Marie Antoinette

MARIE ANTOINETTE

Kirj.

Stefan Zweig

Tekijän luvin suomentanut

Erik Ahlman

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.

SISÄLLYS:

Aikataulukko Johdanto Lapsi menee naimisiin Alkovin salaisuus Aloittelija Versailles’issa Taistelu sanasta Pariisin valloitus Le Roi est mort, vive le Roi! Kuningasparin muotokuva Rokokoon kuningatar Trianon Uusi seurapiiri Veli käy sisartaan tervehtimässä Äidiksi tulo Kuningatar joutuu epäsuosioon Salamanisku rokokooteatteriin Kaulakoristejuttu Oikeudenkäynti ja tuomio Kansa herää, kuningatar herää Ratkaisun kesä Ystävät pakenevat Ystävä ilmestyy Oliko hän se vai eikö hän ollut? Viimeinen yö Versailles’issa Yksinvallan ruumissaatto Itsetutkistelua Mirabeau Pakoa valmistellaan Pako Varennes’iin Yö Varennes’issa Paluu Toinen pettää toista Ystävä näyttäytyy viimeisen kerran Pako sotaan Viimeiset huudot Elokuun kymmenes Temple Marie Antoinette yksinään Viimeinen yksinäisyys Conciergerie Viimeinen yritys Kataluuksien kataluus Oikeudenkäynti alkaa Oikeudenkäynti Viimeinen matka Kuolonvalitus Jälkihuomautus Sana- ja asiaselityksiä

AIKATAULUKKO

1755 — 2 p. marraskuuta: Marie Antoinette’in syntymä.

1769 — 7 p. kesäkuuta: Ludvig XV:n kirjallinen kosinta.

1770 — 19 p. huhtikuuta: Häät per procurationem Wienissä. — 16 p. toukokuuta: Häät Versailles’issa. — 24 p. joulukuuta: Choiseul joutuu epäsuosioon.

1772 — 11 p. tammikuuta: Rohanin saapuminen Wieniin. — 5 p. elokuuta: Puolan jako.

1773 — 8 p. kesäkuuta: Dauphine’in tulo Pariisiin.

1774 — 10 p. toukokuuta: Ludvig XV:n kuolema. — Kaulakoriste tarjotaan Marie Antoinette’ille ensi kertaa. — Fersen ensimmäistä kertaa Versailles’issa. — Rohan kutsutaan pois Wienistä. — Beaumarchais myy häväistyskirjoituksensa Maria Teresialle.

1777 — huhtikuu/toukokuu: Josef II:n käynti Versailles’issa. — elokuu: ensimmäinen intiimi yhdessäolo puolison kanssa.

1778 — 19 p. joulukuuta: Madame Royale, sittemmin Angoulême’in herttuatar

  syntyy.

1779 — Ensimmäinen häväistyskirja Marie Antoinette’ia vastaan.

1780 — 1 p. elokuuta: Ensimmäinen esiintyminen Trianonin teatterissa. — 29 p. marraskuuta: Maria Teresian kuolema.

1781 — 22 p. lokakuuta: Ensimmäisen dauphinin syntymä.

1783 — 3 p. syyskuuta: Versaillesin rauha. — Englanti tunnustaa Yhdysvallat.

1784 — 27 p. huhtikuuta: »Figaron» ensi esitys Théâtre Français’ssa. — 11 p. elokuuta: Luuloteltu kohtaus Rohanin kanssa Bosquet de Venuslehtimajassa.

1785 — 29 p. tammikuuta: Rohan ostaa kaulakoristeen. — 27 p. maaliskuuta: Toisen dauphinin syntymä. — 15 p. elokuuta: Rohanin vangitseminen Versailles’issa. — 19 p. elokuuta: »Parturin» esitys Trianonissa, samalla viimeinen

  teatteriesitys siellä.

1786 —31 p. toukokuuta: Tuomiopäätös kaulakoristejutussa. — 9 p. heinäkuuta: Prinsessa Sophie-Beatrixin syntymä.

1788 — Alkava intiimi suhde Ferseniin. — 8 p. elokuuta: Valtakunnansäädyt kutsutaan kokoon toukokuun 1 päiväksi.

1789.

— Necker toistamiseen ministerinä. — 5 p. toukokuuta: Valtiosäätyjen avajaiset. — 3 p. kesäkuuta: Ensimmäisen dauphinin kuolema. — 17 p. kesäkuuta: Kolmas sääty julistautuu kansalliskokoukseksi. — 20 p. kesäkuuta: Vala Pallohuoneessa. — 25 p. kesäkuuta: Painovapaus. — 11 p. heinäkuuta: Necker ajetaan maanpakoon. — 13 p. heinäkuuta: Kansalliskaartin muodostaminen. — 14 p. heinäkuuta: Hyökkäys Bastiljiin. — 16 p. heinäkuuta: Maasta siirtyminen alkaa (Artois, Polignac). — Elokuun loppu: Fersen Versailles’issa. — 1 p. lokakuuta: Henkikaartien banketti. — 5 p. lokakuuta: Pariisin kansan marssi Versailles’iin. — 6 p. lokakuuta: Kuninkaallisen perheen lähtö Pariisiin. — Jakobiiniklubin perustaminen Pariisissa.

1790 — 20 p. helmikuuta Josef II:n kuolema. — 4 p. kesäkuuta: Viimeinen kesänvietto Saint-Cloud’ssa. — 3 p. heinäkuuta: Kohtaus Mirabeaun kanssa.

1791 — 2 p. huhtikuuta: Mirabeaun kuolema. — 20—25 p. kesäkuuta: Pako Varennes’iin. — Barnave ja hänen ystävänsä Tuilerioissa. — 14 p. syyskuuta: Kuningas vannoo perustuslain. — 1 p. lokakuuta: Assemblée législative.

1792 — 13—14 p. helmikuuta: Fersen viimeistä kertaa Tuilerioissa. — 20 p. helmikuuta: Marie Antoinette viimeistä kertaa teatterissa. — 1 p. maaliskuuta: Leopold II:n kuolema. — 24 p. maaliskuuta: Rolandin ministeristö. — 29 p. maaliskuuta: Ruotsin Kustaa III:n kuolema. — 20 p. huhtikuuta: Ranskan sodanjulistus Itävaltaa vastaan. — 13 p. kesäkuuta: Rolandin ministeristö erotetaan. — 19 p. kesäkuuta: Kuninkaan veto. — 20 p. kesäkuuta: Ensimmäinen hyökkäys Tuilerioihin. — 10 p. elokuuta: Hyökkäys Tuilerioihin. Danton oikeusministeri. — 13 p. elokuuta: Kuninkaan vallan lakkauttaminen. — Kuningasperheen siirtäminen Temple’iin. — 22 p. elokuuta: Ensimmäinen kapina Vendéessä. — 2 p. syyskuuta: Verdunin antautuminen. — 2—5 p. syyskuuta: Syyskuunmurhat. — 3 p. syyskuuta: Prinsessa Lamballe’in murha. — 20 p. syyskuuta: Valmyn tykinammunta. — 21 p. syyskuuta: Konventti (Convention nationale). — Kuninkuuden poistaminen, tasavallan julistaminen. — 6 p. marraskuuta: Jemappes’in taistelu. — 11 p. joulukuuta: Oikeudenkäynti Ludvig XVI:ta vastaan alkaa.

1793 — 4 p. tammikuuta: Puolan toinen jako. — 21 p. tammikuuta: Ludvig XVI:n mestaus. — 10 p. maaliskuuta: Vallankumoustuomioistuimen perustaminen. — 31 p. maaliskuuta: Ranskalaiset poistuvat Belgiasta. — 4 p. huhtikuuta: Dumouriez siirtyy vihollisen puolelle. — 29 p. toukokuuta: Lyonin kapina. — 3 p. heinäkuuta: Dauphin erotetaan Marie Antoinette’ista. — 1 p. elokuuta: Siirtäminen Conciergerie’hin. — 3 p. lokakuuta: syytös girondisteja vastaan. — 9 p. lokakuuta: Lyonin antautuminen. — 12 p. lokakuuta: Marie Antoinette’in ensimmäinen kuulustelu. — 14 p. lokakuuta: Oikeudenkäynti Marie Antoinette’ia vastaan alkaa. — 16 p. lokakuuta: Kuningattaren mestaus.

1795 — 8 p. kesäkuuta: Dauphinin (Ludvig XVII:n) väitetty kuolema.

1814 — Ludvig XVIII (aikaisemmin Provence’in kreivi) Ranskan kuningas.

JOHDANTO

Kuningatar Marie Antoinette’in historian kirjoittaminen tietää yli satavuotisen jutun jälleen esilleottamista, jutun, jossa syyttäjät ja puolustajat mitä kiivaimmin puhuvat toisiaan vastaan. Väittelyn intohimoisen sävyn ovat aiheuttaneet syyttäjät. Osuakseen kuningasvaltaan täytyy vallankumouksen käydä kuningattaren kimppuun ja kuningattaressa naisen. Nyt totuudellisuus ja politiikka harvoin asuvat saman katon alla, ja milloin demagoogisessa tarkoituksessa on piirrettävä henkilöhahmo, on yleisen mielipiteen alttiilta kätyreiltä odotettavissa vain vähän oikeudenmukaisuutta. Ainoatakaan keinoa, ainoatakaan syytöstä Marie Antoinette’ia vastaan ei säästetty hänen saattamisekseen mestauslavalle, jokainen pahe, jokainen siveellinen alhaisuus, jokainen perversiteetin laji pantiin sanomalehdissä, lentokirjasissa ja kirjoissa siekailematta »la louve autrichienne’in», »itävaltalaisen nartun» syyksi. Yksinpä oikeuden omassa temppelissä, oikeussalissa, yleinen syyttäjä vertasi »leski Capet’ta» pateettisesti historian kuuluisimpiin paheellisiin naisiin, Messalinaan, Agrippinaan ja Fredegundaan. Sitä ratkaisevampi oli sitten käänne, kun 1815 jälleen Bourbonit astuivat Ranskan valtaistuimelle; hallitsijahuoneen imartelemiseksi sivellään demonisoitua muotokuvaa mitä öljyisimmin värein: tältä ajalta ei ole ainoatakaan Marie Antoinette’in esitystä ilman suitsutusta ja pyhimyskehää. Ylistyslaulu seuraa ylistyslaulua, Marie Antoinette’in puhdasta siveyttä puolustetaan kiihkeästi, hänen uhrimieltään, hyvyyttään, tahratonta sankariuttaan ylistetään runomuodossa ja suorasanaisesti; ja runsain kyynelin kostutetut anekdoottihunnut, enimmäkseen ylimyksellisten käsien kutomat, verhoavat »la reine martyre’in», marttyyrikuningattaren kirkastettuja kasvoja.

Sielullinen totuus on tässä kuten useimmiten keskivälillä. Marie Antoinette ei ollut rojalismin suuri pyhimys, ei myöskään portto, vallankumouksen »grue», vaan keskimääräinen luonne, oikeastaan tavallinen nainen, ei erikoisen viisas, ei erikoisen typerä, ei tulta eikä jäätä, vailla erikoisempaa voimaa hyvään ja vailla vähintäkään tahtoa pahaan, eilispäivän, tämänpäivän ja huomisen keskimittanainen, ilman taipumusta demonisuuteen, ilman tahtoa heroisuuteen ja sentähden näköjään tuskin murhenäytelmän päähenkilö. Mutta historia, tuo suuri demiurgi, ei lainkaan tarvitse heroista luonnetta järkyttävän draaman kehittelemiseksi. Traagillinen jännitys ei johdu ainoastaan henkilöhahmon ylimittaisuudesta, vaan aina ihmisen ja hänen kohtalonsa epäsuhdasta. Se puhkeaa draamallisena esiin, kun valtava ihminen, sankari, nero joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa, joka osoittautuu liian ahtaaksi, hänen synnynnäiselle tehtävälleen liian vihamieliseksi — Napoleon esimerkiksi, riutuessaan Sant Helenan surkeassa maailmankolkassa, Beethoven kuurouteensa teljettynä — aina ja kaikkialla, kun on kyseessä suuri henkilö, joka ei löydä mittojaan ja kehittymismahdollisuuksiaan. Mutta tragiikkaan päädytään myös, kun keskimittaisen tai suorastaan heikon luonteen osaksi tulee ennenkuulumaton kohtalo, henkilökohtainen vastuu, joka hänet painaa alas ja musertaa, jopa tämä traagillisuuden muoto näyttää minusta inhimillisesti järkyttävämmältä. Sillä epätavallinen ihminen etsii tiedottomasti itselleen epätavallisen kohtalon; on elimellisesti hänen ylimittaisen luontonsa mukaista elää sankarillisesti tai, käyttääksemme Nietzschen sanaa »vaarallisesti»; hän manaa väkivaltaisesti maailman vastaansa hänessä elävän valtavan vaatimuksen johdosta. Näin nerokas luonne viimekädessä ei olekaan syytön kärsimykseensä, koska sallimus hänessä rytmillisesti haluaa tätä tulikoetta hänen viimeisen voimansa purkautumiseksi; samoin kuin myrsky kannattaa lokkia, kantaa häntä hänen voimakas kohtalonsa voimakkaasti yhä korkeammalle. Keskimittainen luonne sitä vastoin on luonnostaan asennoitunut rauhalliseen elämänmuotoon, hän ei halua, hän ei ollenkaan tarvitse suurempaa jännitystä, hän tahtoisi mieluimmin elää rauhassa ja varjossa, tyvenessä ja lauhkeassa kohtalonlämmössä; sentähden hän hangottelee vastaan, sentähden hän tuskailee, sentähden hän pakoilee, kun näkymätön käsi työntää hänet järkytysten keskelle. Hän ei halua mitään maailmanhistoriallista vastuuta, päinvastoin, hän pelkää sitä; hän ei etsi kärsimystä, vaan hänet syöstään siihen väkipakolla; ulkonaisen, ei sisäisen pakon johdosta hänen täytyy olla suurempi varsinaisia mittojaan. Tämän ei-sankarin, keskimääräisen ihmisen kärsimykset katson, koska niistä puuttuu näkyvä tarkoitus, yhtä suureksi kuin todellisen sankarin paatoksellisen kärsimyksen, kenties vielä järkyttävämmäksikin; sillä jokamiesihmisen täytyy yksikseen kantaa kohtalonsa eikä hänellä, kuten taiteilijalla, ole tarjona autuasta pelastusta muuntaa tuskaansa teokseksi ja pysyväksi muodoksi.

Siitä, kuinka tuollainen keskimääräihminen silti monesti kykenee raivaamaan tiensä kohtalon kautta, ja kuinka hän voimanponnistuksellaan kykenee väkivaltaisesti kohoamaan oman keskimittaisuutensa yläpuolelle, siitä on Marie Antoinette’in elämä kenties historian selvin esimerkki. Ensimmäiset kolmekymmentä kolmestakymmenestäkahdeksasta elinvuodestaan hän kulkee yksikaikkista tietä, tosin huomiotaherättävässä ympäristössä; hän ei milloinkaan, ei hyvässä eikä pahassa, ylitä keskimäärää; haalea sielu, keskinkertainen luonne ja historian kannalta katsoen aluksi vain statistihahmo. Ilman vallankumouksen tunkeutumista hänen hilpeän huolettomaan leikkimaailmaansa tämä sinänsä mitätön habsburgitar olisi elänyt kaikessa rauhassa kuin sadat miljoonat naiset kaikkina aikoina; hän olisi tanssinut, lörpötellyt, rakastanut, nauranut, koristellut itseään, tehnyt vieraskäyntejä ja jaellut almuja; hän olisi synnyttänyt lapsia ja vihdoin hiljaa laskeutunut vuoteeseensa kuollakseen olematta todella tullut kosketuksiin maailmanhengen kanssa. Hänet olisi kuningattarena juhlallisesti pantu paareille, olisi säädetty hovisuru, mutta sen jälkeen hän olisi häipynyt ihmiskunnan muistista samalla tavoin kuin kaikki nuo lukemattomat toiset prinsessat, Maria-Adelaïdet ja Adelaïde-Mariat ja Anna-Katarinat ja Katarina-Annat, joiden hautakirjoitukset, kenenkään niitä lukematta, säälimättömin kylmin kirjaimin ovat painettuina Almanach de Gothaan. Ei milloinkaan kenessäkään elävässä ihmisessä olisi herännyt halua kysellä hänen hahmoaan, hänen sammunutta sieluaan, ei kukaan olisi tietänyt, kuka hän todella oli, eikä milloinkaan — tämä on oleellisinta — hän itse — Marie Antoinette, Ranskan kuningatar, olisi ilman vallankumouksen koettelemuksia tietänyt ja oppinut tuntemaan, kuka hän oli ollut. Sillä keskimääräisen ihmisen onneen tai onnettomuuteen kuuluu, ettei hän itse tunne minkäänlaista sisäistä pakkoa mitata itseään, ettei hän tunne uteliaisuutta kysellä omaa olemustaan, ennenkuin sitä kyselee kohtalo: hän antaa mahdollisuuksiensa käyttämättöminä uinua itsessään, varsinaisten kykyjensä surkastua, voimiensa milloinkaan harjoittamattomien lihasten tavoin veltostua, ennenkuin hätä jännittää ne todelliseen taisteluun. Keskimääräinen luonne täytyy ensiksi pakottaa ulos itsestään, jotta se olisi kaikkea sitä, mitä se voisi olla, ja kenties enemmän, kuin se itse aikaisemmin aavisti ja tiesi; tähän ei kohtalolla ole käytettävissä muuta ruoskaa kuin onnettomuus. Ja samoinkuin taiteilija monta kertaa ehdoin tahdoin etsii itselleen ulkonaisesti vähäpätöisen aiheen, pateettisesti maailmaakäsittävän asemesta, osoittaakseen luomisvoimansa, samoin kohtalo aika ajoin etsii itselleen merkityksettömän sankarin näyttääkseen, että se hauraan aineksen varassa kykenee kehittämään esiin mitä suurimman jännityksen, heikosta ja vastahakoisesta sielusta suuren murhenäytelmän. Sellainen murhenäytelmä ja kenties kauneimpia tällaisen tahattoman sankariuden murhenäytelmiä oli Marie Antoinette’in kohtalo.

Sillä kuinka taidokkaasti, kuinka suurta keksimiskykyä yksityisseikoissa osoittaen, kuinka valtavin historiallisin jännitysvälein historia sovittaakaan tämän keskimittaisen ihmisen elämäkerran hänen draamaansa, kuinka erinomaisella kontrapunktitaidolla se sijoittaakaan vastakohdat tämän alkuaan vain vähän antoisan päähenkilön ympärille! Pirullisen viekkaasti se ensin hemmottelee tätä naista. Jo lapsena se lahjoittaa hänelle keisarinhovin kodiksi, puolikasvuiselle se antaa kruunun, nuorelle naiselle se kasaa tuhlaten kaikki sulouden ja rikkauden antimet ja suo hänelle lisäksi keveän sydämen, joka ei kysele näiden lahjojen hintaa ja arvoa. Vuosikausia se hemmottelee ja lellittelee tätä ajattelematonta sydäntä, kunnes se menettää harkintakykynsä ja tulee yhä huolettomammaksi. Mutta niin nopeasti ja helposti kuin kohtalo kohottaakin tämän naisen onnen korkeimmille kukkuloille ja huipuille: sitä harkitun säälimättömämmin, sitä hitaammin se sitten antaa hänen pudota. Melodraamallisen räikeästi tämä näytelmä asettaa äärimmäiset vastakohdat toisiaan vastaan; se työntää hänet satahuoneisesta keisaripalatsista kurjaan vankilakomeroon, kuninkaanistuimelta mestauslavalle, lasisista kultavaunuista pyövelin kärryille, ylellisyydestä puutteeseen, maailman suosiosta vihattuna olemiseen, voitonriemusta nöyryytykseen, yhä syvemmälle ja syvemmälle ja leppymättömästi aina viimeisiin syvyyksiin. Ja tämä pieni, tämä keskimittainen ihminen, äkkiä yllätettynä keskellä hemmoteltua elämäänsä, tämä ajattelematon sydän, se ei tajua, mihin tuo vieras mahti hänen suhteensa pyrkii, se tuntee vain kovan kämmenen otteen, viiltävät kynnet rääkätyssä ruumiissaan; tämä mitään aavistamaton ihminen, vastahakoisena ja kaikkeen kärsimykseen tottumattomana puolustautuu eikä tahdo, voihkii, pakenee, koettaa päästä pakoon, mutta leppymättömänä kuin taiteilija, joka ei hellitä, ennenkuin hän on saanut irti aiheestaan korkeimman jännityksen viimeisenkin mahdollisuuden, onnettomuuden tarkoituksistaan tietoinen käsi ei päästä Marie Antoinette’ia ennenkuin se on takonut tämän hempeän ja voimattoman sielun kovaksi ja ryhdikkääksi, ennenkuin se on pakottanut plastilliseen muotoon kaiken sen suuruuden, mikä vanhemmilta ja esivanhemmilta perittynä piili hänen sielunsa pohjalla. Havahtuen tuskiensa keskeltä tuo koeteltu nainen, joka ei milloinkaan ole kysynyt omaa itseään, vihdoin tuntee muutoksen: hän huomaa juuri ulkonaisen mahtinsa ollessa loppumaisillaan, että hänen sisimmässään on alulla jotakin uutta ja suurta, joka ilman tuota Marie Antoinette koettelemusta ei olisi ollut mahdollista. »Vasta onnettomuudessa tietää todellisesti, kuka on», nämä puoleksi ylpeät, puoleksi järkyttyneet sanat putoavat äkkiä hänen hämmästyneestä suustaan: hänet valtaa aavistus, että juuri tämän kärsimyksen kautta hänen pieni keskimittainen elämänsä on elävä esimerkkinä jälkimaailmalle. Ja tässä korkeamman velvoituksen tietoisuudessa hänen luonteensa kasvaa itsensä yläpuolelle. Vähää ennen, kuin kuolevainen muoto hajoaa, on valmiina taideteos, hänen jälkeensä jääpä, sillä viimeisenä, kaikkein viimeisenä elonhetkenään Marie Antoinette, tuo keskimääräihminen, vihdoin saavuttaa traagilliset mittansa ja tulee yhtä suureksi kuin kohtalonsa.

LAPSI MENEE NAIMISIIN

Vuosisatoja Habsburg ja Bourbon ovat monilukuisilla Saksan, Italian ja Flanderin taistelukentillä kamppailleet Euroopan yliherruudesta; vihdoin ne ovat väsyneitä molemmat. Kahdennellatoista hetkellä vanhat kilpailijat huomaavat, että niiden kyllästymätön kateus vain on raivannut tietä toisille hallitsijahuoneille; jo tavoittelee Englannin saarelta käsin kerettiläiskansa maailmanherruutta, jo kasvaa protestanttinen Mark Brandenburg mahtavaksi kuningasvallaksi, jo valmistautuu puoleksi pakanallinen Venäjä laajentamaan valtapiiriänsä rajattomiin; eikö olisi parempi, näin alkavat hallitsijat ja heidän diplomaattinsa — liian myöhään kuten aina — kysellä, että pysyttäisiin keskinäisessä sovussa, sensijaan että yhä uudestaan toistettaisiin kohtalokas sotaleikki epäuskoisten nousukasten hyväksi? Choiseul Ludvig XV: n hovissa, Kaunitz Maria Teresian neuvonantajana solmivat liiton, ja jotta se jäisi pysyväksi eikä vain kahden sodan väliseksi hengähdysajaksi, he ehdottavat, että Habsburgin ja Bourbonin hallitsijahuoneet liittyisivät toisiinsa veren sitein. Naimakelpoisista prinsessoista ei Habsburgin hallitsijasuvussa milloinkaan ole ollut puutetta; tälläkin kertaa sillä on runsas valikoima kaikkiin ikäluokkiin kuuluvia tarjona. Ensiksi tuumivat ministerit naittaa Ludvig XV:n hänen isoisän asemastaan ja hänen enemmän kuin epäilyttävistä tavoistaan huolimatta habsburgilaiselle prinsessalle; mutta kaikkeinkristillisin kuningas pakenee nopeasti Pompadourin vuoteesta toisen lemmikin, Dubarryn vuoteeseen. Ei myöskään keisari Josef, joka toistamiseen on jäänyt leskeksi, osoita erikoisempaa halua antaa yhdistää itseään johonkuhun Ludvig XV:n vanhahkoista tyttäristä — jää siis luonnollisimmaksi yhtymäksi kolmas mahdollisuus: kihlata kasvuiässä oleva Dauphin, Ludvig XV:n pojanpoika ja Ranskan kruunun vastainen kantaja Maria Teresian tyttären kanssa. 1766 voidaan silloin yksitoistavuotista Marie Antoinette’ia jo pitää todenteolla ehdotettuna; Itävallan lähettiläs kirjoittaa 24 päivänä toukokuuta keisarinnalle nimenomaan: »Kuningas on ilmaissut mielipiteensä sillä tavoin, että Teidän Majesteettinne jo voi pitää suunnitelmaa varmana ja ratkaistuna.» Mutta diplomaatit eivät olisi diplomaatteja, ellei heidän ylpeytenään olisi yksinkertaisten asioiden tekeminen vaikeiksi ja ennen kaikkea jokaisen tärkeän asian taidokas viivyttäminen. Juonitteluja punotaan hovista hoviin, kuluu vuosi, toinen, kolmaskin, ja Maria Teresia, ollen täydellä syyllä epätietoinen, pelkää, että hänen vaivalloinen naapurinsa, Preussin Fredrik, »le monstre» [Hirviö, epäsikiö, julmuri, raakalainen], kuten hän häntä nimittää vilpittömästi katkeroituneena, on lopulta tekevä tämänkin Itävallan mahtiasemalle niin ratkaisevan suunnitelman tyhjäksi machiavellisilla paholaisenjuonillaan; sentähden hän käyttää kaiken rakastettavuutensa, tarmonsa ja viekkautensa saadakseen Ranskan hovin olemaan peräytymättä puolittaisesta lupauksestaan. Ammattimaisen naimakaupanvälittäjän uupumattomuudella, diplomatiansa sitkeällä ja hellittämättömällä kärsivällisyydellä hän yhä uudelleen tiedoittaa Pariisiin prinsessan edullisia ominaisuuksia; hän hukuttaa lähettiläät kohteliaisuuksiin ja lahjoihin, jotta nämä vihdoinkin toisivat mukanaan Versaillesista sitovan naimatarjouksen; ollen enemmän keisarinna kuin äiti, ajatellen enemmän »hallitsijahuoneen mahtia» kuin lapsen onnea, hän ei välitä myöskään lähettiläänsä varoittavasta ilmoituksesta, että luonto on kieltänyt Dauphinilta kaikki henkiset lahjat: että tällä on erittäin rajoitettu ymmärryskyky, että hän on erittäin kömpelö ja täysin tunteeton. Mutta miksi arkkiherttuattaren tarvitsee tulla onnelliseksi, jos hänestä vain tulee kuningatar? Kuta kiihkeämmin Maria Teresia tiukkaa sopimusta ja kirjettä, sitä ylimielisempi on kuningas Ludvig XV pidättyväisyydessään; kolme vuotta hän antaa lähettää itselleen kuvia ja selostuksia pienestä arkkiherttuattaresta ja selittää olevansa periaatteessa taipuvainen naimasuunnitelmaan. Mutta hän ei lausu vapauttavaa kosintasanaa, hän ei sido itseään.

Tämän tärkeän valtiotoimen mitäänaavistamaton pantti, yksitoistavuotias, kaksitoistavuotias, kolmetoistavuotias Toinette, hentokasvuinen, suloinen, solakka ja kiistämättömästi sievä tyttö, peuhaa ja leikkii sillä välin sisartensa, veljiensä ja ystävättäriensä kanssa täysin innoin Schönbrunnin huoneissa ja puutarhoissa; opintoihin, kirjoihin ja sivistymiseen hän ei kiinnitä paljoakaan huomiota. Kotiopettajattarensa ja apotit, joiden tulee häntä kasvattaa, hän osaa luontaisella rakastettavuudellaan ja elohopeamaisella hilpeydellään kiertää niin taitavasti sormensa ympäri, että hän pääsee kaikista koulutunneista. Kauhistuneena Maria Teresia, joka valtionasioiden paljouden vuoksi ei milloinkaan ole lähemmin voinut huolehtia ainoastakaan monista lapsistaan, huomaa, että Ranskan tuleva kuningatar ei kolmetoistavuotiaana vielä osaa kirjoittaa oikein saksaa eikä ranskaa ja ettei hänellä ole pintapuolisintakaan historian ja yleissivistyksen tuntemusta; hänen musikaalinen sivistyksensä ei ole paljoakaan paremmalla kannalla, vaikka ei kukaan vähempi kuin Gluck ole antanut hänelle pianonsoiton opetusta. Kahdennellatoista hetkellä on nyt laiminlyönnit korvattava, leikki-intoinen ja laiska Toinette kasvatettava sivistyneeksi naiseksi. Tärkeätä Ranskan tulevalle kuningattarelle on ennen kaikkea, että hän osaa tanssia säädyllisesti ja puhua ranskaa hyvällä korostuksella: tässä tarkoituksessa Maria Teresia kiireimmän kaupalla ottaa palvelukseensa suuren tanssimestarin Noverre’in ja kaksi Wienissä vierailevan ranskalaisen seurueen näyttelijää, edellisen opettamaan ääntämistä, jälkimmäisen laulua. Mutta tuskin on Ranskan lähettiläs ilmoittanut tämän Bourbonin hoviin, kun jo Versaillesista tulee paheksuva viittaus, ettei Ranskan tulevan kuningattaren sovi saada opetusta ilveilijöiltä. Nopeasti ryhdytään uusiin diplomaattisiin neuvotteluihin, sillä Versailles pitää Dauphinin ehdotetun morsiamen kasvatusta jo omana asianaan, ja pitkien tuumiskelujen jälkeen lähetetään Orléansin piispan suosituksista muuan apotti Vermont kasvattajaksi Wieniin; häneltä meillä on ensimmäiset luotettavat kolmetoistavuotiasta arkkiherttuatarta koskevat selonteot. Hän pitää häntä ihastuttavana ja miellyttävänä: »Hänen hurmaaviin kasvoihinsa on yhtyneinä kaikki mahdollinen esiintymisen sulous, ja kun hän, kuten voidaan toivoa, hieman varttuu, on hänellä oleva kaikki ne sulot, joita voidaan toivoa korkealle prinsessalle. Hänen luonteensa ja mielenlaatunsa ovat erinomaiset.» Melkoista varovammin kelpo apotti kuitenkin ilmaisee mielipiteensä oppilaansa tosiasiallisista tiedoista ja opintohalusta. Ollen leikinhaluinen, tarkkaamaton, välinpitämätön, elohopeamaisen iloinen pikku Marie Antoinette mitä parhaimmasta käsityskyvystään huolimatta ei ole osoittanut pienintäkään taipumusta käydä käsiksi mihinkään vakavaan asiaan. »Hänellä on enemmän ymmärrystä kuin hänellä on läheskään otaksuttu olevan, mutta valitettavasti tätä ymmärrystä ei kahdenteentoista ikävuoteen asti ole totutettu minkäänlaiseen keskitykseen. Se seikka, että hän on hieman laiska ja aika kevytmielinen, on lisäksi minulle tuottanut vaikeutta hänen opettamisessaan. Minä koetin kuuden viikon ajan opettaa hänelle kaunokirjallisuuden peruspiirteitä, hän käsitti hyvin, arvosteli oikein, mutta en saanut häntä tunkeutumaan syvemmälle aiheeseen, vaikka tunsin hänellä olevan edellytyksiä siihen. Siten lopulta tajusin, että häntä voidaan kasvattaa ainoastaan siten, että häntä samanaikaisesti huvitetaan.»

Miltei sana sanalta saavat kaikki valtiomiehet vielä kymmenen, jopa kaksikymmentä vuotta myöhemmin valittaa tätä haluttomuutta ajattelemiseen suuresta ymmärryksestä huolimatta, tätä ikävystynyttä poisliukumista kaikesta perusteellisesta keskustelusta; jo kolmetoistavuotiaassa on koko laajuudessaan täydelleen näkyvissä se vaara, joka uhkasi tätä luonnetta, joka osasi kaikkea, mutta ei tahtonut tosissaan mitään. Mutta Ranskan hovissa pannaan rakastajatar komennon alettua naisen esiintymiseen enemmän painoa kuin hänen henkiseen sisällykseensä; Marie Antoinette on sievä, hän on edustava ja luonteeltaan säädyllinen — se riittää, ja niinpä vihdoin 1769 lähetetään Maria Teresialle kauan ikävöity Ludvig XV:n kirjelmä, jossa kuningas juhlallisesti pyytää nuoren prinsessan kättä pojanpojalleen, tulevalle Ludvig XVI:lle ja ehdottaa häiden ajankohdaksi seuraavan vuoden pääsiäispäiviä. Ihastuneena Maria Teresia antaa suostumuksensa; monien suruntäyttämien vuosien jälkeen tuo traagillisen resignoitunut nainen vielä kerran saa elää iloisen hetken. Valtakunnan ja sen mukana Euroopan rauha näyttää hänestä nyt varmistetulta; pikalähettien ja kuriirien välityksellä julistetaan heti juhlallisesti kaikille hoveille, että Habsburg ja Bourbon ovat ikuisiksi ajoiksi muuttuneet vihollisista veriheimolaisiksi. »Bella gerant alii, tu, felix Austria nube» [Käykööt muut sotia, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja]; vielä kerran on Habsburgien vanha tunnussana toteutunut.

