokuuta: Puolan jako.

1773
— 8 p. kesäkuuta: Dauphine’in tulo Pariisiin.

1774
— 10 p. toukokuuta: Ludvig XV:n kuolema.
— Kaulakoriste tarjotaan Marie Antoinette’ille ensi kertaa.
— Fersen ensimmäistä kertaa Versailles’issa.
— Rohan kutsutaan pois Wienistä.
— Beaumarchais myy häväistyskirjoituksensa Maria Teresialle.

1777
— huhtikuu/toukokuu: Josef II:n käynti Versailles’issa.
— elokuu: ensimmäinen intiimi yhdessäolo puolison kanssa.

1778
— 19 p. joulukuuta: Madame Royale, sittemmin Angoulême’in herttuatar

  syntyy.

1779
— Ensimmäinen häväistyskirja Marie Antoinette’ia vastaan.

1780
— 1 p. elokuuta: Ensimmäinen esiintyminen Trianonin teatterissa.
— 29 p. marraskuuta: Maria Teresian kuolema.

1781
— 22 p. lokakuuta: Ensimmäisen dauphinin syntymä.

1783
— 3 p. syyskuuta: Versaillesin rauha.
— Englanti tunnustaa Yhdysvallat.

1784
— 27 p. huhtikuuta: »Figaron» ensi esitys Théâtre Français’ssa.
— 11 p. elokuuta: Luuloteltu kohtaus Rohanin kanssa Bosquet de Venuslehtimajassa.

1785
— 29 p. tammikuuta: Rohan ostaa kaulakoristeen.
— 27 p. maaliskuuta: Toisen dauphinin syntymä.
— 15 p. elokuuta: Rohanin vangitseminen Versailles’issa.
— 19 p. elokuuta: »Parturin» esitys Trianonissa, samalla viimeinen

  teatteriesitys siellä.

1786
—31 p. toukokuuta: Tuomiopäätös kaulakoristejutussa.
— 9 p. heinäkuuta: Prinsessa Sophie-Beatrixin syntymä.

1788
— Alkava intiimi suhde Ferseniin.
— 8 p. elokuuta: Valtakunnansäädyt kutsutaan kokoon toukokuun 1 päiväksi.

1789.

— Necker toistamiseen ministerinä.
— 5 p. toukokuuta: Valtiosäätyjen avajaiset.
— 3 p. kesäkuuta: Ensimmäisen dauphinin kuolema.
— 17 p. kesäkuuta: Kolmas sääty julistautuu kansalliskokoukseksi.
— 20 p. kesäkuuta: Vala Pallohuoneessa.
— 25 p. kesäkuuta: Painovapaus.
— 11 p. heinäkuuta: Necker ajetaan maanpakoon.
— 13 p. heinäkuuta: Kansalliskaartin muodostaminen.
— 14 p. heinäkuuta: Hyökkäys Bastiljiin.
— 16 p. heinäkuuta: Maasta siirtyminen alkaa (Artois, Polignac).
— Elokuun loppu: Fersen Versailles’issa.
— 1 p. lokakuuta: Henkikaartien banketti.
— 5 p. lokakuuta: Pariisin kansan marssi Versailles’iin.
— 6 p. lokakuuta: Kuninkaallisen perheen lähtö Pariisiin.
— Jakobiiniklubin perustaminen Pariisissa.

1790
— 20 p. helmikuuta Josef II:n kuolema.
— 4 p. kesäkuuta: Viimeinen kesänvietto Saint-Cloud’ssa.
— 3 p. heinäkuuta: Kohtaus Mirabeaun kanssa.

1791
— 2 p. huhtikuuta: Mirabeaun kuolema.
— 20—25 p. kesäkuuta: Pako Varennes’iin.
— Barnave ja hänen ystävänsä Tuilerioissa.
— 14 p. syyskuuta: Kuningas vannoo perustuslain.
— 1 p. lokakuuta: Assemblée législative.

1792
— 13—14 p. helmikuuta: Fersen viimeistä kertaa Tuilerioissa.
— 20 p. helmikuuta: Marie Antoinette viimeistä kertaa teatterissa.
— 1 p. maaliskuuta: Leopold II:n kuolema.
— 24 p. maaliskuuta: Rolandin ministeristö.
— 29 p. maaliskuuta: Ruotsin Kustaa III:n kuolema.
— 20 p. huhtikuuta: Ranskan sodanjulistus Itävaltaa vastaan.
— 13 p. kesäkuuta: Rolandin ministeristö erotetaan.
— 19 p. kesäkuuta: Kuninkaan veto.
— 20 p. kesäkuuta: Ensimmäinen hyökkäys Tuilerioihin.
— 10 p. elokuuta: Hyökkäys Tuilerioihin. Danton oikeusministeri.
— 13 p. elokuuta: Kuninkaan vallan lakkauttaminen.
— Kuningasperheen siirtäminen Temple’iin.
— 22 p. elokuuta: Ensimmäinen kapina Vendéessä.
— 2 p. syyskuuta: Verdunin antautuminen.
— 2—5 p. syyskuuta: Syyskuunmurhat.
— 3 p. syyskuuta: Prinsessa Lamballe’in murha.
— 20 p. syyskuuta: Valmyn tykinammunta.
— 21 p. syyskuuta: Konventti (Convention nationale).
— Kuninkuuden poistaminen, tasavallan julistaminen.
— 6 p. marraskuuta: Jemappes’in taistelu.
— 11 p. joulukuuta: Oikeudenkäynti Ludvig XVI:ta vastaan alkaa.

1793
— 4 p. tammikuuta: Puolan toinen jako.
— 21 p. tammikuuta: Ludvig XVI:n mestaus.
— 10 p. maaliskuuta: Vallankumoustuomioistuimen perustaminen.
— 31 p. maaliskuuta: Ranskalaiset poistuvat Belgiasta.
— 4 p. huhtikuuta: Dumouriez siirtyy vihollisen puolelle.
— 29 p. toukokuuta: Lyonin kapina.
— 3 p. heinäkuuta: Dauphin erotetaan Marie Antoinette’ista.
— 1 p. elokuuta: Siirtäminen Conciergerie’hin.
— 3 p. lokakuuta: syytös girondisteja vastaan.
— 9 p. lokakuuta: Lyonin antautuminen.
— 12 p. lokakuuta: Marie Antoinette’in ensimmäinen kuulustelu.
— 14 p. lokakuuta: Oikeudenkäynti Marie Antoinette’ia vastaan alkaa.
— 16 p. lokakuuta: Kuningattaren mestaus.

1795
— 8 p. kesäkuuta: Dauphinin (Ludvig XVII:n) väitetty kuolema.

1814
— Ludvig XVIII (aikaisemmin Provence’in kreivi) Ranskan kuningas.

JOHDANTO

Kuningatar Marie Antoinette’in historian kirjoittaminen tietää
yli satavuotisen jutun jälleen esilleottamista, jutun, jossa
syyttäjät ja puolustajat mitä kiivaimmin puhuvat toisiaan vastaan.
Väittelyn intohimoisen sävyn ovat aiheuttaneet syyttäjät. Osuakseen
kuningasvaltaan täytyy vallankumouksen käydä kuningattaren kimppuun
ja kuningattaressa naisen. Nyt totuudellisuus ja politiikka harvoin
asuvat saman katon alla, ja milloin demagoogisessa tarkoituksessa on
piirrettävä henkilöhahmo, on yleisen mielipiteen alttiilta kätyreiltä
odotettavissa vain vähän oikeudenmukaisuutta. Ainoatakaan keinoa,
ainoatakaan syytöstä Marie Antoinette’ia vastaan ei säästetty hänen
saattamisekseen mestauslavalle, jokainen pahe, jokainen siveellinen
alhaisuus, jokainen perversiteetin laji pantiin sanomalehdissä,
lentokirjasissa ja kirjoissa siekailematta »la louve autrichienne’in»,
»itävaltalaisen nartun» syyksi. Yksinpä oikeuden omassa temppelissä,
oikeussalissa, yleinen syyttäjä vertasi »leski Capet’ta» pateettisesti
historian kuuluisimpiin paheellisiin naisiin, Messalinaan, Agrippinaan
ja Fredegundaan. Sitä ratkaisevampi oli sitten käänne, kun 1815
jälleen Bourbonit astuivat Ranskan valtaistuimelle; hallitsijahuoneen
imartelemiseksi sivellään demonisoitua muotokuvaa mitä öljyisimmin
värein: tältä ajalta ei ole ainoatakaan Marie Antoinette’in esitystä
ilman suitsutusta ja pyhimyskehää. Ylistyslaulu seuraa ylistyslaulua,
Marie Antoinette’in puhdasta siveyttä puolustetaan kiihkeästi,
hänen uhrimieltään, hyvyyttään, tahratonta sankariuttaan ylistetään
runomuodossa ja suorasanaisesti; ja runsain kyynelin kostutetut
anekdoottihunnut, enimmäkseen ylimyksellisten käsien kutomat, verhoavat
»la reine martyre’in», marttyyrikuningattaren kirkastettuja kasvoja.

Sielullinen totuus on tässä kuten useimmiten keskivälillä. Marie
Antoinette ei ollut rojalismin suuri pyhimys, ei myöskään portto,
vallankumouksen »grue», vaan keskimääräinen luonne, oikeastaan
tavallinen nainen, ei erikoisen viisas, ei erikoisen typerä, ei tulta
eikä jäätä, vailla erikoisempaa voimaa hyvään ja vailla vähintäkään
tahtoa pahaan, eilispäivän, tämänpäivän ja huomisen keskimittanainen,
ilman taipumusta demonisuuteen, ilman tahtoa heroisuuteen ja sentähden
näköjään tuskin murhenäytelmän päähenkilö. Mutta historia, tuo
suuri demiurgi, ei lainkaan tarvitse heroista luonnetta järkyttävän
draaman kehittelemiseksi. Traagillinen jännitys ei johdu ainoastaan
henkilöhahmon ylimittaisuudesta, vaan aina ihmisen ja hänen
kohtalonsa epäsuhdasta. Se puhkeaa draamallisena esiin, kun valtava
ihminen, sankari, nero joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa, joka
osoittautuu liian ahtaaksi, hänen synnynnäiselle tehtävälleen liian
vihamieliseksi — Napoleon esimerkiksi, riutuessaan Sant Helenan
surkeassa maailmankolkassa, Beethoven kuurouteensa teljettynä —
aina ja kaikkialla, kun on kyseessä suuri henkilö, joka ei löydä
mittojaan ja kehittymismahdollisuuksiaan. Mutta tragiikkaan päädytään
myös, kun keskimittaisen tai suorastaan heikon luonteen osaksi tulee
ennenkuulumaton kohtalo, henkilökohtainen vastuu, joka hänet painaa
alas ja musertaa, jopa tämä traagillisuuden muoto näyttää minusta
inhimillisesti järkyttävämmältä. Sillä epätavallinen ihminen etsii
tiedottomasti itselleen epätavallisen kohtalon; on elimellisesti hänen
ylimittaisen luontonsa mukaista elää sankarillisesti tai, käyttääksemme
Nietzschen sanaa »vaarallisesti»; hän manaa väkivaltaisesti maailman
vastaansa hänessä elävän valtavan vaatimuksen johdosta. Näin nerokas
luonne viimekädessä ei olekaan syytön kärsimykseensä, koska sallimus
hänessä rytmillisesti haluaa tätä tulikoetta hänen viimeisen voimansa
purkautumiseksi; samoin kuin myrsky kannattaa lokkia, kantaa häntä
hänen voimakas kohtalonsa voimakkaasti yhä korkeammalle. Keskimittainen
luonne sitä vastoin on luonnostaan asennoitunut rauhalliseen
elämänmuotoon, hän ei halua, hän ei ollenkaan tarvitse suurempaa
jännitystä, hän tahtoisi mieluimmin elää rauhassa ja varjossa,
tyvenessä ja lauhkeassa kohtalonlämmössä; sentähden hän hangottelee
vastaan, sentähden hän tuskailee, sentähden hän pakoilee, kun
näkymätön käsi työntää hänet järkytysten keskelle. Hän ei halua mitään
maailmanhistoriallista vastuuta, päinvastoin, hän pelkää sitä; hän ei
etsi kärsimystä, vaan hänet syöstään siihen väkipakolla; ulkonaisen,
ei sisäisen pakon johdosta hänen täytyy olla suurempi varsinaisia
mittojaan. Tämän ei-sankarin, keskimääräisen ihmisen kärsimykset
katson, koska niistä puuttuu näkyvä tarkoitus, yhtä suureksi kuin
todellisen sankarin paatoksellisen kärsimyksen, kenties vielä
järkyttävämmäksikin; sillä jokamiesihmisen täytyy yksikseen kantaa
kohtalonsa eikä hänellä, kuten taiteilijalla, ole tarjona autuasta
pelastusta muuntaa tuskaansa teokseksi ja pysyväksi muodoksi.

Siitä, kuinka tuollainen keskimääräihminen silti monesti kykenee
raivaamaan tiensä kohtalon kautta, ja kuinka hän voimanponnistuksellaan
kykenee väkivaltaisesti kohoamaan oman keskimittaisuutensa yläpuolelle,
siitä on Marie Antoinette’in elämä kenties historian selvin esimerkki.
Ensimmäiset kolmekymmentä kolmestakymmenestäkahdeksasta elinvuodestaan
hän kulkee yksikaikkista tietä, tosin huomiotaherättävässä
ympäristössä; hän ei milloinkaan, ei hyvässä eikä pahassa, ylitä
keskimäärää; haalea sielu, keskinkertainen luonne ja historian kannalta
katsoen aluksi vain statistihahmo. Ilman vallankumouksen tunkeutumista
hänen hilpeän huolettomaan leikkimaailmaansa tämä sinänsä mitätön
habsburgitar olisi elänyt kaikessa rauhassa kuin sadat miljoonat
naiset kaikkina aikoina; hän olisi tanssinut, lörpötellyt, rakastanut,
nauranut, koristellut itseään, tehnyt vieraskäyntejä ja jaellut almuja;
hän olisi synnyttänyt lapsia ja vihdoin hiljaa laskeutunut vuoteeseensa
kuollakseen olematta todella tullut kosketuksiin maailmanhengen kanssa.
Hänet olisi kuningattarena juhlallisesti pantu paareille, olisi
säädetty hovisuru, mutta sen jälkeen hän olisi häipynyt ihmiskunnan
muistista samalla tavoin kuin kaikki nuo lukemattomat toiset
prinsessat, Maria-Adelaïdet ja Adelaïde-Mariat ja Anna-Katarinat ja
Katarina-Annat, joiden hautakirjoitukset, kenenkään niitä lukematta,
säälimättömin kylmin kirjaimin ovat painettuina Almanach de Gothaan.
Ei milloinkaan kenessäkään elävässä ihmisessä olisi herännyt halua
kysellä hänen hahmoaan, hänen sammunutta sieluaan, ei kukaan olisi
tietänyt, kuka hän todella oli, eikä milloinkaan — tämä on oleellisinta
— hän itse — Marie Antoinette, Ranskan kuningatar, olisi ilman
vallankumouksen koettelemuksia tietänyt ja oppinut tuntemaan, kuka
hän oli ollut. Sillä keskimääräisen ihmisen onneen tai onnettomuuteen
kuuluu, ettei hän itse tunne minkäänlaista sisäistä pakkoa mitata
itseään, ettei hän tunne uteliaisuutta kysellä omaa olemustaan,
ennenkuin sitä kyselee kohtalo: hän antaa mahdollisuuksiensa
käyttämättöminä uinua itsessään, varsinaisten kykyjensä surkastua,
voimiensa milloinkaan harjoittamattomien lihasten tavoin veltostua,
ennenkuin hätä jännittää ne todelliseen taisteluun. Keskimääräinen
luonne täytyy ensiksi pakottaa ulos itsestään, jotta se olisi kaikkea
sitä, mitä se voisi olla, ja kenties enemmän, kuin se itse aikaisemmin
aavisti ja tiesi; tähän ei kohtalolla ole käytettävissä muuta ruoskaa
kuin onnettomuus. Ja samoinkuin taiteilija monta kertaa ehdoin tahdoin
etsii itselleen ulkonaisesti vähäpätöisen aiheen, pateettisesti
maailmaakäsittävän asemesta, osoittaakseen luomisvoimansa, samoin
kohtalo aika ajoin etsii itselleen merkityksettömän sankarin
näyttääkseen, että se hauraan aineksen varassa kykenee kehittämään
esiin mitä suurimman jännityksen, heikosta ja vastahakoisesta sielusta
suuren murhenäytelmän. Sellainen murhenäytelmä ja kenties kauneimpia
tällaisen tahattoman sankariuden murhenäytelmiä oli Marie Antoinette’in
kohtalo.

Sillä kuinka taidokkaasti, kuinka suurta keksimiskykyä
yksityisseikoissa osoittaen, kuinka valtavin historiallisin
jännitysvälein historia sovittaakaan tämän keskimittaisen ihmisen
elämäkerran hänen draamaansa, kuinka erinomaisella kontrapunktitaidolla
se sijoittaakaan vastakohdat tämän alkuaan vain vähän antoisan
päähenkilön ympärille! Pirullisen viekkaasti se ensin hemmottelee
tätä naista. Jo lapsena se lahjoittaa hänelle keisarinhovin kodiksi,
puolikasvuiselle se antaa kruunun, nuorelle naiselle se kasaa tuhlaten
kaikki sulouden ja rikkauden antimet ja suo hänelle lisäksi keveän
sydämen, joka ei kysele näiden lahjojen hintaa ja arvoa. Vuosikausia
se hemmottelee ja lellittelee tätä ajattelematonta sydäntä, kunnes se
menettää harkintakykynsä ja tulee yhä huolettomammaksi. Mutta niin
nopeasti ja helposti kuin kohtalo kohottaakin tämän naisen onnen
korkeimmille kukkuloille ja huipuille: sitä harkitun säälimättömämmin,
sitä hitaammin se sitten antaa hänen pudota. Melodraamallisen
räikeästi tämä näytelmä asettaa äärimmäiset vastakohdat toisiaan
vastaan; se työntää hänet satahuoneisesta keisaripalatsista kurjaan
vankilakomeroon, kuninkaanistuimelta mestauslavalle, lasisista
kultavaunuista pyövelin kärryille, ylellisyydestä puutteeseen, maailman
suosiosta vihattuna olemiseen, voitonriemusta nöyryytykseen, yhä
syvemmälle ja syvemmälle ja leppymättömästi aina viimeisiin syvyyksiin.
Ja tämä pieni, tämä keskimittainen ihminen, äkkiä yllätettynä
keskellä hemmoteltua elämäänsä, tämä ajattelematon sydän, se ei
tajua, mihin tuo vieras mahti hänen suhteensa pyrkii, se tuntee vain
kovan kämmenen otteen, viiltävät kynnet rääkätyssä ruumiissaan; tämä
mitään aavistamaton ihminen, vastahakoisena ja kaikkeen kärsimykseen
tottumattomana puolustautuu eikä tahdo, voihkii, pakenee, koettaa
päästä pakoon, mutta leppymättömänä kuin taiteilija, joka ei hellitä,
ennenkuin hän on saanut irti aiheestaan korkeimman jännityksen
viimeisenkin mahdollisuuden, onnettomuuden tarkoituksistaan tietoinen
käsi ei päästä Marie Antoinette’ia ennenkuin se on takonut tämän
hempeän ja voimattoman sielun kovaksi ja ryhdikkääksi, ennenkuin
se on pakottanut plastilliseen muotoon kaiken sen suuruuden, mikä
vanhemmilta ja esivanhemmilta perittynä piili hänen sielunsa pohjalla.
Havahtuen tuskiensa keskeltä tuo koeteltu nainen, joka ei milloinkaan
ole kysynyt omaa itseään, vihdoin tuntee muutoksen: hän huomaa juuri
ulkonaisen mahtinsa ollessa loppumaisillaan, että hänen sisimmässään
on alulla jotakin uutta ja suurta, joka ilman tuota Marie Antoinette
koettelemusta ei olisi ollut mahdollista. »Vasta onnettomuudessa
tietää todellisesti, kuka on», nämä puoleksi ylpeät, puoleksi
järkyttyneet sanat putoavat äkkiä hänen hämmästyneestä suustaan: hänet
valtaa aavistus, että juuri tämän kärsimyksen kautta hänen pieni
keskimittainen elämänsä on elävä esimerkkinä jälkimaailmalle. Ja tässä
korkeamman velvoituksen tietoisuudessa hänen luonteensa kasvaa itsensä
yläpuolelle. Vähää ennen, kuin kuolevainen muoto hajoaa, on valmiina
taideteos, hänen jälkeensä jääpä, sillä viimeisenä, kaikkein viimeisenä
elonhetkenään Marie Antoinette, tuo keskimääräihminen, vihdoin
saavuttaa traagilliset mittansa ja tulee yhtä suureksi kuin kohtalonsa.

LAPSI MENEE NAIMISIIN

Vuosisatoja Habsburg ja Bourbon ovat monilukuisilla Saksan, Italian
ja Flanderin taistelukentillä kamppailleet Euroopan yliherruudesta;
vihdoin ne ovat väsyneitä molemmat. Kahdennellatoista hetkellä
vanhat kilpailijat huomaavat, että niiden kyllästymätön kateus vain
on raivannut tietä toisille hallitsijahuoneille; jo tavoittelee
Englannin saarelta käsin kerettiläiskansa maailmanherruutta, jo kasvaa
protestanttinen Mark Brandenburg mahtavaksi kuningasvallaksi, jo
valmistautuu puoleksi pakanallinen Venäjä laajentamaan valtapiiriänsä
rajattomiin; eikö olisi parempi, näin alkavat hallitsijat ja heidän
diplomaattinsa — liian myöhään kuten aina — kysellä, että pysyttäisiin
keskinäisessä sovussa, sensijaan että yhä uudestaan toistettaisiin
kohtalokas sotaleikki epäuskoisten nousukasten hyväksi? Choiseul
Ludvig XV: n hovissa, Kaunitz Maria Teresian neuvonantajana solmivat
liiton, ja jotta se jäisi pysyväksi eikä vain kahden sodan väliseksi
hengähdysajaksi, he ehdottavat, että Habsburgin ja Bourbonin
hallitsijahuoneet liittyisivät toisiinsa veren sitein. Naimakelpoisista
prinsessoista ei Habsburgin hallitsijasuvussa milloinkaan ole
ollut puutetta; tälläkin kertaa sillä on runsas valikoima kaikkiin
ikäluokkiin kuuluvia tarjona. Ensiksi tuumivat ministerit naittaa
Ludvig XV:n hänen isoisän asemastaan ja hänen enemmän kuin
epäilyttävistä tavoistaan huolimatta habsburgilaiselle prinsessalle;
mutta kaikkeinkristillisin kuningas pakenee nopeasti Pompadourin
vuoteesta toisen lemmikin, Dubarryn vuoteeseen. Ei myöskään keisari
Josef, joka toistamiseen on jäänyt leskeksi, osoita erikoisempaa
halua antaa yhdistää itseään johonkuhun Ludvig XV:n vanhahkoista
tyttäristä — jää siis luonnollisimmaksi yhtymäksi kolmas mahdollisuus:
kihlata kasvuiässä oleva Dauphin, Ludvig XV:n pojanpoika ja Ranskan
kruunun vastainen kantaja Maria Teresian tyttären kanssa. 1766 voidaan
silloin yksitoistavuotista Marie Antoinette’ia jo pitää todenteolla
ehdotettuna; Itävallan lähettiläs kirjoittaa 24 päivänä toukokuuta
keisarinnalle nimenomaan: »Kuningas on ilmaissut mielipiteensä sillä
tavoin, että Teidän Majesteettinne jo voi pitää suunnitelmaa varmana
ja ratkaistuna.» Mutta diplomaatit eivät olisi diplomaatteja, ellei
heidän ylpeytenään olisi yksinkertaisten asioiden tekeminen vaikeiksi
ja ennen kaikkea jokaisen tärkeän asian taidokas viivyttäminen.
Juonitteluja punotaan hovista hoviin, kuluu vuosi, toinen, kolmaskin,
ja Maria Teresia, ollen täydellä syyllä epätietoinen, pelkää, että
hänen vaivalloinen naapurinsa, Preussin Fredrik, »le monstre»
[Hirviö, epäsikiö, julmuri, raakalainen], kuten hän häntä nimittää
vilpittömästi katkeroituneena, on lopulta tekevä tämänkin Itävallan
mahtiasemalle niin ratkaisevan suunnitelman tyhjäksi machiavellisilla
paholaisenjuonillaan; sentähden hän käyttää kaiken rakastettavuutensa,
tarmonsa ja viekkautensa saadakseen Ranskan hovin olemaan peräytymättä
puolittaisesta lupauksestaan. Ammattimaisen naimakaupanvälittäjän
uupumattomuudella, diplomatiansa sitkeällä ja hellittämättömällä
kärsivällisyydellä hän yhä uudelleen tiedoittaa Pariisiin prinsessan
edullisia ominaisuuksia; hän hukuttaa lähettiläät kohteliaisuuksiin
ja lahjoihin, jotta nämä vihdoinkin toisivat mukanaan Versaillesista
sitovan naimatarjouksen; ollen enemmän keisarinna kuin äiti, ajatellen
enemmän »hallitsijahuoneen mahtia» kuin lapsen onnea, hän ei välitä
myöskään lähettiläänsä varoittavasta ilmoituksesta, että luonto on
kieltänyt Dauphinilta kaikki henkiset lahjat: että tällä on erittäin
rajoitettu ymmärryskyky, että hän on erittäin kömpelö ja täysin
tunteeton. Mutta miksi arkkiherttuattaren tarvitsee tulla onnelliseksi,
jos hänestä vain tulee kuningatar? Kuta kiihkeämmin Maria Teresia
tiukkaa sopimusta ja kirjettä, sitä ylimielisempi on kuningas Ludvig
XV pidättyväisyydessään; kolme vuotta hän antaa lähettää itselleen
kuvia ja selostuksia pienestä arkkiherttuattaresta ja selittää olevansa
periaatteessa taipuvainen naimasuunnitelmaan. Mutta hän ei lausu
vapauttavaa kosintasanaa, hän ei sido itseään.

Tämän tärkeän valtiotoimen mitäänaavistamaton pantti,
yksitoistavuotias, kaksitoistavuotias, kolmetoistavuotias Toinette,
hentokasvuinen, suloinen, solakka ja kiistämättömästi sievä tyttö,
peuhaa ja leikkii sillä välin sisartensa, veljiensä ja ystävättäriensä
kanssa täysin innoin Schönbrunnin huoneissa ja puutarhoissa;
opintoihin, kirjoihin ja sivistymiseen hän ei kiinnitä paljoakaan
huomiota. Kotiopettajattarensa ja apotit, joiden tulee häntä kasvattaa,
hän osaa luontaisella rakastettavuudellaan ja elohopeamaisella
hilpeydellään kiertää niin taitavasti sormensa ympäri, että hän
pääsee kaikista koulutunneista. Kauhistuneena Maria Teresia, joka
valtionasioiden paljouden vuoksi ei milloinkaan ole lähemmin voinut
huolehtia ainoastakaan monista lapsistaan, huomaa, että Ranskan tuleva
kuningatar ei kolmetoistavuotiaana vielä osaa kirjoittaa oikein saksaa
eikä ranskaa ja ettei hänellä ole pintapuolisintakaan historian ja
yleissivistyksen tuntemusta; hänen musikaalinen sivistyksensä ei ole
paljoakaan paremmalla kannalla, vaikka ei kukaan vähempi kuin Gluck
ole antanut hänelle pianonsoiton opetusta. Kahdennellatoista hetkellä
on nyt laiminlyönnit korvattava, leikki-intoinen ja laiska Toinette
kasvatettava sivistyneeksi naiseksi. Tärkeätä Ranskan tulevalle
kuningattarelle on ennen kaikkea, että hän osaa tanssia säädyllisesti
ja puhua ranskaa hyvällä korostuksella: tässä tarkoituksessa Maria
Teresia kiireimmän kaupalla ottaa palvelukseensa suuren tanssimestarin
Noverre’in ja kaksi Wienissä vierailevan ranskalaisen seurueen
näyttelijää, edellisen opettamaan ääntämistä, jälkimmäisen laulua.
Mutta tuskin on Ranskan lähettiläs ilmoittanut tämän Bourbonin hoviin,
kun jo Versaillesista tulee paheksuva viittaus, ettei Ranskan tulevan
kuningattaren sovi saada opetusta ilveilijöiltä. Nopeasti ryhdytään
uusiin diplomaattisiin neuvotteluihin, sillä Versailles pitää
Dauphinin ehdotetun morsiamen kasvatusta jo omana asianaan, ja pitkien
tuumiskelujen jälkeen lähetetään Orléansin piispan suosituksista muuan
apotti Vermont kasvattajaksi Wieniin; häneltä meillä on ensimmäiset
luotettavat kolmetoistavuotiasta arkkiherttuatarta koskevat selonteot.
Hän pitää häntä ihastuttavana ja miellyttävänä: »Hänen hurmaaviin
kasvoihinsa on yhtyneinä kaikki mahdollinen esiintymisen sulous, ja kun
hän, kuten voidaan toivoa, hieman varttuu, on hänellä oleva kaikki ne
sulot, joita voidaan toivoa korkealle prinsessalle. Hänen luonteensa
ja mielenlaatunsa ovat erinomaiset.» Melkoista varovammin kelpo
apotti kuitenkin ilmaisee mielipiteensä oppilaansa tosiasiallisista
tiedoista ja opintohalusta. Ollen leikinhaluinen, tarkkaamaton,
välinpitämätön, elohopeamaisen iloinen pikku Marie Antoinette mitä
parhaimmasta käsityskyvystään huolimatta ei ole osoittanut pienintäkään
taipumusta käydä käsiksi mihinkään vakavaan asiaan. »Hänellä on
enemmän ymmärrystä kuin hänellä on läheskään otaksuttu olevan, mutta
valitettavasti tätä ymmärrystä ei kahdenteentoista ikävuoteen asti ole
totutettu minkäänlaiseen keskitykseen. Se seikka, että hän on hieman
laiska ja aika kevytmielinen, on lisäksi minulle tuottanut vaikeutta
hänen opettamisessaan. Minä koetin kuuden viikon ajan opettaa hänelle
kaunokirjallisuuden peruspiirteitä, hän käsitti hyvin, arvosteli
oikein, mutta en saanut häntä tunkeutumaan syvemmälle aiheeseen, vaikka
tunsin hänellä olevan edellytyksiä siihen. Siten lopulta tajusin, että
häntä voidaan kasvattaa ainoastaan siten, että häntä samanaikaisesti
huvitetaan.»

Miltei sana sanalta saavat kaikki valtiomiehet vielä kymmenen,
jopa kaksikymmentä vuotta myöhemmin valittaa tätä haluttomuutta
ajattelemiseen suuresta ymmärryksestä huolimatta, tätä ikävystynyttä
poisliukumista kaikesta perusteellisesta keskustelusta; jo
kolmetoistavuotiaassa on koko laajuudessaan täydelleen näkyvissä
se vaara, joka uhkasi tätä luonnetta, joka osasi kaikkea, mutta ei
tahtonut tosissaan mitään. Mutta Ranskan hovissa pannaan rakastajatar
komennon alettua naisen esiintymiseen enemmän painoa kuin hänen
henkiseen sisällykseensä; Marie Antoinette on sievä, hän on edustava
ja luonteeltaan säädyllinen — se riittää, ja niinpä vihdoin 1769
lähetetään Maria Teresialle kauan ikävöity Ludvig XV:n kirjelmä, jossa
kuningas juhlallisesti pyytää nuoren prinsessan kättä pojanpojalleen,
tulevalle Ludvig XVI:lle ja ehdottaa häiden ajankohdaksi seuraavan
vuoden pääsiäispäiviä. Ihastuneena Maria Teresia antaa suostumuksensa;
monien suruntäyttämien vuosien jälkeen tuo traagillisen resignoitunut
nainen vielä kerran saa elää iloisen hetken. Valtakunnan ja sen mukana
Euroopan rauha näyttää hänestä nyt varmistetulta; pikalähettien
ja kuriirien välityksellä julistetaan heti juhlallisesti kaikille
hoveille, että Habsburg ja Bourbon ovat ikuisiksi ajoiksi muuttuneet
vihollisista veriheimolaisiksi. »Bella gerant alii, tu, felix Austria
nube» [Käykööt muut sotia, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja];
vielä kerran on Habsburgien vanha tunnussana toteutunut.

Diplomaattien tehtävä on nyt onnellisesti päättynyt. Mutta vasta
nyt huomataan, että tämä oli työn helpompi osa. Sillä Habsburgin
ja Bourbonin saattaminen yhteisymmärrykseen, Ludvig XV:n ja Maria
Teresian sovittaminen keskenään, mitä lastenleikkiä se olikaan
verrattuna siihen aavistamattomaan vaikeuteen, kuinka ranskalainen
ja itävaltalainen hovi- ja perhe-etiketti oli saatavissa niin
edustavassa juhlassa sopeutumaan yhteen. Tosin on kummallakin puolen
ylihovimestareilla ja muilla järjestysfanaatikoilla käytettävänä
kokonainen vuosi hääjuhlallisuuksien suunnattoman tärkeän ohjelman
valmistamiseen viimeistä pykälää myöten, mutta mihinpä riittää
nopeaan vierivä, vain kaksitoistakuukautinen vuosi sellaisille
saivarteleville etikettikiinalaisille. Ranskan kruununperillinen nai
itävaltalaisen arkkiherttuattaren — millaisiin maailmaa järisyttäviin
tahtikysymyksiin sellainen tapahtuma antaakaan aihetta, kuinka
syvällisesti onkaan tässä ajateltava jokaista yksityiskohtaa, kuinka
monta korjaamatonta harhaotetta onkaan tässä vältettävä tutkimalla
vuosisatoja vanhoja asiakirjoja! Yötä päivää miettivät Versaillesissa
ja Schönbrunnissa tapojen ja pitämyksien pyhät vaalijat höyryävin
aivoin; yötä päivää neuvottelevat lähettiläät kunkin yksityisen
kutsun johdosta, pikakuriirit mukanaan ehdotukset ja vastaehdotukset
kiitävät edestakaisin; sillä muistettakoon, mikä silmänkantamaton
katastrofi (pahempi kuin seitsemän sotaa) voisi syntyä, jos tässä
ylevässä tilaisuudessa loukattaisiin jommankumman korkean perheen
arvoasteikkoturhamaisuutta! Lukemattomissa tutkimuksissa Reinin
oikealla ja vasemmalla puolella harkitaan ja selvitellään pulmallisia
tohtorikysymyksiä, kuten esimerkiksi sitä, kenen nimi on ensimmäisenä
mainittava avioliittosopimuksessa, Itävallan keisarinnanko vai
Ranskan kuninkaan, kenen on ensiksi kirjoitettava alle, mitä lahjoja
on annettava, millaisista myötäjäisistä on sovittava, kenen on
saatettava morsian, kenen otettava hänet vastaan, kuinka monta
kavaljeeria, arvonaista, sotilashenkilöä, kaartinratsastajaa, yli-
ja alikamarineitsyttä, kähertäjää, rippi-isää, lääkäriä, kirjuria,
hovisihteeriä ja pesijätärtä pitää kuulua Itävallan arkkiherttuattaren
hääkulkueeseen rajalle asti ja kuinka monta sen jälkeen Ranskan
kruununperijättären seurueeseen rajalta Versaillesiin. Mutta
ennenkuin molemmin puolin peruukkipäät vielä ovat päässeet läheskään
yksimielisyyteen peruskysymysten peruspiirteistä, kiistelevät jo
puolestaan keskenään, aivan kuin kyseessä olisi paratiisin avain,
molemmissa hoveissa kavaljeerit ja hovinaiset keskenään, toisiaan
vastaan, toistensa ohitse, kunniasta saada seurata hovikulkuetta
tai ottaa se vastaan, jokainen yksityinen puolustaa vaatimuksiaan
kokonaisella pergamenttikodeksilla, ja vaikka seremoniamestarit
tekevät työtä kuin kaleeriorjat, eivät he kuitenkaan kokonaisen
vuoden kuluessa täysin pääse näiden maailmantärkeiden etusijaa
ja hovikelpoisuutta koskevien kysymysten loppuun: viime hetkessä
esimerkiksi Elsassin aatelin esittäminen pyyhitään ohjelmasta, jotta
»päästäisiin pitkällisistä etikettikysymyksistä, joiden järjestämiseen
ei enää jää aikaa». Ja ellei kuninkaallinen käsky olisi naulannut
kiinni aivan määrättyä päivää tapahtumalle, eivät itävaltalaiset ja
ranskalaiset juhlamenojen ohjaajat olisi tähän päivään mennessä vielä
päässeet yksimielisyyteen häiden »oikeasta» muodosta, eikä olisi ollut
olemassa mitään kuningatar Marie Antoinette’ia eikä kenties Ranskan
vallankumousta.

Molemmin puolin valmistaudutaan viettämään häitä mitä suurimmalla
loistolla ja komeudella, vaikka sekä Ranskalle että Itävallalle
säästäväisyys olisi tuiki tarpeellinen. Habsburg ei tahdo jäädä
Bourbonista eikä Bourbon Habsburgista jälkeen. Ranskan lähetystön
palatsi Wienissä osoittautuu liian pieneksi 1 500 vieraalle;
sadat työmiehet kyhäävät tulisella kiireellä lisärakennuksia, ja
samanaikaisesti valmistetaan Versaillesissa erityistä oopperasalia
hääjuhlallisuuksia varten. Hovihankkijoille, hoviräätäleille,
jalokivikauppiaille, vaununtekijöille koittaa niin täällä kuin
tuolla ihana aika. Pelkästään prinsessan noutamiseksi Ludvig XV
tilaa hovihankkija Francieniltä Pariisissa kahdet ennenkuulumattoman
loisteliaat matkavaunut: kallisarvoisesta puusta tehdyt ja kimallelevin
lasi-ikkunoin varustetut, sametilla sisustetut, ulkoa koristetut
tuhlailevan runsain maalauksin, katossa kruunut, ja kaikesta tästä
upeudesta huolimatta ihanasti notkuvat ja erittäin keveäliikkeiset.
Dauphinille ja kuninkaalliselle hoville hankitaan uudet juhlapuvut,
jotka kirjaillaan kallisarvoisilla jalokivillä, ja suuri Pitt, tuon
ajan ihanin timantti, koristaa Ludvig XV:n häähattua, ja samanlaisella
ylellisyydellä valmistaa Maria Teresia tyttärensä kapiot: vartavasten
Mechelnissä nyplätyt pitsit, mitä hienoimmat liinavaatteet, silkit
ja jalokivet. Vihdoin saapuu lähettiläs Durfort noutamaan morsianta,
suurenmoinen näytelmä intohimoisen katseluhaluisille wieniläisille:
neljätkymmenetkahdeksat kuuden hevosen vetämät vaunut, niiden joukossa
molemmat lasiset ihmelaitokset vierivät hitaasti ja juhlallisesti
seppelein koristettuja katuja pitkin Hofburgiin; sataseitsemäntuhatta
tukaattia ovat maksaneet yksistään sadanseitsemäntoista morsiamen
noutajaa seuraavan henkikaartilaisen ja lakeijan uudet livreet, koko
kulkue ei vähempää kuin kolmesataaviisikymmentätuhatta. Tästä hetkestä
alkaen liittyy juhla juhlaan: julkinen kosinta, Marie Antoinette’in
luopuminen itävaltalaisista oikeuksistaan evankeliumin, ristiinnaulitun
kuvan ja palavien kynttilöiden edessä, hovin ja yliopiston onnittelu,
armeijan paraati, théâtre paré, vastaanotto ja tanssiaiset Belvederessä
30 000 hengelle, vastaava vastaanotto ja illalliset 1 500 vieraalle
Lichtenstein-palatsissa, vihdoin Augustinolaiskirkossa huhtikuun 19
päivänä vihkiminen per procurationem, jossa arkkiherttua Ferdinand
edustaa Dauphinia. Sitten vielä sydämelliset perheillalliset ja 21
päivänä juhlalliset jäähyväiset, viimeinen syleily. Ja kunnioittavien
alamaisten muodostaman kujanteen keskitse ajaa Ranskan kuninkaan
juhlavaunuissa Itävallan entinen arkkiherttuatar Marie Antoinette
kohtaloaan kohti.

Maria Teresialle oli ero tyttärestään ollut raskas. Vuosikausia on
vanheneva, väsynyt nainen ikävöinyt tätä avioliittoa habsburgilaisen
»perhemahdin» edistämisen vuoksi korkeimpana onnena, ja kuitenkin
viime hetkessä häntä huolestuttaa kohtalo, jonka hän itse on
määrännyt lapselleen. Jos katsoo syvemmälle hänen kirjeisiinsä,
hänen elämäänsä, huomaa, että tämä traagillinen valtiatar, Itävallan
hallitsijahuoneen ainoa suuri yksinvaltias, on jo kauan kantanut
kruunuaan vain taakkana. Äärettömällä vaivalla, alinomaa sotien hän
on pitänyt pystyssä avioliittojen avulla kokoonliitettyä ja eräässä
mielessä teennäistä valtakuntaansa Preussia ja turkkilaisia, itää
ja länttä vastaan, mutta juuri nyt, kun se näyttää ulkonaisesti
varmistetulta, hänen mielensä lannistuu. Kunnianarvoisan naisen
valtaa merkillinen aavistus, että tämä valtakunta, jolle hän on
antanut kaiken voimansa ja intohimonsa, on hänen seuraajiensa aikana
heikkenevä ja hajoava; hän tietää, tuo selväkatseinen ja miltei näkijän
lahjoilla varustettu poliitikko, kuinka hauras tämä tilapäisesti
yhteenkytkettyjen kansallisuuksien yhdistelmä on, ja kuinka paljolla
varovaisuudella ja pidättyväisyydellä, kuinka paljolla viisaalla
passiivisuudella sen olemassaolo yksin on pitkitettävissä. Mutta
kuka on jatkava sitä työtä, johon hän itse niin suurin huolin on
ryhtynyt? Syvät pettymykset lapsiinsa nähden ovat herättäneet hänessä
Kassandran hengen, heissä kaikissa hän kaipaa sitä, mikä oli hänen
oman olemuksensa syvimpänä voimana, suurta kärsivällisyyttä, hidasta
varmaa suunnittelua ja kestäväisyyttä, kieltäytymiskykyä ja viisasta
itsensä rajoittamista. Mutta hänen miehensä lothringilaisesta verestä
mahtaa olla virrannut kuuma levottomuuden aalto hänen lastensa
suoniin; he ovat kaikki valmiita turmelemaan silmänkantamattomia
mahdollisuuksia hetken mielihalujen vuoksi: pieni sukukunta,
vailla vakaumusta, vailla uskoa ja vain lyhytaikaisia menestyksiä
ajatteleva. Hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Josef II imartelee
kruununprinssin kärsimättömyydessään Fredrik Suurta, joka on Maria
Teresiaa kautta hänen elämänsä ahdistanut ja pilkannut; poika on
suhteissa Voltaire’iin, jota hän, hurskas katolilaisnainen, vihaa
antikristuksena; hänen toinen lapsensa, jonka hän niin ikään on
määrännyt valtaistuimelle, arkkiherttuatar Maria Amalia, saattaa,
ehdittyään tuskin häidensä jälkeen saapua Parmaan, koko Euroopan
ihmeisiinsä kevytmielisyydellään. Kahdessa kuukaudessa hän pilaa
raha-asiat, saattaa maan epäjärjestykseen, elelee rakastajiensa
kanssa. Myöskin hänen toinen tyttärensä Neapelissa tuottaa hänelle
vähän kunniaa; ei kukaan tyttäristä osoita vakavuutta ja siveellistä
ankaruutta, ja koko se suunnaton antaumuksellista ja tunnontarkkaa
vaivannäköä vaatinut työ, jolle suuri keisarinna oli arvelematta
uhrannut koko persoonallisen ja yksityisen elämänsä, jokaisen ilon,
jokaisen kevyen nautinnon, näyttää hänestä tarkoituksettomalta.
Mieluimmin hän pakenisi luostariin, ja vain pelosta ja sen
oikean aavistuksen täyttämänä, että hänen hätiköivä poikansa on
ajattelemattomalla kokeilulla heti hävittävä kaiken, minkä hän on
rakentanut, vanha taistelijatar pitää kiinni valtikasta, johon hänen
kätensä jo aikoja sitten on väsynyt.

Myöskään nuorimpaan lapseensa, Marie Antoinette’iin nähden ei
tuo voimakas luonteentuntija antaudu harhakuvitelmien valtaan:
hän tietää nuorimman tyttärensä hyvät puolet, hänen suuren
hyväluontoisuutensa ja sydämellisyytensä, hänen raikkaan hilpeän
älykkyytensä, teeskentelemättömän inhimillisen olemuksensa, mutta hän
tuntee myös vaarat, hänen kypsymättömyytensä, kevytmielisyytensä,
kujeilevaisuutensa, keskityksenpuutteensa. Päästäkseen häntä
lähemmäksi, vielä viime hetkessä muovaillakseen kuningattaren tästä
temperamentikkaasta huimapäästä, hän antaa Marie Antoinette’in nukkua
viimeiset kaksi kuukautta ennen lähtöään omassa huoneessaan: hän
koettaa pitkin keskusteluin valmistaa häntä tärkeään asemaansa; ja
saadakseen taivaan apua hän ottaa lapsen mukaansa toivioretkelle
Mariazelliin. Mutta mitä lähemmäksi eronhetki tulee, sitä
levottomammaksi käy keisarinna. Jokin synkkä aavistus hiipii hänen
sydämeensä, aavistus tulevasta onnettomuudesta, ja hän käyttää kaikki
voimansa karkoittaakseen nuo pimeät mahdit. Ennen lähtöä hän antaa
Marie Antoinette’ille seikkaperäiset käyttäytymisohjeet ja ottaa
huolimattomalta lapseltaan lupauksen, että tämä joka kuukausi on
huolellisesti lukeva ne. Virallisen kirjeen lisäksi hän kirjoittaa
Ludvig XV:lle yksityisen, jossa tuo vanha nainen pyytämällä pyytää
antamaan anteeksi neljätoistavuotiaan lapsellisen vakavuuden puutteen.
Mutta vieläkään ei hänen sisäinen levottomuutensa ole hälvennyt.
Marie Antoinette on vielä tuskin saapunut Versaillesiin, kun hän jo
uudistaa kehoituksensa kysyä neuvoa noilta käyttäytymisohjeilta.
»Muistutan sinua, rakas tyttäreni, että joka kuukauden 21 päivänä
luet tuon kirjoituksen. Pyydän sinua, noudata tarkasti tätä minun
toivomustani; minähän en sinussa pelkää muuta kuin huolimattomuuttasi
rukoilemisessa ja lukemisessasi ja siitä johtuvaa huolettomuutta ja
velttoutta. Taistele niitä vastaan... äläkä unohda äitiäsi, joka,
joskin hän on kaukana, ei ole lakkaava viimeiseen hengenvetoonsa asti
olemasta huolissaan sinusta.» Keskellä maailman riemua hänen tyttärensä
menestyksen johdosta tuo vanha nainen käy kirkossa ja rukoilee Jumalaa,
että hän torjuisi onnettomuuden, jonka hän yksin kaikista aavistaa
tulevaksi.

Sillä välin kuin jättiläismäinen hevosjono, kolmesataaneljäkymmentä
hevosta, jotka jokaisella postiasemalla täytyy vaihtaa, hitaasti
kulkee Ylä-Itävallan ja Baijerin läpi ja lukemattomien juhlien ja
vastaanottojen jälkeen lähestyy rajaa, valmistavat kirvesmiehet ja
verhoilijat Reinin saarella Kehlin ja Strassburgin välillä merkillistä
rakennusta. Täällä Versaillesin ja Schönbrunnin ylihovimestarit
ovat lyöneet pöytään suuren valttinsa; loputtomien neuvottelujen
jälkeen siitä, pitikö morsiamen juhlallisen luovuttamisen tapahtua
jo Itävallan alueella vaiko vasta Ranskan, joku neropatti heidän
joukostaan keksi sen Salomonin ratkaisun, että oli rakennettava eräälle
pienistä asumattomista Reinin hiekkasaarista, Ranskan ja Saksan
välille, ei-kenenkään maalle siis, erikoinen puupaviljonki juhlallista
luovutusta varten, puolueettomuuden ihme, kaksi esihuonetta oikealle
puolelle, joihin Marie Antoinette vielä astuisi arkkiherttuattarena,
kaksi esihuonetta vasemmalle puolelle, joista hän juhlamenojen jälkeen
poistuisi Ranskan Dauphine’ina, ja keskelle juhlallista luovutusta
varten suuri sali, jossa arkkiherttuatar lopullisesti muuttuisi Ranskan
kruununperijättäreksi. Kallisarvoiset arkkipiispan palatsista saadut
verhot peittävät nopeasti kyhättyjä puuseiniä, Strassburgin yliopisto
lainaa kunniakatoksen, Strassburgin rikas porvaristo kauneimmat
huonekalunsa. Tunkeutuminen tähän ruhtinaallisen loiston pyhättöön on
tietysti kielletty porvarillisilta katseilta; pari hopeakolikkoa tekee
kuitenkin vartijat kaikkialla myöntyviksi, ja niin hiipii muutamia
päiviä ennen Marie Antoinette’in tuloa muutamia nuoria saksalaisia
ylioppilaita puolivalmiisiin huoneisiin tyydyttämään uteliaisuuttaan.
Ja varsinkaan yksi heistä, kookasvartaloinen nuorukainen, jolla on
vapaa hehkuva katse ja neron sädeloiste miehisellä otsallaan, ei voi
kyllikseen katsella kallisarvoisia seinäkudoksia, jotka on valmistettu
Rafaelin piirrosten mukaan; ne herättävät nuorukaisessa, joka äskettäin
ensi kerran Strassburgin katedraalissa oli tutustunut gotiikan henkeen,
kiihkeän halun omaksua samanlaisella rakkaudella klassillisen taiteen.
Haltioituneena hän selittää vähemmän kaunopuheisille tovereilleen
tätä arvaamatta heidän eteensä avautunutta italialaisten mestarien
kauneusmaailmaa, mutta äkkiä hän vaikenee, hänet valtaa levottomuus,
voimakkaat tummat kulmakarvat synkistyvät melkein vihaisina verhoten
äsken vielä hehkuvan katseen. Nyt vasta hän on huomannut, mitä nämä
seinäverhot esittävät, nimittäin hääjuhlaan todella mahdollisimman
sopimatonta legendaa, Jasonin, Medean ja Kreusan tarinaa, kohtalokkaan
avioliiton malliesimerkkiä. »Mitä», huudahtaa nerokas nuorukainen
kovalla äänellä välittämättä ympärillä olevien hämmästyksestä, »onko
luvallista niin siekailematta asettaa nuoren kuningattaren silmien
eteen hänen astuessaan sisään esimerkki kammottavimmista häistä,
mitä kenties milloinkaan on vietetty? Eikö todella ranskalaisten
arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole
ainoatakaan ihmistä, joka ymmärtää, että kuvat esittävät jotakin, että
kuvat vaikuttavat mieleen ja tunteeseen, että ne jättävät jäljen, että
ne herättävät aavisteluja? Tämähän merkitsee, että tälle kauniille ja,
kuten väitetään, elämänhaluiselle naiselle lähetetään rajalle vastaan
mitä hirvittävin aave.»

Ystävien onnistuu vaivoin tyynnyttää intohimoinen nuorukainen, melkein
väkisin he vievät Goethen — sillä tämä nuori ylioppilas ei ole kukaan
muu — lautatalosta. Mutta pian lähenee hääkulkueen »valtava hovi-
ja loistovirta» ja tulvii hilpeästi keskustellen ja iloisin mielin
koristettuun huoneeseen aavistamatta, että muutamia tunteja aikaisemmin
runoilijan näkijänkatse on tässä kirjavassa kudoksessa jo nähnyt
kohtalon mustan langan.

Marie Antoinette’in luovutuksen tulee ennen kaikkea havainnollistaa
sitä, mikä yhdistää hänet Itävallan hallitsijahuoneeseen; tätäkin
varten juhlamenojen ohjaajat ovat keksineet erikoisen symbolin: ei
kukaan hänen kotimaisesta saattueestaan saa seurata häntä näkymättömän
rajaviivan tuolle puolen, vieläpä etiketti vaatii, ettei hänellä saa
olla ainoatakaan kotimaista lankaa, ei ainoatakaan kenkää, sukkaa,
paitaa, nauhaa paljaalla ruumiillaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin
Marie Antoinette’ista tulee Ranskan Dauphine, saa häntä verhota vain
ranskalainen kangas. Niinpä täytyy neljätoistavuotiaan itävaltalaisessa
esihuoneessa riisuutua koko itävaltalaisen seurueen edessä ihoa
myöten; ilkoisen alastomana loistaa hetkisen pimeässä huoneessa hento,
vielä kukkaansa puhkeamaton tytönruumis; senjälkeen hänet verhotaan
ranskalaisesta silkistä tehtyyn paitaan, parisilaiseen alushameeseen,
lyonilaisiin sukkiin, hovisuutarin kenkiin, pitseihin ja silmukkoihin;
hän ei saa rakkaana muistona säilyttää mitään, ei sormusta, ei ristiä
— eikö etiketin maailma luhistuisi, jos hän pitäisi yhden ainoankin
soljen tai tutun nauhan? Hän ei saa tästä alkaen nähdä ympärillään
ainoatakaan esineistä, joihin hän vuosikausia on tottunut. Onko ihme,
jos tuo pieni, kaikesta tästä komeudesta ja loistosta pelästynyt
tyttö tuntiessaan tällä tavoin äkkiä tulleensa heitetyksi vieraaseen
maailmaan aivan lapsen tavoin puhkeaa kyyneliin? Mutta hänen täytyy
jälleen heti päästä tasapainoon, sillä tunteenpurkaukset eivät ole
sopivia poliittisissa häissä; tuolla toisessa huoneessa odottaa jo
ranskalainen seurue, ja olisi häpeä mennä kostein silmin, itkettyneenä
ja pelokkaana tätä uutta saattuetta vastaan. Morsiamen saattaja,
kreivi Starhemberg, ojentaa hänelle ratkaisevaa lähtöä varten kätensä,
ja ranskalaisesti puettuna ja viimeisen kerran itävaltalaisen
saattueensa seuraamana hän astuu, oltuaan vielä kaksi minuuttia sitten
itävaltalainen, luovutussaliin, jossa bourbonilaiset valtuutetut
odottavat häntä kaikessa komeudessaan. Ludvig XV:n kosiomies pitää
juhlallisen puheen, asiakirja luetaan, sitten tulee — kaikki
pidättävät henkeään — suuri seremonia. Se on askel askeleelta laskettu
kuin menuetti, ennakolta harjoiteltu ja opittu. Huoneen keskellä
oleva pöytä esittää vertauskuvallisesti rajaa. Sen edessä seisovat
itävaltalaiset, sen takana ranskalaiset. Ensiksi päästää itävaltalainen
morsiamensaattaja, kreivi Starhemberg, Marie Antoinette’in käden; hänen
sijastaan tarttuu siihen ranskalainen morsiamensaattaja ja johtaa
hitaasti, juhlallisin askelin vapisevan tytön pöydän ympäri. Näiden
tarkoin varattujen minuuttien aikana peräytyy itävaltalainen saattue
hitaasti ovea kohti ranskalaisen seurueen samassa tahdissa astuessa
tulevaa kuningatartaan vastaan, joten täsmälleen samana hetkenä, kuin
Marie Antoinette seisoo keskellä uutta ranskalaista hoviseuruettaan,
itävaltalainen seurue jo on ehtinyt poistua huoneesta. Äänettömästi,
mallikelpoisesti, kummituksellisen suurenmoisesti suoritetaan tämä
etiketin orgia; vain viime hetkellä pieni säikähtynyt tyttö ei enää
kestä tätä kylmää juhlallisuutta. Ja sen sijaan, että hän kylmän
tyynenä vastaanottaisi uuden seuranaisensa, kreivitär de Noaillesin
alamaisen hoviniiauksen, hän nyyhkyttäen ja ikäänkuin apua etsien
heittäytyy hänen syliinsä — kaunis ja liikuttava avuttomuuden ele,
jonka määräämisen kaikki juhlaedustuksen suurkoftat kummallakin puolen
ovat unohtaneet. Mutta tunnetta ei ole otettu laskuihin hovisääntöjen
logaritmeissa, jo odottavat ulkona lasivaunut, jo kumahtelevat
Strassburgin katedraalin kellot, jo jyrisevät tykinlaukaukset ja riemun
kuohuessa hänen ympärillään Marie Antoinette jättää ikuisiksi ajoiksi
lapsuutensa huolettomat rannat: hänen naiskohtalonsa alkaa.

Marie Antoinette’in saapumisesta muodostuu unohtumaton juhlahetki
Ranskan kansalle, jota ei enää pitkiin aikoihin ole hemmoteltu
juhlilla. Vuosikymmeniin ei Strassburg ole nähnyt ketään tulevaa
kuningatarta eikä kenties vielä koskaan niin hurmaavaa kuin tämä nuori
tyttö. Vaaleahiuksinen, solakkavartaloinen lapsi nauraa ja hymyilee
sinisillä, ylimielisillä silmillään lasivaunuista suunnattomille
ihmisjoukoille, jotka puettuina kauniisiin elsassilaisiin
kansanpukuihin ovat virranneet kaikista kylistä ja kaupungeista
riemuitsemaan loisteliaan kulkueen ympärillä. Sadat valkopukuiset
lapset kulkevat kukkia sirotellen vaunujen edessä, on pystytetty
riemukaari, portit ovat köynnöksillä koristetut, torilla pulppuaa
viiniä kaivoista, kokonaisia härkiä paistetaan vartaalla, leipää
jaetaan köyhille jättiläismäisistä koreista. Illalla on kaikissa
taloissa juhlavalaistus, tuliset valokäärmeet kiemurtelevat pitkin
kirkon tornia, läpinäkyvänä hehkuu jumalaisen katedraalin punertava
pitsistö. Reinvirralla liukuvat riippulyhtyjä kuin hehkuvia oransseja
kantaen lukemattomat laivat ja purret värillisin soihduin, puissa
kimaltelee tulensäteiden valaisemina kirjavia lasipalloja, ja
saarelta loistavat kaikille näkyvinä suurenmoisen ilotulituksen
päätöksenä mytologisten hahmojen keskellä Dauphinin ja Dauphine’in
yhteenkietoutuneet nimikirjaimet. Myöhään yöhön asti katseluintoinen
kansa kuljeksii rannalla ja kaduilla, musiikki heläjää ja pauhaa,
sadoissa eri paikoissa miehet ja neidot pyörähtelevät iloisessa
tanssissa; onnen kultainen aikakausi näyttää tämän vaaleaverisen
itävaltalaisen tulokkaan mukana koittaneen, ja vielä kerran nousee
iloinen toivo Ranskan katkeroituneen, tuskastuneen kansan sydämestä.

Mutta tässäkin suurenmoisessa taulussa piilee pieni näkymätön halkeama,
tännekin, samoin kuin vastaanottosalin seinäkudoksiin, on kohtalo
vertauskuvallisesti kutonut onnettomuuden ennemerkin. Kun seuraavana
päivänä Marie Antoinette ennen lähtöään vielä tahtoo kuulla messun,
tervehtii häntä katedraalin ovella kunnianarvoisan piispan asemesta
tämän veljenpoika ja koadjutori [(Arkki-)Piispan apulainen, sijainen]
papiston etunenässä. Ollen laskoksisessa sinipunertavassa puvussaan
hieman naismaisen näköinen tuo mondeeni pappi pitää siromuotoisen,
pateettisen puheen — akatemia ei ole syyttä valinnut häntä jäsenekseen
—, joka huippenee liehakoiviin lauseisiin: »Te olette meille sen
kunnioitetun keisarinnan elävä kuva, jota Eurooppa jo kauan on
yhtä paljon ihaillut, kuin jälkimaailma on häntä kunnioittava.
Maria Teresian sielu yhtyy nyt Bourbonien sieluun.» Kunnioittavasti
järjestyy näiden tervehdyssanojen jälkeen kulkue sinisenhohtavassa
tuomiokirkossa, nuori pappi johtaa nuoren prinsessan alttarin luo
ja kohottaa hienolla, sormuksilla koristetulla tuntijankädellään
vihkilippaan. Hän on Louis, Rohanin prinssi, joka ensimmäisenä
lausuu hänet tervetulleeksi Ranskaan, kaulakoristejutun myöhempi
tragikoomillinen sankari, hänen vaarallisin vastustajansa, hänen
kohtalokkain vihollisensa. Ja käsi, joka nyt siunaten kohoaa hänen
päänsä yläpuolelle, on sama käsi, joka myöhemmin on viskaava hänen
kruununsa ja kunniansa lokaan ja häpeään.

Kauaksi aikaa ei Marie Antoinette saa jäädä Strassburgiin, puoleksi
kotoiseen Elsassiin; kun Ranskan kuningas odottaa, olisi kaikki
vitkastelu loukkaavaa. Juhlariemun kohisevien rantojen keskitse,
riemukaarien ja seppelöityjen porttien kautta morsiuskulkue vihdoin
suuntaa kulkunsa lähintä päämääräänsä kohti, Compiègne’in metsään,
jossa kuninkaallinen perhe mukanaan jättiläismäinen vaunujen
paljous odottaa uutta jäsentään. Hoviherrat, hovinaiset, upseerit,
henkikaartilaiset, rumpalit, torvenpuhaltajat ja -soittajat, kaikki
uusissa hohtavissa vaatteissa, seisovat kirjavaan arvojärjestykseen
asettuneina; koko valoisa toukokuinen metsä välkkyy tästä liehuvasta
värileikistä. Molempien kulkueiden fanfaarit kuuluttavat hääseurueen
saapumisen, ja sitten astuu Ludvig XV vaunuistaan vastaanottaakseen
pojanpoikansa vaimon. Mutta jo kiirehtii Marie Antoinette ihailluin
kevein askelin häntä vastaan ja tekee suloisimman niiauksensa (hän ei
turhaan ole ollut suuren tanssimestarin Noverre’in oppilas) tulevan
puolisonsa isoisälle. Kuningas, ollen Hirvipuistoajoiltaan raikkaan
tytönlihan hyvä tuntija ja erittäin vastaanottavainen luontevalle
suloudelle, kumartuu hellän tyytyväisenä nuoren vaaleaverisen
herkullisen olion puoleen, nostaa pojanpoikansa morsiamen seisomaan
ja suutelee häntä molemmille poskille. Vasta sen jälkeen hän esittää
hänelle tulevan puolison, joka viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkänä,
kankeana ja kömpelön kainona seisoo hänen rinnallaan; nyt hän vihdoin
kohottaa uneliaat likinäköiset silmänsä ja ilman erikoisempaa intoa
suutelee häntä muodollisesti, etiketin mukaisesti poskelle. Vaunuissa
Marie Antoinette istuu isoisän ja pojanpojan, Ludvig XV:n ja tulevan
Ludvig XVI:n välissä. Vanha herra näyttää pikemminkin näyttelevän
sulhasen osaa, puhelee innokkaasti, jopa hieman liehakoikin häntä,
tuleva puoliso sitävastoin painautuu ikävystyneenä ja mykkänä istuimen
soppeen. Illalla, kun kihlautuneet ja per procurationem jo vihityt
menevät nukkumaan erillisiin makuuhuoneisiinsa, ei murheellisen
näköinen rakastaja vielä ole lausunut ainoatakaan hellää sanaa
tälle ihastuttavalle tyttöselle, ja päiväkirjaansa hän kirjoittaa
yhteenvetona ratkaisevasta päivästä vain kuivan rivin: »Entrevue avec
Madame Dauphine.» [Rouva dauphine’in kohtaaminen]

Kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin odottaa samassa Compiègne’in
metsässä toinen Ranskan valtias, Napoleon, toista itävaltalaista
arkkiherttuatarta, Marie Louise’ia puolisokseen. Hän ei ole yhtä sievä,
ei yhtä houkutteleva kuin Marie Antoinette, tuo pullea, ikävystyttävän
lempeä Marie Louise. Mutta kuitenkin tarmokas mies ja kosija heti ottaa
hänelle määrätyn morsiamen omakseen sydämellisesti ja myrskyisästi.
Vielä samana iltana hän kysyy piispalta, antaako Wienissä solmittu
avioliitto hänelle jo aviomiehen oikeudet, ja odottamatta vastausta hän
tekee johtopäätöksen: seuraavana aamuna molemmat jo syövät aamiaista
yhteisessä vuoteessa. Mutta Marie Antoinette ei Compiègne’in metsässä
ole kohdannut rakastajaa eikä ihmistä: ainoastaan valtiosulhasen.

Toinen, varsinainen hääjuhla tapahtuu toukokuun 16 päivänä Ludvig
XIV:n kappelissa. Sellainen kaikkein kristillisimmän hallitsijahuoneen
hovi- ja valtioteko merkitsee liian intiimiä, liian tuttavallista kuin
myös liian ylevää ja suvereenia toimitusta, jotta sallittaisiin kansan
olla siinä katselijana tai edes muodostaa kujannetta ovien eteen. Vain
aatelisveri — vähintään sataoksainen sukupuu — oikeuttaa astumaan
kirkkoon, joka kevätauringon säteillessä kirjavien lasi-ikkunoiden
takaa vielä kerran antaa kirjaillun brokadin, välkkyvän silkin,
valittujen sukujen suunnattoman upeuden loistaa valtavana kuin
häviävän maailman viimeisen tulimerkin. Reimsin arkkipiispa suorittaa
vihkimisen. Hän siunaa kolmetoista kultakappaletta ja hääsormuksen;
Dauphin painaa sormuksen Marie Antoinette’in neljänteen sormeen,
ojentaa hänelle kultakappaleet, molemmat polvistuvat vastaanottaakseen
siunauksen. Urkujen soitolla alkaa messu, isämeitää luettaessa
pidetään hopeista kunniakatosta nuoren parin päiden yläpuolella,
sitten vasta kuningas ja — tarkasti arvoasteikkoa noudattaen —
koko suku allekirjoittavat aviosopimuksen. Siitä tulee äärettömän
pitkä, monitaitteinen asiakirja; vielä tänään nähdään kalvenneella
pergamentilla kömpelösti ja taitamattomasti kirjoitetut neljä sanaa
Marie Antoinette Josepha Jeanne, jotka viisitoistavuotiaan lapsen käsi
vaivalloisesti on siihen raapustanut, ja niiden vieressä — jälleen
kuiskivat kaikki: paha enne — valtava musteläiskä, joka häneltä ja vain
häneltä kaikista allekirjoittajista tärskähtää vastahakoisesta kynästä.

Nyt, seremonian päätyttyä, sallitaan kansankin iloita mukana
hallitsijan juhlassa. Lukemattomat ihmislaumat — puoli Pariisia on
tyhjänä — tulvivat Versaillesin puutarhoihin, jotka tänään myös
profanum vulgukselle [Yhteinen kansa] näyttävät suihkulähteensä ja
putouksensa, varjoisat käytävänsä ja vihreät nurmensa; kaiken huippuna
on illalla määrä olla ilotulitus, suurenmoisin, mitä milloinkaan
on nähty kuninkaan hovissa. Mutta taivas panee omin päin toimeen
ilotulituksen. Synkkinä, onnettomuutta ennustavina kasautuvat
iltapäivällä pilvet, puhkeaa rajuilma, suunnaton rankkasade putoaa
taivaasta, hurjassa sekasorrossa kansa, pettyneenä siitä, ettei
ollutkaan saanut nähdä näytelmää, syöksyy takaisin Pariisiin. Sillä
välin kuin kymmenettuhannet viluiset katselijat läpimärkinä, myrskyn
ajamina sekasorrossa rientävät pitkin katuja ja puut sateen piekseminä
taipuvat puistossa, alkaa monien tuhansien kynttilöiden valaisemien
ikkunoiden takana, äsken rakennetussa »Salle de spectacle’issa»,
[teatterisali] esikuvallisen, minkään rajumyrskyn ja minkään
maanjäristyksen järkyttämättömän juhlaohjelman mukaisesti suuri
hääateria: ensimmäisen ja viimeisen kerran Ludvig XV yrittää voittaa
suuren edeltäjänsä Ludvig XIV:n loiston. Kuusituhatta valikoitua
aatelisvierasta on vaivalloisesti taistellut itselleen pääsykortit,
ei tosin ottaakseen osaa pitoihin, vaan ainoastaan saadakseen
kunnioittavasti katsella parvekkeelta, kuinka kuningasperheen 21
jäsentä käyttelee veistä ja haarukkaa. Kaikki kuusituhatta pidättävät
henkeään ollakseen häiritsemättä tämän suuren näytelmän ylevyyttä;
vain vienosti ja hillitysti myötäilee marmoriholvikäytävistä
kahdeksankymmenen soittajan muodostama orkesteri ruhtinaallista
ateriaa. Sitten astuu Ranskan kaartien kunnialaukausten kaikuessa koko
kuninkaallinen perhe aatelin nöyrästi kumartavan kujanteen kautta:
virallinen juhla on lopussa, ja kuninkaallisella sulhasella ei enää
ole muuta velvollisuutta täytettävänä kuin kenellä hyvänsä muulla
aviomiehellä. Oikealla puolellaan Dauphine, vasemmalla puolellaan
Dauphin kuningas saattaa lapsiparin (heidän ikänsä on yhteensä
tuskin kolmekymmentä vuotta) makuuhuoneeseen. Aina morsiuskamariin
asti ulottuu etiketti, sillä kukapa muu voisi kruununperilliselle
ojentaa yöpaidan kuin Ranskan kuningas omassa persoonassa, ja kukapa
muu Dauphine’ille hänen paitansa kuin viimeiseksi naimisiin mennyt
nainen korkeinta arvoluokkaa, tässä tapauksessa Chartresin herttuatar?
Mutta itse vuodetta saa morsiusparia lukuunottamatta lähestyä vain
yksi henkilö: Reimsin arkkipiispa, joka sen siunaa ja pirskottaa
vihkivedellä.

Vihdoin hovi poistuu makuuhuoneesta; Ludvig ja Marie Antoinette jäävät
ensikerran aviollisesti yksikseen, ja heidän päittensä päällä humisee
vuodekatos näkymättömän murhenäytelmän kullalla kirjailtuna esirippuna.

ALKOVIN SALAISUUS

Tuossa vuoteessa ei ensi aluksi tapahdu mitään. Ja syntyy peräti
onneton kaksimielisyys, kun nuori aviomies seuraavana aamuna
kirjoittaa päiväkirjaansa: »Rien.» [Ei mitään] Hoviseremoniat yhtä
vähän kuin arkkipiispan suorittama morsiusvuoteen siunaus on kyennyt
mitään vaikuttamaan Dauphinin luonteen tuskalliseen ehkäisyyn,
matrimonium non consummatum est, häitä ei varsinaisessa mielessä
saatettu päätökseen, ei tänään eikä huomenna eikä lähivuosina. Marie
Antoinette on saanut välinpitämättömän puolison (»nonchalant mari»),
ja lähinnä arvellaan, että vain ujous, kokemattomuus tai »nature
tardive» (nykyään sanoisimme: infantiilinen myöhästyneisyys) on tehnyt
kuusitoistavuotiaan kykenemättömäksi tähän hurmaavaan nuoreen tyttöön
nähden. On vain oltava hoputtamatta ja tyynnytettävä sielullisesti
ehkäistyä, ajattelee kokenut äiti ja kehoittaa Antoinette’ia olemaan
ottamatta aviollista pettymystään liian raskaasti — »point d’humeur
là-dessus» hän kirjoittaa toukokuussa 1771 ja suosittelee tyttärelleen
»caresses, cajolis», hellyydenosoituksia, hyväilyjä, mutta toisaalta
ei sitä lajia saa olla liian paljon: »Trop empressement gâterait le
tout.» [Liika hätiköiminen pilaisi kaiken] Mutta kun tätä olotilaa
jatkuu vuoden, kaksi vuotta, keisarinnaa alkaa tämä nuoren aviomiehen
»conduit si étrange» [Merkillinen käyttäytyminen] huolestuttaa. Hänen
hyvästä tahdostaan ei ole epäilystä, sillä kuukausi kuukaudelta
Dauphin osoittautuu yhä hellemmäksi suloista puolisoaan kohtaan, hän
uudistaa keskeymättä yölliset käyntinsä, hyödyttömät yrityksensä,
mutta tuosta ratkaisevasta hellyydestä häntä ehkäisee jokin »maudit
charme», salaperäinen onneton häiriö. Tietämätön Antoinette arvelee,
että tämä on vain »maladresse et jeunesse», vain taitamattomuutta
ja nuoruutta; kokemattomuudessaan hän, tuo raukka, jopa itse
ehdottomasti peruuttaa »ilkeämieliset huhut, joita maassa liikkuu
hänen kykenemättömyydestään». Mutta nyt tarttuu äiti asiaan. Hän
kutsuu luokseen hovilääkärinsä van Swietenin ja neuvottelee hänen
kanssaan siitä, kuinka »froideur extraordinaire du Dauphin» [D:n
omituinen kylmyys] olisi poistettavissa. Tämä kohauttaa olkapäitään.
Ellei niin erinomaisilla suloilla varustetun nuoren tytön onnistunut
lämmittää Dauphinia, oli jokainen lääketieteellinen parannuskeino
tehoton. Maria Teresia kirjoittaa Pariisiin kirjeen toisensa
jälkeen; vihdoin ottaa kuningas Ludvig XV, hyvin kokeneena ja tällä
alalla liiankin harjaantuneena, pojanpoikansa kuulusteltavaksi;
ranskalainen hovilääkäri Lassone vihitään asiaan, surullinen lemmenurho
tarkastetaan, ja nyt ilmenee, että tämä Dauphinin kykenemättömyys ei
ole sielullista laatua, vaan riippuu mitättömästä orgaanisesta viasta
(phimosis). »Quien dice que el frenillo sujeta tanto et prepucio que
no cede a la introduccion y causa un dolor vivo en el, por el quai se
retrahe S. M. del impulso que conviniera. Quien supone qua «l dicho
prepucio esta tan cerrado que no puede explayarse para la dilatation
de la punta o cabeza de la parte, en virtud de lo que no llegua la
ereccion ai punto de elasticidad necessaria.» [ei käännöstä] (Espanjan
lähettilään salainen selonteko.) Sen jälkeen seuraa neuvottelu toisensa
jälkeen siitä, pitäisikö kirurgin leikkausveitsellään puuttua asiaan, —
»pour lui rendre la voix», kuten esihuoneessa kyynillisesti kuiskataan.
Myöskin Marie Antoinette, jota hänen kokeneet ystävättärensä sillä
välin ovat valistaneet, tekee voitavansa taivuttaakseen puolisonsa
kirurgiseen käsittelyyn. (»Je travaille à le déterminer à la petite
opération, dont on a déjà parlé et que je crois nécessaire» [Koetan
saada aikaan, että tehdään pieni leikkaus, josta jo on puhuttu ja
jonka luulen tarpeelliseksi.]; 1775 äidilleen.) Mutta Ludvig XVI —
Dauphinista on sillä välin tosin jo tullut kuningas, mutta hän ei
viidenkään vuoden jälkeen ole aviomies — ei kykene horjuvan luonteensa
mukaisesti päättämään mitään tarmokasta toimenpidettä. Hän epäröi
ja vitkastelee, yrittää ja yrittää, ja tämä hirvittävä, inhottava,
naurettava ikuisen yrittämisen ja ikuisen epäonnistumisen tilanne
koituu Marie Antoinette’in häpeäksi, koko hovin pilkaksi, raivostuttaa
Maria Teresiaa ja alentaa Ludvig XVI:tta vielä kaksi vuotta eteenpäin,
kaiken kaikkiaan siis seitsemän hirveätä vuotta, kunnes lopulta
keisari Joosef varta vasten lähtee Pariisiin taivuttamaan ei erikoisen
rohkeata lankoaan leikkaukseen. Silloin vasta tämän murheellisen
lemmen-Caesarin onnistuu kulkea Rubikonin yli. Mutta se sielullinen
valtakunta, jonka hän lopulta valloittaa, on jo tämän seitsemän vuotta
kestäneen naurettavan taistelun, näiden kahdentuhannen yön autioittama,
joina Marie Antoinette naisena ja puolisona on kärsinyt sukupuolensa
äärimmäisen nöyryytyksen.

Eikö olisi ollut vältettävissä (kysyy ehkä moni tunteikas sielu)
tämän arkaluontoisen ja pyhimmän alkovisalaisuuden kosketteleminen?
Eikö olisi riittänyt, että kokonaan olisi peitelty kuninkaallisen
kykenemättömyyden tosiasia, hiivitty varovasti aviovuoteen
murhenäytelmän ohitse ja korkeintaan peitetyin sanoin mumistu jotakin
»äitiyden puuttuvasta onnesta»? Onko todella sellaisten intiimimpien
yksityiskohtien korostaminen välttämätöntä luonneopilliselle
esitykselle? Kyllä, se on välttämätöntä, sillä kaikki jännitykset,
riippuvaisuudet, alistussuhteet ja vihamielisyydet, jotka vähitellen
kehittyvät kuninkaan ja kuningattaren, kruununtavoittelijain ja
hovin välille ja joilla on maailmanhistoriallinen kantavuus, jäävät
käsittämättömiksi, ellei avoimesti käydä käsiksi niiden varsinaiseen
alkulähteeseen. Useammat maailmanhistorialliset seurausilmiöt,
kuin mitä tavallisesti ollaan taipuvaisia myöntämään, ovat saaneet
alkunsa alkoveissa ja kuninkaallisten vuoteiden katosten alla;
mutta tuskin missään muussa tapauksessa on loogillinen ketju mitä
yksityisluontoisimman syyn ja valtiollis-maailmanhistoriallisen
vaikutuksen välillä niin kiistämättömän ilmeinen kuin tässä intiimissä
tragikomediassa, ja epärehelliseksi jää jokainen karakterologinen
esitys, joka painaa varjoon tapahtuman, joka Marie Antoinette’lle
itselleen oli, hänen omien sanojensa mukaisesti, »article essentiel»,
hänen surujensa ja odotustensa keskeinen kohta.

Ja edelleen: Paljastetaanko todella jokin salaisuus puhuttaessa
vapaasti ja rehellisesti Ludvig XVI:n monivuotisesta aviollisesta
kykenemättömyydestä? Ei ollenkaan. Vain yhdeksännentoista vuosisadan
sairaalloinen moraalinen seksuaalikainostelu on tehnyt kaikesta
ennakkoluulottomasta fysiologisten seikkojen käsittelemisestä »noli
me tangere’n». [Älä koske minuun] Sitävastoin kahdeksannellatoista
vuosisadalla, kuten kaikilla aikaisemmilla, ei kuninkaan
aviokelpoisuutta tai -kelpaamattomuutta, kuningattaren hedelmällisyyttä
tai hedelmättömyyttä pidetty yksityisluontoisena, vaan poliittisena,
valtioasiana, koska se ratkaisi perimysjärjestyksen ja siten koko maan
kohtalon; vuode kuului yhtä ilmeisenä inhimilliseen olemassaoloon kuin
kastemalja tai ruumisarkku. Maria Teresian ja Marie Antoinette’in
kirjeenvaihdossa, joka aina kulki valtionarkistonhoitajan ja kopistin
käsien kautta, puhuivat siihen aikaan Itävallan keisarinna ja Ranskan
kuningatar täysin vapaasti kaikista tämän merkillisen avioliiton
yksityiskohdista ja epäkohdista. Kaunopuheisesti Maria Teresia kuvailee
tyttärelleen yhteisen vuoteen etuja ja antaa pieniä naisellisia
vihjauksia käyttämään jokaista tilaisuutta taitavasti intiimiin
yhdessäoloon; tytär puolestaan kertoo kuukautisen pahoinvoinnin
esiintymisestä tai poisjäämisestä, aviopuolison epäonnistumisista,
jokaisesta vähäisestä edistysaskeleesta ja vihdoin voitonriemuisena
raskaudestaan. Jopa kerran Ifigenian säveltäjälle, Gluck’ille uskotaan
sellaisen intiimin uutisen välittäminen, koska hän lähtee aikaisemmin
kuin kuriiri: kahdeksannellatoista vuosisadalla suhtaudutaan
luonnollisiin asioihin vielä luonnollisesti.

Mutta jospa vain yksin äiti olisikin tietänyt silloin noista
salaisista epäonnistumisista! Todellisuudessa lörpöttelevät niistä
kaikki kamarineitsyet, kaikki hovinaiset, kavaljeerit ja upseerit;
palvelijat ja Versaillesin hovin pesijättäret tietävät niistä, täytyypä
kuninkaan omassa pöydässäänkin kestää moni karkea pilapuhe. Sitä
paitsi kaikki ulkomaiset hovit käsittelevät mitä innokkaimmin tätä
asiaa, koska Bourbonin kykenemättömyys merkitsee vallanperimykseen
nähden suurpoliittista kysymystä. Preussin, Saksin, Sardinian
lähettiläiden selonteoissa on seikkaperäisiä selvittelyjä tästä arasta
kysymyksestä; antaapa innokkain heistä, kreivi Aranda, Espanjan
lähettiläs, lahjottujen palvelijoiden tarkastaa kuninkaallisen vuoteen
lakanatkin päästäkseen mahdollisimman tarkoin tuon fysiologisen
tapahtuman jäljille. Kaikkialla Euroopassa ruhtinaat ja kuninkaat
nauravat ja pilkkaavat kirjeellisesti ja suullisesti taitamatonta
virkaveljeään; eikä ainoastaan Versaillesissa, vaan koko Pariisissa
ja Ranskassa on kuninkaan aviollinen häpeä Polichiennellin salaisuus
[Kaikkien tiedossa]. Siitä puhutaan kaikilla kaduilla, se leijailee
häväistyskirjasena kädestä käteen, ja ministeri Maurepas’n saadessa
nimityksensä kiertelee yleiseksi riemuksi iloinen kupletti:

    Maurepas était impuissant,
    Le Roi l’a rendu plus puissant.
    Le Ministre réconnaissant
    Dit: Pour vous. Sire,
    Ce que je désire,
    D’en faire autant.

    [Maurepas oli kykenemätön,
    kuningas teki hänet kykenevämmäksi.
    Kiitollinen ministeri sanoi:
    »Sire, tahdon korvata sen
    Teille samalla mitalla.»]

Mutta sillä, mikä kuulostaa leikiltä, on todellisuudessa kohtalokas
ja peloittava merkitys. Sillä nämä seitsemän epäonnistumisen vuotta
määräävät sielullisesti kuninkaan ja kuningattaren luonteen ja vievät
poliittisiin seurauksiin, jotka ilman tietoa tästä tosiasiasta olisivat
käsittämättömiä: avioliiton kohtalo yhtyy tässä maailman kohtaloon.

Käsittämättömäksi jäisi ennen kaikkea Ludvig XVI:n sielullinen
asennoituminen ilman tuon intiimin vian tuntemusta. Sillä suorastaan
kliinillisellä selvyydellä hänen inhimillinen habituksensa osoittaa
kaikki miehisestä heikkoudesta johtuvan alemmuudentunteen tyypilliset
tuntomerkit. Tältä ehkäisyjen vaivaamalta mieheltä puuttuu kaikki
kyky luovaan tekoon julkisessa elämässä, koska häneltä se puuttuu
yksityiselämässä. Hän ei osaa esiintyä, ei osaa osoittaa mitään tahtoa
ja vielä vähemmän ajaa sen läpi; kömpelönä ja arkana pakenee tuo
salaisuudessa häpeissään oleva kaikkea hoviseurustelua ja varsinkin
seurustelua naisten kanssa, sillä hän tietää, tuo pohjaltaan kelpo,
kunnon mies, että hänen vammansa on jokaisen hovilaisen tiedossa, ja
asiaan vihittyjen ivallinen hymy säikyttää hänen koko esiintymisensä.
Monesti hän yrittää väkisin hankkia itselleen eräänlaista arvovaltaa,
eräänlaisen miehisyyden näön. Mutta tällöin hän aina ampuu pykälän
verran liian korkealle, käy karkeaksi, raa’aksi ja brutaaliksi —
tyypillistä pakenemista voimamiehen eleisiin, joihin ei kukaan usko.
Mutta hänen ei milloinkaan onnistu esiintyä vapaasti, luonnollisesti
ja itsetietoisesti ja kaikkein vähimmin majesteetillisesti. Koska hän
ei makuuhuoneessa osaa näytellä miestä, ei hän toisten silmissä voi
näytellä kuningasta.

Se seikka, että tämän ohessa hänen henkilökohtaiset harrastuksensa
ovat mitä miehisimpiä, metsästys ja raskas ruumiillinen työ — hän
on järjestänyt itselleen oman työpajan, hänen sorvipenkkinsä on
vielä nykyään nähtävänä — ei suinkaan ole ristiriidassa kliinillisen
kuvan kanssa, vaan pelkästään vahvistaa sitä. Sillä juuri se, joka
ei ole mies, rakastaa tiedottomasti miehisyyden näyttelemistä,
juuri salaisuudessa heikko pöyhkeilee mielellään voimalla ihmisten
edessä. Kun hän höyryävän hevosen selässä tuntikausia ajaa takaa
villisikaa ja ratsastaa metsien halki, kun hän alasimen ääressä lopen
uuvuttaa lihaksensa, korvaa puhtaasti ruumiillisen voiman tietoisuus
tervetulleella tavalla salaisen heikkouden: se, joka huonosti onnistuu
Venuksen palveluksessa, pitää miellyttävänä Hefaistoksen osaa. Mutta
tuskin Ludvig on pukenut päälleen juhlapukunsa ja astunut hovimiesten
joukkoon, kun hän jo tuntee, että tämä voima on vain lihasten eikä
sydämen voimaa, ja heti hän käy ujoksi. Harvoin kuullaan hänen
nauravan, harvoin nähdään hänet todella onnellisena ja tyytyväisenä.

Mutta vaarallisin vaikutus tällä salaisella heikkouden tunteella on
karakterologisesti hänen sielulliseen suhteeseensa vaimoonsa. Moni
piirre hänen luonteestaan on ristiriidassa hänen persoonallisen
makunsa kanssa. Hän ei voi sietää vaimonsa seuratilaisuuksia, häntä
kiusaa hänen alituinen äänekäs huvittelunsa, hänen tuhlailunsa, hänen
epäkuninkaalhset rivoutensa. Todellinen mies osaisi tällaisessa
tapauksessa nopeasti auttaa asian. Mutta kuinka voi mies päivällä
esiintyä herrana naisen edessä, joka joka yö saa nähdä hänet
nolostuneena, avuttomana ja naurettavan kykenemättömänä? Koska
Ludvig XVI on miehenä voimaton, pysyy hän vaimoonsa nähden täysin
aseettomana; päinvastoin, kuta pitemmälle hänen alennustilaansa
jatkuu, sitä surkeammin hän joutuu täydelliseen riippuvaisuuden,
jopa orjuutuksen tilaan. Vaimo voi pyytää häneltä mitä tahtoo, yhä
uudelleen mies aivan rajattomalla myöntyväisyydellä ostaa itsensä
vapaaksi salaisesta syyllisyydentunnostaan. Voidakseen käskevästi
puuttua hänen elämäänsä, estää hänen ilmeiset järjettömyytensä,
puuttuu häneltä tahdonvoima, joka viimeisiltään ei edusta muuta
kuin ruumiillisen potenssin sielullista ilmausta. Epätoivoisina
näkevät ministerit, näkee keisarillinen äiti, näkee koko hovi,
kuinka tämän traagillisen voimattomuuden johdosta kaikki valta
joutuu nuoren kevytmielisen naisen käsiin, ja kuinka tämä
ajattelemattomasti murentaa sen. Mutta voimasuunnikas, joka kerran
on syntynyt avioliitossa, jää, kuten kokemus osoittaa, sielullisena
konstellaationa muuttumattomaksi. Vieläpä kun Ludvig XVI on tullut
todelliseksi aviomieheksi ja lasten isäksi, on hän, jonka pitäisi
olla Ranskan herra, edelleenkin Marie Antoinette’in tahdoton
orja, yksinomaan sen vuoksi, ettei hän oikeaan aikaan ollut hänen
miehensä. Yhtä kohtalokkaasti vaikuttaa Ludvig XVI:n seksuaalinen
kykenemättömyys Marie Antoinette’in sielulliseen kehitykseen.
Sukupuolten vastakohtaisuuden mukaisesti sama häiriö aiheuttaa miehen
ja naisen luonteessa tasan päinvastaisia ilmiöitä. Kun miehessä
sukupuolinen iskuvoima on häiriöiden alainen, syntyy estyneisyyttä
ja epävarmuutta; missä taas naista ei passiivinen antautumisalttius
auta, siellä täytyy pakosta ilmetä liikakiihtyneisyyttä ja pidäkkeiden
puutetta, häilähtelevää liikaeloisuutta. Luonnostaan Marie Antoinette
on oikeastaan täysin normaali, naisellinen, lämmin naistyyppi,
moninkertaiseen äitiyteen määrätty, todennäköisesti vain sitä
odottava, että hän saisi mukautua todellisen miehen tahtoon. Mutta
onneton kohtalo tahtoo, että juuri hän, tunnekykyinen ja tunnealtis,
joutuu epänormaaliin avioliittoon, että hänet yhdistetään ei-mieheen.
Totta kyllä, hän on vasta viidentoista vuotias avioliiton solmimisen
aikoihin; sinänsä ei hänen miehensä kiusallisen epäonnistumisen
vielä tarvitsisi ilmetä sielullisena rasituksena; sillä kukapa voisi
nimittää sitä tosiasiaa jo fysiologisesti epäluonnottomaksi, että
nainen toiseenkolmatta ikävuoteensa asti pysyy neitseenä; mutta se,
mikä tässä erikoistapauksessa aiheuttaa hänen hermostonsa järkytyksen
ja vaarallisen liikakuumuuden, on, että tuo valtiosyistä hänelle
määrätty aviomies ei salli hänen viettää näitä seitsemää valeaviollista
vuotta luonnollisen ja koskemattoman neitsyyden tilassa, vaan että
tomppelimainen ja estynyt mies kahdentuhannen yön aikana lakkaamatta
vaivaa hänen nuorta ruumistaan. Vuosikausia hänen seksualiteettiaan
tuloksetta kiihottamalla kiihotetaan tällä vapautusta tuottamattomalla,
häpäisevällä ja alentavalla tavalla ilman mitään tyydytystä. Siten
ei tarvita hermolääkäriä toteamaan, että hänen niin kohtalokas
liikaeloisuutensa, tuo loputon leijailu sinne tänne ja kyvyttömyys
olla milloinkaan tyytyväinen, tuo kiihkeä syöksyminen huvituksesta
huvitukseen, edustavat suorastaan kliinillistyypillisiä seurauksia
hänen puolisonsa aiheuttamasta alituisesta sukupuolisesta kiihtymisestä
ja sukupuolisesta tyydyttämättömyydestä. Koska hän ei koskaan
sisimmässään ollut tuntenut mitään eikä päässyt rauhoittumaan, täytyy
tuolla seitsemän aviovuoden jälkeen edelleenkin valloittamattomalla
naisella alinomaa olla ympärillään liikettä ja levottomuutta, ja
lopulta muuttuu se, mikä aluksi on ollut vain lapsellisen hilpeätä
leikkiväisyyttä, kouristuksenomaiseksi, sairaalloiseksi ja koko
hovin häpeälliseksi tuntemaksi huvitteluvimmaksi, jota vastaan
Maria Teresia ja kaikki ystävät koettavat taistella. Samoinkuin
kuninkaassa kirvoittamaton miehisyys muuntuu karkeaksi sepäntyöksi ja
metsästysintohimoksi, tylsäksi ja uuvuttavaksi lihasponnistukseksi,
hakeutuu hänessä virheellisesti asennoitunut ja käyttämätön tunnevoima
helliksi ystävyyssuhteiksi naisiin, lemmenleikittelyksi nuorten
kavaljeerien kanssa, koristeluhaluksi ja muiksi sen tapaisiksi
riittämättömiksi tunteentyydytyksiksi. Yön toisensa jälkeen hän
välttelee aviovuodetta, naisellisen nöyryytyksensä surullista
tyyssijaa, ja oleskelee puolisonsa ja ei-puolisonsa rauhassa
nukkuessa pois metsästysväsymystään neljään, viiteen asti aamulla
oopperanaamiaisissa, pelisaleissa, illallisissa ja epäilyttävissä
seuroissa, lämmitellen itseään vieraiden tulien ääressä käyttäytyen
kuningattaren arvolle sopimattomasti, koska hän on kytketty arvottomaan
aviomieheen. Mutta siitä, että tämä kevytmielisyys oikeastaan on
ilotonta, pelkkää tanssimista ja huvittelua sisäisen pettymyksen yllä,
sen ilmaisee moni kiusaantuneen melankolian hetki ja voimakkaimmin
kerran hänen huudahduksensa, kun hänen sukulaisensa Chartresin
herttuatar ensi kerran synnyttää kuolleen lapsen. Silloin hän
kirjoittaa äidilleen: »Niin kauheata kuin se onkin, tahtoisin, että
olisin päässyt edes niin pitkälle.» Mieluummin kuollut lapsi, kunhan
vain lapsi! Hän tahtoisi kerran päästä tästä hivuttavasta, arvottomasta
tilasta, kerrankin tulla miehensä todelliseksi normaaliksi vaimoksi
eikä aina olla edelleenkin neitsyt seitsenvuotisen avioliiton jälkeen.
Se, joka ei käsitä naisellista epätoivoa tämän naisen huvitteluvimman
alla, ei voi selittää eikä käsittää sitä merkillistä muutosta, mikä
tapahtuu, kun Marie Antoinette’ista vihdoinkin tulee vaimo ja äiti.
Yhdellä iskulla hermot tulevat huomattavasti rauhallisemmiksi, syntyy
toinen Marie Antoinette, tuo hillitty ja voimakastahtoinen, rohkea,
jollaiseksi hän muuttuu elämänsä jälkipuoliskolla. Mutta tämä muutos
tulee jo liian myöhään. Samoin kuin jokaisen lapsuudessa, samoin
jokaisessa avioliitossa ensimmäiset elämykset ovat ratkaisevia, eivätkä
vuosikymmenet voi hyvittää sitä, mitä yksi ainoa vähäinen häiriö on
aiheuttanut sielun ylen herkässä kuteessa. Juuri näitä sisimpiä,
tunteen näkymättömiä haavoja ei voida täysin parantaa.

Mutta kaikki tämä olisi vain yksityinen tragedia, onnettomuus,
jollaisia meidänkin päivinämme yhtenään tapahtuu suljettujen
ovien takana. Tässä tapauksessa kuitenkin sellaisen aviollisen
onnettomuuden kohtalokkaat seuraukset ulottuvat kauas yksityiselämän
ulkopuolelle. Sillä mies ja vaimo ovat kuningas ja kuningatar, he
ovat pääsemättömästi julkisen huomion vääristelevän kuperapeilin
kuvastamia; se, mikä toisissa jää kahdenkeskiseksi asiaksi, synnyttää
heidän tapauksessaan juoruja ja kritiikkiä. Niin pilkallinen hovi kuin
Ranskan ei tietysti tyydy onnettomuuden valittelevaan toteamiseen,
vaan askartelee lakkaamatta kysymyksellä, millä tavoin Marie
Antoinette korvaa puolisonsa epäonnistumisen. He näkevät hurmaavan
nuoren naisen, itsetietoisen ja koketin, temperamentikkaan olion,
jossa nuori veri kohisee, ja tietävät, millaiseen surkeaan yömyssyyn
tämä taivaallinen rakastajatar on tullut sidotuksi: nyt askartelee
koko joutilas ovenvartijajoukkio vain kysymyksellä, kenen kanssa hän
pettää miestään. Juuri sentähden, ettei tosiasiallisesti ole mitään
kerrottavaa, kuningattaren kunnia joutuu rivojen juorujen kohteeksi.
Tarvitaan vain ratsastusretki jonkun hovimiehen, Lauzunin tai Coignyn
kanssa, ja jo ovat juoruavat tyhjäntoimittajat nimittäneet hänet hänen
rakastajakseen; aamukävely puistossa hovinaisten ja kavaljeerien
kanssa, ja heti kerrotaan mitä uskomattomimmista orgioista. Lakkaamatta
askarruttaa pettyneen kuningattaren rakkauselämän ajatteleminen
koko hovia; juoruista tulee chansoneja ja häväistyskirjoituksia,
pamfletteja ja pornografisia runoja. Ensiksi hovinaiset viuhkojensa
taakse kätkeytyneinä pistävät toistensa käsiin näitä kantariidisia
runoja, sitten ne surisevat julkeina hovin ulkopuolella, ne painetaan
ja leviävät kansan keskuuteen. Kun sitten vallankumouspropaganda
alkaa, ei jakobiinilaisten journalistien tarvitse kovinkaan kauan
etsiä argumentteja Marie Antoinette’in esittämiseksi kaikkien
irstailujen huipuksi, häpeämättömäksi rikokselliseksi, ja yleisen
syyttäjän tarvitsee vain pistää kätensä tähän galanttien herjausten
Pandoran-lippaaseen painaakseen hennon kaulan giljotiinin alle.

Onnettomien olosuhteiden johdosta siis tässä tapauksessa aviollisen
häiriön seuraukset ulottuvat maailmanhistoriaan: kuninkaallisen
arvovallan häviäminen ei todellisuudessa alkanut Bastiljissa
vaan Versaillesissa. Sillä se seikka, että tiedot kuninkaan
kykenemättömyydestä ja ilkeämieliset valheet kuningattaren
sukupuolisesta tyydyttämättömyydestä niin nopeasti ja niin laajalle
levisivät Versaillesin linnasta koko kansakuntaan, ei ollut mikään
sattuma, vaan sillä on salainen perhepoliittinen taustansa. Tässä
palatsissa elää nimittäin neljä tai viisi henkilöä, tarkemmin sanoen
lähimpiä sukulaisia, joilla on henkilökohtaista kiinnostusta Marie
Antoinette’in aviolliseen pettymykseen, ja ennen kaikkea ovat tällaisia
kuninkaan molemmat veljet, joille on erinomaisen tervetullutta, että
tämän naurettavan fysiologisen vian ja Ludvig XVI:n kirurgin pelon
johdosta häiriintyy, ei ainoastaan normaali avioelämä, vaan myös
normaali perimysjärjestys, sillä he näkevät tässä odottamattoman
mahdollisuuden itse päästä valtaistuimelle. Ludvig XVI:n lähinnä vanhin
veli, Provence’in kreivi ja tosiasiallisesti myöhemmin Ludvig XVIII —
hän saavutti tarkoitusperänsä ja herra tiesi mitä kiemuraisia teitä —
ei milloinkaan voinut tottua ajatukseen, että hänen kautta elämänsä
oli seisottava toisena valtaistuimen takana sensijaan, että itse
olisi pitänyt valtikkaa; kruununperillisen puuttuminen tekisi hänestä
regentin, joskaan ei kuninkaan perillistä, ja hänen kärsimättömyytensä
on tuskin hillittävissä; mutta koska hänkin on epäilyttävä aviomies
ja lapseton, on myöskin toisella veljellä Artois’n kreivillä etua
vanhemman veljensä kykenemättömyydestä, sillä se tekee hänen poikansa
laillisiksi vallanperijöiksi. Siten he molemmat nauttivat onnena
siitä, mikä on Marie Antoinette’in onnettomuus, ja mitä pitemmälle
kammottavaa olotilaa jatkuu, sitä varmemmiksi he tuntevat itsensä
odotuksessaan. Siitä tuo rajaton, hillitön viha, kun seitsemäntenä
vuonna Marie Antoinette vihdoin onnistuu aikaansaamaan sen ihmeen, joka
tekee, että hänen puolisostaan äkkiä tulee mies ja aviollinen suhde
kuninkaan ja kuningattaren välillä muodostuu täysin normaaliksi. Tätä
hirvittävää iskua, joka murskaa kaikki hänen toiveensa, ei Provence’in
kreivi milloinkaan voi antaa anteeksi Marie Antoinette’ille; sen, mikä
häneltä ei onnistunut kulkemalla suoria teitä, hän koetti saavuttaa
mutkien kautta: siitä pitäen kuin Ludvig XVI oli tullut isäksi,
tuli hänen veljestään ja hänen sukulaisistaan hänen peloittavimmat
vastustajansa. Vallankumouksella oli hovissa hyviä auttajia, prinssien
ja ruhtinasten kädet avasivat sille oven ja painoivat sen käsiin
parhaimmat aseet; tämä ainoa alkoviepisodi turmeli pahemmin kuin
kaikki ulkonaiset tapahtumat sisältäpäin kuningasperheen arvovallan
ja saatti sen luhistumaan. Melkein ainahan salainen kohtalo vetää
mukaansa ulospäin näkyvän ja julkisen kohtalon, melkein jokainen
maailmantapahtuma on kuvastus sisäisestä persoonallisesta konfliktista.
Alinomaa kuuluu historian suuriin taidesalaisuuksiin osata kehitellä
mikrobisista aiheista silmänkantamattomia seurauksia, eikä tapahtunut
viimeistä kertaa, että yksityisen miehen ohimenevän sukupuolisen
häiriön johdosta koko kosmos joutuu sekasortoon: Serbian Aleksanterin
impotenssi, hänen eroottinen riippuvaisuutensa vapauttajastaan
Draga Maschinista, molempien murha, Karageorgevitsin kutsuminen,
riitaantuminen Itävallan kanssa ja maailmansota muodostavat yhtä
leppymättömän loogillisen lumivyöryn. Sillä hämähäkinseitistä historia
kutoo kohtalon pääsemättömän verkon; sen ihmeellisen monimutkaisessa
koneistossa mitä pienin pyörä panee mitä peloittavimmat voimat
liikkeelle; siten muodostuu myös Marie Antoinette’in elämässä mitätön
valtavaksi, näköjään naurettava ensimmäisten öiden ja aviovuosien
elämys ei ainoastaan paina leimaansa hänen omaan luonteeseensa, vaan
koko maailman ulkonäköön.

Mutta kuinka etäällä taivaanrannalla ovat vielä nämä uhkaavat pilvet!
Kuinka kaukana vielä ovat kaikki nämä seuraamukset ja selkkaukset tuon
viisitoistavuotiaan lapsellisesta mielestä, hänen, joka vilpittömästi
kujeilee kömpelön toverinsa kanssa, joka pieni sydän iloisesti sykkien
ja kirkkain, uteliain silmin hymyillen luulee nousevansa valtaistuimen
portaita yhä ylemmäksi, — ja niitten loppupäässä on mestauslava.
Mutta sille, jolle jumalat kerran ovat määränneet mustan arvan,
sille he eivät anna merkkejä ja viittauksia. He antavat hänen mitään
aavistamatta suruttomana kulkea tietään, ja sisältäpäin kasvaa hänessä
kohtalo häntä itseään vastaan.

ALOITTELIJA VERSAILLES’ISSA

Vielä tänä päivänä Versailles vaikuttaa autokratian suurenmoisimmalta
ja uhittelevimmalta eleeltä; kokonaan ilman näkyvää aihetta kohoaa
keskellä maaseutua syrjässä pääkaupungista keinotekoisella kummulla
jättiläismäinen linna ja katselee sadoilla ikkunoillaan keinotekoisten
kanavien ja keinotekoisesti leikattujen puistojen yli tyhjyyteen.
Ei ainoakaan kauppaa ja liikennettä edistävä joki virtaa sen ohi,
eivät mitkään tiet yhdy täällä; täysin sattumanvaraisena, mahtavan
herran kivettyneenä oikkuna tämä palatsi levittää tarkoituksettoman
jättiläismäisen loistonsa ihmettelevän katselijan silmien eteen.

Mutta juuri tätä halusi Ludvig XIV:n caesarimainen tahto: pystyttää
kimaltelevan alttarin omalle itsetunnolleen, taipumukselleen
itsejumalointiin. Päättävänä itsevaltiaana, mahti-ihmisenä hän
oli voitokkaasti pakottanut pirstoutuneen maan mukautumaan
yhtenäistämistahtoonsa, hän oli mahtikäskyllään antanut valtakunnalle
järjestyksen, yhteiskunnalle tavat, hoville etiketin, uskolle
yhtenäisyyden, kielelle puhtauden. Hänen henkilöstään tämä
yhtenäistämistahto oli säteillyt, hänen henkilöönsä piti sentähden
jälleen kaiken loiston virrata takaisin. »Minä olen valtio», missä minä
asun, siellä on Ranskan keskipiste, maailman napa: antaakseen näkyvän
muodon tälle asemansa täydelliselle rajattomuudelle Aurinkokuningas
tarkoituksellisesti sijoittaa palatsinsa Pariisin ulkopuolelle.
Juuri asettamalla residenssinsä täydellisen tyhjyyden keskelle hän
korostaa sitä, ettei Ranskan kuningas tarvitse valtansa tueksi tai
perustaksi kaupunkia, porvareita, massaa. Riittää, että hän ojentaa
kätensä ja käskee, ja jo kohoaa soiden ja hiekan keskelle puutarhoja
ja metsiä, putouksia ja luolia, mitä ihanin ja mahtavin palatsi; tästä
astronomisesta pisteestä, jonka hänen mielivaltansa on valinnut, tämän
jälkeen hänen valtakuntansa aurinko nousee ja laskee. Versailles on
rakennettu osoittamaan Ranskalle havainnollisesti, että kansa ei ole
mitään ja kuningas kaikki.

Mutta luomisvoima pysyy aina sidottuna vain siihen ihmiseen, joka
on sen täyttämä; vain ulkonainen valta menee perinnöksi, ei siihen
sisältyvä mahti ja majesteettius. Ahtaat, heikkotunteiset ja
nautinnonhimoiset, ei enää luomiskykyiset sielut, Ludvig XV ja Ludvig
XVI, perivät tuon avaran palatsin, suuripiirteisesti suunnitellun
valtakunnan. Ulkonaisesti jää heidän aikanaan kaikki ennalleen:
rajat, kieli, tapa, uskonto, armeija; liian lujiksi on tuo tarmokas
käsi muovannut muodot, jotta ne sadassa vuodessa voisivat hävitä,
mutta pian alkaa muodoista puuttua sisällystä, luomisvietin hehkuvaa
ainesta. Ulkonaiselta kuvaltaan Versailles ei muutu Ludvig XV:n
aikana, mutta sen merkitys muuttuu: edelleenkin hyörii loistavissa
livreissään kolmetuhatta, neljätuhatta palvelijaa käytävissä ja
pihoilla, edelleenkin seisoo talleissa kaksituhatta hevosta,
edelleenkin toimii hyvin öljytyillä saranoillaan etiketin teennäinen
koneisto kaikissa tanssiaisissa, vastaanotoissa ja naamiohuveissa,
edelleenkin kuljeksivat peilisaleissa ja kullalta kimaltelevissa
huoneissa hovimiehet ja -naiset kullalla kirjailluissa, silkkisissä
ja jalokivikoristeisissa loistopuvuissaan, edelleenkin on tämä
hovi silloisen Euroopan kuuluisin, hienostunein ja kultivoiduin.
Mutta se, mikä ennen oli ollut uhkuvan vallantäyteyden ilmausta, on
aikoja sitten muuttunut pelkäksi tyhjää jauhavaksi, sieluttomaksi,
tarkoituksettomaksi koneistoksi. Jälleen on kuninkaana Ludvig,
mutta hän ei ole enää mikään hallitsija, vaan veltto naissankari;
hänkin kokoaa hoviinsa arkkipiispoja, ministereitä, sotapäälliköitä,
arkkitehtejä, runoilijoita, musiikkimiehiä, mutta samoin kuin hän
ei itse ole mikään Ludvig XIV, samoin eivät nuokaan ole mitään
Bossueteja, Turenneja, Richelieu’itä, Mansarteja, Colberteja,
Racine’eja ja Corneille’eja, vaan virkapaikkoja ahnehtiva, liukas,
juonitteleva sukukunta, joka vain tahtoo nauttia, ei luoda, vain
loisena elää siitä, mitä on luotu eikä valaa siihen omaa tahtoaan ja
henkeään. Tässä marmoriansarissa ei enää kehitellä mitään rohkeita
suunnitelmia, ei mitään päättäviä uudistuksia, ei mitään runoteoksia,
vain juonittelun ja liehittelyn suokasvit täällä uhkeina rahoittavat.
Enää ei ratkaise suoritus, vaan onnistunut juoni, ei ansio vaan
suojelus; se, joka Pompadourin tai Dubarryn aamuvastaanotolla tekee
syvimmän kumarruksen, kohoaa korkeimmalle; tekojen sijalla ovat
sanat, ytimen sijalla näkö. Pelkästään toisiaan varten nämä ihmiset
näyttelevät täysin tarkoituksettomasti, joskin erittäin luontevasti,
hedelmättömiä osiaan: kuningasta, valtiomiestä, pappia, sotapäällikköä;
Ranskan, todellisuuden he kaikki ovat unohtaneet, vain omaa itseään
he ajattelevat, ylenemistään, huvejaan. Versailles, jonka Ludvig XIV
oli ajatellut Euroopan Forum Maximumiksi, vajoaa Ludvig XV: n aikana
aatelisten amatöörien seuranäyttämöksi, tosin taitehikkaimmaksi ja
kalleimmaksi, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.

Tällä suurenmoisella näyttämöllä esiintyy nyt epäröivin aloittelijan
askelin ensi kerran viisitoistavuotias neitonen. Aluksi hän näyttelee
vain pientä näyteroolia: dauphine’in, kruununperillisen puolison.
Mutta korkea-aatelinen katselijakunta tietää, että tälle pienelle
vaaleaveriselle Itävallasta tulleelle arkkiherttuattarelle on
myöhemmin aiottu päärooli Versaillesissa, kuningattaren osa, ja
sentähden heti hänen saavuttuaan kaikki katseet uteliaina suuntautuvat
häneen. Ensimmäinen vaikutelma on mahdollisimman hyvä: pitkiin
aikoihin ei täällä ole nähty esiintyvän niin hurmaavaa neitosta,
jonka ihmeellisen solakka vartalo on kuin Sèvres-biskviitä, hipiä
kuin maalattua porsliinia, jolla on iloiset siniset silmät, supukka
ylimielinen suu, joka osaa nauraa mitä lapsellisimmin ja hymyillä
mitä suloisimmin. Ryhti on moitteeton: askel notkea ja viehättävä,
tanssissa tenhoava, mutta kuitenkaan hän ei turhaan ole keisarinnan
tytär — varmana, pystypäisenä ja ylpeänä hän kulkee peilisalin
kautta ja tervehtii vaivattomasti oikealle ja vasemmalle. Huonosti
salaten harminsa naiset, jotka primadonnan puuttuessa vielä ovat
saaneet näytellä ensiosaa, näkevät tässä kapeaharteisessa eikä vielä
täysin kehittyneessä tytössä voitokkaan kilpailijansa. Vain yksi
esiintymisvirhe täytyy tosin ankaran hoviväen yksimielisesti panna
merkille: tällä viisitoistavuotiaalla lapsella on merkillinen halu
lapsellisen vaivattomasti, eikä jäykästi, liikkua näissä pyhissä
suojissa; ollen luonnostaan huimapää pikku Marie Antoinette temmeltää
liehuvin hamein leikeissään puolisonsa nuorempien veljien kanssa;
hän ei vielä osaa tottua siihen elottomaan täsmällisyyteen, siihen
kylmään pidättyväisyyteen, mitä täällä alati vaaditaan kuninkaallisen
prinssin puolisolta. Suurissa tilaisuuksissa hän osaa käyttäytyä
moitteettomasti, sillä onhan hän itsekin kasvanut yhtä juhlallisen
espanjalais-habsburgilaisen etiketin merkeissä. Mutta Hofburgissa
ja Schönbrunnissa käyttäydyttiin vain juhlatilaisuuksissa niin
arvokkaasti. Vastaanotoissa otettiin seremonia esiin kuin juhlapuku ja
se pantiin vapautuneina taas pois, niin pian kuin palvelijat olivat
sulkeneet oven vieraiden mentyä. Sitten heittäydyttiin rennoksi,
tultiin sydämellisiksi ja tuttavallisiksi, lapset saivat iloisesti
hullutella ja telmiä; Schönbrunnissa noudatettiin tosin etikettiä,
mutta sitä ei orjamaisesti palvottu kuin Jumalaa. Mutta täällä, tässä
turhantarkassa ja vanhuuden kangistamassa hovissa ei eletä elämistä
varten, vaan ainoastaan edustustarkoituksessa, ja mitä korkeammalla
joku on arvoasteikossa, sitä enemmän häntä sitovat säännökset. Siis
taivaan nimessä ei mitään spontaanisia eleitä, ei millään hinnalla
mitään luonnollista esiintymistä, tämä olisi korjaamaton loukkaus hyvää
tapaa vastaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun aina vain asenteita,
asenteita, asenteita, muuten murisee leppymätön liehakoitsija-yleisö,
jonka olemassaolon ainoana tarkoituksena on elää tässä teatterissa ja
tätä teatteria varten.

Tätä hirveätä kuolettavaa vakavuutta, tätä Versaillesin
seremoniapyhyyttä ei Marie Antoinette lapsena eikä kuningattarenakaan
jaksanut ymmärtää; hän ei tajua sitä hirvittävää tärkeyttä, minkä
täällä kaikki ihmiset panevat päännyökkäykseen, edelläkulkemiseen, eikä
ole sitä koskaan tajuava. Ollen luonnostaan omapäinen, uhmaava ja ennen
kaikkea pidäkkeettömän avomielinen hän vihaa kaikenlaista rajoitusta;
todellisena itävallattarena hän tahtoo olla oman mielensä mukaan, elää
miten haluaa eikä alinomaa mukautua tähän sietämättömään tärkeilyyn.
Samoin kuin hän kotona on koettanut päästä läksyistään, samoin hän
täälläkin joka tilaisuudessa yrittää karata ankaran hovinaisensa madame
de Noailles’in — jolle hän on antanut pilkkanimen Madame Étiquette —
silmien alta; tiedottomasti tämä politiikan liian aikaisin kaupitsema
lapsi haluaa sitä ainoaa, mikä häneltä keskellä hänen ylellistä
elämäänsä kielletään: paria todellisen lapsuuden vuotta.

Mutta kruununprinsessa ei saa enää olla lapsi: kaikki liittoutuvat
muistuttamaan häntä hänen velvollisuudestaan esiintyä järkähtämättömän
arvokkaasti. Hurskailevan ylihovimestarittaren ohella tulee hänen
kasvatuksensa pääosa kolmen tädin, Ludvig XV:n tyttären tehtäväksi,
kolmen naimattomaksi jääneen tekopyhän ja häijyn vanhanpiian, joiden
siveyttä ei ilkeämielisinkään parjaaja uskalla epäillä. Madame
Adélaide, madame Victoire, madame Sophie, nämä kolme kohtalotarta,
ottavat turviinsa miehensä laiminlyömän Marie Antoinette’in näköjään
ystävällisesti; heidän syrjäisessä sopessaan hänet vihitään hovin
pikkukahakoiden koko strategiaan, siellä hänen pitää oppia panettelun,
peitettyjen ilkeyksien, maanalaisen juonittelun, neulanpistosten
tekniikka. Aluksi tämä uusi oppi huvittaa pientä kokematonta Marie
Antoinette’a, viattomana hän matkii suolattuja sukkeluuksia, mutta
pohjaltaan hänen luontainen vilpittömyytensä tuntee vastenmielisyyttä
tuollaisia häijyyksiä kohtaan. Marie Antoinette ei vahingokseen ole
milloinkaan oppinut teeskentelemään, salaamaan vihan tai mieltymyksen
tunteitaan, ja pian hän oikeata vaistoa seuraten riistäytyy vapaaksi
tätien holhouksesta: kaikki epärehellisyys on hänen suoralle ja
vilpittömälle luonteelleen vastenmielistä. Yhtä vähän menestystä on
kreivitär Noaillesilla opetuksessaan; lakkaamatta viisitoistavuotiaan,
kuusitoistavuotiaan hillitön temperamentti nousee »mesure’ia» vastaan,
tarkoin säännösteltyä, alati pykälin sidottua päiväjärjestystä
vastaan, mutta se asia on auttamattomissa. Hän kuvaa itse päiväänsä
seuraavasti: »Nousen kello puoli kymmeneltä tai kymmeneltä, pukeudun ja
luen aamurukouksen. Sen jälkeen syön aamiaista ja menen tätien luokse,
jossa tavallisesti tapaan kuninkaan. Tätä jatkuu puoli yhteentoista,
tämän jälkeen, yhdeltätoista, menen kammattavaksi. Päivälliseksi
kutsutaan seurueeni kokoon, ja silloin saavat kaikki tulla sisälle
lukuunottamatta henkilöitä, jotka ovat vailla arvoa ja nimeä. Panen
punaa poskilleni ja pesen käteni kokoontuneitten läsnäollessa, sen
jälkeen miehet poistuvat, naiset jäävät, ja minä pukeudun heidän
läsnäollessaan. Kello kahdeltatoista on kirkonkäynti. Jos kuningas
on Versailles’issa, menen hänen, puolisoni ja tätien kanssa messuun.
Jos hän on poissa, menen yksin herra Dauphinin kanssa, mutta aina
samaan aikaan. Messun jälkeen syömme julkisesti päivällistä, mutta
se on lopussa puoli kahdelta tai kahdelta, sillä me syömme molemmat
hyvin nopeasti. Tämän jälkeen menen herra Daupninin luo, ja jos
hän työskentelee, palaan takaisin huoneeseeni, luen, kirjoitan tai
teen työtä, sillä valmistan kuninkaalle takkia, mikä työ edistyy
vain hitaasti, mutta toivon, että se Jumalan avulla on muutamien
vuosien perästä valmis. Puoli kolmelta menen jälleen tätien luo,
jonne kuningas tähän aikaan saapuu; kello neljältä tulee apotti
luokseni, kello viideltä pianonopettaja tai soitonopettaja kuuteen
asti. Puoli seitsemältä menen melkein aina tätien luo, ellen mene
kävelemään. Tiedä, että puolisoni melkein aina menee kanssani tätien
luo. Seitsemästä yhdeksään asti soitetaan, mutta jos on kaunis ilma,
menen kävelemään, ja silloin soittaminen ei tapahdu minun luonani,
vaan tätien luona. Kello yhdeksältä syömme illallista, ja ellei
kuningas ole mukana, syövät tädit luonamme. Mutta jos kuningas on
läsnä, menemme illallisen jälkeen heidän luokseen. Odotamme kuningasta,
joka tavallisesti tulee neljännestä vaille yksitoista. Mutta minä
heittäydyn sillä välin lepäämään suureen leposohvaan ja nukun kuninkaan
saapumiseen asti, mutta ellei hän tule, menemme puoli yhdeltätoista
nukkumaan. Sellainen on päiväjärjestykseni.»

Tässä tuntijärjestyksessä ei huvituksille jää paljoakaan tilaa,
mutta juuri niitä kaipaa hänen kärsimätön sydämensä. Hänen nuori
kuohuva verensä haluaisi vielä riehua, hän haluaisi leikkiä, nauraa,
hullutella, mutta silloin heti »Madame Étiquette» kohottaa ankaran
sormensa ja varoittaa, että tämä ja tuo ja oikeastaan kaikki, mitä
Marie Antoinette haluaisi, ei mitenkään ole sopusoinnussa Dauphine’in
aseman kanssa. Vielä huonommin tulee hänen kanssaan toimeen apotti
Vermond, hänen entinen opettajansa, nyt hänen rippi-isänsä ja
esilukijansa. Oikeastaan Marie Antoinette’illa olisi hirveän paljon
opittavaa, sillä hänen sivistyksensä on paljon keskitason alapuolella:
viidentoistavuotiaana hän on jo jotakuinkin unohtanut saksansa, mutta
ei vielä täydelleen oppinut ranskaa, hänen käsialansa on peräti kehno,
hänen esitystapansa vilisee mahdottomuuksia ja oikeinkirjoitusvirheitä;
yhä edelleen hänen täytyy antaa avuliaan apotin sepittää kirjeensä.
Sitä paitsi tämän tulee lukea hänelle tunti päivässä ja pakottaa
hänet itsensä lukemaan, sillä Maria Teresia tiedustelee melkein joka
kirjeessään hänen lukemistaan. Hän ei oikein usko tiedonantoon, että
Toinette todella joka iltapäivä lukee ja kirjoittaa. »Yritä paperoida
pääsi hyvällä kirjallisuudella», kehoittaa äiti, »se on sinulle
tarpeellisempaa kuin kenellekään muulle. Olen jo kaksi kuukautta
odottanut luetteloa apotilta, ja pelkään, ettet sinä ole pannut siihen
työtä, vaan että aasit ja hevoset ovat riistäneet sinulta kirjoihin
käytettävän ajan. Älä nyt talvella laiminlyö tätä työskentelyä,
kun sinä et muutakaan osaa oikein kunnollisesti, et musiikkia
etkä piirustusta, tanssia, maalausta tai muita kaunotaiteita.»
Valitettavasti Maria Teresia osuu oikeaan epäluulossaan, sillä pikku
Toinette osaa samalla kertaa naivilla ja taitavalla tavalla kietoa
apotti Vermondin — eihän Dauphine’ia voi pakottaa tai rangaista! — niin
täydellisesti pauloihinsa, että lukutunnista aina tulee juttelutunti;
hän oppii vähän tai ei mitään, eikä äidin painostus voi enää saattaa
häntä vakavaan askarteluun. Suoran, terveen kehityksen on suistanut
raiteiltaan avioliitto, johon hänet liian aikaisin pakotettiin.
Ollen arvonimeltään nainen, mutta todellisuudessa vielä lapsi Marie
Antoinette’in tulee majesteetillisesti edustaa arvokkuutta, ja toiselta
puolen vielä koulunpenkillä istuen paikkailla kansakoulusivistyksen
alkeitten tuntemustaan; milloin häntä kohdellaan maailmannaisena,
milloin häntä torutaan kuin pientä alaikäistä lasta; hovinaiset
vaativat häneltä edustusta, tädit juonienpunomiskykyä, äiti sivistystä;
mutta hänen nuori sydämensä ei halua muuta kuin elää ja olla nuori,
ja näiden iän ja aseman, oman tahdon ja toisen tahdon ristiriitojen
johdosta syntyy tässä muuten kauttaaltaan normaalissa luonteessa tuo
hillitön levottomuus ja kärsimätön vapaudenkaipuu, joka myöhemmin niin
onnettomalla tavalla määrää Marie Antoinette’in kohtalon.

Tästä tyttärensä vaarallisesta ja uhanalaisesta asemasta vieraassa
hovissa Maria Teresia on selvillä, hän tietää myös, ettei tämä aivan
liian nuori, epävakainen ja liehuva olio milloinkaan ole kykenevä
oman vaistonsa varassa välttämään juonittelujen ketunloukkuja
ja palatsipolitiikan ansoja. Sentähden hän on uskolliseksi
kaitsijaksi antanut hänelle diplomaateistaan parhaimman miehen,
kreivi Mercyn. »Pelkään», hän oli ihmeteltävällä avomielisyydellä
hänelle kirjoittanut, »tyttäreni liiallista nuoruutta, imartelun
liikanaisuutta hänen ympärillään, hänen laiskuuttaan ja puuttuvaa
haluansa vakavaan työhön, ja annan Teille tehtäväksi, koska minä
täysin luotan teihin, valvoa, ettei hän joudu huonoihin käsiin.»
Keisarinna ei olisi voinut tehdä parempaa valintaa. Syntyään
belgialaisena, mutta täydelleen hallitsijattarelleen kuuliaisena,
hovimiehenä, silti olematta lakeijasielu, kylmästi ajattelevana,
silti olematta kylmä, selvänäköisenä, joskaan ei nerokkaana, ottaa
tämä rikas, kunnianhimoton vanhapoika, joka ei tahdo elämässä
muuta kuin parhaimmalla tavalla palvella hallitsijatartaan, tämän
suojelusvahdin toimen osoittaen kaikkea mahdollista tahtia ja
liikuttavaa uskollisuutta. Ollen näennäisesti keisarinnan lähettiläs
Versaillesin hovissa hän todellisuudessa vain on äidin silmä, korva ja
auttava käsi: kuin kaukoputken kautta voi Maria Teresia, kiitos hänen
tarkkojen selontekojensa, Schönbrunnista käsin seurata tytärtään. Hän
tietää jokaisen sanan, minkä tytär lausuu, jokaisen kirjan, minkä hän
lukee tai pikemminkin jättää lukematta, tuntee jokaisen puvun, minkä
hän ottaa päälleen, hän saa tietää, kuinka Marie Antoinette viettää
tai haaskaa kunkin päivän, keiden ihmisten kanssa hän keskustelee,
mitä virheitä hän tekee, sillä Mercy on erittäin taitavasti vetänyt
verkkonsa hyvin tiiviisti suojattinsa ympärille. »Olen saanut
puolelleni kolme henkilöä arkkiherttuattaren palveluskunnasta, annan
päivästä päivään huomioida häntä Vermondin välityksellä, tiedän
markiisi Durfortilta viimeistä sanaa myöten, mitä hän juttelee tätiensä
kanssa. Minulla on lisäksi keinoja ja teitä päästäkseni selville
siitä, mitä kuninkaan luona tapahtuu Dauphine’in ollessa siellä.
Näihin lisään vielä omat huomioni, niin ettei ole ainoatakaan tuntia
päivästä, josta en voisi tehdä selkoa, mitä hän on tehnyt, sanonut
tai kuullut. Ja ulotan tutkimukseni aina vain niin pitkälle, kuin
Teidän Majesteettinne rauhoittamiseksi on tarpeellista.» Kuulemansa ja
selville saamansa tämä rehellinen palvelija kertoo täysin armottomalla
totuudellisuudella. Koska molemminpuolinen postivarkaus siihen aikaan
edusti diplomatian tärkeintä taitoa, välittävät erikoiset kuriirit
näitä intiimejä, yksinomaan Maria Teresialle tarkoitettuja selostuksia,
jotka kiitos suljettujen kirjekuorien, joissa on päällekirjoitus »tibi
soli» [Yksin sinulle], eivät edes ole valtiokanslerin ja keisari
Josefin saatavissa. Tosin vilpitön Marie Antoinette monta kertaa
ihmettelee, kuinka nopeasti Schönbrunnissa ollaan selvillä jokaisesta
hänen elämänsä yksityiskohdasta, mutta hän ei milloinkaan aavista,
että tuo harmaahapsinen, isällisen ystävällinen herra on hänen äitinsä
intiimi vakoilija ja että hänen äitinsä kehoittavat, salaperäisen
kaikkitietävät kirjeet aina ovat kirjoitetut Mercyn pyynnöstä ja
hänen neuvomassaan äänilajissa. Sillä Mercyllä ei ole muuta keinoa
vaikuttaa huimapäiseen tyttöön kuin äidin arvovalta. Vieraan, joskin
sukulaissitein yhdistetyn hovin lähettiläänä hänellä ei ole lupa antaa
kruununperijättärelle siveellisiä käyttäytymisohjeita, hän ei saa ottaa
itselleen oikeutta haluta kasvattaa Ranskan tulevaa kuningatarta tai
vaikuttaa häneen. Sen tähden hän aina tahtoessaan saavuttaa jotakin
tilaa tuollaisen hellän ankaran kirjeen, jonka Marie Antoinette sydän
tykyttäen vastaanottaa ja avaa. Olematta kenenkään alamainen koko
maailmassa tuntee tämä epävakainen lapsi kuitenkin yhä kunnioitusta
kuullessaan äitinsä äänen vaikkapa vain kirjoitettuina sanoina; nöyränä
hän painaa alas päänsä kovimmankin moitteen edessä.

Kiitos tämän keskeymättömän valvonnan Marie Antoinette säilyy
ensimmäiset vuodet äärimmäiseltä vaaralta: omalta ylimielisyydeltään,
toinen vahvempi henki, hänen äitinsä suuri ja kaukokatseinen
äly, ajattelee hänen puolestaan, tarmokas vakavuus valvoo hänen
kevytmielisyyttään. Ja sen, mitä keisarinna on rikkonut Marie
Antoinette’ia vastaan uhratessaan liian aikaisin tämän nuoren elämän
valtion alttarille, äiti koettaa tuhatkertaisella huolenpidolla jälleen
korvata.

Ollen hyvänsuopa, sydämellinen ja ajattelematon Marie Antoinette,
tuo lapsi, ei oikeastaan tunne kaikkia näitä ympärillään olevia
ihmisiä kohtaan mitään vastenmielisyyttä. Hän pitää naimisensa kautta
saamastaan isoisästä Ludvig XV:stä, joka häntä ystävällisesti taputtaa,
hän tulee melko hyvin toimeen vanhojenpiikojen ja »Madame Étiquette’in»
kanssa, hän tuntee luottamusta hyvää rippi-isäänsä Vermondia kohtaan ja
lapsellisen kunnioittavaa mieltymystä äitinsä hiljaiseen ystävälliseen
ystävään, lähettiläs Mercy’hin. Mutta kuitenkin kaikitenkin, kaikki
nämä ovat vanhoja ihmisiä, kaikki vakavia, jäykkiä, juhlallisia,
arvokkaita, ja hän, viisitoistavuotias, haluaisi mielellään
vaivattomasti olla jonkun kanssa ystävä, iloinen ja tuttavallinen;
hän haluaisi leikkitovereita eikä vain opettajia, tarkkailijoita ja
nuhtelijoita; hänen nuoruutensa janoaa nuoruutta, mutta kenen kanssa
täällä saattoi olla iloinen tässä hirveän juhlallisessa kylmässä
marmoritalossa, kenen kanssa saattoi täällä leikkiä? Hänen oikea
leikkitoverinsa olisi pitänyt olla iän perusteella oikeastaan hänen
oma miehensä, joka on häntä vain vuotta vanhempi. Mutta murjottavana,
ujona ja ujoutensa vuoksi usein karkeanakin tämä kömpelö tomppeli
välttelee kaikkea tuttavallisuutta nuoren vaimonsa kanssa; hänkään ei
milloinkaan ole vähintäkään halunnut mennä naimisiin niin nuorena, ja
kuluu melkoinen aika, ennen kuin hän ylimalkaan saa itsensä pakotetuksi
olemaan puolittain kohtelias tälle vieraalle tytölle. Siten jäävät
jäljelle vain miehen nuoremmat veljet, Provence’in ja Artois’n
kreivit; näiden neljäntoistavuotiaiden ja kolmentoistavuotiaiden
poikien kanssa Marie Antoinette usein pitää hauskaa, he lainaavat
yhteisesti pukuja ja näyttelevät salaa teatteria, mutta nopeasti on
kaikki piilotettava, niin pian kuin »Madame Étiquette» lähestyy:
Dauphine’ia ei saa yllättää leikkimästä! Mutta jossakin tämä villi
lapsi tarvitsee ollakseen iloinen ja sydämellinen; kerran hän kääntyy
lähettilään puoleen pyynnöllä, että hänelle Wienistä lähetettäisiin
koira, »un chien Mops», toisen kerran ankara kotiopettajatar
havaitsee, että Ranskan kruununperijätär — oi kauhistus! — on tuonut
huoneeseensa erään hovinaisen kaksi pientä lasta ja säästämättä hienoja
vaatteitaan temmeltää ja hulluttelee heidän kanssaan lattialla.
Ensimmäisestä hetkestä viimeiseen asti vapaa luonnollinen ihminen Marie
Antoinette’issa taistelee tämän ympäristön, johon hän avioliittonsa
kautta on joutunut, luonnottomuutta vastaan, tämän vannehame- ja
kureliivikulttuurin pikkutarkkaa pateettisuutta vastaan. Aina tämä
kevyt ja leikkivä wienitär tunsi itsensä vieraaksi Versaillesin
tuhatikkunaisessa juhlallisessa palatsissa.

TAISTELU SANASTA

»Älä sekaannu politiikkaan, älä huolehdi toisten asioista», Maria
Teresia alusta alkaen yhä uudestaan teroittaa tyttärelleen — oikeastaan
tarpeeton kehoitus, sillä nuorelle Maria Antoinette’ille ei mikään
muu maailmassa ole tärkeätä kuin hänen huvinsa. Kaikki asiat, jotka
vaativat perusteellista harkintaa ja järjestelmällistä ajattelua,
ikävystyttävät sanomattomasti tätä nuorta, itseensä rakastunutta
naista, ja tapahtuu todella täysin vastoin hänen tahtoaan, että
hänet jo ensi vuosina vedetään juonittelujen surkeaan pikkusotaan,
joka Ludvig XV:n hovissa korvaa hänen edeltäjänsä suurisuuntaisen
valtiopolitiikan. Jo saapuessaan hän tapaa Versaillesin jakautuneena
kahdeksi puolueeksi. Kuningatar on jo aikoja sitten kuollut. Niinpä
kuuluisi oikeutta myöten korkein naisellinen arvoasema ja kaikki
arvovalta kuninkaan kolmelle tyttärelle, mutta taitamattomina,
yksinkertaisina ja pikkumaisina nämä kolme juonittelevaa ja
hurskastelevaa naista eivät osaa käyttää asemaansa muuhun kuin
istumiseen messussa ensi penkkirivissä ja saamaan etusijan
vastaanotoissa. Pitkäpiimäisinä, katkeroituneina vanhoinapiikoina
heillä ei ole mitään vaikutusta kuninkaalliseen isäänsä, joka
yksinomaan etsii huvitusta ja sitä aistillisen karkeissa, jopa kaikkein
karkeimmissa muodoissa; mutta koska heillä ei ole mitään valtaa,
ei mitään vaikutusta, koska he eivät jakele virkoja, ei alinkaan
hovilainen välitä heidän suosiostaan, ja kaikki loisto, kaikki kunnia
tulee sen osaksi, jolla on kunnian kanssa hyvin vähän tekemistä:
kuninkaan viimeiselle rakastajatarelle, madame Dubarrylle. Kohottuaan
kansan alimmasta pohjasakasta, vietettyään hämärän menneisyyden ja, jos
huhuja tahdotaan uskoa, päästyään yleisen talon kautta kuninkaalliseen
makuuhuoneeseen hän on, hankkiakseen itselleen näennäisen
kuuluvaisuuden hoviin, antanut heikkotahtoisen rakastajansa ostaa
itselleen aatelisen puolison, kreivi Dubarryn, peräti mukautuvaisen
aviomiehen, joka paperihäitten jälkeisenä päivänä ikuisiksi ajoiksi
häipyy näkymättömiin. Mutta joka tapauksessa hänen nimensä on tehnyt
entisen katutytön hovikelpoiseksi. Toisen kerran on koko Euroopan
silmien edessä näytelty se naurettava ja alentava ilveily, että
kaikkeinkristillisin kuningas antaa esittää hovissa muodollisesti
vieraana aatelisnaisena hänelle hyvintunnetun lemmikkinsä. Tämän
vastaanoton legitimoimana kuninkaan rakastajatar asuu suuressa
palatsissa, kolmen huoneen päässä skandalisoiduista tyttäristä, ja
vartavasten rakennetuilla portailla yhdistettynä kuninkaan huoneiden
kanssa. Oman hyvin harjaantuneen ruumiinsa ja vielä koettelemattomien
kauniiden miellyttävien tyttöjen avulla, joita hän hankkii vanhalle
irstailijalle piristykseksi, hän pitää seniilis-eroottista Ludvig XV:ta
täydellisesti pauloissaan: kuninkaan suosioon ei päästä muuta tietä
kuin hänen salonkinsa kautta. Tietysti tungeksivat, koska hänellä on
valtaa, kaikki hovilaiset hänen ympärillään, kaikkien hallitsijain
lähettiläät odottavat kunnioittavasti hänen esihuoneessaan, kuninkaat
ja ruhtinaat lähettävät hänelle lahjoja; hän voi erottaa ministereitä,
jaella virkoja, voi antaa rakentaa itselleen linnoja, vapaasti
käyttää kuninkaallista rahastoa; raskaat jalokiviketjut säkenöivät
hänen uhkealla kaulallaan, jättiläismäiset sormukset kimaltelevat
hänen käsissään, joita kaikki eminenssit, ruhtinaat ja pyrkijät
kunnioittavasti suutelevat, ja näkymättömänä kimaltelee kruunu hänen
tuuhealla ruskealla tukallaan.

Kuninkaallisen armon kaikki loisto ympäröi runsaana tätä vuoteen
illegitiimiä valtiatarta, kaikki imartelu ja arvonanto kohdistuu
tähän julkeaan jalkavaimoon, joka Versailles’issa pöyhkeilee
ylpeämpänä kuin konsanaan kuningatar. Mutta takahuoneisiin kätkettyinä
istuvat kuninkaan närkästyneet tyttäret ja sadattelevat tätä
julkeata katunaista, joka saattaa koko hovin häpeään, heidän isänsä
naurettavaksi, tekee hallituksen voimattomaksi ja kaiken kristillisen
perhe-elämän mahdottomaksi. Koko vastentahtoisen siveytensä, ainoan
omaisuutensa — sillä heillä ei ole suloutta eikä henkevyyttä
eikä arvokkuutta — vihalla nämä kolme tytärtä vihaavat Baabelin
porttoa, joka heidän äitinsä sijasta nauttii kuningattarelle tulevaa
kunnioitusta, ja aamusta iltaan asti heillä ei ole muuta ajatusta
kuin herjata, halveksia ja vahingoittaa häntä. Silloin ilmestyy
hoviin tervetulleena onnenpotkauksena tämä vieras arkkiherttuallinen
lapsi, Marie Antoinette, vasta viisitoistavuotias, mutta tulevana
kuningattarena hänelle kuuluvan arvon perusteella oikeudenmukaisesti
hovin ensimmäinen nainen; hänen asettamisensa Dubarryn vastapainoksi
muodostuu kolmelle vanhallepiialle tervetulleeksi tehtäväksi, ja ensi
hetkestä alkaen he ponnistelevat tehdäkseen tästä ajattelemattomasta
ja mitään aavistamattomasta tytöstä itselleen terävän aseen. Hänen
täytyy kulkea edellä, heidän itsensä jäädessä näkymättömiin hänen tulee
auttaa saastaisen riistan surmaamista. Siten he näköjään sydämellisesti
vetävät pienen prinsessan piiriinsä. Ja aavistamattaan Marie Antoinette
muutaman viikon kuluttua on keskellä silmitöntä taistelua.

Saapuessaan Marie Antoinette ei ollut tietänyt mitään madame
Dubarryn olemassaolosta eikä hänen merkillisestä asemastaan: Maria
Teresian ankaran siveellisessä hovissa oli rakastajataren käsite
täysin tuntematon. Hän näkee vain ensimmäisillä illallisilla muitten
hovinaisten joukossa uhkeapovisen, silmäänpistävästi maalatun,
loisteliaasti puetun naisen, joka uteliaana katselee häneen päin,
ja kuulee, että häntä puhutellaan kreivittäreksi — kreivitär
Dubarryn. Mutta tädit, jotka heti hellästi ottavat siipiensä suojaan
kokemattoman, valistavat häntä perusteellisesti ja tarkoituksellisesti,
sillä muutamia viikkoja myöhemmin Marie Antoinette jo kirjoittaa
hänestä äidilleen käyttäen sanoja »sotte et impertinente créature»
[Typerä ja nenäkäs olio]. Äänekkäästi ja ajattelemattomasti hän toistaa
kaikki ne ilkeämieliset ja häijyt huomautukset, jotka rakkaat tädit
ovat panneet hänen löyhille huulilleen, ja nyt on äkkiä ikävystynyt
ja alati sellaisia sensaatioita himoitseva hovi saanut oivallisen
ilonaiheen; sillä Marie Antoinette on saanut päähänsä — tai pikemminkin
tädit ovat panneet sen hänen päähänsä — perusteellisesti nujertaa
tämän julkean tungettelijan, joka täällä kuninkaan hovissa pöyhistelee
kuin riikinkukko. Etiketin rautaisen lain mukaan ei Versaillesin
kuninkaan hovissa arvossa alempi nainen milloinkaan saa puhutella
arvossa korkeampaa, vaan hänen täytyy kunnioittavasti odottaa, kunnes
korkea-arvoisempi puhuttelee häntä. Dauphine on tietysti kuningattaren
puuttuessa arvossa korkein ja käyttää runsain mitoin hyväkseen tätä
oikeuttaan. Kylmänä, hymyilevänä ja uhmaavana hän antaa tämän kreivitär
Dubarryn odottamistaan odottaa puhutelluksi tulemista; viikkokausia,
kuukausimääriä hän antaa tuon kärsimättömän janota yhtä ainoata sanaa.
Tämän tietysti hovilaiset pian huomaavat, tämä kaksintaistelu tuottaa
heille suunnatonta nautintoa, koko hovi lämmittelee hekumallisena
tämän tätien huolellisesti sytyttämän tulen ääressä. Kaikki huomioivat
jännityksellä Dubarrytä, joka huonosti salaten raivonsa istuu hovin
kaikkien naisten joukossa ja jonka täytyy nähdä, miten tuo pieni
viisitoistavuotias julkea vaaleatukkainen tyttö iloisesti ja kenties
tahallisen iloisesti juttelemistaan juttelee kaikkien naisten kanssa;
vain hänen kohdallaan Marie Antoinette säännöllisesti kiristää hieman
eteenpäin riippuvaa habsburgilaishuultaan, ei lausu sanaakaan ja
katselee timanteista säkenöivän kreivittären läpi kuin olisi hän
lasista.

Nyt Dubarry ei oikeastaan ole mikään häijy ihminen. Aitona
kansannaisena hänellä on kaikki alaluokan edut, eräänlainen
nousukashyvänsuopaisuus, tuttavallinen joviaalisuus kaikkia kohtaan,
jotka ovat hänelle hyväntahtoisia. Turhamaisuudesta hän mukautuu
helposti jokaisen tahtoon, joka häntä imartelee; velttona ja
jalomielisenä hän antaa mielellään jokaiselle, joka häneltä jotakin
pyytää; hän ei suinkaan ole mikään pahatahtoinen tai kateellinen
nainen. Mutta Dubarry, koska hän on kohonnut alhaalta niin uskomattoman
nopeasti, ei tyydy ainoastaan tuntemaan valtaa, hän tahtoo myös nauttia
siitä kouriintuntuvasti ja näkyvästi, hän tahtoo turhamaisuudessaan
hekumoida hänelle kuulumattomassa loistossa ja ennenkaikkea hän tahtoo,
että sitä pidettäisiin hänelle kuuluvana. Hän tahtoo istua ensi rivissä
hovinaisten joukossa, hän tahtoo kantaa ihanimpia jalokiviä, omata
upeimmat vaatteet, kauneimmat vaunut, nopeimmat hevoset, kaiken tämän
hän saa vaivatta heikkotahtoiselta, hänelle seksuaalisesti täysin
alamaiselta mieheltä, häneltä ei kielletä mitään, mutta, ja siinä on
kaiken illegitiimin vallan tragikomedia — se saadaan nähdä yksinpä
Napoleonissakin! — juuri legitiimin vallan tunnustamaksi tuleminen
on hänen viimeinen, äärimmäinen kunnianhimonsa. Niin on kreivitär
Dubarrylla, joskin hän on kaikkien ruhtinaiden liehittelemä, kaikkien
hovilaisten hemmoittelema, kaikkien tyydytettyjen toiveittensa
jälkeen vielä jäljellä yksi: se, että hovin ensimmäinen nainen
tunnustaisi hänen olemassaolonsa, että habsburgilainen arkkiherttuatar
sydämellisesti ja ystävällisesti ottaisi hänet vastaan. Mutta ei kyllin
siinä, että tuo »petite rousse» [Pieni punatukkainen nainen] (niin hän
nimittää Marie Antoinette’ia voimattomassa raivossaan), että tuo pieni
kuusitoistavuotias hanhi, joka ei edes vielä osaa säädyllisesti puhua
ranskaa, joka ei edes pysty suorittamaan niin naurettavaa pikkuseikkaa,
että saisi oman miehensä todella täyttämään aviomiehen tehtävät, ei
kyllin siinä, että tämä vastoin tahtoaan neitsyeksi jäänyt nainen
alati nyrpistää huuliaan ja loukkaa häntä koko hovin nähden — lisäksi
hän julkeaa aivan avoimesti, aivan häpeämättömästi saattaa hänet
naurunalaiseksi, hänet, hovin mahtavimman naisen, — ja tähän hän ei
missään nimessä voi suostua!

Oikeus tässä homeerisessa arvoriidassa on kirjaimellisesti katsoen
kiistattomasti Marie Antoinette’in puolella. Hän on arvossa korkeampi,
hänen ei tarvitse puhua tämän naisen kanssa, joka kreivittärenä
on arvossa paljon kruununperijättären alapuolella, vaikkapa hänen
povellaan säkenöikin seitsemän miljoonaa maksaneet timantit. Mutta
Dubarryn takana on tosiasiallinen valta: hänellä on kuningas
täydellisesti käsissään. Ollen jo lähellä moraalisen rappionsa alinta
astetta, täysin välinpitämättömänä valtiosta, perheestä, alamaisista
ja maailmasta, ylpeänä kyynikkona — après moi le deluge [Minun
jälkeeni vedenpaisumus] — Ludvig XV ei enää piittaa muusta, kuin
että hän saa olla rauhassa ja omistautua nautinnoilleen. Hän antaa
kaiken mennä menojaan, hän ei huoli tavoista ja säädyllisyydestä
hovissaan, hyvin tietäen, että hänen silloin täytyisi aloittaa
itsestään. Hän on hallinnut kyllin kauan, nämä viimeiset pari vuotta
hän tahtoo elää, elää vain itselleen, olkoonpa, että kaikki hänen
ympärillään ja hänen jäljessään menisikin perikatoon. Sentähden tämä
äkkiä puhjennut naissota kiusallisesti häiritsee hänen rauhaansa!
Epikuurolaisten periaatteidensa mukaisesti hän mieluimmin olisi
sekaantumatta koko asiaan. Mutta Dubarry antaa hänen joka päivä
kuulla, ettei hän salli tuollaisen nuoren olion nöyryyttää itseään,
tehdä itseään naurettavaksi koko hovin edessä, että kuninkaan pitäisi
häntä suojella, pelastaa hänen kunniansa ja samalla omansa. Lopuksi
nämä kohtaukset ja kyyneleet käyvät kuninkaalle ylivoimaisiksi, hän
kutsuu luokseen Marie Antoinette’in ylihovimestarittaren, madame de
Noailles’in, jotta hän vihdoinkin saisi tietää, millä tolalla asiat
ovat. Ensiksi hän lausuu vain rakastettavia sanoja pojanpoikansa
puolisosta, mutta vähitellen hän pujottaa puheeseensa kaikenlaisia
välihuomautuksia: hänen mielestään Dauphine ottaa itselleen oikeuden
puhua hieman liian vapaasti siitä, mitä hän näkee, ja olisi hyvä
kiinnittää hänen huomionsa siihen, että sellaisen esiintymisen täytyy
aiheuttaa epäedullisia vaikutuksia perheen intiimissä piirissä.
Hovinainen kertoo heti (kuten tarkoitus oli) tämän varoituksen Marie
Antoinette’ille, tämä kertoo sen tädeille ja Vermondille, tämä vihdoin
Itävallan lähettiläälle Mercylle, joka tietysti kauheasti säikähtyy —
allianssi, allianssi! — ja tiedoittaa pikakuriirin välityksellä koko
asian keisarinnalle Wieniin.

Kiusallinen tilanne hurskaalle, jumaliselle Maria Teresialle, tuleeko
hänen, joka Wienissä kuuluisalla tapakomissiollaan antaa säälimättä
piiskata tämänlaatuiset naiset ja viedä kuritushuoneeseen, käskeä
oman tyttärensä osoittaa kohteliaisuutta sellaiselle otukselle?
Mutta voiko hän toisaalta asettua kuningasta vastaan? Äiti, ankara
katolilainen ja poliitikko hänessä joutuvat mitä tuskallisimpaan
ristiriitaan. Vihdoin hän vanhana hiottuna diplomaattina vetäytyy
asiasta lykkäämällä koko kysymyksen valtiokansliaan. Hän ei itse
kirjoita tyttärelleen, vaan antaa valtioministerin Kaunitzin laatia
kirjelmän Mercylle, samalla määräten, että tämän on esitettävä
Marie Antoinette’ille tämä poliittinen tutkielma. Tällä tavoin on
toiselta puolen säilytetty siveellinen asenne ja tyttärelle kuitenkin
sanottu, kuinka hänen on käyttäydyttävä, sillä Kaunitz esittää asian
seuraavasti: »Kohteliaisuuden epääminen henkilöiltä, jotka kuningas on
ottanut seurapiiriinsä, merkitsee hänen seurapiirinsä loukkaamista, ja
sellaisina henkilöinä on pidettävä kaikkia niitä, joita hallitsija itse
pitää uskottuinaan, eikä kenelläkään ole oikeutta tutkia, tapahtuuko
tämä oikeudella vai ei. Ruhtinaan, hallitsijan omaa valintaa on
vastaansanomattomasti kunnioitettava.»

Tämä on selvästi, jopa liiankin selvästi sanottu. Mutta Marie
Antoinette on tätien kiihkeän vaikutuksen alaisena. Kun hänelle
luetaan kirje, hän lausuu Mercylle huolettomalla tavallaan veltosti:
»Niin» ja »aivan oikein», mutta sisimmässään hän ajattelee,
että tuo vanha peruukkipää Kaunitz saa laverrella mitä hyvänsä,
hänen yksityisasioihinsa ei kenelläkään kanslerilla ole oikeutta
sekaantua. Sen jälkeen kun hän on huomannut, kuinka hirvittävästi
tuo tyhmä ihminen, tuo »sotte créature» on suutuksissaan, asia vasta
tuottaa pienelle ylimieliselle neidolle kaksinkertaista huvia;
aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään, hän häijyn hilpeänä jatkaa
mielenosoituksellista vaikenemistaan. Joka päivä hän tapaa suosikin
tanssiaisissa, juhlissa, pelipöydän ääressä, jopa kuninkaan pöydässä
ja huomaa, miten tämä odottaa ja tuijottaa ja jännittyneenä vapisee
hänen lähestyessään. Mutta odota vain, odota viimeiseen tuomioon asti:
jälleen nyrpistää hän halveksivasti huuliaan, kun hänen katseensa
sattumalta menee siihen suuntaan, ja kylmänä hän kulkee hänen ohitseen;
Dubarryn, kuninkaan, Kaunitzin, Mercyn ja salaisesti myös Maria
Teresian toivomaa ja ikävöimää sanaa ei lausuta.

Nyt on julistettu avoin sota. Kuin kukkotaistelussa hovilaiset
kerääntyvät molempien naisten ympärille, jotka itsepintaisesti pysyvät
vaiti, toinen voimattoman raivon kyyneleet silmissä, toinen huulillaan
halveksiva pieni ylimielinen hymy. Kaikki haluavat nähdä ja tietää ja
lyödä vetoa siitä, onko Ranskan legitiimi vaiko illegitiimi valtiatar
ajava tahtonsa läpi. Huvittavampaa näytelmää ei Versailles’illa ole
ollut moniin vuosiin.

Mutta nyt kuningas suuttuu. Tottuneena siihen, että tässä palatsissa
kaikki häntä bysanttilaisesti tottelevat, kun hän vain kohottaa
kulmakarvojaankin, että jokainen palvelevaisena rientää hänen
tahtonsa suuntaan, jo ennen kuin hän on sen selvästi ilmaissut,
hän, Ranskan kaikkeinkristillisin kuningas ensi kerran kohtaa
vastarintaa: puolikasvuinen tyttö rohkenee julkisesti uhmata hänen
käskyään. Yksinkertaisinta tietysti olisi kutsua tämä julkea
vastahakoinen olio eteensä ja antaa hänelle ankara läksytys; mutta
yksinpä tässä siveettömässä ja kauttaaltaan kyynillisessä miehessä
on vielä hitunen arkuutta; hänestä on sittenkin kiusallista antaa
pojanpoikansa täysikasvuiselle vaimolle käsky, että tämän tulee
antautua keskusteluun isoisänsä rakastajattaren kanssa. Niin Ludvig
XV pulmallisessa tilanteessaan tekee täsmälleen samaa, mitä Maria
Teresia on tehnyt omassaan: hän tekee yksityisasiasta valtioasian.
Hämmästyksekseen Itävallan ministeri saa Ranskan ulkoministeriöltä
käskyn saapua keskusteluun, ei audienssihuoneisiin, vaan kreivitär
Dubarryn huoneistoon. Heti hän alkaa aavistella kaikenlaista tämän
kummallisen paikanvalinnan perusteella, ja käy niin, kuin hän on
odottanutkin: Tuskin hän on puhunut muutamia sanoja ministerin
kanssa, kun jo kreivitär Dubarry astuu huoneeseen, tervehtii häntä
sydämellisesti ja kertoo hänelle nyt seikkaperäisesti, kuinka
väärin häntä kohtaan menetellään otaksuttaessa, että hänellä olisi
vihamielisiä tunteita Dauphine’ia vastaan; päinvastoin on hän se,
jota on häpeämättömästi loukattu. Kelpo lähettiläs Mercystä tuntuu
kiusalliselta niin äkkiä muuttua keisarinnan edustajasta Dubarryn
uskotuksi, hän puhelee diplomaattisesti sinne tänne. Mutta silloin
avautuu äänettömästi salainen tapettiovi, ja Ludvig XV puuttuu omassa
persoonassaan arkaluontoiseen keskusteluun. »Tähän asti Te olette»,
hän sanoo Mercylle, »ollut keisarinnan lähettiläs, olkaa nyt, pyydän,
vähän aikaa minun lähettilääni.» Sitten hän hyvin avoimesti ilmaisee
mielipiteensä Marie Antoinette’ista. Hänestä tyttö on hurmaava; mutta
nuori ja ylen vilkas kun on ja lisäksi naimisissa miehen kanssa,
joka ei osaa hillitä häntä, hän joutuu kaikenlaisten juonittelujen
alaiseksi ja sallii toisten henkilöiden (näillä tarkoitetaan tätejä,
kuninkaan omia tyttäriä) antaa itselleen huonoja neuvoja. Hän pyytää
sentähden Mercytä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa siihen, että
Dauphine muuttaisi asennettaan. Mercy käsittää heti, että asia on
muuttunut politiikaksi, tässä on kyseessä selvä avoin toimeksianto,
joka on suoritettava: kuningas vaatii muitta mutkitta antautumista.
Luonnollisesti Mercy selostaa asiantilan kiireimmän kaupalla Wieniin,
sivelee lieventääkseen tehtävänsä kiusallisuutta hiukan ystävällistä
maalia Dubarryn muotokuvaan, hän ei muka ole niinkään pahasisuinen,
ja hän ikävöi vain sitä pikkuseikkaa, että Dauphine edes yhden kerran
julkisesti lausuisi hänelle jonkin sanan. Samanaikaisesti hän käy
Marie Antoinette’in luona, koettaa kaikin tavoin taivuttaa häntä eikä
säästä voimakkaimpiakaan keinoja. Hän säikyttää häntä, mutisee jotakin
myrkystä, jolla Ranskan hovissa aikaisemminkin on raivattu tieltä
kaikenlaisia korkeassa asemassa olevia henkilöitä, ja kuvailee aivan
erikoisen kaunopuheisesti sitä riitaa, joka voisi syntyä Habsburgin ja
Bourbonin välillä. Tämä on hänen voimakkain valttinsa: hän antaa Marie
Antoinette’ille yksinään kaiken syyn, jos allianssi, hänen äitinsä
elämäntyö, hajoaisi pirstaleiksi tyttären käyttäytymisen johdosta.

Ja itse asiassa, ankara tykinammunta alkaa vaikuttaa: Marie Antoinette
antaa säikyttää itseään. Vihan kyyneleet silmissä hän lupaa
lähettiläälle määrättynä päivänä pelipöydän ääressä lausua sanasen
Dubarrylle. Mercy hengähtää helpotuksesta. Jumalan kiitos! allianssi on
pelastettu.

Ensiluokkainen juhlanäytäntö odottaa nyt hovin intiimiä piiriä.
Suusta suuhun kulkee tieto tuosta salaperäisestä pelipuhelusta:
tänä iltana vihdoinkin Dauphine ensi kerran tulee lausumaan sanan
Dubarrylle! Huolellisesti asetetaan kulissit ja ennakolta määrätään
pistosana. Illalla peliseurassa, niin ovat lähettiläs ja Marie
Antoinette keskenään sopineet, pitää pelin lopussa Mercyn astua
kreivitär Dubarryn luo ja alkaa hänen kanssaan pieni keskustelu. Sitten
pitää, niinikään kuin sattumalta, Dauphine’in kulkea ohi, lähestyä
lähettilästä, tervehtiä häntä ja samassa yhteydessä lausua myös
kuninkaan suosikille muutama sana. Kaikki on oivallisesti suunniteltu.
Mutta valitettavasti ei iltaesitys mene lukkoon, sillä tädit eivät
suo vihatulle kilpailijattarelleen julkista menestystä: he puolestaan
sopivat keskenään siitä, että rautainen väliverho on laskettava jo
ennen, kuin tulisi sovintodueton vuoro. Mitä parhaimmin tarkoituksin
Marie Antoinette lähtee illalla seuratilaisuuteen, näyttämö
järjestetään, Mercy ottaa ohjelman mukaisesti johdon. Kuin sattumalta
hän lähestyy madame Dubarrytä ja alkaa keskustelun. Tällä välin Marie
Antoinette, aivan sopimuksen mukaisesti, on alkanut kierroksensa.
Hän juttelee yhden naisen kanssa, sitten toisen, sitten jälleen
seuraavan, pitkittää kenties pelosta ja kiihtymyksestä ja harmista
hiukkasen viimeistä puhelua; nyt on vain enää yksi, viimeinen nainen
hänen ja Dubarryn välillä — kahden minuutin, minuutin kuluttua hänen
on täytynyt ehtiä Mercyn ja suosikin luo. Mutta tällä ratkaisevalla
hetkellä madame Adelaide, pääkiihottaja tätien joukossa, suorittaa
suuren kaappauksensa. Hän suuntaa kulkunsa suoraan Marie Antoinette’in
luo ja sanoo käskevästi: »Meidän on aika lähteä. Tule! Meidän täytyy
odottaa kuningasta Victoire sisareni luona.» Marie Antoinette,
säikähtyneenä ja yllätettynä, menettää rohkeutensa; pelästyksissään
hän ei uskalla vastata kieltävästi eikä hänellä toiselta puolen ole
riittävästi kylmäverisyyttä vielä nytkin nopeasti lausua jotakin
yhdentekevää odottavalle Dubarrylle. Hän punastuu, hämmentyy ja
enemmän juoksee kuin kävelee pois, ja sana, tuo kaivattu, tilattu,
diplomaattisesti taisteltu ja nelinkesken sovittu sana jää sanomatta.
Kaikki jää tuloksettomaksi. Koko näytelmä oli turhaan järjestetty;
sovinnon sijasta hän on aikaansaanut uuden nöyryytyksen. Ilkeämieliset
hovilaiset hykertelevät käsiään, palvelusväen huoneissa asti kerrotaan
tirskuen, kuinka Dubarry oli odottanut turhaan. Mutta Dubarry vaahtoaa,
ja mikä on vieläkin arveluttavampaa, Ludvig XV joutuu vilpittömän
suuttumuksen valtaan. »Näen, herra von Mercy», hän sanoo vihoissaan
lähettiläälle, »ettei Teidän neuvoillanne valitettavasti ole ollut
vaikutusta. On tarpeellista, että minä itse puutun tähän asiaan.»

Ranskan kuningas on suuttunut ja on lausunut uhkauksen, madame Dubarry
raivoaa huoneissaan, koko itävaltalais-ranskalainen allianssi horjuu,
Euroopan rauha on vaarassa. Heti lähettiläs ilmoittaa huonosta
käänteestä Wieniin. Nyt tarvitaan keisarinnan apua, »seitsemästi
hehkuvaa valoa». Nyt Maria Teresian itsensä täytyy sekaantua asiaan,
sillä vain hän yksin kaikista ihmisistä kykenee vallitsemaan tätä
uppiniskaista ja ajattelematonta lasta. Maria Teresia on ylen
kauhuissaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut. Kun hän lähetti
tyttärensä Ranskaan, oli hänen rehellisenä tarkoituksenaan säästää
lapsensa politiikan sameilta juonitteluilta, ja ensi alusta alkaen hän
oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Tunnustan avoimesti, etten halua
tyttäreni saavan mitään ratkaisevaa vaikutusta julkisiin asioihin.
Olen itse kokenut, miten painostava taakka suuren valtakunnan johto
on, ja lisäksi tunnen tyttäreni nuoruuden ja kevytmielisyyden, johon
on liittyneenä hänen puuttuva taipumuksensa mihinkään vakavaan
pyrkimykseen (ja hänellä ei myöskään vielä ole mitään tietoja); tämä
tekee sen, etten toivo mitään hyvää niin rappeutuneen monarkian kuin
Ranskan hallitukselta. Ellei tyttärelleni tämän asiantilan parantaminen
onnistuisi tai jos se päällepäätteeksi vielä huononisikin, toivoisin
mieluummin, että siitä syytettäisiin jotakin ministeriä kuin lastani.
En sentähden voi saada itseäni puhumaan hänelle politiikasta ja
valtioasioista.»

Mutta tällä kertaa — voi kohtalon kovuutta! — vanhan traagillisen
naisen täytyy olla uskoton itselleen, sillä Maria Teresialla on
viime aikoina ollut vakavia poliittisia huolia. Hämäräperäinen ja
kaikkea muuta kuin siisti asia on Wienissä tekeillä. Jo kuukausia
sitten Fredrik Suurelta, jota hän vihaa Luciferin ruumiillistuneena
sanansaattajana maan päällä, ja Venäjän Katariinalta, jota hän
epäilee yhtä perusteellisesti, on tullut kiusallinen ehdotus Puolan
jakamisesta, ja se ihastunut kannatus, jota tämä ajatus saa Kaunitzilta
ja Maria Teresian kanssahallitsijalta Josef II:lta, häiritsee siitä
lähtien keisarinnan omaatuntoa. »Kaikki jakaminen on pohjaltaan
epäoikeudenmukaista, ja meille vahingollista. En voi kylliksi valittaa
tätä ehdotusta, ja minun on pakko tunnustaa, että olen häpeissäni.»
Hän on heti huomannut tämän poliittisen ajatuksen siksi, mitä se
on, siveelliseksi rikokseksi, rosvoretkeksi turvatonta ja viatonta
kansaa vastaan. »Mikä oikeus meillä on käydä viattoman kimppuun, jota
aina olemme kerskanneet suojelevamme?» Vakavasti ja vilpittömästi
suuttuneena hän torjuu ehdotuksen, välittämättä siitä, että hänen
siveelliset arvelunsa voitaisiin tulkita heikkoudeksi. »Pidettäköön
meitä mieluummin heikkoina kuin epärehellisinä», hän sanoo jalosti ja
viisaasti. Mutta Maria Teresia on jo aikoja sitten lakannut olemasta
yksinvaltias. Josef II, hänen poikansa ja kanssahallitsijansa,
haaveilee vain sodasta ja valtakunnan laajentamisesta ja uudistuksista,
kun taas hän, ollen viisaasti tietoinen Itävallan horjuvasta ja
keinotekoisesta valtiorakenteesta, yksinomaan ajattelee olemassa olevan
säilyttämistä ja ennallaan pysyttämistä; työskennelläkseen äitinsä
vaikutusvaltaa vastaan poika matkii tuota sotilaskuningasta, joka on
ollut hänen äitinsä katkerin vihollinen, Fredrik Suurta, ja syväksi
hämmästyksekseen vanheneva nainen näkee uskollisimman palvelijansa
Kaunitzin, joka saa kiittää häntä suuruudestaan, taipuvan hänen
poikansa nousevan tähden puoleen. Mieluimmin hän, työn uuvuttamana,
pettyneenä kaikissa toiveissaan sekä äitinä että hallitsijattarena,
luopuisi hallitusvallasta. Mutta vastuuntunto pidättää häntä, hän
aavistaa profeetallisen selvänäköisesti — tässä tilanne muistuttaa
salaperäisellä tavalla Frans Josefin asemaa, joka, niinikään väsyneenä,
ei myöskään päästänyt valtaa käsistään —, että tämän hätäisen
uudistusintoilijan läikähtelevästä levottomasta hengestä levottomuus
heti leviäisi koko vaivalloisesti hallittavaan valtakuntaan. Siten tämä
hurskas ja syvimmältään rehellinen nainen taistelee viimeiseen hetkeen
asti säilyttääkseen sen, mikä hänelle on korkeinta: kunnian. »Minä
tunnustan», hän kirjoittaa, »etten milloinkaan elämässäni ole tuntenut
itseäni niin levottomaksi. Kun kaikkia maitani uhattiin, turvauduin
kiistämättömään oikeuteeni ja Jumalan apuun. Mutta nyt kyseessä
olevassa tapauksessa, jossa minun puoleltani puuttuu, ei ainoastaan
oikeus, vaan jossa lisäksi sitoumukset, oikeus ja kohtuus ovat minua
vastassa, minulle ei jää mitään rauhaa, vaan päinvastoin rauhattomuus
ja sydämen soimaukset, sydämen, joka ei ole tottunut milloinkaan
pettämään ketään tai itseään eikä asettamaan kaksimielisyyttä
avomielisyyden tilalle. Luottamus ja usko on ikiajoiksi mennyttä, mikä
kuitenkin on hallitsijan suurin aarre ja hänen todellinen voimansa
muita vastaan.»

Mutta Fredrik Suurella on parkittu omatunto ja hän ivailee Berliinissä:
»Keisarinna Katarina ja minä, me olemme kaksi vanhaa maantierosvoa,
mutta miten tulee tämä hurskas akka suoriutumaan rippi-isästään?» Hän
painostaa ja Josef II uhkailee yhä uudelleen, hän manaa esiin sodan
välttämättömyyden, ellei Itävalta mukaudu. Vihdoin, kyynelsilmin,
omatunto haavoittuneena ja sielu tuskaisena keisarinna Maria Teresia
antaa myöten: »En ole kyllin voimakas yksin ohjaamaan asioita ja
sentähden annan niiden, en kuitenkaan ilman mitä suurinta mielipahaani,
mennä omaa menoaan», ja kirjoittaa alle lisäten varauman: »... koska
kaikki viisaat ja kokeneet miehet siihen neuvovat». Mutta sydämensä
sisimmässä hän tietää olevansa kanssasyyllinen ja odottaa vavisten
päivää, jolloin salainen sopimus ja sen seuraukset tulevat maailman
tietoon. Mitä on Ranska sanova? Onko se allianssin huomioonottaen
välinpitämättömänä salliva tämän rosvohyökkäyksen Puolan kimppuun
vaiko vastustava vaatimusta, jota hän itse ei pidä oikeudenmukaisena?
Onhan Maria Teresia omakätisesti pyyhkinyt valtausmääräyksestä pois
sanan »oikeudenmukainen». Kaikki riippuu yksinomaan Ludvig XV:n
myötämielisestä tai kylmästä suhtautumisesta.

Silloin ilmestyy keskellä näitä suruja, tätä polttavaa omantunnon
ristiriitaa, Mercyn hälytyskirje: kuningas on suuttunut Marie
Antoinette’ille, hän on lähettiläälle avoimesti ilmaissut mielipahansa
ja tehnyt tämän samaan aikaan kuin Wienissä niin oivallisesti yhäti
vedetään nenästä typerää lähettilästä, Rohanin prinssiä, ettei
hän huvituksiltaan ja metsästysratsastuksiltaan huomaa mitään
Puolan asioista. Koska Marie Antoinette ei halua puhua Dubarryn
kanssa, voi Puolan jaosta kehittyä poliittinen juttu, lopulta
sotakin — Maria Teresia kauhistuu. Kun kerran hänen itsensä,
viisikuudettavuotiaan naisen, on täytynyt valtionedun vuoksi tehdä
niin tuskallinen omantunnonuhri, silloin ei hänen oma lapsensa,
tuo asioita ymmärtämätön, saa haluta olla paavillisempi kuin paavi
itse, ei moraalisempi kuin hänen äitinsä. — Kirjoitetaan siis kirje,
painokkaampi kuin milloinkaan ennen, lapsen uhman kertakaikkiseksi
musertamiseksi. Tietysti ei sanaakaan Puolasta, ei sanaakaan
valtioneduista, vaan — sen on täytynyt tuntua raskaalta vanhasta
keisarinnasta — koko juttu tehdään pikkuasiaksi: »Ah, mitä aihetta
Sinulla on olla peloissasi puhua kuninkaan, tuon isistä parhaimman
kanssa, tai henkilöiden, joita Sinua pyydetään puhuttelemaan!
Miksi pelkäät vain yksinkertaisesti sanoa hyvää päivää! Maksaako
todella sanasen lausuminen vaatekappaleesta tai jostakin muusta
pikkuasiasta Sinulle niin monta irvistystä tai ehkä enemmänkin?
Olet antanut kietoa itsesi sellaiseen orjuuteen, ettei järkesi eikä
edes velvollisuutesikaan näytä enää pystyvän taivuttamaan Sinua.
En voi enää kauempaa vaieta. Mercyn kanssa pidetyn keskustelun ja
hänen ilmoituksensa jälkeen siitä, mitä kuningas toivoo ja mitä
velvollisuutesi vaatii, olet rohjennut olla häntä tottelematta! Minkä
järjellisen vaikuttimen tähän voit minulle mainita? Et mitään. Sinun ei
pidä suhtautua Dubarryhin toisin kuin muihinkaan naisiin, jotka hovissa
on hyväksytty kuninkaan seurueeseen. Kuninkaan ensimmäisenä alamaisena
Sinun täytyy esiintyä koko hovin silmissä niin, että käskijäsi toivomus
ehdottomasti täytetään. Tietysti, jos Sinulta vaadittaisiin jotakin
halpamaista tai myöntymistä lähentelyihin, silloin en minä eikä kukaan
muukaan kehoittaisi Sinua sellaiseen, mutta nythän on kyseessä vain
yhdentekevä sananen, ei naisen itsensä vuoksi, vaan isoisäsi, käskijäsi
ja hyväntekijäsi vuoksi!»

Tämä tykinammunta (jossa argumentit eivät ole täysin rehellisiä) murtaa
Marie Antoinette’in tarmon; niin niskoitteleva, omapäinen ja uhmaileva
kuin hän onkin, ei hän kuitenkaan milloinkaan ole uskaltanut asettua
vastustamaan äitinsä arvovaltaa. Habsburgilainen perhekuri pysyy tässä
tapauksessa kuten aina voittoisana. Marie Antoinette hangoittelee
kuitenkin vielä hiukkasen vastaan muodon vuoksi. »En kieltäydy siitä
enkä sano, etten milloinkaan tulisi puhumaan hänen kanssaan. Minä vain
en voi saada itseäni puhumaan hänen kanssaan määrätyn päivän määrättynä
hetkenä, jottei hän ennakolta voisi sitä toitottaa voitonriemuisena
maailmalle.» Mutta todellisuudessa hänen vastarintansa on sisimmältään
murrettu, ja nämä sanat ovat vain viimeinen perääntymiskahakka:
antautuminen on jo ennakolta päätetty.