Diplomaattien tehtävä on nyt onnellisesti päättynyt. Mutta vasta nyt huomataan, että tämä oli työn helpompi osa. Sillä Habsburgin ja Bourbonin saattaminen yhteisymmärrykseen, Ludvig XV:n ja Maria Teresian sovittaminen keskenään, mitä lastenleikkiä se olikaan verrattuna siihen aavistamattomaan vaikeuteen, kuinka ranskalainen ja itävaltalainen hovi- ja perhe-etiketti oli saatavissa niin edustavassa juhlassa sopeutumaan yhteen. Tosin on kummallakin puolen ylihovimestareilla ja muilla järjestysfanaatikoilla käytettävänä kokonainen vuosi hääjuhlallisuuksien suunnattoman tärkeän ohjelman valmistamiseen viimeistä pykälää myöten, mutta mihinpä riittää nopeaan vierivä, vain kaksitoistakuukautinen vuosi sellaisille saivarteleville etikettikiinalaisille. Ranskan kruununperillinen nai itävaltalaisen arkkiherttuattaren — millaisiin maailmaa järisyttäviin tahtikysymyksiin sellainen tapahtuma antaakaan aihetta, kuinka syvällisesti onkaan tässä ajateltava jokaista yksityiskohtaa, kuinka monta korjaamatonta harhaotetta onkaan tässä vältettävä tutkimalla vuosisatoja vanhoja asiakirjoja! Yötä päivää miettivät Versaillesissa ja Schönbrunnissa tapojen ja pitämyksien pyhät vaalijat höyryävin aivoin; yötä päivää neuvottelevat lähettiläät kunkin yksityisen kutsun johdosta, pikakuriirit mukanaan ehdotukset ja vastaehdotukset kiitävät edestakaisin; sillä muistettakoon, mikä silmänkantamaton katastrofi (pahempi kuin seitsemän sotaa) voisi syntyä, jos tässä ylevässä tilaisuudessa loukattaisiin jommankumman korkean perheen arvoasteikkoturhamaisuutta! Lukemattomissa tutkimuksissa Reinin oikealla ja vasemmalla puolella harkitaan ja selvitellään pulmallisia tohtorikysymyksiä, kuten esimerkiksi sitä, kenen nimi on ensimmäisenä mainittava avioliittosopimuksessa, Itävallan keisarinnanko vai Ranskan kuninkaan, kenen on ensiksi kirjoitettava alle, mitä lahjoja on annettava, millaisista myötäjäisistä on sovittava, kenen on saatettava morsian, kenen otettava hänet vastaan, kuinka monta kavaljeeria, arvonaista, sotilashenkilöä, kaartinratsastajaa, yli- ja alikamarineitsyttä, kähertäjää, rippi-isää, lääkäriä, kirjuria, hovisihteeriä ja pesijätärtä pitää kuulua Itävallan arkkiherttuattaren hääkulkueeseen rajalle asti ja kuinka monta sen jälkeen Ranskan kruununperijättären seurueeseen rajalta Versaillesiin. Mutta ennenkuin molemmin puolin peruukkipäät vielä ovat päässeet läheskään yksimielisyyteen peruskysymysten peruspiirteistä, kiistelevät jo puolestaan keskenään, aivan kuin kyseessä olisi paratiisin avain, molemmissa hoveissa kavaljeerit ja hovinaiset keskenään, toisiaan vastaan, toistensa ohitse, kunniasta saada seurata hovikulkuetta tai ottaa se vastaan, jokainen yksityinen puolustaa vaatimuksiaan kokonaisella pergamenttikodeksilla, ja vaikka seremoniamestarit tekevät työtä kuin kaleeriorjat, eivät he kuitenkaan kokonaisen vuoden kuluessa täysin pääse näiden maailmantärkeiden etusijaa ja hovikelpoisuutta koskevien kysymysten loppuun: viime hetkessä esimerkiksi Elsassin aatelin esittäminen pyyhitään ohjelmasta, jotta »päästäisiin pitkällisistä etikettikysymyksistä, joiden järjestämiseen ei enää jää aikaa». Ja ellei kuninkaallinen käsky olisi naulannut kiinni aivan määrättyä päivää tapahtumalle, eivät itävaltalaiset ja ranskalaiset juhlamenojen ohjaajat olisi tähän päivään mennessä vielä päässeet yksimielisyyteen häiden »oikeasta» muodosta, eikä olisi ollut olemassa mitään kuningatar Marie Antoinette’ia eikä kenties Ranskan vallankumousta.

Molemmin puolin valmistaudutaan viettämään häitä mitä suurimmalla loistolla ja komeudella, vaikka sekä Ranskalle että Itävallalle säästäväisyys olisi tuiki tarpeellinen. Habsburg ei tahdo jäädä Bourbonista eikä Bourbon Habsburgista jälkeen. Ranskan lähetystön palatsi Wienissä osoittautuu liian pieneksi 1 500 vieraalle; sadat työmiehet kyhäävät tulisella kiireellä lisärakennuksia, ja samanaikaisesti valmistetaan Versaillesissa erityistä oopperasalia hääjuhlallisuuksia varten. Hovihankkijoille, hoviräätäleille, jalokivikauppiaille, vaununtekijöille koittaa niin täällä kuin tuolla ihana aika. Pelkästään prinsessan noutamiseksi Ludvig XV tilaa hovihankkija Francieniltä Pariisissa kahdet ennenkuulumattoman loisteliaat matkavaunut: kallisarvoisesta puusta tehdyt ja kimallelevin lasi-ikkunoin varustetut, sametilla sisustetut, ulkoa koristetut tuhlailevan runsain maalauksin, katossa kruunut, ja kaikesta tästä upeudesta huolimatta ihanasti notkuvat ja erittäin keveäliikkeiset. Dauphinille ja kuninkaalliselle hoville hankitaan uudet juhlapuvut, jotka kirjaillaan kallisarvoisilla jalokivillä, ja suuri Pitt, tuon ajan ihanin timantti, koristaa Ludvig XV:n häähattua, ja samanlaisella ylellisyydellä valmistaa Maria Teresia tyttärensä kapiot: vartavasten Mechelnissä nyplätyt pitsit, mitä hienoimmat liinavaatteet, silkit ja jalokivet. Vihdoin saapuu lähettiläs Durfort noutamaan morsianta, suurenmoinen näytelmä intohimoisen katseluhaluisille wieniläisille: neljätkymmenetkahdeksat kuuden hevosen vetämät vaunut, niiden joukossa molemmat lasiset ihmelaitokset vierivät hitaasti ja juhlallisesti seppelein koristettuja katuja pitkin Hofburgiin; sataseitsemäntuhatta tukaattia ovat maksaneet yksistään sadanseitsemäntoista morsiamen noutajaa seuraavan henkikaartilaisen ja lakeijan uudet livreet, koko kulkue ei vähempää kuin kolmesataaviisikymmentätuhatta. Tästä hetkestä alkaen liittyy juhla juhlaan: julkinen kosinta, Marie Antoinette’in luopuminen itävaltalaisista oikeuksistaan evankeliumin, ristiinnaulitun kuvan ja palavien kynttilöiden edessä, hovin ja yliopiston onnittelu, armeijan paraati, théâtre paré, vastaanotto ja tanssiaiset Belvederessä 30 000 hengelle, vastaava vastaanotto ja illalliset 1 500 vieraalle Lichtenstein-palatsissa, vihdoin Augustinolaiskirkossa huhtikuun 19 päivänä vihkiminen per procurationem, jossa arkkiherttua Ferdinand edustaa Dauphinia. Sitten vielä sydämelliset perheillalliset ja 21 päivänä juhlalliset jäähyväiset, viimeinen syleily. Ja kunnioittavien alamaisten muodostaman kujanteen keskitse ajaa Ranskan kuninkaan juhlavaunuissa Itävallan entinen arkkiherttuatar Marie Antoinette kohtaloaan kohti.

Maria Teresialle oli ero tyttärestään ollut raskas. Vuosikausia on vanheneva, väsynyt nainen ikävöinyt tätä avioliittoa habsburgilaisen »perhemahdin» edistämisen vuoksi korkeimpana onnena, ja kuitenkin viime hetkessä häntä huolestuttaa kohtalo, jonka hän itse on määrännyt lapselleen. Jos katsoo syvemmälle hänen kirjeisiinsä, hänen elämäänsä, huomaa, että tämä traagillinen valtiatar, Itävallan hallitsijahuoneen ainoa suuri yksinvaltias, on jo kauan kantanut kruunuaan vain taakkana. Äärettömällä vaivalla, alinomaa sotien hän on pitänyt pystyssä avioliittojen avulla kokoonliitettyä ja eräässä mielessä teennäistä valtakuntaansa Preussia ja turkkilaisia, itää ja länttä vastaan, mutta juuri nyt, kun se näyttää ulkonaisesti varmistetulta, hänen mielensä lannistuu. Kunnianarvoisan naisen valtaa merkillinen aavistus, että tämä valtakunta, jolle hän on antanut kaiken voimansa ja intohimonsa, on hänen seuraajiensa aikana heikkenevä ja hajoava; hän tietää, tuo selväkatseinen ja miltei näkijän lahjoilla varustettu poliitikko, kuinka hauras tämä tilapäisesti yhteenkytkettyjen kansallisuuksien yhdistelmä on, ja kuinka paljolla varovaisuudella ja pidättyväisyydellä, kuinka paljolla viisaalla passiivisuudella sen olemassaolo yksin on pitkitettävissä. Mutta kuka on jatkava sitä työtä, johon hän itse niin suurin huolin on ryhtynyt? Syvät pettymykset lapsiinsa nähden ovat herättäneet hänessä Kassandran hengen, heissä kaikissa hän kaipaa sitä, mikä oli hänen oman olemuksensa syvimpänä voimana, suurta kärsivällisyyttä, hidasta varmaa suunnittelua ja kestäväisyyttä, kieltäytymiskykyä ja viisasta itsensä rajoittamista. Mutta hänen miehensä lothringilaisesta verestä mahtaa olla virrannut kuuma levottomuuden aalto hänen lastensa suoniin; he ovat kaikki valmiita turmelemaan silmänkantamattomia mahdollisuuksia hetken mielihalujen vuoksi: pieni sukukunta, vailla vakaumusta, vailla uskoa ja vain lyhytaikaisia menestyksiä ajatteleva. Hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Josef II imartelee kruununprinssin kärsimättömyydessään Fredrik Suurta, joka on Maria Teresiaa kautta hänen elämänsä ahdistanut ja pilkannut; poika on suhteissa Voltaire’iin, jota hän, hurskas katolilaisnainen, vihaa antikristuksena; hänen toinen lapsensa, jonka hän niin ikään on määrännyt valtaistuimelle, arkkiherttuatar Maria Amalia, saattaa, ehdittyään tuskin häidensä jälkeen saapua Parmaan, koko Euroopan ihmeisiinsä kevytmielisyydellään. Kahdessa kuukaudessa hän pilaa raha-asiat, saattaa maan epäjärjestykseen, elelee rakastajiensa kanssa. Myöskin hänen toinen tyttärensä Neapelissa tuottaa hänelle vähän kunniaa; ei kukaan tyttäristä osoita vakavuutta ja siveellistä ankaruutta, ja koko se suunnaton antaumuksellista ja tunnontarkkaa vaivannäköä vaatinut työ, jolle suuri keisarinna oli arvelematta uhrannut koko persoonallisen ja yksityisen elämänsä, jokaisen ilon, jokaisen kevyen nautinnon, näyttää hänestä tarkoituksettomalta. Mieluimmin hän pakenisi luostariin, ja vain pelosta ja sen oikean aavistuksen täyttämänä, että hänen hätiköivä poikansa on ajattelemattomalla kokeilulla heti hävittävä kaiken, minkä hän on rakentanut, vanha taistelijatar pitää kiinni valtikasta, johon hänen kätensä jo aikoja sitten on väsynyt.

Myöskään nuorimpaan lapseensa, Marie Antoinette’iin nähden ei tuo voimakas luonteentuntija antaudu harhakuvitelmien valtaan: hän tietää nuorimman tyttärensä hyvät puolet, hänen suuren hyväluontoisuutensa ja sydämellisyytensä, hänen raikkaan hilpeän älykkyytensä, teeskentelemättömän inhimillisen olemuksensa, mutta hän tuntee myös vaarat, hänen kypsymättömyytensä, kevytmielisyytensä, kujeilevaisuutensa, keskityksenpuutteensa. Päästäkseen häntä lähemmäksi, vielä viime hetkessä muovaillakseen kuningattaren tästä temperamentikkaasta huimapäästä, hän antaa Marie Antoinette’in nukkua viimeiset kaksi kuukautta ennen lähtöään omassa huoneessaan: hän koettaa pitkin keskusteluin valmistaa häntä tärkeään asemaansa; ja saadakseen taivaan apua hän ottaa lapsen mukaansa toivioretkelle Mariazelliin. Mutta mitä lähemmäksi eronhetki tulee, sitä levottomammaksi käy keisarinna. Jokin synkkä aavistus hiipii hänen sydämeensä, aavistus tulevasta onnettomuudesta, ja hän käyttää kaikki voimansa karkoittaakseen nuo pimeät mahdit. Ennen lähtöä hän antaa Marie Antoinette’ille seikkaperäiset käyttäytymisohjeet ja ottaa huolimattomalta lapseltaan lupauksen, että tämä joka kuukausi on huolellisesti lukeva ne. Virallisen kirjeen lisäksi hän kirjoittaa Ludvig XV:lle yksityisen, jossa tuo vanha nainen pyytämällä pyytää antamaan anteeksi neljätoistavuotiaan lapsellisen vakavuuden puutteen. Mutta vieläkään ei hänen sisäinen levottomuutensa ole hälvennyt. Marie Antoinette on vielä tuskin saapunut Versaillesiin, kun hän jo uudistaa kehoituksensa kysyä neuvoa noilta käyttäytymisohjeilta. »Muistutan sinua, rakas tyttäreni, että joka kuukauden 21 päivänä luet tuon kirjoituksen. Pyydän sinua, noudata tarkasti tätä minun toivomustani; minähän en sinussa pelkää muuta kuin huolimattomuuttasi rukoilemisessa ja lukemisessasi ja siitä johtuvaa huolettomuutta ja velttoutta. Taistele niitä vastaan... äläkä unohda äitiäsi, joka, joskin hän on kaukana, ei ole lakkaava viimeiseen hengenvetoonsa asti olemasta huolissaan sinusta.» Keskellä maailman riemua hänen tyttärensä menestyksen johdosta tuo vanha nainen käy kirkossa ja rukoilee Jumalaa, että hän torjuisi onnettomuuden, jonka hän yksin kaikista aavistaa tulevaksi.

Sillä välin kuin jättiläismäinen hevosjono, kolmesataaneljäkymmentä hevosta, jotka jokaisella postiasemalla täytyy vaihtaa, hitaasti kulkee Ylä-Itävallan ja Baijerin läpi ja lukemattomien juhlien ja vastaanottojen jälkeen lähestyy rajaa, valmistavat kirvesmiehet ja verhoilijat Reinin saarella Kehlin ja Strassburgin välillä merkillistä rakennusta. Täällä Versaillesin ja Schönbrunnin ylihovimestarit ovat lyöneet pöytään suuren valttinsa; loputtomien neuvottelujen jälkeen siitä, pitikö morsiamen juhlallisen luovuttamisen tapahtua jo Itävallan alueella vaiko vasta Ranskan, joku neropatti heidän joukostaan keksi sen Salomonin ratkaisun, että oli rakennettava eräälle pienistä asumattomista Reinin hiekkasaarista, Ranskan ja Saksan välille, ei-kenenkään maalle siis, erikoinen puupaviljonki juhlallista luovutusta varten, puolueettomuuden ihme, kaksi esihuonetta oikealle puolelle, joihin Marie Antoinette vielä astuisi arkkiherttuattarena, kaksi esihuonetta vasemmalle puolelle, joista hän juhlamenojen jälkeen poistuisi Ranskan Dauphine’ina, ja keskelle juhlallista luovutusta varten suuri sali, jossa arkkiherttuatar lopullisesti muuttuisi Ranskan kruununperijättäreksi. Kallisarvoiset arkkipiispan palatsista saadut verhot peittävät nopeasti kyhättyjä puuseiniä, Strassburgin yliopisto lainaa kunniakatoksen, Strassburgin rikas porvaristo kauneimmat huonekalunsa. Tunkeutuminen tähän ruhtinaallisen loiston pyhättöön on tietysti kielletty porvarillisilta katseilta; pari hopeakolikkoa tekee kuitenkin vartijat kaikkialla myöntyviksi, ja niin hiipii muutamia päiviä ennen Marie Antoinette’in tuloa muutamia nuoria saksalaisia ylioppilaita puolivalmiisiin huoneisiin tyydyttämään uteliaisuuttaan. Ja varsinkaan yksi heistä, kookasvartaloinen nuorukainen, jolla on vapaa hehkuva katse ja neron sädeloiste miehisellä otsallaan, ei voi kyllikseen katsella kallisarvoisia seinäkudoksia, jotka on valmistettu Rafaelin piirrosten mukaan; ne herättävät nuorukaisessa, joka äskettäin ensi kerran Strassburgin katedraalissa oli tutustunut gotiikan henkeen, kiihkeän halun omaksua samanlaisella rakkaudella klassillisen taiteen. Haltioituneena hän selittää vähemmän kaunopuheisille tovereilleen tätä arvaamatta heidän eteensä avautunutta italialaisten mestarien kauneusmaailmaa, mutta äkkiä hän vaikenee, hänet valtaa levottomuus, voimakkaat tummat kulmakarvat synkistyvät melkein vihaisina verhoten äsken vielä hehkuvan katseen. Nyt vasta hän on huomannut, mitä nämä seinäverhot esittävät, nimittäin hääjuhlaan todella mahdollisimman sopimatonta legendaa, Jasonin, Medean ja Kreusan tarinaa, kohtalokkaan avioliiton malliesimerkkiä. »Mitä», huudahtaa nerokas nuorukainen kovalla äänellä välittämättä ympärillä olevien hämmästyksestä, »onko luvallista niin siekailematta asettaa nuoren kuningattaren silmien eteen hänen astuessaan sisään esimerkki kammottavimmista häistä, mitä kenties milloinkaan on vietetty? Eikö todella ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole ainoatakaan ihmistä, joka ymmärtää, että kuvat esittävät jotakin, että kuvat vaikuttavat mieleen ja tunteeseen, että ne jättävät jäljen, että ne herättävät aavisteluja? Tämähän merkitsee, että tälle kauniille ja, kuten väitetään, elämänhaluiselle naiselle lähetetään rajalle vastaan mitä hirvittävin aave.»

Ystävien onnistuu vaivoin tyynnyttää intohimoinen nuorukainen, melkein väkisin he vievät Goethen — sillä tämä nuori ylioppilas ei ole kukaan muu — lautatalosta. Mutta pian lähenee hääkulkueen »valtava hovi- ja loistovirta» ja tulvii hilpeästi keskustellen ja iloisin mielin koristettuun huoneeseen aavistamatta, että muutamia tunteja aikaisemmin runoilijan näkijänkatse on tässä kirjavassa kudoksessa jo nähnyt kohtalon mustan langan.

Marie Antoinette’in luovutuksen tulee ennen kaikkea havainnollistaa sitä, mikä yhdistää hänet Itävallan hallitsijahuoneeseen; tätäkin varten juhlamenojen ohjaajat ovat keksineet erikoisen symbolin: ei kukaan hänen kotimaisesta saattueestaan saa seurata häntä näkymättömän rajaviivan tuolle puolen, vieläpä etiketti vaatii, ettei hänellä saa olla ainoatakaan kotimaista lankaa, ei ainoatakaan kenkää, sukkaa, paitaa, nauhaa paljaalla ruumiillaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin Marie Antoinette’ista tulee Ranskan Dauphine, saa häntä verhota vain ranskalainen kangas. Niinpä täytyy neljätoistavuotiaan itävaltalaisessa esihuoneessa riisuutua koko itävaltalaisen seurueen edessä ihoa myöten; ilkoisen alastomana loistaa hetkisen pimeässä huoneessa hento, vielä kukkaansa puhkeamaton tytönruumis; senjälkeen hänet verhotaan ranskalaisesta silkistä tehtyyn paitaan, parisilaiseen alushameeseen, lyonilaisiin sukkiin, hovisuutarin kenkiin, pitseihin ja silmukkoihin; hän ei saa rakkaana muistona säilyttää mitään, ei sormusta, ei ristiä — eikö etiketin maailma luhistuisi, jos hän pitäisi yhden ainoankin soljen tai tutun nauhan? Hän ei saa tästä alkaen nähdä ympärillään ainoatakaan esineistä, joihin hän vuosikausia on tottunut. Onko ihme, jos tuo pieni, kaikesta tästä komeudesta ja loistosta pelästynyt tyttö tuntiessaan tällä tavoin äkkiä tulleensa heitetyksi vieraaseen maailmaan aivan lapsen tavoin puhkeaa kyyneliin? Mutta hänen täytyy jälleen heti päästä tasapainoon, sillä tunteenpurkaukset eivät ole sopivia poliittisissa häissä; tuolla toisessa huoneessa odottaa jo ranskalainen seurue, ja olisi häpeä mennä kostein silmin, itkettyneenä ja pelokkaana tätä uutta saattuetta vastaan. Morsiamen saattaja, kreivi Starhemberg, ojentaa hänelle ratkaisevaa lähtöä varten kätensä, ja ranskalaisesti puettuna ja viimeisen kerran itävaltalaisen saattueensa seuraamana hän astuu, oltuaan vielä kaksi minuuttia sitten itävaltalainen, luovutussaliin, jossa bourbonilaiset valtuutetut odottavat häntä kaikessa komeudessaan. Ludvig XV:n kosiomies pitää juhlallisen puheen, asiakirja luetaan, sitten tulee — kaikki pidättävät henkeään — suuri seremonia. Se on askel askeleelta laskettu kuin menuetti, ennakolta harjoiteltu ja opittu. Huoneen keskellä oleva pöytä esittää vertauskuvallisesti rajaa. Sen edessä seisovat itävaltalaiset, sen takana ranskalaiset. Ensiksi päästää itävaltalainen morsiamensaattaja, kreivi Starhemberg, Marie Antoinette’in käden; hänen sijastaan tarttuu siihen ranskalainen morsiamensaattaja ja johtaa hitaasti, juhlallisin askelin vapisevan tytön pöydän ympäri. Näiden tarkoin varattujen minuuttien aikana peräytyy itävaltalainen saattue hitaasti ovea kohti ranskalaisen seurueen samassa tahdissa astuessa tulevaa kuningatartaan vastaan, joten täsmälleen samana hetkenä, kuin Marie Antoinette seisoo keskellä uutta ranskalaista hoviseuruettaan, itävaltalainen seurue jo on ehtinyt poistua huoneesta. Äänettömästi, mallikelpoisesti, kummituksellisen suurenmoisesti suoritetaan tämä etiketin orgia; vain viime hetkellä pieni säikähtynyt tyttö ei enää kestä tätä kylmää juhlallisuutta. Ja sen sijaan, että hän kylmän tyynenä vastaanottaisi uuden seuranaisensa, kreivitär de Noaillesin alamaisen hoviniiauksen, hän nyyhkyttäen ja ikäänkuin apua etsien heittäytyy hänen syliinsä — kaunis ja liikuttava avuttomuuden ele, jonka määräämisen kaikki juhlaedustuksen suurkoftat kummallakin puolen ovat unohtaneet. Mutta tunnetta ei ole otettu laskuihin hovisääntöjen logaritmeissa, jo odottavat ulkona lasivaunut, jo kumahtelevat Strassburgin katedraalin kellot, jo jyrisevät tykinlaukaukset ja riemun kuohuessa hänen ympärillään Marie Antoinette jättää ikuisiksi ajoiksi lapsuutensa huolettomat rannat: hänen naiskohtalonsa alkaa.

Marie Antoinette’in saapumisesta muodostuu unohtumaton juhlahetki Ranskan kansalle, jota ei enää pitkiin aikoihin ole hemmoteltu juhlilla. Vuosikymmeniin ei Strassburg ole nähnyt ketään tulevaa kuningatarta eikä kenties vielä koskaan niin hurmaavaa kuin tämä nuori tyttö. Vaaleahiuksinen, solakkavartaloinen lapsi nauraa ja hymyilee sinisillä, ylimielisillä silmillään lasivaunuista suunnattomille ihmisjoukoille, jotka puettuina kauniisiin elsassilaisiin kansanpukuihin ovat virranneet kaikista kylistä ja kaupungeista riemuitsemaan loisteliaan kulkueen ympärillä. Sadat valkopukuiset lapset kulkevat kukkia sirotellen vaunujen edessä, on pystytetty riemukaari, portit ovat köynnöksillä koristetut, torilla pulppuaa viiniä kaivoista, kokonaisia härkiä paistetaan vartaalla, leipää jaetaan köyhille jättiläismäisistä koreista. Illalla on kaikissa taloissa juhlavalaistus, tuliset valokäärmeet kiemurtelevat pitkin kirkon tornia, läpinäkyvänä hehkuu jumalaisen katedraalin punertava pitsistö. Reinvirralla liukuvat riippulyhtyjä kuin hehkuvia oransseja kantaen lukemattomat laivat ja purret värillisin soihduin, puissa kimaltelee tulensäteiden valaisemina kirjavia lasipalloja, ja saarelta loistavat kaikille näkyvinä suurenmoisen ilotulituksen päätöksenä mytologisten hahmojen keskellä Dauphinin ja Dauphine’in yhteenkietoutuneet nimikirjaimet. Myöhään yöhön asti katseluintoinen kansa kuljeksii rannalla ja kaduilla, musiikki heläjää ja pauhaa, sadoissa eri paikoissa miehet ja neidot pyörähtelevät iloisessa tanssissa; onnen kultainen aikakausi näyttää tämän vaaleaverisen itävaltalaisen tulokkaan mukana koittaneen, ja vielä kerran nousee iloinen toivo Ranskan katkeroituneen, tuskastuneen kansan sydämestä.

Mutta tässäkin suurenmoisessa taulussa piilee pieni näkymätön halkeama, tännekin, samoin kuin vastaanottosalin seinäkudoksiin, on kohtalo vertauskuvallisesti kutonut onnettomuuden ennemerkin. Kun seuraavana päivänä Marie Antoinette ennen lähtöään vielä tahtoo kuulla messun, tervehtii häntä katedraalin ovella kunnianarvoisan piispan asemesta tämän veljenpoika ja koadjutori [(Arkki-)Piispan apulainen, sijainen] papiston etunenässä. Ollen laskoksisessa sinipunertavassa puvussaan hieman naismaisen näköinen tuo mondeeni pappi pitää siromuotoisen, pateettisen puheen — akatemia ei ole syyttä valinnut häntä jäsenekseen —, joka huippenee liehakoiviin lauseisiin: »Te olette meille sen kunnioitetun keisarinnan elävä kuva, jota Eurooppa jo kauan on yhtä paljon ihaillut, kuin jälkimaailma on häntä kunnioittava. Maria Teresian sielu yhtyy nyt Bourbonien sieluun.» Kunnioittavasti järjestyy näiden tervehdyssanojen jälkeen kulkue sinisenhohtavassa tuomiokirkossa, nuori pappi johtaa nuoren prinsessan alttarin luo ja kohottaa hienolla, sormuksilla koristetulla tuntijankädellään vihkilippaan. Hän on Louis, Rohanin prinssi, joka ensimmäisenä lausuu hänet tervetulleeksi Ranskaan, kaulakoristejutun myöhempi tragikoomillinen sankari, hänen vaarallisin vastustajansa, hänen kohtalokkain vihollisensa. Ja käsi, joka nyt siunaten kohoaa hänen päänsä yläpuolelle, on sama käsi, joka myöhemmin on viskaava hänen kruununsa ja kunniansa lokaan ja häpeään.

Kauaksi aikaa ei Marie Antoinette saa jäädä Strassburgiin, puoleksi kotoiseen Elsassiin; kun Ranskan kuningas odottaa, olisi kaikki vitkastelu loukkaavaa. Juhlariemun kohisevien rantojen keskitse, riemukaarien ja seppelöityjen porttien kautta morsiuskulkue vihdoin suuntaa kulkunsa lähintä päämääräänsä kohti, Compiègne’in metsään, jossa kuninkaallinen perhe mukanaan jättiläismäinen vaunujen paljous odottaa uutta jäsentään. Hoviherrat, hovinaiset, upseerit, henkikaartilaiset, rumpalit, torvenpuhaltajat ja -soittajat, kaikki uusissa hohtavissa vaatteissa, seisovat kirjavaan arvojärjestykseen asettuneina; koko valoisa toukokuinen metsä välkkyy tästä liehuvasta värileikistä. Molempien kulkueiden fanfaarit kuuluttavat hääseurueen saapumisen, ja sitten astuu Ludvig XV vaunuistaan vastaanottaakseen pojanpoikansa vaimon. Mutta jo kiirehtii Marie Antoinette ihailluin kevein askelin häntä vastaan ja tekee suloisimman niiauksensa (hän ei turhaan ole ollut suuren tanssimestarin Noverre’in oppilas) tulevan puolisonsa isoisälle. Kuningas, ollen Hirvipuistoajoiltaan raikkaan tytönlihan hyvä tuntija ja erittäin vastaanottavainen luontevalle suloudelle, kumartuu hellän tyytyväisenä nuoren vaaleaverisen herkullisen olion puoleen, nostaa pojanpoikansa morsiamen seisomaan ja suutelee häntä molemmille poskille. Vasta sen jälkeen hän esittää hänelle tulevan puolison, joka viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkänä, kankeana ja kömpelön kainona seisoo hänen rinnallaan; nyt hän vihdoin kohottaa uneliaat likinäköiset silmänsä ja ilman erikoisempaa intoa suutelee häntä muodollisesti, etiketin mukaisesti poskelle. Vaunuissa Marie Antoinette istuu isoisän ja pojanpojan, Ludvig XV:n ja tulevan Ludvig XVI:n välissä. Vanha herra näyttää pikemminkin näyttelevän sulhasen osaa, puhelee innokkaasti, jopa hieman liehakoikin häntä, tuleva puoliso sitävastoin painautuu ikävystyneenä ja mykkänä istuimen soppeen. Illalla, kun kihlautuneet ja per procurationem jo vihityt menevät nukkumaan erillisiin makuuhuoneisiinsa, ei murheellisen näköinen rakastaja vielä ole lausunut ainoatakaan hellää sanaa tälle ihastuttavalle tyttöselle, ja päiväkirjaansa hän kirjoittaa yhteenvetona ratkaisevasta päivästä vain kuivan rivin: »Entrevue avec Madame Dauphine.» [Rouva dauphine’in kohtaaminen]

Kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin odottaa samassa Compiègne’in metsässä toinen Ranskan valtias, Napoleon, toista itävaltalaista arkkiherttuatarta, Marie Louise’ia puolisokseen. Hän ei ole yhtä sievä, ei yhtä houkutteleva kuin Marie Antoinette, tuo pullea, ikävystyttävän lempeä Marie Louise. Mutta kuitenkin tarmokas mies ja kosija heti ottaa hänelle määrätyn morsiamen omakseen sydämellisesti ja myrskyisästi. Vielä samana iltana hän kysyy piispalta, antaako Wienissä solmittu avioliitto hänelle jo aviomiehen oikeudet, ja odottamatta vastausta hän tekee johtopäätöksen: seuraavana aamuna molemmat jo syövät aamiaista yhteisessä vuoteessa. Mutta Marie Antoinette ei Compiègne’in metsässä ole kohdannut rakastajaa eikä ihmistä: ainoastaan valtiosulhasen.

Toinen, varsinainen hääjuhla tapahtuu toukokuun 16 päivänä Ludvig XIV:n kappelissa. Sellainen kaikkein kristillisimmän hallitsijahuoneen hovi- ja valtioteko merkitsee liian intiimiä, liian tuttavallista kuin myös liian ylevää ja suvereenia toimitusta, jotta sallittaisiin kansan olla siinä katselijana tai edes muodostaa kujannetta ovien eteen. Vain aatelisveri — vähintään sataoksainen sukupuu — oikeuttaa astumaan kirkkoon, joka kevätauringon säteillessä kirjavien lasi-ikkunoiden takaa vielä kerran antaa kirjaillun brokadin, välkkyvän silkin, valittujen sukujen suunnattoman upeuden loistaa valtavana kuin häviävän maailman viimeisen tulimerkin. Reimsin arkkipiispa suorittaa vihkimisen. Hän siunaa kolmetoista kultakappaletta ja hääsormuksen; Dauphin painaa sormuksen Marie Antoinette’in neljänteen sormeen, ojentaa hänelle kultakappaleet, molemmat polvistuvat vastaanottaakseen siunauksen. Urkujen soitolla alkaa messu, isämeitää luettaessa pidetään hopeista kunniakatosta nuoren parin päiden yläpuolella, sitten vasta kuningas ja — tarkasti arvoasteikkoa noudattaen — koko suku allekirjoittavat aviosopimuksen. Siitä tulee äärettömän pitkä, monitaitteinen asiakirja; vielä tänään nähdään kalvenneella pergamentilla kömpelösti ja taitamattomasti kirjoitetut neljä sanaa Marie Antoinette Josepha Jeanne, jotka viisitoistavuotiaan lapsen käsi vaivalloisesti on siihen raapustanut, ja niiden vieressä — jälleen kuiskivat kaikki: paha enne — valtava musteläiskä, joka häneltä ja vain häneltä kaikista allekirjoittajista tärskähtää vastahakoisesta kynästä.

Nyt, seremonian päätyttyä, sallitaan kansankin iloita mukana hallitsijan juhlassa. Lukemattomat ihmislaumat — puoli Pariisia on tyhjänä — tulvivat Versaillesin puutarhoihin, jotka tänään myös profanum vulgukselle [Yhteinen kansa] näyttävät suihkulähteensä ja putouksensa, varjoisat käytävänsä ja vihreät nurmensa; kaiken huippuna on illalla määrä olla ilotulitus, suurenmoisin, mitä milloinkaan on nähty kuninkaan hovissa. Mutta taivas panee omin päin toimeen ilotulituksen. Synkkinä, onnettomuutta ennustavina kasautuvat iltapäivällä pilvet, puhkeaa rajuilma, suunnaton rankkasade putoaa taivaasta, hurjassa sekasorrossa kansa, pettyneenä siitä, ettei ollutkaan saanut nähdä näytelmää, syöksyy takaisin Pariisiin. Sillä välin kuin kymmenettuhannet viluiset katselijat läpimärkinä, myrskyn ajamina sekasorrossa rientävät pitkin katuja ja puut sateen piekseminä taipuvat puistossa, alkaa monien tuhansien kynttilöiden valaisemien ikkunoiden takana, äsken rakennetussa »Salle de spectacle’issa», [teatterisali] esikuvallisen, minkään rajumyrskyn ja minkään maanjäristyksen järkyttämättömän juhlaohjelman mukaisesti suuri hääateria: ensimmäisen ja viimeisen kerran Ludvig XV yrittää voittaa suuren edeltäjänsä Ludvig XIV:n loiston. Kuusituhatta valikoitua aatelisvierasta on vaivalloisesti taistellut itselleen pääsykortit, ei tosin ottaakseen osaa pitoihin, vaan ainoastaan saadakseen kunnioittavasti katsella parvekkeelta, kuinka kuningasperheen 21 jäsentä käyttelee veistä ja haarukkaa. Kaikki kuusituhatta pidättävät henkeään ollakseen häiritsemättä tämän suuren näytelmän ylevyyttä; vain vienosti ja hillitysti myötäilee marmoriholvikäytävistä kahdeksankymmenen soittajan muodostama orkesteri ruhtinaallista ateriaa. Sitten astuu Ranskan kaartien kunnialaukausten kaikuessa koko kuninkaallinen perhe aatelin nöyrästi kumartavan kujanteen kautta: virallinen juhla on lopussa, ja kuninkaallisella sulhasella ei enää ole muuta velvollisuutta täytettävänä kuin kenellä hyvänsä muulla aviomiehellä. Oikealla puolellaan Dauphine, vasemmalla puolellaan Dauphin kuningas saattaa lapsiparin (heidän ikänsä on yhteensä tuskin kolmekymmentä vuotta) makuuhuoneeseen. Aina morsiuskamariin asti ulottuu etiketti, sillä kukapa muu voisi kruununperilliselle ojentaa yöpaidan kuin Ranskan kuningas omassa persoonassa, ja kukapa muu Dauphine’ille hänen paitansa kuin viimeiseksi naimisiin mennyt nainen korkeinta arvoluokkaa, tässä tapauksessa Chartresin herttuatar? Mutta itse vuodetta saa morsiusparia lukuunottamatta lähestyä vain yksi henkilö: Reimsin arkkipiispa, joka sen siunaa ja pirskottaa vihkivedellä.

Vihdoin hovi poistuu makuuhuoneesta; Ludvig ja Marie Antoinette jäävät ensikerran aviollisesti yksikseen, ja heidän päittensä päällä humisee vuodekatos näkymättömän murhenäytelmän kullalla kirjailtuna esirippuna.

ALKOVIN SALAISUUS

Tuossa vuoteessa ei ensi aluksi tapahdu mitään. Ja syntyy peräti onneton kaksimielisyys, kun nuori aviomies seuraavana aamuna kirjoittaa päiväkirjaansa: »Rien.» [Ei mitään] Hoviseremoniat yhtä vähän kuin arkkipiispan suorittama morsiusvuoteen siunaus on kyennyt mitään vaikuttamaan Dauphinin luonteen tuskalliseen ehkäisyyn, matrimonium non consummatum est, häitä ei varsinaisessa mielessä saatettu päätökseen, ei tänään eikä huomenna eikä lähivuosina. Marie Antoinette on saanut välinpitämättömän puolison (»nonchalant mari»), ja lähinnä arvellaan, että vain ujous, kokemattomuus tai »nature tardive» (nykyään sanoisimme: infantiilinen myöhästyneisyys) on tehnyt kuusitoistavuotiaan kykenemättömäksi tähän hurmaavaan nuoreen tyttöön nähden. On vain oltava hoputtamatta ja tyynnytettävä sielullisesti ehkäistyä, ajattelee kokenut äiti ja kehoittaa Antoinette’ia olemaan ottamatta aviollista pettymystään liian raskaasti — »point d’humeur là-dessus» hän kirjoittaa toukokuussa 1771 ja suosittelee tyttärelleen »caresses, cajolis», hellyydenosoituksia, hyväilyjä, mutta toisaalta ei sitä lajia saa olla liian paljon: »Trop empressement gâterait le tout.» [Liika hätiköiminen pilaisi kaiken] Mutta kun tätä olotilaa jatkuu vuoden, kaksi vuotta, keisarinnaa alkaa tämä nuoren aviomiehen »conduit si étrange» [Merkillinen käyttäytyminen] huolestuttaa. Hänen hyvästä tahdostaan ei ole epäilystä, sillä kuukausi kuukaudelta Dauphin osoittautuu yhä hellemmäksi suloista puolisoaan kohtaan, hän uudistaa keskeymättä yölliset käyntinsä, hyödyttömät yrityksensä, mutta tuosta ratkaisevasta hellyydestä häntä ehkäisee jokin »maudit charme», salaperäinen onneton häiriö. Tietämätön Antoinette arvelee, että tämä on vain »maladresse et jeunesse», vain taitamattomuutta ja nuoruutta; kokemattomuudessaan hän, tuo raukka, jopa itse ehdottomasti peruuttaa »ilkeämieliset huhut, joita maassa liikkuu hänen kykenemättömyydestään». Mutta nyt tarttuu äiti asiaan. Hän kutsuu luokseen hovilääkärinsä van Swietenin ja neuvottelee hänen kanssaan siitä, kuinka »froideur extraordinaire du Dauphin» [D:n omituinen kylmyys] olisi poistettavissa. Tämä kohauttaa olkapäitään. Ellei niin erinomaisilla suloilla varustetun nuoren tytön onnistunut lämmittää Dauphinia, oli jokainen lääketieteellinen parannuskeino tehoton. Maria Teresia kirjoittaa Pariisiin kirjeen toisensa jälkeen; vihdoin ottaa kuningas Ludvig XV, hyvin kokeneena ja tällä alalla liiankin harjaantuneena, pojanpoikansa kuulusteltavaksi; ranskalainen hovilääkäri Lassone vihitään asiaan, surullinen lemmenurho tarkastetaan, ja nyt ilmenee, että tämä Dauphinin kykenemättömyys ei ole sielullista laatua, vaan riippuu mitättömästä orgaanisesta viasta (phimosis). »Quien dice que el frenillo sujeta tanto et prepucio que no cede a la introduccion y causa un dolor vivo en el, por el quai se retrahe S. M. del impulso que conviniera. Quien supone qua «l dicho prepucio esta tan cerrado que no puede explayarse para la dilatation de la punta o cabeza de la parte, en virtud de lo que no llegua la ereccion ai punto de elasticidad necessaria.» [ei käännöstä] (Espanjan lähettilään salainen selonteko.) Sen jälkeen seuraa neuvottelu toisensa jälkeen siitä, pitäisikö kirurgin leikkausveitsellään puuttua asiaan, — »pour lui rendre la voix», kuten esihuoneessa kyynillisesti kuiskataan. Myöskin Marie Antoinette, jota hänen kokeneet ystävättärensä sillä välin ovat valistaneet, tekee voitavansa taivuttaakseen puolisonsa kirurgiseen käsittelyyn. (»Je travaille à le déterminer à la petite opération, dont on a déjà parlé et que je crois nécessaire» [Koetan saada aikaan, että tehdään pieni leikkaus, josta jo on puhuttu ja jonka luulen tarpeelliseksi.]; 1775 äidilleen.) Mutta Ludvig XVI — Dauphinista on sillä välin tosin jo tullut kuningas, mutta hän ei viidenkään vuoden jälkeen ole aviomies — ei kykene horjuvan luonteensa mukaisesti päättämään mitään tarmokasta toimenpidettä. Hän epäröi ja vitkastelee, yrittää ja yrittää, ja tämä hirvittävä, inhottava, naurettava ikuisen yrittämisen ja ikuisen epäonnistumisen tilanne koituu Marie Antoinette’in häpeäksi, koko hovin pilkaksi, raivostuttaa Maria Teresiaa ja alentaa Ludvig XVI:tta vielä kaksi vuotta eteenpäin, kaiken kaikkiaan siis seitsemän hirveätä vuotta, kunnes lopulta keisari Joosef varta vasten lähtee Pariisiin taivuttamaan ei erikoisen rohkeata lankoaan leikkaukseen. Silloin vasta tämän murheellisen lemmen-Caesarin onnistuu kulkea Rubikonin yli. Mutta se sielullinen valtakunta, jonka hän lopulta valloittaa, on jo tämän seitsemän vuotta kestäneen naurettavan taistelun, näiden kahdentuhannen yön autioittama, joina Marie Antoinette naisena ja puolisona on kärsinyt sukupuolensa äärimmäisen nöyryytyksen.

Eikö olisi ollut vältettävissä (kysyy ehkä moni tunteikas sielu) tämän arkaluontoisen ja pyhimmän alkovisalaisuuden kosketteleminen? Eikö olisi riittänyt, että kokonaan olisi peitelty kuninkaallisen kykenemättömyyden tosiasia, hiivitty varovasti aviovuoteen murhenäytelmän ohitse ja korkeintaan peitetyin sanoin mumistu jotakin »äitiyden puuttuvasta onnesta»? Onko todella sellaisten intiimimpien yksityiskohtien korostaminen välttämätöntä luonneopilliselle esitykselle? Kyllä, se on välttämätöntä, sillä kaikki jännitykset, riippuvaisuudet, alistussuhteet ja vihamielisyydet, jotka vähitellen kehittyvät kuninkaan ja kuningattaren, kruununtavoittelijain ja hovin välille ja joilla on maailmanhistoriallinen kantavuus, jäävät käsittämättömiksi, ellei avoimesti käydä käsiksi niiden varsinaiseen alkulähteeseen. Useammat maailmanhistorialliset seurausilmiöt, kuin mitä tavallisesti ollaan taipuvaisia myöntämään, ovat saaneet alkunsa alkoveissa ja kuninkaallisten vuoteiden katosten alla; mutta tuskin missään muussa tapauksessa on loogillinen ketju mitä yksityisluontoisimman syyn ja valtiollis-maailmanhistoriallisen vaikutuksen välillä niin kiistämättömän ilmeinen kuin tässä intiimissä tragikomediassa, ja epärehelliseksi jää jokainen karakterologinen esitys, joka painaa varjoon tapahtuman, joka Marie Antoinette’lle itselleen oli, hänen omien sanojensa mukaisesti, »article essentiel», hänen surujensa ja odotustensa keskeinen kohta.

Ja edelleen: Paljastetaanko todella jokin salaisuus puhuttaessa vapaasti ja rehellisesti Ludvig XVI:n monivuotisesta aviollisesta kykenemättömyydestä? Ei ollenkaan. Vain yhdeksännentoista vuosisadan sairaalloinen moraalinen seksuaalikainostelu on tehnyt kaikesta ennakkoluulottomasta fysiologisten seikkojen käsittelemisestä »noli me tangere’n». [Älä koske minuun] Sitävastoin kahdeksannellatoista vuosisadalla, kuten kaikilla aikaisemmilla, ei kuninkaan aviokelpoisuutta tai -kelpaamattomuutta, kuningattaren hedelmällisyyttä tai hedelmättömyyttä pidetty yksityisluontoisena, vaan poliittisena, valtioasiana, koska se ratkaisi perimysjärjestyksen ja siten koko maan kohtalon; vuode kuului yhtä ilmeisenä inhimilliseen olemassaoloon kuin kastemalja tai ruumisarkku. Maria Teresian ja Marie Antoinette’in kirjeenvaihdossa, joka aina kulki valtionarkistonhoitajan ja kopistin käsien kautta, puhuivat siihen aikaan Itävallan keisarinna ja Ranskan kuningatar täysin vapaasti kaikista tämän merkillisen avioliiton yksityiskohdista ja epäkohdista. Kaunopuheisesti Maria Teresia kuvailee tyttärelleen yhteisen vuoteen etuja ja antaa pieniä naisellisia vihjauksia käyttämään jokaista tilaisuutta taitavasti intiimiin yhdessäoloon; tytär puolestaan kertoo kuukautisen pahoinvoinnin esiintymisestä tai poisjäämisestä, aviopuolison epäonnistumisista, jokaisesta vähäisestä edistysaskeleesta ja vihdoin voitonriemuisena raskaudestaan. Jopa kerran Ifigenian säveltäjälle, Gluck’ille uskotaan sellaisen intiimin uutisen välittäminen, koska hän lähtee aikaisemmin kuin kuriiri: kahdeksannellatoista vuosisadalla suhtaudutaan luonnollisiin asioihin vielä luonnollisesti.

Mutta jospa vain yksin äiti olisikin tietänyt silloin noista salaisista epäonnistumisista! Todellisuudessa lörpöttelevät niistä kaikki kamarineitsyet, kaikki hovinaiset, kavaljeerit ja upseerit; palvelijat ja Versaillesin hovin pesijättäret tietävät niistä, täytyypä kuninkaan omassa pöydässäänkin kestää moni karkea pilapuhe. Sitä paitsi kaikki ulkomaiset hovit käsittelevät mitä innokkaimmin tätä asiaa, koska Bourbonin kykenemättömyys merkitsee vallanperimykseen nähden suurpoliittista kysymystä. Preussin, Saksin, Sardinian lähettiläiden selonteoissa on seikkaperäisiä selvittelyjä tästä arasta kysymyksestä; antaapa innokkain heistä, kreivi Aranda, Espanjan lähettiläs, lahjottujen palvelijoiden tarkastaa kuninkaallisen vuoteen lakanatkin päästäkseen mahdollisimman tarkoin tuon fysiologisen tapahtuman jäljille. Kaikkialla Euroopassa ruhtinaat ja kuninkaat nauravat ja pilkkaavat kirjeellisesti ja suullisesti taitamatonta virkaveljeään; eikä ainoastaan Versaillesissa, vaan koko Pariisissa ja Ranskassa on kuninkaan aviollinen häpeä Polichiennellin salaisuus [Kaikkien tiedossa]. Siitä puhutaan kaikilla kaduilla, se leijailee häväistyskirjasena kädestä käteen, ja ministeri Maurepas’n saadessa nimityksensä kiertelee yleiseksi riemuksi iloinen kupletti:

    Maurepas était impuissant,
    Le Roi l’a rendu plus puissant.
    Le Ministre réconnaissant
    Dit: Pour vous. Sire,
    Ce que je désire,
    D’en faire autant.

    [Maurepas oli kykenemätön,
    kuningas teki hänet kykenevämmäksi.
    Kiitollinen ministeri sanoi:
    »Sire, tahdon korvata sen
    Teille samalla mitalla.»]

Mutta sillä, mikä kuulostaa leikiltä, on todellisuudessa kohtalokas ja peloittava merkitys. Sillä nämä seitsemän epäonnistumisen vuotta määräävät sielullisesti kuninkaan ja kuningattaren luonteen ja vievät poliittisiin seurauksiin, jotka ilman tietoa tästä tosiasiasta olisivat käsittämättömiä: avioliiton kohtalo yhtyy tässä maailman kohtaloon.

Käsittämättömäksi jäisi ennen kaikkea Ludvig XVI:n sielullinen asennoituminen ilman tuon intiimin vian tuntemusta. Sillä suorastaan kliinillisellä selvyydellä hänen inhimillinen habituksensa osoittaa kaikki miehisestä heikkoudesta johtuvan alemmuudentunteen tyypilliset tuntomerkit. Tältä ehkäisyjen vaivaamalta mieheltä puuttuu kaikki kyky luovaan tekoon julkisessa elämässä, koska häneltä se puuttuu yksityiselämässä. Hän ei osaa esiintyä, ei osaa osoittaa mitään tahtoa ja vielä vähemmän ajaa sen läpi; kömpelönä ja arkana pakenee tuo salaisuudessa häpeissään oleva kaikkea hoviseurustelua ja varsinkin seurustelua naisten kanssa, sillä hän tietää, tuo pohjaltaan kelpo, kunnon mies, että hänen vammansa on jokaisen hovilaisen tiedossa, ja asiaan vihittyjen ivallinen hymy säikyttää hänen koko esiintymisensä. Monesti hän yrittää väkisin hankkia itselleen eräänlaista arvovaltaa, eräänlaisen miehisyyden näön. Mutta tällöin hän aina ampuu pykälän verran liian korkealle, käy karkeaksi, raa’aksi ja brutaaliksi — tyypillistä pakenemista voimamiehen eleisiin, joihin ei kukaan usko. Mutta hänen ei milloinkaan onnistu esiintyä vapaasti, luonnollisesti ja itsetietoisesti ja kaikkein vähimmin majesteetillisesti. Koska hän ei makuuhuoneessa osaa näytellä miestä, ei hän toisten silmissä voi näytellä kuningasta.

Se seikka, että tämän ohessa hänen henkilökohtaiset harrastuksensa ovat mitä miehisimpiä, metsästys ja raskas ruumiillinen työ — hän on järjestänyt itselleen oman työpajan, hänen sorvipenkkinsä on vielä nykyään nähtävänä — ei suinkaan ole ristiriidassa kliinillisen kuvan kanssa, vaan pelkästään vahvistaa sitä. Sillä juuri se, joka ei ole mies, rakastaa tiedottomasti miehisyyden näyttelemistä, juuri salaisuudessa heikko pöyhkeilee mielellään voimalla ihmisten edessä. Kun hän höyryävän hevosen selässä tuntikausia ajaa takaa villisikaa ja ratsastaa metsien halki, kun hän alasimen ääressä lopen uuvuttaa lihaksensa, korvaa puhtaasti ruumiillisen voiman tietoisuus tervetulleella tavalla salaisen heikkouden: se, joka huonosti onnistuu Venuksen palveluksessa, pitää miellyttävänä Hefaistoksen osaa. Mutta tuskin Ludvig on pukenut päälleen juhlapukunsa ja astunut hovimiesten joukkoon, kun hän jo tuntee, että tämä voima on vain lihasten eikä sydämen voimaa, ja heti hän käy ujoksi. Harvoin kuullaan hänen nauravan, harvoin nähdään hänet todella onnellisena ja tyytyväisenä.

Mutta vaarallisin vaikutus tällä salaisella heikkouden tunteella on karakterologisesti hänen sielulliseen suhteeseensa vaimoonsa. Moni piirre hänen luonteestaan on ristiriidassa hänen persoonallisen makunsa kanssa. Hän ei voi sietää vaimonsa seuratilaisuuksia, häntä kiusaa hänen alituinen äänekäs huvittelunsa, hänen tuhlailunsa, hänen epäkuninkaalhset rivoutensa. Todellinen mies osaisi tällaisessa tapauksessa nopeasti auttaa asian. Mutta kuinka voi mies päivällä esiintyä herrana naisen edessä, joka joka yö saa nähdä hänet nolostuneena, avuttomana ja naurettavan kykenemättömänä? Koska Ludvig XVI on miehenä voimaton, pysyy hän vaimoonsa nähden täysin aseettomana; päinvastoin, kuta pitemmälle hänen alennustilaansa jatkuu, sitä surkeammin hän joutuu täydelliseen riippuvaisuuden, jopa orjuutuksen tilaan. Vaimo voi pyytää häneltä mitä tahtoo, yhä uudelleen mies aivan rajattomalla myöntyväisyydellä ostaa itsensä vapaaksi salaisesta syyllisyydentunnostaan. Voidakseen käskevästi puuttua hänen elämäänsä, estää hänen ilmeiset järjettömyytensä, puuttuu häneltä tahdonvoima, joka viimeisiltään ei edusta muuta kuin ruumiillisen potenssin sielullista ilmausta. Epätoivoisina näkevät ministerit, näkee keisarillinen äiti, näkee koko hovi, kuinka tämän traagillisen voimattomuuden johdosta kaikki valta joutuu nuoren kevytmielisen naisen käsiin, ja kuinka tämä ajattelemattomasti murentaa sen. Mutta voimasuunnikas, joka kerran on syntynyt avioliitossa, jää, kuten kokemus osoittaa, sielullisena konstellaationa muuttumattomaksi. Vieläpä kun Ludvig XVI on tullut todelliseksi aviomieheksi ja lasten isäksi, on hän, jonka pitäisi olla Ranskan herra, edelleenkin Marie Antoinette’in tahdoton orja, yksinomaan sen vuoksi, ettei hän oikeaan aikaan ollut hänen miehensä. Yhtä kohtalokkaasti vaikuttaa Ludvig XVI:n seksuaalinen kykenemättömyys Marie Antoinette’in sielulliseen kehitykseen. Sukupuolten vastakohtaisuuden mukaisesti sama häiriö aiheuttaa miehen ja naisen luonteessa tasan päinvastaisia ilmiöitä. Kun miehessä sukupuolinen iskuvoima on häiriöiden alainen, syntyy estyneisyyttä ja epävarmuutta; missä taas naista ei passiivinen antautumisalttius auta, siellä täytyy pakosta ilmetä liikakiihtyneisyyttä ja pidäkkeiden puutetta, häilähtelevää liikaeloisuutta. Luonnostaan Marie Antoinette on oikeastaan täysin normaali, naisellinen, lämmin naistyyppi, moninkertaiseen äitiyteen määrätty, todennäköisesti vain sitä odottava, että hän saisi mukautua todellisen miehen tahtoon. Mutta onneton kohtalo tahtoo, että juuri hän, tunnekykyinen ja tunnealtis, joutuu epänormaaliin avioliittoon, että hänet yhdistetään ei-mieheen. Totta kyllä, hän on vasta viidentoista vuotias avioliiton solmimisen aikoihin; sinänsä ei hänen miehensä kiusallisen epäonnistumisen vielä tarvitsisi ilmetä sielullisena rasituksena; sillä kukapa voisi nimittää sitä tosiasiaa jo fysiologisesti epäluonnottomaksi, että nainen toiseenkolmatta ikävuoteensa asti pysyy neitseenä; mutta se, mikä tässä erikoistapauksessa aiheuttaa hänen hermostonsa järkytyksen ja vaarallisen liikakuumuuden, on, että tuo valtiosyistä hänelle määrätty aviomies ei salli hänen viettää näitä seitsemää valeaviollista vuotta luonnollisen ja koskemattoman neitsyyden tilassa, vaan että tomppelimainen ja estynyt mies kahdentuhannen yön aikana lakkaamatta vaivaa hänen nuorta ruumistaan. Vuosikausia hänen seksualiteettiaan tuloksetta kiihottamalla kiihotetaan tällä vapautusta tuottamattomalla, häpäisevällä ja alentavalla tavalla ilman mitään tyydytystä. Siten ei tarvita hermolääkäriä toteamaan, että hänen niin kohtalokas liikaeloisuutensa, tuo loputon leijailu sinne tänne ja kyvyttömyys olla milloinkaan tyytyväinen, tuo kiihkeä syöksyminen huvituksesta huvitukseen, edustavat suorastaan kliinillistyypillisiä seurauksia hänen puolisonsa aiheuttamasta alituisesta sukupuolisesta kiihtymisestä ja sukupuolisesta tyydyttämättömyydestä. Koska hän ei koskaan sisimmässään ollut tuntenut mitään eikä päässyt rauhoittumaan, täytyy tuolla seitsemän aviovuoden jälkeen edelleenkin valloittamattomalla naisella alinomaa olla ympärillään liikettä ja levottomuutta, ja lopulta muuttuu se, mikä aluksi on ollut vain lapsellisen hilpeätä leikkiväisyyttä, kouristuksenomaiseksi, sairaalloiseksi ja koko hovin häpeälliseksi tuntemaksi huvitteluvimmaksi, jota vastaan Maria Teresia ja kaikki ystävät koettavat taistella. Samoinkuin kuninkaassa kirvoittamaton miehisyys muuntuu karkeaksi sepäntyöksi ja metsästysintohimoksi, tylsäksi ja uuvuttavaksi lihasponnistukseksi, hakeutuu hänessä virheellisesti asennoitunut ja käyttämätön tunnevoima helliksi ystävyyssuhteiksi naisiin, lemmenleikittelyksi nuorten kavaljeerien kanssa, koristeluhaluksi ja muiksi sen tapaisiksi riittämättömiksi tunteentyydytyksiksi. Yön toisensa jälkeen hän välttelee aviovuodetta, naisellisen nöyryytyksensä surullista tyyssijaa, ja oleskelee puolisonsa ja ei-puolisonsa rauhassa nukkuessa pois metsästysväsymystään neljään, viiteen asti aamulla oopperanaamiaisissa, pelisaleissa, illallisissa ja epäilyttävissä seuroissa, lämmitellen itseään vieraiden tulien ääressä käyttäytyen kuningattaren arvolle sopimattomasti, koska hän on kytketty arvottomaan aviomieheen. Mutta siitä, että tämä kevytmielisyys oikeastaan on ilotonta, pelkkää tanssimista ja huvittelua sisäisen pettymyksen yllä, sen ilmaisee moni kiusaantuneen melankolian hetki ja voimakkaimmin kerran hänen huudahduksensa, kun hänen sukulaisensa Chartresin herttuatar ensi kerran synnyttää kuolleen lapsen. Silloin hän kirjoittaa äidilleen: »Niin kauheata kuin se onkin, tahtoisin, että olisin päässyt edes niin pitkälle.» Mieluummin kuollut lapsi, kunhan vain lapsi! Hän tahtoisi kerran päästä tästä hivuttavasta, arvottomasta tilasta, kerrankin tulla miehensä todelliseksi normaaliksi vaimoksi eikä aina olla edelleenkin neitsyt seitsenvuotisen avioliiton jälkeen. Se, joka ei käsitä naisellista epätoivoa tämän naisen huvitteluvimman alla, ei voi selittää eikä käsittää sitä merkillistä muutosta, mikä tapahtuu, kun Marie Antoinette’ista vihdoinkin tulee vaimo ja äiti. Yhdellä iskulla hermot tulevat huomattavasti rauhallisemmiksi, syntyy toinen Marie Antoinette, tuo hillitty ja voimakastahtoinen, rohkea, jollaiseksi hän muuttuu elämänsä jälkipuoliskolla. Mutta tämä muutos tulee jo liian myöhään. Samoin kuin jokaisen lapsuudessa, samoin jokaisessa avioliitossa ensimmäiset elämykset ovat ratkaisevia, eivätkä vuosikymmenet voi hyvittää sitä, mitä yksi ainoa vähäinen häiriö on aiheuttanut sielun ylen herkässä kuteessa. Juuri näitä sisimpiä, tunteen näkymättömiä haavoja ei voida täysin parantaa.

Mutta kaikki tämä olisi vain yksityinen tragedia, onnettomuus, jollaisia meidänkin päivinämme yhtenään tapahtuu suljettujen ovien takana. Tässä tapauksessa kuitenkin sellaisen aviollisen onnettomuuden kohtalokkaat seuraukset ulottuvat kauas yksityiselämän ulkopuolelle. Sillä mies ja vaimo ovat kuningas ja kuningatar, he ovat pääsemättömästi julkisen huomion vääristelevän kuperapeilin kuvastamia; se, mikä toisissa jää kahdenkeskiseksi asiaksi, synnyttää heidän tapauksessaan juoruja ja kritiikkiä. Niin pilkallinen hovi kuin Ranskan ei tietysti tyydy onnettomuuden valittelevaan toteamiseen, vaan askartelee lakkaamatta kysymyksellä, millä tavoin Marie Antoinette korvaa puolisonsa epäonnistumisen. He näkevät hurmaavan nuoren naisen, itsetietoisen ja koketin, temperamentikkaan olion, jossa nuori veri kohisee, ja tietävät, millaiseen surkeaan yömyssyyn tämä taivaallinen rakastajatar on tullut sidotuksi: nyt askartelee koko joutilas ovenvartijajoukkio vain kysymyksellä, kenen kanssa hän pettää miestään. Juuri sentähden, ettei tosiasiallisesti ole mitään kerrottavaa, kuningattaren kunnia joutuu rivojen juorujen kohteeksi. Tarvitaan vain ratsastusretki jonkun hovimiehen, Lauzunin tai Coignyn kanssa, ja jo ovat juoruavat tyhjäntoimittajat nimittäneet hänet hänen rakastajakseen; aamukävely puistossa hovinaisten ja kavaljeerien kanssa, ja heti kerrotaan mitä uskomattomimmista orgioista. Lakkaamatta askarruttaa pettyneen kuningattaren rakkauselämän ajatteleminen koko hovia; juoruista tulee chansoneja ja häväistyskirjoituksia, pamfletteja ja pornografisia runoja. Ensiksi hovinaiset viuhkojensa taakse kätkeytyneinä pistävät toistensa käsiin näitä kantariidisia runoja, sitten ne surisevat julkeina hovin ulkopuolella, ne painetaan ja leviävät kansan keskuuteen. Kun sitten vallankumouspropaganda alkaa, ei jakobiinilaisten journalistien tarvitse kovinkaan kauan etsiä argumentteja Marie Antoinette’in esittämiseksi kaikkien irstailujen huipuksi, häpeämättömäksi rikokselliseksi, ja yleisen syyttäjän tarvitsee vain pistää kätensä tähän galanttien herjausten Pandoran-lippaaseen painaakseen hennon kaulan giljotiinin alle.

Onnettomien olosuhteiden johdosta siis tässä tapauksessa aviollisen häiriön seuraukset ulottuvat maailmanhistoriaan: kuninkaallisen arvovallan häviäminen ei todellisuudessa alkanut Bastiljissa vaan Versaillesissa. Sillä se seikka, että tiedot kuninkaan kykenemättömyydestä ja ilkeämieliset valheet kuningattaren sukupuolisesta tyydyttämättömyydestä niin nopeasti ja niin laajalle levisivät Versaillesin linnasta koko kansakuntaan, ei ollut mikään sattuma, vaan sillä on salainen perhepoliittinen taustansa. Tässä palatsissa elää nimittäin neljä tai viisi henkilöä, tarkemmin sanoen lähimpiä sukulaisia, joilla on henkilökohtaista kiinnostusta Marie Antoinette’in aviolliseen pettymykseen, ja ennen kaikkea ovat tällaisia kuninkaan molemmat veljet, joille on erinomaisen tervetullutta, että tämän naurettavan fysiologisen vian ja Ludvig XVI:n kirurgin pelon johdosta häiriintyy, ei ainoastaan normaali avioelämä, vaan myös normaali perimysjärjestys, sillä he näkevät tässä odottamattoman mahdollisuuden itse päästä valtaistuimelle. Ludvig XVI:n lähinnä vanhin veli, Provence’in kreivi ja tosiasiallisesti myöhemmin Ludvig XVIII — hän saavutti tarkoitusperänsä ja herra tiesi mitä kiemuraisia teitä — ei milloinkaan voinut tottua ajatukseen, että hänen kautta elämänsä oli seisottava toisena valtaistuimen takana sensijaan, että itse olisi pitänyt valtikkaa; kruununperillisen puuttuminen tekisi hänestä regentin, joskaan ei kuninkaan perillistä, ja hänen kärsimättömyytensä on tuskin hillittävissä; mutta koska hänkin on epäilyttävä aviomies ja lapseton, on myöskin toisella veljellä Artois’n kreivillä etua vanhemman veljensä kykenemättömyydestä, sillä se tekee hänen poikansa laillisiksi vallanperijöiksi. Siten he molemmat nauttivat onnena siitä, mikä on Marie Antoinette’in onnettomuus, ja mitä pitemmälle kammottavaa olotilaa jatkuu, sitä varmemmiksi he tuntevat itsensä odotuksessaan. Siitä tuo rajaton, hillitön viha, kun seitsemäntenä vuonna Marie Antoinette vihdoin onnistuu aikaansaamaan sen ihmeen, joka tekee, että hänen puolisostaan äkkiä tulee mies ja aviollinen suhde kuninkaan ja kuningattaren välillä muodostuu täysin normaaliksi. Tätä hirvittävää iskua, joka murskaa kaikki hänen toiveensa, ei Provence’in kreivi milloinkaan voi antaa anteeksi Marie Antoinette’ille; sen, mikä häneltä ei onnistunut kulkemalla suoria teitä, hän koetti saavuttaa mutkien kautta: siitä pitäen kuin Ludvig XVI oli tullut isäksi, tuli hänen veljestään ja hänen sukulaisistaan hänen peloittavimmat vastustajansa. Vallankumouksella oli hovissa hyviä auttajia, prinssien ja ruhtinasten kädet avasivat sille oven ja painoivat sen käsiin parhaimmat aseet; tämä ainoa alkoviepisodi turmeli pahemmin kuin kaikki ulkonaiset tapahtumat sisältäpäin kuningasperheen arvovallan ja saatti sen luhistumaan. Melkein ainahan salainen kohtalo vetää mukaansa ulospäin näkyvän ja julkisen kohtalon, melkein jokainen maailmantapahtuma on kuvastus sisäisestä persoonallisesta konfliktista. Alinomaa kuuluu historian suuriin taidesalaisuuksiin osata kehitellä mikrobisista aiheista silmänkantamattomia seurauksia, eikä tapahtunut viimeistä kertaa, että yksityisen miehen ohimenevän sukupuolisen häiriön johdosta koko kosmos joutuu sekasortoon: Serbian Aleksanterin impotenssi, hänen eroottinen riippuvaisuutensa vapauttajastaan Draga Maschinista, molempien murha, Karageorgevitsin kutsuminen, riitaantuminen Itävallan kanssa ja maailmansota muodostavat yhtä leppymättömän loogillisen lumivyöryn. Sillä hämähäkinseitistä historia kutoo kohtalon pääsemättömän verkon; sen ihmeellisen monimutkaisessa koneistossa mitä pienin pyörä panee mitä peloittavimmat voimat liikkeelle; siten muodostuu myös Marie Antoinette’in elämässä mitätön valtavaksi, näköjään naurettava ensimmäisten öiden ja aviovuosien elämys ei ainoastaan paina leimaansa hänen omaan luonteeseensa, vaan koko maailman ulkonäköön.

Mutta kuinka etäällä taivaanrannalla ovat vielä nämä uhkaavat pilvet! Kuinka kaukana vielä ovat kaikki nämä seuraamukset ja selkkaukset tuon viisitoistavuotiaan lapsellisesta mielestä, hänen, joka vilpittömästi kujeilee kömpelön toverinsa kanssa, joka pieni sydän iloisesti sykkien ja kirkkain, uteliain silmin hymyillen luulee nousevansa valtaistuimen portaita yhä ylemmäksi, — ja niitten loppupäässä on mestauslava. Mutta sille, jolle jumalat kerran ovat määränneet mustan arvan, sille he eivät anna merkkejä ja viittauksia. He antavat hänen mitään aavistamatta suruttomana kulkea tietään, ja sisältäpäin kasvaa hänessä kohtalo häntä itseään vastaan.

ALOITTELIJA VERSAILLES’ISSA

Vielä tänä päivänä Versailles vaikuttaa autokratian suurenmoisimmalta ja uhittelevimmalta eleeltä; kokonaan ilman näkyvää aihetta kohoaa keskellä maaseutua syrjässä pääkaupungista keinotekoisella kummulla jättiläismäinen linna ja katselee sadoilla ikkunoillaan keinotekoisten kanavien ja keinotekoisesti leikattujen puistojen yli tyhjyyteen. Ei ainoakaan kauppaa ja liikennettä edistävä joki virtaa sen ohi, eivät mitkään tiet yhdy täällä; täysin sattumanvaraisena, mahtavan herran kivettyneenä oikkuna tämä palatsi levittää tarkoituksettoman jättiläismäisen loistonsa ihmettelevän katselijan silmien eteen.

Mutta juuri tätä halusi Ludvig XIV:n caesarimainen tahto: pystyttää kimaltelevan alttarin omalle itsetunnolleen, taipumukselleen itsejumalointiin. Päättävänä itsevaltiaana, mahti-ihmisenä hän oli voitokkaasti pakottanut pirstoutuneen maan mukautumaan yhtenäistämistahtoonsa, hän oli mahtikäskyllään antanut valtakunnalle järjestyksen, yhteiskunnalle tavat, hoville etiketin, uskolle yhtenäisyyden, kielelle puhtauden. Hänen henkilöstään tämä yhtenäistämistahto oli säteillyt, hänen henkilöönsä piti sentähden jälleen kaiken loiston virrata takaisin. »Minä olen valtio», missä minä asun, siellä on Ranskan keskipiste, maailman napa: antaakseen näkyvän muodon tälle asemansa täydelliselle rajattomuudelle Aurinkokuningas tarkoituksellisesti sijoittaa palatsinsa Pariisin ulkopuolelle. Juuri asettamalla residenssinsä täydellisen tyhjyyden keskelle hän korostaa sitä, ettei Ranskan kuningas tarvitse valtansa tueksi tai perustaksi kaupunkia, porvareita, massaa. Riittää, että hän ojentaa kätensä ja käskee, ja jo kohoaa soiden ja hiekan keskelle puutarhoja ja metsiä, putouksia ja luolia, mitä ihanin ja mahtavin palatsi; tästä astronomisesta pisteestä, jonka hänen mielivaltansa on valinnut, tämän jälkeen hänen valtakuntansa aurinko nousee ja laskee. Versailles on rakennettu osoittamaan Ranskalle havainnollisesti, että kansa ei ole mitään ja kuningas kaikki.