Uudenvuodenpäivä 1772 tuo vihdoinkin mukanaan ratkaisun tässä
sankarillisen-koomillisessa naissodassa, se tuo mukanaan madame
Dubarryn voiton ja Marie Antoinette’in alistumisen. Taaskin näyttämö
on teatraalisesti järjestetty, jälleen on juhlallisesti koolla oleva
hovi kutsuttu todistajaksi ja katselijaksi. Suuri onnentoivotuskierros
alkaa. Dauphine’in ohi kulkevat arvojärjestyksensä mukaisesti
hovinaiset toinen toisensa perään, heidän joukossaan Aiguillonin
herttuatar, ministerin puoliso, madame Dubarryn kanssa. Dauphine
lausuu muutamia sanoja Aiguillonin herttuattarelle, sen jälkeenhän
kääntää päänsä likimain madame Dubarryn suuntaan ja lausuu, ei
suorastaan hänelle, mutta kuitenkin niin, että joltisenkin hyvällä
tahdolla voidaan katsoa sen kohdistuvan häneen — kaikki pidättävät
henkeään ollakseen menettämättä ainoatakaan tavua, — kauan
ikävöidyn, vimmatuilla taisteluilla saavutetun, ennenkuulumattoman,
kohtalovoimaisen sanan, hän sanoo hänelle: »Tänään on paljon ihmisiä
Versaillesissa.» Viisi sanaa, tarkalleen laskien viisi sanaa Marie
Antoinette on pusertanut itsestään, mutta hovissa on tapahtunut
ennenkuulumatonta, tärkeämpää kuin kokonaisen maakunnan valloitus,
huomiotaherättävämpää kuin kaikki aikoja sitten välttämättömät
uudistukset — Dauphine on vihdoinkin puhunut rakastajattaren kanssa!
Marie Antoinette on antautunut, madame Dubarry on voittanut. Nyt
on kaikki jälleen hyvin, Versaillesin taivas loistaa kirkkaana.
Kuningas ottaa Dauphine’in vastaan avoimin käsivarsin, hän syleilee
häntä hellästi kuin jälleen löydettyä lastaan, Mercy kiittää
häntä liikutettuna, kuin riikinkukko astuu Dubarry salien kautta,
kiukustuneet tädit raivoavat, koko hovi on kiihtynyt, se sorisee ja
lörpöttää katonharjalta kellarikerrokseen asti ja tekee näin pelkästään
sentähden, että Marie Antoinette on sanonut Dubarrylle: »Tänään on
paljon ihmisiä Versailles’issa.»

Mutta näihin viiteen sanaan kätkeytyy syvempi merkitys. Näillä viidellä
sanalla on annettu siunaus suurelle poliittiselle rikokselle, niillä
on ostettu Ranskan äänetön myöntymys Puolan jakoon. Näillä viidellä
sanalla ei ainoastaan Dubarry ole ajanut tahtoansa läpi, vaan myös
Fredrik Suuri ja Katariina. Ei ainoastaan Marie Antoinette’ia ole
nöyryytetty, vaan kokonaista maata.

Marie Antoinette on joutunut tappiolle, hän tietää sen, hänen nuori ja
vielä lapsellisen hillitsemätön ylpeytensä on saanut kuolettavan iskun.
Ensi kerran hän on taivuttanut niskaansa, mutta hän ei ole taivuttava
sitä enää toista kertaa ennenkuin mestauslavalla. Tässä tilaisuudessa
on tullut ilmi, että tämä herkkäsydäminen ja kevytmielinen olento, että
»la bonne et tendre Antoinette» [Hyvä ja hellä A], niinpian kuin on
kysymys hänen kunniastaan, kätkee itseensä ylvään ja järkähtämättömän
sielun. Katkeroituneena hän sanoo Mercylle: »Kerran olen puhunut
hänelle, mutta olen päättänyt, että se saa riittää. Tämä nainen ei
enää saa kuulla äännähdystäkään minun suustani.» Myöskin äidilleen
hän näyttää selvästi, ettei tämän yksityisen myönnytyksen jälkeen
ole odotettavissa enempiä uhreja: »Te saatte uskoa minua, että aina
olen uhraava ennakkoluuloni ja vasta rintani, mutta vain niin kauan,
kuin minulta ei vaadita mitään ostentatiivista tai mitään kunniani
vastaista.» Turhaan äiti sen johdosta, aivan julmistuneena tästä
lapsensa ensimmäisestä itsenäisestä asenteesta, päättäväisesti
tiuskaisee: »Saatat minut nauramaan, jos kuvittelet, että minä tai
lähettilääni milloinkaan antaisimme Sinulle neuvon, joka olisi
kunniasi vastainen tai edes riidassa säädyllisyyden pienimmänkin
käskyn kanssa. Minut valtaa pelko puolestasi nähdessäni kiihtymyksesi
näin harvojen sanojen vuoksi. Ja kun sanot, ettet enää tahdo tehdä
sitä, panee tämä minut vapisemaan puolestasi.» Turhaan Maria Teresia
yhä uudelleen kirjoittaa: »Sinun täytyy puhua hänelle kuin jokaiselle
toiselle naiselle kuninkaan hovissa: sen olet velkaa kuninkaalle ja
minulle.» Turhaan Mercy ja muut lakkaamatta koettavat taivuttaa häntä
asettumaan ystävälliselle kannalle Dubarryhin ja siten takaamaan
itselleen kuninkaan suosion: kaikki kilpistyy takaisin äsken opitusta
itsetunnosta. Marie Antoinette’in ohut habsburgilaishuuli, joka yhden
ainoan kerran on avautunut vastoin tahtoaan, pysyy raudanlujasti
suljettuna, ei mikään uhkaus, ei mikään houkutus voi sitä enää avata.
Viisi sanaa se on sanonut Dubarrylle, ja kuudetta ei tuo vihattu nainen
koskaan saanut kuulla.

Tämän yhden kerran, tammikuun 1 päivänä 1772, madame Dubarry on
voittanut Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan Dauphine’in, ja
otaksuttavasti voisi hovikokotti niin mahtavien liittolaisten
kuin kuningas Ludvigin ja keisarinna Maria Teresian kanssa jatkaa
taisteluaan tulevaa kuningatarta vastaan, mutta on olemassa
taisteluita, joiden jälkeen voittaja, tuntien vastustajansa voiman,
itse säikähtää voittoaan ja ajattelee, eikö olisi viisaampaa
vapaaehtoisesti poistua taistelukentältä ja tehdä rauha. Madame
Dubarryn oloa ei hänen riemuvoittonsa tee erikoisen mieluisaksi.
Sisimmässään ei tämä hyväluontoinen, mitätön olento alusta alkaen
ole tuntenut minkäänlaista vihamielisyyttä Marie Antoinette’ia
vastaan; ylpeydessään verisesti loukattuna hän ei halunnut muuta
kuin tämän pienen hyvityksen. Nyt hän on tyytyväinen, vieläpä
enemmänkin: häntä hävettää ja huolettaa liian julkinen voittonsa.
Sillä hän on joka tapauksessa kyllin viisas tietääkseen, että koko
hänen mahtinsa on epävarmalla perustalla, nopeasti vanhenevan
miehen luuvaloisten jalkojen varassa. Tarvitaan vain, että
kahdenseitsemättävuotias hallitsija saa halvauskohtauksen ja
jo huomenna voi tämä »petite rousse» olla Ranskan kuningatar;
»lettre de cachet», tuollainen kohtalokas matkalippu Bastiljiin on
kädenkäänteessä allekirjoitettu. Sentähden madame Dubarry, tuskin
ehdittyään voittaa Marie Antoinette’in, tekee mitä kiihkeimpiä, mitä
rehellisimpiä ja vilpittömimpiä yrityksiä päästä hänen kanssaan
sovintoon. Hän sokeroi sappensa, voittaa ylpeytensä; hän ilmestyy
kerran toisensa jälkeen hänen seurantoihinsa, ja vaikk’ei häntä
enää kunnioiteta ainoallakaan sanalla, ei hän kuitenkaan osoittaudu
närkästyneeksi, vaan antaa Dauphine’in välikäsien ja satunnaisten
sananviejien kautta yhä uudelleen tietää, miten sydämellisesti hän
häneen suhtautuu. Sadoin tavoin hän yrittää suosittaa aikaisempaa
vastustajatartaan kuninkaalliselle rakastajalleen, vihdoin hän jopa
käy käsiksi rohkeimpaan keinoon: koska hän ei voi voittaa Marie
Antoinette’ia puolelleen rakastettavuudella, hän koettaa ostaa hänen
suosionsa. Hovissa tiedetään — ja tiedetään valitettavasti liiankin
hyvin, kuten kuuluisa helmikoriste juttu myöhemmin on osoittava —,
että Marie Antoinette on silmittömästi ihastunut kalliisiin koruihin.
Niinpä ajattelee Dubarry — ja on kuvaavaa, että kardinaali Rohan
vuosikymmentä myöhemmin noudattaa täsmälleen samaa ajatuksenjuoksua —,
että kenties olisi mahdollista ostaa hänen suosionsa lahjoilla. Muuan
suuri jalokiviseppä, sama Böhmer, joka on mukana kaulakoristejutussa,
tarjoaa kaupaksi jalokivikorvarenkaita, jotka arvioidaan
seitsemäksisadaksituhanneksi livriksi. Todennäköisesti Marie Antoinette
on jo salassa tai avoimesti ihaillut tätä koristetta, ja Dubarry on
saanut vihiä hänen mielihalustaan. Sillä eräänä päivänä hän antaa
erään hovinaisen kuiskata hänelle, että jos hän todella tahtoo saada
jalokivikorvarenkaat, on Dubarry mielihyvin valmis taivuttamaan Ludvig
XV:n lahjoittamaan ne hänelle. Mutta Marie Antoinette ei vastaa tähän
häpeämättömään ehdotukseen ainoallakaan sanalla, halveksien hän
kääntyy pois ja katselee edelleenkin kylmästi vastustajattarensa ohi;
ei, kaikkien maailman kruununjalokivienkään hinnalla ei tämä madame
Dubarry, joka kerran on häntä julkisesti nöyryyttänyt, ole saava kuulla
kuudetta sanaa hänen huuliltaan. Uusi ylpeyden, uusi varmuuden tunne on
alkanut kehittyä seitsentoistavuotiaassa; hän ei tarvitse enää mitään
vierasten suosiosta ja armosta saatuja jalokiviä, sillä hän tuntee jo
otsallaan läheisenä kuningattaren diadeemin.

PARIISIN VALLOITUS

Pimeinä iltoina nähdään Versaillesin kummuilta Pariisin hehkuvan
valokehän kaartuvan taivaalla, niin lähellä kaupunki on palatsia;
notkuva kabrioletti suorittaa matkan kahdessa tunnissa, jalankulkija
tarvitsee tuskin kuutta tuntia — mikä siis olisi luonnollisempaa, kuin
että uusi kruununperijätär heti toisena, kolmantena tai neljäntenä
päivänä häittensä jälkeen tekisi käynnin tulevan kuningaskuntansa
pääkaupungissa; mutta seremoniain varsinainen järki tai pikemminkin
järjettömyys piilee juuri siinä, että luonnollisuus kaikissa
elämänmuodoissa tukahdutetaan tai vääristetään. Versaillesin ja
Pariisin välillä on Marie Antoinette’in kohdalta olemassa näkymätön
aitaus: »etiketti». Vain juhlallisia muotoja noudattaen, erikoisen
kuulutuksen ja kuninkaan ennakolta suoman luvan jälkeen Ranskan
kruununperillinen saa puolisoineen ensimmäisen kerran astua
pääkaupunkiin. Mutta juuri tätä juhlallista kaupunkiin tuloa, Marie
Antoinette’in »joyeuse entrée’tä» [Iloinen tulo.], rakas sukulaispiiri
koettaa lykätä mahdollisimman kauan tuonnemmaksi. Niin äkäisiä kuin
kaikki muuten ovatkin toisilleen, vanhat tekohurskaat tädit, Dubarry ja
kunnianhimoinen veljespari, Provence’in ja Artois’n kreivit, yhdessä
asiassa he kaikki mitä innokkaimmin vetävät yhtä köyttä, siinä,
että Marie Antoinette on estettävä pääsemästä Pariisiin; he eivät
suo hänelle voittoa, joka liian näkyvästi osoittaisi hänen tulevan
arvoasemansa. Joka viikko, joka kuukausi kamarilla keksii uuden esteen,
uuden verukkeen, ja niin kuluu kuusi kuukautta, kaksitoista kuukautta,
neljäkolmatta kuukautta, kuusineljättä kuukautta, vuosi, kaksi vuotta,
kolme vuotta, ja yhä edelleenkin Marie Antoinette pysyy teljettynä
Versaillesin kultaristikkojen taakse. Vihdoin, toukokuussa 1773 Marie
Antoinette menettää kärsivällisyytensä ja käy avoimeen hyökkäykseen.
Kun seremoniamestarit yhäti epäilevästi pudistavat puuteroituja
päitään hänen toiveelleen, hän ilmoittautuu Ludvig XV:lle. Tämä ei
huomaa sellaisessa pyynnössä mitään merkillistä, ja heikkona kaikille
kauniille naisille hän antaa pojanpoikansa hurmaavalle puolisolle koko
juonittelijajoukon suuttumukseksi heti myöntymyksensä. Jopa hän antaa
hänelle oikeuden itse valita juhlallisen kaupunkiin tulon päivänkin.

Marie Antoinette valitsee kesäkuun 8 päivän, mutta nyt, kun kuningas
hänelle on lopullisesti antanut luvan, hän vallattomasti vielä salaa
tekee kepposen vihatulle palatsiohjesäännölle, joka kolme vuotta on
estänyt häntä pääsemästä Pariisiin. Ja samoin kuin monet rakastuneet
hääparit perheen tietämättä ottavat ennakolta ennen papin siunausta
hääyönsä lisätäkseen nautintoa kielletyn huvin viehätyksellä, samoin
Marie Antoinette taivuttaa puolisonsa ja lankonsa, hiukkaista ennen
julkista Pariisiin saapumista tekemään siellä salaisen käynnin.
Pari viikkoa ennen »joyese entrée’tä» he antavat myöhään illalla
valjastaa vaunut ja matkustavat naamioituina ja valepukuun puettuina
oopperatanssiaisiin Mekka-Pariisissa, kielletyssä kaupungissa. Ja koska
he seuraavana aamuna aivan tavallisessa järjestyksessä ilmestyvät
aamumessuun, jää tämä mukava seikkailu täysin huomaamatta. Ei tule
mitään ikävyyksiä, ja kuitenkin Marie Antoinette on onnellisesti ensi
kerran kostanut vihatulle etiketille.

Sitä valtavamman vaikutuksen tekee, sen jälkeen kuin hän jo salassa
on maistanut Pariisin paratiisillista hedelmää, julkinen juhlallinen
kaupunkiin saapuminen. Ranskan kuninkaan esimerkkiä noudattaen antaa
myös taivaan valtias juhlallisen myöntymyksensä: tästä kesäkuun 8
päivästä muodostuu pilvetön, säteilevä kesäpäivä, joka houkuttelee
katsojiksi silmänkantamattomia ihmisjoukkoja. Koko maantie
Versailles’ista Pariisiin muuttuu yhdeksi ainoaksi kohisevaksi, hattuja
heiluttavaksi, lippujen ja kukkaköynnösten värikkäästi koristamaksi
ihmiskujanteeksi. Kaupungin portilla odottaa juhlavaunuja marsalkka
de Brissac, kaupungin kuvernööri, ojentaakseen kunnioittavasti
rauhallisille valloittajille avaimet hopeatarjottimella. Sitten tulevat
hallien naiset, tänään juhlapukuisina (kuinka toisella tavalla he
myöhemmin tulevatkaan tervehtimään Marie Antoinette’ia!) ja tarjoavat
vuoden ensimmäisiä antimia, hedelmiä ja kukkia, dynastisin mietelausein
koristettuina. Samalla jyrähtelevät Invaliidipalatsin, kaupungintalon
ja Bastiljin tykit. Hitaasti ajavat hovivaunut edelleen kautta koko
kaupungin Tuileriain rantalaituria pitkin Notre Dame’iin. Kaikkialla:
tuomiokirkossa, luostareissa, yliopistossa heidät otetaan vastaan
tervehdyspuhein, he ajavat varta vasten pystytettyjen riemukaarien
alitse ja lippumetsien ohi, mutta ihanimman tervehdyksen suo molemmille
kansa. Kymmenintuhansin, sadointuhansin ovat ihmiset kokoontuneet
jättiläiskaupungin kaikilta kaduilta katsomaan nuorta paria, ja tämän
odottamattoman ihastuttavan ja ihastuneen naisen näkeminen herättää
kuvaamatonta innostusta. Taputetaan käsiä, kohotetaan riemuhuutoja,
heilutetaan liinoja ja hattuja; naiset, lapset tunkeutuvat esiin,
ja kun Marie Antoinette Tuileriain parvekkeelta näkee haltioituneen
ihmismeren silmänkantamattomat aallot, hän melkein pelästyy:
»Hyvä Jumala, kuinka paljon ihmisiä!» Mutta silloin marsalkka de
Brissac kumartuu hänen puoleensa ja vastaa aitoranskalaisella
kohteliaisuudella: »Madame, älköön hänen korkeutensa kruununprinssi
panko pahakseen, mutta Te näette tässä kaksisataatuhatta ihmistä, jotka
ovat Teihin rakastuneet.»

Se vaikutus, minkä tämä ensikertainen kansan kohtaaminen tekee Marie
Antoinette’iin, on valtava. Ollen luonnostaan vain vähän ajatteluun
taipuvainen, mutta nopealla käsityskyvyllä varustettu, hän ymmärtää
kaikki tapahtumat ainoastaan välittömän henkilökohtaisen vaikutuksen
perusteella, aistihavainnolliseen, silminnähtävään nojautuen. Vasta
tänä hetkenä, jolloin silmänkantamattomana, jättiläismäisenä, lippuja
heiluttavana, riemuhuutoja kohottavana ja hattuja heiluttavana elävänä
metsänä nimetön ihmismassa lämpimän aallokon tavoin kohisee häntä
vastaan, hän ensi kerran aavistuksentapaisesti tuntee sen aseman,
loiston ja suuruuden, johon kohtalo on hänet kohottanut. Tähän asti
häntä on Versailles’issa puhuteltu sanoin: »madame la Dauphine», mutta
tämä oli ollut vain arvonimi tuhansien muiden joukossa, loputtomien
aatelisportaiden korkein jäykkä arvoaskelma, tyhjä sana, kylmä käsite.
Mutta nyt Marie Antoinette ensi kerran aistihavainnollisesti tajuaa
sen hehkuvan merkityksen ja ylvään lupauksen, joka sisältyy sanoihin:
»Ranskan kruununperijätär.» Järkyttyneenä hän kirjoittaa äidilleen:
»Viime tiistaina olen kokenut juhlan, jota en milloinkaan elämässäni
ole unohtava: saapumisemme Pariisiin. Olemme saaneet osaksemme kaikki
kunnianosoitukset, mitä suinkin on ajateltavissa, mutta tämä ei ollut
se, mikä syvimmin valtasi mieleni, vaan kansaparan sydämellisyys ja
into, kansan, joka sitä painavista raskaista veroista huolimatta
oli täynnä iloa saadessaan nähdä meidät. Tuileriain puutarhassa oli
sellainen ihmisjoukko, ettemme kolmeen neljännestuntiin päässeet
liikkumaan eteen- emmekä taaksepäin, ja palattuamme tältä kävelyltä
jäimme vielä puoleksi tunniksi avoimelle pengermälle. En kykene
Sinulle, rakas äiti, kuvaamaan niitä rakkauden ja ilon purkauksia,
jotka tänä hetkenä tulivat osaksemme. Ennenkuin vetäydyimme takaisin,
tervehdimme vielä kädellämme kansaa, joka siitä suuresti iloitsi.
Kuinka onnellinen voikaan olla meidän asemassamme, kun niin helposti
voi voittaa puolelleen ystävällisyyttä. Ja kuitenkaan ei ole olemassa
mitään sen kallisarvoisempaa, sen tunsin selvästi, enkä ole sitä
milloinkaan unohtava.»

Nämä ovat ensimmäiset todella persoonalliset sanat, jotka kuulee
Marie Antoinette’in kirjeissä äidilleen. Hänen herkkä luonteensa
on heti altis voimakkaille vaikutteille, ja se ihana järkytys,
jonka tämä kansan ansaitsematon ja kuitenkin niin myrskyisä rakkaus
aiheuttaa, synnyttää hänessä kiitollisen, jalon tunteen. Mutta yhtä
nopea kuin Marie Antoinette on käsityskyvyltään, yhtä nopea hän on
myös unohtamaan. Parin seuraavan käynnin jälkeen hän jo pitää tätä
riemua itsestään selvänä kunnioituksena, hänen arvolleen ja asemalleen
kuuluvana ja iloitsee siitä yhtä lapsellisesti ja ajattelemattomasti,
kuin hän ottaa vastaan elämän kaikki muutkin lahjat. Ihmeen ihanalta
hänestä tuntuu olla tämän ihmisjoukon lämpimien kuohujen ympäröimä,
ihmeen ihanalta olla tämän tuntemattoman kansan rakastama: tästä pitäen
hän nauttii tästä kahdenkymmenenmiljoonan rakkaudesta hänelle kuuluvana
oikeutena, aavistamatta, että oikeus myös velvoittaa ja että puhtainkin
rakkaus vihdoin väsyy, ellei se tunne itseään palkituksi.

Jo ensimmäisellä matkallaan Marie Antoinette on valloittanut Pariisin.
Mutta samalla kertaa valloittaa myös Pariisi Marie Antoinette’in.
Tästä päivästä lähtien hän on tämän kaupungin lumoissa. Usein,
ja pian liiankin usein hän lähtee viekoitelevaan, huvituksista
tyhjentymättömään kaupunkiin; milloin ruhtinaallisissa vaatteissa
kaikkine hovinaisineen päiväsaikaan, milloin taas öisin mukanaan
pieni intiimi seurue, käydäkseen teattereissa, tanssiaisissa ja
hullutellakseen yksityisesti kiehtovalla tai myös vähemmän kiehtovalla
tavalla. Nyt vasta irtaannuttuaan hovikalenterin yksitoikkoisesta
päiväjärjestyksestä tämä puoleksi lapsi, tämä villi tyttö huomaa, miten
hirvittävän ikävystyttäviä Versaillesin tuhatikkunaiset marmori- ja
kivilaatikot hoviniiauksineen ja juonitteluineen ja jäykkine juhlineen,
kuinka vastenmielisiä nämä kitkerät ja homehtuneet tädit ovat olleet,
joiden kanssa hänen on täytynyt istua aamuisin messuissa ja iltaisin
sukankutimen ääressä. Kummituksellisen muumiomaiselta ja teennäiseltä
näyttää hänestä koko tämä hovielämä vailla iloisuutta ja vapautta,
hirvittävän teeskennellyine asenteineen, tämä iänikuinen menuetti
alati samoine henkilöineen, samoine turhantarkkoine liikkeineen ja
aina samanlaisine kauhistumisineen vähimmänkin virheen sattuessa,
verrattuna Pariisin aaltoilevaan elämänrunsauteen. Hänestä tuntuu,
kuin hän olisi päässyt pakenemaan ansarista vapaaseen ilmaan. Täällä
jättiläiskaupungin vilinässä voi hävitä ja sukeltaa näkymättömiin,
paeta päiväjärjestyksen leppymätöntä tuntiviisaria ja leikitellä
kohtalon kanssa, täällä voi elää itselleen ja nauttia, kun tuolla taas
eletään vain kuvastinta varten. Siten vierii nykyään säännöllisesti,
kaksi jopa kolmekin kertaa viikossa vaunullinen juhlahepenissä olevia
naisia Pariisiin palatakseen kotiin vasta aamuhämärissä.

Mutta mitä Marie Antoinette näkee Pariisista? Ensi päivinä hän
uteliaisuudesta vielä käy katsomassa kaikenlaisia nähtävyyksiä,
museoita, suuria kauppaliikkeitä, menee kansanjuhlaan ja kerran
taulunäyttelyynkin. Mutta tällä onkin seuraavaksi kahdeksikymmeneksi
vuodeksi hänen sivistystarpeensa Pariisin piirissä täysin tyydytetty.
Muuten hän omistautuu yksinomaan huvipaikoille, käy säännöllisesti
oopperassa, Comédie Française’issa, italialaisessa Commediassa,
tanssiaisissa, naamiohuveissa, pelisaleissa, siis tarkalleen siinä
samassa »Paris at night, Paris city of pleasure’ssa» [Öinen P.,
huvitusten P. — Hyvä G.], jossa nykyajan rikkaat amerikattaret
käyvät. Eniten häntä houkuttelevat oopperatanssiaiset, sillä naamion
suoma vapaus on ainoa, joka hänelle, asemansa vangille, on sallittu.
Naamio silmillään nainen voi sallia itselleen seikkailuja, jotka
muuten olisivat mahdottomia madame la Dauphine’ille. Voi muutamia
minuutteja puhella iloisesti vierasten kavaljeerien kanssa — eloton,
kykenemätön aviomies nukkuu kotona —, voi vapaasti puhutella hurmaavaa
ruotsalaista Fersen nimistä kreiviä ja pakista hänen kanssaan naamion
turvin, kunnes hovinaiset taas tulevat noutamaan aitioon; voi tanssia
kuuman notkean ruumiinsa väsyksiin; täällä saa huolettomasti nauraa,
ah, Pariisissa voi niin ihanasti elää mielensä mukaan! Mutta kaikkina
näinä vuosina hän ei milloinkaan astu jalallaankaan porvaristaloon,
hän ei milloinkaan ole läsnä parlamentin tai akatemian istunnoissa,
hän ei milloinkaan käy sairaalassa, torilla, hän ei kertaakaan koeta
tutustua kansansa jokapäiväiseen elämään. Alati jää Marie Antoinette
näiden pariisilaisten syrjähyppyjensä aikana hienoston huvitusten
ahtaaseen kimaltelevaan piiriin ja luulee täyttäneensä velvollisuutensa
kelpo kansaa, »bon peuple’iä» kohtaan sillä, että hän hymyillen ja
huolimattomasti vastaa sen innokkaisiin tervehdyksiin; ja kas vain,
yhä uudelleen se ihastuneena laumana muodostaa kunniakujanteen,
ja samoin riemuitsee aateli ja rikas porvaristo, kun hän iltaisin
teatterissa astuu parrasvaloon. Aina ja kaikkialla huomaa nuori
nainen iloisen joutilaisuutensa, äänekkäiden huviretkiensä saavan
hyväksymistä, iltaisin, kun hän ajaa kaupunkiin ja ihmiset parhaillaan
tulevat väsyneinä työstään, ja samoin aamulla kello kuudelta, kun
»kansa» taas menee työhönsä. Mikä tässä ylimielisyydessä, tässä
löyhässä huvittelussa siis voisi olla väärää? Järjettömän nuoruutensa
riehunnassa Marie Antoinette pitää koko maailmaa tyytyväisenä ja
huolettomana, koska hän itse on huoleton ja onnellinen. Mutta
luullessaan tietämättömyydessään jättävänsä taakseen hovin ja
tekevänsä itsensä Pariisissa kansanomaiseksi huvitteluretkillään
hän todellisuudessa ajaa helähtelevissä ylellisissä ja notkuvissa
lasivaunuissaan kahdenkymmenen vuoden aikana todellisen kansan ja
todellisen Pariisin ohi.

Pariisin vastaanoton mahtava vaikutus on muuttanut jotakin Marie
Antoinette’issa. Vierasten ihailu vahvistaa aina ihmisen omaa
itsetuntoa: nuori nainen, jonka tuhannet ovat vakuuttaneet olevan
kauniin, tulee heti kauniimmaksi tämän kauneutensa tietoisuuden
johdosta; niin myös tämä arka tyttö, joka Versailles’issa tähän asti
aina on tuntenut itsensä vieraaksi ja tarpeettomaksi. Mutta nyt
nuori, itsensä yllättävä ylpeys puhaltaa hänen olemuksestaan pois
kaiken epävarmuuden ja arkuuden; hävinnyt on viisitoistavuotias, joka
lähettiläiden ja rippi-isien, tätien ja sukulaisten holhoamana hiipi
kautta huoneiden ja piiloutui jokaisen hovinaisen lähestyessä. Nyt
Marie Antoinette oppii yhdellä iskulla aikoja sitten häneltä vaaditun
ylemmyysasenteen, hän ojentautuu suoraksi sisältäpäin, pää pystyssä hän
sulavin siivitetyin askelin kulkee kaikkien hovinaisten kuin alamaisten
ohi. Kaikki hänessä muuttuu toiseksi. Nainen, persoonallisuus alkaa
murtautua esiin, jopa käsialakin muuttuu yhdellä iskulla: oltuaan tähän
asti kömpelöä isokirjaimista lapsenkirjoitusta, se nyt naismaisen
hermostuneena ahtautuu siroille lappusille. Tosin hänen olemuksensa
kärsimättömyys, hätäisyys, katkonaisuus ja ajattelemattomuus ei
milloinkaan ole häviävä kokonaan hänen käsialastaan, mutta sen sijaan
alkaa siinä ilmetä eräänlaista itsenäisyyttä. Nyt tämä hehkuva,
tunnetta sykkivää nuoruutta, kokonaan täysi tyttö olisi kypsä elämään
persoonallista elämää, rakastamaan jotakuta. Mutta politiikka on
kytkenyt hänet tuohon tomppelimaiseen aviomieheen, joka vielä ei ole
mies, ja koska Marie Antoinette ei ole löytänyt sydäntään eikä tiedä
ketään muuta, ketä rakastaa, on tuo kahdeksantoistavuotias nainen
rakastunut itseensä. Imartelun suloinen myrkky virtailee kuumana hänen
suonissaan. Kuta enemmän häntä ihaillaan, sitä enemmän hän tahtoo
tulla ihailluksi, ja jo ennen kuin hän lain mukaan on valtiatar,
hän tahtoo naisena tehdä sulollaan hovin, kaupungin ja valtakunnan
itselleen alamaiseksi. Niin pian kuin voima kerran on tullut itsestään
tietoiseksi, se tuntee halua panna itsensä koetukselle.

Nuoren naisen ensimmäinen koe saada tietää, voiko hän pakottaa
toiset, hovin ja kaupungin mukautumaan tahtoonsa, koskee onneksi —
tekisi melkein mieli sanoa tämän ainoan kerran — hyvää asiaa. Mestari
Gluck on saattanut päätökseen »Iphigeneiansa» ja haluaisi saada sen
esitetyksi Pariisissa. Erittäin soitannollinen Wienin hovi katsoo
hänen menestymisensä tavallaan kunnianasiaksi, ja Maria Teresia,
Kaunitz, Josef II odottavat Dauphine’ilta, että hän on tasoittava hänen
tiensä. Nyt Marie Antoinette’in arvostelukyky taideteoksiin nähden
ei suinkaan ollut pettämätön, yhtä vähän musiikin kuin maalauksen
ja kirjallisuuden alalla. Hänellä oli eräänlaista luontaista makua,
mutta ei mitään itsenäisesti harkitsevaa, vaan ainoastaan tuollainen
velton utelias, joka kuuliaisena seuraa jokaista uutta muotia ja
ihastuu kaikkeen yhteiskunnallisesti tunnustettuun lyhytaikaisella
olkivalkeakiinnostuksella. Syvemmästä ymmärtämyksestä puuttui Marie
Antoinette’ilta, joka ei milloinkaan lukenut kirjaa loppuun ja
osasi välttää jokaista ytimeen tunkeutuvaa keskustelua, todellisen
arvostelukyvyn välttämätön henkinen edellytys: vakavuus, kunnioituksen
tunne, ponnistelu ja ajattelevaisuus. Taide ei hänelle milloinkaan
ollut enempää kuin elämän lisäkoriste, ajanviete toisen joukossa,
hän tunsi ainoastaan vaivattoman, mutta ei koskaan todellista
taidenautintoa. Musiikkia hän oli kuten kaikkea muutakin harrastanut
hutiloiden, mestari Gluckin Wienissä antamat pianotunnit eivät
olleet häntä kehittäneet kovinkaan pitkälle, hän soitti klavesiinia
harrastelijamaisesti, samoinkuin hän näyttelijättärenä esiintyi
näyttämöllä ja laulajattarena intiimissä piirissä. »Iphigeneian»
uutuuden ja valtavuuden aavistelevaan käsittämiseen hän, joka
ei ollenkaan huomannutkaan Pariisissa maanmiestään Mozartia,
luonnollisestikin oli täysin kykenemätön. Mutta Maria Teresia oli
pannut Gluckin hänen sydämelleen, ja hän tuntee todella huvitettua
mieltymystä tähän näennäisesti kärttyisään, leveään ja joviaaliseen
mieheen, mutta sitä paitsi hän, juuri sentähden, että Pariisissa
italialainen ja ranskalainen ooppera kavalin juonin koettaa
puolustautua »barbaaria» vastaan, käyttää tilaisuutta hyväkseen
kerrankin osoittaakseen mahtiaan. Heti hän ajaa läpi, että ooppera,
jonka herrat hovimuusikerit ovat selittäneet »mahdottomaksi esittää»,
hyväksytään ja harjoitukset välittömästi aloitetaan. Helpoksi
tosin hänelle ei suojeluaan tee tuo itsepäinen, koleerinen, suuren
taiteilijan fanaattisen taipumattomuuden riivaama mies. Hän haukkuu
harjoituksissa hemmoiteltuja laulajattaria niin armottomasti, että
he itkien syöksyvät prinssillisten rakastajiensa luo ja valittavat
saamaansa kohtelua, leppymättömänä hän oikaisee soittajia, jotka eivät
ole tottuneet sellaiseen tarkkuuteen, ja raivoaa oopperassa tyrannin
tavoin; suljettujen ovien kautta kuullaan hänen mahtavan äänensä
sotainen jyrinä, kerran toisensa jälkeen hän uhkaa heittää kaiken
sikseen ja matkustaa takaisin Wieniin, ja vain hänen kunnioituksensa
korkeata suosijatartaan kohtaan ehkäisee skandaalin. Vihdoin,
huhtikuun 13 päiväksi 1774, määrätään ensiesitys, hovi tilaa jo
paikkansa, vaununsa. Silloin sairastuu muuan laulaja ja hänet on
nopeasti korvattava toisella. Ei, komentaa Gluck, ensiesitys lykätään.
Epätoivoisina rukoillaan häntä luopumaan tällaisesta päähänpistosta,
hovi on jo varannut aikansa tilaisuutta varten; ei käy laatuun,
että jonkun enemmän tai vähemmän hyvän laulajan vuoksi säveltäjä,
varsinkaan porvarissyntyinen ja lisäksi ulkomaalainen, tekisi tyhjiksi
hovin toimenpiteet, kaikkein armollisimpien herrasväkien määräykset.
Tuo talonpoikainen visapää pauhaa, että se on hänelle yhdentekevää,
mieluummin hän heittää partituurinsa tuleen, kuin antaa esittää
oopperansa alamittaisesti, hurjana hän syöksyy suosijattarensa Marie
Antoinette’in luo, jota tämä villi ihminen huvittaa. Hän asettuu heti
»bon Gluckin» puolelle, hovivaunut peruutetaan prinssien kiukuksi ja
ensiesitys lykätään 19 päiväksi. Sitä paitsi Marie Antoinette antaa
poliisiluutnantin ryhtyä toimenpiteisiin sen estämiseksi, että korkeat
herrasväet ilmaisisivat vihellyspilleillä kiukkunsa epäkohteliasta
musiikkimiestä kohtaan: kaikella ponnella hän julkisesti tekee
maanmiehensä asian omakseen.

Tosiasiallisesti »Iphigeneian» ensiesityksestä muodostuu riemuvoitto,
mutta enemmän Marie Antoinette’in kuin Gluckin. Sanomalehdet ja yleisö
osoittautuvat mieleltään pikemminkin kylmäkiskoisiksi; niiden mielestä
oopperassa on »muutamia erittäin hyviä kohtia erittäin latteitten
ohella», sillä, kuten aina on laita taiteessa, oppimaton kuulijakunta
harvoin ensi katseella käsittää suurisuuntaisen rohkean teoksen
arvon. Mutta Marie Antoinette on laahannut koko hovin ensiesitykseen;
yksinpä hänen miehensä, joka muuten ei uhraisi metsästystään sfäärien
musiikillekaan ja jolle ammuttu hirvi on tärkeämpi kuin kaikki yhdeksän
runotarta, täytyy tällä kertaa olla mukana. Kun oikea mieliala ei
heti ota syntyäkseen, Marie Antoinette mielenosoituksellisesti
taputtaa aitiostaan käsiään jokaisen aarian jälkeen; jo pelkästä
kohteliaisuudesta täytyy lankojen ja kälyjen ja koko hovin ahkerasti
paukuttaa mukana, ja siten kaikista juonitteluista huolimatta
tästä illasta tulee musiikkihistoriallinen merkkitapaus. Gluck on
valloittanut Pariisin, Marie Antoinette on ensi kerran julkisesti
pakottanut kaupungin ja hovin noudattamaan tahtoaan: se on hänen
persoonallisuutensa ensimmäinen voitto, tämän nuoren naisen ensimmäinen
ilmaus koko Ranskan edessä. Vielä pari viikkoa, ja kuningattaren
arvonimi antaa vahvistuksen vallalle, jonka hän omin voimin jo on
itsenäisesti taistellut itselleen.

LE ROI EST MORT, VIVE LE ROI! [Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!]

Huhtikuun 27 päivänä 1774 Ludvig XV:n valtaa metsästysretkellä
yht’äkkiä raukeus; pää kovasti kivistäen hän palaa lempilinnaansa
Trianoniin. Yöllä lääkärit toteavat kuumetta ja kutsuvat madame
Dubarryn hänen vuoteensa ääreen. Seuraavana aamuna he jo levottomina
antavat ohjeet hänen siirtämisestään Versailles’iin. Yksinpä
pääsemättömän kuoleman täytyy mukautua etiketin vielä pääsemättömämpiin
lakeihin: Ranskan kuningas ei saa missään muualla olla vakavasti
sairaana tai kuolla kuin kuninkaallisessa paraativuoteessa. »C’est à
Versailles, Sire, qu’ il faut être malade.» [Sire, sairaana täytyy
olla V:ssa.] Siellä ympäröi sairasvuodetta heti kuusi lääkäriä,
viisi kirurgia, kolme apteekkaria, kaikenkaikkiaan neljätoista
henkeä, kuusi kertaa tunnissa jokainen yksityinen koettelee hänen
suontaan. Mutta vain sattuma auttaa diagnoosia; kun illalla muuan
palvelija kohottaa kynttilää, huomaa muuan ympärilläolijoista
kasvoissa kuuluisat punaiset täplät, ja tuossa tuokiossa koko hovi ja
koko linna portailta katonrajaan asti saa tiedon: isorokko! Kauhun
henkäys käy kautta jättiläismäisen talon, tartunnan pelko, joka
tosiasiallisesti seuraavina päivinä leviääkin muutamiin henkilöihin,
ja kenties vielä enemmän hovimiesten pelko asemansa horjumisesta
kuoleman sattuessa. Tyttäret osoittavat todella hurskasten rohkeutta,
koko päivän he vaalivat kuningasta, yöllä madame Dubarry jää
uhrautuvaisesti potilaan vuoteen ääreen. Vallanperijöitä, Dauphinia
ja Dauphine’ia kieltää perhelaki tartunnan vaaran vuoksi astumasta
huoneeseen: kolme päivää sitten heidän elämänsä on tullut paljon
kallisarvoisemmaksi. Ja nyt jakautuu valtavalla leikkauksella hovi
kahtia; Ludvig XV:n sairasvuoteen ääressä valvoo ja vapisee vanha
polvi, eilispäivän mahti, tädit ja Dubarry; he tietävät tarkalleen,
että näiden kuumeisten huulien viimeinen hengenveto on tekevä lopun
heidän suuruudestaan. Toisiin huoneisiin on kokoontuneena tuleva
polvi, tuleva kuningas Ludvig XVI, tuleva kuningatar Marie Antoinette
ja Provence’in kreivi, joka, niin kauan kuin hänen veljensä Ludvig
ei voi siittää lapsia itselleen, salassa niin ikään tuntee itsensä
tulevaksi valtaistuinehdokkaaksi. Molempien näiden huoneiden välillä
valvoo kohtalo. Ei kukaan saa astua sairaan huoneeseen, jossa valtiuden
vanha aurinko laskee, ei kukaan toiseen huoneeseen, jossa uusi vallan
aurinko nousee: niiden välillä Häränsilmässä, suuressa esihuoneessa,
odottaa huolestuneena ja horjuvana mielistelevien hovimiesten lauma,
epävarmana, kumman puoleen sen tulisi kääntää toivonsa, kuolevanko vai
tulevan kuninkaan, auringonlaskunko vai auringonnousun.

Tällä välin kyntää kuolettavalla voimalla sairaus kuninkaan
elähtäneessä, kuluneessa ja väsyneessä ruumiissa. Hirvittävästi
turvonneena, ajoksien peittämänä elävä ruumis tajunnan hetkeksikään
häviämättä joutuu kammottavaan mätänemistilaan. Tyttäret ja madame
Dubarry tarvitsevat runsaasti rohkeutta voidakseen kestää sen, sillä
avatuista ikkunoista huolimatta täyttää ruton löyhkä kuninkaallisen
huoneen. Pian lääkärit astuvat vuoteen ääreen, he katsovat ruumiin
menetetyksi — nyt alkaa toinen taistelu, kamppailu syntisestä sielusta.
Mutta kauhistus: papit kieltäytyvät astumasta sairasvuoteen ääreen
ja myöntämästä rippiä ja herranehtoollista; ensin täytyy kuolevan
kuninkaan, joka niin kauan on elänyt jumalattomasti ja vain himoilleen,
itse teossa osoittaa katumusta. Ensin on saatava pois loukkauksen kivi,
jalkavaimo, joka epätoivoisena valvoo vuoteen ääressä, jonka hän niin
kauan epäkristillisesti on jakanut kuninkaan kanssa. Vaivoin päättää
kuningas juuri nyt tänä hirvittävänä viimeisenä yksinolon hetkenä
lähettää pois ainoan ihmisen, johon hän sydämellään on kiintynyt,
mutta yhä raivoisampana kuristaa helvetin tulen pelko hänen kurkkuaan.
Tukahtunein äänin hän sanoo jäähyväiset madame Dubarrylle, ja heti tämä
huomaamattomasti viedään vaunuissa Rueilin pikkulinnaan: siellä hänen
tulee odottaa palatakseen siinä tapauksessa, että kuningas vielä kerran
paranee.

Nyt vasta, tämän näkyvän katumuksenteon jälkeen, ovat rippi
ja herranehtoollinen mahdolliset. Vasta nyt astuu mies, joka
kolmekymmentäkahdeksan vuotta on ollut toimettomin koko hovissa,
kuninkaan makuuhuoneeseen: hänen majesteettinsa rippi-isä. Hänen
jäljessään sulkeutuu ovi, ja suureksi mielipahakseen uteliaat
hovilaiset esihuoneessa eivät saa olla mukana kuulemassa
hirvipuistokuninkaan (ja se olisi niin kiintoisaa!) syntiluetteloa.
Mutta kello kädessä ulkopuolellaolijat lukevat minuutit laskeakseen
ilkeämielisessä skandaali-ilossaan ainakin sen, kuinka paljon
aikaa Ludvig XV tarvitsee kaikkien syntiensä ja irstailujensa
tunnustamiseen. Vihdoin, täsmälleen viidentoista minuutin
jälkeen, aukenee ovi uudestaan ja rippiisä astuu ulos. Mutta jo
viittaavat monet merkit siihen, ettei Ludvig XV:Ile vielä ole
myönnetty lopullista synninpäästöä, että kirkko hallitsijalta, joka
kolmeenkymmeneenkahdeksaan vuoteen ei ole keventänyt sydäntään ja joka
lastensa silmien edessä on elänyt häpeässä ja lihallisessa himossa,
vaatii vielä syvempää nöyrtymistä kuin tämän salaisen tunnustuksen.
Juuri sentähden, että hän on ollut korkein maailmassa ja kuvitellut
huolettomana olevansa hengellisen lain yläpuolella, kirkko vaatii, että
hän erikoisen syvälle kumartuisi Kaikkeinkorkeimman edessä. Julkisesti,
kaikkien edessä ja kaikille, syntisen kuninkaan pitäisi ilmaista
katumuksensa arvottoman elämänvaelluksensa johdosta. Sitten vasta saisi
hänelle jakaa herranehtoollisen.

Suurenmoinen näytelmä tarjoutuu seuraavana aamuna: kristikunnan
mahtavimman yksinvaltiaan täytyy tehdä kristillinen katumus omien
alamaistensa kokoontuneen joukon kuullen. Pitkin linnan koko portaita
kaartilaiset seisovat aseissa, sveitsiläiset muodostavat kappelista
kuolinhuoneeseen asti kujanteen, kumeasti pärisevät rummut, niin
pian kuin korkea papisto juhlallisena kulkueena kunniakatoksen alla
astuu sinne mukanaan hostia. Kädessään palavat kynttilät kulkevat
arkkipiispan ja hänen seurueensa jäljessä Dauphin ja hänen molemmat
veljensä, prinssit ja prinsessat saattaakseen Kaikkeinpyhintä ovelle
asti. Kynnykselle he pysähtyvät ja laskeutuvat polvilleen. Vain
kuninkaan tyttäret ja perimäoikeutta vailla olevat prinssit astuvat
korkean papiston kanssa kuolinhuoneeseen.

Hiiskumattomassa äänettömyydessä kuullaan kardinaalin pitävän
hiljaisen puheen, avoimesta ovesta nähdään, kuinka hän jakaa pyhän
ehtoollisen. Sen jälkeen — hetki on täynnä kammoa ja kunnioittavaa
jännitystä — hän astuu esihuoneen kynnykselle ja lausuu kuuluvalla
äänellä koko kerääntyneelle hoville: »Hyvät herrat, kuningas antaa
minun tehtäväkseni sanoa teille, että hän pyytää Jumalalta anteeksi
tekemiään hairahduksia ja sitä huonoa esimerkkiä, minkä hän on antanut
kansalleen. Jos Jumala jälleen suo hänelle terveyden, hän lupaa tehdä
parannuksen, tukea uskoa ja helpottaa kansansa kohtaloa.» Vuoteesta
kuuluu hiljaista voihkinaa. Vain lähimpänä seisovien selvästi kuullessa
kuoleva mumisee: »Tahtoisin, että minulla itselläni olisi ollut voimaa
sen sanomiseen.»

Se, mitä nyt tulee, on pelkkää kauhistavuutta. Ei kuole ihminen, vaan
pöhöttynyt, mustunut raato hajoaa. Mutta jättiläisen voimin, aivan
kuin siihen olisi kokoontunut kaikkien hänen Bourbonilais-esi-isiensä
voima, Ludvig XV:n ruumis puolustautuu keskeymätöntä hävitystyötä
vastaan. Kauhistavia ovat nämä päivät kaikille. Palvelijat pyörtyvät
kammottavan löyhkän vaikutuksesta, tyttäret valvovat ponnistaen
viimeiset voimansa, aikoja sitten lääkärit ovat toivottomina
vetäytyneet takaisin, yhä kärsimättömämpänä koko hovi odottaa tämän
pöyristyttävän murhenäytelmän pikaista loppumista. Alhaalla seisovat,
jo päiviä sitten valjastettuina, valmiina vaunut, sillä tartunnan
välttämiseksi pitää uuden Ludvigin minuuttiakaan hukkaamatta siirtyä
koko seurueineen Choisyhin, niin pian kuin vanha kuningas on vetänyt
viimeisen henkäyksensä. Ratsastajat ovat jo panneet kuntoon satulansa,
matka-arkut ovat pakatut, tunnin toisensa jälkeen odottavat alhaalla
palvelijat ja kuskit; kaikki tuijottavat enää vain pieneen palavaan
kynttilään, joka on kiinnitetty kuolevan ikkunalautaan ja joka —
kaikille sovittuna merkkinä — tiettynä hetkenä on sammutettava. Mutta
vanhan Bourbonin jättiläisruumis puolustautuu vielä kokonaisen päivän.
Vihdoin, tiistaina, toukokuun 10 päivänä kello puoli neljä iltapäivällä
kynttilä sammuu. Heti mumina muuttuu kohinaksi. Huoneesta huoneeseen
kiitää hypähtelevän aallon tavoin viesti, huuto, yhäti kasvava tuuli:
»Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!»

Marie Antoinette odottaa puolisoineen pienessä huoneessa. Yht’äkkiä
he kuulevat tuon salaperäisen kohinan yhä äänekkäämpänä, yhä
läheisempänä hyrskyää huoneesta huoneeseen käsittämätön sana-aallokko.
Nyt avautuu ovi aivankuin myrsky olisi sen rajusti kiskaissut auki,
madame de Noailles astuu sisään, polvistuu ja tervehtii ensimmäisenä
kuningatartaan. Hänen jäljessään tungeksivat muut, yhä useammat,
koko hovi, sillä jokainen tahtoo kiireesti esittää kunnioituksensa
tunteet, jokainen näyttäytyä ensimmäisten onnentoivottajien joukossa.
Eteishuoneessa on vilisemällä väkeä, upseerit kohottavat miekkojaan,
ja sadoilta huulilta kumajaa huuto: »Kuningas on kuollut, eläköön
kuningas!»

Kuningattarena Marie Antoinette poistuu huoneesta, johon hän
Dauphine’ina on astunut. Ja samalla kuin hyljätyssä palatsissa
vapautuksesta hengähtäen Ludvig XV:n sinimusta, tuntemattomaksi
muuttunut ruumis kiireimmän kaupalla sullotaan jo aikoja sitten
varattuun arkkuun, jotta hänet mahdollisimman pientä huomiota herättäen
saataisiin haudatuksi, kuljettavat vaunut uuden kuninkaan ja uuden
kuningattaren Versaillesin kullattujen puistoporttien kautta. Kaduilla
kansa osoittaa heille riemuaan, aivan kuin vanhan kuninkaan mukana
vanha surkeus olisi päättynyt ja uuden hallitsijan kanssa alkaisi uusi
maailmankausi.

Vanha juoruakka madame Campan kertoo milloin hunajanmakeissa, milloin
vetistelevissä muistelmissaan, että Ludvig XVI ja Marie Antoinette
saadessaan tiedon Ludvig XV:n kuolemasta

olisivat langenneet polvilleen ja nyyhkyttäen huudahtaneet: »Hyvä
Jumala, suojele ja varjele meitä, olemme liian nuoria, aivan liian
nuoria hallitsemaan.» Tämä on perin liikuttava ja lukukirjaan mainiosti
soveltuva anekdootti; vahinko vain, että sillä, kuten useimmilla Marie
Antoinette’ia koskevilla anekdooteilla, on se pieni vika, että se on
ylen taitamattomasti ja epäpsykologisesti sepitetty. Sillä sellainen
hurskasteleva liikutus soveltuu perin huonosti kylmätunteiselle
Ludvig XVI:Ile, jolla ei ollut vähintäkään aihetta olla järkyttynyt
tapahtuman johdosta, jota koko hovi kahdeksan päivää kello kädessä
joka hetki oli odottanut, ja vielä huonommin Marie Antoinette’ille,
joka suruttomin sydämin vastaanotti tämän hetken lahjan kuten
jokaisen muunkin. Ei silti, että hän olisi ollut vallanhimoinen tai
jo kärsimätön tarttumaan ohjaksiin; Marie Antoinette ei milloinkaan
ollut uneksinut, että hänestä tulisi Elisabet, Katarina, Maria Teresia:
siihen hänellä oli liian vähän sielullista tarmoa, hänen henkensä
jännitysväli oli liian ahdas, hänen olemuksensa liian veltto. Hänen
toiveensa, kuten aina on laita keskimittaisen luonteen, eivät ulotu
kovinkaan laajalle hänen oman minänsä ulkopuolelle; tuolla nuorella
naisella ei ole mitään poliittisia aatteita, jotka hän tahtoisi
toteuttaa maailmassa, ei minkäänlaista halua orjuuttaa ja nöyryyttää
toisia; vain voimakas, uhmainen ja usein lapsellinen riippumattomuuden
vaisto on hänelle nuoruudesta alkaen ominainen, hän ei tahdo hallita,
mutta ei myöskään antaa kenenkään vallita itseään ja vaikuttaa
itseensä. Valtiattarena oleminen ei hänelle tiedä enempää kuin itse
vapaana olemista. Nyt vasta, enemmän kuin kolmivuotisen holhottuna ja
valvottuna olemisen jälkeen, hän tuntee ensi kerran olevansa vapaa
siteistä, nyt, kun ei enää ole ketään, joka voisi pidättää häntä
(sillä ankara äiti asuu tuhannen peninkulman päässä, ja halveksivalla
hymyllä hän kuittaa alistuvan puolisonsa pelokkaat vastalauseet).
Astuttuaan tämän ratkaisevan portaan ylöspäin, kruununperijättärestä
kuningattareksi, hän vihdoinkin on kaikkien yläpuolella, olematta
millekään muulle alamainen kuin omalle oikukkaalle luonteelleen. Nyt
on lopussa tätien nälvintä, lopussa luvanpyynnöt kuninkaalta, saako
hän lähteä oopperatanssiaisiin vai eikö, lopussa on hänen vihatun
vastustajattarensa Dubarryn ylvästely: huomenna tuo »créature» on oleva
karkoitettu ikuisiksi ajoiksi, milloinkaan enää eivät hänen jalokivensä
ole kimaltelevat illallisilla, milloinkaan enää eivät ruhtinaat ja
kuninkaat tule tungeksimaan hänen buduaarissaan suudellakseen häntä
kädelle. Ylpeänä ja ylpeyttään häpeämättä Marie Antoinette ojentaa
kätensä vastaanottamaan osakseen tulleen kruunun: »Joskin Jumala jo
antoi minun syntyä siihen arvoasemaan», hän kirjoittaa äidilleen, »joka
minulla nyt on, en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä sallimuksen
hyvyyttä, joka on valinnut minut, lapsistanne nuorimman, Euroopan
ihanimman kuningaskunnan valtiattareksi.» Siltä, joka ei tässä ylpeässä
lausunnossa kuule ilon ylä-äänen värähtelevän mukana, puuttuu tarkka
korva. Juuri sentähden, että hän vain tuntee asemansa suuruuden eikä
samalla sen vastuunalaisuutta, Marie Antoinette suruttomana ja valoisin
mielin astuu valtaistuimelle.

Ja tuskin hän on sille astunut, kun jo alhaaltapäin riemu pauhaa häntä
vastaan. Vielä he eivät ole tehneet mitään, eivät mitään luvanneet
eivätkä mitään pitäneet, ja kuitenkin jo ihastuksella tervehditään
molempia nuoria valtiaita. Eikö nyt ole koittava kultainen aikakausi,
haaveilee ikuisesti ihmeisiin uskova kansa, nyt, kun ytimiä imevä
jalkavaimo on karkoitettu, vanha välinpitämätön irstailija Ludvig XV on
kätketty multaan, kun nuori, yksinkertainen, säästäväinen, vaatimaton,
hurskas kuningas ja hurmaava, suloisen nuori ja hyvä kuningatar
hallitsevat Ranskaa? Kaikissa näyteikkunoissa komeilevat uusien,
vielä raikkain toivein rakastettujen hallitsijain kuvat; ihastuksella
suhtaudutaan jokaiseen heidän tekoonsa, ja pelkoonsa jäykistynyt
hovikin alkaa iloita: nyt tulee taas tanssiaisia ja paraateja,
hilpeyttä ja uutta elämäniloa, nuoruuden ja vapauden valtakausi.
Hengähdetään helpotuksesta vanhan kuninkaan kuoltua, ja kuolinkellot
Ranskan kaikissa torneissa kumajavat niin raikkaina ja iloisina,
aivankuin ne kutsuisivat juhlaan.

Todella järkytetty ja pelästynyt, koska hänessä liikkuu synkkiä
aavistuksia, on koko Euroopassa vain yksi ihminen Ludvig XV:n
kuollessa: keisarinna Maria Teresia. Hallitsijana hän tuntee
kolmenkymmenen vaivalloisen vuoden ajalta kruunun painon, äitinä
tyttärensä heikkoudet ja viat. Kovin mielellään hän olisi nähnyt
valtaistuimelleastumishetken vielä lykkääntyneen tuonnemmaksi, kunnes
tämä kevytmielinen ja vallaton olento olisi hieman kypsynyt ja ollut
enemmän turvassa tuhlailuhalunsa houkutuksilta. Tuon vanhan naisen
sydän käy raskaaksi, synkät aavistukset näyttävät sitä painavan.
»Olen siitä hyvin järkytetty», hän kirjoittaa tiedon vastaanotettuaan
uskolliselle lähettiläälleen, »ja vielä enemmän minua huolestuttaa
tyttäreni kohtalo, jonka täytyy muodostua joko aivan suurenmoiseksi
tai hyvin onnettomaksi. Kuninkaan, ministerien, valtion asema ei näytä
minulle mitään rauhoittavia piirteitä, ja hän itsehän on niin nuori!
Hän ei milloinkaan ole osoittanut vakavaa pyrkimystä ja sellaista
hänellä ei ole oleva koskaan tai tuskin koskaan.» Surumielisesti
hän myös vastaa tyttärensä ylpeän itsetietoiseen tiedonantoon: »En
lausu Sinulle mitään onnitteluja uuden arvoasemasi johdosta, joka on
kalliisti ostettu ja on tuleva vielä kalliimmaksi, ellet voi pakottaa
itseäsi viettämään samaa rauhallista ja viatonta elämää, jota sinä
kiitos tämän hyvän isän hyvyyden ja huolenpidon olet viettänyt näiden
kolmen vuoden aikana ja joka Teille molemmille on hankkinut kansanne
hyväksymisen ja rakkauden. Tämä merkitsee suurta etua nykyisessä
asemassanne; mutta nyt on osattava se säilyttää ja käyttää oikein
kuninkaan ja valtion parhaaksi. Te olette molemmat vielä niin nuoria,
ja taakka on suuri; olen sentähden huolestunut, todella huolestunut...
kaikki, mihin nyt voin teitä neuvoa, on, ettette hätäilisi; katselkaa
kaikkea omilla silmillänne, älkää muuttako mitään, antakaa kaiken
kehittyä itsestään, muuten syntyy loputon sekasorto ja juonittelu,
ja te, rakkaat lapset, joudutte sellaisen hämmennyksen keskelle,
että tuskin enää siitä voitte suoriutua.» Etäältä, vuosikymmenisen
kokemuksen korkeudesta, koeteltu hallitsijatar Kassandran-katseellaan
näkee Ranskan epävarman aseman paljoa paremmin kuin nuo läheisyydestä,
hartaasti hän rukoilee molempia ennen kaikkea säilyttämään ystävyyden
Itävallan kanssa ja siten maailman rauhan. »Meidän molemmat monarkiamme
tarvitsevat vain rauhaa saattaakseen asiansa järjestykseen. Jos me
toimimme edelleen läheisessä yhteisymmärryksessä, ei kukaan ole
häiritsevä työtämme ja Eurooppa on iloitseva onnesta ja rauhasta.
Ei vain meidän kansamme tule olemaan onnellinen, vaan myös kaikki
muut.» Mutta painokkaimmin hän varoittaa lastaan henkilökohtaisesta
kevytmielisyydestä, taipumuksesta huvitteluun. »Tätä pelkään enemmän
kuin mitään muuta Sinussa. On ehdottoman tarpeellista, että harrastat
vakavia asioita ja ennenkaikkea, ettet anna houkutella itseäsi liian
suuriin menoihin. Kaikki riippuu siitä, että tämä onnellinen alku,
joka ylittää kaikki odotuksemme, jatkuu ja tekee teidät molemmat
onnellisiksi, samalla kuin teette onnelliseksi kansanne.»

Marie Antoinette, äitinsä huolten valtaamana, lupaa lupaamistaan.
Hän myöntää kyvyttömyytensä kaikkeen vakavaan toimintaan ja lupaa
parannusta. Mutta vanhan naisen kaukokatseinen huolestuminen ei ota
rauhoittuakseen. Hän ei usko tämän kruunun onneen, ei tyttärensä
onneen. Ja samaan aikaan kuin koko maailma riemuitsee Marie
Antoinette’in ympärillä ja kadehtii hänen asemaansa, hän kirjoittaa
uskolliselle lähettiläälleen äidin sydämestä lähtevän huokauksen:
»Luulen, että hänen ihanimmat päivänsä ovat menneet.»

KUNINGASPARIN MUOTOKUVIA

Valtaistuimelle astumisen jälkeisinä ensi viikkoina on aina ja
kaikkialla kuparinpiirtäjillä, maalareilla, kuvanveistäjillä ja
mitalinkaivertajilla kädet täynnä työtä. Ranskassakin poistetaan
kiihkoisalla kiireellä aikoja sitten ei enää »korkeasti rakastetun»
kuningas Ludvig XV:n muotokuva ja korvataan uuden hallitsijaparin
komeasti seppelöidyllä kuvalla: Le roi est mort, vive le Roi!

Harjaantunut mitalinkaivertaja ei tarvitse paljoakaan imartelutaitoa,
jotta voisi antaa caesarimaiset piirteet Ludvig XVI:n hyville
kelpomiehen kasvoille. Sillä lyhyttä tanakkaa niskaa lukuunottamatta
ei uuden kuninkaan päätä suinkaan voida sanoa epäjaloksi: tasaisesti
taaksepäin viettävä otsa, voimakkaasti, melkein rohkeasti kaartuva
nenä, täyteläiset aistilliset huulet, paksu, mutta hyvin muodostunut
leuka antavat yhtyneinä hänelle pyöristetyn, komean, kauttaaltaan
sympaattisen profiilin. Kaunistelemista vaatii eniten katse, sillä
ilman lornjettia poikkeuksellisen likinäköinen kuningas ei enää
kolmenkaan askeleen päästä tunne toista ihmistä; tässä kohden täytyy
kaivertajan piirtimen jo lisätä melkoisesti syvyyttä antaakseen
jonkinverran auktoriteettia näille raskasluomisille, haaleille
lehmänsilmille. Huonosti on myös raskasliikkeisen Ludvigin ryhdin
laita; kun hänet täydessä juhlapuvussa on saatava näyttämään suoralta
ja mahtavalta, on kaikilla hovimaalareilla edessään vaikea tehtävä,
sillä ollen ennenaikaisen rasvoittunut, kömpelö ja likinäköisyytensä
vuoksi naurettavan avuton Ludvig XVI, vaikka hän onkin melkein
kuusi jalkaa pitkä ja komeavartaloinen, tekee kaikissa virallisissa
tilaisuuksissa onnettoman vaikutuksen (la plus mauvaise tournure qu’on
pût voir). Hän kulkee Versaillesin kiiltävällä parketilla kömpelösti ja
keinuvin hartioin »kuin talonpoika auransa takana», hän ei osaa tanssia
eikä pelata palloa; jos hän vain astuu nopeasti muutaman askeleen, hän
jo kompastuu omaan miekkaansa. Tästä ruumiillisesta avuttomuudestaan
tuo miesraukka on täysin tietoinen, se tekee hänet ujoksi, tämä ujous
lisää uudestaan hänen kömpelyyttään: siten jokainen saa lähinnä sen
vaikutuksen, että Ranskan kuningas on surkuteltava moukka.

Mutta Ludvig XVI ei suinkaan ole typerä ja heikkoälyinen; samoinkuin
häntä ulkonaisessa esiintymisessään ehkäisee hänen likinäköisyytensä,
häntä henkisesti vain pahasti ehkäisee hänen ujoutensa (joka
viimeisiltään todennäköisesti johtuu hänen seksuaalisesta
kykenemättömyydestään). Keskustelun vireillä pitäminen merkitsee tälle
sairaalloisen ujolle hallitsijalle joka kerta sielullista ponnistusta,
sillä tietäessään, kuinka hitaasti ja vaivalloisesti hän ajattelee,
Ludvig XVI:lla on määrätön pelko viisaita, sukkelia ja älykkäitä
ihmisiä kohtaan, joiden huulille sanat nopeasti lentävät; häveten tuo
rehellinen mies tuntee oman arvottomuutensa heidän rinnallaan. Mutta
jos hänelle jätetään aikaa ajatustensa järjestämiseen, ellei häntä
hoputeta liian nopeisiin ratkaisuihin ja vastauksiin, hämmästyttää hän
yksinpä niin skeptillisiä puhetovereita kuin Josef II:ta tai Pétionia,
tosin ei milloinkaan erinomaisella, mutta kuitenkin rehellisellä ja
suoraviivaisella terveellä järjellään; niin pian kuin hänen hermostunut
arkuutensa on vain onnellisesti voitettu, hän on täysin normaali.
Mutta yleensä hän lukee ja kirjoittaa mieluummin kuin puhuu, sillä
kirjat ovat alallaan eivätkä hoputa; Ludvig XVI (sitä ei uskoisi)
lukee mielellään ja paljon, hänellä on hyvät tiedot historiassa ja
maantieteessä, hän parantaa lakkaamatta englantiaan ja latinaansa,
jossa häntä auttaa erinomainen muisti. Asiakirjansa ja tilikirjansa hän
pitää moitteettomassa järjestyksessä; joka ilta hän merkitsee muistiin
selvällä, pyöreällä, melkein kaunokirjoitusmaisella käsialallaan
elämänsä viheliäiset mitättömyydet (»ampunut kuusi saksanhirveä»,
»ottanut peräruiskeen») päiväkirjaan, joka ymmärtämättömässä, kaiken
maailmanhistoriallisesti tärkeän sivuuttamisessaan tekee suorastaan
järkyttävän vaikutuksen Hän on keskinkertaisen, epäitsenäisen
älyn mallikuva, luonnostaan aiottu sanokaamme luotettavaksi
tullireviisoriksi tai kansliavirkamieheksi, johonkin puhtaasti
koneelliseen ja alempiasteiseen toimintaan tapausten varjossa, mihin
hyvänsä, mutta ei yhteen asemaan: hallitsijaksi.

Mutta varsinaisesti kohtalokasta Ludvig XVI:n luonteessa on se, että
hänellä on lyijyä veressä. Jotakin kankeata, raskasta on hyytämässä
hänen suoniaan, ei mikään käy häneltä helposti. Yhäti täytyy tämän
rehellisesti ponnistelevan miehen voittaa itsessään materian vastus,
eräänlainen uneliaisuus, voidakseen tehdä, ajatella tai edes tuntea
jotakin. Hänen hermonsa ovat herpaantuneiden kuminauhojen tavoin
kykenemättömät tiukkenemaan, jännittymään, värähtelemään, ne eivät
säteile sähköä. Tämä synnynnäinen hermotylsyys tekee Ludvig XVI:lle
jokaisen voimakkaan tunteen mahdottomaksi: rakkauden (sekä henkisessä
että fysiologisessa mielessä), ilon, mielihyvän, ahdistuksen,
tuskan, pelon; mitkään tunteen elementit eivät tunkeudu hänen
yhtäkaikkisuutensa elefantinnahan läpi, eikä edes välitön hengenvaara
saa häntä havahdutetuksi horrostilastaan. Vallankumouksellisten
hyökätessä Tuilerioihin hänen valtimonsa ei kiihdy hiukkaistakaan,
giljotiinia edeltävä yökään ei voi järkyttää hänen hyvänolonsa molempia
tukipylväitä, unta ja ruokahalua. Ei milloinkaan tämä mies, edes
pistoolinpiippu rintaansa vastaan, voi kalveta, ei milloinkaan hänen
tylsissä silmissään välähdä viha, ei mikään voi häntä säikäyttää mutta
ei mikään myöskään häntä innosta. Vain kaikkein karkein ponnistus,
kuten sepäntyö ja metsästys, saattaa ainakin ulkonaisesti hänen
ruumiinsa liikkeeseen; kaikki herkkä, hienohenkinen, sulava, siis
taide, musiikki, tanssi, sitävastoin jää kokonaan hänen tunnemaailmansa
ulkopuolelle; ei mikään runotar eikä mikään jumala kykene panemaan
hänen tylsiä aistejaan väräjämään, ei edes Eroskaan. Kahtenakymmenenä
vuotena Ludvig XVI ei milloinkaan himoinnut muuta naista kuin sitä,
minkä hänen isoisänsä oli määrännyt hänen puolisokseen; hänen kanssaan
hän pysyy onnellisena ja tyytyväisenä, samoinkuin hän on tyytyväinen
kaikkeen suorastaan kuohuttavassa kieltäymyksellisyydessään. Sen tähden
oli kohtalon pirullista ilkeyttä vaatia juuri sellaiselta jäykältä
ja tylsän animaaliselta luonteelta koko vuosisadan historiallisesti
tärkeimpiä ratkaisuja, asettaa sellainen kauttaaltaan passiivinen
henkilö mitä kammottavimman maailmankatastrofin eteen. Sillä juuri
siellä, missä teko alkaa, missä tahdon lihaksen tulee jännittyä
hyökkäykseen tai puolustukseen, tämä ruumiillisesti roteva mies
osoittautuu mitä surkeimmalla tavalla heikoksi: jokainen ratkaisu
merkitsee Ludvig XVI:lie aina mitä hirvittävintä neuvottomuutta. Hän
osaa vain myöntyä, vain tehdä, mitä muut tahtovat, koska hän ei itse
tahdo muuta kuin rauhaa, rauhaa, rauhaa. Ahdistettuna ja yllätettynä
hän lupaa jokaiselle, mitä tämä pyytää, ja yhtä velttona ja auliina
seuraavalle päinvastaista; se, joka kääntyy hänen puoleensa, on jo
saanut hänet valtoihinsa. Tämän määrättömän heikkouden vuoksi Ludvig
XVI yhä uudelleen tulee syyttömänä syylliseksi ja rehellisimmistäkin
tarkoituksistaan huolimatta epärehelliseksi, vaimonsa, ministeriensä
leikkikaluksi, pahvikuninkaaksi ilman hilpeyttä ja ryhtiä. Hän on
onnellinen, jos hänet jätetään rauhaan, epätoivoinen ja omiaan tekemään
toiset epätoivoisiksi niinä hetkinä, jolloin hänen todella pitäisi
hallita. Jos vallankumous, sensijaan että se katkaisi hänen lyhyen
paksun kaulansa mestauspiilulla, olisi tälle hyvänahkaiselle, tylsälle
ihmiselle jossakin suonut pienen talonpoikaismökin pikku puutarhoineen
ja vaatimattoman toimen, se olisi tehnyt hänet onnellisemmaksi,
kuin hänet teki Reimsin arkkipiispa Ranskan kruunulla, jota hän
vailla ylpeyttä, vailla iloa ja vailla arvokkuutta kantoi päässään
kaksikymmentä vuotta.

Tällaista hyväluontoisen epämiehekästä miestä ei imartelevinkaan
hovin runoilijoista ole koskaan uskaltanut ylistää imperaattoriksi.
Sitävastoin kaikki taiteilijat kilvan ihannoivat kuningatarta kaikin
muodoin ja sanoin, he kuvaavat häntä marmorissa, terrakotassa,
porsliinissa, pastellissa, siroissa norsunluuminiatyyreissä ja
viehättävissä runoissa, sillä hänen kasvoissaan, hänen olemuksessaan
kuvastuu suorastaan täydellisenä ajan ihanne. Hentona, solakkana,
suloisena, kiehtovana, leikkivänä ja kokettina yhdeksäntoistavuotias
heti ensi hetkestä tulee rokokoon jumalattareksi, muodin ja
vallitsevan maun esikuvalliseksi tyypiksi; jos joku nainen haluaa
itseään pidettävän kauniina ja puoleensavetävänä, hän tahtoo olla
hänen kaltaisensa. Silti Marie Antoinette’illa ei oikeastaan
ole merkitseviä eikä liioin erikoisen luonteenomaisia kasvoja;
hänen puhdas, hienomuotoinen kasvosoikionsa pienine pikantteine
epäsäännöllisyyksineen kuten voimakkaine habsburgilaisine alahuulineen
ja hieman liian latteine otsineen ei tenhoa henkisellä ilmeellään eikä
millään persoonallisen fysiognoomisella piirteellä. Jotakin kylmää
ja tyhjää, emaljihohteista huokuu näistä kehittymättömistä, vielä
itseään kohtaan uteliaista tytönkasvoista, joihin vasta myöhemmät
kypsät vuodet lisäävät eräänlaista majesteetillista täydellisyyttä ja
päättäväisyyttä. Vain hempeät ja ilmeeltään erittäin vaihtelevaiset
silmät, jotka helposti kostuvat kyynelistä sitten jälleen heti
säkenöidäkseen leikkiä ja kujeita, viittaavat tunteen eloisuuteen, ja
likinäköisyys antaa niiden pinnalliselle, ei kovin tummalle sinelle
vienon ja liikuttavan sävyn; mutta ei missään tahdontiukkuus piirrä
jyrkkää luonteenpiirtoa tähän kalpeaan soikioon: näemme vain pehmeän,
taipuvaisen luonteen, joka antaa hetken tunnelman temmata itsensä
mukaansa ja joka kauttaaltaan naisellisena alati vain seuraa tunteensa
ailahduksia. Tämä hento suloisuus on myös se puoli, jota kaikki Marie
Antoinette’issa ennen muuta ihailevat. Todella kaunista tässä naisessa
on oikeastaan vain oleellisesti naisellinen, uhkea, tuhkanharmaasta
punertavaan hohtava tukka, porsliinin valkeus ja hänen hipiänsä
hienous, muotojen täyteläinen pehmeys, hänen norsunluunsileiden ja
hennonpyöreiden käsivarsiensa täydelliset piirteet, hänen käsiensä
hyvinhoidettu kauneus, koko hänen vasta puoleksi kehittyneen
tyttömäisyytensä kukkeus ja tuoksu, tosin liian häipyvä ja hieno sulo,
voidakseen kokonaan tulla näkyviin hänen muotokuvissaan.

Sillä myös häntä esittävät harvat mestarilliset kuvat salaavat
meiltä vielä kaikista oleellisimman hänen luonteestaan, kaikkein
persoonallisimman hänen vaikutuksestaan. Kuvat voivat melkein aina
vangita vain ihmisen väkinäisen kankean asennon, ja Marie Antoinette’in
varsinainen tenho piili, siitä on olemassa vain yksi mielipide, hänen
liikkeittensä verrattomassa suloudessa. Vasta elävissä liikkeissään
Marie Antoinette paljastaa ruumiinsa synnynnäisen musikaalisuuden; kun
hän siroilla jaloillaan pitkänä ja solakkana kulkee peilisalien jonon
läpi, kun hän koketin sulavana vaipuu nojatuoliin juttelemaan, kun hän
vallattomana hypähtää ylös ja kevein askelin juoksee ylös portaita, kun
hän luontevan suloisella eleellä ojentaa häikäisevän valkoisen kätensä
suudeltavaksi tai sydämellisesti panee käsivartensa ystävättären
vyötärölle, hänen ryhtinsä on täysin vaivaton ja pelkästään naisellisen
intuitionsa voimasta täydellinen. »Kun hän on seisoallaan», kirjoittaa
aivan haltioituneena muuten viileä englantilainen Horace Walpole, »hän
on kaunis kuin veistokuva, kun hän liikkuu, on hän elävä sulotar.» Ja
todella, hän ratsastaa, hän leikkii palloa kuin amatsooni; kaikkialla,
missä hänen notkea lahjakas ruumiinsa tulee kysymykseen, hän voittaa
hovinsa kauneimmat naiset, ei ainoastaan taitavuudessa, vaan myös
aistillisessa suloudessa, ja ihastunut Walpole torjuu tarmokkaasti
vastaväitteen, ettei hän tanssissa aina tarkoin noudattaisi rytmiä,
sillä kauniilla käänteellä, että siinä tapauksessa musiikissa on vika.
Oikeasta vaistosta — jokainen nainen tuntee kauneutensa lain — Marie
Antoinette sentähden rakastaa liikettä. Levottomuus on hänen oikea
elementtinsä; sitävastoin hiljaa istuminen, kuunteleminen, lukeminen,
tarkkaaminen, ajatteleminen ja eräässä mielessä jopa nukkuminenkin
ovat hänelle sietämättömiä kärsivällisyyden koetuksia. Aina hänen
pitää liikkua sinne tänne, ryhtyä johonkin, alati tehdä jotakin
uutta eikä mitään loppuun asti, alati olla menossa silti todenteolla
rasittamatta itseään; alati vain tuntea, ettei aika seiso paikallaan,
alati olla sen kintereillä, ehtiä sen ohi! Hän ei halua syödä kauan,
vain kiireesti maistaa hiukan sokerikakkua, ei kauan nukkua, ei kauan
ajatella, vain rientää eteenpäin vaihtelevassa tyhjäntoimituksessa!
Niin muodostuu Marie Antoinette’in kahdestakymmenestä kuningattarena
olon vuodesta loputon, hänen oman minänsä ympärillä pyörivä liike,
joka suuntautumatta mihinkään ulkonaiseen tai sisäiseen päämäärään
inhimillisesti ja poliittisesti merkitsee täydellistä tyhjän jauhamista.

Tämä ryhdittömyys, tämä sisäisen keskityksen puute, tämä suuren
ja vain virheellisesti käytetyn voiman tuhlaus on se, mikä Marie
Antoinette’issa niin katkeroittaa hänen äitiään: hän tietää tarkoin,
tuo vanha ihmistuntija, että tämä luonnostaan lahjakas ja myös
sielukas tyttö voisi saada sata kertaa enemmän itsestään irti. Marie
Antoinette’in tarvitsisi olla vain sitä, mitä hän pohjimmiltaan on,
ja hänellä olisi kuninkaallinen mahti; mutta onnettomuudekseen hän
mukavuudenrakkaudesta alinomaa elää oman henkisen tasonsa alapuolella.
Aitona itävallattarena hänellä on epäilemättä runsaasti lahjoja
monenlaisiin asioihin, mutta valitettavasti ei vähintäkään tahtoa
vakavasti käyttää näitä synnynnäisiä lahjoja, saatikka sitten syventää
niitä: kevytmielisesti hän hajoittaa lahjansa etsiessään omaa huviaan.
»Hänen ensimmäinen virikkeensä», lausuu hänestä Josef II, »on aina
oikea, ja jos hän pysyisi siinä, ajattelisi pikkuisen enemmän, hän
olisi erinomainen.» Mutta juuri tämä täytymys pikkuisenkin ajatella
käy hänen epävakaiselle temperamentilleen jo taakaksi; kaikki muu
ajattelu kuin hetken sanelema merkitsee hänelle ponnistusta, ja
hänen oikukkaan ylimielinen luonteensa vihaa kaikenlaista henkistä
ponnistusta. Hän haluaa vain leikkiä, vain helppoutta joka asiassa,
ei missään nimessä vaivannäköä, ei mitään todellista työtä. Marie
Antoinette juttelee yksinomaan suullaan eikä ollenkaan päällään. Kun
häntä puhutellaan, hän kuuntelee hyppäyksellisen hajamielisesti;
keskustelussa, joka on viehättävää tenhoavassa rakastettavuudessaan
ja säkenöivässä helppoudessaan, hän päästää käsistään hetken kuluttua
jokaisen ajatuslangan, hän ei puhu, ei ajattele, ei lue mitään
loppuun, ei tarraudu mihinkään kiinni imeäkseen siitä todellisen
kokemuksen ydinmehua. Sentähden hän ei myöskään välitä mistään
kirjoista, ei mistään valtiotoimista, ei mistään vakavasta, mikä
vaatii täsmällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, ja vain vastahakoisesti,
kärsimättömästi, raaputtavalla käsialalla hän kyhää kokoon kaikkein
välttämättömimmät kirjeensä; yksinpä äidillekin lähetetyissä kirjeissä
huomaa usein selvästi halun päästä valmiiksi. Hän haluaa välttää
kaikkea, mikä vaikeuttaa elämää, kaikkea, mikä tekee mielen synkäksi
tai rasittavaksi tai alakuloiseksi. Se, joka parhaiten osaa leikkiä
pois tämän ajatuslaiskuuden, on hänen silmissään viisain mies, se,
joka vaatii ponnistusta, vaivalloinen pedantti, ja hyppäyksellä hän
riistäytyy irti kaikista järkevistä neuvonantajistaan lähteäkseen
kavaljeeriensa ja samanmielistensä luo. On vain nautittava, ei
annettava ajattelun ja laskemisen ja säästämisen häiritä itseään,
niin ajattelee hän ja niin ajattelevat kaikki hänen piirissään. Elää
vain mielitekojensa mukaan eikä harkita: siinä kokonaisen sukukunnan
moraali, kahdeksannentoista vuosisadan, jonka kuningattareksi kohtalo
on vertauskuvan tavoin hänet asettanut, jotta hän näkyvästi eläisi sen
kanssa ja näkyvästi sen kanssa kuolisi.

Räikeämpää luonnevastakohtaa kuin tämä peräti yhteensopimaton pari ei
kukaan runoilija voisi keksiä; ruumistensa viimeistä hermoa myöten,
aina veren rytmiin, aina temperamenttinsa äärimmäisiin värähtelyihin
asti Ludvig XVI ja Marie Antoinette edustavat kaikkien ominaisuuksiensa
ja omituisuuksiensa puolesta suorastaan antiteesin kouluesimerkkiä.
Edellinen on raskas, jälkimmäinen keveä, edellinen kömpelö,
jälkimmäinen notkea, edellinen jäykkä, jälkimmäinen helmeilevä,
edellinen tylsähermoinen, jälkimmäinen liehuvan hermostunut. Ja
edelleen sielullisella alalla: mies on päättämätön, vaimo liian
nopeasti päättävä, mies hitaasti harkitseva, vaimo heti valmis
myöntämään tai kieltämään, mies ankaran jumalinen, vaimo autuaallisesti
maailmaan rakastunut, mies vaatimattoman nöyrä, vaimo koketin
itsetietoinen, mies pedanttinen, vaimo hutiloiva, mies säästäväinen,
vaimo tuhlailevainen, mies liian vakava, vaimo määrättömän
kevytmielinen, mies raskasverinen syvälläkulkija, vaimo kuin vaahtoa
ja aaltojen tanssia. Mies viihtyy mieluimmin yksin, vaimo äänekkäässä,
meluavassa seurassa, mies rakastaa animaalisen tylsällä mielihyväliä
paljoa ruokaa ja raskasta viiniä, vaimo ei milloinkaan koske viiniin,
syö vähän ja nopeasti. Miehen elementtinä on uni, vaimon tanssi, miehen
maailma on päivä, vaimon yö; siten liikkuvat heidän elämänkellojensa
viisarit alati kuten aurinko ja kuu vastakkaisiin suuntiin. Kello
yhdeltätoista, kun Ludvig XVI paneutuu nukkumaan, Marie Antoinette
vasta oikein alkaa herätä eloon, tänään hän lähtee pelisaliin, huomenna
tanssiaisiin, aina uusiin paikkoihin; kun mies aamulla jo tuntikausia
on ratsastanut metsästämässä, vaimo vasta alkaa nousta vuoteestaan.
Eivät missään, ainoassakaan kohdassa heidän tottumuksensa, heidän
taipumuksensa, heidän päiväjärjestyksensä lankea yhteen; oikeastaan
Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n elämän suurin osa on »vie à part»
[Erillään eläminen], samoinkuin he (Maria Teresian suruksi) melkein
aina noudattavat sääntöä »lit à part» [Erillään nukkuminen].

Huono, riitaisa, ärtynyt, vaivalloisesti koossa pysyvä avioliitto
siis? Kaikkea muuta! Päinvastoin kauttaaltaan sopusointuinen,
tyytyväinen avioliitto — ja ellei alussa olisi ollut miehen aviollista
kykenemättömyyttä tunnettuine tuskallisine vaikutuksineen, se olisi
ollut jopa täysin onnellinen. Sillä jännityksien syntymiseksi tarvitaan
kummallakin puolen eräänlaista voimaa, tahdon täytyy asettua tahtoa
vastaan, kovan kovaa vastaan. Mutta nämä molemmat, Marie Antoinette
ja Ludvig XVI, välttävät kaikkea hankausta ja jännitystä, mies
ruumiillisesta, vaimo sielullisesta velttoudesta. »Makuni ei ole sama
kuin kuninkaan», pakisee Marie Antoinette löyhästi eräässä kirjeessään,
»hän ei harrasta muuta kuin metsästystä ja mekaanista työtä... te
myöntänette, ettei asemani pajassa olisi erikoisen luonteva: en olisi
siellä Vulkanus, ja Venuksen osa miellyttäisi miestäni kenties vielä
vähemmän kuin muut taipumukseni.» Ludvig XVI:lle taas hänen vinhat,
meluavat huvituksensa eivät ollenkaan ole mieleisiä, mutta tuolla
veltolla miehellä ei ole tahtoa eikä voimaa puuttua tarmokkaasti
asiaan; hyväntahtoisena hän hymyilee vaimonsa vallattomuuksille ja on
pohjaltaan ylpeä siitä, että hänellä on niin suuresti ihailtu, hurmaava
vaimo. Mikäli hänen heikko tunteensa ylimalkaan kykenee värähtelemään,
tämä kelpo mies on omalla tavallaan — siis kömpelösti ja rehellisesti —
kauniille ja ymmärrykseltään yläpuolellaan olevalle vaimolleen täysin
alamainen, hän vetäytyy alemmuudestaan tietoisena syrjään, jottei
estäisi hänen valoaan loistamasta. Vaimo taas puolestaan hymyilee
hiukan mukavuudenhaluiselle aviomiehelleen, mutta ilman ilkeyttä,
sillä hänkin pitää hänestä eräänlaisella anteeksiantavalla tavalla,
suunnilleen kuin suuresta pörröisestä bernhardilaiskoirasta, jota
silloin tällöin kutkutetaan ja hyväillään, koska se ei milloinkaan
murise ja kuuliaisena ja hellänä tottelee pienintäkin viittausta: ajan
pitkään ei tuolle kelpo paksunahalle voi olla vihoissaan, jo pelkästä
kiitollisuudesta ei, sillä mies antaa hänen toimia oikkujensa mukaan,
vetäytyy hienotunteisesti takaisin huomatessaan, ettei hänen seuraansa
haluta, ei milloinkaan astu ilmoittautumatta hänen huoneeseensa ja
on ihanteellinen aviomies, joka säästäväisyydestään huolimatta yhä
edelleen maksaa hänen velkansa ja sallii hänelle kaiken, lopulta
rakastajankin. Mitä kauemmin Marie Antoinette elää Ludvig XVI:n kanssa,
sitä enemmän hän alkaa kunnioittaa hänen kaikessa heikkoudessaankin
erittäin kunnioitusta ansaitsevaa luonnettaan. Tästä diplomaattisesti
solmitusta avioliitosta kehittyy vähitellen todellinen toveruus, hyvä
sydämellinen yhdessäolo, joka tapauksessa sydämellisempi kuin on laita
useimpien tuon ajan ruhtinaallisten avioliittojen.

Vain rakkaus, tämä suuri ja pyhä sana, on mieluimmin tässä yhteydessä
jätettävä mainitsematta. Todelliseen rakkauteen tältä epämiehiseltä
Ludvigilta puuttuu sydämen energia; Marie Antoinette’in mieltymyksessä
häneen on toiselta puolen liian paljon sääliä, liian paljon
alentuvaisuutta, liian paljon anteeksiantavaisuutta, että tätä mietoa
sekoitusta vielä voitaisiin nimittää rakkaudeksi. Ruumiillisesti tämä
hienosyinen ja hento nainen saattoi ja hänen täytyikin velvollisuuden
tunnosta ja valtiosyiden vuoksi antautua miehelleen, mutta olisi
sulaa mielettömyyttä otaksua, että tämä kömpelö, mukavuudenhaluinen,
tunnelaiska mies, tämä Falstaff, olisi tässä iloluontoisessa
naisessa voinut herättää ja tyydyttää eroottisten jännitysten
virran. »Rakkautta hän ei häntä kohtaan tunne ollenkaan», ilmoittaa
suorasukaisesti, levollisen asiallisesti todeten Josef II Pariisissa
ollessaan Wieniin, ja kun tytär puolestaan kirjoittaa äidilleen,
että kolmesta veljeksestä hänelle edelleenkin on rakkain se, jonka
Jumala on määrännyt hänelle aviopuolisoksi, sanoo tämä »edelleenkin»,
tämä kavalasti riveihin luiskahtanut »edelleenkin» enemmän kuin hän
tietoisesti tahtoi ilmaista, jotakin sentapaista kuin: koska en
voinut saada parempaa miestä, on tämä säädyllinen kelpo puoliso aina
»edelleenkin» hyväksyttävin korvike. Tässä yhdessä sanassa näkyy hänen
haalean suhteensa koko lämmönaste. Nyt Maria Teresia lopultakin olisi
— hän saa toisesta, Parmassa olevasta tyttärestään kuulla paljoa
pahempia asioita — tyytyväinen tähän venyvään avioliittokäsitykseen,
jos Marie Antoinette vain osoittaisi hieman enemmän teeskentelytaitoa
ja sielullista tahtia esiintymisessään, jos hän vain osaisi paremmin
toisilta salata, että hän miehenä pitää kuninkaallista puolisoaan
nollana, quantité négligeable’ina! [Seikka, suure, tekijä, jota ei
tarvitse ottaa huomioon.] Mutta Marie Antoinette — ja tätä Maria
Teresia ei anna anteeksi — unohtaa muotojen säilyttämisen ja samalla
puolisonsa kunnian; kaikeksi onneksi juuri äiti ajoissa saa tietoonsa
erään näistä kevytmielisistä sanoista. Eräs hänen valtiollisista
ystävistään, kreivi Rosenberg, on tullut vierailulle Versailles’iin,
Marie Antoinette on mieltynyt hienoon, vanhaan, kohteliaaseen herraan
ja päässyt hänen kanssaan niin luottamuksellisiin suhteisiin, että
hän kirjoittaa hänelle Wieniin iloisen pakinoivan kirjeen, jossa hän
kertoo, kuinka hän salaa on pitänyt miestään narrina, kun Choiseulin
herttua pyysi häneltä audienssia. »Te uskotte minua mielellänne
sanoessani, etten nähnyt häntä ilman kuninkaan suostumusta. Mutta ette
voi aavistaa, miten suurta taitoa käytin, jotten näyttäisi pyytävän
lupaa. Minä sanoin, että mielelläni näkisin herra Choiseulin, mutta
en vielä vain ollut selvillä päivästä, ja tämän tein niin ovelasti,
että tuo miesraukka (»le pauvre homme» [Miesparka, -paha, -raukka]
itse sai keksiä tunnin, jolloin mukavimmin saatoin tavata hänet.
Mielestäni olen tässä asiassa vain erinomaisella tavalla käyttänyt
hyväkseni oikeuttani naisena.» Täysin ajattelemattomasti! valuu Marie
Antoinette’in kynästä sana »pauvre homme», huolettomana hän sinetöi
kirjeen, sillä hän uskoo vain kertoneensa hauskan kaskun, ja nimitys
»pauvre homme» merkitsee hänen sydämensä kielessä aivan rehellisen
hyväntahtoisesti: »kelpo miesparka». Mutta Wienissä luetaan tämä
myötätunnon, säälin ja ylenkatseen sekailmaus toisin. Maria Teresia
huomaa heti, mikä vaarallinen tahdittomuus sisältyy siihen, että
Ranskan kuningatar yksityiskirjeessä nimittää julkisesti Ranskan
kuningasta, kristikunnan korkeinta herraa sanalla »pauvre homme»,
siinä, ettei hän edes kunnioita hallitsijaa puolisossaan. Millaisessa
äänilajissa mahtaakaan tämä tuulihattu suullisesti laskea pilaa
Ranskan käskijästä puutarhajuhlissa ja naamiohuveissa Lamballe’iensa,
Polignaciensa, nuorten kavaljeeriensa seurassa! Heti pidetään
Wienissä ankara neuvottelu ja Marie Antoinette’ille kirjoitetaan
niin päättävä kirje, ettei keisarillinen arkisto vuosikymmeniin ole
sallinut sen julkaisemista. »En voi olla Sinulle sanomatta», toruu
vanha keisarinna velvollisuutensa unohtanutta tytärtään, »että
kirjeesi kreivi Rosenbergille on minua hämmästyttänyt äärimmilleen.
Millaisia ilmauksia Sinä käytätkään, millaiseen kevytmielisyyteen
teet itsesi syypääksi! Missä on arkkiherttuatar Marie Antoinette’in
ennen niin hyvä, niin hellä, niin altis sydän? Minä näen siinä vain
juonittelua, pikkumaista vihaa, pilkkaa ja häijyyttä; juonittelua,
jossa joku Pompadour, joku Dubarry voisi olla osallisena, mutta ei
prinsessa eikä varsinkaan korkea prinsessa Habsburg-Lothringenin
suvusta täynnä hyvyyttä ja tahtia. Aina minua on huolestuttanut nopea
menestyksesi ja kaikki, jotka sinua imartelevat, siitä talvesta
alkaen, jolloin sinä heittäydyit huvituksiin ja naurettaviin muoteihin
ja muihin hullutuksiin. Tämä syöksyminen huvituksesta huvitukseen
ilman kuningasta, vaikka tiedät, ettei se häntä ilahduta ja että hän
pelkästä myöntyväisyydestä seuraa mukanasi tai sietää niitä, kaikki
tämä saattoi minut aikaisemmissa kirjeissäni ilmaisemaan oikeutetun
levottomuuteni. Näen tämän kirjeen vain antaneen sille vahvistuksen.
Millaista kieltä Sinä käytätkään! ’Le pauvre homme’! Minne on joutunut
respektisi ja kiitollisuutesi kaikesta hänen huomaavaisuudestaan?
Jätän sen Sinun itsesi ajateltavaksi enkä sano enempää, vaikka olisi
paljonkin sanottavaa... mutta jos minä vast’edes vielä huomaan
sellaisia sopimattomuuksia, en voi vaieta, koska liiaksi rakastan
Sinua, ja minä näen sellaisia valitettavasti vielä enemmän kuin koskaan
ennen, koska tiedän Sinut niin kevytmieliseksi, niin kiivaaksi ja
niin täysin harkitsemattomaksi. Sinun onnestasi voi tulla nopea loppu
ja voit omasta syystäsi syöksyä mitä suurimpaan onnettomuuteen, ja
tämä kaikki vain tuon kauhistavan huvitteluhalusi johdosta, joka ei
anna Sinulle aikaa mihinkään vakavaan askarteluun. Mitä kirjoja Sinä
oikeastaan luet? Ja siitä huolimatta uskallat sekaantua kaikkeen, mitä
tärkeimpiin asioihin ja ministereiden valitsemiseen? ... Näyttää siltä,
että apotti ja Mercy ovat tulleet Sinulle vastenmielisiksi sentähden,
että he eivät matki näitä alhaisia imartelijoita, vaan tahtovat tehdä
Sinut onnelliseksi eivätkä ainoastaan huvitella ja saada hyötyä Sinun
heikkoudestasi. Eräänä päivänä olet sen älyävä, mutta liian myöhään.
Toivon, ettei minun tarvitse elää tätä hetkeä, ja rukoilen Jumalaa
päättämään päiväni niinpian kuin mahdollista, koska en enää voi olla
Sinulle hyödyksi, koska en voisi kestää sitä, että menettäisin ja
näkisin onnettomana lapseni, jota hellästi olen rakastava viimeiseen
hetkeeni asti.»

Eikö hän liioittele, eikö hän liian aikaisin maalaa paholaista
seinälle tuon pienen, mutta vain ylimielisyydessä lausutun »pauvre
homme»-pilasanan vuoksi? Mutta Maria Teresialle ei tässä tapauksessa
ole kysymys satunnaisesta sanasta, vaan oireesta. Tämä lausunto
ilmaisee hänelle salamanvälähdyksen tavoin, kuinka vähän kunnioitusta
Ludvig XVI nauttii omassa avioliitossaan ja kuinka vähän koko
hovipiirissä. Äidin sydän käy levottomaksi. Jos valtiossa hallitsijan
ylenkatsominen jo horjuttaa lujimpia tukihirsiä, omaa perhettä, kuinka
silloin muut tuet ja pylväät voivat pysyä myrskyssä pystyssä? Kuinka
voi uhattu monarkia säilyä ilman monarkkia, valtaistuin keskellä
pelkkiä statisteja, joilla ei ole kuningasajatusta veressään eikä
aivoissaan eikä sydämessään? Heikko raukka ja huvittelunhaluinen
nainen, edellinen liian vitkaan ajatteleva, toinen liian ajattelematon,
kuinka nämä köykäiset olennot voisivat puolustaa dynastiaansa
uhkaavasti synkistyvää aikaa vastaan? Todellisuudessa vanha keisarinna
ei ole tyttärelleen ollenkaan vihoissaan, hän on vain huolissaan
hänestä.

Ja todella, kuinka voisikaan vihastua näille kahdelle, kuinka voisikaan
heidät tuomita? Yksinpä Konventille, heidän syyttäjälleen, kävi hyvin
vaikeaksi selittää tämä »miesparka» tyranniksi ja ilkimykseksi;
perimmältään ei näissä kummassakaan ollut hituistakaan ilkeämielisyyttä
eikä liioin, kuten enimmäkseen on laita keskimittaisten luonteiden,
mitään kovuutta, mitään julmuutta, eipä edes kunnianhimoa ja karkeata
turhamaisuuttakaan. Kuitenkaan heidän hyvät puolensakaan eivät
valitettavasti kohoa porvarillisen keskitason yläpuolelle: heissä on
kunniallista hyvänahkaisuutta, löyhää suvaitsevaisuutta, lauhkeata
hyväntahtoisuutta. Jos he olisivat joutuneet keskelle aikaa, joka
olisi ollut yhtä keskinkertainen kuin he itse, he olisivat eläneet
kunnialla ja tehneet kohtalaisen hyvän vaikutuksen. Mutta yhtä vähän
Marie Antoinette kuin Ludvig osasi sisäisen myötäkehityksen kautta
asettaa draamalliseksi korostuvaa aikakautta vastaan vastaavaa
sydämenylevyyttä; he osasivat paremmin kuolla kunniakkaasti kuin
elää voimakkaasti ja sankarillisesti. Jokaisen tapaa aina vain se
kohtalo, jonka herraksi hän ei kykene pääsemään — kaikessa tappiolle
joutumisessa piilee syvempi ajatus ja syyllisyys. Marie Antoinette’in
ja Ludvig XVI:n tapauksessa Goethe on lausunut tuomionsa heidän
sisäisestä arvostaan sanoessaan viisaasti:

    Warum denn wie mit einem Besen
    Wird so ein König hinausgekehrt?
    Wären sie Könige gewesen
    Sie ständen alle noch unversehrt.

    [Miksi siis sellainen kuningas
    kuin luudalla lakaistaan pois?
    Jos he olisivat (todella) olleet kuninkaita,
    he olisivat vielä kaikki
    vahingoittumattomina paikoillaan.]

ROKOKOON KUNINGATAR

Sinä hetkenä, jolloin Marie Antoinette, Fredrik Suuren vanhan
vastustajan Maria Teresian tytär, astuu Ranskan valtaistuimelle, tulee
hän, Itävallan perivihollinen, levottomaksi. Kirjeen toisensa jälkeen
hän lähettää Preussin lähettiläälle, että tämä huolellisesti tutkisi
hänen poliittisia suunnitelmiaan. Itse asiassa vaara on hänelle suuri.
Marie Antoinette’in tarvitsisi vain tahtoa, aivan vähäisen nähdä
vaivaa, ja kaikki Ranskan diplomatian langat kulkisivat yksistään hänen
kätensä kautta, Eurooppaa hallitsisi kolme naista, Maria Teresia,
Marie Antoinette ja Venäjän Katarina. Mutta Preussin onneksi, omaksi
onnettomuudekseen Marie Antoinette’ia ei vähimmässäkään määrässä vedä
puoleensa suurenmoinen, maailmanhistoriallinen tehtävä, hän ei ajattele
aikansa ymmärtämistä, vaan yksinomaan ajan tappamista, huolimattomasti
hän tarttuu kruunuun kuin leikkikaluun. Sensijaan, että hän käyttäisi
saamaansa valtaa, hän tahtoo vain nauttia siitä.

Tämä oli Marie Antoinette’in kohtalokas virhe alusta alkaen: hän
tahtoi voittaa naisena eikä kuningattarena, hänen pienet naiselliset
riemuvoittonsa merkitsivät hänelle enemmän kuin maailmanhistorian
suuret ja laajakantoiset, ja koska hänen huvinhaluinen sydämensä ei
osannut antaa kuningasajatukselle mitään sielullista sisällystä,
vaan ainoastaan täydellisen muodon, kutistui hänen käsissään suuri
tehtävä turhanpäiväiseksi leikiksi, korkea asema näyttelijärooliksi.
Kuningattarena oleminen merkitsee Marie Antoinette’ille viidentoista
kevytmielisen vuoden ajan yksinomaan sitä, että häntä ihaillaan hovin
eleganteimpana, koketeimpana, parhaimmin puettuna, hemmotelluimpana
ja ennen kaikkea tyytyväisimpänä naisena, että hän saa olla arbiter
elegantiarum, [Hienouksien, maun tuomari] johtava maailmannainen
tuossa ylhäisen ylikultivoidussa seuramaailmassa, joka pitää
itseään maailmana. Kaksikymmentä vuotta hän näyttelee Versaillesin
yksityisnäyttämöllä, joka japanilaisen kukkassillan tavoin kaartuu
kuilun ylle, itseensä rakastuneena täydellisen rokokookuningattaren
primadonnanosaa tyylikkäästi ja viehkeästi, mutta kuinka niukaksi jää
tämän seurapiirikomedian ohjelmisto: pari pientä haihtuvaa koketteriaa,
pari ohutta juonittelua, hyvin vähän henkevyyttä ja hyvin paljon
tanssia. Näissä leikeissä ja leikittelyissä hänellä ei kuninkaana
rinnallaan ole ketään oikeata kanssapelaajaa, ei ketään todellista
sankaria ja alati sama, ikävystyneen snobistinen katsojakunta, samalla
kuin kullattujen ristikkoporttien takana monimiljoonainen kansa odottaa
nähdäkseen valtiattarensa. Mutta tuo sokaistunut ei hellitä rooliaan,
hän ei väsy yhä uusilla mitättömyyksillä huumaamasta järjetöntä
sydäntään; eipä hän edes lakkaa niistä, kun Pariisista jo ukonjyrinä
uhkaavana vyöryy Versaillesin puutarhojen yli. Vasta kun vallankumous
väkivaltaisesti työntää hänet tältä pikkuiselta rokokoonäyttämöltä
maailmanhistorian suurelle ja traagilliselle näyttämölle, hän huomaa
sen suunnattoman erehdyksen, että hän kaksikymmentävuotta on valinnut
näyteltäväkseen liian pienen osan, subretin, salonkinaisen osan, vaikka
kohtalo oli suonut hänelle voimaa ja sielunlujuutta sankariosaan.
Myöhään hän huomaa tämän erehdyksen, mutta ei kuitenkaan liian myöhään.
Sillä juuri sinä hetkenä, kun hän ei enää saa elää kuningattarena
osaansa ja vain saa kuolla sellaisena, paimenkomedian traagillisessa
jälkinäytöksessä, hän saavuttaa todelliset mittansa. Vasta kun
leikki muuttuu todellisuudeksi ja häneltä riistetään kruunu, Marie
Antoinette’ista todella tulee sydämeltäänkin kuningatar.

Tämä Marie Antoinette’in ajatus- tai pikemminkin
ajattelemattomuussyyllisyys, se, että hän melkein kahdenkymmenen
vuoden ajan uhraa oleellisen mitättömälle, velvollisuuden nautinnolle,
raskaan helpolle, Ranskan pienelle Versailles’ille, todellisen
maailman leikkimaailmalleen, — tämä historiallinen syyllisyys on
melkein käsittämätön. Jotta voisi havainnollisesti käsittää hänen
järjettömyytensä, on parasta ottaa näytteeksi Ranskan kartta ja
piirtää siihen se viheliäisen pieni alue, jonka piirissä Marie
Antoinette vietti hallituskautensa kaksikymmentä vuotta. Tulos on
hämmästyttävä. Sillä tämä kehä on niin pieni, että se keskisuuruisella
kartalla muodostuu melkein pisteeksi. Versaillesin, Trianonin, Marlyn,
Fontainebleaun, Saint-Cloud’n, Rambouillet’n, noiden kuuden linnan
väliä, naurettavan pienellä, vain muutaman tunnin matkan laajuisella
alueella pyörii hänen touhukkaan ikävystymisensä kultainen hyrrä
lakkaamatta edestakaisin. Marie Antoinette ei ainoatakaan kertaa, yhtä
vähän paikallisesti kuin henkisesti, ole tuntenut tarvetta astua tämän
pentagrammin [Viisikulmio] ulkopuolelle, johon häntä piti teljettynä
tyhmin kaikista paholaisista, huvittelupaholainen. Ei ainoatakaan
kertaa melkein vuosisadan viidenneksen aikana Ranskan valtiatar tunne
halua perehtyä omaan valtakuntaansa, nähdä maakuntia, joiden kuningatar
hän on, mereen, joka huuhtelee rannikoita, vuoriin, linnoituksiin,
kaupunkeihin ja katedraaleihin, laajaan ja vaihtelevaan maaseutuun.
Hän ei ainoatakaan kertaa varasta joutilaisuudeltaan tuntiakaan
käydäkseen katsomassa alamaisiaan tai edes ajatellakseen heitä, hän ei
ainoatakaan kertaa astu porvariskotiin: koko tämä todellinen maailma
hänen aatelispiirinsä ulkopuolella on todella hänelle olematon. Marie
Antoinette ei koskaan tiedä, että Pariisin oopperatalon ympärillä
leviää jättiläiskaupunki, tulvillaan köyhyyttä ja surkeutta, että
Trianonin lammikoiden takana kiinalaisine ankkoineen, hyvin ravittuine
joutsenineen ja riikinkukkoineen, hoviarkkitehtien siistiksi
ja sieväksi rakentaman paraatikylän, Hameaun takana todelliset
talonpoikaistalot törröttävät rappeutuneina ja ladot tyhjinä, että
hänen puistonsa kullattujen ristikkojen tuolla puolen monimiljoonainen
kansa ahertaa, näkee nälkää ja toivoo. Kenties saattoi vain tuo
tietämättömyys ja halu olla tietämättä kaikesta maailman tragiikasta
ja surkeudesta antaa rokokoolle tuon lumoavan luontevuuden, tuon
keveän, suruttoman sulon; sillä voihan vain se, joka ei tunne maailman
vakavuutta, leikkiä niin autuaallisesti. Mutta kuningatar, joka unohtaa
kansan, pelaa vaarallista peliä. Pelkkä kysymys olisi paljastanut
Marie Antoinette’ille maailman, mutta hän ei tahtonut kysyä. Vain
katsahdus aikaan, ja hän olisi käsittänyt, mutta hän ei tahtonut
käsittää. Hän tahtoi pysyä eristyneisyydessään iloisena, nuorena ja
häiritsemättömänä. Virvatulen johtamana hän kulkee loppumatonta ympyrää
ja laiminlyö hovimarionettiensa ja teennäisen kulttuurin keskellä
elämänsä ratkaisevat ja milloinkaan korvaamattomat vuodet.

Tässä on hänen syyllisyytensä, hänen kieltämätön syyllisyytensä: siinä,
että hän vertojaan hakevalla kevytmielisyydellä kohtasi historian
valtavimman tehtävän, höllin mielin vuosisadan kovimman ratkaisun.
Kieltämätön syyllisyys ja kuitenkin anteeksi annettava, koska se
on ymmärrettävissä sen suunnattoman houkutuksen perusteella, jota
voimakkaampikaan luonne tuskin olisi voinut vastustaa. Lastenkamarista
aviovuoteeseen noudettuna, palatsin perähuoneista yht’äkkiä kutsuttuna
korkeimpaan valtaan ikäänkuin vielä uneksivana, ei vielä valmiina,
ei vielä henkisesti heränneenä, tämä hyväluontoinen, ei erikoisen
voimakas, ei erikoisen valpas sielu huomaa yht’äkkiä olevansa aurinko,
jonka ympärillä käy ihailun planeettain tanssi; ja kuinka roistomaisen
hyvin harjaantunut onkaan tämä kahdeksannentoista vuosisadan sukukunta
viettelemään nuoren naisen! Kuinka perinpohjin koulutettu hienojen
imartelujen myrkynsekoitukseen, kuinka kekseliäs taidossaan hurmata
mitättömyyksillä, kuinka mestarillinen liehittelyssä ja faijakilaisessa
elämän keveältä kannalta ottamisen taidossa! Perehtyneenä, ylenmäärin
perehtyneenä kaikkiin sielun houkutus- ja heikentämiskeinoihin
hovimaailma vetää tämän kokemattoman, tämän omasta itsestään vielä
uteliaan tytönsydämen heti alusta pitäen taikapiiriinsä. Kuningattarena
olonsa ensi päivästä lähtien Marie Antoinette leijailee määrättömän
jumaloinnin suitsutuspilven kannattamana. Sitä, mitä hän sanoo,
pidetään viisaana, mitä hän tekee, lakina, se, mitä hän toivoo,
täytetään. Hänellä on oikku, ja jo huomenna siitä on tullut muoti.
Hän tekee tyhmyyden, ja koko hovi jäljittelee sitä innostuneena.
Hänen läheisyytensä on tämän turhamaisen, kunnianhimoisen lauman
aurinko, hänen katseensa lahja, hänen hymynsä onnen aihe, hänen
tulonsa juhla; kun hänellä on vastaanotto, kaikki naiset, vanhimmasta
nuorimpaan, ylhäisimmistä äsken hoviin päässeisiin asti, tekevät mitä
kouristuksentapaisimpia, teennäisimpiä, naurettavimpia, narrimaisimpia
ponnistuksia saadakseen hänen huomionsa hinnalla millä hyvänsä vain
sekunniksikin kiinnitetyksi itseensä, saadakseen kuulla hänen suustaan
kohteliaisuuden, sanasenkin, ja ellei sitä, niin ainakin tullakseen
huomatuiksi eikä kokonaan sivuutetuiksi. Kaduilla taas kansa hänen
tullessaan uskollisena riemuitsee taajoin rivein, teatterissa nousevat
katselijat viimeistä paikkaa myöten, ja kulkiessaan peilien ohi hän
näkee niissä ihanasti puetun ja oman menestyksensä siivittämän nuoren,
kauniin naisen, suruttoman ja onnellisen, yhtä ihanan kuin hovin
ihanimmat ja siten myös — sillä hän sekoittaa tämän hovin maailmaan —
maailman ihanimman. Kuinka olisi mahdollista lapsellisella sydämellä,
keskinkertaisella voimalla varustetun torjua luotaan niin huumaavaa
onnenjuomaa, johon on sekoitettu kaikki tunteen väkevät ja makeat
nesteet, miesten palvonta, naisten ihaileva kateus, kansan rakkaus ja
oma ylpeys? Kuinka olisi mahdollista olla tulematta kevytmieliseksi,
kun kaikki on niin kevyttä? Koska rahoja tulee lentäen yhä uusilla
paperilappusilla ja sana, tuo ainoa sana »payez» [Maksakaa], hätäisesti
lippuselle kirjoitettuna, tuottaa tuhansittain tukaatteja ja loihtii
esiin kallisarvoisia kiviä, puutarhoja ja linnoja? Kun onnen vieno
ilma niin suloisesti ja veltosti herpaisee kaikki hermot? Kuinka
olisi mahdollista olla tulematta suruttomaksi ja sydämeltä kevyeksi,
kun sellaiset taivaalliset siivet kiinnitetään nuoriin, häikäiseviin
olkapäihin? Kuinka olisi mahdollista olla menettämättä pohjaa jalkojen
alla, kun sellaiset houkutukset ovat tarjona?

Tämä elämänkäsityksen keveys, joka historian näkökulmasta katsoen
epäilemättä on hänen syyllisyyttään, oli samalla koko hänen
sukupolvensa syyllisyyttä: juuri täydellisesti omaksuessaan aikansa
hengen Marie Antoinette’ista tuli kahdeksannentoista vuosisadan
tyypillinen edustaja. Rokokoo, tuo liikasivistynyt ja ikivanhan
kulttuurin hennoin kukka, hienojen ja joutilasten käsien, leikkivän
ja hemmoitellun hengen vuosisata, tahtoi ennen perikatoaan ilmetä
ruumiillistuneena. Nyt ei ainoakaan kuningas, ei ainoakaan mies olisi
voinut edustaa tätä naisen vuosisataa historian kuvakirjassa, —
ainoastaan naisen, kuningattaren hahmo saattoi aistihavainnollisesti
kuvata sitä, ja tällainen rokokoon kuningatar Marie Antoinette
on ollut esikuvallisella tavalla. Ollen suruttomista suruttomin,
tuhlailevista tuhlailevin, galanteista ja koketeista naisista
siron galantein ja tietoisen koketein hän on omassa henkilössään
ilmentänyt seitsemäntoistasataluvun tavat ja taiteellisen elämänmuodon
suorastaan asiakirjamaisen selvästi ja unohtumattomasti. »On
mahdotonta», sanoo hänestä madame de Staël, »panna kohteliaisuuteen
enemmän suloa ja hyvyyttä. Hänellä on kyky seurustella ihmisten
kanssa tavalla, joka ei milloinkaan saa häntä unohtamaan, että hän
on kuningatar, ja aina näyttämään siltä, kuin hän sen unohtaisi.»
Marie Antoinette eli elämäänsä, aivankuin hän olisi soittanut hyvin
hentoa ja haurasta soitinta. Siten hän ei tullut suureksi kaikkia
aikoja varten, mutta luonteenomaiseksi omalle ajalleen; ja samalla
kun hän hukkasi järjettömästi oman sisäisen voimansa, hän kuitenkin
täytti erään tarkoituksen: hänessä seitsemäntoistasataluku saavuttaa
täydellisyytensä, hänessä se saatetaan päätökseen.

Mikä on rokokookuningattaren ensi huolena hänen aamulla herätessään
Versaillesin linnassa? Tiedot kaupungista tai valtion asioistako?
Lähettilästen kirjeet siitä, ovatko armeijat voittaneet, onko
julistettu sota Englantia vastaan? Ei suinkaan. Marie Antoinette on,
kuten tavallista, palannut kotiin vasta neljän tai viiden aikaan
aamulla —, hän on nukkunut vain muutaman tunnin, hänen levottomuutensa
ei tarvitse paljoakaan lepoa; tärkeällä seremonialla alkaa nyt päivä.
Ylikamarineitsyt, jonka johdon alaisena on vaatevarasto, saapuu
huoneeseen mukanaan muutamia paitoja, nenäliinoja ja pyyheliinoja
aamutoilettia varten, ja hänen rinnallaan ensimmäinen kamarineitsyt.
Tämä kumartuu ja ojentaa nähtäväksi foliantin, johon nuppineuloilla on
kiinnitettyinä pieniä kangasnäytteitä kaikista vaatevarastossa olevista
puvuista. Marie Antoinette’in on ratkaistava, mitä pukuja hän tänä
päivänä haluaa pukea ylleen: vaikea, vastuunalainen valinta, sillä
joka kaudeksi on määrätty kaksitoista uutta juhlapukua, kaksitoista
fantasiapukua, kaksitoista seremoniapukua, puhumattakaan sadoista
muista, joita joka vuosi hankitaan uusia (ajateltakoon, mikä häpeä,
jos muodin kuningatar useita kertoja esiintyisi samassa puvussa!)
Lisäksi tulee valita aamunutut, liivit, pitsit ja röyhelykset,
hatut, päällystakit, vyöt, käsineet, sukat ja alusvaatteet tuosta
näkymättömästä arsenaalista, jossa työskentelee kokonainen armeija
ompelijattaria ja vaatevarastonaisia. Valinta kestää tavallisesti
kauan: vihdoin merkitään nuppineuloilla niiden pukujen näytteet, jotka
Marie Antoinette täksi päivää haluaa, virallinen puku vastaanottoa
varten, deshabillée [tässä: Kotipuku] iltapäivää varten ja juhlapuku
iltaa varten. Ensimmäinen huoli on poissa, kangasnäytekirja viedään
pois ja valittujen pukujen alkukappaleet kannetaan sisään.

Ihmekö, että pukeutumisen ollessa näin tärkeä, ylimmällä modistilla,
jumalaisella mademoiselle Bertinillä on suurempi mahti Marie
Antoinette’iin kuin kaikilla valtioministereillä, sillä nämä
ovat sentään tusinoittain korvattavissa, mutta ensinmainittu on
ainutlaatuinen ja korvaamaton. Ollen tosin syntyperältään vain
tavallinen ompelijatar alimmasta kansankerroksesta, karkea,
itsetietoinen, esiintunkeutuva ja pikemminkin rahvaanomainen kuin
hienokäytöksinen, tämä haute couture’in [Suuri (hovi-)ompelu-,
neulomataito] mestaritar pitää kuningatarta täydellisesti pauloissaan.
Hänen vuokseen kahdeksantoista vuotta ennen varsinaista vallankumousta
toimeenpannaan Versailles’issa palatsivallankumous: mademoiselle
Bertin murtaa etiketin määräyksen, joka porvarissyntyiseltä kieltää
pääsyn kuningattaren petit cabinet’eihin [Yksityishuoneet]; tämä
alansa taiteilijatar saavuttaa sen, mitä Voltaire’in ja kaikkien ajan
runoilijoiden ja maalarien ei koskaan onnistunut saavuttaa: että
kuningatar ottaa hänet vastaan yksinään. Kun hän kaksi kertaa viikossa
ilmestyy uusine piirustuksineen, Marie Antoinette lähettää pois
aateliset hovinaisensa ja lähtee kunnioitetun taiteilijattaren kanssa
salaiseen neuvotteluun suljettuihin yksityishuoneisiin päästääkseen
hänen kanssaan liikkeelle uuden, eilistäkin vielä naurettavamman
muodin. Tietystikin liikeasioita ymmärtävä modisti käyttää sellaista
voittoa runsaasti hyväkseen oman kukkaronsa hyväksi. Sen jälkeen
kuin hän on houkutellut Marie Antoinette’in itsensä mitä suurimpiin
menoihin, hän verottaa koko hovia ja aatelia: hän kiinnityttää
Rue Saint Honoré’n varrella sijaitsevan liikkeensä yläpuolelle
kuningattaren hovihankkijan arvonimen jättiläiskirjaimin ja selittää
ylimielisen välinpitämättömästi asiakkailleen heidän saadessaan
odottaa: »Olen juuri työskennellyt yhdessä Hänen Majesteettinsa
kanssa.» Pian on hänen palveluksessaan kokonainen rykmentti
ompelijattaria ja kutojattaria, sillä mitä elegantimmin kuningatar
pukeutuu, sitä hurjemmin ponnistelevat muut naiset ollakseen jäämättä
hänestä jälkeen. Monet lahjovat runsailla kultarahoilla uskottoman
taikurin leikkaamaan itselleen mallin, jota kuningatar itse ei
vielä ole käyttänyt: sairauden tavoin leviää pukeutumisylellisyys.
Levottomuudet maassa, riidat parlamentissa, sota Englannin kanssa eivät
kiihdytä läheskään samassa määrin tätä turhamaista hoviseurapiiriä
kuin se uusi kirpunruskea, jonka mademoiselle Bertin saattaa muotiin,
tai erikoisen rohkeasti kaartuva vannehameen turnyyri tai Lyonissa
ensimmäistä kertaa valmistettu uusi silkkikangas. Jokainen oman
arvonsa tunteva nainen tuntee velvollisuudekseen askel askeleelta
seurata mukana liioitteluiden apinatanssissa, ja huokaisten valittelee
aviomies: »Naiset eivät Ranskassa ole milloinkaan tuhlanneet niin
paljon rahaa tehdäkseen itsensä naurettaviksi.»

Mutta kuningattarena olemisen tässä piirissä Marie Antoinette tuntee
varsinaisimmaksi velvollisuudekseen. Hallittuaan neljännesvuoden
pieni prinsessa jo on kohonnut elegantin maailman muotinukeksi,
kaikkien pukujen ja tukkalaitteitten malliksi; kaikissa salongeissa,
kaikissa hoveissa hän viettää riemuvoittojaan. Tosin myös Wienissä
asti, ja sieltä kajahtaa huolestunut vastakaiku. Maria Teresia, joka
haluaisi arvokkaampia tehtäviä lapselleen, lähettää lähettiläälleen
harmistuneena takaisin kuvan, jossa hänen tyttärensä näkyy muodikkaasti
laiteltuna ja liioitellun loisteliaasti puettuna, sanoen, että se on
näyttelijättären eikä Ranskan kuningattaren kuva. Harmistuneena hän
varoittaa tytärtään, tosin kuten aina turhaan: »Sinä tiedät, että minä
aina olen ollut sitä mieltä, että muoteja on seurattava kohtuudella
eikä milloinkaan niitä liioiteltava. Nuori, kaunis nainen, kuningatar
täynnä suloa, ei tarvitse kaikkea tätä laittelua, päinvastoin puvun
yksinkertaisuus sopii hänelle paremmin ja on enemmän kuningattaren
arvon mukaista. Koska hän on määräävässä asemassa, koko maailma koettaa
seurata häntä yksinpä hänen pieniä harha-askeleitaankin myöten.
Mutta minä, joka rakastan pientä kuningatartani ja seuraan häntä
joka askeleella, en saa epäröidä huomauttaa hänelle tästä pienestä
kevytmielisyydestä.»

Toisena huolena on joka aamu tukkalaite. Onneksi on tässäkin kohden
saatavissa ensiluokkainen taiteilija, herra Léonard, rokokoon
väsymätön ja voittamaton Figaro. Kuin korkea herra hän joka aamu ajaa
kuusivaljakolla Pariisista Versailles’iin koetellakseen kuningattaren
tukassa jaloa ja joka päivä uutta taitoaan kammoin, hiusvesin ja
voitein. Samoin kuin Mansart, suuri arkkitehti, rakensi taloihin
hänestä nimensä saaneet taitehikkaat katot, samoin herra Léonard
jokaisen arvostaan aran naisen otsan yläpuolelle rakentaa kokonaisia
hiustorneja ja muovaa korkealle kohoavan laitteen vertauskuvallisiksi
ornamenteiksi. Jättiläismäisillä hiusneuloilla ja vahvasti käyttämällä
jäykkää pomaadaa hiukset ensiksi vedetään juuresta asti otsan
yläpuolelle viivasuoraan, suunnilleen kaksi kertaa niin korkealle kuin
preussilainen krenatöörinlakki, vasta sitten, ilmavassa avaruudessa,
puoli metriä silmistä ylöspäin, alkaa taiteilijan varsinainen
plastillinen valtakunta. Kammalla ei ainoastaan muovailla kokonaisia
maisemia ja panoraamoja hedelmineen, puutarhoineen, taloineen ja
laivoineen ja aaltoilevine merineen, siis kokonaista värikästä
maailmaa näiden »pouffien» eli »quaisacojen» (niin niitä nimitetään
eräässä Beaumarchais’n pamfletissa) yläpuolelle, vaan jotta muoti
saataisiin oikein vaihtelevaksi, nämä plastiikat alati esittävät
vertauskuvallisesti päiväntapahtumia. Kaikki, mikä askarruttaa näitä
kolibrinaivoja, mikä täyttää nämä enimmäkseen ontot naistenpäät, on
saava sijansa tukkalaitteessa. Jos Gluckin ooppera herättää huomiota,
Léonard heti keksii »coiffeure à la Iphigenien» [I:n hiuslaite], jossa
on mustat ’surunauhat ja Dianan puolikuu. Jos kuningas rokotetaan,
ilmenee tämä päiväntapahtuma heti »poufs de l’inoculationina»
[Rokotus-hiuskoriste, -puuhka, -pöhötin]. Jos Amerikan kapina tulee
muotiin, tulee heti vapaustukkalaitteesta päivän sankaritar, mutta
vielä ilkeämmin ja tyhmemmin: kun Pariisin leipuripuodit nälänhädän
aikana ryöstetään, ei tämä kevytmielinen hoviseura keksi tärkeämpää
kuin esittää tätä tapausta käyttämällä niin sanottuja »bonnets de la
revolt» [Kapinapäähine, -myssy]. Nämä tyhjien päiden päälle kyhätyt
taiderakennelmat käyvät yhä järjettömämmiksi. Vähitellen hiustornit,
kiitos paksumpien aluksien ja tekokiharoiden, tulevat niin korkeiksi,
etteivät niillä varustetut naiset enää voi istua vaunuissa, vaan
heidän täytyy nostetuin hamein olla polvillaan, muuten kallisarvoinen
tukkalaite törmäisi vaunujen kattoon; linnan ovipieliä täytyy korottaa,
jottei naisten juhla-asussa aina tarvitsisi ovista kulkiessaan
kumartua, teatteriaitioiden katot tehdään holvimaisiksi. Mitä erikoisia
kiusoja nämä ylimaailmalliset tukkalaitteet tuottivat näiden naisten
rakastajille, siitä kertovat sen ajan satiirit monta huvittavaa
juttua. Mutta kun on kysymyksessä muoti, naiset kuten tunnettua ovat
valmiita mihin uhrauksiin hyvänsä, ja kuningatar puolestaan ilmeisesti
kuvittelee, ettei hän olisi todella kuningatar, ellei hän johtaisi
kaikkia näitä hullutuksia tai voittaisi niitä.

Ja jälleen ärähtää Wienistä muriseva kaiku: »En voi olla
koskettelematta erästä kohtaa, jonka niin usein huomaan toistetuksi
tiedoituksissa, nimittäin tukkalaitteitasi! Väitetään, että ne ovat
hiusjuuresta luettuna kolmenkymmenenkuuden tuuman korkuisia ja että
niiden yläpuolella vielä on sulkia ja nauhoja.» Puolustellen tytär
vastaa rakkaalle äidilleen, että täällä Versaillesissa silmät jo ovat
siinä määrin niihin tottuneet, ettei koko maailma — maailmalla Marie
Antoinette kuten aina tarkoittaa vain hovin sataa aatelisnaista —
niissä näe mitään merkillistä. Ja mestari Léonard rakentaa reippaasti
edelleen, kunnes tuon kaikkivoipaisen herran päähän pälkähtää
tehdä loppu tästä muodista, ja seuraavana vuonna tornit poistetaan
tosin vain antaakseen tilaa vielä kalliimmalle muodille, nimittäin
kamelikurjensulille.

Kolmas huolenaihe: voiko aina esiintyä eri tavoin puettuna ilman
vastaavia koristeita? Ei, kuningattarella pitää olla suuremmat
timantit, paksummat helmet kuin kenelläkään muulla. Hän tarvitsee
enemmän sormuksia, renkaita ja rannerenkaita ja diadeemeja ja
hiusketjuja ja jalokiviä, enemmän kengänsolkia tai timanttireunuksia
Fragonardin maalaamiin viuhkoihinsa kuin kuninkaan nuorempien veljien
vaimot, kuin kaikki muut hovin naiset. Tosin hän jo Wienistä on
saanut mukaansa runsaasti timantteja ja Ludvig XV:ltä kokonaisen
laatikollisen perhekoristeita. Mutta mitä varten hän olisi kuningatar,
ellei ostaakseen yhä uusia, kauniimpia ja kallisarvoisempia kiviä?
Marie Antoinette, sen tietää Versailles’issa jokainen — ja pian on
osoittautuva, ettei ole niinkään onnellista, että jokainen siitä
lörpöttelee, — on hullaantunut koristeisiin. Hän ei koskaan voi
vastustaa kiusausta, kun nuo taitavat ja liukkaat jalokivikauppiaat,
nuo Saksasta maahan siirtyneet juutalaiset Böhmer ja Bassenge
samettialustoilla näyttävät uusimpia taideluomiaan, lumoavia
korvarenkaitaan, sormuksiaan ja solkiaan. Sitäpaitsi nämä oivat miehet
eivät milloinkaan tee kauppaa vaikeaksi. He osaavat kunnioittaa Ranskan
kuningatarta laskemalla tosin tavarastaan kaksinkertaisen hinnan, mutta
samalla myöntämällä luottoa ja maksamalla hänelle puolet vanhojen
arvosta. Huomaamatta sellaisten koronkiskurikauppojen alentavaisuutta
Marie Antoinette tekee velkoja joka taholle — hätätapauksessa, sen hän
tietää, säästäväinen puoliso selvittää asian.

Mutta nyt kajahtaa jo ankarampana Wienistä varoitus: »Kaikki tiedot
Pariisista pitävät yhtä siinä, että Sinä jälleen olet ostanut itsellesi
rannerenkaita kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella livrillä
ja siten saattanut tulosi epäjärjestykseen ja itsesi velkoihin ja
että sinä selvitäksesi asiasta jopa myyt timanttejasi halvemmasta
hinnasta... sellaiset ilmoitukset raastavat rikki sydämeni varsinkin
ajatellessani tulevaisuuttasi. Koska tulet omaksi itseksesi?»
huudahtaa äiti hänelle epätoivoissaan. »Hallitsijatar alentaa itseään
koristellessaan itseään sillä tavoin, ja hän alentaa itseään vielä
enemmän, kun hän tällaisena aikana aiheuttaa niin suuria menoja.
Tunnen liiankin hyvin tämän tuhlailun hengen enkä voi olla puhumatta
siitä, koska rakastan Sinua itsesi vuoksi enkä imarrellakseni Sinua.
Katso ettet sellaisilla kevytmielisyyksillä menetä kunnioitusta, jonka
voitit hallituksesi alussa. Tiedetään yleisesti, että kuningas on hyvin
vaatimaton, ja niin lankeaisi syy yksin Sinuun. Toivon, ettei minun
tarvitse kokea sellaista muutosta, sellaista romahdusta.»

Timantit maksavat rahaa, puvut maksavat rahaa, ja vaikka hyvänahkainen
aviomies heti ryhtyessään hallitukseen on kaksinkertaistanut vaimonsa
apanaasin, täytyy tämän runsaasti varustetussa rahalippaassa kuitenkin
olla jokin vuotava aukko, sillä alati vallitsee siellä kauhistava luode.

Mistä siis on saatava rahat? Kevytmielisille paholainen on onneksi
keksinyt paratiisin: pelin. Ennen Marie Antoinette’ia pidettiin
pelaamista kuninkaan hovissa vielä viattomana iltahuvina, suunnilleen
samanlaisena kuin biljaardia ja tanssia: pelattiin vaaratonta
lansquenet’ta pienin panoksin. Marie Antoinette keksii itselleen ja
muille pahamaineisen Pharaopelin, jonka Casanovan muistelmista tunnemme
kaikkien veijarien ja huijarien luvatuksi metsästysmaaksi. Hänen
pelitovereilleen on yhdentekevää se, että kuninkaan nimenomaan toistama
käsky on rangaistuksen uhalla kieltänyt uhkapelin: kuningattaren
salonkeihin ei poliisi pääse. Ja se seikka, ettei kuningas itse
suvaitse näitä kultarahoilla sälytettyjä pelipöytiä, ei tätä
kevytmielistä joukkoa huolestuta vähääkään: pelataan edelleenkin hänen
selkänsä takana, ja ovenvartijoille on annettu käsky heti hälyttää,
jos kuningas tulee. Silloin katoavat kuin taikaiskusta kortit pöydän
alle, jatketaan vain puhelemista, kaikki nauravat kunnon miehelle, ja
peliseurue jatkaa. Liikkeen vilkastuttamiseksi ja panosten lisäämiseksi
kuningatar myöntää kenelle hyvänsä, joka vain tuo rahaa mukanaan,
pääsyn vihreän pöydän ääreen; seikkailijat ja huijarit tunkeutuvat
esiin, eikä kestä kauankaan, kun kaupungilla puhutaan siitä häpeästä,
että kuningattaren seurapiireissä on väärinpelaajia. Vain yksi ei
tiedä siitä mitään, koska hän huvitustensa sokaisemana ei halua tietää
mitään, Marie Antoinette. Milloin hän kerran on syttynyt tuleen ja
kiihkoon, ei häntä kukaan voi pidättää, hän pelaa päivän toisensa
jälkeen kolmeen, neljään, viiteen asti aamulla, jopa kerran hovin
skandaaliksi koko yön ennen pyhäinmiestenpäivää.

Ja jälleen kuuluu kaiku Wienistä: »Peli on epäilemättä kaikkein
vaarallisimpia huvituksia, sillä se tuo mukaansa huonoa seuraa
ja pahoja puheita... se tenhoo liian voimakkaasti herättämällä
voittamiskiihkon, ja kun laskee tarkoin, tulee siinä aina puijatuksi,
sillä ajan pitkään ei voi voittaa, jos pelaa säädyllisesti. Niinpä
pyydän Sinua, rakas tyttäreni: ei mitään velttoutta, täytyy yhdellä
riuhtaisulla vapautua sellaisesta intohimosta.»

Mutta vaatteet, koristeet ja peli antaa tekemistä vain puoleksi
yötä, muuan toinen huoli seuraa tuntiviisaria vuorokauden umpeensa:
kuinka on huviteltava? Ratsastetaan, metsästetään, ne ovat ikivanhoja
ruhtinaallisia huvituksia: tosin ei tällöin olla oman aviomiehen
seurassa, hänhän on niin kuolettavan pitkäveteinen, vaan valitaan
mieluummin iloinen lanko d’Artois ja muita kavaljeereja. Usein
ratsastetaan myös leikin vuoksi aaseilla, se tosin ei ole yhtä
hienoa, mutta silloin voi, kun tuollainen harmaa elukka alkaa
reistailla, pudota sen selästä mitä hurmaavimmalla tavalla ja näyttää
hoville kuningattaren pitsialusvaatteet ja siromuotoiset sääret.
Talvisin lähdetään lämpimästi peitettynä rekiretkille, kesäisin
huvitellaan iltaisin ilotulituksilla ja maalaistanssiaisissa, pienissä
yökonserteissa puistossa. Tarvitaan vain pari askelta pengermältä
alaspäin, kun jo ollaan valikoidun seurueen kanssa kokonaan pimeyden
turvissa ja voidaan siellä hilpeästi laverrella ja ilakoida — tietysti
kaikessa säädyllisyydessä, mutta kuitenkin leikkiä vaaralla, kuten
kaikilla muilla elämän asioilla. Se, että sitten joku häijy hovimies
kirjoittaa runomittaisen lentolehtisen kuningattaren yöllisistä
seikkailuista »Le lever de l’aurore» [Aamuruskon nousu]: mitäpä siitä
— kuningas, tuo suvaitsevainen aviomies, ei sellaisten neulanpistosten
johdosta pahastu, ja on tullut hauskasti huvitelluksi. Kunhan vain
ei tarvitse olla yksin, ainoatakaan iltaa kotona, kirjan ääressä,
oman miehen kanssa, vaan alati iloisessa menossa. Kun jokin uusi
muoti pääsee vauhtiin, on Marie Antoinette ensimmäinen omaksumaan
sen; tuskin on kreivi d’Artois tuonut Englannista kilpa-ajot — muuten
hänen ainoa palveluksensa Ranskalle —, niin nähdään jo kuningattaren
seisovan katsojalavalla lukuisien nuorten keikaroivien anglomaanien
ympäröimänä, lyömässä vetoa, pelaamassa ja tästä uudenlaisesta
hermojännityksestä intohimoisesti kiihtyneenä. Tavallisesti tällainen
hänen innostustensa olkivalkea ei tosin kestä kauan, enimmäkseen häntä
jo huomenna ikävystyttää se, mikä häntä vielä eilen ihastutti; vain
alinomainen huvitusten vaihtelu voi lieventää hänen hermostunutta
rauhattomuuttaan, joka epäilemättä perustuu jo mainittuun alkovin
salaisuuteen. Rakkaimmat sadoista erilaisista ajanvietteistä,
ainoat, joihin hän jatkuvasti on hullaantunut, ovat tosin myös
hänen maineelleen vaarallisimmat: naamiohuvit. Niistä tulee Marie
Antoinette’in pysyvä intohimo, sillä niissä hänellä on kaksinkertainen
nautinto, ensinnäkin olla kuningatar ja toiseksi tilaisuus, kiitos sen,
että musta samettinaamio tekee hänet kuningattarena tuntemattomaksi,
uskaltautua lemmenseikkailujen rajalle asti, siis panna panokseksi
ei ainoastaan rahaansa, kuten pelipöydän ääressä, vaan itsensä
naisena. Puettuna Artemikseksi tai yllään koketti domino hän voi
etiketin jääkylmästä korkeudesta laskeutua keskelle vierasta,
lämmintä ihmisvilinää, tunteakseen hellyyden henkäyksen, viettelyn
läheisyyden, puolittaisen vaaraan liukumisen karmivan ytimissään,
hän voi puoleksi tunniksi tarttua elegantin nuoren englantilaisen
gentlemannin käsivarteen naamion turvissa tai parilla rohkealla
sanalla osoittaa hurmaavalle ruotsalaiselle kavaljeerille, Hans
Axel von Fersenille, kuinka suuresti tämä miellyttää naista, joka
valitettavasti, ah valitettavasti, kuningattarena on väkivaltaisesti
pakotettu hyveellisyyteen. Siitä, että sitten näistä pienistä kujeista,
jotka Versaillesin juoru heti karkeasti erotisoi, puhutaan kaikissa
salongeissa, että, kun kerran hovivaunujen pyörä matkalla särkyy
ja Marie Antoinette ottaa vuokra-ajurin ajaakseen kahdenkymmenen
askeleen päässä olevaan oopperaan, salaisten journaalien kertomukset
vääristelevät nämä hullutukset rivoiksi seikkailuiksi, siitä Marie
Antoinette ei tiedä mitään taikka ei tahdo tietää mitään. Turhaan
varoittaa häntä äiti: »Kunhan se vielä tapahtuisi kuninkaan seurassa,
olisin vaiti, mutta aina ilman häntä ja aina Pariisin huonoimpien ja
nuorimpien ainesten kanssa, hurmaavan kuningattaren ollessa vanhin
koko joukosta. Sanomalehdet, jotka ennen olivat minulle ilon aiheena,
koska ne ylistivät tyttäreni jaloutta ja sydämenhyvyyttä, ovat
yht’äkkiä muuttuneet. Ei kuule muusta kuin kilpa-ajoista, uhkapeleistä
ja valvotuista öistä, niin etten enää halua niitä nähdäkään; mutta
siitä huolimatta en voi sille mitään, että koko maailma, joka tuntee
rakkauteni ja kiintymykseni lapsiini, puhuu ja kertoo niistä. Usein
minä jopa kartan menemistä seuraan, jotten saisi kuulla niistä mitään.»

Mutta kaikilla nuhteilla ei ole mitään vaikutusta tuohon mielettömään,
joka jo on niin pitkällä, ettei hän enää ymmärrä, ettei häntä
ymmärretä. Miksi ei saisi nauttia elämästä, sillähän ei ole mitään
muuta tarkoitusta. Ja järkyttävällä avomielisyydellä hän vastaa
lähettiläs Mercylle tämän esiintuodessa äidin varoitukset: »Mitä hän
tahtoo? Minä pelkään ikävystymistä.»

»Minä pelkään ikävystymistä»: näillä sanoilla Marie Antoinette
on lausunut aikansa ja koko seurapiirinsä tunnussanan.
Seitsentoistasataluku on lopussa, se on täyttänyt tarkoituksensa.
Valtakunnan perustus on laskettu, Versailles on rakennettu,
etiketti täydellistetty, nyt hovilla ei oikeastaan ole mitään enää
tekemistä; marsalkoista on, koska ei käydä sotaa, tullut pelkkiä
univormuun puettuja puunukkeja, piispoista, koska tämä sukukunta ei
enää usko Jumalaan, galantteja, violetteihin kauhtanoihin puettuja
herroja, kuningattaresta, koska hänellä ei ole rinnallaan mitään
todellista kuningasta eikä kasvatettavana kruununperillistä, iloinen
maailmannainen. Ikävystyneinä ja vailla ymmärrystä he kaikki näkevät
ajan mahtavana vyöryvän vastaansa; uteliain käsin he monesti kumartuvat
tarttuakseen pariin kimaltelevaan kiveen; lasten tavoin nauraen
he leikkivät peloittavalla elementillä, koska virta niin keveänä
pärskyy sormien lomitse. Mutta ei kukaan huomaa tulvan yhä nopeampaa
nousemista: ja kun he vihdoin ovat huomanneet vaaran, on pako jo
turhaa, peli on jo menetetty, hukassa elämä.

TRIANON

Kevein, leikkivin käsin Marie Antoinette tarttuu kruunuun kuin
odottamattomaan lahjaan; vielä hän on liian nuori tietääkseen, ettei
elämä anna mitään ilmaiseksi ja että kaikkeen, mikä saadaan kohtalolta,
on salassa määrätty hinta. Tämän hinnan maksamista Marie Antoinette
ei ajattele. Hän ottaa vain kuninkaallisen asemansa oikeudet ja jää
velvollisuudet velkaa. Hän tahtoisi yhdistää kaksi asiaa, jotka
inhimillisesti eivät ole yhdistettävissä: hän tahtoisi hallita ja siitä
huolimatta nauttia. Kuningattarena hän tahtoisi kaiken palvelevan
hänen mielihalujaan ja itse häiriintymättömänä antaa perään jokaiselle
oikulle; hän tahtoo valtiattaren vallantäyteisyyttä ja naisen vapautta,
siis kaksinkertaisena nauttia nuoresta myrskyisestä elämästään.

Mutta Versaillesissa ei vapaus ole mahdollinen. Näiden valoisien
peilisalien piirissä ei ainoakaan askel jää salatuksi. Jokainen liike
säännöstellään, jokaisen sanan kantaa salakavala tuuli pitemmälle.
Täällä ei ole mitään yksinoloa eikä kahdenoloa, ei mitään levähdystä
eikä laukeamista, kuningas on jättiläismäisen kellon keskipiste,
kellon, joka leppymättömän säännöllisesti kulkee kulkuaan, jokainen
yksityinen elämäntapaus syntymästä hautaan asti, vuoteelta nousemisesta
nukkumaan menoon asti, yksinpä lemmenhetkikin, muuttuu valtiotoimeksi.
Hallitsija, jolle kuuluu kaikki, kuuluu täällä kaikille eikä itselleen.
Mutta Marie Antoinette vihaa kaikkea kontrollia; niinpä hän alati
myöntyväiseltä puolisoltaan tuskin kuningattareksi tultuaan pyytää
soppea, jossa hänen ei tarvitse olla kuningatar. Ja Ludvig XVI,
puolittain heikkoudesta, puolittain kohteliaisuudesta, lahjoittaa
hänelle huomenlahjaksi Trianonin kesälinnan, toisen pikkuruisen, mutta
aivan henkilökohtaisen valtakunnan Ranskan mahtavan valtakunnan ohella.

Sinänsä ei Trianon, jonka Marie Antoinette saa puolisoltaan, ole
mikään suuri lahja, vain leikkikalu, jonka on määrä enemmän kuin
vuosikymmenen ajan ihastuttaa ja askarruttaa häntä joutilaisuudessaan.
Sen rakentaja ei milloinkaan ollut ajatellut tätä pientä linnaa
kuninkaallisen perheen vakinaiseksi olinpaikaksi, vaan ainoastaan
maison de plaisire’iksi, buen retiroksi [Syrjäinen, rauhallinen
lempimis-, kuhertelupaikka], pysähdyspaikaksi, ja tässä
häiritsemättömän kuhertelupaikan mielessä Ludvig XV ja Dubarry
ynnä hänen muut tilapäiset tuttavuutensa käyttivät sitä runsaasti
hyväkseen. Taitava mekaanikko oli galantteja illallisia varten keksinyt
nostettavan pöydän, niin että se katettuna peräti hienotunteisesti
saattoi maanalaisista keittiöhuoneista kohota ruokasaliin eikä
ainoankaan palvelijan tarvinnut kuunnella pöytäkohtauksia: tästä
eroottisen miellyttävyyden lisäyksestä oivallinen Leporello
sai erikoisen kahdentoistatuhannen livrin palkkion niiden
seitsemänsadankolmenkymmenenkuudentuhannen livrin lisäksi, mitkä
lemmenmaja kokonaisuudessaan oli tullut maksamaan. Marie Antoinette
vastaanottaa tämän syrjäisen hellistä kohtauksista vielä ummehtuneen,
Versaillesin puistossa olevan pikkulinnan. Nyt hänellä on leikkikalunsa
ja mitä ihastuttavin sellainen, minkä ranskalainen maku milloinkaan
on keksinyt, siropiirteinen, mittasuhteiltaan täydellinen, todellinen
korulaatikko elegantille ja nuorelle kuningattarelle. Rakennettuna
yksinkertaiseen, lievästi antikisoivaan tyyliin, valkeahohtoisena
puutarhojen vienossa vihreydessä, täysin syrjässä ja kuitenkin lähellä
Versailles’ia tämä entisen rakastajattaren ja nyt kuningattaren
palatsi ei ole suurempi kuin nykyaikainen yhdenperheen rakennus
ja tuskin mukavampi tai ylellisempi: kaikkiaan seitsemän tai
kahdeksan huonetta, esihuone, ruokailuhuone, pieni ja suuri salonki,
makuuhuone, kylpyhuone, pienoiskirjasto (lucus a non lucendo*),
sillä yksimielisesti todistavat kaikki, ettei Marie Antoinette koko
elämänsä aikana milloinkaan avannut kirjaa lukuunottamatta paria
hätäisesti selailtua romaania). [*Oik.: »Lehto (väärin) johdettu
ei-loistavasta». Tässä tarkoitettu, että kirjaston laittamisesta
Trianoniin voisi tehdä väärän johtopäätöksen T:n rakennuttajan M.
A:n luonteesta.] Tämän pienen linnan sisustusta kuningatar kaikkina
vuosina ei paljoakaan muuttanut, varmalla maulla hän on tuomatta mitään
upeilevaa, mitään juhlallisen raskasta, mitään karkean kallisarvoista
näihin kokonaan intiimeiksi tarkoitettuihin huoneisiin; päinvastoin
hän koettaa saada kaiken hennoksi, valoisaksi ja pidättyväksi, tuon
uuden tyylin mukaiseksi, jota yhtä väärin nimitetään Ludvig XVI:n
tyyliksi kuin Amerikkaa Amerigo Vespuccin mukaan. Hänen, tämän
hennon, eloisan, elegantin naisen mukaan pitäisi sitä nimittää
Marie Antoinette’in tyyliksi, sillä ei mikään sen hauraan sulavissa
muodoissa tuo mieleen tuota lihavaa massiivista miestä, Ludvig XVI:a
ja hänen karkeata makuaan, vaan kaikki keveän, viehkeän naishahmon,
jonka muotokuva vielä nytkin koristaa näitä huoneita; yhtenäisenä
vuoteesta puuterirasiaan asti, klavesiinista norsunluuviuhkaan asti,
leposohvasta miniatyyriin asti, käyttäen vain ensiluokkaisinta ainesta
mitä vaatimattomimpiin muotoihin, näennäisesti hauraana ja kuitenkin
kestävänä, antiikin viivapuhtauden ja ranskalaisen sulon yhdistelmänä
tämä vielä meillekin käsitettävä tyyli julistaa enemmän kuin mikään
aikaisempi naisen, kultivoidun, maulla varustetun naisen, voimakasta
valtaanpääsyä Ranskassa ja korvaa Ludvig XV:n ja Ludvig XVI:n
dramaattisen prameilevan tyylin intiimisyydellä ja musikaalisuudella.
Salonki, missä tarinoidaan ja seurustellaan tuttavallisen herttaisesti,
muodostuu siten ylpeästi ajattelevien edustushuoneiden sijasta
talon keskipisteeksi; leikkauksilla tai kultauksella koristettu
puupäällys korvaa jäykän marmorin, keveästi välkkyvä silkki
painostavan sametin ja raskaan brokadin. Kalpeat ja hennot värit,
himmeä kermanväri, persikanpunainen, keveänsininen alkavat lempeän
hallituksensa: tämä taide liikkuu naisen ja kevään, galanttien
juhlien ja suruttoman yhdessäolon merkeissä. Täällä ei ole pyritty
uhittelevaan suurenmoisuuteen, ei teatraaliseen vaikuttavuuteen, vaan
huomiotaherättämättömään ja hillittyyn, täällä ei tahdota korostaa
kuningattaren valtaa, vaan nuoren naisen suloa tulee kaikkien häntä
ympäröivien esineiden vienosti heijastaa. Vasta näiden kallisarvoisten
ja kokettien puitteiden sisäpuolella Clodionin sirot statyetit,
Watteaun ja Paterin maalaukset, Boccherinin hopeankirkas musiikki ja
kaikki muut seitsemäntoistasataluvun herkulliset luomukset saavat
todelliset ja oikeat mittasuhteensa; tämä autuaallisen huolettomuuden
verraton leikkitaide vähää ennen suurten surujen alkamista ei tee
missään niin oikeutettua ja aitoa vaikutusta. Ikiajoiksi Trianon on
jäävä tämän korkealle kehitetyn kulttuurin hienoimmaksi, hennoimmaksi
ja kuitenkin lujaksi tyyssijaksi: täällä tämä hienostuneen nautinnon
kulttuuri on saanut taiteena täydellisen muotonsa yhdessä talossa,
yhdessä hahmossa. Ja rokokoon zenitin ja nadirin samanaikaisen
kukoistus- ja kuolinhetken lukee vielä tänä päivänä parhaiten pienestä
pendyylistä, joka seisoo marmorikamiinalla Marie Antoinette’in
huoneessa.

Tämä Trianon on pienois- ja leikkimaailma: tekee vertauskuvallisen
vaikutuksen, että sen ikkunoista ei voi nähdä elävää elämää, ei
kaupunkia, ei Pariisia, ei maaseutua. Kymmenessä minuutissa kulkee
koko sen alueen läpi, ja kuitenkin tämä piskuinen maa-ala oli Marie
Antoinette’ille tärkeämpi ja oleellisempi kuin koko Ranska ja sen
kaksikymmentämiljoonaa alamaista. Sillä täällä hän ei tuntenut olevansa
mihinkään velvollisuuksiin sidottu, ei seremoniaan, ei etikettiin,
tuskinpa tapoihinkaan. Selvästi ilmaistakseen, että tällä pienellä
maatilkulla käskijänä on vain hän eikä kukaan muu, hän, saalilaisesta
laista ankarasti kiinnipitävän hovin suureksi suuttumukseksi,
antaa omassa nimessään, »de par la Reine» [Kuningattaren nimessä.]
eikä puolisonsa nimessä, kaikki määräykset; palvelijat eivät käytä
kuninkaallista punaisen-valkoisen-sinistä livreetä, vaan hänen
värejään, punaisen-hopeista. Jopa oma puolisokin ilmestyy tänne
vain vieraana — muuten hyvin tahdikkaana ja mukavana vieraana, joka
ei milloinkaan saavu kutsumattomana tai sopimattomaan aikaan, vaan
ankarasti noudattaa vaimonsa talon järjestystä. Mutta tuo kelpomies
tulee mielellään, koska täällä on viihtyisämpää kuin suuressa linnassa;
»par ordre de la Reine» [Kuningattaren käskystä.] täällä on kaikki
ankaruus ja jäykkyys pannaan julistettu. Täällä ei pidetä hovia, vaan
istutaan ruohikossa hatutta mukavissa keveissä vaatteissa, kaikki
arvoasteikot häviävät hupaisan yhdessäolon kestäessä, kaikki jäykkyys,
monesti tosin myös arvokkuus. Täällä kuningatar viihtyy, ja pian
hän on siinä määrin tottunut tähän höllempään elämänmuotoon, että
hänelle käy vaikeaksi palata Versailles’iin. Yhä vieraammalta hänestä
tuntuu hovi hänen saatuaan kerran koetella tätä maalaisvapautta, yhä
ikävystyttävämmiksi käyvät edustusvelvollisuudet ja todennäköisesti
myös aviolliset, yhä useammin hän koko päiväksi vetäytyy hauskaan
kyyhkyslakkaansa. Mieluimmin hän ainiaaksi jäisi Trianoniinsa. Ja
koska Marie Antoinette aina tekee mitä tahtoo, hän tosiasiallisesti
kokonaan muuttaa kesäpalatsiinsa. Makuuhuone pannaan kuntoon, tosin
yhden maattavin vuotein, johon mittasuhteiltaan valtava kuningas
tuskin olisi voinutkaan mahtua. Kuten kaikki muukin, ei myöskään
aviollinen intiimisyys enää ole kuninkaan tahdosta riippuvainen, vaan
kuten Saban kuningatar käy Salomon, samoin Marie Antoinette’kin vain
silloin, kun häntä haluttaa (ja kun äiti liian ankarasti toruu),
noudattaen »lit à part» järjestelmää käy kelpo puolisonsa luona. Hänen
vuoteessaan hän ei ole vieraanakaan ainoatakaan kertaa, sillä Trianon
on Marie Antoinette’ille autuaan koskematon valtakunta, yksinomaan
Cytherelle, yksinomaan huville vihitty, ja huvituksiinsa hän ei
milloinkaan ole lukenut velvollisuuksia, kaikkein vähimmän aviollisia.
Täällä hän tahtoo esteettömästi elää itselleen olematta muuta kuin
hemmoiteltu, kunnioitettu ja mitoista tietämätön nuori nainen, joka
tuhansien joutavuuksien vuoksi unohtaa kaiken, valtakunnan, miehensä,
hovinsa, ajan, maailman ja monta kertaa — nämä ovat kenties hänen
autuaallisimmat hetkensä — jopa itsensäkin.

Trianon antaa vihdoinkin tälle joutilaalle sielulle askarrusta,
se on yhäti uusi leikkikalu. Samoinkuin hän modistilta tilaa
puvun toisensa jälkeen ja hovijalokivisepältä yhä uusia koruja,
samoin Marie Antoinette’illa alati on hankittavana jotakin
uutta valtakuntansa koristamiseksi; modistin, jalokivisepän,
balettimestarin, musiikinopettajan ja tanssimestarin ohella täyttävät
nyt arkkitehti, puutarhataiteilija, maalari, koristetaiteilija,
kaikki nämä hänen pienoisvaltakuntansa uudet ministerit hänen pitkän,
oi miten kammottavan pitkän, aikansa ja tyhjentävät samalla mitä
voimaperäisimmin valtion kassaa. Marie Antoinette’in päähuoli koskee
puutarhaa, sillä tietystikään se ei missään kohdassa saa muistuttaa
Versaillesin historiallista puutarhaa, siitä täytyy tulla koko
aikakauden uusimuotisin, omalaatuisin ja koketein puutarha, oikea
rokokoopuutarha. Jälleen Marie Antoinette tietoisesti tai tiedottomasti
tätä halutessaan noudattaa aikansa muuttunutta makusuuntaa. Sillä on
väsytty puutarhakuningas Lenôtre’in kuin viivoittimella vedettyihin
nurmikenttiin, kuin partaveitsellä leikattuihin pensasaitoihin, hänen
piirustuspöydän ääressä kylmästi suunniteltuihin ornamentteihinsa,
joiden korskeilevasti tuli osoittaa, että Ludvig Aurinkokuningas oli
pakottanut, ei ainoastaan valtakunnan, aateliston, säädyt, kansakunnan
omaksumaan hänen vaatimansa muodon, vaan myös Jumalan luonnon. On
kyllästytty tämän vihreän geometrian näkemiseen, on väsytty tähän
»luonnon silpomiseen»; samoinkuin ajan koko sivistykselliselle
epäviihtymykselle, samoin tässäkin kohden »yhteiskunnan» ulkopuolella
oleva henkilö, Jean Jaques Rousseau keksii vapauttavan sanan
vaatiessaan »Uusi Heloïse»-kirjassaan »luonnonpuistoa».

Nyt Marie Antoinette epäilemättä ei milloinkaan ole lukenut »Uutta
Heloïse’ia», Jean Jaques Rousseaun hän parhaimmassa tapauksessa
tuntee musikaalisen sepitelmän »Le devin de village» [Kylätaikuri]
säveltäjänä. Mutta Jean Jaques Rousseaun mielipiteet leijailevat
tuohon aikaan ilmassa. Markiiseille ja herttuoille kohoavat kyyneleet
silmiin, kun heille puhutaan tästä viattomuuden jalosta puoltajasta
(joka yksityiselämässään on homo perversissimus [Mitä harhaviettisin
ihminen.]. He ovat hänelle kiitollisia, sillä hän on heille kaikkien
monien ärsytyskeinojen jälkeen vielä onnellisesti keksinyt viimeisen
nautinnon: naivisuudella leikkimisen, viattomuuden perversion,
luonnollisuuden naamiopuvun. Luonnollisesti Marie Antoinette’kin
nyt tahtoo »luonnollista» puutarhaa, viatonta maisemaa, ja tietysti
luonnollisinta kaikista uusimuotisen luonnollisista puutarhoista. Ja
niin kutsuu hän ajan parhaimmat, raffinoiduimmat taiteilijat kokoon,
jotta he kaikista teennäisimmällä tavallaan sommittelisivat hänelle
kaikista luonnollisimman puutarhan.

Sillä ajan muodin mukaisesti ei tässä »englantilais-kiinalaisessa
puutarhassa» tahdota esittää ainoastaan luontoa, vaan koko luontoa,
parin neliökilometrin mikrokosmoksessa täydellistä kosmosta
leikkikalumaisessa pienoiskoossa. Kaikkea pitää olla nähtävänä tällä
pikkuriikkisellä alalla, ranskalaisia, intialaisia, afrikkalaisia
puita, hollantilaisia tulpaaneja, etelämaisia magnolioita, kalalammikko
ja pikku joki, vuori ja luola, romanttinen raunio ja maalaistaloja,
kreikkalaisia temppeleitä ja itämaisia näköaloja, hollantilaisia
tuulimyllyjä, pohjoinen ja etelä, länsi ja itä, luonnollisin ja
eriskummallisin, kaikki keinotekoisena ja kaikki mahdollisimman
aitona; alkuaan arkkitehti tahtoo saada tälle kämmenen levyiselle
alueelle sopimaan tulivuorenkin ja kiinalaisen temppelin, mutta
onneksi osoittautuu hänen ehdotuksensa liian kalliiksi. Kuningattaren
kärsimättömyyden kiirehtiminä sadat työmiehet alkavat rakennusmestarien
ja maalarien suunnitelmien mukaisesti nopeasti loihtia todellisen
maiseman keskelle mahdollisimman maalauksellista, tietoisen
epäsäännöllistä ja luonnollisen-keinotekoista maisemaa. Ensiksi
asetetaan niittyjen väliin hiljaa ja lyyrillisesti soliseva pikku
puro, jokaisen oikean paimenidyllin välttämätön ainesosa; tosin on
vesi tuotava kaksituhatta jalkaa pitkissä putkissa Marlystä, ja näihin
putkiin valuu samanaikaisesti paljon rahaa, mutta pääasia on, että
sen maiandrosmainen juoksu näyttää vienolta ja luonnolliselta. Hiljaa
solisten puro laskee keinotekoiseen kalalammikkoon keinotekoisine
saarineen, ystävällisenä se mutkittelee siron sillan alitse,
somana se kannattaa aalloillaan hohtavan valkoisia joutsenia. Kuin
Anakreonin runoista on peräisin keinotekoisen sammalen peittämä kallio
taidokkaasti peitettyine lemmenluolineen ja romanttisine näköaloineen;
ei mikään anna aavistaa, että tämä niin liikuttavan naivi maisema oli
jo ennakolta piirrettynä lukemattomille väritetyille paperilehdille,
että koko laitelmasta tehtiin kaksikymmentä kipsimallia, joissa
kalalammikko ja puro oli korvattu peililasilla, nurmet ja puut, kuin
lasten leikkikaluissa, maalatulla sammaleella. Mutta yhäti vain uutta!
Joka vuosi kuningattarella on uusi mieliteko, yhä erinomaisempien ja
luonnollisten laitteiden tulee kaunistaa hänen valtakuntaansa, hän ei
tahdo odottaa, kunnes vanhat laskut on maksettu; nyt hän on löytänyt
leikkinsä ja tahtoo leikkiä sitä edelleenkin. Kuin sattumalta sinne
tänne siroteltuina ja kuitenkin hänen romanttisten arkkitehtiensä
tarkoin ennakolta harkitsemina, järjestetään puutarhaan ihastuttavia
pikkuasioita viihtymyksen lisäämiseksi. Pikkutemppeli, tuon ajan
jumalalle vihitty lemmentemppeli, kohoaa pieneltä kummulta, sen
avoimesta antiikkisesta pyöriöstä näkyvät Bouchardonin ihanimmat
veistoteokset, Amor, joka veistää itselleen Herkuleen nuijasta kauas
osuvan jousen. Luola, lemmenluola, hakataan niin taitavasti kallioon,
että siinä kuherteleva pari kyllin ajoissa ehtii huomaamaan lähestyjän
eikä siis tarvitse tulla yllätetyksi lempimisessään. Metsikön halki
vedetään kiemurtelevia teitä, niittyihin kudotaan harvinaisia
kukkaslajeja, pian pilkistää myös verhoavan vihreyden lomitse esiin
pieni musiikkipaviljonki, valkeanhohtoinen kahdeksankulmio, ja kaikki
tämä on niin aistikkaasti asetettu vierekkäin ja sisäkkäin, että
todellakaan ei enää huomaa tämän sulon teennäistä tahallisuutta.

Mutta muoti vaatii vielä enemmän aitoutta. Jotta luonto saataisiin
vielä perinpohjaisemmin luonnolliseksi, kulissit maalatuiksi
raffinoiduimman todellisiksi, tähän kaikkien aikojen kalleimpaan
paimenkomediaan aitoushuijauksen korostamiseksi hankitaan oikeita
esittäjiä: oikeita talonpoikia ja oikeita talonpoikaisnaisia,
oikeita karjapiikoja oikeine lehmineen, vasikkoineen, sikoineen,
kaniineineen ja lampaineen, oikeita viljanleikkaajia ja paimenia,
metsästäjiä, pesijöitä ja juustontekijöitä, jotta he leikkaisivat ja
pesisivät ja lannoittaisivat ja lypsäisivät, jotta marionettileikki
keskeymättömänä jatkaisi ripeää liikettään. Uusi ja syvempi kahmaus
kassaan, ja Marie Antoinette’in käskystä tuodaan näille hemmotelluille
lapsille leikkilaatikoissa Trianonin viereen luonnollisen suuruinen
nukketeatteri talleineen, vilja-aumoineen ja latoineen, kyyhkyslakkojen
ja kanatarhoineen, kuuluisa Hameau [= pieni (talonp.) taloryhmä t.
kylä.]. Suuri arkkitehti Mique ja maalari Hubert Robert piirtävät,
suunnittelevat, rakentavat kahdeksan tavallisen talonpoikaistalon
tarkkaa jäljennöstä olkikattoineen, kanatarhoineen ja lantakasoineen.
Jotta nämä ihka uudet näkyesineet keskellä tätä kalliisti rakennettua
luontoa eivät missään nimessä kuitenkaan näyttäisi epäaidoilta,
matkitaan ulkonaisesti todellisten kurjuudenmajojen köyhyyttä ja
rappeutuneisuuttakin. Vasaralla lyödään halkeamia seiniin, kalkin
annetaan romanttisesti rapista, sieltä täältä reväistään pois pari
kattopaanua; Hubert Robert maalaa keinotekoisia rakoja puuhun, jotta
kaikki näyttäisi lahonneelta ja ikivanhalta, savupiiput töhritään
mustiksi. Sensijaan monet näköjään ränsistyneistä taloista varustetaan
kaikilla mukavuuksilla, peileillä ja uuneilla, biljaardeilla ja
viihtyisillä leposohvilla. Sillä jos kuningattarella joskus on
ikävä ja hän haluaa leikkiä Jean Jaques Rousseauta, esimerkiksi
hovinaistensa kanssa omakätisesti kirnuta voita, ei hän silti missään
tapauksessa saa tahria sormiaan. Kun hän käy navetassa katsomassa
lehmiään Brunette’ia ja Blanchette’ia, puhdistaa luonnollisestikin
näkymätön käsi sitä ennen lattian kirkkaaksi kuin parketin, karva
harjataan lumivalkoiseksi tai mahonginruskeaksi, ja vaahtoava maito
tarjoillaan, ei karkeista talonpoikaiskulhoista, vaan varta vasten
Sèvres’in tehtaassa valmistetuista ja hänen nimikirjaimillaan
varustetuista porsliinimaljakoista. Tämä Hameau, joka nykyään on niin
viehättävä rappiossaan, oli Marie Antoinette’ille teatteria täydessä
päivänvalossa, kevyt, juuri keveydessään miltei kiihdyttävä comédie
champêtre [Maalaisaiheinen näytelmä]. Sillä samaan aikaan kuin koko
Ranskassa talonpojat jo liittyvät yhteen, kun todellinen, verojen
rasittama talonpoikaisväestö suunnattoman kiihtyneenä kapinoiden vaatii
vihdoinkin parannusta kestämättömään asiaintilaan, vallitsee tässä
potemkinilaisessa kulissikylässä veltto ja valheellinen viihtymys.
Sinisistä nauhoista talutetaan lampaita laitumelle, hovinaisen
kannattaman päivänvarjon alta kuningatar katselee, kuinka pesijättäret
solisevan puron ääressä huuhtovat liinavaatteita: oi, tämä on niin
ihanaa, tämä yksinkertaisuus, niin moraalista ja mukavaa, kaikki
on niin siistiä ja viehättävää tässä paratiisillisessa maailmassa,
niin valoista ja kirkasta on täällä elämä kuin maito, joka pursuaa
lehmien utareista. Pukeudutaan ohuisiin musliinivaatteisiin, maalaisen
yksinkertaisiin (ja maalautetaan siinä itsensä paristatuhannesta
livristä); antaudutaan viattomiin huvituksiin, palvotaan »goût de
la nature’ia» [Luonnonpalvonta, -harrastus.] kyllästymyksen koko
häpeämättömyydellä. Ongitaan, poimitaan kukkia, käyskennellään — hyvin
harvoin yksin — näitä kiemuraisia teitä, juostaan yli niittyjen,
katsellaan kelpo talonpoikaisstatisteja heidän työssään, pelataan
palloa, tanssitaan menuettia ja gavottia kukkaiskedolla eikä liukkailla
lattiapalkeilla, riiputaan puiden väliin pingotetuissa keinuissa,
pelataan kiinalaista rengaspeliä, eksytään toisistaan ja kohdataan
taas talojen ja siimeksisten käytävien vaiheilla, ratsastellaan
ja huvitellaan ja katsellaan teatterinäytäntöä tämän luonnollisen
teatterin keskellä, ja lopuksi näytellään itse.

Tämä intohimo on viimeinen, minkä kuningatar Marie Antoinette keksii.
Aluksi hän antaa rakentaa pienen, vielä säilyneen ja siroissa
mittasuhteissaan hurmaavan yksityisteatterin — oikku maksaa vain 141
000 livriä — antaakseen italialaisten ja ranskalaisten näyttelijöiden
esiintyä sillä, mutta sitten hän äkkiä, rohkean päättäväisenä hypähtää
itse näyttämölle. Iloinen seurue hänen ympärillään innostuu niinikään
näyttelemiseen, hänen lankonsa Artois’n kreivi, kreivitär Polignac ja
hänen kavaljeerinsa ovat mielellään mukana, pari kertaa tulee itse
kuningaskin ihailemaan vaimoaan näyttelijättärenä, ja siten jatkuu
Trianonin iloinen karnevaali kautta vuoden. Annetaan juhlia milloin
puolison tai veljen, milloin vierasten ruhtinaallisten kävijöiden
kunniaksi, joille Marie Antoinette haluaa näyttää taikavaltakuntaansa,
juhlia, joissa tuhannet pienet piilossa olevat valoliekit värillisten
lasien heijastamina ametistien, rubiininen ja topaasien tavoin
tuikkivat pimeästä, samalla kuin sähisevät tulisuihkut halkovat
taivasta ja läheisyydestä kuuluu vienona näkymätöntä musiikkia.
Pidetään banketteja, joihin ottaa osaa satoja ihmisiä, pystytetään
markkinakojuja leikkiä ja tanssia varten, viaton maisema palvelee
kuuliaisesti tätä ylellisyyttä raffinoituna taustana. Ei, aika ei tunnu
pitkältä »luonnossa». Marie Antoinette ei ole vetäytynyt Trianoniin
mietiskelläkseen, vaan voidakseen paremmin ja esteettömämmin huvitella.

Trianonin lopullinen lasku esitettiin vasta elokuun 31 päivänä 1791,
se nousi 1 649 529 livriin ja todellisuudessa muiden peitettyjen
yksityiserien kanssa enemmän kuin kahteen miljoonaan — se oli tosin
pisara kuninkaallisen tuhlauksen danaidiseulassa, mutta kuitenkin
ylenpalttinen kustannus otettaessa huomioon raha-asioiden surkea
tila ja yleinen kurjuus. Vallankumoustuomioistuimen edessä »leski
Capet’n» täytyy itse myöntää: »On mahdollista, että pieni Trianon
maksoi jättiläismäisiä summia ja kenties enemmän kuin itse olisin
halunnut. Jouduttiin vähin erin yhä suurempiin kustannuksiin.»
Mutta myöskin poliittisessa merkityksessä kuningattaren oikku tuli
hänelle kalliiksi. Sillä jättäessään toimettomaksi Versaillesin koko
hovikamarillan hän riistää hovilta sen olemassaolon tarkoituksen.
Naisen, jonka tehtävänä on käsineiden ojentaminen hänelle, sen,
joka kunnioittavasti työntää hänelle yötuolin, noiden arvonaisten
ja hovikavaljeerien, noiden tuhansien kaartilaisten, palvelijoiden
ja imartelijoiden, mihin heidän pitää nyt ryhtyä, kun heillä ei ole
virkatehtäviään? He istuvat toimettomina päivät pääksytysten »œil de
boefissä» [Härän silmä], ja samoinkuin koneisto seisoessaan hiljaa
ruostuu, siten imeytyy tähän hylättyyn hoviin yhä vaarallisemmin sappea
ja myrkkyä. Pian ovat asiat niin pitkällä, että hieno seurapiiri
salaisessa yhteisymmärryksessä karttaa hovijuhlia: huvitelkoon
ylpeä »itävaltalaisnainen» »pienessä Schönbrunnissaan», »pienessä
Wienissään» yksin; hätäisenkylmään päännyökkäykseen vastaanotossa
tämä aateli, joka on yhtä vanha kuin habsburgilainen, pitää itseään
sentään liian hyvänä. Yhä avoimemmaksi käy Ranskan ylhäisaatelin
vastarinta kuningatarta vastaan hänen jätettyään Versaillesin, ja
Lévis’n herttua kuvaa hyvin havainnollisesti tilannetta seuraavasti:
»Huvittelun ja kevytmielisyyden vuosina, suurimman valtansa huumeessa
kuningatar ei sietänyt minkäänlaista pakkoa. Etiketti ja seremoniat
olivat hänelle kärsimättömyyden ja ikävystymisen aiheena. Hänelle
todistettiin, että niin valistuneella aikakaudella, jolloin ihmiset
vapautuvat kaikista ennakkoluuloista, hallitsijoidenkin tuli heittää
yltään epämukavat kahleet, joilla tapa heitä sitoi, sanalla sanoen,
että oli naurettavaa ajatella, että kansojen kuuliaisuus riippuisi
siitä suuremmasta tai pienemmästä tuntimäärästä, minkä kuninkaallinen
perhe vietti pitkäveteisten ja ikävystyneiden hovilaisten piirissä...
lukuunottamatta muutamia etuoikeutettuja, jotka pääsystään saivat
kiittää oikkua tai juonittelua, kaikki suljettiin pois hovista.
Arvoasema, ansiot, arvonanto, korkea syntyperä eivät enää olleet
mitään perusteita kuninkaallisen perheen tuttavalliseen piiriin
pääsemiseksi. Vain sunnuntaisin saattoivat ne, jotka oli esitetty,
muutamien hetkien aikana nähdä ruhtinaalliset henkilöt. Mutta useimmat
heistä menettivät pian halun tähän turhaan rasitukseen, josta heille
ei mitenkään oltu kiitollisia; he huomasivat puolestaan, että oli
järjetöntä saapua kaukaa, kun ei heitä sen paremmin otettu vastaan,
ja lakkasivat tulemasta... Versailles, Ludvig XIV:n suuruuden
näyttämö, jonne Euroopan kaikista osista oli iloisina matkustettu
oppimaan hienostuneita elämänmuotoja ja kohteliaisuutta, ei ollut
enää muuta kuin pieni maaseutukaupunki, jonne enää lähdettiin vain
vastenmielisesti ja josta jälleen poistuttiin mahdollisimman nopeasti.»