Mutta luomisvoima pysyy aina sidottuna vain siihen ihmiseen, joka on sen täyttämä; vain ulkonainen valta menee perinnöksi, ei siihen sisältyvä mahti ja majesteettius. Ahtaat, heikkotunteiset ja nautinnonhimoiset, ei enää luomiskykyiset sielut, Ludvig XV ja Ludvig XVI, perivät tuon avaran palatsin, suuripiirteisesti suunnitellun valtakunnan. Ulkonaisesti jää heidän aikanaan kaikki ennalleen: rajat, kieli, tapa, uskonto, armeija; liian lujiksi on tuo tarmokas käsi muovannut muodot, jotta ne sadassa vuodessa voisivat hävitä, mutta pian alkaa muodoista puuttua sisällystä, luomisvietin hehkuvaa ainesta. Ulkonaiselta kuvaltaan Versailles ei muutu Ludvig XV:n aikana, mutta sen merkitys muuttuu: edelleenkin hyörii loistavissa livreissään kolmetuhatta, neljätuhatta palvelijaa käytävissä ja pihoilla, edelleenkin seisoo talleissa kaksituhatta hevosta, edelleenkin toimii hyvin öljytyillä saranoillaan etiketin teennäinen koneisto kaikissa tanssiaisissa, vastaanotoissa ja naamiohuveissa, edelleenkin kuljeksivat peilisaleissa ja kullalta kimaltelevissa huoneissa hovimiehet ja -naiset kullalla kirjailluissa, silkkisissä ja jalokivikoristeisissa loistopuvuissaan, edelleenkin on tämä hovi silloisen Euroopan kuuluisin, hienostunein ja kultivoiduin. Mutta se, mikä ennen oli ollut uhkuvan vallantäyteyden ilmausta, on aikoja sitten muuttunut pelkäksi tyhjää jauhavaksi, sieluttomaksi, tarkoituksettomaksi koneistoksi. Jälleen on kuninkaana Ludvig, mutta hän ei ole enää mikään hallitsija, vaan veltto naissankari; hänkin kokoaa hoviinsa arkkipiispoja, ministereitä, sotapäälliköitä, arkkitehtejä, runoilijoita, musiikkimiehiä, mutta samoin kuin hän ei itse ole mikään Ludvig XIV, samoin eivät nuokaan ole mitään Bossueteja, Turenneja, Richelieu’itä, Mansarteja, Colberteja, Racine’eja ja Corneille’eja, vaan virkapaikkoja ahnehtiva, liukas, juonitteleva sukukunta, joka vain tahtoo nauttia, ei luoda, vain loisena elää siitä, mitä on luotu eikä valaa siihen omaa tahtoaan ja henkeään. Tässä marmoriansarissa ei enää kehitellä mitään rohkeita suunnitelmia, ei mitään päättäviä uudistuksia, ei mitään runoteoksia, vain juonittelun ja liehittelyn suokasvit täällä uhkeina rahoittavat. Enää ei ratkaise suoritus, vaan onnistunut juoni, ei ansio vaan suojelus; se, joka Pompadourin tai Dubarryn aamuvastaanotolla tekee syvimmän kumarruksen, kohoaa korkeimmalle; tekojen sijalla ovat sanat, ytimen sijalla näkö. Pelkästään toisiaan varten nämä ihmiset näyttelevät täysin tarkoituksettomasti, joskin erittäin luontevasti, hedelmättömiä osiaan: kuningasta, valtiomiestä, pappia, sotapäällikköä; Ranskan, todellisuuden he kaikki ovat unohtaneet, vain omaa itseään he ajattelevat, ylenemistään, huvejaan. Versailles, jonka Ludvig XIV oli ajatellut Euroopan Forum Maximumiksi, vajoaa Ludvig XV: n aikana aatelisten amatöörien seuranäyttämöksi, tosin taitehikkaimmaksi ja kalleimmaksi, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.

Tällä suurenmoisella näyttämöllä esiintyy nyt epäröivin aloittelijan askelin ensi kerran viisitoistavuotias neitonen. Aluksi hän näyttelee vain pientä näyteroolia: dauphine’in, kruununperillisen puolison. Mutta korkea-aatelinen katselijakunta tietää, että tälle pienelle vaaleaveriselle Itävallasta tulleelle arkkiherttuattarelle on myöhemmin aiottu päärooli Versaillesissa, kuningattaren osa, ja sentähden heti hänen saavuttuaan kaikki katseet uteliaina suuntautuvat häneen. Ensimmäinen vaikutelma on mahdollisimman hyvä: pitkiin aikoihin ei täällä ole nähty esiintyvän niin hurmaavaa neitosta, jonka ihmeellisen solakka vartalo on kuin Sèvres-biskviitä, hipiä kuin maalattua porsliinia, jolla on iloiset siniset silmät, supukka ylimielinen suu, joka osaa nauraa mitä lapsellisimmin ja hymyillä mitä suloisimmin. Ryhti on moitteeton: askel notkea ja viehättävä, tanssissa tenhoava, mutta kuitenkaan hän ei turhaan ole keisarinnan tytär — varmana, pystypäisenä ja ylpeänä hän kulkee peilisalin kautta ja tervehtii vaivattomasti oikealle ja vasemmalle. Huonosti salaten harminsa naiset, jotka primadonnan puuttuessa vielä ovat saaneet näytellä ensiosaa, näkevät tässä kapeaharteisessa eikä vielä täysin kehittyneessä tytössä voitokkaan kilpailijansa. Vain yksi esiintymisvirhe täytyy tosin ankaran hoviväen yksimielisesti panna merkille: tällä viisitoistavuotiaalla lapsella on merkillinen halu lapsellisen vaivattomasti, eikä jäykästi, liikkua näissä pyhissä suojissa; ollen luonnostaan huimapää pikku Marie Antoinette temmeltää liehuvin hamein leikeissään puolisonsa nuorempien veljien kanssa; hän ei vielä osaa tottua siihen elottomaan täsmällisyyteen, siihen kylmään pidättyväisyyteen, mitä täällä alati vaaditaan kuninkaallisen prinssin puolisolta. Suurissa tilaisuuksissa hän osaa käyttäytyä moitteettomasti, sillä onhan hän itsekin kasvanut yhtä juhlallisen espanjalais-habsburgilaisen etiketin merkeissä. Mutta Hofburgissa ja Schönbrunnissa käyttäydyttiin vain juhlatilaisuuksissa niin arvokkaasti. Vastaanotoissa otettiin seremonia esiin kuin juhlapuku ja se pantiin vapautuneina taas pois, niin pian kuin palvelijat olivat sulkeneet oven vieraiden mentyä. Sitten heittäydyttiin rennoksi, tultiin sydämellisiksi ja tuttavallisiksi, lapset saivat iloisesti hullutella ja telmiä; Schönbrunnissa noudatettiin tosin etikettiä, mutta sitä ei orjamaisesti palvottu kuin Jumalaa. Mutta täällä, tässä turhantarkassa ja vanhuuden kangistamassa hovissa ei eletä elämistä varten, vaan ainoastaan edustustarkoituksessa, ja mitä korkeammalla joku on arvoasteikossa, sitä enemmän häntä sitovat säännökset. Siis taivaan nimessä ei mitään spontaanisia eleitä, ei millään hinnalla mitään luonnollista esiintymistä, tämä olisi korjaamaton loukkaus hyvää tapaa vastaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun aina vain asenteita, asenteita, asenteita, muuten murisee leppymätön liehakoitsija-yleisö, jonka olemassaolon ainoana tarkoituksena on elää tässä teatterissa ja tätä teatteria varten.

Tätä hirveätä kuolettavaa vakavuutta, tätä Versaillesin seremoniapyhyyttä ei Marie Antoinette lapsena eikä kuningattarenakaan jaksanut ymmärtää; hän ei tajua sitä hirvittävää tärkeyttä, minkä täällä kaikki ihmiset panevat päännyökkäykseen, edelläkulkemiseen, eikä ole sitä koskaan tajuava. Ollen luonnostaan omapäinen, uhmaava ja ennen kaikkea pidäkkeettömän avomielinen hän vihaa kaikenlaista rajoitusta; todellisena itävallattarena hän tahtoo olla oman mielensä mukaan, elää miten haluaa eikä alinomaa mukautua tähän sietämättömään tärkeilyyn. Samoin kuin hän kotona on koettanut päästä läksyistään, samoin hän täälläkin joka tilaisuudessa yrittää karata ankaran hovinaisensa madame de Noailles’in — jolle hän on antanut pilkkanimen Madame Étiquette — silmien alta; tiedottomasti tämä politiikan liian aikaisin kaupitsema lapsi haluaa sitä ainoaa, mikä häneltä keskellä hänen ylellistä elämäänsä kielletään: paria todellisen lapsuuden vuotta.

Mutta kruununprinsessa ei saa enää olla lapsi: kaikki liittoutuvat muistuttamaan häntä hänen velvollisuudestaan esiintyä järkähtämättömän arvokkaasti. Hurskailevan ylihovimestarittaren ohella tulee hänen kasvatuksensa pääosa kolmen tädin, Ludvig XV:n tyttären tehtäväksi, kolmen naimattomaksi jääneen tekopyhän ja häijyn vanhanpiian, joiden siveyttä ei ilkeämielisinkään parjaaja uskalla epäillä. Madame Adélaide, madame Victoire, madame Sophie, nämä kolme kohtalotarta, ottavat turviinsa miehensä laiminlyömän Marie Antoinette’in näköjään ystävällisesti; heidän syrjäisessä sopessaan hänet vihitään hovin pikkukahakoiden koko strategiaan, siellä hänen pitää oppia panettelun, peitettyjen ilkeyksien, maanalaisen juonittelun, neulanpistosten tekniikka. Aluksi tämä uusi oppi huvittaa pientä kokematonta Marie Antoinette’a, viattomana hän matkii suolattuja sukkeluuksia, mutta pohjaltaan hänen luontainen vilpittömyytensä tuntee vastenmielisyyttä tuollaisia häijyyksiä kohtaan. Marie Antoinette ei vahingokseen ole milloinkaan oppinut teeskentelemään, salaamaan vihan tai mieltymyksen tunteitaan, ja pian hän oikeata vaistoa seuraten riistäytyy vapaaksi tätien holhouksesta: kaikki epärehellisyys on hänen suoralle ja vilpittömälle luonteelleen vastenmielistä. Yhtä vähän menestystä on kreivitär Noaillesilla opetuksessaan; lakkaamatta viisitoistavuotiaan, kuusitoistavuotiaan hillitön temperamentti nousee »mesure’ia» vastaan, tarkoin säännösteltyä, alati pykälin sidottua päiväjärjestystä vastaan, mutta se asia on auttamattomissa. Hän kuvaa itse päiväänsä seuraavasti: »Nousen kello puoli kymmeneltä tai kymmeneltä, pukeudun ja luen aamurukouksen. Sen jälkeen syön aamiaista ja menen tätien luokse, jossa tavallisesti tapaan kuninkaan. Tätä jatkuu puoli yhteentoista, tämän jälkeen, yhdeltätoista, menen kammattavaksi. Päivälliseksi kutsutaan seurueeni kokoon, ja silloin saavat kaikki tulla sisälle lukuunottamatta henkilöitä, jotka ovat vailla arvoa ja nimeä. Panen punaa poskilleni ja pesen käteni kokoontuneitten läsnäollessa, sen jälkeen miehet poistuvat, naiset jäävät, ja minä pukeudun heidän läsnäollessaan. Kello kahdeltatoista on kirkonkäynti. Jos kuningas on Versailles’issa, menen hänen, puolisoni ja tätien kanssa messuun. Jos hän on poissa, menen yksin herra Dauphinin kanssa, mutta aina samaan aikaan. Messun jälkeen syömme julkisesti päivällistä, mutta se on lopussa puoli kahdelta tai kahdelta, sillä me syömme molemmat hyvin nopeasti. Tämän jälkeen menen herra Daupninin luo, ja jos hän työskentelee, palaan takaisin huoneeseeni, luen, kirjoitan tai teen työtä, sillä valmistan kuninkaalle takkia, mikä työ edistyy vain hitaasti, mutta toivon, että se Jumalan avulla on muutamien vuosien perästä valmis. Puoli kolmelta menen jälleen tätien luo, jonne kuningas tähän aikaan saapuu; kello neljältä tulee apotti luokseni, kello viideltä pianonopettaja tai soitonopettaja kuuteen asti. Puoli seitsemältä menen melkein aina tätien luo, ellen mene kävelemään. Tiedä, että puolisoni melkein aina menee kanssani tätien luo. Seitsemästä yhdeksään asti soitetaan, mutta jos on kaunis ilma, menen kävelemään, ja silloin soittaminen ei tapahdu minun luonani, vaan tätien luona. Kello yhdeksältä syömme illallista, ja ellei kuningas ole mukana, syövät tädit luonamme. Mutta jos kuningas on läsnä, menemme illallisen jälkeen heidän luokseen. Odotamme kuningasta, joka tavallisesti tulee neljännestä vaille yksitoista. Mutta minä heittäydyn sillä välin lepäämään suureen leposohvaan ja nukun kuninkaan saapumiseen asti, mutta ellei hän tule, menemme puoli yhdeltätoista nukkumaan. Sellainen on päiväjärjestykseni.»

Tässä tuntijärjestyksessä ei huvituksille jää paljoakaan tilaa, mutta juuri niitä kaipaa hänen kärsimätön sydämensä. Hänen nuori kuohuva verensä haluaisi vielä riehua, hän haluaisi leikkiä, nauraa, hullutella, mutta silloin heti »Madame Étiquette» kohottaa ankaran sormensa ja varoittaa, että tämä ja tuo ja oikeastaan kaikki, mitä Marie Antoinette haluaisi, ei mitenkään ole sopusoinnussa Dauphine’in aseman kanssa. Vielä huonommin tulee hänen kanssaan toimeen apotti Vermond, hänen entinen opettajansa, nyt hänen rippi-isänsä ja esilukijansa. Oikeastaan Marie Antoinette’illa olisi hirveän paljon opittavaa, sillä hänen sivistyksensä on paljon keskitason alapuolella: viidentoistavuotiaana hän on jo jotakuinkin unohtanut saksansa, mutta ei vielä täydelleen oppinut ranskaa, hänen käsialansa on peräti kehno, hänen esitystapansa vilisee mahdottomuuksia ja oikeinkirjoitusvirheitä; yhä edelleen hänen täytyy antaa avuliaan apotin sepittää kirjeensä. Sitä paitsi tämän tulee lukea hänelle tunti päivässä ja pakottaa hänet itsensä lukemaan, sillä Maria Teresia tiedustelee melkein joka kirjeessään hänen lukemistaan. Hän ei oikein usko tiedonantoon, että Toinette todella joka iltapäivä lukee ja kirjoittaa. »Yritä paperoida pääsi hyvällä kirjallisuudella», kehoittaa äiti, »se on sinulle tarpeellisempaa kuin kenellekään muulle. Olen jo kaksi kuukautta odottanut luetteloa apotilta, ja pelkään, ettet sinä ole pannut siihen työtä, vaan että aasit ja hevoset ovat riistäneet sinulta kirjoihin käytettävän ajan. Älä nyt talvella laiminlyö tätä työskentelyä, kun sinä et muutakaan osaa oikein kunnollisesti, et musiikkia etkä piirustusta, tanssia, maalausta tai muita kaunotaiteita.» Valitettavasti Maria Teresia osuu oikeaan epäluulossaan, sillä pikku Toinette osaa samalla kertaa naivilla ja taitavalla tavalla kietoa apotti Vermondin — eihän Dauphine’ia voi pakottaa tai rangaista! — niin täydellisesti pauloihinsa, että lukutunnista aina tulee juttelutunti; hän oppii vähän tai ei mitään, eikä äidin painostus voi enää saattaa häntä vakavaan askarteluun. Suoran, terveen kehityksen on suistanut raiteiltaan avioliitto, johon hänet liian aikaisin pakotettiin. Ollen arvonimeltään nainen, mutta todellisuudessa vielä lapsi Marie Antoinette’in tulee majesteetillisesti edustaa arvokkuutta, ja toiselta puolen vielä koulunpenkillä istuen paikkailla kansakoulusivistyksen alkeitten tuntemustaan; milloin häntä kohdellaan maailmannaisena, milloin häntä torutaan kuin pientä alaikäistä lasta; hovinaiset vaativat häneltä edustusta, tädit juonienpunomiskykyä, äiti sivistystä; mutta hänen nuori sydämensä ei halua muuta kuin elää ja olla nuori, ja näiden iän ja aseman, oman tahdon ja toisen tahdon ristiriitojen johdosta syntyy tässä muuten kauttaaltaan normaalissa luonteessa tuo hillitön levottomuus ja kärsimätön vapaudenkaipuu, joka myöhemmin niin onnettomalla tavalla määrää Marie Antoinette’in kohtalon.

Tästä tyttärensä vaarallisesta ja uhanalaisesta asemasta vieraassa hovissa Maria Teresia on selvillä, hän tietää myös, ettei tämä aivan liian nuori, epävakainen ja liehuva olio milloinkaan ole kykenevä oman vaistonsa varassa välttämään juonittelujen ketunloukkuja ja palatsipolitiikan ansoja. Sentähden hän on uskolliseksi kaitsijaksi antanut hänelle diplomaateistaan parhaimman miehen, kreivi Mercyn. »Pelkään», hän oli ihmeteltävällä avomielisyydellä hänelle kirjoittanut, »tyttäreni liiallista nuoruutta, imartelun liikanaisuutta hänen ympärillään, hänen laiskuuttaan ja puuttuvaa haluansa vakavaan työhön, ja annan Teille tehtäväksi, koska minä täysin luotan teihin, valvoa, ettei hän joudu huonoihin käsiin.» Keisarinna ei olisi voinut tehdä parempaa valintaa. Syntyään belgialaisena, mutta täydelleen hallitsijattarelleen kuuliaisena, hovimiehenä, silti olematta lakeijasielu, kylmästi ajattelevana, silti olematta kylmä, selvänäköisenä, joskaan ei nerokkaana, ottaa tämä rikas, kunnianhimoton vanhapoika, joka ei tahdo elämässä muuta kuin parhaimmalla tavalla palvella hallitsijatartaan, tämän suojelusvahdin toimen osoittaen kaikkea mahdollista tahtia ja liikuttavaa uskollisuutta. Ollen näennäisesti keisarinnan lähettiläs Versaillesin hovissa hän todellisuudessa vain on äidin silmä, korva ja auttava käsi: kuin kaukoputken kautta voi Maria Teresia, kiitos hänen tarkkojen selontekojensa, Schönbrunnista käsin seurata tytärtään. Hän tietää jokaisen sanan, minkä tytär lausuu, jokaisen kirjan, minkä hän lukee tai pikemminkin jättää lukematta, tuntee jokaisen puvun, minkä hän ottaa päälleen, hän saa tietää, kuinka Marie Antoinette viettää tai haaskaa kunkin päivän, keiden ihmisten kanssa hän keskustelee, mitä virheitä hän tekee, sillä Mercy on erittäin taitavasti vetänyt verkkonsa hyvin tiiviisti suojattinsa ympärille. »Olen saanut puolelleni kolme henkilöä arkkiherttuattaren palveluskunnasta, annan päivästä päivään huomioida häntä Vermondin välityksellä, tiedän markiisi Durfortilta viimeistä sanaa myöten, mitä hän juttelee tätiensä kanssa. Minulla on lisäksi keinoja ja teitä päästäkseni selville siitä, mitä kuninkaan luona tapahtuu Dauphine’in ollessa siellä. Näihin lisään vielä omat huomioni, niin ettei ole ainoatakaan tuntia päivästä, josta en voisi tehdä selkoa, mitä hän on tehnyt, sanonut tai kuullut. Ja ulotan tutkimukseni aina vain niin pitkälle, kuin Teidän Majesteettinne rauhoittamiseksi on tarpeellista.» Kuulemansa ja selville saamansa tämä rehellinen palvelija kertoo täysin armottomalla totuudellisuudella. Koska molemminpuolinen postivarkaus siihen aikaan edusti diplomatian tärkeintä taitoa, välittävät erikoiset kuriirit näitä intiimejä, yksinomaan Maria Teresialle tarkoitettuja selostuksia, jotka kiitos suljettujen kirjekuorien, joissa on päällekirjoitus »tibi soli» [Yksin sinulle], eivät edes ole valtiokanslerin ja keisari Josefin saatavissa. Tosin vilpitön Marie Antoinette monta kertaa ihmettelee, kuinka nopeasti Schönbrunnissa ollaan selvillä jokaisesta hänen elämänsä yksityiskohdasta, mutta hän ei milloinkaan aavista, että tuo harmaahapsinen, isällisen ystävällinen herra on hänen äitinsä intiimi vakoilija ja että hänen äitinsä kehoittavat, salaperäisen kaikkitietävät kirjeet aina ovat kirjoitetut Mercyn pyynnöstä ja hänen neuvomassaan äänilajissa. Sillä Mercyllä ei ole muuta keinoa vaikuttaa huimapäiseen tyttöön kuin äidin arvovalta. Vieraan, joskin sukulaissitein yhdistetyn hovin lähettiläänä hänellä ei ole lupa antaa kruununperijättärelle siveellisiä käyttäytymisohjeita, hän ei saa ottaa itselleen oikeutta haluta kasvattaa Ranskan tulevaa kuningatarta tai vaikuttaa häneen. Sen tähden hän aina tahtoessaan saavuttaa jotakin tilaa tuollaisen hellän ankaran kirjeen, jonka Marie Antoinette sydän tykyttäen vastaanottaa ja avaa. Olematta kenenkään alamainen koko maailmassa tuntee tämä epävakainen lapsi kuitenkin yhä kunnioitusta kuullessaan äitinsä äänen vaikkapa vain kirjoitettuina sanoina; nöyränä hän painaa alas päänsä kovimmankin moitteen edessä.

Kiitos tämän keskeymättömän valvonnan Marie Antoinette säilyy ensimmäiset vuodet äärimmäiseltä vaaralta: omalta ylimielisyydeltään, toinen vahvempi henki, hänen äitinsä suuri ja kaukokatseinen äly, ajattelee hänen puolestaan, tarmokas vakavuus valvoo hänen kevytmielisyyttään. Ja sen, mitä keisarinna on rikkonut Marie Antoinette’ia vastaan uhratessaan liian aikaisin tämän nuoren elämän valtion alttarille, äiti koettaa tuhatkertaisella huolenpidolla jälleen korvata.

Ollen hyvänsuopa, sydämellinen ja ajattelematon Marie Antoinette, tuo lapsi, ei oikeastaan tunne kaikkia näitä ympärillään olevia ihmisiä kohtaan mitään vastenmielisyyttä. Hän pitää naimisensa kautta saamastaan isoisästä Ludvig XV:stä, joka häntä ystävällisesti taputtaa, hän tulee melko hyvin toimeen vanhojenpiikojen ja »Madame Étiquette’in» kanssa, hän tuntee luottamusta hyvää rippi-isäänsä Vermondia kohtaan ja lapsellisen kunnioittavaa mieltymystä äitinsä hiljaiseen ystävälliseen ystävään, lähettiläs Mercy’hin. Mutta kuitenkin kaikitenkin, kaikki nämä ovat vanhoja ihmisiä, kaikki vakavia, jäykkiä, juhlallisia, arvokkaita, ja hän, viisitoistavuotias, haluaisi mielellään vaivattomasti olla jonkun kanssa ystävä, iloinen ja tuttavallinen; hän haluaisi leikkitovereita eikä vain opettajia, tarkkailijoita ja nuhtelijoita; hänen nuoruutensa janoaa nuoruutta, mutta kenen kanssa täällä saattoi olla iloinen tässä hirveän juhlallisessa kylmässä marmoritalossa, kenen kanssa saattoi täällä leikkiä? Hänen oikea leikkitoverinsa olisi pitänyt olla iän perusteella oikeastaan hänen oma miehensä, joka on häntä vain vuotta vanhempi. Mutta murjottavana, ujona ja ujoutensa vuoksi usein karkeanakin tämä kömpelö tomppeli välttelee kaikkea tuttavallisuutta nuoren vaimonsa kanssa; hänkään ei milloinkaan ole vähintäkään halunnut mennä naimisiin niin nuorena, ja kuluu melkoinen aika, ennen kuin hän ylimalkaan saa itsensä pakotetuksi olemaan puolittain kohtelias tälle vieraalle tytölle. Siten jäävät jäljelle vain miehen nuoremmat veljet, Provence’in ja Artois’n kreivit; näiden neljäntoistavuotiaiden ja kolmentoistavuotiaiden poikien kanssa Marie Antoinette usein pitää hauskaa, he lainaavat yhteisesti pukuja ja näyttelevät salaa teatteria, mutta nopeasti on kaikki piilotettava, niin pian kuin »Madame Étiquette» lähestyy: Dauphine’ia ei saa yllättää leikkimästä! Mutta jossakin tämä villi lapsi tarvitsee ollakseen iloinen ja sydämellinen; kerran hän kääntyy lähettilään puoleen pyynnöllä, että hänelle Wienistä lähetettäisiin koira, »un chien Mops», toisen kerran ankara kotiopettajatar havaitsee, että Ranskan kruununperijätär — oi kauhistus! — on tuonut huoneeseensa erään hovinaisen kaksi pientä lasta ja säästämättä hienoja vaatteitaan temmeltää ja hulluttelee heidän kanssaan lattialla. Ensimmäisestä hetkestä viimeiseen asti vapaa luonnollinen ihminen Marie Antoinette’issa taistelee tämän ympäristön, johon hän avioliittonsa kautta on joutunut, luonnottomuutta vastaan, tämän vannehame- ja kureliivikulttuurin pikkutarkkaa pateettisuutta vastaan. Aina tämä kevyt ja leikkivä wienitär tunsi itsensä vieraaksi Versaillesin tuhatikkunaisessa juhlallisessa palatsissa.

TAISTELU SANASTA

»Älä sekaannu politiikkaan, älä huolehdi toisten asioista», Maria Teresia alusta alkaen yhä uudestaan teroittaa tyttärelleen — oikeastaan tarpeeton kehoitus, sillä nuorelle Maria Antoinette’ille ei mikään muu maailmassa ole tärkeätä kuin hänen huvinsa. Kaikki asiat, jotka vaativat perusteellista harkintaa ja järjestelmällistä ajattelua, ikävystyttävät sanomattomasti tätä nuorta, itseensä rakastunutta naista, ja tapahtuu todella täysin vastoin hänen tahtoaan, että hänet jo ensi vuosina vedetään juonittelujen surkeaan pikkusotaan, joka Ludvig XV:n hovissa korvaa hänen edeltäjänsä suurisuuntaisen valtiopolitiikan. Jo saapuessaan hän tapaa Versaillesin jakautuneena kahdeksi puolueeksi. Kuningatar on jo aikoja sitten kuollut. Niinpä kuuluisi oikeutta myöten korkein naisellinen arvoasema ja kaikki arvovalta kuninkaan kolmelle tyttärelle, mutta taitamattomina, yksinkertaisina ja pikkumaisina nämä kolme juonittelevaa ja hurskastelevaa naista eivät osaa käyttää asemaansa muuhun kuin istumiseen messussa ensi penkkirivissä ja saamaan etusijan vastaanotoissa. Pitkäpiimäisinä, katkeroituneina vanhoinapiikoina heillä ei ole mitään vaikutusta kuninkaalliseen isäänsä, joka yksinomaan etsii huvitusta ja sitä aistillisen karkeissa, jopa kaikkein karkeimmissa muodoissa; mutta koska heillä ei ole mitään valtaa, ei mitään vaikutusta, koska he eivät jakele virkoja, ei alinkaan hovilainen välitä heidän suosiostaan, ja kaikki loisto, kaikki kunnia tulee sen osaksi, jolla on kunnian kanssa hyvin vähän tekemistä: kuninkaan viimeiselle rakastajatarelle, madame Dubarrylle. Kohottuaan kansan alimmasta pohjasakasta, vietettyään hämärän menneisyyden ja, jos huhuja tahdotaan uskoa, päästyään yleisen talon kautta kuninkaalliseen makuuhuoneeseen hän on, hankkiakseen itselleen näennäisen kuuluvaisuuden hoviin, antanut heikkotahtoisen rakastajansa ostaa itselleen aatelisen puolison, kreivi Dubarryn, peräti mukautuvaisen aviomiehen, joka paperihäitten jälkeisenä päivänä ikuisiksi ajoiksi häipyy näkymättömiin. Mutta joka tapauksessa hänen nimensä on tehnyt entisen katutytön hovikelpoiseksi. Toisen kerran on koko Euroopan silmien edessä näytelty se naurettava ja alentava ilveily, että kaikkeinkristillisin kuningas antaa esittää hovissa muodollisesti vieraana aatelisnaisena hänelle hyvintunnetun lemmikkinsä. Tämän vastaanoton legitimoimana kuninkaan rakastajatar asuu suuressa palatsissa, kolmen huoneen päässä skandalisoiduista tyttäristä, ja vartavasten rakennetuilla portailla yhdistettynä kuninkaan huoneiden kanssa. Oman hyvin harjaantuneen ruumiinsa ja vielä koettelemattomien kauniiden miellyttävien tyttöjen avulla, joita hän hankkii vanhalle irstailijalle piristykseksi, hän pitää seniilis-eroottista Ludvig XV:ta täydellisesti pauloissaan: kuninkaan suosioon ei päästä muuta tietä kuin hänen salonkinsa kautta. Tietysti tungeksivat, koska hänellä on valtaa, kaikki hovilaiset hänen ympärillään, kaikkien hallitsijain lähettiläät odottavat kunnioittavasti hänen esihuoneessaan, kuninkaat ja ruhtinaat lähettävät hänelle lahjoja; hän voi erottaa ministereitä, jaella virkoja, voi antaa rakentaa itselleen linnoja, vapaasti käyttää kuninkaallista rahastoa; raskaat jalokiviketjut säkenöivät hänen uhkealla kaulallaan, jättiläismäiset sormukset kimaltelevat hänen käsissään, joita kaikki eminenssit, ruhtinaat ja pyrkijät kunnioittavasti suutelevat, ja näkymättömänä kimaltelee kruunu hänen tuuhealla ruskealla tukallaan.

Kuninkaallisen armon kaikki loisto ympäröi runsaana tätä vuoteen illegitiimiä valtiatarta, kaikki imartelu ja arvonanto kohdistuu tähän julkeaan jalkavaimoon, joka Versailles’issa pöyhkeilee ylpeämpänä kuin konsanaan kuningatar. Mutta takahuoneisiin kätkettyinä istuvat kuninkaan närkästyneet tyttäret ja sadattelevat tätä julkeata katunaista, joka saattaa koko hovin häpeään, heidän isänsä naurettavaksi, tekee hallituksen voimattomaksi ja kaiken kristillisen perhe-elämän mahdottomaksi. Koko vastentahtoisen siveytensä, ainoan omaisuutensa — sillä heillä ei ole suloutta eikä henkevyyttä eikä arvokkuutta — vihalla nämä kolme tytärtä vihaavat Baabelin porttoa, joka heidän äitinsä sijasta nauttii kuningattarelle tulevaa kunnioitusta, ja aamusta iltaan asti heillä ei ole muuta ajatusta kuin herjata, halveksia ja vahingoittaa häntä. Silloin ilmestyy hoviin tervetulleena onnenpotkauksena tämä vieras arkkiherttuallinen lapsi, Marie Antoinette, vasta viisitoistavuotias, mutta tulevana kuningattarena hänelle kuuluvan arvon perusteella oikeudenmukaisesti hovin ensimmäinen nainen; hänen asettamisensa Dubarryn vastapainoksi muodostuu kolmelle vanhallepiialle tervetulleeksi tehtäväksi, ja ensi hetkestä alkaen he ponnistelevat tehdäkseen tästä ajattelemattomasta ja mitään aavistamattomasta tytöstä itselleen terävän aseen. Hänen täytyy kulkea edellä, heidän itsensä jäädessä näkymättömiin hänen tulee auttaa saastaisen riistan surmaamista. Siten he näköjään sydämellisesti vetävät pienen prinsessan piiriinsä. Ja aavistamattaan Marie Antoinette muutaman viikon kuluttua on keskellä silmitöntä taistelua.

Saapuessaan Marie Antoinette ei ollut tietänyt mitään madame Dubarryn olemassaolosta eikä hänen merkillisestä asemastaan: Maria Teresian ankaran siveellisessä hovissa oli rakastajataren käsite täysin tuntematon. Hän näkee vain ensimmäisillä illallisilla muitten hovinaisten joukossa uhkeapovisen, silmäänpistävästi maalatun, loisteliaasti puetun naisen, joka uteliaana katselee häneen päin, ja kuulee, että häntä puhutellaan kreivittäreksi — kreivitär Dubarryn. Mutta tädit, jotka heti hellästi ottavat siipiensä suojaan kokemattoman, valistavat häntä perusteellisesti ja tarkoituksellisesti, sillä muutamia viikkoja myöhemmin Marie Antoinette jo kirjoittaa hänestä äidilleen käyttäen sanoja »sotte et impertinente créature» [Typerä ja nenäkäs olio]. Äänekkäästi ja ajattelemattomasti hän toistaa kaikki ne ilkeämieliset ja häijyt huomautukset, jotka rakkaat tädit ovat panneet hänen löyhille huulilleen, ja nyt on äkkiä ikävystynyt ja alati sellaisia sensaatioita himoitseva hovi saanut oivallisen ilonaiheen; sillä Marie Antoinette on saanut päähänsä — tai pikemminkin tädit ovat panneet sen hänen päähänsä — perusteellisesti nujertaa tämän julkean tungettelijan, joka täällä kuninkaan hovissa pöyhistelee kuin riikinkukko. Etiketin rautaisen lain mukaan ei Versaillesin kuninkaan hovissa arvossa alempi nainen milloinkaan saa puhutella arvossa korkeampaa, vaan hänen täytyy kunnioittavasti odottaa, kunnes korkea-arvoisempi puhuttelee häntä. Dauphine on tietysti kuningattaren puuttuessa arvossa korkein ja käyttää runsain mitoin hyväkseen tätä oikeuttaan. Kylmänä, hymyilevänä ja uhmaavana hän antaa tämän kreivitär Dubarryn odottamistaan odottaa puhutelluksi tulemista; viikkokausia, kuukausimääriä hän antaa tuon kärsimättömän janota yhtä ainoata sanaa. Tämän tietysti hovilaiset pian huomaavat, tämä kaksintaistelu tuottaa heille suunnatonta nautintoa, koko hovi lämmittelee hekumallisena tämän tätien huolellisesti sytyttämän tulen ääressä. Kaikki huomioivat jännityksellä Dubarrytä, joka huonosti salaten raivonsa istuu hovin kaikkien naisten joukossa ja jonka täytyy nähdä, miten tuo pieni viisitoistavuotias julkea vaaleatukkainen tyttö iloisesti ja kenties tahallisen iloisesti juttelemistaan juttelee kaikkien naisten kanssa; vain hänen kohdallaan Marie Antoinette säännöllisesti kiristää hieman eteenpäin riippuvaa habsburgilaishuultaan, ei lausu sanaakaan ja katselee timanteista säkenöivän kreivittären läpi kuin olisi hän lasista.