Nämäkin vaarat Maria Teresia näki ennakolta kaukaa hyvissä ajoin:
»Tunnen itse edustuksen koko pitkäveteisyyden ja tyhjyyden, mutta
luulen, että jos sen laiminlyö, johtuu siitä vielä paljon laajemmalle
ulottuvia ikävyyksiä kuin nämä pienet rasitukset, varsinkin Teillä,
niin vilkkaan kansan keskuudessa.» Kuitenkin, kun Marie Antoinette
ei halua ymmärtää, on toivotonta puhua järkeä hänelle. Miksi pitää
melua tuosta puolentunnin matkasta, joka erottaa hänen olopaikkansa
Versailles’ista! Mutta todellisuudessa hän on näiden kahden tai kolmen
virstan kautta poistunut eliniäkseen hovin samoinkuin kansan luota. Jos
Marie Antoinette olisi jäänyt Versailles’iin, ranskalaisen aatelin ja
perinnäistavan keskelle, olisi hänellä vaaran hetkellä ollut rinnallaan
prinssit, ruhtinaat, aatelisarmeija. Jos hän toisaalta, kuten hänen
veljensä Josef yritti tehdä, olisi demokraattisesti lähestynyt kansaa,
olisivat Pariisin sadattuhannet, Ranskan miljoonat jumaloineet
häntä. Mutta Marie Antoinette, tuo ehdoton individualisti, ei toimi
aristokraattien eikä kansan mieliksi, hän ajattelee vain itseään,
ja pelkästään tämän lempioikkunsa Trianonin vuoksi hän joutuu yhtä
paljon ensimmäisen ja toisen kuin kolmannenkin säädyn epäsuosioon;
koska hän liian kauan tahtoi olla yksin onnessaan, on hän oleva yksin
onnettomuudessaan ja saava maksaa lapsellisen leikkikalunsa kruunulla
ja hengellään.

UUSI SEURAPIIRI

Marie Antoinette on tuskin asettunut asumaan iloiseen linnaansa, kun jo
uudet luudat alkavat voimaperäisesti lakaista. Pois ensinnäkin vanhat
ihmiset — vanhat ihmiset ovat ikävystyttäviä ja rumia. He eivät osaa
tanssia, he eivät osaa huvitella, aina he saarnaavat varovaisuutta
ja harkintaa, ja tähän iänikuiseen pidätetyksi ja varoitetuksi
tulemiseen tuo temperamentikas nainen on kruununprinsessa-aikanaan
ehtinyt perusteellisesti kyllästyä. Pois siis jäykkä kasvattaja, madame
Étiquette, kreivitär Noailles: kuningatar ei tarvitse kasvattamista,
hän saa tehdä mitä tahtoo! Sopivan välimatkan päähän on myös saatava
äidin hänelle mukaan antama rippi-isä ja neuvonantaja, apotti Vermond,
pois, kauas pois kaikki ne, joiden seurassa on pakko henkisesti
ponnistaa! Yksinomaan nuorisoa on saatava, iloista sukukuntaa, joka
ei typerällä vakavuudella pilaa elämän leikkiä ja hauskuutta! Vähät
siitä, ovatko nämä huvittelutoverit korkea-arvoisia, ensiluokkaisista
suvuista ja kunniallisia, nuhteettomia luonteita, heidän ei myöskään
tarvitse olla erikoisen viisaita ja sivistyneitä — sivistyneet ihmiset
ovat pedanttisia ja viisaat häijyjä —, riittää, jos he ovat säkenöivän
henkeviä, jos he osaavat kertoa pikantteja kaskuja ja juhlissa esiintyä
edukseen.

Huvittelu, huvittelu, huvittelu, siinä Marie Antoinette’in ensimmäinen
ja ainoa vaatimus omassa ahtaassa piirissään. Hän ympäröi itsensä
»avec tout ce qui est de plus mauvais à Paris et de plus jeune»
[Kaikella sillä, mikä Pariisissa on kaikkein huonointa ja kaikkein
nuorinta.], kuten Maria Teresia huokaisee, hänen seurassaan on
»soi-disante société» [Muka, ns. seurapiirinä], kuten hänen veljensä
Josef II, kiukustuneena murisee, näköjään huolimaton, mutta
todellisuudessa peräti itsekäs joukkio, joka antaa kuningattaren
maksaa helpon tehtävänsä maître de plaisire’ina [Huvimestari] mitä
tärkeimmillä virkapaikoilla ja galantin leikkinsä aikana työntää
Harlekinin-taskuihinsa salaa mitä runsaimmat eläkkeet.

Yksi ainoa pitkäveteinen herra häiritsee silloin tällöin ohimennen
tuota iloista seuraa. Mutta häntä ei voida ilman kiusallisuutta
karkoittaa, sillä — se oltiin vähällä unohtaa — hänhän on tämän
hilpeän rouvan aviomies ja sitä paitsi Ranskan valtias. Rehellisesti
rakastuneena hurmaavaan puolisoonsa Ludvig Suvaitsevainen ennakolta
hankittuaan luvan usein saapuu Trianoniin, katselee, kuinka nuo
nuoret ihmiset huvittelevat, yrittää monta kertaa arasti tehdä
huomautuksia, kun liian suruttomasti ylitetään sopivaisuuden rajat
tai kun menot kasvavat määrättömiin; mutta silloin kuningatar nauraa,
ja tällä naurulla on kaikki kuitattu. Iloiset vieraatkin tuntevat
eräänlaista alentuvaista myötätuntoa kuninkaaseen, joka aina kiltisti
ja kuuliaisesti panee kauniisti kirjoittamansa »Louis» -nimen kaikkien
niiden valtakirjojen alle, joilla kuningatar lahjoittaa heille korkeita
virkoja. Tuo kelpo mieshän ei milloinkaan häiritse heitä kauan, aina
hän jää vain tunniksi tai pariksi, sitten hän vetäytyy takaisin
Versailles’iin kirjojensa tai takomatyönsä ääreen. Kerran, kun hän
istuu liian kauan ja kuningatar jo käy kärsimättömäksi päästä Pariisiin
iloisine seurueineen, Marie Antoinette salaa asettaa pendyylin käymään
tunnin edellä, ja kuningas lähtee pientä petosta huomaamatta lauhkeana
kuin lammas puoli yhdentoista asemesta puoli kymmeneltä nukkumaan, ja
koko elegantti herrasväki nauraa menehtyäkseen.

Tällaiset kujeet eivät tosin ole omiaan kohottamaan kuninkaan
arvonantoa. Mutta mihin Trianonin pitää ryhtyä niin kömpelöön,
tomppelimaiseen henkilöön nähden? Hän ei voi kertoa mitään hauskoja
kaskuja, hän ei osaa nauraa. Hätääntyneenä ja arkana, aivankuin
hänellä olisi vatsanväänteitä, hän istuu hilpeän seuran keskellä ja
haukottelee nukkumisenhalusta, kun taas toiset vasta keskiyön tienoilla
oikein piristyvät. Hän ei käy missään naamiohuveissa, hän ei pelaa
uhkapeliä, hän ei liehittele ketään naista, — ei, häntä ei voi käyttää,
tätä ikävystyttävää kelpo miestä; Trianonin seurapiirissä, rokokoon
valtakunnassa, näillä kevytmielisyyden ja ylimielisyyden arkaadisilla
kentillä hän on väärässä paikassa.

Kuningasta ei siis voida osanottajana lukea ollenkaan tähän uuteen
seurapiiriin. Myöskin hänen veljensä, Provence’in kreivi, joka
kätkee kunnianhimonsa näennäisen välinpitämättömyyden taakse, pitää
viisaimpana olla pilaamatta arvonantoaan seurustelemalla näiden nuorten
nulikkain kanssa. Koska kuitenkin jonkun hovin miespuolisen jäsenen
täytyy seurata kuningatarta hänen huvitteluissaan, ottaa Ludvig XVI:n
nuorin veli, Artois’n kreivi, niskoilleen suojeluspyhimyksen osan.
Kevytmielisenä, rivona, julkeana, mutta notkeana ja taitavana häntä
vaivaa sama pelko kuin Marie Antoinette’iakin, nimittäin pelko,
että hänen tulisi ikävä tai pakko askarrella vakavilla asioilla.
Naismetsästäjänä, velkojen tekijänä, hauskana seuraihmisenä, keikarina,
enemmän julkeana kuin rohkeana, enemmän räiskyvänä kuin todella
intohimoisena, hän johtaa tuota remuavaa joukkoa kaikkialla, missä
on kyseessä jokin uusi urheilu, uusi muoti, uusi huvi, ja hänellä
on pian enemmän velkoja kuin kuninkaalla, kuningattarella ja koko
hovilla yhteensä. Mutta juuri sellaisena, kuin hän on, hän sopii
erinomaisesti Marie Antoinette’in tarkoituksiin. Hän ei erikoisemmin
kunnioita tätä julkeata veijaria, ja vielä vähemmän hän rakastaa häntä,
vaikkakin pahat kielet tätä pian väittävät; hän vain suojelee häntä
selkäpuolelta. Ollen sisaruksia huvitteluvimmassaan he pian muodostavat
erottamattoman parin.

Artois’n kreivi on komentajana siinä henkikaartissa, jonka seurassa
Marie Antoinette tekee päivittäiset ja yötiset partioretkensä iloisen
joutilaisuuden kaikkiin maakuntiin; tämä joukko on oikeastaan pieni,
ja johtavat asemat vaihtuvat siinä alati. Sillä kaikki rikkomukset
suvaitseva kuningatar antaa anteeksi henkivartijoilleen, velat
ja pöyhkeilyn, uhmaavan tai liian toverillisen käyttäytymisen,
rakkaushistoriat ja häväistysjutut — mutta jokainen on menettänyt hänen
suosionsa, niin pian kuin hän alkaa ikävystyttää häntä. Jonkin aikaa
on johtoasemassa paroni Besenval, viisikymmenvuotias sveitsiläinen
aatelismies, jolla on vanhan sotilaan meluava karkeus, sitten saa
etusijan Coignyn herttua, »un des plus constamment favorisés et le plus
consultés». [Yksi pysyväisimpiä suosikkeja ja niitä, joiden neuvoa
useimmin kysytään.] Näille molemmille sekä samalla kunnianhimoiselle
Guinesin herttualle ja unkarilaiselle kreivi Esterhazylle annetaan
merkillinen tehtävä vaalia kuningatarta tuhkarokon aikana, mikä seikka
hovissa antaa aihetta häijyyn kysymykseen, mitkä neljä hovinaista
kuningas samanlaisessa tilaisuudessa valitsisi. Pysyvästi säilyttää
asemansa Vaudreuilin kreivi, kreivitär Polignacin, Marie Antoinette’in
suosikin rakastaja; vähän enemmän taka-alalle jää viisain, hienoin
kaikista, Ligne’in prinssi, ainoa, joka Trianonissa ei nauti mitään
suurta valtioneläkettä asemansa johdosta, myös ainoa, joka vielä
vanhana miehenä muistelmissaan osoittaa kunnioitusta kuningattarensa
muistolle. Häipyviä tähtiä tällä arkaadisella taivaalla ovat:
»kaunis» Dillon ja nuori tulinen huimapää Lauzunin herttua, jotka
molemmat tahtomattaan neitseelliselle kuningattarelle käyvät jonkin
aikaa vaarallisiksi. Vain vaivoin lähettiläs Mercyn tarmokasten
ponnistusten onnistuu syrjäyttää tämä nuori huimapää, ennenkuin hän
on ehtinyt valloittaa enemmän kuin kuningattaren pelkän sympatian.
Kreivi Adhémar taas laulaa kauniisti harpun säestyksellä ja näyttelee
hyvin: tämä riittää hankkimaan hänelle lähettilään paikan Brysselissä
ja sitten Lontoossa. Mutta toiset jäävät mieluimmin kotiin ja
onkivat tarkoituksellisesti samennetusta vedestä itselleen hovin
tuottoisimmat virat. Ei ainoakaan näistä kavaljeereista Ligne’in
prinssiä lukuunottamatta ole henkisesti todella merkitsevä, ei
ainoallakaan ole kunnianhimoa käyttää kuningattaren ystävyyden antamaa
mahtiasemaa poliittisessa mielessä suurisuuntaisesti hyväkseen, ei
kenestäkään näistä Trianonin naamiaissankareista ole tullut todellista
historian sankaria. Ei ketään heistä ole myöskään Marie Antoinette
todella sisimmässään kunnioittanut. Monelle tuo nuori koketti nainen
salli enemmän tuttavallisuutta seurustelussa, kuin mikä olisi ollut
kuningattaren aseman mukaista, mutta ei kenellekään heistä, ja tämä
on ratkaisevaa, hän sielullisesti eikä naisena täysin antautunut.
Ainoa heistä, hän, jonka pitää olla ainoa ja joka Marie Antoinette
sellaiseksi tulee, ainoa, joka milloinkaan ja ainaiseksi saavuttaa
hänen sydämensä, on vielä varjoon kätkettynä. Ja tuon kirjavan vilinän
tarkoituksena kenties onkin vain salata paremmin hänen lähestymisensä
ja läsnäolonsa.

Vaarallisemmiksi kuin nämä epäluotettavat ja vaihtuvat kavaljeerit
kuningattarelle tulevat hänen ystävättärensä; tässä kohden sekaantuu
leikkiin kohtalokkaasti salaperäisiä tunnevoimia. Marie Antoinette on
luonteeltaan kauttaaltaan luonnollinen, erittäin naisellinen ja hempeä
nainen täynnä antautumistarvetta ja hellyyttä, tarvetta, joka näinä
ensimmäisinä vuosina oli jäänyt ilman vastakaikua hänen uneliaan,
tunnetylsän puolisonsa taholta. Ollen luonteeltaan avomielinen hän
haluaisi jollekulle uskoa sielulliset jännityksensä, ja koska tapa ei
salli miehen, ystävän olla tai ei ainakaan vielä olla sellaisena, Marie
Antoinette vaistomaisesti alusta alkaen etsii ystävätärtä.

On aivan luonnollista, että eräänlainen hellä sävy väreilee
mukana Marie Antoinette’in naisystävyyksissä. Kuusitoistavuotias,
seitsentoistavuotias, kahdeksantoistavuotias Marie Antoinette
on, vaikkakin hän on naimisissa tai pikemminkin valenaimisissa,
sielullisesti täysihoitolaystävyyksien tyypillisessä iässä ja
tyypillisessä mielentilassa. Tultuaan lapsena aikaisin temmatuksi
äitinsä, erittäin rehellisesti rakastamansa kasvattajan hoivista
ja asetettuna kömpelön tunnekylmän miehen rinnalle hän ei
vielä milloinkaan ole voinut purkaa itsestään tuota tarvetta
luottamuksellisesti lyöttäytyä jonkun seuraan, mikä kuuluu nuoren
tytön luonteeseen samalla tavoin kuin tuoksu kukkaan. Kaikki nuo
lapselliset pikkuseikat, käsi kädessä tai kaulassa kulkeminen, nurkissa
tirskuminen, huoneissa reuhaaminen, keskinäinen päivitteleminen,
kaikki nämä »Frühlingserwachenin» [Kevään herääminen] naivit oireet
eivät vielä ole käyneet loppuun hänen lapsenruumiissaan. Kuusitoista-,
seitsentoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoista-, kaksikymmenvuotiaana
Marie Antoinette ei edelleenkään ole vielä saanut olla oikein nuoresti
ja lapsellisesti rakastunut — tällaisessa myrskyisessä kuohunnassa ei
ilmaustaan saa sukupuolisuus, vaan arka ennakkotunne, haaveilevaisuus.
Siten täytyy myös Marie Antoinette’in ensimmäisten suhteiden
ystävättäriinsä olla sävyltään mitä hellimpiä, ja kuningattaren
epäsovinnaisen käyttäytymisen galantti hovi heti tulkitsee väärin
mitä pahimmalla tavalla. Ollen ylikultivoitu ja pervertoitu se ei
kykene ymmärtämään luonnollista, ja pian aletaan kuiskia ja juoruta
kuningattaren sapholaisista taipumuksista. »On hyvin laajassa mitassa
vihjailtu, että minulla olisi mieltymystä naisiin ja rakastajiin»,
Marie Antoinette varmana viattomuudestaan kirjoittaa aivan avoimesti
ja reippaasti äidilleen; hänen ylpeä avomielisyytensä halveksii
hovia, julkista mielipidettä, maailmaa. Hän ei vielä tunne panettelun
tuhatkielistä mahtia, vielä hän avoimesti antautuu odottamattomalle
ilolle saada kerrankin rakastaa ja luottaa, ja hän uhraa kaiken
varovaisuuden vain saadakseen osoittaa ystävätärilleen, kuinka
ehdottomasti hän kykenee rakastamaan.

Kuningattaren ensimmäinen suosikki madame de Lamballe oli suhteellisen
onnellinen valinta. Kuuluen Ranskan ensimmäisiin sukuihin ja ollen
sentähden vailla rahan- ja vallanhimoa, herkkä, hentomielinen luonne,
ei erikoisen viisas, mutta samalla ei myöskään juoniteleva, ei
erikoisen merkitsevä, mutta ei myöskään kunnianhimoinen, hän vastaa
kuningattaren mieltymykseen todellisella ystävyydellä. Hänen tapojaan
pidetään nuhteettomina, hänen vaikutuksensa rajoittuu kuningattaren
yksityiseen elämänpiiriin, hän ei kerjää etuja ystävilleen,
suvulleen, hän ei sekaannu valtion asioihin tai politiikkaan. Hän ei
pidä pelisalia, ei vedä Marie Antoinette’ia syvemmälle huvitusten
pyörteeseen, vaan osoittaa hänelle hiljaa ja huomiota herättämättömällä
tavalla uskollisuuttaan, ja sankarillinen kuolema lopulta sinetöi hänen
ystävyytensä.

Mutta eräänä iltana hänen mahtinsa sammuu äkkiä kuin sammuksiin
puhallettu kynttilä. Eräissä hovitanssiaisissa vuonna 1775 kuningatar
huomaa nuoren naisen, jota hän ei tunne, liikuttavana vaatimattomassa
suloudessaan, enkelimäisen puhtain sinisin katsein, tyttömäisen hennoin
vartaloin; kysyttäessä hänelle mainitaan tämän nimi, kreivitär Jules
de Polignac. Tällä kertaa ei kuten Lamballe’in prinsessaan nähden ole
kyseessä inhimillinen sympatia, joka vähitellen kohoaa ystävyydeksi,
vaan äkillinen intohimoinen kiinnostus, coup de foudre [Salaman isku],
eräänlainen tulinen rakastuminen. Marie Antoinette astuu vieraan
naisen luo ja kysyy häneltä, miksi hänet niin harvoin nähdään hovissa.
Kreivitär Polignac tunnustaa rehellisesti, ettei hän ole kyllin varakas
edustukseen, ja tämä avomielisyys ihastuttaa kuningatarta, sillä
kuinka puhdas sielu mahtaakaan olla kätkeytyneenä tähän hurmaavaan
naiseen, kun hän niin liikuttavan suoraan jo puhuteltaessa tunnustaa
silloisen ajan pahimman häpeän, rahattomuuden! Eikö tämä ole oleva
hänelle ihanteellinen, kauan etsitty ystävätär? Heti Marie Antoinette
vetää kreivitär Polignacin hoviinsa, hukuttaa hänet siinä määrin
silmäänpistäviin suosionosoituksiin, että ne herättävät yleistä
kateutta; hän kävelee julkisesti hänen kanssaan käsikynkässä, antaa
hänen asua Versailles’issa, ottaa hänet kaikkialle mukaansa ja siirtää
kerran vieläpä koko hovikuntansa Marlyhin pelkästään voidakseen olla
lähellä jumaloitua ystävätärtään tämän maatessa lapsivuoteessa.
Muutamien kuukausien perästä on köyhtyneestä aatelisnaisesta tullut
Marie Antoinette’in ja koko hovin valtiatar.

Mutta ikävä kyllä ei tämä hento, viaton enkeli ole peräisin taivaasta,
vaan pahoin velkaantuneesta perheestä, joka innokkaasti tahtoo hyötyä
sellaisesta odottamattomasta suosiosta; pian on rahaministereillä omat
kerrottavansa asiasta. Ensinnäkin maksetaan velkoja neljäsataatuhatta
livriä, kahdeksansataatuhatta tytär saa myötäjäisiksi, vävypoika saa
kapteenin paikan, vuotta myöhemmin lisäksi maatilan, joka tuottaa
seitsemänkymmentä tukaattia vuodessa, isä saa eläkkeen, ja myöntyväinen
aviomies, jonka todellisuudessa jo aikoja sitten on korvannut
rakastaja, saa herttuan arvon ja yhden Ranskan tuottoisimmista
virka-asemista, postilaitoksen. Käly Diane de Polignac tulee huolimatta
huonosta maineestaan hovissa arvonaiseksi, kreivitär Jules itse
kuninkaallisten lasten kasvattajaksi, hänen isänsä saa eläkkeen ohella
vielä lähettilään paikan, koko perhe ui kullassa ja kunniassa ja tuhlaa
lisäksi runsaudensarvestaan suosionosoituksia ystävilleen; lopulta tämä
kuningattaren oikku, yksistään tämä Polignacin perhe, maksaa valtiolle
vuosittain puoli miljoonaa livriä. »Ei ole olemassa mitään toista
esimerkkiä», kirjoittaa lähettiläs Mercy kauhistuneena Wieniin, »siitä,
että niin lyhyessä ajassa olisi yhdelle ainoalle perheelle maksettu
niin suuria summia.» Eivät edes Maintenon ja Pompadour maksaneet
enemmän kuin tämä suosikki enkelimäisen alasluotuine silmineen, tämä
niin vaatimaton, niin hyvä kreivitär Polignac.

Ne, jotka itse ovat joutuneet pyörteeseen, seisovat hämmästyneinä
eivätkä ymmärrä kuningattaren rajatonta myöntyväisyyttä, kun hän
antaa väärinkäyttää nimeään, asemaansa, mainettaan tämän arvottoman
ja pelkästään omaa hyötyään ajattelevan loisperheen hyväksi. Jokainen
tietää, että kuningatar luonnollisen älyn, sisäisen voiman ja suoruuden
puolesta on satakertaisesti näiden kurjien olioiden yläpuolella,
jotka ovat hänen jokapäiväisenä seuranaan. Mutta luonteiden välisessä
jännityksessä ei ratkaisevana milloinkaan ole voima, vaan taitavuus, ei
hengen, vaan tahdon ylemmyys. Marie Antoinette on veltto ja Polignacit
pyrkijäluonteita, hän on häilähtelevä ja nuo ovat sitkeitä, hän seisoo
yksinään, mutta nuo ovat yhtyneet joukkioksi, joka järjestelmällisesti
eristää kuningattaren koko muusta hovista. He pitävät häntä kynsissään
huvittamalla häntä. Mitäpä auttaa, että tuo vanha rippi-isä Vermond
parka varottaa entistä oppilastaan: »Te olette tullut liian
suvaitsevaiseksi ystävienne ja ystävättärienne tavoille ja maineelle»,
että hän merkittävällä rohkeudella nuhtelee: »Huono käyttäytyminen,
huonot tavat, turmeltunut tai menetetty maine ovat suorastaan
muodostuneet keinoksi päästä Teidän seurueeseenne»; mutta mitä auttaa
muutama sana vastustamaan tätä suloista ja hellää lepertelyä käsi
kaulalla, mitä auttaa viisaus tätä päivittäistä laskelmoivaa viekkautta
vastaan! Kreivitär Polignac ja hänen joukkokuntansa ovat saaneet
käsiinsä kuningattaren sydämen taika-avaimen kyetessään huvittamaan
häntä, ravitessaan hänen ikävystymistään, ja muutamien vuosien perästä
Marie Antoinette on kokonaan tämän kylmästi laskevan roskajoukon
käskettävänä. Toinen kannattaa kreivitär Polignacin salongissa toisen
pyrkimyksiä päästä virkoihin ja asemiin, he pelaavat toisilleen
virkapaikkoja ja eläkkeitä jokainen ollen itse harrastavinaan
yksinomaan toisen parasta, ja niin valuvat mitään huomaamattoman
kuningattaren käsien kautta viimeisetkin valtion ehtyvän rahakammion
kultavirrat muutamien harvojen taskuihin. Ministerit eivät voi asettaa
sulkuja tälle komennolle. »Faites parler la Reine», — »Koettakaa saada
kuningatar puhumaan puolestanne», he vastaavat olankohauksella kaikille
pyytäjille, sillä arvoja ja titteleitä, asemia ja eläkkeitä jakaa
Ranskassa yksinomaan kuningattaren käsi, ja tätä kättä vuorostaan ohjaa
näkymättömänä orvokinsilmäinen nainen, kaunis, vieno kreivitär Polignac.

Näillä alinomaisilla huvituksilla tuo piiri pystyttää Marie
Antoinette’in ympärille läpipääsemättömän aitauksen. Muu hovi huomaa
tämän pian, se tietää, että näiden muurien takana on maallinen
paratiisi. Siellä kukoistavat arvoasemat, siellä virtaavat eläkkeet,
siellä voi pilapuheella, iloisella kohteliaisuudella poimia itselleen
suosionosoituksen, johon muut ovat vuosikymmeniä ponnistelleet
väsymättömällä työllä. Tuossa autuaassa maailmassa vallitsee ikuinen
hilpeys, suruttomuus ja ilo, ja sille, joka on päässyt tunkeutumaan
kuningattaren suosion Elysiuminkentille, ovat maailman kaikki hyvyydet
tarjolla. Ihmekö siis, että kaikki ne katkeroituvat yhä kiivaammin,
jotka eivät pääse tämän muurin sisäpuolelle, vanhat ansioituneet
aatelissuvut, joita ei päästetä Trianoniin, joiden niin ikään ahnaita
käsiä ei kultasade koskaan kostuta. Olemmeko me halpa-arvoisempia kuin
nuo köyhtyneet Polignacit? murisevat Orléansit, Rohanit, Noaillesit,
Marsanit. Sitäkö varten on saatu nuori vaatimaton kunnollinen
kuningas, vihdoinkin mies, joka ei ole rakastajattariensa leikkikalu,
jotta Pompadourin, Dubarryn jälkeen taas täytyisi kerjätä suosikilta
sellaista, mihin itsellä on täysi oikeus? Pitääkö todellakin sietää
tätä julkeata syrjäytetyksi tulemista, tätä kylmää sivuuttamista
tuon nuoren itävallattaren taholta, joka kerää ympärilleen vieraita
lurjuksia ja epäilyttäviä naisia eikä vanhaa, vuosisatoja maassa
asunutta aatelia? Yhä kiinteämmin liittyvät yhteen poissuljetut,
jokainen päivä, jokainen vuosi lisää heidän laumaansa. Ja pian katselee
Versaillesin autioista ikkunoista satasilmäinen viha kuningattaren
surutonta ja pahaa aavistamatonta leikkimaailmaa.

VELI KÄY TERVEHTIMÄSSÄ SISARTAAN

Vuonna 1776 ja karnevaalissa 1777 Marie Antoinette’in huvitemmellys
saavuttaa jyrkästi nousevan käyränsä huippukohdan. Mondeeni kuningatar
ei ole poissa ainoistakaan kilpa-ajoista, oopperatanssiaisista,
naamiohuveista, hän ei milloinkaan tule kotiin ennen päivänkoittoa,
alati hän välttää aviovuodetta. Neljään asti aamulla hän istuu
pelipöydän ääressä, hänen tappionsa ja velkansa herättävät jo julkista
pahennusta. Epätoivoisena lähettiläs Mercy kiidättää Wieniin raportin
toisensa jälkeen: »Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa unohtaa
täydelleen ulkonaisen arvokkuutensa», on tuskin mahdollista ojentaa
häntä, sillä »erilaiset huvitukset seuraavat toisiaan niin nopeasti,
että vain mitä suurimmalla vaivalla voi saada muutaman hetken puhua
hänen kanssaan vakavista asioista.» Pitkiin aikoihin ei ole nähty
Versailles’ia niin autiona kuin tänä talvena; viime kuukauden kuluessa
eivät kuningattaren askartelut tai pikemminkin hänen huvittelunsa
ole muuttuneet tai vähentyneet. On aivan kuin demoni olisi riivannut
tämän nuoren naisen: milloinkaan ei hänen rauhattomuutensa, hänen
malttamattomuutensa ole ollut mielettömämpää kuin tänä ratkaisevana
vuotena.

Lisäksi tulee nyt ensi kerran uusi vaara. Marie Antoinette ei 1777 enää
ole se viisitoistavuotias naiivi lapsi, jona hän on tullut Ranskaan,
vaan kaksikymmenkaksivuotias uhkeaan kauneuteen puhjennut, houkutteleva
ja itse jo houkuteltu nainen; olisi pikemminkin luonnotonta, jos hän
jäisi täysin kylmäksi tunteiltaan Versaillesin hovin eroottisessa,
ylikiihtyneen aistillisessa ilmapiirissä. Kaikilla hänen samanikäisillä
sukulaisillaan, kaikilla hänen ystävättärillään on jo aikoja sitten
lapsia, jokaisella todellinen mies tai ainakin rakastaja; vain hän
yksin on onnettoman aviomiehensä vamman vuoksi suljettu pois, vain
hän, kauniimpi kuin kaikki muut, halutumpi kuin kukaan muu hänen
piirissään ei vielä ole kenellekään lahjoittanut tunnettaan. Turhaan
hän on suunnannut voimakkaan hellyydentarpeensa ystävättäriinsä,
huumannut sisäisen tyhjyytensä loppumattomilla juhlilla — ei auta,
luonto vaatii vähitellen oikeuksiaan jokaisessa, siis myös tässä
kauttaaltaan luonnollisessa ja normaalissa naisessa. Yhä enemmän Marie
Antoinette menettää ollessaan yhdessä nuorten kavaljeerien kanssa
alkuperäisen huolettoman varmuutensa. Tosin hän edelleenkin pelkää
kaikista vaarallisinta. Mutta hän ei lakkaa leikkimästä vaaralla
eikä kykene tällöin hillitsemään vertansa, joka hänet paljastaa; hän
punastuu, kalpenee, alkaa näiden tiedottomasti himoamiensa nuorten
henkilöiden läheisyydessä vavista, joutuu hämmennyksiin, saa kyyneleet
silmiin ja manaa kuitenkin yhä uudelleen esiin näiden kavaljeerien
galantit kohteliaisuudet; Lauzunin muistelmat, joissa tavataan tuo
merkillinen kohtaus, jolloin äsken vielä kiukusta kiihtynyt kuningatar
äkkiä painaa hänet nopeaan syleilyyn ja pelästyneenä omaa menettelyään
heti häpeissään pakenee, tekevät kauttaaltaan luotettavan vaikutuksen,
sillä Ruotsin lähettilään selonteko hänen ilmeisestä intohimostaan
nuoreen kreivi Ferseniin kuvastaa samaa kiihtynyttä mielentilaa. On
kieltämätöntä: piinaantunut, tomppelimaisen puolisonsa säästämä ja
uhraama kaksikymmenkaksivuotias nainen on itsehillintänsä äärimmäisellä
rajalla. Hänen hermonsa eivät enää kestä näkymätöntä jännitystä,
vaikkakin Marie Antoinette koettaa puolustautua sitä vastaan, ja
kenties juuri sentähden. Itse asiassa kertookin lähettiläs Mercy, aivan
kuin hän tahtoisi täydentää kliinillistä kuvaa, äkkiä esiintyvistä
»affectations nerveuses» [Hermokiihtymys], niin sanotuista »vapeurs»
[Hysteeriset oireet]. Toistaiseksi Marie Antoinette’in vielä pelastaa
hänen omien kavaljeeriensa hienotunteinen arkuus tekemästä todellista
aviorikosta — molemmat, Lauzun ja Fersen, poistuvat nopeasti hovista,
niin pian kuin huomaavat kuningattaren liian ilmeisen kiinnostuksen
heihin — mutta ei ole epäilystäkään, että jos joku nuorista
suosikeista, joiden kanssa hän koketisti leikittelee, suotuisalla
hetkellä rohkeasti kävisi asiaan, voisi hän helposti valloittaa
tämän sisäisesti enää vain heikosti puolustetun siveyden. Tähän asti
Marie Antoinette’in on onneksi onnistunut pysähtyä askelen päähän
lankeemisesta. Mutta sisäisen rauhattomuuden mukana kasvaa vaara:
yhä lähempänä, yhä huikentelevammin perhonen liitelee houkuttelevan
kynttilänliekin ympärillä; vain taitamaton siivenräpytys, ja leikkivä
syöksyy auttamattomasti tuhoavaan tuleen.

Tietääkö äidin valitsema vartija tästäkin vaarasta? Se on
otaksuttavissa, sillä hänen Lauzunia, Dillonia, Esterhazya
koskevat varoituksensa viittaavat siihen, että vanha kokenut
vanhapoika ymmärtää kärjistyneen tilanteen viimeistä syytään
myöten paremmin kuin kuningatar, joka ei aavista, kuinka paljon
hänen äkilliset kiihtymystilansa, hänen hurja ja kyllästymätön
paikallaanpysymättömyytensä paljastavat. Hän käsittää koko
laajuudessaan, mitä katastrofia tietäisi, jos Ranskan kuningatar
joutuisi jonkun vieraan rakastajan uhriksi, ennenkuin hän on
synnyttänyt puolisolleen ensimmäisen oikean perillisen: tämä on
estettävä hinnalla millä hyvänsä. Niin lähettää hän Wieniin kirjeen
toisensa jälkeen, että keisari Josef vihdoinkin tulisi Versaillesin
pitämään silmällä kuningatarta. Sillä hän tietää, tuo hiljainen,
rauhallinen huomioitsija, että on viimeinen hetki pelastaa kuningatar
itseltään.

Josef II:n matkalla Pariisiin on kolminainen tarkoitus. Hänen pitää
miehenä puhua kuninkaalle, langolleen, edelleenkin täyttämättömien
aviollisten velvollisuuksien arkaluontoisesta asiasta. Hänen pitää
vanhemman veljen arvovallalla torua huvittelunhaluista sisartaan,
asettaa hänen silmiensä eteen hänen huvittelunhalunsa poliittiset
ja inhimilliset vaarat. Kolmanneksi hänen tulee henkilökohtaisesti
lujittaa Ranskan ja Itävallan hallitsijahuoneiden valtiollista liittoa.

Näihin kolmeen hänelle annettuun tehtävään Josef II vielä
vapaaehtoisesti liittää neljännen: hän tahtoo ottaa vaarin tämän
huomiota herättävän käynnin suomasta tilaisuudesta, tehdä sen vielä
huomiota herättävämmäksi ja henkilökohtaisesti hankkia itselleen
mahdollisimman paljon ihailua. Tämä sisimmässään rehellinen,
ei suinkaan älytön, joskaan ei liioin ylenmäärin lahjakas ja
ennenkaikkea turhamainen mies potee jo vuosia sitten tyypillistä
kruununprinssisairautta; häntä harmittaa, ettei hän täysikasvuisena
miehenä vieläkään saa hallita vapaasti ja oman tahtonsa mukaan, vaan
että hänen täytyy kuuluisan, juhlitun äitinsä varjossa näytellä
politiikan näyttämöllä vain toista osaa eli, kuten hän närkästyneenä
sanoo, »olla viidentenä pyöränä vaunuissa». Juuri sentähden, että hän
tietää, ettei hän viisaudessa eikä moraalisessa arvovallassa kykene
voittamaan suurta keisarinnaa, joka on hänen tiellään, hän koettaa
sivuroolilleen antaa erikoisen silmäänpistävän vivahduksen. Koska
hänen äitinsä Euroopan silmissä jo ruumiillistaa hallitsijavallan
sankarillisen käsityksen, hän puolestaan tahtoo näytellä
kansankeisaria, uudenaikaista, ihmisystävällistä, ennakkoluulotonta,
valistunutta maanisää. Hän kävelee talonpoikana auran kurjessa, hän
sekaantuu yksinkertaiseen porvaristakkiin puettuna ihmisvilinään, hän
nukkuu yksinkertaisessa sotilasvuoteessa, hän antaa koetteeksi teljetä
itsensä Spielbergiin, mutta huolehtii samalla siitä, että maailma saa
runsain mitoin tietää tästä kerskailevasta vaatimattomuudesta. Mutta
tähän asti Josef II on saattanut näytellä tällaista kansanomaisen
kalifin osaa ainoastaan omille alamaisilleen; tämä Pariisin
matka tarjoaa hänelle vihdoinkin tilaisuuden esiintyä suurella
maailmannäyttämöllä. Ja jo viikkoja aikaisemmin keisari harjoittelee
vaatimattomuusrooliaan kaikkia ajateltavissa olevia yksityisseikkoja
myöten.

Puolittain keisari Josef onnistui tässä tarkoituksessaan. Tosin hän
ei ole kyennyt pettämään historiaa, se merkitsee hänen velkatililleen
virheen toisensa jälkeen, ennenaikaisia, taitamattomasti toimeenpantuja
uudistuksia, onnettomia hätiköintejä, ja kenties vain hänen
ennenaikainen kuolemansa pelasti Itävallan jo silloin uhkaavalta
hajoamiselta; mutta legendan, joka on herkkäuskoisempi kuin historia,
hän on voittanut puolelleen. Vielä paljon myöhemmin veisattiin virttä
hyvästä kansankeisarista, lukemattomat nurkkaromaanit kertovat, kuinka
muuan jalo tuntematon yksinkertaiseen viittaan verhottuna tekee
hyviä töitä avoimin käsin ja rakastaa rahvaan tyttöjä; kuuluisa on
näissä romaaneissa alati toistuva loppu: tuntematon avaa viittansa,
nähdään hämmästyneinä loistava univormu, ja jalo mies poistuu lausuen
syvämietteiset sanat: »Nimeäni ette saa koskaan tietää, olen keisari
Josef.»

Tämä on leikinlaskua, mutta kuitenkin se on vaistomaisesti viisaampaa
kuin tulee ajatelleeksikaan: miltei nerokkaalla tavalla se karrikoi
keisari Josefin historiallista omituisuutta haluta toiselta puolen
näytellä vaatimatonta miestä ja toiselta puolen tehdä kaikki, jotta
tätä vaatimattomuutta myös asianmukaisesti ihailtaisiin. Hänen
Pariisin-matkansa antaa siitä kuvaavan näytteen. Sillä tietystikään
keisari Josef II ei matkusta Pariisiin keisarina — hän ei halua
herättää huomiota —, vaan kreivi Falkensteininä, ja pannaan mitä
suurinta painoa siihen, ettei kukaan saisi tietää mitään tästä
incognitosta. Pitkissä kirjelmissä määrätään, ettei kukaan saa
häntä puhutella muuten kuin sanalla »Monsieur» [Herra], eipä edes
Ranskan kuningaskaan, että hän ei halua asua linnoissa ja tahtoo
käyttää vain yksinkertaisia vuokravaunuja. Mutta tietystikin
kaikki Euroopan hovit päivälleen ja tunnilleen tietävät hänen
saapumisestaan; jo Stuttgartissa Württembergin herttua tekee
hänelle pahan kepposen antamalla käskyn poistaa majataloista kaikki
kilvet, joten kansankeisarille ei jää muu neuvoksi kuin kuitenkin
nukkua herttuan palatsissa. Mutta pedanttisella itsepäisyydellä
uusi Harun al Rasid viime hetkeen asti pitää kiinni aikoja sitten
yleisesti tunnetusta incognitostaan. Yksinkertaisessa fiakerissa hän
saapuu Pariisiin, majoittuu Hotel de Tréville’iin, nykyiseen Hotel
Foyot’hon, tuntemattomana kreivi Falkensteininä; Versailles’issa
hän vuokraa huoneen pienehköstä talosta, nukkuu siellä, aivan kuin
olisi sotakentällä kenttävuoteessa, vain viitan peittämänä. Ja hän
on laskenut oikein. Pariisin kansalle, joka tuntee kuninkaansa vain
ylellisyydessä elävänä, sellainen hallitsija merkitsee sensaatiota,
keisari, joka sairaaloissa maistaa köyhäin soppaa, joka on läsnä
akatemiojen istunnoissa ja parlamentin asiainkäsittelyissä tai
käy katsomassa laivureita, kauppiaita, kuuromykkäinlaitosta,
kasvitieteellistä puutarhaa, saippuatehdasta ja käsityöläisiä;
Josef näkee paljon Pariisissa ja iloitsee samalla siitä, että hänet
nähdään: hän ihastuttaa kaikki kansanomaisuudellaan ja on itse vielä
ihastuneempi osakseen tulleesta haltioituneesta suosiosta. Tuossa aidon
ja epäaidon välisessä kaksoisroolissaan tämä salaperäinen luonne pysyy
alati tietoisena kaksijakoisuudestaan, ja ennen lähtöään hän kirjoittaa
veljelleen: »Sinä olet enemmän arvoinen kuin minä, mutta minä olen
suurempi teeskentelijä, ja tässä maassa pitää olla sellainen. Minä
olen tarkoituksellisesti ja vaatimattomuudesta yksinkertainen, mutta
liioittelen sitä tahallisesti; olen täällä herättänyt innostusta, joka
todella jo käy kiusalliseksi minulle. Poistun tästä kuningaskunnasta
erittäin tyytyväisenä, mutta kaipauksetta, sillä olen jo saanut
kylliksi roolistani?»

Tämän persoonallisen menestyksen ohella Josef saavuttaa myös aiotut
poliittiset tarkoitusperät; ennen kaikkea sujuu keskustelu langon
kanssa tietystä arkaluontoisesta kysymyksestä yllättävän helposti.
Rehellisenä ja joviaalisena Ludvig XVI suhtautuu lankoonsa täysin
luottamuksellisesti. Fredrik Suurta ei auttanut vähääkään se, että
hän lähettiläälleen, paroni Goltzille, antoi tehtäväksi levittää
koko Pariisissa tietoa, että keisari Josef muka olisi sanonut
hänelle: »Minulla on kolme lankoa, ja kaikki ovat yhtä surkeita:
Versailles’issa oleva on heikkomielinen, Napolissa oleva narri ja
Parmassa oleva pölkkypää.» Tässä tapauksessa »häijy naapuri» on tehnyt
turhaa työtä, sillä Ludvig XVI ei ole vähääkään turhamainen, nuoli
kilpistyy takaisin hänen hyvänahkaisuudestaan. Langokset juttelevat
vapaasti ja rehellisesti keskenään, ja Ludvig XVI voittaa lähemmin
tutustuttaessa myös eräänlaisen Josef II:n inhimillisen kunnioituksen.
»Tämä mies on heikko raukka, mutta ei mikään tyhmyri. Hänellä on
tietoja ja arvostelukykyä, mutta hän on sekä ruumiillisesti että
henkisesti apaattinen. Hän keskustelee järkevästi, mutta hänellä ei ole
mitään todellista halua hankkia syvällisempää sivistystä eikä mitään
uteliaisuutta; fiat lux [Tulkoon valkeus] ei vielä ole tullut hänen
kohdalleen, materia on vielä alkutilassaan.» Muutamien päivien perästä
Josef II on kokonaan saanut kuninkaan valtaansa, he ovat yksimielisiä
kaikista poliittisista kysymyksistä, ja on tuskin epäiltävissä, että
hänen vaivatta onnistui taivuttaa lankonsa tuohon arkaluontoiseen
leikkaukseen.

Vaikeammaksi Josefin asema käy Marie Antoinette’iin nähden, koska se
tässä kohden on vastuunalaisempi. Sisar on sekavin tuntein odottanut
veljensä käyntiä, onnellisena siitä, että hän vihdoinkin kerran
saisi rehellisesti puhua omaisensa kanssa ja lisäksi sen omaisen,
johon hänellä on suurin luottamus, mutta samalla myös kovin peläten
sitä jyrkkää opettavaista tapaa, millä keisari mielellään kohtelee
nuorempaa sisartaan. Vasta äskettäin hän on torunut häntä kuin
koulutyttöä: »Mihin Sinä sekaannutkaan?» hän oli kirjoittanut, »Sinä
annat erottaa ministereitä, toisen annat karkoittaa maatiloilleen,
perustat hoviin uusia kalliita virkoja! Oletko kysynyt itseltäsi,
millä oikeudella Sinä sekaannut hovin ja Ranskan monarkian asioihin?
Mitä tietoja olet hankkinut itsellesi uskaltaaksesi sekaantua
asioihin, ja kuvitelluksesi, että mielipiteesi voisi olla jossakin
suhteessa merkitsevä, ja varsinkin, kun on kysymys valtion asioista,
jotka kuitenkin vaativat aivan erikoisen syvällisiä tietoja? Sinä,
rakastettava nuori henkilö, joka päivät päästään ei ajattele muuta
kuin kevytmielisyyksiä, pukuja ja huvituksia, joka ei lue mitään, joka
ei neljännestuntiakaan kuukaudessa käytä järkevään keskusteluun tai
kuuntele sellaista, joka ei mieti, ei ajattele mitään loppuun eikä
koskaan, siitä olen varma, ajattele, mitä seurauksia on oleva siitä,
mitä hän sanoo tai tekee...» Sellaiseen karvaaseen koulumestarinuottiin
ei hemmoteltu, lellitelty nainen ole tottunut hovilaistensa taholta
Trianonissa, ja ymmärtää hänen sydäntykytyksensä, kun äkkiä
hovimarsalkka ilmoittaa, että kreivi von Falkenstein on saapunut
Pariisiin ja on huomenna ilmestyvä Versailles’iin.

Mutta käy paremmin kuin hän on odottanut. Josef II on kyllin
diplomaattinen ollakseen heti ukonilmana syöksymättä taloon;
päinvastoin, hän sanoo kohteliaisuuksia hänen hurmaavasta ulkonäöstään,
vakuuttaa, että jos hän vielä kerran menisi naimsiin, täytyisi hänen
vaimonsa olla hänen näkösensä, hän käyttäytyy pikemmin keikarin tavoin.
Maria Teresia on jälleen kerran ennustanut oikein ilmoittaessaan
ennakolta lähettiläälleen: »En oikeastaan pelkää, että hän on
oleva tyttäreni käyttäytymisen liian ankara arvostelija, luulen
pikemminkin, että tyttäreni, sievä ja hurmaava kun on ja taitava
sekoittamaan keskusteluun henkevyyttä ja arvokasta esiintymistä, on
saavuttava poikani hyväksymisen, mikä vuorostaan on mairitteleva
poikaani.» Itse asiassa, hurmaavan, sievän sisaren rakastettavuus,
hänen vilpitön ilonsa veljen jälleennäkemisestä, se kunnioitus,
millä hän häntä kuuntelee, toiselta puolen langon tuttavallinen
hyvänluontoisuus ja se suuri menestys, minkä hän on saavuttanut
Pariisissa vaatimattomuusilveilyllään, tekevät tuon pelätyn pedantin
mykäksi; ankara muriseva karhu rauhoittuu, senjälkeen kuin sille on
niin runsaasti annettu hunajaa. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa on
pikemminkin myötätuntoinen: »Hän on rakastettava ja säädyllinen nainen,
vielä jonkinverran nuori ja jonkinverran liian ajattelematon, mutta
hänellä on kuitenkin melkoinen määrä säädyllisyyttä ja hyvettä ja
lisäksi vielä eräänlainen oikea käsittämisen lahja, joka usein on minua
hämmästyttänyt. Hänen ensimmäinen virikkeensä on aina oikea, ja jos
hän seuraisi sitä ja ajattelisi hituista enemmän, sensijaan, että hän
kuuntelisi niitä monilukuisia mielistelijöitä, jotka häntä ympäröivät,
olisi hän täydellinen. Huvittelunhalu on hänessä valtava, ja kun on
tehty tämän heikkouden tuttavuutta, pidetään siitä kiinni, ja hän
kuuntelee aina eniten niitä, jotka häntä tässä kohden osaavat palvella.»

Mutta samaan aikaan kuin Josef II näköjään rauhallisena ottaa osaa
kaikkiin niihin juhliin, joita hänen sisarensa panee toimeen hänen
kunniakseen, tekee tämä merkllinen kaksoisihminen teräviä ja tarkkoja
huomioita. Ennen kaikkea hänen täytyy todeta, ettei Marie Antoinette
»tunne lainkaan rakkautta puolisoonsa», että hän kohtelee häntä
huolimattomasti, välinpitämättömästi ja sopimattoman ylimielisesti.
Edelleen hänelle ei myöskään ole vaikeata nähdä »huimapään» huonoa
seuraa, ennen kaikkea Polignacien. Vain eräässä suhteessa hän näyttää
rauhoittuneen. Josef II hengähtää silminnähtävästi helpotuksesta
— todennäköisesti hän on pelännyt pahempaa, — huomatessaan, että
huolimatta kaikesta koketeerauksesta nuorten kavaljeerien kanssa hänen
sisarensa siveys toistaiseksi on kestänyt, että — varovaisuuden vuoksi
hän liittää varauman »ainakin tähän asti» — tämän turmeltuneen moraalin
keskellä hänen käyttäytymisensä siveellisessä suhteessa on parempi
kuin hänen maineensa. Totta kyllä: erikoisen varmaksi tulevaisuuteen
nähden ei se, mitä hän tässä kohden on kuullut ja nähnyt, näytä häntä
tehneen; pari voimakasta varoitusta näyttää hänestä olevan paikallaan.
Muutamia kertoja hän nuhtelee nuorta sisartaan, joudutaan ankariin
yhteenottoihin, esimerkiksi, kun veli todistajien läsnäollessa tylysti
moittii häntä siitä, ettei hän »ole miehelleen miksikään hyödyksi»,
tai nimittää hänen ystävätärensä, Guémenéen herttuattaren pelihuonetta
todelliseksi veijariluolaksi, »un vrai tripot». Sellaiset julkiset
moitteet kiukustuttavat Marie Antoinette’ia: usein pannaan kova kovaa
vastaan näissä sisarusten välisissä keskusteluissa. Nuoren naisen
lapsellinen uhma torjuu luotaan tämän vaateliaan holhouksen; mutta
samaan aikaan hänen sisäinen rehellisyytensä tuntee, miten oikeassa
veli on kaikissa moitteissaan, kuinka tarpeellista hänelle hänen omassa
luonteenheikkoudessaan olisi, että hänellä olisi rinnallaan sellainen
vartija.

Mihinkään lopulliseen välien selvittelyyn ei kuitenkaan näytä
päädytyn sisarusten kesken. Tosin Josef II myöhemmin varoittavasti
muistuttaa eräästä keskustelusta kivipenkillä, mutta varsinaisinta
ja tärkeintä hän ilmeisesti ei halua uskoa sisarelleen tilapäisissä
keskusteluissa. Kaksi kuukautta Josef II on tarkastellut koko Ranskaa,
hän tietää tästä maasta enemmän kuin sen oma kuningas, ja enemmän
sisartaan uhkaavista vaaroista kuin tämä itse. Mutta hän on oppinut
senkin, että jokainen tälle pintapuoliselle henkilölle lausuttu sana
haihtuu, että hän seuraavalla hetkellä unohtaa kaiken, varsinkin sen,
minkä hän tahtoo unohtaa. Niin hän kaikessa hiljaisuudessa laatii
ohjesäännön, johon hän kokoaa kaikki huomionsa ja arvelunsa, ja
luovuttaa tämän kolmikymmensivuisen asiakirjan tahallisesti aivan viime
hetkellä pyytäen lukemaan sen vasta hänen lähtönsä jälkeen. Scripta
manent [Kirjoitettu säilyy], kirjoitetun kehoituksen on määrä hänen
poissaollessaan olla sisaren tukena.

Tämä »instruction» [Ohjesääntö, ohjeet] on Marie Antoinette’in
luonteesta kenties valaisevin asiakirja, mikä meillä on, sillä Josef II
kirjoittaa sen vilpittömässä tarkoituksessa ja täysin lahjomattomasti.
Ollen hieman mahtipontinen muodoltaan, meidän makumme kannalta
hiukan liian pateettinen moraalissaan, se samalla todistaa suurta
diplomaattista taitavuutta, sillä Saksan keisari karttaa tahdikkaasti
antamasta Ranskan kuningattarelle suoranaisia käyttäytymissääntöjä.
Hän vain liittää kysymyksen kysymykseen, sepittää eräänlaisen
katkismuksen herättääkseen tuon ajattelemattoman naisen harkintaan,
itsetuntemukseen ja edesvastuuntuntoon; mutta tahtomattakin kysymykset
muodostuvat syytöksiksi, niiden näennäisesti löyhä sarja muodostuu
Marie Antoinette’in hairahduksien täydelliseksi luetteloksi. Josef
II muistuttaa sisartaan ennen kaikkea siitä, kuinka paljon aikaa
hän jo on turhaan kuluttanut. »Sinä vartut iässä, et voi siis enää
esittää puolustukseksi, että olet lapsi. Mitä on tapahtuva, mitä on
Sinusta tuleva, jos edelleenkin vitkastelet?» Ja hän vastaa itse
kauhistavan selvänäköisesti: »Onneton nainen ja vielä onnettomampi
kuningatar.» Kysymysten muodossa hän yksitellen luettelee kaikki
hänen laiminlyöntinsä: salamankirkkaana heijastuu terävä kylmä valo
varsinkin hänen suhteeseensa kuninkaaseen. »Otatko todellakin vaaria
kaikista tilaisuuksista, vastaatko tunteisiin, joita hän osoittaa
Sinulle? Etkö ole kylmä ja hajamielinen hänen puhuessaan Sinulle? Etkö
monestikin näytä ikävystyneeltä tai loukkaantuneelta? Kuinka näin
käyttäytyessäsi voit pyytää, että luonnostaan kylmä mies lähestyy Sinua
ja todella rakastaa Sinua?» Säälimättömänä hän moittii — edelleenkin
näennäisesti vain kysyen, mutta todellisuudessa ankarasti moittien —
häntä siitä, että hän, sensijaan, että mukautuisi kuninkaan tahtoon,
käyttää hyväkseen hänen avuttomuuttaan ja heikkouttaan vetääkseen
kaikki menestykset ja kaiken huomaavaisuuden omaan itseensä kuninkaan
sijasta. »Ymmärrätkö todella tehdä itsesi hänelle välttämättömäksi?»
hän kysyy ankarammin. »Saatko hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kukaan
rakasta häntä vilpittömämmin eikä enemmän harrasta hänen kunniaansa
ja onneaan kuin Sinä? Luovutko koskaan omasta halustasi loistaa hänen
kustannuksellaan? Käytkö koskaan käsiksi asioihin, jotka hän laiminlyö,
ehkäistäksesi näyttämästä siltä, että Sinulla olisi ansioita hänen
kustannuksellaan? Teetkö uhrauksia hänen hyväkseen? — Ja vaikenetko
ehdottomasti hänen virheistään ja heikkouksistaan? Puolusteletko
niitä ja käsketkö heti niiden pitää suunsa kiinni, jotka uskaltavat
viittailla niihin?»

Sivu sivulta keisari Josef senjälkeen latelee esiin huvitteluvimman
koko luettelon: »Oletko vielä kertaakaan ajatellut, miten huono
vaikutus seurustelusuhteillasi, ystävyyksilläsi, elleivät ne ulotu joka
suhteessa moitteettomiin henkilöihin, voi olla yleiseen mielipiteeseen
ja täytyy olla, koska sen johdosta sentään ehdottomasti syntyy
epäluulo, että Sinä joko itse hyväksyt nämä huonot tavat tai suorastaan
itse noudatat niitä? Oletko koskaan punninnut niitä kauhistavia
seurauksia, jotka uhkapeli voi tuoda mukanaan huonon seuran ja sen
seurustelusävyn johdosta, mikä siihen kuuluu? Muistelehan asioita,
mitä on tapahtunut omien silmiesi edessä, muista, että kuningas itse
ei pelaa ja että vaikuttaa kiihdyttävästi, jos Sinä niin sanoakseni
ainoana koko perheestä kannatat tätä huonoa tapaa. Samaten ajattele
ainakin hetkinen kaikkia niitä kiusallisia seikkoja, jotka liittyvät
oopperatanssiaisiin, kaikkia niitä tyhmiä seikkailuja, joista Sinä
itsekin tässä kohden olet minulle kertonut. En voi olla sanomatta
Sinulle, että kaikista huvituksista tämä epäilemättä on sopimattomin
ja varsinkin se tapa, millä Sinä menet noihin tanssiaisiin, sillä se
seikka, että lankosi seuraa Sinua niihin, ei vaikuta mitään asiaan.
Mitä järkeä on siinä, että haluat olla siellä tuntemattomana, esittää
vierasta naamiota, etkö sitten käsitä, että Sinut siitä huolimatta
tunnetaan ja Sinulle sanotaan paljon asioita, joiden kuuleminen ei
Sinulle sovi, mutta jotka tahallaan sanotaan Sinun huvittamiseksesi
ja jotta saataisiin Sinut uskomaan, että ne on sanottu kaikessa
viattomuudessa? Jo paikalla sinänsä on huono maine. Mitä Sinä sieltä
oikeastaan haet? Naamio estää säädyllisen keskustelun, tanssia Sinä
siellä et voi, mitä varten siis nämä seikkailut, nämä sopimattomuudet,
miksi antautua näiden hillittömien nulikkojen, kevytmielisten tyttöjen
ja vierasten henkilöiden roskaseuraan, kuunnella kaksimielisiä puheluja
ja kenties itsekin puhella jotakin samantapaista? Ei, se ei käy
laatuun. Tunnustan Sinulle, että tämä on se kohta, josta olen kaikkien
ihmisten, jotka Sinua rakastavat ja ajattelevat säädyllisesti, nähnyt
olevan eniten kuohuksissa: kuningas jätetään yökausiksi Versaillesin
yksikseen, ja Sinä olet Pariisin koko lurjusjoukkion seurassa!»
Kiihkeästi Josef toistaa hänelle äidin vanhat kehotukset, että hänen
vihdoinkin tulisi hiukan harrastaa kirjallisuutta, kaksi tuntia
päivässä ei olisi liiaksi, ja ne tekisivät hänet viisaammaksi ja
järkevämmäksi kuin muut kaksikymmentäkaksi. Ja äkkiä pulpahtaa pitkän
saarnan keskeltä esiin näkijämäinen sana, jota ei voi puistatusta
tuntematta lukea. Ellei sisar noudata hänen neuvojaan tässä kohden,
sanoo Josef II, hän näkee edessään pahoja asioita, ja hän kirjoittaa
hänelle sananmukaisesti: »Minua vapisuttaa nyt puolestasi, sillä näin
ei voi jatkua; la révolution sera cruelle si vous ne la préparez.» —
»Vallankumous on oleva julma» — tässä on ensi kertaa kirjoitettuna tuo
kammottava sana. Vaikkakin se on tarkoitettu toisin, on sillä kuitenkin
profeetallinen merkitys. Mutta vasta vuosikymmen myöhemmin Marie
Antoinette on tajuava tämän sanan merkityksen.

ÄIDIKSITULO

Tämä keisari Josef II:n käynti näyttää historiallisesti katsottuna
Marie Antoinette’in elämässä merkityksettömältä välikohtaukselta;
mutta tosiasiallisesti se aikaansaa mitä ratkaisevimman käänteen.
Sillä jo muutamia viikkoja myöhemmin näyttäytyvät keisarin ja Ludvig
XVI:n alkovin arkaluontoista kysymystä koskevan kaksinpuhelun
hedelmät. Rohkaistuna voimistunut kuningas käy käsiksi aviollisiin
velvollisuuksiinsa. Vielä elokuun 19 päivänä 1777 Marie Antoinette
ilmoittaa Wieniin vain »un petit mieux»: hänen (neitseellinen)
»tilansa on muuttumaton». Suuri hyökkäys ei vielä ole onnistunut,
»mutta en silti epäile sen onnistumista, sillä vähäinen parannus
on merkille pantavissa, nimittäin se, että kuningas on käynyt
hellemmäksi kuin aikaisemmin, ja tämä merkitsee paljon, kun hänestä
on kysymys.» Elokuun 30 päivänä kajahtaa vihdoinkin voitonfanfaari:
ensi kerran lukemattomien tappioiden jälkeen tässä rakkaudenjumalan
seitsenvuotisessa sodassa »nonchalant mari» [Välinpitämätön, veltto
aviomies] on hyökännyt täysin puolustautumattomaan linnoitukseen. »Olen
mitä onnellisin koko elämääni nähden», Marie Antoinette kiirehtii
kertomaan äidilleen: »nyt on jo kulunut kahdeksan päivää siitä, kuin
avioliittoni on kokonaan tullut täytetyksi; yritys uudistettiin
ja eilen vielä täydellisemmin kuin ensi kerralla. Ajattelin ensin
heti lähettää kuriirin rakkaan äitini luo, mutta rupesin sitten
pelkäämään, että se aiheuttaisi liian paljon huomiota ja juorua,
halusin myös ensin olla täysin varma asiastani. En usko vielä olevani
raskaana, mutta minulla on nykyään ainakin toiveita tulla siksi minä
hetkenä hyvänsä.» Pitkäksi aikaa tämä kunniakas käänne ei muuten
jää salaisuudeksi: Espanjan lähettiläs, jolla on parhaimmat tiedot
kaikista, osaa ilmoittaa käänteentekevän päivämääränkin (elokuun
25 p.) hallitukselleen ja lisää: »Koska sellainen tapahtuma on
mielenkiintoinen ja yleiseltä kannalta tärkeä, olen puhunut siitä
ministerien Maurepas’n ja Vergennes’in kanssa erikseen, ja molemmat
ovat vahvistaneet minulle sen. Muuten on varmaa, että kuningas on
kertonut asiasta eräälle tädeistään ja sanonut hyvin avomielisesti:
’Pidän suuresti tämänlaisesta huvituksesta ja pahoittelen, että niin
pitkään aikaan en ollut oppinut sitä tuntemaan.’ Hänen majesteettinsa
on paljon iloisempi kuin aikaisemmin, ja kuningattarella on nykyään
useammin, kuin tähän asti on huomattu, tummat renkaat silmien
ympärillä.» Nuoren vaimon ensi ilo kykenevästä aviomiehestään
osoittautuu muuten vielä ennenaikaiseksi, sillä Ludvig XVI ei
lähimainkaan harrasta tätä »uutta huvitusta» yhtä innokkaasti kuin
metsästystä, ja jo kymmenen päivää myöhemmin Marie Antoinette’in
jälleen täytyy valittaa äidilleen: »Kuningas ei pidä nukkumisesta
kahden. Koetan taivuttaa hänet olemaan ainakaan kokonaan luopumatta
tästä yhteydestä. Monesti hän viettää yön luonani, enkä usko, että
uskallan kiusata häntä tekemään sen useammin.» Äiti kuulee tämän varsin
epämielellään, koska hän pitää tätä kohtaa erittäin »oleellisena»,
mutta hän yhtyy hienotunteiseen tyttäreensä siinä, ettei aviomiestä
ole painostettava; kuningattaren pitää vain omasta puolestaan mukautua
paremmin kuin tähän asti puolisonsa makuuaikoihin. Wienissä kiihkeästi
ikävöity tieto raskauden alkamisesta antaa siis tässä intohimottomassa
avioliitossa edelleenkin odottaa itseään, vasta huhtikuussa kärsimätön
vaimo luulee sisimmän toiveensa täyttyneen. Jo ensi oireitten ilmetessä
Marie Antoinette tahtoo kiireesti lähettää äidilleen pikakuriirin,
mutta hovilääkäri, vaikka hän onkin yksityisesti valmis lyömään
vetoa tuhannesta louisdorista, että kuningatar on oikeassa, neuvoo
toistaiseksi olemaan sitä tekemättä. Toukokuun 5 päivänä varovainen
Mercy tiedoittaa asian varmaksi, elokuun 4 päivänä kuulutetaan hovissa
raskaudentila virallisesti, sittenkuin kuningatar heinäkuun 31
päivänä kello puoli yksitoista illalla on tuntenut lapsen ensimmäiset
liikkeet. »Siitä lähtien», hän kirjoittaa Marie Teresialle, »se liikkuu
usein, ja tämä tuottaa minulle suurta iloa.» Ilossaan hänelle tuottaa
erikoista huvia ilmoittaa myöhään kokeensa kestäneelle puolisolleen
hänen isyytensä luonnonraikkaalla tavalla. Hän astuu hänen luokseen,
ottaa synkän ilmeen ja on olevinaan loukkaantunut: »Sire, minun täytyy
valittaa erään alamaisenne kohtelua, joka on juljennut potkaista minua
vatsaan.» Kelpo kuningas ei heti hoksaa asiaa, sitten hän ylpeän
itsetyytyväisenä nauraa ja syleilee vaimoaan aivan hämmästyneenä omasta
odottamattomasta aikaansaannoksestaan.

Heti alkavat nyt mitä moninaisimmat julkiset seremoniat. Kirkoissa
lauletaan Tedeumia, parlamentti lähettää onnentoivotuksensa,
Pariisin arkkipiispa määrää pidettäväksi esirukouksia raskauden
onnellisen edistymisen puolesta; suunnattomalla huolella etsitään
tulevalle kuninkaanlapselle imettäjä, köyhille varataan satatuhatta
livriä. Koko maailma odottaa jännittyneenä suurta tapahtumaa, ei
vähimmin synnytyslääkäri, jolle tämä synnytys merkitsee eräänlaista
onnenpeliä, sillä kruununperillisen syntyessä hänellä on odotettavissa
neljänkymmenentuhannen livrin suuruinen eläke ja vain kymmenentuhannen
suuruinen, jos syntyy prinsessa. Mutta suorastaan kiihkoisena hovi
odottaa kauan kaivattua näytelmää, sillä vuosisataisen pyhityksen
saaneen tavan mukaisesti ei Ranskan kuningattaren synnytys
merkitse pelkkää yksityistä perhetapausta; hänen raskaan hetkensä
täytyy ikivanhojen sääntöjen mukaan tapahtua kaikkien prinssien
ja prinsessojen läsnäollessa ja koko hovin kontrollin alaisena.
Jokaisella kuninkaallisen perheen jäsenellä, samoinkuin lukuisilla
korkeimmilla arvohenkilöillä, on oikeus synnytyksen aikana olla läsnä
synnyttäjän huoneessa, eikä kenelläkään tietysti ole kaukaisintakaan
ajatusta luopua tästä barbaarisesta ja terveydelle vaarallisesta
etuoikeudesta. Kaikista maakunnista, etäisimmistäkin linnoista saapuu
uteliaita, Versaillesin pikkukaupungin pieninkin ullakkokamari on
asuttu, ja jättiläismäinen ihmistulva nostaa elintarpeiden hinnat
kolminkertaisiksi. Mutta kuningatar antaa epätervetulleitten vierasten
kauan odottaa näytelmää. Vihdoin, joulukuun 18 päivänä, kilisee yöllä
kello kautta talon, poltteet ovat alkaneet. Ensimmäisinä syöksyy
madame de Lamballe lapsivuoteessa olijan huoneeseen, hänen jäljestään
kiihdyksissä kaikki arvonaiset. Puoli kolmelta herätetään kuningas,
prinssit ja prinsessat, paashit ja kaartilaiset heittäytyvät ratsaille
ja kiitävät täyttä laukkaa Pariisiin ja Sain-Cloud’hun tuomaan kaikki
kuninkaallista sukua olevat ja prinssin arvolla varustetut ajoissa
todistajiksi paikalle: puuttuu vain, että soitettaisiin hätäkelloa tai
ammuttaisiin tykeillä hälytyslaukauksia.

Pari minuuttia sen jälkeen kuin hovilääkäri kuuluvalla äänellä
on julistanut, että kuningattaren vaikea hetki on tullut, koko
aatelislauma vaeltaa sisään; taajaan sulloutuneina ahtaaseen
huoneeseen katselijat istuutuvat arvojärjestykseen asetettuihin
nojatuoleihin vuoteen ympärille. Ne, jotka eivät ole enää saaneet
sijaa ensi riveillä, nousevat jopa istuimille ja penkeille seisomaan,
jottei heiltä vain herran nimessä ainoakaan piinatun naisen liike,
ainoakaan voihkina jäisi huomaamatta. Ilma suljetussa huoneessa käy
yhä sakeammaksi ja tukahduttavammaksi noin 50 ihmisen hengityksestä,
etikan ja essenssien kirpeästä hajusta, mutta ei kukaan avaa ikkunaa,
ei kukaan liikahda paikaltaan, ja ummelleen seitsemän tuntia kestää
tämä julkinen piinanäytös, kunnes vihdoin kello puoli kahdeltatoista
päivällä Marie Antoinette lahjoittaa elämän lapselle — hélas! — [Voi
surkeutta! valitettavasti!] tyttärelle. Kunnioittavasti kannetaan
kuninkaan jälkeläinen viereiseen kabinettiin kylvetettäväksi ja
senjälkeen heti kasvattajan hoiviin annettavaksi; ollen ylpeydestä
liikutuksen vallassa seuraa kuningas ihaillakseen myöhäistä
aikaansaannostaan, hänen jäljessään tungeksii uteliaana kuin aina
koko hovi — silloin kajahtaa synnytyslääkärin kimakka huuto: »Ilmaa
ja lämmintä vettä! Suonenisku on välttämätön.» Kuningattarelle on
veri äkkiä noussut päähän; ollen tainnoksissa, pilaantuneen ilman ja
kenties myös ponnistuksen puoleksi tukahduttamana, oltuaan pakotettu
viidenkymmenen uteliaan katselijan nähden salaamaan tuskansa, hän makaa
liikkumattomana ja ääni koristen patjoillaan. Syntyy yleinen hämminki,
kuningas tempaa omin käsin ikkunat auki, kaikki juoksentelevat
kauhistuneina sinne tänne. Mutta kuuma vesi ei vain tule: kaikkia
keskiaikaisia seremonioja ovat etiketin palvojat ajatelleet tässä
synnytyksessä, mutta eivät luonnollisinta toimenpidettä sellaisessa
tapauksessa: pitää varalla kuumaa vettä. Siten täytyy kirurgin
uskaltaa ryhtyä suoneniskentään ilman enempää valmistusta. Verisuihku
syöksyy esiin jalkaan isketystä suonesta ja katso: kuningatar avaa
silmänsä, hän on pelastettu. Vasta nyt riemu puhkeaa hillittömänä
ilmoille, syleillään, onnitellaan toisiaan, itketään ilosta, ja kellot
kuuluttavat kumahdellen iloista uutista ympäri maan.

Naisen kärsimys on lopussa, äidin onni alkaa. Joskaan ilo ei ole
täydellinen, joskin tykit jyrisevät vain 21 kertaa prinsessan
kunniaksi, eivätkä 101 kertaa tervehtiäkseen äsken syntynyttä
kruununperillistä, riemuitsee kuitenkin Versailles ja Pariisi.
Pikalähettäjä lähetetään Euroopan kaikkiin maihin, almuja jaellaan
koko maassa, vankeja vapautetaan velkavankeudesta ja vankiloista,
sata nuorta morsiusparia vaatetetaan kuninkaan kustannuksella,
vihitään ja varustetaan myötäjäisillä. Kun kuningatar lapsivuoteesta
noustuaan tulee Notre Dame’iin, häntä odottavat siellä ylen onnellisina
nuo sata paria — poliisiministeri on tarkoituksellisesti valinnut
erikoisen kauniita — ja tervehtivät innostuneina hyväntekijätärtään.
Pariisin kansalle toimitetaan ilotulitus, juhlavalaistus, viiniä
suihkuavista lähteistä, leivän- ja makkaranjakelu, vapaa pääsy
Comédie Française’iin, hiilenpolttajille osoitetaan kuninkaan aitio,
kalanmyyjättärille kuningattaren: köyhienkin pitää kerran saada juhlia.
Kaikki näyttää nyt onnelliselta ja hyvältä, nyt voisi Ludvig XVI:sta
tulla reipas, itsevarma mies, sen jälkeen kuin hänestä on tullut isä,
ja Marie Antoinette’ista onnellinen, vakava, tunnontarkka nainen,
senjälkeen kuin hänestä on tullut äiti: suuri este on poistettu,
avioliitto varmistettu ja vahvistettu. Vanhemmat, hovi ja koko maa
saavat iloita, ja iloitsevatkin todella runsaassa mitassa juhlin ja
huvituksin.

Vain yksi ainoa ei ole täysin tyytyväinen: Maria Teresia. Tämän
tyttärentyttären syntyminen tosin näyttää parantaneen hänen
lempilapsensa asemaa, mutta ei vielä riittävästi vahvistaneen sitä.
Keisarinnana, poliitikkona hän ajattelee yksityistä perheonnea
pitemmälle ja ennenkaikkea lakkaamatta hallitsijasuvun säilymistä.
»Me tarvitsemme ehdottomasti Dauphinin, kruununperillisen.» Litanian
tavoin hän toistaa kehoituksen tyttärelleen olemaan missään nimessä
nyt noudattamatta »lit à part’ia» olemaan antautumatta mihinkään
kevytmielisyyksiin. Kun jälleen kuluu kuukausi kuukauden jälkeen
ilman raskaudentilaa, hän suorastaan suuttuu siitä, kuinka huonosti
Marie Antoinette käyttää aviolliset yönsä. »Kuningas vetäytyy
aikaisella hetkellä lepoon, hän nousee aikaisin ylös, kuningatar
menettelee päinvastoin, kuinka silloin on odotettavissa mitään hyvää?
Jos sillä tavoin nähdään toisensa vain ohimennen, ei voida toivoa
mitään todellista menestystä.» Yhä kiihkeämmiksi tulevat hänen
pyyntönsä. »Tähän asti olen ollut hienotunteinen, mutta nyt olen käyvä
tunkeilevaksi: olisi rikos olla synnyttämättä useampia lapsia tätä
verta.» Vain tämän yhden asian hän vielä tahtoo kokea: »Olen kärsimätön
— minun iässäni ei enää voi kauan odottaa.»

Mutta tätä viimeistä iloa, saada nähdä hänen habsburgilaisvertaan
oleva Ranskan tuleva kuningas, ei enää ole hänelle suotu. Marie
Antoinette’in seuraava raskaus jää tuloksettomaksi; äkillinen liike
vaunujen ikkunaa sulkiessa aiheuttaa keskenmenon, ja ennenkuin
kauan ikävöity, niin kärsimättömästi toivottu tyttärenpoika on
syntynyt tai edes odotettavissa, kuolee marraskuun 29 päivänä 1780
Maria Teresia keuhkotulehdukseen. Kaksi toivetta vanha, elämässään
jo aikoja sitten pettynyt nainen oli vielä odottanut täyttyväksi.
Ensimmäisen täyttymisen: ilon nähdä tyttärestään syntyneen pojan
Ranskan kruununperillisenä, kohtalo häneltä epäsi. Mutta mitä
toiseen toivomukseen tulee: siihen, ettei hänen enää tarvitsisi
nähdä, kuinka hänen oma rakastettu lapsensa järjettömyydessään ja
ymmärtämättömyydessään syöksyy onnettomuuteen, kuuli Jumala hurskaan
naisen rukouksen.

Vasta vuosi Maria Teresian poismenon jälkeen Marie Antoinette saattaa
maailmaan ikävöidyn poikalapsen: ottaen huomioon ensimmäisessä
synnytyksessä sattuneet kiihdyttävät tapaukset tällä kertaa on luovuttu
suuresta näytelmästä synnyttäjän huoneessa; vain kaikista lähimmät
perheenjäsenet on päästetty saapuville. Tällä kertaa synnytys tapahtuu
helposti. Kuitenkin, kun äskensyntynyt lapsi kannetaan huoneesta, ei
kuningattarella enää ole voimaa kysyä, onko se poika vaiko jälleen vain
tyttö. Mutta silloin astuu kuningas hänen vuoteensa ääreen, kyyneleet
vuotavat tuon muuten niin vaikeasti liikutuksiin joutuvan miehen
poskia pitkin, ja kaikuvalla äänellään hän kuuluttaa: »Kruununprinssi
haluaa astua sisään.» Nyt puhkeaa yleinen riemu, molemmat ovet
avataan juhlallisesti, kokoontuneen hovin suosionhuutojen raikuessa
pesty ja kapaloitu lapsi — Normandie’n herttua — tuodaan jälleen
onnellisen äitinsä luo. Nyt voidaan vihdoinkin panna toimeen suuri
kruununprinssin-syntymisseremonia. Jälleen Marie Antoinette’in kohtalon
määräämä vastapelaaja kardinaali Rohan, hän, jonka ratkaisevana
hetkenä alati pitää osua hänen tielleen, suorittaa kasteen: hankitaan
uhkea imettäjätär, joka saa leikillisen nimen »madame Poitrine»
[Rouva Rinta], tykit jyrähtelevät, pian Pariisi tietää tapahtuman. Ja
nyt alkaa uudestaan, huomattavasti suurenmoisempana kuin prinsessan
syntyessä, juhlien sarja. Kaikki ammattikunnat lähettävät soittajien
saattamina lähetystöjä Versailles’iin, yhdeksän päivää kestää kiltojen
värikäs marssi, sillä jokainen sääty tahtoo tervehtiä äskensyntynyttä
tulevaa kuningasta omalla erikoisella tavallaan. Nuohoojat laahaavat
riemukulkueessa mukanaan kokonaista savupiippua, jonka huipussa
istuu pieniä nokikolareita laulaen hauskoja lauluja; teurastajat
kuljettavat lihavaa härkää, kantotuolinkantajat kullattua kantotuolia,
jossa imettäjätär ja pieni Dauphin istuvat nukkeina, suutarit pieniä
lapsenkenkiä, räätälit hänen tulevan rykmenttinsä pienoisunivormua,
sepät alasinta, jota he takovat musiikin tahdissa. Mutta lukkosepät,
jotka tietävät kuninkaan ammattinsa virkaveljelliseksi harrastelijaksi,
ovat erikoisesti nähneet vaivaa; he lahjoittavat taidokkaan salalukon,
ja kun Ludvig XVI avaa sen ammattimiehen uteliaisuudella, ponnahtaa
siitä esiin ihmeteltävän taidokkaasti teräksestä valmistettu pieni
Dauphin. Hallien naiset taas, samat, jotka pari vuotta myöhemmin
pilkkaavat kuningatarta mitä karkeimmin herjasanoin, ovat pukeutuneet
hienoihin mustiin silkkivaatteisiin ja lausuvat La Harpe’in säkeitä.
Kirkoissa pidetään jumalanpalveluksia, Pariisin kaupungintalossa
kauppiaat panevat toimeen suuret päivälliset; unohdettu on sota
Englannin kanssa, puute, kaikki epämiellyttävä. Hetken ajan on maa
ilman rauhattomuutta ja rauhattomia, tulevat vallankumoukselliset
ja tasavaltalaisetkin uivat mitä meluavimmassa rojalismissa.
Jakobiinien myöhempi presidentti, Collot d’Herbois, siihen aikaan
vielä yksinkertainen lyonilainen näyttelijä, sepittää erikoisen
näytelmäkappaleen »korkean ruhtinattaren kunniaksi, jonka hyveet ovat
valloittaneet kaikkien sydämet». Hän, Louis Capet’n kuolemantuomion
vastainen allekirjoittaja, rukoilee kunnioittavana taivasta:

    Pour le bonheur des Français,
    Notre bon Louis seize
    S’est allié pour jamais
    Au sang de Thérèse.
    De cette heureuse union
    Il sort un beau rejeton.
    Pour répandre en notre coeur
    Félicité parfaite,
    Conserve, o ciel protecteur, L
    es jours d’Antoinette!

    [Ranskalaisten onneksi
    meidän hyvä Ludvig XVI
    on ainaiseksi yhdistynyt
    Teresian vereen.
    Tästä onnellisesta liitosta
    syntyy kaunis jälkeläinen.
    Vuodattaaksesi sydämiimme
    täydellisen onnen
    varjele, oi taivas, suojelija,
    Antoinette’in henkeä ja elämää.]

Vielä kansa rakastaa hallitsijoitaan, vielä on tämä lapsi syntynyt koko
maalle ja sen tulo merkitsee yleistä juhlaa. Kadunkulmauksissa näkyy
viulunsoittajia ja torventoitottajia, soitetaan, lauletaan, rummutetaan
ja tanssitaan kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Kaikki rakastavat,
kaikki ylistävät kuningasta ja kuningatarta, jotka vihdoinkin niin
urheasti ovat täyttäneet velvollisuutensa.

Nyt kohtalokas kirous on lopullisesti poissa. Vielä kaksi kertaa Marie
Antoinette tulee äidiksi, 1785 hän antaa elämän toiselle pojalle,
tulevalle Ludvig XVII:lle, voimakkaalle, terveelle lapselle, »oikealle
talonpoikaislapselle», vuonna 1786 neljännelle ja viimeiselle, Sophie
Beatrixille, joka kuitenkin elää vain yhdentoista kuukauden vanhaksi.
Äidiksitulon mukana alkaa Marie Antoinette’in ensimmäinen muodon
vaihdos, ei vielä ratkaiseva, mutta ratkaisun alku. Raskaudentilat jo
sinänsä pakottavat kuukausimääriksi hänet pidättymään mielettömistä
huvituksistaan, sydämellinen leikki lasten kanssa elää hänelle pian
viehättävämmäksi kuin kevytmielinen leikki vihreän pöydän ääressä,
hänen voimakas, tähän asti arvottomaan miellyttämishaluun haaskattu
hellyydentarpeensa on vihdoinkin saanut normaalin purkautumistiensä.
Tie mielenmalttiin on nyt avoinna. Vain pari hiljaista, pari onnellista
vuotta vielä, ja hänestä on itsestään tuleva hiljainen, tästä
helläkatseisesta, kauniista naisesta, hän on, paeten mitättömyyksien
temmellystä, tyytyväisenä katseleva, miten hänen lapsensa hitaasti
kasvavat kiinni elämään. Mutta tätä levähdysaikaa kohtalo hänelle ei
enää suo; juuri silloin, kun levottomuus Marie Antoinette’issa loppuu,
se alkaa maailmassa.

KUNINGATAR JOUTUU EPÄSUOSIOON

Dauphinin syntymähetki oli merkinnyt Marie Antoinette’in vallan
huippukohtaa. Lahjoittaessaan valtakunnalle kruununperillisen hänestä
oli ikäänkuin toistamiseen tullut kuningatar. Vielä kerran joukkojen
kohiseva riemu oli näyttänyt hänelle, mikä tyhjentymätön rakkauden ja
luottamuksen pääoma perinnäisellä kuningasperheellä vielä oli Ranskan
kansassa kaikista pettymyksistä huolimatta, miten vähällä vaivalla
hallitsija olisi voinut kiinnittää itseensä tämän kansan. Nyt hänen
täytyisi vain ottaa ratkaiseva askel, Trianonista Versailles’iin,
Pariisiin takaisin, rokokoomaailmasta todelliseen maailmaan, liehuvasta
seurapiiristään aatelin, kansan keskelle, ja kaikki olisi voitettu.
Mutta vielä kerran hän menee raskaasta hetkestään huolettomana takaisin
keveään ja huvittelevaan elämäänsä; kansanjuhlien jälkeen alkavat
jälleen Trianonin kalliit kohtalokkaat juhlat. Mutta nyt on suuri
kärsivällisyys lopussa, onnen vedenjakaja on saavutettu. Tästä lähtien
vedet valuvat alaspäin, syvyyksiä kohti.

Ensi aluksi ei tapahdu mitään näkyvää, ei mitään huomiotaherättävää.
Tulee vain yhä hiljaisempaa Versailles’issa, yhä harvempia herroja
ja naisia ilmestyy suuriin vastaanottoihin, ja näiden harvojen
tervehdyksessä näkyy eräänlaista asiallista kylmyyttä. Edelleenkin
noudatetaan muotoja, mutta muodon eikä kuningattaren vuoksi. Vielä he
polvistuvat, vielä he suutelevat hovimaisesti kuninkaallista kättä,
mutta he eivät enää innokkaasti tavoittele suosiollista keskustelua,
katseet pysyvät synkkinä ja vieraina. Marie Antoinette’in astuessa
teatteriin eivät enää permanto ja aitiot myrskyisän innokkaina
kohoa seisomaan kuten ennen, kaduilla vaimenee tuttu huuto »Vive la
reine!» [Eläköön kuningatar] Vielä tosin ei ilmene mitään avointa
vihamielisyyttä, poissa on vain tuo lämpö, joka ennen hyväätekevästi
elävöitti velvollisuuden vaatiman kunnioituksen; totellaan vielä
valtiatarta, mutta ei enää ihailla naista. Palvellaan kunnioittavasti
kuninkaan puolisoa, mutta ei osoiteta mitään henkilökohtaista
harrastusta häneen. Hänen toivomuksiaan ei avoimesti vastusteta, mutta
pysytään vaiti; se on salaliiton kovaa, häijyä, pidättyväistä vaitioloa.

Tämän salaisen liittoutuman päämaja on jakaantuneena kuninkaallisen
perheen neljään tai viiteen linnaan: Luxembourgiin, Palais Royale’iin,
Bellevuen linnaan ja itse Versailles’iin, ne kaikki ovat liittoutuneet
Trianonia, kuningattaren asuinpaikkaa vastaan.

Vihan kuoroa johtavat nuo kolme vanhaa tätiä. He eivät yhä vieläkään
ole unohtaneet, että nuori tyttö on karannut heidän häijyyskoulustaan
ja kuningattarena kasvanut heidän päittensä yli; katkeroituneina
siitä, etteivät he enää näyttele mitään osaa, he ovat vetäytyneet
takaisin Bellevuen linnaan. Siellä he Marie Antoinette’in ensimmäisinä
voitonriemun vuosina istuvat hyvin hylättyinä ja ikävystyneinä
huoneissaan; ei kukaan välitä heistä, sillä kaikki palvelevaisuus
on kohdistuneena hurmaavaan valtiattareen, joka pitää kaikkea
valtaa keveissä valkoisissa käsissään. Mutta mitä enemmän Marie
Antoinette joutuu epäsuosioon, sitä useammin liikutaan Bellevuen
linnan ovissa. Kaikki naiset, joita ei ole kutsuttu Trianoniin,
virasta vapautettu »madame Étiquette», erotetut ministerit, rumat
ja sentähden hyveellisinä pysyneet naiset, syrjäytetyt kavaljeerit,
haaksirikkoutuneet virka-asemiin pyrkijät, kaikki ne, jotka inhoavat
»uutta suuntaa» ja kaihoisina surevat vanhaa ranskalaista traditiota,
kirkkohurskautta ja »hyviä tapoja», he kokoontuvat säännöllisesti tähän
sivuutettujen salonkiin. Tätien huoneesta Bellevuessä tulee salainen
myrkkyapteekki, jossa koko ilkeä hovijuoruilu, »itävaltalaisnaisen»
uusimmat hullutukset, hänen galanteriojensa »ondits» [Oik.= sanotaan,
kerrotaan; tässä: juorut, huhupuheet] pisara pisaralta tislataan ja
pullotetaan; tänne pystytetään kaikkien ilkeämielisten parjausten
pääasevarasto, kuuluisa »atelier de calomnies»; [Panettelujen,
parjausten työpaja. — Tässä: Ranskan kuninkaan vanhimman veljen
arvonimi] täällä sepitetään, luetaan ja siivitetään ne pienet purevat
kupletit, jotka sitten iloisesti liihoittelevat Versailles’issa; tänne
kokoontuvat väijyvinä ja salakavalina kaikki ne, jotka vielä kerran
haluaisivat kiertää taaksepäin ajan rattaan, kaikki pettyneiden,
asemansa menettäneiden, virastaan erotettujen elävät ruumiit, hävinneen
maailman naamiot ja muumiot, koko viralta pantu vanha sukukunta
kostamaan sitä, että se on vanha ja viralta pantu. Mutta tämän
varastoidun vihan myrkky ei kohdistu »hyvään kuningasraukkaan», jota
he tekopyhästi valittelevat, vaan yksinomaan Marie Antoinette’iin,
nuoreen, säteilevään, onnelliseen kuningattareen.

Vaarallisempi kuin nämä hampaattomat eilispäivän ja toispäivän olennot,
jotka eivät enää kykene puremaan, vaan ainoastaan ruiskuttamaan
myrkkyä, on uusi sukupolvi, joka ei vielä koskaan ole päässyt valtaan
eikä kauempaa halua pysyä pimennossa. Versailles on poissulkevalla ja
huolimattomalla asenteellaan tietämättään siinä määrin eristäytynyt
todellisesta Ranskasta, ettei se ollenkaan huomaa niitä uusia
virtauksia, jotka liikkuvat maassa. Älykäs porvarisluokka on herännyt,
se on Jean Jacques Rousseaun teoksista oppinut tuntemaan oikeutensa, se
näkee läheisessä Englannissa demokraattisen hallitusmuodon; Amerikan
vapaussodasta palanneet kertovat heille vieraasta maasta, jossa kastien
ja säätyjen välisen eron on kumonnut yhdenvertaisuuden ja vapauden
aate. Mutta Ranskassa he näkevät vain jäykistymistä ja rappiota hovin
täydellisen kykenemättömyyden johdosta. Kansa oli yksimielisesti Ludvig
XV:n kuollessa toivonut, että nyt vihdoinkin olisi lopussa häpeällinen
rakastajatarvalta ja alentava suosikkijärjestelmä; sen sijaan ovat
jälleen vallassa naiset, Marie Antoinette ja hänen takanaan kreivitär
Polignac. Valistunut porvaristo huomaa lisääntyvällä harmilla, kuinka
Ranskan valtiollinen mahtiasema rappeutuu, kuinka velat kasvavat,
armeija ja laivasto ränsistyvät, siirtomaat menetetään, samalla kuin
kaikki ympärillä olevat valtiot tarmokkaasti kehittyvät; ja laajoissa
piireissä kasvaa esiin halu tehdä loppu tästä veltosta komennosta.

Tämä vilpittömästi isänmaallisten ja kansanmielisten yhteinen kauna
kohdistuu — eikä syyttäkään — ennen kaikkea Marie Antoinette’iin.
Kykenemättömänä ja haluttomana todellisiin ratkaisuihin ei kuningas
— tämän tietää koko maa — merkitse mitään hallitsijana, ainoastaan
kuningattaren vaikutus on kaikkivoipa. Nyt Marie Antoinette’illa
olisi ollut kaksi mahdollisuutta: joko käydä käsiksi hallitusasioihin
vakavasti, toimeliaasti, tarmokkaasti, kuten hänen äitinsä, tai
kokonaan pysyä niistä erillään. Itävaltalainen ryhmä koettaa
keskeymättä ajaa häntä politiikkaan, mutta turhaan, sillä jotta
voisi hallita tai hallita mukana, täytyisi säännöllisesti joka päivä
lukea pari tuntia asiakirjoja, mutta kuningatar ei lue mielellään.
Täytyisi kuunnella ministerien esityksiä ja ajatella niitä, mutta
Marie Antoinette ei mielellään ajattele. Jo pelkkä pakko kuunnella
tietää hänen häilyväiselle mielelleen kovaa ponnistusta. »Hän tuskin
viitsii kuunnella, kun sanoo jotakin», valittaa lähettiläs Mercy
Wieniin, »eikä juuri koskaan ole mahdollista puhua hänen kanssaan
tärkeästä ja vakavasta asiasta tai suunnata hänen huomiotaan
merkitykselliseen kohteeseen. Huvittelutarve pitää häntä liiaksi
salaperäisessä vallassaan.» Parhaimmassa tapauksessa hän vastaa
hänelle silloin tällöin, kun hän äidin tai veljen käskystä liian
ankarasti ahdistaa häntä: »Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä,
ja olen sen myös tekevä», ja meneekin sitten myös todella kuninkaan
luo. Mutta seuraavana päivänä hän häilyväisyydessään on jo jälleen
unohtanut kaiken, hänen asioihin puuttumisensa rajoittuu »eräänlaisiin
kärsimättömiin virikkeisiin», ja lopulta Kaunitz Wienin hovissa alistuu
kohtaloonsa. »Älkäämme koskaan ja missään kysymyksessä asettako
toiveitamme häneen. Saamme tyytyä siihen, että puserramme hänestä kuin
huonosta velallisesta irti ainakin sen, mikä on puserrettavissa.»
Hän kirjoittaa Mercylle, että täytyy tyytyä siihen, etteivät naiset
muissakaan hoveissa sekaannu politiikkaan.

Mutta jos hän todella päästäisikin käsistään valtionperäsimen!
Silloin hän ainakin jäisi vaille syyllisyyttä ja edesvastuuta! Mutta
Polignac-ryhmän ajamana hän puuttuu lakkaamatta asioihin, niin pian
kuin on kyseessä ministerinpaikan tai tärkeän valtionviran täyttäminen;
hän tekee vaarallisinta, mitä politiikassa voi tehdä, hän lausuu
sanansa kaikkialla tuntematta hiventäkään asioita, epäpätevänä hän
kädenkäänteessä päättää mitä tärkeimmistä kysymyksistä, hän leikittelee
suunnattomalla mahdillaan kuninkaaseen yksinomaan suosikkiensa
hyväksi. »Jos kyseessä ovat vakavat asiat», valittelee Mercy, »hän
heti käy araksi ja epävarmaksi toiminnassaan; mutta jos hänen kavala
ja juonitteleva seurapiirinsä häntä painostaa, hän tekee kaiken
ajaakseen läpi sen toivomukset.» — »Ei mikään ole nostattanut enemmän
vihaa», huomauttaa valtioministeri Saint-Priest, »kuin nämä yht’äkkiset
asioihin puuttumiset, nämä epäoikeutetut suosikkien virkanimitykset.»
Sillä koska hän kansalaisten silmissä johtaa valtion asioita, koska
kaikki nämä hänen virkoihin asettamansa kenraalit ja lähettiläät ja
ministerit ovat kykenemättömiä tehtäviään hoitamaan, koska tällainen
omapäisen autokratian järjestelmä kärsii täydellisen haaksirikon
ja Ranska yhä nopeampaa vauhtia ajautuu taloudellista vararikkoa
kohti, lankeaa kaikki syy edesvastuustaan täysin tietämättömään
kuningattareen (oi, hänhän on vain hankkinut muutamille ihastuttavan
hauskoille ihmisille hyviä virkoja!). Kaikki, jotka Ranskassa haluavat
edistystä, uudestijärjestelyä, oikeudenmukaisuutta ja luovaa työtä,
puhuvat napisten ja uhkaillen Trianonin tuhlailevan huoletonta, alati
iloista valtiatarta vastaan, joka uhraa kahdenkymmenen miljoonan
ihmisen rakkauden ja hyvinvoinnin järjettömästi ja ajattelemattomasti
kaksikymmentä vallasnaista ja kavaljeeria käsittävän ylimielisen
joukkion hyväksi.

Tämä suuri tyytymättömyys, joka kytee kaikissa uutta järjestelmää,
parempaa järjestystä ja edesvastuun järkevämpää jakaantumista
vaativissa, on kauan ollut ilman keskityskohtaa. Vihdoin se
löytää sellaisen eräässä talossa, eräässä henkilössä. Tälläkin
katkeroituneella vastustajalla on suonissaan kuninkaallista verta:
samoinkuin taantumus kokoontuu tätien linnaan Bellevuehyn, samoin
kokoontuu vallankumous Orleansin herttuan kotiin Palais Royale’iin:
kahdelta rintamalta samanaikaisesti aivan päinvastaisin tarkoituksin
aletaan taistelu Marie Antoinette’ia vastaan. Luonteeltaan pikemminkin
nautintoon kuin kunnianhimoon taipuvaisena, naismetsästäjänä, pelurina,
tuhlailijana ja keikarina, olematta ollenkaan viisas ja oikeastaan
myöskään pahasisuinen tällä täysin keskinkertaisella miehellä on
luomisvoimaa vailla olevien luonteiden tavallinen heikkous: pelkästään
ulkonaiseen kohdistunut turhamaisuus. Ja hänen turhamaisuuttaan Marie
Antoinette on henkilökohtaisesti loukannut ilmaistessaan leikillisesti
— »frozzelnd», kuten itävallansaksaksi sanotaan ja tarkoitetaan —,
mielipiteensä serkkunsa sotilaallisista ansioista ja estäessään
hänet saamasta Ranskan suuramiraalin sauvaa. Kovin loukkaantuneena
Orléansin herttua nostaa taisteluhansikkaan; kuningassuvun yhtä
vanhan sivuhaaran jälkeläisenä, upporikkaana, riippumattomana miehenä
hän ei siekaile uhkaamasta vastustaa kuningasta parlamentissa ja
kohdella kuningatarta avoimesti vihollisenaan. Hänestä tyytymättömyys
vihdoinkin on saanut kaipaamansa johtajan. Jokainen, joka tahtoo
kapinoida Habsburgia ja Bourbonien hallitsevaa sukuhaaraa vastaan, joka
pitää rajatonta kuningasautokratiaa vanhentuneena ja painostavana,
joka vaatii Ranskassa järkevää ja demokraattista uudestijärjestelyä,
asettuu tästälähin Orleansin herttuan suojeluksen alaiseksi. Palais
Royaliin, oikeastaan ensimmäiseen vielä ruhtinaallisen suojeluksen
alaiseen vallankumouskerhoon, kokoontuvat kaikki uudistusmieliset,
vapaamieliset, perustuslailliset, voltairelaiset, filantropistit,
vapaamuurarit; heihin lyöttäytyvät kaikki tyytymättömät ainekset,
velkaantuneet, syrjäytetyt aristokraatit, sivistyneet porvarit, jotka
eivät saa virkoja, toimettomat asianajajat, demagogit ja journalistit,
kaikki nuo kuohuvat ja liikaeloisat voimat, jotka myöhemmin liittyvät
yhteen vallankumouksen hyökkäysjoukoksi. Heikon turhamaisen johtajan
alaisena seisoo suljetuin rivein valmiina mitä mahtavin henkinen
armeija, jolla Ranska on valloittava itselleen vapauden. Vielä ei ole
annettu hyökkäysmerkkiä. Mutta jokainen on selvillä suunnasta, tuntee
tunnussanan: kuningasta vastaan! ja ennenkaikkea: kuningatarta vastaan!

Näiden molempien vastustajaryhmien, vallankumouksellisen ja
taantumuksellisen, välillä seisoo yksinään kuningattaren kenties
vaarallisin ja kohtalokkain vastustaja, hänen miehensä oma veli,
»Monsieur», Louis-Stanislas-Xavier, Provence’in kreivi, myöhempi Ludvig
XVIII. Ollen salakähmäinen varjossa liikkuja, juonikas ja varovainen
hän, jottei ennen aikojaan pilaisi asiaansa, on liittymättä kumpaankaan
näistä ryhmistä, odottaen hän huojuu oikealle ja vasemmalle, kunnes
kohtalo näyttää hänelle oikean hetken. Hän näkee tyydytyksellä
kasvavat vaikeudet, mutta varoo julkisesti niitä arvostelemasta;
mustana, mykkänä maamyyränä hän kaivaa maanalaisia käytäviään ja
odottaa, kunnes hänen veljensä asema on kyllin järkkyvä. Sillä vasta
kun Ludvig XVI ja Ludvig XVII ovat poissa leikistä, voi Provence’in
kreivistä Louis-Xavier’stä vihdoinkin tulla kuningas, vihdoinkin
Ludvig XVIII — mikä lapsesta pitäen on ollut hänen kunnianhimonsa
salaisena päämääränä. Jo kerran hän oli täydellä syyllä saattanut
toivoa tulevansa veljensä edustajaksi, »regentiksi» ja oikeudelliseksi
seuraajaksi; nuo seitsemän traagillista vuotta, jolloin Ludvig
XVI:n avioliitto hänen pahaenteisten ehkäisyjensä vuoksi pysyi
hedelmättömänä, olivat hänen kärsimättömälle kunnianhimolleen Raamatun
seitsemän lihavaa vuotta. Mutta sitten hänen perintöä havittelevat
toiveensa saivat kirvelevän iskun; kun Marie Antoinette synnyttää
tyttären, häneltä eräässä Ruotsin kuninkaalle osoitetussa kirjeessä
pääsee tuskallinen tunnustus: »En salaa itseltäni, että asiantila
tuntuvasti on koskenut minuun... ulospäin olen nopeasti jälleen päässyt
itseni herraksi ja olen esiintynyt samalla tavoin kuin ennenkin, tosin
korostamatta iloa, jota olisi pidetty teeskentelynä, mikä lopulta
olisikin ollut totta... sisäisesti oli minulle vaikeampaa päästä
voittajaksi. Monta kertaa tunteeni vielä kapinoitsi, mutta toivon
voivani pitää sen kurissa, joskaan ei sitä täydelleen voida painaa
alas.»

Dauphinin syntyminen murskaa sitten kokonaan hänen viimeisetkin
unelmansa kruununperilliseksi pääsemisestä; nyt on suora tie suljettu,
ja hänen täytyy kulkea noita mutkittelevia ja teeskenteleviä polkuja,
jotka lopulta — tosin vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen — johtivat
kaivattuun päämäärään. Provence’in kreivin vastustus ei Orléansin
herttuan tavoin ole avoin vihanliekki, vaan teeskentelyn tuhkan alla
kytevä kateuden tuli; niin kauan kuin Marie Antoinette’illa ja Ludvig
XVI:lla on valta kiistämättömänä käsissään, pysyttelee salainen
kruununtavoittelija, vähimmässäkään määrässä esittämättä julkisesti
vaatimuksiaan, kylmänä ja hiljaisena; vasta vallankumouksen mukana
alkaa hänen epäilyttävä kaksinaamainen toimintansa, nuo merkilliset
neuvottelut Luxembourg-palatsissa. Mutta tuskin ehdittyään ehein nahoin
rajan yli hän jo uhittelevin julistuksin on mukana luomassa veljensä,
kälynsä ja veljenpoikansa hautaa, sydämessään se — todella täyttynytkin
— toive, että hän heidän ruumisarkuistaan löytäisi ikävöimänsä kruunun.

Onko Provence’in kreivi tehnyt vielä enemmän? Oliko hänen osansa
vielä mefistomaisempi, kuten niin monet väittävät? Menikö hänen
kruununtavoittelukunnianhimonsa niin pitkälle, että hän itse painatti
ja levitytti lentokirjasia kälynsä kunnian halventamiseksi? Syöksikö
hän todella tuon onnettoman lapsen, Ludvig XVII:n, joka salaa oli
pelastettu Temple’istä, jälleen asiakirjavarkautta käyttäen hämärään ja
vielä tänä päivänä riittämättömästi selvittämättömään kohtaloonsa? Moni
seikka hänen käyttäytymisessään antaa aihetta äärimmäiseen epäluuloon.
Sillä heti astuttuaan valtaistuimelle kuningas Ludvig XVIII paljolla
rahalla tai turvautuen raakaan väkivaltaan hankki itselleen tai antoi
muulla tavoin hävittää useita kirjeitä, jotka aikoinaan Provence’in
kreivi oli kirjoittanut. Ja se seikka, ettei hän uskaltanut antaa
haudata tuon Temple’issä kuolleen lapsen ruumista Ludvig XVII:nä,
kuinka se olisi muuten selitettävissä kuin siten, ettei Ludvig XVIII
itse uskonut Ludvig XVII:n kuolemaan, vaan uskoi, että todellakin
vieras lapsi oli asetettu oikean tilalle? Mutta tämä itsepintainen
salakähmäilijä osasi hyvin vaieta ja kätkeä tekonsa; nykyään ne
maanalaiset käytävät, joilla hän kaivoi maaperää Ranskan valtaistuimen
alta, ovat aikoja sitten menneet umpeen. Vain se on varmaa: yksinpä
katkerimpienkaan vastustajiensa joukossa Marie Antoinette’illa ei ollut
ketään vaarallisempaa vihollista kuin tämä kavala ja läpinäkymätön mies.

Kymmenen kevytmieliseen leikittelyyn hukatun hallitusvuoden jälkeen
Marie Antoinette on jo saarrettu joka puolelta, 1785 viha on jo
täydessä liekissä. Kaikki kuningattarelle vihamieliset ryhmät —
niihin kuuluu melkein koko aatelisto ja puolet porvaristoa — ovat
asettuneet asemiinsa ja odottavat vain merkkiä hyökkäykseen. Mutta
perityn vallan auktoriteetti on vielä liian vahva, vielä ei ole mitään
erikoista päättäväistä suunnitelmaa. Vain hiljainen juoruilu, hienosti
siivitettyjen nuolien suhina käy kautta Versaillesin; jokainen niistä
kantaa kärjessään pisaran aretinolaista myrkkyä, ja kaikki suunnataan
ohi kuninkaan kuningatarta vastaan. Pienet painetut tai kirjoitetut
lehtiset vaeltavat pöydän alla kädestä käteen ja työnnetään kiireesti
taskuun vierasten askelten lähestyessä. Palais Royalin kirjakaupoissa
Ludvigin-ristillä ja timanttisilla kengänsoljilla varustetut
aatelisherrat antavat myyjän johtaa itsensä takahuoneeseen, jossa tämä
lukittuaan huolellisesti oven noutaa jostakin tomuisesta piilopaikasta
vanhojen kirjakulujen välistä uusimman herjauskirjasen kuningatarta
vastaan; ne ilmoitetaan salakuljetetuiksi Lontoosta tai Amsterdamista,
mutta todellisuudessa painomuste on merkillisen tuoretta, jopa vielä
kosteatakin, kenties kirja on painettu samassa rakennuksessa, Palais
Royalissa, jonka omistaa Orléansin herttua, tai Luxembourgissa. Hienot
asiakkaat maksavat surkeilematta näistä lentokirjasista useinkin
useampia kultarahoja, kuin niissä on lehtiä; monesti näitä ei ole
enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä, mutta sensijaan ne ovat
runsaasti koristetut rivoilla kuparipiirroksilla ja höystetyt häijyillä
pilajutuilla. Sellaista mehukasta häväistyskirjasta pidetään nyt
mieluisimpana lahjana aateliselle morsiamelle, jollekulle noista, joita
Marie Antoinette ei ole kunnioittanut kutsumalla heitä Trianoniin;
sellainen katala lahja ilahduttaa enemmän kuin kallisarvoinen sormus
tai viuhka. Tuntemattomien tekijöiden sepittäminä, salaisten käsien
painamina, tuntemattomien käsien levittäminä nämä kuningattaren kunniaa
herjaavat kirjaset lepakon siivin leijailevat Versaillesin puiston
porttien kautta naisten buduaareihin ja maaseudun linnoihin; mutta
kun poliisivirkailija tahtoo ajaa niitä takaa, hän yhtäkkiä huomaa
olevansa näkymättömien mahtien ehkäisemä. Kaikkialle nämä lehtiset
pääsevät pujahtamaan; kuningatar löytää niitä syödessään ruokaliinansa
alta, kuningas kirjoituspöydältään asiakirjojen keskeltä; kuningattaren
aitiossa on istuimeen kiinnitettynä, neulalla samettiin painettuna
häijy runo, ja kumartuessaan yöllä ulos ikkunastaan hän kuulee
pilkkaavan katulaulun, joka jo aikoja sitten on ollut kaikkien suussa
ja alkaa kysymyksellä:

    Chacun se demande tous bas:
    Le Roi peut-il? Ne peut-il pas?
    La triste Reine en désespère...

    [Jokainen kysyy aivan hiljaa itsekseen:
    Kykeneekö kuningas? Vai eikö hän kykene?
    Surullinen kuningatar on epätoivoissaan... ]

ja joka eroottisten yksityiskohtien jälkeen loppuu uhkaukseen:

    Petite Reine de vingt ans
    Qui traitez aussi mal les gens
    Vous repasserez en Bavière.⁵

    [Pikku kaksikymmenvuotias kuningatar,
    Te, joka kohtelette ihmisiä niin pahoin,
    saatte vielä palata takaisin Baieriin. ]

Nämä ensi ajan pamfletit ja »polissonneriat» ovat myöhempiin
verrattuina tosin vielä pidättyväisiä, pikemminkin häijyjä kuin
pahansuopia. Vielä ovat nuolenpäät kastetut vain lipeään eikä
myrkkyyn, ne ovat teroitetut enemmän kiusoittamaan kuin kuolettavasti
satuttamaan. Vasta siitä hetkestä lähtien, jolloin kuningatar tulee
raskaaksi ja tämä odottamaton tapaus mitä syvimmin kiukustuttua
hovin erilaisia perinnöntavoittelijoita, sävy käy huomattavasti
terävämmäksi. Juuri nyt, kun se ei enää ole totta, alkavat kaikki
tarkoituksellisesti äänekkäästi pilkata kuningasta impotentiksi,
kuningatarta avionrikkojaksi, jotta heti alustapitäen siten
saataisiin — aavistetaan kyllä kenen hyväksi — kaikki mahdolliset
jälkeläiset esitetyiksi bastardeiksi. [Äpäriksi] Varsinkin Dauphinin,
kiistämättömästi lainmukaisen kruununperijän, synnyttyä ammutaan noista
suojatuista ja kätketyistä väijytyspaikoista Marie Antoinette’ia
»punaisilla kuulilla». Hänen ystävättärensä Lamballe ja Polignac
asetetaan häpeäpaaluun muka harjaantuneina lesbiläisen rakkaudentaidon
mestareina, Marie Antoinette esitetään kyllästymättömäksi ja
perversiksi erotomaaniksi, kuningas petetyksi aviomiesraukaksi, Dauphin
bastardiksi; näytteenä olkoon seuraava mieteruno, joka näihin aikoihin
iloisesti hypähteli kaikkien huulilla:

    Louis, si tu veux voir
    Batard, cocu, putain.
    Regarde ton miroir,
    La Reine et le Dauphin.

    [Jos tahdot, Ludvig, nähdä
    äpärän, aisankannattajan
    (petetyn aviomiehen) ja porton,
    katso peiliisi,
    kuningatarta ja kruununprinssiä]

1785 herjauskonsertti on jo täydessä käynnissä, tahti on annettu,
teksti kaikkien tuntema. Vallankumouksen tarvitsee sitten vain
äänekkäästi huutaa kaduilla samaa, mikä on runoiltu ja keksitty
salongeissa, Marie Antoinette’in vetämiseksi tuomarinlavansa
eteen. Syytöksen varsinaiset pistosanat hovi on kuiskannut. Ja sen
mestauskirveen, joka surmaa kuningattaren, ovat pyövelin käteen
painaneet hienot, kapeat, sormuksilla koristetut aristokraattikädet.

Kuka sepittää nämä herjauskirjoitukset? Tämä on oikeastaan sivuasia,
sillä ne poetasterit [»Runonrustaajat»], jotka runoilevat nuo
säkeistöt, harjoittavat toimintaansa enimmäkseen täysin ilman omia
etuja ja tarkoituksia. He tekevät työtä toisten tarkoitusperien
hyväksi ja toisten maksamina. Kun renessanssin aikana ylhäiset herrat
tahtoivat raivata tieltään epämukavan henkilön, he ostivat säkillisellä
kultaa varman tikarin tai hankkivat myrkkyä. Kahdeksastoista
vuosisata, joka on tullut filantrooppiseksi, käyttää hienompia
menetelmiä. Vuokrataan poliittisen vastustajan kaatamiseksi, ei enää
tikari, vaan kynä, ja raivataan tieltä poliittiset viholliset, ei
enää ruumiillisesti, vaan moraalisesti: heidät surmataan tekemällä
heidät naurettaviksi. Kaikeksi onneksi juuri 1780:n vaiheilla
helisevällä rahalla saadaan vuokratuiksi mitä parhaimmat kynät.
Herra Beaumarchais, kuolemattomien komediojen kirjoittaja, Brissot,
tuleva tribuuni, Mirabeau, vapauden genius, Choderlos de Laclos,
kaikki nämä suuret miehet ovat neroudestaan huolimatta halvasta
hinnasta ostettavissa, koska he kuuluvat syrjäytettyihin. Ja näiden
nerokkaiden häväistyskirjoitusten sepittäjien takana odottavat
sadat muut karkeammat ja halpamaisemmat henkilöt likaisin kynsin ja
tyhjin vatsoin, alati valmiina kirjoittamaan, mitä hyvänsä heiltä
pyydetään, hunajaa tai myrkkyä, häärunoja tai häväistyskirjoituksia,
ylistyshymnejä tai pamfletteja, pitkiä tai lyhyitä, teräviä tai helliä,
poliittisia tai epäpoliittisia, juuri sellaisia kuin armollinen
herra tilaa. Jos sitäpaitsi omataan rohkeutta ja taitavuutta,
ansaitaan sellaisilla kaupoilla kaksi tai kolme kertaa enemmänkin.
Ensiksi asianomainen antaa nimeltä mainitsemattoman tilaajan maksaa
itselleen hänelle toimittamastaan häväistyskirjasesta Pompadouria,
Dubarryta ja nyt Marie Antoinette’ia vastaan; sitten hän ilmoittaa
salaa hoviin, että sellainen häväistyskirjoitus on Amsterdamissa tai
Lontoossa painovalmiina, ja saa siitä, että hän auttaa estämään kirjan
ilmestymistä, rahaa hovirahainvartijalta tai poliisipäälliköltä. Ja
kolmanneksi tuo kolminkertaisesti viisas — näin menetteli Beaumarchais
—, ansaitsee sillä, että hän valastaan ja kunniasanastaan huolimatta
kuitenkin pitää kappaleen tai pari muka kokonaan hävitetystä
painoksesta ja uhkaa muuttamattomina painaa nämä uudestaan — mukava
kuje, joka nerokkaalle keksijälleen Wienissä, Maria Teresian maassa,
tuottaa neljäntoista päivän vankeuden, mutta sittemmin pelokkaassa
Versailles’issa tuhat kultaguldenia vahingonkorvausta ja lisäksi
7 000 livriä. Pian kynäilijäin keskuuteen leviää tieto, että
tällä hetkellä häväistyskirjoitukset Marie Antoinette’ia vastaan
ovat erittäin tuottoisia eivätkä edes erikoisen vaarallisiakaan
liikeyrityksiä; niin leviää kohtalokas muoti ripeästi yhä laajemmalle.
Vaikeneminen ja lörpöttely, liike-edut ja halpamaisuus, viha ja
voitonpyynti työskentelevät hyvässä yhteisymmärryksessä keskenään
näiden kirjoitusten aikaansaamiseksi ja levittämiseksi. Ja pian
niiden yhtyneet ponnistukset ovat päässeet haluamansa tarkoituksen
perille: tehdä Marie Antoinette naisena, kuningattarena koko Ranskassa
lopullisesti vihatuksi.

Marie Antoinette huomaa selvästi nämä ilkeämieliset jutut selkänsä
takana, hän tietää häväistyskirjoituksista ja aavistaa myös niiden
alkuunpanijan. Mutta hänen desinvolturansa [Luontevuus, huolettomuus],
hänen synnynnäinen ja parantumaton habsburgilaisylpeytensä pitää
rohkeampana halveksia vaaroja, kuin kohdata ne viisaasti ja
varovaisesti. Ylenkatseella hän pudistelee vaatteistaan nämä
likaläiskät. »Elämme satiiristen chansonien [Laulu; loru, lörpötys]
aikakautta», hän nopeasti kirjoittaa äidilleen: »Sellaisia sepitetään
kaikista henkilöistä hovissa, miehistä ja naisista, eikä ranskalainen
kevytmielisyys pidäty kuninkaankaan henkilöstä. Mitä minuun tulee, ei
minuakaan ole säästetty.» Siinä on kaikki, siinä näköjään hänen koko
suuttumisensa, koko kaunansa. Mitäpä vahinkoa hänelle olisi siitä, jos
pari likakärpästä istuutuukin hänen hameelleen! Kuninkaallisen arvonsa
panssaroimana hän luulee olevansa paperinuolien haavoittamattomissa.
Mutta hän unohtaa, että yksikin pisara sellaista saatanallista
herjausmyrkkyä kerran tunkeutuneena julkisen mielipiteen verenkiertoon
voi aikaansaada kuumeen, jota myöhemmin yksinpä viisaimmatkin
lääkärit voimattomina koettavat vastustaa. Hymyillen ja keveästi
Marie Antoinette kulkee vaaran ohi. Sanat ovat hänelle vain akanoita
tuulessa. Täytyy ensin tulla myrsky, jotta hän heräisi.

SALAMANISKU ROKOKOOTEATTERIIN

Ensimmäiset elokuun viikot vuonna 1785 tapaavat kuningattaren
tavattoman toimeliaana, mutta ei sentähden, että poliittinen
tilanne on tullut erikoisen vaikeaksi ja Alankomaiden kapina panee
ranskalais-itävaltalaisen liiton mitä kovimmalle koetukselle: yhä
edelleenkin Marie Antoinette’ista hänen Trianonissa oleva pieni
rokokooteatterinsa näyttää tärkeämmältä kuin maailman draamallinen
näyttämö. Hänen ankara kiihtymyksensä koskee tällä kertaa
yksinomaan uutta ensiesitystä. Ollaan jo kärsimättömiä esittämään
linnanteatterissa »Sevillan parturia», herra de Beaumarchais’n
komediaa, ja miten valikoitu esittäjäjoukko pyhittääkään profaanit
osat. Artois’n kreivin on omassa persoonassa määrä näytellä Figarota,
Vaudreulin kreiviä ja kuningattaren iloista Rosina-neitosta.

Herra de Beaumarchais’nko? Ei kai vain tuon saman poliisille tunnetun
herra Caronin, joka kymmenen vuotta sitten muka oli nuuskinut esiin
häijyn pamfletin »Avis important à la branche espagnole sur ses
droits à la couronne de France», [Tärkeitä tietoja espanjalaiselle
sukuhaaralle sen oikeuksista Ranskan kruunuun. ] mutta todellisuudessa
oli sen itse kirjoittanut ja toimittanut kiukustuneelle keisarinna
Maria Teresialle. Tuoko, joka on nimittänyt keisarillista äitiä
»Friponiksi», heittiöksi, Ludvig XVI:tta narriksi ja »mauvais
sujet’ksi» [Heittiö]? Tuoko, joka Wienissä keisarillisesta käskystä
pantiin vankeuteen julkeana kiristäjänä, joka Saint-Lazarin vankilassa
sai tervehdykseksi silloin tavalliset raipaniskut? Kyllä, aivan
sama mies! Niin pian kuin on kyseessä hänen huvituksensa, Marie
Antoinette’illa on hirvittävän huono muisti, ja Kaunitz Wienissä
ei liioittele sanoessaan, että hänen hullutuksensa vain »kasvavat
ja kaunistuvat» (croître et embellir). Sillä ei kyllin siinä, että
tämä hommakas ja samalla kertaa nerokas seikkailija on pilkannut
häntä itseään ja katkeroittanut hänen äitinsä, lisäksi liittyy
tämän komediankirjoittajan nimeen mitä peloittavin kuninkaallisen
auktoriteetin nolaus. Kirjallisuudenhistoria, myös maailmanhistoria
tietävät vielä sadanviidenkymmenen vuoden jälkeen tästä runoilijan
kuninkaalle aiheuttamasta surkuteltavasta tappiosta; vain hänen oma
vaimonsa on neljän vuoden jälkeen jo ehtinyt unohtaa sen täydellisesti.
1781 sensuuri on tarkalla vainulla vaistonnut, että tämän runoilijan
uusi komedia, »Figaron häät», arveluttavasti haiskahtaa ruudille ja
että se skandalisoidun teatteri-illan oikukkaan liekin sytyttämänä
saattoi räjäyttää ilmaan koko vanhan järjestelmän; yksimielisesti
ministerineuvosto kielsi esityksen. Mutta Beaumarchais alati
verrattoman liikkuvaisena, kun on kysymys hänen maineestaan tai
varsinkin hänen rahastaan, löytää satoja teitä kappaleensa uudelleen
esillesaamiseksi; vihdoin saa hän aikaan, että se viimeistä ja
lopullista ratkaisua varten luetaan kuninkaalle itselleen. Niin
ahdasjärkinen kuin tämä kelpo mies muuten olikin, ei hän kuitenkaan
ollut niin rajoitettu, ettei hän olisi huomannut tämän jumalaisen
komedian kapinallisuutta. »Tämä mies tekee naurunalaisiksi kaikki
asiat, joita valtiossa pitää kunnioittaa», hän sättii närkästyneenä.
»Eikö siis todellakaan tulla näyttelemään kappaletta?» kysyy pettyneenä
kuningatar, jolle mielenkiintoinen ensiesitys on tärkeämpi kuin valtion
etu. »Ei, ehdottomasti ei», vastaa Ludvig XVI, »siitä voit olla varma.»

Tällä näyttää kappale saaneen tuomionsa; kaikkein kristillisin
kuningas, Ranskan rajaton valtias ei halua, että »Figaron häitä»
näyteltäisiin hänen teatterissaan: siinä eivät auta mitkään
vastaväitteet. Kuningas on poistanut asian päiväjärjestyksestä. Mutta
näin ei suinkaan ole tehnyt Beaumarchais. Tämä ei ajattelekaan laskea
purjeitaan; hänelle on liiaksi tunnettua, että kuninkaan pää merkitsee
jotakin vain rahoissa ja virkapapereissa, mutta valtiasta hallitsee
sentään todellisuudessa kuningatar, kuningatarta taas Polignacin
joukko. On siis käännyttävä tämän korkeimman instanssin puoleen!
Beaumarchais lukee kappaleensa — kielto on saattanut sen muotiin —
mitä innokkaimmin kaikissa salongeissa, ja tuolla salaperäisellä
itsehävityshalulla, mikä on tuon ajan rappeutuneelle seurapiirille
niin luonteenomainen, koko aateli ihastuneena hyväksyy komedian,
ensinnäkin, koska se pilkkaa sitä itseään, toiseksi, koska Ludvig
XVI on havainnut sen sopimattomaksi. Vaudreuil, kreivitär Polignacin
rakastaja, on kyllin julkea antaakseen esittää kuninkaan kieltämän
kappaleen omalla näyttämöllään; mutta ei tässä kyllin: kuninkaan
täytyy julkisesti joutua tappiolle ja Beaumarchais’n julkisesti
päästä voitolle, huvinäytelmä on saatava esitetyksi kuninkaan omassa
talossa, vaikka hän on sen kieltänyt ja juuri sentähden, että hän
on sen kieltänyt. Salaa ja todennäköisesti kuningattaren tieten,
jolle kreivitär Polignacin hymy on tärkeämpi kuin kuninkaan arvon
säilyttäminen, näyttelijät saavat tehtäväkseen oppia roolinsa; jo
jaetaan pääsylippuja, jo tungeksivat vaunut teatterin oven edessä —
silloin kuningas viime hetkessä kuitenkin vielä tulee ajatelleeksi
uhattua arvokkuuttaan. Hän on kieltänyt näyttelemästä kappaletta; nyt
on kyseessä hänen arvovaltansa. Tuntia ennen alkua Ludvig XVI epää
esityksen lettre de cachet’lla. Valot sammutetaan, vaunujen täytyy
ajaa kotiin. Jälleen asia näyttää tulleen loppuunkäsitellyksi. Mutta
kuningattaren häpeämätöntä joukkokuntaa huvittaa nyt vasta oikein
saada näyttää, että sen yhtynyt mahti on suurempi kuin kruunupäisen
nahjuksen. Artois’n kreivi ja Marie Antoinette lähetetään painostamaan
kuningasta; kuten aina ennenkin tuo tahdoton mies antaa myöden, niin
pian kuin hänen vaimonsa häneltä jotakin vaatii. Hän haluaa vain
peittää tappionsa. Hän haluaa muutettavaksi uhmailevimmat kohdat, siis
nuo, jotka todellisuudessa jokainen aikoja sitten osaa ulkoa. Huhtikuun
17 päiväksi 1784 määrätään Théâtre Français’ssa näyteltäväksi »Figaron
häät»: Beaumarchais on päässyt voitolle Ludvig XVI:sta. Se seikka,
että kuningas tahtoi kieltää esityksen ja oli lausunut toivovansa,
että kappale epäonnistuisi, tekee illan vastustuskannalla oleville
aatelismiehille sensaatioksi. Yleisöä tulvii näytäntöön siinä määrin,
että ovet murtuvat, rautakaiteet katkeavat; hurjin suosionosoituksin
tuo vanhuuttaan laho hienosto tervehtii kappaletta, joka moraalisesti
taittaa siltä niskan, ja tämä suosio on sen itsensä sitä aavistamatta
kapinahengen ensimmäinen julkinen ele, vallankumouksen ensimmäinen enne.

Vähimmänkin säädyllisyyden tunteen, tahdin ja ymmärryksen pitäisi
sellaisissa oloissa taivuttaa Marie Antoinette pysymään erillään
tämän herra de Beaumarchais’n huvinäytelmästä. Juuri tämän herra de
Beaumarchais’n, joka häpeämättömästi on tahrannut musteella hänen
kunniansa ja tehnyt kuninkaan naurettavaksi koko Pariisin silmissä,
ei pitäisi saada kerskata siitä, että Maria Teresian tytär, Ludvig
XVI:n puoliso, jotka molemmat ovat antaneet panna vankilaan tuon
konnan, ruumiillistaa erään hänen näyttämöhahmoistaan. Mutta — summa
lex [Korkein laki], mondeenin kuningattaren korkein instanssi — herra
Beaumarchais’ta pidetään hänen saatuaan voiton kuninkaasta Pariisissa
suurena muotikirjailijana; ja kuningatar tottelee muotia. Mitäpä
kunniasta ja sopivaisuudesta, näytelläänhän sentään vain teatteria. Ja
lisäksi, mikä ihastuttava osa onkaan tämä veitikkamainen tyttö! Kuinka
sanotaankaan tekstissä? »Kuvitelkaahan mitä herttaisinta neitosta,
hempeätä, hellää, eloisaa, raikasta ja herkullista, kepeäliikkeistä,
solakkaa ja notkeavartaloista, pyörein käsivarsin, kasteenraikkain
huulin! Millaiset kädet! Millaiset hampaat! Millaiset silmät! Pitääkö
todella kenenkään toisen — kenellä on niin valkoiset kädet, niin
pehmeät käsivarret? — saada näytellä tätä hurmaavaa osaa, kuin Ranskan
ja Navarran kuningattaren? Pois siis kaikki arvelu ja hienotunteisuus!
Tänne Comédie Française’ista oivallinen Dazincourt, jotta hän opettaisi
ylhäisille harrastelijoille oikeat sulavat liikkeet, ja tilatkaa
mademoiselle Bertiniltä hurmaavimmat puvut! Nyt pitää kerran taas saada
perusteellisesti huvitella eikä ajatella iänikuisia hovi-ikävyyksiä,
rakkaiden omaisten ilkeyksiä, politiikan tyhmiä inhottavuuksia.»
Päivän toisensa jälkeen Marie Antoinette nyt puuhaa tätä huvinäytelmää
ihastuttavassa valkoisenkullatussa pikkuteatterissaan, aavistamatta,
että esirippu nousee toisen näytelmän edestä, jossa hänet tietämättään
ja tahtomattaan on valittu esittämään pääosaa.

Sevillan parturin harjoitukset ovat loppumaisillaan. Marie Antoinette
on yhä edelleenkin äärimmäisen levoton ja touhukas. Onko hän todella
myös näyttävä kyllin nuorelta, kyllin sievältä Rosinana, eikö
kutsuttujen ystävien täyttämä hemmoitellun vaatelias katsomo ole
jälleen moittiva häntä siitä, että hän on ollut liian vähän joustava ja
luonnollinen, ja sentään enemmän diletantti kuin näyttelijätär? Toden
totta, hän on huolissaan — merkillisiä huolia kuningattaren asemassa!
Ja miksi ei madame Campan tänään vieläkään ole tullut, jotta hän saisi
läpikäydä roolinsa hänen kanssaan? Vihdoin, vihdoin hän ilmestyy,
mutta, mitä on tekeillä? Hän näyttää niin merkillisen kiihtyneeltä.
Lopulta hän änkyttäen kertoo, että hovijalokiviseppä Böhmer ilmestyi
eilen hänen luokseen aivan näännyksissä pyytääkseen heti audienssia
kuningattarelta. Tämä saksilainen juutalainen on kertonut aivan hassun
ja sekavan jutun; kuningatar olisi muka muutamia kuukausia sitten salaa
antanut ostaa tuon kuuluisan kallisarvoisen timanttikaulaketjun, ja
silloin oli sovittu vähittäismaksuista. Mutta ensimmäinen maksuerä
on jo aikoja sitten langennut maksettavaksi, eikä tukaattiakaan ole
suoritettu. Hänen velkojansa ahdistavat häntä, hän tarvitsee heti
rahansa.

Kuinka? Mitä? Millaisia timantteja? Mikä kaulaketju? Mitä rahaa? Mitä
maksueriä? Kuningatar ei aluksi ymmärrä. Tuon suuren, kallisarvoisen
kaulaketjun, jonka nämä molemmat jalokivisepät, Böhmer ja Bassenge,
niin taidokkaasti ovat valmistaneet, sen hän tietysti tuntee. Ovathan
he hänelle kerran, kahdesti, kolmestikin tarjonneet sen hänelle
ostettavaksi yhdestämiljoonasta kuudestasadastatuhannesta livristä;
tietystikin hän olisi mielellään ottanut tämän upean koruesineen, mutta
ministerithän eivät luovuta rahaa, alati he lörpöttelevät vajauksesta.
Kuinka nämä huijarit voivat väittää, että hän olisi sen ostanut, jopa
vähittäismaksulla ja salaa, ja olisi siitä rahoja velkaa? Tässä täytyy
olla jokin hassu erehdys. Tosin hän nyt myös muistaa, että noin viikko
sitten jo saapui näiltä jalokivisepiltä merkillinen kirje, jossa he
kiittivät häntä jostakin ja puhuivat kallisarvoisesta koristeesta?
Missä on kirje? Tietysti poltettu. Hänenhän tapanaan ei milloinkaan ole
lukea kirjeitä perusteellisesti, ja silloinkin hän oli heti hävittänyt
tämän kunnioittavan, käsittämättömän lörpöttelevän kirjeen. Mutta mitä
hänestä oikeastaan tahdotaan? Marie Antoinette antaa sihteerinsä heti
kirjoittaa Böhmerille kirjelippusen. Tosin hän ei tilaa häntä heti
seuraavaksi aamuksi, vaan 9 päiväksi elokuuta; hyvä Jumala, eihän tuon
narrin asialla sentään ole sellaista kiirettä, ja aivot tarvitaan
»Sevillan parturin» harjoituksiin.

Elokuun 9 päivänä saapuu jalokivikauppias Böhmer kiihdyksissä ja
kalpeana. Hänen kertomansa historia on täysin käsittämätön. Ensiksi
kuningatar luulee, että hänen edessään on mielipuoli. Muuan kreivitär
Valois, kuningattaren intiimi ystävätär —. »Kuinka? Ystävättäreni?
Minullehan ei milloinkaan ole esitetty tämän nimistä naista!» —, oli
muka käynyt hänen luonaan katsomassa tuota korua ja selittänyt, että
kuningatar halusi ostaa sen salaa. Ja hänen eminenssinsä kardinaali
Rohan — »mitä, tuo inhottava mieskö, jonka kanssa en milloinkaan ole
puhunut sanaakaan?» —, oli ottanut sen vastaan hänen majesteettinsa
käskystä ja saanut sen huostaansa.

Niin hullulta kuin kaikki kuulostaakin täytyy asiassa kuitenkin olla
jotakin totta, sillä hiki nousee miesparan otsalle, hänen kätensä ja
jalkansa vapisevat. Kuningatarkin vapisee raivosta saadessaan kuulla,
että vieraat konnat ovat halpamaisella tavalla väärinkäyttäneet hänen
nimeään. Hän antaa jalokivisepälle käskyn viipymättä kirjoittaa tarkan
selostuksen koko tapauksesta. Elokuun 12 päivänä hänellä on käsissään
tämä arkistoissa vieläkin säilynyt mielikuvituksellinen asiakirja.
Marie Antoinette luulee näkevänsä unta. Hän lukee lukemistaan, hänen
raivonsa, hänen vihansa kasvavat rivi riviltä: sellainen petos on
vailla vertaansa. Tässä on annettava varoittava esimerkki. Toistaiseksi
hän ei vielä tee ilmoitusta ministereille eikä neuvottele kenenkään
ystävänsä kanssa; ainoastaan kuninkaalle hän uskoo koko asian elokuun
14 päivänä ja vaatii, että hänen on puolustettava vaimonsa kunniaa.

Myöhemmin Marie Antoinette saa huomata, että hän olisi menetellyt
viisaammin, jos hän huolellisesti olisi harkinnut siinä määrin sekavaa
ja salaperäistä juttua. Mutta perusteellinen harkinta, punnitseva
ajattelu ei milloinkaan ole kuulunut tämän käskevän kärsimättömän
luonteen ansioihin ja kaikkein vähimmin, kun hänen olemuksensa
ratkaiseva hermo oli jo alkanut värähdellä: hänen impulsiivisen
riehahteleva ylpeytensä.

Maltittomuudessaan kuningatar alussa ja aina myöhemminkin lukee
ja näkee tässä syytöskirjelmässä vain yhden nimen, kardinaali
Louis de Rohanin, jota hän hillittömän sydämensä koko kiihkolla on
vuosikausia katkerasti vihannut ja jolle hän arvelematta uskoo minkä
kevytmielisyyden ja kataluuden hyvänsä mahdolliseksi. Sinänsä tämä
maailmallinen pappisaatelismies ei milloinkaan ole tehnyt hänelle
pahaa, vieläpä juuri hän Marie Antoinette’in saapuessa Ranskaan
Strassburgin tuomiokirkon portilla lausui hänet tervetulleeksi
mitä ylitsevuotavimmin sanoin. Hän on kastanut hänen lapsensa ja
etsinyt jokaista mahdollista tilaisuutta päästä hänen ystävyyteensä.
Syvimmältään heidän luonteittensa välillä ei ole lainkaan mitään
vastakohtaa; päinvastoin tämä kardinaali de Rohan on oikeastaan
Marie Antoinette’in miespuolinen peilikuva, täsmälleen yhtä
kevytmielinen, täsmälleen yhtä pinnallinen ja tuhlaileva ja yhtä
välinpitämätön hengellisistä velvollisuuksistaan kuin Marie Antoinette
kuninkaallisista, mondeeni pappi, samoinkuin hän on mondeeni
valtiatar, rokokoon piispa, samoinkuin hän on rokokoon kuningatar.
Hän olisi erinomaisesti sopinut Trianoniin, jos ottaa huomioon hänen
huolitellun käyttäytymisensä, hänen henkevän välinpitämättömyytensä,
hänen rajattoman suurellisuutensa, ja he olisivat todennäköisesti
oivallisesti ymmärtäneet toisiaan, tuo elegantti, kaunis,
kevytmielinen, miellyttävästi rivopuheinen kardinaali ja
miellyttämishaluinen, sievä, ilakoiva ja elämänhaluinen kuningatar.
Vain sattuma teki heidät toistensa vastustajiksi. Mutta kuinka usein
tuleekaan niistä, jotka pohjaltaan mitä suurimmassa määrin muistuttavat
toisiaan, mitä katkerimmat viholliset!

Oikeastaan työnsi Maria Teresia kiilan Rohanin ja Marie Antoinette’in
väliin; kuningattaren viha on äidiltä perittyä keinotekoista, toisen
herättämää vihaa. Ennen tuloaan Strassburgin kardinaaliksi Louis de
Rohan oli ollut lähettiläänä Wienissä. Siellä hän osasi vetää päälleen
vanhan keisarinnan rajattoman suuttumuksen. Hän odotti saavansa
nähdä diplomaatin ja näki uhittelevan lavertelijan. Hänen henkiseen
alamittaisuuteensa Maria Teresia olisi kyllä mielelläänkin mukautunut,
sillä vieraan vallan typerä edustaja merkitsee onnenpotkausta oman
politiikan kannalta. Myös hänen loisteliaisuutensa hän vielä olisi
antanut hänelle anteeksi, joskin häntä pahasti närkästytti se, että
tämä turhamainen Jeesuksen palvelija oli saapunut Wieniin kaksissa
loistovaunuissa, joista kummatkin maksoivat 40 000 tukaattia, mukanaan
tallillinen hevosia, kamarijunkkareita ja kamaripalvelijoita, lakeijoja
ja lehtoreita, hovimestareita ja ylihovimestareita, kokonainen kirjava
metsä sulkatöyhtöjä ja nauhakoristeisia vihreään silkkiin puettuja
palvelijoita, sanalla sanoen osoittaen upeutta, joka julkeasti saattoi
keisarillisen hovin varjoon. Mutta kahdessa kohdassa vanha keisarinna
pysyy leppymättömänä: siinä, mikä koskee uskontoa tai siveyttä, hän
ei anna leikkiä kanssaan. Jumalanpalvelijan näkeminen, joka panee
pois papillisen pukunsa, ruskeaan takkiin puettuna, ihastuneiden
naisten ympäröimänä, yhtenä päivänä ampuakseen satakolmekymmentä
kappaletta metsänriistaa, herättää jumalisessa naisessa määrätöntä
suuttumusta, joka kohoaa rehelliseksi raivoksi, kun hän näkee,
kuinka tämä kevytmielinen, tuhlaileva, rivo esiintyminen herättää
suuttumuksen asemesta Wienissä yleistä hyväksymistä, jesuiittojen
ja siveyskomiteojen Wienissä. Koko aateli, jota Schönbrunnin hovin
säästäväisen ankara järjestelmä painostaa, hengähtää tämän hienon
elegantin elostelijan seurassa; ennen kaikkea naiset, joiden elämän
puritaanisen lesken siveellinen ankaruus tekee happameksi, tungeksivat
hänen iloisissa illallisissaan. »Naisemme», täytyy hänen harmistuneena
tunnustaa, »olivatpa he nuoria tai vanhoja, kauniita tai rumia, hän
on hurmannut. Hän on epäjumala, he ovat aivan hullaantuneita häneen,
niin että hän viihtyy täällä erinomaisen hyvin ja vakuuttaa, että
hän setänsä, Strassburgin piispan kuoltuakin haluaa jäädä tänne.»
Mutta vielä enemmän, loukatun keisarinnan jopa täytyy nähdä, kuinka
hänen uskollinen palvelijansa Kaunitz nimittää Rohania rakkaaksi
ystäväkseen ja kuinka hänen oma poikansa, jota aina huvittaa sanoa
»kyllä», milloin äiti sanoo »ei», tulee piispakavaljeerin ystäväksi;
hänen täytyy kokea, kuinka tämä elegantti ylimys viettelee perheen,
koko hovin, koko kaupungin kevytmieliseen elämäntapaansa. Mutta
Maria Teresia ei halua tehdä ankarasti katolisesta Wienistään mitään
kevytmielistä Versailles’ia, ei mitään Trianonia, eikä päästää
aatelinsa keskuudessa vallalle aviorikosta ja keveitä tapoja: tämä
rutto ei saa pesiytyä Wieniin, ja sentähden on Rohan saatava pois.
Kirje toisensa jälkeen lähetetään Marie Antoinette’ille, että hän
ponnistaisi kaikki voimansa, jotta tämä »hyljeksittävä olio», tämä
vilain évêque [Piispaheittiö, -ilkimys], tämä »parantumaton luonne»,
tämä »volume farci de bien de mauvais propos» [Siivottomuuksia täyteen
ahdettu kirja], tämä »mauvais sujet», tämä »vrai panier percé» [Oikea
suurtuhlari, »pohjaton säkki»], tulisi pois hänen läheisyydestään,
— näemme, mitä kovia sanoja suuttumus panee tuon muuten maltillisen
naisen suuhun. Hän ähkii, hän suorastaan huutaa epätoivoisena, että
hänet vihdoinkin »vapautettaisiin» tästä Antikristuksen lähettiläästä.
Ja Marie Antoinette’ista on tuskin tullut kuningatar, kun hän äidilleen
kuuliaisena jo todellakin ajaa läpi, että Louis Rohan kutsutaan
takaisin lähettilään paikaltaan Wienistä.

Mutta jos joku Rohan kaatuu, hän kaatuu ylöspäin. Menetetystä
lähettiläänvirastaan hänet korotetaan piispaksi ja pian senjälkeen
suuralmujenjakajaksi, hovin ylimmäksi hengelliseksi arvohenkilöksi,
jonka välityksellä kuninkaan kaikki hyväntekeväisyyslahjat jaetaan.
Hänen tulonsa ovat määrättömät; sillä hänestä tulee Strassburgin piispa
ja lisäksi Elsassin maakreivi, erittäin tuottoisan Saint-Vaastin
apotti, kuninkaallisen sairaalan ylivalvoja, Sorbonne’in proviisori
ja kaiken kukkuraksi vielä — ei tiedetä, minkä ansion perusteella —
Ranskan akatemian jäsen. Mutta niin valtaviksi kuin hänen tulonsa
kasvavatkin, jäävät ne kuitenkin alati menoja pienemmiksi, sillä
Rohan sirottelee hyvänluontoisena, keveäsydämisenä ja tuhlailevana
rahaa täysin käsin ympärilleen. Hän rakentaa miljoonia maksavan uuden
piispanpalatsin Strassburgiin, antaa mitä ylellisimpiä juhlia, hän
ei ole kitsas naisten ollessa kyseessä, mutta ennen kaikkea hänen
harrasteluihinsa kuuluu herra Cagliostro, joka yksinään maksaa enemmän
kuin seitsemän rakastajatarta. Pian on julkinen salaisuus, että piispan
raha-asiat ovat peräti murheellisella kannalla, tämä Kristuksen
palvelija tavataan useammin juutalaisten rahanlainaajien luota kuin
Herran huoneesta, ja useammin naisten kuin oppineiden teologien
seurasta. Aivan äskettäin parlamenttikin on saanut käsitellä Rohanin
valvoman sairaalan velkaantumista: ihmekö siis, jos kuningatar heti
ensi katsomalta on vakuuttunut siitä, että tämä kevytkenkäinen veli
on pannut toimeen koko huijauksen hankkiakseen luottoa kuningattaren
nimen turvin? »Kardinaali on väärinkäyttänyt nimeäni», hän ensi
suuttumuksessaan kirjoittaa veljelleen, »kuin halpamainen, taitamaton
rahanväärentäjä. Todennäköisesti hän pakottavassa rahantarpeessaan
on toivonut, että hän voisi maksaa jalokivikauppiaalle määräaikoina
asian tulematta päivänvaloon.» Ymmärtää kuningattaren erehdyksen,
ymmärtää hänen katkeroitumisensa, sen, että hän ei tahdo antaa
anteeksi juuri tälle yhdelle miehelle. Sillä viidentoista vuoden
aikana, tuosta ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Strassburgin
tuomiokirkon edustalla, Marie Antoinette äitinsä käskylle kuuliaisena
ei ole kertaakaan lausunut sanaakaan tälle miehelle, vaan avoimesti
loukannut häntä koko hovin nähden. Sentähden hänen täytyy nähdä katala
kostotoimenpide siinä, että juuri tämä mies sekoittaa hänen nimensä
petolliseen liikeasiaan; kaikista hyökkäyksistä kunniaansa vastaan,
mitä hän on saanut kärsiä Ranskan ylhäisaatelin taholta, tämä näyttää
hänestä julkeimmalta ja katalimmalta. Ja intohimoisin sanoin, kyyneleet
silmissä hän käskee kuninkaan säälimättömästi ja toisille varoitukseksi
rangaista tätä petkuttajaa — sillä sellaisena hän erheellisesti pitää
tätä itseään pettänyttä miestä — koko julkisuuden edessä.

Kuningas, tahdottomasti vaimolleen kuuliaisena, ei tarkemmin
ajattele kuningattaren jotakin vaatiessa, kuningattaren, joka itse
ei milloinkaan toimissaan ja toiveissaan punnitse seurauksia.
Harkitsematta syytöstä, vaatimatta nähtäväksi asiakirjoja, kyselemättä
asiaa jalokivisepältä tai kardinaalilta hän alistuvaisena kuin orja
antautuu ajattelemattoman naisen vihan kätyriksi. Elokuun 15 päivänä
kuningas hämmästyttää ministerineuvostoa ilmoittamalla aikovansa
heti vangituttaa kardinaalin. Kardinaalinko? Kardinaali Rohanin?
Ministerit ällistyvät, kauhistuvat, katsovat hämmästyneinä toisiinsa.
Lopulta joku heistä rohkenee varovasti kysyä, eikö sentään tekisi
liian kiusallista vaikutusta, jos niin korkea ja lisäksi hengellinen
arvohenkilö vangittaisiin julkisesti kuin tavallinen rikollinen.
Mutta juuri tätä, juuri julkista häpäisemistä Marie Antoinette vaatii
rangaistukseksi. On vihdoinkin annettava laajalle näkyvä esimerkki
siitä, ettei kuningattaren nimi ole käytettävissä mihin katalaan
tarkoitukseen hyvänsä. Sentähden hän järkkymättömänä vaatii julkista
oikeudenkäyntiä. Erittäin epämielellään, hyvin levottomina ja pahoin
aavistuksin ministerit lopulta myöntyvät. Muutamia tunteja myöhemmin
esitetään odottamaton näytelmä. Koska Maarian taivaaseenastumisen
päivä on samalla kertaa kuningattaren nimipäivä, ilmestyy koko hovi
Versaillesiin onnittelukäynnille; oeil de boeuf ja parvekkeet ovat
täpösen täynnä hoviväkeä ja korkeita arvohenkilöitä, myöskin mitään
aavistamaton päänäyttelijä Rohan, jonka tehtävänä tänä juhlapäivänä on
edustaa pyhää paavinistuinta, odottaa helakanpunaisessa viitassaan,
messupaita jo hartioillaan, korkeille herrasväille, (»les grandes
entrées») tarkoitetussa huoneessa kuninkaan huoneen ulkopuolella.

Mutta sensijaan, että Ludvig XVI juhlallisesti ilmestyisi puolisonsa
kanssa mennäkseen messuun, lähestyy Rohania palvelija. Hän ilmoittaa,
että kuningas pyytää kardinaalia tulemaan yksityishuoneeseensa. Siellä
seisoo huulet yhteenpuristettuina ja katse pois kääntyneenä kuningatar
vastaamatta hänen tervehdykseensä ja, niinikään muodollisena,
jääkylmänä ja epäkohteliaana ministeri paroni Breteuil, kardinaalin
henkilökohtainen vihamies. Ennenkuin Rohan on ehtinyt harkita, mitä
hänestä oikeastaan tahdotaan, kuningas alkaa suorasukaisesti ja
karkeasti: »Rakas serkku, kuinka on laita sen timanttikaulaketjun,
jonka Te kuningattaren nimessä olette ostanut?»

Rohan kalpenee. Tähän hän ei ollut valmistunut. »Sire, näen, että minut
on petetty, mutta minä itse en ole pettänyt», hän änkyttää.

»Jos näin on asianlaita, rakas serkku, ei Teidän tarvitse olla
huolissanne. Mutta tehkää hyvin, selvittäkää koko tämä asia.» Rohan
ei kykene vastaamaan. Hän näkee edessään Marie Antoinette’in mykkänä
ja uhkaavana. Sanat tarttuvat hänen kurkkuunsa. Hänen hämmennyksensä
säälittää kuningasta, joka etsii keinoa tilanteen pelastamiseksi.
»Kirjoittakaa paperille, mitä Teillä on minulle kerrottavana», sanoo
kuningas ja poistuu Marie Antoinette’in ja Breteuilin kanssa huoneesta.

Kardinaali jäätyään yksin kirjoittaa paperille noin viisitoista riviä
ja ojentaa jälleen huoneeseen astuvalle kuninkaalle selityksensä.
Muuan rouva nimeltä Valois oli muka taivuttanut hänet hankkimaan tämän
kaulaketjun kuningattaren laskuun. Nyt hän huomaa, että tämä henkilö
oli häntä pettänyt.

»Missä tämä nainen on», kysyy kuningas.

»Sire, sitä en tiedä.»

»Onko Teillä kaulaketju?»

»Se on tämän naisen hallussa.»

Nyt kuningas käskee kutsua paikalle kuningattaren, Breteuilin ja
suursinetinvartijan ja lukea molempien jalokivikauppiaiden selonteon.
Hän tiedustelee valtakirjoja, jotka kuningatar muka omakätisesti on
allekirjoittanut.

Aivan musertuneena kardinaalin täytyy tunnustaa: »Sire, ne ovat minun
hallussani, ne ovat ilmeisesti väärennettyjä.»

»Sellaisia ne varmaankin ovat», vastaa kuningas. Ja joskin kardinaali
nyt tarjoutuu maksamaan kaulaketjun, hän lopettaa ankarasti: »Hyvä
herra, nykyisten olosuhteiden vallitessa en voi olla antamatta
sinetöidä taloanne ja pidättää Teitä itseänne. Kuningattaren nimi on
minulle kallis. Sitä on häväisty, enkä saa tehdä itseäni syylliseksi
mihinkään laiminlyöntiin.»

Rohan pyytää pyytämällä, että häneltä säästettäisiin sellainen häpeä ja
varsinkin hetkellä, jolloin hänen tulee astua Jumalan kasvojen eteen ja
lukea pontifikaalimessu koko hovin edessä. Kuningas, helläsydämisenä ja
hyväntahtoisena, käy epävarmaksi nähdessään itsepetetyn miehen ilmeisen
epätoivon. Mutta nyt Marie Antoinette ei voi enää kauempaa hillitä
itseään, suuttumuksen kyyneleet silmissä hän hyökkää Rohanin kimppuun
kysyen, kuinka hän on voinut uskoa, että hän, joka kahdeksaan vuoteen
ei ole kunnioittanut kardinaalia sanallakaan, olisi valinnut hänet
välittäjäksi tekemään salaa kauppoja kuninkaan selän takana. Tähän
syytökseen kardinaali ei löydä vastausta: nyt hän ei itse enää ymmärrä,
kuinka hän on saattanut antaa niin järjettömästi kietoa itsensä tähän
tomppelimaiseen seikkailuun. Kuningas pahoittelee, mutta päättää:
»Toivon, että voitte osoittaa syyttömyytenne! Mutta minun täytyy tehdä
se, mihin kuninkaana ja aviopuolisona olen velvoitettu.»

Keskustelu on lopussa. Ulkona odottaa täpötäydessä vastaanottosalissa
jo kärsimättömänä ja uteliaana koko aateli. Messunhan olisi pitänyt
aikoja sitten alkaa, miksi vitkastellaan niin kauan, mitä on tekeillä?
Hiljaa tärisevät ikkunat, niin kiivaan kärsimättömästi muutamat
kävelevät edestakaisin; toiset ovat istuutuneet ja supattavat
keskenään: ilmassa on lähestyvän rajuilman tuntua.

Äkkiä kuninkaan huoneen pariovet lennähtävät auki. Ensimmäisenä
ilmaantuu kardinaali Rohan helakanpunaisessa viitassaan, kalpeana
ja huulet yhteenpuristettuina, hänen jäljessään Breteuil, tuo vanha
soturi, karkeat talonpoikaiset juoponkasvot punaisina, silmät
kiihtymyksestä säkenöiden. Huoneen keskellä hän äkkiä tarkoituksellisen
kuuluvalla äänellä karjaisee henkikaartin komentajalle: »Pidättäkää
herra kardinaali!»

Kaikki hätkähtävät. Kaikki ovat tyrmistyksissään. Kardinaali pidätetty!
Rohan! Ja kuninkaan esihuoneessa! Onko vanha soturi Breteuil
juovuksissa? Mutta ei, Rohan ei vastustele, ei kuohahda, alasluoduin
katsein hän astuu kuuliaisesti vartijaa vastaan. Tyrmistyneinä
hovimiehet vetäytyvät syrjään, ja tämän tutkivien, nöyryyttävien,
katkeroituneiden katseiden kujan keskitse kulkee salista saliin aina
alas portaita asti Rohanin prinssi, kuninkaan suuralmujenjakaja, ainoan
autuaaksitekevän kirkon kardinaali, Elsassin valtakunnanruhtinas,
akatemian jäsen ja lukemattomien arvonimien omistaja, ja kuin
kaleeriorjan takana karkea soturi vartijana. Sillä aikaa kuin Rohan
sivuhuoneessa luovutetaan hovivartiostolle, käyttää hän huumauksestaan
herättyään hyväkseen yleistä hämminkiä nopeasti raapustaakseen
paperille lyijykynällä pari riviä, joissa hänen kotiapotilleen annetaan
käsky nopeasti polttaa kaikki eräässä punaisessa salkussa olevat
asiakirjat, — ne ovat, kuten myöhemmin jutusta käy ilmi, kuningattaren
väärennetyt kirjeet. Alhaalla pihalla heittäytyy muuan Rohanin
lakeijoista kiireesti ratsaille, kiitää kirjelippunen mukanaan Hôtel de
Strassbourgiin, ennenkuin häntä hitaammat poliisimiehet ehtivät saapua
paikalle takavarikoimaan paperit ja ennenkuin — mikä vertojaan vailla
oleva häpeä — Ranskan suuralmujenjakaja viedään Bastiljiin samana
hetkenä, jolloin hänen piti lukea messu kuninkaalle ja koko hoville.
Samalla kertaa annetaan käsky ottaa kiinni kaikki hänen välittömät ja
välilliset apurinsa tässä vielä hämärässä jutussa. Tänä päivänä ei
Versailles’issa enää lueta messua, ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan? Ei
kenelläkään olisi enää kylliksi hartautta sen kuulemiseen; koko hovi,
koko kaupunki, koko maa ovat kuin ukkosen lyömiä kuullessaan tämän
viestin, joka tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Suljettujen ovien taakse jää kuningatar kiihtyneenä, hänen hermonsa
vavahtelevat vielä vihasta; kohtaus on häntä itseään hirvittävästi
kiihdyttänyt, — mutta vihdoinkin on ainakin kiinni yksi parjaajista,
hänen kunniansa salakähmäisistä tahraajista. Eivätkö nyt kaikki oikein
ajattelevat tule kiirehtimään hänen luokseen, onnittelemaan häntä tämän
heittiön kiinniottamisesta? Eikö koko hovi ole ylistävä niin kauan
heikkona pidetyn kuninkaan tarmoa, kun hän lujalla otteella on antanut
vangita tämän arvottomimman kaikista papeista? Mutta kummallista:
ei kukaan tule. Häpeilevin katsein yksinpä hänen ystävättärensäkin
väistävät häntä, tänään on hyvin hiljaista Trianonissa ja
Versailles’issa. Aateli ei yritäkään salata suuttumustaan siitä,
että sen etuoikeutettuun luokkaan kuuluvaa henkilöä on näin
loukkaavasti kohdeltu, ja kardinaali Rohan, jolle kuningas on luvannut
armahtavaisuutta, jos hän alistuisi hänen henkilökohtaiseen tuomioonsa,
torjuu luotaan ensi säikähdyksestään tointuneena kylmästi armon ja
valitsee parlamentin tuomarikseen. Epämiellyttävä olo valtaa liian
hätäisesti toimineen kuningattaren. Marie Antoinette ei iloitse
menestyksestään: illalla kamarineidot tapaavat hänet itkemästä.

Mutta pian puhkeaa vanha kevytmielisyys taas esiin. »Mitä minuun
tulee», hän kirjoittaa mielettömässä itsepetoksessa veljelleen
Josefille, »olen ihastuksissani siitä, ettei meidän enää tarvitse
kuulla mitään tästä inhottavasta jutusta.» Ollaanhan vasta elokuussa,
ja parlamentissa tulee juttu esille parhaimmassa tapauksessa vasta
joulukuussa, ehkäpä vasta ensi vuonna — miksipä siis nyt enempää
rasittaa päätään sellaisella painolastilla? Laverrelkoot tai muriskoot
ihmiset, mitäpä se merkitsee! Siis kiireesti esille ihomaalirasia ja
uudet puvut, ei kai nyt sentään ole luovuttava niin ihastuttavasta
huvinäytelmästä tuollaisen mitättömyyden vuoksi! Harjoitukset
jatkuvat, kuningatar tutkii (ei suinkaan poliisin asiakirioja tässä
suuressa jutussa, joka kenties vielä olisi pysäytettävissä) reippaan
Rosinan osaa »Sevillan parturissa». Mutta näyttää siltä, että hän on
opiskellut tämänkin osan liian hutiloiden. Sillä muuten hänen olisi
pitänyt hätkähtää ja tulla mietteliääksi kuullessaan vastapelaajansa
Bassilion sanat, joka niin profeetallisesti kuvailee panettelun
mahtia. »Panettelu! Ette aavista, ketä Te siinä halveksitte! Olen
nähnyt rehellisimpien ihmisten joutuvan sen valtoihin. Uskokaa minua,
ei ole olemassa ainoatakaan kyllin latteata ilkeyttä, ei ainoatakaan
kataluutta, ei ainoatakaan mahdotonta juttua, jota ei voitaisi istuttaa
suuren kaupungin joutilaaseen joukkoon, kun sitä oikealla tavalla
käsitellään, ja meillä on tässä maassa todellisia mestareita siinä
taidossa!... Ensiksi kuuluu vain heikko kuiskaus, joka liitelee ohi
kuin pääskynen ennen myrskyä, pianissimo, joka vain suhahtaa ja häviää,
mutta lentäessään kylvää myrkytettyjä siemeniään. Joku tavoittaa
sen lennosta ja kuiskaa sen piano, piano, erittäin varovasti toisen
korvaan. Nyt on turmio päässyt alkuun, se kasvaa, ojentautuu pystyyn,
kulkee tietään rinforzando suusta suuhun, juoksee kuin paholainen.
Ja äkkiä, Jumala tiesi kuinka, parjaus nostaa päätään, viheltelee
ja paisuu silminnähtävästi, kohoaa yhä korkeammalle, pyörii, tempaa
mukaansa, puhkeaa ukkosena esiin ja muuttuu kiitos taivaan yleiseksi
huudoksi, julkiseksi crescendoksi, vihan ja kirouksen yhteiskuoroksi.
Kuka paholainen kykenisi sitä vastustamaan?»

Mutta Marie Antoinette on kuten aina huonosti kuunnellut vastapuoltaan.
Muuten hänen olisi pitänyt käsittää, että tässä näennäisesti
kevytmielinen leikki tarinoi hänelle hänen oman kohtalonsa.
Rokokookomedia on tämän viimeisen esityksen mukana elokuun 19 päivänä
1785 peruuttamattomasti lopussa: incipit tragoedia. [Murhenäytelmä
alkaa.]

KAULAKORISTEJUTTU

Mitä sitten on todellisuudessa tapahtunut? Sen uskottava esittäminen
ei ole helppoa, sillä sellaisena kuin kaulakoristejuttu tosiasiassa
tapahtui, se on epätodennäköisin kaikista epätodennäköisyyksistä,
siinä määrin, ettei sitä romaanissa uskoisi. Mutta jos todellisuus
kerran saa nerokkaan mielijohteen ja samalla runollisen innoituksen,
silloin se voittaa kekseliäimmänkin runoilijan mielikuvituksessa,
monimutkaistamistaidossa. Mutta silloin myös kaikki runoilijat tekevät
viisaammin pitämällä kätensä poissa pelistä ja olemalla yrittämättä
voittaa sen nerokasta kombinaatiotaitoa: yksinpä Goethe, joka
»Grosskophtassa» koettaa dramatisoida kaulakoristejutun, kangistaa
mauttomaksi pilaksi sen, mikä todellisuudessa oli historian julkeimpia,
loistavimpia ja oivallisimpia farsseja. Missään Molière’in komediassa
ei tavata niin värikästä ja loogillisen-hassunkurisesti koottua
kimpullista veijareita, huijareita ja puijattuja, narreja ja oivasti
petkutettuja, kuin tässä ylpeässä »olla podridassa» [Sekamelska,
-sotku], jossa varasteleva harakka, veijauksen kaikilla voiteilla
sivelty kettu, kömpelön herkkäuskoinen karhu yhdessä keittävät kokoon
maailmanhistorian hullunkurisimman apinakomedian.

Oikeassa ja aidossa komediassa on keskipisteenä aina nainen.
Kaulakoristejutussa esiintyvä naikkonen kasvaa vararikkoon joutuneen
aatelismiehen ja langenneen palvelijattaren tyttärenä, likaisena,
hoidotta jääneenä kerjäläislapsena, joka paljasjalkaisena varastelee
pellolta perunoita ja leipäpalasta paimentaa talonpoikien lehmiä.
Isän kuoltua äiti antautuu katunaiseksi, pikku tyttö irtolaiseksi;
seitsentoistavuotias olisi joutunut perikatoon, ellei häntä olisi
kohdannut se onnenpotkaus, että hän kadulla sattui kääntymään
juuri markiisitar de Boulainvilliersin puoleen kerjäten häneltä
hämmästyttävllä valitushuudolla: »Osoittakaa armeliaisuutta Valois’n
sukuiselle orporaukalle!» Kuinka? Tuollainenko repaleinen, nälkiintynyt
lapsi olisi kuninkaallista verta? Ludvig Hurskaan pyhää verta?
Mahdotonta, ajattelee markiisitar. Mutta joka tapauksessa hän antaa
pysäyttää vaununsa ja alkaa tehdä kysymyksiä pikku kerjäläiselle.

Kaulakoristejutussa täytyy alusta pitäen totuttautua pitämään
epätodennäköisintä totena; ällistyttävin on siinä tosiasia. Tämä
Jeanne on todellakin Jacques de Saint-Rémyn aviollinen tytär, miehen,
joka oli salametsästäjä, juomari ja talonpoikain kauhu, mutta siitä
huolimatta suoranainen ja välitön Valois-suvun jälkeläinen, suvun, joka
ei arvossa ja iässä jää vähääkään jälkeen Bourboneista. Markiisitar
de Boulainsvilliers, liikuttuneena niin fantastisesta kuningassuvun
jälkeläisen syöksymisestä sellaiseen kurjuuteen, ottaa heti mukaansa
tytön ja tämän nuoremman sisaren sekä antaa kasvattaa molemmat
kustannuksellaan sisäoppilaitoksessa. Neljätoistavuotiaana Jeanne
pääsee ompelijattaren oppiin, hänestä tulee pesijätär, silittäjätär,
vedenkantajatar, valko-ompelijatar ja vihdoin hänet sijoitetaan
erääseen aatelisneitoja varten tarkoitettuun luostariin.

Mutta nunnaksi, tämä näyttäytyy ennen pitkää, pikku Jeanne’illa on
vain vähän taipumuksia. Isän kulkuriveri kohisee hänen suonissaan,
kahdenkolmattavuotiaana hän sisarineen kiipeää päättävästi
luostarimuurin yli. Rahattomina, pää täynnä seikkailuja he ilmestyvät
Bar-sur-Aube’iin. Siellä Jeanne, sievä kun on, tapaa pikkuaatelistoon
kuuluvan santarmiupseerin, Nicolas de La Motte’in, joka pian sen
jälkeen nai hänet ja tekee sen kahdennellatoista hetkellä, sillä
papillinen siunaus ehtii vain yhtä kuukautta ennen jo tulossa olevaa
kaksoisparia. Tässä määrin moraalisesti vapaamielisen miehen rinnalla
— hän ei milloinkaan ollut mustasukkainen — voisi madame La Motte
oikeastaan viettää mukavasti vaatimatonta pikkuporvarin elämää. Mutta
»Valois-suvun veri» vaatii oikeuksiaan; alusta alkaen tällä pikku
Jeanne’illa on päässä vain yksi ajatus: ylöspäin! Samantekevä, miten
ja millä keinoin. Ensiksi hän käy hyväntekijättärensä markiisitar
de Boulainsvilliersin kimppuun, ja hänellä on onni päästä hänen
vastaanotolleen kardinaali Rohanin linnassa Zabernissa. Ollen sievä
ja nokkela hän heti käyttää hyväkseen galantin ja hyvänluontoisen
kardinaalin rakastettavia heikkouksia. Tämän välityksellä hänen
miehensä — todennäköisesti näkymättömän sarviparin hinnasta — heti
saa rakuuna rykmentin ratsumestarin viran sekä tähänastiset velkansa
maksetuiksi.

Jälleen Jeanne voisi nyt olla tyytyväinen. Mutta tätäkin kaunista
tempaisua ylöspäin hän pitää vain askelmana kohoamisessaan. Hänen
miehensä on kuningas nimittänyt ratsumestariksi, nyt La Motte lisäksi
omin valtuuksin korottaa itsensä muitta mutkitta kreiviksi. Pitääkö
todella naisen, joka voi rehennellä niin komeasti kalskahtelevalla
nimellä kuin »kreivitär Valois de La Motte», kuihtua maaseudulla,
armoeläkkeen ja vaatimattoman upseerinpalkan varassa? Kaikkea vielä!
Sellainen nimi on sadantuhannen livrin arvoinen vuodessa kauniille,
häikäilemättömälle naiselle, joka on päättänyt perusteellisesti
puijata kaikkia turhamaisia pölkkypäitä. Tätä tarkoitusta varten
molemmat veijarit vuokraavat Pariisissa kokonaisen talon Rue
Neuve-Saint-Gillesin varrella, lavertelevat koronkiskureille
jättiläismäisistä maatiluksista, joihin kreivittärellä Valois-suvun
jälkeläisenä muka on oikeus, ja lainatuilla tavaroilla näytellään
hienostoa — hopeakalusto on aina vain kolmeksi tunniksi lainattu
läheisestä liikkeestä. Kun sitten vihdoin Pariisissa velkojat liian
kovasti ahdistavat häntä, kreivitär Valois de La Motte selittää
lähtevänsä Versaillesiin esittääkseen hovissa vaatimuksensa.

Tietystikään hovissa ei häntä tunne yksikään ihminen, ja hän saisi
viikkokausia seisoa kauniit säärensä väsyksiin pääsemättä edes
kuningattaren esihuoneeseenkaan. Mutta ovela seikkailijatar on jo
ajatellut valmiiksi kaappauksensa. Hän asettuu muiden pyytäjien kanssa
madame Elisabetin esihuoneeseen ja vaipuu yht’äkkiä tainnoksiin. Kaikki
syöksyvät apuun, hänen miehensä mainitsee ylhäissointuisen nimen ja
kertoo kyyneleet silmissä, että vuosia kestänyt nälkiintyminen ja
siitä johtunut voimattomuus muka on tainnoksiin menemisen syynä.
Kaikkien syvästi säälimänä kannetaan tuo täysin terve potilas paareilla
kotiin, hänelle lähetetään kaksisataa livriä ja eläke korotetaan
kahdeksastasadasta tuhanteenviiteensataan livriin. Mutta eikö tämä ole
armopala Valois-suvun jäsenelle? Siis reippaasti vain eteenpäin samaa
tietä: toinen pyörtymiskohtaus Artois’in kreivittären esihuoneessa,
kolmas peiligalleriassa, jonka läpi kuningattaren pitää kulkea.
Valitettavasti Marie Antoinette, jonka jalomielisyyteen pakkokeinoja
käyttävä pyytäjätär oli erikoisesti kiinnittänyt toiveensa, ei
saa tietää mitään tästä tapahtumasta, ja neljäs pyörtymiskohtaus
Versailles’issa herättäisi epäluuloa; siten molemmat palaavat takaisin
Pariisiin vain pieni saalis mukanaan. He eivät ole lähimainkaan
vielä saavuttaneet, mitä halusivat. Mutta tietystikin he varovat
ilmaisemasta tätä, päinvastoin, he pöyhistelevät edelleenkin, kertoen,
kuinka armollisesti, kuinka sydämellisesti kuningatar on ottanut hänet
vastaan rakkaana sukulaisenaan. Ja koska on yllin kyllin ihmisiä,
joille kuningattaren seurassa suuresti kunnioitettu kreivitär Valois
näyttää tärkeältä tuttavuudelta, ilmestyy pian muutamia lihavia
lampaita kerittäviksi, luotto on jälleen palautettu muutamaksi aikaa.
Molemmat velkaantuneet kerjäläiset hankkivat itselleen — mundus vult
decipi [Maailma tahtoo joutua petetyksi] — kokonaisen hoviseurueen,
jota johtaa ns. ensimmäinen sihteeri, nimeltään Rétaux de Villette,
joka itse asiassa osallistuu, ei ainoastaan jalon kreivittären
koiruuksiin, vaan myös hänen vuoteeseensa, toinen sihteeri, Loth, on
vieläpä hengellistä säätyä. Lisäksi palkataan vaununajajia, lakeijoja,
kamarineitsyitä, pian pidetään Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella hyvin
hauskaa. Siellä pannaan toimeen hilpeitä peli-iltoja, jotka tosin
ovat hyvin vähän tuottoisia niille hölmöille, jotka menevät ansaan,
mutta joita kuitenkin piristää hämäräperäisen naismaailman läsnäolo.
Valitettavasti sekaantuvat asioihin jälleen nuo tunkeilevat henkilöt,
velkojat ja ulosottomiehet, ja esittävät säädyttömän vaatimuksen saada
vihdoinkin maksua viikkojen ja kuukausien odotuksen jälkeen. Vielä
kerran on arvon pari tyhjentänyt mahdollisuutensa. Pienet keinot eivät
enää ota tepsiäkseen. Pian on aika käydä käsiksi suureen kaappaukseen.

Suurisuuntaiseen petkutukseen tarvitaan aina kaksi asiaa: suuri
veijari ja suuri narri. Onneksi tämä narri jo on käsillä: ja se ei
ole kukaan muu kuin Ranskan Akatemian kunnianarvoisa jäsen, hänen
eminenssinsä Strassburgin piispa, Ranskan suuralmujenjakaja, kardinaali
Rohan. Ollen täysin aikansa lapsi, ei sen viisaampi eikä sen tyhmempi
kuin toisetkaan, tämä ulkonaisesti viehättävä kirkkoruhtinas potee
vuosisatansa sairautta, herkkäuskoisuutta. Ihmiskunta ei jaksa
jatkuvasti elää ilman uskoa; ja koska vuosisadan epäjumala, Voltaire,
on saattanut pois muodista kirkollisen uskon, hiipii sen tilalle
1700-luvun salonkeihin taikausko. Alkemisteille, kabbalisteille,
ruusuristiläisille, sarlataneille, nekromanteille ja ihmelääkäreille
koittaa kultainen aikakausi. Ei kukaan aatelismies, ei kukaan
maailmannainen laiminlyö tilaisuutta käydä tervehtimässä Cagliostroa
hänen loosissaan, aterioida yhdessä kreivi Saint-Germaine’in kanssa,
olla mukana Mesmerin magneettisia temppuja katsomassa. Juuri
sentähden, että he ovat niin valistuneita, niin sukkelan rivoja,
juuri sentähden, etteivät kenraalit enää ota palvelustaan, kuningatar
asemaansa, papit jumalaansa vakavalta kannalta, tarvitsevat nämä
elostelijat hirvittävän tyhjyytensä vastapainoksi jonkinlaista
leikkimistä metafyysillisellä, mystillisellä, yliluonnollisella ja
käsittämättömällä ja joutuvat kaikesta valveutuneisuudestaan, kaikesta
älykkyydestään huolimatta mitä karkeimpien pettureiden pauloihin
mitä typerimmällä tavalla. Näiden hengessä köyhien joukosta on nyt
kaikista herkkäuskoisin, hänen eminenssinsä kardinaali Rohan joutunut
kaikkein ovelimman silmänkääntäjän, kaikkien huijarien paavin,
»jumalaisen» Cagliostron kynsiin. Tämä on pesiytynyt Zabernin linnaan
ja taikoo mestarillisella tavalla isäntänsä rahat ja ymmärryksen omiin
taskuihinsa. Nyt augurit ja veijarit tuntevat toisensa heti ensi
näkemältä, niinpä tässäkin tapauksessa Cagliostro ja kreivitär La
Motte. Viimeksimainittu saa häneltä, kardinaalin kaikkein salaisten
toiveiden tuntijalta, tietää Rohanin kaikkein salaisimman toiveen,
nimittäin päästä Ranskan ensimmäiseksi ministeriksi, ja hän saa myöskin
selville sen ainoan esteen, mitä kardinaali pelkää: kuningatar Marie
Antoinette’in tunnetun, mutta kardinaalille itselleen käsittämättömän
vastenmielisyyden hänen henkilöään kohtaan. Miehen heikkouden
tunteminen merkitsee ovelalle naiselle aina sitä, että hänellä on tämä
jo käsissään; tuota pikaa seikkailijatar punoo köyden tanssittaakseen
sillä piispallista karhua, kunnes se hikoilee kultaa. Huhtikuussa 1784
kreivitär La Motte alkaa silloin tällöin sirotella puheeseensa pieniä
vihjauksia siitä, miten sydämellisesti hänen »rakas ystävättärensä»
kuningatar uskoutuu hänelle; yhä mielikuvitusrikkaammin hän keksii
episodeja, jotka naivissa kardinaalissa herättävät sen käsityksen,
että tämä pikku sievä nainen oikeastaan voisi olla ihanteellinen
puolestapuhuja hänelle kuningattaren luona. Niin, hän myöntää
avoimesti, että häntä loukkaa se seikka, ettei hänen majesteettinsa
kuningatar vuosikausiin kunnioita häntä katseellakaan, vaikka hän
ei tunne suurempaa onnea kuin saada alamaisimmasti palvella häntä.
Oi, jospa sentään joku vihdoinkin selittäisi kuningattarelle hänen
todellisen mielenlaatunsa! Osaaottavasti ja liikuttuneena »intiimi»
ystävätär lupaa puhua hänen puolestaan Marie Antoinette’ille, ja miten
suuri vaikutus — Rohan aivan hämmästyy — onkaan hänen puheellaan
täytynyt olla, sillä jo toukokuussa kreivitär ilmoittaa hänelle, että
kuningatar on muuttanut mieltään ja on lähitulevaisuudessa antava
kardinaalille hienotunteisen merkin muuttuneesta mielialastaan,
tosin ei vielä aivan julkista: hän tulee ensi hovivastaanotossa
nyökkäämään hänelle aivan määrätyllä tavalla. Jos joku tahtoo uskoa
jotakin, hän uskoo sen mielellään. Joka tahtoo nähdä jotakin,
hän näkee sen helposti. Todellakin tuo kelpo kardinaali luulee
seuraavassa vastaanotossa huomanneensa määrätynlaisen »vivahduksen»
päännyökkäyksessä ja maksaa liikuttavalle välittäjättärelle runsaan
määrän tukaatteja.

Mutta kreivitär La Motte ei lähimainkaan ole vielä riittävästi iskenyt
kultasuonta. Saadakseen kardinaalin vielä lujemmin narrinpussiin
hänelle täytyy näyttää jokin kouriintuntuvampi kuninkaallisen
suosionosoitus. Mitähän jos koettaisi kirjeitä? Mitä varten oikeastaan
talossa ja vuoteessa pidetään tuota siekailematonta sihteeriä? Rétaux
sepittää tosiaankin epäröimättä Marie Antoinette’in ystävätärelleen
Valoisille kirjoittamia kirjeitä. Ja kun hämmästynyt narri pitää niitä
oikeina, niin miksi ei astuisi askelta pitemmälle tällä tuottoisalla
polulla? Miksi ei voitaisi järjestää salaista kirjeenvaihtoa Rohanin
ja kuningattaren välillä, jotta päästäisiin hänen kassansa pohjaan
asti? Kreivitär La Motte’in neuvosta sokaistu kardinaali sepittää
seikkaperäisen puolustelun tähänastisesta käyttäytymisestään, korjailee
sitä päiväkausia ja luovuttaa lopulta puhtaaksikirjoitetun kappaleen
tälle sanan todellisimmassa mielessä korvaamattomalle naiselle. Ja kas
— eikö hän todella olekin taikuri ja kuningattaren uskotuin ystävätär?
Muutamia päiviä myöhemmin kreivitär La Motte jo tuo pienikokoisen
kirjelippusen, joka on kultareunaista valkoista juovikasta paperia,
nurkassa Ranskan lilja. Muuten luoksepääsemätön, torjuva, ylpeä
kuningatar Habsburgin sukua kirjoittaa tähän asti halveksimalleen
miehelle: »Iloitsen suuresti, ettei minun enää tarvitse pitää Teitä
syyllisenä; vielä en voi myöntää Teille pyytämäänne audienssia. Niin
pian kuin olosuhteet sellaisen sallivat, olen antava Teille tiedon.
Vaietkaa tästä asiasta!» Petetty kardinaali voi tuskin säilyttää
tasapainoansa pelkältä ilolta. Kreivitär La Motte’in neuvosta hän
kiittää kuningatarta, vastaanottaa ja kirjoittaa jälleen kirjeitä, ja
mitä enemmän hänen sydämensä täyttyy ylpeydestä ja kaipauksesta saada
osakseen Marie Antoinette’in korkein suosio, sitä enemmän La Motte
keventää hänen taskujaan. Uhkarohkea peli on täydessä käynnissä.

Vahinko vain, että yksi tärkeä henkilö ei vieläkään ole suostunut
todella näyttelemään mukana tässä komediassa, ja juuri päähenkilö,
kuningatar. Mutta kauan ei tämä vaarallinen peli voi jatkua
ilman hänen puuttumistaan sen kulkuun, sillä ikuisesti ei voida
herkkäuskoisimmallekaan uskotella, että kuningatar on häntä
tervehtinyt, vaikka hän todellisuudessa jäykästi katselee vihatun
miehen ohi eikä milloinkaan puhuttele häntä. Yhä suuremmaksi käy vaara,
että narri parka lopulta alkaa vainuta pahinta. Niinpä täytyy keksiä
aivan uhkarohkea veto. Koska tietystikin on kerrassaan mahdotonta,
että kuningatar koskaan henkilökohtaisesti tulisi puhumaan kardinaalin
kanssa — eiköhän riittäisi saada tuo tomppeli siihen uskoon, että hän
todellakin on puhunut kuningattaren kanssa? Millaistahan olisi, jos
valitsisi kaikkien veijarikujeiden lempiajan, iltahämyn, ja oikean
paikan, jonkin varjoisan käytävän Versaillesin puistossa, ja toisi
Rohanin luo kuningattaren sijasta kaksoisolion, jolle opetetaan pari
sanaa? Yöllä ovat kaikki kissat harmaita ja kelpo kardinaali, kiihtynyt
ja päästään sekaisin kun on, on tällä tavoin yhtä hyvin narrattavissa
kuin Cagliostron silmänkääntötemppujen ja sivistymättömän kirjurin
kädestä lähteneiden kirjeiden avulla.

Mutta mistä on kaikessa kiireessä löydettävissä sopiva näyttelijätär,
kaksoisolio, niinkuin nykyään elokuvissa sanotaan? Tietysti sieltä,
missä erittäin alttiita naisia joka lajia ja kokoa, solakoita ja
pyöreitä, kapeita ja lihavia, vaalea- ja tummaverisiä alinomaa
käyskentelee ansiotarkoituksissa, Palais Royalin puutarhasta, Pariisin
prostituutioparatiisista. »Kreivi» de La Motte ottaa tehtäväkseen
tämän arkaluontoisen hankinnan; hän ei tarvitse pitkääkään aikaa,
kun hän jo on löytänyt kuningattarelle kaksoisolion, nuoren naisen
nimeltä Nicole — myöhemmin häntä kutsuttiin paroonitar d’Olivaksi
— hän on ilmoitetulta ammatiltaan modisti, mutta todellisuudessa
hänen asiakkaisiinsa kuuluvat enemmän herrat kuin naiset. Ei tarvita
paljoakaan vaivannäköä hänen taivuttamisekseen näyttelemään tuota
helppoa osaa, »sillä», niin perustelee rouva de La Motte asiaa
tuomareilleen, »hän oli erittäin tyhmä». Elokuun 11 p:nä tuodaan
tämä myöntyväinen lemmenpapitar Versailles’iin, vuokrahuoneistoon,
korkeimman omakätisesti kreivitär Valois pukee hänet valkopilkkuiseen
musliinileninkiin, joka on täsmälleen samanlainen kuin se, joka
kuningattarella on päällään madame Vigée le Brunin muotokuvassa.
Vielä leveälierinen hattu, joka varjostaa hänen kasvojaan, painettuna
huolellisesti puuteroiduille hiuksille, ja sitten ripeästi ja julkeasti
matkaan iltahämäräiseen puistoon mukana tuo nyt hieman pelokas
naikkonen, jonka kymmenen minuutin aikana tulee näytellä Ranskan
kuningatarta valtakunnan suuralmujenjakajan edessä! Kaikkien aikojen
uhkarohkein petosyritys on käynnissä.

Aivan hiljaa hiipii pari mukanaan valepukuinen pseudo- [Vale-]
kuningatar Versaillesin pengermiä pitkin. Taivas on heille, kuten
aina veijareille, suosiollinen ja levittää kuuttoman hämärän heidän
ylitseen. He astuvat alas Venuksen lehtimajaan, joka ollen kuusien,
seetripuiden ja mäntyjen tiheästi varjostama antaa ihmishahmosta
erottaa tuskin enempää kuin ääriviivat ja joka siis on ihmeen sopiva
lemmen- ja vielä enemmän tähän fantastiseen narrileikkiin. Pikku
naikkosparka alkaa vapista. Mihin seikkailuun hän onkaan nyt antanut
vierasten ihmisten houkutella itsensä? Mieluimmin hän juoksisi
tiehensä. Täynnä pelkoa hän pitää kädessään ruusua ja kirjelippusta,
joka hänen ohjeen mukaisesti on annettava ylhäiselle herralle,
joka häntä on täällä puhutteleva. Silloin hiekka jo narskahtelee.
Miehen ääriviivat tulevat näkyviin, se on Rétaux, sihteeri, joka
kuninkaallisen lakeijan osaa näytellen johtaa paikalle Rohanin.
Yht’äkkiä Nicole tuntee voimakkaan töytäyksen — kuin pimeyden nieleminä
molemmat parittajat häviävät hänen rinnaltaan. Hän on yksin, tai
pikemminkin ei enää yksin, sillä pitkänä ja solakkana, hattu painettuna
syvään otsalle häntä vastaan nyt tulee vieras mies: kardinaali.

Kummallista, kuinka narrimaisesti tämä vieras käyttäytyy. Hän kumartuu
kunnioittavasti maahan asti, hän suutelee pienen katunaisen vaatteitten
lievettä. Nyt pitäisi Nicole’in antaa hänelle ruusu ja valmiina käsissä
oleva kirje. Mutta hämmennyksessään hän pudottaa ruusun ja unohtaa
kirjeen. Niin änkyttää hän vain tukahtuneella äänellä ne pari sanaa,
jotka niin suurella vaivalla on päntätty hänen päähänsä. »Te voitte
toivoa, että kaikki mennyt on unohdettu», ja nämä sanat näyttävät
määrättömästi ihastuttavan vierasta kavaljeeria. Hän kumartaa yhä
uudestaan ja uudestaan, änkyttää silminnähtävän onnellisena kaikkein
alamaisimmat kiitoksensa, tuo pikku modistiparka ei tiedä, miksi.
Hän on vain peloissaan, hirvittävästi peloissaan, ettei hänen vain
tarvitsisi puhua mitään ja siten paljastaa itseään. Mutta jumalan
kiitos, silloin narskahtavat jälleen hiekkakäytävällä nopeat askeleet,
joku huutaa hiljaa ja kiihtyneenä: »Pian, pian pois! Madame ja
kreivitär Artois ovat aivan läheisyydessä.» Sanat tekevät vaikutuksen,
kardinaali poistuu kiireimmän kaupalla kreivitär La Motte’in seurassa,
kun taas hänen aviomiehensä johtaa pikku Nicole’in takaisin; sydän
jyskyttäen tämän komedian valekuningatar hiipii linnan ohi, jossa yön
pimentämien ikkunaruutujen takana todellinen kuningatar nukkuu mitään
aavistamatta.

Aristofanesmainen kepponen on onnistunut oivallisesti. Nyt on tuo
tomppeli parka, kardinaali, saanut kalloonsa iskun, joka täysin
vie häneltä kaiken järjen. Tähän asti on täytynyt alati uudelleen
kloroformoida hänen epäluulonsa, luuloteltu päännyökkäys oli sittenkin
vain puolinainen todistus, samaten kirje; mutta nyt, kun puijattu
luulee henkilökohtaisesti puhuneensa kuningattaren kanssa ja on kuullut
hänen omasta suustaan, että hän on antanut hänelle anteeksi, tulee
jokainen kreivitär de La Motte’in sana todemmaksi kuin evankeliumi.
Nyt kardinaali kulkee hänen talutusnuorassaan, menipä syteen tai
saveen. Tänä iltana ei Ranskassa ole sen onnellisempaa ihmistä. Rohan
näkee jo itsensä ensimmäisenä ministerinä, kuningattaren suosikkina.
Muutamia päiviä myöhemmin rouva La Motte ilmoittaa kardinaalille jo
uuden todistuksen kuningattaren suosiosta. Hänen majesteettinsa —
Rohanhan tuntee hänen hyväntahtoisen sydämensä — haluaa toimittaa
puutteeseen joutuneelle aatelisperheelle viisikymmentätuhatta livriä,
mutta on tällä hetkellä estetty maksamasta. Hän tiedustelee, eikö
kardinaali hänen puolestaan ottaisi tehtäväkseen tätä laupeudentyötä.
Ylen onnellisena Rohan ei hetkeäkään ihmettele, että kuningatar
jättiläismäisistä tuloistaan huolimatta on rahavaikeuksissa.
Tietäähän koko Pariisi, että hän on alati veloissa. Hän antaa heti
noutaa luokseen Elsassin juutalaisen Cerf Beerin, lainaa häneltä nuo
viisikymmentätuhatta, kaksi päivää myöhemmin kilahtelee raha rouva
La Motte’in pöydällä. Nyt hänellä vihdoinkin on käsissään langat,
joilla hän on saava sätkyukon hyppimään. Kolme kuukautta myöhemmin hän
vetää ne vielä kireämmälle; jälleen kuningatar haluaa rahaa, ja Rohan
panttaa innokkaana huonekalunsa ja hopeansa vain voidakseen nopeasti ja
anteliaasti olla suosijattarelleen mieliksi.

Nyt koittavat kreivi ja kreivitär La Motte’ille taivaalliset ajat.
Kardinaali istuu kaukana Elsassissa, mutta hänen rahansa helisevät
hauskasti heidän taskuissaan. Nyt ei heillä enää tarvitse olla
mitään huolia, on löydetty narri, joka maksaa viulut. Hänelle
kirjoitetaan aika ajoin kirje kuningattaren nimessä, ja hän hikoilee
uusia tukaatteja. Ei muuta kuin elää ilossa ja humussa eikä ajatella
huomista päivää! Eivät ainoastaan mahtajat, ruhtinaat ja kardinaalit
ole näinä huikentelevina aikoina kevytmielisiä, vaan myöskin
veijarit. Bar-sur-Aube’issa ostetaan maatalo komeine puutarhoineen ja
monipuolisine karjatarhoineen, syödään kultaisilta vadeilta, juodaan
kimaltelevista kristallilaseista. Pelataan ja harrastetaan musiikkia
tässä hienossa palatsissa, ylhäisin seurapiiri kilpailee kunniasta
saada seurustella kreivitär Valois de La Motte’in talossa. Kuinka ihana
onkaan maailma, jossa on sellaisia tomppeleita!

Se, joka on kolme peräkkäistä kertaa saanut pelissä korkeimman kortin,
uskaltaa arvelematta neljännenkin kerran uhkarohkeimman panoksen.
Odottamaton sattuma pistää valttiässän rouva La Motte’in käteen.
Eräissä hänen kutsuissaan joku kertoo, että hovijalokiviseppäparat
Böhmer ja Bassenge ovat suurissa vaikeuksissa. He olivat sijoittaneet
koko pääomansa ja melkoisen määrän lainarahaakin ihanimpaan
timanttikaulaketjuun, mitä milloinkaan on maan päällä nähty. Oikeastaan
se oli tarkoitettu Dubarrylle, joka varmasti olisi sen ostanut, ellei
isorokko onnettomuudeksi olisi poistanut Ludvig XV:tä elävien joukosta;
sen jälkeen he olivat tarjonneet sitä Espanjan hoville ja kolmesti
kuningatar Marie Antoinette’ille, joka on hullaantunut koristeisiin ja
muuten ostaa kevytmielisesti kysymättä kovinkaan paljon hintaa. Mutta
Ludvig, tuo vaivalloinen saituri, ei ole tahtonut hellittää miljoonaa
kuuttasataatuhatta livriä; nyt ovat jalokivisepät korviaan myöten
veloissa, korot nakertavat ihania timantteja; todennäköisesti heidän
täytyisi jälleen hajoittaa muruiksi tuo ihmeellinen kaulakoriste ja
sen mukana kaikki rahansa. Eikö hän, kreivitär Valois, joka kuitenkin
on niin tuttavallisissa suhteissa kuningatar Marie Antoinette’iin,
voisi taivuttaa kuninkaallista ystävätärtään ostamaan korua, tietenkin
vähittäismaksulla, mitä parhaimmin ehdoin — tässä kaupassa saattoi
samalla ansaita sievoisen summan rahaa. Kreivitär La Motte, innokkaasti
haluten ylläpitää legendaa vaikutusvallastaan, lupaa ystävällisesti
puhua asian puolesta, ja joulukuun 29 p:nä molemmat jalokivisepät
tuovat kallisarvoisen lippaan Rue Neuve-Saint-Gillesin varrelle
nähtäväksi.

Mikä näky! Kreivitär La Motte’in sydän lakkaa lyömästä. Samoin
kuin nämä timantit kimaltelevat auringonvalossa, samoin liitelevät
häikäilemättömät ajatukset hänen ovelan päänsä läpi: millaistahan
olisi, jos tuon verrattoman aasimaisen kardinaalin voisi taivuttaa
siihenkin, että hän salaa ostaa kaulaketjun kuningattarelle.
Kardinaali on tuskin palannut Elsassista, kun rouva La Motte ottaa
hänet voimaperäisen käsittelyn alaiseksi. Häntä muka odottaa uusi
suosionosoitus. Kuningatar haluaa, tietysti puolisonsa tietämättä,
ostaa kallisarvoisen korun, ja siihen hän tarvitsee vaiteliaan
välittäjän; tähän salaiseen ja kunniakkaaseen tehtävään hän
luottamuksensa osoitukseksi on ajatellut Rohania. Todellakin, jo
muutamia päiviä myöhemmin rouva La Motte voi voitonriemuisena ilmoittaa
ylen onnelliselle Böhmerille, että ostaja on löydetty: kardinaali de
Rohan. Tammikuun 29 p:nä kauppa päätetään kardinaalin palatsissa,
Hôtel de Strassbourgissa: miljoona kuusisataatuhatta livriä, jotka on
maksettava kahden vuoden kuluessa neljässä erässä aina kuuden kuukauden
väliajoin. Koru on luovutettava helmikuun 1 p:nä, ensimmäisen erän
maksu on tapahtuva elokuun 1 p:nä 1781. Kardinaali allekirjoittaa
sopimuksen omakätisesti ja luovuttaa sen rouva La Motte’ille, jotta
tämä esittäisi sen »ystävätärelleen» kuningattarelle hyväksyttäväksi;
välittömästi, tammikuun 30 p:nä, petkuttajatar tuo vastauksen, että
hänen majesteettinsa suostuu kaikkeen.

Mutta — askeleen päässä tallista tekee tuo tähän asti niin
hyvänahkainen aasi tenän. Loppujen lopuksi, onhan tässä kyseessä
miljoona kuusisataatuhatta livriä, se ei yksinpä tuhlaavaisimmallekaan
ruhtinaalle ole mikään leikin asia! Kun on puhe niin jättiläismäisestä
takauksesta, täytyy kai sentään kaiken kohtuuden nimessä saada käsiinsä
jokin velkakirjan tapainen, jokin kuningattaren allekirjoittama
asiapaperi. Jotakin kirjoitettuako? Aivan mielellään! Mitä varten
sitten on olemassa sihteeri? Seuraavana päivänä rouva La Motte jälleen
tuo sopimuksen, ja kas vain, jokaisen pykälän kohdalla on manu propria
[Omakätisesti] kirjoitettuna sana »hyväksytään!» Ja sopimuksen lopussa
»omakätinen» allekirjoitus: »Marie Antoinette de France». Jos olisi
hiukankin järkeä päässä, pitäisi tosin hovin suuralmujenjakajan,
akatemian jäsenen, entisen lähettilään ja unelmissaan jo tulevan
valtioministerin heti epäillä, ettei Ranskassa kuningatar milloinkaan
allekirjoita asiakirjaa muulla tavoin kuin etunimellään, että toisin
sanoen merkintä: »Marie Antoinette de France» ensi näkemältä paljastaa
kaikkea muuta kuin taitavan, vieläpä erittäin sivistymättömän
väärentäjän alinta luokkaa. Mutta kuinka kävisi epäileminen, kun kerran
kuningatar henkilökohtaisesti on salaa ottanut kardinaalin vastaan
Venuksen lehtimajassa? Pyhästi vannoo sokaistu mies petkuttajattarelle,
ettei hän milloinkaan ole päästävä käsistään tätä velkakirjaa eikä
sitä kenellekään koskaan näyttävä. Seuraavana aamuna, helmikuun 1
p:nä, jalokiviseppä tuo korun kardinaalille, joka illalla kantaa sen
omakätisesti rouva La Motte’ille henkilökohtaisesti vakuuttautuakseen
siitä, että se todella on joutuva kuningattaren käsiin. Hänen ei
tarvitse kauan odottaa Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella, ennenkuin jo
kuuluu portaista miehen askeleita. Rouva La Motte pyytää kardinaalia
astumaan viereiseen huoneeseen, jossa hän lasiovesta voi tarkastaa ja
todistaa asianmukaisen luovutuksen. Todellakin, muuan nuori, kokonaan
mustiin puettu mies on ilmestynyt huoneeseen — tietenkin jälleen
Rétaux, tuo oiva sihteeri — ja ilmoittautuu sanoen: »Kuningattaren
toimeksiannosta.» Mikä ihmeellinen nainen, tämä kreivitär de La
Motte-Valois, tulee kardinaali väkisinkin ajatelleeksi, kuinka
hienotunteisesti ja uskollisesti ja taitavasti hän välittääkin kaiken
ystävätärelleen! Rauhoittuneena hän luovuttaa lippaan rouva La
Motte’ille, tämä ojentaa sen salaperäiselle lähetille; palvelija häviää
mukanaan arvokas kantamuksensa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, ja
hänen mukanaan kaulaketju ikiajoiksi. Liikuttuneena poistuu kardinaali:
Nyt, tällaisen ystävänpalveluksen jälkeen ei enää voi kestää kauan,
pian hänestä, kuningattaren salaisesta avustajasta, on tuleva kuninkaan
ensimmäinen palvelija, Ranskan pääministeri.

Muutamia päiviä myöhemmin ilmestyy muuan juutalainen jalokivikauppias
Pariisin poliisilaitokseen valittamaan petettyjen ammattiveljiensä
nimessä, että muuan Rétaux de Villette tarjoaa mitä kallisarvoisimpia
timantteja niin alhaisiin hintoihin, että täytyy päätellä varkauden
tapahtuneen. Poliisiministeri kutsuttaa luokseen Rétaux’n. Tämä
selittää, että hän on saanut timantit myytäviksi eräältä kuningattaren
sukulaiselta kreivitär de La Motte-Valoisilta. Kreivitär Valois, tämä
hieno nimi vaikuttaa virkamieheen heti ulostusaineen tavoin, kiireimmän
kaupalla hän päästää äärimmilleen kauhistuneen Rétaux’n menemään. Mutta
joka tapauksessa: nyt kreivitär on huomannut, kuinka uhkarohkeata
olisi edelleenkin kaupata itse Pariisissa yksitellen irroitettuja
jalokiviä — he ovat nimittäin heti paloitelleet tuon kallisarvoisen,
kauan takaa-ajetun riistan: hän sulloo oivan puolisonsa taskut täyteen
jalokiviä ja lähettää hänet Lontooseen — pian New Bond Streetin ja
Piccadillyn jalokivikauppiaiden ei tarvitse valittaa, etteikö heille
tarjottaisi tavaraa runsaasti ja halvalla hinnalla.

Hei vain, nyt on yhdellä iskulla saatu rahaa, tuhat kertaa enemmän,
kuin edes tämä kaikkein uskaliain petkuttajatar oli rohjennut toivoa.
Häpeämättömän julkeana, jollaiseksi hänet on tehnyt tuo hurja menestys,
hän ei vitkastele prameilemasta tällä uudella rikkaudella. Hankitaan
kolmen englantilaisen tamman vetämät vaunut, upeisiin univormuihin
puetut lakeijat, päästä kantapäihin asti hopeakaluunainen neekeri,
mattoja, gobeliineja, pronsseja ja töyhtöhattuja, vuode helakanpunaista
samettia. Kun sitten arvon pari muuttaa ylhäiseen residenssiinsä
Bar-sur-Aube’iin, tarvitaan kokonaista neljäkymmentäkaksi kuormaa
kuljettamaan sen monia nopeasti hankittuja kalleuksia. Bar-sur-Aube
elää unohtumattoman juhlan — loistavan kuin »Tuhannen ja yhden yön»
saduissa. Upeasti puetut pikalähetit rientävät uuden Suurmogulin
kulkueen edessä, sitten tulevat englantilaiset hopeanharmaaksi
lakeeratut, valkoisella kankaalla sisustetut berliiniläisvaunut.
Atlaspeitteissä, jotka pitävät lämpiminä parin jalkoja (joilla
heidän mieluummin pitäisi kiireimmän kaupalla paeta ulkomaille),
on Valois-suvun vaakuna: »Rege ab avo sanguinem, nomen et lilia»
— »esi-isältäni kuninkaalta minulla on vereni ja liljat». Entinen
santarmiupseeri on koristautunut mitä loistavimpaan asuun: hänellä
on sormus joka sormessa, kengissä timanttisoljet, kolmet tai neljät
kellonvitjat kimaltelevat hänen sankarinrinnallaan, ja hänen
puvustoonsa kuuluu — se voidaan myöhemmässä oikeuspöytäkirjassa todeta,
— kokonaista kahdeksantoista ihka uutta silkki- tai brokadipukua,
jotka on koristettu Mechelnin pitseillä, siselöidystä kullasta
tehdyillä napeilla ja mitä kallisarvoisimmilla nyörityksillä. Hänen
rinnallaan istuva aviovaimo ei jää hänestä jälkeen upeudessa; hän
säkenöi ja kimaltelee jalokivistä kuin intialainen jumalankuva.
Sellaista rikkautta ei pienessä Bar-sur-Aube’issa oltu vielä koskaan
nähty, ja pian alkaa se säteillä magneettista tenhoaan. Ympäristön
koko aateli tulvii taloon ja virkistäytyy ylellisissä juhlissa, joita
täällä pannaan toimeen, lakeijalaumat tarjoilevat kallisarvoisilta
hopealautasilta mitä valikoiduimpia ruokalajeja, musikantit soittavat
pöytämusiikkia, kuin uusi Kroisos kreivi liikkuu ruhtinaallisissa
huoneissaan ja sirottelee rahaa täysin käsin ympärilleen.

Tässä kohdassa kaulakoristejuttu jälleen tulee niin mahdottomaksi ja
fantastiseksi, että se tekee epätodennäköisen vaikutuksen. Eikö sitten
petoksen täydy tulla ilmi kolmessa, viidessä, kahdeksassa, vähintään
kymmenessä viikossa? Kuinka on mahdollista — niin kysyy ehdottomasti
terve järki —, että nämä molemmat veijarit niin huolettoman julkeasti
voivat rehennellä rikkaudellaan, aivan kuin ei olisi olemassakaan
poliisia? Mutta rouva La Motte tekee oikeastaan aivan oikean
laskelman ajatellessaan: jos todella tulisi paha isku, on meillä
hyvä syntipukki. Jos asiaa aletaan penkoa, eipä hätää, hän kyllä sen
järjestää, kardinaali de Rohan! Hän, Ranskan suuralmujenjakaja on
varova päästämästä julkisuuteen asiaa, joka tekee hänet ikuisesti
naurettavaksi. Mieluummin hän kaikessa hiljaisuudessa ja silmäänsä
räpäyttämättä on maksava kaulaketjun omasta taskustaan. Miksipä siis
olla huolissaan: kun on sellainen liikekumppani, voi rauhassa nukkua
damastivuoteellaan. Ja he eivät tosiaankaan sure, tuo oiva rouva La
Motte, hänen kunnianarvoisa puolisonsa ja nokkelakynäinen sihteeri,
vaan nauttivat täysin siemauksin koroista, jotka he niin taitavasti
ovat korjanneet itselleen inhimillisen tyhmyyden pohjattomasta
pääomasta.

Muuan pikku seikka kuitenkin tuntuu kelpo kardinaali Rohanista
kummalliselta. Hän oli odottanut ensi virallisessa vastaanotossa
näkevänsä kuningattaren jo koristautuneena kallisarvoisella
kaulaketjulla, todennäköisesti myös toivonut paria sanaa tai
tuttavallista päännyökähdystä, toisille näkymätöntä ja vain hänelle
käsitettävää tunnustuksen ilmettä. Mutta ei mitään. Kylmänä kuten aina
Marie Antoinette katsoo hänen ohitseen, kaulakoriste ei kimaltele
hänen valkoisella kaulallaan. »Miksi kuningatar ei käytä koruani?» hän
lopulta kysyy aivan ihmeissään rouva La Motte’ilta. Viekas nainen ei
jää koskaan vastausta vaille: kuningattaresta muka on vastenmielistä
käyttää kaulaketjuaan, ennenkuin se on täydelleen maksettu. Vasta
sitten hän muka tahtoisi yllättää puolisoaan sillä. Jälleen tuo
kärsivällinen aasi työntää päänsä heiniin ja rauhoittuu. Mutta
huhtikuu on hiljalleen muuttunut toukokuuksi, toukokuu kesäkuuksi,
yhä lähemmäksi tulee elokuun ensimmäinen päivä, ensimmäisten
neljänsadantuhannen maksupäivä. Saadakseen pidennystä petkuttajatar
keksii uuden tempun. Hän kertoo, että kuningatar harkitessaan
asiaa pitää hintaa sittenkin liian suurena; elleivät jalokivisepät
suostuisi tinkimään kahtasataatuhatta, hän on päättänyt lähettää
sen takaisin. Tuo ovela nainen luottaa siihen, että jalokivisepät
antautuisivat neuvotteluihin, ja siten aika kuluisi. Mutta hän erehtyy.
Jalokivisepät, jotka ovat panneet hinnan aivan liian korkeaksi
ja joiden sormia jo alkaa polttaa, ilmoittavat muitta mutkitta
suostuvansa. Bassenge sepittää kirjeen, jonka tulee kuningattarelle
ilmoittaa heidän suostumuksensa, ja Böhmer luovuttaa sen Rohanin
luvalla heinäkuun kahdentenatoista päivänä, jolloin hänen muutenkin
on määrä tuoda Marie Antoinette’ille eräs toinen koriste. Tämä kirje
kuuluu: »Teidän Majesteettinne, olemme erittäin onnellisia saadessamme
otaksua, että viimeisiä maksuehtoja, jotka olette ehdottanut ja
joihin alamaisimmasti ja kunnioittavimmasti mukaudumme, tullaan
pitämään uutena todisteena alttiudestamme ja kuuliaisuudestamme
Teidän Majesteettinne käskyille. Meille tuottaa todellista tyydytystä
ajatella, että ihanin timanttikoru, mikä on olemassa, saa palvella
kuningattarista ylevintä ja parhainta.»

Tämä kirje on teennäisen muotonsa vuoksi asioihin perehtymättömälle
ensi näkemältä käsittämätön. Mutta kuitenkin, jos kuningatar
lukisi sen tarkkaavaisesti ja ajattelisi hiukkasen, hänen täytyisi
hämmästyneenä kysyä: Mitä maksuehtoja? Mikä timanttikoriste? Mutta
se tiedetään sadoista tapauksista: Marie Antoinette lukee harvoin
mitään kirjoitettua tai painettua tarkkaavaisesti loppuun asti, se
ikävystyttää häntä liiaksi; vakava ajattelu ei milloinkaan ole kuulunut
hänen vahvoihin puoliinsa. Niinpä hän avaa kirjeen vasta, kun Böhmer jo
on lähtenyt pois. Koska kuningatar — täysin tietämättömänä todellisista
tapahtumista — ei ymmärrä näiden nöyrästi kiemurtelevien fraasien
tarkoitusta, hän antaa kamarineitsyelleen käskyn noutaa Böhmerin
selvittämään asiaa. Mutta ikävä kyllä, jalokiviseppä on poistunut
linnasta. No, kylläpähän saadaan selville, mitä tuo Böhmer-narri
tarkoittaa! Ensi kerralla, ajattelee kuningatar ja viskaa kirjelippusen
heti tuleen.

Myös tämä kirjeen hävittäminen, tämä kuningattaren välinpitämättömyys
enemmistä kyselyistä, tekee — kuten kaikki muukin kaulakoristejutussa
— ensi katsomalta epätodennäköisen vaikutuksen, ja vieläpä niinkin
rehelliset historiankirjoittajat kuin Louis Blanc ovat tässä nopeassa
syrjään sysäämisessä halunneet nähdä epäilyttävän momentin, ikäänkuin
kuningatar sittenkin olisi tietänyt jotakin tästä sameasta jutusta.
Mutta todellisuudessa tämä nopea polttaminen ei sisällä mitään
huomiotaherättävää, kun on kyseessä nainen, joka koko ikänsä aina heti
hävitti jokaisen hänelle osoitetun rivin oman huolimattomuutensa ja
hovin vakoilun pelosta: yksinpä kansan hyökättyä Tuilerioihin ei hänen
kirjoituspöydältään löydetty ainoatakaan hänelle tarkoitettua kirjettä.
Mutta se, mikä muuten oli varovaisuustoimenpide, muodostui tässä
tapauksessa varomattomuudeksi.

Sarjan sattumia täytyi sen tähden osua yhteen, jottei petos aikaisemmin
tullut päivänvaloon. Mutta nyt eivät mitkään silmänkääntötemput enää
auta, elokuun 1 päivä lähestyy, ja Böhmer haluaa rahansa. Kreivitär La
Motte yrittää vielä viimeistä puolustustemppua: Hän paljastaa äkkiä
jalokivisepille korttinsa ja selittää julkeasti: »Teidät on petetty.
Siinä takauskirjassa, mikä kardinaalilla on, on väärä allekirjoitus.
Mutta prinssi on rikas, hän voi maksaa itse.» Siten kreivitär toivoo
voivansa väistää iskun, hän toivoo — laskien oikeastaan täysin
loogillisesti —, että jalokivisepät nyt suuttuneina syöksyisivät
kardinaalin luokse, kertoisivat hänelle kaiken ja että hän peläten
tulevansa koko hovin ja seurapiirin silmissä ikiajoiksi naurettavaksi
häpeissään pitäisi suunsa kiinni ja mieluummin pulittaisi kaikessa
hiljaisuudessa miljoona kuusisataa tuhatta livriä; mutta Böhmer ja
Bassenge eivät ajattele loogillisesti ja psykologisesti, he yksinomaan
vapisevat rahojensa puolesta. Kuningatar — edelleenkin molemmat ovat
siinä käsityksessä, että Marie Antoinette on mukana pelissä, onhan hän
pysynyt vaiti tuosta kirjeestä — merkitsee heille maksukykyisempää
velallista kuin tuo tuulihattu kardinaali. Ja lopulta: pahimmassa
tapauksessa — niin he ajattelevat jälleen erheellisesti — onhan hänellä
sentään kaulaketju, tuo kallisarvoinen pantti.

Nyt on saavuttu pisteeseen, jossa narrinköyttä ei voida kiristää
tiukemmalle. Ja yhdellä ainoalla ryskeellä luhistuu tämä valheiden
ja molemminpuolisten petkutusten Baabelintorni, kun Böhmer saapuu
Versailles’iin ja pyytää kuningattarelta audienssia. Minuutin perästä
tietävät jalokivisepät ja tietää kuningatar, että tässä on harjoitettu
häpeämätöntä petosta; mutta se, kuka on ollut varsinainen petkuttaja,
tulee oikeudenkäynnin osoittaa.

Kaikkien asiakirjojen ja lausuntojen mukaan, mitä on olemassa tästä
maailman mutkikkaimmasta oikeusjutusta, on nykyään yksi asia ehdottoman
varma: Marie Antoinette’illa ei ole ollut pienintäkään aavistusta siitä
halpamaisesta pelistä, mitä hänen nimellään, hänen henkilöllään, hänen
kunniallaan harjoitettiin. Hän oli juridisessa mielessä niin viaton
kuin vain on ajateltavissa, yksinomaan uhri eikä ollenkaan tietoinen
asiasta, saatikka sitten kanssarikollinen tässä maailmanhistorian
rohkeimmassa petkutusjutussa. Hän ei milloinkaan ole ottanut vastaan
kardinaalia, ei milloinkaan tuntenut seikkailijatarta La Motte’ia, hän
ei milloinkaan ole pitänyt käsissään kiveäkään tuosta kaulaketjusta.
Vain päättävän ilkeämielinen mustaamishalu, vain tietoinen panettelu
saattoi väittää Marie Antoinette’in olleen yhteistoiminnassa tämän
huijarinaisen, tämän heikkopäisen kardinaalin kanssa; ei voi kyllin
usein tehostaa, että joukko veijareita, väärentäjiä, varkaita ja
narreja veti mitään aavistamattoman kuningattaren tähän juttuun, jossa
hänen kunniansa joutui niin pahasti kärsimään.

Ja tästä huolimatta — siveellisessä mielessä Marie Antoinette’ia
ei voida julistaa täysin syyttömäksi. Sillä koko tämä petosjuttu
voitiin järjestää ainoastaan sentähden, että yleisesti vallitseva
huono käsitys hänestä teki petkuttajat rohkeiksi, sentähden, että
petetyistä ennakolta millainen ajattelemattomuus hyvänsä kuningattaren
taholta tuntui uskottavalta. Ilman Trianonin vuosikausia kestäneitä
kevytmielisyyksiä ja hullutuksia tältä valhekomedialta olisi puuttunut
kaikki edellytykset. Ei kukaan tervejärkinen ihminen olisi uskaltanut
epäillä esimerkiksi Maria Teresian, todellisen hallitsijattaren
ylläpitävän salaista kirjeenvaihtoa miehensä selän takana,
toimeenpanevan kohtauksia pimeissä puistolehtimajoissa. Ei milloinkaan
Rohanin eikä molempien jalokiviseppien päähän olisi pälkähtänyt uskoa
niin karkeaan huijaukseen, että muka kuningatar on rahapulassa ja
tahtoo miehensä selän takana ostaa kallisarvoisia timanttikoristeita
vähittäismaksulla ja välikäsien kautta, ellei sitä ennen jo koko
Versailles’issa olisi kuiskailtu yöllisistä kävelyistä puistoissa,
takaisin vaihdetuista jalokivistä, maksamattomista veloista. Kreivitär
La Motte ei milloinkaan olisi voinut kyhätä kokoon sellaista
valherakennusta, ellei kuningattaren kevytmielisyys itse olisi laskenut
sen peruskiveä ja ellei hänen huono maineensa olisi helpottanut asiaa.
On vieläkin kerran sanottava: kaulakoristejutun kaikkiin fantastisiin
konnankoukkuihin Marie Antoinette oli niin viaton kuin suinkin voi
ajatella; mutta se seikka, että sellaiseen petokseen ylimalkaan
uskallettiin ryhtyä hänen nimessään ja että siihen voitiin uskoa, oli
ja pysyy hänen historiallisena syyllisyytenään.

OIKEUDENKÄYNTI JA TUOMIO

Haukankatseellaan totesi Napoleon Marie Antoinette’in ratkaisevan
ajatusvirheen kaulakoristejutussa. »Kuningatar oli syytön, ja
saattaakseen syyttömyytensä julkisesti tunnetuksi, hän tahtoi, että
parlamentin tuli olla tuomarina. Tulos oli, että kuningatarta pidettiin
syyllisenä.» Itse asiassa: Tässä tilaisuudessa Marie Antoinette
ensi kertaa menetti itsevarmuutensa. Vaikka hän muuten kääntämättä
katsettakaan ylenkatseellisesti sivuutti juorujen ja panettelujen
löyhkäävän liejun, hän tällä kertaa turvautuu instanssiin, jota hän
tähän asti oli halveksinut: julkiseen mielipiteeseen. Vuosikausia hän
oli esiintynyt niin, kuin hän ei olisi huomannut lainkaan myrkytettyjen
nuolien suhahtelua. Kun hän nyt äkillisessä, melkein hysteerisessä
vihanpurkauksessaan vaatii tuomiota, hän paljastaa, kuinka kauan
ja kuinka ankarasti hänen ylpeyttään jo oli ärsytetty: nyt tämän
kardinaali Rohanin, joka on uskaltanut mennä kaikista pisimmälle,
pitää näkyvimpänä kärsiä rangaistus kaikkien puolesta. Mutta kaikeksi
onnettomuudeksi kuningatar on ainoa, joka vielä uskoo tuon narriparan
vihamielisiin tarkoituksiin. Jopa Josef II Wienissä pudistelee epäillen
päätään, kun hänen sisarensa kuvaa Rohania suurrikolliseksi: »Olen
oppinut tuntemaan suuralmujenjakajan mahdollisimman kevytmieliseksi ja
tuhlailevaksi ihmiseksi, mutta tunnustan, etten milloinkaan katsoisi
hänen pystyvän petokseen tai niin mustaan halpamaisuuteen kuin se,
mistä häntä nyt syytetään.» Vielä vähemmän uskoo Versailles Rohanin
syyllisyyteen, ja pian syntyy merkillistä kuiskailua, että kuningatar
tällä brutaalilla vangitsemistoimenpiteellä vain tahtoo päästä
epämukavasta todistajasta. Marie Antoinette on liian ajattelemattomasti
päästänyt valloilleen äitinsä häneen istuttaman vihan. Ja kiihkeä liike
panee suojelevan hallitsijaviitan putoamaan hänen hartioiltaan; hän
asettaa itsensä alttiiksi yleiselle vihalle.

Sillä nyt voivat vihdoinkin kaikki salaiset vastustajat kokoontua
yhteisen asian ympärille. Marie Antoinette on lyhytnäköisyydessään
käynyt käsiksi kokonaiseen loukattujen turhamaisuuksien käärmeenpesään.
Kardinaali Louis de Rohan’illa — kuka voisi sen unohtaa! — on yksi
Ranskan vanhimpia ja kunniakkaimpia nimiä, ja hänet liittää yhteinen
veri muihin feodaalisukuihin, ennenkaikkea Soubise’ien, Marsaanien
ja Condé’itten; kaikki nämä suvut tuntevat tietysti tulleensa
kuolettavasti loukatuiksi sen johdosta, että yksi heistä on tavallisena
taskuvarkaana vangittu kuninkaan palatsissa. Suuttunut on edelleen
korkeampi papisto. Että onkin annettu karkean sotilaan vangita
kardinaali, eminenssi, muutamaa minuuttia ennen, kuin hänen on määrä
lukea messu Herran kasvojen edessä, kirkon loistavassa juhla-asussa!
Aina Roomassa asti esitetään valituskirjelmä, että sekä aateli
että papisto tuntevat koko säätynsä häväistyksi. Taisteluintoisena
astuu edelleen areenalle vapaamuurarien mahtava ryhmäkunta, sillä
santarmit eivät ole vieneet Bastiljiin ainoastaan heidän suosijaansa
kardinaalia, vaan myös jumalattomien jumalan, heidän päämiehensä,
suurmestarinsa Cagliostron; nyt vihdoinkin on tulossa tilaisuus,
jolloin voi valtaistuimen ja kaikkivaltiaan alttarin ikkunasta heittää
sisään pari vankkaa kiveä. Sitä vastoin kaikista hovimaailman juhlista
ja pikanteista skandaaleista pois suljettu kansa on ihastuksissaan
koko jutusta. Vihdoinkin sille suodaan suurenmoinen näytös: ilmielävä
kardinaali julkisesti syytettynä ja piispanviitan purppuravarjossa
todellinen mallikokoelma veijareita, huijareita, petkuttajia,
väärentäjiä ja kaiken päätteeksi taustalla — parhaimpana ilonaiheena —
ylpeä, ylimielinen itävallatar! Huvittavampaa aihetta ei olisi voitu
lahjoittaa kaikille kynän ja piirtimen onnenritareille, lentolehtisten
kirjoittajille, pilapiirtäjille, sanomalehtipojille kuin »kauniin
eminenssin» skandaali. Eipä edes Montgolfier-veljesten ilmaannousu,
joka koko ihmiskunnalle valtaa uuden alueen, ole Pariisissa, eipä edes
koko maailmassa herättänyt sellaista huomiota kuin tämä kuningattaren
oikeudenkäynti, joka hiljalleen muuttuu oikeudenkäynniksi kuningatarta
vastaan. Koska jo ennen asian käsittelyä puolustuspuheet lain mukaan
saavat sensuurin estämättä ilmestyä painosta, rynnätään kirjakauppoihin
ja poliisin täytyy puuttua asiaan. Ei edes Voltaire’in, ei Jean Jacques
Rousseaun eikä Beaumarchais’n kuolemattomista teoksista vuosikymmeniin
oteta sellaisia jättiläispainoksia kuin näistä puolustuspuheista
yhden ainoan viikon kuluessa. Seitsemäntuhatta, kymmenentuhatta,
kaksikymmentätuhatta kappaletta revitään vielä tuoreina kolportöörien
käsistä, ulkomaiden lähetystöissä lähettiläät saavat kaiken päivää
sitoa paketteja lähettääkseen viivytyksettä uusimmat Versaillesin
hoviskandaalista sepitetyt pilkkakirjoitukset toverillisen uteliaille
ruhtinaille. Kaikki tahtovat lukea ja olla lukeneet, viikkokausiin
ei ole olemassa mitään muuta puheenaihetta, mitä mielettömimpiin
otaksumiin uskotaan sokeasti. Itse oikeudenkäyntiin tulee maaseudulta
kokonaisia karavaanillisia aatelismiehiä, porvareita, asianajajia;
Pariisissa käsityöläiset jättävät tuntikausiksi myyntipaikkansa
oman onnensa nojaan. Kansan pettämätön vaisto tajuaa tiedottomasti:
tässä ei tuomita vain yksityistä hairahdusta, vaan tästä pienestä
likaisesta kerästä purkautuvat aivan itsestään kaikki ne langat,
jotka johtavat Versaillesiin: lettres de cachet’illa, noilla
mielivaltaisilla vangitsemismääräyksillä harjoitettu ilkivalta,
hovin tuhlaavaisuus, huono rahatalouden hoito — kaikkeen voidaan nyt
päästä käsiksi, ensimmäisen kerran koko kansa voi sattumalta irti
temmatun säleen ansiosta katsella luoksepääsemättömien salamaailmaan.
Tässä oikeusjutussa on kyseessä enempi kuin kaulaketju, on kyseessä
voimassa oleva hallitusjärjestelmä, sillä tämä syytös voi taitavasti
järjestettynä kimmota koko hallitsevaa luokkaa vastaan, kuningatarta ja
siten kuninkuutta vastaan. »Mikä suuri ja paljon lupaava tapahtuma!»
huudahtaa Pariisin parlamentissa eräs salaisista vastarinnan miehistä.
»Kardinaali paljastettu veijariksi! Kuningatar sekaantuneena
skandaalioikeudenkäyntiin! Millaista likaa piispansauvassa ja
valtikassa! Mikä riemuvoitto vapauden aatteelle!»

Vielä ei kuningatar aavista, minkä onnettomuuden hän on päästänyt
valloilleen yhdellä ainoalla harkitsemattomalla eleellä. Mutta missä
rakennus on laho ja aikoja sitten vailla pohjaa, siellä ei tarvita
muuta kuin vetää yksi ainoa naula seinästä, ja koko talo romahtaa.

Oikeuden edessä avataan varovasti Pandoran salaperäinen lipas.
Sen sisältö ei levitä ympärilleen erikoisen ruusuista tuoksua.
Petkuttajattarelle edulliseksi osoittautuu yksistään se seikka,
että hänen jalo puolisonsa La Motte oikeaan aikaan on ehtinyt paeta
Lontooseen mukanaan kaulaketjun tähteet; siten puuttuu silminnähtävä
todistuskappale, ja toinen voi lykätä näkymättömän esineen varkauden
ja omistuksen toisen niskoille ja samalla salavihkaa alati uskotella
mahdolliseksi, että kenties vielä nytkin kaulaketju edelleenkin on
kuningattaren käsissä. Rouva La Motte, joka aavistaa, että ylhäiset
herrat tulevat sysäämään syyn hänen niskoilleen, on, tehdäkseen
Rohanin naurettavaksi ja suunnatakseen epäluulon pois itsestään,
syyttänyt varkaudesta täysin viatonta Cagliostroa ja vetänyt siten
hänet väkivaltaisesti oikeusjuttuun. Hän ei kammo mitään keinoja.
Äkillisen rikkautensa hän selittää julkeasti ja häpeämättömästi siten,
että on ollut hänen eminenssinsä rakastajatar — ja tunteehan jokainen
tämän helläsydämisen papin anteliaisuuden! Jo käy asia vähintään
kiusalliseksi kardinaalille, kun vihdoin onnistutaan vangitsemaan
kätyri Rétaux ja »paronitar d’Oliva», tuo pieni modisti, ja heidän
todistustensa avulla tulee kaikki selväksi.

Mutta erästä nimeä sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa vältellään
aina pelokkaasti: kuningattaren. Huolellisesti varoo jokainen syytetty
antamasta pienimmänkään varjon langeta Marie Antoinette’iin, yksinpä
rouva La Motte — myöhemmin hän on puhuva toisin — torjuu rikollisena
parjauksena ajatuksen, että kuningatar olisi saanut kaulaketjun.
Mutta juuri tämä seikka, että he kaikki kuin sopimuksesta puhuvat
kuningattaresta niin syvin kumarruksin ja niin kunnioittavasti,
vaikuttaa epäluuloiseen yleisöön päinvastaisella tavalla; yhä enemmän
leviää huhu, että muka on annettu käsky kuningattaren »säästämisestä».
Kuiskitaan jo, että kardinaali on jalomielisesti ottanut syyn
niskoilleen; ja kirjeet, jotka hän niin pikaisesti ja hienotunteisesti
on antanut polttaa — tokkopa ne kaikki ovatkaan olleet väärennyksiä?
Eiköhän sittenkin jotakin — ei tosin tiedetä mitä — mutta sittenkin
jotakin, jotakin ollut poltettava tässä jutussa kuningattaren vuoksi?
Ei auta mitään, että tosiasiat selviävät täydellisesti, semper aliquid
haeret [»Ei savua ilman tulta.»]; juuri sentähden, ettei Marie
Antoinette’in nimeä mainita tuomioistuimen edessä, hän näkymättömänä
joutuu oikeusistuimen eteen.

Toukokuun 31 p:nä vihdoin on langetettava tuomio. Kello viidestä
aamulla tungeksii silmänkantamaton kansanjoukko Oikeuspalatsin
edustalla, vasen ranta yksistään ei riitä antamaan sille tilaa, myös
Pont-Neuf ja Seine’in oikea ranta ovat täpösen täynnä kärsimättömiä
ihmisiä; vain vaivoin ratsupoliisi kykenee ylläpitämään järjestystä.
Jo matkalla kuusikymmentäneljä tuomaria huomaavat kiihtyneistä
katseista, katselijoiden intohimoisista huudahduksista tuomionsa
tärkeyden koko Ranskalle; mutta ratkaiseva kehoitus odottaa heitä
suuren neuvostosalin, »Grand chambre’in» esihuoneessa. Siellä
seisoo kujanteena surupuvussa yhdeksäntoista Rohan-, Soubise- ja
Lothringen-suvun edustajaa, jotka kumartavat syvään heidän kulkiessaan
ohi. Ei kukaan lausu sanaakaan, ei kukaan astu esiin. Heidän pukunsa,
heidän käyttäytymisensä ilmaisee kaiken. Ja tämä mykkä pyyntö, että
tuomioistuin tuomiossaan antaisi Rohan-suvulle takaisin sen uhatun
kunnian, vaikuttaa valtavasti neuvostoherroihin, jotka itse suurimmaksi
osaksi kuuluvat Ranskan ylhäisaatelistoon; ennen neuvottelun alkamista
he jo tietävät, että kansa ja aateli, koko maa odottaa kardinaalin
vapauttamista.

Mutta kuitenkin, kuusitoista tuntia kestää neuvottelu, seitsemäntoista
tuntia, kello kuudesta aamulla kymmeneen illalla täytyy Rohanien
ja kadulla olevien kymmenientuhansien odottaa. Sillä tuomareilla
on edessään kauaskantava ratkaisu. Petkuttajattaresta on tuomio jo
ennakolta langetettu, samoin hänen kätyristään, ja tuon pienen modistin
he antavat mielellään mennä matkoihinsa, koska hän niin sievänä ja
tietämättömänä on sipsutellut Venuksen lehtimajaan. Todellinen tuomio
koskee yksinomaan kardinaalia. Siitä, että hän on vapautettava, koska
hän todistettavasti itse on petetty eikä mikään pettäjä, ovat kaikki
yksimielisiä; eri mieltä ollaan vain tämän vapauttamisen muodollisesta
puolesta, sillä siitä riippuu tärkeä poliittinen kysymys. Hovipuolue
vaatii — ja syystä — että tähän vapauttamiseen täytyisi olla
liittyneenä nuhde »rikollisesta röyhkeydestä», sillä sellaistahan oli
kardinaalin taholta luulla, että Ranskan kuningatar salaa suostuisi
kohtaamaan hänet pimeässä lehtimajassa. Tästä kunnioituksen puutteesta
kuningattaren pyhitettyä henkilöä kohtaan syyttäjä vaatii häneltä
nöyrää ja julkista anteeksipyyntöä »la grande chambre’in» edessä,
samoin kuin luopumista kaikista viroista. Vastapuolue, kuningattaren
vihamiehet, sitävastoin haluavat oikeudenkäynnin lopettamista.
Kardinaalia on muka petetty, hän on siis täysin syytön. Tällainen
täydellisesti syyttömäksi julistaminen sisältää myrkkynuolen. Sillä
jos kardinaalille tehdään se myönnytys, että hän kuningattaren
yleisesti tunnetun käyttäytymisen perusteella on voinut pitää sellaisia
salakähmäisyyksiä ja omavaltaisuuksia ajateltavina, on samalla
kuningattaren kevytmielisyys julkisesti asetettu häpeäpaaluun. Raskaana
painona vaa’assa on seuraava: jos Rohanin käyttäytymistä pidetään
ainakin kunnioituksen puutteena hallitsijatarta vastaan, on Marie
Antoinette saanut hyvityksen nimensä väärinkäyttämisestä; jos taas
hänet täysin vapautetaan, tuomitaan samalla moraalisesti kuningatar.

Tämän tietävät parlamentin tuomarit, sen tietävät molemmat puolueet,
sen tietää ahnaan utelias kansa; tämä ratkaisu ratkaisee enemmän kuin
yksityisen vähäpätöisen tapauksen. Tässä ei selvitellä yksityistä
kysymystä, vaan ajankohtaista poliittista, nimittäin kysymystä siitä,
pitääkö Ranskan parlamentti kuningattaren henkilöä vielä »pyhänä»,
loukkaamattomana, vaiko lakien alaisena aivan samoin kuin jokaisen
toisen Ranskan kansalaisen henkilöä; ensimmäisen kerran tuleva
vallankumous luo aamuruskoisen hohteensa sen rakennuksen ikkunoihin,
johon myös sisältyy Conciergerie, tuo kammottava vankila, josta Marie
Antoinette viedään mestauslavalle. Samassa talossa alkaa se, mikä
samassa talossa loppuu. Samassa salissa kuin rouva La Motte’in on
myöhemmin kuningattaren vastattava.

Kuusitoista tuntia neuvottelevat tuomarit, katkerina iskevät toisiaan
vastaan mielipiteet ja yhtä kiivaina edut. Sillä molemmat puolueet,
kuninkaallinen ja kuninkaanvastainen, ovat antaneet kaikkien miinojensa
räjähtää, varsinkin kultaisten; jo viikkoja on kaikkia parlamentin
jäseniä painostettu, uhkailtu, käsitelty, lahjottu ja ostettu, ja jo
lauletaan kaduilla:

    Si cet arrêt du cardinal
    Vous parassait trop illégal
    Sachez que la finance
    Eh bien
    Dirige tout en France,
    Vous m’entendez bien!

    [Jos tämä kardinaalin tuomio
    teistä tuntuisi liian laittomalta,
    tietäkää,
    että rahavalta
    — no niin —
    johtaa Ranskassa kaikkea;
    ymmärrätte minua kyllä!]

Vihdoinkin kostautuu kuninkaan ja kuningattaren monivuotinen
välinpitämättömyys parlamenttia kohtaan; tuomarien joukossa on liian
monta, jotka arvelevat, että on aika antaa itsevaltiudelle kerrankin
perusteellinen ja tuntuva opetus. Kahdellakymmenelläkuudella äänellä
kahtakymmentäkahta vastaan — siis vain pienellä äänten enemmistöllä —
kardinaali vapautetaan »ilman mitään moitetta», samaten hänen ystävänsä
Cagliostro ja pieni Palais-Royal’in modisti. Myös apureita kohtaan
osoitetaan armahtavaisuutta, he pääsevät pelkällä maastakarkoituksella.
Viulut saa maksaa rouva La Motte, joka yksimielisesti tuomitaan
rangaistukseen, saamaan raipaniskuja pyöveliltä, polttomerkin »V»
(voleuse) [Varas] ja senjälkeen häviämään elinajaksi Salpêtrière’iin.

Mutta myös eräs, joka ei ole istunut syytettyjen penkillä, tuomitaan
kardinaalin vapauttamisen mukana ja niinikään Oikeudenkäynti ja
tuomio elinajaksi: Marie Antoinette. Tästä hetkestä lähtien hän on
auttamattomasti alttiina vastustajiensa parjauksille ja hillittömälle
vihalle.

Ensimmäinen kuuntelijoista syöksyy tuomio mukanaan oikeussalista,
sadat seuraavat häntä ja huutavat haltioissaan vapaaksi julistamisen
kaduilla. Niin voimakkaaksi paisuu riemu, että sen kohina tunkeutuu
toiselle rannalle. »Eläköön parlamentti» — uusi huuto tavanomaisen
»Eläköön kuningas» sijasta — kajahtaa kautta kaupungin. Vain vaivoin
tuomarit voivat torjua kiitollisen innostuksen. Heitä syleillään,
hallien naiset suutelevat heitä, heidän tielleen sirotellaan kukkia;
suurenmoisena alkaa vapaaksi julistettujen voittokulku. Kymmenentuhatta
ihmistä seuraa nyt jälleen purppuraan puettua kardinaalia kuin
voittoisaa sotapäällikköä Bastiljiin, jossa hänen vielä täytyy
viettää tämä yö; aina aamunkoittoon asti odottavat ja riemuitsevat
sen ympärillä yhäti uudistuvat laumat. Yhtä suurta jumalointia saa
Cagliostro osakseen, ja vain poliisin käsky voi ehkäistä sen, että
kaupunki toimeenpanee juhlavalaistuksen hänen kunniakseen. Siten
juhlii — arveluttava merkki — kokonainen kansakunta miehiä, jotka
eivät ole tehneet ja suorittaneet Ranskan hyväksi mitään muuta kuin
sen, että ovat kuolettavalla tavalla vahingoittaneet kuningattaren ja
kuningasvallan arvonantoa.

Turhaan kuningatar yrittää salata epätoivoaan; tämä ruoskanisku
keskelle kasvoja on läimähtänyt liian kirpeänä, liian julkisena. Hänen
kamarineitsyensä tapaa hänet kylpemästä kyynelissä, Mercy ilmoittaa
Wieniin, että hänen tuskansa on »suurempi kuin mihin asia sinänsä
järjellisesti katsoen näyttäisi antavan aihetta.» Ollen aina vahvempi
vaistoltaan kuin tietoiselta harkinnaltaan Marie Antoinette on heti
huomannut tämän tappion korjaamattomuuden; ensimmäistä kertaa sen
jälkeen, kuin hän on tullut kuningattareksi, hän on kohdannut mahdin,
joka on vahvempi kuin hänen oma tahtonsa.

Mutta vielä on kuninkaalla käsissään lopullinen ratkaisu. Vielä hän
voisi tarmokkaalla toimenpiteellä pelastaa vaimonsa loukatun kunnian
ja hyvissä ajoin tehdä tyhjäksi kumean vastarinnan. Voimakkaan
kuninkaan, päättäväisen kuningattaren olisi pitänyt ajaa matkoihinsa
siinä määrin kapinallinen parlamentti; niin olisi menetellyt Ludvig
XIV ja kenties vielä Ludvig XV:kin. Mutta Ludvig XVLn rohkeus on vain
laimeata laatua. Hän ei uskalla käydä käsiksi parlamenttiin, vaan
lähettää ainoastaan, antaakseen puolisolleen eräänlaisen hyvityksen,
kardinaalin ja Cagliostron maanpakoon — puolinainen toimenpide, joka
suututtaa parlamenttia siihen todella sattumatta, ja lonkkaa oikeutta
silti palauttamatta entiselleen hänen vaimonsa kunniaa. Päättämättömänä
kuten aina hän kulkee keskitietä, mikä politiikassa kaikkina aikoina
on osoittautunut virheellisimmäksi. Siten on ryhdytty kulkemaan väärää
rataa, ja pian toteutuu molempien aviopuolisoiden yhteisessä kohtalossa
vanha Habsburgilaiskirous, jonka Grillparzer on pukenut unohtumattomiin
säkeisiin:

    Das ist der Fluch von unserem edlen Haus
    Auf halben Wegen und zu halber Tat
    Mit halben Mitteln zauderhaft zu streben.

    [Se on meidän jalon (hallitsijahuoneemme kirous,
    että hapuillaan keskitietä epäröiden,
    puolinaisin toimenpitein, puolinaisin keinoin.]

Kuningas on peruuttamattomasti laiminlyönyt suuren ratkaisun.
Parlamentin langettaessa tuomionsa kuningatarta vastaan on alkanut uusi
ajanjakso.

Myös rouva La Motte’ia kohtaan käyttää hovi samaa kohtalokasta
puolinaisuuden menetelmää. Tässäkin kohden oli olemassa kaksi
mahdollisuutta: joko oli jalomielisesti säästettävä rikoksentekijätär
julmalta rangaistukselta — se olisi tehnyt oivallisen vaikutuksen
— tai vastakkaisessa tapauksessa toimeenpantava rangaistus
mahdollisimman julkisesti. Mutta jälleen sisäinen päättämättömyys
turvautuu keskivälillä olevaan toimenpiteeseen. Tosin pystytetään
juhlallisesti kidutuslaitteet ja luvataan siten koko kansalle julkisen
polttomerkinnän barbaarinen näytelmä, jo vuokrataan ympärillä olevien
talojen ikkunat satumaisiin hintoihin; mutta viime hetkessä hovi
säikähtää omaa rohkeuttaan. Kello viideltä aamulla, siis tahallisesti
hetkellä, jolloin todistajia ei ole pelättävissä, viisitoista
pyöveliä raahaa kimakasti kirkuvan ja raivoissaan ympärilleen
huitovan naisen Oikeuspalatsin portaille, jossa hänelle luetaan
tuomio raipparangaistuksesta ja polttomerkinnästä. Mutta on käyty
käsiksi raivoavaan naarasleijonaan. Tuo hysteerinen nainen alkaa
kimakasti kiljua, hänen herjauksensa kuningasta, kardinaaleja ja
parlamenttia vastaan herättävät koko ympäristön nukkujat, hän ponnahtaa
pystyyn, puree, potkii jaloillaan, vihdoin on pakko repiä häneltä
vaatteet, jotta häneen voitaisiin painaa polttomerkki. Mutta sinä
silmänräpäyksenä, jolloin polttorauta koskettaa kidutetun olkapäätä,
hän riuhtaisee itsensä pystyyn kouristuksen tapaisesti paljastaen koko
alastomuutensa katselijain riemuksi, ja polttava »V» osuukin olkapään
sijasta hänen rintaansa. Karjuen tuo raivoava eläin puraisee pyöveliä
hänen nuttunsa läpi, sitten rääkätty vaipuu tainnoksiin. Kuin raatoa
raahataan häntä tiedottomana Salpêtrière’iin, jossa hänen tuomion
mukaisesti on elinaikansa tehtävä työtä puettuna säkinharmaisiin
liinavaatteisiin ja puukenkiin eläen vain mustalla leivällä ja pavuilla.

Tämän rankaisun kammottavat yksityiskohdat ovat tuskin ehtineet tulla
tunnetuiksi, kun jo kaikki myötätunto yhdellä iskulla kääntyy rouva
La Motte’in puolelle. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin — asiasta on
Casanova kertonut muistelmissaan — koko aateli naisineen katseli neljä
tuntia, kuinka kidutettiin heikkomielistä Damiensia, joka pienellä
kynäveitsellä oli raapaissut Ludvig XV:tä, ja nautti nähdessään,
kuinka tätä onnetonta ihmisparkaa kiusattiin hehkuvilla pihdeillä,
poltettiin kiehuvalla öljyllä ja loputtoman kuolinkamppailun jälkeen,
jonka aikana hänen äkkiä valkoisiksi käyneet hiuksensa nousivat
pystyyn päälaella, kidutettiin teilauspyörällä; nyt tämä sama, muodin
vaikutuksesta filantrooppiseksi muuttunut seurapiiri yht’äkkiä osoittaa
mitä liikuttavinta osanottoa »syytöntä» rouva La Mottea kohtaan.
Sillä nyt on onnellisesti keksitty uusi eikä suinkaan vaaraton muoto
osoittaa vastustushenkeä kuningatarta vastaan: se nimittäin, että
osoitetaan ilmeistä myötätuntoa »uhria», »tuota onnetonta raukkaa»
kohtaan. Orleansin herttua panee toimeen julkisen keräyksen, koko
aateli lähettää kuritushuoneeseen lahjoja, joka päivä hienoja vaunuja
ajaa Salpêtrière’in edustalle. Käynnistä rangaistun petkuttajattaren
luona tulee nyt Pariisin hienoston »dernier cri» [Viimeinen huuto].
Mutta hämmästyksellä abbedissa eräänä päivänä huomaa liikuttuneiden
kävijöiden joukossa erään kuningattaren parhaimmista ystävättäristä,
Lamballe’in prinsessan. Onko hän tullut omasta aloitteestaan vaiko,
kuten heti aletaan kuiskia, Marie Antoinette’in salaisesta käskystä?
Joka tapauksessa tämä harhaanosunut säälinosoitus luo kuningattaren
asiaan kiusallisen varjon: Mitä tällainen huomiotaherättävä
osanottavaisuus merkitsee? kysyvät kaikki. Vaivaako kuningatarta hänen
omatuntonsa? Pyrkiikö hän salaa yhteisymmärrykseen »uhrinsa» kanssa?
Juoruista ei tule loppua. Ja kun muutamia viikkoja myöhemmin rouva La
Motte salaperäisellä tavalla — tuntemattomat kädet ovat hänelle yöllä
avanneet vankilan ovet — pakenee Englantiin, ei koko Pariisissa olla
muuta kuin yhtä mieltä: kuningatar on pelastanut »ystävättärensä»
kiitokseksi siitä, että tämä tuomioistuimen edessä on jalomielisesti
pysynyt vaiti hänen syyllisyydestään tai kanssasyyllisyydestään.

Itse asiassa rouva La Motte’in paon mahdollistuttaminen oli katalin
kepponen, minkä salaliittolaisjoukko väijytyspaikastaan saattoi
suorittaa. Sillä nyt eivät ainoastaan ovet ole avoinna salaperäisille
juoruille kuningattaren yhteisymmärryksestä petkuttajattaren kanssa,
vaan samalla rangaistu rouva La Motte puolestaan voi Lontoosta käsin
esiintyä syyttäjänä, painattaa rankaisematta mitä häpeämättömimpiä
valheita ja herjauksia, jopa enemmänkin, hän voi, koska Ranskassa
ja Euroopassa lukemattomat odottavat tämäntapaisia »paljastuksia»,
vihdoinkin jälleen ansaita runsaasti rahaa. Jo hänen saapumispäivänään
muuan lontoolainen kirjanpainaja lupaa hänelle suuria summia; turhaan
hovi, joka nyt on huomannut herjausten kantavuuden, koettaa vangita
myrkytetyn nuolen lennosta; kuningattaren suosikki, madame Polignac,
lähetetään ostamaan petkuttajattaren vaitiolo kahdellasadallatuhannella
livrillä; mutta ovela seikkailijatar puijaa hovia vielä toisenkin
kerran, hän ottaa vastaan rahat, mutta antaa siekailematta senjälkeen
»muistelmiensa» ilmestyä kerran, kaksi, jopa kolmekin kertaa yhäti
muutetussa muodossa ja alati uusin sensatiomaisin lisäyksin. Näissä
muistelmissa on luettavana kaikki, mitä skandaalinhaluinen yleisö
haluaa kuulla, jopa enemmänkin: oikeudenkäynti parlamentissa oli muka
ollut vain turhanpäiväistä ilveilyä, rouva La Motte parka oli annettu
alttiiksi mitä halpamaisimmalla tavalla. Tietysti ei kukaan muu kuin
kuningatar ollut tilannut kaulaketjua ja vastaanottanut sitä Rohanilta,
mutta rouva La Motte, itse viattomuus, oli pelkästä ystävyydestä
ottanut päälleen rikoksen suojellakseen kuningattaren tahrattua
kunniaa. Myös sen, millä tavalla hän on päässyt Marie Antoinette’in
niin hyväksi ystävättäreksi, tuo häikäilemätön valehtelijatar
selittää juuri sillä tavalla, kuin hänen himokas lukijakuntansa
haluaa sen selitettäväksi: more lesbico, vuoteen intiimisyyden
perusteella. Ei auta mitään, että jokaiselle puolueettomalle
tarkastelijalle useimmat näistä valheista jo karkeatekoisuudellaan
paljastuvat perättömiksi, kuten esimerkiksi, kun rouva La Motte
väittää, että Marie Antoinette’illa jo arkkiherttuattarena olisi
ollut rakkaussuhde kardinaali Rohaniin tämän lähettiläsaikana —
sillä kuka hyvänsä voi laskea sormillaan, että Marie Antoinette
Rohanin ollessa lähettiläänä Wienissä oli aikoja sitten dauphine’inä
Versailles’issa. Mutta tällaiset totuutta harrastavat henkilöt ovat
käyneet harvinaisiksi. Suuri yleisö sitävastoin lukee ihastuneena ne
monilukuiset moskukselta tuoksuvat kuningattaren Rohanille lähettämät
rakkauskirjeet, jotka rouva La Motte väärentää muistelmiinsa, ja
kuta useampia perversiteettejä hän osaa kertoa kuningattaresta,
sitä enemmän halutaan tietää näistä asioista. Häväistyskirja seuraa
nyt toistaan, toinen voittaa toisen rivoudessa ja halpamaisuudessa;
pian ilmestyy julkinen »Luettelo kaikista niistä henkilöistä, joihin
kuningatar on ollut säädyttömissä suhteissa»; se sisältää, ei vähemmän
kuin kolmekymmentäneljä nimeä kumpaakin sukupuolta, herttuoita,
näyttelijöitä, lakeijoita, kuninkaan veljen hänen kamaripalvelijansa
rinnalla, madame Polignac’in, Lamballe’in prinsessan ja vihdoin
lyhyesti »toutes les tribades de Paris» [Kaikki lesbolaisuutta
harjoittavat Pariisin naiset.], niihin luettuna ruoskaniskuja
saaneet katunaiset. Mutta näihin kolmeenkymmeneenneljään eivät vielä
lähimainkaan sisälly kaikki ne rakkaussuhteet, jotka salonkien ja
kadun keinotekoisesti kiihdytetty mielipide panee Marie Antoinette’in
laskuun; kun kokonaisen kaupungin, kokonaisen kansan leijaileva
eroottinen mielikuvitus on saanut kynsiinsä naisen, olipa hän
keisarinna tai elokuvatähti, kuningatar tai oopperalaulajatar, se
nykyään kuten tuohonkin aikaan runoilee lisäksi kaikki ajateltavissa
olevat irstailut ja perversiot nauttiakseen mukana anonyymin orgasmin
ja näennäisen suuttumuksen vallassa hänen kuvitelluista himoistaan.
Muuan toinen häväistyskirjanen, »La vie scandaleuse de Marie
Antoinette» [M. A:n häpeällinen elämä] tietää kertoa voimakkaasta
unkarilaisesta sotilaasta, joka jo Itävallan keisarinhovissa oli
tyydyttänyt kolmetoistavuotiaan ruhtinattaren määrättömiä »fureurs
uterines» (erään kolmannen lentokirjasen aistikas nimi); ihastuneelle
lukijakunnalle kuvaillaan seikkaperäisesti »bordel Royal’ia» (toinen
lentokirjasen nimi) ja sen »mignons et mignonnes’ia», kaikki
valaistuna lukuisilla pornografisilla kuparipiirroksilla, jotka
paljastavat kuningattaren aretinolaisissa lemmenasennoissa erilaisten
henkilöiden kanssa. Yhä korkeammalle pärskyy loka, yhä silmittömämmiksi
käyvät valheet, ja jokaiseen niistä uskotaan, koska tästä
»rikoksentekijättärestä» tahdotaan uskoa mitä hyvänsä. Kaksi, kolme
vuotta kaulakoristejutun jälkeen Marie Antoinette jo on auttamattomasti
tunnettu koko Ranskan irstaimpana, inhottavimpana, kavalimpana ja
tyrannillisimpana naisena; viekasta ja polttomerkillä rangaistua
madame La Motte’ia sitävastoin pidetään hänen syyttömänä uhrinaan.
Ja vallankumous on tuskin ehtinyt alkaa, kun jo kerhot yrittävät
tuoda paenneen rouva La Motte’in jälleen Pariisiin suojeluksessaan
pannakseen keinotekoisesti alkuun vielä kerran koko kaulakoristejutun,
mutta tällä kertaa vallankumoustuomioistuimensa edessä, rouva La Motte
syyttäjänä ja Marie Antoinette syytettyjen penkillä: ainoastaan rouva
La Motte’in äkillinen kuolema — hän syöksyi 1791 ikkunasta saadessaan
vainohulluuskohtauksen — ehkäisi sen, että tätä suurisuuntaista
huijarinaista olisi riemukulussa kannettu läpi Pariisin ja hänelle
suotu se tunnustus, että »hän on tehnyt palveluksia tasavallalle».
Ilman tätä kohtalon sekaantumista asioihin maailma olisi saanut nähdä
vielä groteskimman oikeuskomedian kuin kaulakoristejutun: madame La
Motte’in juhlittuna katselijana häpäisemänsä kuningattaren mestauksessa.

KANSA HERÄÄ, KUNINGATAR HERÄÄ

Kaulakoristejutun maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että se
suuntaa julkisuuden valonheittäjän terävänä ja räikeänä kuningattaren
henkilöön ja Versaillesin ikkunoihin; mutta kuohunta-aikoina on
näkyvissä oleminen aina vaarallista. Sillä tullakseen asekuntoiseksi,
muuttuakseen teoksi tyytymättömyys — sinänsä vielä passiivinen olotila
— tarvitsee inhimillistä hahmoa, joko sitten aatteen lipunkantajaksi
tai patoutuneen vihan maalitauluksi: se tarvitsee Raamatun
syntipukin. Sen salaperäisen olion, jota nimitämme »kansaksi», on
suotu ajatella vain antropomorfisesti, yksinomaan ihmisestä käsin;
sen käsityskyvylle eivät milloinkaan tule täysin selviksi käsitteet,
vaan ainoastaan henkilöt; sentähden se aina siellä, missä se näkee
rikoksen tapahtuneen, tahtoo nähdä syylliset. Nyt Ranskan kansa
jo kauan aikaa on hämärästi tuntenut kärsineensä vääryyttä, jota
sitä vastaan harjoitetaan joltakin taholta. Se on kauan kuuliaisena
alistunut ja herkkäuskoisena toivonut parempia aikoja, jokaisen uuden
Ludvigin astuessa valtaistuimelle se on yhä uudelleen innostuneena
heilutellut lippuja, yhäti kärsivällisenä maksanut veroa ja päivätöitä
lääninherralle ja kirkolle, mutta kuta syvemmälle se on taipunut,
sitä kovemmaksi on painostus käynyt, yhä ahnaammin imevät verot sen
verta. Rikkaassa Ranskassa ovat ladot tyhjinä, vuokraajat köyhtyvät,
Euroopan viljavimmassa maassa, kauneimman taivaan alla on puute
leivästä. Jonkun täytyy olla tähän syypää; jos toisilla on liian vähän
leipää, sen täytyy johtua siitä, että toiset syövät liian paljon; jos
toiset kuristetaan hengiltä velvollisuuksiensa painon alaisina, täytyy
olla olemassa toisia, jotka ovat riistäneet itselleen liian paljon
oikeuksia. Tuollainen kumea levottomuus syntyy vähitellen koko maassa,
levottomuus, joka aina käy kirkkaan ajattelun ja etsinnän edellä tietä
raivaten. Porvaristo, jonka silmät Voltaire, Jean Jacques Rousseau ovat
avanneet, alkaa itsenäisesti arvostella, moittia, lukea, kirjoittaa,
liittyä yhteen; tuon tuostakin jo leimahtaa kalevantuli ennen suurta
rajuilmaa, maahoveja ryöstetään ja lääninherroja uhataan. Suuri
tyytymättömyys on synkän pilven tavoin jo aikoja sitten levittäytynyt
yli koko maan.

Silloin iskee maahan toistensa jälkeen kaksi kirkasta salamaa, jotka
selvittävät kansalle koko tilanteen: toinen on kaulakoristejuttu,
toinen Calonne’in vajausta koskevat paljastukset. Uudistuksissaan
ehkäistynä, kenties myös salaisesta vihamielisyydestä hovia kohtaan
rahaministeri ensi kerran on maininnut selviä lukuja. Nyt tiedetään se,
mistä niin kauan oli vaiettu: Ludvig XVI:n hallituksen kahtenatoista
vuotena on lainattu yksi miljardi kaksisataaviisikymmentä miljoonaa.
Kalpeana on koko kansa tämän salaman iskiessä sen keskelle. Siis on
kulutettu miljardi kaksisataaviisikymmentä miljoonaa, tähtitieteellinen
luku, ja mitä varten ja kenen käsien kautta? Kaulakoristejuttu
antaa vastauksen; siinä nuo kurjat pirut, jotka saavat huhkia
kymmenen tuntia parin soun päiväpalkasta, saavat tietää, että
eräissä piireissä puolitoista miljoonaa maksavia jalokiviä pidetään
tavallisina tilapäislainoina, että ostetaan linnoja kymmenellä ja
kahdellakymmenellä miljoonalla, samalla kuin kansa kärsii puutetta.
Ja koska jokainen tietää, että kuningas, tuo vaatimaton tomppeli, tuo
henkinen pikkuporvari, on viaton tähän satumaiseen tuhlaukseen, syöksyy
koko vihamielisyys ryöppynä häikäisevän, tuhlailevan, kevytmielisen
kuningattaren ylitse. Valtionvelkaan syyllinen on löydetty. Nyt
tiedetään, miksi paperirahat käyvät päivä päivältä arvottomammiksi,
leipä alati kalliimmaksi ja verot alati raskaammiksi: sen tähden, että
tämä portto tuhlailevasti antaa päällystää Trianonissaan kokonaisen
huoneen jalokivillä, sen tähden, että hän salaa lähettää Itävaltaan
sata kultamiljoonaa veljelleen Josefille sotaa varten, sen tähden,
että hän jakelee vuodetovereilleen ja rakastajattarilleen runsain
määrin eläkkeitä ja virkoja ja tuottavia asemia. Äkkiä onnettomuus on
saanut syynsä, vararikko aiheuttajansa, kuningatar uuden nimen. »Madame
Vajaus» on nyt hänen nimenään Ranskan toisesta äärestä toiseen asti:
sana polttaa polttomerkin tavoin hänen selkäänsä.

Nyt synkkä pilvi on puhjennut: maahan putoaa kokonainen rankkasade
lentokirjasia, taistelukirjoituksia, kokonainen ryöppy kirjoituksia,
ehdotuksia ja anomuksia, ei vielä milloinkaan Ranskassa ole niin
paljon puhuttu, kirjoitettu ja saarnattu; kansa alkaa herätä. Amerikan
sodasta palanneet vapaaehtoiset ja sotilaat kertovat tietämättömimpiin
kyläpahasiin asti kansanvaltaisesta maasta, jossa ei ole hovia eikä
kuningasta eikä aatelia, vaan pelkkiä kansalaisia, jossa vallitsee
täydellinen tasa-arvo ja vapaus. Ja eikö ole jo luettavissa selvästi
Jean Jacques Rousseaun »Contrat social’issa» ja, vain hienommin,
peitetymmin, Voltaire’in ja Diderot’n kirjoituksissa, että
kuninkaallinen järjestys ei suinkaan ole ainoa jumalanmääräämä eikä
paras kaikista olemassa olevista maailmoista? Vanha, mykkänä alistuva
kunnioitus kohottaa ensi kerran uteliaana päätään, ja sen mukana saa
aateli, kansa ja porvaristo uuden varmuuden; vapaamuurariloosien
ja maakuntakokouksien hiljainen kuiskailu yltyy vähitellen etäälle
kuuluvaksi murinaksi ja jyrinäksi, sähköinen jännitys väreilee
ilmassa, se on tulella kyllästetty: »Se, mikä paisuttaa pahan niin
suunnattomiin mittasuhteisiin», kertoo lähettiläs Mercy Wieniin,
»on henkien lisääntyvä kiihtymys. Voidaan sanoa, että vähitellen
agitaatio on vallannut yhteiskunnan kaikki luokat, ja tämä kuumeinen
levottomuus antaa parlamentille voiman pysyä vastustusasenteessaan. Ei
voisi uskoa, kuinka rohkeasti yksinpä julkisilla paikoilla lausutaan
mielipiteitä kuninkaasta, prinsseistä ja ministereistä; heidän menojaan
arvostellaan, kuvaillaan mitä mustimmin värein hovin tuhlausta
ja alleviivataan valtiosäätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuutta
aivan kuin maa olisi ilman hallitusta. On jo mahdotonta tukahduttaa
rangaistustoimenpiteillä tätä puhevapautta, sillä kuume on käynyt niin
yleiseksi, että vaikka ihmisiä tuhansittain heitettäisiin vankilaan, ei
pahaa voitaisi hillitä, vaan ainoastaan kiihdytettäisiin kansan vihaa
siihen määrään, että kapina olisi välttämätön.»

Nyt yleinen tyytymättömyys ei enää tarvitse naamaria eikä
varovaisuutta, se astuu avoimesti esiin ja sanoo sanottavansa: ei
edes kunnioituksen ulkonaisia muotoja enää noudateta. Kun kuningatar
vähän kaulakoristejutun jälkeen ensi kertaa jälleen astuu aitioonsa,
hänet vastaanotetaan niin ankarin hyssytyksin, että hän siitä pitäen
välttää teatteria. Kun madame Vigée-Lebrun tahtoo asettaa Marie
Antoinetten muotokuvan »Salongissa» julkisesti näytteille, on jo
niin todennäköistä, että kansa tulisi häpäisemään maalattua »Madame
Vajausta», että pidetään parhaimpana toimittaa kuningattaren muotokuva
kiireimmän kaupalla pois. Versaillesin buduaareissa ja peilisaleissa,
kaikkialla Marie Antoinette huomaa kylmän vihamielisyyden, ei enää
vain selkänsä takana, vaan avoimesti silmästä silmään. Vihdoin hän
saa kokea vielä äärimmäisenkin häpeän: poliisipäällikkö ilmoittaa
kiertäen kaartaen, että olisi parasta, ettei kuningatar tällä hetkellä
kävisi Pariisissa, koska ei enää voida vastata hänen turvaamisestaan
kiusallisilta välikohtauksilta. Kokonaisen maan koko patoutunut
kiihtymys iskee nyt hurjistuneena yhteen ainoaan ihmiseen: ja äkkiä
havahtuen suruttomuudestaan, näiden vihan raivoniskujen hereille
piiskaamana ja lyömänä kuningatar vaikeroi epätoivoisena viimeisille
uskotuilleen: »Mitä he minusta tahtovat?... Mitä olen heille tehnyt?»

Ukkosen täytyy jyrähtää taivaalta Marie Antoinette’in säikyttämiseksi
hereille ylpeän välinpitämättömästä »laisser-aller»-asenteestaan
[Antaa mennä]. Nyt hän on valveilla, nyt tuo huonoja neuvoja saanut ja
kaikista oikeaan aikaan annettavista neuvoista eristetty nainen alkaa
älytä, mitä hän on laiminlyönyt, ja hänelle ominaisella hermostuneella
äkkinäisyydellä hän kiirehtii näkyvällä tavalla hyvittämään enimmän
pahaa verta herättäneet vikansa. Yhdellä kynänvedolla hän ensinnäkin
supistaa kallista elämäntapaansa. Mademoiselle Bertin lähetetään
pois, pukuvarastossa, taloudenpidossa ja talleissa toimeenpannaan
rajoituksia, jotka säästävät yli miljoonan vuodessa, uhkapelit
häviävät pankkiireineen salongeista, Saint-Cloud’n linnan uusiminen
keskeytetään, toisia linnoja myydään mahdollisimman nopeasti, joukko
tarpeettomia virkoja poistetaan, ensi sijassa ne, jotka oli annettu
hänen Trianon-suosikeilleen. Ensimmäistä kertaa Marie Antoinette elää
korvat auki, ensimmäistä kertaa hän on tottelematta vanhaa mahtia,
seurapiirin muotia, vaan tottelee uutta: julkista mielipidettä. Jo
tämä ensimmäinen yritys selvittää hänelle monella tavalla hänen
tähänastisten ystäviensä todellisen tunnesuhtautumisen, noiden
ystävien, joille hän oman maineensa vahingoksi vuosikymmenen ajan
on tehnyt ylenmäärin hyviä töitä, sillä nämä kiristäjät osoittavat
vain vähän ymmärtämystä sellaisille uudistuksille valtiossa, mitkä
tapahtuvat heidän kustannuksellaan. On sietämätöntä, murisee aivan
julkisesti muuan näistä häpeämättömistä entisistä liehittelijöistä,
elää maassa, jossa ei voi olla varma siitä, että huomenna vielä omistaa
sen, minkä omisti eilen. Mutta Marie Antoinette pysyy lujana. Sen
jälkeen kuin hän on alkanut nähdä valveutunein silmin, hän huomaa
monta asiaa paremmin. Hän vetäytyy selvästi pois madame Polignac’in
kohtalokkaasta seurasta ja lähestyy jälleen vanhoja neuvonantajiaan,
Mercy’tä ja aikoja sitten jo eronsa saanutta Vermond’ia: on aivan kuin
hän tullessaan myöhään järkiinsä perästäpäin tahtoisi myöntää Maria
Teresian olleen oikeassa turhissa kehoituksissaan.

Mutta »liian myöhään» — tämä kohtalokas sana on nyt oleva vastauksena
kaikkiin hänen ponnisteluihinsa. Kaikki nämä pienet kieltäymykset
jäävät huomaamattomiksi yleisessä sekasorrossa, nopeat säästöt häipyvät
pisaroina vajauksen suunnattomaan danaidiseulaan. Yksityisillä
tilapäisillä toimenpiteillä, sen huomaa nyt hovi säikähtyneenä, ei enää
voida mitään pelastaa, on tarpeen Herkules, joka lopulta vyöryttää
pois vajauksen jättiläiskiven. Auttaja, ministeri toisensa jälkeen
kutsutaan tervehdyttämään finanssiasemaa, mutta he käyttävät kaikki
vain noita hetkellisiä parannuskeinoja, jotka meillä itsellämme
eilisestä ja tästä päivästä ovat hyvässä muistissa (historia kertautuu
aina): jättiläismäisiä lainoja, jotka saavat edelliset näennäisesti
häviämään, häikäilemätöntä verotusta ja liikaverotusta, assignaattien
painattamista ja kultarahan huonontamista, siis peitettyä inflaatiota.
Mutta koska sairaus itse asiassa piilee syvemmällä, virheellisessä
kiertokulussa, epäterveessä kansantaloudellisessa omaisuuden
jakaantumisessa, kun nimittäin kaikki rikkaudet ovat kasaantuneet
parin tusinan feodaalisuvun käsiin, ja koska finanssilääkärit eivät
uskalla tässä kohden ryhtyä välttämättömään kirurgiseen leikkaukseen,
pysyy valtionrahaston heikkoudentila kroonillisena. »Kun tuhlaus ja
kevytmielisyys on ammentanut tyhjiin kuninkaallisen aarreaitan»,
kirjoittaa Mercy, »kohoaa epätoivon ja kauhun huuto. Silloin
rahaministerit käyttävät alati murhaavia keinoja, kuten lopulta
kultarahan huonontamista petollisissa muodoissa ja uusien verojen
määräämistä. Nämä hetkelliset parannuskeinot lieventävät joksikin aikaa
vaikeuksia, ja siirrytään käsittämättömän keveästi epätoivosta mitä
suurimpaan huolettomuuteen. Viime kädessä on varmaa, että nykyinen
hallitus, mitä epäjärjestykseen ja riistämiseen tulee, ylittää
edellisen hallituksen ja että on moraalisesti mahdotonta, että tämä
asiantila voisi kauempaa jatkua aiheuttamatta luhistumista.» Mutta mitä
lähemmäksi romahduksen huomataan tulevan, sitä levottomammiksi käydään
hovissa. Vihdoinkin aletaan käsittää, ettei ministerien vaihtaminen
riitä, vaan on vaihdettava järjestelmää. Hiukkaista ennen valtion
vararikkoa ollaan ensimmäistä kertaa enää vaatimatta ikävöidyltä
pelastajalta, että hän olisi ylhäistä sukua, vaan ennen kaikkea,
että hän — uusi käsite Ranskan hovissa — olisi kansan suosiossa
ja herättäisi luottamusta tuossa tuntemattomassa ja vaarallisessa
»kansaksi» nimitetyssä olennossa.

Sellainen mies on olemassa, hänet tunnetaan hovissa, onpa hädässä jo
otettu neuvojakin häneltä, vaikka hän onkin porvarillista syntyperää,
ulkomaalainen, sveitsiläinen ja, mikä on tuhat kertaa pahempi:
ilmielävä kerettiläinen, kalvinilainen. Mutta ministerit eivät olleet
kovinkaan ihastuneet tähän syrjästä tulijaan ja olivat, koska hän
»compte-rendu»ssään [Selonteko] oli antanut kansan katsahtaa liian
syvälle heidän noidankattilaansa, kiireimmän kaupalla raivanneet
hänet tieltään. Loukkaavan pienellä nelikulmaisella kirjepaperilla
oli silloin suuttunut mies lähettänyt kuninkaalle eronpyyntönsä: tätä
epäkohteliasta kunnioituksen puutetta Ludvig XVI ei voinut antaa
hänelle anteeksi, ja pitkän aikaa hän nimenomaan selittää — tai jopa
vannoo — ettei hän milloinkaan enää ole kutsuva Neckeriä palvelukseensa.

Mutta nyt tai ei milloinkaan Necker on hetken mies; kuningatar käsittää
vihdoinkin, kuinka välttämätön juuri hänelle olisi ministeri, joka
voisi tyynnyttää tuon kurjan kiljuvan pedon: julkisen mielipiteen.
Hänenkin täytyy voittaa sisäinen vastarinta ajaakseen läpi hänen
vaalinsa, sillä edellinenkin, niin nopeasti epäsuosioon joutunut
ministeri Loménie de Brienne oli kutsuttu virkaansa yksinomaan
kuningattaren vaikutuksesta. Pitääkö hänen uuden epäonnistumisen
sattuessa jälleen ottaa vastuu niskoilleen? Mutta koska hän näkee
alati päättämättömän puolisonsa yhä vain epäröivän, hän tarttuu
päättäväisesti tähän vaaralliseen mieheen kuin myrkkyyn. Elokuussa
1785 hän kutsuu Neckerin yksityiskabinettiinsa ja käyttää kaiken
ylitsepuhumistaitonsa voittaakseen tuon suuttuneen miehen puolelleen.
Necker saa tänä hetkenä kokea kaksinkertaisen riemuvoiton: sen,
että kuningatar ei kutsu häntä, vaan pyytää, ja samalla, että koko
kansa vaatii hänen asettamistaan virkaan. »Eläköön Necker!» »Eläköön
kuningas!» kajahtaa tänä iltana Versaillesin gallerioissa, Pariisin
kaduilla hänen nimittämisensä tultua tunnetuksi.

Vain kuningatarella ei ole rohkeutta riemuita mukana: liian raskaana
painostaa häntä vastuu siitä, että hän kokemattomin käsin on puuttunut
kohtalon rattaaseen. Ja lisäksi: tämä nimi herättää hänessä kolkon,
selittämättömän ennakkotunteen, hän ei tiedä, miksi, ja jälleen hänen
vaistonsa osoittautuu hänen ymmärrystään voimakkaammaksi. »Minä vapisen
ajatellessani», hän samana päivänä kirjoittaa Mercy’lle, »että juuri
minä olen antanut hänen tulla takaisin. Kohtalonani on aikaansaada
onnettomuutta, ja jos taaskin pirulliset juonet saavat hänet kaatumaan
tai hän syrjäyttää kuninkaan arvovallan, tullaan minua vihaamaan vielä
enemmän kuin aikaisemmin.»

»Vapisen ajatellessani» — »Suokaa anteeksi minulle tämä heikkous» —
»Kohtalonani on aikaansaada onnettomuutta» — »Minulle on hyvin tarpeen,
että Teidän kaltaisenne hyvä ja uskollinen ystävä tukee minua tänä
hetkenä» — sellaisia sanoja ei aikaisemmin Marie Antoinette’in ole
milloinkaan kuultu kirjoittaneen eikä lausuneen. Tässä tuntuu uusi
äänensävy, järkytetyn, sisimmässään raastetun ihmisen ääni, ei enää
hemmoitellun nuoren naisen kevyt ja naurun siivittämä. Marie Antoinette
on maistanut tiedon karvasta omenaa, nyt hänen unessakulkijamainen
varmuutensa on tiessään, sillä peloton on aina vain se, joka ei tunne
vaaraa. Nyt hän alkaa ymmärtää sen valtavan hinnan, millä korkea
asema ostetaan, edesvastuun, ensimmäistä kertaa häntä painaa kruunu,
jota hän tähän asti on kantanut keveästi kuin mademoiselle Bertinin
muotihattua. Kuinka epäröiviksi käyvätkään nyt hänen askeleensa hänen
huomattuaan kumean vulkaanisen vavahtelun hauraan maakuoren alla:
nyt ei enää pitemmälle, mieluummin takaisin! Mieluummin hän jäisi
syrjään kaikista ratkaisuista, ainaiseksi erilleen politiikasta ja
sen sameista puuhista, hän ei enää haluaisi sekaantua niin helpoiksi
luulemiinsa ja nyt niin vaarallisiksi huomaamiinsa päätöksiin. Marie
Antoinette’in käytöksessä tapahtuu täydellinen muutos. Hän, joka
tähän asti on ollut onnellinen melun ja vilinän keskellä, etsii nyt
hiljaisuutta ja eristyneisyyttä. Hän välttää teatteria ja naamiohuveja,
hän ei enää pyri kuninkaan valtioneuvostoon; vain lastensa piirissä
hän vielä voi hengittää. Tähän iloisen naurun täyttämään huoneeseen ei
vihan ja kateuden rutto ulotu. Äitinä hän tuntee itsensä varmemmaksi
kuin kuningattarena. Erään toisenkin salaisuuden tuo pettynyt nainen
on myöhään löytänyt: ensimmäistä kertaa mies, todellinen ystävä ja
hengenheimolainen liikuttaa, tyynnyttää, onnellistaa hänen tunnettaan.
Nyt voisi kaikki vielä tulla hyväksi; hän tahtoisi vain elää
hiljaisuudessa ja ahtaimmassa ja luonnollisimmassa piirissä, ei enää
manata esiin kohtaloa, tätä salaperäistä vastustajaa, jonka mahdin ja
kavaluuden hän ensi kerran ymmärtää.

Mutta juuri nyt, kun kaikki hänen sydämessään kaipaa rauhaa, ajan
ilmapuntari osoittaa myrskyä. Juuri sinä hetkenä, jolloin Marie
Antoinette huomaa virheensä ja tahtoo vetäytyä takaisin, tehdä itsensä
näkymättömäksi, säälimätön tahto työntää hänet eteenpäin keskelle
historian levottomimpia tapauksia.

RATKAISUN KESÄ

Necker, se mies, jonka kuningatar kovimmassa merihädässä on
asettanut valtion peräsimeen, suuntaa päättäväisesti kulun suoraan
myrskyä vastaan. Hän ei arkana reivaa purjeita, hän ei luovi kauan,
puolinaiset toimenpiteet eivät enää auta, vaan ainoastaan ratkaiseva
ja väkivaltainen toimenpide: luottamuksen täydellinen muutos. Näinä
viimeisinä vuosina on kansakunnan luottamuksen painopiste siirtynyt
pois Versailles’ista. Kansakunta ei enää usko kuninkaan lupauksiin,
ei hänen velkakirjoihinsa ja assignaatteihinsa, se ei enää toivo
mitään aatelisparlamentilta ja notaabeli-kokoukselta; on luotava uusi
auktoriteetti — ainakin väliaikaisesti — luoton lujittamiseksi ja
anarkian patoamiseksi, sillä kova talvi on tehnyt kansan nyrkitkin
koviksi; minä hetkenä hyvänsä voi maaseudulta paenneiden ja nyt
kaupungeissa nälkää näkevien laumojen epätoivo puhjeta esiin. Niin
kuningas päättää tavanmukaisen epäröintinsä jälkeen yhdennellätoista
hetkellä kutsua kokoon valtiosäädyt, kahdensadan vuoden jälkeen
todella koko kansan. Riistääkseen niiltä, joiden käsissä oikeudet
ja rikkaudet vielä ovat, ensimmäiseltä ja toiselta säädyltä,
aatelistolta ja papistolta etukäteen enemmistön, kuningas Neckerin
pyynnöstä on lisännyt kolmannen säädyn lukumäärän kaksinkertaiseksi.
Siten nuo molemmat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja sen
johdosta hallitsijalle on säilytetty lopullinen ratkaisuvalta.
Kansalliskokouksen koollekutsuminen on vähentävä kuninkaan edesvastuuta
ja vahvistava hänen arvovaltaansa: näin ajattelee hovi.

Mutta kansa ajattelee toisin; ensimmäistä kertaa se tuntee, että
siihen vedotaan, ja tietää, että kuninkaat vaativat kansaltaan neuvoa
vain epätoivosta eivätkä milloinkaan hyvyydestä. Suunnaton tehtävä
on siten annettu kansakunnalle, mutta myös milloinkaan toistumaton
tilaisuus; kansa on päättänyt käyttää sitä hyväkseen. Ihastuksen huuma
vyöryy kaupungeista maaseudulle, vaaleista tulee juhla, kokouksista
kansallisuskonnollisen nousun tyyssijoja — kuten aina ennen suuria
rajumyrskyjä luonto luo mitä värikkäimpiä ja pettävimpiä aamuruskoja.
Vihdoin voi työ alkaa: toukokuun 5 päivänä 1789, säätykokouksen
avajaispäivänä, Versailles ensi kertaa on, ei ainoastaan kuninkaan
residenssi, vaan koko Ranskan valtakunnan pääkaupunki, aivot, sydän ja
sielu.

Pieni Versaillesin kaupunki ei milloinkaan ole nähnyt niin monta
ihmistä koossa kuin noina kimaltelevina kevätpäivinä vuonna 1789.
Neljätuhatta henkeä käsittää kuten aina kuninkaallinen hoviseurue,
melkein kaksituhatta edustajaa on Ranska lähettänyt, lisäksi tulevat
Pariisista ja sadoista muista paikoista lukemattomat uteliaat, jotka
tahtovat nähdä maailmanhistoriallisen näytelmän. Runsaalla kullalla
saa vaivoin ostetuksi huoneen, kourallisella tukaatteja olkisäkin,
sadat, jotka eivät ole löytäneet majapaikkaa, nukkuvat porttiholveissa
ja -käytävissä, monet asettuvat jo yöllä virtoina valuvasta sateesta
huolimatta kujanteeseen, jottei heiltä tuo suuri näytelmä vain jäisi
näkemättä. Elintarpeiden hinnat kohoavat kolmin- ja nelinkertaisiksi,
vähitellen ihmistungos käy sietämättömäksi. Ja nyt osoittautuu
vertauskuvallisesti, että tässä ahtaassa provinssikaupungissa on tilaa
vain yhdelle Ranskan valtiaalle, ei kahdelle. Ajan pitkään täytyy
toisen väistyä paikalta: kuninkuuden tai kansalliskokouksen.

Mutta ensimmäisen tunnin ei tule olla omistettu riidalle, vaan
suurelle sovinnolle kuninkaan ja kansan välillä. Toukokuun 4 päivänä
kumahtelevat kellot varhaisesta aamusta asti: ennenkuin ihmiset
neuvottelevat, on pyhällä paikalla rukoiltava Jumalan siunausta
suurelle tehtävälle. Koko Pariisi on tehnyt pyhiinvaellusretken
Versailles’iin voidakseen kertoa lapsilleen ja lastenlapsilleen tästä
päivästä, josta alkaa uusi aikakausi. Ikkunoissa, joista riippuu
kallisarvoisia seinäverhoja, näkyy pää pään vieressä, savupiippuihin
on tarrautuneina hengenvaarasta välittämättä raskaita ihmisrypäleitä,
ei kukaan tahdo jättää ainoatakaan suuren kulkueen yksityiskohtaa
näkemättä. Ja todellakin tästä säätyjen näytteilleasettelusta tulee
suurenmoinen tapaus; viimeisen kerran Versaillesin hovi kehittää
koko loistonsa esittäytyäkseen vaikuttavasti kansalle todellisena
majesteettina, synnynnäisenä ja vahvistettuna käskijänä. Kello
kymmeneltä aamulla kuninkaallinen kulkue lähtee palatsista, sen edessä
ratsastaa paaseja loistavissa livreissään, haukankantajia haukat
pystyynkohotetuilla nyrkeillään, sitten vierivät ihmeen kauniisti
suitsitettujen hevosten vetäminä, joiden päitten päällä liehuvat
värikkäät sulkatöyhdöt, kuninkaan kultaiset lasiset loistovaunut
majesteetillisen hitaasti. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen
vanhempi, etukorokkeella hänen nuorempi veljensä, takaistuimella nuoret
Angoulême’in, Berryn ja Bourbonin herttuat. Riemuhuudot: »Eläköön
kuningas!» tervehtivät myrskyisesti näitä ensimmäisiä vaunuja ja
muodostavat kiusallisen vastakohdan sille kovalle ja yhteenpuristetulle
äänettömyydelle, jonka vallitessa toiset, kuningatarta ja prinsessoja
kuljettavat vaunut ajavat ohitse. Jo tänä aamuhetkenä julkinen
arvostelu vetää selvästi jyrkän rajan kuninkaan ja kuningattaren
välille. Samanlainen vaitiolo ottaa vastaan seuraavat vaunut, joissa
perheen muut jäsenet hitaassa ja juhlallisessa tasakäynnissä ajavat
Notre-Dame-kirkolle, jossa kolme säätyä, kaksituhatta miestä, jokainen
palava kynttilä kädessään, odottavat hovia vaeltaakseen yhteisenä
kulkueena kaupungin läpi.

Vaunut pysähtyvät kirkon edustalle. Kuningas, kuningatar ja
hovi astuvat kaikki vaunuista, epätavallinen näky kohtaa heitä.
Aatelissäätyjen edustajat tosin ovat heille tuttuja juhlista ja
tanssiaisista, prameillen silkkisissä, kultanauhaisissa viitoissa,
valkosulkaisten hattujen lierit rohkeasti taivutettuina ylöspäin,
ja samoin on heille tuttu papiston värikäs upeus, kardinaalien
tulipunaiset puvut ja piispojen violetit viitat: nämä molemmat
säädyt, ensimmäinen ja toinen, ovat sata vuotta seisoneet uskollisina
valtaistuimen ympärillä, ne ovat aina koristaneet kuninkaan juhlia.
Mutta mikä on tuo tumma joukko, tarkoituksellisen yksinkertaisiin
mustiin takkeihin puettu, joiden päällä vain kaularöyhelöt valkoisina
hohtavat, keitä ovat nämä oudot ihmiset tavallisine kolmikolkkaisine
hattuineen, keitä nämä tuntemattomat, nyt vielä nimettömät,
jotka suljettuna mustana muurina seisovat kirkon edustalla? Mitä
ajatuksia asuu näiden vierasten, milloinkaan näkemättömien kasvojen,
näiden rohkeiden, kirkkaiden, jopa ankarien katseiden takana?
Kuningas ja kuningatar tarkastelevat tutkivasti vastustajiaan,
jotka voimakkaina yhteistunnossaan eivät orjamaisesti kumarra
eivätkä puhkea haltioituneisiin riemuhuutoihin, vaan ainoastaan
miehisen mykkinä odottavat tilaisuutta käydä käsiksi uudistustyöhön
tasavertaisina näiden ylpeiden ja koristeltujen, etuoikeutettujen ja
kuuluisien kanssa. Eivätkö he synkässä mustassa puvussaan, vakavan,
läpitunkemattoman olemuksensa puolesta muistuta enemmän tuomareita
kuin kuuliaisia neuvonantajia? Kenties jo tässä ensi kohtauksessa
kuninkaalla ja kuningattarella oli värisyttävä aavistus kohtalostaan.

Mutta tässä ensi kohtaamisessa ei ole kysymys aseiden mittelystä:
ennen välttämätöntä taistelua on omistettava hetki yksimielisyydelle.
Jättiläiskulkueena, vakavina ja hillittyinä, jokainen palava kynttilä
kädessä, nuo kaksituhatta miestä kulkevat kirkkojen välisen matkan,
Versaillesin Notre-Dame’ista pyhän Ludvigin katedraaliin, Ranskan
ja sveitsiläiskaartien välkkyvän kunniakujanteen läpi. Heidän
yläpuolellaan kumahtelevat kellot, heidän vieressään pärisevät rummut
ja liehuvat univormut, ja ainoastaan pappien laulu lieventää näyn
sotilaallisuuden korkeammaksi juhlallisuudeksi.

Pitkän kulkueen etunenässä — viimeiset tulevat ensimmäisiksi —
ovat kolmannen säädyn edustajat, kahtena rinnakkaisrivinä, heidän
jäljessään aatelissääty, ja sitten papisto. Kolmannen säädyn viimeisten
edustajien kuljettua ohi syntyy kansassa (ei satunnainen) liike,
katsojat puhkeavat myrskyisiin riemuhuutoihin. Tämä innostus koskee
Orléansin herttuaa, hovin luopiota, joka demagogisista laskelmista
on pitänyt parempana liittyä kolmannen säädyn edustajien riveihin
eikä kulkea kuninkaallisen perheen mukana. Ei edes kuningasta, joka
kävelee kunniakatoksen takana, joka varjostaa kaikkein pyhintä —
Pariisin arkkipiispa timanttikoristeiseen messukasukkaan puettuna
kantaa sitä —, tervehditä yhtä ylitsevuotavin suosionosoituksin kuin
tuota miestä, joka julkisesti kansan edessä tunnustaa kuuluvansa
kansakuntaan ja olevansa kuninkaallista auktoriteettia vastaan.
Tuodakseen vielä selvemmin ilmi tämän salaisen vihamielisyytensä hovia
kohtaan muutamat valitsevat sen hetken, jolloin Marie Antoinette
lähestyy, huutaakseen äänekkäästi tahallaan, ei »Vive la Reine!»,
vaan hänen vihamiehensä nimen: »Eläköön Orléansin herttua!» Marie
Antoinette huomaa loukkauksen, hämmentyy ja käy kalpeaksi; vain
suurella vaivalla hänen onnistuu huomiota herättämättä hillitä
ryhtinsä ja kulkea alennuksen tie pystyssä päin loppuun asti. Mutta jo
seuraavana päivänä kansalliskokouksen avajaisissa odottaa häntä uusi
nöyryytys. Sillä välin kuin kuningasta riemuiten tervehditään vilkkain
suosionosoituksin hänen astuessaan saliin, ei kuningattaren saapuessa
ainoakaan huuli, ainoakaan käsi liikahda: jäätävä, kaikille ilmeinen
äänettömyys puhaltaa häntä vastaan kuin pureva viima. »Voilà la
victime» [Kas tuossa uhri.], mutisee Mirabeau naapurilleen, ja vieläpä
muuan aivan ulkopuolinen henkilö, amerikkalainen kuvernööri Morris,
yrittää rohkaista ranskalaisia ystäviään tekemään tämän loukkaavan
vaikenemisen joillakin huudahduksilla vähemmän loukkaavaksi. Mutta
turhaan. »Kuningatar itki», kirjoittaa tämä vapaan kansakunnan poika
päiväkirjaansa, »eikä ainoakaan ääni kohonnut hänen puolestaan. Olisin
kohottanut käteni, mutta minulla ei ole täällä mitään oikeutta ilmaista
tunteitani, ja turhaan pyysin naapureitani sen tekemään.» Kolme tuntia
täytyy Ranskan kuningattaren istua kuin syytettyjen penkillä kansan
edustajien edessä saamatta osakseen ainoatakaan tervehdystä tai
huomionosoitusta; vasta kun hän Neckerin loputtoman puheen perästä
nousee paikaltaan poistuakseen kuninkaan kanssa salista, kokoavat
muutamat edustajat säälistä rohkeutensa huutaakseen arasti »Vive la
Reine!» Liikutettuna Marie Antoinette päännyökkäyksellä kiittää näitä
harvoja, ja tämän eleen vaikutuksesta puhkeaa vihdoin koko kuulijakunta
suosionhuutoon. Mutta Marie Antoinette ei palatessaan linnaansa
antaudu minkäänlaisen itsepetoksen valtaan; liian selvästi hän tuntee
eron tämän epäröivän säälinsekaisen tervehdyksen ja sen suuren,
lämpimän, kuohuvan kansanrakkauden kohinan välillä, joka aikoinaan
vapaaehtoisesti hiveli hänen lapsensydäntään hänen ensi kertaa
saapuessaan maahan. Hän tietää jo, että hän on jäänyt suuren sovinnon
ulkopuolelle ja että alkaa kamppailu elämästä ja kuolemasta.

Kaikkien katselijoiden huomiota herättää näinä päivinä Marie
Antoinette’in levoton ja kärsivä olemus. Yksinpä kansalliskokouksen
avajaisissa, joissa hän esiintyy kuninkaallisessa loistossa puettuna
violetin-valkoisen-hopeiseen pukuun, pää ihanalla strutsinsulalla
koristettuna, majesteetillisena ja kauniina, madame de Staël panee
merkille surun ja alakuloisuuden ilmeen hänen käyttäytymisessään,
ilmeen, joka tässä muuten huolettoman iloisessa ja koketissa naisessa
on täysin uusi ja outo. Ja todellakin, vain vaivoin ja äärimmäisellä
tahdonponnistuksella Marie Antoinette on pakottautunut esiintymään
tällä lavalla, hänen mielensä ja huolestuneet ajatuksensa ovat näinä
päivinä muualla. Sillä hän tietää, että samaan aikaan kuin hänen täytyy
tuntikausia esiintyä kansan edessä kuninkaallisessa loistossa ja
velvollisuudentuntoisessa majesteettiudessa, kärsii ja kuolee pienessä
vuoteessaan Meudonissa hänen vanhin poikansa, kuusivuotias Dauphin.
Jo edellisenä vuonna kuningatarta oli kohdannut se suru, että hän
menetti yhden neljästä lapsestaan, vasta yksitoista kuukautta vanhan
prinsessa Sophie Beatricen; nyt kuolema toistamiseen hiiviskelee
lastenkamarin ympärillä vaanien uhria. Ensimmäiset riisitaudin
oireet olivat hänen esikoisessaan ilmenneet jo 1788. »Vanhin poikani
tuottaa minulle paljon surua», hän silloin kirjoitti Josef II:lle,
»hän on hiukan kieroon kasvanut, toinen lonkka on korkeampi kuin
toinen, ja selässä ovat nikamat hiukan vinot ja esiinpistävät.
Jonkin aikaa hänellä on ollut jatkuvasti kuumetta, ja hän on laiha
ja heikko.» Sitten seuraa sarja pettäviä tervehtymisiä, mutta pian
koetellulla äidillä ei ole enää mitään toivoa jäljellä. Juhlakulkue
kansalliskokouksen avajaisissa, tämä värikäs omalaatuinen näytelmä jää
sairaan poikaraukan viimeiseksi ilonaiheeksi: viittoihin käärittynä,
tyynyjen varassa, aikoja sitten liian heikkona kävelemään hän voi
raukeilla kuumeisilla silmillään kuninkaallisten tallien parvekkeelta
vielä nähdä isänsä, äitinsä ja välkkyvän kulkueen vaeltavan ohitse:
kuukautta myöhemmin hänet haudataan. Tämä lapsensa tuleva välttämätön
kuolema Marie Antoinette’illa on kaikkina näinä päivinä ajatuksissaan,
koko hänen huolestumisensa koskee lasta: ei sentähden ole olemassa
mitään järjettömämpää kuin se alati uudelleen esiinsukeltava legenda,
että Marie Antoinette näinä vaikeimpien äidillisten ja inhimillisten
huoliensa viikkoina olisi aamusta iltaan punonut kavalia juonia
kansalliskokousta vastaan. Noina päivinä hänen taistelutahtonsa on
kokonaan murtanut hänen kokemansa tuska, ja viha, jolle hän on ollut
alttiina; vasta myöhemmin ollessaan aivan yksin ja taistellessaan
epätoivoisen tavoin hengestään ja miehensä ja toisen poikansa
kuninkuudesta, hän jälleen kokoaa voimansa viimeiseen vastarintaan.
Mutta nyt hänen voimansa ovat uupuneet, ja juuri noina päivinä olisi
tarvittu jumalan eikä rikkiraastetun onnettoman ihmisen voimat vyöryvän
kohtalon pidättämiseksi.

Sillä tapahtumat seuraavat nyt toisiaan vuoripuron nopeudella.
Muutamien päivien perästä molemmat etuoikeutetut säädyt, aatelisto
ja papisto, jo ovat katkerassa riidassa kolmannen säädyn kanssa;
takaisin työnnettynä kolmas sääty omavaltaisesti julistautuu
kansalliskokoukseksi ja vannoo Pallohuoneessa valan olla hajaantumatta
ennen kuin kansan tahto, perustuslaki, on täytetty. Hovi kauhistuu
kansan demonia, jonka se itse on manannut esiin; kuningas, kaikkien
kutsuttujen ja kutsumattomien neuvonantajien sinne tänne raastamana,
tänään hyväksyen kolmannen säädyn mielipiteen, huomenna ensimmäisen
ja toisen, pahaenteisesti horjuen juuri sinä hetkenä, jolloin
äärimmäinen selvyys ja voima olisi tarpeen, kallistuu milloin
sotilaallisten suunpieksäjien puolelle, jotka vanhaan korskeaan tapaan
vaativat, että roskaväki on ase kädessä ajettava kotiin, milloin
Neckerin puoleen, joka yhä uudelleen kehoittaa myöntyväisyyteen.
Tänään hän sulkee kolmannelta säädyltä pääsyn neuvottelusaliin,
sitten hän jälleen perääntyy arkana Mirabeaun selittäessä, että
»kansalliskokous on väistyvä ainoastaan pistimien edestä». Mutta yhtä
rintaa hovin päättämättömyyden kanssa kasvaa kansan päättäväisyys.
Kädenkäänteessä tuo mykkä olento »kansa» on painovapauden kautta
saanut äänen, sadoissa lentokirjasissa se vaatii oikeuttaan,
leimuavissa sanomalehtikirjoituksissa se purkaa kapinallisen vihansa.
Palais Royal’iin kokoontuu Orléansin herttuan suojeluksen alaisina
joka päivä kymmenentuhatta puhuvaa, huutavaa, agitoivaa, toisiaan
lakkaamatta yllyttävää ihmistä. Tuntemattomat, joiden suu koko elämän
ajan on pysynyt kiinni, huomaavat äkkiä itsessään halun puhumiseen,
kirjoittamiseen, sadat kunnianhimoiset ja toimettomat henkilöt
havaitsevat nyt otollisen hetken tulleen, kaikki politikoivat,
agitoivat, lukevat, keskustelevat ja esittävät mielipiteitään.
»Jokainen tunti», kirjoittaa englantilainen Arthur Young, »tuottaa
lentokirjasia, tänään on ilmestynyt kolmetoista, eilen kuusitoista,
viime viikolla kaksikymmentäkaksi, ja yhdeksäntoista kahdestakymmenestä
on vapauden puolesta» — se on: etuoikeuksien, myös hallitsijan
etuoikeuksien poistamisen puolesta. Joka päivä, miltei joka tuntikin
virta huuhtoo pois kappaleen kuninkaallisesta arvovallasta, sanat
»kansa» ja »kansakunta» muuttuvat kahden tai kolmen viikon kuluessa
sadoilletuhansille kylmistä kirjaimista uskonnollisiksi kaikkivaltiuden
ja korkeimman oikeudenmukaisuuden käsitteiksi. Jo liittyvät upseerit
ja sotilaat vastustamattoman liikkeen riveihin, jo huomaavat kaupungin
ja valtion virkamiehet kauhistuneina, kuinka ohjakset liukuvat heidän
käsistään tässä kansanvoiman nousussa, yksinpä kansalliskokous joutuu
tämän virtauksen vanaveteen, menettää dynastisen suuntansa ja alkaa
huojua. Yhä pelokkaammiksi käyvät neuvonantajat kuninkaan palatsissa,
ja kuten tavallisesti, yrittää sielullinen epävarmuus pelastautua
pelostaan turvautumalla mahtailevaan voimaeleeseen: kuningas kokoaa
viimeiset uskollisina pysyneet ja luotettavat rykmentit uhatakseen
niillä, antaa niiden olla valmiina Bastiljissa ja heittää vihdoin
uskotellakseen itselleen omaavansa voiman, mikä häneltä sisäisesti
puuttuu, kansakunnalle taisteluhansikkaan erottamalla heinäkuun 11
päivänä ainoan kansan suosiossa olevan ministerin, Neckerin, ja
ajamalla hänet maanpakoon kuin rikollisen.

Seuraavat päivät ovat lähtemättömällä kirjoituksella kaiverretut
maailmanhistoriaan; tosin on olemassa yksi ainoa kirja, josta niitä
ei saa yrittää lukea, nimittäin onnettoman, tietämättömän kuninkaan
käsinkirjoitettu päiväkirja. Siinä sanotaan heinäkuun 11 päivän
kohdalla ainoastaan: »Ei mitään. Herra Necker on matkustanut.» Ja
heinäkuun 14 päivänä, Bastiljihyökkäyksen päivänä, jolloin hänen
valtansa lopullisesti luhistuu, jälleen sama traagillinen sana »Rien»
— se on: ei mitään metsästystä tänä päivänä, ei ammuttua hirveä, siis
ei mitään merkittävää tapahtumaa. Pariisissa ajatellaan toisella
tavalla tästä päivästä, jota vielä nytkin kokonainen kansakunta viettää
vapaudentietoisuutensa syntymäpäivänä. Heinäkuun kahdentenatoista
päivänä aikaisin keskipäivällä leviää tieto Neckerin vangitsemisesta
Pariisiin, kipinä sinkoaa ruutitynnyriin. Palais Royal’issa Camille des
Moulins, muuan Orléansin herttuan kerhoystävistä, hypähtää tuolille,
heiluttaa pistoolia, huutaa, että kuningas valmistelee Pärttylinyötä,
ja kutsuu aseisiin. Minuutissa on keksitty kapinan symboli, kokardi,
tasavallan kolmivärinen lippu; muutamia tunteja myöhemmin hyökätään
kaikkialla sotajoukon kimppuun, asevarastot ryöstetään, kadut
suljetaan. Heinäkuun 14 päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä marssii
Palais Royal’ista Pariisin pakkolinnaa, Bastiljia vastaan, pari
tuntia myöhemmin on sinne hyökätty, ja sen puolustamista yrittäneen
komentajan pää tanssii kelmeänä peitsenkärjessä: ensimmäistä kertaa
loistaa tämä verinen vallankumouksen lyhty. Ei kukaan uskalla asettua
enää vastarintaan tätä kansanraivon alkuvoimaista purkausta vastaan,
joukko-osastot, jotka eivät Versailles’ista saa selviä määräyksiä,
vetäytyvät takaisin, illalla Pariisi tuhansin kynttilöin valmistautuu
voitonjuhlaan.

Mutta kymmenen peninkulmaa tästä maailmantapahtumasta, Versailles’issa,
ei aavisteta asioista mitään. On lähetetty epämukava ministeri
matkoihinsa, nyt tulee rauha, pian voidaan jälleen lähteä metsästämään,
toivottavasti jo huomenna. Mutta silloin tulee viesti viestin jälkeen
kansalliskokouksesta: Pariisissa vallitsee levottomuus, asevarastoja
ryöstetään, edetään Bastiljia vastaan. Kuningas vaatii selostusta
tapahtumista, mutta hän ei tee mitään todellista päätöstä; loppujen
lopuksi, mitä tarkoitusta varten tämä vaivalloinen kansalliskokous
on kutsuttu koolle? Sen pitää antaa neuvoja. Kuten aina, ei tänäkään
päivänä vähintäkään muuteta pyhitettyä päiväjärjestystä, kuten aina,
asettuu tuo mukavuutta rakastava, flegmaattinen ja ilman minkäänlaista
uteliaisuutta vailla oleva mies (huomennahan saadaan kaikki ajallansa
tietää) kello kymmeneltä makuulle ja nukkuu jykevää, sikeää, mistään
maailmantapahtumista piittaamatonta untaan. Mutta mitä julkeita,
häikäilemättömiä, anarkistisia aikoja eletäänkään! On tultu jopa
niinkin hävyttömiksi, että häiritään hallitsijan unta. Liancourt’in
herttua kiirehtii vaahtoavin hevosin Versailles’iin tuodakseen tiedon
Pariisin tapahtumista. Hän vaatii, että kuningas herätettäisiin:
lopulta hänet päästetään pyhitettyyn makuukamariin. Hän tiedoittaa:
»Bastiljiin on hyökätty! Komentaja murhattu! Hänen päätään on
peitsenkärjessä kannettu halki koko kaupungin!»

»Mutta tämähän on kapinaa», änkyttää kauhistuneena onneton hallitsija.

Mutta säälimättömän ankarana oikaisee häntä tuo epämiellyttävä
sanantuoja: »Ei, Sire, se on vallankumousta.»

YSTÄVÄT PAKENEVAT

Ludvig XVI:ta on paljon pilkattu siitä, ettei hän heinäkuun 14 päivänä
1789, unestaan säikähtyneenä kuullessaan Bastiljin kukistumisesta,
heti tajunnut tätä juuri maailmaan singottua »vallankumous»-sanaa
koko laajuudessaan. Mutta »on liiankin helppoa», muistuttaa Maurice
Maeterlinck kuuluisassa »Viisaus ja kohtalo» -kirjansa luvussa
jäljestäpäin viisaita, »oivaltaa, mitä olisi pitänyt tehdä,
ajankohtana, jolloin jo tietää kaiken sen, mitä on tapahtunut.»
Epäilemättä eivät kuningas ja kuningatar ensimmäisten myrskynoireiden
näyttäytyessä edes lähimainkaan aavistaneet tämän maanjäristyksen
tuhoisuutta, mutta voidaan toisaalta kysyä: Kuka kaikista aikalaisista
jo tällä ensimmäisellä hetkellä tunsi sen hirvittävän, mikä tässä
pantiin alulle, kuka edes niistäkään, jotka sytyttivät ja lietsoivat
vallankumousta? Kaikki uuden kansanliikkeen johtajat, Mirabeau,
Bailly, Lafayette eivät itsekään lähimainkaan aavista, kuinka pitkälle
tämä valloilleen päässyt voima oli kantava heidät päämaalinsa tuolle
puolen ja tempaava heidät mukaansa vastoin heidän omaa tahtoaan, sillä
1789 ovat yksinpä hurjimmatkin myöhemmistä vallankumousmiehistä,
Robespierre, Marat ja Danton vielä täysin vakaumuksellisia rojalisteja.
Vasta itse Ranskan vallankumouksen ansiosta käsite »vallankumous» on
saanut tuon laajan, hurjan ja maailmanhistoriallisen merkityksensä,
jossa me sitä nykyään kielellisesti käytämme. Vasta aika on valanut
siihen verta ja henkeä eikä jo ensimmäinen hetki. Nyt on merkillinen
paradoksi tämä: kuningas Ludvig XVI:lle ei muodostunut niin
kohtalokkaaksi se seikka, ettei hän voinut ymmärtää vallankumousta,
vaan juuri päinvastainen: se, että tämä keskinkertaisen lahjakas
mies mitä liikuttavimmalla tavalla yritti ymmärtää sitä. Ludvig XVI
luki mielellään historiaa, eikä mikään ollut tehnyt arkaan poikaan
syvempää vaikutusta kuin se, että hänelle kerran henkilökohtaisesti
esitettiin kuuluisa herra David Hume, »Englannin historian»
kirjoittaja, sillä tämä oli hänen lempikirjansa. Siitä hän jo
dauphinina ollessaan oli lukenut erikoisella jännityksellä varsinkin
sen luvun, joka kuvasi, kuinka oli tehty vallankumous erästä toista
kuningasta, Englannin kuningasta Kaarlea vastaan ja hänet lopulta oli
mestattu: tämä esimerkki vaikutti mahtavana varoituksena pelokkaaseen
kruununperilliseen. Ja kun sitten samanlainen tyytymättömyydenliike
alkoi hänen omassa maassaan, Ludvig XVI arveli turvaavansa asemansa
parhaiten siten, että hän yhä uudelleen tutki tätä kirjaa oppiakseen
hyvissä ajoin onnettoman edeltäjänsä virheistä, kuinka kuninkaan
sellaisen kapinan sattuessa ei pidä menetellä: siinä, missä tuo
oli ollut kiihkeä, hän tahtoi olla myöntyväinen, siten hän toivoi
välttyvänsä onnettomalta lopulta. Mutta juuri tämä halu ymmärtää
Ranskan vallankumousta aivan toisenlaatuisen vallankumouksen analogian
mukaisesti koitui kuninkaalle turmioksi. Sillä hallitsija ei saa
kuivettuneiden reseptien mukaan, alati pätemättömien esikuvien
mukaan tehdä päätöksiään maailmanhistoriallisina hetkinä: vain neron
näkijänkatse voi läsnäolevalla hetkellä löytää pelastavan ja oikean,
vain sankarillinen, toimintatarmoinen teko voi hillitä hurjina ja
sekasortoisina esiintunkevat alkuvoimat. Mutta ei milloinkaan voida
myrskyä tyynnyttää reivaamalla purjeet; se raivoaa silti edelleenkin
murtumattomin voimin, kunnes se itse on riehunut itsensä uuvuksiin ja
sen johdosta tyyntynyt.

Tämä on Ludvig XVI:n tragedia: hän tahtoi käsittää käsittämättömissä
olevan selailemalla historiaa kuin koulukirjaa ja suojata itsensä
vallankumoukselta pelokkaasti luopumalla kaikesta kuninkaallisesta
esiintymisessään. Toisin Marie Antoinette: hän ei ole etsinyt
neuvoja kirjoista ja tuskinpa keltään ihmiseltäkään. Taaksepäin ja
eteenpäin ajatteleminen ei ollut edes suurimmankaan vaaran hetkinä
hänen luonteensa mukaista,kaikki laskelmoiminen ja yhdisteleminen
oli vierasta hänen spontaanille luonteelleen. Hänen inhimillinen
voimansa perustui yksinomaan vaistoon. Ja tämä vaisto suhtautuu ensi
hetkestä lähtien jyrkän kielteisesti vallankumoukseen. Syntyneenä
kuninkaan linnassa, kasvatettuna tietoisuuteen, että hänellä oli
valtansa Jumalan armosta, vakuuttuneena hallitsijaoikeuksistaan
kuin jumalallisesta tosiasiasta, hän alusta alkaen pitää jokaista
kansan oikeusvaatimusta sopimattomana roskaväen kapinallisuutena:
aina on se, joka itselleen vaatii kaikki vapaudet ja oikeudet,
vähimmin taipuvainen myöntämään ne muillekin. Marie Antoinette ei
sisäisesti eikä ulkonaisesti antaudu minkäänlaisiin keskusteluihin;
veljensä Josefin tavoin hän sanoo: »Mon métier est d’être royaliste.»
»Tehtävänäni on yksinomaan edustaa kuninkaan katsantokantaa.» Hänen
paikkansa on ylhäällä, kansan alhaalla: hän ei halua alas, kansa ei saa
päästä ylös. Bastiljin valtauksesta aina mestauslavalle asti hän joka
hetki tuntee järkähtämättömästi olevansa oikeassa. Hän ei hetkeäkään
antaudu sisimmässään sovitteluihin uuden liikkeen kanssa: kaikki
vallankumouksellinen merkitsee hänelle kapinaa, vain kaunistelevalla
sanalla ilmaistuna.

Mutta tämä Marie Antoinette’in ylimielisen kova, järkähtämättömän
jyrkkä suhtautuminen vallankumoukseen ei (ainakaan alussa) sisällä
vähintäkään vihamielisyyttä kansaa kohtaan. Kasvaneena leppoisammassa
Wienissä Marie Antoinette pitää kansaa, »le bon peuple» [Kelpo kansa],
kauttaaltaan hyvänluontoisena, ei erikoisen ymmärtäväisenä oliona;
hän uskoo vuorenvarmasti, että jonakin päivänä tuo kelpo lauma on
pettyneenä luopuva näistä yllyttäjistä ja suunpieksäjistä ja palaava
hyvään karsinaansa, perinnöllisen hallitsijahuoneen hoiviin. Hänen
koko vihansa kohteena ovat sentähden »factieux» [Salavehkeilijä], nuo
salaliittolaiset, kiihottajat, klubistit, demagogit, puhujat, pyrkijät
ja ateistit, jotka sekavien ideologiojen nimessä tai kunnianhimoisista
pyyteistä tahtovat istuttaa kelpo kansaan vaatimuksia valtaistuinta ja
alttaria vastaan. »Un amas de fous, de scélérats», kokoelmaksi narreja,
lurjuksia ja rikoksentekijöitä hän nimittää kahdenkymmenenmiljoonan
ranskalaisen edustajia, ja se, joka vain hetkenkään ajan on kuulunut
tuohon roskajoukkoon, on menettänyt arvonsa hänen silmissään, se,
joka ylimalkaan on puhunut näiden uudistusvimmaisten kanssa, on jo
epäilyttävä. Ainoatakaan kiitoksen sanaa ei saa kuulla Lafayette,
joka oman henkensä uhalla kolme kertaa pelastaa hänen puolisonsa ja
lastensa hengen: mieluummin hän tahtoo joutua perikatoon kuin sallia
tämän kunnianhimoisen kansansuosion liehittelijän pelastaa itsensä!
Ei milloinkaan, ei edes vankeudessa, hän tuomareilleen, joita hän
ei tunnusta, vaan nimittää pyöveleiksi, ei milloinkaan kenellekään
kansanedustajalle hän myönnä sitä kunniaa, että pyytäisi heiltä
jotakin; luonteensa koko uhmaisella voimalla hän pysyy taipumattomassa
torjumisasenteessaan kaikkia sovitteluja vastaan. Ensimmäisestä
hetkestä viimeiseen Marie Antoinette piti vallankumousta yksinomaan
saastaisena, ihmiskunnan alhaisimpien ja halpamaisimpien vaistojen
nostattamana loka-aaltona; hän ei ymmärtänyt hiukkaakaan sen
maailmanhistoriallista oikeutusta, sen rakentavaa tahtoa, koska hän oli
päättänyt ymmärtää ja puolustaa vain omaa kuninkaallista valtaansa.

Tämä halu olla käsittämättä oli Marie Antoinette’in historiallinen
virhe: älköön sitä kiellettäkö. Ajatuksellisten yhteyksien
yleisnäkemystä, sielullista syväkatseisuutta ei tälle läpeensä
keskinkertaiselle ja poliittisesti ahdasjärkiselle naiselle oltu
suotu sekä hänen kasvatuksensa että hänen sisäisen tahtonsa johdosta,
aina oli hänelle vain inhimillinen, läheinen, aistihavainnollinen
käsitettävää. Mutta läheltä katsoen, inhimillisestä käsin nähtynä on
jokainen poliittinen liike samea, aina vääristyy aatteen kuva sen
toteutuessa maallisessa hahmossa. Marie Antoinette arvostelee — ja
mitäpä muuta hän voisikaan? — vallankumousta sitä johtavien ihmisten
mukaan; kuten aina mullistusaikoina, eivät tällöin äänekkäimmät
olleet rehellisimpiä ja parhaimpia. Eikö kuningatarta väkisinkin tee
epäluuloiseksi se, että aristokraattien joukossa juuri velkaantuneet
ja huonomaineiset, siveellisesti turmeltuneimmat, kuten Mirabeau ja
Talleyrand, ensimmäisinä keksivät sen vapautta janoavan sydämen? Kuinka
saattaa Marie Antoinette kuvitella vallankumouksen asiaa rehelliseksi
ja eetilliseksi, kun hän näkee saidan, ahnaan, jokaiseen likaiseen
edesottamukseen valmiin Orléansin herttuan haaveilevan uudesta
veljeydestä? Kun kansalliskokous suosikikseen valitsee Mirabeaun,
tämän Aretinon opetuslapsen, sekä mitä tulee lahjottavuuteen että
kaksimieliseen kynäilyyn, tämän aateliston henkilön, joka on istunut
kaikissa Ranskan vankiloissa naisenryöstön ja muiden hämäräperäisten
juttujen vuoksi ja sen jälkeen on viettänyt elämänsä vakoilijana?
Voiko sellainen asia olla jumalallinen, joka pystyttää alttareita
tuollaisille henkilöille? Tuleeko hänen pitää tuota kalanmyyjättärien
ja katunaisten hylkyjoukkoa, joka voittonsa kannibaalisena merkkinä
kantaa katkaistuja päitä veristen pistimien kärjessä, todellakin uuden
inhimillisyyden etujoukkona? Sentähden, että Marie Antoinette lähinnä
näkee vain väkivaltaa, hän ei usko vapauteen, koska hän näkee vain
ihmisen, hän ei aavista aatetta, joka on näkymättömänä tämän hurjan ja
maailmaa mullistavan liikkeen takana; hän ei hiukkaakaan huomannut eikä
ymmärtänyt tämän liikkeen suuria inhimillisiä saavutuksia, liikkeen,
joka on antanut meille inhimillisten suhteiden suurenmoisimmat
periaatteet: uskonvapauden, ajatuksenvapauden, painovapauden,
ammattivapauden, kokoontumisvapauden, joka ensimmäisenä on uuden ajan
lakitauluun kirjoittanut luokkien, rotujen ja uskontunnustuksien
tasa-arvoisuuden ja poistanut keskiajan häpeälliset tähteet,
kidutuksen, verotyön ja orjuuden, hän ei milloinkaan ymmärtänyt
hiukkaistakaan näistä henkisistä päämääristä, jotka piilivät raakojen
katumellakoiden takana tai edes koettanut ymmärtää. Vain sekasortoa hän
näkee tässä silmänkantamattomassa melskeessä eikä uuden järjestyksen
ääriviivoja, järjestyksen, joka sukeltaa esiin näistä hirvittävistä
taisteluista ja kouristuksista; sentähden hän ensimmäisestä päivästä
viimeiseen asti vihasi uhmaisen sydämensä koko päättäväisyydellä
johtajia ja johdettuja. Ja niin tuli se, minkä tuleman piti. Koska
Marie Antoinette oli epäoikeudenmukainen vallankumousta kohtaan, oli
vallankumous kova ja epäoikeudenmukainen häntä kohtaan.

Vallankumous on vihollinen — tämä on kuningattaren kanta. Kuningatar
on este: tämä on vallankumouksen perusvakaumus. Pettämättömällä
vaistollaan kansa näkee kuningattaressa ainoan alkuvoimaisen
vastustajansa, alusta alkaen taistelun koko raivo kohdistuu hänen
henkilöönsä. Ludvig XVI ei merkitse mitään hyvässä eikä pahassa, sen
tietää jo kylän halvinkin talonpoika, kadun nuorinkin lapsi. Tätä
pelokasta, arkaa miestä voidaan parilla pyssynlaukauksella säikäyttää
niin, että hän sanoo jokaiseen vaatimukseen jaa ja aamen; hänen
päähänsä voidaan panna punainen myssy, ja hän on sitä kantava, ja jos
hänelle annettaisiin jyrkkä käsky, että hän huutaisi: »alas kuningas!
alas tyrannit!» — niin hän, niin kuningas kuin onkin, tottelisi
sätkyukon tavoin. Yksi ainoa tahto puolustaa Ranskassa valtaistuinta ja
sen oikeuksia, ja tämä »ainoa mies, mikä kuninkaalla on», on Mirabeaun
sanojen mukaan »hänen vaimonsa». Sen, joka on vallankumouksen puolesta,
täytyy siis olla kuningatarta vastaan; alusta alkaen hänestä tulee
maalitaulu, ja jotta hänet aivan selvästi saataisiin sellaiseksi ja
vedettäisiin jyrkkä rajaviiva, alkavat kaikki vallankumoukselliset
kirjoitukset esittää Ludvig XVI:ta kansan todelliseksi isäksi,
hyväksi, hyveelliseksi, jaloksi, mutta valitettavasti vain liian
heikoksi ja »harhaanjohdetuksi» mieheksi. Jos asiat kulkisivat
tämän ihmisystävän mielen mukaan, vallitsisi mitä ihanin rauha
kuninkaan ja kansan kesken. Mutta tämä muukalainen, tämä itävallatar,
veljelleen kuuliaisena, rakastajiensa ja rakastajattariensa piiriin
kietoutuneena, vallanhimoisena ja tyrannillisena, hän yksin ei halua
tätä yhteisymmärrystä, yhä uusia juonia hän punoo muuttaakseen vapaan
Pariisin avuksi kutsumillaan ulkomaisilla sotajoukoilla raunioläjäksi.
Pirullisella viekkaudella hän viekoittelee upseerit suuntaamaan
tykkinsä turvatonta kansaa kohti, veren janoisena hän yllyttää
sotilaita viinillä ja lahjoilla toimeenpanemaan uuden Pärttylinyön;
tosiaankin, olisi jo aika avata onnettoman kuningasparan silmät
näkemään hänen oikea karvansa! Pohjimmaltaan on molempien puolueiden
ajattelutapa samanlainen: Marie Antoinette’in silmissä kansa on hyvä,
mutta »factieux» johtavat sen harhaan. Kansan silmissä kuningas on
hyvä ja vain vaimonsa yllyttämä ja sokaisema. Siten taistelu tapahtuu
oikeastaan vain vallankumouksellisten ja kuningattaren välillä.
Mutta kuta enemmän viha kääntyy Marie Antoinette’ia vastaan, kuta
epäoikeutetummiksi, herjaavammaksi moitteet käyvät, sitä jäykemmäksi
hän käy uhmassaan. Sen, joka päättäväisenä johtaa suurta liikettä
tai päättäväisenä taistelee sitä vastaan, vastarinta kasvattaa yli
hänen omien mittojensa: Marie Antoinette’in lapsellinen ylpeys, hänen
jouduttuaan koko maailman vihoihin, muuttuu ylväydeksi, ja hänen ennen
hajanaiset voimansa tiivistyvät todelliseksi luonteeksi.

Mutta tämä Marie Antoinette’in myöhään herännyt voima voi tulla
tehoisaksi ainoastaan puolustuksessa: ei kukaan voi lyijypainot
jaloissa käydä vastustajaa kohti. Ja tänä lyijypainona on epäröivä
kuningasraukka. Saatuaan Bastiljin valtauksessa lyönnin oikealle
poskelleen, hän seuraavana aamuna lisäksi nöyränkristillisesti tarjoaa
vasemmankin lyötäväksi, sen sijaan, että hän suuttuisi, moittisi ja
rankaisisi, hän lupaa kansalliskokoukselle vetää pois Pariisista
joukkonsa, jotka kenties vielä olisivat olleet valmiit taistelemaan
hänen puolestaan, ja loukkaa sillä puolustajiaan, jotka ovat kaatuneet
hänen puolestaan. Sillä, ettei hän uskalla lausua ainoatakaan kovaa
sanaa Bastiljin komentajan murhaajista, hän tunnustaa terrorin
Ranskassa oikeutetuksi mahdiksi, hän laillistaa perääntymisellään
kapinan. Kiitokseksi sellaisesta nöyrtymisestä Pariisi on mielellään
valmis seppelöimään tämän myöntyväisen hallitsijan ja myöntämään
hänelle — mutta vain lyhyeksi ajaksi — nimityksen »Restaurateur de la
liberté française» [Ranskan vapauden uudistaja]. Kaupungin porteilla
vastaanottaa hänet pormestari lausuen nuo kaksimieliset sanat, että
kansakunta on valloittanut takaisin itselleen kuninkaansa; kuuliaisena
Ludvig XVI omaksuu kokardin, jonka kansa on valinnut hyökkäysmerkiksi
hänen arvovaltaansa vastaan, eikä huomaa, ettei kansanjoukko
todellisuudessa ollenkaan juhli häntä, vaan omaa voimaansa, joka tekee
sen hallitsijan sille niin alistuvaiseksi. Heinäkuun 14 päivänä Ludvig
menetti Bastiljin, 17 päivänä hän lisäksi luopuu arvokkuudestaan ja
kumartaa vastustajiensa edessä niin syvään, että kruunu vierähtää pois
hänen päästään.

Kun kuningas on tehnyt uhrinsa, ei Marie Antoinette voi kieltäytyä
tekemästä omaansa. Hänenkin täytyy antaa todistus hyvästä tahdostaan
julkisesti luopumalla niistä, joita uusi isäntä, kansa, täydellä syyllä
vihaa, peliystävistään, Polignac’in perheestä ja Artois’n kreivistä:
pannaan julistettuina heidän tulee ikiajoiksi pysyä poissa Ranskasta.
Sinänsä tämä ero olisi kuningattarelle tuskin raskas, ellei se olisi
pakollinen, sillä sisimmässään hän on jo aikoja sitten vetäytynyt
pois tästä kevytmielisestä joukosta. Mutta nyt, eron hetkellä, viriää
vielä kerran aikoja sitten kylmennyt ystävyys näihin hänen ihanimpien,
suruttomimpien vuosiensa tovereihin. He olivat olleet järjettömiä
kaikissa hullutuksissaan, mutta kreivitär de Polignac on jakanut kaikki
hänen salaisuutensa, hän on kasvattanut hänen lapsensa ja nähnyt
niiden syntyvän ja kasvavan. Nyt hänen pitää lähteä pois: kuinka
kuningatar voisi olla huomaamatta, että tämä ero samalla merkitsee eroa
omasta huolettomasta nuoruudesta? Sillä nyt ovat huolettomat hetket
ikiajoiksi menneet; vallankumouksen nyrkkien murskaama on 1700 -luvun
porsliininkirkas ja alabasterinsileä maailma, mennyttä on ikipäiviksi
hienojen, hempeitten nautintojen ilo. Kenties suuri, mutta karkea,
valtava, mutta verinen aika lähestyy. Rokokoon hopeinen korukello
on heläytellyt loppuun sävelensä, lopussa ovat Trianonin päivät.
Taistellen kyyneltään vastaan Marie Antoinette ei jaksa saattaa entisiä
ystäviään tälle viimeiselle retkelle: hän jää huoneeseensa, siinä
määrin hän pelkää omaa liikutustaan. Mutta sitten illalla, kun alhaalla
pihalla vaunut jo odottavat Artois’n kreiviä ja hänen lapsiaan,
Condet’n herttuaa, Bourbon’in herttuaa, kreivitär de Polignac’ia,
ministereitä ja apotti de Vermond’ia, kaikkia noita ihmisiä, jotka
ympäröivät häntä hänen nuoruudessaan, tempaisee hän vielä kiireesti
pöydältä kirjepaperin ja kirjoittaa kreivitär Polignac’ille nuo
järkyttyneet sanat: »Jääkää hyvästi, rakkain ystävätär! Sana on
kauhistava, mutta se on lausuttava. Tässä on käskyni hevosista. Jaksan
enää vain syleillä Teitä.»

Tämä selvästi kuuluva alaääni väreilee tästä lähtien mukana jokaisessa
kuningattaren kirjeessä: aavisteleva alakuloisuus alkaa verhota
kaikki hänen sanansa. »En voi kyllin ilmaista Teille valitteluani»,
hän kirjoittaa seuraavina päivinä rouva de Polignac’ille, »siitä,
että minun täytyy olla Teistä erossa, ja toivon vain, että Teillä on
sama tunne. Terveyteni on jokseenkin hyvä, joskin sitä hieman ovat
heikentäneet ne jatkuvat järkytykset, joille se on ollut alttiina.
Meillä on ympärillämme vain hätää ja onnettomuutta ja onnettomia —
lukuunottamatta niitä, jotka ovat poissa. Kaikki ihmiset pakenevat, ja
olen vielä onnellinen ajatellessani, että ne, jotka ovat minua lähellä,
nyt ovat kaukana luotani.» Kuitenkin, aivan kuin hän ei tahtoisi antaa
koetellun ystävättären nähdä heikkouttaan, aivan kuin hän tietäisi,
että hänelle entisestä kuningattarenvallastaan on jäänyt jäljelle vain
yksi asia: kuninkaallinen ryhti, hän kiireesti lisää: »Mutta voitte
olla varma siitä, etteivät nämä vastoinkäymiset tule järkyttämään
voimaani eikä rohkeuttani; tässä kohden en tule vähääkään antamaan
myöden, päinvastoin, nämä vastoinkäymiset tulevat vain opettamaan
minut varovammaksi. Juuri sellaisina hetkinä kuin nämä oppii tuntemaan
ihmiset ja oppii erottamaan, ketkä ovat todella uskollisia, ketkä
eivät.»

Nyt käy hiljaiseksi kuningattaren ympärillä, joka mielellään, jopa
liiankin mielellään on elänyt hälinässä. Suuri pako on alkanut. Missä
ovat entiset ystävät? Kaikki häipyneet kuin menneen vuoden lumi. Ne,
jotka ennen ahneiden lasten tavoin melusivat lahjapöydän ympärillä,
Lauzun, Esterhazy, Vaudreuil, missä ovat he, nuo pelipöytätoverit,
tanssittajat ja kavaljeerit? Ratsain ja vaunuissa — »sauve qui peut»
[Pelastakoon itsensä, ken voi] — he ovat salavihkaa poistuneet
Versailles’ista, mutta eivät tällä kertaa naamioituina tanssiaisia
varten, vaan valepukuun pukeutuneina, jottei kansa heitä lynkkaisi.
Joka ilta vierivät uudet vaunut kullattujen ristikkoporttien kautta
ollakseen palaamatta, yhä hiljaisempaa tulee liian avariksi käyneissä
saleissa; ei ole enää mitään teatterinäytäntöjä, ei tanssiaisia, ei
retkiä eikä vastaanottoja, vain messu aamulla kuten ennen ja sitten
pienessä kabinetissa pitkät tuloksettomat neuvottelut ministerien
kanssa, jotka eivät itse tiedä neuvoa. Versailles on muuttunut
Eskorialiksi: ken on viisas, vetäytyy takaisin.

Mutta juuri nyt, kun kuningattaren jättävät kaikki, jotka maailman
silmissä olivat olleet hänen lähimpiä ystäviään, astuu pimennosta
esiin se, joka todellisesti on ollut sellainen: Hans Axel von Fersen.
Niin kauan kuin tuotti loistetta olla Marie Antoinette’in suosikki,
tämä esikuvallisesti rakastava mies pysyi arkana piilossa säästääkseen
rakastamansa naisen kunniaa ja varjeli siten kuningattaren syvimmän
salaisuuden uteliaisuudelta ja juoruilta. Mutta nyt, kun ei pannaan
julistetun ystävänä oleminen tuota etua, ei kunniaa, ei arvonantoa eikä
kateutta, vaan vaatii rohkeutta ja loppumatonta uhrimieltä, nyt astuu
tämä ainoa rakastava ja yksin rakastettu vapaasti ja päättäväisenä
Marie Antoinette’in rinnalle ja siten historiaan.

YSTÄVÄ ILMESTYY

Hans Axel von Fersenin nimi ja hahmo olivat kauan verhottuina
salaperäisyyteen. Hän ei ole mainittuna tuossa julkisesti painetussa
rakastajalistassa, ei lähettilästen kirjeissä eikä aikalaisten
kertomuksissa, Fersen ei kuulu madame de Polignac’in salongin
tunnettuihin vieraisiin; kaikkialta, missä on kirkkautta ja valoa,
puuttuu hänen ylväs, vakava hahmonsa. Kiitos tämän viisaan ja lasketun
pidättyväisyyden hän pelastuu hoviväen ilkeämieliseltä juoruilulta,
mutta myös historia sivuuttaa hänet kauan, ja kuningatar Marie
Antoinette’in syvin elämänsalaisuus oli jäämäisillään ainiaaksi
hämärään; silloin leviää viime vuosisadan jälkipuoliskolla yht’äkkiä
romanttinen huhu. Kerrottiin, että eräässä Ruotsin linnassa,
luoksepääsemättöminä ja sinetöityinä, oli säilytettyinä kokonaisia
pakkoja Marie Antoinette’in intiimejä kirjeitä. Aluksi ei kukaan ota
uskoakseen tätä epätodennäköistä huhua, kunnes sitten äkkiä ilmestyy
painos tuota salaista kirjeenvaihtoa, joka — huolimatta säälimättömästä
kaikkien intiimien yksityisseikkojen poisjättämisestä — yhdellä
iskulla tempaa tämän tuntemattoman pohjoismaisen aatelismiehen
ensimmäiselle, etuoikeutetulle paikalle kaikkien Marie Antoinette’in
ystävien joukossa. Tämä julkaisu muuttaa pohjiaan myöten tähän asti
kevytmielisenä pidetyn naisen koko luonnekuvan; päivänvaloon tulee
sielundraama, suuripiirteinen ja vaaroja täysi, kuninkaan hovin,
puolittain jo myös giljotiinin varjostama idylli, muuan noita
järkyttäviä epätodennäköisiä romaaneja, jollaisia vain historia
itse uskaltaa runoilla: näemme kaksi ihmistä, jotka palava rakkaus
yhdistää toisiinsa, mutta jotka velvollisuus ja varovaisuus pakottaa
kätkemään salaisuutensa mitä tuskallisimmin, yhä uudestaan temmattuina
toisistaan erilleen ja alati jälleen pyrkimässä toistensa luo
suunnattoman etäällä toisistaan olevista maailmoista, toinen Ranskan
kuningatar, toinen pieni tuntematon pohjolan aatelismies. Ja näiden
kahden ihmisen kohtalon taustana on luhistuva maailma, apokalyptinen
ajanjakso — liekehtivä historian lehti, ja sitäkin tenhoavampi, koska
tämän puoleksi poispyyhityn ja katkonaisen salakirjoituksen takaa vain
vähitellen voidaan arvata tapahtumien koko totuus.

Tämä suuri historiallinen rakkausdraama ei ala ollenkaan juhlallisesti,
vaan täydelleen rokokooajan tyyliin; sen alkunäytös on kuin
jäljennetty Faublas’in elämäkerrasta. Muuan nuori ruotsalainen,
valtioneuvoksen poika, ylhäisaatelisen nimen perillinen, lähetetään
viisitoistavuotiaana kotiopettajan seurassa kolmeksi vuodeksi matkoille
— se ei vielä tänäpäivänäkään ole huonoin kasvatusmenetelmä tulevalle
maailmanmiehelle. Hans Axel opiskelee Saksassa yliopistoissa ja
sotakorkeakouluissa, Italiassa hän tutkii lääketiedettä ja musiikkia,
Genève’issä hän tekee siihen aikaan välttämättömän käynnin kaiken
viisauden Pytian, herra Voltaire’in luona, joka, kuivettunut,
höyhenenkevyt ruumis käärittynä kudottuun yönuttuun, ottaa hänet
ystävällisesti vastaan. Siten Fersen on suorittanut henkisen
kypsyyskokeensa. Nyt puuttuu vielä kahdeksantoistavuotiaalta enää vain
viimeinen hionta: Pariisi, hieno keskustelusävy, hienon esiintymisen
taito, sitten on seitsemäntoistasataluvun nuoren aatelismiehen
tyypillinen sivistys saatettu päätökseen. Nyt tuosta täydellisestä
kavaljeerista voi tulla lähettiläs, ministeri tai kenraali, suuri
maailma on hänelle avoinna.

Aatelisarvonsa, henkilökohtaisen arvokkuutensa, hillityn asiallisen
viisautensa, suuren omaisuutensa ja ulkomaalaista ympäröivän sädekehän
lisäksi nuorella Hans Axel Fersenillä on vielä erikoinen suositus: hän
on kuvankaunis mies. Suorana, leveähartiaisena, voimakaslihaksisena
hän tekee, kuten useimmat skandinaavit, miehekkään vaikutuksen
olematta silti samalla kömpelön jykevä; ehdottomalla myötätunnolla
katselee muotokuvissa hänen avoimia säännöllisiä kasvojaan kirkkaine
lujakatseisine silmineen, joiden yläpuolelle, tasaisen käyrinä
kuin turkkilaissapelit, kaartuvat sysimustat kulmakarvat. Vapaa
otsa, lämmin aistillinen suu, joka, kuten ihmeellisellä tavalla on
osoitettu, kykenee moitteettomaan vaitioloon: muotokuvien perusteella
voi käsittää, että todellinen nainen rakastaa sellaista miestä, ja
vielä paremmin, että hän ihmisenä luottaa häneen. Keskustelijana,
henkevänä miehenä ja erikoisen huvittavana seuraihmisenä tosin vain
harvat ylistävät Ferseniä, mutta hieman kuivaan ja arkipäiväiseen
älyyn yhtyy inhimillinen suoruus ja luonnollinen tahdikkuus; jo
1774 lähettiläs voi ylpeänä kertoa kuningas Kustaalle: »Kaikista
ruotsalaisista, jotka minun aikanani ovat oleskelleet täällä, on hän
ollut se, joka suuressa maailmassa on parhaiten otettu vastaan.» Tämän
ohella ei nuori kavaljeeri ole mikään murjottuja ja ruoanhylkijä,
naiset ylistävät, että hänellä on »coeur de feu» [Tulinen sydän]
jääkuoren alla, hän ei unohda Ranskassa huvittelua ja käy Pariisissa
ahkerasti kaikissa hovin ja suuren seurapiirin tanssiaisissa. Silloin
häntä kohtaa hämmästyttävä seikkailu. Eräänä iltana, tammikuun 30
päivänä 1774 oopperatanssiaisissa, elegantin ja myös hämäräperäisen
maailman kohtauspaikassa, suuntaa muuan silmiinpistävän hienosti puettu
solakka nuori nainen, jolla on kapea vyötärö ja harvinaisen notkea
käynti, kulkunsa häntä kohti ja antautuu samettinaamarin suojelemana
galanttiin keskusteluun. Fersen, tämän huomaavaisuuden imartelemana,
mukautuu huvitettuna hilpeään keskustelusävyyn, havaitsee hyökkäävän
keskustelukumppaninsa pikantiksi ja hauskaksi, kenties hänessä herää
jo kaikenlaisia toiveita yön varalle. Mutta silloin hänen huomiotaan
herättää, että vähitellen eräät toiset herrat ja naiset uteliaasti
kuiskien kokoontuvat piiriksi heidän molempien ympärille, hän näkee,
että hän itse ja tuo naamioitu nainen tulevat yhä vilkkaamman huomion
kohteiksi. Vihdoin, kun tilanne jo on käynyt kiusalliseksi, tuo
galantti kujeilijatar riisuu naamarinsa: se on Marie Antoinette —
ennenkuulumaton tapaus hovin aikakirjoissa — Ranskan kruununperijätär,
joka jälleen karanneena uneliaan puolisonsa murheellisen aviovuoteen
äärestä, on lähtenyt oopperanaamiaisiin ja on etsinyt käsiinsä vieraan
kavaljeerin juttukumppanikseen. Hovinaiset ehkäisevät liian suuren
huomion syntymisen. He ympäröivät heti ekstravagantin karkurin ja
vievät hänet takaisin aitioonsa. Mutta mikäpä jäisi tässä juoruilevassa
Versaillesin hovissa salaisuudeksi? Kaikki supattelevat dauphine’in
etiketinvastaisesta suosionosoituksesta, todennäköisesti jo huomenna
lähettiläs Mercy on suuttuneena tekevä valituksen Maria Teresialle, ja
Schönbrunnista saapuu pikakuriireja mukanaan katkeroituneita kirjeitä
huikentelevalle tyttärelle, että hänen lopultakin pitäisi jättää
tällaiset sopimattomat »dissipations» [Huikentelevaisuudet] eikä
antautua kaikenlaisten hämäräperäisten henkilöiden kanssa juorujen
alaiseksi. Mutta Marie Antoinette on ajanut läpi tahtonsa, nuori mies
on häntä miellyttänyt, hän on sen hänelle osoittanut. Tuosta illasta
lähtien ei tuota arvoltaan ja asemaltaan erikoisen huomattavaa nuorta
kavaljeeria oteta vastaan erikoisen ystävällisesti Versaillesin
tanssiaisissa. Kehittyykö jo silloin, niin paljon lupaavan alun
jälkeen, eräänlainen kiintymys molempien kesken? Sitä ei tiedetä.
Joka tapauksessa pian suuri tapahtuma keskeyttää tämän — epäilemättä
viattoman — kuhertelun, sillä pienestä prinsessasta tulee äkkiä Ludvig
XV:n kuoleman johdosta Ranskan kuningatar. Kahta päivää myöhemmin —
onko hänelle annettu vihjaus? — Hans Axel von Fersen matkustaa takaisin
Ruotsiin.

Ensimmäinen näytös on lopussa. Se ei ollut enempää kuin
galantti johdanto, varsinaisen näytelmän esinäytös. Kaksi
kahdeksantoistavuotiasta on kohdannut toisensa ja on mieltynyt
toisiinsa — voilà tout [Siinä kaikki] — nykyajan kielelle käännettynä:
tanssituntiystävyys, lukiolaisrakastuminen. Vielä ei ole tapahtunut
mitään oleellista, tunteen syvyyksiä ei ole kosketettu.

Toinen näytös: Neljän vuoden jälkeen, 1778, Fersen uudelleen matkustaa
Ranskaan: isä on lähettänyt matkaan kaksikymmenkaksivuotiaan poikansa
onkimaan itselleen rikasta puolisoa, joko neiti von Reyelin Lontoossa
tai neiti Neckerin, geneveläisen pankkiirin tyttären, josta myöhemmin
madame de Staëlina tulee maailmankuulu. Mutta Axel Fersen ei osoita
erikoisempaa halua aviosäätyyn, ja pian käy käsitettäväksi, miksi
ei. Tuskin saavuttuaan nuori aatelismies juhlapukimissa esittäytyy
hovissa. Vieläkö hänet tunnetaan? Vieläkö hänet joku muistaa? Jurona
nyökäyttää kuningas päätään, välinpitämättöminä katselevat toiset
mitätöntä ulkomaalaista, ei kukaan lausu hänelle kohteliasta sanaa.
Ainoastaan kuningatar, ehdittyään tuskin nähdä hänet, huudahtaa
tunteitaan hillitsemättä: »Ah, c’est une vielle connaissance», »ah
mehän tunnemme toisemme jo vanhastaan». Ei, hän ei ole unohtanut
häntä, tuota kaunista pohjoismaista kavaljeeriaan, heti leimahtaa —
se ei sittenkään ollut olkivalkea! — hänen kiinnostuksensa jälleen
liekkeihin. Hän kutsuu Fersenin seuratilaisuuksiinsa, osoittaa hänelle
runsain määrin rakastettavuuttaan; aivan kuten heidän tuttavuutensa
alkaessa oopperatanssiaisissa Marie Antoinette ottaa ensimmäisen
askeleen. Pian Fersen voi kertoa isälleen: »Kuningatar, rakastettavin
ruhtinatar, minkä tunnen, oli kyllin ystävällinen kysyäkseen minua.
Hän kysyi Creutziltä, miksi en ole tullut hänen sunnuntaisiin
peli-iltoihinsa, ja kuullessaan, että minä olin tullut eräänä päivänä,
jolloin vastaanotto oli peruutettu, hän tavallaan pyysi minulta
anteeksi.» »Furchtbare Gunst dem Knaben» [Peloittava suosio pojalle.],
tekisi mieli sanoa Goethen sanoin, kun tämä ylpeä nainen, joka ei edes
vastaa herttuattarienkaan tervehdyksiin, joka ei seitsemään vuoteen
kardinaali de Rohan’ille eikä neljään vuoteen Dubarry’lie myönnä
päännyökkäystäkään, pyytää anteeksi tältä pieneltä muukalaiselta
aatelismieheltä, kun hän kerran on turhaan lähtenyt Versailles’iin.
»Joka kerta, kun olen mukana hänen peliseuroissaan, hän puhuttelee
minua», tiedoittaa muutamia päiviä myöhemmin nuori kavaljeeri isälleen.
Vastoin kaikkea etikettiä tuo »rakastettavin ruhtinatar» pyytää
nuorta ruotsalaista edes kerran tulemaan Versailles’iin kotimaansa
univormussa, hän tahtoisi ehdottomasti — rakastuneen oikku! — nähdä,
millaiselta hän näyttäisi tässä muukalaisessa asussa. Tietysti »le beau
Axel» täyttää tämän toivomuksen. Vanha leikki on alkanut uudelleen.

Mutta: tällä kertaa se on jo vaarallista leikkiä kuningattarelle,
jota hovi valvoo tuhansin Arguksensilmin. Marie Antoinette’in
täytyisi nyt olla varovaisempi, sillä hän ei enää ole entinen
kahdeksantoistavuotias pikku prinsessa, jolle annetaan anteeksi hänen
lapsellisuutensa ja nuoruutensa, vaan Ranskan kuningatar. Mutta hänen
verensä on herännyt. Vihdoin, seitsemän kauhean vuoden jälkeen,
kömpelön aviomiehen Ludvig XVI:n on onnistunut suorittaa aviolliset
tehtävänsä, hän on todella tehnyt kuningattaren puolisokseen. Mutta
kuitenkin, mitä täytyykään tämän herkkätunteisen naisen tuntea, kun
hän, puhjenneena täyteläiseen ja melkein uhkuvaan kauneuteen, vertaa
tätä paksumahaa nuoreen säteilevään lemmikkiinsä! Olematta itse siitä
tietoinen alkaa ensi kertaa intohimoisesti rakastunut kuningatar
ylenmääräisillä kohteliaisuuksillaan ja vielä enemmän eräänlaisella
punastelevalla hämmennyksellään paljastaa kaikille uteliaille
tunteensa Ferseniä kohtaan. Jälleen, kuten niin usein muulloinkin,
Marie Antoinette’ille käy vaaralliseksi hänen inhimillisesti katsoen
sympaattisin ominaisuutensa: se, ettei hän voi teeskennellä tuntiessaan
mieltymystä tai vastenmielisyyttä. Muuan hovinainen kertoo selvästi
huomanneensa, että kuningatar Fersenin kerran odottamatta astuessa
huoneeseen alkoi vavista suloisesta säikähdyksestä; toisen kerran,
kun hän istuessaan klaveerin ääressä laulaa Didon aariaa, tapahtuu,
että hän koko hovin nähden sanojen »Ah que je fus bien inspirée,
quand je vous reçus dans ma cour» [Oi kuinka hyvin teinkään, kun otin
teidät hoviini.] kohdalla suuntaa muuten niin kylmät siniset silmänsä
haaveellisen hellästi sydämensä salaiseen (eikä nyt enää salaiseenkaan)
valittuun; jo pääsevät juorupuheet alkuun. Pian seuraa koko hoviseurue,
jolle kuninkaalliset intiimisyydet ovat tärkein maailmantapahtuma,
intohimoisella kiihkolla tilanteen kehittymistä: onko kuningatar ottava
hänet rakastajakseen, ja miten ja milloin? Sillä hänen tunteensa on jo
päässyt esiin liian ilmeisenä, ettei jokainen huomaisi sitä, mitä yksin
hän ei tajuisesti tiedä, nimittäin, että Fersen voisi voittaa nuorelta
kuningattarelta minkä suosionosoituksen hyvänsä, jos hänellä olisi
rohkeutta tai kevytmielisyyttä tavoittaa saalista.

Mutta Fersen on ruotsalainen, todellinen mies ja luonne:
pohjoismaalaisissa voi voimakas romanttinen taipumus esteettömänä
kulkea käsi kädessä rauhallisen ja melkein kuivan asiallisen
ymmärryksen kanssa. Hän oivaltaa heti tilanteen kestämättömyyden.
Kuningatar on mieltynyt häneen, ei kukaan tiedä tätä paremmin
kuin hän itse, mutta niin suuresti kuin hän puolestaan rakastaa
ja kunnioittaakin tätä nuorta viehättävää naista, on hänen
oikeudentuntonsa kanssa ristiriidassa käyttää tällaista aistillista
heikkoutta häikäilemättömästi hyväkseen ja saattaa kuningatarta turhan
tähden juoruilun alaiseksi. Julkinen rakkaussuhde aiheuttaisi vertojaan
vailla olevan skandaalin: jo platonisilla suosionosoituksillaan Marie
Antoinette on riittävästi kompromettoinut itsensä. Toiselta puolen
Joosefin osan näyttelemiseen, nuoren, kauniin, rakastetun naisen
suosionosoitusten siveään ja kylmään torjumiseen Fersen tuntee olevansa
liian nuori ja kuumaverinen. Siten tämä uljas mies tekee jaloimman,
mitä hänen kaltaisensa mies sellaisessa arkaluontoisessa tilanteessa
voi tehdä — hän asettaa tuhannen peninkulmaa itsensä ja vaarannetun
naisen väliin, hän ilmoittautuu kiireesti Amerikan armeijaan
Lafayette’in adjutantiksi. Hän leikkaa poikki langan, ennenkuin se
sotkeutuu purkamattomasti ja traagillisesti.

Tästä rakastavien erosta meillä on olemassa luotettava asiakirja, se
Ruotsin lähettilään kuningas Kustaalle lähettämä virallinen kirje,
joka kertoo kuningattaren intohimoisesta kiintymyksestä Ferseniin.
Lähettiläs kirjoittaa: »Minun täytyy ilmoittaa Teidän Majesteetillenne,
että kuningatar suhtautui nuoreen Ferseniin niin suopeasti, että
tämä eräissä henkilöissä herätti epäluuloa. Minun täytyy tunnustaa,
että itse uskon hänen olevan kiintyneen häneen; olen huomannut
siksi ilmeisiä merkkejä siitä, etten voi epäillä. Nuori kreivi
Fersen on tässä asiassa osoittanut mallikelpoista käyttäytymistä
vaatimattomuudellaan, pidättyväisyydellään ja ennen kaikkea sillä, että
hän on päättänyt lähteä Amerikkaan. Lähdöllään hän on poistanut kaikki
vaarat; sellaisen kiusauksen vastustaminen taas vaatisi epäilemättä
suurempaa päättäväisyyttä, kuin mikä on hänen ikänsä mukaista. Viime
päivien aikana kuningatar ei voinut kääntää katseitaan hänestä, ja
katsoessaan häneen olivat hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Pyydän
Teidän Majesteettianne säilyttämään tämän salaisuuden yksinomaan
itsellenne ja valtioneuvos Fersenille. Kun hovin suosikit saivat
kuulla kreivin lähdöstä, he kaikki olivat ihastuksissaan, ja
herttuatar Fitz-James sanoi hänelle: »Kuinka, hyvä herra, jätätte
valloituksenne pulaan?» »Jos olisin tehnyt sellaisen, en jättäisi sitä
pulaan. Matkustan pois vapaana ja surematta.» Teidän Majesteettinne
täytynee myöntää, että tämä vastaus todistaa suurempaa viisautta ja
pidättyväisyyttä, kuin mitä hänen ikäiseltään voisi odottaa. Muuten
kuningatar nyt on paljon maltillisempi ja viisaampi kuin aikaisemmin.»

Tätä asiakirjaa Marie Antoinette’in »siveyden» puolustajat tästä
lähtien liehuttavat pelkäämättömästi hänen lumivalkoisen viattomuutensa
lippuna. Fersen on viime hetkellä tempautunut irti aviorikollisesta
taipumuksestaan, ihailtavan kieltäymyksellisesti molemmat rakastavat
ovat uhranneet toinen toisensa, suuri intohimo on pysynyt »puhtaana»,
niin he argumentoivat. Mutta tämä todiste ei todista lainkaan
mitään lopullista, vaan ainoastaan sen väliaikaisen tosiasian, että
tuohon aikaan, 1779, Marie Antoinette ja Fersen eivät vielä olleet
joutuneet äärimmäisen läheiseen suhteeseen. Vasta seuraavat vuodet
tulevat ratkaisevasti vaarallisiksi tälle intohimolle. Olemme vasta
toisen näytöksen lopussa ja vielä kaukana tämän intohimon syvimmistä
kietoutumista.

Kolmas näytös: Fersen palaa toisen kerran. Suoraa tietä Brestistä,
jossa hän nelivuotisen vapaaehtoisen maanpaon jälkeen kesäkuussa
1783 astuu maihin amerikkalaisten apujoukkojen kanssa, hän kiirehtii
Versailles’iin. Kirjeellisesti hän on Amerikasta käsin pysynyt
yhteydessä kuningattaren kanssa, mutta rakkaus haluaa ilmielävää
läsnäoloa. Nyt he eivät enää halua olla toisistaan erotettuina,
vihdoinkin he tahtovat juurtua lähelle toisiaan, ilman mitään
välimatkaa katseesta katseeseen! Ilmeisesti kuningattaren toivomuksesta
Fersen heti hakee virkaa ranskalaisessa rykmentissä; minkä tähden:
tätä arvoitusta ei vanha säästäväinen isä, Ruotsin valtaneuvos kykene
ratkaisemaan. Miksi Hans Axel ehdottomasti tahtoo jäädä Ranskaan?
Onhan hänelle koeteltuna sotilaana, vanhan aatelisnimen kantajana,
romanttisen Kustaa kuninkaan suosikkina kotimaassa sentään valittavana
millainen virka-asema hyvänsä. Miksi välttämättömästi Ranskassa? kysyy
yhä uudelleen harmistuneena pettynyt valtaneuvos. Naidakseen rikkaan
perijättären, neiti Neckerin ja hänen kaksikymmentä sveitsiläistä
miljoonaansa, keksii poika kiireesti epäluuloiselle isälleen
selitykseksi. Mutta sen seikan, että hän todellisuudessa ajattelee
kaikkea muuta, mutta ei naimisiin menoa, paljastaa hänen samanaikainen
intiimi kirjeensä sisarelle, kirjeensä, johon hän aivan avoimesti
sisällyttää sydämensä avaimen. »Olen tehnyt sen päätöksen, etten
milloinkaan solmi aviollisia siteitä, se olisi luonnotonta... Sille
yhdelle, jolle tahtoisin kuulua, ja joka minua rakastaa, en voi kuulua.
Niinpä en tahdo kuulua kenellekään.»