Nyt Dubarry ei oikeastaan ole mikään häijy ihminen. Aitona kansannaisena hänellä on kaikki alaluokan edut, eräänlainen nousukashyvänsuopaisuus, tuttavallinen joviaalisuus kaikkia kohtaan, jotka ovat hänelle hyväntahtoisia. Turhamaisuudesta hän mukautuu helposti jokaisen tahtoon, joka häntä imartelee; velttona ja jalomielisenä hän antaa mielellään jokaiselle, joka häneltä jotakin pyytää; hän ei suinkaan ole mikään pahatahtoinen tai kateellinen nainen. Mutta Dubarry, koska hän on kohonnut alhaalta niin uskomattoman nopeasti, ei tyydy ainoastaan tuntemaan valtaa, hän tahtoo myös nauttia siitä kouriintuntuvasti ja näkyvästi, hän tahtoo turhamaisuudessaan hekumoida hänelle kuulumattomassa loistossa ja ennenkaikkea hän tahtoo, että sitä pidettäisiin hänelle kuuluvana. Hän tahtoo istua ensi rivissä hovinaisten joukossa, hän tahtoo kantaa ihanimpia jalokiviä, omata upeimmat vaatteet, kauneimmat vaunut, nopeimmat hevoset, kaiken tämän hän saa vaivatta heikkotahtoiselta, hänelle seksuaalisesti täysin alamaiselta mieheltä, häneltä ei kielletä mitään, mutta, ja siinä on kaiken illegitiimin vallan tragikomedia — se saadaan nähdä yksinpä Napoleonissakin! — juuri legitiimin vallan tunnustamaksi tuleminen on hänen viimeinen, äärimmäinen kunnianhimonsa. Niin on kreivitär Dubarrylla, joskin hän on kaikkien ruhtinaiden liehittelemä, kaikkien hovilaisten hemmoittelema, kaikkien tyydytettyjen toiveittensa jälkeen vielä jäljellä yksi: se, että hovin ensimmäinen nainen tunnustaisi hänen olemassaolonsa, että habsburgilainen arkkiherttuatar sydämellisesti ja ystävällisesti ottaisi hänet vastaan. Mutta ei kyllin siinä, että tuo »petite rousse» [Pieni punatukkainen nainen] (niin hän nimittää Marie Antoinette’ia voimattomassa raivossaan), että tuo pieni kuusitoistavuotias hanhi, joka ei edes vielä osaa säädyllisesti puhua ranskaa, joka ei edes pysty suorittamaan niin naurettavaa pikkuseikkaa, että saisi oman miehensä todella täyttämään aviomiehen tehtävät, ei kyllin siinä, että tämä vastoin tahtoaan neitsyeksi jäänyt nainen alati nyrpistää huuliaan ja loukkaa häntä koko hovin nähden — lisäksi hän julkeaa aivan avoimesti, aivan häpeämättömästi saattaa hänet naurunalaiseksi, hänet, hovin mahtavimman naisen, — ja tähän hän ei missään nimessä voi suostua!

Oikeus tässä homeerisessa arvoriidassa on kirjaimellisesti katsoen kiistattomasti Marie Antoinette’in puolella. Hän on arvossa korkeampi, hänen ei tarvitse puhua tämän naisen kanssa, joka kreivittärenä on arvossa paljon kruununperijättären alapuolella, vaikkapa hänen povellaan säkenöikin seitsemän miljoonaa maksaneet timantit. Mutta Dubarryn takana on tosiasiallinen valta: hänellä on kuningas täydellisesti käsissään. Ollen jo lähellä moraalisen rappionsa alinta astetta, täysin välinpitämättömänä valtiosta, perheestä, alamaisista ja maailmasta, ylpeänä kyynikkona — après moi le deluge [Minun jälkeeni vedenpaisumus] — Ludvig XV ei enää piittaa muusta, kuin että hän saa olla rauhassa ja omistautua nautinnoilleen. Hän antaa kaiken mennä menojaan, hän ei huoli tavoista ja säädyllisyydestä hovissaan, hyvin tietäen, että hänen silloin täytyisi aloittaa itsestään. Hän on hallinnut kyllin kauan, nämä viimeiset pari vuotta hän tahtoo elää, elää vain itselleen, olkoonpa, että kaikki hänen ympärillään ja hänen jäljessään menisikin perikatoon. Sentähden tämä äkkiä puhjennut naissota kiusallisesti häiritsee hänen rauhaansa! Epikuurolaisten periaatteidensa mukaisesti hän mieluimmin olisi sekaantumatta koko asiaan. Mutta Dubarry antaa hänen joka päivä kuulla, ettei hän salli tuollaisen nuoren olion nöyryyttää itseään, tehdä itseään naurettavaksi koko hovin edessä, että kuninkaan pitäisi häntä suojella, pelastaa hänen kunniansa ja samalla omansa. Lopuksi nämä kohtaukset ja kyyneleet käyvät kuninkaalle ylivoimaisiksi, hän kutsuu luokseen Marie Antoinette’in ylihovimestarittaren, madame de Noailles’in, jotta hän vihdoinkin saisi tietää, millä tolalla asiat ovat. Ensiksi hän lausuu vain rakastettavia sanoja pojanpoikansa puolisosta, mutta vähitellen hän pujottaa puheeseensa kaikenlaisia välihuomautuksia: hänen mielestään Dauphine ottaa itselleen oikeuden puhua hieman liian vapaasti siitä, mitä hän näkee, ja olisi hyvä kiinnittää hänen huomionsa siihen, että sellaisen esiintymisen täytyy aiheuttaa epäedullisia vaikutuksia perheen intiimissä piirissä. Hovinainen kertoo heti (kuten tarkoitus oli) tämän varoituksen Marie Antoinette’ille, tämä kertoo sen tädeille ja Vermondille, tämä vihdoin Itävallan lähettiläälle Mercylle, joka tietysti kauheasti säikähtyy — allianssi, allianssi! — ja tiedoittaa pikakuriirin välityksellä koko asian keisarinnalle Wieniin.

Kiusallinen tilanne hurskaalle, jumaliselle Maria Teresialle, tuleeko hänen, joka Wienissä kuuluisalla tapakomissiollaan antaa säälimättä piiskata tämänlaatuiset naiset ja viedä kuritushuoneeseen, käskeä oman tyttärensä osoittaa kohteliaisuutta sellaiselle otukselle? Mutta voiko hän toisaalta asettua kuningasta vastaan? Äiti, ankara katolilainen ja poliitikko hänessä joutuvat mitä tuskallisimpaan ristiriitaan. Vihdoin hän vanhana hiottuna diplomaattina vetäytyy asiasta lykkäämällä koko kysymyksen valtiokansliaan. Hän ei itse kirjoita tyttärelleen, vaan antaa valtioministerin Kaunitzin laatia kirjelmän Mercylle, samalla määräten, että tämän on esitettävä Marie Antoinette’ille tämä poliittinen tutkielma. Tällä tavoin on toiselta puolen säilytetty siveellinen asenne ja tyttärelle kuitenkin sanottu, kuinka hänen on käyttäydyttävä, sillä Kaunitz esittää asian seuraavasti: »Kohteliaisuuden epääminen henkilöiltä, jotka kuningas on ottanut seurapiiriinsä, merkitsee hänen seurapiirinsä loukkaamista, ja sellaisina henkilöinä on pidettävä kaikkia niitä, joita hallitsija itse pitää uskottuinaan, eikä kenelläkään ole oikeutta tutkia, tapahtuuko tämä oikeudella vai ei. Ruhtinaan, hallitsijan omaa valintaa on vastaansanomattomasti kunnioitettava.»

Tämä on selvästi, jopa liiankin selvästi sanottu. Mutta Marie Antoinette on tätien kiihkeän vaikutuksen alaisena. Kun hänelle luetaan kirje, hän lausuu Mercylle huolettomalla tavallaan veltosti: »Niin» ja »aivan oikein», mutta sisimmässään hän ajattelee, että tuo vanha peruukkipää Kaunitz saa laverrella mitä hyvänsä, hänen yksityisasioihinsa ei kenelläkään kanslerilla ole oikeutta sekaantua. Sen jälkeen kun hän on huomannut, kuinka hirvittävästi tuo tyhmä ihminen, tuo »sotte créature» on suutuksissaan, asia vasta tuottaa pienelle ylimieliselle neidolle kaksinkertaista huvia; aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään, hän häijyn hilpeänä jatkaa mielenosoituksellista vaikenemistaan. Joka päivä hän tapaa suosikin tanssiaisissa, juhlissa, pelipöydän ääressä, jopa kuninkaan pöydässä ja huomaa, miten tämä odottaa ja tuijottaa ja jännittyneenä vapisee hänen lähestyessään. Mutta odota vain, odota viimeiseen tuomioon asti: jälleen nyrpistää hän halveksivasti huuliaan, kun hänen katseensa sattumalta menee siihen suuntaan, ja kylmänä hän kulkee hänen ohitseen; Dubarryn, kuninkaan, Kaunitzin, Mercyn ja salaisesti myös Maria Teresian toivomaa ja ikävöimää sanaa ei lausuta.

Nyt on julistettu avoin sota. Kuin kukkotaistelussa hovilaiset kerääntyvät molempien naisten ympärille, jotka itsepintaisesti pysyvät vaiti, toinen voimattoman raivon kyyneleet silmissä, toinen huulillaan halveksiva pieni ylimielinen hymy. Kaikki haluavat nähdä ja tietää ja lyödä vetoa siitä, onko Ranskan legitiimi vaiko illegitiimi valtiatar ajava tahtonsa läpi. Huvittavampaa näytelmää ei Versailles’illa ole ollut moniin vuosiin.

Mutta nyt kuningas suuttuu. Tottuneena siihen, että tässä palatsissa kaikki häntä bysanttilaisesti tottelevat, kun hän vain kohottaa kulmakarvojaankin, että jokainen palvelevaisena rientää hänen tahtonsa suuntaan, jo ennen kuin hän on sen selvästi ilmaissut, hän, Ranskan kaikkeinkristillisin kuningas ensi kerran kohtaa vastarintaa: puolikasvuinen tyttö rohkenee julkisesti uhmata hänen käskyään. Yksinkertaisinta tietysti olisi kutsua tämä julkea vastahakoinen olio eteensä ja antaa hänelle ankara läksytys; mutta yksinpä tässä siveettömässä ja kauttaaltaan kyynillisessä miehessä on vielä hitunen arkuutta; hänestä on sittenkin kiusallista antaa pojanpoikansa täysikasvuiselle vaimolle käsky, että tämän tulee antautua keskusteluun isoisänsä rakastajattaren kanssa. Niin Ludvig XV pulmallisessa tilanteessaan tekee täsmälleen samaa, mitä Maria Teresia on tehnyt omassaan: hän tekee yksityisasiasta valtioasian. Hämmästyksekseen Itävallan ministeri saa Ranskan ulkoministeriöltä käskyn saapua keskusteluun, ei audienssihuoneisiin, vaan kreivitär Dubarryn huoneistoon. Heti hän alkaa aavistella kaikenlaista tämän kummallisen paikanvalinnan perusteella, ja käy niin, kuin hän on odottanutkin: Tuskin hän on puhunut muutamia sanoja ministerin kanssa, kun jo kreivitär Dubarry astuu huoneeseen, tervehtii häntä sydämellisesti ja kertoo hänelle nyt seikkaperäisesti, kuinka väärin häntä kohtaan menetellään otaksuttaessa, että hänellä olisi vihamielisiä tunteita Dauphine’ia vastaan; päinvastoin on hän se, jota on häpeämättömästi loukattu. Kelpo lähettiläs Mercystä tuntuu kiusalliselta niin äkkiä muuttua keisarinnan edustajasta Dubarryn uskotuksi, hän puhelee diplomaattisesti sinne tänne. Mutta silloin avautuu äänettömästi salainen tapettiovi, ja Ludvig XV puuttuu omassa persoonassaan arkaluontoiseen keskusteluun. »Tähän asti Te olette», hän sanoo Mercylle, »ollut keisarinnan lähettiläs, olkaa nyt, pyydän, vähän aikaa minun lähettilääni.» Sitten hän hyvin avoimesti ilmaisee mielipiteensä Marie Antoinette’ista. Hänestä tyttö on hurmaava; mutta nuori ja ylen vilkas kun on ja lisäksi naimisissa miehen kanssa, joka ei osaa hillitä häntä, hän joutuu kaikenlaisten juonittelujen alaiseksi ja sallii toisten henkilöiden (näillä tarkoitetaan tätejä, kuninkaan omia tyttäriä) antaa itselleen huonoja neuvoja. Hän pyytää sentähden Mercytä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa siihen, että Dauphine muuttaisi asennettaan. Mercy käsittää heti, että asia on muuttunut politiikaksi, tässä on kyseessä selvä avoin toimeksianto, joka on suoritettava: kuningas vaatii muitta mutkitta antautumista. Luonnollisesti Mercy selostaa asiantilan kiireimmän kaupalla Wieniin, sivelee lieventääkseen tehtävänsä kiusallisuutta hiukan ystävällistä maalia Dubarryn muotokuvaan, hän ei muka ole niinkään pahasisuinen, ja hän ikävöi vain sitä pikkuseikkaa, että Dauphine edes yhden kerran julkisesti lausuisi hänelle jonkin sanan. Samanaikaisesti hän käy Marie Antoinette’in luona, koettaa kaikin tavoin taivuttaa häntä eikä säästä voimakkaimpiakaan keinoja. Hän säikyttää häntä, mutisee jotakin myrkystä, jolla Ranskan hovissa aikaisemminkin on raivattu tieltä kaikenlaisia korkeassa asemassa olevia henkilöitä, ja kuvailee aivan erikoisen kaunopuheisesti sitä riitaa, joka voisi syntyä Habsburgin ja Bourbonin välillä. Tämä on hänen voimakkain valttinsa: hän antaa Marie Antoinette’ille yksinään kaiken syyn, jos allianssi, hänen äitinsä elämäntyö, hajoaisi pirstaleiksi tyttären käyttäytymisen johdosta.

Ja itse asiassa, ankara tykinammunta alkaa vaikuttaa: Marie Antoinette antaa säikyttää itseään. Vihan kyyneleet silmissä hän lupaa lähettiläälle määrättynä päivänä pelipöydän ääressä lausua sanasen Dubarrylle. Mercy hengähtää helpotuksesta. Jumalan kiitos! allianssi on pelastettu.

Ensiluokkainen juhlanäytäntö odottaa nyt hovin intiimiä piiriä. Suusta suuhun kulkee tieto tuosta salaperäisestä pelipuhelusta: tänä iltana vihdoinkin Dauphine ensi kerran tulee lausumaan sanan Dubarrylle! Huolellisesti asetetaan kulissit ja ennakolta määrätään pistosana. Illalla peliseurassa, niin ovat lähettiläs ja Marie Antoinette keskenään sopineet, pitää pelin lopussa Mercyn astua kreivitär Dubarryn luo ja alkaa hänen kanssaan pieni keskustelu. Sitten pitää, niinikään kuin sattumalta, Dauphine’in kulkea ohi, lähestyä lähettilästä, tervehtiä häntä ja samassa yhteydessä lausua myös kuninkaan suosikille muutama sana. Kaikki on oivallisesti suunniteltu. Mutta valitettavasti ei iltaesitys mene lukkoon, sillä tädit eivät suo vihatulle kilpailijattarelleen julkista menestystä: he puolestaan sopivat keskenään siitä, että rautainen väliverho on laskettava jo ennen, kuin tulisi sovintodueton vuoro. Mitä parhaimmin tarkoituksin Marie Antoinette lähtee illalla seuratilaisuuteen, näyttämö järjestetään, Mercy ottaa ohjelman mukaisesti johdon. Kuin sattumalta hän lähestyy madame Dubarrytä ja alkaa keskustelun. Tällä välin Marie Antoinette, aivan sopimuksen mukaisesti, on alkanut kierroksensa. Hän juttelee yhden naisen kanssa, sitten toisen, sitten jälleen seuraavan, pitkittää kenties pelosta ja kiihtymyksestä ja harmista hiukkasen viimeistä puhelua; nyt on vain enää yksi, viimeinen nainen hänen ja Dubarryn välillä — kahden minuutin, minuutin kuluttua hänen on täytynyt ehtiä Mercyn ja suosikin luo. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä madame Adelaide, pääkiihottaja tätien joukossa, suorittaa suuren kaappauksensa. Hän suuntaa kulkunsa suoraan Marie Antoinette’in luo ja sanoo käskevästi: »Meidän on aika lähteä. Tule! Meidän täytyy odottaa kuningasta Victoire sisareni luona.» Marie Antoinette, säikähtyneenä ja yllätettynä, menettää rohkeutensa; pelästyksissään hän ei uskalla vastata kieltävästi eikä hänellä toiselta puolen ole riittävästi kylmäverisyyttä vielä nytkin nopeasti lausua jotakin yhdentekevää odottavalle Dubarrylle. Hän punastuu, hämmentyy ja enemmän juoksee kuin kävelee pois, ja sana, tuo kaivattu, tilattu, diplomaattisesti taisteltu ja nelinkesken sovittu sana jää sanomatta. Kaikki jää tuloksettomaksi. Koko näytelmä oli turhaan järjestetty; sovinnon sijasta hän on aikaansaanut uuden nöyryytyksen. Ilkeämieliset hovilaiset hykertelevät käsiään, palvelusväen huoneissa asti kerrotaan tirskuen, kuinka Dubarry oli odottanut turhaan. Mutta Dubarry vaahtoaa, ja mikä on vieläkin arveluttavampaa, Ludvig XV joutuu vilpittömän suuttumuksen valtaan. »Näen, herra von Mercy», hän sanoo vihoissaan lähettiläälle, »ettei Teidän neuvoillanne valitettavasti ole ollut vaikutusta. On tarpeellista, että minä itse puutun tähän asiaan.»

Ranskan kuningas on suuttunut ja on lausunut uhkauksen, madame Dubarry raivoaa huoneissaan, koko itävaltalais-ranskalainen allianssi horjuu, Euroopan rauha on vaarassa. Heti lähettiläs ilmoittaa huonosta käänteestä Wieniin. Nyt tarvitaan keisarinnan apua, »seitsemästi hehkuvaa valoa». Nyt Maria Teresian itsensä täytyy sekaantua asiaan, sillä vain hän yksin kaikista ihmisistä kykenee vallitsemaan tätä uppiniskaista ja ajattelematonta lasta. Maria Teresia on ylen kauhuissaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut. Kun hän lähetti tyttärensä Ranskaan, oli hänen rehellisenä tarkoituksenaan säästää lapsensa politiikan sameilta juonitteluilta, ja ensi alusta alkaen hän oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Tunnustan avoimesti, etten halua tyttäreni saavan mitään ratkaisevaa vaikutusta julkisiin asioihin. Olen itse kokenut, miten painostava taakka suuren valtakunnan johto on, ja lisäksi tunnen tyttäreni nuoruuden ja kevytmielisyyden, johon on liittyneenä hänen puuttuva taipumuksensa mihinkään vakavaan pyrkimykseen (ja hänellä ei myöskään vielä ole mitään tietoja); tämä tekee sen, etten toivo mitään hyvää niin rappeutuneen monarkian kuin Ranskan hallitukselta. Ellei tyttärelleni tämän asiantilan parantaminen onnistuisi tai jos se päällepäätteeksi vielä huononisikin, toivoisin mieluummin, että siitä syytettäisiin jotakin ministeriä kuin lastani. En sentähden voi saada itseäni puhumaan hänelle politiikasta ja valtioasioista.»

Mutta tällä kertaa — voi kohtalon kovuutta! — vanhan traagillisen naisen täytyy olla uskoton itselleen, sillä Maria Teresialla on viime aikoina ollut vakavia poliittisia huolia. Hämäräperäinen ja kaikkea muuta kuin siisti asia on Wienissä tekeillä. Jo kuukausia sitten Fredrik Suurelta, jota hän vihaa Luciferin ruumiillistuneena sanansaattajana maan päällä, ja Venäjän Katariinalta, jota hän epäilee yhtä perusteellisesti, on tullut kiusallinen ehdotus Puolan jakamisesta, ja se ihastunut kannatus, jota tämä ajatus saa Kaunitzilta ja Maria Teresian kanssahallitsijalta Josef II:lta, häiritsee siitä lähtien keisarinnan omaatuntoa. »Kaikki jakaminen on pohjaltaan epäoikeudenmukaista, ja meille vahingollista. En voi kylliksi valittaa tätä ehdotusta, ja minun on pakko tunnustaa, että olen häpeissäni.» Hän on heti huomannut tämän poliittisen ajatuksen siksi, mitä se on, siveelliseksi rikokseksi, rosvoretkeksi turvatonta ja viatonta kansaa vastaan. »Mikä oikeus meillä on käydä viattoman kimppuun, jota aina olemme kerskanneet suojelevamme?» Vakavasti ja vilpittömästi suuttuneena hän torjuu ehdotuksen, välittämättä siitä, että hänen siveelliset arvelunsa voitaisiin tulkita heikkoudeksi. »Pidettäköön meitä mieluummin heikkoina kuin epärehellisinä», hän sanoo jalosti ja viisaasti. Mutta Maria Teresia on jo aikoja sitten lakannut olemasta yksinvaltias. Josef II, hänen poikansa ja kanssahallitsijansa, haaveilee vain sodasta ja valtakunnan laajentamisesta ja uudistuksista, kun taas hän, ollen viisaasti tietoinen Itävallan horjuvasta ja keinotekoisesta valtiorakenteesta, yksinomaan ajattelee olemassa olevan säilyttämistä ja ennallaan pysyttämistä; työskennelläkseen äitinsä vaikutusvaltaa vastaan poika matkii tuota sotilaskuningasta, joka on ollut hänen äitinsä katkerin vihollinen, Fredrik Suurta, ja syväksi hämmästyksekseen vanheneva nainen näkee uskollisimman palvelijansa Kaunitzin, joka saa kiittää häntä suuruudestaan, taipuvan hänen poikansa nousevan tähden puoleen. Mieluimmin hän, työn uuvuttamana, pettyneenä kaikissa toiveissaan sekä äitinä että hallitsijattarena, luopuisi hallitusvallasta. Mutta vastuuntunto pidättää häntä, hän aavistaa profeetallisen selvänäköisesti — tässä tilanne muistuttaa salaperäisellä tavalla Frans Josefin asemaa, joka, niinikään väsyneenä, ei myöskään päästänyt valtaa käsistään —, että tämän hätäisen uudistusintoilijan läikähtelevästä levottomasta hengestä levottomuus heti leviäisi koko vaivalloisesti hallittavaan valtakuntaan. Siten tämä hurskas ja syvimmältään rehellinen nainen taistelee viimeiseen hetkeen asti säilyttääkseen sen, mikä hänelle on korkeinta: kunnian. »Minä tunnustan», hän kirjoittaa, »etten milloinkaan elämässäni ole tuntenut itseäni niin levottomaksi. Kun kaikkia maitani uhattiin, turvauduin kiistämättömään oikeuteeni ja Jumalan apuun. Mutta nyt kyseessä olevassa tapauksessa, jossa minun puoleltani puuttuu, ei ainoastaan oikeus, vaan jossa lisäksi sitoumukset, oikeus ja kohtuus ovat minua vastassa, minulle ei jää mitään rauhaa, vaan päinvastoin rauhattomuus ja sydämen soimaukset, sydämen, joka ei ole tottunut milloinkaan pettämään ketään tai itseään eikä asettamaan kaksimielisyyttä avomielisyyden tilalle. Luottamus ja usko on ikiajoiksi mennyttä, mikä kuitenkin on hallitsijan suurin aarre ja hänen todellinen voimansa muita vastaan.»

Mutta Fredrik Suurella on parkittu omatunto ja hän ivailee Berliinissä: »Keisarinna Katarina ja minä, me olemme kaksi vanhaa maantierosvoa, mutta miten tulee tämä hurskas akka suoriutumaan rippi-isästään?» Hän painostaa ja Josef II uhkailee yhä uudelleen, hän manaa esiin sodan välttämättömyyden, ellei Itävalta mukaudu. Vihdoin, kyynelsilmin, omatunto haavoittuneena ja sielu tuskaisena keisarinna Maria Teresia antaa myöten: »En ole kyllin voimakas yksin ohjaamaan asioita ja sentähden annan niiden, en kuitenkaan ilman mitä suurinta mielipahaani, mennä omaa menoaan», ja kirjoittaa alle lisäten varauman: »... koska kaikki viisaat ja kokeneet miehet siihen neuvovat». Mutta sydämensä sisimmässä hän tietää olevansa kanssasyyllinen ja odottaa vavisten päivää, jolloin salainen sopimus ja sen seuraukset tulevat maailman tietoon. Mitä on Ranska sanova? Onko se allianssin huomioonottaen välinpitämättömänä salliva tämän rosvohyökkäyksen Puolan kimppuun vaiko vastustava vaatimusta, jota hän itse ei pidä oikeudenmukaisena? Onhan Maria Teresia omakätisesti pyyhkinyt valtausmääräyksestä pois sanan »oikeudenmukainen». Kaikki riippuu yksinomaan Ludvig XV:n myötämielisestä tai kylmästä suhtautumisesta.

Silloin ilmestyy keskellä näitä suruja, tätä polttavaa omantunnon ristiriitaa, Mercyn hälytyskirje: kuningas on suuttunut Marie Antoinette’ille, hän on lähettiläälle avoimesti ilmaissut mielipahansa ja tehnyt tämän samaan aikaan kuin Wienissä niin oivallisesti yhäti vedetään nenästä typerää lähettilästä, Rohanin prinssiä, ettei hän huvituksiltaan ja metsästysratsastuksiltaan huomaa mitään Puolan asioista. Koska Marie Antoinette ei halua puhua Dubarryn kanssa, voi Puolan jaosta kehittyä poliittinen juttu, lopulta sotakin — Maria Teresia kauhistuu. Kun kerran hänen itsensä, viisikuudettavuotiaan naisen, on täytynyt valtionedun vuoksi tehdä niin tuskallinen omantunnonuhri, silloin ei hänen oma lapsensa, tuo asioita ymmärtämätön, saa haluta olla paavillisempi kuin paavi itse, ei moraalisempi kuin hänen äitinsä. — Kirjoitetaan siis kirje, painokkaampi kuin milloinkaan ennen, lapsen uhman kertakaikkiseksi musertamiseksi. Tietysti ei sanaakaan Puolasta, ei sanaakaan valtioneduista, vaan — sen on täytynyt tuntua raskaalta vanhasta keisarinnasta — koko juttu tehdään pikkuasiaksi: »Ah, mitä aihetta Sinulla on olla peloissasi puhua kuninkaan, tuon isistä parhaimman kanssa, tai henkilöiden, joita Sinua pyydetään puhuttelemaan! Miksi pelkäät vain yksinkertaisesti sanoa hyvää päivää! Maksaako todella sanasen lausuminen vaatekappaleesta tai jostakin muusta pikkuasiasta Sinulle niin monta irvistystä tai ehkä enemmänkin? Olet antanut kietoa itsesi sellaiseen orjuuteen, ettei järkesi eikä edes velvollisuutesikaan näytä enää pystyvän taivuttamaan Sinua. En voi enää kauempaa vaieta. Mercyn kanssa pidetyn keskustelun ja hänen ilmoituksensa jälkeen siitä, mitä kuningas toivoo ja mitä velvollisuutesi vaatii, olet rohjennut olla häntä tottelematta! Minkä järjellisen vaikuttimen tähän voit minulle mainita? Et mitään. Sinun ei pidä suhtautua Dubarryhin toisin kuin muihinkaan naisiin, jotka hovissa on hyväksytty kuninkaan seurueeseen. Kuninkaan ensimmäisenä alamaisena Sinun täytyy esiintyä koko hovin silmissä niin, että käskijäsi toivomus ehdottomasti täytetään. Tietysti, jos Sinulta vaadittaisiin jotakin halpamaista tai myöntymistä lähentelyihin, silloin en minä eikä kukaan muukaan kehoittaisi Sinua sellaiseen, mutta nythän on kyseessä vain yhdentekevä sananen, ei naisen itsensä vuoksi, vaan isoisäsi, käskijäsi ja hyväntekijäsi vuoksi!»

Tämä tykinammunta (jossa argumentit eivät ole täysin rehellisiä) murtaa Marie Antoinette’in tarmon; niin niskoitteleva, omapäinen ja uhmaileva kuin hän onkin, ei hän kuitenkaan milloinkaan ole uskaltanut asettua vastustamaan äitinsä arvovaltaa. Habsburgilainen perhekuri pysyy tässä tapauksessa kuten aina voittoisana. Marie Antoinette hangoittelee kuitenkin vielä hiukkasen vastaan muodon vuoksi. »En kieltäydy siitä enkä sano, etten milloinkaan tulisi puhumaan hänen kanssaan. Minä vain en voi saada itseäni puhumaan hänen kanssaan määrätyn päivän määrättynä hetkenä, jottei hän ennakolta voisi sitä toitottaa voitonriemuisena maailmalle.» Mutta todellisuudessa hänen vastarintansa on sisimmältään murrettu, ja nämä sanat ovat vain viimeinen perääntymiskahakka: antautuminen on jo ennakolta päätetty.

Uudenvuodenpäivä 1772 tuo vihdoinkin mukanaan ratkaisun tässä sankarillisen-koomillisessa naissodassa, se tuo mukanaan madame Dubarryn voiton ja Marie Antoinette’in alistumisen. Taaskin näyttämö on teatraalisesti järjestetty, jälleen on juhlallisesti koolla oleva hovi kutsuttu todistajaksi ja katselijaksi. Suuri onnentoivotuskierros alkaa. Dauphine’in ohi kulkevat arvojärjestyksensä mukaisesti hovinaiset toinen toisensa perään, heidän joukossaan Aiguillonin herttuatar, ministerin puoliso, madame Dubarryn kanssa. Dauphine lausuu muutamia sanoja Aiguillonin herttuattarelle, sen jälkeenhän kääntää päänsä likimain madame Dubarryn suuntaan ja lausuu, ei suorastaan hänelle, mutta kuitenkin niin, että joltisenkin hyvällä tahdolla voidaan katsoa sen kohdistuvan häneen — kaikki pidättävät henkeään ollakseen menettämättä ainoatakaan tavua, — kauan ikävöidyn, vimmatuilla taisteluilla saavutetun, ennenkuulumattoman, kohtalovoimaisen sanan, hän sanoo hänelle: »Tänään on paljon ihmisiä Versaillesissa.» Viisi sanaa, tarkalleen laskien viisi sanaa Marie Antoinette on pusertanut itsestään, mutta hovissa on tapahtunut ennenkuulumatonta, tärkeämpää kuin kokonaisen maakunnan valloitus, huomiotaherättävämpää kuin kaikki aikoja sitten välttämättömät uudistukset — Dauphine on vihdoinkin puhunut rakastajattaren kanssa! Marie Antoinette on antautunut, madame Dubarry on voittanut. Nyt on kaikki jälleen hyvin, Versaillesin taivas loistaa kirkkaana. Kuningas ottaa Dauphine’in vastaan avoimin käsivarsin, hän syleilee häntä hellästi kuin jälleen löydettyä lastaan, Mercy kiittää häntä liikutettuna, kuin riikinkukko astuu Dubarry salien kautta, kiukustuneet tädit raivoavat, koko hovi on kiihtynyt, se sorisee ja lörpöttää katonharjalta kellarikerrokseen asti ja tekee näin pelkästään sentähden, että Marie Antoinette on sanonut Dubarrylle: »Tänään on paljon ihmisiä Versailles’issa.»

Mutta näihin viiteen sanaan kätkeytyy syvempi merkitys. Näillä viidellä sanalla on annettu siunaus suurelle poliittiselle rikokselle, niillä on ostettu Ranskan äänetön myöntymys Puolan jakoon. Näillä viidellä sanalla ei ainoastaan Dubarry ole ajanut tahtoansa läpi, vaan myös Fredrik Suuri ja Katariina. Ei ainoastaan Marie Antoinette’ia ole nöyryytetty, vaan kokonaista maata.

Marie Antoinette on joutunut tappiolle, hän tietää sen, hänen nuori ja vielä lapsellisen hillitsemätön ylpeytensä on saanut kuolettavan iskun. Ensi kerran hän on taivuttanut niskaansa, mutta hän ei ole taivuttava sitä enää toista kertaa ennenkuin mestauslavalla. Tässä tilaisuudessa on tullut ilmi, että tämä herkkäsydäminen ja kevytmielinen olento, että »la bonne et tendre Antoinette» [Hyvä ja hellä A], niinpian kuin on kysymys hänen kunniastaan, kätkee itseensä ylvään ja järkähtämättömän sielun. Katkeroituneena hän sanoo Mercylle: »Kerran olen puhunut hänelle, mutta olen päättänyt, että se saa riittää. Tämä nainen ei enää saa kuulla äännähdystäkään minun suustani.» Myöskin äidilleen hän näyttää selvästi, ettei tämän yksityisen myönnytyksen jälkeen ole odotettavissa enempiä uhreja: »Te saatte uskoa minua, että aina olen uhraava ennakkoluuloni ja vasta rintani, mutta vain niin kauan, kuin minulta ei vaadita mitään ostentatiivista tai mitään kunniani vastaista.» Turhaan äiti sen johdosta, aivan julmistuneena tästä lapsensa ensimmäisestä itsenäisestä asenteesta, päättäväisesti tiuskaisee: »Saatat minut nauramaan, jos kuvittelet, että minä tai lähettilääni milloinkaan antaisimme Sinulle neuvon, joka olisi kunniasi vastainen tai edes riidassa säädyllisyyden pienimmänkin käskyn kanssa. Minut valtaa pelko puolestasi nähdessäni kiihtymyksesi näin harvojen sanojen vuoksi. Ja kun sanot, ettet enää tahdo tehdä sitä, panee tämä minut vapisemaan puolestasi.» Turhaan Maria Teresia yhä uudelleen kirjoittaa: »Sinun täytyy puhua hänelle kuin jokaiselle toiselle naiselle kuninkaan hovissa: sen olet velkaa kuninkaalle ja minulle.» Turhaan Mercy ja muut lakkaamatta koettavat taivuttaa häntä asettumaan ystävälliselle kannalle Dubarryhin ja siten takaamaan itselleen kuninkaan suosion: kaikki kilpistyy takaisin äsken opitusta itsetunnosta. Marie Antoinette’in ohut habsburgilaishuuli, joka yhden ainoan kerran on avautunut vastoin tahtoaan, pysyy raudanlujasti suljettuna, ei mikään uhkaus, ei mikään houkutus voi sitä enää avata. Viisi sanaa se on sanonut Dubarrylle, ja kuudetta ei tuo vihattu nainen koskaan saanut kuulla.