Onko tämä kyllin selvää? Täytyykö vielä kysyä, kuka tämä »yksi» on,
joka häntä rakastaa ja jonka omaksi hän ei milloinkaan voi tulla
avioliitossa — hän, »elle», kuten hän lyhyesti nimittää kuningatarta
päiväkirjoissaan? Ratkaisevia seikkoja on täytynyt tapahtua, jotta hän
itselleen, jotta hän sisarelleen uskaltaa niin varmasti, niin avoimesti
tunnustaa kiintymyksensä Marie Antoinette’iin. Ja kun hän kirjoittaa
isälleen niistä »tuhansista henkilökohtaisista syistä, joita hän ei voi
uskoa paperille», jotka muka pidättävät häntä Ranskassa, piilee näiden
tuhansien syiden takana vain se yksi ainoa, jota hän ei halua ilmaista,
nimittäin Marie Antoinette’in toivomus tai käsky, että valitun ystävän
tulee jäädä hänen läheisyyteensä. Sillä tuskin on Fersen nyt lähettänyt
hakemuksensa rykmentinkomentajan virkaan, kun Marie Antoinette jo
jälleen »armollisesti puuttuu asiaan», hän, joka ei muuten milloinkaan
sekaantunut sotilaallisiin nimitysasioihin. Ja kuka ilmoittaa — vastoin
kaikkea tapaa — nopeasta virkanimityksestä Ruotsin kuninkaalle? Ei ylin
sotapäällikkö, ainoa asianmukainen viranomainen, vaan hänen vaimonsa
kuningatar omakätisessä kirjeessä.

Näihin tai seuraaviin vuosiin on suurimmalla todennäköisyydellä
asetettava Marie Antoinette’in ja Fersenin välisen läheisen tai
pikemminkin läheisimmän suhteen alkaminen. Tosin täytyy Fersenin
vielä kaksi vuotta — hyvin vastahakoisena — seurata kuningas
Kustaata hänen matkoillaan adjutanttina, mutta sen jälkeen, 1785,
hän jää lopullisesti Ranskaan. Ja nämä vuodet ovat muuttaneet Marie
Antoinette’in ratkaisevasti. Kaulakoristejuttu on tehnyt yksinäiseksi
tuon liiaksi maailmanuskoisen ja avannut hänen mielensä oleelliselle.
Hän on vetäytynyt pois henkevän epäluotettavien, huvittavan
petollisten, galantin leikkivien henkilöiden pyörteisestä piiristä;
monien arvottomien asemesta hänen tähän asti pettynyt sydämensä näkee
nyt yhden todellisen ystävän. Yleisen vihan aikana hänen hellyyden,
luottamuksen, rakkauden tarpeensa on suunnattomasti kasvanut; nyt
hän on kypsä olemaan pitemmälti tuhlailematta itseään turhamaisesti
ja typerästi yleisen ihailun pettävässä loisteessa, vaan antautumaan
yhdelle ihmiselle avoimin ja päättävin sieluin. Ja Fersen taas, tuo
ihanan ritarillinen luonne, rakastaa tätä naista täydellä tunteellaan
oikeastaan vasta sen jälkeen, kun hän tietää hänet herjatuksi,
häväistyksi, vainotuksi ja uhatuksi; hän, joka kaihtoi kuningattaren
suosiota, niin kauan kuin maailma häntä jumaloi, kun hän oli tuhansien
liehittelijoiden ympäröimä, uskaltaa rakastaa häntä vasta sitten,
kun hän on tullut apua tarvitsevaksi ja yksinäiseksi. »Hän on
hyvin onneton», hän kirjoittaa sisarelleen, »ja hänen rohkeutensa,
joka on ylen ihailtava, tekee hänet vielä viehättävämmäksi. Ainoa
suruni on, etten kokonaan voi hyvittää kaikkia hänen kärsimyksiään
enkä tehdä häntä niin onnelliseksi kuin hän ansaitsisi.» Kuta
onnettomammaksi kuningatar tulee, kuta hyljätymmäksi, raastetummaksi,
sitä mahtavammaksi kasvaa hänen miehinen tahtonsa hyvittää hänelle
kaikki rakkauden avulla, »elle pleure souvent avec moi, jugez, si
je dois l’aimer». [Hän itkee usein minun kanssani; päättäkää itse,
rakastanko häntä.] Ja kuta lähemmäksi katastrofi tulee, sitä hurjemmin,
traagillisemmin painautuvat nuo molemmat yhteen, kuningatar vielä
kerran löytääkseen hänen luotaan viimeisen onnen mittaamattomien
pettymyksiensä korvaukseksi, Fersen ritarillisella rakkaudellaan,
täydellisellä uhrautuvaisuudellaan korvatakseen hänelle hänen menetetyn
kuninkuutensa.

Sittenkuin tämä alkuaan pinnallinen kiintymys on muuttunut
sielulliseksi, lemmenleikki rakkaudeksi, molemmat tekevät kaikki
mahdolliset ponnistuksensa salatakseen suhteensa maailmalta.
Hälventääkseen kaiken epäluulon Marie Antoinette antaa nuoren
upseerin sijoituspaikaksi määrätä, ei esimerkiksi Pariisia, vaan
lähellä rajaa sijaitsevan Valenciennes’in. Ja kun hänet »kutsutaan»
(niin sanoo Fersen pidättyvästi päiväkirjassaan) linnaan, hän
kaikin keinoin salaa tämän todellisen matkanmääränsä kaikilta
ystäviltään, jottei hänen oleskelustaan Trianonissa voitaisi tehdä
halpahintaista pilaa. »Älä sano kenellekään, että kirjoitan Sinulle
täältä», hän kehoittaa Versailles’ista sisartaan, »sillä päivään
kaikki muut kirjeet Pariisista. Voi hyvin, minun täytyy nyt mennä
kuningattaren luo.» Fersen ei milloinkaan ole Polignac’ien seurassa,
hän ei milloinkaan näyttäydy Trianonin intiimissä piirissä, hän
ei milloinkaan ota osaa rekiretkiin, tanssiaisiin, peli-iltoihin:
siellä pitää kuningattaren valesuosikkien edelleenkin komeilla
mahdollisimman huomiotaherättävästi, sillä juuri liehakoinnillaan he
tietämättään auttavat kätkemään hovilta todellisen salaisuuden. He
hallitsevat päivällä, Fersenin valtakunta on yö. He osoittavat hänelle
huomaavaisuutta ja puhuvat, Ferseniä rakastetaan ja hän vaikenee.
Asioihin hyvin vihitty Saint-Priest, joka tiesi kaiken paitsi sitä
yhtä seikkaa, että hänen oma rouvansa oli hullaantunut Ferseniin ja
kirjoitti hänelle hehkuvia rakkaudenkirjeitä, kertoo sillä varmuudella,
joka tekee hänen väitteensä pätevämmiksi kuin kaikkien muiden: »Fersen
lähti kolmesti tai neljästi joka viikko Trianoniin. Kuningatar,
ollen vailla mitään seuralaisia, teki saman, ja nämä kohtaukset
aiheuttivat julkista juoruilua huolimatta suosikin vaatimattomuudesta
ja pidättyväisyydestä, hän kun ei milloinkaan ulospäin korostanut
asemaansa ja oli kuningattaren kaikista ystävistä hienotunteisin.»
Tosin, viiden vuoden aikana on rakastaville suotu aina vain
varastettuja, niukkoja, häipyviä yhdessäolon hetkiä, sillä huolimatta
henkilökohtaisesta rohkeudestaan ja kamarineitojensa luotettavuudesta
Marie Antoinette ei voi uskaltaa liian paljoa; vasta 1790, vähää ennen
eroa, Fersen voi rakastuneen autuaallisena kertoa, että hän vihdoinkin
on saanut olla »hänen kanssaan», »avec elle» kokonaisen päivän.
Ainoastaan yön ja aamun välillä, puiston varjossa, kenties jossakin
noista Hameaun hajallaan sijaitsevista pienistä talonpoikaisasumuksista
Trianon’issa kuningatar voi odottaa rakastajaansa. »Figaron»
puutarhakohtaus, jota myötäilee hentomielisen romanttinen musiikki,
saa salaperäisen päätöksensä Versaillesin lehtimajoissa ja Trianonin
maiandrisilla teillä. Mutta jo kumahtelee, jo kaikuu suurenmoisena,
ankarin lyönnein, Don Juanin alkusoitto, ja oven edustalta kuuluvat
kuvernöörin kiviset, musertavat askeleet; kolmannessa näytöksessä
siirrytään rokokootunteellisuudesta vallankumoustragedian suureen
tyyliin. Vasta viimeinen näytös, jota mahtavana kannattaa veren ja
väkivallan kauhutunnelma, tuo näytelmään crescendon, eron epätoivon,
häviön hurmion.

Nyt vasta, äärimmäisessä vaarassa, kun kaikki muut pakenevat, astuu
esiin se, joka onnen aikoina on ylhäisenä pysynyt piilossa, todellinen,
ainoa ystävä, valmiina kuolemaan hänen kanssaan ja hänen puolestaan;
uljaan miehisenä piirtyy nyt Fersenin tähän asti varjossa ollut
hahmo ajan kelmeälle ukkostaivaalle. Kuta enemmän uhanalainen hänen
rakastettunsa on, sitä suuremmaksi kasvaa hänen päättäväisyytensä;
siekailematta molemmat rikkovat sovinnaisuuden rajat, jotka tähän asti
olivat asetetut habsburgilaisprinsessan, Ranskan kuningattaren ja
vieraan ruotsalaisen aatelismiehen välille. Joka päivä Fersen ilmestyy
linnaan, kaikki kirjeet kulkevat hänen käsiensä kautta, jokainen
päätös punnitaan hänen kanssaan, hänelle uskotaan vaikeimmat tehtävät,
vaarallisimmat salaisuudet, hän yksin tuntee kaikki Marie Antoinette’in
tarkoitukset, kaikki hänen surunsa ja toiveensa, hän yksin myös hänen
kyyneleensä, hänen epäröintinsä ja hänen katkeran surunsa. Juuri sinä
hetkenä, jolloin kaikki hylkäävät kuningattaren, jolloin hän menettää
kaiken, hän löytää sen, mitä hän kautta koko elämänsä on turhaan
etsinyt: rehellisen, suoran, miehisen rohkean ystävän.

OLIKO HÄN SE, VAI EIKÖ HÄN OLLUT? (Kysymys kesken kaiken.)

Nyt tiedetään ja tiedetään kumoamattomasti, ettei Hans Axel von
Fersen ollut sivuhenkilö Marie Antoinette’in sielunromaanissa,
kuten niin loputtoman kauan luultiin, vaan päähenkilö; tiedetään,
ettei hänen suhteensa kuningattareen suinkaan ollut vain galanttia
liehittelyä, romanttista kuhertelua, ritarillista trubaduurileikkiä,
vaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa karaistunut ja kestänyt rakkaus,
jolla on kaikki mahtinsa tuntomerkit, intohimon tulenvärinen viitta,
rohkeuden ylväs valtikka, tunteen tuhlaileva suuruus. Lopullinen
epävarmuus koskee enää ainoastaan tämän rakkauden muotoa. Oliko se
— kuten viime vuosisadalla kirjallisuudessa mielellään sanottiin —
»puhdasta» rakkautta, jolla häpeällistä kyllä aina tarkoitettiin
sellaista, jolloin intohimoisesti rakastava ja intohimoisesti
rakastettu nainen rakastavalta ja rakastetulta mieheltä tekokainosti
epää lopullisen antautumisen? Vai oliko se tuon käsityskannan mukaan
»rikollista» rakkautta, se on: meidän käsityksemme mukaan täyttä,
vapaata, suuripiirteisesti ja rohkeasti itsensä lahjoittavaa,
kaikki lahjoittavaa rakkautta? Oliko Hans Axel von Fersen vain
Marie Antoinette’in cavalière servente [Palveleva kavaljeeri],
hänen romanttinen palvojansa, vai todella ja ruumiillisesti hänen
rakastettunsa — oliko hän se vai eikö hän ollut?

»Ei!» »Ei missään tapauksessa!» huutavat heti — merkillisen kiihtyneinä
ja epäilyttävän hätäisesti eräät rojalistis-taantumukselliset
elämäkerrankirjoittajat, jotka mistä hinnasta hyvänsä tahtovat
turvata kuningattaren, »heidän» kuningattarensa, »puhtauden» kaikelta
»häpäisyltä». »Hän rakasti kuningatarta intohimoisesti», väittää
Werner von Heidenstam kadehdittavan varmana, »ilman että milloinkaan
lihallinen ajatus olisi saastuttanut tätä rakkautta, joka olisi ollut
trubaduurien ja pyöreän pöydän ritarien arvoinen. Marie Antoinette
rakasti häntä hetkeksikään unohtamatta velvollisuuksiaan puolisona,
arvoaan kuningattarena.» Tämänlaisille kunnioitusfanaatikoille on
mahdotonta ajatella — se on: he kieltävät, että kukaan sitä ajattelisi
—, että »Ranskan viimeinen kuningatar olisi kavaltanut sen »depot
d’honneur’in» [Kunnian varasto], minkä kaikki tai melkein kaikki
kuninkaittemme äidit olivat jättäneet hänelle perinnöksi.» Herran
nimessä, ei mitään tutkimuksia siis, ylimalkaan ei mitään keskustelua
tästä »affreuse calomnie’sta» [Hirveä parjaus] (Goncourt), ei mitään
»acharnement sournois ou calomnie» [Luihu, salakavala, kiihkeä viha
tai panettelu, parjaus.] todellisen asiaintilan selvittämiseksi!
Marie Antoinette’in »puhtauden» ehdottomat puolustajat lopettavat
hermostuneena keskustelun heti, kun edes lähestytään tätä kysymystä.

Täytyykö todellakin alistua tähän käskyyn ja vaikenevin huulin
sivuuttaa kysymys, näkikö Fersen Marie Antoinette’in kautta elämänsä
vain sädekehä otsalla vai myös miehisen inhimillisin katsein? Eikö
pikemminkin se, joka kainostellen välttää tätä kysymystä, sivuuta
varsinaista probleemaa? Sillä niin kauan kuin ei ihmisen viimeistä
salaisuutta tiedetä, ei häntä tunneta, ja kaikkein vähimmin
tunnetaan naisen luonnetta, niin kauan kuin ei ole ymmärretty hänen
rakkautensa olemusmuotoa. Kun on puhe, kuten tässä tapauksessa,
maailmanhistoriallisesta suhteesta, jossa vuosikausia tukahdutettu
intohimo ei vain tilapäisesti hipaise elämää, vaan kohtalonomaisesti
täyttää, jopa ääriään myöten täyttää sielun, ei kysymys tämän
rakkauden lopullisesta muodosta ole joutava eikä kyynillinen, vaan
ratkaiseva naisen sielullisen kuvan kannalta. Jotta voisi piirtää
oikein, täytyy osata avata silmänsä oikein. Siis: Käykäämme asiaan
käsiksi, tarkastakaamme tilannetta ja asiakirjoja. Tutkikaamme, kenties
kysymykseen sittenkin saadaan vastaus.

Ensimmäinen kysymys: Edellyttäen, että katsotaan porvarillisen moraalin
mukaisesti rikokseksi, jos Marie Antoinette olisi täydellisesti
antautunut Fersenille — kuka syyttää häntä tästä täydellisestä
antautumisesta? Aikalaisista vain kolme, tosin kolme suurten mittojen
miestä, ei mitään takaportaissa kuuntelijoita, vaan asiaan vihittyjä,
joiden täytyy uskoa omanneen ehdottoman tilanteen tuntemuksen:
Napoleon, Tayllerand ja Ludvig XVI:n ministeri Saint-Priest, tuo
kaikkien tapausten päivittäinen silminnäkijä. Kaikki kolme väittävät
varauksetta, että Marie Antoinette on ollut Fersenin rakastettu,
ja tekevät sen tavalla, mikä sulkee pois kaiken epäilyksen.
Saint-Priest, tarkimmin tilanteeseen perehtynyt, esittää täsmällisimmin
yksityiskohdat. Olematta vihamielinen kuningatarta kohtaan hän täysin
asiallisesti kertoo Fersenin yöllisistä käynneistä Trianonissa,
Saint-Cloud’ssa ja Tuilerioissa, jonne Lafayette yksin hänelle oli
myöntänyt salaisen pääsyn. Hän kertoo, että asiasta myös oli tietoinen
madame Polignac, joka näytti mielellään näkevän, että kuningattaren
suosio oli osunut juuri vierasmaalaiseen, joka ei tahtonut saada
suosikkiasemastaan minkäänlaisia etuja. Kolmen sellaisen lausunnon
syrjäyttäminen, kuten silmittömät siveydenpuolustajat tekevät,
Napoleonin, Tayllerandin nimittäminen pärjääjiksi, vaatii oikeastaan
enemmän rohkeutta kuin ennakkoluuloinen tutkimus. Mutta toinen kysymys:
Ketkä aikalaisista tai silminnäkijöistä selittävät parjaukseksi sen
syytöksen, että Fersen on ollut Marie Antoinette’in rakastaja? Ei
ainoakaan. Ja pistää silmään, että juuri intiimit ystävät merkillisen
yksimielisesti välttävät ylimalkaan Fersenin nimen mainitsemista:
Mercy, joka sentään kolmesti tarkastaa jokaisen kuningattaren
hiuksiin pistetyn neulan, ei mainitse ainoatakaan kertaa Fersenin
nimeä virallisissa selonteoissaan; aina hovin uskotut kirjoittavat
vain »eräästä henkilöstä», jolle on jätetty kirjeitä. Mutta ei kukaan
lausu hänen nimeään julki; vuosisadan ajan on vallalla epäilyttävä
vaikenemisen salaliitto, ja ensimmäiset viralliset elämäkerran
kirjoittajat unohtavat tahallaan edes mainita häntä. Ei siis voida
torjua vaikutelmaa, että perästäpäin oli annettu »mot d’ordre»
[Määräys, käsky] saada mahdollisimman perusteellisesti unohtumaan tämä
romanttisen siveyslegendan rauhanhäiritsijä.

Siten historiantutkimus oli kauan vaikean kysymyksen edessä. Kaikkialla
se kohtasi pakottavia epäluulomomentteja, ja kaikkialta olivat
virkaintoiset kädet toimittaneet pois ratkaisevan asiakirjatodistuksen.
Käsillä olevan aineiston perusteella — hävinnyt sisälsi varsinaiset
raskauttavat todistukset — se ei voinut todeta todellista
in-flagrantia. Forse che si, forse che no, kenties, kenties ei,
sanoi, niin kauan kuin vielä viimeiset sitovat todisteet puuttuivat,
historiallinen tiede Fersen-tapauksesta ja sulki asiakirjakokoelman
huoaten: Meillä ei ole mitään kirjoitettua, ei mitään painettua, siis
ei mitään todistusta, joka meidän alallamme on lopullisesti pätevä.

Mutta siitä, mihin kouraantuntuviin todisteisiin ankarasti sidottu
tutkimus loppuu, alkaa sieluntutkimuksen vapaa ja siivitetty taide;
missä paleografia ei vie perille, täytyy sovelluttaa psykologiaa, jonka
loogillisesti saavutetut todennäköisyydet usein ovat todempia kuin
asiakirjojen ja tosiasioiden alaston totuus. Ellei meillä olisi muuta
kuin historiallisia asiakirjoja, kuinka ahdas, kuinka köyhä, kuinka
aukollinen olisikaan historia! Yksikäsitteinen, ilmeinen kuuluu tieteen
valtapiiriin, monitulkintoinen, vasta tulkittava ja selvitettävä on
sielutieteen myötäsyntyistä vyöhykettä; siinä, missä aineisto ei
riitä paperitodistuksille, jää vielä mittaamattomia mahdollisuuksia
psykologille. Tunne tietää ihmisestä aina enemmän kuin kaikki
asiakirjat.

Mutta tarkastakaamme ensiksi vielä kerran asiakirjoja. Hans Axel von
Fersenillä oli tosin romanttinen sydän, mutta hän oli järjestyksen
mies. Pedanttisen tarkasti hän pitää päiväkirjaa, joka aamu hän
täsmällisesti merkitsee sään, ilmanpaineen ja sääsuhteitten ohella
poliittiset ja persoonalliset tapahtumat. Hän pitää edelleen —
ollen peräti järjestystä rakastava henkilö — postikirjaa, johon
hän merkitsee saapuneet ja lähetetyt kirjeet päivämäärineen.
Hän tekee lisäksi merkintöjä muistiinpanojaan varten, säilyttää
järjestelmällisesti kirjeenvaihtonsa — hän on siis ihanteellinen mies
historian tutkijoille: sillä kun hän 1810 kuolee, jättää hän jälkeensä
moitteettomasti järjestetyn luettelon koko elämästään, verrattoman
asiakirja-aarteen.

Mitä tapahtuu nyt tälle aarteelle? Ei mitään. Ja tämä tekee kummallisen
vaikutuksen. Perilliset pitävät sen olemassaolon huolellisesti —
tai sanokaamme mieluummin: tuskallisesti — salassa, ei kukaan pääse
arkistoihin, ei kukaan saa tietää sen olemassaolosta. Vihdoin, puoli
vuosisataa Fersenin kuoleman jälkeen, muuan hänen jälkeläisensä paroni
Klinckowström julkaisee kirjeenvaihdon ja osan päiväkirjoista. Mutta
merkillistä — kirjekokoelma ei enää ole täydellinen. Joukko Marie
Antoinette’in kirjeitä, jotka postikirjaan on merkitty »Josephine’in»
kirjeinä, on hävinnyt, samaten Fersenin päiväkirja ratkaisevilta
vuosilta, ja — merkillisintä kaikista — kirjeissä taas on kokonaisia
rivejä korvattu pisteillä. Jonkun käsi on väkivaltaisesti tehnyt
tuhojaan jälkeenjääneissä papereissa. Ja aina, kun jälkeläiset
typistävät tai tuhoavat olemassa olevaa alkuaan täydellistä
kirjeaineistoa, siellä emme pääse epäilyksestä, että pyritään
himmentämään tosiasioita kalpean idealisoinnin tarkoituksessa. Mutta
varokaamme ennakkomielipiteitä. Pysykäämme kylminä ja oikeudenmukaisina.

Kirjeistä puuttuu siis kohtia, jotka on pisteillä korvattu.
Minkätähden? Ne on alkukappaleessa tehty mahdottomiksi lukea, väittää
Klinckowström. Kuka on tämän tehnyt? Todennäköisesti Fersen itse.
»Todennäköisesti!» Mutta minkätähden? Tähän vastaa Klinckowström
(eräässä kirjeessä) hyvin hämillään, että todennäköisesti nuo rivit
sisälsivät poliittisia salaisuuksia tai epämiellyttäviä Marie
Antoinette’in lausuntoja Ruotsin Kustaa-kuninkaasta. Ja koska
Fersen näytti nämä kirjeet kaikki — kaikkiko? — kuninkaalle, oli
hän todennäköisesti — todennäköisesti! — pyyhkinyt pois niistä
nuo kohdat. Kummallista! Kirjeet oli suureksi osaksi kirjoitettu
salakirjoituksella, joten Fersen kuitenkin saattoi esittää kuninkaalle
vain jäljennöksiä. Miksi hän silloin katkoi ja teki mahdottomiksi lukea
alkukappaleet? Jo tämä tekee epäilyttävän vaikutuksen. Mutta kuten
sanottu, ei mitään ennakkomielipiteitä.

Tarkastakaamme! Katsokaamme ensinnäkin lähemmin poispyyhittyjä ja
pisteillä korvattuja kohtia. Mikä niissä pistää silmään? Ensinnäkin
tämä: Epäilyttävät pisteet ilmestyvät melkein aina vain sinne, missä
kirje alkaa tai loppuu, puhuttelussa tai sanan »Adieu» jälkeen — »Je
vais finir» [Lopetan; lopuksi], sanotaan esimerkiksi, siis: nyt olen
kertonut loppuun liike- ja poliittiset asiat, nyt tulee... ei, nyt ei
katkotussa painoksessa tule muuta kuin pisteitä, pisteitä, pisteitä.
Mutta jos poisjätetyt kohdat ovat kirjeen keskellä, löytyvät ne
merkillistä kyllä aina niistä kohdista, joilla ei ole mitään tekemistä
politiikan kanssa. Jälleen esimerkki: »Comment va votre santé? Je
parie que vous ne vous soignez pas et vous avez tort... pour moi je
me soutiens mieux que je ne devrais» [Miten on terveytenne laita?
Lyön vaikka vetoa, että te ette hoida itseänne, ja teette väärin...
minä puolestani voin paremmin kuin ansaitsisin.] — voiko kukaan
tervejärkinen ihminen kuvitella siihen väliin mitään poliittista?
Tai kun kuningatar kirjoittaa lapsistaan: »Cette occupation fait mon
seul bonheur... et quand je suis bien triste, je prends mon petit
garçon» [Tämä tehtävä, homma, työ on ainoa onneni... ja kun olen
oikein surullinen, otan pikku poikani.], niin tuhannesta ihmisestä
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän luonnollisestikin sovittaisi
aukkoon sanat: »sen jälkeen kuin sinä olet lähtenyt täältä», eikä
mitään iroonista huomautusta Ruotsin kuninkaasta. Klinckowströmin
neuvottomia väitteitä ei siis voida ottaa vakavalta kannalta; tässä
on painettu villaisella jotakin muuta kuin poliittisia salaisuuksia:
inhimillinen salaisuus. Tämän seikan toteamiseksi on onneksi olemassa
keino: mikrofotografia voi helposti tehdä Sellaiset ylisivellyt
kirjeenrivit jälleen näkyviksi. Siis alkukappaleet päivänvaloon!

Mutta — jälleen yllätys! Alkukappaleita ei enää ole olemassa:
suunnilleen vuoteen 1900, siis enemmän kuin vuosisadan, kirjeet
hyvin säilyneinä ja järjestettyinä olivat Fersenin perintölinnassa.
Äkkiä ne ovat poissa ja tuhotut. Sillä se teknillinen mahdollisuus,
että ylipyyhityt kohdat voitaisiin paljastaa, on ilmeisesti ollut
siveelliselle paroni Klinckowströmille painajaisuni; sentähden hän
muitta mutkitta ennen kuolemaansa on polttanut Marie Antoinette’in
kirjeet Fersenille — vertojaan vailla oleva herostraattinen teko,
järjetön ja, kuten saamme nähdä, lisäksi tarkoitukseton. Mutta
Klinckowström tahtoi hinnasta mistä hyvänsä Fersenin tapauksessa
ylläpitää hämärää valon asemesta, legendaa selvän ja kumoamattoman
totuuden asemesta. Nyt hän arveli voivansa rauhassa kuolla, sillä
kirjeellisten todistusten poisraivaaminen oli muka pelastanut Fersenin
ja kuningattaren »kunnian».

Mutta tämä autodafé oli, käyttääksemme vanhaa sananpartta, enemmän
kuin rikos: se oli typeryys. Ensinnäkin todisteiden tuhoaminen sinänsä
jo todistaa syyllisyyden tuntoa, ja lisäksi: muuan merkillinen
kriminologian laki vaatii, että kiireisesti raivattaessa pois
todistusaineistoa aina sittenkin jää jäljelle todistus. Ja niinpä
onkin Alma Söderhjelm, tuo erinomainen tutkijatar, läpikäydessään
jäljellejääneet paperit, löytänyt Fersenin omakätisen jäljennöksen
eräästä Marie Antoinette’in kirjeistä, jonka julkaisijat aikoinaan
olivat jättäneet huomaamatta, koska se oli olemassa vain Fersenin
jäljennöksenä (ja »tuntematon käsi» todennäköisesti poltti
alkukappaleen). Kiitos tämän löydön meillä ensi kertaa on käsissämme
kuningattaren intiimi kirjelippunen in extenso [Sananmukainen] ja
samalla avain tai pikemminkin eroottinen äänirauta kaikkiin muihin
kirjeisiin. Nyt voimme aavistaa, mitä tuo häveliäs julkaisija on muissa
kirjeissä korvannut pisteillä. Sillä tämänkin kirjeen lopussa on
»Adieu», jäähyväiset; ja sitten tulee, ei raaputuksia ja pisteellisiä
kohtia, vaan sanotaan: »Adieu, le plus aimant et le plus aimé des
hommes», siis: »hyvästi, rakastavin ja rakastetuin kaikista miehistä».

Kuinka toisin vaikuttaakaan meihin tämä merkki! Joko nyt ymmärretään,
minkätähden Klinckowströmit, Heidenstamit ja kaikki muut »puhtauden»
vannojat, joilla todennäköisesti on ollut käsissään enemmän tämänlaisia
asiakirjoja, kuin jälkimaailma milloinkaan saa tietää, ovat tulleet
ja tulevat niin silminnähtävän hermostuneiksi heti, kun tahdotaan
ennakkoluulottomasti tutkia Fersenin tapausta? Sillä sille, joka
ymmärtää sydämen ääniä, ei voi olla epäilystä siitä, että kuningatar,
joka puhuttelee miestä niin rohkeasti ja kaiken sovinnaisuuden
yläpuolelle asettuen, aikoja sitten on suonut hänelle äärimmäisen
hellyydenosoituksen: tämä ainoa säilynyt rivi korvaa kaikki muut
tuhotut. Ellei tuhoaminen sinänsä jo olisi todiste. — tämä yksi
pelastunut sana antaa todisteen sille, joka osaa nähdä asiat oikein.

Mutta menkäämme eteenpäin. Tämän pelastetun kirjeen ohella Fersenin
elämässäkin on kohtaus, joka vaikuttaa karakterologisessa suhteessa
ratkaisevasti. Se näytellään kuusi vuotta kuningattaren kuoleman
jälkeen. Fersenin tulee Rastattin kongressissa edustaa Ruotsin
hallitusta. Silloin Bonaparte karkeasti selittää paroni Edelsheimille,
ettei hän neuvottele Fersenin kanssa, jonka rojalistisen mielialan
hän tuntee ja joka sitä paitsi on maannut kuningattaren kanssa. Hän
ei sano: ollut suhteissa häneen. Vaan hän sanoo uhmaillen juuri nämä
milteipä rivot sanat »maannut kuningattaren kanssa». Paroni Edelsheimin
mieleen ei juolahda puolustaa Ferseniä; hänestäkin näyttää tosiasia
täysin itsestään selvältä. Niin hän vain nauraen vastaa luulleensa,
että nämä »l’ancienne regime’in» aikaiset jutut olisivat aikoja
sitten poissa päiväjärjestyksestä, sellaisellahan ei ole mitään
tekemistä politiikan kanssa. Ja sitten hän menee ja kertoo Fersenille
koko keskustelun. Ja mitä tekee Fersen? Tai pikemminkin, mitä hänen
täytyisi tehdä, jos Bonaparten sana olisi sisältänyt valheen? Eikö
hänen heti pitäisi puolustaa kuningatar-vainajaa syytöstä vastaan
(jos se olisi väärä)? Eikö hänen pitäisi huutaa: herjausta! Eikö
hänen pitäisi heti vaatia kaksintaisteluun tätä äskenleivottua
pientä korsikalaista kenraalia, joka syytökseensä lisäksi valitsee
mitä karkeimman-asiallisen sanan? Saako kunniallinen pystypäinen
luonne sallia syytettävän naista siitä, että tämä on ollut hänen
rakastajattarensa, ellei hän todellisuudessa ollut sellainen? Nyt jos
koskaan Fersenillä on tilaisuus, jopa velvollisuuskin miekalla iskeä
alas väite, joka aikoja sitten on salaisuudessa kierrellyt, kerta
kaikkiaan tehdä loppu huhusta.

Mutta mitä tekee Fersen? Voi, hän vaikenee. Hän tarttuu
kynäänsä ja merkitsee tarkoin päiväkirjaansa koko Edelsheimin
keskustelun Bonaparten kanssa siihen luettuna syytös, että hän on
»maannut» kuningattaren kanssa. Hän ei itse ainoallakaan sanalla
ollessaan oman itsensä kanssa kiellä tätä väitettä, tuota hänen
elämäkerrankirjoittajainsa mielestä »häpeällistä ja kyynillistä»
syytöstä. Hän painaa alas päänsä ja osoittaa sillä myöntymystään.
Kun muutamia päiviä myöhemmin englantilaiset sanomalehdet laajasti
käsittelevät tätä välikohtausta ja »samalla puhuivat hänestä ja
onnettomasta kuningattaresta», lisää hän »ce qui me choqua»,
käännettynä »mikä minulle oli kiusallista». Siinä Fersenin koko
vastalause tai pikemminkin ei-vastalause. Jälleen sanoo vaikeneminen
enemmän kuin sana.

Näemme siis: Sitä seikkaa, minkä arat jälkeentulevat niin
kouristuksentapaisesti ovat koettaneet peittää, nimittäin, että Fersen
oli Marie Antoinette’in rakastaja, ei rakastaja itse milloinkaan
ole kieltänyt. Tusinoittain todistavia yksityisseikkoja saadaan
lukuisista tosiasioista ja asiakirjoista lisää: se, että hänen
sisarensa pyytämällä pyytää häntä, kun hän Brüsselissä esiintyy
julkisesti erään toisen rakastajattarensa kanssa, että hänen pitäisi
pitää huolta siitä, ettei hän (»elle») saisi tietää siitä mitään,
se loukkaisi häntä (millä oikeudella, täytyy kysyä, ellei hän ollut
ollut Fersenin rakastajatar); se, että päiväkirjasta on poistettu se
kohta, missä Fersen kertoo viettäneensä yön Tuilerioissa kuningattaren
huoneissa; se, että muuan kamarineito vallankumoustuomioistuimen edessä
todistaa, että joku usein öisin salaa poistui kuningattaren huoneesta.
Nämä ovat yksityisseikkoja, jotka painavat vaa’assa vain sillä
perusteella, että ne kaikki niin merkillisen hyvin sopivat yhteen,
— kuitenkin olisi todistus, joka on saatu niin etäältä toisistaan
olevista aineksista, vailla vakuuttavuutta, jos siitä puuttuisi
viimeinen, ratkaiseva yhdysside luonteen kanssa. Vain yksilöllisyyden
kokonaisuudesta käsin käy aina sen toimintatapa selitettäväksi, sillä
ihmisen jokainen yksityinen tahtotoiminta perustuu hänen luonteensa
suljettuun syysuhdesarjaan. Kysymys siitä, onko todennäköistä, että
Fersenin ja Marie Antoinette’in välillä vallitsi intohimoisen intiimi
vaiko ainoastaan kunnioittavan sovinnainen suhde, sisältyy sentähden
viime kädessä naisen sielulliseen kokonaisasenteeseen, ja kaikkien
painavien yksityisseikkojen jälkeen on ennen kaikkea kysyttävä:
Millainen suhtautuminen, vapaasti antaumuksellinen vaiko pelokkaan
kieltäymyksellinen, vastasi loogillisesti ja karakterologisesti
kuningattaren luonnetta? Se, joka katselee kysymystä tästä
näkökulmasta, ei etsi kauan vastausta. Sillä Marie Antoinette’issa on
kaikkien heikkouksien vastapainona suuri voima: hänen pidäkkeetön,
arvelematon, hänen todella suvereeni rohkeutensa. Rehellisenä
sisimmässään, kykenemättömänä kaikkeen teeskentelyyn tämä nainen satoja
kertoja paljon mitättömämmistä syistä asettui kaikkien sovinnaisuuden
rajojen yläpuolelle, välittämättä juorupuheista selkänsä takana.
Joskin Marie Antoinette saavuttaa todellisen suuruuden vain kohtalonsa
ratkaisevissa huippukohdissa, ei hän ole koskaan ollut pikkumainen,
ei koskaan arkamielinen, hän ei koskaan asettanut toista kunnian ja
siveellisyyden, yhteiskunnallisen tai hovimoraalin muotoa oman tahtonsa
yläpuolelle. Ja juuri tuon ainoanko, jota hän todella rakastaa, edessä
tämä urhoollinen nainen olisi äkkiä näytellyt kainostelevaa, Ludviginsa
arkaa, kunniallista aviovaimoa, Ludvigin, johon hänet kuitenkin olivat
yhdistäneet vain valtiolliset näkökohdat eikä milloinkaan rakkaus?
Hänkö olisi yhteiskunnalliselle ennakkoluulolle uhrannut intohimon
keskellä maailmanlopunkaltaista aikaa, jolloin kaikki kurin ja
järjestyksen siteet höltyvät, kuolemanläheisyyden hurjassa huumassa,
perikadon kaikkien kauhujen keskellä? Hänkö, jota ei kukaan ollut
voinut pidättää ja hillitä, olisi pakottanut itsensä pidättymään
tunteen luonnollisimmasta, naisellisimmasta muodosta harhakuvan vuoksi,
avioliiton vuoksi, joka aina oli vain todellisen avioliiton irvikuva,
miehen vuoksi, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut mieheksi, tavan
vuoksi, jota hän hillittömän luonteensa koko vapauden vaistolla oli
aina vihannut? Sille, joka tahtoo uskoa tämän uskomattomissa olevan,
olkoon se sallittu. Mutta Marie Antoinette’in kuvaa eivät vääristä ne,
jotka uskovat hänellä täydessä mitassa ja vapaasti olleen rohkeutta ja
siekailemattomuutta ainoastaan intohimoisessa rakkaudenelämyksessään,
vaan ne, jotka tahtovat antaa tälle pelottomalle naiselle heikon,
pelkurimaisen, arvelujen ja varovaisuuden ahdistaman sielun,
sielun, joka ei uskalla äärimmäistä ja tukahduttaa itsessään
luonnollisen. Mutta jokaiselle, joka kykenee käsittämään luonteen vain
kokonaisuudeksi, on täysin epäilemätöntä, että Marie Antoinette on
ollut Hans Axel von Fersenin rakastettu, ei ainoastaan koko pettyneellä
sielullaan, vaan myös kauan väärinkäytetyllä ja pettyneellä ruumiillaan.

Mutta entä kuningas? Jokaisessa aviorikoksessa petetty kolmas
asianosainen on arkaluontoinen, kiusallinen, naurettava hahmo,
ja luultavasti Ludvig XVI:n hyväksi on suurelta osalta ryhdytty
perästäpäin tuon kolmiosuhteen hämärtämiseen. Todellisuudessa Ludvig
XVI ei suinkaan ollut mikään naurettava, petetty aviomies, sillä hän
tiesi epäilemättä tästä Fersenin intiimistä suhteesta hänen vaimoonsa.
Saint-Priest sanoo nimenomaan: »Hän oli löytänyt keinoja antaakseen
kuninkaan tietää suhteestaan kreivi Ferseniin.»

Tämä käsitys sopeutuu täydellisesti tilanteen kuvaan. Marie
Antoinette’ille ei mikään ollut vieraampaa kuin tekopyhyys ja
teeskentely; salakähmäinen aviomiehensä pettäminen ei vastaa hänen
sielullista asennettaan, ja myöskään tuo niin tavallinen epäpuhdas
sekaantuminen, tuo ruma samanaikainen yhteys aviomiehen ja rakastajan
kanssa, ei hänen luonteessaan tule kysymykseen. On epäilemätöntä,
että niin pian kuin — suhteellisen myöhään, todennäköisesti vasta
viidennentoista ja kahdennenkymmenennen aviovuoden välillä —
vihdoin läheinen suhde Ferseniin alkoi, Marie Antoinette teki
lopun ruumiillisesta suhteestaan puolisoonsa; tätä pelkästään
karakterologista otaksumaa tukee yllättävällä tavalla muuan hänen
keisari-veljensä kirje, veljensä, joka Wienissä oli jollakin tavoin
saanut tietää, että hänen sisarensa neljännen lapsensa synnyttyä tahtoi
eristäytyä Ludvig XVI:sta: ajankohta on täsmälleen sama kuin se,
jolloin intiimimpi suhde Ferseniin alkoi. Se siis, joka haluaa nähdä
selvästi, näkee tilanteen selvästi. Marie Antoinette, jonka valtion etu
oli naittanut miehelle, jota hän ei ollenkaan rakastanut ja joka ei
ollut vähintäkään puoleensa vetävä, tukahduttaa vuosikausia sielullisen
rakkaudentarpeensa tämän aviollisen pakon hyväksi. Mutta niin pian
kuin hän on synnyttänyt kaksi poikaa, siis antanut hallitsijahuoneelle
epäilyksettömästi bourbonilaista verta olevia kruununperillisiä, hän
tuntee täyttäneensä moraalisen velvollisuutensa valtiota, lakia ja
perhettään kohtaan, sekä itsensä vihdoin vapaaksi. Kahdenkymmenen
politiikalle uhratun vuoden jälkeen tuo kovia kokenut nainen
viimeisellä ja traagillisen järkytetyllä hetkellä tarttuu puhtaaseen
ja luonnolliseen oikeuteensa antautua jo kauan rakastamalleen
miehelle, joka on hänelle kaikkea samalla kertaa, ystävä ja rakastaja,
uskottu ja toveri, rohkea kuten hän itsekin ja valmis samanlaiseen
uhrautuvaisuuteen kuin hän. Kuinka surkeita ovat kaikki keinotekoiset
hypoteesit suloisen hyveellisestä kuningattaresta verrattuna
hänen käyttäytymisensä selvään todellisuuteen, ja kuinka suuressa
määrin alentavatkaan hänen inhimillistä rohkeuttaan ja sielullista
arvokkuuttaan juuri ne, jotka kaikin mokomin tahtovat puolustaa
tämän naisen kuninkaallista »kunniaa»! Sillä ei milloinkaan nainen
ole rehellisempi ja jalompi kuin kokonaan ja vapaasti seuratessaan
pettämättömiä, vuosikausia koeteltuja tunteitaan, ei milloinkaan
kuningatar ole kuninkaallisempi kuin toimiessaan inhimillisimmin.

VIIMEINEN Yö VERSAILLES’ISSA

Harvoin on tuhatvuotisessa Ranskassa vilja kypsynyt niin nopeasti
kuin tänä kesänä 1789. Nopeasti kasvaa vilja vainioilla, mutta vielä
nopeammin, tultuaan kerran verellä lannoitetuksi, vallankumouksen
kärsimätön kylvö. Vuosikymmenien laiminlyönnit, vuosisatojen
vääryydet pyyhkäisee pois yksi ainoa kynänveto, nyt revitään alas
toinen näkymätön Bastilji, johon Ranskan kuninkaat olivat teljenneet
kansansa oikeudet. Elokuun 4 päivänä luhistuu loputtoman riemun
raikuessa feodalismin ikivanha pakkolinna, aateliset luopuvat
verotöistä ja kymmenyksistä, kirkkoruhtinaat koroista ja suolaverosta,
vapaiksi tulevat talonpojat, vapaiksi porvarit, vapaaksi julistetaan
sanomalehdistö, ihmisoikeudet julistetaan; Jean Jacques Rousseaun
kaikki unelmat toteutuvat tänä kesänä. Milloin riemusta, milloin
riidoista tärähtelevät ikkunat »Menus plaisirs»-salissa (jonka
kuninkaat ovat määränneet huvittelutarkoituksiinsa, mutta kansa
nyt oikeutensa vaatimispaikaksi): jo sadan askeleen päähän kuuluu
tämän inhimillisen mehiläispesän lakkaamaton surina. Mutta tuhannen
askelta kauempana, Versaillesin suuressa palatsissa vallitsee
neuvoton hiljaisuus. Pelästyneenä hovi katselee ikkunoista tuohon
meluavaan vieraaseen, joka, vaikkakin vain neuvotteluun kutsuttuna
jo sonnustautuu näyttelemään hallitsijan herraa. Kuinka tämä
taikaoppipoika on jälleen saatava lähetetyksi kotiin? Neuvottomana
kuningas neuvottelee neuvostonsa kanssa, jotka vain puhuvat toisiaan
vastaan; parasta on odottaa, kunnes tämä myrsky on riehunut loppuun,
ajattelevat kuningas ja kuningatar. Nyt on vain pysyttävä hiljaa ja
taka-alalla. On vain voitettava aikaa, silloin on kaikki voitettu.

Mutta vallankumous pyrkii eteenpäin, sen täytyy pyrkiä eteenpäin, ellei
mieli sen vuotaa hiekkaan, sillä vallankumous on alinomaista liikettä.
Pysähtyminen olisi sille kohtalokasta, peräytyminen merkitsisi sen
loppumista, sen täytyy esittää vaatimuksia, yhä uusia vaatimuksia
pysyäkseen yllä, sen täytyy saada voittoja, jottei sitä voitettaisi.
Tämän rauhattoman etenemisen rumpuja lyövät sanomalehdet; nämä
vallankumouksen lapset, nämä sen katupojat juoksevat metelöiden ja
hillittöminä varsinaisen armeijan edellä. Yksi ainoa kynänpiirto on
kirjoitetulle ja puhutulle sanalle antanut vapauden, tuon vapauden,
joka ensi innossaan aina muuttuu hurjuudeksi ja hillittömyydeksi.
Syntyy kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä uutta
sanomalehteä. Mirabeau perustaa sellaisen, samoin Desmoulins, Brissot,
Loustalot, Marat, ja kun jokainen tahtoo rummuttaa itselleen lukijoita
ja toinen tahtoo voittaa toisen kansalaispatriotismissa, panevat ne
häikäilemättä paperinsa rapisemaan; koko maassa kuullaan vain niiden
ääni. On vain huudettava oikein äänekkäästi, oikein hurjasti, kuta
äänekkäämmin sen parempi, ja kaikki viha on kasattava hovin niskaan!
Väitetään, että kuningas suunnittelee kavallusta, että hallitus
ehkäisee viljantuonnin, että ulkomaiset rykmentit jo marssivat maahan
hajoittamaan kokoukset, että on uhkaamassa uusi Pärttylinyö. Herätkää,
kansalaiset! Herätkää isänmaan ystävät! Sanomalehdet rummuttavat
päivää ja yötä miljooniin ihmissydämiin pelkoa, epäluuloa, raivoa
ja katkeruutta. Ja rummuttajien takana seisoo jo keihäät ja sapelit
käsissä ja ennen kaikkea mittaamattomalla vihalla aseistettuna tähän
asti näkymätön Ranskan kansan armeija.

Kuninkaasta asiat edistyvät liian nopeasti, vallankumouksesta liian
hitaasti, tuo varovainen pyylevä mies ei jaksa astua yhtä jalkaa niin
nuorien aatteiden intohimoisen marssin kanssa. Versailles vitkastelee
ja vitkastuttaa: siis eteenpäin, Pariisi! Tee loppu tästä pitkällisestä
parlamentoinnista, tästä sietämättömästä lehmäkaupasta kuninkaan ja
kansan kesken, niin rummuttavat sanomalehdet. Sinulla on käytettävänäsi
satatuhatta, kaksisataatuhatta nyrkkiä, ja asevarastoissa odottavat
Pyssyt, odottavat kanuunat: nouda ne esiin ja nouda kuningas ja
kuningatar Versailles’ista, ota heidät ja samalla kohtalosi lujasti
käsiisi! Vallankumouksen päämajassa Orléansin herttuan palatsissa,
Palais Royal’issa annetaan tunnussana: kaikki on jo valmiina ja
muuan hovin karkureista, markiisi de Huruge, ryhtyy jo salaisiin
valmistuksiin retkeä varten.

Mutta linnan ja kaupungin välillä kulkee pimeitä maanalaisia käytäviä.
Isänmaan ystävät kerhoissa tietävät lahjottujen palvelijoiden
välityksellä kaiken, mitä linnassa tapahtuu, linna taas saa agenttiensa
välityksellä tietää suunnitellusta hyökkäyksestä. Versailles’issa
päätetään toimia, ja koska ranskalaiset sotilaat eivät enää ole kyllin
luotettavia taistelussa kansalaisiaan vastaan, tilataan flanderilainen
rykmentti palatsin suojaksi. Lokakuun 1 päivänä joukot marssivat
majoituspaikoistaan Versailles’iin, ja heidän suosionsa saavuttamiseksi
hovi valmistaa heille juhlallisen vastaanoton. Suuri oopperasali
tyhjennetään päivällisiä varten, ja huolimatta siitä, että Pariisissa
vallitsee hirveä nälänhätä, ei säästetä viiniä eikä hyviä ruokia:
uskollisuuskin kulkee, kuten rakkaus, usein vatsan kautta. Vielä
erikoisesti innostaakseen joukkoja taistelemaan kuninkaansa puolesta
menevät kuningas ja kuningatar dauphin mukanaan juhlasaliin — kunnia,
jollaista niille ei milloinkaan aikaisemmin oltu osoitettu.

Marie Antoinette ei milloinkaan ole osannut hyödyllistä taitoa voittaa
ihmisiä tietoisella oveluudella, laskelmoinnilla tai imartelulla.
Mutta luonnostaan asuu hänen ruumiissaan, hänen sielussaan eräänlainen
ylevyys, joka vaikuttaa puoleensavetävästi jokaiseen, joka hänet kohtaa
ensimmäisen kerran: ei kukaan yksityinen eikä kansanjoukko voinut
koskaan olla tuntematta ensimmäisen vaikutelman merkillistä tenhoa (se
haihtuu jälleen lähemmin tutustuttaessa). Tälläkin kertaa hypähtävät
upseerit ja sotilaat istuimiltaan tämän kauniin nuoren naisen astuessa
ylevänä ja samalla kertaa rakastettavana huoneeseen, innostuneena
lentävät miekat tupeista, kohiseva »Vivat» huuto kohotetaan hallitsijan
ja hallitsijattaren kunniaksi, ja samalla todennäköisesti unohdetaan
säädetty eläköönhuuto kansakunnalle. Kuningatar kulkee rivistöjen
kautta. Hän osaa lumoavasti hymyillä, olla ystävällinen ihmeellisen
vapautuneella tavalla, hän osaa, kuten hänen itsevaltias äitinsä,
kuten hänen veljensä, kuten melkein kaikki habsburgit (ja tämä
taito on periytynyt edelleen Itävallan aristokratiassa), sisäisesti
järkkymättömän ylpeänä olla kohtelias ja ystävällinen juuri kaikista
halvimpia ihmisiä kohtaan mitä luonnollisimmalla tavalla silti
vaikuttamatta alentuvaiselta. Rehellisen onnellisesti hymyillen, —
sillä kuinka pitkä aika onkaan siitä, kun hän kuuli tämän »Vive la
Reine», — hän kävelee lastensa kanssa päivällispöydän ympäritse, ja
tämän hyväntahtoisen suopean, tämän todella kuninkaallisen naisen
näkeminen, naisen, joka tulee heidän, karkeiden sotilaiden luokse
vieraana, saattaa upseerit ja miehistön kuningasuskollisuuden hurmioon:
tällä hetkellä on jokainen valmis kuolemaan Marie Antoinette’in
puolesta. Mutta kuningatarkin on autuaallinen poistuessaan tästä
meluavasta piiristä; hänelle tarjotun tervetuliaismaljan mukana hän on
jälleen imenyt itseensä luottamuksen kultaviiniä: vielä on olemassa
uskollisuutta, vielä on Ranskan valtaistuin turvattu.

Mutta seuraavana päivänä pärisevät jo patrioottisten sanomalehtien
rummut, että kuningatar ja hovi ovat pestanneet murhaajia kansaa
vastaan. Sotilaat on juovutettu punaisella viinillä, jotta he
kuuliaisina vuodattaisivat kansalaistensa punaista verta, orjamieliset
upseerit ovat tallanneet maahan ja pilkanneet kolmiväristä kokardia,
on laulettu orjamaisia lauluja — ja tehty kaikkea tätä kuningattaren
uhmailevasti hymyillessä. Ettekö vieläkään huomaa, mitä on tekeillä,
isänmaanystävät? — Tahdotaan käydä Pariisin kimppuun, rykmentit ovat
jo lähteneet marssimaan. Siis toimeen, kansalaiset, viimeiseen,
ratkaisevaan taisteluun! Kokoontukaa, isänmaanystävät, — tararam
tararam tararam...

Kaksi päivää myöhemmin, lokakuun 5:ntenä, syntyy Pariisissa meteli. Se
syntyy, ja Ranskan vallankumouksen monia käsittämättömiä salaisuuksia
on, miten se oikeastaan syntyy. Sillä tämä meteli, näennäisesti
itsestään syntynyt, osoittautuu ihmeteltävän laajakatseisesti
organisoiduksi, poliittisessa suhteessa verrattoman hyvin
järjestetyksi, laukaus ammutaan niin täsmälleen oikeasta paikasta
oikeaan maaliin, että erittäin viisaiden, erittäin tietävien, erittäin
taitavien ja harjaantuneiden käsien on täytynyt se laukaista. Jo
se oli mestarillinen ajatus — sellaisten psykologien arvoinen kuin
Choderlos de Lachos’in, joka Palais Royal’issa Orléansin herttuan
hyväksi johtaa taistelua kruunusta —, ettei kuningasta noudettu
väkivallalla Versailles’ista miesarmeijan, vaan naisjoukon avulla.
Miehiä voidaan nimittää kapinallisiksi ja kapinoitsijoiksi; miehiä
ampuu kuuliaisena hyvin komennettu sotilas. Mutta naiset tekevät
kansannousuissa aina vain epätoivoisen vaikutuksen, heidän pehmeästä
rinnastaan kimpoaa terävinkin pistin takaisin, ja lisäksi, sen tietävät
metelin alkuunpanijat, niin arka ja hentomielinen mies kuin kuningas ei
milloinkaan ole antava käskyä suunnata kanuunoita naisia kohti. Siis
ensiksi kiihtymys on jännitettävä korkeimmilleen sen johdosta, että —
jälleen ei tiedetä kenen alkuunpanosta ja millä tavoin — leiväntuonti
Pariisiin on keinotekoisesti ollut kaksi päivää ehkäistynä, jotta
syntyisi kapina, tuo kansanvihan ainutlaatuinen vaikutin. Ja sitten,
niin pian kuin pyörretuuli on lähtenyt liikkeelle, naiset nopeasti
esiin, naiset ensimmäisiin riveihin!

Tosiasiallisesti muuan nuori nainen — väitetään, että hänellä oli
monta kallista sormusta sormissaan — lokakuun 5 p:n aamulla syöksyy
vahtihuoneistoon ja tarttuu rumpuun. Hänen taakseen kokoontuu tuossa
tuokiossa nopeasti paikalle kiirehtiviä vaimoja, jotka äänekkäästi
huutavat leipää. Meteli on pantu alkuun, pian sekaantuu joukkoon
valepukuisia miehiä, jotka antavat kohisevalle virralle ennakolta
määrätyn kulkusuunnan kaupungintaloa kohti. Puoli tuntia myöhemmin
on siihen hyökätty, pistooleja ja pistimiä, jopa kaksi tykkiä on
ryöstetty, ja yht’äkkiä — kuka hänet on tilannut ja taivuttanut tähän?
— on ilmestynyt johtaja, nimeltä Maillard, joka järjestää tämän
sekasortoisena pyörivän joukon armeijaksi ja yllyttää sen marssimaan
Versailles’iin muka noutamaan leipää, mutta todellisuudessa noutamaan
kuningasta Pariisiin. Liian myöhään, kuten aina — tämän jalouskoisen
ja rehellisen kömpelön miehen onnettomuutena on se, että hän aina on
tunnin tapahtumista jäljessä —, tulee paikalle valkoisella ratsullaan
Lafayette, kansalliskaartin komentaja. Hänen tehtävänään tietystikin
olisi — ja hän haluaisikin täyttää sen rehellisesti —, estää marssi,
mutta hänen sotilaansa eivät seuraa häntä. Siten jää hänelle ainoaksi
neuvoksi marssia kansalliskaartillaan naisarmeijan takana antaakseen
julkiselle kapinalle perästäpäin eräänlaisen laillisuuden näön. Se ei
ole mikään jalo tehtävä, sen tuo vanha vapaushaaveilija hyvin tietää
eikä ole tehtävästään iloinen. Kuuluisalla valkoisella hevosellaan
Lafayette ravaa synkkänä naisten vallankumousarmeijan jäljessä
vertauskuvana kylmästä, loogillisesti laskevasta, voimattomasta
ihmisjärjestä, joka turhaan yrittää ehättää alkuvoimien ihanan
epäloogillisen intohimon.

Versaillesin hovi ei keskipäivään asti aavista mitään tuhatpäisenä
lähestyvästä vaarasta. Kuten joka päivä muulloinkin on kuningas
antanut satuloida metsästyshevosensa ja lähtenyt Meudonin metsiin
ratsastamaan; kuningatar taas on aikaisin aamulla lähtenyt jalkaisin
Trianoniin. Mitäpä tekemistä hänellä olisi Versailles’issa, tuossa
jättiläislinnassa, josta hovi ja parhaat ystävät aikoja sitten ovat
paenneet ja jonka läheisyydessä, kansalliskokouksessa, »les factieux»
joka päivä esittävät kiukkuisia ehdotuksia häntä vastaan? Ah, hän
on väsynyt kaikkeen tähän katkeruuteen, tähän tarkoituksettomaan
taisteluun, väsynyt ihmisiin, väsynyt yksinpä kuningattarena
oloon. Kunpa nyt saisi vain levähtää, istua vaikkapa pari tuntia
hiljaisuudessa, ilman ihmisiä ympärillään, kaukana poissa kaikesta
politiikasta, syksyisessä puistossa, jonka lehtiä lokakuun aurinko
kultaa! Kunpa saisi hiljaisuudessa poimia penkereitten viimeisiä
kukkasia, ennenkuin peloittava talvi tulee, ja kenties vielä ruokkia
kanoja ja pienen lammikon kiinalaisia kultakaloja. Ja sitten levätä,
vihdoinkin levätä kaiken kiihdyttävän ja raastavan jälkeen; olla
tekemättä mitään, tahtomatta mitään muuta kuin kädet sylissä istua
luolassa yksinkertaiseen aamupukuun puettuna, penkillä avattu kirja
lukematta sitä, eläytyä luonnon suureen väsymykseen ja tuntea syksy
omassa sydämessään.

Niin istuu kuningatar luolassa kivipenkillä — hän on jo aikoja sitten
unohtanut, että sitä kerran on nimitetty »lemmenluolaksi» —, kun
hän näkee hovipojan tulevan tiellä kädessään kirje. Hän nousee ja
menee poikaa vastaan. Kirje on ministeri Saint-Priest’iltä ja siinä
ilmoitetaan, että katurahvas marssii Versailles’ia kohti ja että
kuningattaren on viipymättä tultava takaisin linnaan. Hän tarttuu
nopeasti hattuunsa, käärii takkinsa ympärilleen ja rientää pois nuorin
ja notkeina pysynein askelin, todennäköisesti niin kiireisesti, ettei
hän enää luo katsettakaan pieneen rakkaaseen linnaansa ja niin paljolla
leikkivällä vaivannäöllä keinotekoisesti rakennettuun maisemaan. Sillä
kuinka hän voi aavistaa, että hän on nähnyt nämä pehmeät kedot, tämän
herttaisen kummun lemmentemppeleineen ja syksyisen lammikon, että hän
on nähnyt Hameau’nsa, Trianoninsa viimeisen kerran elämässään, että
tämä jo oli hyvästijättö ikiajoiksi?

Linnassa Marie Antoinette tapaa aatelisherrat ja ministerit neuvottoman
kiihtymyksen vallassa. Edelle kiirehtinyt palvelija on tuonut mukanaan
vain epävarmoja huhuja pariisilaisten marssista, kaikki myöhemmät
sanansaattajat ovat naiset matkalla pidättäneet. Silloin vihdoin
syöksyy paikalle ratsastaja, hyppää vaahtoavan hevosensa selästä ja
rientää ylös marmoriportaita: Fersen. Vaaran ilmestyessä tuo alati
uhrautuvainen mies on heittäytynyt satulaan ja rajussa laukassa
rientänyt naisarmeijan, »kahdeksantuhannen Juditin» edelle, kuten
Camille des Moulins pateettisesti heitä nimittää, voidakseen vaaran
hetkellä olla kuningattaren rinnalla. Vihdoin kuningaskin ilmestyy
neuvotteluun. Hänet on löydetty metsästä Porte de Châtillonin luota ja
häntä on täytynyt häiritä kesken rakkainta huvitustaan. Illalla hänen
täytyy suuttuneena merkitä surkea metsästystulos sanoin: »Tapahtumat
keskeyttivät.»

Nyt hän on saapunut hämmästyneenä, pelokkain katsein, ja nyt, kun
kaikki jo on liian myöhäistä, kun yleisen hämmingin keskellä on
unohdettu sulkea silta Sèvres’in luona kapinallisten etujoukon
edestä, aletaan neuvotella. Vielä on jäljellä kaksi tuntia, vielä
olisi runsaasti aikaa tarmokkaaseen päätökseen. Eräs ministeri
ehdottaa, että kuninkaan olisi käytävä ratsaille ja riennettävä
rakuunain ja flanderilaisen rykmentin etunenässä järjestymätöntä
kansanjoukkoa vastaan: hänen pelkkä ilmestymisensä pakottaisi
naislauman perääntymään. Varovaisemmat taas neuvovat kuningasta ja
kuningatarta heti lähtemään linnasta ja siirtymään Rambouillet’hen,
siten vuotaisi kavalasti valtaistuinta kohtaan suunniteltu hyökkäys
tyhjiin. Mutta Ludvig, tuo ainainen epäröijä, vitkastelee. Jälleen hän
päättämättömyydestä päästää tapahtumat kimppuunsa sen sijaan, että itse
kävisi niitä vastaan.

Yhteenpuristetuin huulin kuningatar seisoo näiden neuvottomien miesten
keskellä, joista ei ainoakaan ole todellinen mies. Vaistomaisesti
hän tietää, että kaikkien väkivaltaisuuksien täytyy onnistua, koska
ensimmäisestä verenvuodatuksesta lähtien kaikki pelkäävät kaikkia:
»Toute cette révolution n’est qu’une suite de la peur.» [Koko tämä
vallankumous on pelkkää yhtämittaista pelkoa.] Mutta kuinka hän
yksinään voisi ottaa päälleen vastuuta kaikesta ja kaikista! Pihalla
ovat lähtövalmiina vaunut, tunnissa kuninkaallinen perhe, ministerit ja
kansalliskokous, joka on vannonut seuraavansa kuningasta kaikkialle,
voivat olla Rambouillet’ssa. Mutta yhä vieläkään ei kuningas anna
lähtömerkkiä. Yhä kiivaammin hoputtavat häntä ministerit, ennen
kaikkea Saint-Priest: »Jos Teidät huomenna viedään Pariisiin, Sire,
on kruununne mennyttä.» Necker taas, jolle hänen kansansuosionsa
merkitsee enemmän kuin kaikkien kuningaskuntien pystyssäpysyminen,
asettuu vastustamaan, ja näiden kahden mielipiteen välillä on kuningas
kuten aina tahdottomana häilyvä heiluri. Vähitellen tulee ilta, ja yhä
vain kuopivat hevoset kärsimättöminä pihalla sillä välin puhjenneessa
rajuilmassa, tuntikausia lakeijat odottavat vaunun ovilla, ja yhä vain
neuvottelemistaan neuvotellaan.

Mutta silloin kaikuu jo sekava sataääninen melu Avenue de Paris’lta.
He ovat saapuneet. Puserot heitettyinä päittensä päälle suojaksi
virtoina valuvaa sadetta vastaan, tuhatpäisenä massana yön pimeydessä,
he rämpivät eteenpäin, nuo hallien amatsoonit. Vallankumouksen kaarti
seisoo Versaillesin edustalla. On liian myöhäistä.

Läpimärkinä, nälkäisinä ja viluisina, kengät täynnä tien pehmeätä
liejua, marssivat nyt naiset paikalle. Nämä kuusi tuntia eivät olleet
mikään huvikävely, vaikkakin kuljettaessa oli väkivaltaisesti verotettu
viinananniskelupaikkoja ja vähän lämmitetty hurisevaa vatsaa. Naisten
äänet kiljuvat karkeina ja käheinä, ja se, mitä he huutavat, kuulostaa
hyvin vähän suopealta kuningatarta kohtaan. Ensiksi he menevät
kansalliskokoukseen. Heidän istuntonsa on alkanut aikaisin aamulla, ja
monelle läsnäolijoista, Orléansin herttuan tienraivaajille, ei tämä
amatsoonimarssi tule aivan odottamatta.

Aluksi naiset vaativat kansalliskokoukselta ainoastaan leipää: ohjelman
mukaisesti ei ensiksi lausuta sanaakaan kuninkaan noutamisesta
Pariisiin. Niinpä päätetään lähettää naislähetystö linnaan presidentti
de Mounierin ja muutamien kansanedustajien saattamana. Nuo kuusi
valittua naista lähtevät linnaan, lakeijat avaavat näille modisteille,
kalanmyyjättärille ja katunaisille kohteliaasti ovet; osoittaen
kaikkea kunnioitusta tämä kummallinen lähetystö johdetaan suuria
marmoriportaita pitkin huoneisiin, joihin muulloin vain siniverinen,
seitsenkertaisesti siivilöity aateli sai astua. Niiden kansanedustajien
joukossa, jotka seuraavat kansalliskokouksen presidenttiä, on
myös komea, lihavahko, joviaalisen näköinen herra, joka ei herätä
erikoisemmin huomiota. Mutta hänen nimensä antaa tälle ensi
kohtaamiselle kuninkaan kanssa vertauskuvallisen merkityksen. Sillä
Pariisin edustajan tri Guillotinin mukana lokakuun 5 päivänä giljotiini
teki ensi käyntinsä hovissa.

Hyvänahkainen Ludvig ottaa vastaan naiset niin ystävällisesti, että
puheenjohtajatar, nuori tyttö, joka myyskentelee Palais Royal’in
kantavieraille kukkia ja todennäköisesti vähän muutakin, joutuu niin
hämilleen, että hän pyörtyy. Häntä hoivataan hellästi, hyvä maanisä
syleilee pelästynyttä tyttöä, lupaa ihastuneille naisille leipää
ja kaikkea, mitä he vain tahtovat, jopa asettaa heille paluumatkaa
varten käytettäviksi omat vaununsakin. Kaikki näyttää sujuvan
loistavasti, mutta alhaalla, salaisten kätyrien kiihdyttämänä,
naislauma vastaanottaa oman lähetystönsä huutaen raivostuneena, että
se oli antanut rahalla lahjoa itsensä ja tyytynyt valheisiin. Sitä
varten ei kuutta tuntia oltu Pariisista tallustettu rankkasateessa,
jotta käveltäisiin kotiin vatsa kuristen ja tyhjin lupauksin. Ei,
oli jäätävä tänne eikä lähdettävä ennen, kuin oli saatu mukaan
kuningas ja kuningatar ja koko joukkio Pariisiin, jossa heidät kyllä
totutettaisiin pois petollisuudesta ja kenkkuilusta. Häikäilemättä
naiset tunkeutuvat kansalliskokoukseen nukkuakseen siellä, samalla kuin
ammatilliset heistä, ennen kaikkea Thèroigne de Méricourt, erikoisesti
tekevät flanderilaisen rykmentin sotilaat itselleen suopeiksi.
Hämäräperäisiä aineksia on lisäksi liittynyt kapinallisiin, vaarallisia
olioita hiiviskelee öljylyhtyjen epävarmassa, heikossa valossa
porttiristikkojen ympärillä.

Hovi ei vieläkään ole tehnyt päätöstä. Olisikohan sittenkin mieluummin
paettava? Mutta kuinka voitaisiin uskaltaa raskailla vaunuilla ajaa
tämän kiihtyneen joukon keskitse? On liian myöhäistä. Vihdoin, vihdoin
keskiyön vaiheilla kuullaan etäisyydestä rummunpärinää: Lafayette
lähestyy. Ensimmäisen käynnin hän tekee kansalliskokouksessa, toisen
kuninkaan luona. Vaikka hän kunnioittavan alamaisesti kumartaa
ja sanoo: »Sire, olen tullut ja tahdon panna alttiiksi elämäni
pelastaakseni Teidän Majesteettinne hengen», ei häntä kiitä kukaan,
kaikkein vähimmin Marie Antoinette. Kuningas selittää, ettei hänellä
enää ole tarkoitusta matkustaa pois tai poistua kansalliskokouksen
luota. Nyt näyttää kaikki järjestetyltä. Kuningas on antanut
lupauksensa, Lafayette ja aseistettu kansallissotajoukko ovat
saapuvilla häntä suojelemassa, sitten menevät kansanedustajat kotiin,
kansalliskaarti ja kapinalliset etsivät suojaa maata pehmentävältä
sateelta kasarmeista ja kirkoista, jopa porttikäytävistä ja
holviportaista. Vähitellen sammuvat viimeiset valot, ja vielä kerran
tarkastettuaan kaikki vahdit Lafayette asettuu, vaikka hän onkin
luvannut valvoa kuninkaan turvallisuutta, kello neljältä aamulla
makuulle Hotelle de Noaïllesiin. Myös kuningas ja kuningatar vetäytyvät
makuuhuoneisiinsa; he eivät aavista, että he ovat laskeutuneet levolle
viimeisen kerran Versaillesin palatsissa.

YKSINVALLAN RUUMISSAATTO

Vanha valta, kuninkuus ja sen vartijat, aristokraatit, ovat menneet
nukkumaan. Mutta vallankumous on nuori, sen veri on kuuma ja hillitön,
se ei tarvitse lepoa, kärsimättömänä se odottaa päivänkoittoa ja
tekoja. Nuotioiden ympärillä, keskellä katuja, ovat kokoontuneina
Pariisin kapinan sotilaat, jotka eivät ole löytäneet yöpymispaikkaa;
ei kukaan voi selittää, miksi he vielä ovat Versailles’issa eivätkä
kotona vuoteissaan, kun kuningas kuitenkin tottelevaisena on myöntynyt
kaikkeen ja luvannut kaiken. Mutta maanalainen tahto pitää vallassaan
tätä levotonta laumaa. Ovissa hiiviskelee varjoja, jotka antavat
salaisia käskyjä, ja kello 5:ltä aamulla, jolloin palatsi vielä on
pimeyden ja unen vallassa, hiipivät yksityiset ryhmät, taitavan käden
ohjaamina kiertoteitä kappelin pihan halki linnan ikkunoiden alle. Mitä
he tahtovat? Ja kuka johtaa näitä hämäräperäisiä hahmoja, kuka heitä
kuljettaa, kuka työntää heitä toistaiseksi tietymätöntä, mutta tarkoin
harkittua päämäärää kohti? Johtajat jäävät hämärään; Orléansin herttua
ja kuninkaan veli Provence’in kreivi, ovat pitäneet parhaimpana ja
tietävät kenties, miksi, pysyä tänä yönä poissa laillisen kuninkaansa
palatsista. Joka tapauksessa: äkkiä kajahtaa laukaus, muuan noita
provokatorisia laukauksia, jotka aina ovat välttämättömiä tahdotun
yhteentörmäyksen aikaansaamiseksi. Heti virtaa kaikkialta kapinallisia,
tusinoittain, sadoittain, tuhansittain, pistimillä ja kuokilla ja
pyssyillä aseistettuina, naisten ja naisiksi pukeutuneiden rykmentit.
Hyökkäyksellä on viivansuora suunta: kuningattaren makuuhuoneita kohti!
Mutta kuinka Pariisin kalanmyyjättäret, hallien naiset, jotka eivät
milloinkaan ole käyneet Versailles’issa, niin merkillisen varmasti
löytävät oikean sisäänkäytävän tässä aivan silmänkantamattomassa
linnassa kymmenine portaineen ja satoine huoneineen? Yhdellä iskulla
naisten ja valepukuisten miesten joukko tulvii portaita pitkin
kuningattaren makuuhuoneiden luo. Pari henkikaartilaista yrittää
ehkäistä pääsyn, kaksi lyödään maahan, surmataan raa’asti, suuri
parrakas mies hakkaa torilla päät irti ruumiista, päät, jotka muutamaa
minuuttia myöhemmin verta tihkuen heiluvat suunnattomien keihäitten
nenässä.

Mutta uhrautuneet ovat täyttäneet velvollisuutensa. Heidän kimakat
kuolemanhuutonsa ovat ajoissa herättäneet palatsin. Yksi kolmesta
henkivartijasta on riistäytynyt irti, hän syöksyy haavoittuneena
ylös portaita ja huutaa kirkuvalla äänellä talon onttoon
marmorinäkinkuoreen: »Pelastakaa kuningatar!»

Tämä huuto tosiasiallisesti pelastaa hänet. Muuan kamarineitsyt herää,
syöksyy makuuhuoneeseen varoittamaan kuningatarta. Jo kumahtelevat
ulkopuolella henkivartioiden nopeasti lukitsemat ovet kuokkien ja
kirveiden iskuista. Ei ole enää aikaa pukea päälle sukkia ja kenkiä,
vain hameen Marie Antoinette ehtii vetää paitansa yli ja shaalin
olkapäilleen. Siten hän paljain jaloin, sukat kädessä, tykyttävin
sydämin juoksee pitkin käytävää, joka johtaa Häränsilmään, ja tämän
avaran huoneen kautta kuninkaan makuukamareihin. Mutta voi kauhistus!
Ovi on suljettu. Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä takovat
epätoivoisina ovea nyrkeillään, takovat takomistaan, mutta leppymätön
ovi pysyy suljettuna. Viisi minuuttia, viisi kauhistavan pitkää
minuuttia, palkattujen murhamiesten jo murtautuessa huoneisiin aivan
lähellä ja penkoessa vuoteet ja kaapit, kuningattaren täytyy odottaa,
kunnes vihdoin muuan palvelija oven tuolla puolen kuulee koputukset
ja pelastaa heidät; vasta nyt Marie Antoinette voi paeta puolisonsa
makuuhuoneisiin, samalla kertaa kotiopettajatar tuo dauphinin ja
kuningattaren tyttäret. Perhe on koossa, henki on pelastettu. Mutta ei
myöskään enempää kuin henki.

Vihdoin on myös herännyt nukkuja, jonka ei tänä yönä olisi pitänyt
uhrata Morfeukselle ja joka tästä hetkestä lähtien saa pilkkanimen
»General Morphée»: Lafayette; hän näkee, mitä hänen kevytmielinen
hyväuskoisuutensa on maksanut. Enää vain pyynnöillä ja rukouksilla,
ei enää komentajan arvovallalla hän kykenee pelastamaan vangitut
henkivartijat teloitukselta, vain äärimmäisin ponnistuksin jälleen
karkoittamaan roskaväen makuuhuoneista. Nyt, kun vaara jo on ohi,
ilmestyvät myös hyvin ajeltuina ja puuteroituina Provence’in kreivi,
kuninkaan veli ja Orléansin herttua; erittäin merkillistä kyllä
kiihtynyt kansanjoukko kunnioittavasti väistyy kummankin edestä.
Nyt voi valtioneuvottelu alkaa. Mutta mitä neuvoteltavaa nyt enää
on? Kymmentuhantinen kansanjoukko pitää linnaa kuin pientä, ohutta,
haurasta pähkinänkuorta likaisissa ja verentahraamissa kourissaan,
tästä otteesta ei enää ole mitään pakenemismahdollisuutta. Voittajan
sovittelut ja neuvottelut voitetun kanssa ovat lopussa; tuhatäänisenä
huutona jyrisee ikkunoitten edustalla joukon vaatimus, jonka
kerhojen kätyrit eilen ja tänään ovat sille salaa kuiskanneet:
»Kuningas Pariisiin! Kuningas Pariisiin!» Ikkunaruudut tärähtelevät
näistä uhkaavista äänistä, ja kuninkaallisten esi-isien muotokuvat
vavahtelevat kauhistuneina vanhan palatsin seinillä.

Kuullessaan tämän käskevän huudon kuningas suuntaa kysyvän katseen
Lafayette’iin. Pitääkö hänen totella, tai pikemminkin: Täytyykö hänen
jo totella? Lafayette luo katseensa alas. Eilisestä lähtien tämä kansan
epäjumala tietää menettäneensä jumalallisuutensa. Vielä kuningas
toivoo voivansa viivyttää asiain kulkua: pidättääkseen tätä räyhäävää
joukkoa, heittääkseen tälle raivoavalle voitonnälkäiselle pedolle
edes pienenkin murun suuhun, hän päättää astua ulos parvekkeelle.
Tuskin on tuo kelpo mies ilmestynyt, kun jo kansanjoukko puhkeaa
vilkkaisiin suosionhuutoihin se juhlii aina kuningasta voitettuaan
hänet. Miksi ei riemuittaisi, kun hallitsija paljastetuin päin astuu
sen eteen ja nyökkää ystävällisesti pihalle, jossa juuri kahdelta
hänen puolustajaltaan on katkaistu päät kuin teurailta ja pistetty
keihäiden kärkeen? Mutta tuosta flegmaattisesta, kunniakysymyksissäkään
ei kovin kiihkeästä miehestä ei mikään moraalinen uhraus tunnu todella
vaikealta; ja jos tämän hänen itsenöyryytyksensä jälkeen kansa olisi
rauhassa mennyt kotiin, hän todennäköisesti tuntia myöhemmin olisi
asettunut hevosen selkään ja tyytyväisenä lähtenyt metsästämään
perästäpäin korvatakseen sen, mikä hänen eilen täytyi laiminlyödä
»tapahtumien» vuoksi. Mutta kansalle ei tämä voitto riitä, itsetuntonsa
huumassa se haluaa vielä kuumempaa, vielä tulisempaa viiniä. Myös
kuningattaren, tuon ylpeän, kovan, julkean, tuon taipumattoman
itävallattaren täytyy astua esiin! Hänenkin ja juuri hänen, tuon
uhittelevan, pitää taivuttaa päänsä näkymättömän ikeen alle. Yhä
hurjemmiksi käyvät huudot, yhä raivoisammin polkevat jalat, yhä
käheämpänä kaikuu huuto: »Kuningatar, kuningatar parvekkeelle!»

Marie Antoinette, kalpeana suuttumuksesta, huulet yhteenpuristettuina,
ei liikahuta jalkaakaan. Hänen askeleitaan ei suinkaan lamaa eikä
poskiansa kalvenna kenties jo viritettyjen pyssyjen, kivien ja
herjapuheiden pelko, vaan ylpeys, peritty, hävittämätön ylemmyyden
tunne, joka asuu tässä päässä, tässä niskassa, jotka eivät milloinkaan
eivätkä kenenkään edessä vielä ole taipuneet. Hämillään katselevat
kaikki häneen. Vihdoin, kun ikkunat jo tärisevät pauhinasta, kun jo
ollaan vähällä heittää sisään kiviä, Lafayette kääntyy hänen puoleensa
lausuen: »Madame, se on tarpeellista kansan rauhoittamiseksi.»
»Silloin en epäröi sitä tehdä», vastaa Marie Antoinette ja tarttuu
lapsiaan kädestä, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla. Pystyssä
päin, puristetuin huulin hän astuu parvekkeelle. Mutta ei kuin armoa
pyytävä rukoilija, vaan hyökkäykseen käyvä sotilas, lujasti päättäneenä
kuolla arvokkaasti ja silmiään räväyttämättä. Hän näyttäytyy, mutta
hän ei taivu. Kuitenkin juuri hänen ryhtinsä pystypäisyys vaikuttaa
tenhoavasti. Kaksi voimavirtaa kohtaa toisensa näissä katseissa,
kuningattaren ja kansan, ja niin väkevänä väreilee tämä jännitys,
että minuutin ajan valtavalla torilla on kuolemanhiljaista. Ei kukaan
tiedä, kuinka tämä ensimmäinen, katkeamiskohtaansa asti jännittynyt
hämmästyksen ja kauhistuksen hiljaisuus on laukeava; raivoavaan
kiljuntaanko, pyssyn laukaukseen vaiko kivisateeseen. Silloin astuu
Lafayette, aina rohkeana kuten suurina silmänräpäyksinä, hänen
rinnalleen, ritarillisella eleellä hän kumartaa kuningattarelle ja
suutelee hänen kättään.

Tämä ele laukaisee yhdellä iskulla jännityksen. Tapahtuu mitä
yllättävintä: »Eläköön kuningatar! Eläköön kuningatar!» kohisee
tuhatääninen huuto torilta. Tahtomattaan juhlii sama kansa, joka
vielä äsken ihastui kuninkaan heikkouteen, tämän naisen ylpeyttä,
taipumatonta uhmaa, naisen, joka on näyttänyt, ettei hän millään
pakotetulla hymyllä, millään pelkurimaisella tervehdyksellä kosiskele
kansan suosiota.

Huoneessa ympäröivät kaikki Marie Antoinette’in, joka palaa
parvekkeelta, ja onnittelevat häntä, aivan kuin hän olisi pelastunut
kuolemanvaarasta. Mutta kerran pettyneenä hän ei anna tämän
myöhästyneen kansan riemuhuudon: »Eläköön kuningatar!» pettää itseään.
Hänellä on kyyneleet silmissään sanoessaan madame Neckerille: »Minä
tiedän, että he tulevat pakottamaan meidät, kuninkaan ja minut,
lähtemään Pariisiin, ja he tulevat kantamaan keihästensä kärjissä
henkivartijoidemme päitä.»

Marie Antoinette on vaistonnut oikein. Kumarrukseen kansa ei enää
tyydy. Mieluummin se kivi kiveltä ja ruutu ruudulta on särkevä tämän
talon kuin luopuva tahdostaan. Turhaan eivät kerhot ole panneet
liikkeelle tätä jättiläiskoneistoa, turhaan eivät nämä tuhannet
ole kuutta tuntia marssineet sateessa. Jo paisuu murina uudestaan
arveluttavasti, jo osoittautuu suojaksi saapunut kansalliskaarti varsin
taipuvaiseksi hyökkäämään yhdessä kansanjoukkojen kanssa linnaan.
Silloin hovi vihdoinkin antaa myöden. Parvekkeelta ja ikkunoista
heitetään alas kirjoitettuja paperilippusia, joissa ilmoitetaan
kuninkaan päättäneen muuttaa perheineen Pariisiin. Enempää ei kansa ole
tahtonut. Nyt sotilaat panevat pois kiväärinsä, upseerit sekaantuvat
kansan joukkoon, syleillään, riemuitaan, huudetaan, liput liehuvat
joukon yläpuolella, kiireesti lähetetään keihäät verisine päineen
edeltäpäin Pariisiin. Tämä uhkaus ei enää ole tarpeen.

Kello kahdelta iltapäivällä linnan suuret kullatut ristikkoportit
avataan. Jättiläismäiset kuuden hevosen vaunut vetävät kuninkaan,
kuningattaren ja koko perheen epätasaista katukiveystä pitkin
Versailles’ista ikiajoiksi. Kokonainen maailmanhistorian luku,
kuninkaallisen itsevaltiuden vuosituhat Ranskassa on lopussa.

Rankkasateessa, vihurin myrskytessä vallankumous oli lokakuun 5
päivänä lähtenyt taisteluun noutamaan kuningastaan. Sen voittoa
lokakuun 6 päivänä tervehtii säteilevä päivä. Ilma on syksyisen
kirkas, taivas kuin sinistä silkkiä, ei tuulenhenkäyskään liikahduta
puiden kullanvärisiä lehtiä; on kuin luonto uteliaana pidättäisi
henkeään katsellessaan tätä vuosisatoihin näkemätöntä näytelmää,
kuinka kansa vie pois kuninkaansa. Sillä millainen näytelmä onkaan
tämä Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in paluu pääkaupunkiinsa!
Puolittain hautajaiskulkue, puolittain laskiaisilveily, yksinvallan
maahanpanijaiset ja kansan karnevaalit. Ja ennen kaikkea, mikä
uusimuotinen, kummallinen etiketti onkaan nyt päässyt valtaan!
Kalunoidut esijuoksijat eivät kuten tavallisesti riennä kuninkaan
vaunujen edellä, haukankantajat raudikoillaan ja henkivartijat
nauhatakeissaan eivät ratsasta oikealla ja vasemmalla puolella,
aateli ei loistopuvuissaan ympäröi juhlavaunuja, vaan likainen,
järjestymätön virta kuljettaa keskessään surullisia vaunuja kuin
haaksirikkoista laivanhylkyä. Etunenässä kulkee kansalliskaarti
tuhruisissa univormuissa, ei rivistöissä, vaan käsikynkässä, piippu
suussa nauraen ja laulaen, jokaisella leivänpala pistimensä kärjessä.
Sekaisin heidän joukossaan naiset, hajareisin istuen tykkien päällä,
ystävällisten rakuunain kanssa satulassa tai kulkien jalan, työmiesten
ja sotilasten käsipuolessa, aivan kuin oltaisiin menossa tanssiin.
Heidän jäljessään ratisevat vaunut, joissa on jauhoja kuninkaallisista
varastoista, rakuunain vartioimina, ja lakkaamatta ratsastelee kulkueen
edessä edestakaisin, hymyilevin suin katselijoille huudellen, sapelia
heiluttaen ja fanaattisena amatsoonien johtajatar, Théroigne de
Méricourt. Keskellä tätä kuohuvaa melua uivat pölynharmaina surkeat
synkät vaunut, joissa istuvat yhteenahdettuina Ludvig XVI, Ludvig XIV:n
jälkeläinen ja Marie Antoinette, Maria Teresian traagillinen tytär,
heidän lapsensa ja opettajattarensa, uutimet puoleksi alaslaskettuina.
Heitä seuraavat yhtä murheellisesti hölköttäen kuninkaallisten
prinssien, hovin, edustajien ja harvojen uskollisina pysyneiden
ystävien vaunut, Ranskan vanha mahti, jonka on temmannut mukaansa uusi,
joka tänään ensi kerran koettelee vastustamattomuuttaan.

Kuusi tuntia kestää tämä ruumismatka Versailles’ista Pariisiin.
Kaikista taloista tungeksii matkalla ihmisiä liittyäkseen joukkoon.
Mutta katselijat eivät kohota kunnioittavasti hattuaan niin
häpeällisesti voitettujen edessä, he vain uteliaina seisovat ja
katselevat mykkinä, jokainen tahtoo nähdä kuninkaan ja kuningattaren
nöyryytettyinä. Voitonriemuisin huudoin näyttävät naiset saalistaan:
»Me tuomme heidät takaisin, leipurin, vaimon ja pienen leipuripojan.
Nyt on nälkä lopussa.» Marie Antoinette kuulee kaikki nämä vihan ja
pilkan huudot ja painautuu syvälle vaunuunsa ollakseen mitään näkemättä
ja jäädäkseen näkymättömäksi. Hänellä on silmät ummessa, kenties hän
muistelee tämän pitkän kuusituntisen matkan kestäessä lukemattomia
muita, iloisia ja keveitä matkoja tällä samalla tiellä, kahdenkesken
madame de Polignac’in kanssa matkatessaan kabrioletissa naamiaisiin,
oopperaan, illallisiin ja takaisin aamuhämärissä. Kenties hän myös
katseellaan kaartilaisten joukosta etsii sitä, joka valepukuisena
ratsain saattaa kulkuetta, Ferseniä, ainoata todellista ystävää.
Kenties hän ei ajattele mitään ja on vain uupunut, lopussa, sillä
hitaasti, hitaasti vierivät vaunut ja peruuttamattomasti, sen hän
tietää, turmiota kohti.

Vihdoin monarkian ruumissaatto pysähtyy Pariisin porteille: täällä
odottaa poliittisesti kuolleita vielä juhlallinen viimeinen siunaus.
Lepattavien soihtujen valossa pormestari Bailly ottaa vastaan kuninkaan
ja kuningattaren ja ylistää »ihanaksi päiväksi» tätä lokakuun 6
päivää, joka tekee Ludvigin ainiaaksi alamaistensa alamaiseksi. »Mikä
ihana päivä», hän sanoo painokkaasti, »kun pariisilaiset saavat pitää
kaupungissaan Teidän Majesteettinne ja kuninkaallisen perheen.» Yksinpä
tunteeton kuningaskin tuntee tämän piston elefantinnahassaan, hän
lausuu lyhyesti torjuen: »Toivon, hyvä herra, että minun täälläoloni
on tuova mukanaan rauhan, yksimielisyyden ja lakien alle alistumisen.»
Mutta vieläkään ei kuolettavan väsyneiden anneta päästä lepoon. Vielä
heidän täytyy tulla Kaupungintaloon, jotta koko Pariisi voisi katsella
saalistaan. Bailly välittää kuninkaan sanat: »Olen aina tyydytyksellä
ja luottamuksella rakkaan Pariisini asukasten keskuudessa», mutta
unohtaa tällöin toistaa sanan »luottamuksella». Yllättävällä
mielenmaltilla kuningatar huomaa poisjättämisen. Hän oivaltaa, kuinka
tärkeätä on käyttämällä sanaa »luottamus» asettaa kapinalliselle
kansalle velvoituskin. Kuuluvasti hän palauttaa mieleen, että kuningas
on myöskin ilmaissut luottamuksensa.

»Te kuulette, hyvät herrat», sanoo Bailly nopeasti mukautuen
tilanteeseen, »se on vielä paremmin sanottu, kuin jos itse olisin sen
sanonut.»

Lopuksi noudetaan kotiinpakotetut ikkunoiden ääreen. Oikealta ja
vasemmalta pidetään soihtuja lähellä heidän kasvojaan, jotta kansa
voisi olla varma siitä, ettei heille ole tuotu Versailles’ista mitään
valepukuisia nukkeja, vaan todellakin kuningas ja kuningatar. Ja kansa
on odottamattomasta voitostaan aivan hurmioitunut, aivan hullaantunut:
miksikä ei nyt voitaisi olla jalomielisiä? Pitkään aikaan kuulumaton
huuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» kajahtaa yhä uudelleen
ja uudelleen yli Grève-torin, ja palkinnoksi saavat Ludvig XVI ja Marie
Antoinette nyt ilman sotilasvartiostoa ajaa Tuilerioihin vihdoinkin
lepäämään tämän hirvittävän päivän jälkeen ja miettimään, miten syvälle
se on heidät syössyt.

Tomuiset, hehkuvat vaunut pysähtyvät pimeän, aution linnan edustalle.
Sitten Ludvig XIV:n päivien, sataanviiteenkymmeneen vuoteen ei hovi
ole asunut kuningasten vanhassa residenssissä Tuilerioissa; autioina
ovat huoneet, huonekalut on viety pois, puuttuu vuoteita ja lamppuja,
ovet eivät sulkeudu, kylmänä puhaltaa viima särkyneiden ikkunaruutujen
läpi. Kaikessa kiireessä koetetaan lainattujen kynttilöiden valossa
tuota pikaa improvisoida vuoteet meteorintapaisesti taivaasta
pudonneelle kuningasperheelle. »Kuinka rumaa kaikki täällä onkaan,
äiti», sanoo sisäänastuessaan puoliviidettävuotias dauphin, joka on
kasvanut Versaillesin ja Trianonin loistossa ja tottunut hohtaviin
kandelaabereihin ja säihkyviin peileihin, rikkauteen ja komeuteen.
»Lapseni», vastaa kuningatar, »täällä asui Ludvig XIV ja oli
tyytyväinen. Emme saa olla vaateliaampia kuin hän.» Mutta vähääkään
valittamatta Ludvig Välinpitämätön tyytyy epämukavaan vuoteeseensa. Hän
haukottelee ja sanoo unisena toisille: »Jokainen etsiköön itselleen
makuupaikan, mistä voi. Mitä minuun tulee, olen tyytyväinen.»

Marie Antoinette sitävastoin ei ole tyytyväinen. Hän ei milloinkaan
voi pitää tätä taloa, jota hän ei ole vapaasti valinnut, muuna kuin
vankilana, ei milloinkaan unohtaa, millä nöyryyttävällä tavalla hänet
on tänne raahattu. »Ei milloinkaan tulla uskomaan», hän kirjoittaa kynä
lentäen uskolliselle Mercylle, »mitä viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä
tuntina on tapahtunut. Mitä sanotaankin, ei mikään ole liioittelua,
vaan päinvastoin se jää kauaksi jälkeen siitä, mitä olemme nähneet ja
kärsineet.»

ITSETUTKISTELUA

Vuonna 1789 vallankumous ei ole ensinkään tietoinen omasta voimastaan,
vielä se usein pelästyy omaa rohkeuttaan: niin tälläkin kertaa;
kansalliskokous, Pariisin kaupunginvaltuusto, koko porvaristo, jotka
sisimmässään vielä ovat vilpittömästi kuninkaalle uskollisia, ovat
kaikki pikemminkin kauhuissaan amatsoonilauman kaappauksesta, joka on
saattanut kuninkaan turvattomana heidän käsiinsä. Hävyntunteesta he
tekevät kaiken mahdollisen hälventääkseen tämän raa’an väkivallanteon
laittomuutta, yksimielisesti he yrittävät muuntaa kuningasperheen
poisviemisen perästäpäin »vapaaehtoiseksi» siirtymiseksi. Liikuttavalla
tavalla he kilvan sirottelevat mitä kauneimpia ruusuja kuninkaallisen
arvovallan haudalle, salaa toivoen niiden voivan peittää sen seikan,
että monarkia todellisuudessa lokakuun 6 päivästä lähtien oli
ikiajoiksi kuollut ja haudattu. Lähetystö seuraa toistaan vakuuttamaan
kuninkaalle syvää uskollisuuttaan. Parlamentti lähettää kolmekymmentä
jäsentä, Pariisin maistraatti tekee kunnioittavan käynnin, pormestari
tekee syvän kumarruksen Marie Antoinette’in edessä lausuen: »Kaupunki
on onnellinen nähdessään Teidät kuninkaittensa palatsissa, ja toivoo,
että kuningas ja Teidän Majesteettinne tulette osoittamaan sille
sen armon, että valitsette sen vakinaiseksi asuinpaikaksenne.» Yhtä
kunnioittavaksi osoittautuu Suuri Kamari, yliopisto, laskuneuvosto,
kruununneuvosto, vihdoin lokakuun 20 päivänä koko kansalliskokous,
ja ikkunoiden edustalla tungeksii joka päivä suuria ihmisjoukkoja
huutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!» Kaikki tekevät
voitavansa ilmaistakseen hallitsijalle ilonsa hänen »vapaaehtoisesta
muutostaan». Mutta Marie Antoinette, kykenemättömänä kuten aina
teeskentelemään, ja hänelle kuuliainen kuningas haraavat inhimillisesti
tosin ymmärrettävällä, mutta poliittisesti täysin järjettömällä
itsepintaisuudella tätä tosiasioiden kaunomaalailua vastaan. »Voisimme
olla jokseenkin tyytyväisiä, jos voisimme unohtaa, millä tavalla olemme
joutuneet tänne», kirjoittaa kuningatar lähettiläs Mercylle. Mutta
todellisuudessa hän ei voi eikä tahdo ensinkään sitä unohtaa. Hän on
kärsinyt liiaksi häpeää, hänet on väkivallalla raahattu Pariisiin,
hänen Versaillesin linnansa on vallattu, hänen henkivartijansa ovat
surmatut kansalliskokouksen, kansalliskaartin liikahduttamatta
sormeakaan. Hänet on väkivallalla suljettu Tuilerioihin, koko
maailman tulee saada tietää tästä yksinvaltiaan pyhien oikeuksien
häpäisystä. Keskeymättä molemmat tarkoituksellisesti alleviivaavat omaa
tappiotaan: kuningas luopuu metsästyksestään, kuningatar ei käy koskaan
teatterissa, he eivät näyttäydy kaduilla, he eivät lähde ajelulle ja
laiminlyövät siten tärkeän mahdollisuuden tehdä itsensä Pariisissa
jälleen kansanomaisiksi. Tämä uhmainen itseensäsulkeutuminen taas luo
vaarallisen ennakkopäätöksen. Sillä kun hovi selittää kärsineensä
väkivaltaista kohtelua, se tekee kansan vakuuttuneeksi mahdistaan;
sillä, että kuningas alati julistaa olevansa heikompi, hän todella
tuleekin sellaiseksi. Ei kansa, ei kansalliskokous kaivanut Tuileriojen
ympärille näkymättömiä vallihautoja, vaan kuningas ja kuningatar,
he itse järjettömässä uhmassaan muuttavat toistaiseksi vielä
kiistämättömän vapautensa vankeudeksi.

Mutta joskin hovi niin pateettisesti pitää Tuilerioja vankilana, pitää
sen kuitenkin olla sellaisenakin kuninkaallinen. Jo seuraavina päivinä
tuovat jättiläismäiset vaunut huonekaluja Versailles’ista, nikkarit
ja verhoilijat naputtelevat myöhään yöhön huoneissa. Pian kokoontuvat
uuteen residenssiin vanhat hovivirkailijat, mikäli he eivät ole
katsoneet paremmaksi siirtyä maasta, koko liuta kamaripalvelijoita,
lakeijoja, kuskeja ja kokkeja täyttää palvelusväen asumukset. Vanhat
livreet hohtavat jälleen käytävissä, kaikki kuvastaa Versailles’ia
ja myöskin hovimenot on koskemattomina siirretty tänne; ainoana
erotuksena voidaan korkeintaan huomata, että ovien edustalla
erotettujen aatelisten henkikaartilaisten tilalla nyt Lafayette’in
porvarikomppaniat pitävät vahtia.

Tuileriojen ja Louvre’in jättiläismäisissä huoneriveissä
kuninkaallinen perhe asuu vain aivan harvoissa huoneissa, sillä ei
haluta enää pitää mitään juhlia, mitään tanssiaisia ja naamiaisia,
ei mitään huomionherättämistä ja tarpeetonta loistoa. Vain
puutarhaan päin oleva (vuonna 1870 kommuunin aikana poltettu ja
sen jälkeen jälleenrakentamaton) osa Tuilerioista pannaan kuntoon
kuninkaallista perhettä varten: yläkerroksessa kuninkaan makuuhuone
ja vastaanottohuone, makuuhuone hänen sisarilleen, kullekin lapsista
yksi huone ja pieni salonki. Alakerroksessa pannaan kuntoon Marie
Antoinette’in makuuhuone, vastaanottohuone ja pukeutumishuone sekä
biljaardihuone ja ruokasali. Lukuunottamatta varsinaisia portaita ovat
molemmat kerrokset lisäksi yhdistetyt keskenään pienillä, uusilla
portailla. Ne johtavat pohjakerroksessa olevista kuningattaren
huoneista dauphinin ja kuninkaan huoneisiin; ja yksinomaan
kuningattarella ja lasten opettajatarella on avain tähän välioveen.

Jos tarkastaa tämän järjestelyn suunnitelmaa, herättää huomiota
yksi seikka: Marie Antoinette’in epäilemättä itsensä järjestämä
eristäytyminen muusta perheestä. Hän nukkuu ja asuu yksin, ja hänen
makuuhuoneensa ja vastaanottohuoneensa sijaitsevat niin, että
kuningatar aina voi näkemättömänä ottaa vastaan vieraita näiden
tarvitsematta käyttää julkisia portaita ja pääsisäänkäytävää. Pian
näiden toimenpiteiden tarkoitus on ilmenevä ja samaten etu siitä
seikasta, että kuningatar aina voi mennä yläkerrokseen, samalla kuin
hän itse puolestaan on suojattu kaikilta yllätyksiltä palvelijoiden,
vakoilijoiden ja kansalliskaartilaisten (ja kenties myös kuninkaan)
taholta. Vankeudessakin hänen »desinvolturansa» puolustaa viimeiseen
hengenvetoon asti persoonallisen vapauden viimeisiäkin tähteitä.

Vanha linna pimeine käytävineen, joita yötä päivää savuavat
öljylamput vaivoin valaisevat, kiemurtelevine näkinkieräportaineen,
täpötäysine palvelijanhuoneilleen ja ennen kaikkea alinomaisine kansan
kaikkivaltiuden todistajineen, vartioivine kansalliskaartilaisineen, ei
sinänsä ole mikään miellyttävä olinpaikka; ja kuitenkin kuninkaallinen
perhe kohtalon yhteentunkemana viettää täällä rauhallisempaa,
intiimimpää ja kenties mukavampaakin elämää kuin Versaillesin prameassa
kivilaatikossa. Aamiaisen jälkeen kuningatar antaa tuoda lapsensa
luokseen, sitten hän menee kuulemaan messua ja jää huoneeseensa
yksikseen yhteiseen päivälliseen asti. Tämän jälkeen hän pelaa
puolisonsa kanssa biljaardierän, mikä viimeksimainitulle on heikkona
voimistelullisena korvauksena metsästysretkille, joita ilman hänen
nyt mielipahakseen täytyy olla. Sitten Marie Antoinette vetäytyy
kuninkaan lukiessa tai nukkuessa jälleen takaisin huoneisiinsa
neuvotellakseen uskottujen ystäviensä, Fersenin, prinsessa Lamballe’in
ja muiden kanssa. Illallisen jälkeen kokoontuu suureen salonkiin koko
perhe: kuninkaan veli Provence’in kreivi rouvineen, jotka asuvat
Luxemburg-palatsissa, vanhat tädit ja muutamat harvat uskolliset
ystävät. Puoli yhdeltätoista valot sammuvat, kuningas ja kuningatar
menevät makuuhuoneisiinsa. Tässä hiljaisessa, säännöstellyssä
pikkuporvarillisessa päiväjärjestyksessä ei ole mitään vaihtelua,
ei mitään juhlia eikä minkäänlaista komeutta. Mademoiselle Bertain,
muotitaituri, saa tuskin koskaan enää käskyn saapua linnaan,
jalokivikauppiasten aika on ohi, sillä Ludvig XVI:n täytyy nyt
käyttää rahansa tärkeämpiin tarkoituksiin, lahjomiseen ja salaisiin
poliittisiin tehtäviin. Ikkunoista näkee puutarhaan, jossa on syksy
ja lehdet putoilevat aikaisin puista: aika vierii nyt nopeasti, aika,
joka ennen kuningattaresta kulki liian hitaasti. Nyt hänen ympärillään
vihdoinkin on hiljaisuus, jota hän tähän asti on pelännyt, nyt hänellä
on ensi kerran tilaisuutta vakavaan ja selkeään harkintaan.

Lepo on luova elementti. Se kokoaa, se puhdistaa, se järjestää sisäiset
voimat, se yhdistää jälleen sen, minkä hurja liike on hajoittanut.
Samoin kuin ravistetussa pullossa, joka pannaan maahan, raskas erottuu
keveästä, samoin sekoitetussa olemuksessa hiljaisuus ja ajattelu
kristallisoivat luonteen selvemmin esiin. Olosuhteiden väkivaltaisesti
pakottamana itsetutkisteluun Marie Antoinette alkaa löytää itsensä.
Nyt vasta käy selväksi, ettei tälle kevytveriselle, pintapuoliselle ja
kevytmieliselle luonteelle ollut mikään ollut niin turmiollista kuin se
seikka, että kohtalo oli antanut hänelle kaiken niin helpolla; juuri
nämä elämän ansaitsemattomat lahjat köyhdyttivät hänet sisäisesti.
Liian aikaisin ja liian ylenpalttisesti oli kohtalo häntä hemmoitellut,
hänen osakseen oli ilman vähintäkään ponnistusta tullut ylhäinen
syntyperä ja vielä ylhäisempi asema; niinpä hän luuli, ettei hänen
tarvinnut ponnistaa voimiaan, hänen tarvitsi vain saada elää miten
halusi, ja kaikki näytti olevan kohdallaan. Ministerit ajattelivat,
kansa teki työtä, pankkimiehet maksoivat kaiken hänen mukavuutensa,
ja tuo hemmoiteltu nainen otti vastaan kaiken ajattelematta ja
kiittämättä. Nyt vasta, kun hänelle asetettiin ennenkuulumaton
vaatimus, että hänen piti puolustaa kaikkea tätä, kruunuaan, lapsiaan,
omaa henkeään historian suurenmoisinta kapinaa vastaan, hän itsestään
etsii vastarinnan voimia ja noutaa äkkiä omasta olemuksestaan
käyttämättömiä älyn ja tarmon varastoja. Murros on vihdoinkin
tapahtunut. »Vasta onnettomuudessa tietää, kuka on», tämä kaunis, tämä
järkyttynyt ja järkyttävä lause välähtää äkkiä esiin eräässä hänen
kirjeessään. Neuvojilla, äidillä, ystävillä ei vuosikymmeniin ole ollut
mitään vaikutusta tähän uhmaiseen sieluun. Ne olivat liian aikaisia
opetuksia hänelle, joka ei tahtonut mitään oppia. Kärsimys on Marie
Antoinette’in ensimmäinen todellinen opettaja, ainoa, jolta tuo muuten
kovakorvainen otti opetusta.

Onnettomuuden mukana alkaa uusi ajanjakso tämän merkillisen naisen
sisäelämässä. Mutta onnettomuus ei oikeastaan milloinkaan muuta
luonnetta, se ei puserra siihen mitään uusia aineksia; se kehittää
vain aikoja sitten olemassa olevia taipumuksia. Marie Antoinette
ei tule — se olisi erheellinen käsitys — yht’äkkiä älykkääksi,
toimeliaaksi, tarmokkaaksi ja elinvoimaiseksi näinä viimeisen
kamppailun vuosina: kaikki tämä oli ituna olemassa alusta pitäen,
hän ei vain eräänlaisen salaperäisen sielunvelttouden, eräänlaisen
lapsellisen aistien leikkiväisyyden vuoksi ollut tehnyt tehokkaaksi
tätä persoonallisuutensa olemuspuolta; hän oli tähän asti vain
leikkinyt elämällä — se ei vaadi mitään voimaa — eikä koskaan
taistellut sen kanssa; vasta nyt, suuren taisteluhaasteen jälkeen,
kaikki nämä energiat hioutuvat aseiksi. Marie Antoinette alkaa ajatella
ja harkita vasta, kun hänen täytyy ajatella. Hän tekee työtä, koska
hänen on pakko tehdä työtä. Hän kohoaa, koska kohtalo pakottaa hänet
olemaan suuri, jottei ylivoima surkeasti rusentaisi häntä kuoliaaksi.
Tuilerioissa alkaa nyt täydellinen muutos hänen ulkonaisessa ja
sisäisessä elämässään. Sama nainen, joka kahteenkymmeneen vuoteen ei
voinut tarkkaavaisesti kuulla loppuun ainoatakaan lähettilään esitystä,
joka ei lukenut kirjettä muuten kuin hutiloiden eikä milloinkaan
lukenut kirjaa, joka ei välittänyt muusta kuin pelistä, urheilusta,
muodista ja sentapaisista mitättömyyksistä, muuttaa kirjoituspöytänsä
valtiokansliaksi, huoneensa diplomaattiseksi kabinetiksi. Hän
neuvottelee — puolisonsa asemesta, jonka nyt kaikki suuttuneina
työntävät syrjään parantumattomana raukkana, — kaikkien ministerien ja
lähettilästen kanssa, hän valvoo heidän toimenpiteitään, laatii heidän
kirjeensä. Hän oppii salakirjoituksen ja keksii mitä merkillisimpiä
salaisen tiedoituksen tekniikkoja voidakseen diplomaattista tietä
neuvotella ulkomaisten ystäviensä kanssa; milloin käytetään
sympateettista mustetta, milloin tiedonannot lukujärjestelmän avulla
salakuljetetaan aikakauskirjoissa ja suklaarasioissa vartioston läpi;
jokainen sana on huolellisesti punnittava, jotta se olisi vihityille
selvä ja ulkopuolisille käsittämätön. Ja tämän kaiken hän tekee yksin,
ilman auttajaa, ilman sihteeriä, vakoilijat oven edessä ja omassa
huoneessakin: ei tarvittaisi muuta kuin kiinnisaatu kirje, ja hänen
miehensä, hänen lapsensa olisivat hukassa. Ruumiilliseen uupumukseen
asti työskentelee sellaiseen työhön milloinkaan tottumaton nainen.
»Olen jo aivan väsynyt kirjoittelusta», hän vaikeroi kerran kirjeessä,
ja toisen kerran: »En enää näe, mitä kirjoitan.»

Ja edelleen tapahtuu muuan erittäin merkityksellinen sielullinen
muutos: Marie Antoinette oppii vihdoinkin oivaltamaan vilpittömien
neuvonantajien tärkeyden, hän luopuu järjettömästä tavastaan
itsenäisesti, kädenkäänteessä, ensi katsomalta ratkaista
poliittisia asioita. Kun hän ennen aina haukotustaan pidättäen otti
vastaan hiljaisen, harmaatukkaisen lähettiläs Mercyn ja huokaisi
silminnähtävästi helpotuksesta, kun tuo vaivalloinen pedantti sulki
oven jälkeensä, hän nyt häpeissään koettaa saavuttaa tämän liian
kauan aliarvioimansa, rehellisen ja kokeneen miehen suosion: »Mitä
onnettomampi olen, sitä enemmän tunnen olevani mitä syvimmässä
kiitollisuuden velassa ystävilleni», tässä inhimillisessä äänensävyssä
hän nyt kirjoittaa äitinsä vanhalle ystävälle, tai: »Olen jo
kärsimätön löytämään hetken, jolloin jälleen voin vapaasti puhua
Teille ja nähdä Teidät ja vakuuttaa Teille kaikkia niitä tunteita,
joita niin täydellä syyllä tunnen Teitä kohtaan koko elämäni ajan.»
Kolmannellakymmenennelläviidennellä ikävuodellaan hän vihdoinkin on
huomannut, mihin erikoinen kohtalo oli hänet valinnut: ei kilpailemaan
muiden kauniiden, kokettien ja henkisesti keskinkertaisten naisten
kanssa muodin lyhytaikaisista voitoista, vaan osoittautuakseen
jälkimaailman pysyvän, taipumattoman katseen edessä kaksinkertaisesti
asemansa arvoiseksi: kuningattarena ja Maria Teresian tyttärenä.
Hänen ylpeytensä, joka tähän asti on ollut vain hemmoitellun tytön
pikkuista lapsenylpeyttä, kohdistuu nyt päättäväisenä tehtävään
osoittautua suuren ajan keskellä suureksi ja rohkeaksi maailman
silmissä. Hän ei enää taistele henkilökohtaisesta, ei vallasta tai
onnestaan yksityisihmisenä: »Mitä tulee meihin itseemme, tiedän,
että jokainen onnen mahdollisuus on mennyt, mitä tapahtuneekin.
Mutta kuninkaan velvollisuutena on kärsiä muiden puolesta ja sen me
täytämme hyvin. Tulkoon se kerran tulevaisuudessa tunnustetuksi.»
Myöhään, mutta sielunsa pohjia myöten Marie Antoinette on käsittänyt,
että hänet on määrätty tulemaan historialliseksi hahmoksi, ja tämä
yliajallinen vaatimus lisää valtavasti hänen voimiaan. Sillä kun
ihminen lähestyy omaa syvyyttään, kun hän on päättänyt kaivaa esiin
sisimmän persoonallisuudestaan, hän omassa veressään herättää eloon
kaikkien esi-isiensä varjomaiset voimat. Se seikka, että hän on
habsburgitar, ikivanhan keisarikunnian jälkeläinen ja perillinen,
Maria Teresian tytär, nostaa tämän heikon, epävarman naisen yhdellä
iskulla maagillisesti oman itsensä yläpuolelle. Hän tuntee olevansa
velvoitettu olemaan »digne de Marie Thérèse», äitinsä arvoinen, ja
sanasta »rohkeus» tulee hänen kuolemansinfoniansa johtoaihe. Yhä
uudelleen hän toistaa, ettei »mikään voi murtaa hänen rohkeuttaan»; kun
hän Wienistä saa tiedon, että hänen veljensä Josef on hirvittävässä
kuolinkamppailussaan miehisen päättäväisenä säilyttänyt ryhtinsä
aina viimeiseen hetkeen asti, silloin hän tuntee kuin profeetallisen
kehoituksen ja vastaa elämänsä itsetietoisimmalla sanalla: »Uskallan
sanoa, että hän on kuollut minun arvoni mukaisesti.»

Tämä ylpeys, jota Marie Antoinette kantaa kuin lippua korkealla
maailman nähden, maksaa tosin hänelle enemmän, kuin muut voivat
aavistaa. Sillä syvimmältään tämä nainen ei ole ylpeä eikä voimakas,
ei mikään sankaritar, vaan hyvin naisellinen nainen, alttiuteen ja
hellyyteen eikä taisteluun syntynyt. Sen rohkeuden, jota hän osoittaa,
tulee vain tehdä muut rohkeiksi; hän itse ei sisimmässään enää usko
parempiin aikoihin. Hän on tuskin ehtinyt palata huoneisiinsa, kun
hänen käsivartensa herpoavat väsyneinä, hänen käsivartensa, joilla hän
maailman edessä kannattaa ylpeyden lippua. Melkein aina Fersen tapaa
hänet kyynelten vallassa; nämä lemmenhetket määrättömästi rakastetun
ja vihdoinkin löydetyn ystävän kanssa eivät missään kohdin muistuta
galantteja leikkejä, vaan tämän itsensäkin liikuttuneen miehen täytyy
koota kaikki voimansa varjellakseen rakastamaansa naista uupumukselta
ja alakuloisuudelta, ja juuri tämä, hänen onnettomuutensa, herättää
rakastavassa miehessä syvimmän tunteen. »Hän itkee usein», Fersen
kirjoittaa sisarelleen, »ja on hyvin onneton. Kuinka minun täytyykään
häntä rakastaa!» Viimeiset vuodet ovat olleet liian kovat tälle
herkkäuskoiselle sydämelle. »Olemme nähneet liian paljon hirvittävää
ja liian paljon verta voidaksemme enää milloinkaan olla onnellisia.»
Mutta yhä uudelleen nousee turvatonta vastaan viha, eikä hänellä ole
enää muuta puolustajaa kuin omatuntonsa. »Minä haastan koko maailman
osoittamaan jonkin tekemäni todellisen vääryyden», hän kirjoittaa,
tai: »Oikeudenmukaista tuomiota odotan tulevaisuudelta, ja se auttaa
minua kestämään kaikki kärsimykseni. Niitä, jotka epäävät sen
minulta, halveksin liiaksi viitsiäkseni ajatella heitä.» Ja kuitenkin
hän vaikeroi: »Kuinka tällaisella sydämellä voi elää tällaisessa
maailmassa!» Ja voi huomata, että monestikin tuolla epätoivoisella
naisella on jäljellä vain se yksi toivomus, että kaikki pian loppuisi.
»Jospa se, mitä me nyt teemme ja kärsimme kerran voisi tehdä meidän
lapsemme onnellisiksi! Tämä on ainoa toivomus, minkä vielä suon
itselleni.»

Tämä lapsiin kohdistuva ajatus on ainoa, minkä Marie Antoinette vielä
uskaltaa yhdistää »onni» sanaan. »Jos ylimalkaan vielä voisin olla
onnellinen, olisin sitä molempien lasteni kautta», hän kerran huoahtaa,
ja toisen kerran: »Kun olen hyvin suruissani, otan pienen poikani
syliini», ja jälleen toisen kerran: »Olen koko päivän yksinäni, ja
lapseni ovat ainoana lohdutuksenani. Pidän heitä niin paljon kuin
mahdollista ympärilläni.» Kaksi niistä neljästä, joille hän on antanut
elämän, on häneltä kuollut, nyt suuntautuu hänen padottu, ennen koko
maailmalle kevytmielisesti avoinna ollut rakkautensa näihin molempiin
jäljelle jääneisiin epätoivoisen intohimoisena. Varsinkin dauphin
tuottaa hänelle paljon iloa, koska hän on roteva, iloinen, viisas ja
herttainen, »chou d’amour» [Sydänkäpynen], kuten hän rakastuneena
hänestä sanoo; mutta kuten kaikki muutkin tunteet, ovat tuossa kovia
kokeneessa naisessa mieltymykset ja hellyydentunteetkin vähitellen
tulleet selvänäköisiksi. Joskin hän jumaloi poikaa, hän ei silti suo
hänelle mitä vapauksia hyvänsä. »Meidän hellyytemme tätä lasta kohtaan
tulee olla ankara», hän kirjoittaa kotiopettajattarelleen. »Me emme
saa unohtaa, että me hänessä kasvatamme kuningasta.» Ja kun hän madame
Polignac’in sijasta luovuttaa poikansa uudelle kasvattajattarelle,
madame de Tourzel’ille, hän kirjoittaa tämän johdosta psykologisen
kuvauksen, jossa yhdellä kertaa häikäisevinä osoittautuvat hänen
kaikki tähän asti salaan jääneet kykynsä, hänen kykynsä arvostella
ihmisiä ja hänen sielullinen vaistonsa. »Poikani on kaksi päivää vaille
neljä vuotta neljä kuukautta vanha», hän kirjoittaa. »En puhu hänen
ruumiistaan ja ulkomuodostaan, sen itse näette. Hänen terveytensä
on aina ollut hyvä, mutta kehdossa herätti huomiota, että hänen
hermonsa olivat erinomaisen herkät ja että pieninkin epätavallinen
melu vaikutti häneen. Hänen ensimmäiset hampaansa tulivat myöhään,
mutta ilman sairautta ja välikohtauksia, vasta saadessaan viimeisen,
luullakseni kuudennen, hänellä oli kouristuskohtaus. Sen jälkeen
sellaisia kouristuskohtauksia on esiintynyt vain kaksi kertaa, toinen
1787:n ja 1788:n välisenä talvena, toinen rokotuksen yhteydessä; mutta
jälkimmäinen oli hyvin vähäpätöinen. Hänen hermojensa suuri herkkyys
aiheuttaa, että jokainen melu, johon hän ei ole tottunut, pelästyttää
häntä; niin esimerkiksi hän pelkää koiria, koska hän on niiden kuullut
haukkuvan läheisyydessään. En ole milloinkaan pakottanut häntä
katselemaan koiria, koska luulen, että sitä mukaa kuin hänen järkensä
kasvaa, on hänen pelkonsa itsestään häviävä. Kuten kaikki voimakkaat
ja rotevat lapset hän on hyvin ylimielinen ja erittäin kiivas
äkillisissä vihanpuuskissaan; siitä huolimatta hän on hyvä, herkkä ja
herttainen lapsi, jos hän ei ole uhmansa vallassa. Hänellä on hyvin
suuri itseluottamus, joka tulevaisuudessa voi kääntyä hänelle eduksi,
jos sitä ohjataan oikein. Ennenkuin hän on alkanut tuntea luottamusta
johonkin, hän osaa pysyä aisoissa, jopa salata kärsimättömyytensä
ja vihansa voidakseen näyttää kiltiltä ja rakastettavalta. Hän on
erittäin luotettava, jos hän on luvannut jotakin, mutta hän on
lörpöttelevä, toistaa mielellään, mitä hän on kuullut sanottavan, ja
lisää usein silti haluamatta valehdella siihen jotakin, mitä hänen
mielikuvituksensa on saanut hänen uskomaan. Tämä on hänen suurin
vikansa ja se kohta, jossa häntä ehdottomasti täytyy oikaista. Muuten
hän on, kuten jo sanoin, hyvä lapsi, ja herkkätuntoisuudella ja
samanaikaisella tarmolla voi häntä olematta liian ankara helposti
ohjata ja aina saada hänet tekemään kaikkea. Ankaruus tekisi hänet
uppiniskaiseksi, koska hänellä ikäisekseen on paljon luonteenlujuutta.
Tahdon vain mainita erään esimerkin: aikaisimmasta lapsuudesta asti
sana ’anteeksi’ on aina häntä ärsyttänyt. Hän tekee ja sanoo kaiken,
mitä häneltä vaaditaan, kun hän on väärässä, mutta sanat ’pyydän
anteeksi’ hän lausuu vain kyynelsilmin ja uskomattoman vaivaantuneena.
Alusta alkaen lapseni ovat kasvatetut osoittamaan minulle suurta
luottamusta, ja sanomaan minulle, jos he ovat tehneet jotakin pahaa.
Tämä tulee siitä, että silloinkin, kun torun heitä, en koskaan ole
olevinani suuttunut, vaan aina vain ikäänkuin loukattu ja suruissani
siitä, mitä he ovat tehneet. Olen opettanut heidät siihen, että kaikki,
minkä kerran olen sanonut, jokainen ’jaa’ tai ’ei’ on peruuttamaton;
mutta minä mainitsen heille aina ratkaisuihini syyn, joka on heidän
ikäiselleen käsitettävä, jotteivät he luulisi, että se minun puoleltani
on pelkkä oikku. Poikani ei vielä osaa lukea ja oppii hyvin hitaasti;
hän on liian hajamielinen ponnistaakseen voimiaan. Hänellä ei ole
aavistustakaan korkeasta asemastaan, ja toivon suuresti, että näin
tulisi olemaan. Lapsemmehan saavat kuitenkin kyllin aikaisin tietää,
keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan suuresti ja täydestä sydämestään;
aina kun jokin huvittaa häntä, joko meneminen jonnekin tai kun hän
saa lahjan, hänen ensi ajatuksensa on pyytää samaa sisarelleenkin.
Luonnostaan hän on iloinen, ja hänen terveydelleen on tarpeellista olla
paljon ulkoilmassa...»

Jos tämän äidin asiakirjan asettaa aikaisempien naisen kirjeitten
rinnalle, voisi tuskin uskoa niitä saman käden kirjoittamiksi, niin
etäällä on uusi Marie Antoinette aikaisemmasta, yhtä etäällä kuin
onnettomuus on onnesta, epätoivo ylimielisyydestä. Taipuisiin,
epävalmiisiin sieluihin onnettomuus painaa selvimmin leimansa:
selvät ääriviivat saa nyt luonne, joka tähän asti oli ollut levoton
ja epämääräinen kuin virtaava vesi. »Milloin sinä vihdoinkin olet
tuleva omaksi itseksesi», oli äiti aina epätoivoisena valittanut. Nyt,
ensimmäiset valkoiset hiukset ohimoillaan, Marie Antoinette vihdoinkin
on tullut omaksi itsekseen.

Tämän täydellisen muutoksen todistaa myös muotokuva, ainoa ja
viimeinen, minkä kuningatar antoi maalata Tuilerioissa. Puolalainen
maalari Kucharski on piirtänyt sen löyhin ääriviivoin, pako
Varennes’iin esti häntä saattamasta sitä päätökseen; kuitenkin se
on täydellisin, mikä meillä on. Wertmüllerin paraatikuvat, madame
Vigée-Lebrun’in salonkikuvat yrittävät lakkaamatta muistuttaa
katselijaa kallisarvoisten pukujen ja koristeiden avulla siitä, että
tämä nainen on Ranskan kuningatar. Upea, ihanilla kamelikurjensulilla
koristettu hattu päässään, timanteista säkenöivässä brokaadipuvussa hän
seisoo samettisen valtaistuimensa edessä, ja yksinpä niissäkin kuvissa,
jotka esittävät häntä mytologisessa tai maalaispuvussa, on jossakin
kohdassa selvä merkki, joka antaa tietää, että tämä nainen on ylhäinen,
jopa maan ylhäisin, kuningatar. Tämä Kucharskin muotokuva jättää kaikki
nämä huomiotaherättävät lisäkoristeet syrjään: uhkean kaunis nainen on
istuutunut tuolille ja katselee uneksivana eteensä. Hän näyttää hieman
väsyneeltä ja raukealta. Hän ei ole loistopuvussa, hänen kaulallaan ei
säkenöi ainoakaan koriste, ainoakaan jalokivi, hän ei ole vartavasten
laitellut itseään — menneitä ovat näyttämömetkut, niihin ei ole nyt
aikaa; mielistelevyys on väistynyt levollisuuden tieltä, turhamaisuus
yksinkertaisuuden. Vapaana ja luonnollisena valuu koruttomasti
järjestetty tukka, jossa jo ensimmäiset hopeasuortuvat loistavat,
vaivattomasti lankeaa leninki yli edelleenkin täyteläisten ja hohtavien
hartioiden, mutta ryhdissä ei ole mitään miellyttämishaluista. Suu ei
enää hymyile, silmät eivät enää mielistele; eräänlaisessa syksyisessä
valaistuksessa, vielä kauniina, mutta jo vienommalla äidillisellä
tavalla kauniina, ikävöinnin ja kieltäymyksen hämyssä, ollen femme
entre deux âges [Keski-ikäinen nainen], ei enää nuori eikä vielä
vanha, olematta enää haluava ja kuitenkin vielä haluttava, tämä
nainen istuu uneksien itsekseen. Sillä välin kuin kaikista muista
kuvista saa sen vaikutuksen, että omaan kauneuteensa rakastunut
nainen kesken kiihkeätä menoa, tanssia, naurua on nopeasti, vain
tuokioksi asettunut maalarin eteen heti jälleen jatkaakseen vallatonta
leikkiään, huomaa tästä kuvasta, että tämä nainen on käynyt hiljaiseksi
ja rakastaa hiljaisuutta. Tuhansien kallisarvoisissa marmori- ja
norsunluukehyksissä olevien epäjumalankuvien jälkeen tämä puolivalmis
piirros vihdoinkin näyttää meille ihmisen; yksinään kaikista se antaa
meidän ensi kerran aavistaa, että tällä kuningattarella myöskin on
sitä, mitä sanotaan sieluksi.

MIRABEAU

Riuduttavassa taistelussaan vallankumousta vastaan kuningatar tähän
asti oli turvautunut vain yhteen ainoaan liittolaiseen: aikaan. »Vain
myöntyväisyys ja kärsivällisyys voivat meitä auttaa.» Mutta aika on
epäluotettava, opportunistinen liittolainen. Se asettuu säännöllisesti
voimakkaan puolelle ja jättää halveksien oman onnensa nojaan jokaisen,
joka toimettomana luottaa siihen. Vallankumous marssii eteenpäin,
jokainen viikko hankkii sille tuhansia uusia alokkaita kaupungeista,
talonpoikaisväestöstä, armeijasta; ja jakobiinien äsken perustettu
kerho painaa joka päivä yhä lujemmin vipusintaan vihdoinkin nostaakseen
monarkian saranoiltaan. Vihdoin kuningatar ja kuningas oivaltavat
yksinäisen eristäytyneisyytensä vaaran ja alkavat etsiä liittolaisia.

Eräs tärkeä liittolainen oli tosin — tämä arvokas salaisuus on
säilytetty huolellisesti ahtaimmassa piirissä — useaan kertaan
tarjonnut hoville apuaan peitetyin sanoin. Lokakuun päivistä lähtien
tiedetään Tuilerioissa, että kansalliskokouksen johtaja, suuresti
pelätty ja ihailtu kreivi Mirabeau, tuo vallankumouksen jalopeura,
on valmis ottamaan kultaista ravintoa kuninkaan kädestä. »Pitäkää
huoli siitä», hän silloin on sanonut eräälle välittäjälle, »että
linnassa saadaan tietää minun seisovan enemmän heidän puolellaan
kuin heitä vastaan.» Mutta niin kauan kuin hovi vielä varmana istui
Versailles’issa se tunsi olevansa lujasti satulassa, kuningatar ei
vielä ollut oivaltanut tämän miehen tärkeyttä, miehen, joka oli
kykenevämpi kuin kukaan muu johtamaan vallankumousta, koska hän itse
oli vallankumouksen genius, vapaudentahdon ilmielävä ruumiillistuma,
ihmiseksi tullut kumousvoima, elävä anarkia. Toiset kansalliskokouksen
jäsenet, kunnolliset, hyvää tarkoittavat oppineet, teräväjärkiset
juristit, rehelliset demokraatit haaveilivat idealistisesti
järjestyksestä ja uudestijärjestelystä; vain tälle yhdelle valtion
kaaos tulee pelastukseksi omasta sisäisestä kaaoksesta. Hänen
vulkaaninen voimansa, jota hän ylpeänä kerran nimittää kymmenen
miehen voimaksi, tarvitsee maailmanmyrskyn kehittyäkseen oikeihin
mittasuhteisiinsa; jouduttuaan itse turmioon siveellisten, aineellisten
ja perheolosuhteittensa puolesta, hän tarvitsee turmioon joutuneen
valtion voidakseen kohota esiin sen sirpaleitten keskeltä. Kaikki
tähänastiset hänen alkuvoimaisen luonteensa purkautumat, pienet
häväistyskirjaset, naisvalloitukset, kaksintaistelut ja skandaalit
olivat vain riittämättömiä venttiilejä hänen ylitsevuotavalle
temperamentilleen, jota kaikki Ranskan vankilat eivät olleet kyenneet
hillitsemään. Avarampaa tilaa tarvitsee tämä hurja sielu, mahtavampia
tehtäviä tämä valtava henki: kuin raivoava, liian kauan ahtaaseen
karsinaan teljetty härkä hän syöksyy halveksumisen banderillanuolten
raivoon ärsyttämänä vallankumouksen areenalle ja murskaa jo ensi
rynnäköllä säätyjen lahonneet aitaukset. Kansalliskokous säikähtyy
kuullessaan ensi kerran tämän jylisevän äänen, mutta taipuu sen
käskevän ikeen alle; ollen voimakas henki samoin kuin suuri kirjailija,
Mirabeau, tuo mahtava seppä, takoo muutamissa minuuteissa mitä
vaikeimpia lakeja, mitä uskalletuimpia käänteitä vaskitauluihin.
Leimuavalla paatoksellaan hän tempaa koko kuulijakunnan mukaansa
vastoin sen tahtoa, ja ellei olisi olemassa epäluuloa hänen
pahamaineista menneisyyttään kohtaan, ellei järjestyksen ajatus
tiedottomasti asettuisi itsepuolustukseen tätä kaaoksen sanansaattajaa
kohtaan, olisi Ranskan kansalliskokouksella ensi päivästä lähtien
tuhannenkahdensadan pään asemesta yksi ainoa pää, yksi ainoa rajaton
käskijä.

Mutta tämä vapauden Stentor ei itse ole vapaa: hänen selkäänsä painavat
velat, likaisten oikeusjuttujen verkko sitoo häneltä kädet. Mirabeau
voi elää ja toimia ainoastaan tuhlaamalla itseään. Hän tarvitsee
huolettomuutta, loistoa, täysiä taskuja, kilahtelevaa kultaa, avointa
pöytää, sihteereitä, naisia, apureita ja palvelijoita: vain täyteläisen
ympäristön keskellä hän voi kehittää koko voimansa. Ollakseen
tässä ainoassa merkityksessään vapaa, tuo kaikkien velkojakoirien
takaaajama mies tarjoutuu jokaisen käytettäväksi: Neckerin, Orléansin
herttuan, kuninkaan veljen ja lopulta hovin itsensä. Mutta Marie
Antoinette, joka ei vihaa ketään muuta enemmän kuin aatelisluopioita,
luulee Versailles’issa ollessansa vielä olevansa kyllin voimakas
kieltäytyäkseen tämän »monstre’in» kaupan olevasta suosiosta. »Toivon»,
hän vastaa välittäjälle, kreivi de La Marck’ille, »ettemme milloinkaan
tule niin onnettomiksi, että meidän täytyisi turvautua tähän
äärimmäiseen piinalliseen keinoon, etsiä apua Mirabeau’lta.»

Nyt he ovat niin pitkällä. Viisi kuukautta myöhemmin — suunnaton
ajanjakso vallankumouksen piirissä — kreivi de La Marck saa lähettiläs
Mercyn kautta tiedon, että kuningatar on valmis neuvottelemaan
Mirabeaun kanssa, se on: ostamaan hänet. Onneksi ei vielä ole liian
myöhäistä: Heti ensi tarjouksella Mirabeau tarttuu kultaiseen
syöttiin. Ahnaana hän kuulee, että Ludvig XVI:lla on valmiina neljä
omakätisesti allekirjoitettua kahdensadanviidenkymmenentuhannen livrin
määräistä velkakirjaa, yhteensä miljoona, joka hänelle on maksettava
kansalliskokouksen istuntokauden päätyttyä, — »edellyttäen, että
hän tekee minulle hyviä palveluksia», kuten säästäväinen kuningas
varovaisesti lisää. Ja tuskin kansanjohtaja on huomannut, että hänen
velkansa yhdellä ainoalla kynänvedolla pyyhkäistään pois ja että
hänellä on odotettavissa kuukaudessa kuusituhatta livriä, kun jo tuo
vuosikausia ulosottomiesten ja oikeudenpalvelijain hätyyttämä mies
puhkeaa »riemuhuumaan, jonka ylenmääräisyys minua ensin yllätti».
(Kreivi de La Marck). Yhtä intohimoisesti, kuin hän itse aina taivuttaa
toiset, hän taivuttaa itsensä uskomaan, että hän yksin kykenee ja
haluaa samalla kertaa pelastaa kuninkaan ja vallankumouksen ja maan.
Sen jälkeen kuin kulta kilisee hänen taskuissaan Mirabeaun mieleen
johtuu yht’äkkiä, että hän, vallankumouksen kiljuva leijona, oikeastaan
aina on ollut hehkuva rojalisti. Toukokuun kymmenentenä päivänä
hän allekirjoittaa kuitin itsensä myynnistä sanoin: »Hän sitoutuu
palvelemaan kuningasta ’lojaalisesti, innokkaasti ja rohkeasti’»...
»Olin selvillä monarkisista periaatteistani jo silloin, kun näin
hovissa vain heikkoutta ja olin tietämätön Maria Teresian tyttären
sielusta ja ajatuksista ja kun vielä en voinut toivoa niin korkeita
liittolaisia. Olen jopa palvellut hallitsijaa silloinkin, kun luulin,
etten tulisi saamaan oikeutta enkä palkintoa kuninkaalta, joka tosin
oli oikeamielinen, mutta harhaan johdettu. Mitä silloin voinkaan vasta
aikaansaada, kun luottamus vahvistaa rohkeuttani ja kiitollisuus
periaatteitteni omaksumisesta antaa minulle voimaa. Olen aina pysyvä
sinä, mikä olen ollut: hallitsijavallan puolustajana siinä mielessä,
missä laki sen määrää ja vapauden apostolina sikäli, kuin se on
kuningasvallan sallima. Sydämeni on seuraava sitä uraa, minkä järki
sille jo ennakolta on viitoittanut.»

Tästä mahtipontisuudesta huolimatta molemmat asianosaiset tietävät
tarkoin, ettei tämä sopimus ole mikään kunniallinen, vaan päinvastoin
valonarka juttu. Sentähden sovitaan siitä, ettei Mirabeau milloinkaan
henkilökohtaisesti saisi ilmestyä linnaan, vaan tulisi hänen aina vain
kirjallisesti toimittaa kuninkaalle neuvonsa. Kadun yleisön silmissä
Mirabeaun tulee olla vallankumouksellinen, kansalliskokouksessa
työskennellä kuninkaan hyväksi, hämäräperäinen juttu, jossa ei
kumpikaan voita mitään eikä kumpikaan luota toiseen. Mirabeau käy heti
toimeen, kirjoittaa hallitsijalle toisen neuvoja sisältävän kirjeen
toisensa jälkeen: mutta todellinen kirjeensaaja on kuningatar. Hän
toivoo — kuningasta ei tarvitse ottaa lukuun, sen hän piankin huomaa —,
että Marie Antoinette ymmärtäisi hänet. »Kuninkaalla», hän kirjoittaa
heti toisessa nootissaan, »on käytettävänään vain yksi mies, ja tämä
on hänen vaimonsa. Hänelle ei ole olemassa mitään turvallisuutta,
ennenkuin kuninkaallinen arvovalta on palautettu. Otaksun, ettei hän
haluaisi elää ilman kruunua, mutta olen aivan varma, ettei hän voi
säilyttää henkeään, ellei hän samalla saa säilytetyksi valtaistuinta.
On tuleva hetki ja todennäköisesti piankin, jolloin täytyy näyttää,
mihin nainen ja lapsi kykenevät hevosen selässä. Tämä on hänen
perheessään koettua, mutta siihen mennessä täytyy valmistella kaikkea
eikä uskoa, että sattuman tai pienten yhdistelmien avulla päästään
epätavallisesta kriisistä tavallisten miesten ja keinojen avulla.»
Tällaisena epätavallisena, tällaisena erinomaisena miehenä Mirabeau
tarjoaa perin läpinäkyvästi itsensä käytettäväksi. Sanan kolmikärjellä
hän toivoo yhtä helposti voivansa tyynnyttää levottomat aallot, kuin
hän on ne pannut liikkeelle; itseyliarvioinnissaan, ylenmääräisessä
itsetunnossaan hän jo näkee itsensä toiselta puolen kansalliskokouksen
presidenttinä ja toiselta puolen kuninkaan ja kuningattaren
ensimmäisenä ministerinä. Mutta Mirabeau erehtyy. Marie Antoinette ei
hetkeäkään ajattele antaa todellista valtaa tälle »mauvais sujet’lle».
Demoninen ihminen on aina keskimääräiselle ihmiselle vaistomaisesti
epäilyttävä, ja Marie Antoinette ei lainkaan ymmärrä tämän neron
suurenmoista amoraalisuutta, ensimmäisen ja viimeisen neron, minkä hän
elämässään tapaa. Hän tuntee vain vastenmielisyyttä hänen luonteensa
uhkarohkeiden käänteiden edessä, tämä titaanisen intohimoinen
mies peloittaa häntä enemmän kuin voittaa hänet puolelleen. Hänen
salaisin ajatuksensa on sentähden nopeasti maksaa ja lähettää pois
tämä hurja, väkivaltainen, ylenmääräinen, laskematon ihminen, niin
pian kuin häntä ei enää tarvita. Hänet on ostettu, lähinnä hänen
on tehtävä kunnollisesti työtä kalliin rahan edestä, hänen tulee
antaa neuvoja, sillä onhan hän viisas ja ovela. Hänen neuvoihinsa on
perehdyttävä, omaksuttava niistä se, mikä ei ole liian eksentristä
ja uhkarohkeata, mutta ei enempää. Tätä hyvää agitaattoria on
käytettävä äänestyksissä, tietojen hankkijana, rauhan välittäjänä
»hyvän asian» puolesta kansalliskokouksessa, häntä, lahjottua, on
myös mahdollisesti käytettävä lahjomaan toisia. Jalopeuran tulee
kiljua kansalliskokouksessa ja samalla kulkea hovin talutusnuorassa.
Niin ajattelee Marie Antoinette tästä ylimittaisesta hengestä, mutta
hän ei suo hituistakaan todellista luottamusta henkilölle, jonka
käytettävyyttä hän toisinaan kunnioittaa, jonka »moraliteettia»
hän aina halveksii ja jonka nerous häneltä ensimmäisestä hetkestä
viimeiseen hetkeen asti jää täysin huomaamatta.

Pian on ensimmäisen innostuksen kuherruskuukausi ohi. Mirabeau huomaa,
että hänen kirjeensä vain ruokkivat kuninkaallista paperikoria eivätkä
sytytä henkistä tulta. Mutta joko turhamaisuudesta taikka luvatun
miljoonan ahnehtimisesta Mirabeau ei lakkaa ahdistamasta hovia. Ja kun
hän näkee, etteivät hänen kirjalliset ehdotuksensa mitään hyödytä, hän
yrittää viimeistä keinoa. Hän tietää poliittisesta kokemuksestaan,
lukemattomista naisseikkailuistaan, ettei hänen suurin, varsinaisin
voimansa ole kirjoitetussa sanassa, vaan puhutussa, että hänen
sähköittävä voimansa mahtavimpana ja välittömimpänä säteilee hänen
henkilöstään. Niinpä hän lakkaamatta kiusaa välittäjäänsä kreivi de
La Marckia, että tämän viimeinkin tulisi antaa hänelle tilaisuus
keskustella kuningattaren kanssa. Tunnin keskustelu, ja kuningattaren,
kuten satojen toisten naisten, epäluulo on heti muuttuva ihailuksi.
Vain yksi audienssi, yksi ainoa! Sillä hänen itsetuntonsa huumaa
itsensä ajatuksella, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Se, joka hänet
on kerran oppinut tuntemaan, ei enää voi vapautua hänen tenhovoimastaan.

Marie Antoinette hangottelee kauan vastaan, vihdoin hän myöntyy ja
selittää olevansa valmis ottamaan vastaan Mirabeaun heinäkuun 3 päivänä
Saint-Cloud’n linnassa.

Tietysti tämän kohtauksen täytyy olla täysin salainen; merkillisestä
kohtalon ivasta tulee Mirabeaun osaksi se, mistä kardinaali de Rohan
petettynä narrina oli haaveillut — puutarhakohtaus lehtimajan suojassa.
Saint-Cloud’n puistossa, sen huomaa myös Hans Axel von Fersen samana
kesänä, on kaikenlaisia salaisia piilopaikkoja. »Olen löytänyt erään»,
kuningatar kirjoittaa Mercylle, »joka tosin ei ole mukava, mutta
riittävän sovelias kohtaukseen ja pysyttämään loitolla linnasta ja
puutarhasta kaikki asiaankuulumattomat.»

Ajankohdaksi määrätään kello kahdeksan sunnuntaiaamulla, hetki, jolloin
hoviväki vielä nukkuu eivätkä kaartilaiset odota käyntejä. Mirabeau
viettää, epäilemättä kiihtyneenä, yönsä sisarensa talossa Passyssa.
Vaunut vievät hänet aikaisin aamulla Saint-Cloud’hun, ajajana on hänen
valepukuinen sisarenpoikansa. Syrjäisessä paikassa hän antaa vaunujen
odottaa, sitten Mirabeau painaa hatun kasvoilleen, nostaa viittansa
kauluksen korkealle kuin salaliittolainen ja astuu ennakolta ilmoitetun
ja tarkoituksellisesti lukitsemattoman sivuoven kautta kuninkaalliseen
puistoon.

Pian hän kuulee keveitä askeleita hiekkakäytävältä. Kuningatar ilmestyy
paikalle ilman seuralaista. Mirabeau tahtoo tehdä kumarruksen,
mutta sinä hetkenä, jolloin kuningatar näkee tämän plebeijisen
aristokraatin intohimojen hävittämät, rokonarpien runtelemat,
pörröisen tukan ympäröimät, väkivaltaiset ja kuitenkin mahtavat
kasvot, leviää hänen ruumiiseensa vaistomainen väristys. Mirabeau
huomaa tämän kauhistuksen, se on hänelle aikoja sitten tuttu. Aina
ovat kaikki naiset, sen hän tietää, myös vieno Sophie Voland, samalla
tavoin säikähtyneet nähdessään hänet ensimmäistä kertaa. Mutta hänen
rumuutensa medusamainen voima, joka herättää kammoa, kykenee myös
heidät tenhoamaan; aina hänen on onnistunut muuttaa tämän ensimmäinen
kauhistus hämmästykseksi, ihailuksi ja varsin usein intohimoiseksi
rakkaudeksi.

Se, mitä kuningatar tänä hetkenä puhui Mirabeaun kanssa, jää
salaisuudeksi. Koska he olivat ilman todistajaa, ovat kaikki
kertomukset siitä, kuten esimerkiksi kaikkitietäväksi tekeytyvän
kamarineidon madame Campan’in, pelkkää satua ja otaksumaa. Vain se
tiedetään, ettei Mirabeau taivuttanut tahtonsa alle kuningatarta,
vaan kuningatar Mirabeaun. Hänen peritty ylväytensä, ikuisesti
tehokkaan kuninkaallisuuden sädekehän vahvistamana, se luonnollinen
arvokkuus ja terävä ymmärrys, mikä saattoi Marie Antoinette’in ensi
keskustelussa aina näyttämään viisaammalta, tarmokkaammalta ja
päättäväisemmältä, kuin tuo epävakainen nainen todellisuudessa oli,
vaikuttavat voittamattomalla tenholla Mirabeaun nopeasti syttyvään ja
suurisuuntaiseen luonteeseen. Siellä, missä hän tuntee rohkeutta, hän
tuntee myötätuntoa. Vielä aivan kiihtyneenä hän poistuessaan puistosta
tarttuu sisarenpoikansa käsivarteen ja sanoo hänelle ominaisella
intohimoisuudella: »Hän on ihmeellinen nainen, erittäin ylhäinen
ja erittäin onneton. Mutta olen pelastava hänet.» Yhdessä ainoassa
tunnissa Marie Antoinette on tuosta lahjottavuudessaan horjuvasta
miehestä tehnyt päättäväisen. »Mikään ei voi minua estää, mieluummin
olen kuoleva kuin oleva pitämättä lupaustani», Mirabeau kirjoittaa
neuvottelijalleen de La Marckille.

Kuningattarelta ei ole olemassa mitään selostusta tästä kohtauksesta.
Ainoakaan kiitollisuuden tai luottamuksen sana ei milloinkaan ole
lähtenyt hänen habsburgilaishuuliltaan. Hän ei milloinkaan ole
halunnut jälleen nähdä Mirabeauta, ei milloinkaan kirjoittanut hänelle
riviäkään. Hän ei myöskään tuossa kohtauksessa tehnyt minkäänlaista
liittoa hänen kanssaan, vaan ainoastaan suhtautui suopeasti hänen
alttiutensa vakuutukseen. Hän vain antoi hänelle luvan uhrata itsensä
puolestaan.

Mirabeau on antanut lupauksen, tai pikemminkin: hän on antanut
kaksi lupausta. Hän on vannonut uskollisuuttaan sekä kuninkaalle
että kansalle; keskellä taistelua hän on samalla kertaa sekä toisen
että toisen puolueen yleisesikuntapäällikkö. Kukaan poliitikko ei
milloinkaan ole ottanut vaarallisempaa tehtävää kuin tämä kaksoisosa,
ei milloinkaan kukaan ole nerokkaammin — Wallenstein oli häneen
verrattuna tuhrustaja — näytellyt sitä loppuun. Jo pelkästään
fyysillisessä suhteessa Mirabeaun suoritus noina dramaattisina
viikkoina ja kuukausina on vertojaan vailla. Hän pitää puheita
kansalliskokouksessa ja kerhoissa, hän agitoi, neuvottelee,
vastaanottaa käyntejä, lukee, tekee työtä, kirjoittaa päivällä
selontekoja ja ehdotuksia kansalliskokoukselle ja illalla salaisia
selostuksia kuninkaalle. Kolme, neljä sihteeriä tekee yht’aikaa työtä,
ja he kykenevät tuskin pysymään hänen puheensa kiitävän vauhdin
tasalla, mutta hänen tyhjentymättömälle voimalleen ei vielä kaikki
tämäkään ole kylliksi. Hän haluaa vielä enemmän työtä, vielä enemmän
vaaroja, vielä enemmän vastuuta, ja sitäpaitsi samanaikaisesti elää
ja nauttia. Nuorallatanssijan tavoin hän koettaa pysyä tasapainossa,
milloin oikealle, milloin vasemmalle, hän asettaa epätavallisen
luonteensa molemmat perusvoimat kokonaan molempien asioiden
palvelukseen, selvänäköisen poliittisen vaistonsa ja kuumaverisen
vastustamattoman intohimonsa, ja niin salamannopeasti vaihtelevat
hänellä iskut ja torjumisasennot, niin pikaisesti hän pyörittää
miekkansa terää, ettei kukaan tiedä, ketä vastaan hän suuntaa iskunsa,
kuningastako vai kansaa vastaan, uuttako mahtia vai vanhaa vastaan,
ja ehkäpä hän ei itsehuumauksen hetkinä tiedä sitä itsekään. Mutta
ajanpitkään ei sellainen ristiriitainen asenne voi olla kestävä.
Jo nostaa epäluulo päätään. Marat nimittää häntä ostetuksi, Fréron
uhkaa paljastaa hänet. »Enemmän siveyttä ja vähemmän lahjakkuutta»,
huudetaan hänelle kansalliskokouksesta, mutta hän todella huumautuneena
ei tunne mitään pelkoa, ei mitään kammoa, suruttomana hän, jonka
velat koko Pariisi tuntee, sirottelee ympärilleen uutta rikkauttaan.
Vähät hän välittää siitä, että kaikki ihmiset hämmästelevät,
kuiskivat ja kyselevät, millä varoilla hän yht’äkkiä kykenee
elämään ruhtinaallisesti, antamaan suurenmoisia pitoja, ostamaan
Buffonin kirjaston, lahjoittamaan jalokiviä oopperalaulajattarille
ja katutytöille; hän kulkee pelottomana kuin Zeus rajuilman läpi,
koska hän tuntee olevansa kaikkien myrskyjen herra. Jos joku ahdistaa
häntä, hän lyö filistealaiset vihansa nuijalla, pilkkansa salamalla
kuin toinen Simson. Allaan kuilu, ympärillään epäluulo, takanaan
kuolemanvaara tämä jättiläinen vihdoinkin tuntee olevansa oikeassa
ja itsensä mukaisessa elementissään; yhtenä ainoana suunnattomana
liekkinä, vähän ennen sammumistaan valtavana taivaalle loimuten, hänen
vertojaan hakeva kymmenen miehen voimansa polttaa itsensä loppuun
näinä ratkaisun päivinä. Vihdoinkin tämä harvinainen mies on löytänyt
mittasuhteiltaan neronsa mukaisen tehtävän: ehkäistä välttämättömän,
pakottaa kohtalon pysähtymään: olemuksensa koko painolla hän heittäytyy
tapauksiin ja koettaa, yksin miljoonia vastaan, vääntää taaksepäin
vallankumouksen suunnattoman pyörän, jonka hän itse on pannut pyörimään.

Tämän kahdella taholla käydyn taistelun ihmeellisen uhkarohkeuden,
tämän kaksinaisasenteen suurenmoisuuden ymmärtäminen ylittää niin
suoraviivaisen luonteen kuin Marie Antoinette’in poliittisen
käsityskyvyn. Mitä rohkeammiksi hänen esittämänsä mietinnöt käyvät,
mitä diabolisemmiksi hänen antamansa neuvot, sitä kovemmin pelästyy
kuningattaren pohjaltaan lennoton ymmärrys. Mirabeaun ajatus on
seuraava: hän tahtoo karkottaa paholaisen Belzebubin avulla, tuhota
vallankumouksen sen liiallisuuden, anarkian avulla. Koska olosuhteita
ei voida parantaa, täytyy niitä — tämä on hänen kuuluisa »politique
du pire’nsä» [»Kurjistamispolitiikka.»] — huonontaa mahdollisimman
nopeasti, samalla tavoin kuin tekee lääkäri, joka kiihoitusaineilla
manaa esiin kriisin jouduttaakseen siten paranemista. Kansanliikettä ei
ole työnnettävä takaisin, vaan otettava sen johto, ei ole ylhäältäpäin
taisteltava kansalliskokousta vastaan, vaan kansaa on salaisesti
ärsytettävä siten, että se itse ajaa matkoihinsa kansalliskokouksen,
ei ole toivottava lepoa ja rauhaa, vaan sen vastakohtaa: vääryyttä ja
rauhattomuutta maassa on lisättävä äärimmäiseen kiihtymykseen asti
ja siten aikaansaatava voimakas järjestyksen, vanhan järjestyksen
tarve, ei ole kammottava mitään, ei edes kansalaissotaakaan — siinä
Mirabeaun amoraaliset, mutta poliittisesti selvänäköiset ehdotukset.
Mutta kuullessaan niin rohkeata puhetta, joka rämisevän fanfaarin
tavoin toitottaa: »Neljä vihollista lähestyy pikamarssissa, verot,
vararikko, armeija ja talvi; on tehtävä päätös ja valmistauduttava
vastaanottamaan tapahtumat ottamalla käsiin niiden johto. Lyhyesti,
kansalaissota on varma ja kenties välttämätön», kuullessaan niin
rohkeita julistuksia kuningattaren sydän vapisee. »Kuinka Mirabeau tai
kukaan ajatteleva olento voi luulla, että milloinkaan tulisi, saatikka
sitten jo nyt olisi tullut hetki kansalaissodan nostattamiseen», hän
vastaa pelästyneenä ja nimittää tätä suunnitelmaa »järjettömäksi
alusta loppuun asti». Hänen epäluulonsa tuota immoralistia kohtaan,
joka on valmis tarttumaan jokaiseen vieläpä kauheimpaankin keinoon,
tulee vähitellen voittamattomaksi. Turhaan Mirabeau yrittää
»ukkosenlyönneillä ravistaa hereille tämän hirvittävän letargian»,
häntä ei kuunnella, ja vähitellen hänen suuttumukseensa tähän
kuningasperheen sielulliseen velttouteen sekaantuu eräänlainen
halveksuminen »royal bétail’ia», tätä kuninkaallista lammasluonnetta
kohtaan, joka kärsivällisenä odottaa, kunnes teurastaja tulee. Hän
tietää jo aikoja sitten taistelevansa turhaan tämän hovin puolesta,
joka on vain veltosti valmis hyvään, mutta kykenemätön todelliseen
tekoon. Mutta taistelu on hänen elementtinsä. Ollen itse mennyttä
miestä hän taistelee menetetyn asian puolesta, ja mustan aallon jo
mukaansa tempaamana hän vielä kerran molemmille huutaa epätoivoiset
profeetalliset sanat: »Hyvä, mutta heikko kuningas! Onneton kuningatar!
Nähkää toki se peloittava kuilu, jota kohti horjuminen sokean
luottamuksen ja ylenmääräisen epäluuloisuuden välillä teitä kuljettaa!
Yksi voimanponnistus on vielä jäljellä kummallakin puolen, mutta se on
oleva viimeinen. Jos siitä luovutaan tai jos se epäonnistuu, silloin
on murheen huntu peittävä tämän valtakunnan. Mitä sille on tapahtuva?
Mihin on ajautuva laiva, johon salama on iskenyt ja jota myrsky
heittelee? Minä en sitä tiedä. Mutta jos itse pääsen pakoon yleisestä
haaksirikosta, olen aina syrjäisessä asemassani ylpeänä sanova
itselleni: olen asettunut alttiiksi omalle perikadolleni pelastaakseni
kaikki. Mutta he eivät ole sitä tahtoneet.»

He eivät ole sitä tahtoneet; jo Raamattu kieltää valjastamasta härkää
ja hevosta saman auran eteen. Hovin raskasliikkeinen, vanhoillinen
ajattelutapa ei jaksa kulkea suuren kansanjohtajan tulisena eteenpäin
syöksyvän, kiukkuisesti ohjaksia tempovan temperamentin kanssa.
Vanhan järjestelmän naisena Marie Antoinette ei ymmärrä Mirabeaun
vallankumouksellista luonnetta, hän käsittää vain suoraviivaisen, ei
tämän politiikan onnenonkijan uhkarohkeata vabanque-menetelmää. Mutta
viimeiseen hetkeen asti Mirabeau taistelee edelleen taisteluilosta,
mittaamattoman uhkarohkeutensa ylpeydestä. Ollen yksin kaikkia vastaan,
epäilyttävä kansan, epäilyttävä hovin, epäilyttävä kansalliskokouksen
silmissä hän pelaa kaikkien kanssa ja kaikkia vastaan yht’aikaa.
Ruumis turmeltuneena, veri kuumeisena hän laahautuu yhä uudelleen
areenalle vielä kerran pakottaakseen nuo tuhatkaksisataa alistumaan
tahtoonsa, sen jälkeen maaliskuussa 1791 — kahdeksan kuukautta hän
on samanaikaisesti palvellut kuningasta ja vallankumousta — kuolema
heittäytyy hänen ylitseen. Vielä kerran hän pitää puheen, vielä hän
viime hetkeen asti sanelee sihteereilleen, vielä nukkuu hän viimeisen
yön kahden oopperalaulajattaren kanssa, sitten vasta murtuu tämän
miehen yli-inhimillinen voima. Joukoittain seisoo ihmisiä hänen talonsa
edustalla kuunnellakseen, vieläkö vallankumouksen sydän lyö, ja
vainajan arkkua saattaa kolmesataatuhatta ihmistä. Ensi kerran Panthéon
avaa porttinsa, jotta arkku siellä ikuisesti lepäisi.

Mutta kuinka surkea onkaan sana »ikuisuus» tuollaisena eteenpäin
syöksyvänä aikana! Kaksi vuotta myöhemmin, kun Mirabeaun yhteys
kuninkaan kanssa on saatu selville, tempaa uusi määräys hautakammiosta
hänen ruumiinsa, joka ei vielä ole ehtinyt hajota, ja viskaa sen
raatojen joukkoon.

Ainoastaan hovi on vaiti Mirabeaun kuollessa ja tietää, miksi se on
vaiti. Rauhallisesti voidaan sivuuttaa madame Campagne’in typerä
anekdootti, että tiedon saapuessa Marie Antoinette’in silmissä olisi
nähty kyyneleen kimmeltävän. Ei mikään ole vähemmän uskottavaa,
sillä todennäköisesti kuningatar huokaisten helpotuksesta tervehti
vapautumista sellaisesta kumppanuudesta: tämä mies oli liian suuri
palvellakseen, liian uljas ollakseen kuuliainen; hovi on pelännyt
häntä hänen eläessään, se pelkää häntä jopa hänen kuoltuaankin.
Mirabeaun vielä koristen kamppaillessa vuoteessaan lähetetään
linnasta hänen taloonsa luotettava kätyri, jotta tämä kiireesti
poistaisi kirjoituspöydältä epäluuloa herättävät kirjeet ja jotta
jäisi salaiseksi tuo liitto, jota molemmat häpesivät, Mirabeau, koska
hän teki hoville palveluksia, ja kuningatar, koska hän otti hänen
palveluksensa vastaan. Mutta hänen mukanaan kaatuu viimeinen mies, joka
kenties olisi voinut olla välittäjänä monarkian ja kansan välillä. Nyt
Marie Antoinette ja vallankumous seisovat otsa vasten otsaa.

PAKOA VALMISTELLAAN

Mirabeaun mukana on kuollut ainoa sekundantti vallankumouksen
taistelussa kuninkuutta vastaan. Hovi on jälleen yksin. On olemassa
kaksi mahdollisuutta: vallankumouksen vastustaminen tai sille
antautuminen. Kuten aina, hovi valitsee kahdesta ratkaisusta
onnettomimman, keskitien: paon.

Jo Mirabeauta oli askarruttanut ajatus, että kuninkaan tulisi
arvovaltansa palauttamiseksi vetäytyä pois Pariisista pakonalaisesta
aseettomuudestaan, sillä vangit eivät voi käydä sotaa. Jotta voisi
menestyksellä taistella, täytyy olla kädet vapaina ja luja maaperä
jalkojen alla. Mirabeau oli vain vaatinut, ettei kuninkaan pitänyt
salassa hiipiä matkoihinsa, se olisi hänen arvonsa vastaista.
»Kuningas ei saa paeta kansaansa», hän sanoi, ja vielä painokkaammin:
»Kuningas saa poistua vain kirkkaassa päivänvalossa ja vain, jotta
hänestä siten todella tulisi kuningas.» Hän oli ehdottanut, että
Ludvig XVI tekisi vaunuillaan retken ympäristöön, siellä häntä
piti odottaa uskollisena pysyneen ratsurykmentin, ja sen keskessä,
ylväällä ratsullaan, päivänvalossa, hänen tuli lähteä armeijansa
luo ja vapaana miehenä neuvotella kansalliskokouksen kanssa. Totta
kyllä, sellaiseen esiintymiseen tarvitaan miestä, eikä milloinkaan
kehoitus rohkeuteen ole osunut päättämättömämpään henkilöön kuin
Ludvig XVI:een. Tämä tosin leikkii ajatuksella, neuvottelee sinne
tänne, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin rakastaa enemmän omaa
mukavuuttaan kuin henkeään. Nyt kuitenkin, kun Mirabeau on kuollut,
Marie Antoinette päivittäisiin nöyryytyksiin kyllästyneenä ottaa asian
tarmokkaasti esille. Hän ei pelkää paon vaaraa, vaan ainoastaan sitä
arvottomuutta, mikä kuningattaren pakenemisen käsitteeseen liittyy.
Mutta joka päivä huononeva asema ei anna valinnan varaa: »On olemassa
enää vain kaksi mahdollisuutta», hän kirjoittaa Mercylle, »joko
tuhoutua kapinallisten miekkaan, jos he voittavat, ja sen johdosta
olla enää merkitsemättä mitään, tai olla kytkettynä henkilöiden
despotismiin, jotka väittävät tarkoittavansa parastamme, mutta
todellisuudessa aina ovat tehneet meille vain pahaa ja tulevat aina
sitä tekemään. Tämä on meidän tulevaisuutemme, ja kenties on hetki,
mikä meitä odottaa, lähempänä kuin aavistetaankaan, ellemme itse tee
ratkaisua ja omalla voimallamme ja esiintymisellämme ohjaa julkista
mielipidettä. Uskokaa minua, että se, minkä Teille sanon, ei ole
lähtöisin kiihtyneestä ajattelusta tai nykyisen asemamme kammosta
tai kärsimättömyydestä ryhtyä toimenpiteisiin, tunnen tarkalleen
vaaran suuruuden ja ne eri mahdollisuudet, jotka tällä hetkellä ovat
meille avoinna; mutta näen joka taholla edessämme vain niin kauheita
asioita, että sittenkin on parasta joutua perikatoon pelastumiskeinoa
etsiessä kuin täysin toimettomana antaa tuhota itsensä.» Ja kun Mercy,
tuo järkevä ja varovainen mies, Brüsselistä käsin yhä uudelleen
lausuu epäilyksensä, Marie Antoinette kirjoittaa vielä kiihkeämmän
ja selväkatseisemman kirjeen, joka osoittaa, kuinka leppymättömän
selvästi tuo aikaisemmin herkkäuskoinen nainen tuntee oman sortumisensa
lähestymisen: »Asemamme on hirvittävä, jopa siinä määrin, ettei
kukaan, jolla ei ole välittömästi tilaisuutta nähdä sitä, voi sitä
kuvitella. Meillä on enää vain valittavana: joko sokeasti mukautua
siihen, mitä ’factieux’ vaativat, tai tuhoutua miekkaan, joka alati
riippuu päittemme yläpuolella. Älkää luulko, että liioittelen vaaraa.
Te tiedätte, että periaatteenani aina on, mikäli mahdollista, ollut
myöntyväisyys ja toivo, että aika ja julkisen mielipiteen muuttuminen
on meitä auttava. Mutta nykyään on kaikki muuttunut: meidän täytyy joko
tuhoutua tai kulkea sitä ainoata tietä, mikä meillä vielä on avoinna.
Emme suinkaan ole niin sokaistuja, että uskoisimme tämän tien olevan
vaarattoman, mutta jos meidän kerran pitää tuhoutua, niin tapahtukoon
se ainakin arvokkaasti ja siten, että olemme tehneet kaiken kunnian
ja uskonnon hyväksi, mitä velvollisuutemme vaatii... Luulen, että
maaseutu on turmeltumattomampi kuin pääkaupunki, mutta Pariisihan
määrää koko kuningaskunnan ajattelutavan. Kerhot ja salaseurat johtavat
koko maata; kunnialliset henkilöt ja tyytymättömät, joita tosin on
olemassa suuri lukumäärä, pakenevat maasta tai piiloutuvat, koska he
eivät ole voimakkaampia tai koska he eivät ole yhtyneet. Vasta sitten,
kun kuningas vapaana voi näyttäytyä varustetussa kaupungissa, tullaan
hämmästymään, kuinka paljon tyytymättömiä tulee esiin, jotka nykyään
ovat vaiti ja vaikeroivat. Mutta kuta kauemmin vitkastellaan, sitä
vähemmän kannatusta saadaan, sillä tasavaltalainen henki voittaa joka
päivä uutta jalansijaa kaikissa kansanluokissa, joukkoja painostetaan
enemmän kuin koskaan ennen, ja niihin ei voitaisi enää luottaa, jos
vitkasteltaisiin vielä kauemmin.»

Mutta vallankumouksen lisäksi on uhkaamassa vielä toinenkin vaara.
Ranskalaiset prinssit, Artois’n kreivi, Condén prinssi ja muut
emigrantit, jotka ovat huonoja sankareita, mutta suurisuisia
kerskailijoita, rämisyttävät rajalla sapeleitaan, joita he
varovaisuuden vuoksi kuitenkin kantavat tupessa. He juonittelevat
kaikissa maissa, he tahtovat, peittääkseen pakenemisensa
häpeällisyyden, ehdottomasti näytellä sankaria, niin kauan kuin se ei
ole vaarallista; he matkustavat hovista hoviin, yrittävät yllyttää
keisarit ja kuninkaat Ranskaa vastaan, ajattelematta ja välittämättä
siitä, että he näillä ontoilla mielenosoituksilla lisäävät kuninkaan ja
kuningattaren hengenvaaraa. »Hän (d’Artois) välittää vähät veljestään
ja sisarestani», kirjoittaa keisari Léopold II, »gli importa un frutto,
näitä sanoja hän käyttää puhuessaan kuninkaasta, eikä ajattele,
miten suuressa määrin hän suunnitelmillaan ja yrityksillään panee
vaaranalaiseksi kuninkaan ja sisareni.» Nuo suuret sankarit oleskelevat
Koblenzissa ja Torinossa, pitävät ylellisiä päivällisiä ja väittävät
janoavansa jakobiinilaisverta; mitä suurimmalla vaivalla kuningatar
saa heidät estetyksi tekemästä ainakaan suurimpia järjettömyyksiä.
Heiltäkin täytyy ottaa tuuli purjeista. Kuninkaan täytyy olla
vapaa pysyttääkseen alallaan äärimmäiset vallankumoukselliset ja
äärimmäiset taantumukselliset, kyllästymättömät Pariisissa olijat ja
kyllästymättömät rajantakaiset. Kuninkaan täytyy olla vapaa, ja tämän
saavuttamiseksi on ryhdyttävä yksinpä vastenmielisimpäänkin keinoon:
pakoon.

Paon toimeenpano on kuningattaren käsissä, ja niin on selitettävissä,
että hän luonnollisesti uskoo käytännölliset valmistelut sille
henkilölle, jolta hänellä ei ole mitään salattavaa ja johon hän
ehdottomasti luottaa: Fersenille. Hänelle, joka on sanonut: »Elän vain
palvellakseni Teitä», hänelle, ystävälleen, hän antaa tehtävän, joka
voidaan suorittaa vain ponnistamalla kaikki voimat, jopa vielä enemmän,
vain panemalla oma henki alttiiksi. Vaikeudet ovat mittaamattomat.
Jotta voitaisiin päästä kansalliskaartilaisten vartioimasta palatsista,
jossa melkein jokainen palvelija on urkkija, jotta voitaisiin
kulkea koko vieraan ja vihamielisen kaupungin läpi, on pakko ryhtyä
varovaisesti erikoislaatuisiin toimenpiteisiin, ja jotta matka itse
maan halki kävisi mahdolliseksi, on oltava yhteisymmärryksessä ainoan
luotettavan sotajoukkojen päällikön, kenraali Bouillén kanssa. Tämän
tulee, niin on suunniteltu, puolitiehen Montmédyn linnoitukseen,
siis suunnilleen Châlonsiin asti, lähettää vastaan yksityisiä
ratsuväkiosastoja, jotta siltä varalta, että pako tulisi tunnetuksi
tai heitä alettaisiin ajaa takaa, heti voitaisiin suojella kuninkaan
vaunuja ja siinä olevaa koko kuninkaallista perhettä. Nyt ilmenee
uusi vaikeus: jotta voitaisiin perustella tätä huomiota herättävää
sotilaallista liikettä raja-alueilla, on keksittävä veruke, Itävallan
hallituksen täytyy koota rajalle armeijakunta, jotta kenraali Bouillé
saisi aiheen suorittaa joukkoliikkeensä. Kaikki tämä on salassa
käsiteltävä lukemattomissa kirjeissä ja äärimmäisen varovaisesti, koska
useimmat kirjeet avataan ja koska, kuten Fersen itse sanoo, »kaikki
olisi hukassa, jos huomattaisiin pieninkin toimenpide.» Sitäpaitsi
— vieläkin muuan vaikeus — tämä pako vaatii suurehkoja rahasummia,
ja kuningas ja kuningatar itse ovat kokonaan vailla varoja. Kaikki
yritykset saada muutamia miljoonia lainaksi hänen veljeltään, toisilta
Englannissa, Espanjassa ja Neapelissa olevilta ruhtinailta tai
hovipankkiirilta ovat epäonnistuneet. Tästäkin, kuten kaikesta muusta,
täytyy Fersenin, tuon pienen, muukalaisen aatelismiehen huolehtia.

Mutta Fersen ammentaa voimaa intohimostaan. Hän työskentelee
ikäänkuin hänellä olisi kymmenet aivot, kymmenen kättä ja vain
yksi ainoa altis sydän. Tuntikausia hän neuvottelee kuningattaren
kanssa yksityiskohdista hiipien salateitä hänen luokseen yöllä tai
iltapuolella. Hän on kirjeenvaihdossa ulkomaisten ruhtinasten ja
kenraali Bouillén kanssa, hän valitsee luotettavimmat aatelismiehet,
joiden tulee kuriireiksi puettuina seurata pakomatkalla, ja lisäksi
ne, joiden tulee kuljettaa kirjeet edestakaisin ja jälleen rajalle.
Hän tilaa vaunut omalla nimellään, huolehtii väärennetyistä passeista,
hankkii rahaa lainaamalla omaisuuttaan vastaan eräältä venäläiseltä
ja ruotsalaiselta naiselta kummaltakin kolmesataatuhatta livriä ja
jopa lopulta ottamalla lainaksi kolmetuhatta omalta hovimestariltaan.
Hän kantaa vaatekappale vaatekappaleelta tarpeelliset valepuvut
Tuilerioihin ja salakuljettaa puolestaan kaupattavaksi kuningattaren
jalokivet. Päivällä ja yöllä, viikko viikon jälkeen hän kirjoittaen,
neuvotellen, suunnitellen ja matkustellen on katkeamattomassa
jännityksessä ja samalla alituisessa hengenvaarassa, sillä ei tarvita
muuta kuin että yksikin lanka tässä yli koko Ranskan ulottuvassa
verkossa katkeaa, että yksikin asiaan vihityistä käyttää luottamusta
väärin, että tavoitetaan yksikin sana tai kirje, niin hänen henkensä
on mennyttä. Mutta rohkeana ja samalla selväjärkisenä, väsymättömänä,
koska intohimo häntä kannustaa, hän täyttää hiljaisena, näkymättömänä
sankarina velvollisuutensa yhdessä maailmanhistorian suurimmista
draamoista.

Yhä vieläkin vitkastellaan, yhä vieläkin epäröivä kuningas toivoo,
että jokin onnellinen tapahtuma säästäisi häneltä tämän pakenemisen
kiusallisuuden ja ponnistuksen. Mutta turhaan, vaunut on tilattu,
tarvittava raha haalittu kokoon, kenraali Bouillén kanssa lopullisesti
sovittu saattojoukosta. Nyt puuttuu vielä vain yksi seikka: täysin
ilmeinen aihe, moraalinen veruke tälle kaikesta huolimatta ei
kovinkaan ritarilliselle paolle. On keksittävä vielä jokin tekosyy
osoittamaan selvästi maailmalle, etteivät kuningas ja kuningatar
ole paenneet pelkästä pelkuruudesta, vaan että terrori itse on
pakottanut heidät siihen. Hankkiakseen tämän tekosyyn kuningas
ilmoittaa kansalliskokoukselle ja kaupunginhallinnolle, että hän
tahtoo viettää pääsiäisviikon Saint-Cloud’ssa. Ja heti paikalla,
kuten salassa oli toivottu ja laskettu, jakobiinilaislehdistö tarttuu
asiaan väittäen, että hovi pyrkii Saint-Cloud’hun vain saadakseen
valantekemättömältä papilta messun ja synninpäästön ja että lisäksi
oli olemassa vaara, että kuningas pakenisi sieltä perheineen.
Kiihottavat sanomalehtikirjoitukset tekevät vaikutuksensa. Huhtikuun
19 päivänä, kun kuningas tahtoo astua erittäin huomiotaherättävästi
valmiiksi järjestettyihin paraativaunuihin, on paikalla jo suunnattomia
ihmisjoukkoja, Marat’n ja kerhojen armeijat väkivallalla estämässä
lähtöä.

Mutta juuri tällaista julkista hälinää kuningatar ja hänen
neuvonantajansa ovatkin toivoneet. Kouriintuntuvasti on osoitettava
koko maailmalle, että Ludvig XVI:lla yksinään koko Ranskassa ei enää
ole niin paljon vapautta, että hän saisi vaunuissaan ajaa kymmenen
peninkulman päähän hengittämään raitista ilmaa. Koko kuninkaallinen
perhe istuutuu siis mielenosoituksellisesti vaunuihin ja odottaa,
että hevoset valjastettaisiin. Mutta kansanjoukko ja sen kanssa
kansalliskaarti asettuu tallinovien eteen. Vihdoin tulee ainainen
»pelastaja» Lafayette paikalle ja käskee kansalliskaartin komentajana,
että kuningas on vapaasti päästettävä lähtemään. Mutta kukaan ei
tottele häntä. Pormestari, jota hän käskee nostamaan punaisen lipun
varoitukseksi, nauraa hänelle vasten kasvoja. Lafayette tahtoo puhua
kansalle, hänen sanansa hukutetaan karjuntaan. Anarkia tunnustaa
avoimesti vääryyden tekemisen oikeudekseen.

Sillä välin kuin murheellinen komentaja turhaan rukoilee joukkojaan
tottelemaan häntä, istuvat kuningas, kuningatar ja prinsessa Elisabeth
rauhallisesti vaunuissa rähisevän joukon keskellä. Hurja melu,
karkeat herjasanat eivät liikuta Marie Antoinette’ia; päinvastoin hän
salaisesti tyytyväisenä näkee, kuinka Lafayette, vapauden apostoli,
kansan lemmikki joutuu raukaksi kiihtyneen joukon edessä. Hän ei
sekaannu tähän molempien, hänelle yhtä vastenmielisten mahtien
riitaan; rauhallisena ja häiriintymättömänä hän antaa tämän melskeen
jylistä ympärillään, sillä se antaa ilmeisen ja kaikille näkyvän
todisteen, ettei kansalliskaartin arvovaltaa enää ole olemassa,
että Ranskassa vallitsee täydellinen anarkia, että katurahvas saa
rankaisematta loukata kuninkaallista perhettä ja että kuninkaalla
näin ollen on siveellinen oikeus puolellaan, jos hän pakenee. Kaksi
tuntia ja neljänneksen he antavat kansan riehua, sitten vasta kuningas
antaa käskyn viedä vaunut takaisin talloihin ja selittää luopuvansa
retkestä Saint-Cloud’hun. Kuten aina päästyään voitolle on äsken vielä
räyhäävä, kirkuva, raivoava kansanjoukko yhdellä iskulla ihastuksen
vallassa, kaikki riemuitsevat kuningasparin ympärillä, ja äkillisessä
mielenmuutoksessa kansalliskaarti lupaa suojella kuningatarta. Mutta
Marie Antoinette tietää, mitenkä tämän suojeluksen laita on, ja vastaa
kuuluvalla äänellä: »Niin, siihen luotammekin. Mutta nyt teidän täytyy
myöntää, että me emme ole vapaita.» Tarkoituksellisesti hän lausuu
nämä sanat kuuluvasti. Näennäisesti ne on lausuttu kansalliskaartille,
todellisuudessa koko Euroopalle.

Jos vielä tänä huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä yöllä aikomusta
olisi seurannut teko, olisivat syy ja vaikutus, loukkaus ja suuttumus,
isku ja vastaisku täydentäneet toisiaan välittömästi loogillisessa
sarjassa. Matkaan olisivat lähteneet kahdet yksinkertaiset, leveät,
huomiota herättämättömät vaunut, toisissa kuningas, poikansa
kanssa, toisissa kuningatar tyttärineen ja kenties sitäpaitsi
madame Elisabeth, eikä kukaan olisi huomannut sellaisia tavallisia
kabrioletteja, joissa on kaksi henkeä sisässä; huomiota herättämättä
kuninkaallinen perhe olisi päässyt rajalle: todisteena tästä on
kuninkaan veljen, Provence’in kreivin pako, hän kun kiitos tällaisen
huomiotaherättämättömyyden ilman välikohtauksia pääsi pakenemaan.

Mutta kuninkaallinen perhe ei edes ollessaan kämmenen
etäisyydellä kuolemasta tahdo loukata pyhiä perhelakeja, kaikkein
vaarallisimmallekin retkelle on välttämättömästi otettava mukaan
kuolematon etiketti. Ensimmäinen virhe: päätetään, että viisi henkeä
matkustaa samoissa vaunuissa, siis koko perhe, isä, äiti, sisar ja
molemmat lapset, siis täsmälleen sillä tavalla kuin asia tunnetaan
sadoista kuparipiirroksista Ranskan viimeistä kylää myöten. Mutta ei
tässä kyllin: madame de Tourzel muistaa valansa, jonka mukaisesti hän
ei saa jättää kuninkaan lapsia hetkeksikään yksin, siis pitää hänen
kuudentena henkenä seurata mukana — toinen virhe. Tämän tarpeettoman
kuormituksen johdosta vauhti tietysti hidastuu matkalla, jolla
jokainen neljännestunti, jokainen minuutti on kallis. Kolmas virhe: on
mahdotonta ajatella, että kuningatar henkilökohtaisesti pitäisi huolta
itsestään. Siis täytyy lisäksi ottaa mukaan kaksi kamarineitsyttä
toisiin vaunuihin; nyt on jo päästy kahdeksaan henkeen. Mutta
koska ajajan, esiratsastajan, posteljoonin ja lakeijojen paikat on
täytettävä luotettavilla henkilöillä, jotka tosin eivät tunne tietä,
mutta joiden täytyy olla aatelismiehiä, on onnellisesti jo päästy
kahteentoista henkilöön ja, kun lisäksi tulee Fersen ja hänen ajajansa,
neljääntoista: runsas lukumäärä salaisuuden ollessa kyseessä. Neljäs,
viides, kuudes ja seitsemäs virhe: on kuljetettava mukana pukuja, jotta
kuningatar ja kuningas voisivat esiintyä Montmédy’ssa juhlapuvussa
eikä esimerkiksi matkapukimissa, pakataan siis lisäksi vielä parisataa
naulaa tavaraa uudenuutukaisiin matka-arkkuihin, jotka myös pinotaan
vaunuihin, — tämä merkitsee jälleen vauhdin hidastumista, uutta
silmiinpistävyyden lisääntymistä. Vähitellen tulee siitä, minkä oli
määrä olla salainen pako, prameileva kulkue.

Mutta virheitten virhe oli seuraava: jos kerran kuninkaan ja
kuningattaren tulee matkustaa kaksikymmentäneljä tuntia vaikkapa itse
helvetistä, tulee heidän saada matkustaa mukavasti. Siis tilataan
uudet vaunut, erikoisen leveät, erikoisen notkuvin vieterein, vaunut,
jotka tuoksuvat tuoreelta lakalta ja rikkaudelta, vaunut, joiden
täytyy jokaisessa hevosten vaihtokohdassa herättää jokaisen ajajan,
jokaisen posteljoonin, jokaisen postimestarin, jokaisen rengin
erikoista huomiota. Mutta Fersen — rakastavat eivät milloinkaan
ajattele pitkälle — tahtoo tehdä Marie Antoinette’ille kaiken niin
ihanaksi ja miellyttäväksi ja ylelliseksi kuin suinkin. Hänen tarkkojen
määräystensä mukaisesti valmistetaan (nimellisesti erään paronitar
Korff’in laskuun) jättiläismäinen laitos, pieni nelipyöräinen
sotalaiva, jonka tulee kuljettaa ei ainoastaan kuningasperheen kolme
jäsentä ja lisäksi kotiopettajatar, vaununajaja ja palvelija, vaan
jossa lisäksi täytyy olla tilaa kaikille mahdollisille mukavuuksille,
hopeiselle pöytäkalustolle, vaatevarastolle, ruokavarastolle, jopa
istuimet pieniä, kuninkaillakin esiintyviä tarpeita varten. Kokonainen
viinikellari rakennetaan vaunuihin ja ladotaan täyteen pulloja, sillä
tunnetaanhan hallitsijan janoinen kurkku; jotta kaikki saataisiin
vieläkin järjettömämmäksi, päällystetään sisus vaalealla damastilla,
ja melkein ihmettelee, ettei lisäksi panna liljavaakunaakin oikein
näkyvälle paikalle vaunun oveen. Näin raskaasti varustettuina
tarvitsevat nämä suunnattomat loistovaunut voidakseen ajaa siedettävää
vauhtia vähintäin kahdeksan, mutta mieluummin kaksitoista hevosta,
se on: sillä välin kuin keveät kahdenhevosen vetämät postivaunut on
valjastettu uudestaan viidessä minuutissa, vaatii hevosten vaihtaminen
tässä tapauksessa säännöllisesti puoli tuntia, mikä merkitsee
kaikkiaan neljän tai viiden tunnin viivytystä matkalla, jossa jokainen
neljännestunti ratkaisee elämän tai kuoleman. Jotta aatelissukuiset
kaartilaiset saisivat hyvitystä siitä, että heidän kahdenkymmenen
neljän tunnin ajan täytyy käyttää halpoja palvelijanpukuja, heidät
vaatetetaan hohtaviin, uudenuutukaisiin ja sen johdosta huomiota
herättäviin livreihin, jotka ovat merkillisenä vastakohtana kuninkaan
ja kuningattaren suunnitelmanmukaiselle yksinkertaiselle valepuvulle.
Tätä silmiinpistävyyttä kuninkaallisen perheen taholla lisää vielä
päälle päätteeksi se seikka, että jokaisessa pienessä kaupungissa tien
varrella keskellä rauhan aikaa pihalle ratsastaa rakuunaeskadroonia,
kuten väitetään, odottamaan »rahakuormaa», ja lopuksi viimeisenä,
todella historiallisena tyhmyytenä on se seikka, että Choiseulin
herttua yhdysupseeriksi eri joukko-osastojen välille valitsee mitä
mahdottomimman ihmisen, ilmielävän Figaron, kuningattaren kähertäjän,
jumalaisen Léonardin, joka kyllä pystyy kähertämään, mutta ei toimimaan
diplomaattina, ja joka vielä enemmän kuin kuningas pysyy ikuiselle
Figaron osalleen uskollisena tehden jo sinänsä sekavan tilanteen
vieläkin sekavammaksi.

Ainoana puolustuksena kaikelle tälle on, ettei Ranskan
valtioseremoniojen historiassa ollut mitään esikuvaa kuninkaan paolle.
Seremonioissa on tosin satoja yksityisseikkoja myöten määrätty, kuinka
käydään kasteelle, kuinka kruunaukseen, kuinka teatteriin ja kuinka
metsästykseen, millaiset vaatteet, millaiset kengät ja millaiset
soljet pitää olla suuressa ja pienessä vastaanotossa, messussa ja
metsästyksessä ja pelipöydässä. Mutta siitä, millä tavalla kuninkaan
ja kuningattaren on valepukuisena paettava esi-isiensä palatsista, ei
ole olemassa mitään määräyksiä; tässä tapauksessa täytyisi suoralta
kädeltä keksiä rohkea ja vapaa ratkaisu hetken tarpeiden mukaan.
Koska hovi oli maailmalle täysin vieras, täytyi sen heti joutuessaan
kosketuksiin todellisen maailman kanssa voimattomana joutua alakynteen.
Sinä hetkenä, jolloin Ranskan kuningas puki päälleen palvelijan livreen
paetakseen, hän ei enää voinut olla kohtalonsa herra.

Loputtomien vitkastelujen jälkeen on pako määrätty kesäkuun
yhdeksänneksitoista päiväksi: se tapahtuukin aivan viime tingassa,
sillä niin monien käsien väliin pingoitettu salaisuuksien verkko voi
minä hetkenä hyvänsä revetä jostakin kohdasta. Kuin ruoskanläimäys
osuu tämän hiljaisen supatuksen ja kuiskutuksen keskelle äkkiä
Marat’n kirjoitus, joka puhuu vehkeilyistä kuninkaan poisviemiseksi.
»Hänet tahdotaan mistä hinnasta hyvänsä laahata Alankomaihin sillä
tekosyyllä, että hänen asiansa koskee kaikkia kuninkaita, ja te olette
kyllin tyhmiä ollaksenne estämättä tätä pakoa. Pariisilaiset, te
järkenne menettäneet pariisilaiset, olen jo kyllästynyt yhä uudelleen
toistamasta teille, pitäkää kuningas ja dauphin teljettynä muurienne
taakse ja säilyttäkää heitä hyvin, sulkekaa vankilaan itävallatar ja
hänen lankonsa ja loput perheestä; yhden ainoankin päivän hukkaaminen
voi käydä kohtalokkaaksi koko kansakunnalle.» Merkillinen ennustus
tämän sairaalloisen epäluulonsa silmälasien kautta katsovan merkillisen
tarkkanäköisen miehen taholta; oli vain niin, että »tämän yhden päivän
hukkaaminen» ei käynyt kohtalokkaaksi kansakunnalle, vaan kuninkaalle
ja kuningattarelle. Sillä vielä kerran Marie Antoinette viime hetkessä
siirtää tuonnemmaksi jo kaikkia yksityiskohtiaan myöten määrätyn
paon. Turhaan Fersen on ponnistellut uuvuksiin asti tehdäkseen kaiken
valmiiksi kesäkuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yötä päivää hän jo
viikkoja ja kuukausimääriä on intohimoisesti työskennellyt vain tämän
ainoan yrityksen hyväksi. Omakätisesti hän yö yön jälkeen käydessään
kuningattaren luona kuljettaa viittansa alla yhä uusia vaatekappaleita,
lukemattomissa kirjeissä hän on kenraali Bouillén kanssa sopinut siitä,
missä paikassa rakuunain ja husaarien tulee odottaa kuninkaan vaunuja;
pitäen ohjaksia omissa käsissään hän Vincennes’in tiellä koettelee
tilaamiaan postihevosia. Kaikki uskotut on tutustutettu asiaan,
koneisto on valmis pienintä ratasta myöten. Mutta viime hetkessä
kuningatar antaa peruutuskäskyn. Muuan hänen kamarineidoistaan, jolla
on suhde vallankumoukselliseen, on joutunut hänen ankaran epäluulonsa
alaiseksi. Nyt on järjestetty niin, että juuri seuraavana aamuna,
kesäkuun 20 päivänä, tällä naisella tulee olla vapaata, ja tätä päivää
on odotettava. Siis jälleen kaksikymmentäneljä tuntia kohtalokasta
viivytystä, peruutuskäsky kenraalille ja jo lähtövalmiille husaareille,
uusi hermojännitys jo murtumispisteeseen kiihtyneelle Fersenille ja
kuningattarelle, joka tuskin enää jaksaa olla levottomuutensa herrana.
Vihdoin kuitenkin tämäkin viimeinen päivä on ohi. Hälventääkseen kaikki
epäluulot kuningatar ajaa iltapäivällä molempien lastensa ja kälynsä
Elisabethin kanssa huvittelupuistoon Tivoliin. Palattuaan hän antaa
komentajalle tavanmukaisella ylemmyydellään ja varmuudellaan määräykset
seuraavaksi päiväksi. Hänessä ei voida huomata mitään kiihtyneisyyttä
ja vielä vähemmän kuninkaassa, sillä tämä hervoton mies ei kykene
olemaan kiihtynyt. Illalla Marie Antoinette vetäytyy kello kahdeksalta
huoneisiinsa ja lähettää pois kamarineidot. Lapset pannaan vuoteeseen
ja näennäisen huolettomina kokoontuu illallisen jälkeen suureen
salonkiin koko perhe. Ja vain erikoisen tarkkaavainen silmä olisi
kenties huomannut, että kuningatar monta kertaa nousi ylös katsomaan
kelloa, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt. Mutta todellisuudessa hän
ei milloinkaan ollut jännittyneempi, enemmän valveilla ja kohtaloon
valmiimpi kuin tänä yönä.

PAKO VARENNES’IIN

Tämän kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän illalla 1791 ei
epäluuloisinkaan tarkastelija voisi huomata mitään epäilyttävää
Tuilerioissa: kuten tavallisesti seisovat kansalliskaartilaiset
vahtipaikoillaan, kuten aina kamarineitsyet ja palvelijat ovat
illallisen jälkeen vetäytyneet huoneisiinsa, ja suuressa salongissa
istuvat kuten joka päivä ennenkin kuningas, hänen veljensä, Provence’in
kreivi ja muut perheen jäsenet rauhallisina trick-track pelin ääressä
tai leppoisasti puhellen. Eikö ole jotakin omituista siinä, että
kuningatar kello kymmenen korvissa kesken keskustelun nousee ja
poistuu vähäksi aikaa? Ei vähintäkään. Hänellä kai on jokin pieni asia
toimitettavana tai kirje kirjoitettavana, ei kukaan palvelijoista
seuraa häntä, ja kun hän saapuu käytävään, on se aivan tyhjä. Mutta
tällä kertaa Marie Antoinette jää jännittyneenä seisomaan, pidättäen
henkeään hän kuuntelee kaartilaisten kovia askeleita, sen jälkeen hän
kiiruhtaa tyttärensä huoneen ovelle ja koputtaa hiljaa. Pikku prinsessa
herää, huutaa pelästyneenä (toista, virkaa tekevää) kotiopettajatartaan
rouva Brunier’ta; tämä tulee, hämmästyy kuningattaren käsittämätöntä
käskyä, että lapsi on nopeasti puettava, mutta ei uskalla panna
vastaan. Sillä välin kuningatar on herättänyt myöskin dauphinin
avaamalla damastibaldakiinin verhot ja hellästi kuiskaamalla hänelle:
»Nousehan ylös, me lähdemme matkaan. Me matkustamme linnoitukseen,
jossa on paljon sotilaita.» Unenpöpperössä pikku prinssi sopertaa
jotakin, pyytää sapeliaan ja univormuaan, koska hänen kumminkin
pitää mennä sotilaiden luo. Mutta Marie Antoinette sanoo »pian,
pian, lähdemme pois» ensimmäiselle kotiopettajattarelle madame de
Tourzel’ille, joka aikoja sitten on vihitty salaisuuteen ja joka sillä
tekosyyllä, että on kyseessä naamiaiset, pukee prinssin tytöksi.
Molemmat lapset viedään äänettömästi portaita alas kuningattaren
huoneeseen. Siellä odottaa heitä hauska yllätys. Sillä kuningattaren
saapuessa astuu sieltä esiin kaartinupseeri, muuan herra von Maiden,
jonka väsymätön Fersen on kaikkea ajatellen kätkenyt sinne. Kaikki
neljä menevät nyt kiireesti vartioimattoman uloskäytävän luo.

Piha on melkein pilkkopimeä. Pitkänä rivinä seisoo vaunuja, pari
ajajaa ja lakeijaa maleksii joutilaina sinne tänne tai tarinoi
kansalliskaartilaisten kanssa, jotka ovat panneet pois raskaat
kiväärinsä eivätkä — kuinka ihana onkaan leuto kesäilta — ajattele
velvollisuutta eivätkä vaaraa. Kuningatar avaa itse oven ja katsahtaa
ulos: hänen varmuutensa ei sellaisissa ratkaisevissa tilanteissa
hetkeksikään jätä häntä. Ja jo hiipii vaunujen varjosta esiin ajajaksi
puettu mies, joka sanaakaan sanomatta tarttuu dauphinin käteen:
Fersen, tuo väsymätön, joka aikaisesta aamusta asti on suorittanut
yli-inhimillisiä voimanponnistuksia. Hän on järjestänyt posteljoonit,
pukenut kolme henkikaartilaista kuriireiksi ja asettanut jokaisen
vahtiin oikealle paikalleen. Hän on salaa kuljettanut yötarpeet
linnasta, antanut ohjeet ajajille ja lisäksi ehtinyt iltapäivällä
lohduttaa kyyneliin asti kiihtynyttä kuningatarta. Kolme, neljä,
viisi kertaa hän on, yhden kerran valepukuisena, muuten tavallisessa
puvussaan kiitänyt Pariisissa edestakaisin saadakseen kaiken
järjestykseen. Nyt hän uskaltaa henkensä viedessään Ranskan dauphinin
kuninkaanpalatsista, eikä halua muuta palkintoa kuin kiitollisen
katseen rakastetultaan, joka hänelle ja yksin hänelle uskoo lapsensa.

Nuo neljä varjoa liukuvat takaisin pimeyteen, kuningatar sulkee hiljaa
oven. Huomiota herättämättä, kevein, huolettomin askelin hän astuu
jälleen, aivan kuin hän vain olisi pistäytynyt noutamassa kirjettä
takaisin salonkiin ja pakisee edelleen näköjään välinpitämättömänä,
silläaikaa kuin lapset, jotka Fersen onnellisesti on kuljettanut
suuren aukion yli, sijoitetaan vanhanaikaiseen fiakeriin, jossa
he heti vaipuvat uneen; samaan aikaan kuningattaren molemmat
kamarineidot toisessa vaunussa lähetetään edeltäkäsin Claye’iin. Kello
yhdeltätoista alkaa sitten kriitillinen hetki. Provence’in kreivi
ja hänen vaimonsa, jotka puolestaan niinikään aikovat paeta tänään,
poistuvat kuten tavallisesti linnasta, kuningatar ja madame Elisabeth
menevät huoneisiinsa. Ollakseen herättämättä epäluuloa kuningatar
antaa kamarineitsyensä riisua itsensä ja tilaa seuraavaksi aamuksi
vaunut huviajelua varten. Puoli kahdeltatoista, jolloin Lafayette’in
välttämättömän käynnin kuninkaan luona täytyy olla lopussa, hän antaa
käskyn sammuttaa valot ja siten merkin palvelijakunnalle vetäytyä
huoneisiinsa. Mutta tuskin on ovi kamarineitojen takana sulkeutunut,
kun kuningatar jälleen hypähtää pystyyn, pukeutuu nopeasti ja ottaa
tällöin ylleen huomiotaherättämättömän harmaan silkkileningin, ja
mustan hatun, jossa on violetti huntu, joka tekee hänen kasvonsa
tuntemattomiksi. Nyt vielä vain alas pieniä portaita ovelle, jossa
muuan uskottu häntä odottaa ja pimeän Place du Carrousel’in poikki,
— kaikki käy oivallisesti. Mutta, kiusallinen sattuma, juuri nyt
leimahtavat valot, vaunut juoksijoineen ja soihdunkantajineen
lähestyvät, ne ovat Lafayette’in, joka on käynyt vakuuttautumassa
siitä, että kaikki, kuten aina, on mitä parhaimmassa järjestyksessä.
Kuningatar painautuu valonhohteen lähestyessä nopeasti porttiholvin
hämärään, ja niin läheltä hänen ohitseen kiitävät Lafayette’in vaunut,
että hän voisi koskettaa niiden pyöriä. Kukaan ei ole häntä huomannut.
Vielä pari askelta, ja hän on vuokravaunujen luona, jotka sisältävät
sen, mitä hän enimmin rakastaa maan päällä: hänen lapsensa ja Fersenin.

Vaikeampaa on kuninkaalle pakeneminen. Ensinnäkin hänen täytyy vielä
kestää Lafayette’in jokailtainen käynti, ja sitä jatkuu niin kauan,
että tällä kertaa jopa tuon paksunahkaisen miehenkin käy vaikeaksi
pysyä rauhallisena. Yhä uudelleen hän nousee tuoliltaan ja astuu
ikkunan ääreen, ikäänkuin hän tahtoisi katsella taivasta. Vihdoin,
kello puoli kahdeltatoista tuo vaivalloinen vieras lähtee. Ludvig
XVI menee makuuhuoneeseensa, ja täällä alkaa viimeinen epätoivoinen
taistelu etikettiä vastaan, joka liian huolellisesti suojelee
häntä. Ikivanhan tavan mukaisesti kuninkaan kamaripalvelijan täytyy
nukkua samassa huoneessa nyöri käärittynä ranteeseensa, niin että
hallitsijan kädenliike riittää heti herättämään nukkuneen. Jos siis
Ludvig XVI nyt haluaa paeta, täytyy tuon raukan ensinnäkin paeta
omaa kamaripalvelijaansa. Ludvig XVI antaa siis kuten tavallista
rauhassa riisua itsensä, paneutuu vuoteeseen ja laskee baldakiinin
alas kummaltakin puolen aivan kuin hän haluaisi nukkua. Mutta
todellisuudessa hän odottaa vain sitä minuuttia, jolloin palvelija
menee viereiseen kabinettiin riisuutumaan, ja nyt tänä täpäränä
silmänräpäyksenä — kohtaus olisi Beaumarchais’n kuvauksen arvoinen —
kuningas hiipii kiireesti baldakiinin takaa, katoaa paljain jaloin
yöpuvussa toisesta ovesta poikansa autioon huoneeseen, jossa hänelle
on asetettu valmiiksi yksinkertainen puku, karkea peruukki ja — uusi
häpeä! — lakeijan hattu. Makuuhuoneeseen astuu sillävälin aivan
hiljaa takaisin uskollinen palvelija, pidättää pelokkaasti henkeään
ollakseen vain herättämättä rakasta, baldakiinin takana lepäävää
kuningastaan, ja kiertää nyörin toisen pään kuten tavallista ranteensa
ympäri. Portaissa sitävastoin hiipii paitasillaan Ludvig XVI, Ludvig
Pyhän jälkeläinen ja perillinen, Ranskan ja Navarran kuningas,
käsivarrellaan harmaa takki, peruukki ja lakeijan hattu alakertaan,
ja täällä odottaa häntä seinäkaappiin piilotettu henkikaartilainen,
herra von Maiden, näyttääkseen hänelle tietä. Tuntemattomana vihreässä
päällystakissaan ja lakeijan hattu kunnianarvoisessa päässään kuningas
kulkee rauhallisesti palatsinsa aution pihan poikki; tuntematta häntä
nuo ei erikoisen vahti-intoiset kansalliskaartilaiset päästävät hänet
ohitseen. Siten näyttää vaikein onnistuneen, ja puolenyön aikaan
perhe on kokoontuneena fiakerissa; Fersen, ajajaksi puettuna, nousee
kuskipukille ja ajaa lakeijaksi puetun kuninkaan ja hänen perheensä
Pariisin halki.

Suoraan halki Pariisin, onnetonta kyllä suoraan halki Pariisin. Sillä
Fersen, aatelismies, on tottunut siihen, että kuskit ajavat hänen
vaunujaan, eikä itse olemaan kuskina, hän ei tunne monisokkeloisen
kaupungin ääretöntä labyrinttiä. Sitäpaitsi hän varovaisuudesta —
onnettomasta varovaisuudesta! — ei heti pyri ulos kaupungista, vaan
tahtoo vielä kerran käydä Rue Matignon’illa vakuuttautuakseen suurten
vaunujen lähdöstä. Vasta kello kahdelta, eikä puolenyön aikaan, hän
ajaa kallisarvoisen kuormansa ulos kaupungin portista — kaksi tuntia,
kaksi korvaamatonta tuntia on menetetty.

Tulliaitauksen takana pitäisi valtavien vaunujen odottaa; ensimmäinen
yllätys: niitä ei olekaan siellä. Jälleen hukataan aikaa, kunnes
vihdoin huomataan niiden lähestyvän neljän hevosen vetäminä ja
peitetyin valoin. Nyt vasta hän ajaa fiakerin toisten vaunujen luo,
jotta kuninkaallinen perhe voisi siirtyä niihin likaamatta — se olisi
hirveätä! — kenkiään ranskalaisessa katuloassa. Kun hevoset vihdoinkin
lähtevät liikkeelle, on kello puoli kolme aamulla puoli kahdentoista
asemesta yöllä. Nyt Fersen ei säästä ruoskaa, puolessa tunnissa he ovat
päässeet Bondy’hin, jossa kaartin upseeri jo odottaa heitä mukanaan
kahdeksan uutta, hyvin levännyttä kuriirihevosta. Täällä on otettava
jäähyväiset. Se ei ole helppoa. Marie Antoinette ei näe mielellään
ainoan luotettavan henkilön poistuvan luotaan, mutta kuningas on
nimenomaan selittänyt, ettei hän toivo Fersenin saattavan heitä
pitemmälle. Mistä syystä, ei tiedetä. Kenties, jottei hän saapuisi
uskottujensa luokse mukanaan tämä vaimonsa liian intiimi ystävä,
kenties Fersenin itsensä vuoksi — joka tapauksessa viimeksimainittu
huomauttaa: »il n’a pas voulu» [Hän ei tahtonut sitä.]. Ja sitten,
onhan sovittu, että Fersen heti käy katsomassa lopullisesti
vapautettuja: siis vain lyhytaikainen ero. Niin ratsastaa Fersen — jo
nousee kalpea valonhohde taivaanrannalle ennustaen kuumaa kesäpäivää,
— vielä kerran vaunujen luo ja huutaa tahallaan kuuluvalla äänellä,
pettääkseen vieraita posteljooneja: »Voikaa hyvin, madame de Korff!»

Kahdeksan hevosta vetää paremmin kuin neljä, niiden iloisesti
ravatessa keinuvat mahtavat vaunut maantien harmaassa pölyssä. Kaikki
ovat hyvällä tuulella, lapset ovat nukkuneet tarpeeksi, kuningas
on iloisempi kuin tavallista. Lasketaan leikkiä heille annetuista
vääristä nimistä: rouva de Tourzel on olevinaan hieno vallasnainen,
madame de Korff, kuningatar lasten kotiopettajatar nimeltä madame
Rochet, kuningas lakeijan hattuineen hänen hovimestarinsa Durand,
madame Elisabeth hänen kamarineitsyensä, dauphin on muuttunut tytöksi.
Oikeastaan perhe mukavissa vaunuissaan tuntee olevansa vapaammin
yhdessä kuin kotona linnassaan, jossa se on satojen lakeijojen ja
kuudensadan kansalliskaartilaisen silmälläpidon alaisena; pian antaa
Ludvig XVI:n uskollinen ystävä, joka ei milloinkaan häntä jätä,
ruokahalu, tietää itsestään. Runsaat varastot otetaan esiin, syödään
vankasti hopeisilta lautasilta, jo lentävät kananluut ja viinipullot
ulos vaununikkunoista, eikä kelpo henkikaartilaisiakaan unohdeta.
Lapset, ihastuneina seikkailuun, leikkivät vaunuissa, kuningatar
juttelee kaikkien kanssa, ja kuningas käyttää tätä odottamatonta
tilaisuutta hyväkseen oppiakseen tuntemaan omaa valtakuntaansa:
hän ottaa esiin kartan ja seuraa kiitettävällä kiinnostuksella
matkan edistymistä kylästä kylään. Vähitellen heidät valtaa yleinen
turvallisuuden tunne. Ensimmäisessä hevostenvaihtopaikassa kello
kuudelta aamulla porvarit vielä ovat vuoteissaan, ei kukaan kysy
paronitar Korffin passeja; kunhan nyt vain päästään onnellisesti
suuren Châlons’in kaupungin halki, on kaikki voitettu, sillä
viiden peninkulman päässä tämän viimeisen esteen tuolla puolen,
Pont-de-Somme-Vesle’in luona, odottaa jo ensimmäinen etujoukko
ratsuväkeä nuoren herttua Choiseul’in johdolla.

Vihdoin ollaan Châlons’issa kello neljä ikäpuolella. Ei todista
suinkaan mitään ilkeämielisyyttä, että niin paljon ihmisiä kokoontuu
postiasemalle. Kun pikaposti saapuu, halutaan nopeasti tietää
posteljooneilta viimeiset Pariisin uutiset, kenties antaa mukaan kirje
tai käärö seuraavalle asemalle, ja ylimalkaankin jutustetaan mielellään
pienessä ikävässä maaseutukaupungissa, nykyään kuten silloinkin,
katsellaan mielellään outoja ihmisiä ja kauniita vaunuja: hyvä Jumala,
mitä parempaa tekemistä on kuumana kesäpäivänä! Asiantuntevasti
tarkastellaan vaunuja. Ne ovat uudenuutukaiset, toteavat ammattimiehet
ensin kunnioittavasti, ja aivan harvinaisen hienot, damastilla
sisustetut, ihmeen kauniisti kasettoidut, upeat matkatavarat,
varmaankin nämä ovat aatelisia, todennäköisesti emigrantteja.
Oikeastaan oltaisiin uteliaita näkemään heidät, puhelemaan heidän
kanssaan, mutta kummallista: minkätähden jäävät kaikki kuusi henkeä
tänä ihmeen ihanana ja lämpimänä päivänä niin pitkän matkan jälkeen
itsepintaisesti istumaan vaunuihin sen sijaan, että kävelemällä hiukan
pehmentäisivät puristettuja jalkojaan ja rupatellen joisivat lasin
raikasta viiniä? Minkätähden nämä kalunoidut palvelijat esiintyvät
niin hävyttömän ylhäisesti, aivan kuin he olisivat jotakin erikoista?
Kummallista, kummallista! Alkaa kuulua hiljaista murinaa, joku astuu
postimestarin luo ja kuiskaa hänelle jotakin korvaan. Hän näyttää
hämmästyneeltä, hyvin hämmästyneeltä. Mutta hän ei sen enempää sekaannu
asiaan ja antaa vaunujen rauhassa ajaa edelleen, mutta — ei kukaan
tiedä, kuinka — puolen tunnin kuluttua juoruaa ja puhuu koko kaupunki,
että kuningas ja kuninkaallinen perhe ovat ajaneet Châlons’in läpi.

Mutta nämä eivät tiedä eivätkä aavista mitään. Päinvastoin he
ovat kaikesta väsymyksestä huolimatta reippaan tyytyväisiä, sillä
seuraavalla asemallahan odottaa jo Choiseul husaareineen: silloin
on teeskentely ja piileksiminen lopussa, lakeijan hattu viskataan
menemään ja väärät passit revitään rikki, vihdoinkin, taas saadaan
kuulla »Vive le Roi»! »Vive la Reine!» mitkä huudot niin kauan ovat
olleet mykistyneinä. Kärsimättömänä madame Elisabeth yhä uudelleen
katsahtaa ikkunasta tervehtiäkseen ensimmäisenä Choiseul’ia, kuriirit
varjostavat kädellä silmiään laskevan auringon säteiltä nähdäkseen jo
etäältä husaarien välkkyvät sapelit. Mutta mitään ei näy. Ei mitään.
Vihdoin saapuu ratsastaja, mutta vain yksinäinen, edelle kiitänyt
kaartinupseeri.

»Missä on Choiseul?» huudetaan hänelle.

»Poissa.»

»Entä muut husaarit?»

»Yhtään miestä ei ole paikalla.»

Yhdellä iskulla hyvä tuuli loppuu. Jokin asia ei ole kunnossa. Ja
lisäksi, tulee pimeä, tulee yö. On kolkkoa nyt matkustaa outoja,
tietymättömiä kohtaloita kohti. Mutta ei ole mahdollista kääntyä
takaisin eikä jäädä paikoilleen, pakolaisella on edessään vain yksi
tie: yhä vain eteenpäin. Kuningatar lohduttaa toisia. Jos husaarit
eivät ole täällä, kohdataan rakuunat Sainte-Ménehould’issa, ja
sinne on täältä vain kahden tunnin matka, silloin ollaan turvassa.
Nämä kaksi tuntia tuntuvat pitemmiltä kuin koko päivä. Mutta — uusi
yllätys — Sainte-Ménehould’issakaan ei ole rakuunoja. Ratsastajat
ovat odottaneet kauan, ovat päiväkauden istuneet ravintoloissa
ja siellä tappaakseen aikaa juopotelleet ja mellastaneet niin
perusteellisesti, että koko väestö on kiinnittänyt heihin huomiota.
Vihdoin on komentaja hovikähertäjän sekavan tiedoituksen narraamana
pitänyt viisaampana viedä heidät kaupungista ja antaa heidän odottaa
etäämpänä tien varrella, vain hän itse on jäänyt paikalle. Vihdoin
kahdeksanvaljakkovaunut juhlallisesti vierivät paikalle ja niiden
perässä kaksivaljakkoinen kabrioletti, mikä kelpo pikkuporvareille
jo on tämän päivän toinen selittämätön ja salaperäinen tapahtuma.
Ensiksi nämä rakuunat, jotka tulivat ja oleskelivat täällä, herra
tiesi mitävarten ja minkätähden, nyt nämä molemmat vaunut hienoissa
livreissä olevine posteljooneineen; ja katsokaahan, kuinka nöyrästi,
kuinka kunnioittavasti rakuunain komentaja tervehtii näitä merkillisiä
vieraita! Ei vain kunnioittavasti, vaan alamaisesti: puhuessaan heidän
kanssaan hän koko ajan pitää kättään lakin kohdalla. Postimestari
Diout, jakobiinikerhon jäsen ja kiivas tasavaltalainen, katselee
terävästi heitä. Heidän täytyy olla korkeita aristokraatteja tai
emigrantteja, hän ajattelee, hienoa, hienointa roskajoukkoa, tässä
pitäisi oikeastaan puuttua asiaan. Joka tapauksessa hän antaa
posteljooneilleen hiljaa käskyn, ettei heidän pitäisi liiaksi jouduttaa
vauhtia ajaessaan näitä salaperäisiä matkustajia, ja unisena vierivät
vaunut unisine asukkaineen eteenpäin.

Mutta niiden lähdöstä on ehtinyt tuskin kulua kymmenen minuuttia,
kun äkkiä leviää — onko joku tuonut tiedon Châlons’ista, vai onko
kansan vaisto arvannut oikein? — huhu, että vaunuissa oli ollut
kuningasperhe. Kaikki meluavat kiihtyneinä, rakuunain komentaja huomaa
äkkiä vaaran ja tahtoo antaa sotilaittensa kiirehtiä vaunujen perään
turvajoukoksi. Mutta on jo liian myöhäistä, katkeroitunut kansanjoukko
panee vastalauseensa, ja rakuunat, runsaan viinin kuumentamina,
veljeytyvät kansan kanssa eivätkä enää tottele. Pari päättäväistä
miestä panee toimeen hälytyksen ja kaikkien ollessa yhtenä sekasortona,
muuan yksityinen mies tekee päätöksen: postimestari Drouet, joka
sotapalvelusajaltaan on hyvä ratsastaja, antaa satuloida hevosensa ja
ratsastaa täyttä laukkaa, yhden toverin seuraamana, lyhyempää tietä
Varennes’iin ennen raskasliikkeisiä vaunuja. Siellä saadaan vielä pitää
seikkaperäinen keskustelu näiden epäilyttävien matkustajien kanssa ja
jos se todellakin on kuningas, niin Jumala armahtakoon häntä ja hänen
kruunuaan! Kuten niin monta tuhatta kertaa, muuttaa tälläkin kertaa
yhden tarmokkaan ihmisen yksi ainoa tarmokas teko maailmanhistorian.

Sillä välin vierivät kuninkaan jättiläisvaunut kiemurtelevaa maantietä
pitkin Varennes’ia kohti. Kahdenkymmenen neljän tunnin matkustus
auringonpaahtaman katon alla on tehnyt väsyneiksi tiiviisti toisiinsa
puristautuneet matkustajat, lapset nukkuvat aikoja sitten, kuningas on
taittanut kokoon kartat, kuningatar on vaiti. Vielä tunti, viimeinen
tunti, ja he saavat varman turvajoukon mukaansa. Mutta jälleen yllätys:
sovitulla hevostenvaihtopaikalla Varennes’in kaupungin ulkopuolella
ei ole mitään hevosia. Hapuillaan pimeässä, koputetaan ikkunoihin
ja saadaan kuulla epäystävällisiä ääniä. Molemmat upseerit, joiden
tehtävänä oli odottaa täällä, on edeltäpäin lähetetty kähertäjä Léonard
— ei pidä valita Figaroa lähetikseen — sekavalla puheellaan saanut
luulemaan, ettei kuningas enää tulisikaan. He ovat menneet nukkumaan,
ja tämä uni on kuninkaalle yhtä kohtalokas kuin Lafayette’in uni
lokakuun 6 päivänä. Siis eteenpäin uupuneilla hevosilla. Varennes’ia
kohti, kenties sieltä tavataan verekset hevoset. Mutta toinen yllätys:
porttiholvissa juoksee pari nuorta miestä esiratsastajan luo ja
komentaa »seis!» Tuossa tuokiossa molemmat vaunut ympäröi joukko nuoria
miehiä, jotka alkavat niitä seurata. Drouet ja hänen seuralaisensa,
jotka ovat saapuneet kymmenen minuuttia aikaisemmin, ovat haalineet
kokoon Varennes’in koko vallankumouksellisen nuorison vuoteista ja
ravintoloista. »Passit!» komentaa joku. »Meillä on kiire, meidän täytyy
pian päästä perille», vastaa vaunuista naisen ääni. Se on luulotellun
»madame Rochet’n» ääni, mutta todellisuudessa kuningattaren, joka
yksinään tällä vaarallisella hetkellä säilyttää kylmäverisyytensä.
Mutta vastarinta ei auta, heidän täytyy lähteä lähimpään majataloon,
jonka nimi on — kuinka häijy voikaan maailmanhistoria olla! — »Suuren
hallitsijan ravintola», ja siellä seisoo jo pormestari, ammatiltaan
kauppias, jolla on tuo maukas nimi »Sauce» [Kastike, keitto], ja
haluaa nähdä passit. Pieni kauppias, joka sydämessään on uskollinen
kuninkaalle ja kovin pelkää sekaantuvansa ikävään juttuun, tarkastaa
hätäisesti passit ja sanoo: »Ne ovat järjestyksessä.» Hän puolestaan
antaisi vaunujen rauhassa ajaa edelleen. Mutta tämä nuori Drouet,
joka huomaa kalan tarttuneen koukkuun, iskee nyrkkiä pöytään ja
huutaa kovalla äänellä: »Se on kuningas ja hänen perheensä, ja jos
Te päästätte heidät ulkomaille, olette syyllinen valtiopetokseen.»
Sellainen uhkaus käy kelpo perheenisän luihin ja ytimiin, ja samalla
kertaa alkaa Drouet’n toverien käyntiin panema hätäkello kumahdella,
kaikkiin ikkunoihin syttyvät valot, koko kaupunki on hälytetty.
Vaunujen ympärille kokoontuu yhä suuremmaksi paisuva ihmisjoukko:
matkan jatkaminen ilman väkivaltaa ei ole ajateltavissakaan, sillä
vereksiä hevosia ei ole vielä valjastettu vaunujen eteen. Pelastuakseen
pälkähästä tuo kelpo kauppias-pormestari ehdottaa, että kun joka
tapauksessa jo on liian myöhäistä matkustaa edelleen, paronitar Korff
ja hänen seurueensa yöpyisivät hänen talossaan. Huomisaamuksi, hän
miettii ovelana, täytyy asian olla selvinnyt tavalla tai toisella, ja
minä pääsen vapaaksi niskoilleni langenneesta edesvastuusta. Kuningas
suostuu epäröiden tarjoukseen, ajatellen, ettei parempaakaan neuvoa
ole, ja sitä paitsi, rakuunat kyllä saapuvat. Voi kestää vain tunnin
tai pari, kunnes Choiseul tai Bouillé ovat täällä. Siten astuu Ludvig
XVI levollisena valeperuukki päässään taloon, ja hänen ensimmäinen
kuninkaallinen toimenpiteensä on pyytää pullo viiniä ja palanen
juustoa. Onko tuo kuningas? Onko tuo kuningatar? — kuiskailevat
levottomina ja kiihdyksissään vanhat naiset ja paikalle rientäneet
talonpojat. Sillä niin suunnattoman etäällä siihen aikaan on pieni
ranskalainen kaupunki suuresta, luoksepääsemättömästä hovista,
ettei yksikään kaikista näistä hänen alamaisistaan milloinkaan ole
nähnyt kuninkaan kasvoja muuten kuin rahoissa ja että varta vasten
pitää lähettää noutamaan aatelisherraa, jotta vihdoinkin saataisiin
todetuksi, onko tämä vieras matkustaja todellakin vain erään
paronitar Korff’in lakeija vaiko Ludvig XVI, Ranskan ja Navarran
kaikkeinkristillisin kuningas.

YÖ VARENNES’ISSA

Tänä kesäkuun 21 päivänä 1791 Marie Antoinette,
kolmannellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan ja
seitsemäntenätoista vuonna Ranskan kuningattareksi tulonsa jälkeen
ensimmäisen kerran astuu ranskalaisen porvarin kotiin. Se on ainoa
keskeytys palatsin ja palatsin, vankilan ja vankilan välillä. Ensiksi
kuljetaan kauppiaan puodin kautta, joka haisee härskiintyneeltä
vanhalta öljyltä, kuivaneelta makkaralta ja kirpeiltä ryydeiltä.
Narisevia portaita pitkin kapuavat peräkanaa kuningas tai pikemminkin
tuo valeperuukkinen tuntematon herra ja tuo luulotellun paronitar
Korff’in kotiopettajatar yläkerrokseen; siellä on kaksi huonetta,
asuinhuone ja makuuhuone, matalia, köyhännäköisiä ja likaisia. Oven
edustalle asettuu heti uudenlaisiksi vartioiksi, jotka suuresti eroavat
Versaillesin hohtavapukuisista kaartilaisista, kaksi talonpoikaa
heinähangot käsissä. Kaikki kahdeksan, kuningatar, kuningas,
madame Elisabeth, molemmat lapset, kotiopettajatar ja molemmat
kamarineitsyet, seisovat ja istuvat tässä ahtaassa huoneessa. Lapset,
kuolemanväsyneinä, pannaan vuoteeseen, ja he nukahtavat heti madame
de Tourzel’in vaalimina. Kuningatar on istuutunut tuolille ja vetänyt
hunnun kasvoilleen; ei kukaan ole saava kerskata nähneensä hänen
vihaansa, hänen katkeroitumistansa. Vain kuningas alkaa heti järjestää
olonsa kodikkaaksi, hän istuutuu rauhallisesti pöydän ääreen ja leikkaa
veitsellä juustosta valtavia kimpaleita. Ei kukaan lausu sanaakaan.

Vihdoin kuuluu kadulta kavionkapsetta, mutta samalla kajahtaa myös
satojen ihmisten hurja huuto: »Husaarit! Husaarit!» Choiseul, niinikään
väärien tiedonantojen harhaanjohtamana, on vihdoinkin saapunut, lyö
parilla sapeliniskulla tiensä vapaaksi ja kokoaa sotilaansa talon
ympärille. Puhetta, jonka hän heille pitää, nuo kelpo saksalaiset eivät
ymmärrä, he eivät tiedä, mikä on kyseessä, he eivät ymmärrä enempää
kuin molemmat saksalaiset sanat: »Kuningas ja Kuningatar.» Mutta he
tottelevat joka tapauksessa ja karauttavat niin kiivaasti kansanjoukkoa
vastaan, että vaunu hetkeksi on vapautunut ihmistungokselta.

Kiireesti Choiseul’in herttua harppaa kannukset kilisten ylös portaita
ja tekee ehdotuksensa. Hän on valmis asettamaan käytettäväksi
seitsemän hevosta. Kuninkaan, kuningattaren ja seurueen on astuttava
niitten selkään ja keskellä herttuan joukkoa kiireesti ratsastettava
paikkakunnalta, ennenkuin ympäristön kansalaiskaarti on ehtinyt
kokoontua. Jäykkänä kumartaa upseeri selontekonsa jälkeen: »Teidän
Majesteettinne, odotan käskyänne.»

Mutta käskyjen antaminen, nopeiden päätösten tekeminen ei koskaan
ole ollut Ludvig XVI:n vahvoja puolia. Voisiko Choiseul taata,
hän parlamentoi, ettei tässä läpimurtautumisessa luoti voisi osua
hänen vaimoonsa, hänen sisareensa, jompaankumpaan hänen lapseensa?
Eikö sittenkin olisi suositeltavampaa odottaa, kunnes muutkin
kapakkoihin hajaantuneet rakuunat on koottu? Tällä tavoin sinne
tänne mietittäessä kuluvat minuutit, kalliit minuutit. Pienen kolkon
huoneen olki-istuimilla istuu perhe, istuu vanha aika ja vitkastelee
ja neuvottelee. Mutta vallankumous, nuori sukukunta, ei odota.
Kylistä saapuvat hätäkellon hereille säikyttäminä miliisimiehet.
kansalliskaarti on täysilukuisena kokoontunut, valleilta on noudettu
vanha kanuuna ja kadut on suljettu. Hajaantuneet sotilaat taas, jotka
kaksikymmentäneljä tuntia ovat harhailleet ratsain sinne tänne,
ottavat mielellään kulauksen viiniä ja veljeytyvät väestön kanssa.
Kadut täyttyvät yhä enemmän ihmisistä. Aivan kuin yhteinen aavistus
ratkaisevien hetkien lähestymisestä ulottuisi syvälle joukkojen
alatajuntaan, nousevat koko ympäristössä vuoteestaan talonpojat,
torpparit, paimenet ja työmiehet ja marssivat Varennes’iin. Ikäloput
eukot tarttuvat uteliaisuudesta sauvaansa nähdäkseen kerran kuninkaan,
ja nyt, kun kuninkaan täytyy avoimesti ilmaista itsensä, ovat kaikki
päättäneet olla päästämättä häntä muurien ulkopuolelle. Jokainen yritys
valjastaa verekset hevoset vaunujen eteen ehkäistään. »Pariisiin,
tai ammumme, ammumme hänet vaunuihinsa», huutavat hurjat äänet
posteljoonille, ja tämän metelin keskellä kumahtaa uudelleen hätäkello.
Uusi hälytys tänä draamallisena yönä: Pariisin suunnalta on tullut
vaunut, kaksi komissaareista, jotka kansalliskokous umpimähkään on
lähettänyt joka suuntaan vangitsemaan kuningasta, on onnellisesti
päässyt hänen jäljilleen. Rajaton riemu tervehtii yhteisen mahdin
sanansaattajia. Nyt on Varennes vapautettu vastuusta, nyt ei enää tämän
viheliäisen pikkukaupungin pienten leipurien, suutarien, räätälien ja
teurastajien tarvitse ratkaista maailman kohtaloa: kansalliskokouksen
lähetit ovat saapuneet, tuon ainoan auktoriteetin, jonka kansa
tunnustaa omakseen. Riemukulussa johdetaan molemmat lähetit kunnon
kauppias Sauce’in taloon ja portaita ylös kuninkaan luo.

Sillä välin on hirvittävä yö vähitellen kulunut loppuun, kello on puoli
seitsemän. Molemmista läheteistä on toinen, Romeuf, kalpea, hätääntynyt
ja varsin vähän ihastunut tehtäväänsä. Lafayette’in adjutanttina
hän on usein suorittanut Tuilerioissa vahtipalvelusta kuningattaren
luona, aina Marie Antoinette, joka kohtelee kaikkia alaisiaan
luonnollisella, hyväntahtoisella sydämellisyydellään, on ollut hänelle
suopea, usein hän ja myös kuningas ovat puhuneet hänen kanssaan
melkein ystävällisesti; sisimmässä sydämessään tällä Lafayette’in
adjutantilla on vain yksi toive: pelastaa molemmat. Mutta kohtalo, joka
näkymättömänä työskentelee kuningasta vastaan, tahtoo, että hänelle
on seuralaiseksi retkelle annettu toinen, erittäin kunnianhimoinen ja
vallankumoukselle kauttaaltaan uskollinen toveri, nimeltä Bayon. Romeuf
on heti päästyään karkulaisten jäljille koettanut salaa vilkastuttaa
kulkua antaakseen kuninkaalle etumatkan, mutta Bayon, tuo leppymätön
tähystäjä, hoputtaa häntä, ja niin hän nyt on siellä punastuneena,
pelokkaana ollessaan pakotettu ilmoittamaan kuningattarelle
kansalliskokouksen kohtalokkaan määräyksen kuninkaallisen perheen
pidättämisestä. Marie Antoinette ei voi salata hämmästystään: »Mitä?
Tekö, hyvä herra? Ei, tätä en olisi voinut uskoa!» Hämillään Romeuf
änkyttää, että koko Pariisi on kiihdyksissä, että valtion etu vaatii
kuninkaan palaamista. Kuningatar käy kärsimättömäksi ja kääntyy pois,
hän aavistelee sekavan puheen takaa pahinta. Vihdoin kuningas pyytää
saada nähdä määräyksen ja lukee, että kansalliskokous on kumonnut
hänen oikeutensa ja että jokaisen kuriirin, joka tapaa kuninkaallisen
perheen, tulee ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin matkan jatkamisen
ehkäisemiseksi. Sanoja: pako, kiinniottaminen, vangitseminen on
tosin taitavasti vältetty. Mutta ensimmäistä kertaa kansalliskokous
julistaa tässä päätöksessään, ettei kuningas ole vapaa, vaan sen
tahdon alainen. Yksinpä Ludvig Hidasajatuksinenkin käsittää tämän
maailmanhistoriallisen muutoksen.

Mutta hän ei tee vastarintaa. »Ei ole olemassa enää Ranskan
kuningasta», hän sanoo uneliaalla äänellään, aivan kuin asia ei
paljoakaan koskisi häntä, ja laskee määräyksen hajamielisenä
vuoteelle, jossa uupuneet lapset nukkuvat. Mutta silloin Marie
Antoinette ponnahtaa äkkiä pystyyn. Kun hänen ylpeyttään loukataan,
hänen kunniaansa uhataan, silloin aina tämä nainen, joka kaikissa
pikkuasioissa oli pikkumainen, kaikissa ulkonaisuuksissa ulkonainen,
saa äkillisen arvokkuuden. Hän rutistaa kokoon kansalliskokouksen
määräyksen, joka uskaltaa komentaa häntä ja hänen perhettään, ja viskaa
sen halveksuvasti lattialle: »En tahdo, että tämä paperi likaa lapseni.»

Pienten virkamiesten selkäpiitä karmii heidän kuullessaan nämä
uhmailevat sanat. Kohtauksen välttämiseksi Choiseul nopeasti nostaa
lattialta paperin. Kaikki huoneessa olijat ovat yhtä kauhuissaan,
kuningas vaimonsa rohkeudesta, molemmat lähetit kiusallisen asemansa
vuoksi; ei kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Nyt kuningas esittää
näennäisesti antautumista merkitsevän, mutta todellisuudessa viekkaan
ehdotuksen. Hän haluaisi vain saada levätä täällä pari kolme tuntia,
sitten hän on valmis lähtemään takaisin Pariisiin. Heidänhän piti toki
itse nähdä, kuinka väsyneitä lapset olivat, kahden niin hirvittävän
päivän ja yön jälkeen tarvitaan hiukan levätä. Romeuf ymmärtää heti,
mitä kuningas tahtoo. Kahdessa tunnissa ehtii Bouillén koko ratsuväki
tänne, ja sen takana jalkaväki ja tykit. Koska hän sisimmässään haluaa
pelastaa kuninkaan, hän ei pane vastaan: eihän hänen tehtävänsä lopulta
sisällä muuta kuin matkan katkaisemisen. Sen hän on tehnyt. Mutta
toinen komisaari, Bayon, huomaa pikaisesti, mistä tässä on kysymys, ja
päättää vastata viekkauteen viekkaudella. Hän myöntyy näennäisesti,
tallustaa veltosti portaita alas, ja kun kansanjoukko kiihtyneenä
ympäröi hänet, ja kysyy, mitä on päätetty, hän huokaisee tekopyhästi:
»Ah, he eivät halua lähteä... Bouillé on jo lähellä, he odottavat
häntä.» Nämä pari sanaa valavat öljyä jo liekehtivään tuleen. Sitä ei
sallita! Enempää ei antauduta petettäviksi! »Pariisiin! Pariisiin!»
Ikkunat tärähtelevät melskeestä, epätoivoisina vaativat viranomaiset,
ennenkaikkea onneton kauppias Sauce, kuningasta lähtemään pois, muussa
tapauksessa he eivät enää voisi vastata hänen turvallisuudestaan.
Husaarit ovat voimattomina kansanjoukon puristuksessa tai siirtyneet
sen puolelle, riemukulussa vaunut vedetään oven eteen ja valjastetaan
kaiken viivytyksen ehkäisemiseksi. Ja nyt alkaa nöyryyttävä näytelmä,
sillä onhan kysymys vain neljännestunneista. Bouillén husaarien
täytyy olla jo lähellä, jokainen minuutti, mikä voitetaan, voi
pelastaa kuninkuuden: siis nyt on vain kaikin arvottomimminkin keinoin
viivytettävä lähtöä Pariisiin. Yksinpä Marie Antoinette’in täytyy
taipua ja rukoilla ensi kerran elämässään. Hän kääntyy kauppiaan vaimon
puoleen ja pyytää häntä auttamaan itseään. Mutta tuo vaimoraukka
pelkää miehensä puolesta. Hän vaikeroi kyynelsilmin, että hänelle
on hirveätä täytyä kieltää kuninkaalta, Ranskan kuninkaalta vieraan
oikeudet talossaan, mutta hänellä on itse lapsia, ja hänen miehensä
täytyisi maksaa se hengellään — hän on aavistetuissaan oikeassa,
tuo naisparka, sillä tuolle onnettomalle kauppiaalle maksaa hänen
päänsä, että hän tuona yönä auttoi kuningasta polttamaan pari
salaista paperia. Yhä uudelleen yrittävät kuningas ja kuningatar
viivyttää lähtöä mitä onnettomimmilla verukkeilla, mutta aika kuluu
kulumistaan eikä Bouillén husaareja näy. Jo on kaikki valmiina, kun
Ludvig XVI — kuinka syvälle onkaan hän vajonnut, kun hänen täytyy
olla mukana sellaisissa ilveilyissä! — sanoo, että hän haluaisi
vielä syödä jotakin. Voiko kuninkaalta evätä pienen aterian? Ei,
riennetään hankkimaan hänelle syötävää, jottei vain aikaansaataisi
viivytystä. Ludvig XVI pureksii muutaman suupalan, Marie Antoinette
sysää lautasen halveksivasti luotaan. Nyt ei enää ole keksittävissä
mitään verukkeita. Silloin ilmenee uusi, viimeinen välikohtaus:
koko perhe seisoo jo ovella, kun muuan kamarineidoista, madame
Neuveville, lysähtää maahan saaden teeskennellyn kouristuskohtauksen.
Heti Marie Antoinette valtiattaren äänellä selittää, ettei hän jätä
kamarineitsyttään pulaan. Hän ei lähde, ennenkuin on hankittu lääkäri.
Mutta lääkärikin — onhan koko Varennes jalkeilla — saapuu ennen kuin
Bouillén joukot. Hän antaa simulantille pari pisaraa tyynnyttävää
lääkettä; nyt tuota murheellista ilveilyä ei käy pitemmälle jatkaminen.
Kuningas huokaisee ja astuu ensimmäisenä alas ahtaita portaita.
Häntä seuraa huulet yhteenpuristettuina, herttua de Choiseul’in
käsipuolessa Marie Antoinette. Hän aavistaa, mikä heitä kaikkia odottaa
tällä paluumatkalla. Mutta kesken omia surujaan hän vielä ajattelee
ystäväänsä: hänen ensimmäiset sanansa Choiseul’ille tämän saapuessa
olivat olleet: »Luuletteko, että Fersen on pelastunut?» Todellisen
miehen rinnalla tämäkin helvetinmatka olisi kestettävissä; on vain
vaikeata pysyä yksin lujana pelkkien raukkojen ja nahjusten keskellä.

Kuningasperhe astuu vaunuihin. Yhä vieläkin he toivovat Bouillén
ja hänen husaariensa saapumista. Mutta mitään ei tule. Kuuluu vain
joukkojen kumea rähinä heidän ympärillään. Vihdoinkin suuret vaunut
lähtevät liikkeelle. Kuusituhatta ihmistä on heidän ympärillään,
koko Varennes marssii saaliinsa mukana, ja nyt puhkeavat raivo ja
pelko äänekkäisiin riemuhuutoihin. Vallankumouslaulujen kohinan,
proletaarisen armeijan ympäröimänä monarkian onnettomuudenlaiva suuntaa
kulkunsa sen kallion luota, johon se oli ajautunut karille.

Mutta vain kaksikymmentä minuuttia tämän jälkeen, kun Varennes’in
takaiselta maantieltä vielä pölypilvi patsaana nousee kuumaa taivasta
kohti, rientää jo kaupungin toisesta päästä paikalle kiivaassa laukassa
ratsuväki, kokonaisia eskadroonia. Vihdoinkin ovat Bouillén husaarit,
nuo turhaan ikävöidyt, saapuneet! Olisi tarvittu vain puolituntinen
lisää viivytystä kuninkaalle, ja he olisivat ottaneet kuninkaan
vastaan hänen armeijansa keskelle, ja hämmästyneinä olisivat palanneet
koteihinsa ne, jotka nyt riemuitsevat. Mutta kun Bouillé kuulee, että
kuningas rohkeutensa menettäneenä on antanut myöten, hän vetää takaisin
joukkonsa. Miksi kannattaisi enää turhaan vuodattaa verta? Hänkin
tietää, että monarkian kohtalon on ratkaissut hallitsijan heikkous,
että Ludvig XVI ei enää ole kuningas eikä Marie Antoinette Ranskan
kuningatar.

PALUUMATKA

Laiva kulkee nopeammin tyynellä kuin myrskyssä. Matkan Pariisista
Varennes’iin vaunut olivat suorittaneet kahdessakymmenessä tunnissa;
paluumatka kestää kolme päivää. Pisara pisaralta pohjaan asti kuninkaan
ja kuningattaren täytyy tyhjentää nöyryytyksen karvas kalkki. Kuoleman
väsyneinä kahden unettoman yön jälkeen, vaihtamattomin vaattein —
kuninkaan paita on niin likainen hiestä, että hänen täytyy lainata
toinen eräältä sotilaalta — he istuvat, kuusi ihmistä, vaunujen
hehkuvassa pätsissä. Säälimättä paahtaa pistävä kesäkuun aurinko
jo tulikuumaa kattoa, ilma maistuu hehkuvalta pölyltä, kiukkuisen
pilkallisena ympäröi yhäti kasvava joukko häväistyjen murheellista
kotimatkaa. Tuo kuuden tunnin matka Versailles’ista Pariisiin oli kuin
paratiisi tähän verrattuna. Karkeat ja karkeimmat sanat sinkoilevat
heidän ylitseen, jokainen tahtoo nauttia kotiinpakotettujen häpeästä.
Mieluummin he siis sulkevat ikkunat ja hikoilevat ja janoavat tämän
vyöryvän kattilan kiehuvassa höyryssä, kuin antavat ulkopuolisten
ivallisten katseitten, heidän häväistyssanojensa loukata itseään. Jo
ovat onnettomien matkustajien kasvot kuin harmaan jauhon peittämät,
silmät unettomuuden ja pölyn tulehduttamat, mutta heidän ei anneta
pysyvästi laskea uutimia, sillä joka asemalla joku pikkuinen pormestari
katsoo olevansa velvoitettu pitämään kuninkaalle opettavaisen puheen,
ja joka kerta hänen täytyy vakuuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ollut
poistua Ranskasta. Sellaisina hetkinä kuningatar säilyttää parhaiten
kaikista ryhtinsä. Kun eräällä asemalla heille vihdoin tuodaan jotakin
syötävää ja verhot lasketaan alas, jotta he saisivat tyydyttää
nälkänsä, räyhää kansa vaatien, että uutimet on vedettävä ylös.
Madame Elisabeth on jo antamaisillaan perään, mutta kuningatar sanoo
päättäväisesti ei. Hän antaa ihmisten rauhassa mellastaa, ja vasta
neljännestunnin perästä, kun ei enää näytä siltä kuin hän tottelisi
käskyä, hän itse kohottaa uutimen, viskaa kananluut ikkunasta ja sanoo
lujalla äänellä: »Täytyy säilyttää ryhtinsä loppuun asti.»

Vihdoin toivon pilkahdus: illalla viivähdetään Châlons’issa. Siellä
odottaa porvaristo kivisen riemukaaren takana, se on — historian ivaa —
sama, joka yksikolmatta vuotta sitten pystytettiin Marie Antoinette’in
kunniaksi, kun hän saapui Itävallasta lasisissa juhlavaunuissa,
juhlivan kansan keskitse, tulevaa puolisoaan vastaan, ja kiviotsikkoon
on hakattuna: »Perstet aeterna ut amor», »Säilyköön tämä muistomerkki
ikuisesti kuten rakkautemme.» Mutta rakkaus on häviävämpi kuin hyvä
marmori ja hakattu kivi. Kuin unessa Marie Antoinette näkee, että hänet
tämän kaaren alla kerran aateli oli ottanut vastaan juhlavaatteissa,
että katu oli täynnä valoja ja ihmisiä ja että kaivoista suihkusi
viiniä hänen kunniakseen. Nyt häntä enää odottaa vain kylmä,
parhaimmassa tapauksessa säälivä kohteliaisuus, joka kuitenkin on
laupeudentyö äänekkään, julkeana tunkeilevan vihan jälkeen. He
saavat nukkua, vaihtaa vaatteita; mutta seuraavana aamuna, auringon
jälleen vihamielisesti hehkuessa, heidän täytyy jatkaa kärsimyksensä
taivalta. Kuta lähemmäksi Pariisia he tulevat, sitä vihamielisemmäksi
käy väestö; jos kuningas pyytää märkää sientä pestäkseen tomun ja
lian kasvoiltaan, pilkkaa häntä muuan virkailija: »Sellainen kuuluu
asiaan kun matkustaa.» Kun kuningatar lyhyen levähdyksen jälkeen
astuu vaunujen portaille takaisin, sihisee hänen takanaan kuin pureva
käärme, naisääni: »Odotapas pienokaiseni, pian saat nähdä toisenlaiset
portaat.» Muuan aatelismies, joka tervehtii heitä, temmataan alas
hevosen selästä ja lyödään kuoliaaksi pistooleilla ja puukoilla. Nyt
vasta kuningas ja kuningatar käsittävät, ettei ainoastaan Pariisi ole
joutunut vallankumouksen »erehdyksen» valtaan, vaan että heidän maansa
kaikilla pelloilla uusi kylvö on kohonnut mitä runsaimpaan kukkaan;
mutta heillä ei kenties enää ole voimaa tuntea tätä kaikkea: vähitellen
väsymys tekee heidät täysin turtuneiksi. Raukeina he istuvat vaunuissa,
jo välinpitämättöminä kohtalostaan; silloin, vihdoin, vihdoin tulee
kuriireja ratsain ilmoittamaan, että kolme kansalliskokouksen jäsentä
saapuu heitä vastaan suojelemaan kuningasperheen matkaa. Nyt henki on
pelastettu, mutta siinä myös kaikki.

Vaunut pysähtyvät keskellä maantietä: heitä vastaan tulee kolme
kansanedustajaa: Maubourg, rojalisti, Barnave, porvarillinen
asianajaja, Pétion, jakobiini. Kuningatar avaa omin käsin vaunun oven
sanoen kiihtyneenä ja ojentaen noille kolmelle pikaisesti kätensä:
»Voi, hyvät herrat, katsokaa, ettei tapahdu mitään onnettomuutta, ettei
uhrata ihmisiä, jotka ovat saattaneet meitä, vaan että heidän elämänsä
turvataan.» Hänen erehtymätön tahtinsa suurina hetkinä on heti osunut
oikeaan: kuningatar ei saa pyytää turvaa itselleen, vaan ainoastaan
niille, jotka ovat häntä uskollisesti palvelleet.

Kuningattaren päättäväinen ylhäisyys tekee heti alusta pitäen lopun
lähettilästen armollisesta asenteesta: yksinpä jakobiini Pétionin
täytyy muistelmissaan vastahakoisesti myöntää, että nämä eloisasti
lausunut sanat tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Hän käskee
heti meluavien olla hiljaa ja ehdottaa sen jälkeen kuninkaalle, eikö
olisi parempi, että kaksi kansalliskokouksen lähettiläistä asettuisi
vaunuihin, jotta heidän läsnäolonsa turvaisi kuninkaallisen perheen
kaikilta vaaroilta. Madame de Tourzel’in ja madame Elisabethin tulisi
sen tähden astua toisiin vaunuihin. Mutta kuningas vastaa, että näinkin
käy laatuun, täytyisi vain painautua hieman enemmän yhteen, jotta
saataisiin tilaa. Nyt kaikessa kiireessä järjestetään seuraavasti:
Barnave istuu kuninkaan ja kuningattaren välissä, joka puolestaan
ottaa dauphinin syliinsä. Pétion istuutuu madame de Tourzel’in ja
madame Elisabethin väliin, samalla kuin madame de Tourzel painaa
prinsessan polviensa väliin. Ollen kahdeksan henkeä kuuden asemesta,
reidet painautuneina lujasti kiinni toisiinsa istuvat nyt monarkian
ja kansan edustajat yksissä vaunuissa, ja voidaan kai sanoa, etteivät
kuningasperhe ja kansalliskokouksen edustajat milloinkaan olleet niin
lähellä toisiaan kuin näinä tunteina.

Se, mitä näissä vaunuissa nyt tapahtuu, on yhtä odottamatonta kuin
luonnollista. Ensiksi vallitsee mitä vihamielisin jännitys molempien
napojen, kuningasperheen viiden jäsenen ja kansalliskokouksen kahden
edustajan välillä, vankien ja vanginvartijain välillä. Molemmat
puolet ovat lujasti päättäneet säilyttää jäykkänä arvovaltansa toista
vastaan. Marie Antoinette katselee itsepintaisesti molempien ohitse
eikä avaa suutaan, juuri sentähden, että hän on näiden »factieux’ien»
suojaama ja heidän armostaan riippuvainen: heidän ei pidä luulla,
että hän, kuningatar, tavoittelisi heidän suosiotaan. Edustajat
taas eivät mistään hinnasta tahdo, että kohteliaisuus tulkittaisiin
alistuvaisuudeksi: tällä matkalla on kuninkaalle opetettava, että
kansalliskokouksen jäsenet vapaina ja lahjomattomina miehinä pitävät
päänsä pystyssä toisin kuin hänen mateleva hovijoukkionsa. Siis
välimatka on kaikin mokomin säilytettävä!

Tässä mielentilassa Pétion, jakobiini, ryhtyy avoimeen hyökkäykseen.
Heti alusta alkaen hän haluaa antaa kuningattarelle, joka on
ylpein, pienen opetuksen saattaakseen hänet pois tasapainosta.
Hän selittää saaneensa tarkan tiedon siitä, että kuninkaallinen
perhe linnan läheisyydessä oli astunut tavalliseen fiakeriin,
jota ajoi ruotsalainen, nimeltä... ruotsalainen nimeltä... sitten
Pétion vaikenee, aivan kuin hän ei voisi muistaa nimeä, ja kysyy
kuningattarelta, mikä tämän ruotsalaisen nimi on. Hän on suunnannut
kuningattareen myrkytetyllä tikarilla tehdyn iskun tiedustellessaan
kuninkaan läsnäollessa tämän rakastajan nimeä. Mutta Marie Antoinette
välttää tarmokkaasti iskun: »Minulla ei ole tapana huolehtia
tallimiesteni nimistä.» Vihamielisyys ja jännitys täyttävät tämän
ensimmäisen etuvartiokahakan jälkeen ilkeällä tavalla tuon ahtaan
huoneen.

Silloin hälventää pieni välikohtaus kiusallisen mielialan. Pieni
prinssi on hypännyt äitinsä sylistä alas. Vieraat herrat askarruttavat
suuresti hänen uteliaisuuttaan. Hän tarttuu pienoisilla sormillaan
Barnave’in virkapuvun messinkinappiin ja tavaa vaivalloisesti
kirjoituksen: »Vivre libre ou mourir.» [Elää vapaana tai kuolla.]
Tällöin tietysti herättää suurta hilpeyttä molemmissa komissaareissa,
että Ranskan tulevan kuninkaan tällä tavoin täytyy oppia tuntemaan
vallankumouksen johtavat ajatukset. Vähitellen sukeutuu keskustelu.
Ja nyt tapahtuu se kummallinen asia, että Bileamin, joka on lähtenyt
kiroamaan, lopulta täytyy siunata. Molemmat puolet alkavat huomata
toisensa oikeastaan paljon hauskemmiksi, kuin he etäältä olivat
voineet olettaa. Pétion, tuo pikkuporvari ja jakobiini, Barnave, nuori
maaseutuasianajaja, olivat kuvitelleet »tyrannit» yksityiselämässään
luoksepääsemättömiksi, korskeileviksi, ylpeiksi, tyhmiksi ja
hävyttömiksi, ja luulleet, että hovielämän suitsutus tukahduttaisi
kaiken inhimillisyyden. Nyt he, jakobiini ja porvarillinen
vallankumouksellinen, ovat aivan yllättyneet kuninkaallisen perheen
piirissä vallitsevista luonnollisista käyttäytymistavoista. Yksinpä
Pétionin, joka tahtoi näytellä Catoa, täytyy kertoa: »Näen heissä
eräänlaista yksinkertaisuutta ja tuttavallisuutta, joka miellyttää
minua; heissä ei ole jälkeäkään kuninkaallisesta tärkeydestä,
vaan keveyttä ja kotoista leppoisuutta. Kuningatar käyttää madame
Elisabethista nimitystä ’pikku sisareni’, madame Elisabeth puolestaan
vastaa samaan tapaan. Madame Elisabeth puhuttelee kuningasta
sanoilla ’veljeni’. Kuningatar tanssittaa prinssiä polvillaan,
nuori prinsessa leikkii veljensä kanssa, ja kuningas katselee tätä
kaikkea tyytyväisenä, joskin jokseenkin liikkumattomana ja tylsänä.»
Molemmat vallankumousmiehet näkevät hämmästyneinä, että kuninkaan
lapset leikkivät aivan samalla tavoin kuin heidän omansa kotona,
jopa alkaa heistä tuntua kiusalliselta, että he oikeastaan ovat itse
paljoa hienommin puetut kuin Ranskan valtias, jolla on jopa likaiset
alusvaatteet. Yhä löyhemmäksi käy alussa vallinnut vastarinta. Kun
kuningas juo, hän tarjoaa Pétionille kohteliaasti oman lasinsa, ja
yliluonnolliselta tapahtumalta näyttää hämmästyneestä jakobiinista,
että Ranskan ja Navarran kuningas, dauphinin ilmaistessa pienen
tarpeen, korkean omakätisesti avaa hänen housunsa ja toimituksen aikana
pitää hänelle hopeista yöastiaa. »Tyrannit» ovat oikeastaan aivan
samanlaisia ihmisiä kuin mekin, tunnustaa hämmästyneenä tuo kiukkuinen
vallankumouksellinen. Ja yhtä yllättynyt on kuningatarkin. Oikeastaan
he lopulta ovat aivan mukavia ihmisiä nämä kansalliskokouksen
»scélérats» [Roisto, heittiö, konna], nämä »monstres»! Eivät ollenkaan
verenhimoisia, eivät ollenkaan sivistymättömiä, ja varsinkaan eivät
ollenkaan tyhmiä; päinvastoin heidän kanssaan voi jutella paljon
mukavammin kuin kreivi d’Artois’in ja hänen kumppaneidensa kanssa.
Vielä eivät he ole matkustaneet yhdessä edes kolmea tuntia, kun jo
molemmat puolet, jotka tahtoivat tehota toisiinsa kovuudella ja
ylpeydellä — ihmeellinen ja kuitenkin syvästi inhimillinen muutos —,
alkavat pyrkiä toistensa suosioon. Kuningatar saattaa puheenalaiseksi
poliittisia probleemoja osoittaakseen molemmille vallankumousmiehille,
ettei heidän piireissään olla lainkaan niin ahdasjärkisiä ja
pahansuopia kuin kansa huonojen sanomalehtien harhaan johtamana luulee.
Kansanedustajat taas yrittävät selittää kuningattarelle, ettei hänen
pitäisi sekoittaa kansalliskokouksen päämääriä herra Marat’n hurjaan
suunsoittoon; ja kun tulee kysymys tasavallasta, sivuuttaa jopa Pétion
varovaisesti asian. Pian näyttäytyy, kuten ikivanha kokemus osoittaa,
että hovi-ilma saattaa hämmennyksiin päättävimmätkin kumousmiehet, ja
sen, kuinka narrimaiseksi perinnöllisen majesteetin läheisyys, voi
tehdä turhamaisen miehen, tuskin mikään osoittaa hupaisemmalla tavalla
kuin Pétionin muistiinpanot. Kolmen tuskallisen yön, kolmen kuolettavan
kuuman, epämukavissa matkavaunuissa vietetyn päivän jälkeen, kaikkien
sielullisten järkytysten ja nöyryytysten perästä naiset ja lapset ovat
luonnollisesti hirvittävän väsyneitä. Tahtomattaan madame Elisabeth
torkahtaessaan tulee nojanneeksi naapuriaan Pétionia vastaan. Tämä
seikka innostuttaa tuon turhamaisen tyhmyrin heti kuvittelemaan, että
hän on tehnyt galantin valloituksen, ja niinpä hän selontekoonsa
kirjoittaa sanat, jotka sadoiksi vuosiksi tekevät tuon hovi-ilman
huumaaman miesraukan naurettavaksi: »Madame Elisabeth suuntasi helläksi
käyneen katseensa minuun sillä antautumisen ilmeellä, minkä hetki
synnyttää, ja joka herättää niin suurta kiinnostusta. Meidän silmämme
kohtasivat toisensa monta kertaa eräänlaisessa yhteisymmärryksessä ja
molemminpuolisessa vetovoimassa, yö saapui, ja kuutamo alkoi levittää
samanlaista vienoa kirkkautta. Madame Elisabeth otti prinsessan
syliinsä, asetti hänet puoleksi minun polvelleni, puoleksi omalleen.
Prinsessa vaipui uneen, minä ojensin esiin toisen käsivarteni ja
madame Elisabeth omansa sen päälle. Meidän käsivartemme olivat siis
kietoutuneet yhteen, ja minun käsivarteni kosketti häntä olkapään
alapuolelle. Minä tunsin liikkeen ja lämmön, joka tunkeutui vaatteitten
läpi. Madame Elisabethin katseet näyttivät minusta kutsuvammilta,
huomasin eräänlaisen alttiuden hänen olemuksessaan, hänen silmänsä
kävivät kosteiksi, ja hänen alakuloisuuteensa sekoittui eräänlainen
hekumallisuus. Voin erehtyä, kenties tulee sekoittaneeksi onnettomuuden
ilmaukset nautinnon ilmauksiin, mutta luulen, että jos olisimme olleet
yksin, hän olisi vaipunut käsivarsiini ja antautunut luonnon vieteille.»

Paljon vakavalaatuisempi kuin tämä »kauniin Pétionin» eroottinen
mielikuvitelma on majesteetin vaarallisen tenhovoiman vaikutus hänen
seuralaiseensa Barnave’iin. Ollen aivan nuori, äsken leivottuna
asianajajana provinssikaupungistaan Pariisiin saapunut, tämä
idealistinen vallankumousmies on aivan lumottu, kun kuningatar,
Ranskan kuningatar, vaatimattomasti antaa hänen selittää itselleen
vallankumouksen perusajatuksia, hänen kerhoystäviensä aatteita.
Mikä tilaisuus, ajattelee tahtomattaan tämä markiisi Posa, herättää
kuningattaressa kunnioitusta ja arvonantoa pyhiä periaatteita kohtaan,
kenties voittaa hänet perustuslaillisten ajatusten ystäväksi. Tuo
tulisieluinen nuori asianajaja puhuu ja kuulee puhuvansa, ja katso
— sitä hän ei milloinkaan olisi uskonut — tämä, kuten väitetään,
pintapuolinen nainen (Jumala tietäköön, että se on valhetta!)
kuuntelee osaaottavaisena ja ymmärtämyksellisenä hänen puhettaan, ja
kuinka viisaita ovatkaan hänen vastahuomautuksensa! Itävaltalaisella
rakastettavuudellaan, näennäisesti alttiina omaksumaan hänen
ajatuksensa Marie Antoinette vetää tämän naivin herkkäuskoisen miehen
kokonaan tenhopiiriinsä. Kuinka epäoikeudenmukaisesti onkaan tätä
jaloa naista kohdeltu, kuinka väärin hänelle on tehty, hän ajattelee
yllättyneenä. Hänhän tahtoo vain parasta, ja jos vain olisi olemassa
joku antamassa hänelle oikeat viitteet, voisi kaikki olla hyvin
Ranskassa. Kuningatar saa hänet ehdottomasti uskomaan, että hän
etsii sellaista neuvonantajaa, ja myös, että hän olisi Barnave’ille
kiitollinen, jos tämä tulevaisuudessa oikealla tavalla valistaisi
häntä hänen tietämättömyydessään. Niin hän on tästä lähin ottava
tehtäväkseen ilmoittaa tälle niin odottamattoman ymmärtäväiselle
naiselle kansan todelliset toivomukset, ja itse puolestaan hän on saava
kansalliskokouksen vakuuttumaan kuningattaren demokraattisen mielialan
puhtaudesta. Pitkien keskustelujen aikana Meaux’n arkkipiispan,
palatsissa, jossa he levähtävät, Marie Antoinette osaa siinä määrin
kietoa pauloihinsa Barnave’in rakastettavuudellaan, että hän joka
suhteessa asettuu hänen käytettäväkseen; siten kuningatar kaikessa
salaisuudessa — ei kukaan olisi voinut odottaa sellaista ratkaisua —
Varennes’in matkalta tuo mukanaan suunnattoman poliittisen menestyksen.
Ja sillä välin kuin muut vain hikoilevat ja syövät ja ovat väsyneitä ja
rohkeutensa menettäneitä, hän näissä vierivissä vankivaunuissa vielä
taistelee viimeisen voiton kuninkuuden asian puolesta.

Matkan kolmas ja viimeinen päivä on hirvittävin. Ranskan taivaskin
on kansan puolella ja kuningasta vastaan. Säälimättömänä lämmittää
aamusta iltaan asti aurinko vaunujen nelipyöräistä, paksun pölyn
peittämää ja täpötäyttä leivinuunia, ei yksikään pilvenhattara luo
häipyväksi minuutiksikaan varjoa niiden tulikuumalle katolle. Vihdoin
kulkue pysähtyy Pariisin porttien eteen, mutta kaikkien niiden
satojentuhansien, jotka tahtovat nähdä kaleerilla kotiin kuljetetun
kuninkaan, täytyy saada tahtonsa täytetyksi: sentähden kuningas ja
kuningatar eivät pääse Saint-Denis’n portin kautta linnaansa, vaan
suunnatonta kiertotietä loputtomien bulevardien kautta. Ei yksikään
huuto kohoa koko matkalla heidän kunniakseen, ei myöskään ainoakaan
häväistyssana, sillä tiedonannot saattavat halveksumiselle alttiiksi
jokaisen, joka tervehtii kuningasta, ja uhkaavat raipoilla jokaista,
joka solvaa kansakunnan vankia. Mutta suunnaton riemu hyrskyy niiden
vaunujen ympärillä, jotka kulkevat kuninkaallisten vaunujen perässä.
Niissä näyttäytyy turhamaisena mies, jota kansa yksin saa kiittää tästä
voitosta, postimestari Drouet, tuo rohkea metsästäjä, joka viekkaudella
ja kiukulla on kaatanut maahan kuninkaallisen riistan.

Tämän matkan viimeinen hetki, kaksi metriä vaunuista palatsin portille
on vaarallisin. Koska kuninkaallinen perhe on kansanedustajien
suojelema, mutta raivo ehdottomasti vaatii uhria, se hyökkää kolmen
syyttömän henkikaartilaisen kimppuun, jotka muka ovat auttaneet
kuninkaan »poisviemistä». Heidät temmataan alas kuskipukilta, hetken
ajan näyttää siltä, kuin kuningattaren jälleen pitäisi nähdä veristen
päitten heiluvan keihäitten kärjessä palatsinsa sisäänkäytävän
edustalla. Silloin kansalliskaarti heittäytyy väliin ja lakaisee
pistimillä ovikäytävän vapaaksi. Nyt vasta leivinuunin ovi avataan;
likaisena, hiostuneena ja väsyneenä kuningas raskain askelin astuu
ensimmäisenä vaunuista, häntä seuraa kuningatar. Heti nousee peloittava
murina »Itävallatarta» vastaan, mutta nopein askelin hän on kulkenut
pienen matkan vaunuista ovelle, lapset seuraavat jäljestä; hirveä matka
on lopussa.

Sisällä lakeijat odottavat juhlallisin rivein: pöytä on katettu aivan
kuten tavallista, arvojärjestys säilytetty; kotiin palanneet voisivat
luulla nähneensä vain unta. Mutta todellisuudessa nämä viisi päivää
ovat järkyttäneet kuninkuuden perustaa enemmän kuin viisi vuotta
uudistuksia, sillä vangit eivät enää ole kruunupäitä. Kuningas on
jälleen vajonnut portaan alemmaksi, vallankumous kohonnut portaan
verran ylöspäin.

Mutta tuota väsynyttä miestä tämä ei näytä kovinkaan liikuttavan. Ollen
välinpitämätön kaikelle on hän välinpitämätön omalle kohtalolleen.
Käsi vapisematta hän merkitsee päiväkirjaansa ainoastaan: »Lähtö
Meaux’sta kello puoli seitsemältä, tulo Pariisiin puoli kahdeksalta,
ilman keskeytystä.» Siinä kaikki, mitä Ludvig XVI:lla on sanottavana
elämänsä syvimmästä häpeästä. Ja Pétion kertoo samaten: »Hän oli niin
rauhallinen, kuin ei olisi tapahtunut mitään. Olisi voinut luulla hänen
palaavan metsästysretkeltä.»

Mutta Marie Antoinette tietää, että kaikki on mennyttä. Koko tämän
tuloksettoman matkan tuskan on täytynyt hänen ylpeydelleen merkitä
miltei kuolettavaa järkytystä. Mutta ollen todellinen nainen ja todella
rakastava hän myöhäisen ja peruuttamattomasti viimeisen intohimonsa
koko alttiudella ajattelee tässäkin helvetissä yksistään tuota, joka
on hävinnyt hänen luotaan, hän pelkää, että Fersen, ystävä, liiaksi
olisi huolissaan hänestä. Mitä hirvittävimpien vaarojen ympäröimänä
hänet tekee kärsimyksissään eniten levottomaksi Fersenin sääli,
hänen levottomuutensa. »Älkää olko levoton meistä», hän kirjoittaa
nopeasti paperilapulle, »me elämme.» Ja seuraavana päivänä, vielä
pyytävämmin, vielä hellemmin (varsinaiset intiimit paikat on Fersenin
jälkeläinen hävittänyt, mutta silti sanojen väreilystä tuntee
hellyyden henkäyksen): »Elän vielä... mutta olen huolestunut Teistä,
ja valitan, että Te kärsitte siitä, ettette saa mitään tietoja meiltä!
Suokoon taivas, että tämä tulisi käsiinne, älkää kirjoittako minulle,
se merkitsisi joutumistamme vaaraan, ja ennen kaikkea, älkää nyt
tulko millään tekosyyllä. Tiedetään, että Te autoitte meidät täältä
pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos tulisitte takaisin. Olemme yötä
päivää täällä vartioituina, mutta se on minulle yhdentekevää... Olkaa
huoleti, minulle ei tule tapahtumaan mitään. Kansalliskokous tulee
kohtelemaan meitä lempeästi. Hyvästi... En voi tämän jälkeen enää
kirjoittaa Teille...»

Ja kuitenkaan Marie Antoinette ei jaksa juuri nyt olla ilman sanaakaan
Ferseniltä. Ja seuraavana päivänä hän kirjoittaa uudestaan mitä
hehkuvimman, mitä hellimmän kirjeen, joka vaatii tietoa, tyynnytystä,
rakkautta: »Voin sanoa Teille ainoastaan, että rakastan Teitä ja
siihenkin minulla tuskin on aikaa. Minä voin hyvin, älkää olko minusta
huolissanne, minä vain mielelläni tahtoisin tietää Teistä samaa.
Kirjoittakaa minulle salakirjoituksella, antakaa kamaripalvelijanne
kirjoittaa osoite... Ja sanokaa minulle vain, kenelle minun tulee
osoittaa kirjeeni Teille, sillä ilman sitä en enää jaksa elää. Voikaa
hyvin, Te rakastavin ja rakastetuin kaikista ihmisistä. Syleilen Teitä
koko sydämestäni.»

»En voi enää elää ilman sitä!», sellaista intohimon huutoa ei
milloinkaan ole kuultu kuningattaren huulilta. Mutta miten vähän
onkaan hän enää kuningatar, miten paljon entisestä mahdista onkaan
häneltä riistetty; vain naiselle on jäänyt se, mitä ei mikään voi
häneltä riistää: hänen rakkautensa. Ja tämä tunne antaa hänelle voimaa
puolustamaan henkeään suurena ja päättäväisenä.

TOINEN PETTÄÄ TOISTA

Pako Varennes’iin alkaa vallankumouksen historiassa uuden jakson. Tänä
päivänä syntyy uusi puolue, tasavaltalainen. Tähän asti, kesäkuun 21
päivään 1791, kansalliskokous oli ollut yksimielisesti rojalistinen,
koska se oli yksinomaan aatelismiehistä ja porvareista kokoonpantu,
mutta jo tunkeutuu kolmannen säädyn, porvarissäädyn, takaa esiin
neljäs, proletariaatti, suuri, myrskyinen, alkuvoimainen massa,
jota porvaristo säikähtyy, samoin kuin kuningas oli säikähtänyt
porvaristoa. Peloissaan ja liian myöhään katuen laaja omistava luokka
huomaa, mitkä demoniset alkuvoimat se on päästänyt valloilleen, ja
niin he vielä nopeasti haluaisivat perustuslailla erottaa toisistaan
kuninkaan ja kansan mahdin. Jotta siihen voitaisiin saada Ludvig
XVI:lta myöntymys, on tarpeellista säästää häntä henkilökohtaisesti;
ja niin maltilliset puolueet ajavat läpi päätöksen, ettei kuningasta
millään tavalla moitita hänen paostaan Varennes’iin; hän ei muka
vapaaehtoisesti, omasta tahdostaan ole poistunut Pariisista, he
selittävät tekopyhästi, vaan hänet on »viety pois». Ja kun sitten
jakobiinit vastoin tätä Mars-kentällä panevat toimeen mielenosoituksen
kuninkaan valtaistuimelta syöksemiseksi, porvariston johtajat,
Bailly ja Lafayette, antavat ensi kerran päättäväisesti hajoittaa
kansanjoukon ratsuväen ja kiväärienlaukausten avulla. Mutta kuningatar,
joka on tarkoin saarrettu omaan taloonsa — Varennes’in pakomatkan
jälkeen hän ei enää saa itse lukita oviaan, ja kansalliskaartilaiset
valvovat ankarasti jokaista hänen askeltaan — ei sisimmässään enää
pitkiin aikoihin ole ollut epätietoinen sellaisten myöhästyneiden
pelastusyritysten todellisesta arvosta. Usein hän kuulee ikkunoistaan
vanhan »Eläköön kuningas!» huudon asemesta uuden »Eläköön tasavalta!»
Ja hän tietää, että tämä tasavalta voi syntyä ainoastaan, kun sitä
ennen hän, hänen puolisonsa ja lapsensa ovat joutuneet perikatoon.

Varennes’in yön varsinaisena onnettomuutena — senkin kuningatar pian
huomaa — ei niinkään paljon ollut hänen oman pakonsa epäonnistuminen
kuin samanaikainen Ludvigin nuoremman veljen, Provence’in kreivin paon
onnistuminen. Hän on tuskin ehtinyt Brüsseliin, kun hän jo tekee lopun
pitkällisestä ja vaivalla sietämästään alistussuhteesta veljeensä,
julistautuu regentiksi, kuninkuuden lailliseksi edustajaksi, niin
kauan kuin todellinen kuningas Ludvig XVI on vankina Pariisissa, ja
tekee salaa kaikkensa pitkittääkseen tätä väliaikaa niin paljon kuin
mahdollista. »Mitä sopimattomimmalla tavalla on täällä osoitettu
iloa kuninkaan vangiksi joutumisesta», kertoo Fersen Brüsselistä,
»Artois’n kreivi suorastaan säteili.» Nythän he vihdoinkin istuvat
lujasti satulassa, nuo, joiden kauan nöyrinä on täytynyt ratsastaa
kuninkaan kuormastossa, nyt he voivat kalistella sapeleitaan ja
siekailematta vaatia sotaa; jos tällöin Ludvig XVI, Marie Antoinette
ja toivottavasti myös Ludvig XVII tuhoutuvat, sitä parempi, silloin
on yhdellä harppauksella hypätty kahden valtaistuimelle johtavan
porrasaskelman yli ja silloin vihdoinkin »Monsieur», Provence’in
kreivi, voi nimittää itseään Ludvig XVIII:ksi. Kohtalokkaalla
tavalla ulkomaisetkin ruhtinaat liittyvät tähän mielipiteeseen, että
monarkian aatteen kannalta on täysin yhdentekevää, mikä Ludvig istuu
Ranskan valtaistuimella; pääasiaksi jää, että saadaan ehkäistyksi
tasavaltalaisen myrkyn leviäminen Eurooppaan, että »ranskalainen
rutto» tukahdutetaan alkuunsa. Selkäpiitä karmivan kylmästi Ruotsin
kuningas Kustaa III kirjoittaa: »Niin suurta kiinnostusta kuin
tunnenkin kuningasperheen kohtaloon, painaa kuitenkin Euroopan
tasapainon vaikeus, Ruotsin erikoiset edut ja hallitsijoiden asia
vielä enemmän vaa’assa. Kaikki riippuu siitä, voidaanko kuningasvalta
Ranskassa palauttaa entiselleen, ja meille voi olla yhdentekevää,
istuuko tällä valtaistuimella nyt Ludvig XVI, Ludvig XVII vai Kaarle
X, edellyttäen, että valtaistuin itse saatetaan entiselleen ja että
ratsastuskoulun (kansalliskokouksen) hirviö murskataan.» Selvemmin ja
kyynillisemmin ei voi ilmaista ajatustaan. Monarkille on olemassa vain
»monarkkien asia», se on, heidän oma vähentymätön valtansa, »heille
voi olla yhdentekevää», kuten Kustaa III sanoo, mikä Ludvig on Ranskan
valtaistuimella. Itse asiassa se on heille yhdentekevää ja jää siksi.
Ja tämä yhdentekevyys maksaa Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n hengen.

Tätä kahtaalta, sisältä ja ulkoa tulevaa vaaraa vastaan, kotimaista
tasavaltalaisuutta ja prinssien rajantakaista sotaintoilua vastaan,
tulee nyt Marie Antoinette’in samanaikaisesti taistella: se on
yli-inhimillinen tehtävä ja aivan ylivoimainen yksinäiselle heikolle,
raastetulle ja kaikkien ystävien hylkäämälle naiselle. Siihen
tarvittaisiin nero, joka olisi samalla kertaa Odysseus ja Akilles,
ovela ja rohkea, uusi Mirabeau; mutta lähettyvillä tässä suuressa
hädässä on vain pieniä auttajia, ja heidän puoleensa kuningatar
kääntyy. Palatessaan Varennes’ista Marie Antoinette on nopealla
katseella huomannut, kuinka helposti pieni maaseutuasianajaja Barnave,
joka on kokouksen puheenjohtaja, antaa imartelevien sanojen lumota
itsensä, niin pian kuin ne lausuu kuningatar; tätä heikkoutta hän nyt
päättää käyttää hyväkseen.

Niin hän kääntyy salaisessa kirjeessä heti Barnave’in puoleen
selittäen, että hän palattuaan Varennes’ista on »paljon ajatellut sen
henkilön älyä ja henkevyyttä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut
ja tuntenut, että hän voisi saada suurta hyötyä, jos hän olisi
eräänlaisessa kirjeellisessä keskustelussa hänen kanssaan.» Barnave
voi muka luottaa hänen vaitioloonsa samoin kuin hänen luonteeseensa,
joka, kun on kyseessä yleinen paras, aina on valmis alistumaan
välttämättömyyksien alle. Tämän johdannon jälkeen Marie Antoinette
lausuu selvemmin: »Nykyinen olotila ei voi jatkua. On varmaa, että
jotakin täytyy tapahtua. Mutta mitä? Sitä en tiedä. Käännyn puoleenne
saadakseni sen tietää. Hänen on täytynyt meidän keskusteluistamme
huomata, kuinka hyvä tarkoitukseni on. Sellainen se on oleva aina. Se
on ainoa hyvä, mikä meille jää ja jota minulta ei milloinkaan voida
riistää. Luulen huomanneeni hänessä pyrkimyksen oikeuteen, meillä on
sama toive, ja se on meillä, sanottakoon sitä vastaan mitä hyvänsä,
aina ollut. Hänen tulee nyt asettaa meidät sellaiseen tilanteeseen,
että voimme yhteisesti toteuttaa pyrkimyksemme. Jos hän keksii keinon
ajatuksensa ilmaisemiseksi minulle, olen avoimesti vastaava, mitä voin
saada aikaan. Olen valmis mihin uhrauksiin hyvänsä, kunhan todella
näen yhteisen hyvän.» Barnave näyttää tämän kirjeen ystävilleen,
jotka samalla kertaa ovat sekä iloissaan että peloissaan, mutta
lopulta päättävät ottaa tästä lähtien tehtäväkseen yhteisesti antaa
salaisia neuvoja kuningattarelle — Ludvig XVI:a ei oteta laskuihin.
Ensimmäiseksi he vaativat kuningattarelta, että hänen tulisi taivuttaa
prinssit palaamaan ja saada veljensä, keisari, tunnustamaan Ranskan
perustuslaki. Näennäisesti myöntyväisenä kuningatar suostuu kaikkiin
näihin ehdotuksiin. Hän lähettää veljelleen kirjeitä neuvonantajiensa
sanelun mukaan, hän toimii heidän toivomustensa mukaisesti; vain »siinä
kohdassa, missä kunnia ja kiitollisuus pannaan uhanalaisiksi», hän
kieltäytyy antamasta myöten. Ja jo luulevat uudet poliittiset opettajat
saaneensa Marie Antoinette’ista tarkkaavaisen ja kiitollisen oppilaan.

Kuitenkin, kuinka suunnattomasti pettävätkään itseään nämä kelpo
miehet! Todellisuudessa Marie Antoinette ei hetkeäkään ajattele
antautua näiden »factieux’ien» valtaan, koko neuvottelujen
tarkoituksena on jälleen vain vanhan »temporisoimisen»,
viivyttelemisen, helpottaminen, kunnes hänen veljensä on kutsunut
kokoon tuon ikävöidyn »aseellisen kongressin». Kuin Penelope hän
yöllä purkaa kuteen, minkä hän päivällä on uusien ystäviensä kanssa
kutonut. Samalla kuin hän näköjään myöntyväisenä lähettää veljelleen,
keisari Leopoldille hänelle sanellut kirjeet, hän samanaikaisesti
antaa Mercyn tietää: »Olen kirjoittanut Teille 29 päivänä kirjeen,
josta Te vaivatta lienette huomannut, ettei se vastaa minun tyyliäni.
Mutta arvelin olevani pakotettu noudattamaan täkäläisen puolueen
toivomusta, henkilöiden, jotka itse ovat antaneet minulle luonnoksen
tähän kirjeeseen. Olen eilen kirjoittanut toisen sellaisen kirjeen
keisarille ja tuntisin itseni nöyryytetyksi, ellen voisi toivoa veljeni
ymmärtävän, että nykyisessä tilanteessani olen pakotettu tekemään ja
kirjoittamaan kaikkea, mitä minulta pyydetään.» Hän korostaa, »että
on tärkeätä, että keisari on vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan tämän
kirjeen sana ole hänen omansa eikä hänen kantansa mukainen». Niin
tulee tuosta kirjeestä Uriankirje. Joskin hänen »oikeudenmukaisesti
täytyy myöntää huomanneensa neuvonantajissaan, vaikka he aina
pitävät itsepäisesti kiinni mielipiteestään, suurta vilpittömyyttä
ja suuren rehellisen halun palauttaa järjestys ja sen mukana
kuninkuus ja kuninkaallinen auktoriteetti», hän kuitenkin kieltäytyy
rehellisesti seuraamasta auttajiaan, sillä »joskin uskon heidän hyvään
tarkoitukseensa, ovat heidän aatteensa kuitenkin liioiteltuja eivätkä
milloinkaan voi sopia meille».

Marie Antoinette alkaa tällä ristiriitaisuudella kammottavan
kaksinaamaisen ja hänelle kaikkea muuta kuin kunniakkaan pelin,
sillä ensi kerran alettuaan harjoittaa politiikkaa tai pikemminkin,
koska hän harjoittaa politiikkaa, hänen on pakko valehdella, ja hän
tekee sen mitä julkeimmalla tavalla. Samalla kuin hän auttajilleen
tekopyhästi vakuuttaa, ettei hänen toimenpiteillään ole mitään
taka-ajatuksia, hän kirjoittaa Fersenille: »Älkää pelätkö, en anna
näiden ’enragés’ [Raivo-, hurjapää] kietoa itseäni pauloihinsa. Jos
näen muutamia heistä tai olen suhteissa heihin, on sen tarkoituksena
vain käyttää heitä hyväkseni; mutta inhoan liiaksi heitä kaikkia,
jotta milloinkaan liittyisin heihin.» Viime kädessä hänelle on täysin
selvänä, kuinka arvotonta on tällä tavoin pettää hyväntahtoisia
ihmisiä, jotka hänen vuokseen joutuvat mestauslavalle, hän huomaa
selvästi moraalisen syyllisyytensä, mutta hän sysää päättäväisesti
vastuun siitä ajalle, olosuhteille, jotka ovat pakottaneet hänet
näyttelemään niin surkeata osaa. »Monta kertaa», hän epätoivoisena
kirjoittaa uskolliselle Fersenille, »en enää itsekään ymmärrä itseäni,
ja minun on pakko ajatella, onko se, joka puhuu, todella minä. Mutta
mitä Te tahdotte minun tekevän? Kaikki tämä on välttämätöntä, ja
uskokaa minua, että olisimme vajonneet vielä paljon syvemmälle,
kuin jo olemme vajonneet, ellen heti olisi tarttunut tähän keinoon.
Ainakin voitamme sillä aikaa, ja tämä on kaikki, mitä tarvitsemme.
Mikä onni, jos jonakin päivänä taas voisin tulla omaksi itsekseni
ja saisin näyttää kaikille näille kärkkyjille (gueux) [Kerjäläinen,
kärkkyjä], etten ole antanut heidän puijata itseäni.» Vain siitä hän
haaveilee hillittömässä ylpeydessään, että hän taas voisi olla vapaa
eikä enää pakotettu politisoimaan, diplomatisoimaan, valehtelemaan. Ja
koska hän kruunattuna kuningattarena tuntee tämän rajattoman vapauden
Jumalan suomaksi oikeudekseen, arvelee hän olevansa oikeutettu mitä
häikäilemättömimmällä tavalla pettämään kaikkia, jotka tahtovat asettua
vastustamaan tätä hänen asemaansa.

Mutta ei yksin kuningatar petä, vaan tässä ratkaisua edeltävässä
kriisissä kaikki suuren pelin osanottajat pettävät toisiaan —
harvoin voi plastillisempana nähdä kaiken salassa käydyn politiikan
epämoraalisuuden, kuin lukiessa silloisten hallitusten, ruhtinasten,
lähettilästen ja ministerien loputonta kirjeenvaihtoa. Kaikki
työskentelevät maanalaisesti kaikkia vastaan, ja jokainen vain oman
yksityisetunsa hyväksi. Ludvig XVI pettää kansalliskokousta, joka
puolestaan vain odottaa, että tasavaltalainen ajatus on voittanut
riittävästi jalansijaa pannakseen kuninkaan viralta. Perustuslailliset
uskottelevat Marie Antoinette’ille, että heillä on valta, jota
heillä pitkiin aikoihin enää ei ole ollut, ja hän petkuttaa heitä
mitä häpeällisimmällä tavalla, sillä heidän selkänsä takana hän on
neuvotteluissa veljensä Leopoldin kanssa. Tämä taas pettää sisartaan,
sillä sisimmässään hän on päättänyt olla panematta alttiiksi
ainoatakaan sotilasta, ainoatakaan taalaria hänen asiansa hyväksi ja
neuvottelee tämän kestäessä Venäjän ja Preussin kanssa Puolan toisesta
jaosta. Mutta samaan aikaan kuin Preussin kuningas Leopoldin kanssa
keskustelee »aseellisesta kongressista» Ranskaa vastaan Berliinistä
käsin, hänen oma lähettiläänsä Pariisissa rahoittaa jakobiineja ja syö
päivällistä Pétionin kanssa. Maasta paenneet prinssit taas kiihottavat
sotaan, mutta eivät säilyttääkseen valtaistuimen veljelleen Ludvig
XVI:lle, vaan mahdollisimman pian noustakseen sille itse, ja keskellä
näitä paperiturnajaisia huitoo käsiään kuninkuuden Don Quijote,
Ruotsin Kustaa III, jota kaikki pohjimmaltaan ei ollenkaan liikuta
ja joka vain haluaisi näytellä Kustaa Aadolfia, Euroopan pelastajaa.
Braunschweigin herttua, jonka on määrä johtaa liittolaisarmeijaa
Ranskaa vastaan, on samanaikaisesti neuvotteluissa jakobiinien kanssa,
jotka tarjoavat hänelle Ranskan valtaistuinta, Danton ja Dumouriez
taas pelaavat keskenään kaksinaamaista peliä. Ruhtinaat ovat yhtä
vähän yksimielisiä kuin vallankumoukselliset, veli pettää sisartaan,
kuningas kansaansa, kansalliskokous kuningasta, hallitsija toistaan,
kaikki valehtelevat toisilleen vain voittaakseen hiukan aikaa oman
asiansa hyväksi. Jokainen haluaisi saada jotakin hyötyä sekasorrosta
ja lisää uhkailullaan yleistä epävarmuutta. Ei kukaan haluaisi polttaa
sormiaan, kaikki leikkivät tulella, mutta kaikki, keisarit, kuninkaat,
prinssit ja vallankumoukselliset luovat tällä alituisella sopimusten
hieronnallaan ja harhaanjohtelullaan epäluuloisuuden ilmapiirin
(samantapaisen kuin se, mikä nykyään myrkyttää maailmaa) ja tempaavat
vihdoin, sitä oikeastaan tahtomatta, kaksikymmentäviisi miljoonaa
ihmistä kaksikymmenviisivuotisen sodan kurimukseen.

Sillä välin vierii aika näistä pienistä juonista piittaamatta
myrskyisenä edelleen, vallankumouksen vauhti ei noudata vanhan
diplomatian »temporisointia». Ratkaisu on tehtävä. Kansalliskokous on
vihdoinkin saanut valmiiksi luonnoksen hallitusmuodoksi ja esittänyt
sen Ludvig XVI:lle hyväksyttäväksi. Nyt on annettava vastaus. Marie
Antoinette tietää, että tämä »hirviömäinen» hallitusmuoto — kuten hän
kirjoittaa Venäjän keisarinna Katariinalle — »merkitsee moraalista
kuolemaa, joka on tuhat kertaa pahempi kuin ruumiillinen kuolema, joka
vapauttaa kaikesta kurjuudesta», hän tietää myös, että sen hyväksymistä
pidettäisiin Koblenzissa ja hoveissa antautumisena, kenties sitä
suorastaan moitittaisiin henkilökohtaiseksi pelkuruudeksi, mutta niin
syvälle on kuninkaan mahti jo vajonnut, että Marie Antoinettekin, tuo
ylpein kaikista, on pakotettu ehdottamaan alistumista.

»Olemme matkamme kautta riittävästi osoittaneet», hän kirjoittaa,
»ettemme arkaile asettaa itseämme vaaralle alttiiksi, kun yleinen etu
on kysymyksessä. Mutta nykyiseen tilanteeseen katsoen ei kuningas
pitemmälti voi evätä hyväksymistään. Uskokaa minua, että asia on totta,
kun sen sanon. Te tunnette luonteeni riittävästi tietääksenne, että se
pikemminkin kehoittaisi minua ylhäiseen ja urheaan tekoon. Mutta ei
ole mitään järkeä siinä, että avoimin silmin hyödyttömästi antautuu
vaaralle alttiiksi.» Mutta kun kynä jo on valmiina antautumissopimuksen
allekirjoittamiseksi, Marie Antoinette samanaikaisesti ilmoittaa
uskotuilleen, ettei kuningas sisimmässä sydämessään lainkaan ajattele
— toinen pettää toista ja tulee itse petetyksi — pitää kansalle
antamaansa sanaa. »Mitä tulee hyväksymiseen, pidän mahdottomana,
etteikö jokainen ajatteleva ihminen käsittäisi, että kaikki, mitä
teemme, tapahtuu vain sentähden, ettemme ole vapaita. Tärkeätä on
ainoastaan se, ettemme nyt herätä mitään epäluuloa niissä hirviöissä,
jotka meitä ympäröivät. Joka tapauksessa voivat meitä auttaa ainoastaan
ulkovallat, armeija on menetetty, rahaa ei enää ole, eivät mitkään
ohjakset, eivät mitkään sulut voi pidättää aseistettua roskaväkeä. Ei
edes vallankumouksen johtajiakaan enää kuunnella, kun he saarnaavat
järjestystä: sellainen on se surullinen olotila, jossa olemme.
Lisätkää tähän vielä, ettei meillä ole ainoatakaan ystävää, että koko
maailma kavaltaa meidät, toiset pelosta, toiset heikkoudesta tai
kunnianhimosta, ja että olen vaipunut jopa niin syvälle, että pelkään
päivää, jolloin meille taas suodaan jonkinlainen vapaus. Ainakaan
nyt, voimattomuuden tilassa, jossa olemme, emme voi syyttää itseämme
mistään.» Ja ihmeteltävän suorasukaisesti hän jatkaa: »Te näette tässä
kirjeessä koko sieluni. Kenties erehdyn, mutta se on ainoa keino, minkä
näen edessäni. Olen, mikäli kykenen, kuunnellut ihmisiä kummaltakin
puolelta ja muodostanut mielipiteeni heidän mielipiteittensä
perusteella; mutta en tiedä, noudatetaanko sitä. Te tunnette henkilön,
jonka kanssa olen tekemisissä; sinä hetkenä, jolloin luulee saaneensa
hänet taivutetuksi, voi jonkun toisen sana tai mielipide kääntää
sen päinvastaiseksi hänen itsensä sitä huomaamatta, ja jo sentähden
ovat tuhannet asiat mahdottomat ajaa läpi; joka tapauksessa, mitä
tapahtuneekin, antakaa minun säilyttää ystävyytenne ja kiintymyksenne.
Tarvitsen sitä suuresti, ja uskokaa minua, mikä onnettomuus minua
kohdanneekin: on mahdollista, että mukaudun olosuhteisiin, mutta
milloinkaan ei ole tapahtuva, että suostuisin johonkin toimenpiteeseen,
joka ei ole arvoni mukainen. Vasta onnettomuudessa todella tuntee, kuka
on. Vereni virtaa poikani suonissa, ja toivon, että hän eräänä päivänä
on osoittautuva arvokkaaksi olemaan Maria Teresian tyttärenpoika.»

Nämä ovat suuria ja järkyttäviä sanoja, mutta ne eivät voi peittää sitä
sisäistä häpeäntunnetta, mitä tässä suoruutta rakastavassa naisessa
herättää hänen pakonalainen petospelinsä. Syvimmässä sydämessään
hän tietää, että hän esiintyessään näin epärehellisesti toimii
epäkuninkaallisemmin, kuin jos hän vapaaehtoisesti olisi luopunut
valtaistuimesta. Mutta ei ole enää valinnan varaa. »Kieltäytyminen
olisi ollut jalompaa», hän kirjoittaa rakastamalleen Fersenille, »mutta
se oli mahdotonta nykyisissä olosuhteissa. Olisin toivonut, että
suostumus olisi ollut niukempi, mutta valitettavastihan olemme alati
ilkeämielisten henkilöiden ympäröiminä; kuitenkin vakuutan Teille,
että sittenkin vähimmin huono sanamuoto lopulta hyväksyttiin. Myöskin
prinssien ja emigranttien typeryys on määrännyt toimintatapamme. Oli
välttämätöntä suostumuksesta poistaa jokainen rivi, joka olisi voitu
tulkita siten, kuin emme suostuisi mitä vilpittömimmin tarkoituksin.»

Tämän epärehellisen ja sentähden epäpoliittisen hallitusmuodon
valehyväksymisen kautta kuningasperhe on voittanut aikaa vetääkseen
henkeä: siinä tämän kaksinaamaisen pelin koko, ja kuten pian on
osoittautuva, julma voitto. Kaikki huokaisevat helpotuksesta, ikäänkuin
jokainen todella uskoisi toisen valheeseen. Silmänräpäykseksi rajuilmaa
ennustava pilvi repeää ja häipyy. Vielä kerran kansansuosion aurinko
paistaa pettävänä Bourbonien päähän. Heti, kun kuningas syyskuun 13
päivänä on ilmoittanut vannovansa seuraavana päivänä hallitusmuodon
kansalliskokouksessa, poistetaan kaartilaiset, jotka tähän asti ovat
vartioineet kuninkaallista linnaa, ja Tuileriain puisto annetaan
yleisön vapaaseen käyttöön. Vankeus on lopussa ja — kuten useimmat
ennenaikaisesti luulevat — myös vallankumous. Ensimmäisen kerran
suunnattoman pitkien viikkojen ja kuukausien jälkeen, mutta myös
viimeisen kerran, Marie Antoinette saa kymmenien tuhansien kurkusta
kuulla jo kokonaan unohdetun huudon: »Eläköön kuningas! Eläköön
kuningatar!»

Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki, sekä ystävät että viholliset, rajan
tällä ja tuolla puolen vannoneet, etteivät tule enää kauan antamaan
hänen elää.

YSTÄVÄ NÄYTTÄYTYY VIIMEISEN KERRAN

Varsinaisesti traagillisia hetkiä Marie Antoinette’in tuhossa eivät
milloinkaan olleet suuret rajuilmat, vaan aina niiden välistä
pilkahtavat pettävän ihanat päivät. Jos vallankumous olisi tullut
lumivyörynä, yhdessä tuokiossa murskaten monarkian, jättämättä
hengähdysaikaa miettimiseen, toivomiseen ja vastarintaan, ei se olisi
käynyt kuningattarelle niin hirvittävän hermoja repiväksi kuin hidas
kuolinkamppailu. Mutta alati tulee myrskyjen väliin yht’äkkisiä
tyveniä: viisi, jopa kymmenen kertaa vallankumouksen kestäessä
kuningasperhe saattoi luulla rauhan nyt lopullisesti palautuneen,
taistelun loppuneen. Mutta vallankumous on luonnon elementti kuten
meri, sellainen tulvavuoksi ei yhtenä hyökynä tunkeudu maahan,
vaan jokaisen kiivaan hyökkäyksen jälkeen aalto vetäytyy takaisin,
näköjään uupuneena, mutta todellisuudessa vain kootakseen levänneet
voimansa uuteen ja vielä tuhoavampaan rynnäkköön. Eivätkä uhanalaiset
milloinkaan tiedä, onko viimeinen aalto jo ollut vahvin, ratkaiseva.

Hallitusmuodon hyväksymisen jälkeen kriisi näyttää voitetulta.
Vallankumous on muuttunut laiksi, levottomuus on kangistunut kiinteiksi
muodoiksi. Tulee muutamia päiviä, muutamia viikkoja petollista
hyvänoloa, pettävän euforian viikkoja; riemu täyttää kadut, ihastus
kansalliskokouksen, teatterit kaikuvat myrskyisistä suosionhuudoista.
Mutta Marie Antoinette on aikoja sitten menettänyt nuoruutensa naiivin,
luonnollisen herkkäuskoisuuden. »Mikä vahinko», hän huokaa lastensa
kasvattajattarelle palatessaan juhlavalaistusta kaupungista linnaan,
»että tällainen kauneus voi herättää sydämessämme vain murheen ja
levottomuuden tunteen.» Tultuaan niin usein pettyneeksi hän ei enää
tahdo antaa pettää itseään. »Tällä hetkellä kaikki on rauhallista»,
hän kirjoittaa Fersenille, sydänystävälleen, »mutta tämä rauha on
pelkän langan varassa, ja kansa on aivan samanlainen kuin se aina on
ollut, joka hetki valmis mihin kauhutöihin tahansa. Meille vakuutetaan,
että se on puolellamme. En usko siihen vähääkään, ainakaan mitä
itseeni tulee. Tiedän, kuinka paljon kaikkeen sellaiseen voi luottaa.
Useimmissa tapauksissa se on maksettua riemua, ja kansa rakastaa
meitä ainoastaan, mikäli teemme, mitä se vaatii. On mahdotonta,
että enää kauan voi jatkua tähän tapaan. Pariisissa olemme vielä
vähemmän turvassa kuin aikaisemmin, sillä on totuttu nöyryyttämään
meitä.» Itse asiassa tulee äskenvalitusta kansalliskokouksesta
pettymys, se on kuningattaren käsityksen mukaan »tuhat kertaa
huonompi kuin aikaisempi», ja heti sen ensimmäinen päätös riistää
kuninkaalta nimityksen »majesteetti». Muutamien viikkojen jälkeen
johto on siirtynyt girondisteille, jotka aivan avoimesti ilmaisevat
tasavaltalaiset sympatiansa, ja sovinnon pyhä sateenkaari katoaa
nopeasti taivaalle jälleen kohoavien pilvien taa. Uudelleen alkaa
taistelu.

Asemansa nopeasta huononemisesta kuningas ja kuningatar eivät
voi syyttää vallankumousta, vaan ensi kädessä omia sukulaisiaan.
Provence’in kreivi ja Artois’n kreivi ovat ottaneet päämajakseen
Koblenzin, sieltä he käyvät avointa sotaa Tuilerioja vastaan. Se
seikka, että kuningas hädän pakottamana on hyväksynyt perustuslain,
sopii erinomaisesti heidän tarkoituksiinsa, kun he antavat maksettujen
journalistien pilkata Marie Antoinette’ia ja Ludvig XVI:ta pelkureiksi,
ja esittää itsensä, täydessä turvassa istuessaan, kuninkuuden
ajatuksen todellisiksi ja ainoiksi arvokkaiksi puolustajiksi: heille
on yhdentekevää, saako heidän veljensä hengellään vastata tämän leikin
kustannuksista. Turhaan Ludvig XVI pyytämällä pyytää, jopa käskeekin
veljiään tulemaan takaisin ja siten poistamaan kansan oikeutetun
epäluulon. Perinnön havittelijat väittävät häijysti, ettei tämä ole
vangitun kuninkaan todellinen tahto, he pysyvät Koblenzissa etäällä
taistelupaikalta ja näyttelevät vaaratonta sankariosaansa. Marie
Antoinette vapisee raivosta ajatellessaan emigranttien pelkuruutta,
tuon »halveksittavan joukkion, jotka aina selittivät olevansa meille
uskollisia eivätkä kuitenkaan koskaan ole tehneet meille muuta kuin
pahaa». Hän syyttää miehensä sukulaisia siitä, että ainoastaan »heidän
käyttäytymisensä on saattanut heidät siihen asemaan, jossa he nyt
ovat». — »Mutta», hän kirjoittaa vihoissaan, »mitä he tahtovat? He
ovat, voidakseen olla noudattamatta meidän toivomuksiamme, omaksuneet
tavan väittää, ettemme ole vapaita (mikä tosin pitää paikkansa),
mutta että me sen johdosta emme saa sanoa, mitä ajattelemme, ja että
heidän aina täytyy toimia meidän tahtoamme vastaan.» Turhaan hän
rukoilee keisaria pidättämään prinssit ja muut ranskalaiset, jotka
ovat maan rajojen ulkopuolella, mutta Provence’in kreivi ehtii Marie
Antoinette’in lähettilästen edelle, esittää kuningattaren kaikki käskyt
»pakotetuiksi» ja saavuttaa kaikkialla sotapuolueiden hyväksymisen.
Ruotsin kuningas Kustaa lähettää Ludvig XVI:lle avaamattomana takaisin
kirjeen, jossa tämä ilmoittaa hyväksyneensä perustuslain, vielä
häpäisevämmin pilkkaa Venäjän keisarinna Katariina Marie Antoinette’ia
sanoen, että on surullista, kun ei ole jäljellä muuta toivoa kuin
rukousnauha. Hänen oma veljensä Wienissä antaa kulua viikkoja,
ennenkuin hän antaa kiertelevän vastauksen; perimmältään vallat
odottavat, että heille tulisi sopiva tilaisuus saada jotakin hyötyä
Ranskan sekasortoisista olosuhteista. Ei kukaan tarjoa todellista
apua, ei kukaan tee selvää ehdotusta, eikä kukaan kysy rehellisesti,
mitä nuo ahdingossa olevat Tuilerioissa toivovat ja tahtovat: yhä
kiihkeämmin kaikki pelaavat kaksinaamaista peliään onnettomien vankien
kustannuksella.

Mutta mitä haluaa ja mitä toivoo Marie Antoinette itse tapahtuvaksi?
Ranskan vallankumous, joka kuten melkein jokainen valtiollinen liike
otaksuu vastustajan aina hautovan syviä ja salaperäisiä suunnitelmia,
luulee, että Marie Antoinette, että »le comité autrichien»
[Itävaltalainen komitea] Tuilerioissa valmistelee suurenmoista
ristiretkeä Ranskan kansaa vastaan, ja monet historiankirjoittajat
ovat perästäpäin väittäneet samaa. Itse asiassa Marie Antoinette’illa,
joka on diplomaatti epätoivosta, ei milloinkaan ollut selvää ideaa,
todellista suunnitelmaa. Hän kirjoittaa ihailtavan uhrautuvaisesti,
omiin edellytyksiinsä nähden hämmästyttävän uutterasti kirjeen toisensa
jälkeen joka taholle, hän kirjoittaa ja laatii memorandumeita ja
ehdotuksia, hän keskustelee ja neuvottelee, mutta mitä enemmän hän
kirjoittaa, sitä vähemmän käy oikeastaan ymmärrettäväksi, mikä hänen
poliittinen kantansa on. Hänen silmiensä edessä häämöttää hämäränä
aseistettu valtojen kongressi, puolinainen toimenpide, ei liian jyrkkä,
ei liian kesy, jonka toiselta puolen tulee uhallaan pelästyttää
vallankumoukselliset, toiselta puolen olla kiihdyttämättä ranskalaisten
kansallistunnetta; mutta miten ja milloin tämä on tapahtuva, on hänelle
itselleen epäselvää, hän ei toimi eikä ajattele loogillisesti, vaan
hänen tempoilevat liikkeensä ja huutonsa muistuttavat hukkuvaa, joka
vaivuttaa itsensä yhä syvemmälle veteen. Joskus hän selittää ainoaksi
mahdolliseksi tiekseen kansan luottamuksen voittamisen, ja samassa
hengenvedossa, samassa kirjeessä hän kirjoittaa: »Ei ole enää mitään
mahdollisuutta sovintoon.» Hän ei tahdo sotaa ja näkee varsin oikein
ja selvästi: »Toiselta puolen meidän velvollisuutemme olisi taistella
heitä vastaan, se ei olisi estettävissä, ja toiselta puolen meidän
täällä kuitenkin epäiltäisiin olevan yhteisymmärryksessä ulkomaisten
joukkojen kanssa.» Ja pari päivää myöhemmin taas hän kirjoittaa:
»Vain aseellinen mahti voi saattaa kaiken ennalleen», ja »ilman apua
ulkoapäin emme voi tehdä mitään». Toiselta puolen hän yllyttää veljeään
sanoen, että keisarin vihdoinkin tulisi tuntea loukkaus, mikä hänelle
tehdään. »Älköön enää välitettäkö meidän turvallisuudestamme, tämä maa
vaatii ryhtymään sotaan.» Mutta sitten hän taas estää hänet siitä.
Hyökkäys ulkoapäin olisi turmiollinen. Lopulta ei kukaan enää todella
ymmärrä hänen tarkoituksiaan. Diplomaattien kansliat, jotka eivät
ajattelekaan tuhlata rahojansa pelkkään »aseelliseen kongressiin»,
jotka heittäessään kalliita armeijoja rajalle samalla haluavat täyttä
sotaa aluevaltauksineen ja sotakorvauksineen, kohauttavat olkapäitään,
kun heitä kehoitetaan yksistään »pour le roi de France» [Ranskan
kuninkaan vuoksi] seisottamaan sotilaitaan kivääri jalalla. »Mitä on
ajateltava», kirjoittaa Venäjän keisarinna Katariina, »henkilöistä,
jotka alati neuvottelevat kahdella aivan päinvastaisella tavalla»,
eikä edes Fersen, uskollisin, joka kuitenkin luulee tuntevansa
Marie Antoinette’in sisimmätkin ajatukset, lopulta enää ymmärrä,
mitä kuningatar todella tahtoo, sotaako vai rauhaa, onko hän
sisäisesti tehnyt sovinnon perustuslain kanssa vai pettääkö hän vain
perustuslaillisia, pettääkö hän vallankumousta vai ruhtinaita, vaikka
todellisuudessa tuo kidutettu nainen tahtoo vain yhtä asiaa: elää,
elää, elää eikä kauempaa olla nöyryytettynä. Sisimmässään hän kärsii
enemmän kuin kukaan aavistaa tästä hänen suoraviivaiselle luonteelleen
sietämättömästä kaksinaispelistä; yhä uudelleen tämä inho osaa kohtaan,
jota hänen on pakko näytellä, purkautuu syvästi inhimilliseksi
huudoksi: »En itse enää tiedä, mikä asenne ja mikä äänilaji
minun on omaksuttava. Koko maailma syyttää minua teeskentelystä,
vilpillisyydestä, eikä kukaan voi uskoa — ja täydellä syyllä —, että
veljeni osoittaa niin pientä osanottoa sisarensa hirvittävää asemaa
kohtaan, että hän lakkaamatta panee hänet vaaralle alttiiksi sanomatta
sanaakaan. Niin, hän panee minut alttiiksi ja tuhat kertaa enemmän,
kuin jos hän todella toimisi. Viha, epäluulo ja julkeus ovat ne kolme
voimaa, jotka tällä hetkellä vallitsevat maassa. Ihmiset ovat julkeita
ylenmääräisestä pelosta ja koska he samalla uskovat,ettei ulkoapäin
tulla tekemään mitään... Ei ole mitään pahempaa kuin jäädä siihen,
missä olemme, sillä meillä ei enää ole odotettavissa mitään apua ajalta
ja Ranskan sisäisten olojen kehittymiseltä.»

Yksi ainoa henkilö käsittää lopulta, että tämä horjuminen, tämä
käskyjen ja vastakäskyjen antaminen vain ovat merkki neuvottomasta
epätoivosta ja että tämä nainen ei yksinään voi pelastaa itseään. Hän
tietää, ettei hänellä ole ketään rinnallaan, sillä Ludvig XVI:lla
ei ole mitään merkitystä päättämättömyytensä vuoksi. Myöskään hänen
kälynsä, madame Elisabeth, ei ole kokonaan se taivaallinen, uskollinen,
Jumalaan luottava hengenheimolainen, jollaiseksi rojalistinen
legenda häntä ylistää: »Sisareni on niin epähienotunteinen, niin
juonittelijoiden ympäröimä ja ennen kaikkea siinä määrin ulkomailla
olevien veljiensä vaikutuksen alainen, ettemme voi ollenkaan
keskustella, muuten täytyisi riidellä koko päivä.» Ja vielä kovemmin,
vielä hurjemmin avomielisyytensä perimmäisistä syvyyksistä hän
huudahtaa: »Perhe-elämämme on helvetti, emme voi puhua keskenämme
ainoatakaan järjellistä sanaa.»

Yhä selvemmin Fersen etäältä vaistoaa, että Marie Antoinette’ia
nyt enää voi auttaa vain yksi ja että tämä yksi, jolla on hänen
luottamuksensa, ei ole hänen puolisonsa, ei hänen veljensä eikä kukaan
hänen omaisistaan, vaan hän itse. Muutamia viikkoja sitten hän on
salateitä kreivi Esterhazyn välityksellä lähettänyt hänelle vakuutuksen
loppumattomasta rakkaudestaan: »Jos kirjoitatte hänelle, sanokaa
hänelle, etteivät koko maailman peninkulmat ja maat voi erottaa sydämiä
toisistaan ja että joka päivä yhä enemmän tunnen tämän totuuden», ja
toisen kerran: »En tiedä, missä hän on. Minulle tuottaa hirvittävää
tuskaa, kun en ole saanut mitään tietoja enkä edes ole selvillä, missä
ne ovat, joita rakastan.» Näitä viimeisiä polttavia lemmensanoja oli
seurannut lahja, pieni kultasormus, jonka ulkosyrjään oli kaiverrettu
kolme liljaa ja kirjoitus: »Pelkuri, ken hylkää.» Tämän sormuksen Marie
Antoinette on, kuten hän Esterhazylle kirjoittaa, vartavasten antanut
valmistaa oman sormensa mitan mukaan, hän on kantanut sitä kaksi päivää
omassa sormessaan ennen sen lähettämistä, jotta vielä virtailevan
veren lämpö siten ikäänkuin tunkeutuisi kylmään kultaan. Fersen kantaa
tätä rakastettunsa sormusta sormessaan, ja tästä sormuksesta ja sen
kirjoituksesta: »Pelkuri, ken hylkää», tulee hänen omalletunnolleen
ainainen kehoitus uskaltaa kaikki tämän naisen puolesta; kun epätoivon
ääni niin valtavana puhkeaa esiin hänen kirjeistään, kun hän huomaa,
mikä hirveä hämmennys alkaa ottaa valtoihinsa rakastetun naisen, koska
hän näkee olevansa kaikkien ihmisten hylkäämä, hän tuntee sielussaan
ruoskan, joka ajaa hänet todella sankarilliseen tekoon: koska he kaksi
eivät kirjeellisesti voi päästä ratkaisevaan yhteisymmärrykseen, hän
päättää mennä Marie Antoinette’in luo Pariisiin, samaan Pariisiin,
jossa hänet on julistettu lainsuojattomaksi, ja jossa hänen oleskelunsa
merkitsee hänelle varmaa kuolemaa.

Marie Antoinette pelästyy saadessaan tiedon tästä. Ei, sellaista
yli-inhimillistä ja todella sankarillista uhria hän ei tahdo
ystävältään. Todella rakastavana hän rakastaa hänen henkeään enemmän
kuin omaansa ja myöskin enemmän kuin sitä sanomatonta tyynnytystä ja
onnea, minkä hänen läsnäolonsa voisi antaa. Sentähden hän joulukuun 7
päivänä vastaa nopeasti: »Teidän on aivan mahdotonta tällä hetkellä
saapua tänne. Tämä merkitsisi onnemme asettamista uhanalaiseksi. Kun
sanon tämän, täytyy Teidän uskoa minua, sillä minulla on äärimmäinen
halu nähdä Teidät.» Mutta Fersen ei peräänny. Hän tietää: »On
ehdottoman tarpeellista päästää Teidät nykyisestä tilastanne.» Hän on
Ruotsin kuninkaan kanssa valmistanut uuden pakosuunnitelman, Marie
Antoinette’in vastarinnasta huolimatta hän tietää kutsunsaaneen
sydämen herkkäkuuloisuudella, kuinka suuresti Marie Antoinette ikävöi
häntä ja miten suurta helpotusta tuon täysin yksinäisen naisen sielun
täytyisi tuntea saadessaan kerran, vielä kerran kaikkien varovaisten ja
salaisten kirjeitten jälkeen jälleen vapaasti ja esteettömästi puhua
hänen kanssaan. Helmikuun alussa Fersen tekee päätöksen olla pitemmälle
odottamatta ja matkustaa Ranskaan Marie Antoinette’in luo.

Tämä päätös tietää oikeastaan samaa kuin itsemurhaa. Satakertainen
todennäköisyys yhtä vastaan puhuu sen puolesta, ettei hän ole palaava
tältä matkalta, sillä tällä hetkellä ei Ranskassa kenenkään pää ole
korkeammassa hinnassa kuin hänen. Ei mikään nimi ole useammin ja
vihamielisemmin mainittu, Fersen on Pariisissa julistettu julkisesti
valtiokiroukseen, hänen vangitsemismääräyksensä on kaikkien käsissä,
tarvitaan vain, että yksikin tuntee hänet matkalla tai Pariisissa,
ja hänen ruumiinsa viruu silvottuna katukiveyksellä. Mutta Fersen
— ja tämä lisää vielä tuhatkertaisesti hänen sankaruuttaan —
ei tahdo ainoastaan Pariisiin, siellä kätkeytyäkseen johonkin
syrjäiseen soppeen, vaan hän pyrkii suoraa tietä Minotauroksen
luoksepääsemättömään onkaloon, Tuilerioihin, joita päivää ja yötä
vartioi tuhatkaksisataa kansalliskaartilaista, palatsiin, jossa
jokainen renki, jokainen kamarineito, jokainen kuski suunnattomasta
palvelijajoukosta hänet tuntee henkilökohtaisesti, mutta nyt
tai ei koskaan tämä aatelismies on saanut tilaisuuden vahvistaa
lemmenlupauksensa. »Elän vain palvellakseni Teitä.» Helmikuun 11
päivänä hän toteuttaa tämän sanansa ja ryhtyy yritykseen, joka on
koko vallankumoushistorian rohkeimpia. Fersen matkustaa peruukki
päässä, väärällä passilla, johon hän uhkarohkeasti väärentää siihen
tarpeellisen Ruotsin kuninkaan allekirjoituksen, muka suorittamaan
diplomaattista tehtävää Lissaboniin, ainoastaan ordonanssiupseerinsa
saattamana, jonka palvelija hän muka on. Kuin ihmeen kautta papereita
ja henkilöitä ei todellakaan tarkemmin tutkita, vahingoittumattomana
hän saapuu helmikuun 13 päivänä kello puoli kuudelta Pariisiin. Vaikka
hänellä siellä on luotettava ystävätär, tai pikemminkin rakastajatar,
joka oman henkensä uhalla on valmis piilottamaan hänet, Fersen lähtee
postivaunuista suoraan Tuilerioihin. Talvikuukausina tulee aikaisin
pimeä, hämärän ystävällinen suojelus auttaa uhkarohkeata. Se salaovi,
johon hänellä vielä on avain, on — hämmästyttävä onnenpotkaus —
tälläkin kertaa vartioimaton. Uskollisesti säilytetty avain tekee
tehtävänsä, Fersen astuu sisään: kahdeksan mitä hirvittävimmän
erilläänolon ja mitä kauhistavimpien tapahtumien täyttämän kuukauden
jälkeen — onhan maailma tänä aikana kokonaan muuttunut — rakastaja
jälleen on rakastettunsa luona, Fersen jälleen ja viimeisen kerran
Marie Antoinette’in luona.

Tästä merkittävästä käynnistä on olemassa kahdenlaisia Fersenin
tekemiä muistiinpanoja, muistiinpanoja, jotka huomattavasti eroavat
toisistaan, toinen virallinen ja toinen intiimi; ja juuri niiden
erilaisuus on äärettömän paljonsanova, kun on kysymys Fersenin ja
Marie Antoinette’in suhteen todellisesta laadusta. Sillä virallisissa
kirjeissä hän kertoo hallitsijalleen, että hän helmikuun 13 päivänä
puoli kuudelta saapui Pariisiin ja vielä samana iltana näki Heidän
Majesteettinsa — nimenomaan monikko, siis kuningas Ludvigin ja
Marie Antoinette’in — sekä puhui heidän kanssaan, ja toisen kerran
seuraavana iltana. Mutta tämä selostus, joka oli tarkoitettu Ruotsin
kuninkaalle, jonka Fersen tietää erittäin lavertelevaksi ja jolle hän
ei tahdo uskoa Marie Antoinette’in naisenkunniaa, on ristiriidassa
hänen päiväkirjansa paljonsanovan intiimin muistiinpanon kanssa. Siinä
sanotaan ensiksi: »Mennyt hänen luokseen; käyttänyt tavallista tietäni.
Huolissani kansalliskaartilaisten vuoksi, hänen huoneistonsa ihmeen
ihana.» Siis on nimenomaan sanottu hänen menneen »Hänen luokseen» eikä
»Heidän luokseen». Sitten seuraa päiväkirjassa vielä kaksi sanaa,
jotka tuo ennestään tunnettu, häveliäs käsi on musteella tehnyt
käsittämättömiksi. Mutta kaikeksi onneksi on onnistuttu ne jälleen
tulkitsemaan, ja nämä kaksi sisällysrikasta sanaa kuuluvat »resté là»,
»jäänyt sinne».

Nämä kaksi sanaa tekevät tuon Tristan-yön koko tilanteen selväksi:
Fersen ei tuona iltana siis mennyt vastaanotolle molempien
majesteettien luo, kuten hän antoi Ruotsin kuninkaan uskoa, vaan
ainoastaan Marie Antoinette’in, ja hän — sekin on aivan epäilyksetöntä
— vietti tämän yön kuningattaren huoneessa. Yöllinen poismeno,
takaisintulo ja uudelleen poistuminen Tuilerioista olisi merkinnyt mitä
järjettömintä vaaran moninkertaistamista, sillä käytävissä vartioivat
päivää ja yötä kansalliskaartilaiset. Mutta Marie Antoinette’in
pohjakerroksessa olevat huoneet eivät tunnetusti käsittäneet muuta kuin
makuuhuoneen ja vähäisen pukeutumishuoneen: ei siis ole olemassa muuta
kuin se siveyden puolustajille niin kiusallinen selitys, että Fersen
vietti tämän yön ja seuraavan päivän keskiyöhön asti kuningattaren
makuuhuoneeseen kätkettynä, siihen ainoaan huoneeseen koko linnassa,
joka oli turvassa kansalliskaartin vartioinnilta ja palvelijakunnan
katseilta.

Noista kahdenkeskenolon tunneista on Fersen vaiti, joka aina
ihmeellisesti on osannut olla vaiti, yksinpä intiimissä
päiväkirjassaan: sitä vaatisi jokaisen muunkin kunnia. Keneltäkään
ei voida kieltää huvia uskoa, että tämäkin yö omistettiin yksinomaan
romanttiselle ritaripalvelukselle ja poliittiselle keskustelulle. Mutta
sille, joka tuntee sydämellään ja ajattelee selvällä järjellään, joka
uskoo veren mahtiin ikuisena lakina, sille on varmaa: vaikka Fersen ei
jo aikoja sitten olisikaan ollut Marie Antoinette’in rakastaja, hänestä
olisi tullut se tänä kohtalon yönä, tänä rohkeuden äärimmäisellä
inhimillisellä panoksella ostettuna, tänä peruuttamattoman viimeisenä
yönä.

Ensimmäinen yö kuului kokonaan rakastaville, vasta seuraava ilta
politiikalle. Kello kuusi, siis täsmälleen kaksikymmentäneljä
tuntia Fersenin saapumisen jälkeen, hienotunteinen aviomies astuu
kuningattaren huoneeseen keskustelemaan heroisen sanantuojan kanssa.
Fersenin esittämän pakosuunnitelman Ludvig XVI hylkää, ensinnäkin,
koska hän pitää sitä käytännöllisesti mahdottomana, ja toiseksi
kunniantunnosta, sillä hän on julkisesti luvannut kansalliskokoukselle
jäädä Pariisiin eikä tahdo pettää sanaansa. (Fersen huomauttaa tähän
kunnioittavasti päiväkirjassaan: »Sillä hän on kunniantuntoinen
henkilö.») Silmä vasten silmää kuningas sitten täydellä luottamuksella
esittää luotettavalle ystävälle asemansa. »Olemme kahdenkesken»,
hän sanoo, »ja voimme puhua vapaasti. Tiedän, että minua syytetään
heikkoudesta ja päättämättömyydestä, mutta kukaan ei koskaan ole
ollut samanlaisessa tilanteessa, kuin missä minä olen. Tiedän, että
olen laiminlyönyt oikean hetken (pakoon), heinäkuun 14 päivänä, ja
senjälkeen en enää ole saanut sellaista. Koko maailma on jättänyt
minut pulaan.» Ei kuningattarella eikä kuninkaalla ole enää mitään
toivoa pelastumisesta. Valtojen tulisi yrittää kaikki voitavansa
välittämättä heistä. Niiden ei vain tulisi ihmetellä, jos hän täällä
suostuisi moniin asioihin; heidän täytyi nykyisessä asemassaan kenties
tehdä sellaista, mikä ei ollut heidän todellinen tahtonsa. He voivat
itselleen voittaa vain aikaa, itse pelastuksen täytyisi tulla ulkoapäin.

Keskiyöhön asti Fersen jää palatsiin, kaikki on puhuttu, mitä oli
puhuttava. Sitten tulee vaikein näistä kolmestakymmenestä tunnista,
jolloin heidän täytyy sanoa toisilleen jäähyväiset. Kumpikaan ei
tahtoisi pitää sitä totena, mutta kumpikin aavistaa pettämättömästi,
etteivät he milloinkaan enää saa nähdä toisiaan, eivät milloinkaan
enää tässä elämässä. Lohduttaakseen järkyttynyttä kuningatarta hän
lupaa hänelle tulla takaisin, milloin se vain on oleva mahdollista,
ja tuntee onnellisena, kuinka suuressa määrin hän on tyynnyttänyt
häntä läsnäolollaan. Pimeää, kaikeksi onneksi tyhjää käytävää pitkin
kuningatar saattaa Fersenin ovelle asti. Vielä he eivät ole ehtineet
lausua toisilleen viimeisiä sanoja, viimeiset syleilyt ovat vielä
vaihtamatta, kun kuuluu vieraan askeleita: kuolemanvaara! Verhottuna
viittaansa, peruukki painettuna päähän Fersen livahtaa ulos. Marie
Antoinette pakenee takaisin huoneisiinsa; rakastavat ovat viimeisen
kerran nähneet toisensa.

PAKO SOTAAN

On olemassa ikivanha resepti: kun valtiot ja hallitukset eivät enää
kykene pääsemään sisäisten kriisien herraksi, ne koettavat suunnata
jännityksen ulospäin: tämän ikuisen lain mukaisesti vallankumouksen
johtomiehet vaativat, päästäkseen miltei välttämättömästä
kansalaissodasta, kuukausi kuukaudelta sotaa Itävaltaa vastaan.
Hyväksymällä perustuslain Ludvig tosin on vähentänyt kuninkaallista
arvoaan, mutta turvannut sen. Vallankumouksen pitäisi nyt — ja niin
luulevatkin hyväuskoiset henkilöt kuten Lafayette — ikiajoiksi
olla lopussa. Mutta girondistien puolue, joka vallitsee uutta
kansalliskokousta, on sydämessään tasavaltalainen. Se tahtoo poistaa
kuninkuuden, ja siihen ei ole olemassa parempaa keinoa kuin sota, koska
sen täytyy saattaa kuninkaallinen perhe välttämättömään ristiriitaan
kansan kanssa. Sillä ulkomaisten armeijojen etujoukkonahan ovat
kuninkaan molemmat suurisuiset veljet, ja vihollisen yleisesikunnat
ovat kuningattaren veljen alaisia.

Marie Antoinette tietää, että avoin sota ei auttaisi, vaan pelkästään
vahingoittaisi hänen asiaansa. Olkoon sotilaallinen ratkaisu mikä
hyvänsä, on se hänen vahingokseen. Jos vallankumouksen armeijat
voittavat emigrantit ja keisarit ja kuninkaat, on varmaa, ettei Ranska
kauempaa kärsisi »tyrannia». Jos taas kuninkaan ja kuningattaren
sukulaiset lyövät kansalliset joukot, niin epäilemättä Pariisin
kiihtynyt tai toisten kiihdyttämä roskaväki on tekevä Tuileriain
vangit syypäiksi. Jos Ranska voittaa, he menettävät valtaistuimensa;
jos ulkovallat voittavat, he menettävät henkensä. Tästä syystä Marie
Antoinette on lukemattomissa kirjeissä rukoillut veljeään Leopoldia
ja emigrantteja pysymään alallaan, ja tämä varovainen, epäröivä,
kylmästi laskeva ja sisimmässään sotaa vihaava hallitsija on todellakin
pudistanut luotaan sapelia kalistelevat prinssit ja emigrantit ja
välttänyt kaikkea, mikä voitiin tulkita uhitteluksi.

Mutta Marie Antoinette’in onnentähti on aikoja sitten himmentynyt.
Kaikki yllätykset, mitkä kohtalolla on tarjona, se kääntää häntä
vastaan. Juuri nyt, maaliskuun 1 päivänä, äkillinen sairaus tempaa pois
hänen veljensä, rauhansäilyttäjän, ja neljätoista päivää myöhemmin
tappaa salaliittolaisen pistoolinlaukaus rojalistisen ajatuksen
parhaimman puolustajan Euroopan yksinvaltiaiden joukossa, Ruotsin
Kustaa III:n. Siten sota on käynyt välttämättömäksi. Sillä Kustaan
seuraaja ei ajattele monarkkien asian tukemista, ja Leopold II:n
seuraaja ei välitä veriheimolaisestaan, vaan punnitsee yksinomaan omia
etujaan. Tässä neljäkolmattavuotiaassa, typerässä, kylmässä, täysin
tunteettomassa keisari Fransissa, jonka sielussa ei kyde kipinääkään
Maria Teresian hengestä, ei Marie Antoinette tapaa ymmärtämystä eikä
tahtoa siihen. Kylmäkiskoisena hän vastaanottaa hänen lähettinsä,
välinpitämättömänä hänen kirjeensä; hän ei piittaa siitä, joutuuko
hänen sukulaisensa mitä hirvittävimpään sielulliseen ristiriitaan,
vaarantavatko hänen toimenpiteensä kuningattaren hengen. Hän näkee vain
hyvän tilaisuuden enentää mahtiaan, ja torjuu kansalliskokouksen kaikki
toivomukset ja vaatimukset kylmästi ja uhittelevasti luotaan.

Nyt girondistit ovat onnellisesti saaneet yliotteen. Huhtikuun 20
päivänä Ludvig XVI pakotetaan pitkällisen vastarinnan ja — kuten
väitetään — kyyneleet silmissä julistamaan sota »Unkarin kuningasta»
vastaan. Armeijat lähtevät liikkeelle ja kohtalo jatkaa kulkuaan.

Millä puolella on kuningattaren sydän tässä sodassa? Vanhan vaiko
uuden isänmaansa puolella? Ranskanko vai ulkovaltojen sotajoukkojen
puolella? Tämä ratkaiseva kysymys on rojalistisia kirjoittajia, hänen
ehdottomia puoltajiaan ja ylistäjiään pahasti hermostuttanut, jopa
he ovat väärentäneet muistelmiin ja kirjeisiin kokonaisia kappaleita
verhotakseen sen selvän ja ilmeisen tosiasian, että Marie Antoinette
tässä sodassa koko sielullaan toivoi liittoutuneiden hallitsijain
joukkojen voittoa ja Ranskan armeijan tappiota. Tämä kannanotto on
kieltämätön; se, joka vaikenee siitä, väärentää tosiasioita. Se, joka
kieltää sen, valehtelee. Sillä vielä enemmänkin: Marie Antoinette,
joka ennen kaikkea tuntee olevansa kuningatar ja vasta toisessa
sijassa Ranskan kuningatar, ei ainoastaan asetu niitä vastaan, jotka
ovat rajoittaneet hänen kuninkaallista mahtiaan, ja niiden puolelle,
jotka tahtovat sitä vahvistaa dynastisessa mielessä, vaan hän tekee
lisäksi kaiken luvallisen ja luvattoman jouduttaakseen Ranskan tappiota
ja edistääkseen ulkomaiden voittoa. »Suokoon Jumala, että kerrankin
kostettaisiin kaikki ne loukkaukset, joita olemme saaneet kokea
tämän maan puolelta», hän kirjoittaa Fersenille, ja vaikka hän jo
aikoja sitten on unohtanut äidinkielensä ja hänen on pakko käännättää
itselleen saksankieliset kirjeet, hän kirjoittaa: »En milloinkaan ole
ollut ylpeämpi kuin nyt siitä, että olen syntynyt saksalaiseksi.»
Neljä päivää ennen sodan julistamista hän toimittaa — tai selvemmin:
kavaltaa — vallankumousarmeijoiden sotasuunnitelman, mikäli hän sen
tunsi, Itävallan lähettiläälle. Hänen asenteensa on täysin selvä: Marie
Antoinette’ille itävaltalaiset ja preussilaiset liput ovat omia lippuja
ja Ranskan trikolori vihollisen.

Epäilemättä — tämä sana tulee heti huulille — tämä on ilmettyä
maanpetosta, ja jokaisen maan oikeus nimittäisi nykyään sellaista
menettelyä rikokseksi. Mutta ei ole unohdettava, että kansallisuuden
ja kansakunnan käsitettä ei vielä oltu keksitty kahdeksannellatoista
vuosisadalla; vasta Ranskan vallankumous muovaa sen Euroopalle.
Kahdeksastoista vuosisata, jonka käsityksiin Marie Antoinette on
kiinteästi ankkuroitunut, ei vielä tunne muuta kuin puhtaasti
dynastisen kannan, maa kuuluu kuninkaalle; sillä puolella, millä
kuningas on, on oikeus; se, joka taistelee kuninkaan ja kuninkuuden
puolesta, taistelee ehdottomasti oikean asian puolesta. Se, joka on
kuninkuutta vastaan, on kapinoitsija, silloinkin, kun hän puolustaa
omaa maataan. Isänmaa-ajatuksen täydellinen kehkeytymättömyys aikaansaa
yllättävästi tässä sodassa epäisänmaallisen tunnesuhtautumisen
vastapuolella: parhaimmat saksalaiset, Klopstock, Schiller, Fichte
ja Hölderlin toivovat vapauden aatteen vuoksi saksalaisten joukkojen
tappiota, joukkojen, jotka vielä eivät ole kansanarmeijoita, vaan
despoottisen ajatuksen puolesta taistelevia. He iloitsevat Preussin
sotavoimien perääntymisestä, kun taas Ranskassa kuningas ja kuningatar
näkevät omien joukkojen tappiossa henkilökohtaisen etunsa edistymistä.
Sekä täällä että tuolla sota ei koske maan etuja, vaan henkistä
aatetta, suvereenisuuden tai vapauden. Eikä mikään osoita paremmin
merkillistä siirtymäkohtaa vanhan ja uuden vuosisadan käsitysten
välillä kuin se, että yhtyneiden saksalaisten armeijojen johtaja,
Braunschweigin herttua, kuukautta aikaisemmin vielä vakavissaan
punnitsi, eikö hänen ehkä mieluummin olisi otettava Ranskan joukkojen
ylipäällikkyyttä saksalaisia vastaan. Nähdään, että isänmaan ja
kansakunnan käsite ei 1791 vielä ollut selkeytynyt kahdeksannentoista
vuosisadan sieluissa. Vasta tämä sota, joka luo kansan sotajoukot,
kansan tietoisuuden ja samalla kokonaisten kansakuntien hirvittävän
veljeskamppailun, synnyttää kansallispatriotismin idean, joka periytyy
seuraavalle vuosisadalle.

Siihen, että Marie Antoinette toivoo ulkovaltojen voittoa, yhtävähän
kuin siihenkään, että hän on tehnyt itsensä syypääksi maankavallukseen,
ei Pariisissa ole mitään todisteita. Mutta vaikkakaan kansa massana
ei milloinkaan ajattele loogillisesti ja suunnitelmallisesti, on
sillä kuitenkin alkuvoimaisempi, eläimellisempi vainuamiskyky kuin
yksityisolennolla; ajattelun sijasta se työskentelee vaistoilla, ja
nämä vaistot ovat melkein aina erehtymättömiä. Alusta pitäen Ranskan
kansa tuntee ilmassa tuon Tuilerioissa vallitsevan vihamielisyyden;
ilman ulkonaista kiinnekohtaa se vainuaa sen sotilaallisen kavalluksen,
johon Marie Antoinette tosiasiallisesti on tehnyt itsensä syypääksi
kansan armeijaa ja sen asiaa vastaan; ja sata askelta kuninkaallisesta
palatsista huutaa kansalliskokouksessa muuan girondisteista, Vergniaud,
syytöksen julkisesti saliin: »Tältä lavalta, jolta puhun teille, voi
nähdä palatsin, jossa turmeltuneet neuvonantajat johtavat harhaan ja
pettävät kuningasta, joka on antanut meille perustuslain, jossa he
takovat kahleita, joihin tahtovat meidät kytkeä, ja valmistavat juonia,
joiden tarkoituksena on luovuttaa meidät Itävallan hallitsijasuvun
käsiin. Näen palatsin ikkunat, jossa valmistetaan vastavallankumousta
ja ajatellaan kaikkia keinoja meidän saattamiseksemme takaisin orjuuden
vankilaan.» Ja jotta aivan selvästi tajuttaisiin Marie Antoinette
näiden väitettyjen salaliittojen todelliseksi alkuunpanijaksi,
hän lisää uhkaavasti: »Tietäkööt kaikki, jotka asuvat tässä
palatsissa, että meidän hallitusmuotomme myöntää koskemattomuuden
yksistään kuninkaalle. Tietäkööt he, että laki poikkeuksetta on
käyvä käsiksi kaikkiin syyllisiin ja ettei yksikään pää, joka on
todistettu syylliseksi rikokseen, ole välttävä miekkaa.» Vallankumous
alkaa käsittää, että se voi lyödä ulkoisen vihollisen ainoastaan
vapautumalla myös sisäisestä vihollisesta. Jotta se voisi voittaa
suuren pelinsä maailman silmien edessä, on kuninkaan vaikutusvalta
kotona tehtävä mitättömäksi. Tarmokkaasti pyrkivät nyt kaikki
todella vallankumoukselliset aikaansaamaan yhteentörmäyksen; jälleen
kulkevat ensimmäisinä sanomalehdet vaatien kuninkaan viraltapanoa;
uusia painoksia kuuluisasta kirjasesta: »La vie scandaleuse de
Marie-Antoinette» [M.A:n häpeällinen elämä] jaellaan kaduilla vanhan
vihan uudelleen elvyttämiseksi. Kansalliskokouksessa tehdään tahallaan
esityksiä, joissa toivotaan kuninkaan käyttävän hallitusmuodon
mukaista veto-oikeuttaan, ennenkaikkea se ehdotus, johon Ludvig XVI
uskovaisena katolilaisena ei milloinkaan voi suostua, nimittäin että
papit, jotka kieltäytyvät vannomasta kuuliaisuutta hallitusmuodolle, on
väkivaltaisesti karkoitettava maasta: etsitään, manataan esille avoin
välien katkeaminen. Kuningas todellakin ensi kerran kokoaa rohkeutensa
ja lausuu vetonsa. Niin kauan kuin hän oli voimakas, hän ei koskaan
ole käyttänyt ainoatakaan oikeuksistaan; nyt, vaaksan etäisyydellä
perikadosta, tuo onneton mies onnettomimmalla hetkellä ensi kerran
koettaa osoittaa rohkeutta. Mutta kansa ei enää ole taipuvainen
sietämään vastaansanontaa tämän vahanuken taholta. Tämä veto on oleva
kuninkaan viimeinen sana kansaansa vastaan ja kansalleen.

Antaakseen kuninkaalle ja ennen kaikkea tuolle taipumattomalle,
ylpeälle itävallattarelle perusteellisen läksytyksen jakobiinit,
vallankumouksen iskujoukko, valitsevat vertauskuvallisen päivän,
kesäkuun 20:nnen. Tänä päivänä kolme vuotta sitten kansan edustajat
Versaillesin pallosalissa ovat ensi kerran yhteisesti vannoneet
juhlallisen valan olla väistymättä pistinten mahdin edestä ja omasta
voimastaan antaa Ranskalle hallitusmuodon. Tänä päivänä vuosi
sitten kuningas lakeijaksi puettuna on yöllä hiipinyt palatsinsa
pikku portista ulos välttääkseen kansan tahtoa. Tänä vuosipäivänä
on nyt ikuisiksi ajoiksi annettava hänelle muistutus siitä, ettei
hän ole mitään ja kansa kaikki. Kuten 1789 hyökkäystä Versaillesin,
valmistetaan 1792 hyökkäystä Tuilerioihin järjestelmällisesti
edeltäkäsin. Mutta edellisellä kerralla täytyi vielä salaa ja
lainvastaisesti koota tuo amatsooniarmeija pimeyden turvissa; tällä
kertaa marssii keskellä kirkasta päivää, hätäkellojen kaikuessa,
oluenpanija Santerre’in johdolla viisituhatta miestä, kaupunginhallitus
mukana, liehuvin lipuin, kansalliskokous avaa heille portit, ja
pormestari Pétion, jonka pitäisi huolehtia järjestyksestä, tekeytyy
sokeaksi ja kuuroksi edistääkseen tämän kuninkaan nöyryytyksen varmaa
onnistumista.

Vallankumouksellisen joukon esiinmarssi alkaa pelkkänä juhlakulkueena
kansalliskokouksen edessä. Ruoturivistöinä marssii viisituhatta miestä
mukanaan suuret julisteet »Alas veto!» ja »Vapaus tai kuolema!»
»Ça ira’n» [Tunnettu vallankumouslaulu] tahdissa ratsastuskoulun
ohi, jossa kansalliskokous pitää istuntojaan; puoli neljältä
suuri näytelmä näyttää loppuneen, poismarssi alkaa. Mutta nyt
vasta alkaa varsinainen mielenosoitus. Sillä sensijaan, että tuo
suunnaton kansanjoukko rauhallisesti poistuisi, se heittäytyy,
käskemättä ja kuitenkin näkymättömän käden johtamana, palatsin
sisäänkäytävää vastaan. Siellä seisovat tosin kansalliskaartilaiset
ja santarmit pistimet ojossa, mutta hovi on tavanmukaisessa
päättämättömyydessään jättänyt antamatta mitään määräyksiä tämän
kuitenkin niin selvästi arvattavan tapauksen varalle, sotilaat eivät
tee mitään vastarintaa, ja tiiviinä joukkona massat valuvat ovien
ahtaan suppilon kautta sisään. Niin voimakas on tämän joukon paine,
että se ikäänkuin itsestään tunkeutuu portaita pitkin ensimmäiseen
kerrokseen. Nyt ei enää ole pysähtymismahdollisuutta, ovet painetaan
sisään tai lukot lyödään rikki, ja ennenkuin voidaan ryhtyä
mihinkään turvallisuustoimenpiteisiin, ensimmäiset sisääntunkijat
seisovat kuninkaan edessä, jota vain riittämättömästi ryhmä
kansalliskaartilaisia suojelee pahimmalta. Nyt täytyy Ludvig XVI:n
omassa palatsissaan vastaanottaa kapinallisen kansan paraati, ja vain
hänen järkkymätön flegmaattinen tyyneytensä ehkäisee yhteentörmäyksen.
Kärsivällisenä hän antaa kaikkiin uhitteluihin kohteliaat vastaukset,
kuuliaisena hän panee päähänsä punaisen myssyn, jonka muuan
sanskyloteista ottaa päästään. Kolme ja puoli tuntia hän hehkuvassa
kuumuudessa vastaansanomatta ja vastustelematta sietää näiden
vihamielisten vierasten uteliaisuutta ja pilkkaa.

Samanaikaisesti on toinen joukko kapinallisia tunkeutunut
kuningattaren huoneisiin; lokakuun viidennen päivän kauhunäytelmät
1789 Versailles’issa ovat vähällä uudistua. Mutta koska kuningatar
on vaaranalaisempi kuin kuningas, ovat upseerit kiireesti kutsuneet
kokoon sotilaita, työntäneet Marie Antoinette’in nurkkaan, siirtäneet
hänen suojakseen suuren pöydän, jotta hän olisi ainakin turvassa
ruumiilliselta pahoinpitelyltä; sitäpaitsi kansalliskaartilaiset
kolmena rivinä vartioivat tätä pöytää. Hurjina sisään syöksyvät naiset
ja miehet eivät pääse ruumiillisesti käsiksi Marie Antoinette’iin,
mutta kuitenkin kyllin lähelle voidakseen tarkastella »hirviötä»
uhittelevasti kuin näytteelle pantua esinettä, riittävän lähelle, jotta
Marie Antoinette’in täytyy kuulla jok’ikinen häväistys ja uhkaus.
Santerre, joka yrityksellään vain pyrkii kuningattaren perusteelliseen
nöyryyttämiseen ja peloittamiseen, mutta tahtoo välttää todelliset
väkivallanteot, antaa krenatööreille käskyn astua syrjään, jotta
kansa saisi tahtonsa täytetyksi ja saisi katsella uhriaan, voitettua
kuningatarta; samalla hän koettaa rauhoittaa Marie Antoinette’ia:
»Madame, Teitä petetään, kansalla ei ole mitään pahoja tarkoituksia
Teitä vastaan. Jos vain tahtoisitte, rakastaisi Teitä jokainen kuin
tämä lapsi» (samalla hän viittaa dauphiniin, joka pelästyneenä ja
vavisten painautuu äitiinsä). »Muuten, älkää olko peloissanne,
Teille ei tehdä mitään.» Mutta kuten aina, kun joku »factieux’eista»
tarjoaa kuningattarelle apuaan, hänen ylpeytensä suoristuu. »Minua
ei ole petetty eikä johdettu harhaan», kuningatar vastaa kovasti,
»enkä ole peloissani. Säädyllisten ihmisten joukossa ei tarvitse olla
peloissaan.» Kylmänä ja ylpeänä kuningatar kestää vihamieliset katseet
ja julkeimmatkin puhuttelut. Ainoastaan kun hänet tahdotaan pakottaa
panemaan lapsensa päähän punainen myssy, hän kääntyy pois ja sanoo
upseereille: »Tämä on liikaa, se menee yli ihmisen kärsivällisyyden.»
Mutta hän kestää hetkeäkään osoittamatta pelkoa tai epävarmuutta. Vasta
senjälkeen kuin sisääntunkeutuneet eivät enää häntä todellisesti uhkaa,
ilmestyy pormestari Pétion ja pyytää joukkoa lähtemään kotiin, »jottei
saataisi tilaisuutta epäillä kansan kunniallista tarkoitusta.» Mutta
kestää vielä myöhään iltaan asti, ennenkuin linna on tyhjentynyt, ja
nyt vasta kuningatar, tuo nöyryytetty nainen, tuntee turvattomuutensa
koko tuskan. Nyt hän tietää, että kaikki on menetetty. »Elän vielä,
mutta se on ihme», hän kirjoittaa kiireessä uskotulleen Hans Axel von
Fersenille. »Tämä päivä oli hirvittävä.»

VIIMEISET HUUDOT

Siitä lähtien kuin Marie Antoinette on kasvoissaan tuntenut vihan
henkäyksen, nähnyt vallankumouksen peitset omassa huoneessaan
Tuilerioissa ja kokenut kansalliskokouksen voimattomuuden ja
pormestarin pahansuopuuden, hän tietää, että hän ja hänen perheensä
ovat auttamattomasti hukassa, ellei nopeasti tule apua ulkoapäin.
Vain preussilaisten ja itävaltalaisten nopea ratkaiseva voitto
voisi vielä pelastaa hänet. Tosin nyt viimeisellä, kaikkein
viimeisellä hetkellä vanhat ja äkkiä hankitut uudet ystävät yrittävät
pakoretken järjestämistä. Kenraali Lafayette tahtoo persoonallisesti
ratsuväkiosaston etunenässä noutaa kuninkaan perheineen heinäkuun
14 päivänä Marskentän juhlallisuuksista ja viedä hänet paljastetuin
miekoin kaupungista. Mutta Marie Antoinette, joka edelleenkin
näkee Lafayette’issa kaiken onnettomuuden alkujuuren, tahtoo
mieluummin tuhoutua kuin uskoa lapsensa, miehensä ja itsensä tälle
herkkäuskoiselle miehelle.

Jalommilla perusteilla hän torjuu luotaan toisen ehdotuksen, jonka
tekee Hessen-Darmstadt’in maakreivitär, nimittäin, että hänet
kaikkein vaaranalaisimpana olisi pelastettava palatsista, sillä tämä
pakomahdollisuus on ajateltu vain häntä varten. »Ei, hyvä prinsessa»,
vastaa Marie Antoinette, »vaikkakin tunnen Teidän tarjouksenne koko
arvon, en siihen kuitenkaan voi suostua. Olen omistanut elämäni
täyttääkseni velvollisuuteni minulle rakkaita henkilöitä kohtaan,
joiden onnettomuuden jaan ja jotka, mitä hyvänsä heistä sanottaneenkin,
ansaitsevat kaikkea osanottoa sen rohkeuden johdosta, millä he kantavat
kohtalonsa... Tehköön jonakin päivänä kaikki se, mitä me teemme ja
kärsimme, ainakin lapsemme onnellisemmiksi, se on ainoa toivomus,
joka minulla vielä on. Voikaa hyvin, prinsessa! Minulta on riistetty
kaikki paitsi sydäntäni, jonka aina tulen säilyttämään rakastaakseni
Teitä, älkää sitä epäilkö, se olisi ainoa onnettomuus, jota en jaksaisi
kantaa.»

Tämä on ensimmäisiä kirjeitä, joita Marie Antoinette ei enää kirjoita
itsensä vuoksi, vaan jälkimaailmaa varten. Sisimmässään hän jo tietää:
ellei turmiota enää voida estää, hän tahtoo enää vain täyttää viimeisen
velvollisuutensa, tuhoutua ryhdikkäänä ja pää pystyssä. Kenties hän
jo tiedottomasti ikävöi nopeata ja mahdollisimman sankarillista
kuolemaa tämän hitaan liejuun vajoamisen asemesta, tämän joka hetki
syvemmälle vaipumisen. Heinäkuun 14 päivänä, Bastiljin valtauksen
muistojuhlassa, jolloin hänen — viimeistä kertaa — täytyy ottaa
osaa suuriin juhlamenoihin Marskentällä, hän kieltäytyy pukemasta
panssaripaitaa pukunsa alle, kuten hänen varovainen puolisonsa tekee;
yöllä hän nukkuu yksinään, vaikka kerran epäilyttävä hahmo ilmestyy
hänen huoneeseensa. Hän ei enää poistu talosta, sillä hän ei pitkiin
aikoihin enää ole voinut mennä omaan puutarhaansa kuulematta kansan
laulavan: »Madame Veto avait promis De faire égorger tout Paris.»
[Rouva Veto oli luvannut surmauttavansa koko Pariisin.] Hänen yöunensa
on lopussa; aina kun kello lyö tornissa, vavistaan jo linnassa
pelosta, että se voisi olla hälytyskello merkiksi aikoja sitten
suunnitellusta lopullisesta hyökkäyksestä Tuilerioihin. Saaden joka
päivä, melkeinpä joka tunti lähettien ja vakoojien kautta sanomia
salakerhojen ja esikaupunkipiirien toimista, koko hovi tietää, että
enää on kysymys vain päivistä, kolmesta, kahdeksasta, kymmenestä,
kenties neljästätoista päivästä, kunnes jakobiinit tulevat tekemään
kaikesta väkivaltaisen lopun, ja nämä vakoojat eivät suinkaan ilmaise
mitään salaisuutta. Sillä yhä kirkuvammin vaativat Marat’n ja Hébertin
sanomalehdet jo virasta erottamista. Vain ihme — sen tietää Marie
Antoinette — tai tuhoava ja nopea Preussin ja Itävallan armeijain
eteneminen voisi heidät pelastaa.

Noiden viimeisen ja mitä kärsimättömimmän odotuksen päivien kauhua,
kammoa ja ahdistusta kuvastavat kuningattaren kirjeet uskollisimmalle
ystävälle. Oikeastaan ne eivät enää ole mitään kirjeitä, vaan
huutoja, hurjia, kouristuksentapaisia tuskanhuutoja, samalla kertaa
sekavia ja kimakoita kuin ahdistetun ja kuristetun huudot. Vain
noudattaen äärimmäistä varovaisuutta ja käyttäen uhkarohkeimpia
keinoja voidaan nyt enää ylimalkaan kuljettaa tietoja Tuilerioista,
sillä palvelijakunta ei enää ole luotettavaa, urkkijoita seisoo
ikkunoiden edustalla ja ovien takana. Piilotettuina suklaapaketteihin,
hatunlieriin pujotettuina, sympateettisella musteella ja salamerkeillä
kirjoitettuina (tavallisesti ei enää omakätisesti) Marie Antoinette’in
kirjeet ovat kirjoitetut niin, että ne kiinnisaatuina tekevät täysin
viattoman vaikutuksen. Ne puhuvat näennäisesti kaikenlaisista yleisistä
asioista, keksityistä liiketoimista ym.; se, mitä kuningatar todella
tahtoo sanoa, on enimmäkseen lausuttu kolmannessa persoonassa ja
lisäksi salakirjoituksena. Nopeammin, yhä nopeammin seuraavat nyt
toisiaan nämä äärimmäisen hädän huudot. Kesäkuun 20 päivänä kuningatar
vielä kirjoittaa: »Teidän ystävänne pitävät parantumista mahdottomana
tai ainakin hyvin kaukaisena mahdollisuutena. Sen tähden rauhoittukaa
mikäli mahdollista, se on heille tarpeellista, heidän asemansa käy
joka päivä hirvittävämmäksi.» Kesäkuun 23 päivänä kehoitus tulee
jo kiihkeämmäksi. »Teidän ystävänne on mitä suurimmassa vaarassa,
hänen sairautensa edistyy hirvittävän nopeasti, lääkärit eivät tunne
enää mitään pelastuskeinoa... Jos vielä kerran haluatte nähdä hänet,
kiiruhtakaa, ilmoittakaa hänen epätoivoinen tilansa vanhemmille.»
Yhä rajummin nousee kuumemittari (kesäkuun 26 p.): »Nopea kriisi on
välttämätön hänen pelastamisekseen, olemme epätoivoissamme siitä,
että sellaista ei vielä ole esiintynyt. Ilmoittakaa hänen tilansa
kaikille, jotka ovat yhteydessä hänen kanssaan, jotta he ryhtyvät
toimenpiteisiinsä. Aika on täpärällä...» Keskellä hälytyshuutoja
pelästyy raastettu nainen hienotunteisena kuin todella rakastava
useinkin sitä, että hän siinä määrin tekee levottomaksi ihmisen, joka
hänelle on kallis yli kaiken; korkeimmassakin tuskassaan ja hädässään
Marie Antoinette ensiksi ajattelee sitä sielullista järkytystä, mikä
hänen hätähuutojensa täytyy herättää rakastetussa: »Meidän tilamme on
hirvittävä, mutta älkää olko liian levoton, tunnen rohkeutta ja huomaan
itsessäni jotakin, joka sanoo minulle, että me pian tulemme olemaan
onnellisesti pelastettuja! Tämä ajatus yksin pitää minua pystyssä...
Voikaa hyvin! Milloin taas saamme nähdä toisemme rauhassa!» (3 p.
heinäkuuta.) Ja vielä kerran: »Älkää olko liian levoton minusta.
Uskokaa minua, että rohkeus aina suoriutuu voittajana... Voikaa
hyvin ja koettakaa vain, mikäli mahdollista, jouduttaa luvattua apua
pelastumiseksemme... Säästäkää itseänne älkääkä olko levoton meidän
vuoksemme.» Mutta sitten seuraa kirje nopeasti toistaan. »Huomenna
tulee kahdeksansataa miestä Marseille’ista, ja sanotaan, että he
kykenevät kahdeksassa päivässä toteuttamaan suunnitelmansa.» (21 p.
heinäkuuta.) Ja kolme päivää myöhemmin: »Sanokaa herra von Mercy’lle,
että kuninkaan ja kuningattaren elämä on mitä suurimmassa vaarassa,
että yhden ainoankin päivän menetys voi tuoda mukanaan arvaamatonta
tuhoa... Murhaajien joukko kasvaa lakkaamatta, päivästä päivään.»
Ja viimeinen kirje elokuun 1 päivältä, samalla kaikkein viimeinen,
minkä Fersen saa kuningattarelta, kuvailee äärimmäisen epätoivon
selvänäköisyydellä vaaraa koko laajuudessaan. »Kuninkaan samoin
kuin kuningattaren henki on tosiasiallisesti pitkän aikaa ollut
uhattu. Noin kuudensadan marseillelaisen ja lukuisien muiden kaikkiin
jakobiinikerhoihin kuuluvien henkilöiden saapuminen lisää meidän
valitettavasti liiankin perusteltua levottomuuttamme. Ryhdytään tosin
kaikkiin toimenpiteisiin kuningasperheen turvaksi, mutta murhaajat
hiiviskelevät koko ajan linnan ympärillä: kansaa yllytetään, osassa
kansalliskokousta vallitsee pahansuopa mieliala, toisessa osassa
heikkous ja pelkuruus... Nyt täytyy vain ajatella välttymistä
tikareilta ja salaliittolaisten vehkeiden tyhjäksitekemistä, noiden,
jotka jo parveilevat horjuvan valtaistuimen ympärillä. Pitkiin
aikoihin eivät ’factieux’it’ enää ole lainkaan salanneet aikomustaan
raivata tieltä kuningasperhettä. Kahdessa viimeisessä yöllisessä
kokouksessa oltiin vain erimielisiä toimeenpanotavasta. Te tiedätte
edellisestä kirjeestäni, kuinka tärkeätä on voittaa vaikkapa vain
kaksikymmentäneljä tuntia; tänään voin vain toistaa saman ja lisätä,
että ellei meille nyt tulla avuksi, ainoastaan kaitselmus voi pelastaa
kuninkaan ja kuningattaren.»