Tämän yhden kerran, tammikuun 1 päivänä 1772, madame Dubarry on voittanut Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan Dauphine’in, ja otaksuttavasti voisi hovikokotti niin mahtavien liittolaisten kuin kuningas Ludvigin ja keisarinna Maria Teresian kanssa jatkaa taisteluaan tulevaa kuningatarta vastaan, mutta on olemassa taisteluita, joiden jälkeen voittaja, tuntien vastustajansa voiman, itse säikähtää voittoaan ja ajattelee, eikö olisi viisaampaa vapaaehtoisesti poistua taistelukentältä ja tehdä rauha. Madame Dubarryn oloa ei hänen riemuvoittonsa tee erikoisen mieluisaksi. Sisimmässään ei tämä hyväluontoinen, mitätön olento alusta alkaen ole tuntenut minkäänlaista vihamielisyyttä Marie Antoinette’ia vastaan; ylpeydessään verisesti loukattuna hän ei halunnut muuta kuin tämän pienen hyvityksen. Nyt hän on tyytyväinen, vieläpä enemmänkin: häntä hävettää ja huolettaa liian julkinen voittonsa. Sillä hän on joka tapauksessa kyllin viisas tietääkseen, että koko hänen mahtinsa on epävarmalla perustalla, nopeasti vanhenevan miehen luuvaloisten jalkojen varassa. Tarvitaan vain, että kahdenseitsemättävuotias hallitsija saa halvauskohtauksen ja jo huomenna voi tämä »petite rousse» olla Ranskan kuningatar; »lettre de cachet», tuollainen kohtalokas matkalippu Bastiljiin on kädenkäänteessä allekirjoitettu. Sentähden madame Dubarry, tuskin ehdittyään voittaa Marie Antoinette’in, tekee mitä kiihkeimpiä, mitä rehellisimpiä ja vilpittömimpiä yrityksiä päästä hänen kanssaan sovintoon. Hän sokeroi sappensa, voittaa ylpeytensä; hän ilmestyy kerran toisensa jälkeen hänen seurantoihinsa, ja vaikk’ei häntä enää kunnioiteta ainoallakaan sanalla, ei hän kuitenkaan osoittaudu närkästyneeksi, vaan antaa Dauphine’in välikäsien ja satunnaisten sananviejien kautta yhä uudelleen tietää, miten sydämellisesti hän häneen suhtautuu. Sadoin tavoin hän yrittää suosittaa aikaisempaa vastustajatartaan kuninkaalliselle rakastajalleen, vihdoin hän jopa käy käsiksi rohkeimpaan keinoon: koska hän ei voi voittaa Marie Antoinette’ia puolelleen rakastettavuudella, hän koettaa ostaa hänen suosionsa. Hovissa tiedetään — ja tiedetään valitettavasti liiankin hyvin, kuten kuuluisa helmikoriste juttu myöhemmin on osoittava —, että Marie Antoinette on silmittömästi ihastunut kalliisiin koruihin. Niinpä ajattelee Dubarry — ja on kuvaavaa, että kardinaali Rohan vuosikymmentä myöhemmin noudattaa täsmälleen samaa ajatuksenjuoksua —, että kenties olisi mahdollista ostaa hänen suosionsa lahjoilla. Muuan suuri jalokiviseppä, sama Böhmer, joka on mukana kaulakoristejutussa, tarjoaa kaupaksi jalokivikorvarenkaita, jotka arvioidaan seitsemäksisadaksituhanneksi livriksi. Todennäköisesti Marie Antoinette on jo salassa tai avoimesti ihaillut tätä koristetta, ja Dubarry on saanut vihiä hänen mielihalustaan. Sillä eräänä päivänä hän antaa erään hovinaisen kuiskata hänelle, että jos hän todella tahtoo saada jalokivikorvarenkaat, on Dubarry mielihyvin valmis taivuttamaan Ludvig XV:n lahjoittamaan ne hänelle. Mutta Marie Antoinette ei vastaa tähän häpeämättömään ehdotukseen ainoallakaan sanalla, halveksien hän kääntyy pois ja katselee edelleenkin kylmästi vastustajattarensa ohi; ei, kaikkien maailman kruununjalokivienkään hinnalla ei tämä madame Dubarry, joka kerran on häntä julkisesti nöyryyttänyt, ole saava kuulla kuudetta sanaa hänen huuliltaan. Uusi ylpeyden, uusi varmuuden tunne on alkanut kehittyä seitsentoistavuotiaassa; hän ei tarvitse enää mitään vierasten suosiosta ja armosta saatuja jalokiviä, sillä hän tuntee jo otsallaan läheisenä kuningattaren diadeemin.

PARIISIN VALLOITUS

Pimeinä iltoina nähdään Versaillesin kummuilta Pariisin hehkuvan valokehän kaartuvan taivaalla, niin lähellä kaupunki on palatsia; notkuva kabrioletti suorittaa matkan kahdessa tunnissa, jalankulkija tarvitsee tuskin kuutta tuntia — mikä siis olisi luonnollisempaa, kuin että uusi kruununperijätär heti toisena, kolmantena tai neljäntenä päivänä häittensä jälkeen tekisi käynnin tulevan kuningaskuntansa pääkaupungissa; mutta seremoniain varsinainen järki tai pikemminkin järjettömyys piilee juuri siinä, että luonnollisuus kaikissa elämänmuodoissa tukahdutetaan tai vääristetään. Versaillesin ja Pariisin välillä on Marie Antoinette’in kohdalta olemassa näkymätön aitaus: »etiketti». Vain juhlallisia muotoja noudattaen, erikoisen kuulutuksen ja kuninkaan ennakolta suoman luvan jälkeen Ranskan kruununperillinen saa puolisoineen ensimmäisen kerran astua pääkaupunkiin. Mutta juuri tätä juhlallista kaupunkiin tuloa, Marie Antoinette’in »joyeuse entrée’tä» [Iloinen tulo.], rakas sukulaispiiri koettaa lykätä mahdollisimman kauan tuonnemmaksi. Niin äkäisiä kuin kaikki muuten ovatkin toisilleen, vanhat tekohurskaat tädit, Dubarry ja kunnianhimoinen veljespari, Provence’in ja Artois’n kreivit, yhdessä asiassa he kaikki mitä innokkaimmin vetävät yhtä köyttä, siinä, että Marie Antoinette on estettävä pääsemästä Pariisiin; he eivät suo hänelle voittoa, joka liian näkyvästi osoittaisi hänen tulevan arvoasemansa. Joka viikko, joka kuukausi kamarilla keksii uuden esteen, uuden verukkeen, ja niin kuluu kuusi kuukautta, kaksitoista kuukautta, neljäkolmatta kuukautta, kuusineljättä kuukautta, vuosi, kaksi vuotta, kolme vuotta, ja yhä edelleenkin Marie Antoinette pysyy teljettynä Versaillesin kultaristikkojen taakse. Vihdoin, toukokuussa 1773 Marie Antoinette menettää kärsivällisyytensä ja käy avoimeen hyökkäykseen. Kun seremoniamestarit yhäti epäilevästi pudistavat puuteroituja päitään hänen toiveelleen, hän ilmoittautuu Ludvig XV:lle. Tämä ei huomaa sellaisessa pyynnössä mitään merkillistä, ja heikkona kaikille kauniille naisille hän antaa pojanpoikansa hurmaavalle puolisolle koko juonittelijajoukon suuttumukseksi heti myöntymyksensä. Jopa hän antaa hänelle oikeuden itse valita juhlallisen kaupunkiin tulon päivänkin.

Marie Antoinette valitsee kesäkuun 8 päivän, mutta nyt, kun kuningas hänelle on lopullisesti antanut luvan, hän vallattomasti vielä salaa tekee kepposen vihatulle palatsiohjesäännölle, joka kolme vuotta on estänyt häntä pääsemästä Pariisiin. Ja samoin kuin monet rakastuneet hääparit perheen tietämättä ottavat ennakolta ennen papin siunausta hääyönsä lisätäkseen nautintoa kielletyn huvin viehätyksellä, samoin Marie Antoinette taivuttaa puolisonsa ja lankonsa, hiukkaista ennen julkista Pariisiin saapumista tekemään siellä salaisen käynnin. Pari viikkoa ennen »joyese entrée’tä» he antavat myöhään illalla valjastaa vaunut ja matkustavat naamioituina ja valepukuun puettuina oopperatanssiaisiin Mekka-Pariisissa, kielletyssä kaupungissa. Ja koska he seuraavana aamuna aivan tavallisessa järjestyksessä ilmestyvät aamumessuun, jää tämä mukava seikkailu täysin huomaamatta. Ei tule mitään ikävyyksiä, ja kuitenkin Marie Antoinette on onnellisesti ensi kerran kostanut vihatulle etiketille.

Sitä valtavamman vaikutuksen tekee, sen jälkeen kuin hän jo salassa on maistanut Pariisin paratiisillista hedelmää, julkinen juhlallinen kaupunkiin saapuminen. Ranskan kuninkaan esimerkkiä noudattaen antaa myös taivaan valtias juhlallisen myöntymyksensä: tästä kesäkuun 8 päivästä muodostuu pilvetön, säteilevä kesäpäivä, joka houkuttelee katsojiksi silmänkantamattomia ihmisjoukkoja. Koko maantie Versailles’ista Pariisiin muuttuu yhdeksi ainoaksi kohisevaksi, hattuja heiluttavaksi, lippujen ja kukkaköynnösten värikkäästi koristamaksi ihmiskujanteeksi. Kaupungin portilla odottaa juhlavaunuja marsalkka de Brissac, kaupungin kuvernööri, ojentaakseen kunnioittavasti rauhallisille valloittajille avaimet hopeatarjottimella. Sitten tulevat hallien naiset, tänään juhlapukuisina (kuinka toisella tavalla he myöhemmin tulevatkaan tervehtimään Marie Antoinette’ia!) ja tarjoavat vuoden ensimmäisiä antimia, hedelmiä ja kukkia, dynastisin mietelausein koristettuina. Samalla jyrähtelevät Invaliidipalatsin, kaupungintalon ja Bastiljin tykit. Hitaasti ajavat hovivaunut edelleen kautta koko kaupungin Tuileriain rantalaituria pitkin Notre Dame’iin. Kaikkialla: tuomiokirkossa, luostareissa, yliopistossa heidät otetaan vastaan tervehdyspuhein, he ajavat varta vasten pystytettyjen riemukaarien alitse ja lippumetsien ohi, mutta ihanimman tervehdyksen suo molemmille kansa. Kymmenintuhansin, sadointuhansin ovat ihmiset kokoontuneet jättiläiskaupungin kaikilta kaduilta katsomaan nuorta paria, ja tämän odottamattoman ihastuttavan ja ihastuneen naisen näkeminen herättää kuvaamatonta innostusta. Taputetaan käsiä, kohotetaan riemuhuutoja, heilutetaan liinoja ja hattuja; naiset, lapset tunkeutuvat esiin, ja kun Marie Antoinette Tuileriain parvekkeelta näkee haltioituneen ihmismeren silmänkantamattomat aallot, hän melkein pelästyy: »Hyvä Jumala, kuinka paljon ihmisiä!» Mutta silloin marsalkka de Brissac kumartuu hänen puoleensa ja vastaa aitoranskalaisella kohteliaisuudella: »Madame, älköön hänen korkeutensa kruununprinssi panko pahakseen, mutta Te näette tässä kaksisataatuhatta ihmistä, jotka ovat Teihin rakastuneet.»

Se vaikutus, minkä tämä ensikertainen kansan kohtaaminen tekee Marie Antoinette’iin, on valtava. Ollen luonnostaan vain vähän ajatteluun taipuvainen, mutta nopealla käsityskyvyllä varustettu, hän ymmärtää kaikki tapahtumat ainoastaan välittömän henkilökohtaisen vaikutuksen perusteella, aistihavainnolliseen, silminnähtävään nojautuen. Vasta tänä hetkenä, jolloin silmänkantamattomana, jättiläismäisenä, lippuja heiluttavana, riemuhuutoja kohottavana ja hattuja heiluttavana elävänä metsänä nimetön ihmismassa lämpimän aallokon tavoin kohisee häntä vastaan, hän ensi kerran aavistuksentapaisesti tuntee sen aseman, loiston ja suuruuden, johon kohtalo on hänet kohottanut. Tähän asti häntä on Versailles’issa puhuteltu sanoin: »madame la Dauphine», mutta tämä oli ollut vain arvonimi tuhansien muiden joukossa, loputtomien aatelisportaiden korkein jäykkä arvoaskelma, tyhjä sana, kylmä käsite. Mutta nyt Marie Antoinette ensi kerran aistihavainnollisesti tajuaa sen hehkuvan merkityksen ja ylvään lupauksen, joka sisältyy sanoihin: »Ranskan kruununperijätär.» Järkyttyneenä hän kirjoittaa äidilleen: »Viime tiistaina olen kokenut juhlan, jota en milloinkaan elämässäni ole unohtava: saapumisemme Pariisiin. Olemme saaneet osaksemme kaikki kunnianosoitukset, mitä suinkin on ajateltavissa, mutta tämä ei ollut se, mikä syvimmin valtasi mieleni, vaan kansaparan sydämellisyys ja into, kansan, joka sitä painavista raskaista veroista huolimatta oli täynnä iloa saadessaan nähdä meidät. Tuileriain puutarhassa oli sellainen ihmisjoukko, ettemme kolmeen neljännestuntiin päässeet liikkumaan eteen- emmekä taaksepäin, ja palattuamme tältä kävelyltä jäimme vielä puoleksi tunniksi avoimelle pengermälle. En kykene Sinulle, rakas äiti, kuvaamaan niitä rakkauden ja ilon purkauksia, jotka tänä hetkenä tulivat osaksemme. Ennenkuin vetäydyimme takaisin, tervehdimme vielä kädellämme kansaa, joka siitä suuresti iloitsi. Kuinka onnellinen voikaan olla meidän asemassamme, kun niin helposti voi voittaa puolelleen ystävällisyyttä. Ja kuitenkaan ei ole olemassa mitään sen kallisarvoisempaa, sen tunsin selvästi, enkä ole sitä milloinkaan unohtava.»

Nämä ovat ensimmäiset todella persoonalliset sanat, jotka kuulee Marie Antoinette’in kirjeissä äidilleen. Hänen herkkä luonteensa on heti altis voimakkaille vaikutteille, ja se ihana järkytys, jonka tämä kansan ansaitsematon ja kuitenkin niin myrskyisä rakkaus aiheuttaa, synnyttää hänessä kiitollisen, jalon tunteen. Mutta yhtä nopea kuin Marie Antoinette on käsityskyvyltään, yhtä nopea hän on myös unohtamaan. Parin seuraavan käynnin jälkeen hän jo pitää tätä riemua itsestään selvänä kunnioituksena, hänen arvolleen ja asemalleen kuuluvana ja iloitsee siitä yhtä lapsellisesti ja ajattelemattomasti, kuin hän ottaa vastaan elämän kaikki muutkin lahjat. Ihmeen ihanalta hänestä tuntuu olla tämän ihmisjoukon lämpimien kuohujen ympäröimä, ihmeen ihanalta olla tämän tuntemattoman kansan rakastama: tästä pitäen hän nauttii tästä kahdenkymmenenmiljoonan rakkaudesta hänelle kuuluvana oikeutena, aavistamatta, että oikeus myös velvoittaa ja että puhtainkin rakkaus vihdoin väsyy, ellei se tunne itseään palkituksi.

Jo ensimmäisellä matkallaan Marie Antoinette on valloittanut Pariisin. Mutta samalla kertaa valloittaa myös Pariisi Marie Antoinette’in. Tästä päivästä lähtien hän on tämän kaupungin lumoissa. Usein, ja pian liiankin usein hän lähtee viekoitelevaan, huvituksista tyhjentymättömään kaupunkiin; milloin ruhtinaallisissa vaatteissa kaikkine hovinaisineen päiväsaikaan, milloin taas öisin mukanaan pieni intiimi seurue, käydäkseen teattereissa, tanssiaisissa ja hullutellakseen yksityisesti kiehtovalla tai myös vähemmän kiehtovalla tavalla. Nyt vasta irtaannuttuaan hovikalenterin yksitoikkoisesta päiväjärjestyksestä tämä puoleksi lapsi, tämä villi tyttö huomaa, miten hirvittävän ikävystyttäviä Versaillesin tuhatikkunaiset marmori- ja kivilaatikot hoviniiauksineen ja juonitteluineen ja jäykkine juhlineen, kuinka vastenmielisiä nämä kitkerät ja homehtuneet tädit ovat olleet, joiden kanssa hänen on täytynyt istua aamuisin messuissa ja iltaisin sukankutimen ääressä. Kummituksellisen muumiomaiselta ja teennäiseltä näyttää hänestä koko tämä hovielämä vailla iloisuutta ja vapautta, hirvittävän teeskennellyine asenteineen, tämä iänikuinen menuetti alati samoine henkilöineen, samoine turhantarkkoine liikkeineen ja aina samanlaisine kauhistumisineen vähimmänkin virheen sattuessa, verrattuna Pariisin aaltoilevaan elämänrunsauteen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi päässyt pakenemaan ansarista vapaaseen ilmaan. Täällä jättiläiskaupungin vilinässä voi hävitä ja sukeltaa näkymättömiin, paeta päiväjärjestyksen leppymätöntä tuntiviisaria ja leikitellä kohtalon kanssa, täällä voi elää itselleen ja nauttia, kun tuolla taas eletään vain kuvastinta varten. Siten vierii nykyään säännöllisesti, kaksi jopa kolmekin kertaa viikossa vaunullinen juhlahepenissä olevia naisia Pariisiin palatakseen kotiin vasta aamuhämärissä.

Mutta mitä Marie Antoinette näkee Pariisista? Ensi päivinä hän uteliaisuudesta vielä käy katsomassa kaikenlaisia nähtävyyksiä, museoita, suuria kauppaliikkeitä, menee kansanjuhlaan ja kerran taulunäyttelyynkin. Mutta tällä onkin seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi hänen sivistystarpeensa Pariisin piirissä täysin tyydytetty. Muuten hän omistautuu yksinomaan huvipaikoille, käy säännöllisesti oopperassa, Comédie Française’issa, italialaisessa Commediassa, tanssiaisissa, naamiohuveissa, pelisaleissa, siis tarkalleen siinä samassa »Paris at night, Paris city of pleasure’ssa» [Öinen P., huvitusten P. — Hyvä G.], jossa nykyajan rikkaat amerikattaret käyvät. Eniten häntä houkuttelevat oopperatanssiaiset, sillä naamion suoma vapaus on ainoa, joka hänelle, asemansa vangille, on sallittu. Naamio silmillään nainen voi sallia itselleen seikkailuja, jotka muuten olisivat mahdottomia madame la Dauphine’ille. Voi muutamia minuutteja puhella iloisesti vierasten kavaljeerien kanssa — eloton, kykenemätön aviomies nukkuu kotona —, voi vapaasti puhutella hurmaavaa ruotsalaista Fersen nimistä kreiviä ja pakista hänen kanssaan naamion turvin, kunnes hovinaiset taas tulevat noutamaan aitioon; voi tanssia kuuman notkean ruumiinsa väsyksiin; täällä saa huolettomasti nauraa, ah, Pariisissa voi niin ihanasti elää mielensä mukaan! Mutta kaikkina näinä vuosina hän ei milloinkaan astu jalallaankaan porvaristaloon, hän ei milloinkaan ole läsnä parlamentin tai akatemian istunnoissa, hän ei milloinkaan käy sairaalassa, torilla, hän ei kertaakaan koeta tutustua kansansa jokapäiväiseen elämään. Alati jää Marie Antoinette näiden pariisilaisten syrjähyppyjensä aikana hienoston huvitusten ahtaaseen kimaltelevaan piiriin ja luulee täyttäneensä velvollisuutensa kelpo kansaa, »bon peuple’iä» kohtaan sillä, että hän hymyillen ja huolimattomasti vastaa sen innokkaisiin tervehdyksiin; ja kas vain, yhä uudelleen se ihastuneena laumana muodostaa kunniakujanteen, ja samoin riemuitsee aateli ja rikas porvaristo, kun hän iltaisin teatterissa astuu parrasvaloon. Aina ja kaikkialla huomaa nuori nainen iloisen joutilaisuutensa, äänekkäiden huviretkiensä saavan hyväksymistä, iltaisin, kun hän ajaa kaupunkiin ja ihmiset parhaillaan tulevat väsyneinä työstään, ja samoin aamulla kello kuudelta, kun »kansa» taas menee työhönsä. Mikä tässä ylimielisyydessä, tässä löyhässä huvittelussa siis voisi olla väärää? Järjettömän nuoruutensa riehunnassa Marie Antoinette pitää koko maailmaa tyytyväisenä ja huolettomana, koska hän itse on huoleton ja onnellinen. Mutta luullessaan tietämättömyydessään jättävänsä taakseen hovin ja tekevänsä itsensä Pariisissa kansanomaiseksi huvitteluretkillään hän todellisuudessa ajaa helähtelevissä ylellisissä ja notkuvissa lasivaunuissaan kahdenkymmenen vuoden aikana todellisen kansan ja todellisen Pariisin ohi.

Pariisin vastaanoton mahtava vaikutus on muuttanut jotakin Marie Antoinette’issa. Vierasten ihailu vahvistaa aina ihmisen omaa itsetuntoa: nuori nainen, jonka tuhannet ovat vakuuttaneet olevan kauniin, tulee heti kauniimmaksi tämän kauneutensa tietoisuuden johdosta; niin myös tämä arka tyttö, joka Versailles’issa tähän asti aina on tuntenut itsensä vieraaksi ja tarpeettomaksi. Mutta nyt nuori, itsensä yllättävä ylpeys puhaltaa hänen olemuksestaan pois kaiken epävarmuuden ja arkuuden; hävinnyt on viisitoistavuotias, joka lähettiläiden ja rippi-isien, tätien ja sukulaisten holhoamana hiipi kautta huoneiden ja piiloutui jokaisen hovinaisen lähestyessä. Nyt Marie Antoinette oppii yhdellä iskulla aikoja sitten häneltä vaaditun ylemmyysasenteen, hän ojentautuu suoraksi sisältäpäin, pää pystyssä hän sulavin siivitetyin askelin kulkee kaikkien hovinaisten kuin alamaisten ohi. Kaikki hänessä muuttuu toiseksi. Nainen, persoonallisuus alkaa murtautua esiin, jopa käsialakin muuttuu yhdellä iskulla: oltuaan tähän asti kömpelöä isokirjaimista lapsenkirjoitusta, se nyt naismaisen hermostuneena ahtautuu siroille lappusille. Tosin hänen olemuksensa kärsimättömyys, hätäisyys, katkonaisuus ja ajattelemattomuus ei milloinkaan ole häviävä kokonaan hänen käsialastaan, mutta sen sijaan alkaa siinä ilmetä eräänlaista itsenäisyyttä. Nyt tämä hehkuva, tunnetta sykkivää nuoruutta, kokonaan täysi tyttö olisi kypsä elämään persoonallista elämää, rakastamaan jotakuta. Mutta politiikka on kytkenyt hänet tuohon tomppelimaiseen aviomieheen, joka vielä ei ole mies, ja koska Marie Antoinette ei ole löytänyt sydäntään eikä tiedä ketään muuta, ketä rakastaa, on tuo kahdeksantoistavuotias nainen rakastunut itseensä. Imartelun suloinen myrkky virtailee kuumana hänen suonissaan. Kuta enemmän häntä ihaillaan, sitä enemmän hän tahtoo tulla ihailluksi, ja jo ennen kuin hän lain mukaan on valtiatar, hän tahtoo naisena tehdä sulollaan hovin, kaupungin ja valtakunnan itselleen alamaiseksi. Niin pian kuin voima kerran on tullut itsestään tietoiseksi, se tuntee halua panna itsensä koetukselle.

Nuoren naisen ensimmäinen koe saada tietää, voiko hän pakottaa toiset, hovin ja kaupungin mukautumaan tahtoonsa, koskee onneksi — tekisi melkein mieli sanoa tämän ainoan kerran — hyvää asiaa. Mestari Gluck on saattanut päätökseen »Iphigeneiansa» ja haluaisi saada sen esitetyksi Pariisissa. Erittäin soitannollinen Wienin hovi katsoo hänen menestymisensä tavallaan kunnianasiaksi, ja Maria Teresia, Kaunitz, Josef II odottavat Dauphine’ilta, että hän on tasoittava hänen tiensä. Nyt Marie Antoinette’in arvostelukyky taideteoksiin nähden ei suinkaan ollut pettämätön, yhtä vähän musiikin kuin maalauksen ja kirjallisuuden alalla. Hänellä oli eräänlaista luontaista makua, mutta ei mitään itsenäisesti harkitsevaa, vaan ainoastaan tuollainen velton utelias, joka kuuliaisena seuraa jokaista uutta muotia ja ihastuu kaikkeen yhteiskunnallisesti tunnustettuun lyhytaikaisella olkivalkeakiinnostuksella. Syvemmästä ymmärtämyksestä puuttui Marie Antoinette’ilta, joka ei milloinkaan lukenut kirjaa loppuun ja osasi välttää jokaista ytimeen tunkeutuvaa keskustelua, todellisen arvostelukyvyn välttämätön henkinen edellytys: vakavuus, kunnioituksen tunne, ponnistelu ja ajattelevaisuus. Taide ei hänelle milloinkaan ollut enempää kuin elämän lisäkoriste, ajanviete toisen joukossa, hän tunsi ainoastaan vaivattoman, mutta ei koskaan todellista taidenautintoa. Musiikkia hän oli kuten kaikkea muutakin harrastanut hutiloiden, mestari Gluckin Wienissä antamat pianotunnit eivät olleet häntä kehittäneet kovinkaan pitkälle, hän soitti klavesiinia harrastelijamaisesti, samoinkuin hän näyttelijättärenä esiintyi näyttämöllä ja laulajattarena intiimissä piirissä. »Iphigeneian» uutuuden ja valtavuuden aavistelevaan käsittämiseen hän, joka ei ollenkaan huomannutkaan Pariisissa maanmiestään Mozartia, luonnollisestikin oli täysin kykenemätön. Mutta Maria Teresia oli pannut Gluckin hänen sydämelleen, ja hän tuntee todella huvitettua mieltymystä tähän näennäisesti kärttyisään, leveään ja joviaaliseen mieheen, mutta sitä paitsi hän, juuri sentähden, että Pariisissa italialainen ja ranskalainen ooppera kavalin juonin koettaa puolustautua »barbaaria» vastaan, käyttää tilaisuutta hyväkseen kerrankin osoittaakseen mahtiaan. Heti hän ajaa läpi, että ooppera, jonka herrat hovimuusikerit ovat selittäneet »mahdottomaksi esittää», hyväksytään ja harjoitukset välittömästi aloitetaan. Helpoksi tosin hänelle ei suojeluaan tee tuo itsepäinen, koleerinen, suuren taiteilijan fanaattisen taipumattomuuden riivaama mies. Hän haukkuu harjoituksissa hemmoiteltuja laulajattaria niin armottomasti, että he itkien syöksyvät prinssillisten rakastajiensa luo ja valittavat saamaansa kohtelua, leppymättömänä hän oikaisee soittajia, jotka eivät ole tottuneet sellaiseen tarkkuuteen, ja raivoaa oopperassa tyrannin tavoin; suljettujen ovien kautta kuullaan hänen mahtavan äänensä sotainen jyrinä, kerran toisensa jälkeen hän uhkaa heittää kaiken sikseen ja matkustaa takaisin Wieniin, ja vain hänen kunnioituksensa korkeata suosijatartaan kohtaan ehkäisee skandaalin. Vihdoin, huhtikuun 13 päiväksi 1774, määrätään ensiesitys, hovi tilaa jo paikkansa, vaununsa. Silloin sairastuu muuan laulaja ja hänet on nopeasti korvattava toisella. Ei, komentaa Gluck, ensiesitys lykätään. Epätoivoisina rukoillaan häntä luopumaan tällaisesta päähänpistosta, hovi on jo varannut aikansa tilaisuutta varten; ei käy laatuun, että jonkun enemmän tai vähemmän hyvän laulajan vuoksi säveltäjä, varsinkaan porvarissyntyinen ja lisäksi ulkomaalainen, tekisi tyhjiksi hovin toimenpiteet, kaikkein armollisimpien herrasväkien määräykset. Tuo talonpoikainen visapää pauhaa, että se on hänelle yhdentekevää, mieluummin hän heittää partituurinsa tuleen, kuin antaa esittää oopperansa alamittaisesti, hurjana hän syöksyy suosijattarensa Marie Antoinette’in luo, jota tämä villi ihminen huvittaa. Hän asettuu heti »bon Gluckin» puolelle, hovivaunut peruutetaan prinssien kiukuksi ja ensiesitys lykätään 19 päiväksi. Sitä paitsi Marie Antoinette antaa poliisiluutnantin ryhtyä toimenpiteisiin sen estämiseksi, että korkeat herrasväet ilmaisisivat vihellyspilleillä kiukkunsa epäkohteliasta musiikkimiestä kohtaan: kaikella ponnella hän julkisesti tekee maanmiehensä asian omakseen.

Tosiasiallisesti »Iphigeneian» ensiesityksestä muodostuu riemuvoitto, mutta enemmän Marie Antoinette’in kuin Gluckin. Sanomalehdet ja yleisö osoittautuvat mieleltään pikemminkin kylmäkiskoisiksi; niiden mielestä oopperassa on »muutamia erittäin hyviä kohtia erittäin latteitten ohella», sillä, kuten aina on laita taiteessa, oppimaton kuulijakunta harvoin ensi katseella käsittää suurisuuntaisen rohkean teoksen arvon. Mutta Marie Antoinette on laahannut koko hovin ensiesitykseen; yksinpä hänen miehensä, joka muuten ei uhraisi metsästystään sfäärien musiikillekaan ja jolle ammuttu hirvi on tärkeämpi kuin kaikki yhdeksän runotarta, täytyy tällä kertaa olla mukana. Kun oikea mieliala ei heti ota syntyäkseen, Marie Antoinette mielenosoituksellisesti taputtaa aitiostaan käsiään jokaisen aarian jälkeen; jo pelkästä kohteliaisuudesta täytyy lankojen ja kälyjen ja koko hovin ahkerasti paukuttaa mukana, ja siten kaikista juonitteluista huolimatta tästä illasta tulee musiikkihistoriallinen merkkitapaus. Gluck on valloittanut Pariisin, Marie Antoinette on ensi kerran julkisesti pakottanut kaupungin ja hovin noudattamaan tahtoaan: se on hänen persoonallisuutensa ensimmäinen voitto, tämän nuoren naisen ensimmäinen ilmaus koko Ranskan edessä. Vielä pari viikkoa, ja kuningattaren arvonimi antaa vahvistuksen vallalle, jonka hän omin voimin jo on itsenäisesti taistellut itselleen.

LE ROI EST MORT, VIVE LE ROI! [Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!]

Huhtikuun 27 päivänä 1774 Ludvig XV:n valtaa metsästysretkellä yht’äkkiä raukeus; pää kovasti kivistäen hän palaa lempilinnaansa Trianoniin. Yöllä lääkärit toteavat kuumetta ja kutsuvat madame Dubarryn hänen vuoteensa ääreen. Seuraavana aamuna he jo levottomina antavat ohjeet hänen siirtämisestään Versailles’iin. Yksinpä pääsemättömän kuoleman täytyy mukautua etiketin vielä pääsemättömämpiin lakeihin: Ranskan kuningas ei saa missään muualla olla vakavasti sairaana tai kuolla kuin kuninkaallisessa paraativuoteessa. »C’est à Versailles, Sire, qu’ il faut être malade.» [Sire, sairaana täytyy olla V:ssa.] Siellä ympäröi sairasvuodetta heti kuusi lääkäriä, viisi kirurgia, kolme apteekkaria, kaikenkaikkiaan neljätoista henkeä, kuusi kertaa tunnissa jokainen yksityinen koettelee hänen suontaan. Mutta vain sattuma auttaa diagnoosia; kun illalla muuan palvelija kohottaa kynttilää, huomaa muuan ympärilläolijoista kasvoissa kuuluisat punaiset täplät, ja tuossa tuokiossa koko hovi ja koko linna portailta katonrajaan asti saa tiedon: isorokko! Kauhun henkäys käy kautta jättiläismäisen talon, tartunnan pelko, joka tosiasiallisesti seuraavina päivinä leviääkin muutamiin henkilöihin, ja kenties vielä enemmän hovimiesten pelko asemansa horjumisesta kuoleman sattuessa. Tyttäret osoittavat todella hurskasten rohkeutta, koko päivän he vaalivat kuningasta, yöllä madame Dubarry jää uhrautuvaisesti potilaan vuoteen ääreen. Vallanperijöitä, Dauphinia ja Dauphine’ia kieltää perhelaki tartunnan vaaran vuoksi astumasta huoneeseen: kolme päivää sitten heidän elämänsä on tullut paljon kallisarvoisemmaksi. Ja nyt jakautuu valtavalla leikkauksella hovi kahtia; Ludvig XV:n sairasvuoteen ääressä valvoo ja vapisee vanha polvi, eilispäivän mahti, tädit ja Dubarry; he tietävät tarkalleen, että näiden kuumeisten huulien viimeinen hengenveto on tekevä lopun heidän suuruudestaan. Toisiin huoneisiin on kokoontuneena tuleva polvi, tuleva kuningas Ludvig XVI, tuleva kuningatar Marie Antoinette ja Provence’in kreivi, joka, niin kauan kuin hänen veljensä Ludvig ei voi siittää lapsia itselleen, salassa niin ikään tuntee itsensä tulevaksi valtaistuinehdokkaaksi. Molempien näiden huoneiden välillä valvoo kohtalo. Ei kukaan saa astua sairaan huoneeseen, jossa valtiuden vanha aurinko laskee, ei kukaan toiseen huoneeseen, jossa uusi vallan aurinko nousee: niiden välillä Häränsilmässä, suuressa esihuoneessa, odottaa huolestuneena ja horjuvana mielistelevien hovimiesten lauma, epävarmana, kumman puoleen sen tulisi kääntää toivonsa, kuolevanko vai tulevan kuninkaan, auringonlaskunko vai auringonnousun.

Tällä välin kyntää kuolettavalla voimalla sairaus kuninkaan elähtäneessä, kuluneessa ja väsyneessä ruumiissa. Hirvittävästi turvonneena, ajoksien peittämänä elävä ruumis tajunnan hetkeksikään häviämättä joutuu kammottavaan mätänemistilaan. Tyttäret ja madame Dubarry tarvitsevat runsaasti rohkeutta voidakseen kestää sen, sillä avatuista ikkunoista huolimatta täyttää ruton löyhkä kuninkaallisen huoneen. Pian lääkärit astuvat vuoteen ääreen, he katsovat ruumiin menetetyksi — nyt alkaa toinen taistelu, kamppailu syntisestä sielusta. Mutta kauhistus: papit kieltäytyvät astumasta sairasvuoteen ääreen ja myöntämästä rippiä ja herranehtoollista; ensin täytyy kuolevan kuninkaan, joka niin kauan on elänyt jumalattomasti ja vain himoilleen, itse teossa osoittaa katumusta. Ensin on saatava pois loukkauksen kivi, jalkavaimo, joka epätoivoisena valvoo vuoteen ääressä, jonka hän niin kauan epäkristillisesti on jakanut kuninkaan kanssa. Vaivoin päättää kuningas juuri nyt tänä hirvittävänä viimeisenä yksinolon hetkenä lähettää pois ainoan ihmisen, johon hän sydämellään on kiintynyt, mutta yhä raivoisampana kuristaa helvetin tulen pelko hänen kurkkuaan. Tukahtunein äänin hän sanoo jäähyväiset madame Dubarrylle, ja heti tämä huomaamattomasti viedään vaunuissa Rueilin pikkulinnaan: siellä hänen tulee odottaa palatakseen siinä tapauksessa, että kuningas vielä kerran paranee.

Nyt vasta, tämän näkyvän katumuksenteon jälkeen, ovat rippi ja herranehtoollinen mahdolliset. Vasta nyt astuu mies, joka kolmekymmentäkahdeksan vuotta on ollut toimettomin koko hovissa, kuninkaan makuuhuoneeseen: hänen majesteettinsa rippi-isä. Hänen jäljessään sulkeutuu ovi, ja suureksi mielipahakseen uteliaat hovilaiset esihuoneessa eivät saa olla mukana kuulemassa hirvipuistokuninkaan (ja se olisi niin kiintoisaa!) syntiluetteloa. Mutta kello kädessä ulkopuolellaolijat lukevat minuutit laskeakseen ilkeämielisessä skandaali-ilossaan ainakin sen, kuinka paljon aikaa Ludvig XV tarvitsee kaikkien syntiensä ja irstailujensa tunnustamiseen. Vihdoin, täsmälleen viidentoista minuutin jälkeen, aukenee ovi uudestaan ja rippiisä astuu ulos. Mutta jo viittaavat monet merkit siihen, ettei Ludvig XV:Ile vielä ole myönnetty lopullista synninpäästöä, että kirkko hallitsijalta, joka kolmeenkymmeneenkahdeksaan vuoteen ei ole keventänyt sydäntään ja joka lastensa silmien edessä on elänyt häpeässä ja lihallisessa himossa, vaatii vielä syvempää nöyrtymistä kuin tämän salaisen tunnustuksen. Juuri sentähden, että hän on ollut korkein maailmassa ja kuvitellut huolettomana olevansa hengellisen lain yläpuolella, kirkko vaatii, että hän erikoisen syvälle kumartuisi Kaikkeinkorkeimman edessä. Julkisesti, kaikkien edessä ja kaikille, syntisen kuninkaan pitäisi ilmaista katumuksensa arvottoman elämänvaelluksensa johdosta. Sitten vasta saisi hänelle jakaa herranehtoollisen.

Suurenmoinen näytelmä tarjoutuu seuraavana aamuna: kristikunnan mahtavimman yksinvaltiaan täytyy tehdä kristillinen katumus omien alamaistensa kokoontuneen joukon kuullen. Pitkin linnan koko portaita kaartilaiset seisovat aseissa, sveitsiläiset muodostavat kappelista kuolinhuoneeseen asti kujanteen, kumeasti pärisevät rummut, niin pian kuin korkea papisto juhlallisena kulkueena kunniakatoksen alla astuu sinne mukanaan hostia. Kädessään palavat kynttilät kulkevat arkkipiispan ja hänen seurueensa jäljessä Dauphin ja hänen molemmat veljensä, prinssit ja prinsessat saattaakseen Kaikkeinpyhintä ovelle asti. Kynnykselle he pysähtyvät ja laskeutuvat polvilleen. Vain kuninkaan tyttäret ja perimäoikeutta vailla olevat prinssit astuvat korkean papiston kanssa kuolinhuoneeseen.

Hiiskumattomassa äänettömyydessä kuullaan kardinaalin pitävän hiljaisen puheen, avoimesta ovesta nähdään, kuinka hän jakaa pyhän ehtoollisen. Sen jälkeen — hetki on täynnä kammoa ja kunnioittavaa jännitystä — hän astuu esihuoneen kynnykselle ja lausuu kuuluvalla äänellä koko kerääntyneelle hoville: »Hyvät herrat, kuningas antaa minun tehtäväkseni sanoa teille, että hän pyytää Jumalalta anteeksi tekemiään hairahduksia ja sitä huonoa esimerkkiä, minkä hän on antanut kansalleen. Jos Jumala jälleen suo hänelle terveyden, hän lupaa tehdä parannuksen, tukea uskoa ja helpottaa kansansa kohtaloa.» Vuoteesta kuuluu hiljaista voihkinaa. Vain lähimpänä seisovien selvästi kuullessa kuoleva mumisee: »Tahtoisin, että minulla itselläni olisi ollut voimaa sen sanomiseen.»

Se, mitä nyt tulee, on pelkkää kauhistavuutta. Ei kuole ihminen, vaan pöhöttynyt, mustunut raato hajoaa. Mutta jättiläisen voimin, aivan kuin siihen olisi kokoontunut kaikkien hänen Bourbonilais-esi-isiensä voima, Ludvig XV:n ruumis puolustautuu keskeymätöntä hävitystyötä vastaan. Kauhistavia ovat nämä päivät kaikille. Palvelijat pyörtyvät kammottavan löyhkän vaikutuksesta, tyttäret valvovat ponnistaen viimeiset voimansa, aikoja sitten lääkärit ovat toivottomina vetäytyneet takaisin, yhä kärsimättömämpänä koko hovi odottaa tämän pöyristyttävän murhenäytelmän pikaista loppumista. Alhaalla seisovat, jo päiviä sitten valjastettuina, valmiina vaunut, sillä tartunnan välttämiseksi pitää uuden Ludvigin minuuttiakaan hukkaamatta siirtyä koko seurueineen Choisyhin, niin pian kuin vanha kuningas on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Ratsastajat ovat jo panneet kuntoon satulansa, matka-arkut ovat pakatut, tunnin toisensa jälkeen odottavat alhaalla palvelijat ja kuskit; kaikki tuijottavat enää vain pieneen palavaan kynttilään, joka on kiinnitetty kuolevan ikkunalautaan ja joka — kaikille sovittuna merkkinä — tiettynä hetkenä on sammutettava. Mutta vanhan Bourbonin jättiläisruumis puolustautuu vielä kokonaisen päivän. Vihdoin, tiistaina, toukokuun 10 päivänä kello puoli neljä iltapäivällä kynttilä sammuu. Heti mumina muuttuu kohinaksi. Huoneesta huoneeseen kiitää hypähtelevän aallon tavoin viesti, huuto, yhäti kasvava tuuli: »Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!»

Marie Antoinette odottaa puolisoineen pienessä huoneessa. Yht’äkkiä he kuulevat tuon salaperäisen kohinan yhä äänekkäämpänä, yhä läheisempänä hyrskyää huoneesta huoneeseen käsittämätön sana-aallokko. Nyt avautuu ovi aivankuin myrsky olisi sen rajusti kiskaissut auki, madame de Noailles astuu sisään, polvistuu ja tervehtii ensimmäisenä kuningatartaan. Hänen jäljessään tungeksivat muut, yhä useammat, koko hovi, sillä jokainen tahtoo kiireesti esittää kunnioituksensa tunteet, jokainen näyttäytyä ensimmäisten onnentoivottajien joukossa. Eteishuoneessa on vilisemällä väkeä, upseerit kohottavat miekkojaan, ja sadoilta huulilta kumajaa huuto: »Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!»

Kuningattarena Marie Antoinette poistuu huoneesta, johon hän Dauphine’ina on astunut. Ja samalla kuin hyljätyssä palatsissa vapautuksesta hengähtäen Ludvig XV:n sinimusta, tuntemattomaksi muuttunut ruumis kiireimmän kaupalla sullotaan jo aikoja sitten varattuun arkkuun, jotta hänet mahdollisimman pientä huomiota herättäen saataisiin haudatuksi, kuljettavat vaunut uuden kuninkaan ja uuden kuningattaren Versaillesin kullattujen puistoporttien kautta. Kaduilla kansa osoittaa heille riemuaan, aivan kuin vanhan kuninkaan mukana vanha surkeus olisi päättynyt ja uuden hallitsijan kanssa alkaisi uusi maailmankausi.

Vanha juoruakka madame Campan kertoo milloin hunajanmakeissa, milloin vetistelevissä muistelmissaan, että Ludvig XVI ja Marie Antoinette saadessaan tiedon Ludvig XV:n kuolemasta

olisivat langenneet polvilleen ja nyyhkyttäen huudahtaneet: »Hyvä Jumala, suojele ja varjele meitä, olemme liian nuoria, aivan liian nuoria hallitsemaan.» Tämä on perin liikuttava ja lukukirjaan mainiosti soveltuva anekdootti; vahinko vain, että sillä, kuten useimmilla Marie Antoinette’ia koskevilla anekdooteilla, on se pieni vika, että se on ylen taitamattomasti ja epäpsykologisesti sepitetty. Sillä sellainen hurskasteleva liikutus soveltuu perin huonosti kylmätunteiselle Ludvig XVI:Ile, jolla ei ollut vähintäkään aihetta olla järkyttynyt tapahtuman johdosta, jota koko hovi kahdeksan päivää kello kädessä joka hetki oli odottanut, ja vielä huonommin Marie Antoinette’ille, joka suruttomin sydämin vastaanotti tämän hetken lahjan kuten jokaisen muunkin. Ei silti, että hän olisi ollut vallanhimoinen tai jo kärsimätön tarttumaan ohjaksiin; Marie Antoinette ei milloinkaan ollut uneksinut, että hänestä tulisi Elisabet, Katarina, Maria Teresia: siihen hänellä oli liian vähän sielullista tarmoa, hänen henkensä jännitysväli oli liian ahdas, hänen olemuksensa liian veltto. Hänen toiveensa, kuten aina on laita keskimittaisen luonteen, eivät ulotu kovinkaan laajalle hänen oman minänsä ulkopuolelle; tuolla nuorella naisella ei ole mitään poliittisia aatteita, jotka hän tahtoisi toteuttaa maailmassa, ei minkäänlaista halua orjuuttaa ja nöyryyttää toisia; vain voimakas, uhmainen ja usein lapsellinen riippumattomuuden vaisto on hänelle nuoruudesta alkaen ominainen, hän ei tahdo hallita, mutta ei myöskään antaa kenenkään vallita itseään ja vaikuttaa itseensä. Valtiattarena oleminen ei hänelle tiedä enempää kuin itse vapaana olemista. Nyt vasta, enemmän kuin kolmivuotisen holhottuna ja valvottuna olemisen jälkeen, hän tuntee ensi kerran olevansa vapaa siteistä, nyt, kun ei enää ole ketään, joka voisi pidättää häntä (sillä ankara äiti asuu tuhannen peninkulman päässä, ja halveksivalla hymyllä hän kuittaa alistuvan puolisonsa pelokkaat vastalauseet). Astuttuaan tämän ratkaisevan portaan ylöspäin, kruununperijättärestä kuningattareksi, hän vihdoinkin on kaikkien yläpuolella, olematta millekään muulle alamainen kuin omalle oikukkaalle luonteelleen. Nyt on lopussa tätien nälvintä, lopussa luvanpyynnöt kuninkaalta, saako hän lähteä oopperatanssiaisiin vai eikö, lopussa on hänen vihatun vastustajattarensa Dubarryn ylvästely: huomenna tuo »créature» on oleva karkoitettu ikuisiksi ajoiksi, milloinkaan enää eivät hänen jalokivensä ole kimaltelevat illallisilla, milloinkaan enää eivät ruhtinaat ja kuninkaat tule tungeksimaan hänen buduaarissaan suudellakseen häntä kädelle. Ylpeänä ja ylpeyttään häpeämättä Marie Antoinette ojentaa kätensä vastaanottamaan osakseen tulleen kruunun: »Joskin Jumala jo antoi minun syntyä siihen arvoasemaan», hän kirjoittaa äidilleen, »joka minulla nyt on, en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä sallimuksen hyvyyttä, joka on valinnut minut, lapsistanne nuorimman, Euroopan ihanimman kuningaskunnan valtiattareksi.» Siltä, joka ei tässä ylpeässä lausunnossa kuule ilon ylä-äänen värähtelevän mukana, puuttuu tarkka korva. Juuri sentähden, että hän vain tuntee asemansa suuruuden eikä samalla sen vastuunalaisuutta, Marie Antoinette suruttomana ja valoisin mielin astuu valtaistuimelle.

Ja tuskin hän on sille astunut, kun jo alhaaltapäin riemu pauhaa häntä vastaan. Vielä he eivät ole tehneet mitään, eivät mitään luvanneet eivätkä mitään pitäneet, ja kuitenkin jo ihastuksella tervehditään molempia nuoria valtiaita. Eikö nyt ole koittava kultainen aikakausi, haaveilee ikuisesti ihmeisiin uskova kansa, nyt, kun ytimiä imevä jalkavaimo on karkoitettu, vanha välinpitämätön irstailija Ludvig XV on kätketty multaan, kun nuori, yksinkertainen, säästäväinen, vaatimaton, hurskas kuningas ja hurmaava, suloisen nuori ja hyvä kuningatar hallitsevat Ranskaa? Kaikissa näyteikkunoissa komeilevat uusien, vielä raikkain toivein rakastettujen hallitsijain kuvat; ihastuksella suhtaudutaan jokaiseen heidän tekoonsa, ja pelkoonsa jäykistynyt hovikin alkaa iloita: nyt tulee taas tanssiaisia ja paraateja, hilpeyttä ja uutta elämäniloa, nuoruuden ja vapauden valtakausi. Hengähdetään helpotuksesta vanhan kuninkaan kuoltua, ja kuolinkellot Ranskan kaikissa torneissa kumajavat niin raikkaina ja iloisina, aivankuin ne kutsuisivat juhlaan.

Todella järkytetty ja pelästynyt, koska hänessä liikkuu synkkiä aavistuksia, on koko Euroopassa vain yksi ihminen Ludvig XV:n kuollessa: keisarinna Maria Teresia. Hallitsijana hän tuntee kolmenkymmenen vaivalloisen vuoden ajalta kruunun painon, äitinä tyttärensä heikkoudet ja viat. Kovin mielellään hän olisi nähnyt valtaistuimelleastumishetken vielä lykkääntyneen tuonnemmaksi, kunnes tämä kevytmielinen ja vallaton olento olisi hieman kypsynyt ja ollut enemmän turvassa tuhlailuhalunsa houkutuksilta. Tuon vanhan naisen sydän käy raskaaksi, synkät aavistukset näyttävät sitä painavan. »Olen siitä hyvin järkytetty», hän kirjoittaa tiedon vastaanotettuaan uskolliselle lähettiläälleen, »ja vielä enemmän minua huolestuttaa tyttäreni kohtalo, jonka täytyy muodostua joko aivan suurenmoiseksi tai hyvin onnettomaksi. Kuninkaan, ministerien, valtion asema ei näytä minulle mitään rauhoittavia piirteitä, ja hän itsehän on niin nuori! Hän ei milloinkaan ole osoittanut vakavaa pyrkimystä ja sellaista hänellä ei ole oleva koskaan tai tuskin koskaan.» Surumielisesti hän myös vastaa tyttärensä ylpeän itsetietoiseen tiedonantoon: »En lausu Sinulle mitään onnitteluja uuden arvoasemasi johdosta, joka on kalliisti ostettu ja on tuleva vielä kalliimmaksi, ellet voi pakottaa itseäsi viettämään samaa rauhallista ja viatonta elämää, jota sinä kiitos tämän hyvän isän hyvyyden ja huolenpidon olet viettänyt näiden kolmen vuoden aikana ja joka Teille molemmille on hankkinut kansanne hyväksymisen ja rakkauden. Tämä merkitsee suurta etua nykyisessä asemassanne; mutta nyt on osattava se säilyttää ja käyttää oikein kuninkaan ja valtion parhaaksi. Te olette molemmat vielä niin nuoria, ja taakka on suuri; olen sentähden huolestunut, todella huolestunut... kaikki, mihin nyt voin teitä neuvoa, on, ettette hätäilisi; katselkaa kaikkea omilla silmillänne, älkää muuttako mitään, antakaa kaiken kehittyä itsestään, muuten syntyy loputon sekasorto ja juonittelu, ja te, rakkaat lapset, joudutte sellaisen hämmennyksen keskelle, että tuskin enää siitä voitte suoriutua.» Etäältä, vuosikymmenisen kokemuksen korkeudesta, koeteltu hallitsijatar Kassandran-katseellaan näkee Ranskan epävarman aseman paljoa paremmin kuin nuo läheisyydestä, hartaasti hän rukoilee molempia ennen kaikkea säilyttämään ystävyyden Itävallan kanssa ja siten maailman rauhan. »Meidän molemmat monarkiamme tarvitsevat vain rauhaa saattaakseen asiansa järjestykseen. Jos me toimimme edelleen läheisessä yhteisymmärryksessä, ei kukaan ole häiritsevä työtämme ja Eurooppa on iloitseva onnesta ja rauhasta. Ei vain meidän kansamme tule olemaan onnellinen, vaan myös kaikki muut.» Mutta painokkaimmin hän varoittaa lastaan henkilökohtaisesta kevytmielisyydestä, taipumuksesta huvitteluun. »Tätä pelkään enemmän kuin mitään muuta Sinussa. On ehdottoman tarpeellista, että harrastat vakavia asioita ja ennenkaikkea, ettet anna houkutella itseäsi liian suuriin menoihin. Kaikki riippuu siitä, että tämä onnellinen alku, joka ylittää kaikki odotuksemme, jatkuu ja tekee teidät molemmat onnellisiksi, samalla kuin teette onnelliseksi kansanne.»

Marie Antoinette, äitinsä huolten valtaamana, lupaa lupaamistaan. Hän myöntää kyvyttömyytensä kaikkeen vakavaan toimintaan ja lupaa parannusta. Mutta vanhan naisen kaukokatseinen huolestuminen ei ota rauhoittuakseen. Hän ei usko tämän kruunun onneen, ei tyttärensä onneen. Ja samaan aikaan kuin koko maailma riemuitsee Marie Antoinette’in ympärillä ja kadehtii hänen asemaansa, hän kirjoittaa uskolliselle lähettiläälleen äidin sydämestä lähtevän huokauksen: »Luulen, että hänen ihanimmat päivänsä ovat menneet.»

KUNINGASPARIN MUOTOKUVIA

Valtaistuimelle astumisen jälkeisinä ensi viikkoina on aina ja kaikkialla kuparinpiirtäjillä, maalareilla, kuvanveistäjillä ja mitalinkaivertajilla kädet täynnä työtä. Ranskassakin poistetaan kiihkoisalla kiireellä aikoja sitten ei enää »korkeasti rakastetun» kuningas Ludvig XV:n muotokuva ja korvataan uuden hallitsijaparin komeasti seppelöidyllä kuvalla: Le roi est mort, vive le Roi!

Harjaantunut mitalinkaivertaja ei tarvitse paljoakaan imartelutaitoa, jotta voisi antaa caesarimaiset piirteet Ludvig XVI:n hyville kelpomiehen kasvoille. Sillä lyhyttä tanakkaa niskaa lukuunottamatta ei uuden kuninkaan päätä suinkaan voida sanoa epäjaloksi: tasaisesti taaksepäin viettävä otsa, voimakkaasti, melkein rohkeasti kaartuva nenä, täyteläiset aistilliset huulet, paksu, mutta hyvin muodostunut leuka antavat yhtyneinä hänelle pyöristetyn, komean, kauttaaltaan sympaattisen profiilin. Kaunistelemista vaatii eniten katse, sillä ilman lornjettia poikkeuksellisen likinäköinen kuningas ei enää kolmenkaan askeleen päästä tunne toista ihmistä; tässä kohden täytyy kaivertajan piirtimen jo lisätä melkoisesti syvyyttä antaakseen jonkinverran auktoriteettia näille raskasluomisille, haaleille lehmänsilmille. Huonosti on myös raskasliikkeisen Ludvigin ryhdin laita; kun hänet täydessä juhlapuvussa on saatava näyttämään suoralta ja mahtavalta, on kaikilla hovimaalareilla edessään vaikea tehtävä, sillä ollen ennenaikaisen rasvoittunut, kömpelö ja likinäköisyytensä vuoksi naurettavan avuton Ludvig XVI, vaikka hän onkin melkein kuusi jalkaa pitkä ja komeavartaloinen, tekee kaikissa virallisissa tilaisuuksissa onnettoman vaikutuksen (la plus mauvaise tournure qu’on pût voir). Hän kulkee Versaillesin kiiltävällä parketilla kömpelösti ja keinuvin hartioin »kuin talonpoika auransa takana», hän ei osaa tanssia eikä pelata palloa; jos hän vain astuu nopeasti muutaman askeleen, hän jo kompastuu omaan miekkaansa. Tästä ruumiillisesta avuttomuudestaan tuo miesraukka on täysin tietoinen, se tekee hänet ujoksi, tämä ujous lisää uudestaan hänen kömpelyyttään: siten jokainen saa lähinnä sen vaikutuksen, että Ranskan kuningas on surkuteltava moukka.

Mutta Ludvig XVI ei suinkaan ole typerä ja heikkoälyinen; samoinkuin häntä ulkonaisessa esiintymisessään ehkäisee hänen likinäköisyytensä, häntä henkisesti vain pahasti ehkäisee hänen ujoutensa (joka viimeisiltään todennäköisesti johtuu hänen seksuaalisesta kykenemättömyydestään). Keskustelun vireillä pitäminen merkitsee tälle sairaalloisen ujolle hallitsijalle joka kerta sielullista ponnistusta, sillä tietäessään, kuinka hitaasti ja vaivalloisesti hän ajattelee, Ludvig XVI:lla on määrätön pelko viisaita, sukkelia ja älykkäitä ihmisiä kohtaan, joiden huulille sanat nopeasti lentävät; häveten tuo rehellinen mies tuntee oman arvottomuutensa heidän rinnallaan. Mutta jos hänelle jätetään aikaa ajatustensa järjestämiseen, ellei häntä hoputeta liian nopeisiin ratkaisuihin ja vastauksiin, hämmästyttää hän yksinpä niin skeptillisiä puhetovereita kuin Josef II:ta tai Pétionia, tosin ei milloinkaan erinomaisella, mutta kuitenkin rehellisellä ja suoraviivaisella terveellä järjellään; niin pian kuin hänen hermostunut arkuutensa on vain onnellisesti voitettu, hän on täysin normaali. Mutta yleensä hän lukee ja kirjoittaa mieluummin kuin puhuu, sillä kirjat ovat alallaan eivätkä hoputa; Ludvig XVI (sitä ei uskoisi) lukee mielellään ja paljon, hänellä on hyvät tiedot historiassa ja maantieteessä, hän parantaa lakkaamatta englantiaan ja latinaansa, jossa häntä auttaa erinomainen muisti. Asiakirjansa ja tilikirjansa hän pitää moitteettomassa järjestyksessä; joka ilta hän merkitsee muistiin selvällä, pyöreällä, melkein kaunokirjoitusmaisella käsialallaan elämänsä viheliäiset mitättömyydet (»ampunut kuusi saksanhirveä», »ottanut peräruiskeen») päiväkirjaan, joka ymmärtämättömässä, kaiken maailmanhistoriallisesti tärkeän sivuuttamisessaan tekee suorastaan järkyttävän vaikutuksen Hän on keskinkertaisen, epäitsenäisen älyn mallikuva, luonnostaan aiottu sanokaamme luotettavaksi tullireviisoriksi tai kansliavirkamieheksi, johonkin puhtaasti koneelliseen ja alempiasteiseen toimintaan tapausten varjossa, mihin hyvänsä, mutta ei yhteen asemaan: hallitsijaksi.

Mutta varsinaisesti kohtalokasta Ludvig XVI:n luonteessa on se, että hänellä on lyijyä veressä. Jotakin kankeata, raskasta on hyytämässä hänen suoniaan, ei mikään käy häneltä helposti. Yhäti täytyy tämän rehellisesti ponnistelevan miehen voittaa itsessään materian vastus, eräänlainen uneliaisuus, voidakseen tehdä, ajatella tai edes tuntea jotakin. Hänen hermonsa ovat herpaantuneiden kuminauhojen tavoin kykenemättömät tiukkenemaan, jännittymään, värähtelemään, ne eivät säteile sähköä. Tämä synnynnäinen hermotylsyys tekee Ludvig XVI:lle jokaisen voimakkaan tunteen mahdottomaksi: rakkauden (sekä henkisessä että fysiologisessa mielessä), ilon, mielihyvän, ahdistuksen, tuskan, pelon; mitkään tunteen elementit eivät tunkeudu hänen yhtäkaikkisuutensa elefantinnahan läpi, eikä edes välitön hengenvaara saa häntä havahdutetuksi horrostilastaan. Vallankumouksellisten hyökätessä Tuilerioihin hänen valtimonsa ei kiihdy hiukkaistakaan, giljotiinia edeltävä yökään ei voi järkyttää hänen hyvänolonsa molempia tukipylväitä, unta ja ruokahalua. Ei milloinkaan tämä mies, edes pistoolinpiippu rintaansa vastaan, voi kalveta, ei milloinkaan hänen tylsissä silmissään välähdä viha, ei mikään voi häntä säikäyttää mutta ei mikään myöskään häntä innosta. Vain kaikkein karkein ponnistus, kuten sepäntyö ja metsästys, saattaa ainakin ulkonaisesti hänen ruumiinsa liikkeeseen; kaikki herkkä, hienohenkinen, sulava, siis taide, musiikki, tanssi, sitävastoin jää kokonaan hänen tunnemaailmansa ulkopuolelle; ei mikään runotar eikä mikään jumala kykene panemaan hänen tylsiä aistejaan väräjämään, ei edes Eroskaan. Kahtenakymmenenä vuotena Ludvig XVI ei milloinkaan himoinnut muuta naista kuin sitä, minkä hänen isoisänsä oli määrännyt hänen puolisokseen; hänen kanssaan hän pysyy onnellisena ja tyytyväisenä, samoinkuin hän on tyytyväinen kaikkeen suorastaan kuohuttavassa kieltäymyksellisyydessään. Sen tähden oli kohtalon pirullista ilkeyttä vaatia juuri sellaiselta jäykältä ja tylsän animaaliselta luonteelta koko vuosisadan historiallisesti tärkeimpiä ratkaisuja, asettaa sellainen kauttaaltaan passiivinen henkilö mitä kammottavimman maailmankatastrofin eteen. Sillä juuri siellä, missä teko alkaa, missä tahdon lihaksen tulee jännittyä hyökkäykseen tai puolustukseen, tämä ruumiillisesti roteva mies osoittautuu mitä surkeimmalla tavalla heikoksi: jokainen ratkaisu merkitsee Ludvig XVI:lie aina mitä hirvittävintä neuvottomuutta. Hän osaa vain myöntyä, vain tehdä, mitä muut tahtovat, koska hän ei itse tahdo muuta kuin rauhaa, rauhaa, rauhaa. Ahdistettuna ja yllätettynä hän lupaa jokaiselle, mitä tämä pyytää, ja yhtä velttona ja auliina seuraavalle päinvastaista; se, joka kääntyy hänen puoleensa, on jo saanut hänet valtoihinsa. Tämän määrättömän heikkouden vuoksi Ludvig XVI yhä uudelleen tulee syyttömänä syylliseksi ja rehellisimmistäkin tarkoituksistaan huolimatta epärehelliseksi, vaimonsa, ministeriensä leikkikaluksi, pahvikuninkaaksi ilman hilpeyttä ja ryhtiä. Hän on onnellinen, jos hänet jätetään rauhaan, epätoivoinen ja omiaan tekemään toiset epätoivoisiksi niinä hetkinä, jolloin hänen todella pitäisi hallita. Jos vallankumous, sensijaan että se katkaisi hänen lyhyen paksun kaulansa mestauspiilulla, olisi tälle hyvänahkaiselle, tylsälle ihmiselle jossakin suonut pienen talonpoikaismökin pikku puutarhoineen ja vaatimattoman toimen, se olisi tehnyt hänet onnellisemmaksi, kuin hänet teki Reimsin arkkipiispa Ranskan kruunulla, jota hän vailla ylpeyttä, vailla iloa ja vailla arvokkuutta kantoi päässään kaksikymmentä vuotta.

Tällaista hyväluontoisen epämiehekästä miestä ei imartelevinkaan hovin runoilijoista ole koskaan uskaltanut ylistää imperaattoriksi. Sitävastoin kaikki taiteilijat kilvan ihannoivat kuningatarta kaikin muodoin ja sanoin, he kuvaavat häntä marmorissa, terrakotassa, porsliinissa, pastellissa, siroissa norsunluuminiatyyreissä ja viehättävissä runoissa, sillä hänen kasvoissaan, hänen olemuksessaan kuvastuu suorastaan täydellisenä ajan ihanne. Hentona, solakkana, suloisena, kiehtovana, leikkivänä ja kokettina yhdeksäntoistavuotias heti ensi hetkestä tulee rokokoon jumalattareksi, muodin ja vallitsevan maun esikuvalliseksi tyypiksi; jos joku nainen haluaa itseään pidettävän kauniina ja puoleensavetävänä, hän tahtoo olla hänen kaltaisensa. Silti Marie Antoinette’illa ei oikeastaan ole merkitseviä eikä liioin erikoisen luonteenomaisia kasvoja; hänen puhdas, hienomuotoinen kasvosoikionsa pienine pikantteine epäsäännöllisyyksineen kuten voimakkaine habsburgilaisine alahuulineen ja hieman liian latteine otsineen ei tenhoa henkisellä ilmeellään eikä millään persoonallisen fysiognoomisella piirteellä. Jotakin kylmää ja tyhjää, emaljihohteista huokuu näistä kehittymättömistä, vielä itseään kohtaan uteliaista tytönkasvoista, joihin vasta myöhemmät kypsät vuodet lisäävät eräänlaista majesteetillista täydellisyyttä ja päättäväisyyttä. Vain hempeät ja ilmeeltään erittäin vaihtelevaiset silmät, jotka helposti kostuvat kyynelistä sitten jälleen heti säkenöidäkseen leikkiä ja kujeita, viittaavat tunteen eloisuuteen, ja likinäköisyys antaa niiden pinnalliselle, ei kovin tummalle sinelle vienon ja liikuttavan sävyn; mutta ei missään tahdontiukkuus piirrä jyrkkää luonteenpiirtoa tähän kalpeaan soikioon: näemme vain pehmeän, taipuvaisen luonteen, joka antaa hetken tunnelman temmata itsensä mukaansa ja joka kauttaaltaan naisellisena alati vain seuraa tunteensa ailahduksia. Tämä hento suloisuus on myös se puoli, jota kaikki Marie Antoinette’issa ennen muuta ihailevat. Todella kaunista tässä naisessa on oikeastaan vain oleellisesti naisellinen, uhkea, tuhkanharmaasta punertavaan hohtava tukka, porsliinin valkeus ja hänen hipiänsä hienous, muotojen täyteläinen pehmeys, hänen norsunluunsileiden ja hennonpyöreiden käsivarsiensa täydelliset piirteet, hänen käsiensä hyvinhoidettu kauneus, koko hänen vasta puoleksi kehittyneen tyttömäisyytensä kukkeus ja tuoksu, tosin liian häipyvä ja hieno sulo, voidakseen kokonaan tulla näkyviin hänen muotokuvissaan.

Sillä myös häntä esittävät harvat mestarilliset kuvat salaavat meiltä vielä kaikista oleellisimman hänen luonteestaan, kaikkein persoonallisimman hänen vaikutuksestaan. Kuvat voivat melkein aina vangita vain ihmisen väkinäisen kankean asennon, ja Marie Antoinette’in varsinainen tenho piili, siitä on olemassa vain yksi mielipide, hänen liikkeittensä verrattomassa suloudessa. Vasta elävissä liikkeissään Marie Antoinette paljastaa ruumiinsa synnynnäisen musikaalisuuden; kun hän siroilla jaloillaan pitkänä ja solakkana kulkee peilisalien jonon läpi, kun hän koketin sulavana vaipuu nojatuoliin juttelemaan, kun hän vallattomana hypähtää ylös ja kevein askelin juoksee ylös portaita, kun hän luontevan suloisella eleellä ojentaa häikäisevän valkoisen kätensä suudeltavaksi tai sydämellisesti panee käsivartensa ystävättären vyötärölle, hänen ryhtinsä on täysin vaivaton ja pelkästään naisellisen intuitionsa voimasta täydellinen. »Kun hän on seisoallaan», kirjoittaa aivan haltioituneena muuten viileä englantilainen Horace Walpole, »hän on kaunis kuin veistokuva, kun hän liikkuu, on hän elävä sulotar.» Ja todella, hän ratsastaa, hän leikkii palloa kuin amatsooni; kaikkialla, missä hänen notkea lahjakas ruumiinsa tulee kysymykseen, hän voittaa hovinsa kauneimmat naiset, ei ainoastaan taitavuudessa, vaan myös aistillisessa suloudessa, ja ihastunut Walpole torjuu tarmokkaasti vastaväitteen, ettei hän tanssissa aina tarkoin noudattaisi rytmiä, sillä kauniilla käänteellä, että siinä tapauksessa musiikissa on vika. Oikeasta vaistosta — jokainen nainen tuntee kauneutensa lain — Marie Antoinette sentähden rakastaa liikettä. Levottomuus on hänen oikea elementtinsä; sitävastoin hiljaa istuminen, kuunteleminen, lukeminen, tarkkaaminen, ajatteleminen ja eräässä mielessä jopa nukkuminenkin ovat hänelle sietämättömiä kärsivällisyyden koetuksia. Aina hänen pitää liikkua sinne tänne, ryhtyä johonkin, alati tehdä jotakin uutta eikä mitään loppuun asti, alati olla menossa silti todenteolla rasittamatta itseään; alati vain tuntea, ettei aika seiso paikallaan, alati olla sen kintereillä, ehtiä sen ohi! Hän ei halua syödä kauan, vain kiireesti maistaa hiukan sokerikakkua, ei kauan nukkua, ei kauan ajatella, vain rientää eteenpäin vaihtelevassa tyhjäntoimituksessa! Niin muodostuu Marie Antoinette’in kahdestakymmenestä kuningattarena olon vuodesta loputon, hänen oman minänsä ympärillä pyörivä liike, joka suuntautumatta mihinkään ulkonaiseen tai sisäiseen päämäärään inhimillisesti ja poliittisesti merkitsee täydellistä tyhjän jauhamista.