Rakastava vastaanottaa nämä kirjeet Brüsseliin; voidaan kuvitella,
kuinka epätoivoisena. Aamuvarhaisesta myöhään yöhön hän taistelee
kuninkaiden, sotapäällikköjen ja lähettilästen velttoutta ja
päättämättömyyttä vastaan; hän kirjoittaa kirjeen toisensa jälkeen,
tekee käynnin toisensa jälkeen, äärimmäisen kärsimättömänä hän
kaikin voimin vaatii nopeata etenemistä, sotilaallista toimintaa.
Mutta armeijan ylipäällikkö, Braunschweigin herttua, on sotilas
tuota vanhaa sotakoulua, joka arveli, että esiinmarssi on kuukausia
aikaisemmin päivälleen laskettava. Hitaasti, huolellisesti,
järjestelmällisesti aikoja sitten vanhentuneiden Fredrik Suuren
palveluksessa oppimainsa sotataidon lakien mukaisesti Braunschweigin
herttua järjestää joukkonsa, ja iänikuisessa kenraalinylpeydessään
hän ei anna poliitikkojen, saatikka sitten ulkopuolella olevien,
taivuttaa itseään poikkeamaan tuumankaan vertaa kirjoitetuista
liikekannallepanosuunnitelmistaan. Hän selittää, ettei hän ennen
elokuun keskiväliä voi kulkea rajojen yli, mutta sitten hän lupaa
suunnitelmanmukaisesti — sotilaallinen kävelyretki on kaikkien
kenraalien ikuinen lempiunelma — tunkeutua yhtä painoa Pariisiin asti.

Mutta Fersen, jonka sielua raastavat hätähuudot Tuilerioista, tietää,
ettei niin pitkälliseen viivytykseen enää ole aikaa. Jotakin on tehtävä
kuningattaren pelastamiseksi. Ja intohimonsa hämmennyksessä rakastaja
tekee juuri sen, minkä on määrä tuhota hänen rakastettunsa. Sillä juuri
sillä toimenpiteellä, millä hän tahtoo pidättää roskaväen hyökkäystä
Tuilerioihin, hän jouduttaa sitä. Jo pitkän aikaa Marie Antoinette
oli vaatinut manifestia liittoutuneiden taholta. Hänen — varsin oikea
— ajatuksenjuoksunsa oli, että tässä manifestissa oli yritettävä
erottaa tasavaltalaisten ja jakobiinien asia näkyvästi Ranskan
kansan asiasta ja siten valettava rohkeutta Ranskan kelvollisiin (se
on: hänen merkityksessään kelvollisiin) aineksiin ja herätettävä
pelkoa »les gueux’eissa». Ennen kaikkea hän oli toivonut, ettei
tässä manifestissa sekaannuttaisi Ranskan sisäisiin oloihin ja että
»vältettäisiin puhumasta liiaksi kuninkaasta, samoin kuin liiaksi
tuomasta ilmi, että oikeastaan tahdottiin tukea häntä». Hän haaveilee
ystävyyden ilmauksista Ranskan kansaa kohtaan ja samalla uhkauksesta
terroristeja vastaan. Mutta onneton Fersen, kauhu sielussaan, tietäen,
että todellisen sotilaallisen avun saantiin liittoutuneiden taholta
vielä kuluisi ikuisuus, haluaa, että tuo manifesti kirjoitettaisiin
mahdollisimman ankaraan äänilajiin; hän kirjoittaa itse luonnoksen,
antaa erään ystävän toimittaa sen perille, ja kohtalokasta kyllä
juuri tämä luonnos tulee hyväksytyksi! Liittoutuneiden joukkojen
surullisen kuuluisa julistus Ranskan joukoille on kirjoitettu niin
käskevään muotoon kuin Braunschweigin herttuan rykmentit jo seisoisivat
voitokkaina Pariisin edustalla; se sisältää kaiken, minkä kuningatar,
paremmin tuntien tilanteen, tahtoi välttää. Alinomaa puhutaan siinä
kaikkeinkristillisimmän kuninkaan pyhästä henkilöstä, kansalliskokousta
syytetään siitä, että se muka oikeudenvastaisesti on riistänyt
itselleen hallitusohjakset, Ranskan sotilaita kehoitetaan heti
alistumaan kuninkaansa, laillisen hallitsijansa tahtoon, ja Pariisin
kaupunkia uhataan, siltä varalta, että Tuileriain linna vallattaisiin
väkivallalla »esimerkillisellä ja kaikiksi ajoiksi muistettavalla
rangaistuksella», sotilaallisilla pakkotoimenpiteillä ja täydellisellä
hävityksellä: heikkotahtoinen kenraali lausuu ennen ensimmäistä
pyssynlaukausta Tamerlanin veroisia ajatuksia.

Tämän paperiuhkauksen vaikutus on peloittava. Yksinpä ne, jotka tähän
asti ovat lainkuuliaisina pitäytyneet kuninkaaseen, tulevat yhdellä
iskulla tasavaltalaisiksi saadessaan tietää, kuinka rakas heidän
kuninkaansa on Ranskan vihollisille, huomatessaan, että muukalaisten
sotajoukkojen voitto tuhoaisi vallankumouksen kaikki saavutukset,
että silloin Bastilji olisi turhaan vallattu, hyödyttömästi tehty
vala Pallohuoneessa, että tehottomaksi jäisi se, minkä lukemattomat
ranskalaiset olivat vannoneet Marskentällä. Fersenin käsi, rakastetun
käsi, on tällä typerällä uhkauksella heittänyt pommin hehkuvaan tuleen.
Ja kahdenkymmenen miljoonan suuttumus räjähtää tämän järjettömän
taisteluhaasteen vaikutuksesta.

Heinäkuun viimeisinä päivinä tulee Braunschweigin herttuan onnettoman
manifestin sanamuoto Pariisissa tunnetuksi. Liittoutuneiden uhkausta
hävittää Pariisi maan tasalle, jos kansa kävisi Tuileriain kimppuun,
kansa pitää suorastaan haasteena hyökkäykseen. Heti ryhdytään
valmisteluihin, ja jollei heti ryhdytä toimeen, johtuu se vain siitä,
että vielä tahdotaan odottaa, kunnes saapuu ydinjoukko, kuusisataa
valittua tasavaltalaista Marseille’ista. Elokuun kuudentena päivänä nuo
etelän auringon päivettämät, hurjat ja päättäväiset miehet marssivat
esiin, ja askeltensa tahdissa he laulavat uutta laulua, jonka poljento
muutamassa viikossa tempaa mukaansa koko maan, Marseljeesia, tuota
vallankumouksen hymniä, jonka kokonaan lahjaton upseeri armoitetulla
hetkellä on sepittänyt. Nyt ovat kaikki valmiina viimeiseen rynnäkköön
lahonnutta yksinvaltaa vastaan. Hyökkäys voi alkaa: »Allons enfants de
la patrie...»

ELOKUUN KYMMENES

Elokuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välinen yö ennustaa kuumaa
päivää. Ainoatakaan pilvenhattaraa ei ole taivaalla, jolla tuikkivat
tuhannet tähdet, ei tunnu tuulen henkäystäkään; täydellinen hiljaisuus
vallitsee kaduilla, katot kimaltelevat kesäisen kuutamon valkoisessa
hohteessa.

Mutta tämä hiljaisuus ei johda ketään harhaan. Ja jos kadut ovat
niin harvinaisen autioina, vahvistaa tämä vain sen, että jotakin
epätavallista ja merkillistä on tekeillä. Vallankumous ei nuku.
Osastoissa, kerhoissa, kodeissaan istuvat johtajat koossa, lähettejä
käskyineen kiitää epäilyttävän äänettömästi piiristä toiseen, kapinan
yleisesikuntalaiset, Danton, Robespierre ja girondistit, varustavat,
pysyen itse näkymättöminä laitonta armeijaansa, Pariisin kansaa,
hyökkäykseen.

Mutta linnassakaan ei kukaan nuku. Jo päiväkausia on odotettu kapinaa.
Tiedetään, etteivät marseillelaiset ole tyhjän vuoksi tulleet
Pariisiin, ja viimeiset viestit kertovat, että heidän marssinsa on
odotettavissa seuraavana aamuna. Ikkunat on avattu tukahduttavan
kuumassa kesäyössä, kuningatar ja madame Elisabeth kuuntelevat ulkoa
tulevia ääniä. Mutta vielä ei voi kuulla mitään. Rauhallinen hiljaisuus
huokuu suljetusta Tuileriain puistosta, vain vahtimiesten askeleet
kuuluvat pihoilta, ja silloin tällöin kilahtaa sapeli tai tömisyttää
jalkojaan hevonen, sillä yli kaksituhatta sotilasta on majoitettuna
linnaan, galleriat ovat täynnä upseereita ja aseellisia aatelismiehiä.

Vihdoin neljännestä vailla kaksi aamulla — kaikki syöksyvät ikkunoiden
luo — kumahtaa kello jossakin etäällä esikaupungissa, nyt toinen,
kolmas, neljäs. Ja kaukaa, kaukaa kuuluu rummun pärinää. Nyt ei enää
ole epäilystä, kapinalliset kokoontuvat. Pari tuntia vielä, ja ratkaisu
on tapahtuva. Kiihtyneenä kuningatar rientää yhä uudelleen ikkunan
ääreen kuuntelemaan, vahvistuvatko uhkaavat äänet. Tänä yönä ei tiedetä
unesta. Vihdoin, kello neljältä aamulla nousee verenpunaisena aurinko
pilvettömälle taivaalle. On tuleva kuuma päivä.

Linnassa on kaikki valmiina. Viime hetkellä on yhdeksänsadan
miehen vahvuisena kruunun luotettavin rykmentti saapunut paikalle,
sveitsiläiskaarti, kovia, järkähtämättömiä, rautaisessa kurissa
kasvatettuja, velvollisuudelleen peruuttamattomasti uskollisia miehiä.
Kello kuudesta asti illalla lisäksi kuusitoista valiopataljoonaa
kansalliskaartia ja ratsuväkeä vartioi Tuilerioja, laskusillat on
päästetty alas, vahdit on kolminkertaistettu, ja tusinan verta
tykkejä sulkee mykkänä uhkaavin putkin sisäänkäytävän. Sitäpaitsi
on kahdelletuhannelle aatelismiehelle lähetetty sanoma, keskiyöhön
asti on portit jätetty auki, tosin turhaan; vain pieni joukko, noin
sataviisikymmentä on saapunut, enimmäkseen vanhempia harmaantuneita
aatelismiehiä. Kurista huolehtii Mandat, urhoollinen, tarmokas upseeri,
joka on päättänyt olla väistymättä minkään uhkauksen edestä. Mutta
tämän tietävät myös vallankumoukselliset, ja kello neljältä aamulla hän
äkkiä saa käskyn tulla raatihuoneeseen. Järjettömyydessään kuningas
antaa hänen mennä, ja vaikka Mandat tietää, mikä häntä uhkaa ja
odottaa, hän noudattaa kehoitusta. Uusi vallankumouksellinen kommuuni,
joka omin luvin on ottanut haltuunsa Kaupungintalon, ottaa hänet
vastaan ja tekee pikaisen lopun asiasta; kaksi tuntia myöhemmin hän
kavalasti murhattuna, pääkallo murskattuna, uiskentelee Seine’issä
ruumiina. Turvajoukoilta on riistetty johtaja, päättäväinen sydän,
tarmokas käsi.

Sillä kuningas ei ole mikään johtaja. Päättämättömänä tuo hämmentynyt
mies tallustelee violetinvärisessä takissa, peruukki unen jäljiltä
pörröisenä, avuttomin, tyhjin katsein huoneesta toiseen ja odottaa
odottamistaan. Vielä eilen oli päätetty puolustaa Tuilerioja
viimeiseen verenpisaraan asti, ja uhmaisella tarmolla ne oli muutettu
linnoitukseksi, sotaleiriksi. Mutta nyt, ennenkuin vihollinen vielä
on näyttäytynytkään, aletaan jälleen tulla epävarmoiksi, ja tämä
epävarmuus on lähtöisin Ludvig XVI:sta. Aina kun on tehtävä päätös,
tämä sinänsä ei suinkaan pelkurimainen, mutta kaikkea edesvastuuta
kammova mies tulee kuin sairaaksi, ja kuinka voidaan odottaa
urhoollisuutta sotilailta, kun he näkevät johtajansa vapisevan?
Sveitsiläisrykmentti, jota sen upseerit pitävät ankarassa kurissa,
pysyy järkähtämättömänä, mutta epäilyttäviä merkkejä alkaa jo
osoittautua kansalliskaartilaisissa, sen jälkeen kuin he yhä uudelleen
kuulevat kysymyksen: »Taistellaanko? Vai eikö taistella?»

Kuningatar jaksaa tuskin enää salata kiukkuaan puolisonsa heikkoudesta.
Nyt Marie Antoinette haluaa viimeistä ratkaisua. Hänen lopen uupuneet
hermonsa eivät kauempaa kestä tätä ikuista jännitystä, hänen ylpeytensä
ei enää alinomaista uhattuna olemista ja arvotonta alistumista. Näinä
kahtena vuotena hän on riittävästi saanut kokea, ettei myöntyväisyys ja
perään antaminen heikennä vallankumouksen vaatimuksia, vaan ainoastaan
vahvistaa sen itseluottamusta. Mutta nyt kuninkuus on vajonnut
viimeiselle, alimmalle portaalle, jonka alla enää vain ammottaa
pohjaton kuilu; vielä vain askel, ja kaikki on menetetty, myös kunnia.
Mieluummin tuo ylpeydessään vapiseva nainen itse menisi masentuneiden
kansalliskaartilaisten luo vuodattaakseen heihin päättäväisyyttä omasta
päättäväisyydestään ja kehoittaakseen heitä tekemään velvollisuutensa.
Tajuttomasti kenties tänä hetkenä hänessä on herännyt muisto äidistään,
joka suurimmassa hädässään kruununperillinen käsivarsillaan astui
niinikään epäröivien unkarilaisten aatelismiesten luo ja tällä eleellä
veti heidät haltioituneina puolelleen. Mutta hän tietää myöskin,
ettei vaimo sellaisella hetkellä saa edustaa miestään, kuningatar
edustaa kuningasta. Niinpä hän taivuttaa Ludvig XVI:n vielä pitämään
viimeisen paraatin ennen taistelua, ja puheella murtamaan puolustajien
horjuvaisuuden.

Ajatus oli oikea: aina Marie Antoinette’in vaisto on erehtymätön.
Tarvittaisiin pari sytyttävää sanaa, jollaiset Napoleon vaaran hetkinä
löysi omasta sisimmästä vakaumuksestaan, kuninkaan lupaus kaatua
sotilastensa kanssa, tarmokas pakottava ele, — ja nämä vielä epäröivät
pataljoonat olisivat yhtyneet rautaiseksi muuriksi. Mutta tuossa
tallustaa, likinäköisenä ja kömpelönä, raskasliikkeinen, epäsotainen
mies, hattu pistettynä kainaloon, suuria portaita alas ja änkyttää
muutamia katkonaisia, kömpelöitä sanoja: »Sanotaan, että he tulevat...
Minun asiani on sama kuin kaikkien hyvien kansalaisten... Eikö totta,
me taistelemme urhoollisesti?...» Epäröivä äänensävy, neuvoton
esiintyminen lisäävät epävarmuuden tunnetta eivätkä vähennä sitä.
Halveksien näkevät kansalliskaartilaiset tämän nahjuksen epävarmoin
askelin lähestyvän rivejään; odotetun huudon: »Eläköön kuningas!»
sijasta ollaan ensin vaiti, sitten kuuluu kaksimielinen huuto: »Eläköön
kansa!», ja kun sitten kuningas uskaltautuu ristikkoporttien luo,
jossa joukot jo alkavat veljeillä kansan kanssa, hän kuulee avoimet
kapinanhuudot: »Alas veto! Alas paksu sika!» Omat kannattajat ja
ministerit ympäröivät nyt kauhistuneina kuninkaan ja vievät hänet
takaisin palatsiin. »Jumalan tähden, kuningasta pilkataan», huutaa ensi
kerroksesta meriministeri, ja Marie Antoinette, joka punareunaisin,
kyynelten ja unettomuuden tulehduttamin silmin on tuijottaen katsellut
viheliäistä näytelmää, kääntyy katkeroituneena pois. »Kaikki on
hukassa», hän sanoo järkyttyneenä kamarineitsyelleen. »Kuningas ei ole
osoittanut mitään tarmoa, ja tämä paraati on saanut aikaan enemmän
pahaa kuin hyvää.» Ennenkuin taistelu edes on alkanut, se on jo lopussa.

Tänä lopullisen, ratkaisevan, yksinvallan ja tasavallan välisen
taistelun aamuna seisoo Tuileriain edustalla olevassa kansanjoukossa
myös nuori luutnantti, viraton korsikalainen upseeri, Napoleon
Bonaparte, joka pilkkaisi jokaista narriksi, joka sanoisi hänelle, että
hän kerran on asuva tässä linnassa Ludvig XVI:n seuraajana. Hänellä
ei tällä hetkellä ole tointa, ja niin arvioi hän erehtymättömällä
sotilaankatseellaan hyökkäyksen ja puolustuksen mahdollisuuksia.
Tarvittaisiin vain pari kanuunanlaukausta, kiivas hyökkäys, ja nämä
lurjukset (kuten hän myöhemmin St. Helenalla ollessaan pilkallisesti
nimittää esikaupunkijoukkoja) olisivat kuin rautaisella luudalla
poislakaistut. Jos kuninkaalla olisi käytettävänään tämä pieni
tykistöupseeri, hän voisi pitää puoliaan koko Pariisia vastaan. Mutta
tässä linnassa ei ainoallakaan ole tämän pienen upseerin rautaista
sydäntä eikä hänen nopeata katsettaan. »Ei ole hyökättävä, on pidettävä
hyvä ryhti ja voimakkaasti puolustauduttava», siinä koko sotilaille
annettu käsky, — puolinainen toimenpide, joka sentähden jo merkitsee
täydellistä tappiota. Sillä välin kello tulee seitsemän aamulla,
kapinallisten etujoukko lähestyy, järjestymätön, huonosti aseistettu
lauma, joka ei ole vaarallinen sotakelpoisuutensa, vaan ainoastaan
taipumattoman päättäväisyytensä tähden. Jo kokoontuu muutamia
yksityisiä laskusillan eteen. Ratkaisua ei enää voida pitemmälle
siirtää. Roederer, kenraaliprokuraattori, tuntee edesvastuunsa.
Jo tuntia aikaisemmin hän on kehoittanut kuningasta menemään
kansalliskokoukseen ja asettumaan sen suojeluksen alaiseksi. Mutta
silloin Marie Antoinette oli kiivastunut: »Hyvä herra, meillä on
täällä kylliksi voimia, ja on vihdoinkin aika ratkaista, kenen pitää
olla herrana, kuninkaanko vai kapinallisten, hallitusmuodonko vai
vallankumouksellisten.» Kuningas itse ei kuitenkaan nyt osaa lausua
ainoatakaan tarmokasta sanaa. Raskaasti hengittäen, hätääntynein
katsein hän istuu nojatuolissaan ja odottaa ja odottaa, tietämättä
mitä; hän tahtoo vain lykätä kaikki toistaiseksi, vain saada olla
tekemättä päätöstä. Nyt Roederer tulee vielä kerran yllään vyö, joka
suo hänelle pääsyn kaikkialle, muutamat kaupunginneuvokset seuraavat
häntä. »Sire», hän sanoo päättäväisesti Ludvig XVI:lle, »Teidän
Majesteetillanne ei ole enää viittäkään minuuttia hukattavana, Teillä
ei ole muuta turvaa kuin kansalliskokous.»— »Mutta minä en vielä näe
kovinkaan paljon ihmisiä Place du Carrousel’illa», vastaa hätääntyneenä
Ludvig XVI, joka aina vain haluaa voittaa aikaa. »Sire, suunnaton
joukko mukanaan kaksitoista tykkiä etenee esikaupungista tänne.»

Muuan kaupunginvirkailija, pitsikauppias, jolta kuningatar aikaisemmin
usein on tehnyt ostoksia, yhtyy Roederin kehoituksiin. Mutta Marie
Antoinette (aina sama raivostuminen, kun joku, jota hän ei kunnioita,
tahtoo hänet pelastaa) tiuskaisee hänelle heti: »Olkaa vaiti, hyvä
herra, ja antakaa kenraaliprokuraattorin puhua!» Nyt hän itse kääntyy
Roedererin puoleen: »Mutta hyvä herra, onhan meillä aseistetut joukot.»
— »Madame, koko Pariisi on marssimassa tänne, kaikki vastarinta on
mahdotonta.»

Marie Antoinette ei enää voi pidättää kiihtymystään, veri tulvii
hänen poskilleen, hänen täytyy hillitä itsensä ollakseen keskellä
heikkouttaan puhkeamatta sadatteluihin näitä miehiä kohtaan, joista
ei yksikään ajattele miehekkäästi. Mutta vastuu on suunnaton; Ranskan
kuninkaan läsnäollessa ei nainen saa antaa taistelukäskyä. Niinpä
hän odottaa alati päättämättömän miehensä ratkaisua. Tämä nostaa
lopulta pystyyn raskaan päänsä, katsoo pari sekuntia Roedereriin,
huokaisee sitten ja sanoo onnellisena siitä, että on tehnyt päätöksen:
»Menkäämme!»

Ja aatelismiesten muodostaman kujanteen keskitse, miesten, jotka
katselevat häneen ilman minkäänlaista kunnioitusta, sveitsiläisten
sotilasten ohi, joille unohdetaan sanoa ainoatakaan sanaa siitä,
pitääkö heidän taistella vai eikö, yhä taajemmaksi käyvän kansanjoukon
läpi, joka avoimesti pilkkaa, jopa uhkaakin kuningasta, hänen vaimoaan
ja harvoja uskottuja, Ludvig XVI lähtee ilman taistelua, jopa
yrittämättäkään vastarintaa linnasta, jonka hänen esi-isänsä ovat
rakentaneet ja johon hän ei enää milloinkaan ole palaava. He kulkevat
puutarhan poikki, ensimmäisinä kuningas ja Roederer, hänen jäljessään
kuningatar meriministerin käsipuolessa, rinnallaan poikansa. He
kiirehtivät arvottoman nopein askelin vartioituun ratsastuskouluun,
jossa hovi ennen hilpeänä ja suruttomana katseli ratsastusnäytöksiä ja
jossa nyt kansalliskokous ylpeänä saa nähdä, kuinka kuningas, peläten
henkeään, taistelutta etsii siltä turvaa. Sinne on noin kaksisataa
askelta. Mutta käytyään nämä kaksisataa askelta Marie Antoinette
ja Ludvig XVI ovat peruuttamattomasti jättäneet taakseen mahtinsa.
Kuninkuus on lopussa.

Kansalliskokous näkee sekavin tuntein entisen herransa, jota
tottelemaan se yhä vielä on sidottu valallaan ja kunniallaan, pyytävän
siltä vierasoikeutta. Ensi hämmästyksen jalomielisyydessä presidentti
Vergniaud selittää: »Voitte, Sire, luottaa kansalliskokouksen
päättäväisyyteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa kansan
oikeuksien ja voimassa olevan arvovallan turvaamisen puolesta.» Tämä
on suuri lupaus, sillä kuningas on vielä hallitusmuodon mukaan toinen
laillisista voimassa olevista arvovalloista, ja sekasorron keskellä
kansalliskokous esiintyy niin, kuin laillinen järjestys vielä olisi
voimassa. Se vetoaa pedanttisesti hallitusmuodon pykälään, joka
kieltää kuninkaalta läsnäolon salissa kansalliskokouksen neuvottelun
aikana. Mutta koska tahdotaan neuvotella edelleen, hänelle määrätään
turvapaikaksi viereinen aitio, jossa muuten pikakirjoittajat istuvat.
Tämä aitio on matala huone, niin matala, ettei siinä voi seisoa
pystyssä, etuosassa on pari tuolia, takana olkipenkki: rautainen
ristikko on tähän asti erottanut sen varsinaisesta kokoushuoneesta.
Tämä ristikko otetaan nyt edustajien henkilökohtaisella avustuksella
tuota pikaa pois viiloilla ja vasaroilla, sillä otetaan yhä edelleenkin
huomioon mahdollisuus, että katurahvas voisi yrittää väkivaltaisesti
noutaa pois kuninkaallisen perheen; tämän äärimmäisen tapauksen
varalta on määrätty, että kansanedustajien tulee lopettaa kaikki
asioidenkäsittelyt ja ottaa keskuuteensa kuninkaallinen perhe. Tässä
häkissä, joka hehkuvana elokuun päivänä on tukahduttavan kuuma,
täytyy nyt Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n oleskella lapsineen
kahdeksantoista tuntia, kokouksen uteliaille, ilkeämielisille
ja sääliville katseille alttiina. Mutta se, mikä tekee heidän
nöyryytyksensä vielä hirveämmäksi kuin mikään korostettu tai
äänekäs vihamielisyys, on se täydellinen välinpitämättömyys, millä
kansalliskokous näiden kahdeksantoista tunnin aikana suhtautuu
kuninkaallisen perheen läsnäoloon. Heihin kiinitetään yhtä vähän
huomiota, kuin jos he olisivat ovenvartijoita tai lehteriyleisöä; ei
yksikään kansanedustaja nouse paikoiltaan ja tule heitä tervehtimään,
ei kukaan ajattele tehdä jonkinlaisella mukavuudella heidän oleskeluaan
tässä karsinassa siedettävämmäksi. He vain saavat kuunnella, kuinka
heistä puhutaan kiinnittämättä heidän läsnäoloonsa huomiota:
kummituksellinen näytelmä, aivan kuin joku katselisi ikkunasta omia
hautajaisiaan.

Äkkiä valtaa jännitys kokouksen. Muutamat edustajat hypähtävät
paikoiltaan kuuntelemaan, ovi temmataan auki, ja jo kuuluu
läheisistä Tuilerioista pyssynlaukauksia, ja nyt vavahtavat ikkunat
kumeista jysähdyksistä: kuuluu tykkien jyskettä. Kapinalliset ovat
tunkeutuessaan linnaan kohdanneet sveitsiläiskaartin. Surkean
hätäisesti paetessaan kuningas oli kokonaan unohtanut antaa sille
käskyjä, tai sitten hänellä, kuten tavallisesti, ei ollut riittävästi
voimaa rohjetakseen selvästi antaa kielteistä tai myönteistä käskyä.
Uskollisina aikaisemmalle määräykselleen, jota ei ollut peruutettu,
pysyä puolustuskannalla, Sveitsin kaartilaiset puolustavat autiota
kuningaslinnaa, Tuilerioja ja ampuvat upseerinsa komennuksesta pari
yhteislaukausta. He ovat jo poistuneet pihalta, vallanneet paikalle
laahatut kanuunat ja siten osoittaneet, että päättäväinen hallitsija
olisi uskollistensa keskellä voinut kunniakkaasti puolustautua. Mutta
nyt kuningas, tuo päätön valtias — pian hän todella onkin oleva
ilman päätä — tulee muistaneeksi velvollisuuttaan, ettei hänen ole
vaadittava toisilta urhoollisuutta ja verta, kun hän itse osoittautuu
miehuuttomaksi, ja lähettää sveitsiläisille käskyn luopua linnan
puolustamisesta. Mutta hänen valtiutensa ainainen kohtalonsana on:
liian myöhään! Jo on hänen päättämättömyytensä tai muistamattomuutensa
maksanut yli tuhannen ihmisen hengen. Estämättä murtautuu raivostunut
kansanjoukko suojattomaan linnaan. Jälleen loistaa vallankumouksen
verinen lyhty: peitsenkärjissä kannetaan surmattujen rojalistien päitä,
vasta kello yhdeltätoista aamupäivällä on teurastus lopussa. Tänä
päivänä ei putoa enää yksikään pää, putoaa vain kruunu.

Ummehtuneeseen aitioon sullottuna kuninkaallisen perheen täytyy,
saamatta lausua sanaakaan, seurata kaikkea, mitä tapahtuu tässä
kokouksessa. Ensiksi he näkevät uskollisten sveitsiläistensä, ruudista
mustuneina, verisinä syöksyvän sisään, näiden jäljessä voittoisain
kapinallisten, jotka väkivalloin tahtoisivat riistää heidät kokouksen
turvista. Sitten asetetaan palatsista ryöstetyt esineet puheenjohtajan
pöydälle: hopeista pöytäkalustoa, koruja, kirjeitä, lippaita ja
assignaatteja. Marie Antoinette’in täytyy suu kiinni kuunnella, kuinka
kapinan johtajia ylistetään. Hänen täytyy kuunnella suojattomana,
sanattomana, kuinka nyt yksityisten osastojen edustajat astuvat
aitauksen sisäpuolelle ja mitä kiivaimmin sanoin vaativat kuninkaan
erottamista, kuinka selostuksissa vääristellään mitä ilmeisimmät
tosiasiat, esimerkiksi, että linnan käskystä olisi soitettu hätäkelloa,
että linna olisi muka piirittänyt kansan eikä kansa linnaa. Hän saa
jälleen kokea sen ikuisen ja alati toistuvan näytelmän, että poliitikot
aina käyvät pelkureiksi, niin pian kuin he tuntevat tuulen kääntyvän.
Sama Vergniaud, joka vielä kaksi tuntia sitten kokouksen nimessä
on luvannut mieluummin kuolla kuin sallia loukattavan laillisen
hallitsijavallan oikeuksia, antautuu nyt nopeasti ja tekee ehdotuksen
toimeenpanevan vallan edustajan, se on: kuninkaan poistamisesta
ja vaatii kuninkaallisen perheen siirtämistä Luxembourg-palatsiin
»kansalaisten ja lain suojeluksen alaiseksi», se on: vankeuteen.
Jotta kuningasmielisille kansanedustajille ylimeno kävisi hiukan
kivuttomammaksi, vaaditaan näön vuoksi kasvattajan nimittämistä
kruununprinssille, mutta todellisuudessa ei kukaan enää ajattele
kruunua tai kuningasta. Häneltä riistetään hänen vetonsa, hänen ainoa
oikeutensa, juuri samat lait, jotka hän on hylännyt, kansalliskokous
omavaltaisesti panee voimaan, ei ainoakaan katse kysy tuon avuttoman,
selostaja-aitiossa väsyneenä tuolillaan istuvan ja hikoilevan miehen
suostumusta, miehen, joka kenties sisimmässään on iloinen siitä, ettei
häneltä enää kysytä. Tästä lähtien ei Ludvig XVI:n enää tarvitse tehdä
mitään päätöksiä Tästä lähtien hänestä päätetään.

Kahdeksan tuntia, kaksitoista tuntia, neljätoista tuntia kestää
istunto. Nuo viisi yhteenahdettua ihmistä aitiossa eivät tänä kauhun
yönä ole nukkuneet ja ovat tämän päivän aamusta lähtien eläneet
kokonaisen ikuisuuden. Lapset, jotka eivät mitään ymmärrä tästä
kaikesta, ovat väsyneinä nukahtaneet, kuninkaan ja kuningattaren
otsalta valuu hiki, yhä uudestaan Marie Antoinette’in täytyy kostuttaa
nenäliinansa vedellä, kerran tai kaksi hän juo lasillisen jäävettä,
jonka hänelle ojentaa armelias käsi. Polttavin silmin, väsyneenä
ja samalla kertaa hirvittävän hereillä olevana hän tuijottaa tähän
ylikuumentuneeseen kattilaan, jossa sanamylly jo tuntikausia on
pyöritellyt hänen kohtaloaan. Hän ei syö suupalastakaan aivan
päinvastoin kuin puolisonsa. Katselijoista välittämättä Ludvig XVI
antaa tuoda itselleen useita aterioita ja pureksii ja pureksii
aitiossa raskailla hitailla leukapielillään yhtä rauhallisesti kuin
istuessaan kultakalustoisen pöytänsä ääressä Versailles’issa. Ei edes
äärimmäisin vaarakaan voi karkottaa tästä epäkuninkaallisesta ruumiista
nälkää ja unentarvetta; raskaat silmäluomet laskeutuvat vähitellen,
ja kesken taistelua, joka Ludvig XVI:lle maksaa hänen kruununsa,
hän torkahtaa hetkiseksi. Marie Antoinette on vetäytynyt pois hänen
rinnaltaan hämärään. Sellaisina hetkinä hän aina häpeää miehensä
hirvittävän arvotonta heikkoutta, tuon miehen, joka huolehtii enemmän
vatsastaan kuin kunniastaan, joka hirvittävimmän nöyryytyksensäkin
keskellä voi rauhallisesti pistellä poskeensa ruokia ja nukkua. Silmät
kuumina hän katselee poispäin ollakseen ilmaisematta kiukkuaan; mutta
kokouksestakin kuningatar kääntyy pois ja haluaisi mieluummin painaa
kädet korviinsa. Hän yksin tuntee tämän päivän koko nöyryytyksen,
ja kuristetussa kurkussaan hänellä on jo sapen maku kaikesta siitä,
minkä vielä tuleman pitää; mutta hän ei hetkeksikään menetä ryhtiään,
ollen aina suuri silloin, kun hän huomaa itseään ärsytettävän; näiden
kapinallisten ei pidä saada nähdä ainoatakaan kyyneltä, ei kuulla
ainoatakaan huokausta, ja hän painautuu vain yhä syvemmälle ja
syvemmälle aition pimentoon.

Vihdoin oltuaan kahdeksantoista kamalaa tuntia tässä hehkuvassa
häkissä kuningas ja kuningatar saavat lähteä entiseen Feuillantien
luostariin, jossa heille erääseen paljaaseen, autioon kammioon
kaikessa kiireessä valmistetaan makuusija. Vieraat vaimot lainaavat
Ranskan kuningattarelle paidan ja vähän alusvaatteita, eräältä
omista palvelijattaristaan hänen täytyy lainata pari kultakolikkoa,
koska hän on menettänyt omat rahansa tai unohtanut ne mellakassa.
Nyt vihdoin heidän päästyään yksin Marie Antoinette syö muutaman
suupalan. Mutta ristikkoikkunain edustalla ei vielä ole hiljaista,
yhä edelleenkin — sillä koko kaupunki on kuin kuumeessa — kuljeksii
ihmisryhmiä lakkaamatta ohi, ja Tuileriojen taholta kuuluu vaunujen
kumeata jyrinää. Ne ovat ne kärryt, jotka kuljettavat pois tuhannen
kaatuneen ruumiit: kolkkoa yöllistä työtä. Kuninkuuden raato poistetaan
kirkkaassa päivänvalossa.

Seuraavana aamuna ja sitäkin seuraavana kuningasperheen jälleen täytyy
olla kuulemassa kansalliskokouksen istuntoa samassa hirvittävässä
karsinassa; tunti tunnilta he voivat seurata, kuinka heidän mahtinsa
sulaa olemattomiin tässä tulisessa pätsissä. Eilen puhuttiin vielä
kuninkaasta, tänään Danton jo puhuu »kansansortajista» ja Cloots
»kuninkaiksi nimitetyistä henkilöistä». Eilen vielä valittiin
Luxembourg-linna hovin »olinpaikaksi» ja ehdotettiin asetettavaksi
dauphinille kasvattaja, tänään on sanamuoto jo jyrkempi: kuningas
on oleva »le sauvgarde de la nation’in» [Kansan suojelus( vartio)]
alainen, mikä vain on kauniimpi sana vankeudelle; sitäpaitsi kommuuni,
uusi vallankumouksellinen kaupunginhallitus, joka on muodostunut
elokuun kymmenennen päivän yönä, kieltäytyy hyväksymästä Luxembourgia
tai oikeusministeriötä tulevaksi residenssiksi ja ilmoittaa selvästi
perusteen: koska olisi liian helppoa paeta näistä molemmista
rakennuksista. Ainoastaan »Temple’issä» se voisi vastata »pidätettyjen»
— yhä peittelemättömämpi muoto annetaan vankeuden käsitteelle —
turvallisuudesta. Kansalliskokous, salaa iloiten saadessaan vyöryttää
niskoiltaan ratkaisun, luovuttaa kommuunille huolehtimisen kuninkaasta.
Kommuuni lupaa viedä kuningasperheen Temple’iin »osoittaen kaikkea sitä
kunnioitusta, minkä onnettomuus ansaitsee»; siten on kaikki selvää, ja
sanamylly jatkaa jauhamistaan edelleen koko päivän aina kello kahteen
asti yöllä, mutta ainoatakaan sanaa ei lausuta nöyryytettyjen hyväksi,
jotka kyyristyneinä aition hämärään istuvat kuin kohtalon varjossa.

Vihdoin elokuun 13 päivänä on Temple pantu kuntoon. Suunnaton matka
on näinä kolmena päivänä kuljettu. Rajattomasta hallitsijavallasta
kansalliskokoukseen oli kestänyt vuosisatoja, kansalliskokouksesta
perustuslakiin kaksi vuotta, perustuslaista Tuileriain valtaukseen pari
kuukautta, Tuileriain valtauksesta vangitsemiseen vain kolme päivää.
Nyt on vain parin viikon väliaika mestauslavalle, ja sitten ainoastaan
yksi tempaus ruumisarkkuun.

Elokuun 13 päivänä kello kuudelta illalla kuninkaallinen perhe
Pétionin johdolla viedään Temple’iin — kello kuudelta illalla, ennen
hämärän tuloa, eikä esimerkiksi yöllä, sillä tahdotaan, että voittoisa
kansa saisi katsella entistä herraansa ja ennen kaikkea ylpeätä
kuningatartaan heidän matkallaan vankilaan. Kaksi tuntia annetaan
vaunujen tahallisen hitaasti vieriä puolen kaupungin halki; vartavasten
kuljetaan kiertotietä Place Vendôme’in kautta, jotta Ludvig XVI saisi
katsella kansalliskokouksen käskystä murskattua ja jalustaltaan
kiskaistua isoisänsä isän Ludvig XIV:n muistopatsasta, jottei hän
enää pitemmälti sisimmässään epäilisi, ettei ainoastaan hänen oma
valtiutensa, vaan myös koko hänen sukunsa herruus on lopussa.

Mutta samana iltana, jolloin Ranskan entinen herra muuttaa esi-isiensä
linnasta vankilaan, vaihtaa myös Pariisin uusi herra olinpaikkaa.
Samana yönä noudetaan giljotiini Conciergerien pihalta ja pystytetään
uhkaavana Place du Carrousel’ille. Ranskan tulee tietää, että elokuun
13 päivästä lähtien ei Ranskaa enää hallitse Ludvig XVI, vaan terrori.

TEMPLE

On jo pimeä kuningasperheen saapuessa Temppeliherrain entisen
linnan, »Temple’in» edustalle. Päärakennuksen ikkunat on valaistu
lukemattomilla lampiooneilla — vietetäänhän kansanjuhlaa. Marie
Antoinette tuntee tämän pienen palatsin. Täällä oli rokokoon
autuaallisina huolettomina vuosina asunut kuninkaan veli, Artois’n
kreivi, kuningattaren tanssi- ja huvittelutoveri. Kilisevin kulkusin,
kallisarvoisiin turkiksiin käärittynä hän neljätoista vuotta sitten oli
kerran talvella runsailla maalauksilla koristetussa reessään tullut
tänne aterioidakseen nopeasti lankonsa luona. Tällä kertaa kutsuvat
hänet sinne pysyväisesti asumaan vähemmän rakastettavat isännät,
kommuunin jäsenet, ja lakeijojen asemesta ovien edustalla seisoo
huolekkaina vartijoina kansalliskaartilaisia ja santarmeja. Suuren
salin, jossa vangituille tarjotaan päivällinen, tunnemme kuuluisasta
maalauksesta »Teekutsut Contin prinssin luona». Se poika ja nuori
tyttö, jotka tässä kuvassa huvittavat ylhäistä seuruetta konsertilla,
ovat kahdeksanvuotias Wolfgang Amadeus Mozart ja hänen sisarensa:
musiikki ja iloisuus ovat raikuneet näissä huoneissa, onnelliset,
nautiskelevat aatelismiehet ovat viimeksi asuneet tässä talossa.

Mutta Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n olinpaikaksi ei kommuuni
ole määrännyt tätä eleganttia palatsia, jonka kultapandoissa kenties
vielä aivan hiljaa tuntuu värähtely tuosta hopeahelskeisestä
Mozart-keveydestä, vaan molemmat viereiset ikivanhat pyöreät ja
suippokattoiset linnantornit. Temppeliherrain keskiajalla rakentamina
raskaista neljäkäskivistä valloittamattomaksi linnaksi ne herättävät,
harmaina ja synkkinä, Bastiljin tavoin ensiksi kummituksenomaista
kammoa. Jykevillä, raudoitetuilla ovillaan, matalilla ikkunoillaan,
synkkien muurien ympäröimillä pihoillaan ne tuovat mieleen menneen ajan
unhoon vaipuneet balladit, fem-murhat, inkvisiition, noitakellarit ja
kidutuskammiot. Vastenmielisesti, katse arkana pariisilaiset katselevat
näitä väkivaltaisen ajan muistomerkkejä, jotka käyttämättöminä ja
sentähden kaksinverroin salaperäisinä ovat jääneet törröttämään
vilkkaan pikkuporvarikorttelin keskelle: Oli kolkko, paljonsanova
tunnuskuva, että tämä vanha, hyödyttömäksi käynyt kivimuuri määrättiin
vankilaksi vanhalle ja samaten hyödyttömäksi käyneelle kuninkuudelle.

Seuraavat viikot tarkoittavat tämän avaran vankilan varmistamista.
Joukko pieniä tornien ympärillä olevia taloja revitään alas, pihalta
kaadetaan kaikki puut vartioinnin helpottamiseksi joka taholla,
sitäpaitsi eristetään tornien ympärillä olevat sileäksi ajellut,
paljaat pihat kivisellä muurilla muista rakennuksista, niin että
ensiksi täytyy kulkea kolmen linnoitusvallin kautta, ennenkuin
pääsee varsinaiseen linnaan. Vahtikoppeja pystytetään kaikkien
uloskäytävien luo ja jokaisen sisäoven eteen, jokaisen kerroksen
käytäviin rakennetaan kaikkien mahdollisuuksien varalta aitaus, joka
pakottaa jokaisen sisään- ja ulostulijan ilmoittautumaan seitsemälle
tai kahdeksalle eri vahtimiehelle. Valvojiksi kaupunginneuvosto, joka
vastaa vangeista, nimittää joka päivä arvalla neljä komissaaria, joiden
tulee vuorotellen päivällä ja yöllä valvoa kaikkia huoneita ja joiden
velvollisuutena on iltaisin ottaa haltuunsa kaikkien ovien kaikki
avaimet. Lukuunottamatta näitä ja kaupunginneuvoksia ei Temple’in
koko linnoitusalueelle päästetä ketään ilman maistraatin erikoista
lupakorttia: ei kukaan Fersen eikä kukaan myötätuntoinen ystävä voi
enää lähestyä kuninkaallista perhettä, mahdollisuus kirjeellisesti
asettua ulkomaailman yhteyteen on — tai ainakin näyttää olevan —
peruuttamattomasti lopussa.

Vielä raskaampana kohtaa kuninkaallista perhettä muuan toinen
varovaisuustoimenpide. Elokuun 19 päivän yönä ilmestyy kaksi
maistraatin virkamiestä mukanaan käsky viedä pois kaikki henkilöt,
jotka eivät kuulu kuninkaalliseen perheeseen. Erittäin tuskalliseksi
käy kuningattarelle ero madame de Lamballe’ista, joka oltuaan jo
turvassa, vielä kerran oli vapaaehtoisesti saapunut Lontoosta
todistaakseen juuri vaaran hetkellä ystävyytensä kestävyyden.
Molemmat aavistavat, etteivät he enää tule näkemään toisiaan;
tällä eron hetkellä, jota todistamassa ei kukaan ollut, ilmeisesti
näyttää tapahtuneen, että Marie Antoinette viimeiseksi rakkauden
merkiksi lahjoitti ystävättärelleen nuo sormukseen käärityt vaaleat
hiussuortuvat, joissa oli traagillinen kirjoitus »Ne ovat tulleet
valkoisiksi onnettomuudesta», jotka myöhemmin löydettiin surmatun
prinsessan silvotusta ruumiista. Myöskin kasvattajattaren, madame
de Tourzel’in ja hänen tyttärensä täytyy muuttaa tästä yhteisestä
vankilasta toiseen, Force’iin, samaten kuninkaan seuralaisten: vain
kamaripalvelija jätetään hänelle henkilökohtaista palvelusta varten.
Siten hovikomennon viimeinenkin loisto ja hohde on hävinnyt, ja
kuningasperhe: Ludvig XVI, Marie Antoinette, heidän molemmat lapsensa
ja prinsessa Elisabeth, ovat kokonaan yksikseen.

Jonkin tapahtuman pelko on enimmäkseen sietämättömämpi kuin tapahtuma
itse. Niin suurta nöyryytystä kuin vankeus merkitseekin kuninkaalle
ja kuningattarelle, tarjoaa se kuitenkin alussa heille eräänlaisen
henkilökohtaisen turvallisuuden. Nuo heitä ympäröivät paksut muurit,
suluilla varustetut pihamaat, vahtimiehet alati ladattuine pyssyineen
tosin ehkäisevät jokaisen pakoyrityksen, mutta ne suojaavat samalla
jokaiselta päällekarkaukselta. Nyt ei kuninkaallisen perheen enää,
kuten Tuilerioissa, tarvitse joka päivä ja hetki kuunnella, milloin
hätäkellot ja hälytysrummut alkavat soida, onko tänään tai huomenna
odotettavissa hyökkäys: tässä yksinäisessä tornissa pysyy tänään kuten
huomennakin sama ajanjako, sama turvattu tyven yksinäisyys ja sama
eristyneisyys maailman kaikista myllerryksistä. Kaupunginhallitus tekee
ensiksi kaikkensa huolehtiakseen vangitun kuningasperheen puhtaasti
ruumiillisesta hyvinvoinnista: joskin vallankumous taistelussa on
häikäilemätön, ei se sisimmältä tahdoltaan ole epäinhimillinen.
Jokaisen ankaran iskun jälkeen se aina jälleen hetkeksi hellittää
otteensa aavistamatta, että juuri nämä tauot, nämä näennäiset
laukeamiset tekevät voitetuille tappion vieläkin tuntuvammaksi.
Ensimmäisinä päivinä Temple’iin siirtämisen jälkeen kaupunginhallitus
yrittää tehdä vangeille heidän vankilansa mahdollisimman
miellyttäväksi. Suuri torni paperoidaan uudestaan, varustetaan
huonekaluilla, kokonainen kerros varataan heille, kuninkaalle neljä
huonetta, neljä huonetta kuningattarelle, kuningattaren kälylle, madame
Elisabethille, ja lapsille. He saavat milloin hyvänsä poistua synkästä,
ummehtuneelta tornista, mennä puutarhaan kävelemään, ja ennen kaikkea
kommuuni huolehtii siitä, mikä kuninkaalle hänen viihtyväisyytensä
kannalta on tärkeintä, runsaasta ruoasta. Ei vähemmän kuin kolmetoista
henkilöä on työssä hänen aterioitaan varten, päivälliseksi on aina
vähintään kolme soppaa, neljä esiruokaa, kaksi paistia, neljä kevyttä
ruokalajia, hillokkeita, hedelmiä, malvasiiri-viiniä, bordeaux-viiniä,
samppanjaa, niin että kolmessa ja puolessa kuukaudessa keittiömenot
nousevat ei vähempään kuin kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen livriin.
Myös pesusta, vaatetuksesta, sisustuksesta huolehditaan yltäkylläisestä
niin kauan kuin Ludvig XVI:ta ei vielä kohdella rikollisena. Hän saa
toivomuksestaan käytettäväkseen kokonaisen kirjaston, 257 kirjaa, —
etupäässä latinalaisia klassikkoja — kuluttaakseen aikaansa: tällä
ensimmäisellä, erittäin lyhyellä kaudella kuninkaallisen perheen
pidätyksellä ei ollenkaan ole rangaistuksen luonnetta, ja niin
saattavat kuningas ja kuningatar, ellei oteta lukuun sielullista
ahdinkoa, viettää hiljaisen mukavaa ja melkein rauhallista elämää.
Aamulla Marie Antoinette antaa lastensa tulla luokseen ja opettaa
heitä tai leikkii heidän kanssaan, päivällistä syödään yhdessä, sen
jälkeen pelataan trik-trakia tai sakkia. Sillä välin kun sitten
kuningas vie dauphinin kävelemään puutarhaan ja hänen kanssaan antaa
leijan kohota, kuningatar, joka on liian ylpeä julkisesti kävelläkseen
valvonnan alaisena, enimmäkseen askartelee huoneessaan käsitöillä.
Illalla hän itse panee lapsensa vuoteeseen, keskustellaan vielä hiukan
tai pelataan korttia, toisinaan hän yrittää soittaa klavesiinia,
kuten ennenaikaan, tai hiukan laulaa, mutta ollen eristetty suuresta
maailmasta, ystävättäristään, häneltä puuttuu tuo ikiajoiksi kadonnut
sydämenkeveys. Hän puhuu vähän ja on mieluimmin lasten kanssa tai
yksinään. Häneltä puuttuu tuo suuren hurskauden lohdutus, joka
antaa Ludvig XVI:lle ja hänen sisarelleen, jotka rukoilevat paljon
ja ankarasti noudattavat paastoaikoja, kärsimisen tyyneyden. Hänen
elämäntahtonsa ei ole niin helposti murrettavissa kuin noiden
temperamentittomien: yhä edelleenkin hänen mielensä, yksinpä näiden
muurien takanakin, on maailman puoleen kääntynyt; vielä kieltäytyy
hänen voittamaan tottunut sielunsa taipumasta, hän ei vielä tahdo
heittää toivoa — sisäänpäin kokoontuu nyt tämä padottu voima. Hän yksin
ei antaudu vangiksi vankeudessaan; toiset tuskin tuntevatkaan sitä,
ja ellei olisi valvontaa, ellei alati tarvitsisi pelätä huomispäivää,
olisi pikkuporvari Ludvig XVI:lle ja luostarisisar madame Elisabethille
oikeastaan toteutuneena se elämän muoto, jota he tiedottomasti ovat
vuosikausia ikävöineet: ajatukseton ja edesvastuuton passiivisuus.

Mutta vahdit ovat olemassa. Keskeymättä muistutetaan tyrmään teljettyjä
siitä, että toinen mahti määrää heidän kohtalostaan. Ruokailuhuoneen
seinälle kommuuni on ripustanut »Ihmisoikeuksien julistuksen», suurta
foliokokoa olevan tekstin, jossa on kuninkaalle tuskallinen aikamäärä
»Tasavallan ensimmäisenä vuonna». Uuninsa messinkilevystä hänen täytyy
lukea kirjoitus. »Vapaus, tasa-arvoisuus», päivälliseksi ilmestyy
komissaari tai linnaväen komentaja kutsumattomana vieraana. Jokaisen
leipäpalan leikkaa vieraan käsi ja tarkastaa, sisältääkö se ehkä
salaisen ilmoituksen, ainoatakaan sanomalehteä ei saa tuoda Temple’in
alueelle, samoin tarkastavat vahtimiehet mitä huolellisimmin jokaisen,
joka saapuu torniin tai poistuu sieltä, jottei hänellä olisi mukanaan
luvattomia papereita, ja lisäksi huoneiden ovet suljetaan ulkopuolelta.
Kuningas ja kuningatar eivät voi kulkea askeltakaan ilman ladatulla
kiväärillä varustetun vartijan valvontaa, eivät keskustella ilman
todistajia, eivät lukea mitään painotuotetta ilman sensuuria. Vain
eristetyissä makuuhuoneissaan he saavat tuntea yksikseenolon onnea ja
armoa.

Mutta oliko tämä valvonta todellakin tahallisesti tehty näin
piinalliseksi? Olivatko kuninkaan vankeuden vartijat ja tarkastajat
tosiasiallisesti sellaisia sadistisia kidutuskätyreitä, jollaisiksi
rojalistinen marttyyrihistoria heidät kuvaa? Onko todellakin Marie
Antoinette’ia ja hänen omaisiaan lakkaamatta nöyryytetty tarpeettomilla
rettelöillä, ja valittiinko tähän tarkoitukseen erikoisen raakoja
sanskylotteja? Kommuunin kertomukset puhuvat tätä vastaan, mutta nekin
ovat tietysti puolueellisia. Jotta oikeudenmukaisesti voitaisiin
ratkaista se oleellinen kysymys, loukkasiko ja pahoinpitelikö
vallankumous todella lisäksi tietoisesti voitettua kuningasta, on
äärimmäinen varovaisuus tarpeen. Sillä vallankumouksen käsite sinänsä
on jo väljä sana: siihen mahtuu laaja asteikko lukemattomia siirtymiä
korkeimmasta idealisuudesta tosiasialliseen raakuuteen, suuruudesta
julmuuteen, hengestä aina sen vastakohtaan, väkivaltaan saakka; se
vaihtelee ja muuttuu, koska se aina saa värityksensä ihmisistä ja
olosuhteista. Ranskan vallankumouksessa — kuten jokaisessa muussakin
— voidaan selvästi erottaa toisistaan kaksi vallankumouksellisten
tyyppiä: ne, jotka ovat vallankumouksellisia aatteellisuudesta ja
ne, jotka ovat sellaisia ressentimentistä; edelliset, joilla on
ollut paremmat olot kuin suurella joukolla, tahtovat nostaa sen
omalle tasolleen, kohottaa sen sivistystä, kulttuuria, vapautta,
elämänmuotoja. Jälkimmäiset, jotka itse kauan ovat eläneet huonoissa
oloissa, tahtovat kostaa niille, jotka ovat olleet parempiosaisia, he
tahtovat uudessa mahtiasemassaan raivota entisiä mahtavia vastaan.
Tämä asennoituminen on yleispätevä, koska se perustuu ihmisluonnon
kaksinaisuuteen. Ranskan vallankumouksessa oli ensiksi ylivallalla
ideaalisuus: kansalliskokous, jonka jäsenet olivat aatelismiehiä
ja porvareita, maan arvossapidettyjä henkilöitä, tahtoi auttaa
kansaa vapauttamaan massat, mutta vapautettu massa, kahleistaan
päässyt väkivalta kääntyy pian vapauttajiaan vastaan: jälkimmäisellä
kaudella saavat ylivallan radikaaliset ainekset, ressentimentin
vallankumoukselliset, ja heille on valta liian uusi, jotta he voisivat
vastustaa haluaan nauttia siitä runsain mitoin. Peräsimeen pääsevät
nuo epähenkiset, pakon alta vihdoinkin vapautuneet olennot, joiden
kunnianhimona on vetää vallankumous omalle tasolleen, oman sielullisen
keskinkertaisuutensa tasolle.

Näistä ressentimentin vallankumouksellisista on tyypillisin ja
inhottavin ilmestys juuri Hébert, jolle kuningasperheen valvonta
uskotaan. Vallankumouksen jaloimmat, henkisimmät miehet, Robespierre,
Camille Desmoulins ja Saint-Just huomasivat heti tämän likaisen
töhertäjän, raa’an suunsoittajan siksi, mikä hän oli: mätäpaiseeksi
vallankumouksen maineessa, ja Robespierre poltti sen — tosin liian
myöhään — pois hehkuvalla raudalla. Omaten epäilyttävän entisyyden,
julkisesti syytettynä, teatterikassan kavalluksesta, virattomana ja
arkailemattomana hän heittäytyy vallankumoukseen kuin takaa-ajettu
metsänriista virtaan, ja sen aallot kantavat häntä, koska hän, kuten
Saint-Just sanoo, »ajan mielialan ja vaaran mukaan muuttaa väriä
taitavasti kuin matelija»; ja mitä enemmän tasavalta tahraa itsensä
verellä, sitä punaisemmaksi tulee hänen kynänsä hänen kirjoittamassaan
tai pikemminkin ulostamassaan »Père Duchesne’issa», vallankumouksen
halpamaisimmassa bulevardilehdessä. Käyttäen mitä karkeinta puhetapaa —
»aivan kuin Seine olisi Pariisin lokaviemäri», sanoo Camille Desmoulins
— hän mielistelee siinä alimpien, kaikkein alimpien kansankerrosten
inhottavimpia vaistoja ja riistää siten vallankumoukselta kaiken
arvonannon ulkomailla; mutta henkilökohtaisesti hän tätä roskaväen
suosiotaan saa runsasten tulojen ohella kiittää paikastaan
kaupunginneuvostossa ja yhä suuremmasta mahdistaan: hänen käsiinsä
onnettomuudeksi annetaan Marie Antoinette’in kohtalo.

Asetettuna kuningasperheen herraksi ja vartijaksi sellainen henkilö
tietysti pienen sielunsa koko tyydytyksellä nauttii mahdollisuudesta
saada nöyryyttää ja ylimielisesti kohdella Itävallan arkkiherttuatarta,
Ranskan kuningatarta. Ollen henkilökohtaisessa seurustelussa
tahallisesti kylmän kohtelias ja alati halukas näyttämään, että
hän on uuden oikeudenmukaisuuden tosi ja valittu edustaja Hébert
purkaa halpamaisina herjauksina »Père Duchesne’issa» kiukkunsa,
koska kuningatar torjuu luotaan kaiken keskustelun hänen kanssaan;
juuri »Père Duchesne’in» ääni oli se, joka lakkaamatta vaati
»hauenhyppyä» ja »le Rasoir national’ia» [Kansallinen partaveitsi]
käytettäväksi »juoppoa ja hänen porttoaan» vastaan, samoja henkilöitä
vastaan, joita herra kaupunginprokuraattori Hébert joka viikko
mitä kohteliaimmin käy katsomassa. Hänen suunsa oli epäilemättä
kiivaampi kuin hänen sydämensä, mutta jo siihen sisältyi tarpeetonta
voitettujen nöyryyttämistä, että vankilan päälliköksi valittiin juuri
tämä patriooteista viheliäisin ja vilpillisin. Sillä Hébertin pelko
vaikuttaa tietysti vahtisotilaisiin ja virkailijoihin. Heidän täytyy,
peläten muussa tapauksessa näyttävänsä epäluotettavilta, esiintyä
häikäilemättömämmin kuin he oikeastaan tahtovat; mutta toiselta puolen
hänen vihanhuutonsa auttoi vangittuja yllättävällä tavalla, sillä
nuo mitään aavistamattomat kelpo käsityöläiset ja pikkuporvarit,
jotka Hébert määrää vartioimaan, ovat hänen »Père Duchesne’issaan»
aina lukeneet verisestä tyrannista ja irstaasta, tuhlailevasta
Itävallattaresta. Kun heidät nyt komennetaan vahtipalvelukseen, mitä
he näkevät? Kiltin, pyylevän pikkuporvarin, joka taluttaen kädestä
pientä poikaansa kävelee puutarhassa ja hänen kanssaan mittaa, kuinka
monta neliökyynärää ja jalkaa pihamaa on pinta-alaltaan; he näkevät
hänen syövän ja nukkuvan paljon ja mielellään ja istuvan kirjojensa
ääressä. Pian he huomaavat, ettei tämä tylsä, kelpo perheenisä raski
tehdä kärpäsellekään pahaa; on todellakin vaikeata vihata sellaista
tyrannia, ja ellei Hébert valvoisi niin ankarasti vahtisotilaitaan, he
todennäköisesti olisivat tarinoineet, laskeneet leikkiä tai pelanneet
korttia tämän leppoisan herran kanssa kuin jonkun oman toverinsa
kanssa. Enemmän pysyttää tietysti kuningatar heidät matkan päässä.
Marie Antoinette ei kertaakaan pöydässä lausu sanaakaan tarjoileville,
ja jos tulee komissioni tiedustelemaan hänen mahdollisia toiveitaan
ja valituksiaan, hän vastaa järkähtämättä, ettei hän halua eikä pyydä
mitään. Mieluummin hän ottaa päällensä mitä hyvänsä kuin pyytää
palvelusta vanginvartijoiltaan. Mutta juuri tämä ylväys onnettomuudessa
liikuttaa näitä yksinkertaisia ihmisiä, ja kuten aina herättää nainen,
joka silminnähtävästi kärsii, erikoista myötätuntoa. Vähitellen
vartijat, jotka oikeastaan hekin ovat vankiensa kanssavankeja,
tavallaan mieltyvät kuningattareen ja kuninkaalliseen perheeseen,
ja tämä seikka yksin selittää eri pakoyritysten mahdollisuuden; jos
siis vahtisotilaat, kuten rojalistisissa muistelmissa on kuvattu,
esiintyivät ulkonaisesti karkealla ja korostetun tasavaltalaisella
tavalla, jos he silloin tällöin myös päästivät suustaan karkean
kirouksen ja lauloivat tai vihelsivät tarpeettoman äänekkäästi,
tapahtui tämä oikeastaan vain sentähden, että he tahtoivat salata
sisäisen myötätuntonsa esimiehiltään. Paremmin kuin ideologit
konventissa, ymmärsi yksinkertainen kansa, että sortunutta oli
kunnioitettava hänen onnettomuudessaan, ja Temple’in muka niin raakojen
sotilasten taholta kuningatar sai kokea paljoa vähemmän vihaa ja
häijyyttä kuin aikoinaan Versailles’in salongeissa.

Mutta aika ei pysy paikoillaan, ja vaikkakaan sitä ei huomaa
tällä muurien ympäröimällä alueella, lentää se ulkona valtavin
siivenlyönnein. Rajalta tulee huonoja uutisia, lopulta preussiläiset ja
itävaltalaiset ovat lähteneet liikkeelle ja ensi yhteenotossa lyöneet
hajalle vallankumouksellisten joukot. Véndéessä talonpoikaisväestö
on kapinassa, kansalaissota alkaa, Englannin hallitus on kutsunut
pois lähettiläänsä, Lafayette jättää armeijan, katkeroituneena hänen
itsensä herättämän vallankumouksen radikalismista; elintarpeet käyvät
vähiin, kansa levottomaksi. Vaarallisin kaikista sanoista, kavallus,
sukeltaa kuten jokaisen tappion jälkeen tuhatkielisenä esiin ja tekee
levottomaksi koko kaupungin. Tällä hetkellä Danton, vallankumouksen
voimakkain ja arkailemattomin mies, tarttuu terrorin veriseen lippuun
ja tekee hirvittävän päätöksen surmauttaa syyskuun kolmena päivänä
ja yönä kaikki vähänkin epäluulonalaiset vankiloissa olevat. Näihin
kahteen tuhanteen kuuluu myös kuningattaren ystävätär, Lamballe’in
prinsessa.

Näistä kammottavista tapauksista ei kuninkaallinen perhe Temple’issä
tiedä mitään, sehän elää eristettynä elävistä ihmisäänistä ja
painetusta sanasta. He kuulevat vain äkkiä hätäkellojen soivan ja Marie
Antoinette tuntee nämä vaskiset onnettomuuden enteet. Hän tietää jo,
että kun ne kumahtelevat yli kaupungin, silloin puhkeaa rajuilma, jokin
onnettomuus on tulossa. Jännittyneinä kuiskailevat torniin suljetut.
Onko vihdoinkin Braunschweigin herttua joukkoineen porttien edessä;
onko puhjennut vallankumous vallankumousta vastaan?

Mutta alhaalla Temple’in suljetussa sisäänkäytävässä neuvottelevat
vartijat ja kaupunginvirkailijat mitä kiihtyneimpinä: he tietävät
enemmän. Edeltä rientäneet viestintuojat ovat ilmoittaneet, että
esikaupungeista lähenee suunnaton ihmisjoukko, joka keihään kärjessä
kantaa edellään surmatun Lamballe’in prinsessan kelmeätä päätä
liehuvin hiuksin ja raahaa jäljestään hänen alastonta, runneltua,
silvottua ruumistaan; ei ole epäilystäkään, että tämä epäinhimillinen
murhajoukko verestä ja viinistä juopuneena on nyt viimeisenä
kannibaalisena voittonaan haluava näyttää Marie Antoinette’ille hänen
kuolleen ystävättärensä kalpean pään ja alastoman raiskatun ruumiin,
ystävättären, jonka kanssa kuningatar yleisen käsityksen mukaan on
niin kauan harjoittanut irstautta. Epätoivoissaan vartiosto lähettää
pyytämään sotilaallista apua kommuunilta, sillä se itse ei voisi pitää
puoliaan sellaisia raivoavia joukkoja vastaan, mutta viekas Pétion
pysyy kuten aina vaaran uhatessa näkymättömissä; ei saavu lisäjoukkoja,
ja jo raivoaa lauma hirvittävine saaliineen pääportin edustalla.
Ollakseen tekemättä kansanjoukkoa vielä raivokkaammaksi ja estääkseen
sisäänmurtautumisen, joka epäilemättä loppuisi kuninkaallisen perheen
murhaamiseen, yrittää komendanti viivyttää heitä; hän päästää tuon
bakkanttisen kulkueen aluksi Temple’in alueen ulkopihalle, ja likaisena
tulvavirtana joukko vaahtoaa portista sisään.

Kaksi kannibaaleista laahaa alastonta ruumista jaloista, toinen
kohottaa korkealle kätensä, jossa, ovat veriset sisälmykset, kolmas
nostaa ylös keihään kärjessä olevan prinsessan vihreänkalpean, verisen
pään. Nämä voitonmerkit mukanaan he pyrkivät torniin pakottaakseen,
kuten ilmoittavat, kuningattaren suutelemaan porton päätä. Väkivalta ei
auta mitään näitä raivoavia vastaan; sentähden yrittää eräs kommuunin
komissaareista käyttää viekkautta. Varustettuna kansanedustajan
virkavyöllä hän vaatii hiljaisuutta ja pitää puheen. Heittääkseen
heille syötin hän ensin ylistää joukkoa sen suurenmoisesta teosta
ja ehdottaa, että se mieluummin kuitenkin kantaisi pään halki koko
Pariisin, jotta koko kansa voisi ihailla tätä »voitonmerkkiä»,
»voiton ikuisena muistomerkkinä». Kaikeksi onneksi tekee imartelu
vaikutuksensa, ja hurjasti karjuen poistuvat juopuneet laahatakseen
edelleen häväistyä, paljasta ruumista katuja pitkin Palais Royal’iin
asti.

Sillä välin ovat torniin teljetyt tulleet kärsimättömiksi. He kuulevat
alhaalta raivoavan joukon sekavia ääniä ymmärtämättä, mitä se tahtoo
ja pyytää. Mutta he tuntevat tuon synkän kohinan Versaillesin ja
Tuileriain hyökkäysten päiviltä ja huomaavat, kuinka vahtisotilaat
kalpeina ja kiihottuneina rientävät vahtipaikoilleen torjumaan
jotakin vaaraa. Levottomana kuningas tiedustelee asiaa eräältä
kansalliskaartilaiselta. »Hyvä herra», vastaa tämä kiivaasti, »jos
tahdotte sen tietää: Teille halutaan näyttää madame de Lamballe’in pää.
Voin vain antaa Teille sen neuvon, että ilmestyisitte ikkunaan, ellette
tahdo, että kansa tulee tänne ylös.»

Näitä sanoja lausuttaessa kuullaan kumea kirkaisu: Marie Antoinette
on pyörtyneenä vaipunut maahan. »Se oli ainoa silmänräpäys», hänen
tyttärensä sanoo myöhemmässä selonteossa, »jolloin hänen tarmonsa
herposi.»

Kolme viikkoa myöhemmin, syyskuun 21 päivänä, kumahtelevat jälleen
kadut. Taaskin kuuntelevat vangit levottomina ulkoapäin tulevia ääniä.
Mutta tällä kertaa kansa ei raivostuneena murise, tällä kertaa kohisee
sen riemu; he kuulevat, kuinka alhaalla kadulla sanomalehtien kantajat
tarkoituksellisen äänekkäästi huutavat, että konventti on päättänyt
poistaa kuninkuuden. Seuraavana päivänä ilmestyvät kansanedustajat
tekemään kuninkaalle, joka ei enää ole kuningas, ilmoituksen hänen
erottamisestaan. Ludvig Viimeinen — niin häntä tästä lähin nimitetään,
ennenkuin häntä halveksivasti sanotaan Louis Capefiksi, — vastaanottaa
tämän sanoman yhtä rauhallisena kuin Shakespeare’in kuningas Rikhard II.

Varjosta ei enää voida ottaa valoa, aikoja sitten jo valtaa vailla
olleelta ei voida riistää valtaa. Tuo jo aikoja sitten kaikkia
nöyryytyksiä kestämään tylsistynyt mies ei lausu sanaakaan vastaan, ei
myöskään Marie Antoinette; kenties molemmat tuntevat helpotuksenkin.
Sillä tästä lähtien heidän ei enää tarvitse vastata omasta kohtalostaan
eikä valtion kohtalosta, he eivät enää voi tehdä mitään väärin tai
lyödä mitään laimin eikä heidän tarvitse huolehtia enää muusta kuin
siitä vähästä elämästä, mikä heidän kenties annetaan pitää. Nyt on
parasta iloita pienistä inhimillisistä asioista, auttaa tytärtä
neulomatöissä tai klavesiininsoitossa, korjata pojan koulutehtäviä,
jotka hän suurin, kankein, lapsellisin kirjaimin kirjoittaa (tosin
heidän nyt täytyy aina nopeasti repiä rikki paperi, kun lapsi siihen
kirjoittaa — kuinka kuusivuotias poika voisi ymmärtää tapahtumat?
— edelleenkin vaivalloisesti oppimansa »Louis Charles Dauphin»).
Ratkaistaan arvoituksia, joita on »Mercure de France’in» viime
numerossa, lähdetään alas puutarhaan ja tullaan jälleen ylös,
katsellaan kamiinalla olevan vanhan, liian hitaasti käyvän kellon
viisareiden kulkua, katsellaan, kuinka savu kiemurtelee kaukaisten
kattojen yläpuolella ja kuinka syyspilvet tuovat mukanaan talven. Ja
ennen kaikkea: Koetetaan unohtaa, mitä kerran on oltu ja yritetään
ajatella sitä, mikä tulee ja minkä vääjäämättömästi pitää tulla.

Nyt vallankumous näyttäisi päässeen päämäärään. Kuningas on erotettu,
hän on vastaansanomatta luopunut asemastaan ja elelee hiljaa vaimonsa
ja lastensa kanssa tornissaan. Mutta vallankumous on eteenpäin pyörivä
pallo. Sen, joka sitä ohjaa ja tahtoo jäädä sen ohjaajaksi, täytyy
pallotaiteilijan tavoin lakkaamatta juosta sen mukana eteenpäin
pysyäkseen tasapainossa: ei ole mitään pysähdyskohtaa alinomaisessa
kehityksessä. Tämän tietää jokainen puolue ja pelkää sentähden
jäädä toisista jälkeen. Oikeisto pelkää maltillisia, maltilliset
vasemmistoa, vasemmisto äärimmäistä siipeään, girondisteja, girondistit
taas maratisteja, johtajat kansaa, kenraalit sotilaita, konventti
kommuunia, kommuuni osastoja, ja juuri tämä tarttuva kaikkien
ryhmien keskinäinen pelko ajaa niiden sisäisen voiman niin kiihkeään
kilpajuoksuun; kaikkien pelko käydä maltillisista yksin ajoi Ranskan
vallankumouksen niin kauas varsinaisen päämääränsä ohi ja antoi sille
samalla tuon koskenkaltaisen, itsensä väsyksiin näännyttävän vauhdin.
Sen kohtalona on tehdä tyhjäksi kaikki pysähdyskohdat, jotka se on
itselleen asettanut, ylittää kaikki päämääränsä, niin pian kuin ne
on saavutettu. Ensiksi vallankumous arveli täyttäneensä tehtävänsä
riistäessään kuninkaalta hänen merkityksensä, sitten erottaessaan hänet
virastaan. Mutta erotettuna ja kruunuttomanakin tämä onneton, vaaraton
mies edelleenkin on symboli, ja jos kerran tasavalta kaivaa haudoista
satoja vuosia sitten kuolleiden kuningasten luut polttaakseen vielä
kerran sen, mikä aikoja sitten on muuttunut tomuksi ja tuhkaksi, kuinka
se silloin voi sietää edes varjoakaan elävästä kuninkaasta? Sentähden
johtajat luulevat, että heidän on toteutettava Ludvig XVI:n poliittinen
kuolema myös ruumiillisesti, ollakseen turvassa kaikelta paluulta
entisiin oloihin. Radikaaliselle tasavaltalaiselle tasavallan rakennus
voi olla kestävä ainoastaan, jos se on muurattu kuninkaallisella
verellä; pian muutkin, vähemmän radikaalit, peläten jäävänsä heistä
jälkeen kilpailussa kansansuosiosta, yhtyvät tähän vaatimukseen, ja
niin päätetään joulukuussa alkaa oikeudenkäynti Louis Capeta vastaan.

Temple’issä saadaan tästä uhkaavasta päätöksestä tietää sen kautta,
että äkkiä ilmestyy komissioni, joka vaatii poistettavaksi »kaikki
terävät esineet», siis veitset, sakset ja haarukat: »le détenu»
[Pidätetty], vain valvonnan alle asetettu, on täten merkitty
syytetyksi. Edelleen Ludvig XVI eristetään perheestään. Vaikka hän
asuu samassa tornissa, vain kerrosta alempana omaisiaan, hän ei tästä
päivästä lähtien saa nähdä vaimoaan eikä lapsiaan, mikä lisää tämän
toimenpiteen julmuutta. Kaikkina näinä kohtalokkaina viikkoina ei
oma vaimo voi ainoatakaan kertaa puhua puolisonsa kanssa, hän ei
saa tietää, miten oikeudenkäynti edistyy, miten se ratkeaa. Marie
Antoinette’in ei sallita lukea mitään sanomalehtiä, hän ei saa tehdä
kysymyksiä miehensä puolustajille; hirvittävässä epätietoisuudessa
ja jännityksessä täytyy tuon onnettoman naisen viettää yksinään
kaikki nämä kammottavat tunnit. Kerrosta alempana, vain yhden seinän
erottamana, hän kuulee puolisonsa raskaat askeleet, mutta ei saa häntä
nähdä eikä häntä puhutella: täysin järjettömän toimenpiteen aiheuttama
sanomaton kärsimys. Ja kun tammikuun 20 päivänä maistraatin virkailija
ilmestyy Marie Antoinette’in luo ja jonkin verran vaivaantuneella
äänellä ilmoittaa, että hänellä tänään poikkeuksellisesti on lupa
perheensä kanssa mennä alakerrokseen puolisonsa luo, hän heti ymmärtää
tämän armonosoituksen hirvittävän merkityksen: Ludvig XVI on tuomittu
kuolemaan, Marie Antoinette ja hänen lapsensa näkevät puolison ja
isän viimeistä kertaa. Ottaen huomioon traagillisen hetken — ken
huomenna astuu mestauslavalle, ei enää ole vaarallinen — neljä
kaupunginvirkailijaa sallivat perheen viimeistä kertaa ollessa yhdessä,
vaimon, miehen, sisaren ja lasten olla huoneessa ensi kertaa yksin;
vain pienen lasioven läpi he valvovat hyvästijättöä.

Tänä pateettisena hetkenä, jolloin he samalla kertaa saavat nähdä
jälleen tuomitun kuninkaan ja heti sanoa hänelle jäähyväiset
ikiajoiksi, ei kukaan ulkopuolinen ollut läsnä; kaikki painetut
kertomukset ovat vapaita, romanttisia keksintöjä, ja samaten nuo
hentomieliset kuparipiirrokset, jotka ajan makean-äitelän tyylin
mukaisesti alentavat sellaisen hetken traagillisuutta itkusuisella
liikuttavuudellaan. Miksipä tarvitsisi epäillä, että tämä ero lastensa
isästä on ollut tuskallisimpia hetkiä Marie Antoinette’in elämässä
ja mitä varten lisäksi on koetettava liioittelevasti korostaa tätä
järkyttävyyttä? Jo tämä seikka sinänsä, että on pakko nähdä kuolemaan
vihitty, kuolemaan tuomittu, vaikka se olisi aivan vieraskin henkilö,
lähdössä viimeiselle matkalle, on raastavan tuskallista inhimillisesti
tuntevalle ihmiselle; Marie Antoinette tosin ei milloinkaan ole
intohimoisesti rakastanut tätä miestä ja on jo aikoja sitten antanut
sydämensä toiselle, mutta kuitenkin hän on kaksikymmentä vuotta yhtä
mittaa elänyt hänen kanssaan ja synnyttänyt hänelle neljä lasta; hän
ei tänä rauhattomana aikana ole milloinkaan huomannut häntä muuksi
kuin hyväntahtoiseksi ja uhrautuvaiseksi puolisoaan kohtaan. Lähemmin
toisiinsa liittyneinä kuin konsanaan valoisina vuosina olivat nuo
molemmat, alkuaan vain poliittisista syistä koko elämäkseen yhdistetyt,
yhteisesti kärsityn onnettomuuden ylenmääräisyyden johdosta tulleet
näinä vankeuden synkkinä hetkinä inhimillisesti toisiaan lähemmäksi. Ja
sitäpaitsi: kuningatar tietää, että hänen on pian seurattava miestään
tämän viimeisen askelman yli. Hänen puolisonsa on hänestä vain lyhyen
matkaa edellä.

Tällä äärimmäisellä, tällä viimeisellä hetkellä koituu se, mikä
kuninkaalle koko eliniän oli ollut onnettomuudeksi: hänen täydellinen
hermottomuutensa, tuolle kovia kokeneelle miehelle eduksi; Ludvigin
muuten niin sietämätön levollisuus antaa hänelle tänä ratkaisevana
hetkenä eräänlaisen siveellisen suuruuden. Hän ei ilmaise pelkoa eikä
jännittyneisyyttä, nuo neljä komissaaria eivät kuule hänen viereisessä
huoneessa kertaakaan kuuluvasti ja nyyhkyttäen korottavan ääntään:
tällä jäähyväishetkellä, erotessaan omaisistaan tuo surettavan
heikko mies, tuo arvoton kuningas osoittaa enemmän voimaa ja enemmän
arvokkuutta kuin konsanaan koko elämässään. Rauhallisena kuin muinakin
iltoina kuolemaan tuomittu kello kymmeneltä nousee ja antaa siten
perheelleen merkin poistumiseen. Marie Antoinette ei uskalla vastustaa
hänen selvästi ilmaisemaansa tahtoa, varsinkin, kun hän hurskaassa
pettämistarkoituksessa sanoo tulevansa huomenna puoli seitsemältä vielä
kerran vaimonsa luokse.

Sitten tulee hiljaista. Kuningatar jää yksikseen yläkerroksessa olevaan
huoneeseensa, tulee yö, pitkä ja uneton. Vihdoin hämärtää aamu, ja
sen mukana alkavat valmistelujen kammottavat äänet. Marie Antoinette
kuulee raskaspyöräisten vaunujen ajavan esiin, hän kuulee yhä uudestaan
kuljettavan portaissa ylös ja alas: rippi-isäkö siellä kulkee vaiko
kaupungin hallintomiehet vaiko jo pyöveli? Kaukaa kuuluu marssivien
rykmenttien rummunpärinä, käy yhä valoisammaksi, tulee päivä, yhä
lähemmäksi käy hetki, joka on riistävä isän hänen lapsiltaan ja häneltä
itseltään monien vuosien kunnioitettavan, hienotunteisen lempeän
kohtalotoverin. Vankina huoneessaan, taipumattomat vartijat oven
edessä, tuo kovia kokenut nainen ei saa astua alas harvoja portaita,
hän ei saa kuulla mitään, ei nähdä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, ja
hän elää sen sentähden sisäisesti kenties tuhat kertaa kauheampana,
kuin millaista todellisuudessa tapahtuu. Sitten tulee hänen
alapuolellaan olevassa kerroksessa kauhistavan hiljaista. Kuningas on
poistunut talosta, raskaat vaunut kuljettavat häntä teloituspaikalle.
Ja tuntia myöhemmin on giljotiini antanut Marie Antoinette’ille,
entiselle Itävallan arkkiherttuattarelle, sittemmin dauphine’ille ja
vihdoin Ranskan kuningattarelle, uuden nimen: leski Capet.

MARIE ANTOINETTE YKSIN

Mestauskirveen kovaa putoamista seuraa eräänlainen painostava
hiljaisuus. Ludvig XVI:n teloituksella konventti tahtoi vain vetää
veripunaisen rajaviivan kuninkuuden ja tasavallan välille. Ei yksikään
kansanedustajista, joista useimmat vain salassa pahoitellen työnsivät
tämän heikon, hyväntahtoisen miehen mestauskirveen alle, alussa
ollenkaan ajattele syyttää myös Marie Antoinette’ia. Neuvottelematta
kommuuni myöntää leskelle vaaditut surupuvut, vartiointi höltyy
huomattavasti, ja kun habsburgitar ja hänen lapsensa kumminkin vielä
pidetään vangittuina, tapahtuu tämä ajatellen, että hänen henkilönsä on
arvokas pantti Itävallan tekemiseksi myöntyväiseksi.

Mutta tämä laskelma ei pidä paikkaansa; Ranskan konventti yliarvioi
suunnattomasti habsburgilaisen sukulaisrakkauden. Keisari Frans,
tunteiltaan täysin tylsä, ahnas ja ilman sisäistä suuruutta, ei edes
ajattele ottaa ainoatakaan jalokiveä keisarillisesta lippaastaan, jossa
firenzeläisen timantin ohella on lisäksi lukemattomia muita kalleuksia
ja jalokiviä, ostaakseen vapaaksi veriheimolaisensa; sitäpaitsi
itävaltalainen sotilaspuolue panee kaikki vipusimet liikkeelle
tehdäkseen tyhjiksi neuvottelut. Tosin Wienissä on alussa selitetty
ryhdyttävän tähän sotaan vain aatteen eikä suinkaan valloitusten
ja sotakorvausten vuoksi, mutta — Ranskan vallankumouskin on pian
kieltävä tunnussanansa — jokaisen sodan olemukseen kuuluu, että se
vähitellen pakosta muuttuu valtaussodaksi. Kaikkina aikoina kenraalit
ovat vastenmielisesti antaneet häiritä itseään sodankäynnissä;
heidän mielestään kansat liian harvoin suovat heille tämän hyvän
tilaisuuden, sentähden: kuta pitempi sota, sen parempi. Ei auta
mitään, että vanha Mercy, Fersenin alinomaa painostamana, huomauttaa
Wienin hoville, että Marie Antoinette’ista on sen johdosta, että
häneltä on otettu pois Ranskan kuningattaren arvonimi, jälleen tullut
Itävallan arkkiherttuatar ja keisarillisen perheen jäsen, ja että
keisarin siveellisenä velvollisuutena siis olisi vaatia hänet takaisin.
Mutta miten merkityksetön onkaan vangittu nainen maailmansodassa,
elävä ihminen politiikan kyynillisessä pelissä! Kaikkialla pysyvät
sydämet kylminä ja ovet suljettuina. Jokainen hallitsija väittää
olevansa syvästi järkyttynyt; kukaan ei liikahduta sormeakaan. Ja
Marie Antoinette voisi toistaa sanat, jotka Ludvig XVI oli sanonut
Fersenille: »Koko maailma on minut hylännyt.»

Koko maailma on hänet hylännyt, sen Marie Antoinette tuntee yksinäiseen
lukittuun huoneeseensa asti. Mutta vielä tämän naisen elämäntahto on
murtumaton, ja tästä tahdosta kasvaa esiin päätös auttaa itse itseään.
Kruunu on häneltä voitu riistää, mutta yhden asian tämä nainen, vaikka
hänellä jo onkin väsyneet ja vanhentuneet kasvot, on säilyttänyt:
merkillisen lumousvoiman voittaa häntä ympäröivät ihmiset puolelleen.
Kaikki varovaisuustoimenpiteet, joihin Hébert ja kaupunginhallituksen
muut jäsenet ovat ryhtyneet, osoittautuvat tehottomiksi sitä
salaperäistä magneettista voimaa vastaan, joka kaikkien näiden
pikkuporvarillisten vartijoiden ja virkailijoiden mielestä yhä
edelleenkin säteilee todellisen kuningattaren olemuksesta. Jo muutamien
viikkojen perästä kaikki tai melkein kaikki vannoutuneet sanskylotit,
joiden pitäisi häntä vartioida, ovat vahdeista muuttuneet salaisiksi
auttajiksi, ja kommuunin ankarista määräyksistä huolimatta murtuu se
näkymätön seinä, joka erottaa Marie Antoinette’in ulkomaailmasta.
Hänen puolelleen voittamiensa vartijoiden avulla kuljetetaan salaa
lakkaamatta viestejä ja tiedonantoja talosta ja taloon, osaksi
kirjoitettuina sitruunanmehulla tai näkymättömällä musteella pienille
lappusille, jotka sitten vesipullon tulppina tai uunin ilmakäytävän
välityksellä toimitetaan edelleen. Keksitään viittomakieli, jonka
avulla valppaista komissaareista huoli Marie Antoinette yksin matta
kuningattarelle annetaan tieto päivittäisistä politiikan ja sodan
tapahtumista; sitäpaitsi sovitaan siitä, että vartavasten hankittu
kolportööri erikoisen kuuluvalla äänellä huutaa Temple’in edustalla
tärkeimmät tiedot. Vähitellen tämä auttajien piiri vartijoiden joukossa
laajenee. Ja nyt, kun Marie Antoinette’in rinnalla ei enää ole Ludvig
XVI, joka ainaisella päättämättömyydellään lamautti jokaisen todellisen
teon, Marie Antoinette, jonka kaikki ovat hylänneet, itse päättäväisenä
tekee uskaliaan vapautumisyrityksen.

Vaara on kuin sievesi. Se, mikä tavallisissa ja haaleissa elämänoloissa
sekoittuu epäselvästi keskenään — ihmisen rohkeus ja pelkuruus —,
erottuu sen kosketuksessa. Vanhan yhteiskunnan miehuuttomat, itsekkäät
aateliston joukossa ovat kaikki paenneet emigrantteina, niin pian
kuin kuningas vietiin Pariisiin. Vain todella uskolliset ovat jääneet
jäljelle, ja jokaista pakenematonta voidaan pitää ehdottomasti
epäilyttävänä, sillä jokaiselle kuninkaan entiselle palvelijalle
merkitsee oleskelu Pariisissa kuolemanvaaraa. Näihin urhoollisiin
kuuluu ensi sijassa entinen kenraali Jarjayes, jonka puoliso oli ollut
Marie Antoinette’in hovinaisena. Ollakseen joka hetki kuningattaren
apuna hän on vartavasten palannut turvallisesta Koblenzista ja antanut
tietää olevansa valmis mihin uhraukseen hyvänsä. Helmikuun 2 päivänä
1793, neljätoista päivää kuninkaan mestauksen jälkeen, ilmestyy nyt
Jarjayes’in luo aivan outo mies ja tekee hänelle yllättävän ehdotuksen
Marie Antoinette’in vapauttamiseksi Temple’istä. Jarjayes heittää
epäluuloisen silmäyksen tuntemattomaan, joka näyttää oikealta ja
aidolta sanskylotilta. Hän aavistelee ansaa. Mutta silloin vieras
ojentaa hänelle pienen pienen, ilmeisesti kuningattaren kädellä
kirjoitetun paperilappusen: »Voitte luottaa mieheen, joka puhuu Teille
minun nimessäni ja tuo Teille tämän lappusen. Hänen mielenlaatunsa
on minulle tunnettu, viiteen kuukauteen se ei ole muuttunut.» Se
on Toulan, eräs Temple’in alinomaisista vartijoista, merkillinen
psykologinen tapaus. Elokuun 10 päivänä, kun kuninkuus oli murskattava,
hän oli ollut ensimmäisiä vapaaehtoisia hyökättäessä Tuilerioihin;
kunniamitali tästä teosta koristaa ylpeänä hänen rintaansa. Tästä
avoimesti osoitetusta tasavaltalaisesta mielenlaadustaan Toulan saa
kiittää sitä, että kaupunginneuvosto uskoo hänelle, kuten ainakin
erikoisen luotettavalle ja lahjomattomalle henkilölle, kuningattaren
valvonnan. Mutta Sauluksesta tulee Paavali. Valvontaansa jätetyn
naisen onnettomuuden hellyttämänä Toulanista tulee niiden alttein
ystävä, joita vastaan hän hyökkäyksessä on kantanut aseita, ja niin
suurta uhrautuvaa alttiutta hän osoittaa kuningattarelle, että
Marie Antoinette salaisissa tiedoituksissaan aina käyttää hänestä
nimitystä »fidèle», »uskollinen». Kaikista niistä, jotka ovat
sekaantuneet vapauttamissalaliittoon, tämä merkillinen Toulan on
ainoa, joka ei vaaranna päätään rahanhimosta, vaan eräänlaisesta
humaanisesta intohimosta, kenties myös uhkarohkeasta seikkailunhalusta:
rakastavathan urheat aina vaaraa, ja täysin tosiasioiden logiikan
mukaista on, että muut, jotka tavoittelivat vain omaa etuaan, heti
asian tultua ilmi osasivat taitavasti pelastua, sillä välin kuin Toulan
yksin hengellään sai maksaa huimapäisyytensä.

Jarjayes luottaa vieraaseen, mutta hän ei luota häneen kokonaan.
Kirje voi sittenkin olla väärennetty, kaikki kirjeenvaihto merkitsee
vaaraa. Sentähden Jarjayes pyytää, että Toulan tekisi hänelle
mahdolliseksi tunkeutua Temple’iin puhumaan kaikesta kuningattaren
kanssa henkilökohtaisesti. Ensiksi näyttää mahdottomalta päästää vieras
mies, aatelismies, tähän tarkoin vartioituun torniin. Mutta sillä
välin kuningatar on rahoja lupaamalla jo hankkinut vahtimiehistön
joukosta uusia auttajia, ja muutamia päiviä myöhemmin Toulan jo tuo
kenraalille uuden lappusen: »Nyt, koska olette päättänyt tulla tänne,
olisi parempi, jos se tapahtuisi pian; mutta pitäkää Jumalan nimessä
huolta siitä, ettei Teitä tunneta, varsinkin ettei Teitä tunne nainen,
joka on meidän kanssamme suljettu tänne.» Tämän naisen nimi on Tison,
ja kuningatar vaistoaa aivan oikein, että hän on urkkija: hänen
ovela valppautensa saattaa kaiken epäonnistumaan. Mutta toistaiseksi
kaikki vielä onnistuu: Jarjayes salakuljetetaan Temple’iin, ja tämä
tapahtuu tavalla, joka muistuttaa salapoliisikomediaa. Joka ilta tulee
nimittäin Temple’in kortteliin lyhdynsytyttäjä; kaupunginvaltuuston
käskystä täytyy koko ympäristön olla erikoisen hyvin valaistuna, sillä
pimeys voisi helpottaa pakoa. Tälle lyhdynsytyttäjälle Toulan nyt on
uskotellut, että eräs hänen ystävänsä haluaisi kerran huvikseen nähdä
Temple’in, hänen tulisi lainata hänelle vaatteensa ja kamppeensa
yhdeksi illaksi. Lyhdynsytyttäjä naurahtaa ja lähtee mielellään
saamallaan rahalla juomaan viiniä. Siten valepukuun puettuna Jarjayes
onnellisesti pääsee kuningattaren luo ja sopii hänen kanssaan rohkeasta
pakosuunnitelmasta: hänen ja madame Elisabethin pitäisi miehiksi
pukeutuneina kaupunginvirkailijoiden univormuissa ja varastetuilla
valtakirjoilla varustettuina poistua tornista, aivan kuin he olisivat
maistraatin henkilöitä, jotka juuri olivat pitäneet tarkastuksen.
Vaikeammaksi käy lasten poiskuljettaminen. Silloin kuitenkin onnellinen
sattuma tahtoo, että tuolla lyhdynsytyttäjällä usein kierroksellaan
on mukana puolikasvuiset lapsensa. Annetaan siis päättäväisen
aatelismiehen näytellä hänen osaansa; molemmat lapset, aivan kuin
he olisivat nuo tavalliset mukaanotetut, on määrä kurjaan pukuun
puettuina lyhdynsytyttämisen jälkeen kaikessa rauhassa viedä pois
vankilasta. Läheisyydessä odottaisivat sitten kolmet kevyet vaunut,
yhdet kuningatarta ja hänen poikaansa ja Jarjayes’ia varten, toiset
hänen tytärtään ja toista salaliittolaista Lepître’ia ja kolmannet
madame Elisabethia ja Toulania varten. Saamalla viiden tunnin etumatkan
ilmitulon jälkeen he toivovat näissä kevyissä vaunuissa pelastuvansa
takaa-ajajiltaan. Kuningatarta ei suunnitelman uhkarohkeus säikytä. Hän
antaa suostumuksensa, ja Jarjayes selittää olevansa valmis asettumaan
yhteyteen toisen salaliittolaisen, Lepître’in kanssa.

Tämä toinen salaliittolainen, Lepître, entinen koulumestari, puhelias,
pieni ja ontuva — kuningatar itse kirjoittaa: »Te tulette näkemään
tuon uuden miehen, hänen ulkomuotonsa ei ole edullinen, mutta hän on
ehdottoman tarpeellinen ja meidän täytyy voittaa hänet puolellemme» —
näyttelee tässä salaliitossa kummallista osaa. Häntä ei inhimillisyys,
saatikka sitten seikkailunhalu saa ottamaan osaa siihen, vaan suuri
rahasumma, jonka Jarjayes hänelle lupaa, — ikävä kyllä kykenemättä sitä
maksamaan heti käteisellä, sillä vastavallankumouksen varsinaiseen
rahoittajaan Pariisissa, paroni de Batziin, kenraali Jarjayes,
merkillistä kyllä, ei ole minkäänlaisissa suhteissa; heidän molemmat
salaliittonsa toteutetaan melkein samanaikaisesti rinnakkain, toisiaan
koskettamatta, ja kumpikaan ei tiedä toisesta. Siten menetetään aikaa,
tärkeätä aikaa, koska kuningattaren entisen pankkiirin luottamus
ensiksi on saavutettava. Vihdoin, monien mutkien jälkeen, raha on
hankittu ja valmiina. Mutta sillävälin Lepître, joka kaupunginneuvoston
jäsenenä jo on hankkinut pyydetyt väärät passit, on menettänyt
rohkeutensa. On levinnyt huhu, että Pariisin kaupunginportit tullaan
sulkemaan ja kaikki vaunut mitä tarkimmin tutkimaan: varovainen
mies joutuu pelon valtaan. Kenties hän myös joistakin merkeistä
on huomannut, että urkkijatar Tison vaanii; joka tapauksessa hän
kieltää apunsa, ja siten on mahdotonta saada kaikkia neljää henkeä
samanaikaisesti pois Temple’istä. Ainoastaan kuningatar olisi
pelastettavissa. Jarjayes ja Toulan koettavat taivuttaa hänet siihen.
Mutta todellisella ylväydellä Marie Antoinette torjuu ehdotuksen
antaa pelastaa yksin itsensä. Mieluummin hän luopuu kaikesta, kuin
hylkää lapsensa! Ilmeisen mielenliikutuksen vallassa hän perustelee
Jarjayes’ille tätä peruuttamatonta päätöstään: »Olemme nähneet kaunista
unta, siinä kaikki. Mutta luen suureksi voitoksi sen, että tämän asian
yhteydessä jälleen olen saanut uuden todistuksen uhrautuvaisuudestanne
hyväkseni. Luottamukseni Teihin on rajaton. Tulette joka tilanteessa
tapaamaan minussa lujaluonteisuutta ja rohkeutta, mutta poikani etu
on ainoa, minkä tulee ohjata minua, ja niin suurta onnea kuin minulle
merkitsisikin täältä pääseminen, en kuitenkaan voi suostua luopumaan
hänestä. Tunnen erittäin hyvin uskollisuutenne kaiken sen perusteella,
mitä eilen sanoitte minulle, ja uskokaa, että minä tunnen, kuinka
suuresti Teidän perusteenne tarkoittavat minun omaa parastani, kuin
myös, ettei tällaista tilaisuutta enää milloinkaan ole tarjoutuva.
Mutta en voisi iloita mistään, jos minun täytyisi jättää lapseni tänne.»

Jarjayes on täyttänyt ritarillisen velvollisuutensa; nyt hän ei enää
voi olla Pariisissa kuningattarelle avuksi. Mutta yhden palveluksen
tämä uskollinen mies vielä voi hänelle tehdä: hänen välityksellään
tarjoutuu varma mahdollisuus toimittaa ulkomailla oleville ystäville ja
omaisille viimeinen rakkauden- ja elämänmerkki. Vähää ennen mestaustaan
Ludvig XVI oli tahtonut lähettää perheelleen sinettisormuksensa ja
pienen hiustukon muistoksi kamaripalvelijansa välityksellä; mutta
kaupungin hallintomiehet, jotka tämän kuolemaantuomitun miehen
lahjan takana yhäti epäilivät salaperäistä salaliittomerkkiä, olivat
takavarikoineet ja antaneet sinetöidä nämä jäännökset. Tämän sinetin
kuningattaren puolesta aina uhkarohkea Toulan murtaa ja tuo Marie
Antoinette’ille muistoesineet. Mutta hän tuntee, etteivät ne hänen
luonaan enää kauan tule olemaan varmassa tallessa, ja kun hänellä nyt
vihdoinkin on luotettava lähetti, hän lähettää sormuksen ja hiukset
kuninkaan veljille varmaan talteen. Lisäksi hän kirjoittaa Provence’in
kreiville: »Koska minulla on uskollinen henkilö, johon voimme luottaa,
käytän hyväkseni tilaisuutta lähettääkseni Teille, rakas veljeni
ja ystäväni, tämän testamentin, joka kai Teidän käsissänne voidaan
parhaiten säilyttää. Tuoja on kertova Teille, millä ihmeellisellä
tavalla olemme saaneet haltuumme tämän kallisarvoisen muiston. Olen
mainitsematta Teille sen henkilön nimeä, joka meille nyt on niin
hyödyllinen. Se seikka, että minulle tähän asti on ollut mahdotonta
antaa Teille tietoja itsestämme, ja onnettomuutemme ylenmääräisyys
saavat meidät vielä elävämmin tuntemaan hirvittävän eristyneisyytemme.
Älköön sitä enää kauan jatkuko! Siihen asti syleilen Teitä ja rakastan
Teitä ja tiedätte, että teen sen koko sydämestäni.» Samanlaisen kirjeen
hän lähettää Artois’n kreiville. Mutta Jarjayes epäröi yhäti lähteä
Pariisista, yhä edelleenkin tuo urhoollinen mies toivoo läsnäolonsa
kautta voivansa olla Marie Antoinette’ille hyödyksi. Vihdoin hänen
jäämisensä kuitenkin muuttuu järjettömäksi vaaraksi. Vähää ennen
lähtöään hän Toulanin välityksellä vielä saa viimeisen kirjeen
kuningattarelta: »Voikaa hyvin; koska nyt olette päättänyt matkustaa,
pidän parhaimpana, että se tapahtuu heti. Hyvä Jumala, kuinka valitan
vaimo-raukkaanne! Ja kuinka onnellinen tulenkaan olemaan, jos pian
saamme nähdä toisemme. En milloinkaan ole voiva olla Teille kyllin
kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka
hirvittävä onkaan tämä sana!»

Marie Antoinette aavistaa, hän tietää, että tämä on viimeinen kerta,
jolloin hän voi lähettää tuttavallisen tervehdyksen kaukana oleville
ystävilleen: tämä ainoa, kaikkein viimeinen tilaisuus on hänellä
käytettävissä. Eikö hänellä ole kenellekään muulle vielä sanottavana
muutamaa sanaa, lähetettävänä rakkauden ilmausta kuin näille kahdelle,
Provence’in ja Artois’n kreiveille, joita hän ei paljostakaan voi
kiittää ja jotka vain veriheimolaisuus määrää veljen testamentin
vaalijoiksi? Eikö hänellä todellakaan ole lähetettävänä tervehdystä
sille, joka hänelle on kallein maan päällä paitsi hänen lapsiaan,
Fersenille, josta hän sanoo, että hän »ei voi elää» ilman tietoja
hänestä, jolle hän vielä piiritettyinä olevien Tuileriain helvetistä
oli lähettänyt tuon sormuksen, jotta tämä ikuisesti muistaisi häntä?
Ja eikö hän nyt tämän viimeisen, kaikkein viimeisen tilaisuuden
tarjoutuessa vielä kerran kohottaisi sydäntään hänen puoleensa.
Mutta ei: Goguelat’n muistelmat, jotka julkaisevat tuon Jarjayes’in
hyvästijätön tarkoin kirjejäljennöksin, eivät sisällä ainoatakaan
sanaa Fersenistä, eivät ainoatakaan tervehdystä; meidän tunteemme,
joka sisäisen sielunpakon perusteella odottaisi viimeistä viestiä, jää
pettyneeksi.

Mutta kuitenkin, tunne on viimeisiltään aina oikeassa. Tosiasiassa
Marie Antoinette — kuinka voisikaan olla toisin! — ei viimeisessä
yksinäisyydessänsäkään unohtanut rakastettuaan, ja tuo
velvollisuudenomainen viesti veljille oli kenties vain tekosyy
peittämään varsinaisen viestin, jonka Jarjayes mitä uskollisimmin
toimitti perille. On vain niin, että 1823, kun nuo muistelmat
ilmestyivät, Fersenin ympärillä jo oli alkanut tuo vaikenemisen
salaliitto, jonka tuli jälkimaailmalta salata hänen intiimi suhteensa
kuningattareen. Tässäkin tapauksessa byzantilaiset julkaisijat
olivat jättäneet pois meille tärkeimmän kirjeen (kuten tavallista
Marie Antoinette’in tapauksessa). Vasta vuosisadan jälkeen se
tulee päivänvaloon ja osoittaa: kuningattaren intohimoinen tunne
ei milloinkaan ollut voimakkaampi kuin näinä hetkinä ennen tuhoa.
Ollakseen alati välittömästi liitettynä rakastetun lohtua antavaan
muistoon Marie Antoinette oli antanut valmistaa itselleen sormuksen,
joka kuninkaallisen liljan asemesta (sellaisen sormuksen hän oli
lähettänyt Fersenille) sisälsi Fersenin vaakunan: samoin kuin Fersen
kantoi sormessaan kuningattaren tunnusmerkkiä, tämä omassaan kantoi
noina erillään olon päivinä ruotsalaisen aatelismiehen vaakunaa;
jokaisen katsahduksen omaan käteen täytyi muistuttaa Ranskan
kuningatarta etäällä olevasta ystävästä. Ja kun nyt vihdoin tarjoutuu
mahdollisuus lähettää hänelle vielä yksi — kuten hän aavistaa viimeinen
— rakkauden merkki, hän tahtoo osoittaa Fersenille, että hän tämän
sormuksen kanssa on myös säilyttänyt tunteen, jota hän tuntee Ferseniä
kohtaan. Hän painaa vaakunan kirjoituksineen kuumaan vahaan ja lähettää
jäljennöksen Jarjayes’in mukana Fersenille: ei tarvita sanaakaan tämän
lisäksi, tällä merkillä on kaikki sanottuna. »Jäljennöksen, jonka
liitän oheen», hän kirjoittaa Jarjayes’ille, »pyydän Teitä jättämään
sille tuntemallenne henkilölle, joka viime talvena tuli Brüsselistä
luokseni. Sanokaa kyseessä olevalle, ettei tämä tunnussana milloinkaan
ole ollut pätevämpi kuin nyt.»

Mutta mitä ilmaisee tuo sinettisormuksen kirjoitus, jonka Marie
Antoinette vartavasten oli antanut valmistaa ja joka »ei milloinkaan
ole ollut pätevämpi kuin nyt»? Tuossa sinettisormuksessa, johon Ranskan
kuningatar oli antanut kaivertaa pienen ruotsalaisen aatelismiehen
vaakunan ja jonka hän ainokaisena kaikista miljoonien arvoisista
koruistaan vielä vankilassakin säilyttää sormessaan?

Viisi italialaista sanaa muodostaa tunnuksen, ja nuo sanat, jotka
vaaksan etäisyydellä kuolemasta ovat todempia kuin milloinkaan,
kuuluvat: »Tutto a te mi guida», »Kaikki johtaa minut sinun luoksesi».

Koko kuolemanedellinen intohimo, koko jälleennäkemättömyyden hehku
lieskahtaa tästä kuolemaan vihityn mykästä tervehdyksestä vielä kerran
mahtavana taivasta kohti, ennenkuin elävä ruumis hajoaa tomuksi,
ja tuo etäinen, hän tietää, että tämä sydän sykkii rakkaudesta
hänelle viimeiseen hetkeen asti. Tässä hyvästijätön tervehdyksessä
on lausuttuna ikuisuuden ajatus, tunteen katoamattomuus on saanut
ilmauksensa katoavaisessa. Viimeinen sana tässä suuressa ja vertojaan
hakevassa giljotiinin varjostamassa rakkaustragediassa on lausuttu: nyt
voi esirippu laskea.

VIIMEINEN YKSINÄISYYS

Tuntuu huojennukselta, kun viimeinen sanottava on sanottu, kun
tunne vielä kerran vapaasti saattoi puhjeta esiin. Nyt on helpompi
levollisena ja tyynenä odottaa, mitä tuleman pitää. Marie Antoinette on
sanonut jäähyväiset maailmalle. Hän ei enää toivo mitään, hän ei enää
yritä mitään. Wienin hoviin, liittoutuneiden armeijojen voittoon ei
enää ole luottamista, ja sen jälkeen kuin Jarjayes on hänet jättänyt
ja uskollinen Toulan kommuunin käskystä on poistettu, hän tietää,
ettei koko kaupungissa ole ketään pelastajaa. Kiitos urkkijatar
Tisonin kaupunginhallitus on tullut varuilleen vahteihin nähden; jos
vapauttamisyritys jo aikaisemminkin oli ollut vaarallinen, olisi se nyt
mieletön ja samaa kuin itsemurha.

Mutta on olemassa luonteita, joita juuri vaara vetää salaperäisellä
tavalla puoleensa, elämän uhkapelureita, jotka vasta silloin tuntevat
voimansa koko täyteläisyyden, kun he uskaltavat mahdotonta, ja joille
uhkarohkea seikkailu on olemassaolon ainoa heille soveltuva muoto.
Tavallisina aikoina sellaiset henkilöt eivät voi hengittää; liian
ikävystyttäväksi käy heille silloin elämä, liian ahtaaksi, liian
pelkurimaiseksi jokainen teko, he tarvitsevat mielettömiä tehtäviä
huimapäisyydelleen, hurjia ja järjettömiä päämääriä, ja mielettömän,
mahdottoman yrittäminen on heidän syvin intohimonsa. Sellainen mies
elää tähän aikaan Pariisissa, hänen nimensä on paroni de Batz. Niin
kauan kuin kuningasvalta oli loistossa ja kunniassa, pysytteli tämä
rikas aatelismies ylpeänä taka-alalla; mitä varten hän olisi tehnyt
kumarruksia saadakseen aseman, elinkoron? Vasta vaara houkuttelee
hänestä esiin seikkailijan. Vasta silloin, kun kaikki hylkäävät
tuomitun kuninkaan, tämä kuningasuskollisuuden don Quijote heittäytyy
mielettömän sankarillisena taisteluun pelastaakseen hänet. On itsestään
selvää, että tämä huimapää koko vallankumouksen ajan pysyy kaikkein
vaarallisimmalla paikalla: käyttäen tusinoittain vieraita nimiä hän
piileksii Pariisissa taistellakseen yksin ja nimettömänä vallankumousta
vastaan. Hän uhraa koko omaisuutensa lukemattomiin yrityksiin, joista
tähän asti hurjin on ollut se, että hän Ludvig XVI:ta vietäessä
mestattavaksi yht’äkkiä hypähtää esiin kahdeksankymmenentuhannen
aseistetun ihmisen keskeltä, heiluttaa sapeliaan ja huutaa kuuluvalla
äänellä: »Tänne kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!» Mutta
kukaan ei liity häneen. Koko Ranskassa ei kukaan ole niin järjettömän
rohkea, että yrittäisi kirkkaassa päivänvalossa riistää kokonaisen
kaupungin, kokonaisen armeijan käsistä yksityisen miehen. Ja niin
paroni de Batz kätkeytyy jälleen ihmisvilinään, ennenkuin vahdit ovat
ehtineet tointua hämmästyksestään. Mutta tämä epäonnistuminen ei ole
tehnyt häntä toivottomaksi, ja hän varustautuu ylittämään oman tekonsa
ryhtymällä kuninkaan teloituksen jälkeen heti mielikuvituksellisen
rohkeaan suunnitelmaan kuningattaren pelastamiseksi.

Parooni de Batz on tuntijan silmällä huomannut vallankumouksen
heikon kohdan, sen sisimmän, salaisen myrkyn idun, jonka Robespierre
hehkuvalla raudalla koettaa polttaa pois: alkavan lahjomisjärjestelmän.
Poliittisella mahdillaan vallankumoukselliset ovat saavuttaneet
valtionvirkoja, ja kaikkiin valtionvirkoihin takertuu kulta, tuo
vaarallinen syövytysaine, joka tarttuu sieluihin kuin ruoste teräkseen.
Köyhälistöoliot, pikkueläjät, joilla ei milloinkaan ole ollut käsissään
suuria summia, käsityöläiset, kirjurit ja tähän asti ammattia vailla
olleet agitaattorit saavat nyt äkkiä hoidettavakseen jättiläissummia
hoitaessaan sotahankintoja, ostaessaan elintarpeita, myydessään
emigranttien omaisuuksia ilman valvontaa, eikä kovinkaan monella ole
sellaista catolaista lujuutta, että he voisivat kestää näin tarjoutuvat
suunnattomat houkutukset. Mielialan ja liiketoimien kesken muodostuu
hämäriä yhteyksiä, tehtyään palveluksia tasavallalle monet hurjimmista
vallankumouksellisista tahtovat nyt ansaita huimasti tasavallan
kustannuksella. Tähän lahjottavien karppilammikkoon, jossa jokainen
ahnaana vaanii saalistaan, paroni de Batz päättäväisenä viskaa onkensa
kuiskaten taikasanan, joka yhtä paljon nykyään kuin silloinkin huumaa
mielet, sanan: »miljoona». Miljoona kaikille niille, jotka auttavat
toimittamaan kuningattaren pois Temple’istä! Sellaisella rahasummalla
voidaan räjäyttää paksuimmatkin vankilan muurit, sillä paroni de
Batz ei Jarjayes’in tavoin työskentele toisen asteen apureilla,
lampunsytyttäjillä ja yksityisillä sotilailla, vaan hän suuntaa
ponnistuksensa rohkeasti ja päättävästi itse keskukseen: hän ei osta
alempia virkailijoita, vaan valvontajärjestelmän pääelimet, ennen
kaikkea kaupunginneuvoston tärkeimmän miehen, entisen limonadikauppiaan
Michonis’n, jonka alaisena kaikkien vankiloiden, siis myös Temple’in
tarkastus on. Hänen toisena vetonaan on koko piirin sotilaallisen
johtajan, Corteyn lahjominen. Siten tällä kaikkien virastojen ja
poliisilaitoksen yötä päivää vangitsemismääräyksellä etsimällä
rojalistilla on käsissään sekä, siviiliviranomaiset että Temple’in
sotilaallinen valvonta, ja hän voi hyvin suojattuna käydä käsiksi
tehtäväänsä samaan aikaan kuin konventissa ja turvallisuusvaliokunnassa
pidetään jyriseviä puheita »katalaa Batzia» vastaan.

Tällaiseen rautahermoiseen kylmäverisyyteen laskelmissa ja lahjomisissa
mestarivehkeilijä paroni de Batz kuitenkin samalla yhdistää hehkuvan
henkilökohtaisen rohkeuden. Hän, jota sadat urkkijat ja kätyrit
epätoivoisina ajavat takaa kautta koko maan — turvallisuusvaliokunta
tietää jo, että hän tekee suunnitelman toisensa jälkeen tasavallan
tuhoamiseksi —, kirjoittautuu tavallisena sotilaana, Forguet-nimisenä,
Temple’in vahtikomppaniaan henkilökohtaisesti tarkastaakseen maastoa.
Kivääri olalla, kansalliskaartilaisen likaisissa ja rähjäisissä
vaatteissa tuo upporikas ja hemmoiteltu ylimys suorittaa toisten
sotilasten kanssa halpaa vahtipalvelusta kuningattaren ovien
edustalla. Onnistuiko hänen tunkeutua itsensä Marie Antoinette’in
luo, ei ole tunnettua, eikä tämä ollutkaan hänen varsinaiselle
suunnitelmalleen tarpeellista, sillä Michonis, jonka tuli saada runsas
osuutensa miljoonasta, epäilemättä antoi itse tiedon kuningattarelle.
Samaan aikaan keinotellaan lahjotun sotilaskomendantti Corteyn
myötävaikutuksella yhä useampia paronin kätyreitä vahtikomppaniojen
miehistön joukkoon. Siten syntyy lopulta eräs maailmanhistorian
hämmästyttävimpiä ja epätodennäköisimpiä tilanteita: määrättynä
päivänä, 1793, keskellä vallankumouksellista Pariisia, vartioivat koko
Temple’in piiriä, johon ei kukaan asiaankuulumaton saa astua ilman
kaupunginhallinnon lupaa, ja sen sisäpuolella Marie Antoinette’ia,
pannaanjulistettua, vangittua Ranskan kuningatarta, yksinomaan
tasavallan viholliset, pataljoona valepukuisia rojalisteja, ja
heidän johtajanaan on konventin ja turvallisuusvaliokunnan sadoilla
päätöksillä ja vangitsemismääräyksillä vainoama paroni de Batz:
hurjempaa, uhkarohkeampaa juonta ei yhdenkään runoilijan mielikuvitus
ole keksinyt.

Vihdoin Batzin mielestä aika on kypsynyt ratkaisevan kaappauksen
toimeenpanemiseen. On tullut yö, josta teon onnistuessa voisi tulla
maailmanhistorian unohtumattomimpia ja merkitsevimpiä, sillä tänä yönä
on Ranskan uusi kuningas, Ludvig XVII ainiaaksi kuljetettava pois
vallankumouksen valtapiirin ulottuvilta. Tänä yönä paroni de Batz
ja kohtalo heittävät arpaa tasavallan menestymisestä tai turmiosta.
Tulee ilta, alkaa hämärtää, kaikki on valmiina yksityiskohtiaan
myöten. Pihalle marssii lahjottu Cortey sotilasosastoineen, hänen
mukanaan salaliiton johtaja, paroni de Batz. Cortey jakaa miehistön
siten, että juuri ratkaisevat uloskäytävät ovat yksinomaan paroni
de Batzin värväämien rojalistien käsissä. Samalla kertaa toinen
lahjottu, Michonis, on ottanut osalleen valvonnan huoneissa ja jo
varustanut sotilasviitoilla Marie Antoinette’in, madame Elisabethin
ja Marie Antoinette’in tyttären. Keskiyön aikaan tulee näiden
kolmen sotilaslakit silmillä, kivääri olalla tavallisen patrullin
tapaan muutamien toisten valekansalliskaartilaisten kanssa Corteyn
johdolla marssia Temple’istä pieni dauphin keskellään. Kaikki näyttää
turvatulta, suunnitelma on pienimpiä yksityiskohtiaan myöten selvä.
Koska Corteyllä kaartin komendanttina on oikeus milloin hyvänsä avata
suuret portit patrulleilleen, on miltei epäilemätöntä, että hänen
henkilökohtaisesti johtamansa joukko-osasto on häiritsemättä pääsevä
kadulle. Kaikesta muusta on huolehtinut mestarivehkeilijä Batz, joka
väärällä nimellä omistaa maatalon Pariisin lähettyvillä, talon, jonne
ei milloinkaan poliisi ole tunkeutunut: lähinnä tänne aiotaan piilottaa
kuninkaallinen perhe muutamiksi viikoiksi ja ensimmäisen turvallisen
tilaisuuden tarjoutuessa viedä yli rajan. Sitäpaitsi on kadulle
sijoitettu pari urheata, päättäväistä nuorta rojalistia kummallakin
kaksi pistoolia taskussa pidättämään takaa-ajajia hälytyksen varalta.
Niin mielettömän uhkarohkealta kuin suunnitelma tuntuukin, on se
pikkuseikkoja myöten läpiajateltu ja oikeastaan jo suoritettu.

Kello on lähes yksitoista. Marie Antoinette ja hänen seuralaisensa
ovat valmiina minä hetkenä hyvänsä seuraamaan vapauttajia. He
kuulevat patrullin kovin askelin astelevan alhaalla edestakaisin,
mutta tämä vartiointi ei heitä peloita, sillä he tietävät, että
tämän sanskylottiunivormun alla sykkivät liittolaissydämet. Michonis
odottaa vain paroni de Batzin merkkiä. Silloin äkkiä — mitä on
tapahtunut? He hytkähtävät pelästyneinä — kuuluu kovaa kolkutusta
vankilan portilta. Kaiken epäluulon välttämiseksi tulija päästetään
heti sisään. Se on suutari Simon, tuo rehellinen, lahjomaton
vallankumousmies, kaupunginhallituksen jäsen, joka kiihtyneenä
syöksyy sisään vakuuttautuakseen, ettei kuningatarta vielä ole viety
pois. Muutamia tunteja aikaisemmin muuan santarmi on tuonut hänelle
kirjelippusen, että Michonis täksi yöksi suunnittelee petosta, ja hän
on heti ilmoittanut tämän tärkeän tiedon kaupungin valtuutetuille. Nämä
eivät oikein ota uskoakseen niin romanttista juttua; hehän päivittäin
saavat vastaanottaa satoja ilmiantoja. Ja edelleen, kuinka sellainen
olisi mahdollista: Eikö Temple’iä vartioi 280 miestä ja eivätkö sitä
valvo luotettavimmat komissaarit? Mutta oli miten oli, he antavat
joka tapauksessa Simonille tehtäväksi tänä yönä Michonisin asemesta
kontrolloida Temple’in sisähuoneet. Heti kun Cortey näkee hänen
tulevan, hän tietää, että kaikki on hukassa. Kaikeksi onneksi Simon ei
vähääkään aavista hänessä salaliittolaisten auttajaa. »Koska sinä olet
täällä, olen rauhallinen», hän sanoo hänelle toverillisesti ja lähtee
Michonisin luo torniin.

Paroni de Batz, joka näkee koko suunnitelmansa ajautuvan karille tämän
yhden epäluuloisen miehen vuoksi, harkitsee sekunnin verran: Eikö
hänen vielä olisi riennettävä nopeasti Simonin jälkeen ja oikeaan
aikaan lävistettävä hänen päänsä pistoolinluodilla? Mutta siinä
ei olisi paljoakaan järkeä. Sillä laukauksen täytyisi kutsua koko
muu vahtimiehistö paikalle, ja sitäpaitsi täytyy heidän joukossaan
muutenkin olla kavaltaja. Kuningatar ei enää ole pelastettavissa:
jokainen väkivallanteko saattaisi tarpeettomasti hänen henkensä
vaaranalaiseksi. Nyt on vain edes saatava ehein nahoin Temple’istä
ulos ne, jotka valepukuisina ovat sinne hiipineet. Cortey, joka
niinikään on joutunut kovan ahdistuksen valtaan, muodostaa nopeasti
salaliittolaisista patrullin. Tämä marssii mukanaan paroni de Batz
rauhallisesti Temple’in pihalta kadulle: salaliittolaiset ovat
pelastuneet, kuningatar jätetty oman onnensa nojaan.

Tällä välin Simon on vihastuneena vetänyt tilille Michonisin;
hänen tulee heti saapua vastaamaan kaupunginhallituksen eteen.
Michonis, joka nopeasti on toimittanut pois valepukunsa, Pysyy
järkähtämättömänä. Vastaansanomatta hän seuraa vaarallista miestä
vaarallisen tuomioistuimen eteen. Mutta merkillistä kyllä suhtaudutaan
siellä Simoniin jokseenkin kylmäkiskoisesti. Tosin ylistetään
hänen isänmaallista mielenlaatuaan, hänen hyvää tahtoaan ja hänen
valppauttaan, mutta annetaan kelpo Simonin selvästi ymmärtää, että hän
on nähnyt aaveita. Kaupunginhallitus ei näköjään ota vakavalta kannalta
koko salaliittoa.

Todellisuudessa — ja tämä antaa meidän katsahtaa syvälle politiikan
umpisokkeloihin — kaupunginvaltuutetut ottivat tämän pakoyrityksen
erittäin vakavalta kannalta ja varoivat vain antamasta siitä kuulua
mitään. Tämän osoittaa erittäin merkillinen asiakirja, jossa
yhteishyvän valiokunta nimenomaan käskee julkista syyttäjää Marie
Antoinette’in oikeudenkäynnissä salaamaan kaikki yksityiskohdat siinä
suuressa, Simonin tyhjäksitekemässä suunnitelmassa, jossa Batz ja
hänen kätyrinsä olivat osallisina. Oli vain puhuttava pakoyrityksen
tosiasiasta mainitsematta yksityiskohtia: kaupunginneuvosto pelkäsi
antaa maailman tietää, kuinka syvälle lahjonta jo oli myrkyttänyt sen
parhaimmat miehet, ja siten vuosikausiksi muuan maailmanhistorian
draamallisimmista ja hämmästyttävimmistä välikohtauksista jäi
tuntemattomaksi.

Mutta joskaan kaupunginneuvosto pelästyen näennäisesti luotettavimpien
virkamiestensä lahjottavuudesta ei uskalla julkisesti ryhtyä
oikeudenkäyntiin paon auttajia vastaan, se päättää nyt käydä asioihin
lujemmin käsiksi ja tehdä tällaiset yritykset mahdottomiksi tuolle
rohkealle naiselle, joka masentumatta, taipumattoman sydämensä uhmalla
yhä uudelleen taistelee vapautensa puolesta. Ensi töiksi erotetaan
virasta epäluulonalaiset komissaarit, ennen kaikkea Toulan ja Lepître,
ja Marie Antoinette’ia vartioidaan kuin rikoksentekijää. Kello
yksitoista yöllä Hébert, häikäilemättömin kaupunginvaltuutetuista,
ilmestyy Marie Antoinette’in ja madame Elisabethin luo, jotka
kaikessa rauhassa ovat aikoja sitten menneet levolle ja käyttää mitä
perusteellisimmin hyväkseen kommuunin käskyä tarkastaa »mielin määrin»
huoneet ja henkilöt. Kello neljään asti aamulla pengotaan jokaista
huonetta, jokaista vaatekappaletta, jokaista laatikkoa ja jokaista
huonekalua.

Tämän tutkimuksen tulos jää kuitenkin harmillisen vähäiseksi —
punanahkainen lompakko, jossa on pari merkityksetöntä osoitetta,
lyijykynänpidin ilman lyijykynää, palanen sinettilakkaa, kaksi
pienoismuotokuvaa ja muita muistoesineitä, vanha Ludvig XVI:n hattu.
Etsinnät uudistetaan, mutta aina ilman raskauttavaa tulosta. Marie
Antoinette, joka koko vallankumousajan jatkuvasti on heti polttanut
kaiken kirjoitetun, jottei tarpeettomasti panisi alttiiksi ystäviään
ja auttajiaan, ei tälläkään kertaa anna tutkintoviranomaisille
vähintäkään syytöksen aihetta. Harmistuneena siitä, ettei se voi
saada kylmäveristä vastustajatarta kiinni mistään todistettavasta
rikoksesta ja toiselta puolen vakuuttuneena, ettei tämä ole luopuva
salakähmäisistä ponnistuksistaan, kaupunginneuvosto päättää haavoittaa
naista siihen kohtaan, missä hän on arin: äidintunteeseen. Tällä kertaa
isku osuu suoraan hänen, sydämeensä. Heinäkuun 1 päivänä, muutamia
päiviä salaliiton paljastumisen jälkeen, yhteishyvän valiokunta
tekee kaupunginneuvoston esityksestä päätöksen, että nuori dauphin,
Louis Capet, on erotettava äidistään ja sijoitettava Temple’in
kaikkein varmimpaan huoneeseen ilman minkäänlaista mahdollisuutta
olla yhteydessä hänen kanssaan eli, selvemmin ja julmemmin sanottuna:
riistettävä äidiltä. Kasvattajan valinta annetaan kaupunginneuvoston
tehtäväksi, ja tämä päättää, ilmeisesti kiitollisena Simonin
valppaudesta, asettaa kasvattajaksi tämän suutarin, koska hän on
luotettavin ja koetelluin, yhtä vähän rahalla kuin tunteellisuudella
ja hentomielisyydelläkään järkytettävissä oleva sanskylotti. Nyt
ei Simon, yksinkertainen, suora, karkea rahvaanmies, aito ja
todellinen proletaari, suinkaan ollut sellainen inhottava juoppo ja
verenhimoinen sadisti, miksi rojalistit ovat hänet valheellisesti
esittäneet; mutta kuitenkin, mikä kammottava kasvattajan valinta!
Sillä tämä mies ei elinaikanaan ole todennäköisesti milloinkaan
lukenut kirjaa, hänellä ei ole, kuten ainoa häneltä säilynyt kirje
osoittaa, edes kaukaisinta aavistustakaan oikeinkirjoituksen alkeista:
hän on rehellinen sanskylotti, ja tämä näyttää 1793 jo riittävältä
edellytykseltä mihin virkaan hyvänsä. Vallankumouksen henkinen taso on
jyrkässä kaaressa alentunut kuuden kuukauden kuluessa siitä lähtien,
kun vielä kansalliskokouksessa ajateltiin Ranskan kruununperillisen
kasvattajaksi Condorcet’ta, tuota hienoa suurta kirjailijaa, »Progrès
de l’esprit humain» [Ihmishengen kehitys, edistyminen] kirjan tekijää.
Verrattuna suutari Simoniin on erotus hirvittävä. Mutta noista
kolmesta sanasta »vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys» vapauden käsite on
valvontavaliokunnan asettamisen jälkeen ja veljeyden vapaus giljotiinin
käytäntöön tulemisen jälkeen joutunut yhtä suuren arvonalennuksen
alaiseksi kuin assignaatit; ainoastaan tasa-arvoisuuden, tai
pikemminkin väkivaltaisen yhtäläistyttämisen ajatus vallitsee
vallankumouksen viimeistä, radikaalista ja väkivaltaista vaihetta.
Tällä toimenpiteellä ilmaistaan tietoisesti tarkoitus, ettei nuorta
dauphinia ole kasvatettava sivistyneeksi, eipä edes kultivoiduksi
ihmiseksi, vaan että hänen tulee henkisesti pysyä alimman,
sivistymättömimmän kansanluokan tasolla. Hänen tulee täydelleen unohtaa
syntyperänsä ja siten tehdä muille helpommaksi sen unohtaminen.

Tästä konventin päätöksestä, riistää Marie Antoinette’in äidillisestä
huolenpidosta hänen lapsensa, hän itse ei aavista mitään, kun puoli
kymmeneltä illalla kuusi kaupungin lähettilästä kolkuttaa Temple’in
porteille. Julmien, äkillisten yllätysten menetelmä kuuluu Hébert’in
rankaisujärjestelmään. Aina nämä hänen tarkastuksensa suoritetaan
äkkiyllätyksinä myöhään yöllä ja ilman edelläkäypää tiedoksiantoa.
Lapsi on aikoja sitten viety vuoteeseen, kuningatar ja madame Elisabeth
ovat vielä valveilla. Kaupunginvirkailijat astuvat huoneeseen,
epäluuloisena nousee kuningatar seisomaan; vielä ei ainoakaan
näistä yöllisistä käynneistä ole tuonut hänelle mukanaan muuta kuin
nöyryytystä tai huonoja viestejä. Tällä kertaa kaupunginvirkailijat
itsekin näyttävät hieman nolostuneilta. On raskas tehtävä heille,
jotka suurimmaksi osaksi itse ovat perheenisiä, ilmoittaa äidille
yhteishyvänvaliokunnan käskeneen, että hänen täytyy heti, ilman mitään
ulkonaista aihetta ja saamatta kunnolleen sanoa jäähyväisiä lapselleen,
luovuttaa ainoa poikansa ikiajoiksi vieraiden hoivaan.

Niistä näytelmistä, joita tuona yönä esitettiin epätoivoisen äidin
ja kaupunginviranomaisten välillä, ei meillä ole muuta kertomusta
kuin tuo ylen epäluotettava ainoan silminnäkijän, Marie Antoinette’in
tyttären selostus. Onko totta, että, kuten myöhempi Angoulème’in
herttuatar väittää, Marie Antoinette kyynelsilmin rukoili näitä
virkamiehiä, jotka kuitenkin vain suorittivat virkatehtäväänsä,
jättämään hänelle lapsen? Että hän huusi heille, että he saivat
mieluummin tappaa hänet itsensä kuin riistää häneltä pojan? Että
virkamiehet (tämä kuulostaa epätodennäköiseltä, sillä siihen heitä
ei ollut käsketty) olisivat uhanneet enempää vastarintaa tehtäessä
tappaa lapsen ja pienen prinsessan, ja vihdoin tuntikausia kestäneen
käsikähmän jälkeen väkivallalla olisivat raahanneet mukanaan kirkuvan,
nyyhkyttävän lapsen? Virallinen selonteko ei tiedä siitä mitään; itse
puolestaan virkamiehet kaunistellen tiedoittavat: »Ero tapahtui kaikin
tunteenpurkauksin, mitkä olivat sellaisina hetkinä odotettavissa.
Kansan edustajat osoittivat kaikkea sitä huomaavaisuutta, mikä oli
saatettavissa sopusointuun heidän velvollisuutensa ankaruuden kanssa.»
Tässä on siis selonteko selontekoa vastaan, puolue puoluetta vastaan,
ja missä puolueella on sananvuoro, siellä puhuu harvoin totuus. Mutta
yksi asia ei ole epäiltävissä: Tämä väkivaltainen ja tarpeettoman julma
erottaminen pojasta oli kenties raskain hetki Marie Antoinette’in
elämässä. Tähän vaaleaveriseen, vallattomaan, varhaiskypsään lapseen
äiti oli erikoisesti kiintynyt; tämä poika, josta hän tahtoi
kasvattaa kuninkaan, yksin teki lörpöttävällä iloisuudellaan,
uteliaalla kyselyhalullaan yksinäisessä tyrmässä vietetyt hetket vielä
siedettäviksi äidille. Epäilemättä poika oli lähempänä hänen sydäntään
kuin tytär, joka ollen juro, synkkä, epäystävällinen luonne, henkisesti
hidas ja joka suhteessa mitätön, tarjosi Marie Antoinette’in alati
eloisalle hellyydelle vähemmän virikettä kuin tämä kaunis, hento ja
merkillisen valpas poikanen, joka niin mielettömän kovalla ja raa’alla
tavalla nyt ainaiseksi riistetään häneltä. Sillä vaikkakin dauphin
edelleenkin saa asua Temple’in korttelissa, vain muutamia metrejä
Marie Antoinette’in tornista, ei kaupunginneuvoston anteeksiantamaton
muodollisuus salli äidin vaihtaa ainoatakaan sanaa lapsensa kanssa;
yksinpä silloinkin, kun hän kuulee pojan olevan sairaana, häneltä
evätään käynti hänen luonaan: kuin ruton saastuttamana pidetään häntä
pojastaan eristettynä. Eipä edes — siinä toinen järjetön julmuus — hän
saa puhua hänen merkillisen kasvattajansa, suutari Simonin kanssa, hän
ei saa tiedustella poikansa vointia; mykkänä ja avuttomana äidin täytyy
alistua siihen, että hän tietää lapsensa hengittävän samaa ilmaa kuin
hän itse, mutta ei voi häntä tervehtiä eikä olla hänen kanssaan missään
muussa kosketuksessa kuin sisäisen tunteen, jota ei mikään käsky voi
estää.

Vihdoin Marie Antoinette vähäiseksi riittämättömäksi lohdutuksekseen
huomaa, että tornin yhdestä pikkuisesta porrasikkunasta kolmannesta
kerroksessa voi nähdä sen osan pihamaata, missä dauphin usein leikkii.
Ja siinä seisoo nyt tuntikausia ja lukemattomia kertoja turhaan tuo
kovia kokenut nainen, joka kerran oli koko valtakunnan kuningatar,
odottaen, voisiko hän varkain (vartijat ovat armahtavaisia) vankilansa
pihassa aivan ohimennen huomata rakastetun vaalean hahmon ääriviivat.
Lapsi, joka ei aavista, että hänen äitinsä katse usein kyynelten
samentamana, ristikkoikkunasta seuraa jokaista hänen liikettään,
leikkii iloisena ja huolettomana (mitä tietää 9-vuotias lapsi
kohtalostaan?). Poika on nopeasti, aivan liian nopeasti mukautunut
uuteen ympäristöönsä, hän on iloisessa temmellyksessään unohtanut,
kenen lapsi hän on ja mikä on hänen sukuperänsä ja nimensä. Rohkeasti
ja äänekkäästi hän laulaa merkitystä aavistamatta »Carmagnole’ia» ja
»Ça ira’ta», mitkä Simon ja tämän toverit hänelle ovat opettaneet;
hänellä on päässään sanskylottien punainen myssy ja hän on siitä
huvitettu, hän kujeilee sotilasten kanssa, jotka vartioivat hänen
äitiään, — tätä lasta eivät äidistä enää erota vain kiviset muurit,
vaan sisäisesti erottaa hänet jo kokonainen uusi maailma. Ja kuitenkin,
äidin sydän lyö yhä uudestaan voimakkaana ja riemullisena, kun hän
näkee lapsensa, jota hän nyt voi syleillä vain katseillaan, ei enää
käsivarsillaan, leikkivän niin iloisena ja huolettomana, sillä mitä
tuosta raukasta on tuleva? Eikö Hébert, jonka kurjiin käsiin konventti
on säälimättömänä kuningattaren luovuttanut, jo ole kirjoittanut
häväistyslehteensä, »Père Duchesne’iin», uhkaavia sanoja: »Kansakunta
parka, tämä pieni pojanvintiö on ennemmin tai myöhemmin tuleva sinulle
kohtalokkaaksi; kuta lystillisempi hän nyt on, sitä vaarallisemmaksi
hän on tuleva. Tämä pieni käärme ja hänen sisarensa olisi pantava
heitteelle autiolle saarelle; hänestä on mistä hinnasta hyvänsä
päästävä. Sitäpaitsi, mitä merkitsee lapsi, kun kyseessä on tasavallan
paras?»

Mitä merkitsee lapsi? Ei paljoakaan Hébertille, sen tietää äiti.
Sen tähden häntä värisyttää joka päivä, jona hän ei näe lemmikkiään
pihalla. Sentähden hän myös vapisee aina voimattomasta raivosta,
kun tämä hänen verivihollisensa astuu hänen huoneeseensa, tuo mies,
jonka neuvosta lapsi on häneltä riistetty ja joka sillä on tehnyt
halpamaisimman rikoksen siveellisen maailman piirissä: harjoittanut
tarpeetonta julmuutta voitettua kohtaan. Se seikka, että vallankumous
luovutti kuningattaren juuri Hébertin, tuo Thersiteensä käsiin, on
synkkä lehti sen historiassa, lehti, jonka mieluimmin sivuuttaa. Sillä
puhtainkin aate muuttuu alhaiseksi ja pieneksi, niin pian kuin se antaa
pienille ihmisille vallan tehdä nimessään epäinhimillisiä tekoja!

Pitkiä ovat nyt tunnit ja pimeämmiltä tuntuvat tornin
ristikkoikkunaiset huoneet, sen jälkeen kuin lapsen nauru ei niitä
enää kirkasta. Ei yksikään ääni, ei yksikään viesti tule enää
ulkoapäin, viimeiset auttajat ovat hävinneet, etäiset ystävät ovat
saavuttamattoman kaukana. Kolme yksinäistä naista istuu yhdessä,
päivän toisensa jälkeen: Marie Antoinette, hänen pieni tyttärensä
ja madame Elisabeth; heillä ei pitkiin aikoihin enää ole ollut
mitään kerrottavaa toisilleen, he eivät enää osaa toivoa eivätkä
ehkä kenties enää pelätäkään. Vaikka tulee kevät ja jo kesäkin, he
tuskin enää menevät alas pieneen puutarhaan, suuri väsymys tekee
heidän jäsenensä raskaiksi. Jotakin sammuu myös näinä äärimmäisen
koettelemuksen viikkoina kuningattaren kasvoissa. Jos katselee
sitä Marie Antoinette’in kuvaa, jonka joku tuntematon maalari tänä
kesänä on valmistanut, tuskin voi tuntea siinä samaksi tuon entisen
paimennäytelmien kuningattaren, rokokoon jumalattaren, tuskin
myöskään sen ylpeänä ja pystypäisenä taistelevan, majesteetillisen
naisen, mikä Marie Antoinette vielä oli ollut Tuilerioissa. Tämän
kömpelön muotokuvan nainen, leskenhuntu harmaantuneilla hiuksillaan,
on kolmestakymmenestäkahdeksasta ikävuodestaan huolimatta — hän on
kärsinyt liian paljon — jo vanha nainen. Kerran niin vallattomien
silmien säkenöinti ja eloisuus on sammunut, veltosti riippuvin käsin
hän istuu siinä suuren väsymyksen vallassa, valmiina noudattamaan
mielellään ja vastaansanomatta jokaista kutsua, vaikka se veisi
tuhoonkin. Hänen kasvojensa entinen sulo on väistynyt hiljaisen
surumielisyyden tieltä, levottomuus suuren välinpitämättömyyden. Kaukaa
nähtynä Marie Antoinette’in kuvaa voisi pitää priorittaren, abbedissan
kuvana, naisen, jolla ei enää ole mitään maallisia ajatuksia, joka
ei toivo enää mitään maailmalta, joka ei enää elä tätä, vaan jo
toista elämää varten. Siinä ei enää huomaa mitään kauneutta, ei enää
rohkeutta, ei enää voimaa: ei muuta kuin suuren, äänettömänä kärsivän
välinpitämättömyyden. Kuningatar on luopunut asemastaan, nainen
toiveistaan; vain väsynyt, raukea matroona kohottaa sinisen kirkkaan
katseensa, jota ei enää mikään kykene hämmästyttämään eikä peloittamaan.

Marie Antoinette ei enää pelästykään, kun muutamia päiviä myöhemmin
kello kahdelta aamulla jälleen kova kolkutus kuuluu hänen oveltaan.
Mitä voi maailma vielä tehdä hänelle, sen jälkeen kuin häneltä on
otettu mies, lapsi, rakastettu, kruunu, kunnia, vapaus? Hän nousee
rauhallisena, pukeutuu ja päästää sisään komissaarit. He lukevat
konventin päätöksen, joka määrää, että leski Capet on siirrettävä
Conciergerie’hin, koska häntä vastaan on nostettu syyte. Marie
Antoinette kuuntelee rauhallisena eikä vastaa mitään. Hän tietää, että
vallankumoustuomioistuimen syytös merkitsee tuomiota ja Conciergerie
ruumishuonetta. Mutta hän ei rukoile, hän ei riitele vastaan, hän ei
pyydä lykkäystä. Hän ei vastaa ainoatakaan sanaa näille ihmisille,
jotka sellainen ilmoitus mukanaan murhamiesten tavoin yllättävät hänet
keskellä yötä. Tyynenä hän antaa tutkia vaatteensa ja antaa ottaa
itseltään pois kaiken, mitä hänellä on taskuissaan. Vain nenäliinan hän
saa pitää ja pienen pullon sydäntä vahvistavaa lääkettä. Sitten hänen
täytyy vielä kerran — kuinka usein onkaan hän sen jo tehnyt — sanoa
jäähyväiset, tällä kertaa kälylleen ja tyttärelleen. Hän tietää, että
tämä hyvästijättö on viimeinen. Mutta maailma on jo totuttanut hänet
jäähyväisiin.

Taakseen katsomatta, pystypäisenä ja lujana Marie Antoinette kulkee
asuinhuoneensa ovelle ja hyvin nopeasti alas portaita. Kaiken avunannon
hän torjuu luotaan, oli tarpeetonta antaa hänen pitää pullo väkevine
essensseineen sen varalta, että hänen voimansa pettäisivät: hän on
jo itse tullut voimakkaaksi sisältäpäin. Raskain on jo aikoja sitten
kestetty: ei mikään voi enää olla pahempaa kuin näiden viimeisten
kuukausien elämä. Nyt tulee helpompi: kuolema. Hän melkein rientää sitä
kohti. Niin nopeasti hän kiirehtii pois tästä kauhistavien muistojen
vankilasta, että hän — kenties kyynelet samentavat hänen silmiään —
unohtaa kumartua kulkiessaan matalasta ulkoportista ja lyö otsansa
rajusti kovaan hirteen. Huolestuneina rientävät seuralaiset hänen
luokseen ja kysyvät, koskiko häneen. »Ei», hän vastaa rauhallisena,
»nyt ei mikään minuun enää voi koskea.»

CONCIERGERIE

Eräs toinenkin nainen on tänä yönä herätetty, madame Richard,
Conciergerien taloudenhoitajan vaimo. Myöhään illalla on hänelle
yht’äkkiä annettu tehtäväksi asettaa Marie Antoinette’ille kuntoon
selli; herttuoiden, ruhtinasten, kreivien, piispojen, porvarien,
kaikensäätyisten uhrien jälkeen tulee nyt myös Ranskan kuningatar
ruumishuoneeseen. Madame Richard pelästyy. Sillä yhä edelleenkin
herättää kansan naisessa sana »kuningatar» syvää kunnioitusta, kuin
valtavan kellon kumahdus. Kuningatar, kuningatar hänen kattonsa alla!
Heti madame Richard valitsee vuodevaatteidensa joukosta hienoimmat ja
valkoisimmat liinavaatteet; kenraali Custine’in, Mainzin valloittajan,
jonka pään yläpuolella niin ikään mestauskirves riippuu, täytyy
siirtyä pois ristikkoikkunaisesta sellistään, joka muinoin on
ollut neuvoshuoneena; kiireesti laitetaan tuo synkkä huone kuntoon
kuningatarta varten. Kokoonkäännettävä rautasänky, kaksi patjaa, kaksi
olkituolia, päänalus, kevyt peite, sitten vielä pesumalja ja kostealla
seinällä vanha matto: sen enempää hän ei uskalla antaa kuningattarelle.
Ja sitten he kaikki odottavat ikivanhassa, puoleksi maanalaisessa
kivitalossa.

Kello kolmelta aamulla ajavat kolisten paikalle vaunut. Ensiksi astuu
santarmeja soihtu kädessä pimeään käytävään, sitten ilmestyy — tuo
liukas mies on onnellisesti pelastunut Batzin jutusta ja saanut pitää
virkansa vankiloiden ylitarkastajana — limonadikauppias Michonis, hänen
takanaan lepattavassa valossa kuningatar seurassaan pieni koiransa,
joka ainoana elollisena olentona saa seurata häntä vankilaan. Myöhäisen
hetken vuoksi — ja lisäksi, olisihan ilveilyä teeskennellä, ettei
Conciergeriessä tiedettäisi, kuka Marie Antoinette, Ranskan kuningatar,
on — säästetään häneltä tavallinen kansliaan ilmoittautumisen
muodollisuus, ja hänen sallitaan heti mennä levolle selliinsä.
Emännöitsijän palvelustyttö, muuan nuori, köyhä raukka maaseudulta,
Rosalie Lamorlière, joka ei osaa kirjoittaa ja jota meidän kuitenkin
on kiittäminen kuningattaren seitsemänkymmenenseitsemän viimeisen
päivän todenmukaisimmista ja vaikuttavimmista kuvauksista, hiipii aivan
järkyttyneenä kalpean, mustiin puetun naisen jäljessä ja tarjoutuu
auttamaan häntä riisuutumisessa. »Kiitän sinua, lapseni», vastaa
kuningatar, »kun minulla ei enää ole ketään, autan itse itseäni.»
Ensiksi hän ripustaa kellonsa seinässä olevaan naulaan, voidakseen
mitata ajan kulkua, tuon lyhyen hänelle suodun ja kuitenkin loputtoman
ajan. Hän riisuutuu ja paneutuu vuoteeseen. Santarmi ladattuine
kivääreineen astuu huoneeseen, ovi sulkeutuu. Suuren tragedian
viimeinen näytös on alkanut.

Conciergerie on — se tiedetään Pariisissa ja koko maailmassa —
vaarallisimpien poliittisten rikollisten erikoisvankila; merkintää
sen nimiluetteloon voidaan huoleti pitää kuolintodistuksena.
Saint-Lazare’ista, Carmesista, Abbayesta ja kaikista muista
vankihuoneista palataan vielä kerran takaisin maailmaan,
Conciergerie’sta ei milloinkaan tai aivan tavattoman harvinaisissa
tapauksissa. Marie Antoinette’in ja yleisön täytyy siis uskoa
(ja se on tarkoituskin), että siirtäminen ruumishuoneeseen jo on
kuolemantanssin ensimmäinen jousenveto. Todellisuudessa konventti ei
ollenkaan vielä ajattele tehdä kovin pikaista loppua kuningattaresta,
tuosta kallisarvoisesta panttivangista. Tämän uhkaavan siirtämisen
Conciergeriehin tulee olla vain ruoskaniskuna Itävallan kanssa
käydyille, hitaasti edistyville vaihtoneuvotteluille, uhkaava
»kiiruhtakaa» -ele, poliittinen painostuskeino; mutta todellisuudessa
annetaan konventissa äänekkäästi julkitoitotetun syytöksen levätä
rauhassa. Vielä kolme viikkoa tuon pateettisen »kuoleman esihuoneeseen»
siirtämisen jälkeen, johon tietysti kaikissa ulkomaisissa
sanomalehdissä (ja sitä halusikin yhteishyvän valiokunta) vastataan
kauhistuksen huudoilla, ei vallankumoustuomioistuimen yleiselle
syyttäjälle Fouquier-Tinville’ille vielä ole annettu ainoatakaan
asiakirjaa, ja tuon suuren torventörähdyksen jälkeen ei konventin
eikä kommuunin julkisessa keskustelussa enää ole puhetta Marie
Antoinette’ista. Tosin Hébert, vallankumouksen likainen pyöveli,
silloin tällöin nalkuttaa »Père Duchesne’issään» että »portto»
(grue) vihdoinkin olisi pantava »koettelemaan Samsonin kravattia»
ja että pyövelin pitäisi saada »heittää keilaa nartun pääkallolla».
Mutta yhteishyvän valiokunta, joka ajattelee pitemmälle, antaa hänen
rauhassa kysellä, miksi »keksitään niin paljon verukkeita, ennenkuin
tuomitaan itävaltalainen naarastiikeri, ja etsitään todistuskappaleita
hänen tuomitsemisekseen, vaikka hänet, jos tahdottaisiin olla häntä
kohtaan oikeudenmukaisia, pitäisi pienentää hakkelukseksi kaiken
sen veren vuoksi, mikä hänellä on omallatunnollaan» —, kaikki
tämä hurja suunpieksäntä ja kirkuminen ei hiukkaistakaan vaikuta
yhteishyvän valiokunnan, joka katselee yksinomaan sotakarttaa,
salaisiin suunnitelmiin. Kuka tietää, miten mainiosti vielä voidaan
käyttää tätä habsburgilaistytärtä, ehkäpä jo hyvinkin pian, sillä
heinäkuun päivät ovat Ranskan armeijalle olleet kohtalokkaita.
Joka hetki voivat liittoutuneiden joukot marssia Pariisia vastaan;
miksi tarpeettomasti tuhota niin kallisarvoista verta! Hébertin
annetaan siis rauhassa kirkua ja raivota, sillä se antaa lisätukea
käsitykselle, että suunnitellaan kuningattaren pikaista mestausta:
todellisuudessa konventti antaa hänen kohtalonsa häilyä. Marie
Antoinette’ia ei päästetä vapaaksi, häntä ei myöskään tuomita. Pidetään
vain hyvin näkyvästi miekkaa hänen päänsä yläpuolella, ja silloin
tällöin näytetään sen säkenöivä terä, koska toivotaan voitavan siten
säikäyttää Habsburgin huonetta ja tehdä se vihdoinkin myöntyväiseksi
neuvotteluihin.

Mutta kohtalokasta kyllä ei tieto Marie Antoinette’in siirtämisestä
Conciergeriehin säikäytä hänen sukulaisiaan vähintäkään: Marie
Antoinette’in Kaunitz laski habsburgilaisen politiikan tulopuolelle
vain niin kauan, kuin hän oli Ranskan kuningatar; viralta pantu
kuningatar, yksityinen onneton nainen tulee ministereille, kenraaleille
ja keisareille täysin yhdentekeväksi, diplomatia ei tunne mitään
hentomielisyyttä. Vain yhden ainoan, täysin valtaa vailla olevan
sydämeen tämä tieto osuu kuin tuli: Ferseniin. Epätoivoisena hän
kirjoittaa sisarelleen: »Rakas Sophie, ainoa ystävättäreni, Sinä
tiedät kai jo tällä hetkellä siitä hirvittävästä onnettomuudesta, että
kuningatar on siirretty Conciergerien vankilaan halpamaisen konventin
päätöksestä, joka luovuttaa hänet vallankumoustuomioistuimelle. Tästä
hetkestä lähtien en enää elä, sillä ei ole elämistä olla olemassa
sillä tavoin kuin minä ja kärsiä kaikki ne tuskat, joita minä tunnen.
Jos voisin tehdä edes jotakin hänen vapauttamisekseen, luulen, että
kärsisin vähemmän. Mutta minusta tuntuu hirvittävältä, etten voi
tehdä mitään muuta kuin esittää rukouksia. Vain Sinä voit käsittää,
mitä kärsin, kaikki on minulta mennyttä, suruni on oleva ikuinen, ja
vain kuolema on saava minut sen unohtamaan. En voi ryhtyä mihinkään,
en voi ajatella mitään muuta kuin tämän kovia kokeneen, arvokkaan
ruhtinattaren onnettomuutta. Minulla ei edes ole voimaa sanoa sitä,
mitä tunnen. Antaisin elämäni pelastaakseni hänet enkä kuitenkaan
sitä voi; suurin onneni olisi kuolla hänen puolestaan pelastaakseni
hänet.» Ja muutamia päiviä myöhemmin: »Syytän usein itseäni siitä, että
hengitän, ajatellessani, että hänet on suljettu kammottavaan vankilaan.
Tämä ajatus viiltää sydäntäni, myrkyttää elämäni, ja olen lakkaamatta
tuskan ja raivon sinne tänne raastama.» Mutta mitä merkitsee tämä
pieni, yhdentekevä herra von Fersen kaikkivaltiaalle yleisesikunnalle,
viisaalle ja ylevälle suurpolitiikalle? Mitä hän kykenee tekemään
muuta kuin purkamaan vihansa, katkeroitumisensa, epätoivonsa, koko sen
helvetillisen tulen, joka hänessä riehuu ja polttaa hänen sieluaan,
yhä uudelleen hyödyttömiin pyyntöihin, juoksemaan odotushuoneissa
ja rukoilemaan sotilasviranomaisia, valtiomiehiä, prinssejä ja
emigrantteja toista toisensa jälkeen, ettei niin häpeällisen kylmästi
katseltaisi, kuinka Ranskan kuningatar, Habsburgin sukuinen prinsessa,
nöyryytetään ja surmataan. Mutta kaikkialla hän kohtaa välttelevän
kohteliasta välinpitämättömyyttä, yksinpä Marie Antoinette’in
uskollisen vaalijan, kreivi Mercyn, hän huomaa »jääkylmäksi» (»de
glace»). Mercy torjuu luotaan kunnioittavasti, mutta päättäväisesti
Fersenin kaiken avunannon ja antaa, onnetonta, kyllä juuri tässä
tilaisuudessa henkilökohtaisen kaunansa puhjeta esiin: Mercy ei
milloinkaan antanut anteeksi Fersenille, että hän oli kuningattareen
lähemmissä suhteissa kuin tapa salli, ja juuri kuningattaren
rakastajalta — ainoalta, joka rakastaa häntä ja hänen elämäänsä, — hän
ei tahdo vastaanottaa mitään ohjeita.

Mutta Fersen ei hellitä. Tämä kaikkien ihmisten jääkylmyys, joka niin
hirvittävän suuressa määrässä eroaa hänen omasta hehkustaan, saattaa
hänet raivoihinsa. Kun Mercy kieltäytyy, hän kääntyy kuninkaallisen
perheen toisen uskollisen ystävän puoleen, kreivi de La Marckin,
joka aikoinaan välitti neuvotteluja Mirabeaun kanssa. Hänessä
hän tapaa inhimillisempää ymmärtämystä. Kreivi de La Marck menee
Mercyn luo ja muistuttaa tuota vanhaa miestä lupauksesta, jonka,
hän neljännesvuosisata sitten on antanut Maria Teresialle, suojella
hänen tytärtään viimeiseen hetkeen asti. Hänen pöytänsä ääressä
he kirjoittavat tarmokkaan kirjeen Coburgin prinssille, Itävallan
joukkojen ylipäällikölle: »Niin kauan kuin kuningatar ei vielä
ollut välittömästi uhan alaisena, voitiin olla vaiti pelosta, että
herätettäisiin häntä ympäröivien hurjimusten raivo. Nykyään, kun hänet
on luovutettu verituomioistuimen käsiin, näyttänee jokainen toimenpide
hänen pelastamisekseen Teistä velvollisuudelta.» Mercy vaatii de
La Marckin innostamana viipymätöntä nopeaa etenemistä Pariisia
kohti kauhun herättämiseksi siellä; jokaisen toisen sotilaallisen
toimenpiteen täytyy väistyä tämän kaikkein tarpeellisimman tieltä.
»Sallikaa minun», kehoittaa Mercy, »mainita siitä mielipahasta,
mitä meidän kaikkien jonakin päivänä täytyy tuntea, jos tällaisena
hetkenä olemme olleet toimettomina. Jälkimaailma ei voi uskoa, että
niin suuri rikos on voitu suorittaa muutaman tunnin matkan päässä
voitokkaista armeijoista näiden armeijojen tekemättä yritystäkään sen
ehkäisemiseksi.»

Tämä kehoitus Marie Antoinette’in pelastamiseksi ajoissa on
valitettavasti kohdistettu heikkoon ja ennen kaikkea hirvittävän
tyhmään henkilöön, jolla on tylsät kersantin aivot. Ylipäällikön,
Coburgin prinssin vastaus muodostuu tämän mukaiseksi. Aivan kuin
vuonna 1793 vielä elettäisiin Noitavasaran [1400-luvun lopulla
tuomioistuimille laadittu ohjesääntö, miten noituudesta syytetyt
oli pakotettava tunnustamaan.] ja inkvisition aikoja, tämä
mitättömyydestään (»nullité») tunnettu prinssi ehdottaa, että pitäisi
»siinä tapauksessa, että Hänen Majesteettinsa kuningattaren henkilöä
kohtaan harjoitettaisiin vähintäkin väkivaltaa, heti elävältä teilata
konventin neljä äskettäin vangiksi otettua jäsentä.» Mercy ja de La
Marck, molemmat hienoja, sivistyneitä aatelismiehiä, ovat todella
kauhuissaan tällaisesta tyhmyydestä ja näkevät, ettei ole mitään
järkeä olla neuvotteluissa sellaisen heikkopään kanssa, sentähden
de La Marck pyytää Mercytä viipymättä kirjoittamaan Wienin hoville:
»Lähettäkää heti toinen kuriiri, pitäkää huolta siitä, että siellä
opitaan tuntemaan vaara koko laajuudessaan, ilmaiskaa äärimmäinen
huolestumisenne, joka on liiankin aiheellinen. On välttämätöntä,
että Wienissä vihdoinkin ymmärretään, kuinka kiusallista, uskallanpa
sanoa, kuinka kohtalokasta keisarilliselle hallitukselle olisi, jos
historia eräänä päivänä voisi sanoa: neljänkymmenen peninkulman
päässä mahtavasta ja voitokkaasta Itävallasta Maria Teresian ylevä
tytär on päättänyt päivänsä mestauslavalla ilman, että tehtiin
yritystäkään hänen pelastamisekseen. Se olisi lähtemätön tahra
keisarimme vaakunakilvessä.» Ja saadakseen jonkin verran vaivalloisesti
liikuteltavissa olevan vanhan herran vielä enemmän yltymään, hän
lisäksi liittää henkilökohtaisen kehoituksen Mercylle: »Sallikaa minun
huomauttaa, että alati epäoikeudenmukainen ihmisten arvostelu ei
tulisi oikein arvostamaan Teidän todellista tunnettanne, jota kaikki
ystävät kunnioittavat, jos Te nykyisissä valitettavissa olosuhteissa
ette alusta alkaen ja yhä uusiintuvin ponnistuksin yrittäisi ravistaa
hereille hoviamme siitä kohtalokkaasta tylsyydestä, minkä vallassa se
on.»

Tällaisen varoituksen häiritsemättä vanha Mercy vihdoinkin asettuu
tarmokkaasti liikkeelle ja kirjoittaa Wieniin: »Kysyn itseltäni, onko
sopusoinnussa keisarin arvon ja hänen etujensa kanssa, että hän pysyy
pelkkänä sen kohtalon katselijana, mikä, uhkaa hänen korkeata tätiään,
koettamatta pelastaa häntä tästä kohtalosta tai suorastaan riistää
häntä sen käsistä... Eikö keisarilla sellaisissa oloissa ole erikoisia
velvollisuuksia täytettävänä?... Ei ole unohdettava, että hallituksemme
asennetta kerran on arvosteleva jälkimaailma; ja eikö ole pelättävä
tämän tuomion ankaruutta, jos Hänen Majesteettinsa Keisari ei ole
tehnyt yrityksiä eikä uhrauksia hänen pelastamisekseen?»

Tämä kirje, joka on verraten rohkea ollakseen lähettilään kirjoittama,
pistetään kylmästi johonkin hovikanslian asiakirjakoteloon, siellä
se saa vastaamattomana tomuttua. Keisari Frans ei aio liikahduttaa
sormeakaan; levollisena hän käyskentelee Schönbrunnissa, levollisena
odottaa Coburg talvimajassaan ja antaa sotilaidensa suorittaa niin
pitkällisiä aseharjoituksia, että heitä niissä sortuu useampia, kuin
hän olisi menettänyt verisimmässäkään taistelussa. Kaikki hallitsijat
pysyvät rauhallisina ja välinpitämättöminä ja huolettomina. Sillä
mitä merkitsee Habsburgin ikivanhalle hallitsijasuvulle hitunen
kunniaa enemmän tai vähemmän! Kukaan ei pane korttakaan ristiin Marie
Antoinette’in pelastamiseksi, ja katkeroituneena Mercy sanoo äkkiä
puhkeavassa vihassa: »He eivät olisi pelastaneet häntä sittenkään,
vaikka omin silmin olisivat nähneet hänen astuvan giljotiinille.»

Coburgilta, Itävallalta ei ole odotettavissa apua, ei prinsseiltä, ei
emigranteilta eikä sukulaisilta, — niinpä yrittävät Mercy ja Fersen
omin päin viimeistä keinoa: lahjomista. Tanssimestari Noverre’in,
hämäräperäisen rahamiehen, välityksellä lähetetään rahoja Pariisiin:
ei kukaan tiedä, kenen käsiin ne joutuvat. Ensiksi koetetaan lähestyä
Dantonia, joka, kuten Robespierre oikein on vainunnut, yleisesti on
lahjottavan maineessa; merkillistä kyllä kulkee teitä myös Hébertin
luo, ja vaikkakin, kuten useimmiten on laita lahjomisissa, todistus
puuttuu, tekee hämmästyttävän vaikutuksen, että yht’äkkiä tämä
pääkirkuja, joka kuukausimääriä on raivonnut kuin kaatumatautinen,
että »grue» vihdoinkin on pantava »tekemään hauenhyppy», nyt äkkiä
vaatii hänen viemistään takaisin Temple’iin. Kuinka paljon näillä
valoa kaihtavilla neuvotteluilla oli menestystä tai olisi voinut olla,
sitä ei tiedä kukaan. Joka tapauksessa nämä kultaiset luodit ammuttiin
liian myöhään. Sillä samaan aikaan kuin nämä taitavat ystävät yrittävät
pelastaa Marie Antoinette’in, on muuan liian taitamaton jo syössyt
hänet syvyyteen: kuten aina hänen elämässään ovat ystävät tulleet
hänelle kohtalokkaammiksi kuin viholliset.

VIIMEINEN YRITYS

Conciergeriella, »kuoleman esihuoneella» on vallankumouksen kaikista
vankiloista ankarimmat ohjesäännöt. Ollen ikivanha kivirakennus,
läpipääsemättömillä muureilla ja nyrkinpaksuisilla raudoitetuilla
ovilla varustettu, jokaisen ikkunan edessä ristikko, jokaisen
käytävän edessä sulku, kokonaisten vahtikomppaniojen ympäröimä,
voisi sen portin kiviotsikkoon olla kirjoitettuna Danten sanat:
»Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää»... Vuosisatoja
koeteltu, terrorin joukkovangitsemisten jälkeen seitsenkertaisesti
kovennettu valvontajärjestelmä tekee kaiken yhteyden ulkomaailman
kanssa mahdottomaksi. Ei ainoatakaan kirjettä voida lähettää, ei
ainoatakaan vieraskäyntiä tehdä, sillä vartijakuntana eivät täällä
ole diletanttivahdit kuten Temple’issä, vaan vankila-ammattimiehet,
joihin eivät pysty mitkään juonet; päälle päätteeksi on kaiken varalta
syytettyjen joukkoon sekoitettu niin sanottuja »moutons» [Oik.
»lammas»; suom. vastaava nimitys »vasikka»], ammattiurkkijoita, jotka
jo edeltäkäsin tiedottaisivat viranomaisille jokaisen pakoyrityksen.
Kaikkialla, missä järjestelmä on ehtinyt vuosien ja vuosikymmenien
aikana tulla koetelluksi, näyttää yksityiselle vastarinnan yrittäminen
toivottomalta.

Mutta, ja se on salaperäinen lohdutus kaikkea kollektivistista
väkivaltaa vastaan: yksityinen ihminen, jos hän on taipumaton ja
päättäväinen, osoittautuu lopulta melkein aina voimakkaammaksi kuin
mikään järjestelmä. Alati ihmisolento, jos hänen tahtonsa pysyy
murtumattomana, kykenee tekemään tyhjäksi paperikäskyt; näin oli
laita Marie Antoinette’in tapauksessa. Jo muutamien päivien jälkeen
hän Conciergeriessakin on tehnyt kaikki ne ihmiset, joiden tulee
häntä vartioida, ystävikseen, auttajikseen, palvelijoiksi, kiitos
sen merkillisen taikavoiman, joka osaksi säteilee hänen nimestään,
osaksi hänen esiintymisensä henkilökohtaisesta ylhäisyydestä.
Taloudenhoitajan vaimolla ei olisi viran puolesta muuta tehtävänä
kuin huoneen siivoaminen ja yksinkertaisesta ruoasta huolehtiminen.
Mutta hän keittää liikuttavalla huolella kuningattarelle mitä
oivallisimpia ruokia; hän tarjoutuu kampaamaan hänet; hän antaa
toisesta kaupunginosasta joka päivä varta vasten tuoda pullollisen sitä
juomavettä, mistä Marie Antoinette pitää. Emännöitsijän palvelustyttö
taas käyttää jokaisen hetken nopeasti pistäytyäkseen vangin luona
puolestaan kysymässä, voisiko hän tehdä jonkin palveluksen. Ja ankarat
santarmit kierrettyine viiksineen, leveine kalskahtelevine sapeleineen,
alati ladattuine kivääreineen, nuo, joiden oikeastaan pitäisi kieltää
kaikki tämä, mitä he tekevät? He tuovat, kuten erään kuulustelun
pöytäkirja osoittaa, omasta aloitteestaan kuningattarelle joka päivä
tuoreita kukkia, joita he ostavat hänelle torilta omalla rahallaan,
hänen lohduttomaan huoneeseensa. Juuri alemmassa kansassa, joka elää
lähempänä onnettomuutta kuin porvari, asuu liikuttava myötätunto
onnen päivinään niin vihattua ruhtinatarta kohtaan. Kun Conciergerien
läheisyydessä torivaimot saavat kuulla madame Richardilta, että
kana tai vihannekset on määrätty kuningattarelle, valitsevat
he huolellisesti parhaimmat, ja harmistuneella hämmästyksellä
Fouquier-Tinville’in täytyy oikeudenkäynnissä todeta, että kuningatar
on nauttinut Conciergeriessä huomattavasti enemmän helpotuksia kuin
Temple’issä. Juuri siellä, missä kuolema säälimättömimpänä hallitsee,
korostuu tajuttomana vastapainona ihmisissä inhimillisyys.

Se, että jopa niin tärkeän valtiollisen vangin kuin Marie Antoinette’in
valvonta suoritettiin löyhästi, tekee, ottaen huomioon hänen
aikaisemmat pakoyrityksensä, aluksi hämmästyttävän vaikutuksen. Mutta
moni asia käy ymmärrettäväksi niin pian kuin muistaa, että tämän
vankilan ylimpänä tarkastajana ei ole kukaan muu kuin limonadikauppias
Michonis, jolla jo Temple’in salaliitossa oli ollut sormensa
mukana pelissä auttajana. Conciergerien paksujen muurien takaa
houkuttelee ja välkkyy paroni de Batzin miljoona, yhä edelleenkin
Michonis näyttelee uhkarohkeata kaksoisosaansa. Joka päivä hän tulee
velvollisuudentuntoisena ja ankarana kuningattaren huoneeseen,
tunnustelee rautaristikon kestävyyttä, koettelee ovia ja ilmoittaa
pedanttisen tunnollisesti nämä käynnit kommuunille, joka onnittelee
itseään siitä, että se on asettanut valvojaksi, vahtijaksi niin
luotettavan tasavaltalaisen. Mutta todellisuudessa Michonis odottaa
vain, kunnes santarmit ovat poistuneet huoneesta, pakinoidakseen
kuningattaren kanssa melkeinpä ystävällisesti, tuodakseen hänelle
Temple’istä ikävöidyt tiedot hänen lapsistaan; silloin tällöin
hän pitäessään tarkastusta Conciergeriessä jopa salakuljettaa
mukanaan joko rahanhimosta tai hyväntahtoisuudesta jonkun uteliaan,
milloin englantilaisen tai englannittaren, kenties tuon spleenin
[Maailmantuska] vaivaaman mrs. Atkinsin, milloin valantekemättömän
papin, joka kuuluu ripittäneen kuningattaren viimeisen kerran, milloin
tuon maalarin, jota saamme kiittää Musée Carnevalet’ssa olevasta
kuvasta. Ja vihdoin ja onnettomuudeksi myös sen rohkean narrin, joka
liikainnollaan tekee yhdellä iskulla tyhjäksi kaikki nämä vapaudet ja
helpotukset.

Tämä kuuluisa »affaire de l’œillet», neilikkasalaliitto, jonka
Alexander Dumas myöhemmin on muodostellut suureksi romaaniksi, on
hämärä juttu; sen täydellinen selvittäminen ei kai enää milloinkaan
ole onnistuva, sillä se, mitä oikeusasiakirjat sisältävät, on
riittämätöntä; se taas, mitä jutun oma sankari kertoo, haiskahtaa
epäilyttävästi kerskailulta. Jos tahdotaan uskoa kaupunginneuvostoa
ja vankiloiden ylitarkastajaa Michonista, olisi koko tapahtuma ollut
täysin merkityksetön välikohtaus. Hän oli kerran illastaessaan
ystäviensä kanssa tullut kertoneeksi kuningattaresta, jota hänen
velvollisuutensa oli päivittäin käydä vankilassa katsomassa.
Silloin oli tuo vieras herra, jonka nimeä hän ei tietänyt,
osoittautunut erittäin uteliaaksi ja kysynyt, eikö hän kerran saisi
tehdä hänelle seuraa. Ollen hyvällä tuulella hän ei ollut tehnyt
lähempiä tiedusteluja, vaan ottanut tämän herran kerran mukaansa
tarkastuskierrokselle; tietystikin velvoitetaan hänet olemaan puhumatta
sanaakaan kuningattaren kanssa.

Mutta onko Michonis, paroni de Batzin uskottu, tosiaankin niin naiivi,
kuin miksi hän itsensä kuvaa? Eikö hän todellakaan ole viitsinyt nähdä
sen verran vaivaa, että olisi ottanut selvää, kuka tämä vieras herra
oli, joka hänen piti salakuljettaa kuningattaren selliin? Hän olisi
silloin saanut tietää, että tämä mies on Marie Antoinette’in hyvä
ystävä, chevalier de Rougeville, muuan noista aatelismiehistä, jotka
heinäkuun 20 päivänä olivat puolustaneet kuningatarta oman henkensä
uhalla. Mutta kaikesta päättäen on Michonisilla, joka oli avustanut
paroni de Batzia, hyvät ja ennen kaikkea kilisevät syynsä olla liiaksi
tiedustelematta tältä vieraalta herralta hänen tarkoituksiaan;
todennäköisesti salaliitto oli paljon pitemmälle kypsynyt kuin nykyään
voidaan huomata häipyneistä jäljistä.

Joka tapauksessa elokuun 28 päivänä helisee avainkimppu vankilansellin
ovella. Kuningatar ja santarmi nousevat seisomaan. Marie Antoinette
pelästyy ensi hetkenä, vankilan oven avautuessa, sillä melkein jokainen
odottamaton viranomaisten käynti on jo kuukausimääriä tuonut hänelle
vain huonoja uutisia. Mutta ei, siellä on vain Michonis, salainen
ystävä, tällä kertaa mukanaan joku vieras herra, johon vanki ei
ollenkaan kiinnitä huomiota. Marie Antoinette hengähtää helpotuksesta,
hän juttelee Michonisin kanssa ja tiedustelee häneltä lastensa vointia:
aina koskee äidin ensimmäinen ja kiihkein kysymys heitä. Michonis
vastaa ystävällisesti, kuningatar tulee melkeinpä iloiseksi: nämä
harvat minuutit, jolloin vaitiolon harmaa lasikello läpäisee äänet,
jolloin hän jollekin voi lausua lastensa nimet, merkitsevät hänelle
aina jonkinlaista onnea.

Mutta äkkiä Marie Antoinette käy kalman kalpeaksi. Sekunnin ajaksi
kalpeaksi. Sitten kohoaa veri äkkiä hänen poskilleen. Hän alkaa vavista
ja voi vaivoin pysyä pystyssä. Hänen hämmästyksensä on liian suuri;
hän on tuntenut Rougeville’in, miehen, joka satoja kertoja on linnassa
ollut hänen rinnallaan ja josta hän tietää, että hän on valmis kuinka
uhkarohkeihin tekoihin hyvänsä. Mitä merkitsee — aika kuluu liian
nopeasti, jotta kaiken ehtisi ajatella läpi — mitä merkitsee, että tämä
varma ja luotettava ystävä yht’äkkiä ilmestyy tänne hänen selliinsä?
Tahdotaanko hänet pelastaa? Tahdotaanko hänelle jotakin sanoa? Välittää
hänelle jotakin? Hän ei uskalla puhutella Rougeville’ia, hän ei edes
uskalla santarmien ja palvelusvaimon pelosta erikoisemmin katsoakaan
häneen, ja kuitenkin hän huomaa, että mies yhä uudelleen tekee hänelle
merkkejä, joita hän ei ymmärrä. On tuskaisen kiihdyttävää ja samalla
kertaa onnellistavaa kuukausien jälkeen olla lähellä sanansaattajaa
ymmärtämättä hänen sanomaansa; yhä levottomammaksi käy kiihdyksiin
joutunut nainen, ja yhä enemmän hän pelkää paljastavansa itsensä.
Kenties Michonis huomaa jotakin tästä hämmennyksestä; joka tapauksessa
hänelle muistuu mieleen, että hänen on käytävä vielä muissakin
vankilahuoneissa, ja hän poistuu kiireesti vieraan kanssa sellistä,
mutta selittää nimenomaan, että hän vielä kerran aikoo palata.

Yksikseen jäätyään Marie Antoinette — hänen polvensa vapisevat —
istuutuu ja yrittää koota ajatuksensa. Hän päättää, että hän, jos
molemmat tulevat takaisin, tarkkaavammin ja levollisemmin kuin tuon
ensi hämmästyksen aikana on kiinnittävä huomiota jokaiseen merkkiin
ja jokaiseen eleeseen. Ja todellakin, he tulevat vielä kerran,
jälleen kilisevät avaimet, jälleen astuu Michonis Rougeville’in
kanssa huoneeseen. Nyt Marie Antoinette jälleen täydelleen hallitsee
voimansa. Terävämmin, valppaammin ja tyynemmin hän tarkkaa
Rougeville’ia puhuessaan Michonisin kanssa ja huomaa äkkiä nopeasta
viittauksesta, että Rougeville on heittänyt jotakin nurkkaan uunin
taakse. Hänen sydämensä jyskyttää, hän ei enää jaksa odottaa sanoman
lukemista; Michonis ja Rougeville ovat tuskin poistuneet huoneesta,
kun hän kylmäverisesti jonkin verukkeen varjolla lähettää santarmin
heidän jälkeensä. Tätä vartioimatonta silmänräpäystä hän käyttää
hyväkseen tarttuakseen yhdellä kaapaisulla piilotettuun esineeseen.
Kuinka? Eikö muuta kuin neilikka? Mutta ei, neilikassa on kätkettynä
kirjelappunen. Hän avaa sen ja lukee: »Suosijattareni, en milloinkaan
ole unohtava Teitä, olen yhä uudelleen etsivä keinoja osoittaakseni
Teille alttiuttani. Jos tarvitsette kolme- tai neljäsataa louisdoria
ympäristöänne varten, tuon ne ensi perjantaina.»

Voidaan kuvitella tämän onnettoman naisen tunteita hänen kokiessaan
tämän toivon ihmeen. Vielä kerran avautuu pimeä holvi kuin enkelin
miekaniskusta. Ruumishuoneen kammottavuuteen ja päästämättömyyteen,
seitsemän tai kahdeksan lukitun oven kautta, kaikkia kieltoja uhmaten,
kommuunin kaikkia toimenpiteitä pilkaten on muuan hänen omistaan,
Ludvigin ritarikunnan ritari, uskollinen ja luotettava rojalisti
päässyt tunkeutumaan hänen luokseen; nyt täytyy pelastuksen olla
lähellä. Varmaankin Fersenin rakastetut kädet ovat kehränneet nämä
langat, varmaankin ovat jälleen mahtavat ja tuntemattomat auttajat
mukana pelastaakseen hänen elämänsä vielä askelen päässä perikadosta.
Yhdellä iskulla tämä jo kokonaan resignoitunut, valkotukkainen nainen
on jälleen saanut rohkeutta ja elämäntahtoa.

Hänellä on rohkeutta ja onnettomuudeksi liiankin paljon rohkeutta.
Hänellä on luottamusta ja valitettavasti liiaksikin luottamusta.
Nuo kolmesataa tai neljäsataa tukaattia, sen hän ymmärtää heti, on
käytettävä hänen huoneessaan olevan santarmin lahjomiseen; vain
tämä on hänen tehtävänsä, kaikesta muusta sitten ystävät tulevat
huolehtimaan. Äkkiä leimahtavassa optimismissaan hän käy heti toimeen.
Hän repii vaarallisen kirjelappusen pienen pieniksi palasiksi ja
valmistelee vastaustakin. Häneltä on otettu pois sulkakynä, lyijykynä,
muste, vain palanen paperia hänellä vielä on. Mutta sen hän ottaa ja
pistää — hätä keinon keksii — vastauksen kirjaimet silmäneulallaan
pieneen kirjepaperiin, joka vielä tänäkin päivänä on säilynyt
pyhäinjäännöksenä, tosin perästäpäin tehtynä käsittämättömäksi
toisten neulanpistojen avulla. Luvaten suuren palkinnon hän antaa
tämän lappusen santarmi Gilbertille käskien hänen jättää sen tuolle
vieraalle, jos tämä tulisi takaisin.

Nyt lankeaa hämäryys tähän juttuun. Näyttää siltä, että santarmi
Gilbert sisimmässään huojuu sinne tänne. Kolmesataa louisdoria,
neljäsataa louisdoria välähtelee viekoittelevina tuon köyhän miesraukan
silmissä; mutta myös giljotiinin terä säkenöi ja välähtelee selkäpiitä
karmivalla tavalla. Hänen käy sääli naisrukkaa, mutta hän on myös
peloissaan virkansa menettämisestä. Mitä tehdä? Tehtävän suorittaminen
tietäisi tasavallan kavaltamista, ilmianto taas tuon kurjan, onnettoman
naisen luottamuksen väärinkäyttämistä. Niinpä kulkee tämä kelpo
santarmi lähinnä keskitietä, hän uskoo huolensa taloudenhoitajan
vaimolle, kaikkivoivalle madame Richardille. Ja katso, madame Richard
on yhtä ymmällä. Hänkään ei uskalla olla vaiti, hän ei myöskään uskalla
puhua avoimesti ja vielä vähemmin antautua siinä määrin huimapäiseen
salajuoneen; todennäköisesti on hänenkin korviinsa kantautunut salainen
puhe miljoonasta.

Vihdoin madame Richard menettelee samoin kuin santarmi: hän ei tee
mitään ilmiantoa, mutta hän ei myöskään kokonaan pysy vaiti. Aivan
samalla tavoin kuin santarmi hän sysää edesvastuun toisille ja kertoo
nyt luottamuksellisesti jutun salaisesta kirjelappusesta esimiehelleen
Michonisille, joka tämän uutisen kuullessaan kalpenee. Nyt käy juttu
jälleen hämäräksi. Onko Michonis jo aikaisemmin huomannut, että hän
Rougeville’issa on tuonut mukanaan kuningattaren kätyrin, vai huomasiko
hän sen vasta tänä hetkenä? Oliko hän vihitty salajuoneen vai vetikö
Rougeville häntä nenästä? Joka tapauksessa hänelle on epämieluista,
että hänellä samalla kertaa on kaksi kanssatietäjää. Näköjään erittäin
ankarana hän ottaa kelpo rouva Richardilta epäilyttävän paperin pois,
pistää sen taskuunsa ja käskee hänen olla hiiskumatta siitä mitään.
Siten hän toivoo korjanneensa kuningattaren ajattelemattomuuden ja
onnellisesti selvittäneensä tämän kiusallisen asian. Tietysti hän
ei tee sen enempää ilmoitusta asiasta; samoin kuin ensimmäisessä
salaliitossa de Batzin kanssa hän hiljaa vetäytyy pois jutusta, niin
pian kuin se alkaa käydä vaaralliseksi.

Nyt pitäisi kaiken olla järjestyksessä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi
tämä asia ei suo santarmille mitään rauhaa. Kourallinen kultarahoja
voisi kenties vielä tehdä hänet mykäksi, mutta Marie Antoinette’illa
ei ole rahaa, ja vähitellen mies alkaa pelätä päänsä puolesta. Sen
jälkeen kun hän on urhoollisesti viisi päivää (tämä on epäilyttävä
ja selvittämätön kohta asiassa) täydellisesti vaiennut asiasta
tovereilleen ja viranomaisille, hän vihdoin kuitenkin syyskuun 3
päivänä tekee ilmoituksen esimiehilleen; kaksi tuntia myöhemmin
syöksyvät jo kaupunginneuvoston komissaarit kiihtyneinä Conciergeriehin
ja tutkivat kaikkia asianosaisia.

Aluksi kuningatar kieltää. Hän ei muka ole tuntenut ketään, ja kun
häneltä kysytään, kirjoittiko hän muutama päivä sitten jotakin, hän
vastaa kylmästi, ettei hänellä ole mitään, millä kirjoittaa. Myös
Michonis tekeytyy aluksi tyhmäksi ja toivoo todennäköisesti niin
ikään jo lahjotun madame Richardin vaikenemista. Mutta tämä väittää
antaneensa hänelle paperin, nyt hänen täytyy se esittää (mutta
viisasta kyllä hän sitä ennen on tehnyt uusien neulanpistojen avulla
tekstin mahdottomaksi lukea). Seuraavana päivänä tapahtuvassa toisessa
kuulustelussa kuningatar luopuu vastarinnasta. Hän selittää tosiaankin
tuntevansa tuon miehen Tuilerioista ja saaneensa häneltä kirjelappusen
neilikassa sekä vastanneensa siihen, hän ei enää kiellä osallisuuttaan
eikä syyllisyyttään. Mutta täysin uhrautuvaisena hän suojaa miestä,
joka tahtoi uhrautua hänen puolestaan, hän ei mainitse Rougeville’in
nimeä, vaan väittää unohtaneensa, mikä tämän kaartinupseerin nimi
on; hän suojelee jalomielisesti Michonista ja pelastaa siten hänen
henkensä. Mutta kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin kaupunginvaltuusto
ja turvallisuusvaliokunta jo tuntevat Rougeville’in nimen, ja
turhaan ajavat poliisimiehet kautta koko Pariisin takaa miestä, joka
tahtoi pelastaa kuningattaren ja todellisuudessa vain sinetöi hänen
perikatonsa.

Sillä tämä taitamattomasti alkuun pantu salaliitto jouduttaa
kammottavalla tavalla kuningattaren kohtaloa. Se armahtava kohtelu,
mikä hänelle tähän asti vaieten oli suotu, loppuu yhdellä iskulla.
Häneltä riistetään kaikki hänen tavaransa, viimeiset sormuksensa,
vieläpä pieni kultakellokin, jonka hän Itävallasta oli tuonut mukanaan
viimeisenä muistona äidistään, samoin kuin pieni medaljonki, jossa oli
hänen lastensa hellästi säilytettyjä hiuksia. Luonnollisesti häneltä
takavarikoidaan neulat, joilla hän kekseliäästi on kirjoittanut
kirjelappusen Rougeville’ille, illalla häneltä kielletään valo.
Suvaitsevainen Michonis pannaan viralta, samaten madame Richard,
joka korvataan uudella valvojalla, madame Baultilla. Samaan aikaan
maistraatti päätöksessä syyskuun 11 päivältä määrää, että tälle
uudistuneita karkausyrityksiä tehneelle naiselle on osoitettava vielä
varmempi vankilaselli kuin tähänastinen; ja koska koko Conciergeriesta
ei löydetä ainoatakaan, mikä pelokkaasta maistraatista näyttäisi
kyllin luotettavalta, tyhjennetään apteekkarin huone ja varustetaan
kaksinkertaisella rautaovella. Naistenpihalle antava ikkuna muurataan
umpeen ristikon puolivälin korkeudelta; kaksi vahtia ikkunoiden
alla, yötä päivää sivuhuoneessa vuorottelevat santarmit takaavat
hengellään vangin säilymisen. Inhimillisesti katsoen ei nyt enää kukaan
asiaankuulumaton voi astua huoneeseen paitsi tuo virkansa puolesta
kutsuttu: pyöveli.

Nyt Marie Antoinette on yksinäisyytensä viimeisellä, alimmalla
portaalla. Uudet vanginvartijat eivät, vaikka ovatkin hänelle
ystävällismielisiä, uskalla lausua enää ainoatakaan sanaa tälle
vaaralliselle naiselle, yhtä vähän santarmit. Poissa on hänen pieni
kellonsa, joka hennolla naksutuksellaan jakoi loputtoman ajan,
neulomatyö on häneltä riistetty, hänelle ei ole jätetty muuta kuin
pieni koira. Nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen, vasta tässä
täydellisessä yksinäisyydessä, Marie Antoinette muistaa lohdutuksen,
jota hänen äitinsä niin usein oli hänelle suositellut; ensi kerran
elämässään hän pyytää kirjoja ja lukee raukeilla, tulehtuneilla
silmillään toisen toisensa jälkeen; hänelle ei voida tuoda niitä
kylliksi. Hän ei halua mitään romaaneja, ei näytelmäkappaleita, ei
mitään hupaisaa, ei mitään hentomielistä, ei mitään rakkaudesta,
se voisi liiaksi muistuttaa häntä menneistä ajoista, ainoastaan
hyvin hurjia seikkailuja, kapteeni Cookin matkat, kertomuksia
haaksirikkoutuneista ja uhkarohkeista retkistä, kirjoja, jotka
huumaavat ja tempaavat mukaansa, kiihottavat ja jännittävät, kirjoja,
jotka saavat unohtamaan ajan kulun ja koko maailman. Keksityt,
kuvitellut henkilöt ovat hänen ainoat kumppaninsa yksinäisyydessä. Ei
kukaan tule enää katsomaan häntä, päivä kausiin hän ei kuule muuta kuin
vieressä olevat Sainte-Chapelle’in kellot ja avaimen rahinan lukossa,
ja sitten jälleen hiljaisuus, ikuinen hiljaisuus tuossa matalassa
huoneessa, joka on ahdas ja kostea ja pimeä kuin ruumisarkku. Liikunnan
ja ilman puute heikentää hänen ruumistaan, vaikeat verenvuodot tekevät
hänet väsyneeksi. Ja kun hänet vihdoin kutsutaan oikeuteen, astuu
vanha, valkohiuksinen nainen tästä pitkästä yöstä päivänvaloon, josta
hän jo on niin vieraantunut.

KATALUUKSIEN KATALUUS

Nyt on päästy alimmalle portaalle, matkan loppu on lähellä.
Äärimmäinen vastakohtainen jännitys, minkä kohtalo saattoi runoilla,
on saavutettu. Hän, joka oli syntynyt keisarin linnassa ja jolla
oli käytettävänään satoja huoneita kuninkaallisessa palatsissaan,
asuu nyt ahtaassa, ristikkoikkunaisessa, puoleksi maanalaisessa,
kosteassa ja pimeässä komerossa. Hän, joka rakasti ylellisyyttä
ja jonka elämää ympäröivät rikkauden tuhatkertaiset taidokkaat ja
teennäiset kalleudet, ei nyt omista enää edes kaappia, ei peiliä eikä
nojatuolia, vain ehdottoman tarpeellinen hänellä on: pöytä, tuoli,
rautainen vuode. Hän, jolla oli ollut palveluksessaan monilukuinen
imarteleva henkilökunta, yli-intendentti, hovirouva, dame d’átours,
kaksi kamarineitsyttä päivällä ja kaksi yöllä, esilukija, lääkäri,
kirurgi, sihteeri, keittiömestareita, lakeijoja, kamaripalvelijoita,
kampaajia, kokkeja ja hovipoikia, sukii nyt itse valkeaksi käyneen
tukkansa. Hän, joka tarvitsi vuodessa kolmesataa uutta pukua, parsii
nyt itse puolisokein silmin risaisen vankilapukunsa lievettä. Hän,
joka on ollut voimakas, on tullut väsyneeksi, muinoin niin kaunis ja
miellyttävä kalpeaksi ja matroonamaiseksi. Hän, joka on rakastanut
seuraa puolipäivästä myöhään yöhön asti, mietiskelee nyt yksinään ja
odottaa koko unettoman yön, kunnes aamu vaikenee ristikkoikkunoiden
takaa. Mitä pitemmälle kesä kallistuu loppuaan kohti, sitä enemmän
pimenee synkkä selli ruumisarkuksi, sillä hämärä alkaa yhä aikaisemmin,
ja määräysten kovenemisen jälkeen Marie Antoinette ei enää saa sytyttää
kynttilää; ainoastaan käytävästä, ylhäällä olevan ikkuna-aukon
kautta lankeaa ohut, niukka loiste öljylampusta armahtavaisena
täydelliseen pimeyteen. Tuntuu, että tulee syksy, paljaat lattiakivet
huokuvat kylmyyttä, läheisestä Seine’istä tunkeutuu usvainen kosteus
seinämuurien lävitse, kaikki puu tuntuu kostealta ja tahmealta; se
haisee lahonneelta ja mädänneeltä, yhä selvempi on kuoleman katku.
Alusvaatteet hajoavat, puvun kangas murenee, aina luihin asti matelee
kostea kylmyys viiltävänä, reumaattisena kipuna. Yhä väsyneemmäksi
käy tuo sisältä paleleva nainen, joka kerran — hänestä tuntuu siltä,
kuin siitä olisi tuhannen vuotta — oli ollut tämän maan kuningatar
ja Ranskan elämäniloisin nainen, yhä kylmemmäksi käy hiljaisuus, yhä
tyhjemmäksi aika hänen ympärillään. Hän ei enää ole pelästyvä, kun
hänet kutsutaan kuolemaan, sillä tässä sellissä hän on kokenut elävältä
ruumisarkussaolon.

Tähän asuttuun hautaan keskellä Pariisia ei tunkeudu ainoatakaan ääntä
siitä suunnattomasta myrskystä, joka tuona syksynä riehuu maailmassa.
Ranskan vallankumous ei milloinkaan ole ollut vaaranalaisempi kuin
tänä hetkenä. Kaksi sen vahvinta linnoitusta, Mainz ja Valenciennes,
ovat sortuneet, englantilaiset ovat vallanneet tärkeimmän sotasataman,
Ranskan toiseksi suurin kaupunki, Lyon, on kapinassa, siirtomaat on
menetetty, konventissa vallitsee riitaisuus, Pariisissa nälänhätä
ja masentuneisuus: tasavalta on perikadon partaalla. Vain yksi
asia voi nyt pelastaa sen: epätoivoinen rohkeus, itsemurhainen
uhma; tasavalta voi voittaa pelon ainoastaan itse herättämällä
vastustajissaan pelkoa. »Saattakaamme terrori päiväjärjestykseen»
— tämä hirveä sana kajahtaa kammottavana konventin salissa, ja
todellisuus vahvistaa häikäilemättömänä tämän uhkauksen. Girondistit
asetetaan lainsuojan ulkopuolelle, Orléansin herttua ja lukemattomat
muut luovutetaan vallankumoustuomioistuimelle. Mestauskirves heiluu
jo, kun Billaud-Varennes nousee paikaltaan ja vaatii: »Konventti on
äsken antanut suuren esimerkin ankaruudesta kavaltajia kohtaan, jotka
valmistavat maansa tuhoa. Mutta sen velvollisuutena on vielä tehdä
muuan tärkeä päätös. Naisen, joka on ihmiskunnan ja oman sukupuolensa
häpeä, tulee vihdoinkin mestauslavalla sovittaa rikoksensa. Jo puhutaan
kaikkialla, että hänet on jälleen tuotu Temple’iin, että hänet on salaa
tuomittu ja vallankumoustuomioistuin pessyt hänet puhtaaksi, aivan kuin
ranskalainen tuomioistuin, ranskalainen valamiehistö milloinkaan voisi
vapauttaa naista, jolla on omallatunnollaan tuhansien veri. Vaadin,
että vallankumoustuomioistuin vielä tällä viikolla on ratkaiseva hänen
asiansa.»

Vaikka tämä esitys ei ainoastaan vaadi Marie Antoinette’in
tuomitsemista, vaan peittelemättä jo hänen mestaustaan, hyväksytään
se vastaansanomatta. Mutta merkillistä: yleinen syyttäjä
Fouquier-Tinville, joka muuten työskentelee herkeämättä, kylmästi
ja nopeasti kuin kone, vitkastelee vielä nytkin epäilyttävällä
tavalla. Hän ei esitä syytöstään kuningatarta vastaan tällä
viikolla, ei seuraavalla eikä sitäkään seuraavalla; ei tiedetä,
ohjaako joku salassa hänen kättään vai eikö tuolla kivisydämisellä
miehellä, joka muulloin silmänkääntäjän nopeudella muuttaa paperin
vereksi ja veren paperiksi, todellakaan vielä ole käsissään
mitään paikkansapitävää todistusaineistoa. Joka tapauksessa hän
vitkastelee, hän viivyttää yhä vain syytöksen esittämistä. Hän
kirjoittaa turvallisuusvaliokunnalle, että hänelle on lähetettävä
aineistoa, ja merkillistä kyllä turvallisuusvaliokuntakin puolestaan
osoittaa samanlaista silmiinpistävää hitautta. Vihdoin hän käärii
kokoon pari merkityksetöntä paperia, tutkimuksen neilikka-jutussa,
todistajaluettelon, kuninkaan oikeudenkäynnin asiakirjat. Mutta
vieläkään ei Fouquier-Tinville käy käsiksi asiaan. Häneltä puuttuu
vielä jotakin, joko salainen käsky lopullisesti ryhtyä oikeudenkäyntiin
tai jokin erikoisen ratkaiseva asiakirja, ilmeinen tosiasia, joka
kykenisi antamaan hänen syytöskirjelmälleen aito tasavaltalaisen
suuttumuksen hehkua ja loistetta, jokin aivan kiihdyttävä hairahdus,
johon nainen tai kuningatar on tehnyt itsensä syypääksi. Jälleen
näyttää pateettisesti vaadittu syytös jo olevan vuotamaisillaan
hiekkaan. Silloin Hébert, tuo kuningattaren katkerin, tarmokkain
vihollinen viime hetkessä painaa Fouquier-Tinville’in käteen
asiakirjan, hirvittävimmän ja katalimman koko Ranskan vallankumouksen
aikana. Ja tämä voimakas sysäys vaikuttaa ratkaisevasti: yhdellä
iskulla pannaan oikeusjuttu käyntiin.

Mitä oli tapahtunut? Syyskuun 30 päivänä Hébert odottamatta saa
Temple’istä kirjeen suutarimestari Simonilta, dauphinin kasvattajalta.
Alkuosan on kirjoittanut jonkun muun käsi, ja se kuuluu kunnollista
oikeinkirjoitusta käyttäen: »Terve! Tule pian, rakas ystävä, minulla
on Sinulle kerrottavana asioita ja olisin hyvin iloinen nähdessäni
Sinut; laita niin, että voit tulla vielä tänään, olet huomaava minut
rehelliseksi ja kunnon tasavaltalaiseksi.» Loput kirjeestä sitävastoin
on lähtenyt Simonin omasta kädestä ja osoittaa suunnattoman groteskilla
oikeinkirjoituksellaan tämän »kasvattajan» sivistystason: »Je te
coitte bien le bon jour moi e mon est pousse Jean Brasse tas cher est
pousse et mas petiste bon amis la petist et fils cent ou blier ta cher
soeur que jan Brasse. Je tan prie de nés pas manquer a mas demande
pout te voir ce las presse pour mois. Simon, ton amis pour la vis.»
Velvollisuudentuntoisena ja tarmokkaana Hébert viipymättä rientää
Simonin luo. Se, mitä hän saa kuulla, tuntuu jopa tästä parkitusta
miehestäkin siinä määrin kammottavalta, ettei hän henkilökohtaisesti
tahdo enemmälti puuttua asiaan, vaan kutsuu, pormestari
puheenjohtajana, kokoon kaupunginneuvoston komissionin, joka miehissä
lähtee Temple’iin hankkiakseen sieltä ratkaisevan syytösaineiston
kuningatarta vastaan kolmena kirjoitettuna (ja vielä tänä päivänä
säilyneenä) tutkimuspöytäkirjana. Nyt lähestymme tapausta, joka pitkän
aikaa oli uskomaton ja sielullisesti käsittämätön, sitä välikohtausta
Marie Antoinette’in historiassa, joka on puolittain ymmärrettävissä
vain ajan kammottavan liikakiihtyneisyyden, vuosikausia harjoitetun
julkisen mielipiteen järjestelmällisen myrkytyksen perusteella. Pikku
dauphin, erittäin varhaiskypsä, vallaton poikanen, oli vielä ollessaan
äitinsä hoivassa leikkiessään vioittanut kepillä kiveksensä, apuun
kutsuttu kirurgi oli valmistanut lapselle eräänlaisen tyräsiteen. Sillä
näytti tämä tapahtuma, joka oli sattunut vielä Marie Antoinette’in
asuessa Temple’issä, selvitetyltä ja unohdetulta. Mutta silloin eräänä
päivänä Simon ja hänen vaimonsa huomaavat, että tuo varhaiskypsä ja
virheellisesti kasvatettu lapsi harjoittaa eräitä pojille ominaisia
paheita, tunnettuja »plaisirs solitaires». Kiinni joutunut lapsi ei
voi kieltää. Simonin tiukatessa, kuka hänelle on opettanut tämän pahan
tavan, poikanen sanoo tai hänet taivutetaan sanomaan, että hänen
äitinsä ja tätinsä ovat vietelleet hänet tähän epätapaan. Simon, joka
on valmis uskomaan tuosta »naarastiikeristä» kaikkein pirullisintakin,
kyselee edelleen ja edelleen ja saa vilpittömästi kauhistuneena äidin
paheellisuudesta pojan lopulta väittämään, että molemmat naiset olivat
Temple’issä usein ottaneet hänet vuoteeseen ja että hän oli äitinsä
kanssa harjoittanut sukurutsausta.

Tällaiseen pöyristyttävään, alle yhdeksänvuotiaan lapsen lausuntoon
olisi tietystikin järkevä ihminen, normaali aikakausi suhtautunut
äärimmäisen epäluuloisesti. Mutta vakaumus Marie Antoinette’in
eroottisesta kyllästymättömyydestä on vallankumouksen lukemattomien
häväistyskirjasten ansiosta tunkeutunut niin syvälle veriin, ettei
edes tämä mieletön syytös, että oma äiti olisi sukupuolisesti
väärinkäyttänyt kahdeksan ja puolen vuoden ikäistä poikaansa, herätä
Hébertissä ja Simonissa minkäänlaisia epäilyksiä. Päinvastoin,
näistä fanaattisista ja lisäksi sokaistuneista sanskyloteista asia
näyttää täysin loogilliselta ja selvältä. Marie Antoinette, tuo
Baabelin arkkiportto, tuo pahamaineinen »tribaadi» on Trianoninsa
ajoilta tottunut joka päivä käyttämään paria miestä ja paria naista.
Mikä on siis luonnollisempaa, päättelevät he, kuin että sellainen
naarassusi Temple’iin teljettynä, jossa hän ei saa mitään kohdetta
perkeleelliselle mieshulluudelleen, käy käsiksi omaan, turvattomaan,
viattomaan lapseensa. Kokonaan vihansa sokaisemina Hébert ja hänen
surkuteltavat ystävänsä eivät hetkeäkään epäile sen valheellisen
syytöksen paikkansapitävyyttä, minkä lapsi kohdistaa omaan äitiinsä.
Nyt on vain pöytäkirjoihin saatava merkityksi tämä kuningattaren
häpeällisyys, jotta koko Ranska saisi tietää katalan itävallattaren
äärimmäisen alhaisuuden; giljotiinikin on nyt jo vain vähäinen
rangaistus hänen verenhimostaan ja paheellisuudestaan. Niin pidetään
kolme kuulustelua ei vielä yhdeksänvuotiaan pojan, viisitoistavuotiaan
tytön ja madame Elisabethin kanssa — siinä määrin hirvittävä ja
häpeämätön näytelmä, että sitä voisi pitää epätodellisena, elleivät
vielä tänä päivänä Pariisin kansallisarkistossa olisi säilyneinä
nämä häpeälliset asiakirjat, tosin kellastuneina, mutta kuitenkin
selvästi luettavina ja varustettuina alaikäisten lasten omakätisillä
kiemuraisilla nimikirjoituksilla.

Ensimmäiseen lokakuun 6 päivänä pidettyyn kuulusteluun
saapuvat pormestari Pache, syndikus Chaumette, Hébert ja muut
kaupunginvaltuutetut, toisessa, lokakuun 7 päivänä pidetyssä,
on allekirjoitusten joukossa luettavana myös Davidin nimi, joka
oli kuuluisa maalari ja samalla vallankumouksen luonteettomimpia
henkilöitä. Ensiksi kutsutaan päätodistajana esiin kahdeksanvuotias
poika: häneltä kysytään aluksi muita tapahtumia Temple’issä, ja
laverteleva poika kertoo, käsittämättä lausuntojensa kantavuutta,
äitinsä salaisista auttajista, ennen kaikkea Toulan’ista. Sitten
tulee puheenalaiseksi tuo arkaluontoinen asia, ja tässä kohden
sanotaan pöytäkirjassa: »Kun Simon ja hänen vaimonsa useat kerrat
olivat tavanneet hänet vuoteessa harjoittamassa sopimattomia tapoja,
jotka vahingoittivat hänen terveyttään, oli hän sanonut heille, että
hänen äitinsä ja tätinsä olivat opettaneet hänelle näitä vaarallisia
tapoja ja että he olivat usein huvitelleet katselemalla, kuinka hän
harjoitti niitä heidän nähtensä. Tällaista oli tapahtunut usein heidän
antaessaan pojan maata välissään. Siitä tavasta, millä lapsi puhui,
olemme ymmärtäneet, että hänen äitinsä kerran saattoi hänet lähestymään
itseään, mikä johti yhtymiseen, siitä on myös johtunut hänen toisen
kiveksensä turpoaminen, minkä vuoksi hän vielä käyttää sidettä. Hänen
äitinsä oli kieltänyt häntä puhumasta asiasta, ja sittemmin tällaiset
teot ovat usein toistuneet. Sitäpaitsi hän vielä syyttää Michonista ja
eräitä muita siitä, että nämä ovat erittäin tuttavallisesti puhuneet
hänen äitinsä kanssa.»

Mustaa valkoisella, seitsemällä ja kahdeksalla allekirjoituksella
varustettuna tämä pöyristyttävä selonteko on kerrottuna pöytäkirjoissa:
asiakirjan oikeaperäisyys, tosiasia, että sokaistu lapsi todella on
antanut tämän hirvittävän lausunnon, ei ole kiellettävissä: korkeintaan
voitaisiin huomauttaa, että juuri se kohta, joka sisältää syytöksen
sukurutsauksesta kahdeksan- ja puolen vuoden vanhan pojan kanssa, ei
ole itse tekstissä, vaan on myöhemmin lisätty reunaan — ilmeisesti
tutkijoita itseään on arveluttanut tämän kataluuden merkitseminen
asiakirjoihin. Mutta yhtä asiaa ei voida saada poistetuksi:
allekirjoitus »Louis Charles Capet» on lausunnon alla piirrettynä
jättiläismäisin, vaivalloisesti kirjoitetuin, lapsellisen kömpelöin
kirjaimin. Oma lapsi on todella näiden vierasten ihmisten kuullen
esittänyt halpamaisimman kaikista syytöksistä äitiään vastaan.

Mutta ei edes tämä mielipuolisuus riitä — tutkintotuomarit tahtovat
suorittaa perusteellisesti ilmiantonsa. Alle yhdeksänvuotiaan jälkeen
noudetaan paikalle viisitoistavuotias tyttö, hänen sisarensa.
Chaumette kysyy häneltä, »eikö hänen veljensä hänen leikkiessään tämän
kanssa kosketellut häntä siihen, mihin hänen ei olisi pitänyt häntä
kosketella, ja eivätkö hänen äitinsä ja tätinsä antaneet hänen maata
välissään.» Tyttö vastaa: »Ei.» Nyt asetetaan — kammottava näytelmä —
molemmat lapset, yhdeksänvuotias ja viisitoistavuotias toisiaan vastaan
tutkijoiden edessä kiistelemään äitinsä kunniasta. Pieni dauphin
pysyy väitteessään, viisitoistavuotias, ankarien miesten läsnäolon
säikyttämänä ja näiden sopimattomien kysymysten hämmentämänä, pakenee
yhä uudelleen väitteeseen, ettei hän tiedä mitään, ettei hän kaikesta
tästä ole nähnyt mitään. Nyt kutsutaan esiin kolmantena todistajana
madame Elisabeth, kuninkaan sisar; tämän kahdenkymmenenyhdeksän
vuotiaan tarmokkaan tytön käsittely ei kyselijöille ole enää niin
helppoa kuin avomielisten tai pelokkaiden lasten. Sillä tuskin hänen
eteensä on asetettu kuulustelussa dauphinin kanssa syntynyt pöytäkirja,
kun puna nousee loukkaantuneen tytön poskille, halveksuvasti hän viskaa
pois paperin ja sanoo, että sellainen häpeällisyys on liiaksi hänen
arvonsa alapuolella, jotta hän ylimalkaan voisi edes vastata siihen.
Nyt häntä vastaan — uusi pirullinen näytelmä — asetetaan poika. Hän
pitää rohkeasti ja julkeasti kiinni väitteestä, että täti ja äiti
ovat houkutelleet hänet näihin irstaisuuksiin: madame Elisabeth ei
kauemmin jaksa pidättyä, vaan huutaa: »Ah, le monstre» katkeroituneena
oikeutetussa, neuvottomassa raivossa, kun tämä julkean valheellinen
pojanviikari syyttää häntä sellaisesta häpeämättömyydestä. Mutta
valtuutetut ovat jo kuulleet kaiken, mitä ovat halunneet kuulla.
Tämäkin asiakirja todistetaan tunnontarkasti, ja voitonriemuisena
Hébert tuo nuo kolme asiakirjaa tutkintatuomarille toivoen, että
kuningatar nyt on paljastettu ja asetettu häpeäpaaluun aikalaisten
ja jälkimaailman edessä ikiajoiksi. Isänmaallisena, pystypäin hän
tarjoutuu astumaan tuomioistuimen eteen tämä syytös todistuksena Marie
Antoinette’in sukurutsaisesta paheellisuudesta.

Tämä lapsen todistus omaa äitiään vastaan on, koska se kenties on
vertojaan vailla aikakirjoissa, aina ollut Marie Antoinette’in
elämäkerran kirjoittajille suurena arvoituksena; päästäkseen tämän
kiusallisen salakarin ohi kuningattaren intohimoiset puolustajat ovat
turvautuneet mitä etsityimpiin selityksiin ja vääristyksiin. Hébert
ja Simon, jotka he alati esittävät ilmetyiksi paholaisiksi, olivat
muka yksissä neuvoin punoneet tämän salajuonen ja harjoittaneet mitä
väkivaltaisinta pakotusta tuota mitään aavistamatonta poikaraukkaa
vastaan kiristääkseen häneltä tämän häpeällisen syytöksen. He olivat
muka — ensimmäinen rojalistinen toisinto — osaksi sokerileivällä,
osaksi ruoskalla tehneet hänet myöntyväiseksi, tai he olivat — toinen
niinikään epäpsykologinen muunnelma — edeltäpäin päihdyttäneet lapsen
paloviinalla. Hänen todistuksensa oli muka annettu päihdyksissä ja
sentähden mitätön. Näitä molempia todistamattomia väitteitä vastaan
puhuu ennen kaikkea se selvä, kauttaaltaan puolueeton kuvaus, minkä
on antanut muuan tämän näytelmän silminnäkijöistä, sihteeri Danjou,
jonka kädestä pöytäkirja on lähtöisin: »Nuori prinssi, jonka jalat
eivät ulottuneet lattiaan asti, istui nojatuolissa ja heilutti pieniä
jalkojaan sinne tänne. Kysyttäessä häneltä yllämainittuja asioita,
hän vastasi niiden pitävän paikkansa...» Dauphinin koko esiintyminen
todistaa pikemminkin uhmailevaa, vallatonta julkeutta. Niinikään
käy molempien toisten pöytäkirjojen tekstistä selvästi ilmi, ettei
poika suinkaan ole toiminut ulkonaisen pakon alaisena, vaan että hän
päinvastoin eräänlaisella lapsellisella uhkamielisyydellä — jopa siinä
on havaittavissa eräänlaista ilkeyttä ja kostonhimoa — vapaaehtoisesti
on toistanut hirvittävän syytöksensä äitiään vastaan.

Kuinka tämä on selitettävissä? Se ei ole ylen vaikeata meidän
sukupolvellemme, joka omaten paljoa perusteellisemman tieteellisen
ja oikeuspsykologisen tuntemuksen kuin aikaisemmat kaudet lasten
todistusten valheellisuudesta sukupuolisissa asioissa on suuremmalla
ymmärtämyksellä tottunut suhtautumaan tällaisiin sielullisiin
harhautumiin alaikäisissä. Ennen kaikkea meidän täytyy jättää
luvusta se hentomielinen käsitys, että dauphin olisi tuntenut
siirron suutari Simonin luo hirvittäväksi nöyryytykseksi ja olisi
erikoisesti surrut äitiään; lapset tottuvat hämmästyttävän nopeasti
vieraaseen ympäristöön, ja niin peloittavalta kuin ensi kuulemalta
tuntuneekin: todennäköisesti kahdeksan ja puolen vuoden ikäinen poika
on tuntenut olonsa hauskemmaksi raa’an, mutta hyväntuulisen Simonin
kuin Temple’in tornissa molempien alati surevien, itkevien naisten
luona, jotka koko päivän opettivat häntä, pakottivat häntä lukemaan
ja keinotekoisesti koettivat jo pakottaa lapsen, hän kun oli tuleva
Ranskan kuningas, arvokkaaseen esiintymiseen. Suutari Simonin luona
taas pikku dauphin on täysin vapaa, häntä ei jumala paratkoon kovinkaan
paljon kiusata oppimisella; hän saa leikkiä mielin määrin tarvitsematta
olla mistään huolissaan ja välittämättä käyttäytymistavoistaan; on
erittäin todennäköistä, että hänestä oli hauskempaa laulaa sotilasten
kanssa Carmagnole’ia kuin rukoilla hurskaan ja ikävystyttävän madame
Elisabethin kanssa rukousnauhan mukaan. Jokainen lapsi tuntee
vaistomaisesti vetoa alaspäin, se koettaa torjua luotaan sille
pakotetut kulttuurin ja tavat, se viihtyy paremmin luonnollisten,
sivistymättömien ihmisten joukossa kuin sivistyksen pakon alaisena;
siellä, missä on enemmän vapautta, enemmän luonnollisuutta ja vaaditaan
vähemmän itsehillintää, voi sen luonteen varsinainen anarkisuus
voimakkaammin kehittyä. Halu sosiaaliseen nousuun alkaa vasta älyn
heräämisen mukana — kymmenenteen, usein viidenteentoista ikävuoteensa
asti sitävastoin oikeastaan jokainen hyvästä perheestä oleva lapsi
kadehtii köyhälistöön kuuluvia koulutovereitaan, joille on sallittua
kaikki, minkä häneltä kieltää hänen huolekas kasvatuksensa. Tämän
lapsille ominaisen nopean tunneasenteen muutoksen johdosta dauphin
näyttää — ja tätä yksin luonnollista seikkaa eivät sentimentaalit
elämäkerrankirjoittajat ole tahtoneet mistään hinnasta myöntää —
erittäin pian irtaantuneen tuosta äidillisenmelankolisesta olopiiristä
ja eläytyneen pakottomampaan, tosin alempaan, mutta hänelle
hupaisampaan suutari Simonin maailmaan; hänen oma sisarensa myöntää,
että hän aivan äänekkäästi lauloi vallankumouksellisia lauluja; muuan
toinen luotettava todistaja mainitsee dauphinin siinä määrin raa’an
lausunnon äidistään ja tädistään, ettei sitä uskalla edes toistaakaan.
Mutta lapsen erikoisesta taipumuksesta mielikuvituslausuntoihin on
olemassa vielä kumoamattomampi todistus; ei kukaan muu kuin hänen
oma äitinsä oli jo vuosia aikaisemmin kirjoittanut noissa ohjeissaan
kotiopettajattarelle: »Hän on laverteleva, toistaa mielellään, mitä
hän on kuullut sanottavan ja lisää usein haluamatta valehdella siihen
jotakin, mitä hänen mielikuvituksensa on pannut hänet uskomaan. Tämä
on hänen suurin vikansa ja se kohta, jossa hänet ehdottomasti on
ojennettava.»

Tällä luonteenkuvauksella Marie Antoinette antaa selvän viitteen
arvoituksen ratkaisuun. Ja se saa johdonmukaisen täydennyksenä eräästä
madame Elisabethin tiedonannosta. Tiedetään, että lapset melkein aina,
kun heidät yllätetään kielletystä teosta, yrittävät työntää syyn
jollekulle toiselle. Vaistomaisesti turvatakseen itseään (koska he
aavistavat, ettei mielellään tehdä lapsia vastuunalaisiksi) he tällöin
melkein aina selittävät jonkun »vietelleen» heidät. Esillä olevassa
tapauksessa madame Elisabethin pöytäkirjaan antama lausunto selittää
tilanteen täydellisesti. Hän nimittäin sanoo — ja tämä tosiasia on
typerää kyllä enimmäkseen salattu —, että hänen veljenpoikansa todella
oli kauan aikaa harjoittanut tätä poikain pahetta, ja että hän muistaa
tarkoin, kuinka sekä hän itse että pojan äiti usein olivat häntä
ankarasti toruneet sen vuoksi. Tässä ollaan oikeilla jäljillä. Lapsen
olivat siis jo aikaisemmin yllättäneet hänen äitinsä ja tätinsä ja
todennäköisesti rangaisseet häntä siitä ankarammin tai lievemmin.
Kun Simon tiedustelee häneltä, kuka hänelle on opettanut tämän pahan
tavan, hän aivan luonnollisesti tekoon liittyvän mielleyhtymän johdosta
tulee ajatelleeksi samalla ensimmäistä kiinnijoutumistaan, hän
ajattelee suorastaan pakonomaisesti ensiksi niitä henkilöitä, jotka
häntä ovat rangaisseet siitä. Tiedottomasti hän kostaa rangaistuksen,
ja aavistamatta sellaisen lausunnon kantavuutta hän mainitsee
rankaisijain nimet rikoksen aiheuttajina tai vastaa myöntävästi tässä
mielessä tehtyyn suggestiivikysymykseen vähääkään arvelematta, siis
näköjään erittäin todenmukaisesti. Ja nyt on asian kulku aivan selvä.
Sotkeuduttuaan kerran valheeseen lapsi ei enää pääse peräytymään;
mutta niin pian kuin se suorastaan lisäksi, kuten käsillä olevassa
tapauksessa, huomaa, että hänen väitteensä uskotaan halukkaasti, jopa
mielihyvin, se tuntee itsensä täysin varmaksi valheessaan ja myöntää
iloisena siitälähtien oikeaksi kaiken, mitä komissaarit kysyvät. Se
pitää itsesuojeluvaistosta kiinni selityksestään, huomattuaan siten
säästyvänsä rangaistukselta. Kouliintuneemmatkin psykologit kuin nämä
koulumestarit, entiset näyttelijät, maalarit ja kirjurit olisivat
sentähden vaivoin välttyneet aluksi joutumasta harhaan kuullessaan
niin selvästi ja epäilyksettömästi esitetyn todistajalausunnon.
Mutta tässä erikoistapauksessa tutkijat sitäpaitsi olivat lisäksi
joukkosuggestion alaisia. Heidän, »Père Duchesne’in» jokapäiväisten
lukijoiden, mielestä tämä lapsen hirvittävä syytös oli täysin
sopusoinnussa äidin pirullisen luonteen kanssa, jonka pornografiset
lentolehtiset kautta Ranskan olivat vääristelleet paheellisuuden
huipuksi. Ei mikään rikos, mahdottominkaan, voinut hämmästyttää näitä
suggestion vallassa olevia, kun oli kysymys Marie Antoinette’istä.
Niinpä he eivät hämmästelleetkään kauan, eivät perusteellisesti
harkinneet asiaa, vaan piirsivät yhtä huolettomina kuin yhdeksänvuotias
lapsi allekirjoituksensa pöytäkirjaan, jossa kerrottiin katalimmasta
syytöksestä, mikä milloinkaan on keksitty äitiä vastaan.

Kaikeksi onneksi läpipääsemätön eristys Conciergeriessä on estänyt
Marie Antoinette’in saamasta heti tietoa tästä hänen lapsensa
pöyristyttävästä todistajalausunnosta. Vasta elämänsä viimeistä
edellisenä päivänä syytöskirjelmä tutustuttaa hänet tähän äärimmäiseen
nöyryytykseen. Hän on vuosikausia mukautunut kaikkiin syytöksiin
kunniaansa vastaan, kaikkein katalimpiinkin solvauksiin, avaamatta
milloinkaan huuliaan. Mutta tämän asian, näin hirvittävän oman lapsen
lausuman herjauksen kärsiminen, tämän sanomattoman tuskan täytyi
järkyttää hänen sielunsa sisintä. Aina kuoleman kynnykselle asti häntä
seuraa tämä kiduttava ajatus; vielä kolme tuntia ennen giljotiinia tuo
muuten täysin levollinen nainen kirjoittaa kanssasyytetylleen madame
Elisabethille: »Tiedän, kuinka suurta tuskaa tämän lapsen on täytynyt
tuottaa Sinulle, mutta anna hänelle anteeksi, rakas sisar, muista hänen
suurta nuoruuttaan, ja kuinka helppo on panna lapsen suuhun sellaista,
mitä siitä haluaa kuulla, ja sellaistakin, mitä se ei itse ymmärrä.
Toivon, että on tuleva päivä, jolloin hän sitä paremmin on ymmärtävä
Sinun rakkautesi ja hellyytesi arvon.»

Hébertin ei onnistunut tällä suuriäänisellä syytöksellä saavuttaa
tarkoittamaansa: kuningattaren häpäisemistä maailman edessä;
päinvastoin, oikeudenkäynnin aikana mestauskirves kirpoaa hänen
kädestään ja iskee hänen omaan niskaansa. Mutta yksi asia häneltä
onnistui: haavoittaa kuolettavasti hänen sieluaan, myrkyttää jo
kuolemaan määrätyn naisen viimeisetkin hetket.

OIKEUDENKÄYNTI ALKAA

Nyt on asia riittävästi valmisteltu, nyt voi yleinen syyttäjä ryhtyä
toimeen. Lokakuun 12 päivänä Marie Antoinette kutsutaan ensimmäiseen
kuulusteluun suureen neuvostosaliin. Häntä vastapäätä istuvat
Fouquier-Tinville, Herman, oikeuden puheenjohtaja ja pari kirjuria,
kuningattaren vieressä ei kukaan. Ei ketään puolustajaa, ei auttajaa,
ainoastaan häntä vartioiva santarmi.

Mutta yksinolon monina viikkoina Marie Antoinette on koonnut kaiken
voimansa. Vaara on opettanut hänet keskittämään ajatuksensa, puhumaan
hyvin ja vaikenemaan vielä paremmin: jokainen hänen vastauksensa
osoittautuu hämmästyttävän iskeväksi ja samalla varovaiseksi ja
viisaaksi. Mielentyyneys ei jätä häntä hetkeksikään; mielettömimmät
tai kavalimmatkaan kysymykset eivät järkytä hänen mielenmalttiaan.
Nyt, viimeisellä, kaikkein viimeisellä hetkellä Marie Antoinette on
käsittänyt nimensä antaman edesvastuun, hän tietää: täällä, tässä
puolipimeässä tutkintohuoneessa, hänen täytyy olla se kuningatar, mikä
hän ei ollut riittävästi ollut Versaillesin loistosaleissa. Hän ei
vastaa täällä pienelle, nälän vuoksi vallankumoukseen turvautuneelle
asianajajalle, joka täällä luulee näyttelevänsä syyttäjää, eikä
näille tuomareiksi puetuille vahtimestareille ja kirjureille, vaan
ainoalle todelliselle tuomarille: historialle. »Milloin Sinusta
on vihdoinkin tuleva se, mikä olet», oli kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin epätoivoissaan kirjoittanut hänen äitinsä Maria Teresia.
Nyt ollessaan vaaksan päässä kuolemasta Marie Antoinette alkaa omin
voimin taistella itselleen sen ylväyden, joka hänelle tähän asti oli
suotu vain ulkonaisesti. Muodolliseen kysymykseen, mikä hänen nimensä
on, hän vastaa kuuluvalla ja selvällä äänellä: »Marie Antoinette,
Itävalta-Lothringenin arkkiherttuatar, kolmenkymmenenkahdeksan
vuoden vanha, Ranskan kuninkaan leski.» Tuskallisen tarkasti
haluten pitää kiinni säännönmukaisen oikeudenkäsittelyn kaikista
ulkonaisista muodoista Fouquier-Tinville tarkoin noudattaa kuulustelun
muodollisuuksia ja kyselee edelleen, eikö hän tietänyt, missä hän
vangitsemishetkenään asui. Ilman ivallisuutta Marie Antoinette
ilmoittaa syyttäjälleen, ettei häntä milloinkaan ole vangittu,
vaan että hänet on tuotu kansalliskokouksesta Temple’iin. Sitten
alkavat varsinaiset kysymykset ja syytökset ajan pateettisen
paperiseen äänilajiin; hän oli muka ennen vallankumousta ollut
poliittisessa suhteessa »Böömin ja Unkarin kuninkaaseen», hän oli
»hirvittävällä tavalla» tuhlannut Ranskan rahavarat, »kansan hien
hedelmät huvituksiinsa ja juonitteluihinsa yhteisymmärryksessä
kunnottomien ministerien kanssa» ja oli keisarille »lähettänyt
miljoonia käytettäväksi sitä kansaa vastaan, joka häntä elätti». Hän
oli vallankumouksen puhjettua vehkeillyt Ranskaa vastaan, neuvotellut
vieraiden valtojen kätyrien kanssa, taivuttanut puolisonsa kuninkaan
vetoon. Kaikki nämä syytökset Marie Antoinette asiallisesti ja
päättäväisesti torjuu luotaan. Vasta Hermanin esitettyä erikoisen
taitamattomasti formuloidun väitteen vuorokeskustelu vilkastuu.

»Juuri te opetitte Capet’lle sen perusteellisen teeskentelyn
taidon, millä hän niin kauan petti Ranskan kelpo kansalaisia, tuota
kunnon kansaa, joka ei aavistanut, kuinka pitkälle voitiin mennä
halpamaisuudessa ja kataluudessa.» Tähän tyhjään sanatulvaan Marie
Antoinette vastaa rauhallisesti.

»Aivan niin, kansaa on petetty ja mitä julmimmalla tavalla, mutta sitä
emme ole tehneet puolisoni ja minä.»

»Kuka siis on pettänyt kansaa?»

»Ne, joilla siitä oli etua. Meillä itsellämme ei ollut vähintäkään etua
pettää sitä.»

Kuullessaan tämän kaksimielisen vastauksen Herman heti iskee kiinni.
Hän toivoo voivansa nyt pakottaa kuningattaren lausumaan sanan, joka
voitaisiin tulkita vihamieliseksi tasavaltaa vastaan.

»Keitä siis olivat ne, joilla Teidän käsityksenne mukaan oli etua
kansan pettämisestä?»

Mutta Marie Antoinette väistää taitavasti ansan. Hän ei sano sitä
tietävänsä. Hänen oman etunsa mukaista oli ollut valistaa kansaa eikä
pettää sitä.

Herman vaistoaa tämän vastauksen iroonisuuden ja nuhtelee häntä: »Te
ette ole selvästi vastannut kysymykseeni.»

Mutta kuningatar ei anna houkutella itseään torjuvasta asenteestaan:
»Vastaisin kiertelemättä, jos tietäisin näiden henkilöiden
nimet.» Tämän ensimmäisen kahakan jälkeen kuulustelu käy jälleen
asiallisemmaksi. Häneltä kysytään Varennes’in paon yksityiskohtia; hän
vastaa varovaisesti suojaten kaikkia niitä salaisia ystäviä, jotka
syyttäjä tahtoo vetää oikeusjuttuun. Vasta Hermannin seuraavan typerän
syytöksen kuullessaan hän jälleen iskee voimakkaasti takaisin.

»Te ette koskaan, ette hetkeäkään ole lakannut yrityksistänne tuhota
Ranska. Te tahdoitte aina mistä hinnasta hyvänsä hallita ja isänmaan
ystävien ruumiiden yli uudelleen astua valtaistuimelle.» Tähän
mahtipontiseen hölynpölyyn kuningatar vastaa ylpeästi ja terävästi
(voi, miksi hänelle on annettu tutkijaksi sellainen pölkkypää!),
että hänelle ja hänen miehelleen ei ollut tarpeellista astua
valtaistuimelle, koska heillä se jo oli, eivätkä he halunneet muuta
kuin Ranskan onnea.

Nyt Herman käy hyökkäävämmäksi; kuta enemmän hän huomaa, ettei Marie
Antoinette’ia voida houkutella varovaisesta ja varmasta asenteestaan
ja ettei hän anna mitään »ainesta» julkiseen oikeudenkäyntiin, sitä
kiukkuisemmin hän kasaa syytöksiä: hän oli muka juottanut päihdyksiin
flanderilaiset rykmentit, ollut kirjeenvaihdossa ulkomaisten hovien
kanssa, aiheuttanut sodan ja vaikuttanut Pillnitzin sopimukseen.
Mutta Marie Antoinette oikaisee tosiasiain mukaisesti, että
kansalliskonventti eikä hänen puolisonsa oli päättänyt sodan, että hän
juhlapidoissa oli vain kaksi kertaa kulkenut salin läpi.

Mutta vaarallisimmat kysymykset Herman on säästänyt viimeiseksi,
ne, joissa kuningattaren joko täytyy kieltää omat tunteensa tai
sotkeutua johonkin lausuntoon tasavaltaa vastaan. Häneltä vaaditaan
valtio-oikeuden katkismuksen kysymyksiin vastaamista.

»Kuinka suhtaudutte tasavallan aseiden kohtaloon?»

»Toivon yli kaiken Ranskan onnea.»

»Uskotteko, että kuninkaat ovat tarpeellisia kansan onnelle?»

»Yksityinen henkilö ei voi ratkaista sellaisia asioita.»

»Te epäilemättä surette, että poikanne on menettänyt valtaistuimen,
jolle hän olisi voinut nousta, ellei kansa, vihdoinkin opittuaan
tuntemaan oikeutensa, olisi murskannut tätä valtaistuinta?»

»En milloinkaan ole poikani kohtalossa sureva mitään, mikä koituu hänen
maalleen eduksi.»

Kuten nähdään, ei tutkintotuomarilla ole menestystä. Marie Antoinette
ei olisi voinut puhua ovelammin ja jesuiittamaisemmin kuin sanoessaan,
ettei hän sure poikansa kohtalossa mitään, mikä »koituu hänen maansa
eduksi», sillä sanalla »hänen» kuningatar, avoimesti väittämättä
tasavaltaa laittomaksi, on sanonut tämän tasavallan tutkintotuomarille
vasten kasvoja, että hän katsoo Ranskan edelleenkin »hänen», lapsensa
lailliseksi maaksi ja omaisuudeksi, hän ei ole edes vaarankaan keskellä
luopunut pyhimmästään, poikansa oikeudesta kruunuun. Tämän viimeisen
kahakan jälkeen kuulustelu nopeasti kulkee loppuaan kohti. Kysytään,
tahtooko hän itse nimetä pääkäsittelyä varten itselleen puolustajan.
Marie Antoinette selittää, ettei hän tunne ketään asianajajaa, ja
myöntyy siihen, että hänelle viran puolesta annetaan avuksi yksi tai
kaksi hänelle henkilökohtaisesti tuntematonta. Pohjaltaan, sen hän
tietää, kaikki tämä on yhdentekevää, onko joku ystävä vai vieras, sillä
niin rohkeata miestä ei tällä hetkellä ole koko Ranskassa, että hän
ryhtyisi tosissaan puolustamaan entistä kuningatarta. Se, joka puhuisi
yhdenkään avoimen sanan hänen hyväkseen, siirtyisi heti puolustajan
paikalta syytettyjen penkille.

Nyt — oikeudellisen tutkimuksen ulkonainen näkö on säilytetty —
koeteltu formalisti Fouquier-Tinville voi ryhtyä työhönsä ja laatia
syytöskirjelmän. Hänen kynänsä juoksee reippaasti ja nopeasti
paperilla: siltä, jonka joka päivä täytyy valmistaa pinoittain
syytöksiä, käy kirjoittaminen kevyesti. Kuitenkin kaikitenkin arvelee
tuo pikkuinen maaseutujuristi olevansa tässä erikoistapauksessa
velvollinen käyttämään eräänlaista runollista lennokkuutta: kun
syytetään kuningatarta, sen täytyy tapahtua juhlallisemmassa,
pateettisemmassa äänilajissa kuin jos tartutaan niskasta jotakin
pikkuista ompelijatarta, joka on huutanut: »Vive le roi!» Niinpä
alkaa hänen kirjoitelmansa peräti mahtipontisesti: »Yleisen syyttäjän
antamien todistusten tutkimisen perusteella voidaan todeta, että,
samaan tapaan kuin Messalina, Brunhilde, Fredegunde ja Katarina de’
Medici, joita muinoin nimitettiin Ranskan kuningattariksi ja joiden
ikuisiksi ajoiksi nämä häpeälliset nimet eivät ole pyyhittävissä
pois historian lehdiltä, Marie Antoinette, Ludvig Capet’n leski,
Ranskassa oloaikanaan on ollut ranskalaisten vitsaus ja verenimijätär.»
Tämän pienen historiallisen virheen jälkeen — sillä Fredegunden ja
Brunhilden aikoina ei vielä ollut mitään Ranskan kuningaskuntaa —
seuraavat tunnetut syytökset, että Marie Antoinette olisi ollut
poliittisissa suhteissa »Böömin ja Unkarin kuninkaiksi» nimitettyyn
mieheen, toimittanut keisarille miljoonia, ollut osallisena kaartin
»orgioissa», päästänyt valloilleen kansalaissodan, aiheuttanut
isänmaanystävien verilöylyn ja toimittanut ulkomaille sotasuunnitelmia.
Hieman peitetymmässä muodossa on kirjelmään otettu Hébertin syytös,
»että hän luonnottomana ja kaikkiin rikoksiin perehtyneenä,
pilkaten luonnonlakia ja asemaansa äitinä ei ole kammonnut
harjoittaa poikansa Louis Charles Capet’n kanssa epäsiveellisiä
tekoja, joiden keksiminen tai edes mainitseminen jo panee inhosta
vapisemaan». Uusi ja yllättävä sitävastoin on vain syytös, että hän
oli mennyt alhaisuudessa ja teeskentelyssä niin pitkälle, että oli
antanut painaa ja jaella teoksia, joissa häntä itseään kuvattiin
epäedullisella tavalla, herättääkseen ulkomailla käsityksen, kuinka
suuressa määrin ranskalaiset häntä pahoinpitelivät. Marie Antoinette
olisi siis Fouquier-Tinville’in käsityksen mukaan itse levittänyt
madame La Motte’in ja lukuisien muiden häpäiseviä lentokirjasia.
Kaikkien näiden syytösten perusteella Marie Antoinette asetetaan
pelkästä valvonnanalaisuudesta syytetyn asemaan. Tämä asiakirja,
joka ei juuri ole mikään esitystaidon mestariteos, annetaan musteen
vielä ollessa kosteaa lokakuun 13 päivänä puolustusasianajajalle
Chauveau-Lagarde’ille, joka se mukanaan viipymättä lähtee Marie
Antoinette’in luo vankilaan. Syytetty ja hänen asianajajansa lukevat
yhdessä syytöskirjoituksen. Mutta vain asianajajaa yllättää ja
järkyttää sen vihamielinen sävy. Marie Antoinette, joka kuulustelun
jälkeen ei voinut odottaa parempaa, pysyy täysin rauhallisena. Mutta
tunnontarkka lakimies joutuu yhä uudelleen epätoivon valtaan. Ei, ei
ole mahdollista yhtenä ainoana yönä lukea läpi sellaista röykkiötä
syytöksiä ja asiakirjoja, hän ei kykene tehokkaasti puolustamaan, ellei
hän todella saa perehtyä tuohon paperikaaokseen. Sentähden hän vaatii,
että kuningattaren tulisi pyytää kolmen päivän lykkäystä, jotta hän
voisi perusteellisesti valmistaa puolustuspuhettaan seulotun aineksen
ja tarkistettujen todistuskappaleiden perusteella.

»Kenen puoleen minun sitten on käännyttävä?» kysyy Marie Antoinette.

»Konventin.»

»Ei, ei... Ei ikinä.»

»Mutta», pyytelee Chauveau-Lagarde, »Teidän ei pitäisi tässä
tapauksessa hyödyttömän ylpeydentunteen vuoksi luopua edustanne. Teidän
velvollisuutenne on säilyttää henkenne, ei ainoastaan itsenne, vaan
myös lastenne vuoksi.»

Vedottaessa hänen lapsiinsa kuningatar myöntyy. Hän kirjoittaa
kokouksen puheenjohtajalle: »Kansalainen-presidentti, kansalaiset
Tronson ja Chauveau, jotka tuomioistuin on määrännyt minulle
puolustajiksi, kiinnittävät huomioni siihen, että he vasta tänään
ovat saaneet tehtävänsä. Minut on huomenna tuomittava, ja heille on
mahdotonta niin lyhyessä ajassa perehtyä oikeudenkäyntipöytäkirjoihin
tai edes lukea niitä. Velvollisuus lapsiani kohtaan vaatii minua
olemaan laiminlyömättä mitään keinoa heidän äitinsä täydelliseksi
puhdistamiseksi syytöksestä. Puolustusasianajajani pyytää kolmen päivän
lykkäystä. Toivon, että konventti on siihen suostuva.»

Jälleen yllättää tässä asiakirjassa Marie Antoinette’in henkinen
muutos. Hän, joka kautta elämänsä on ollut huono kirjoittaja, huono
diplomaatti, alkaa nyt kirjoittaa kuninkaan tavoin ja ajatella
vastuunalaisesti. Sillä äärimmäisessä hengenvaarassakaan hän ei
kunnioita pyynnöllä konventtia, jota hänen tulee pitää oikeudellisesti
ylempänä instanssina. Hän ei tee pyyntöä omassa nimessään — ei,
mieluummin hän joutuu perikatoon! —, vaan ainoastaan välittää kolmannen
henkilön pyynnön: »Puolustusasianajajani pyytää kolmen päivän
lykkäystä», sanotaan kirjelmässä, ja »Toivon, että konventti on sen
myöntävä». Ei: »pyydän sitä».

Konventti ei vastaa. Kuningattaren kuolema on aikoja sitten päätetty
asia, miksi siis vielä pitkittää muodollisuuksia tuomion edellä? Kaikki
vitkastelu olisi julmuutta. Seuraavana aamuna kello kahdeksalta alkaa
oikeudenkäynti, ja jokainen tietää ennakolta, miten se on päättyvä.

OIKEUDENKÄYNTI

Conciergeriessa vietetyt seitsemänkymmentä päivää ovat tehneet Marie
Antoinette’ista vanhan ja sairaalloisen naisen. Punaisina ja kyynelten
tulehduttamina palavat nyt hänen päivänvaloon tottumattomat silmänsä,
hänen huulensa ovat silmiinpistävän kalpeat vaikeiden keskeymättömien
verenvuotojen johdosta, jotka häntä viime viikkoina ovat vaivanneet.
Tuon tuostakin hänen täytyy taistella uupumusta vastaan, useaan kertaan
on lääkärin täytynyt antaa hänelle sydäntä vahvistavia lääkkeitä.
Mutta hän tietää, että tänään alkaa historiallinen päivä, tänään
hän ei saa olla väsynyt, kukaan oikeussalissa olija ei ole saava
ivata kuningattaren ja keisarintyttären heikkoutta. Vielä kerran on
uupuneesta ruumiista, aikoja sitten jo raukeaksi käyneistä tunteista
pakotettava esille kaikki voima, sittenhän se saa levätä kauan,
levätä ikuisesti. Vain kaksi asiaa Marie Antoinette’illa vielä on
suoritettavana maan päällä: pystyssä päin puolustettava itseään ja
pystyssä päin kuoltava.

Mutta ollen sisäisesti täynnä päättäväisyyttä Marie Antoinette
tahtoo ulkonaisestikin astua arvokkaana oikeuden eteen. Kansan
on tunnettava, että nainen, joka tänään astuu oikeuden eteen, on
habsburgitar ja kaikista erottamispäätöksistä huolimatta kuningatar.
Huolellisemmin kuin tavallisesti hän kampaa jakaukselle harmaantuneen
tukkansa. Hän panee päähänsä laskoksisen, vastatärkkelöidyn valkoisen
liinahilkan, jonka kummaltakin puolen riippuu suruhuntu; Ludvig XVI:n,
Ranskan viimeisen kuninkaan leskenä Marie Antoinette tahtoo astua
vallankumousoikeuden eteen.

Kello kahdeksalta kokoontuvat suureen saliin tuomarit ja
valamiehet, presidenttinä Herman, Robespierre’in maanmies, yleisenä
syyttäjänä Fouquier-Tinville. Valamiehistö on kokoonpantu kaikista
kansanluokista, heidän joukossaan on entinen markiisi, kirurgi,
limonadikauppias, muusikeri, kirjanpainaja, peruukintekijä, entinen
pappi ja puuseppä; yleisen syyttäjän rinnalle on istuutunut muutamia
turvallisuusvaliokunnan jäseniä valvomaan käsittelyn kulkua. Sali on
täpösen täynnä. Vain kerran vuosisadassa on tilaisuus nähdä kuningatar
syytettyjen penkillä.

Marie Antoinette astuu tyynenä huoneeseen ja istuutuu rauhallisena;
hänelle ei enää kuten hänen puolisolleen ole myönnetty erikoista
nojatuolia, häntä odottaa paljas puuistuin; tuomaritkaan eivät enää,
kuten Ludvig XVI:n juhlallisessa julkisessa syytöstilaisuudessa, ole
kansalliskokouksen valitsemia edustajia, vaan joka päivä toimiva jury,
joka suorittaa kolkkoa tehtäväänsä kuin käsityötä. Mutta turhaan
etsivät katselijat kuningattaren rasittuneista, mutta kuitenkin
levollisista kasvoista näkyvää kiihtymyksen ja pelon merkkiä.
Pystypäisenä, ryhdikkäänä hän odottaa oikeudenkäsittelyn alkamista.
Levollisena hän katselee tuomareihin, levollisena saliin ja kokoaa
voimansa.

Ensimmäisenä nousee seisomaan Fouquier-Tinville ja lukee syytöskirjan.
Kuningatar tuskin kuuntelee. Hän tuntee jo kaikki nämä syytökset: hän
on eilen tutkinut jokaisen asianajajansa kanssa. Hän ei kertaakaan, ei
edes kovimpiakaan syytöksiä mainittaessa kohota päätään, hänen sormensa
leikkivät välinpitämättöminä istuimen käsipuulla, »kuin soittaen
pianoa».

Sitten alkaa neljänkymmenenyhden todistajan esiinmarssi, todistajien,
joiden valansa mukaisesti on sanottava »ilman vihaa ja ilman pelkoa
totuus, koko totuus ja ainoastaan totuus». Koska oikeudenkäynti on
nopeasti valmisteltu — Fouiquier-Tinville paralla on tosiaankin
paljon tekemistä noina päivinä, on jo girondistien vuoro, madame
Roland’in ja satojen muiden —, esitetään mitä erilaisimpia syytöksiä
yhtenä sekamelskana ilman mitään ajallista tai loogillista yhteyttä.
Todistajat puhuvat milloin tapahtumista lokakuun 6 päivänä 1789
Versailles’issa, milloin elokuun 10 päivästä 1792 Pariisissa, ennen
vallankumousta tai sen aikana tehdyistä rikoksista. Useimmat näistä
syytöksistä ovat merkityksettömiä, muutamat suorastaan naurettavia,
kuten esimerkiksi palvelustyttö Milot’n, joka väittää kuulleensa,
kuinka Coygnyn herttua 1788 oli jollekulle sanonut, että kuningatar
oli antanut lähettää veljelleen kaksisataa miljoonaa, tai se vielä
mielettömämpi syytös, että Marie Antoinette’illa olisi ollut
vaatteittensa alla kaksi pistoolia Orléansin herttuan surmaamiseksi.
Kaksi todistajaa tosin vannoo nähneensä kuningattaren maksumääräyksiä;
mutta näiden ratkaisevien asiakirjojen alkukappaleita ei kyetä
esittämään; yhtä vähän on käsillä kirje, joka Marie Antoinette’in
väitetään kirjoittaneen sveitsiläiskaartin komendantille: »Voidaanko
luottaa Teidän sveitsiläisiinne, tulevatko he tarvittaessa pysymään
rohkeina?» Ainoatakaan Marie Antoinette’in kirjoittamaa paperilappua
ei ole saatavissa, ja sekään sinetöity paketti, joka sisältää hänen
Temple’issä takavarikoidut tavaransa, ei sisällä mitään raskauttavaa.
Hiuskarvat ovat hänen miehensä ja lastensa, pienoismuotokuvat
esittävät Lamballe’in prinsessaa ja hänen nuoruuden ystävätärtään
Hessen-Darmstadt’in maakreivitärtä, hänen muistikirjaansa merkityt
nimet ovat hänen pesijättärensä ja lääkärinsä: ei ainoakaan kappale
osoittaudu käyttökelpoiseksi syytökseen. Siten syyttäjä yhä uudelleen
koettaa palata yleisiin syytöksiin, mutta kuningatar, ollen tällä
kertaa valmistunut, vastaa mikäli mahdollista vieläkin lujemmin
ja varmemmin kuin esikuulustelussa. Sukeutuu seuraavantapaisia
sananvaihtoja:

»Mistä olette saanut rahat, joilla annoitte rakentaa ja kalustaa
Pikku Trianonin, missä toimeenpanitte juhlia, joissa aina olitte
jumalattarena?»

»Näitä menoja varten oli olemassa erikoinen rahasto.»

»Tämän rahaston täytyi olla melkoisen suuri, sillä Pikku Trianonin on
täytynyt maksaa jättiläismäisiä summia.»

»On mahdollista, että Pikku Trianon maksoi jättiläismäisiä summia
ja todennäköisesti enemmän, kuin itse olisin halunnut. Vähitellen
jouduttiin yhä suurempiin menoihin. Muuten toivon minä enemmän kuin
kukaan muu, että kaikesta saataisiin selvyys.»

»Ettekö juuri Pikku Trianonissa ensi kertaa nähnyt rouva La Motte’ia?»

»En ole milloinkaan nähnyt häntä.»

»Eikö hän ollut Teidän uhrinne kuuluisassa kaulakoristejutussa?»

»Se hän ei voinut olla, koska en tuntenut häntä.»

»Te siis ehdottomasti kiellätte tunteneenne hänet?»

»Minun järjestelmääni ei kuulu kieltäminen. Olen sanonut totuuden ja
olen jatkuvasti sen sanova.»

Jos ylimalkaan vielä olisi olemassa toivoa, voisi Marie Antoinette
antautua sen valtaan, sillä useimmat todistajat ovat olleet täysin
merkityksettömiä, ei ainoakaan niistä, joita hän pelkäsi, ole
tuonut esiin mitään todenteolla raskauttavaa häntä vastaan. Yhä
voimakkaammaksi muodostuu hänen vastarintansa. Kun yleinen syyttäjä
väittää, että hän vaikutuksellaan on saanut entisen kuninkaan tekemään
kaiken, mitä hän oli halunnut, hän vastaa: »On eri asia, neuvooko
jotakuta vai paneeko hänet tekemään sen.» Kun oikeudenkäynnin kuluessa
puheenjohtaja viittaa siihen, että hänen lausuntonsa on ristiriidassa
hänen poikansa väitteiden kanssa, hän sanoo halveksien: »On helppo
saada kahdeksanvuotias lapsi sanomaan kaikkea, mitä tahtoo hänen
sanovan.» Todella uhkaavia kysymyksiä tehtäessä hän suojelee itseään
varovaisella lauseella: »En tiedä, en voi muistaa.» Siten Herman ei
ainoaakaan kertaa voi voitonriemuisena todistaa hänen tehneen itseänsä
syypääksi suoranaiseen valheeseen tai ristiriitaan, noiden pitkien
tuntien aikana jännittyneenä kuunteleva yleisö ei saa tilaisuutta
kertaakaan vihastuneeseen välihuudahdukseen tai vihamielisyyden
osoituksiin tai isänmaallisiin kättentaputuksiin. Tyhjänä, hitaana,
täynnä kuolleita kohtia edistyy oikeudenkäsittely. On aika, että
esitetään jokin ratkaiseva, todella musertava todistus, jotta
syytökseen tulisi vauhtia. Tämän sensaation Hébert vihdoin luulee
voivansa aikaansaada esittämällä hirvittävän sukurutsaussyytöksensä.

Hän astuu esiin. Päättäväisenä, vakuuttuneena, kuuluvalla äänellä
hän esittää tuon pöyristyttävän syytöksen. Mutta pian hän huomaa,
että tämän syytöksen uskomattomuus tekee uskomattoman vaikutuksen,
ettei kukaan koko salissa ilmaise raivostuneilla välihuudahduksilla
inhoaan tätä paheellista äitiä, tätä epäinhimillistä naista kohtaan;
kaikki istuvat mykkinä, kalpeina ja järkyttyneinä. Silloin arvelee
tuo kurja raukka, että hänen on tarjottava kuulijakunnalle erikoisen
raffinoitu psykologis-poliittinen selitys. »Voidaan otaksua»,
selittää tuo tyhmyri, »että tätä rikollista nautintoa ei ollut
määräämässä huvituksen tarve, vaan poliittinen tarkoitusperä saada
lapsi ruumiillisesti herpaistuksi. Leski Capet on nimittäin toivonut,
että hänen poikansa kerran on astuva valtaistuimelle, ja sellaisten
menetelmien avulla hän saattoi turvata itselleen tilaisuuden määrätä
hänen toimintansa.»

Mutta merkillistä, tällaista maailmanhistoriallista typeryyttäkin
kuullessaan kuulijakunta pysyy suorastaan hämmästyttävän hiljaisena.
Marie Antoinette ei vastaa ja katselee halveksien Hébertin ohi.
Välinpitämättömänä, ikäänkuin tämä kiukkuinen tomppeli olisi puhunut
kiinankieltä, ja muuttamatta ilmettäkään, hän istuu suorana ja
rauhallisena. Myös presidentti Herman ei ole ollut kuulevinaan koko
syytöstä. Hän unohtaa tahallaan kysyä, mitä solvatulla äidillä
on vastattavana — hän on jo huomannut tämän sukurutsaussyytöksen
kiusallisen vaikutuksen kaikissa kuulijoissa, varsinkin naisissa, ja
jättää sentähden nopeasti syrjään tämän inhottavan syytöksen. Silloin
onnettomuudeksi muuan valamiehistä on kyllin julkea huomauttaakseen
presidentille: »Kansalainen presidentti, pyydän Teitä kiinnittämään
huomiota siihen, ettei syytetty ole lausunut mitään niistä
tapahtumista, joita kansalainen Hébert väittää esiintyneen syytetyn ja
hänen poikansa välillä.»

Nyt presidentti ei kauempaa voi päästä asiasta. Vastoin sisäistä
tunnettaan hänen täytyy tehdä kysymys syytetylle. Marie Antoinette
kohottaa ylpeänä ja yhdellä nykäyksellä päänsä — »tässä näyttää
syytetty vahvasti järkytetyltä», kertoo muuten niin kuiva Moniteur
— ja vastaa kuuluvasti ja sanomattoman halveksivasti: »Kun jätin
vastaamatta, johtui se siitä, että luonto kieltää vastaamasta mitään
sellaiseen äitiin kohdistettuun syytökseen. Käännyn kaikkien äitien
puoleen, joita täällä saattaa olla.»

Ja todellakin, salin läpi käy maanalainen kohina, voimakas liike.
Kansannaiset, työläisvaimot, kalanmyyjättäret ja neulojattaret
pidättävät henkeään, he ovat salaperäisessä yhteisymmärryksessä:
tämän naisen kanssa on loukattu koko heidän sukupuoltaan. Presidentti
vaikenee, tuo utelias valamies luo alas katseensa: tuskallisen vihan
sävy herjatun naisen äänessä on sattunut kaikkiin. Sanattomana Hébert
palaa aitauksesta, ei juuri ylpeänä suorituksestaan. Kaikki huomaavat,
ja kenties hän itsekin, että hänen syytöksensä on juuri vaikeimmalla
hetkellä auttanut kuningatarta saavuttamaan suuren siveellisen voiton.
Se, minkä piti alentaa häntä, on häntä korottanut.

Robespierre, joka samana iltana saa kuulla välikohtauksesta, ei voi
hillitä suuttumustaan Hébertiin. Hän, ainoa poliittinen henki näiden
äänekkäiden, meluavien kansanyllyttäjien joukossa, käsittää heti, mikä
hirvittävä tyhmyys oli vetää tämä järjetön, alle yhdeksänvuotiaan pojan
äitiään vastaan esittämä, pelosta tai syyllisyydentunnosta johtunut
syytös julkisuuteen. »Tuon Hébert-tomppelin» hän sanoo raivoissaan
ystävilleen, »täytyi hankkia hänelle vielä voitto.» Robespierre on jo
aikoja sitten työlästynyt tähän raakaan lurjukseen, joka alhaisella
demagogiallaan, anarkisella puuhailullaan häpäisee hänelle pyhän
vallankumouksen asian; tänä päivänä hän sisimmässään päättää hävittää
tämän likatahran. Kivi, jonka Hébert viskaa Marie Antoinette’ia
vastaan, putoaa kuolettavasti takaisin häneen itseensä. Vain pari
kuukautta vielä, ja hän on samoissa rattaissa matkaava samaa tietä,
mutta ei niin urhoollisena kuin Marie Antoinette, vaan siinä määrin
miehuuttomana, että hänen toverinsa Ronsinin täytyy kehoittaa häntä:
»Kun oli toimittava, sinä et tehnyt muuta kuin lavertelit. Opi nyt edes
kuolemaan.»

Marie Antoinette on tuntenut saavuttaneensa voiton. Mutta hän on
myöskin kuullut äänen kuulijoiden joukosta hämmästyen lausuvan: »Katso,
kuinka ylpeä hän on!» Ja niinpä hän kysyy puolustusasianajajaltaan:
»Olenko ehkä pannut liian paljon arvokkuutta vastaukseeni?» Mutta tämä
rauhoittaa häntä: »Madame, pysykää sellaisena, millainen olette, ja
tulette olemaan oivallinen.» Vielä toinenkin päivä Marie Antoinette’in
on taisteltava, vaivalloisesti laahautuu oikeudenkäynti eteenpäin
väsyttäen kuulijat ja asianosaiset; mutta vaikka hän on verenvuotojen
lopen uuvuttama eikä väliaikoina nauti muuta kuin lautasellisen
soppaa, pysyy hänen ryhtinsä samoin kuin henkensä tarmokkaana ja
uljaana. »Koetettakoon kuvitella koko sitä sielunvoimaa», hänen
puolustusasianajajansa kirjoittaa muistelmissaan, »mitä kuningatar
tarvitsi jaksaakseen kestää niin pitkän ja hirvittävän istunnon
ponnistukset: olla näyttämöllä koko kansan edessä, puolustautua
taistelussa verenhimoisten vastustajien kanssa kaikkia niitä ansoja
vastaan, joita hänelle viritettiin ja samalla säilyttää ryhtinsä ja
mielenmalttinsa eikä jäädä itsensä alapuolelle.» Viisitoista tuntia
hän on taistellut ensimmäisenä päivänä, yli kaksitoista on jo kulunut
toisena, kun vihdoinkin presidentti julistaa kuulustelun päättyneeksi
ja esittää syytetylle kysymyksen, onko hänellä vielä jotakin
lisättävänä puolustuksekseen. Itsetietoisena Marie Antoinette vastaa:
»Eilen en vielä tuntenut todistajia, en tietänyt, mitä he esittäisivät
minua vastaan. Ei yksikään heistä ole esittänyt ainoatakaan
positiivista tosiasiaa minua vastaan. Minulla ei ole mitään enempää
huomautettavana, kuin että olin vain Ludvig XVI:n vaimo ja että minun
sentähden oli mukauduttava kaikkeen, mitä hän päätti.»

Nyt nousee Fouquier-Tinville seisomaan ja perustelee kokoavasti
syytöksen. Molemmat tehtäväänsä määrätyt puolustusasianajajat vastaavat
jokseenkin laimeasti: todennäköisesti he muistavat, että Ludvig
XVI:n puolustusasianajaja oli joutunut mestauslavalle, koska hän
liian tarmokkaasti puolusti häntä; he katsovat viisaammaksi vedota
kansan lempeyteen kuin väittää kuningatarta viattomaksi. Ennenkuin
presidentti Herman nyt esittää valamiehistölle syyllisyyskysymyksen,
Marie Antoinette viedään salista, tuomioistuin ja valamiehistö jäävät
yksikseen. Nyt kaikkien korulauseiden jälkeen presidentti Herman
esittää jutun selvän asiallisesti: hän jättää kaikki epämääräiset
sadat erilaiset yksityissyytökset syrjään ja kokoaa kaikki kysymykset
lyhyeen muotoon. Marie Antoinette’ia syytti Ranskan kansa, sillä
kaikki valtiolliset tapahtumat, joita oli sattunut viiden vuoden
aikana, todistivat häntä vastaan. Sentähden hän esittää valamiesten
vastattavaksi seuraavat neljä kysymystä:

Ensiksi: Onko todistettu, että on oltu puuhissa ja neuvotteluissa
vierasten valtojen ja tasavallan vihollisten kanssa raha-avustuksen
antamiseksi näille, näiden päästämiseksi Ranskan maaperälle ja heidän
aseittensa voiton edistämiseksi?

Toiseksi: Onko todistettu, että itävaltalainen Marie Antoinette,
Ludvig Capet’n leski on ottanut osaa sellaisiin puuhailuihin ja ollut
sellaisissa neuvotteluissa?

Kolmanneksi: Onko todistettu, että on ollut olemassa salavehkeitä
kansalaissodan aikaansaamiseksi maassa?

Neljänneksi: Onko itävaltalainen Marie Antoinette, Ludvig Capet’n
leski, todistettu osallistuneeksi tällaiseen salaliittoon?

Vaieten nousevat valamiehet paikoiltaan ja vetäytyvät sivuhuoneeseen.
Keskiyö on sivuutettu. Kynttilät lepattavat levottomina ihmisten
kuumentamassa salissa, ja sydämet sykähtelevät niiden kanssa
jännityksestä ja uteliaisuudesta.

Välikysymys: Kuinka valamiehistön olisi oikeuden mukaan pitänyt
tuomita? Loppuesityksessään presidentti työnsi syrjään oikeusjutun
kaikki poliittiset koristeet ja palautti syytökset oikeastaan yhdeksi
ainoaksi. Valamiehistöltä ei kysytä, pitävätkö he Marie Antoinette’ia
luonnottomana ja haureellisena, irstaana, tuhlailevana naisena, vaan
ainoastaan, onko entinen kuningatar syyllinen siihen, että hän on ollut
yhteydessä ulkomaiden kanssa, halunnut vihollisarmeijoiden voittoa ja
sisällissodan syntymistä sekä edistänyt näitä tarkoituksia.

Onko Marie Antoinette nyt oikeudellisessa mielessä syypää ja
syylliseksi todistettu tähän rikokseen? Kaksiteräinen kysymys, johon
voidaan vastata vain kahdella tavalla. Epäilemättä Marie Antoinette
oli — ja siinä on oikeudenkäynnin vahva puoli — todella syyllinen
tasavallan kannalta. Hän oli, kuten tiedämme, kieltämättä alituisessa
yhteydessä ulkomaisten vihollisten kanssa. Hän teki, täydelleen
syytöksen tarkoittamassa merkityksessä, tosiasiallisesti itsensä
syypääksi maankavallukseen antaessaan Itävallan lähettiläälle Ranskan
sotilaalliset hyökkäyssuunnitelmat, hän käytti ja olisi käyttänyt
jokaista laillista ja laitonta keinoa, mikä saattoi antaa takaisin
hänen puolisolleen valtaistuimen ja vapauden.

Syytös on siis oikeudenmukainen. Mutta — tässä on oikeudenkäynnin
heikko kohta — tätä ei ole vähimmässäkään määrässä todistettu. Nykyään
ovat tunnettuina ja painettuina asiakirjat, jotka kiistämättömästi
todistavat Marie Antoinette’in syypääksi maankavallukseen; ne ovat
saatavissa Wienin valtionarkistosta ja Fersenin jäämistöstä. Mutta
tämä oikeudenkäynti suoritettiin lokakuun 14 päivänä 1793 Pariisissa,
ja silloin ei ainoakaan näistä asiakirjoista ollut yleisen syyttäjän
käsissä. Koko oikeudenkäynnissä ei valamiehistölle voitu esittää
ainoatakaan todella pätevää todistusta tuosta todella tehdystä
maankavalluksesta.

Rehellinen, täysin vapaa valamiehistö olisi siis pahassa pulassa. Jos
nämä kaksitoista tasavaltalaista noudattaisivat vaistoaan, täytyisi
heidän ehdottomasti tuomita Marie Antoinette, sillä ei yksikään heistä
voi epäillä, että tämä nainen on tasavallan verivihollinen, että
hän on tehnyt kaiken voitavansa vallatakseen kuninkaallisen mahdin
vähentymättömänä takaisin pojalleen. Mutta kirjaimellisesti oikeus on
kuningattaren puolella: puuttuu tosiasiallinen todistus syyllisyydestä.
Tasavaltalaisina he saattavat katsoa kuningattaren syylliseksi,
valantehneinä oikeuden jäseninä täytyisi heidän pitää kiinni laista,
joka ei tunne muuta syyllisyyttä kuin todistetun. Mutta kaikeksi
onneksi nämä pikku porvarit säästyvät tältä sisäiseltä omantunnon
ristiriidalta. Sillä he tietävät, ettei konventti lainkaan vaadi mitään
oikeudenmukaista tuomiota. Se ei ole valinnut heitä ratkaisemaan, se on
käskenyt heidän tuomita valtiolle vaarallisen naisen. Heidän tulee joko
luovuttaa konventille Marie Antoinette’in pää tai tarjota sille omansa.
Siten nuo kaksitoista todellisuudessa neuvottelevat vain näön vuoksi,
ja jos he näyttävät punnitsevan asiaa kauemmin kuin minuutin, tapahtuu
tämä vain, jotta teeskenneltäisiin neuvottelemista siinä, missä jo
aikoja sitten on käsketty tekemään selvä päätös.

Kello neljältä aamulla valamiehet vaieten palaavat saliin, heidän
oikeudenpäätöstään odottaa kuolon hiljaisuus. Yksimielisesti he
julistavat Marie Antoinette’in syylliseksi hänen tekemäkseen
väitettyyn rikokseen. Presidentti Herman kehoittaa kuulijoita —
heitä ei nyt, paljon jälkeen puolen yön, enää ole monta, väsymys on
ajanut useimmat kotiin —, välttämään kaikkia myöntymyksen osoituksia.
Sitten tuodaan Marie Antoinette sisään. Hänellä yksin, joka jo
toista päivää kello kahdeksalta aamulla on taistellut keskeymättä,
ei ole vielä mitään oikeutta olla väsynyt. Luetaan julki valamiesten
päätös. Fouquier-Tinville vaatii kuolemanrangaistusta; se hyväksytään
yksimielisesti. Sitten presidentti kysyy tuomitulta, onko hänellä vielä
tehtävänä joitakin vastahuomautuksia.

Marie Antoinette on liikkumattomana, täysin rauhallisena kuunnellut
valamiesten päätöstä ja tuomiota. Hänessä ei näy vähintäkään merkkiä
pelosta eikä vihasta eikä heikkoudesta. Presidentin kysymykseen hän ei
vastaa sanaakaan, hän pudistaa vain kieltävästi päätään. Kääntymättä
taakseen, kehenkään katsomatta hän kulkee yleisen hiljaisuuden keskitse
ulos salista ja alas portaita, hän on väsynyt tähän elämään, näihin
ihmisiin ja syvimmältään tyytyväinen siihen, että kaikki nämä pienet
kidutukset nyt ovat lopussa. Nyt on vain pysyttävä lujana viimeiseen
hetkeen.

Silmänräpäyksen ajan pilkkopimeässä käytävässä pettävät hänen lopen
uupuneet ja heikontuneet silmänsä, jalka ei enää löydä askelmaa, hän
epäröi ja horjuu. Ennenkuin hän kaatuu maahan, tarjoaa santarmiupseeri
luutnantti de Busne, ainoa, joka oikeudenistunnon aikana oli rohjennut
ojentaa hänelle lasillisen vettä, nopeasti käsivartensa tukeakseen
häntä. Tämän vuoksi ja koska hän on pitänyt kädessään hattua
saattaessaan kuolemaan vihittyä, eräs toinen santarmi heti nuhtelee
häntä ja hänen täytyy puolustautua: »Tein sen ainoastaan estääkseni
häntä kaatumasta, eikä kukaan tervejärkinen ihminen voi siihen nähdä
muuta aihetta, sillä jos hän olisi kaatunut rapuissa, olisi heti
huudettu salavehkeistä ja kavalluksesta.» Myöskin kuningattaren
molemmat puolustusasianajajat otetaan kiinni istunnon päätyttyä;
tutkitaan, olisiko kuningatar salaa antanut heille kirjoitetun
tiedonannon; kurjina juristisieluina tuomarit pelkäävät tämän naisen
lannistumatonta tarmoa vielä askelen päässä haudastakin.

Mutta se, jota kaikki tämä pelko ja huolestuminen koskee, tuo
verenvuotojen heikentämä, väsynyt naisparka, ei enää tiedä mitään
kaikista näistä rettelöistä; rauhallisena ja tyynenä hän on palannut
vankikoppiinsa. Nyt voidaan hänen elämänsä jo laskea tunneissa.

Pienen huoneen pöydällä palaa kaksi kynttilää. Kuolemaan tuomitulle
ne on suotu viimeisenä armonosoituksena, jottei hänen tarvitsisi
pimeässä viettää ikuisen yön edellistä yötä. Erästä toistakaan pyyntöä
ei tähän asti ylen varovainen vanginvahti enää uskalla kieltää:
Marie Antoinette pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen;
viimeisestä pimeästä yksinäisyydestään hän tahtoisi vielä kerran sanoa
sanan niille, jotka ovat hänestä huolissaan. Vartija tuo mustetta,
kynän ja taitetun paperin, ja ensimmäisen aamuruskon jo pilkistäessä
ristikkoikkunasta Marie Antoinette ponnistaen viimeiset voimansa alkaa
kirjoittaa viimeistä kirjettään.

Goethe sanoo kerran viimeisistä elonilmauksista välittömästi kuoleman
edellä nuo ihanat sanat: »Elämän loppuessa herää itseään hallitsevassa
hengessä ajatuksia, joita se ennen ei ole voinut ajatella; ne ovat
kuin autuaita demoneja, jotka loistavina asettuvat menneisyyden
huipuille.» Tällainen salaperäinen jäähyväishohde välkkyy myös
tämän kuolemaanvihityn viimeisen kirjeen yllä; Marie Antoinette ei
milloinkaan ole niin valtavasti ja yhtä lujalla kirkkaudella koonnut
sieluaan kuin sanoessaan nämä jäähyväiset madame Elisabethille,
puolisonsa sisarelle ja nyt myös lastensa vaalijattarelle. Lujempia,
varmempia, miltei miehisiä ovat kynänpiirrot tässä paperissa, joka
on kirjoitettu viheliäisen pienen vankilapöydän ääressä, kuin kaikki
nuo muut, jotka läksivät liehuen lentämään Trianonin kullatun
kirjoituspöydän äärestä; puhtaammaksi muodostuu tässä sanonta, vapaaksi
tunteen ilmaus: on kuin kuoleman valloilleen päästämä sisäinen myrsky
olisi hajoittanut koko sen levottoman usvapilven, joka kohtalokkaan
kauan oli tältä traagilliselta naiselta peittänyt katseen omaan
sisimpään. Marie Antoinette kirjoittaa:

 »Sinulle, rakas sisar, kirjoitan viimeistä kertaa. Minut on
 juuri tuomittu, ei häpeälliseen kuolemaan, joka odottaa vain
 rikoksentekijöitä, vaan nähdäkseni jälleen veljesi. Ollen syytön,
 kuten hänkin, toivon voivani olla hänen kaltaisensa viimeisellä
 hetkellä. Olen rauhallinen kuten on se, jota ei hänen omatuntonsa
 soimaa. Suren syvästi, että minun täytyy jättää lapsiraukkani.
 Sinä tiedät, että olen elänyt vain heidän hyväkseen ja Sinun
 hyväksesi, rakas, hellä sisareni. Sinä, joka ystävyydestä olet
 uhrannut kaiken voidaksesi jäädä luoksemme, — mihin tilaan jätänkään
 Sinut! Oikeudenkäynnin puolustuspuheesta olen saanut tietää, että
 tyttäreni on erotettu Sinusta. Voi tuota pientä raukkaa! En uskalla
 kirjoittaa hänelle; hän ei saisi kirjettäni, — enhän edes tiedä,
 onko tämä kirje saavuttava Sinut. Ota vastaan tämän välityksellä
 siunaukseni heille molemmille. Toivon, että kerran myöhemmin, kun he
 ovat suurempia, he tapaavat Sinut ja saavat kokonaan nauttia Sinun
 hellästä huolenpidostasi. Ajatelkoot molemmat sitä, mitä lakkaamatta
 olen opettanut heille: että periaatteet ja omien velvollisuuksien
 tarkka noudattaminen ovat elämän tärkein perusta, että ystävyys
 ja luottamus, jota he osoittavat toisilleen, on tekevä heidät
 onnellisiksi. Tuntekoon tyttäreni vanhempana, että hänen aina tulee
 auttaa veljeään neuvoilla, joita hänelle antavat suurempi kokemus ja
 hänen ystävyytensä. Osoittakoon poikani puolestaan sisarelleen kaikkea
 huolenpitoa ja kaikkia palveluksia, jotka ovat lähtöisin ystävyydestä.
 Tuntekoot he vihdoin molemmat, että he kaikissa elämänsä oloissa
 tulevat todella onnellisiksi ainoastaan pysyessään yksimielisinä.
 Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka paljon lohdutusta onkaan meille
 kärsimyksissämme tuottanut ystävyytemme! Ja onnesta voi nauttia
 kaksinverroin, kun sen voi jakaa ystävän kanssa. Mutta mistä voi
 löytää hellemmän, läheisemmän ystävän kuin omasta perheestä? Älköön
 poikani koskaan unohtako isänsä viimeisiä sanoja, jotka minä hänelle
 erikseen toistan: Älköön hän milloinkaan koettako kostaa kuolemaamme!

 Minun täytyy puhua Sinulle eräästä asiasta, joka tekee kovin kipeää
 sydämelleni. Tiedän, että tämän lapsen on täytynyt tuottaa Sinulle
 tuskaa; anna hänelle anteeksi, rakas sisar, muista hänen suurta
 nuoruuttaan, ja kuinka helppo on saada sanomaan lapsi sellaista, mitä
 haluaa hänen sanovan, jopa sellaistakin, mitä hän ei itse ymmärrä.
 Toivon, että on tuleva päivä, jolloin hän sitä paremmin on ymmärtävä
 Sinun rakkautesi ja hellyytesi arvon, jota kummallekin olet osoittanut.

 Minun täytyy vielä uskoa Sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin halunnut
 kirjoittaa ne oikeudenkäynnin alussa, mutta lukuunottamatta sitä,
 ettei minun sallittu kirjoittaa, kului se niin nopeasti, ettei minulla
 itse asiassa olisi ollut aikaakaan siihen.

 Minä kuolen apostolisessa, roomalaiskatolilaisessa uskossa, isieni
 uskonnossa, jossa olen kasvatettu ja johon aina olen tunnustautunut.
 Koska en voi odottaa mitään hengellistä lohdutusta, koska en tiedä,
 onko täällä vielä tämän uskonnon pappeja, ja koska myöskin paikka,
 jossa olen, asettaisi heidät liian suurten vaarojen alaiseksi,
 jos he tulisivat luokseni, pyydän Jumalalta sydämestäni anteeksi
 kaikkia syntejäni, mitä olen tehnyt elämäni aikana. Toivon, että Hän
 hyvyydessään on kuuleva viimeiset rukoukseni, kuten kaikki nekin,
 jotka kauan olen kohdistanut Häneen, jotta sieluni tulisi osalliseksi
 Hänen armahtavaisuudestaan ja hyvyydestään.

 Pyydän kaikkia, jotka tunnen, ja erityisesti Sinua, rakas sisareni,
 antamaan anteeksi jokaisen kärsimyksen, minkä ehkä tietämättänikin
 olen teille tuottanut. Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni kaiken
 pahan, mitä olen kärsinyt heidän kauttaan. Sanon samalla tädeilleni ja
 kaikille veljilleni ja sisarilleni jäähyväiset. Minulla oli ystäviä.
 Ajatus, että ikiajoiksi olen heistä erotettu, ja tietoisuus heidän
 tuskastaan kuuluvat suurimpiin kärsimyksiin, mitä kuollessani otan
 mukaani. Tietäkööt he ainakin sen, että viimeiseen hetkeeni asti olen
 ajatellut heitä.

 Voi hyvin, hyvä hellä sisar! Saavuttakoon tämä kirje Sinut! Älä
 unohda minua! Syleilen Sinua kaikesta sydämestäni samoin kuin
 rakkaita lapsiraukkojani! Hyvä Jumala, kuinka sydäntä repivää
 onkaan jättää heidät ainaiseksi! Voi hyvin, voi hyvin! Nyt olen
 enää vain omistautuva hengellisille velvollisuuksilleni. Koska en
 ole päätöksissäni vapaa, tuodaan kenties luokseni joku pappi. Mutta
 selitän täten, etten aio sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja olen
 kohteleva häntä kuin täysin vierasta.»

Sitten kirje äkkiä katkeaa, ilman loppusanoja, ilman allekirjoitusta.
Todennäköisesti väsymys on yllättänyt kirjoittajan. Pöydällä palavat
edelleenkin lepattaen molemmat vahakynttilät, niiden liekki on kenties
pysyvä elossa elävän ihmisen jälkeen.

Tämä pimeydestä lähetetty kirje saavutti tuskin ketään niistä, joille
se oli osoitettu. Marie Antoinette antaa sen vähää ennen pyövelin
saapumista vankilamestari Baultille toimitettavaksi kälylleen;
Baultilla oli kyllä ollut juuri riittävästi inhimillisyyttä
myöntämään hänelle kirjoituspaperia ja kynän, mutta ei kylliksi
rohkeutta toimittaakseen perille ilman lupaa tätä testamenttia. (Kuta
useampia päitä nähdään putoavan, sitä enemmän jokainen pelkää omansa
puolesta!) Niin luovuttaa hän kuningattaren kirjeen asianmukaisessa
järjestyksessä tutkintotuomari Fouquier-Tinville’ille, joka varustaa
sen allekirjoituksella, mutta ei myöskään toimita sitä edelleen. Ja
kun sitten kaksi vuotta myöhemmin Fouquier’n puolestaan on noustava
mestauskärryille, jotka hän on toimittanut niin monille muille
Conciergerie’ssä oleville, on kirjoitus hävinnyt; ei kukaan maailmassa
aavista eikä tiedä sen olemassaolosta paitsi yksi ainoa peräti mitätön
Courtois-niminen mies. Tämä alhaisarvoinen ja hengetön kansanedustaja
oli Robespierre’in vangitsemisen jälkeen saanut konventilta tehtäväksi
järjestää ja julkaista hänen jälkeenjääneet paperinsa; tällöin
entisen puukengän valmistajan mieleen oli juolahtanut ajatus, kuinka
paljon valtaa sillä on käsissään, joka hankkii itselleen salaisia
valtiopapereita. Sillä kaikki kompromettoidut kansanedustajat
liehakoivat nyt mitä nöyrimmin vähäpätöistä Courtoista, jota he
sitä ennen olivat tuskin tervehtineet; he antavat hänelle mitä
mielettömimpiä lupauksia, jos hän palauttaisi heille Robespierre’ille
kirjoittamansa kirjeet. On siis viisasta, huomaa harjaantunut kauppias,
hankkia mahdollisimman monia vieraita kirjeitä pöytälaatikkoonsa;
siten hän käyttää hyväkseen yleistä sekasortoa ryöstääkseen
vallankumoustuomioistuimen kaikki asiakirjat ja tehdäkseen niillä
kauppaa; ainoastaan Marie Antoinette’in kirjeen, joka tällöin joutuu
hänen käsiinsä, tuo ovela mies pidättää itselleen: kukapa saattaa
tällaisina aikoina tietää, mihin sellaista kallisarvoista salaista
asiakirjaa kerran voi käyttää, kun tuuli taas kääntyy. Kaksikymmentä
vuotta hän piilottaa ryöstötavaransa ja todellakin: tuuli kääntyy.
Jälleen tulee Bourbon, Ludvig XVIII, Ranskan kuninkaaksi, ja entiset
»régicides» [Kuninkaanmurhaajat], ne, jotka olivat äänestäneet hänen
veljensä, Ludvig XVI:n mestausta, tuntevat nyt selvää nykähtelyä
kaulanikamissaan. Päästäkseen suosioon Courtois tarjoaa (kuinka
viisasta onkaan varastaa asiapapereita!) Ludvig XVIII:lle tekopyhässä
kirjeessä lahjaksi tätä »pelastamaansa» Marie Antoinette’in kirjettä.
Tämä katala metku ei auta häntä vähääkään, Courtois karkoitetaan aivan
samalla tavoin kuin muutkin maanpakoon. Mutta kirje on pelastettu.
Kaksikymmentäyksi vuotta sen jälkeen kuin kuningatar sen on lähettänyt,
tämä ihailtava jäähyväiskirje tulee päivänvaloon.

Mutta liian myöhään! Melkein kaikki ne, joille Marie Antoinette
kuolinhetkenään tahtoi lähettää terveisensä, ovat seuranneet häntä.
Madame Elisabeth on joutunut giljotiinin uhriksi, dauphin on joko
todella kuollut Temple’issä tai harhailee tähän aikaan (tähän
päivään asti ei ole saatu selville koko totuutta) vierasnimisenä,
tuntemattomana ja omasta kohtalostaan tietämättömänä maailmalla. Ei
myöskään Ferseniä enää saavuta rakastava tervehdys. Häntä ei tuossa
kirjeessä ollut sanallakaan mainittu, ja kuitenkin, — ketä muuta kuin
häntä tarkoittivat nuo liikuttuneet rivit: »Minulla oli ystäviä.
Ajatus, että ikiajoiksi olen heistä erotettu ja tietoisuus heidän
tuskastaan on suurimpia kärsimyksiä, mitä kuollessani otan mukaani.»
Velvollisuus kielsi Marie Antoinette’ia mainitsemasta maailmalle
sen nimeä, joka hänelle oli kallein. Mutta hän toivoo, että nämä
rivit kerran ovat joutuvat hänen nähtävikseen ja että rakastettu
peitetyistäkin sanoista on huomaava, että hän viimeiseen hengenvetoonsa
asti muuttumattomalla sydämenantaumuksella on häntä ajatellut. Ja —
salaperäinen tunteen kaukovaikutus! — aivan kuin Fersen olisi tuntenut
tämän hänen kaipuunsa olla viimeisellä hetkellä lähellä häntä,
kuolemanviestin saapuessa hänen päiväkirjansa vastaa kuin taikakutsusta
että »hirvittävin tuska hänen tuskistaan on se, että kuningattaren
täytyi olla yksin noina viimeisinä hetkinä, vailla lohdutusta saada
puhua jonkun läheisen kanssa». Samoin kuin hän ajatteli Ferseniä
äärimmäisessä yksinäisyydessään, ajatteli tämä samalla hetkellä
häntä. Ollen penikulmien ja vankilamuurien erottamina, toisilleen
näkymättömissä ja ulottumattomissa, molemmat sielut samalla hetkellä
tuntevat saman kaipuun: käsittämättömässä avaruudessa, ajattomassa
sfäärien väreilyssä heidän ajatuksensa koskettavat toisiaan kuin huulet
suudelmassa.

Marie Antoinette on laskenut alas kynänsä. Pahin on voitettu,
jäähyväiset kaikelle ja kaikille on sanottu. Nyt on vain vielä
laskeuduttava muutamaksi hetkeksi vuoteelle ja koottava voimia. Hänellä
ei ole enää paljon tehtävää tässä elämässä. Vain yksi asia vielä: on
kuoltava ja kuoltava arvokkaasti.

VIIMEINEN MATKA

Kello viideltä aamulla Marie Antoinette’in vielä kirjoittaessa
viimeistä kirjettään, alkaa jo kaikista Pariisin
neljästäkymmenestäkahdeksasta kaupunginosasta kuulua rumpujen pärinää.
Kello seitsemältä on koko sotaväki jalkeilla, ampumavalmiit tykit
sulkevat sillat ja pääkadut, vartiostot marssivat pistimet kivääreissä
halki kaupungin, ratsuväki muodostaa kujanteen — suunnaton joukko
sotilaita yksityistä naista vastaan, joka ei enää halua muuta kuin
kuolla. Usein väkivalta pelkää enemmän uhriaan kuin uhri väkivaltaa.

Kello seitsemältä hiipii vankilanvalvojan keittiötyttö hiljaa
vankikoppiin. Pöydällä palavat vielä molemmat vahakynttilät, nurkassa
istuu valppaana varjona santarmiupseeri. Aluksi Rosalie ei näe
kuningatarta, sitten vasta hän huomaa pelästyneenä: Marie Antoinette
lojuu täysin puettuna vuoteella mustassa leskenleningissään. Hän ei
nuku. Hän on vain väsynyt, alituisten verenvuotojen uuvuttama.

Pieni liikuttava maalaistyttö seisoo väristen, kaksinkertaisen säälin
vallassa kuolemaantuomitun, kuningattarensa edessä. »Madame», hän
lähestyy häntä järkyttyneenä, »eilen illalla ette syönyt mitään ja
tuskin mitään päivälläkään. Mitä haluatte tänään aamulla?»

»Lapseni, en tarvitse enää mitään, minulta on kaikki lopussa», vastaa
kuningatar kohoamatta istualleen. Mutta kun tyttö vielä kerran
tyrkyttämällä tarjoaa hänelle soppaa, jonka hän on erikoisesti
valmistanut häntä varten, hän sanoo raukeasti: »Olkoon menneeksi,
Rosalie, tuokaa minulle lihalientä!» Hän syö pari lusikallista,
sitten alkaa neitonen auttaa häntä vaatteiden muuttamisessa.
Marie Antoinette’ille on huomautettu, ettei hänen pitäisi mennä
mestauslavalle mustissa suruvaatteissa, joita hän oli käyttänyt
tuomarien edessä, huomiota herättävä leskenpuku voisi ärsyttää kansaa.
Marie Antoinette — mitä hänelle enää merkitsee puku! — ei vastustele ja
päättää pukeutua keveään, valkoiseen aamupukuun.

Mutta tämä viimeinenkin vaivannäkö tuottaa hänelle vielä viimeisen
nöyryytyksen. Kuningatar on kaikkina näinä päivinä lakkaamatta
menettänyt verta, kaikki hänen paitansa ovat sen tahraamia.
Luonnollisesta halusta suorittaa viimeisen matkansa ruumiillisesti
puhtaana hän nyt haluaa ottaa käyttämättömän paidan ja käskee
vartioivan santarmiupseerin vetäytyä hetkeksi pois. Mutta mies,
jolle on annettu ankara käsky olla päästämättä häntä hetkeksikään
silmistään, selittää, ettei hän voi poistua vartiopaikaltaan. Niinpä
kyyristyy kuningatar vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen solaan ja
hänen vetäessään ylleen paitaa asettuu pieni keittiötyttö säälivästi
hänen eteensä peittääkseen hänet. Mutta tuo verinen paita, minne se
on pantava? Nainen häpeää jättää tahraantunutta liinavaatetta vieraan
miehen nähtäväksi ja niiden henkilöiden uteliaasti katseltavaksi, jotka
muutamien tuntien perästä jo tulevat jakamaan hänen jäämistönsä. Niin
hän nopeasti käärii sen pieneksi mytyksi ja työntää sen muurin seinän
takana olevaan syvennykseen.

Sen jälkeen kuningatar pukeutuu erikoisen huolellisesti. Yli vuoteen
hän ei ole ollut kadulla, ei nähnyt vapaata avointa taivasta
yläpuolellaan: juuri tällä viimeisellä matkalla on hänen oltava
säädyllisesti ja siististi puettu; hänen toimintaansa ei enää
määrää naisellinen turhamaisuus, vaan tunne historiallisen hetken
merkityksestä. Huolellisesti hän suorii valkoisen aamupukunsa, verhoaa
niskansa keveällä musliiniliinalla, valitsee parhaimmat kenkänsä;
harmaantuneen tukkansa hän kätkee kaksisiipiseen hilkkaan.

Kello kahdeksalta kolkutetaan ovelle. Ei, se ei ole vielä pyöveli. Se
on vain hänen enteensä, pappi, eräs niistä, jotka ovat tehneet valan
tasavallalle. Kuningatar kieltäytyy kohteliaasti ripittäytymästä
hänelle, hän tunnustaa vain valantekemättömät papit Jumalan
palvelijoiksi, ja papin kysymykseen, tuleeko hänen seurata kuningatarta
viimeiselle retkelle, hän vastaa välinpitämättömästi: »Kuten haluatte.»

Tämä näennäinen välinpitämättömyys on tavallaan suojamuuri, jonka
takana Marie Antoinette lujittaa itseään sisäisesti viimeistä matkaa
varten. Kun kello kymmeneltä teloittaja Samson, nuori jättiläiskokoinen
mies astuu sisään leikkaamaan hänen tukkaansa, hän antaa rauhallisesti
sitoa kätensä selkänsä taakse eikä tee mitään vastarintaa. Henki, sen
hän tietää, ei enää ole pelastettavissa, ainoastaan kunnia. Nyt hän
ei millään hinnalla saa kenellekään näyttää heikkoutta! Nyt hänen on
säilytettävä lujuutensa ja osoitettava kaikille, jotka sen haluavat
nähdä, kuinka Maria Teresian tytär kuolee.

Kellon lähetessä yhtätoista Conciergerien ovet avataan. Ulkona seisovat
pyövelinrattaat, eräänlaiset häkkivaunut, joiden eteen on valjastettu
valtava, raskas hevonen. Ludvig XVI kuljetettiin vielä suljetuissa
hovivaunuissaan juhlallisesti ja kunnioittavasti kuolemaan, lasiseinien
suojaamana karkeimmalta uteliaisuudelta, tuskallisimmalta vihalta.
Tällä välin tasavalta on nopeassa juoksussaan edistynyt suunnattoman
paljon pitemmälle; se vaatii tasa-arvoisuutta giljotiinimatkallakin:
kuningatar ei saa kuolla mukavammin kuin muutkaan kansalaiset,
häkkivaunut ovat kyllin hyvät Capet’n leskelle. Istuimena on vain
poikkipäin asetettu lauta ilman patjaa tai peitettä: myös madame
Roland, Danton, Robespierre, Fouquier, Hébert, kaikki, jotka lähettävät
Marie Antoinette’in kuolemaan, saavat sittemmin tehdä viimeisen
retkensä samalla kovalla laudalla; tuomittu on ainoastaan vähän matkaa
edellä tuomareistaan.

Ensiksi astuu esiin upseereita Conciergerie’n synkästä käytävästä,
heidän jäljessään kokonainen vahtikomppania, käsi kiväärillä, sitten
tulee rauhallisena ja varmoin askelin Marie Antoinette. Pyöveli
Samson taluttaa häntä pitkästä köydestä, jolla hänen kätensä on
sidottu selän taakse, aivan kuin olisi olemassa vaara, että hänen
uhrinsa satojen vahtien ja sotilaiden ympäröimänäkin voisi vielä
häneltä karata. Tämä odottamaton ja tarpeeton nöyryytys hämmästyttää
vaistomaisesti ympärillä seisovia. Ei kuulu ainoatakaan tavanmukaisista
pilkkahuudoista. Aivan ääneti sallitaan kuningattaren kulkea vaunuihin
asti. Siellä Samson ojentaa hänelle kätensä auttaakseen hänet
rattaisiin. Hänen viereensä istuutuu pappi Girard porvarillisessa
puvussa, mutta seisoalleen jää, katse liikkumattomana, seisomaan
pyöveli köysi kädessä. Kuten Kharon vainajien sieluja, kuljettaa hän
joka päivä tunteettomin sydämin lastiaan elämän toiselle rannalle.
Mutta tällä kertaa pitävät sekä hän että hänen apurinsa koko matkan
kestäessä kolmikärkeä kainalossaan, aivan kuin he tahtoisivat pyytää
turvattomalta naiselta, jota he vievät mestauslavalle, anteeksi
surullista virkaansa.

Kurjat vankkurit rämisevät hitaasti katukiviä pitkin. Viivytellään
tahallaan, jokaisen pitää voida tarkasti katsella tätä ainutlaatuista
näytelmää. Istuessaan kovalla alusellaan kuningatar tuntee ytimiin asti
karkeiden ajopelien jokaisen tärähdyksen viheliäisellä kiveyksellä,
mutta kalpeat kasvot liikkumattomina, punareunaisilla silmillään
jäykästi eteensä tuijottaen Marie Antoinette ei anna taajan, uteliaan
katselijajoukon huomata itsessään ainoatakaan pelon tai tuskan merkkiä.
Hän jännittää koko sielunvoimansa pysyäkseen lujana loppuun asti,
ja turhaan tähyilevät hänen kiukkuisimmat vihollisensa havaitakseen
hänessä hetkenkään ajan heikkoutta tai voimien pettämistä. Mutta Marie
Antoinette’ia ei saa järkkymään mikään, ei se, että Saint-Roch’in
kirkon luona kokoontuneet vaimot vastaanottavat hänet tavanmukaisin
pilkallisin huudoin, ei se, että näyttelijä Grammond, saadakseen eloa
synkkään näytelmään, kansalliskaartilaisen univormussa ratsastaa
kuolinvaunujen eteen ja heiluttaen sapeliaan huutaa: »Tuossa hän on,
katala Antoinette! Nyt hän menee menojaan, hyvät ystävät.» Hänen
kasvonsa pysyvät rautaisen liikkumattomina, hän ei näytä kuulevan
eikä näkevän mitään. Selän taakse sidotut kädet jäykistävät hänen
niskansa vain vielä suoremmaksi, suoraan eteensä hän katsoo eivätkä
kadun kirjavat ja hurjat kuvat enää tunkeudu hänen silmiinsä, jotka
sisältäpäin ovat kuoleman verhoamat. Ei mikään värähtely liikahduta
hänen huuliaan, ei mikään vavistus hänen ruumistaan; täydelleen
voimiaan halliten hän istuu, ylväänä ja halveksuvana, ja yksinpä
Hébertin täytyy seuraavana päivänä »Père Duchesne’issään» myöntää:
»Muuten portto pysyi rohkeana ja julkeana aina loppuun asti.»

Rue Saint-Honorén kulmassa, nykyisen Café de la Régence’in kohdalla,
odottaa lyijykynä teroitettuna, paperilehti kädessä muuan mies.
Se on Louis David, ajan pelkurimaisimpia sieluja, suurimpia
taiteilijoita. Ollen vallankumouksen aikana kirkujista äänekkäin hän
palvelee mahtajia, niinkauan kuin he ovat vallassa, ja hylkää heidät
vaaran hetkellä. Hän maalaa Marat’n kuolinvuoteellaan, Thermidorin
kahdeksantena päivänä hän vannoo pateettisesti Robespierre’ille
»tyhjentävänsä hänen kanssaan kalkin sakkaan asti», mutta jo
yhdeksäntenä, kohtalokkaassa istunnossa, tämä heroinen jano on
hänestä haihtunut, tuo murheellinen sankari piilottautuu mieluummin
kotiinsa ja välttyy tällä pelkurimaisuudella giljotiinilta. Oltuaan
tyrannien katkera vihollinen vallankumouksen aikana hän on ensimmäinen
liittymässä uuteen diktaattoriin ja valmis vaihtamaan entisen
ylimysvihansa »paronin» arvonimeen palkaksi siitä, että maalaa
Napoleonin kruunauksen. Ollen tyypillinen esimerkki ikuisesta mahdissa
olevien puolelle siirtyjästä, imarteleva menestyksellisiä ja säälimätön
voitettuja kohtaan hän maalaa voittajat kruunaustilaisuudessa ja
tappiolle joutuneet matkalla mestauslavalle. Istuessaan samoilla
pyövelinrattailla, jotka nyt vievät Marie Antoinette’ia, huomaa hänet
myöhemmin myös Danton, joka tuntee hänen viheliäisyytensä ja heittää
hänelle vielä nopeasti vasten kasvoja halveksuvan herjaussanan:
»lakeijasielu!»

Mutta tällä miehellä, vaikkakin hän on lakeijasielu ja kurja pelkuri,
on oivallinen silmä ja virheetön käsi. Nopein vedoin hän kiinnittää
hätäisesti paperille kuningattaren kasvonpiirteet hänen ajaessaan
mestauslavalle — se on kammottavan suuren Marie Antoinette matkalla
mestauslavalle. moinen luonnos, ihmeellisellä voimalla välittömästi
elämästä tavoitettu: vanhentunut nainen, ei enää kaunis, mutta
sitä ylväämpi. Suu ylpeästi yhteenpuristuneena, kuin sisäänpäin
huutavana, silmät välinpitämättöminä ja vieraina hän istuu selän
taakse sidotuin käsin niin uhmaavan pystypäisenä pyövelinrattaillaan,
kuin olisivat ne hänen valtaistuimensa. Sanomaton halveksunta puhuu
kivettyneiden kasvojen jokaisesta juonteesta, järkkymätön päättäväisyys
korkealle kohonneesta rinnasta; uhmaksi muuttunut kärsivällisyys,
sisäiseksi voimaksi muuttunut tuska antaa tälle rääkätylle hahmolle
uuden ja peloittavan majesteettiuden. Ei edes viha voi nähdessään
tämän piirroksen kieltää sitä ylväyttä, millä Marie Antoinette’in
suurenmoinen ryhti tekee tyhjäksi pyövelinrattaiden häpeän.

Suunnaton Vallankumousten, nykyinen Place de la Concorde, on
mustanaan ihmisiä. Kymmenettuhannet ovat aikaisesta aamusta asti
olleet jalkeilla päästäkseen näkemään sen ainutlaatuisen näytelmän,
kuinka Hébertin karkeiden sanojen mukaan »kansallinen partaveitsi
käy käsiksi kuningattareen». Tuntikausia on jo utelias ihmisjoukko
odottanut. Jottei aika kävisi pitkäksi, jutellaan hiukan jonkun
sievän vieressä seisovan tytön kanssa, nauretaan, laverrellaan,
ostetaan myyskentelijöiltä sanomalehtiä tai pilakuvia, selaillaan
uusinta ajankohtaista lentolehtistä »Les Adieux de la Reine à ses
mignons et mignonnes» [Kuningattaren jäähyväiset hempukoilleen ja
rakastajattarineen] tai »Grandes fureurs de la ci-devant Reine»
[Entisen kuningattaren rajut intohimot ]. Arvaillaan ja riidellään
siitä, kenen pää huomenna ja ylihuomenna tällä paikalla on putoava
koriin, ja tämän lomassa ostetaan katukauppiailta limonadia, leivoksia
tai pähkinöitä: tämä suuri näytelmä on sentään hitusen kärsivällisyyden
arvoinen.

Tämän uteliaana lainehtivan mustan ihmisvilinän yläpuolelle kohoaa
jäykkinä, ainoina elottomina olioina keskellä eloisaa toria, kaksi
siluettia: giljotiinin solakat ääriviivat, tuon puusillan, joka erottaa
tämänpuolisen maailman tuonpuolisesta; sen poikkipuussa välkkyy
kelmeässä lokakuun auringossa kirkas tienviitta, äsken teroitettu
kirveenterä. Keveänä ja vapaana se piirtyy harmaata taivasta vasten,
kammottavan jumalan unohdettuna leikkikaluna, ja linnut, jotka
eivät aavista tämän julman välineen kolkkoa merkitystä, leikkivät
huolettomasti liidellen sen yläpuolella.

Mutta ankarana ja vakavana kohoaa sen lähettyvillä, ylpeästi ylittäen
kuoleman portin, vapauden jättiläismäinen kuvapatsas jalustalla, joka
aikaisemmin oli kannattanut Ludvig XV:n muistopatsasta. Äänettömänä hän
istuu, tuo luoksepääsemätön jumalatar, päässään fryygialainen myssy,
pitäen miettiväisenä miekkaa kädessään; siinä hän istuu kivettynein
kasvoin, vapauden jumalatar, ja uneksii yksikseen. Hänen valkoiset
silmänsä tuijottavat hänen jalkojensa juuressa olevan alati levottoman
ihmisjoukon yli, etäälle, läheisen murhakoneen tuolle puolen, johonkin
kaukaiseen ja näkymättömään. Hän ei näe ihmisiä ympärillään, ei elämää,
ei kuolemaa, tuo käsittämätön ja ikuisesti rakastettu kivisilmäinen,
uneksiva jumalatar. Hän ei kuule kaikkien niiden huutoja, jotka
huutavat häntä avukseen, hän ei huomaa seppeleitä, jotka lasketaan
hänen kivisille polvilleen, ei verta, joka höystää maan hänen
jalkojensa juuressa. Ollen ikuinen ajatus, vieras ihmisten joukossa,
hän istuu mykkänä ja tuijottaa kaukaisuuteen, näkymättömään päämäärään.
Hän ei kysele eikä tiedä, mitä hänen nimessään tapahtuu.

Äkkiä ihmisjoukko alkaa liikehtiä, kuohahtaa ja mykistyy yht’äkkiä.
Tässä hiljaisuudessa kuullaan nyt hurjia huutoja Rue Saint-Honorén
suunnalta, nähdään edeltä rientävä ratsuväkijoukko, ja nyt kääntyvät
nurkkauksen ympäri traagilliset vankkurit ja niissä nähdään sidottu
nainen, joka muinoin oli Ranskan valtiatar; hänen takanaan seisoo,
köysi ylpeästi toisessa kädessä, hattu nöyrästi toisessa, Samson,
pyöveli. Täydellinen äänettömyys vallitsee jättiläismäisellä torilla.
Myyskentelijät eivät enää huuda, jokainen sana mykistyy, tulee niin
hiljaista, että kuullaan hevosen raskas käynti ja pyörien kitinä.
Ne kymmenettuhannet, jotka vielä äsken iloisina lörpöttelivät ja
nauroivat, katsovat äkkiä ahdistuneina lumotuin kammon tuntein
kalpeaan, siteissä olevaan naiseen, joka ei katso keneenkään heistä.
Hän tietää: vain tämä viimeinen koetus on vielä jäljellä! Vielä viisi
minuuttia kuolemaa ja sitten kuolemattomuus.

Rattaat pysähtyvät mestauslavan eteen. Rauhallisena ja ilman apua,
»kasvot vieläkin kivettyneempinä kuin poistuessaan vankilasta»,
kuningatar torjuen luotaan kaiken avun astuu ylös mestauslavan
lautaportaita; hän kulkee yhtä keveästi ja siivitetyin askelin
mustissa, korkeakorkoisissa atlaskengissään ylös näitä viimeisiä
portaita kuin muinoin Versaillesin marmoriportaita. Hän heittää
vielä oudoksuvan katseen taivasta kohti yli inhottavan ihmisvilinän.
Tunteeko hän tuolla syksyisen sumun keskeltä Tuileriat, joissa hän
on asunut ja sanomattomasti kärsinyt? Muistaako hän vielä tänä
viimeisenä, jo kaikkein viimeisenä hetkenä sitä päivää, jolloin juuri
nämä samat ihmisjoukot samassa puistossa haltioituneina tervehtivät
häntä kruununperijättärenä? Sitä emme tiedä: Ei kukaan tunne kuolevan
viimeisiä ajatuksia. Ja kaikki on jo ohitse. Pyövelit tarttuvat häneen
selkäpuolelta, hänet heitetään lautaa kohti, pää asetetaan terän alle,
nykäys köydestä, alassuhahtavan veitsen välähdys, kumea isku, ja jo
tarttuu Samson hiuksista verettömään päähän ja nostaa sen korkealle
näkyviin torin yli. Yhdellä iskulla pelastautuu nyt kymmentuhansien
henkeä salpaava kammo hurjaksi huudoksi. »Eläköön tasavalta!» jylisee
kuin raivokkaasta kuristuksesta vapautuneesta kurkusta. Sen jälkeen
ihmisjoukko hajaantuu melkeinpä nopeasti. Parbleu [Totisesti!
Jumaliste!], kello on jo todella neljänneksen yli kahdentoista, on
jo aika kiirehtiä päivälliselle; nyt siis joutuisasti kotiin. Miksi
seisoskella täällä pitemmälti! Saahan huomenna ja kaikkina seuraavina
viikkoina ja kuukausina kumminkin samalla paikalla melkein joka päivä
nähdä saman näytelmän uudestaan ja yhä uudestaan.

On keskipäivä. Joukko on hajaantunut. Pienissä työntörattaissa
teloittaja kuljettaa pois ruumiin, verinen pää jalkojen välissä. Pari
santarmia vartioi vielä mestauslavaa. Mutta ei kukaan välitä hitaasti
maahan tihkuvasta verestä, tori on jälleen tyhjä.

Ainoastaan vapauden jumalatar, valkoiseen kiveensä vangittuna,
on jäänyt liikkumattomana paikalleen ja tuijottaa yhä edelleen
näkymättömään päämaaliinsa. Hän ei ole nähnyt mitään, ei kuullut
mitään. Ankarana hän katselee ihmisten hurjan ja mielettömän touhun
yli ikuiseen kaukaisuuteen. Hän ei tiedä eikä tahdo tietää, mitä hänen
nimessään tapahtuu.

KUOLONVALITUS

Pariisissa tapahtuu noina kuukausina liian paljon, jotta ehdittäisiin
kauan ajatella yksityisen kuolemaa. Kuta vinhemmin aika vierii,
sitä lyhyemmäksi käy ihmisen muisti. Pari päivää, pari viikkoa,
ja Pariisissa on jo kokonaan unohdettu, että kuningatar Marie
Antoinette on mestattu ja haudattu. Mestauksen jälkeisenä päivänä
Hébert vielä ulvoo »Père Duchesne’issään»; »Olen nähnyt nais-veton
pään putoavan säkkiin, ja haluaisin, hitto vie (’foutre’), kuvailla
sanskylottien riemua, kun päänaarastiikeri ajoi Pariisin läpi
kolmekymmenkuusisäleisissä vaunuissa... Hänen kirottu päänsä
irroitettiin vihdoinkin hänen portonniskastaan, ja ilma jyrähtelee
— hitto vie — huudoista: Eläköön tasavalta!» Mutta häntä tuskin
kuunnellaan, tänä terrorin vuonna jokainen on peloissaan omasta
päästään. Tällä välin jää ruumisarkku kirkkomaalle hautaamattomaksi,
yksityisen ihmisen vuoksi ei kaiveta hautaa, se olisi liian kallista.
Odotetaan lisää ahkeralta giljotiinilta, ja vasta kun on koossa läjä,
Marie Antoinette’in arkulle sirotetaan sammuttamatonta kalkkia, ja
se heitetään äsken tulleitten kanssa joukkohautaan. Sillä on asia
kuitattu. Vankilassa juoksentelee ja ulvoo vielä muutamia päiviä
kuningattaren pieni koira levottomana, kulkee nuuskien huoneesta
huoneeseen ja hyppii kaikille patjoille etsiäkseen herratartaan;
sitten sekin käy välinpitämättömäksi, ja vankilanvalvoja ottaa
sen sääliväisenä luokseen. Edelleen: kaupunginvirastoon saapuu
haudankaivaja ja esittää laskun: »Kuusi livriä leski Capet’n
arkusta, viisitoista livriä kolmekymmentäviisi souta haudasta ja
haudankaivajille.» Sitten oikeudenpalvelija vielä hätäisesti kokoaa
kuningattaren muutamat kurjat vaatekappaleet, panee mukaan kirjelmän
ja lähettää ne sen jälkeen erääseen sairaalaan; vanhat, köyhät
vaimot käyttävät niitä tietämättä ja kysymättä, kenen ne sitä ennen
ovat olleet. Sillä ovat aikalaiset suoriutuneet siitä henkilöstä,
jonka nimi oli Marie Antoinette: kun muutamia vuosia myöhemmin muuan
saksalainen saapuu Pariisiin ja tiedustelee kuningattaren hautaa, ei
koko kaupungissa enää ole ainoatakaan ihmistä, joka voisi neuvoa, minne
Ranskan entinen kuningatar on haudattuna.

Myöskään rajan tuolla puolen ei Marie Antoinette’in mestaus — sehän
oli odotettavissa — herätä paljonkaan hälinää. Coburgin herttua,
joka oli ollut liian pelkurimainen pelastaakseen hänet ajoissa,
julistaa armeijakäskyssään pateettisesti kostoa. Provence’in kreivi,
joka tämän mestauksen johdosta jälleen on päässyt melkoisen askeleen
lähemmäksi myöhempää Ludvig XVIII:ta — ainoastaan Temple’issä oleva
pieni poika on vielä kätkettävä tai raivattava tieltä —, antaa
näennäisesti liikutettuna lukea hurskaita sielunmessuja. Wienin hovissa
määrää keisari Frans, joka on ollut liian laiska edes kirjoittamaan
kirjettäkään kuningattaren pelastamiseksi, mitä ankarimman hovisurun.
Naiset pukeutuvat mustiin, Hänen Keisarillinen Majesjesteettinsa ei
muutamiin viikkoihin käy teatterissa, sanomalehdet kirjoittavat,
kuten on käsketty, mitä suurimmalla suuttumuksella Pariisin ilkeistä
jakobiineistä. Ollaan niin armollisia, että otetaan vastaan timantit,
jotka Marie Antoinette oli uskonut Mercyn huostaan, ja myöhemmin
vaihdetaan hänen tyttärensä vangittuihin komissaareihin; mutta kun
sitten on maksettava takaisin pelastusyrityksiin käytetyt rahasummat
ja lunastettava kuningattaren velkakirjat, Wienin hovi äkkiä käy
kovakorvaiseksi. Ylimalkaan ei mielellään muistella kuningattaren
mestausta, jonkin verran keisarinkin omaatuntoa painaa se, että
hän niin surkeasti koko maailman nähden on jättänyt alttiiksi
veriheimolaisensa. Vielä vuosia myöhemmin Napoleon huomauttaa:
»Itävallan hallitsijahuoneessa oli vallalla se ehdoton periaate, että
oli täysin vaiettava Ranskan kuningattaresta. Nimeä ’Marie Antoinette’
mainittaessa kaikki luovat maahan katseensa ja antavat keskustelulle
toisen suunnan, ikäänkuin he haluaisivat välttää vastenmielistä,
kiusallista puheenaihetta. Tämä on koko perheen noudattama sääntö, jota
heidän ulkomaisten edustajiensakin tulee noudattaa.»

Yhtä ainoata ihmistä sanoma kohtaa keskelle sydäntä: Ferseniä,
uskollisista uskollisinta. Joka päivä hän on peloissaan odottanut tätä
hirvittävää tietoa: »Jo kauan olen koettanut valmistautua siihen, ja
luulen, että sentähden olen ottava vastaan sanoman ilman erikoista
järkytystä.» Mutta kun sitten tiedot saapuvat Brüsseliin, hän tuntee
itsensä muserretuksi. »Hän, joka merkitsi minulle koko elämääni»,
hän kirjoittaa sisarelleen, »ja jota en milloinkaan ole lakannut
rakastamasta, en, en hetkeäkään, ja jolle olisin uhrannut kaiken,
kaiken, häntä, josta nyt vasta todella tiedän, mitä hän minulle oli,
ja jonka puolesta olisin antanut sata kertaa henkeni, häntä ei enää
ole olemassa. Oi, hyvä Jumala, miksi minua olet niin rangaissut, millä
olen ansainnut vihasi? Häntä ei ole enää, tuskani on saavuttanut
huippukohtansa enkä ymmärrä, kuinka itse vielä voin elää. En tiedä,
kuinka jaksan enää kantaa tuskani, sillä se on mittaamaton eikä
milloinkaan ole sammuva. Olen aina pitävä häntä muistissani itkeäkseni
häntä. Rakas ystäväni, ah, miksi en kuollut hänen rinnallaan, hänen
puolestaan, tuona kesäkuun 20 päivänä, se olisi ollut minulle
onnellisempaa kuin nyt laahautua eteenpäin ikuisessa kärsimyksessä,
soimauksissa, jotka vasta kuollessani loppuvat, sillä milloinkaan ei
hänen rakastettu kuvansa ole haihtuva mielestäni.» Hän tuntee, että
hän tästä lähin voi elää vain surulleen, vain rakastettunsa muistolle:
»Ainoa olento, joka minut täytti, joka yksin minulle yhdisti itseensä
kaiken, ei enää ole olemassa, ja vasta nyt käsitän, kuinka suuresti
olin häneen kiintynyt. Hänen kuvansa ei lakkaa askaroittamasta
mieltäni, se seuraa minua ja on lakkaamatta seuraava minua kaikkialle,
voin puhua vain hänestä ja palauttaa muistiini elämäni ihanimmat
hetket. Olen antanut käskyn ostaa Pariisissa kaikki muistoesineet
hänestä, jotka vielä ovat saatavissa; kaikki hänelle kuulunut on
minulle pyhää, ne ovat pyhäinjäännöksiä, jotka ikuisesti tulevat
olemaan uskollisen ihailuni kohteena.» Mikään ei hänelle voi korvata
menetystä. Vielä kuukausia myöhemmin hän kirjoittaa päiväkirjaansa:
»Voi, tunnen joka päivä, kuinka paljon olen menettänyt ja kuinka hän
joka suhteessa oli täydellinen. Ei milloinkaan ole ollut olemassa hänen
kaltaistaan naista eikä milloinkaan tule olemaan.» Vuodet eivät vähennä
hänen tuskaansa, kaikki muodostuu hänelle yhä uudestaan aiheeksi
ajatella poismennyttä. Kun hän 1796 tulee Wieniin ja siellä ensi kerran
näkee Marie Antoinette’in tyttären keisarihovissa, on vaikutelma niin
voimakas, että hänelle kohoavat kyyneleet silmiin: »Polveni vapisivat
astuessani portaita alas. Tunsin hyvin suurta tuskaa ja hyvin suurta
iloa ja olin syvästi liikutettu.»

Joka kerta, kun hän näkee tyttären, kostuvat hänen silmänsä hänen
ajatellessaan äitiä. Tämä veri hänen verestään vetää Ferseniä
puoleensa. Mutta tyttären ei sallita kertaakaan puhutella Ferseniä.
Johtuuko se hovin salaisesta käskystä, että uhrattu on unohdettava,
vaiko rippi-isän ankaruudesta, rippi-isän, joka kenties tietää hänen
»rikollisesta» suhteestaan tytön äitiin? Itävallan hovi ei katsele
mielellään Fersenin siellä oloa ja näkee kernaasti hänen jälleen
matkustavan pois: sanaa »kiitos» ei tuo uskollisin milloinkaan ole
saanut kuulla Habsburgin hallitsijahuoneelta.

Marie Antoinette’in kuoleman jälkeen Fersenistä tulee epäystävällinen,
kova mies. Epäoikeudenmukaiselta ja kylmältä näyttää hänestä maailma,
järjettömältä elämä, hänen poliittinen, hänen diplomaattinen
kunnianhimonsa on täysin lopussa. Sotavuosina hän harhailee Euroopassa
lähettiläänä, milloin hän on Wienissä, milloin Karlsruhessa,
Rastattissa, Italiassa ja Ruotsissa; hän solmii suhteita toisten
naisten kanssa, mutta kaikki tämä ei askarruta häntä eikä tyynnytä
häntä sisäisesti; yhä uudelleen sukeltaa hänen päiväkirjassaan esiin
todistuksia siitä, kuinka suuresti rakastava sittenkin elää vain
rakastetulle varjolle. Lokakuun 16 päivänä, hänen kuolinpäivänään, hän
kirjoittaa vielä vuosien jälkeen: »Tämä päivä on minulle kunnioituksen
päivä. En ole milloinkaan voinut unohtaa, mitä olen menettänyt, suruni
on elävä yhtä kauan kuin minä itse.» Mutta vielä toisenkin päivämäärän
Fersen yhä uudelleen merkitsee elämänsä kohtalon päiväksi, kesäkuun
20:nnen. Hän ei milloinkaan voinut antaa itsellensä anteeksi, että hän
tänä Varennes’in paon päivänä myöntyi Ludvig XVI:n käskyyn ja jätti
Marie Antoinette’in yksin vaaraan; yhä uudelleen hän tuntee tämän
päivän henkilökohtaiseksi, vielä sovittamattomaksi syyllisyydekseen.
Olisi ollut parempi ja sankarillisempaa, hän yhä uudelleen valittaa,
että kansa olisi saanut repiä hänet kappaleiksi, kuin elää tällaisena
edelleen Marie Antoinette’in kuoltua, ilman iloa sydämessä ja sielu
syytösten raskauttamana. »Miksi en silloin kuollut hänen puolestaan,
kesäkuun 20 päivänä?» — Yhä uudelleen tapaamme tämän salaperäisen
syytöksen soimaavana hänen päiväkirjassaan.

Mutta kohtalo rakastaa sattuman analogioja ja lukujen salaperäistä
leikkiä; vuosien perästä se täyttää hänen romanttisen toiveensa.
Juuri tänä päivänä, kesäkuun 20:nä, Ferseniä kohtaa tuo uneksittu
kuolema, ja juuri sellaisena, millaiseksi hän sen on halunnut. Fersen
on vähitellen, pyrkimättä kunniavirkoihin, nimensä voimasta tullut
kotimaassaan mahtavaksi mieheksi: hänestä on tullut aatelismarsalkka
ja kuninkaan vaikutusvaltaisin neuvonantaja, mahtava mies; mutta
kova, ankara mies, käskijäluonne menneen vuosisadan merkityksessä.
Tuosta Varennes’in päivästä lähtien hän vihaa kansaa ilkeänä
roskaväkenä, halpamaisena roistojoukkona, koska se on riistänyt
häneltä hänen kuningattarensa, ja kansa puolestaan vihaa kiihkeästi
tätä aatelismiestä. Hänen vihamiehensä levittävät salaa huhua,
että tämä julkea feodaaliherra tahtoo, kostaakseen Ranskalle,
tulla itse Ruotsin kuninkaaksi ja vetää kansakunnan sotaan. Ja kun
kesäkuussa 1810 Ruotsin kruununperillinen äkkiä kuolee, syntyy koko
Tukholmassa selittämättömällä tavalla huhu, hurja, vaarallinen
kulkupuhe, että aatelismarsalkka von Fersen on raivannut myrkyllä
hänet tieltään tavoitellakseen itse kruunua. Tästä hetkestä lähtien
Fersenin henki on aivan samalla tavalla kansan vihan uhkaama kuin
Marie Antoinette’in vallankumouksen aikana. Sentähden varoittavat
hautajaispäivänä hyväätarkoittavat ystävät, jotka ovat kuulleet
kaikenlaisista suunnitelmista, tuota uhkamielistä miestä ottamasta
osaa hautajaisiin ja mieluummin varovaisesti jäämään kotiin. Mutta
se on kesäkuun 20 päivä, Fersenin mystillinen kohtalonpäivä: hämärä
sisäinen veto pakottaa hänet toteuttamaan uneksitun fatuminsa
[Kohtalo]. Ja tänä kesäkuun 20 päivänä tapahtuu Tukholmassa täsmälleen
samaa, mitä kahdeksantoista vuotta aikaisemmin olisi tapahtunut
Pariisissa, jos kansanjoukko olisi löytänyt vaunuista Fersenin Marie
Antoinette’in saattajana; vaunut ovat tuskin poistuneet linnasta,
kun raivoava roskajoukko murtaa sotilasketjun, raastaa väkivallalla
harmaahapsisen miehen vaunuista ja lyö maahan suojattoman seipäillä
ja kivillä. Kesäkuun 20:n päivän unikuva on toteutunut; saman hurjan,
kesyttömän aineksen tallaamana, mikä oli vienyt Marie Antoinette’in
mestauslavalle, Tukholman raatihuoneen edustalla viruu verta vuotavana
ja runneltuna »kauniin Fersenin», viimeisen kuningattaren viimeisen
henkiritarin ruumis. Elämä ei voinut yhdistää häntä kuningattareen,
niinpä hän ainakin kuolee heidän yhteisenä kohtalonpäivänään hänen
puolestaan symbolisen kuoleman.

Fersenin mukana poistui viimeinen, joka rakastavana oli yhdistetty
Marie Antoinette’in muistoon. Mutta ei kukaan ihminen eikä mikään
varjo ole todellisesti elossa kauempaa, kuin häntä vielä todellisesti
rakastaa joku olento maan päällä. Fersenin kuolonvalitus on viimeinen
uskollisuuden sana, sitten tulee täysin hiljaista. Pian kuolevat Marie
Antoinette’in jälkeen muut uskolliset, Trianon rappeutuu, sen sirot
puutarhat villiytyvät, muotokuvat, huonekalut, joiden sopusoinnussa hän
oli kuvastellut omaa sulouttaan, myydään huutokaupalla ja hajoitetaan
eri tahoille, siten on viimeinen näkyvä jälki hänen olemassaolostaan
lopullisesti hävinnyt. Ja jälleen vierii edelleen aika, verivirrat
seuraavat toisiaan, vallankumous sammuu konsulaattiin, Bonaparte
tulee, pian hänen nimensä on Napoleon, keisari Napoleon, ja hän noutaa
itselleen toisen arkkiherttuattaren Habsburgin suvusta viettääkseen
hänen kanssaan uusia kohtalokkaita häitä. Mutta hänkin, Marie
Louise, vaikka hän on samaa sukua, ei kumeassa tunnetylsyydessään
— käsittämätöntä meidän mielestämme — kertaakaan tiedustele, missä
katkeraa untaan uinuu se nainen, joka ennen häntä on samojen
Tuileriojen samoissa huoneissa elänyt ja kärsinyt: eivät milloinkaan
lähimmät sukulaiset ja jälkeläiset ole niin julmankylmästi unohtaneet
vielä äsken elänyttä henkilöä. Vihdoin tulee käänne, se johtuu huonosta
omastatunnosta. Provence’in kreivi on kolmen miljoonan ruumiin yli
vihdoinkin noussut Ludvig XVIII:na Ranskan valtaistuimelle, lopulta
tuo pimeässä liikkuja on päässyt päämääräänsä. Koska onnellisesti ovat
poissa ne, jotka niin kauan olivat sulkeneet hänen kunnianhimoltaan
tien, Ludvig XVI ja Marie Antoinette ja heidän onneton lapsensa Ludvig
XVII, ja koska kuolleet eivät voi nousta haudoistaan esittämään
valituksia, — mikä estää perästäpäin pystyttämästä heille upeata
mausoleumia? Nyt vihdoinkin annetaan käsky ottaa selville Marie
Antoinette’in hautapaikka (oman veljensä hautaa ei veli milloinkaan
ole tiedustellut). Mutta kahdenkymmenenkahden vuoden jälkeen, joina
asiasta on oltu täysin välinpitämättömiä, ei se enää ole helppoa, sillä
tuossa kuuluisassa Madelaine’in luostaripuutarhassa, jota terrori
lannoitti tuhansilla ruumiilla, ei pikatyö suonut haudankaivajalle
aikaa yksityisten hautojen muistiinmerkitsemiseen; he kuljettivat sinne
ja viskasivat vain sikin sokin hautoihin kaikki ne, jotka kyllästymätön
mestauskirves heille joka päivä toimitti. Nulla rux, nulla corona, ei
mikään risti, ei mikään kruunu anna tietoa hävinneestä hautapaikasta;
vain se tiedetään, että konventti käski sirottaa kuninkaallisten
ruumiitten päälle sammuttamatonta kalkkia. Niin kaivetaan ja kaivetaan.
Vihdoin lapio särähtää kovaan maakerrokseen. Ja puoleksi mädänneestä
sukkanauhasta tunnetaan, että se kourallinen kelmeätä tomua, mikä
kunnioittavasti nostetaan kosteasta maasta, on viimeinen jälki tuosta
hävinneestä hahmosta, joka aikoinaan oli ollut sulon ja hyvän aistin
jumalatar, mutta sitten kaiken kärsimyksen kovia kokenut ja valittu
kuningatar.

JÄLKIHUOMAUTUS

On tavallista historiallisen teoksen lopussa luetella käytetyt
lähteet; Marie Antoinette’in erikoistapauksessa näyttää minusta
melkein tärkeämmältä todeta, mitä lähteitä ei ole käytetty ja millä
perusteilla. Sillä muuten varmimmat asiakirjat, nimittäin omakätiset
kirjeet, osoittautuvat tässä epäluotettaviksi. Marie Antoinette oli,
kuten tässä kirjassa monta kertaa on mainittu, kärsimättömän luonteensa
mukaisesti, laiska kirjeenkirjoittaja; hän ei juuri milloinkaan
vapaaehtoisesti, ellei todellinen välttämättömyys pakottanut,
istuutunut tuon ihmeen ihanan siron kirjoituspöydän ääreen, joka vielä
tänäpäivänä on nähtävissä Trianonissa. Näin ollen ei ole lainkaan
ihmeteltävää, että vielä kymmenen, vielä kaksikymmentä vuotta hänen
kuoltuaan tunnettiin tuskin mitään hänen omakätisesti kirjoittamiaan
kirjeitä, lukuunottamatta noita lukemattomia laskulippusia, joissa on
pääsemätön »Payez, Marie Antoinette». Molemmat todella seikkaperäiset
kirjeenvaihdot, mitä hänellä oli, kirjeenvaihto äidin ja Wienin hovin
kanssa, ja toinen intiimi, kreivi von Fersenin kanssa, olivat siihen
aikaan ja vielä puoli vuosisataa eteenpäin arkistoihin suljettuina,
harvojen julkaistujen kreivitär Polignac’ille osoitettujen kirjeiden
alkukappaleet eivät myöskään olleet ulottuvilla. Sitä suurempi oli
sentähden hämmästys, kun neljäkymmen-, viisikymmen-, kuusikymmenluvulla
melkein jokaisessa Pariisin autografihuutokaupassa sukelsi esiin
käsinkirjoitettuja kirjeitä, joissa, merkillistä kyllä jopa kaikissa,
oli kuningattaren allekirjoitus, vaikka kuningatar todellisuudessa
vain aivan harvoissa tapauksissa kirjoitti alle. Sitten ilmestyi
nopeassa tahdissa suuria julkaisuja, eräs kreivi Hunolsteinin ja se
(vielä tänäänkin laajin) kirjekokoelma, minkä paroni Feuillet de
Conches on toimittanut, sekä kolmantena Klinckowströmin julkaisu, joka
— tosin kainosti katkottuna valikoimana — sisälsi Marie Antoinette’in
kirjeet Fersenille. Ankarien historiantutkijoiden ilo tästä aineiston
suurenmoisesta rikastumisesta ei tosin ollut samentumaton; jo muutamia
kuukausia niiden julkaisemisen jälkeen epäillään lukuisien Hunolsteinin
ja Feuillet de Conchesin julkaisemien kirjeiden oikeaperäisyyttä,
syntyy pitkällinen polemiikki, ja pian eivät rehellismieliset enää
voi epäillä, että joku erittäin taitava, jopa nerokas väärentäjä
on mitä rohkeimmalla tavalla sekoittanut aitoa väärään ja samalla
alkukappaleina tuonut kauppaan vieläpä väärät autografitkin.

Tuon suurisuuntaisen väärentäjän nimeä, joka oli taitavimpia, mitä
tunnetaan, eivät oppineet merkillisestä hienotunteisuudesta ole
maininneet. Tosin Flammermont ja Rocheterie, parhaimmat tutkijat,
antoivat rivien välistä selvästi ymmärtää, ketä he epäilivät. Nykyään
ei enää mikään estä mainitsemasta tuota nimeä ja siten rikastuttamasta
väärennysopin historiaa psykologisesti tavattoman mielenkiintoisella
tapauksella. Tuo Marie Antoinette’in kirjeaarteen liika innokas
enentäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen kirjeidensä julkaisija, paroni
Feuillet de Conches; ollen ylempi diplomaatti, harvinaisen sivistynyt
mies, erinomainen, huvittava kirjailija ja Ranskan kulttuurihistorian
oivallinen tuntija hän oli kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden
aikana etsinyt käsiinsä kaikki Marie Antoinette’in kirjeet kaikista
arkistoista ja yksityiskokoelmista ja todella tunnustusta ansaitsevalla
ahkeruudella ja suurella asiantuntemuksella sommitellut kokoon
edellämainitun teoksen — suoritus, joka vielä nytkin ansaitsee
kunnioitusta.

Mutta tällä kunnioitettavalla ja uutteralla miehellä oli intohimo, ja
intohimot ovat aina vaarallisia; hän kokosi autografeja todellisella
kiihkolla, häntä pidettiin tällä alalla tieteellisenä paavina, ja
kirjassaan »Causeries d’un curieux» [Kokeilijan pakinoita ] hän
on kirjoittanut tästä kokoamisesta erinomaisen tutkielman. Hänen
kokoelmansa eli, kuten hän ylpeänä sanoi, hänen »cabinet’nsa» oli
Ranskan suurin, mutta kukapa kokeilija on tyytyväinen kokoelmaansa?
Todennäköisesti sen tähden, etteivät hänen omat varansa riittäneet
hänen koteloidensa lisäämiseen siinä määrin, kuin hän olisi halunnut,
hän omakätisesti valmisti suuren lukumäärän Lafontaine’in, Boileaun
ja Racine’in autografeja, joita vielä nykyäänkin usein esiintyy
kaupassa, ja möi niitä pariisilaisten ja englantilaisten kauppiasten
välityksellä. Mutta hänen varsinaisiksi mestariteoksikseen jäävät
kiistämättä Marie Antoinette’in väärennetyt kirjeet. Tässä hän tunsi
paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan aineksen, kirjoituksen ja
kaikki sivuseikat. Siten hänelle ei ollut kovinkaan vaikeata seitsemän
todella oikeaperäisen herttuatar de Polignac’ille lähetetyn kirjeen
mukaan, joiden alkukappaleet hän ensimmäisenä oli nähnyt, tekaista
lisäksi yhtä monta väärää ja kirjoittaa pieniä kuningattaren niille
sukulaisille muka lähettämiä kirjeitä, joista hän tiesi, etteivät
he olleet häneen lähemmissä suhteissa. Koska hän kykeni tähän
erikoislaatuiseen puuhaan paremmin kuin kukaan muu kiitos sen seikan,
että hän erikoisesti tunsi kuningattaren sekä graafillisen että
tyylillisen kirjoitusmuodon, hän valitettavasti myös ryhtyi tekemään
väärennyksiä, joiden mestarillisuus todella on omiaan johtamaan
harhaan, niin tarkkaan on niissä kirjoituksen muotoa matkittu,
niin syvällä eläytymisellä tyyliä jäljitetty, niin erinomaisella
historiallisella tuntemuksella on jokainen yksityiskohta keksitty.
Siten ei parhaimmalla tahdollakaan — tunnustakaamme se avoimesti —
voida nykyään enää yksityisiin kirjeisiin nähden ratkaista, ovatko
ne aitoja vai vääriä, ovatko ne kuningatar Marie Antoinette’in
ajattelemia ja kirjoittamia vai paroni Feuillet de Conchesin keksimiä
ja väärentämiä. Mainitakseni esimerkin, en itse voisi varmasti sanoa
Preussin valtiokirjastossa olevasta paroni Flachslandenille osoitetusta
kirjeestä, onko se oikeaperäinen vai väärennys. Aitouden puolesta
puhuisi teksti, väärennyksen puolesta jonkin verran liian rauhallinen
ja pyöristetty kirjoitus ja ennen kaikkea se seikka, että sen entinen
omistaja oli hankkinut sen paroni Feuillet de Conchesilta. Kaikista
näistä syistä on suuremman historiallisen varmuuden vuoksi tässä
kirjassa jätetty säälimättä huomioonottamatta jokainen asiakirja, jonka
alkukappaleesta ei tiedetä muuta, kuin että se on peräisin paroni
Feuillet de Conchesin »kabinetista»; mieluummin vähemmän ja oikeata,
kuin enemmän ja epäilyttävää — siinä psykologinen perussääntö, jota on
noudatettu käytettäessä hyväksi kirjeitä esillä olevaa kirjaa varten.

Mitä luotettavuuteen tulee, eivät Marie Antoinette’ia koskevat
suulliset tiedonannot ole paljoakaan paremmassa asemassa kuin
kirjeet. Jos toisten ajanjaksojen ollessa kyseessä täytyy valittaa
muistelmien ja silminnäkijäin kertomusten liiallista niukkuutta,
tulee Ranskan vallankumouksen ajan ollessa puheena pikemminkin
voihkineeksi sitä, että niitä on liian paljon. Myrskyisinä
vuosikymmeninä, jolloin poliittinen aalto rajuna viskaa sukupolven
uuteen aikaan, jää harvoin sijaa harkinnalle ja yleiskatsaukselle;
kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa silloin yksityinen sukukunta
kokee mitä odottamattomimpia muodonvaihdoksia, se näkee melkein
katkeamattomana sarjana kuninkuuden viimeisen kukoistuksen, sen
kuolinkamppailun, vallankumouksen ensimmäiset autuaat päivät, terrorin
kammottavan ajan, direktorion, Napoleonin nousun, hänen konsulaattinsa,
hänen diktatuurinsa, keisarivallan, maailmanvallan, tuhannet voitot
ja ratkaisevan tappion, uudelleen kuninkaan ja vielä kerran, sadan
päivän ajan, Napoleonin. Vihdoin, Waterloon jälkeen, tulee suuri
levähdyskausi, neljännesvuosisadan jälkeen on vertojaan vailla oleva
maailmanmyrsky vaimennut. Nyt ihmiset heräävät painajaisunestaan ja
hierovat silmiään. He ihmettelevät ensiksi, että ylimalkaan vielä
elävät, sitten sitä, kuinka paljon he tänä ajanjaksona ovat kokeneet
— meidän itsemme on käyvä samoin, kun se myrskyaalto, joka vuodesta
1914 lähtien on lakkaamatta meitä huojuttanut, kerran jälleen on
laskeutunut, — ja päästyään nyt turvalliselle rannalle he haluaisivat
katsella tyynesti ja johdonmukaisesti kaikkea, minkä he hämmästyneinä
ja kiihtyneinä ovat nähneet ja kokeneet. Jokainen tahtoo silloin
lukea historiaa silminnäkijäin muistelmista rekonstruoidakseen
itselleen järjestymättömät elämyksensä; siten syntyy 1815 jälkeen
aivan yhtä kuumeinen konjunktuuri muistelmateoksille kuin meidän
aikanamme maailmansodan jälkeen sotakirjoille. Tämän vainuavat pian
ammattikynäilijät ja kustantajat ja valmistavat nopeasti, ennenkuin
mielenkiinto ehtyy — senkin me olemme kokeneet —, äkkiä puhjenneen
uteliaisuuden tarpeisiin sarjoittain muistelmia, muistelmia, muistelmia
tuosta suuresta ajasta. Yleisö vaatii jokaista, joka kerran on sattunut
hipaisemaan tällä välin historiallisiksi tulleiden henkilöiden
puvunliepeitä, kertomaan kokemuksensa. Mutta koska nuo pikkuiset
ihmisraukat, jotka enimmäkseen aivan tylsinä olivat kompuroineet
suurten tapausten halki, muistavat vain vähän yksityisseikkoja ja
sitäpaitsi eivät kykene mielenkiintoisesti esittämään sitäkään, minkä
vielä muistavat, leipovat nokkelat kynäilijät heidän nimissään nämä
harvat rusinat paksuun taikinaan, sokeroivat sen hentomielisyydellä
ja kaaviloivat sitä niin kauan, että siitä syntyy kirja. Jokainen,
joka joskus on Tuilerioissa tai vankiloissa tai vallankumousoikeuden
istunnossa elänyt hetken verran maailmanhistoriaa, tulee nyt
kysymykseen kirjailijana: Marie Antoinette’in ompelijatar,
kamarineitsyt, ensimmäinen, toinen, kolmas sisäkkö, kampaaja,
vanginvartija, ensimmäinen, toinen lastenopettajatar, jokainen hänen
ystävistään. Ja loppujen lopuksi täytyy jopa pyövelinkin, herra
Samsonin, nyt kirjoittaa muistelmia tai ainakin rahaa vastaan lainata
nimensä kirjaan, jonka joku toinen kyhää kokoon.

Tietysti nämä huijaustarkoituksessa syntyneet kertomukset ovat
toistensa kanssa ristiriidassa jokaisessa yksityiskohdassa, ja
juuri ratkaisevimmista tapahtumista lokakuun 5 ja 6 päivänä 1789,
kuningattaren käyttäytymisestä Tuileriain valtauksessa tai hänen
viimeisistä hetkistään meillä on seitsemän, kahdeksan, kymmenen,
viisitoista, kaksikymmentä toisistaan suuresti eroavaa niin
sanottujen silminnäkijäin esitystä. Yksimielisiä ne kaikki ovat
vain poliittisen mielialansa puolesta, nimittäin ehdottomassa,
liikuttavassa ja järkkymättömässä uskollisuudessaan kuninkaalle, ja
tämän ymmärtää, kun muistaa, että ne kaikki on painettu Bourbonien
virallisella suostumuksella. Samat palvelijat ja vanginvartijat, jotka
vallankumouksen aikana olivat mitä ehdottomimpia vallankumouksellisia,
eivät Ludvig XVIII:n aikana osaa kylliksi vakuuttaa, kuinka suuresti he
salaisuudessa ovat kunnioittaneet ja rakastaneet hyvää, jaloa, puhdasta
ja hyveellistä kuningatarta: jos edes murto-osakaan näistä perästäpäin
uskollisista olisi 1792 todella ollut niin uskollinen ja uhrautuvainen,
miksi he 1820 esittävät itsensä, ei Marie Antoinette’in koskaan
olisi tarvinnut joutua Conciergeriehin eikä mestauslavalle. Yhdeksän
kymmenettäosaa tuon ajan muistelmateoksista on siis saanut alkunsa
karkeasta sensaation tavoittelusta tai bysanttilaisesta liehakoinnista;
ja se, joka etsii historiallista totuutta, tekee (vastoin aikaisempia
esityksiä) viisaimmin lähettämällä matkoihinsa jo ennakolta
epäluotettavina todistajina heidän liian mielistelevän muistinsa vuoksi
kaikki nämä esiintyönnetyt kamarineidot, kampaajat, santarmit ja
hovipojat; näin on kirjassamme periaatteellisesti menetelty.

Tästä saa selityksensä se, miksi en esittäessäni Marie Antoinette’in
elämäkertaa ole käyttänyt hyväkseni useita asiakirjoja, kirjeitä ja
keskusteluja, joita arvelematta on käytetty kaikissa aikaisemmissa
kirjoissa. Lukija kaipaa siitä monta kaskua, jotka häntä noissa
elämäkerroissa hurmasivat tai ilahuttivat, alkaen tuosta ensimmäisestä,
jossa pieni Mozart Schönbrunnissa tekee Marie Antoinette’ille
avioliittotarjouksen ja rohkeasti edelleen viimeiseen asti, jonka
mukaan kuningattaren väitetään mestauksessa polkiessaan pyöveliä
vahingossa jalalle sanoneen kohteliaasti: »Pardon, monsieur» [Anteeksi,
hyvä herra] (se on liian selvästi henkevä voidakseen olla tosi).
Edelleen tullaan kaipaamaan lukuisia kirjeitä, varsinkin noita
liikuttavia »cher cœur’ille» [Rakas sydän, rakas ystävä.], prinsessa
de Lamballe’ille kirjoitettuja, ja aivan yksinkertaisesti sentähden,
että ne ovat paroni Feuillet de Chonchesin tekaisemia eivätkä Marie
Antoinette’in kirjoittamia, samaten monia suullisesti kerrottuja,
tuntehikkaita ja henkeviä lausuntoja, ja yksinomaan siitä syystä, että
ne ollen liian henkeviä ja liian tuntehikkaita minusta eivät näyttäneet
soveltuvan Marie Antoinette’in enemmän keskinkertaiseen luonteeseen.

Vastapainona tälle menetykselle, joka on menetys tunteilun, mutta ei
historiallisen totuudellisuuden kannalta, on voittopuolella uutta ja
oleellista aineistoa. Ennen kaikkea huolellinen Wienin valtionarkiston
tarkastus on antanut tulokseksi, että muka täydellisenä julkaistusta
Maria Teresian ja Marie Antoinette’in välisestä kirjeenvaihdosta
on erittäin tärkeitä kohtia, jopa tärkeimmät jätetty pois niiden
intiimisyyden vuoksi. Niitä on tässä arkailematta käytetty hyväksi,
koska Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in aviollinen suhde on
psykologisesti käsittämätön ilman niin kauan peitellyn fysiologisen
salaisuuden tuntemusta. Peräti merkitsevä oli edelleen se vihdoinkin
tapahtunut selvittelytyö, jonka erinomainen tutkijatar Alma
Söderhjelm on suorittanut Fersenin jälkeläisten arkistossa, jolloin
on mitä onnellisimmalla tavalla paljastettu joukko moraalisia
kaunomaalailuja: »Pia fraus» [Hurskas petos, vilppi], tuo hurskas
legenda Fersenin trubaduurimaisesta rakkaudesta luoksepääsemättömään
Marie Antoinette’iin ei ole enää pitemmälti ylläpidettävissä, kiitos
näiden katkonaisuutensa vuoksi vieläkin vakuuttavampien asiakirjojen:
muutenkin on voitu tuoda valaistusta moniin hämäriin tai hämärrettyihin
yksityiskohtiin. Ollen paljon vapaampia käsityksessämme naisen
inhimillisistä ja siveellisistä oikeuksista, olkoonpa, että hän
sattumalta olisi kuningatarkin, olemme nykyään lähempänä avomielisyyden
tietä ja pelkäämme vähemmän sielullista totuutta, sillä emme enää
usko, kuten edellinen sukupolvi, että on tarpeellista myötätunnon
herättämiseksi historiallista henkilöä kohtaan mistä hinnasta hyvänsä
idealisoida, sentimentalisoida tai heroisoida hänen luonteensa,
siis himmentää tärkeitä olemuspiirteitä ja vastapainoksi liioitella
tragediamaisesti toisia. Kaiken luovan sieluntuntemuksen ylimpänä
lakina ei ole jumalalliseksi, vaan inhimilliseksi tekeminen; sen
tehtävänä ei ole puolusteleminen teennäisillä argumenteilla, vaan
selittäminen. Tällaista sieluntuntemusta on tässä yritetty sovelluttaa
keskimittaiseen luonteeseen, joka saa yliajallisesta vaikutuksestaan
kiittää vertojaan vailla olevaa kohtaloa ja sisäisestä suuruudestaan
vain ylenmääräistä onnettomuuttaan, ja joka — ainakin toivon sitä —
ilman mitään liioittelujakin juuri maallisen rajoittuneisuutensa vuoksi
ansaitsee nykyajan osanoton ja ymmärtämyksen.

SANA- JA ASIASELITYKSIÄ

Lapsi menee naimisiin.

1. Hirviö, epäsikiö, julmuri, raakalainen. 2. Käykööt muut sotia, sinä,

onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja. 3. (Arkki-)Piispan apulainen,
sijainen. 4. Rouva dauphine’in kohtaaminen. 5. Yhteinen kansa. 6.
Teatterisali.

Alkovin salaisuus.

7. Ei mitään. 8. Liika hätiköiminen pilaisi kaiken. 9. Merkillinen

käyttäytyminen. 10. D:n omituinen kylmyys. 11. - 12. Koetan saada
aikaan, että tehdään pieni leikkaus, josta jo on puhuttu ja jonka
luulen tarpeelliseksi. 13. Älä koske minuun. 14. Kaikkien tiedossa.
15. Maurepas oli kykenemätön, kuningas teki hänet kykenevämmäksi.
Kiitollinen ministeri sanoi: »Sire, tahdon korvata sen Teille samalla
mitalla.»

Aloittelija Versailles’issa.

16. Yksin sinulle.

Taistelu sanasta.

17. Typerä ja nenäkäs olio. 18. Pieni punatukkainen nainen. 19. Minun

jälkeeni vedenpaisumus. 20. Hyvä ja hellä A.

Pariisin valloitus.

21. Iloinen tulo. 22. Öinen P., huvitusten P. — Hyvä G.

Le roi est mort, vive le Roi!

23. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas! 24. Sire, sairaana täytyy

olla V:ssa.

Kuningasparin muotokuva.

25. Erillään eläminen. 26. Erillään nukkuminen. 27. Seikka, suure,

tekijä, jota ei tarvitse ottaa huomioon. 28. Miesparka, -paha, -raukka.
29. Miksi siis sellainen kuningas kuin luudalla lakaistaan pois? Jos
he olisivat (todella) olleet kuninkaita, he olisivat vielä kaikki
vahingoittumattomina paikoillaan.

Rokokoon kuningatar.

30. Hienouksien, maun tuomari. 31. Viisikulmio. 32. Maksakaa. 33.

(Tässä:) Kotipuku. 34. Suuri (hovi-)ompelu-, neulomataito. 35.
Yksityishuoneet. 36. I:n hiuslaite. 37. Rokotus-hiuskoriste, -puuhka,
-pöhötin. 38. Kapinapäähine, -myssy. 39. Aamuruskon nousu.

Trianon.

40. Syrjäinen, rauhallinen lempimis-, kuhertelupaikka. 41. Oik.:

»Lehto (väärin) johdettu ei-loistavasta». Tässä tarkoitettu, että
kirjaston laittamisesta Trianoniin voisi tehdä väärän johtopäätöksen
T:n rakennuttajan M. A:n luonteesta. 42. Kuningattaren nimessä. 43.
Kuningattaren käskystä. 44. Kylätaikuri. 45. Mitä harhaviettisin
ihminen. 46. Hameau = pieni (talonp.) taloryhmä t. kylä. 47.
Maalaisaiheinen näytelmä. 48. Luonnonpalvonta, -harrastus. 49. Härän
silmä.

Uusi seurapiiri.

50. Kaikella sillä, mikä Pariisissa on kaikkein huonointa ja kaikkein

nuorinta. 51. Muka, ns. seurapiirinä. 52. Huvimestari. 53. Yksi
pysyväisimpiä suosikkeja ja niitä, joiden neuvoa useimmin kysytään. 54.
Kevään herääminen. 55. Salaman isku.

Veli käy tervehtimässä sisartaan.

56. Hermokiihtymys. 57. Hysteeriset oireet. 58. Herra. 59. Tulkoon

valkeus. 60. Kirjoitettu säilyy. 61. Ohjesääntö, ohjeet.

Äidiksi tulo.

62. Välinpitämätön, veltto aviomies. 63. Voi surkeutta! valitettavasti!

64. Rouva Rinta. 65. Ranskalaisten onneksi meidän hyvä Ludvig XVI on

ainaiseksi yhdistynyt Teresian vereen. Tästä onnellisesta liitosta
syntyy kaunis jälkeläinen. Vuodattaaksesi sydämiimme täydellisen onnen
varjele, oi taivas, suojelija, Antoinette’in henkeä ja elämää.

Kuningatar joutuu epäsuosioon.

66. Eläköön kuningatar. 67. Oik. = sanotaan, kerrotaan;’tässä:

juorut, huhupuheet. 68. Panettelujen, parjausten työpaja. — Tässä:
Ranskan kuninkaan vanhimman veljen arvonimi. 69. Jokainen kysyy
aivan hiljaa itsekseen: Kykeneekö kuningas? Vai eikö hän kykene?
Surullinen kuningatar on epätoivoissaan... 70. Pikku kaksikymmenvuotias
kuningatar, Te, joka kohtelette ihmisiä niin pahoin, saatte vielä
palata takaisin Baieriin. 71. Äpäriksi. 72. Jos tahdot, Ludvig,
nähdä äpärän, aisankannattajan (petetyn aviomiehen) ja porton, katso
peiliisi, kuningatarta ja kruununprinssiä. — 73. »Runonrustaajat.» 74.
Luontevuus, huolettomuus. 75. Laulu; loru, lörpötys.

Salamanisku rokokooteatteriin.

76. Tärkeitä tietoja espanjalaiselle sukuhaaralle sen oikeuksista

Ranskan kruunuun. 77. Heittiö. 78. Korkein laki. 79. Piispaheittiö,
-ilkimys. 80. Siivottomuuksia täyteen ahdettu kirja. 81. Oikea
suurtuhlari, »pohjaton säkki». 82. Murhenäytelmä alkaa.

Kaulakoristejuttu.

83. Sekamelska, -sotku. 84. Maailma tahtoo joutua petetyksi 85. Vale-.

86. Omakätisesti.

Oikeudenkäynti ja tuomio.

87. »Ei savua ilman tulta.» 88. Jos tämä kardinaalin tuomio teistä

tuntuisi liian laittomalta, tietäkää, että rahavalta — no niin —
johtaa Ranskassa kaikkea; ymmärrätte minua kyllä! 89. Varas. 90.
Se on meidän jalon (hallitsijahuoneemme kirous, että hapuillaan
keskitietä epäröiden, puolinaisin toimenpitein, puolinaisin keinoin.
91. »Viimeinen huuto.» 92. Kaikki lesbolaisuutta harjoittavat Pariisin
naiset. 93. M. A:n häpeällinen elämä.

Kansa herää, kuningatar herää.

94. Antaa mennä. 95. Selonteko.

Ratkaisun kesä.

96. Kas tuossa uhri.

Ystävät pakenevat.

97. Kelpo kansa. 98. Salavehkeilijä. 99. Ranskan vapauden uudistaja.

100. Pelastakoon itsensä, ken voi.

Ystävä ilmestyy.

101. Tulinen sydän. 102. Huikentelevaisuudet. 103. Siinä kaikki. 104.

Peloittava suosio pojalle. 105. Oi kuinka hyvin teinkään, kun otin
teidät hoviini. 106. Hän itkee usein minun kanssani; päättäkää itse,
rakastanko häntä.

Oliko hän se vai eikö hän ollut?

107. Palveleva kavaljeeri. 108. Kunnian varasto. 109. Hirveä parjaus.

110. Luihu, salakavala, kiihkeä viha tai panettelu, parjaus. 111.

Määräys, käsky. 112. Lopetan; lopuksi. 114. Miten on terveytenne laita?
Lyön vaikka vetoa, että te ette hoida itseänne, ja teette väärin...
minä puolestani voin paremmin kuin ansaitsisin. 8. Tämä tehtävä, homma,
työ on ainoa onneni... ja kun olen oikein surullinen, otan pikku
poikani. 115. Sananmukainen.

Viimeinen yö Versailles’issa.

116. Koko tämä vallankumous on pelkkää yhtämittaista pelkoa.

Itsetutkistelua.

117. Sydänkäpynen. 118. Keski-ikäinen nainen.

Mirabeau.

119. »Kurjistamispolitiikka.»

Pako Varennes’iin.

120. Hän ei tahtonut sitä. 121. Kastike, keitto.

Paluumatka.

122. Elää vapaana tai kuolla. 123. Roisto, heittiö, konna.

Toinen pettää toista.

124. Raivo-, hurjapää. 125. Kerjäläinen, kärkkyjä.

Ystävä näyttäytyy viimeisen kerran.

126. Itävaltalainen komitea. 127. Ranskan kuninkaan vuoksi.

Pako sotaan.

128. M.A:n häpeällinen elämä. 129. Tunnettu vallankumouslaulu.

Viimeiset huudot.

130. Rouva Veto oli luvannut surmauttavansa koko Pariisin.

Elokuun kymmenes.

131. Kansan suojelus( vartio).

Temple.

132. Kansallinen partaveitsi. — 2. Pidätetty.

Viimeinen yksinäisyys.

133. Ihmishengen kehitys, edistyminen.

Conciergerie.

134. 1400-luvun lopulla tuomioistuimille laadittu ohjesääntö, miten

noituudesta syytetyt oli pakotettava tunnustamaan.

Viimeinen yritys.

135. Oik. »lammas»; suom. vastaava nimitys »vasikka». — 2.

Maailmantuska.

Oikeudenkäynti.

136. Kuninkaanmurhaajat.

Viimeinen matka.

137. Kuningattaren jäähyväiset hempukoilleen ja rakastajattarineen.

138. Entisen kuningattaren rajut intohimot. 139. Totisesti! Jumaliste!

Kuolonvalitus.

140. Kohtalo.

Jälkihuomautus.

141. Kokeilijan pakinoita. 142. Anteeksi, hyvä herra. 143. Rakas sydän,

rakas ystävä. — Hurskas petos, vilppi.