Tämä ryhdittömyys, tämä sisäisen keskityksen puute, tämä suuren ja vain virheellisesti käytetyn voiman tuhlaus on se, mikä Marie Antoinette’issa niin katkeroittaa hänen äitiään: hän tietää tarkoin, tuo vanha ihmistuntija, että tämä luonnostaan lahjakas ja myös sielukas tyttö voisi saada sata kertaa enemmän itsestään irti. Marie Antoinette’in tarvitsisi olla vain sitä, mitä hän pohjimmiltaan on, ja hänellä olisi kuninkaallinen mahti; mutta onnettomuudekseen hän mukavuudenrakkaudesta alinomaa elää oman henkisen tasonsa alapuolella. Aitona itävallattarena hänellä on epäilemättä runsaasti lahjoja monenlaisiin asioihin, mutta valitettavasti ei vähintäkään tahtoa vakavasti käyttää näitä synnynnäisiä lahjoja, saatikka sitten syventää niitä: kevytmielisesti hän hajoittaa lahjansa etsiessään omaa huviaan. »Hänen ensimmäinen virikkeensä», lausuu hänestä Josef II, »on aina oikea, ja jos hän pysyisi siinä, ajattelisi pikkuisen enemmän, hän olisi erinomainen.» Mutta juuri tämä täytymys pikkuisenkin ajatella käy hänen epävakaiselle temperamentilleen jo taakaksi; kaikki muu ajattelu kuin hetken sanelema merkitsee hänelle ponnistusta, ja hänen oikukkaan ylimielinen luonteensa vihaa kaikenlaista henkistä ponnistusta. Hän haluaa vain leikkiä, vain helppoutta joka asiassa, ei missään nimessä vaivannäköä, ei mitään todellista työtä. Marie Antoinette juttelee yksinomaan suullaan eikä ollenkaan päällään. Kun häntä puhutellaan, hän kuuntelee hyppäyksellisen hajamielisesti; keskustelussa, joka on viehättävää tenhoavassa rakastettavuudessaan ja säkenöivässä helppoudessaan, hän päästää käsistään hetken kuluttua jokaisen ajatuslangan, hän ei puhu, ei ajattele, ei lue mitään loppuun, ei tarraudu mihinkään kiinni imeäkseen siitä todellisen kokemuksen ydinmehua. Sentähden hän ei myöskään välitä mistään kirjoista, ei mistään valtiotoimista, ei mistään vakavasta, mikä vaatii täsmällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, ja vain vastahakoisesti, kärsimättömästi, raaputtavalla käsialalla hän kyhää kokoon kaikkein välttämättömimmät kirjeensä; yksinpä äidillekin lähetetyissä kirjeissä huomaa usein selvästi halun päästä valmiiksi. Hän haluaa välttää kaikkea, mikä vaikeuttaa elämää, kaikkea, mikä tekee mielen synkäksi tai rasittavaksi tai alakuloiseksi. Se, joka parhaiten osaa leikkiä pois tämän ajatuslaiskuuden, on hänen silmissään viisain mies, se, joka vaatii ponnistusta, vaivalloinen pedantti, ja hyppäyksellä hän riistäytyy irti kaikista järkevistä neuvonantajistaan lähteäkseen kavaljeeriensa ja samanmielistensä luo. On vain nautittava, ei annettava ajattelun ja laskemisen ja säästämisen häiritä itseään, niin ajattelee hän ja niin ajattelevat kaikki hänen piirissään. Elää vain mielitekojensa mukaan eikä harkita: siinä kokonaisen sukukunnan moraali, kahdeksannentoista vuosisadan, jonka kuningattareksi kohtalo on vertauskuvan tavoin hänet asettanut, jotta hän näkyvästi eläisi sen kanssa ja näkyvästi sen kanssa kuolisi.

Räikeämpää luonnevastakohtaa kuin tämä peräti yhteensopimaton pari ei kukaan runoilija voisi keksiä; ruumistensa viimeistä hermoa myöten, aina veren rytmiin, aina temperamenttinsa äärimmäisiin värähtelyihin asti Ludvig XVI ja Marie Antoinette edustavat kaikkien ominaisuuksiensa ja omituisuuksiensa puolesta suorastaan antiteesin kouluesimerkkiä. Edellinen on raskas, jälkimmäinen keveä, edellinen kömpelö, jälkimmäinen notkea, edellinen jäykkä, jälkimmäinen helmeilevä, edellinen tylsähermoinen, jälkimmäinen liehuvan hermostunut. Ja edelleen sielullisella alalla: mies on päättämätön, vaimo liian nopeasti päättävä, mies hitaasti harkitseva, vaimo heti valmis myöntämään tai kieltämään, mies ankaran jumalinen, vaimo autuaallisesti maailmaan rakastunut, mies vaatimattoman nöyrä, vaimo koketin itsetietoinen, mies pedanttinen, vaimo hutiloiva, mies säästäväinen, vaimo tuhlailevainen, mies liian vakava, vaimo määrättömän kevytmielinen, mies raskasverinen syvälläkulkija, vaimo kuin vaahtoa ja aaltojen tanssia. Mies viihtyy mieluimmin yksin, vaimo äänekkäässä, meluavassa seurassa, mies rakastaa animaalisen tylsällä mielihyväliä paljoa ruokaa ja raskasta viiniä, vaimo ei milloinkaan koske viiniin, syö vähän ja nopeasti. Miehen elementtinä on uni, vaimon tanssi, miehen maailma on päivä, vaimon yö; siten liikkuvat heidän elämänkellojensa viisarit alati kuten aurinko ja kuu vastakkaisiin suuntiin. Kello yhdeltätoista, kun Ludvig XVI paneutuu nukkumaan, Marie Antoinette vasta oikein alkaa herätä eloon, tänään hän lähtee pelisaliin, huomenna tanssiaisiin, aina uusiin paikkoihin; kun mies aamulla jo tuntikausia on ratsastanut metsästämässä, vaimo vasta alkaa nousta vuoteestaan. Eivät missään, ainoassakaan kohdassa heidän tottumuksensa, heidän taipumuksensa, heidän päiväjärjestyksensä lankea yhteen; oikeastaan Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n elämän suurin osa on »vie à part» [Erillään eläminen], samoinkuin he (Maria Teresian suruksi) melkein aina noudattavat sääntöä »lit à part» [Erillään nukkuminen].

Huono, riitaisa, ärtynyt, vaivalloisesti koossa pysyvä avioliitto siis? Kaikkea muuta! Päinvastoin kauttaaltaan sopusointuinen, tyytyväinen avioliitto — ja ellei alussa olisi ollut miehen aviollista kykenemättömyyttä tunnettuine tuskallisine vaikutuksineen, se olisi ollut jopa täysin onnellinen. Sillä jännityksien syntymiseksi tarvitaan kummallakin puolen eräänlaista voimaa, tahdon täytyy asettua tahtoa vastaan, kovan kovaa vastaan. Mutta nämä molemmat, Marie Antoinette ja Ludvig XVI, välttävät kaikkea hankausta ja jännitystä, mies ruumiillisesta, vaimo sielullisesta velttoudesta. »Makuni ei ole sama kuin kuninkaan», pakisee Marie Antoinette löyhästi eräässä kirjeessään, »hän ei harrasta muuta kuin metsästystä ja mekaanista työtä... te myöntänette, ettei asemani pajassa olisi erikoisen luonteva: en olisi siellä Vulkanus, ja Venuksen osa miellyttäisi miestäni kenties vielä vähemmän kuin muut taipumukseni.» Ludvig XVI:lle taas hänen vinhat, meluavat huvituksensa eivät ollenkaan ole mieleisiä, mutta tuolla veltolla miehellä ei ole tahtoa eikä voimaa puuttua tarmokkaasti asiaan; hyväntahtoisena hän hymyilee vaimonsa vallattomuuksille ja on pohjaltaan ylpeä siitä, että hänellä on niin suuresti ihailtu, hurmaava vaimo. Mikäli hänen heikko tunteensa ylimalkaan kykenee värähtelemään, tämä kelpo mies on omalla tavallaan — siis kömpelösti ja rehellisesti — kauniille ja ymmärrykseltään yläpuolellaan olevalle vaimolleen täysin alamainen, hän vetäytyy alemmuudestaan tietoisena syrjään, jottei estäisi hänen valoaan loistamasta. Vaimo taas puolestaan hymyilee hiukan mukavuudenhaluiselle aviomiehelleen, mutta ilman ilkeyttä, sillä hänkin pitää hänestä eräänlaisella anteeksiantavalla tavalla, suunnilleen kuin suuresta pörröisestä bernhardilaiskoirasta, jota silloin tällöin kutkutetaan ja hyväillään, koska se ei milloinkaan murise ja kuuliaisena ja hellänä tottelee pienintäkin viittausta: ajan pitkään ei tuolle kelpo paksunahalle voi olla vihoissaan, jo pelkästä kiitollisuudesta ei, sillä mies antaa hänen toimia oikkujensa mukaan, vetäytyy hienotunteisesti takaisin huomatessaan, ettei hänen seuraansa haluta, ei milloinkaan astu ilmoittautumatta hänen huoneeseensa ja on ihanteellinen aviomies, joka säästäväisyydestään huolimatta yhä edelleen maksaa hänen velkansa ja sallii hänelle kaiken, lopulta rakastajankin. Mitä kauemmin Marie Antoinette elää Ludvig XVI:n kanssa, sitä enemmän hän alkaa kunnioittaa hänen kaikessa heikkoudessaankin erittäin kunnioitusta ansaitsevaa luonnettaan. Tästä diplomaattisesti solmitusta avioliitosta kehittyy vähitellen todellinen toveruus, hyvä sydämellinen yhdessäolo, joka tapauksessa sydämellisempi kuin on laita useimpien tuon ajan ruhtinaallisten avioliittojen.

Vain rakkaus, tämä suuri ja pyhä sana, on mieluimmin tässä yhteydessä jätettävä mainitsematta. Todelliseen rakkauteen tältä epämiehiseltä Ludvigilta puuttuu sydämen energia; Marie Antoinette’in mieltymyksessä häneen on toiselta puolen liian paljon sääliä, liian paljon alentuvaisuutta, liian paljon anteeksiantavaisuutta, että tätä mietoa sekoitusta vielä voitaisiin nimittää rakkaudeksi. Ruumiillisesti tämä hienosyinen ja hento nainen saattoi ja hänen täytyikin velvollisuuden tunnosta ja valtiosyiden vuoksi antautua miehelleen, mutta olisi sulaa mielettömyyttä otaksua, että tämä kömpelö, mukavuudenhaluinen, tunnelaiska mies, tämä Falstaff, olisi tässä iloluontoisessa naisessa voinut herättää ja tyydyttää eroottisten jännitysten virran. »Rakkautta hän ei häntä kohtaan tunne ollenkaan», ilmoittaa suorasukaisesti, levollisen asiallisesti todeten Josef II Pariisissa ollessaan Wieniin, ja kun tytär puolestaan kirjoittaa äidilleen, että kolmesta veljeksestä hänelle edelleenkin on rakkain se, jonka Jumala on määrännyt hänelle aviopuolisoksi, sanoo tämä »edelleenkin», tämä kavalasti riveihin luiskahtanut »edelleenkin» enemmän kuin hän tietoisesti tahtoi ilmaista, jotakin sentapaista kuin: koska en voinut saada parempaa miestä, on tämä säädyllinen kelpo puoliso aina »edelleenkin» hyväksyttävin korvike. Tässä yhdessä sanassa näkyy hänen haalean suhteensa koko lämmönaste. Nyt Maria Teresia lopultakin olisi — hän saa toisesta, Parmassa olevasta tyttärestään kuulla paljoa pahempia asioita — tyytyväinen tähän venyvään avioliittokäsitykseen, jos Marie Antoinette vain osoittaisi hieman enemmän teeskentelytaitoa ja sielullista tahtia esiintymisessään, jos hän vain osaisi paremmin toisilta salata, että hän miehenä pitää kuninkaallista puolisoaan nollana, quantité négligeable’ina! [Seikka, suure, tekijä, jota ei tarvitse ottaa huomioon.] Mutta Marie Antoinette — ja tätä Maria Teresia ei anna anteeksi — unohtaa muotojen säilyttämisen ja samalla puolisonsa kunnian; kaikeksi onneksi juuri äiti ajoissa saa tietoonsa erään näistä kevytmielisistä sanoista. Eräs hänen valtiollisista ystävistään, kreivi Rosenberg, on tullut vierailulle Versailles’iin, Marie Antoinette on mieltynyt hienoon, vanhaan, kohteliaaseen herraan ja päässyt hänen kanssaan niin luottamuksellisiin suhteisiin, että hän kirjoittaa hänelle Wieniin iloisen pakinoivan kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka hän salaa on pitänyt miestään narrina, kun Choiseulin herttua pyysi häneltä audienssia. »Te uskotte minua mielellänne sanoessani, etten nähnyt häntä ilman kuninkaan suostumusta. Mutta ette voi aavistaa, miten suurta taitoa käytin, jotten näyttäisi pyytävän lupaa. Minä sanoin, että mielelläni näkisin herra Choiseulin, mutta en vielä vain ollut selvillä päivästä, ja tämän tein niin ovelasti, että tuo miesraukka (»le pauvre homme» [Miesparka, -paha, -raukka] itse sai keksiä tunnin, jolloin mukavimmin saatoin tavata hänet. Mielestäni olen tässä asiassa vain erinomaisella tavalla käyttänyt hyväkseni oikeuttani naisena.» Täysin ajattelemattomasti! valuu Marie Antoinette’in kynästä sana »pauvre homme», huolettomana hän sinetöi kirjeen, sillä hän uskoo vain kertoneensa hauskan kaskun, ja nimitys »pauvre homme» merkitsee hänen sydämensä kielessä aivan rehellisen hyväntahtoisesti: »kelpo miesparka». Mutta Wienissä luetaan tämä myötätunnon, säälin ja ylenkatseen sekailmaus toisin. Maria Teresia huomaa heti, mikä vaarallinen tahdittomuus sisältyy siihen, että Ranskan kuningatar yksityiskirjeessä nimittää julkisesti Ranskan kuningasta, kristikunnan korkeinta herraa sanalla »pauvre homme», siinä, ettei hän edes kunnioita hallitsijaa puolisossaan. Millaisessa äänilajissa mahtaakaan tämä tuulihattu suullisesti laskea pilaa Ranskan käskijästä puutarhajuhlissa ja naamiohuveissa Lamballe’iensa, Polignaciensa, nuorten kavaljeeriensa seurassa! Heti pidetään Wienissä ankara neuvottelu ja Marie Antoinette’ille kirjoitetaan niin päättävä kirje, ettei keisarillinen arkisto vuosikymmeniin ole sallinut sen julkaisemista. »En voi olla Sinulle sanomatta», toruu vanha keisarinna velvollisuutensa unohtanutta tytärtään, »että kirjeesi kreivi Rosenbergille on minua hämmästyttänyt äärimmilleen. Millaisia ilmauksia Sinä käytätkään, millaiseen kevytmielisyyteen teet itsesi syypääksi! Missä on arkkiherttuatar Marie Antoinette’in ennen niin hyvä, niin hellä, niin altis sydän? Minä näen siinä vain juonittelua, pikkumaista vihaa, pilkkaa ja häijyyttä; juonittelua, jossa joku Pompadour, joku Dubarry voisi olla osallisena, mutta ei prinsessa eikä varsinkaan korkea prinsessa Habsburg-Lothringenin suvusta täynnä hyvyyttä ja tahtia. Aina minua on huolestuttanut nopea menestyksesi ja kaikki, jotka sinua imartelevat, siitä talvesta alkaen, jolloin sinä heittäydyit huvituksiin ja naurettaviin muoteihin ja muihin hullutuksiin. Tämä syöksyminen huvituksesta huvitukseen ilman kuningasta, vaikka tiedät, ettei se häntä ilahduta ja että hän pelkästä myöntyväisyydestä seuraa mukanasi tai sietää niitä, kaikki tämä saattoi minut aikaisemmissa kirjeissäni ilmaisemaan oikeutetun levottomuuteni. Näen tämän kirjeen vain antaneen sille vahvistuksen. Millaista kieltä Sinä käytätkään! ’Le pauvre homme’! Minne on joutunut respektisi ja kiitollisuutesi kaikesta hänen huomaavaisuudestaan? Jätän sen Sinun itsesi ajateltavaksi enkä sano enempää, vaikka olisi paljonkin sanottavaa... mutta jos minä vast’edes vielä huomaan sellaisia sopimattomuuksia, en voi vaieta, koska liiaksi rakastan Sinua, ja minä näen sellaisia valitettavasti vielä enemmän kuin koskaan ennen, koska tiedän Sinut niin kevytmieliseksi, niin kiivaaksi ja niin täysin harkitsemattomaksi. Sinun onnestasi voi tulla nopea loppu ja voit omasta syystäsi syöksyä mitä suurimpaan onnettomuuteen, ja tämä kaikki vain tuon kauhistavan huvitteluhalusi johdosta, joka ei anna Sinulle aikaa mihinkään vakavaan askarteluun. Mitä kirjoja Sinä oikeastaan luet? Ja siitä huolimatta uskallat sekaantua kaikkeen, mitä tärkeimpiin asioihin ja ministereiden valitsemiseen? ... Näyttää siltä, että apotti ja Mercy ovat tulleet Sinulle vastenmielisiksi sentähden, että he eivät matki näitä alhaisia imartelijoita, vaan tahtovat tehdä Sinut onnelliseksi eivätkä ainoastaan huvitella ja saada hyötyä Sinun heikkoudestasi. Eräänä päivänä olet sen älyävä, mutta liian myöhään. Toivon, ettei minun tarvitse elää tätä hetkeä, ja rukoilen Jumalaa päättämään päiväni niinpian kuin mahdollista, koska en enää voi olla Sinulle hyödyksi, koska en voisi kestää sitä, että menettäisin ja näkisin onnettomana lapseni, jota hellästi olen rakastava viimeiseen hetkeeni asti.»

Eikö hän liioittele, eikö hän liian aikaisin maalaa paholaista seinälle tuon pienen, mutta vain ylimielisyydessä lausutun »pauvre homme»-pilasanan vuoksi? Mutta Maria Teresialle ei tässä tapauksessa ole kysymys satunnaisesta sanasta, vaan oireesta. Tämä lausunto ilmaisee hänelle salamanvälähdyksen tavoin, kuinka vähän kunnioitusta Ludvig XVI nauttii omassa avioliitossaan ja kuinka vähän koko hovipiirissä. Äidin sydän käy levottomaksi. Jos valtiossa hallitsijan ylenkatsominen jo horjuttaa lujimpia tukihirsiä, omaa perhettä, kuinka silloin muut tuet ja pylväät voivat pysyä myrskyssä pystyssä? Kuinka voi uhattu monarkia säilyä ilman monarkkia, valtaistuin keskellä pelkkiä statisteja, joilla ei ole kuningasajatusta veressään eikä aivoissaan eikä sydämessään? Heikko raukka ja huvittelunhaluinen nainen, edellinen liian vitkaan ajatteleva, toinen liian ajattelematon, kuinka nämä köykäiset olennot voisivat puolustaa dynastiaansa uhkaavasti synkistyvää aikaa vastaan? Todellisuudessa vanha keisarinna ei ole tyttärelleen ollenkaan vihoissaan, hän on vain huolissaan hänestä.

Ja todella, kuinka voisikaan vihastua näille kahdelle, kuinka voisikaan heidät tuomita? Yksinpä Konventille, heidän syyttäjälleen, kävi hyvin vaikeaksi selittää tämä »miesparka» tyranniksi ja ilkimykseksi; perimmältään ei näissä kummassakaan ollut hituistakaan ilkeämielisyyttä eikä liioin, kuten enimmäkseen on laita keskimittaisten luonteiden, mitään kovuutta, mitään julmuutta, eipä edes kunnianhimoa ja karkeata turhamaisuuttakaan. Kuitenkaan heidän hyvät puolensakaan eivät valitettavasti kohoa porvarillisen keskitason yläpuolelle: heissä on kunniallista hyvänahkaisuutta, löyhää suvaitsevaisuutta, lauhkeata hyväntahtoisuutta. Jos he olisivat joutuneet keskelle aikaa, joka olisi ollut yhtä keskinkertainen kuin he itse, he olisivat eläneet kunnialla ja tehneet kohtalaisen hyvän vaikutuksen. Mutta yhtä vähän Marie Antoinette kuin Ludvig osasi sisäisen myötäkehityksen kautta asettaa draamalliseksi korostuvaa aikakautta vastaan vastaavaa sydämenylevyyttä; he osasivat paremmin kuolla kunniakkaasti kuin elää voimakkaasti ja sankarillisesti. Jokaisen tapaa aina vain se kohtalo, jonka herraksi hän ei kykene pääsemään — kaikessa tappiolle joutumisessa piilee syvempi ajatus ja syyllisyys. Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n tapauksessa Goethe on lausunut tuomionsa heidän sisäisestä arvostaan sanoessaan viisaasti:

    Warum denn wie mit einem Besen
    Wird so ein König hinausgekehrt?
    Wären sie Könige gewesen
    Sie ständen alle noch unversehrt.

    [Miksi siis sellainen kuningas
    kuin luudalla lakaistaan pois?
    Jos he olisivat (todella) olleet kuninkaita,
    he olisivat vielä kaikki
    vahingoittumattomina paikoillaan.]

ROKOKOON KUNINGATAR

Sinä hetkenä, jolloin Marie Antoinette, Fredrik Suuren vanhan vastustajan Maria Teresian tytär, astuu Ranskan valtaistuimelle, tulee hän, Itävallan perivihollinen, levottomaksi. Kirjeen toisensa jälkeen hän lähettää Preussin lähettiläälle, että tämä huolellisesti tutkisi hänen poliittisia suunnitelmiaan. Itse asiassa vaara on hänelle suuri. Marie Antoinette’in tarvitsisi vain tahtoa, aivan vähäisen nähdä vaivaa, ja kaikki Ranskan diplomatian langat kulkisivat yksistään hänen kätensä kautta, Eurooppaa hallitsisi kolme naista, Maria Teresia, Marie Antoinette ja Venäjän Katarina. Mutta Preussin onneksi, omaksi onnettomuudekseen Marie Antoinette’ia ei vähimmässäkään määrässä vedä puoleensa suurenmoinen, maailmanhistoriallinen tehtävä, hän ei ajattele aikansa ymmärtämistä, vaan yksinomaan ajan tappamista, huolimattomasti hän tarttuu kruunuun kuin leikkikaluun. Sensijaan, että hän käyttäisi saamaansa valtaa, hän tahtoo vain nauttia siitä.

Tämä oli Marie Antoinette’in kohtalokas virhe alusta alkaen: hän tahtoi voittaa naisena eikä kuningattarena, hänen pienet naiselliset riemuvoittonsa merkitsivät hänelle enemmän kuin maailmanhistorian suuret ja laajakantoiset, ja koska hänen huvinhaluinen sydämensä ei osannut antaa kuningasajatukselle mitään sielullista sisällystä, vaan ainoastaan täydellisen muodon, kutistui hänen käsissään suuri tehtävä turhanpäiväiseksi leikiksi, korkea asema näyttelijärooliksi. Kuningattarena oleminen merkitsee Marie Antoinette’ille viidentoista kevytmielisen vuoden ajan yksinomaan sitä, että häntä ihaillaan hovin eleganteimpana, koketeimpana, parhaimmin puettuna, hemmotelluimpana ja ennen kaikkea tyytyväisimpänä naisena, että hän saa olla arbiter elegantiarum, [Hienouksien, maun tuomari] johtava maailmannainen tuossa ylhäisen ylikultivoidussa seuramaailmassa, joka pitää itseään maailmana. Kaksikymmentä vuotta hän näyttelee Versaillesin yksityisnäyttämöllä, joka japanilaisen kukkassillan tavoin kaartuu kuilun ylle, itseensä rakastuneena täydellisen rokokookuningattaren primadonnanosaa tyylikkäästi ja viehkeästi, mutta kuinka niukaksi jää tämän seurapiirikomedian ohjelmisto: pari pientä haihtuvaa koketteriaa, pari ohutta juonittelua, hyvin vähän henkevyyttä ja hyvin paljon tanssia. Näissä leikeissä ja leikittelyissä hänellä ei kuninkaana rinnallaan ole ketään oikeata kanssapelaajaa, ei ketään todellista sankaria ja alati sama, ikävystyneen snobistinen katsojakunta, samalla kuin kullattujen ristikkoporttien takana monimiljoonainen kansa odottaa nähdäkseen valtiattarensa. Mutta tuo sokaistunut ei hellitä rooliaan, hän ei väsy yhä uusilla mitättömyyksillä huumaamasta järjetöntä sydäntään; eipä hän edes lakkaa niistä, kun Pariisista jo ukonjyrinä uhkaavana vyöryy Versaillesin puutarhojen yli. Vasta kun vallankumous väkivaltaisesti työntää hänet tältä pikkuiselta rokokoonäyttämöltä maailmanhistorian suurelle ja traagilliselle näyttämölle, hän huomaa sen suunnattoman erehdyksen, että hän kaksikymmentävuotta on valinnut näyteltäväkseen liian pienen osan, subretin, salonkinaisen osan, vaikka kohtalo oli suonut hänelle voimaa ja sielunlujuutta sankariosaan. Myöhään hän huomaa tämän erehdyksen, mutta ei kuitenkaan liian myöhään. Sillä juuri sinä hetkenä, kun hän ei enää saa elää kuningattarena osaansa ja vain saa kuolla sellaisena, paimenkomedian traagillisessa jälkinäytöksessä, hän saavuttaa todelliset mittansa. Vasta kun leikki muuttuu todellisuudeksi ja häneltä riistetään kruunu, Marie Antoinette’ista todella tulee sydämeltäänkin kuningatar.

Tämä Marie Antoinette’in ajatus- tai pikemminkin ajattelemattomuussyyllisyys, se, että hän melkein kahdenkymmenen vuoden ajan uhraa oleellisen mitättömälle, velvollisuuden nautinnolle, raskaan helpolle, Ranskan pienelle Versailles’ille, todellisen maailman leikkimaailmalleen, — tämä historiallinen syyllisyys on melkein käsittämätön. Jotta voisi havainnollisesti käsittää hänen järjettömyytensä, on parasta ottaa näytteeksi Ranskan kartta ja piirtää siihen se viheliäisen pieni alue, jonka piirissä Marie Antoinette vietti hallituskautensa kaksikymmentä vuotta. Tulos on hämmästyttävä. Sillä tämä kehä on niin pieni, että se keskisuuruisella kartalla muodostuu melkein pisteeksi. Versaillesin, Trianonin, Marlyn, Fontainebleaun, Saint-Cloud’n, Rambouillet’n, noiden kuuden linnan väliä, naurettavan pienellä, vain muutaman tunnin matkan laajuisella alueella pyörii hänen touhukkaan ikävystymisensä kultainen hyrrä lakkaamatta edestakaisin. Marie Antoinette ei ainoatakaan kertaa, yhtä vähän paikallisesti kuin henkisesti, ole tuntenut tarvetta astua tämän pentagrammin [Viisikulmio] ulkopuolelle, johon häntä piti teljettynä tyhmin kaikista paholaisista, huvittelupaholainen. Ei ainoatakaan kertaa melkein vuosisadan viidenneksen aikana Ranskan valtiatar tunne halua perehtyä omaan valtakuntaansa, nähdä maakuntia, joiden kuningatar hän on, mereen, joka huuhtelee rannikoita, vuoriin, linnoituksiin, kaupunkeihin ja katedraaleihin, laajaan ja vaihtelevaan maaseutuun. Hän ei ainoatakaan kertaa varasta joutilaisuudeltaan tuntiakaan käydäkseen katsomassa alamaisiaan tai edes ajatellakseen heitä, hän ei ainoatakaan kertaa astu porvariskotiin: koko tämä todellinen maailma hänen aatelispiirinsä ulkopuolella on todella hänelle olematon. Marie Antoinette ei koskaan tiedä, että Pariisin oopperatalon ympärillä leviää jättiläiskaupunki, tulvillaan köyhyyttä ja surkeutta, että Trianonin lammikoiden takana kiinalaisine ankkoineen, hyvin ravittuine joutsenineen ja riikinkukkoineen, hoviarkkitehtien siistiksi ja sieväksi rakentaman paraatikylän, Hameaun takana todelliset talonpoikaistalot törröttävät rappeutuneina ja ladot tyhjinä, että hänen puistonsa kullattujen ristikkojen tuolla puolen monimiljoonainen kansa ahertaa, näkee nälkää ja toivoo. Kenties saattoi vain tuo tietämättömyys ja halu olla tietämättä kaikesta maailman tragiikasta ja surkeudesta antaa rokokoolle tuon lumoavan luontevuuden, tuon keveän, suruttoman sulon; sillä voihan vain se, joka ei tunne maailman vakavuutta, leikkiä niin autuaallisesti. Mutta kuningatar, joka unohtaa kansan, pelaa vaarallista peliä. Pelkkä kysymys olisi paljastanut Marie Antoinette’ille maailman, mutta hän ei tahtonut kysyä. Vain katsahdus aikaan, ja hän olisi käsittänyt, mutta hän ei tahtonut käsittää. Hän tahtoi pysyä eristyneisyydessään iloisena, nuorena ja häiritsemättömänä. Virvatulen johtamana hän kulkee loppumatonta ympyrää ja laiminlyö hovimarionettiensa ja teennäisen kulttuurin keskellä elämänsä ratkaisevat ja milloinkaan korvaamattomat vuodet.

Tässä on hänen syyllisyytensä, hänen kieltämätön syyllisyytensä: siinä, että hän vertojaan hakevalla kevytmielisyydellä kohtasi historian valtavimman tehtävän, höllin mielin vuosisadan kovimman ratkaisun. Kieltämätön syyllisyys ja kuitenkin anteeksi annettava, koska se on ymmärrettävissä sen suunnattoman houkutuksen perusteella, jota voimakkaampikaan luonne tuskin olisi voinut vastustaa. Lastenkamarista aviovuoteeseen noudettuna, palatsin perähuoneista yht’äkkiä kutsuttuna korkeimpaan valtaan ikäänkuin vielä uneksivana, ei vielä valmiina, ei vielä henkisesti heränneenä, tämä hyväluontoinen, ei erikoisen voimakas, ei erikoisen valpas sielu huomaa yht’äkkiä olevansa aurinko, jonka ympärillä käy ihailun planeettain tanssi; ja kuinka roistomaisen hyvin harjaantunut onkaan tämä kahdeksannentoista vuosisadan sukukunta viettelemään nuoren naisen! Kuinka perinpohjin koulutettu hienojen imartelujen myrkynsekoitukseen, kuinka kekseliäs taidossaan hurmata mitättömyyksillä, kuinka mestarillinen liehittelyssä ja faijakilaisessa elämän keveältä kannalta ottamisen taidossa! Perehtyneenä, ylenmäärin perehtyneenä kaikkiin sielun houkutus- ja heikentämiskeinoihin hovimaailma vetää tämän kokemattoman, tämän omasta itsestään vielä uteliaan tytönsydämen heti alusta pitäen taikapiiriinsä. Kuningattarena olonsa ensi päivästä lähtien Marie Antoinette leijailee määrättömän jumaloinnin suitsutuspilven kannattamana. Sitä, mitä hän sanoo, pidetään viisaana, mitä hän tekee, lakina, se, mitä hän toivoo, täytetään. Hänellä on oikku, ja jo huomenna siitä on tullut muoti. Hän tekee tyhmyyden, ja koko hovi jäljittelee sitä innostuneena. Hänen läheisyytensä on tämän turhamaisen, kunnianhimoisen lauman aurinko, hänen katseensa lahja, hänen hymynsä onnen aihe, hänen tulonsa juhla; kun hänellä on vastaanotto, kaikki naiset, vanhimmasta nuorimpaan, ylhäisimmistä äsken hoviin päässeisiin asti, tekevät mitä kouristuksentapaisimpia, teennäisimpiä, naurettavimpia, narrimaisimpia ponnistuksia saadakseen hänen huomionsa hinnalla millä hyvänsä vain sekunniksikin kiinnitetyksi itseensä, saadakseen kuulla hänen suustaan kohteliaisuuden, sanasenkin, ja ellei sitä, niin ainakin tullakseen huomatuiksi eikä kokonaan sivuutetuiksi. Kaduilla taas kansa hänen tullessaan uskollisena riemuitsee taajoin rivein, teatterissa nousevat katselijat viimeistä paikkaa myöten, ja kulkiessaan peilien ohi hän näkee niissä ihanasti puetun ja oman menestyksensä siivittämän nuoren, kauniin naisen, suruttoman ja onnellisen, yhtä ihanan kuin hovin ihanimmat ja siten myös — sillä hän sekoittaa tämän hovin maailmaan — maailman ihanimman. Kuinka olisi mahdollista lapsellisella sydämellä, keskinkertaisella voimalla varustetun torjua luotaan niin huumaavaa onnenjuomaa, johon on sekoitettu kaikki tunteen väkevät ja makeat nesteet, miesten palvonta, naisten ihaileva kateus, kansan rakkaus ja oma ylpeys? Kuinka olisi mahdollista olla tulematta kevytmieliseksi, kun kaikki on niin kevyttä? Koska rahoja tulee lentäen yhä uusilla paperilappusilla ja sana, tuo ainoa sana »payez» [Maksakaa], hätäisesti lippuselle kirjoitettuna, tuottaa tuhansittain tukaatteja ja loihtii esiin kallisarvoisia kiviä, puutarhoja ja linnoja? Kun onnen vieno ilma niin suloisesti ja veltosti herpaisee kaikki hermot? Kuinka olisi mahdollista olla tulematta suruttomaksi ja sydämeltä kevyeksi, kun sellaiset taivaalliset siivet kiinnitetään nuoriin, häikäiseviin olkapäihin? Kuinka olisi mahdollista olla menettämättä pohjaa jalkojen alla, kun sellaiset houkutukset ovat tarjona?

Tämä elämänkäsityksen keveys, joka historian näkökulmasta katsoen epäilemättä on hänen syyllisyyttään, oli samalla koko hänen sukupolvensa syyllisyyttä: juuri täydellisesti omaksuessaan aikansa hengen Marie Antoinette’ista tuli kahdeksannentoista vuosisadan tyypillinen edustaja. Rokokoo, tuo liikasivistynyt ja ikivanhan kulttuurin hennoin kukka, hienojen ja joutilasten käsien, leikkivän ja hemmoitellun hengen vuosisata, tahtoi ennen perikatoaan ilmetä ruumiillistuneena. Nyt ei ainoakaan kuningas, ei ainoakaan mies olisi voinut edustaa tätä naisen vuosisataa historian kuvakirjassa, — ainoastaan naisen, kuningattaren hahmo saattoi aistihavainnollisesti kuvata sitä, ja tällainen rokokoon kuningatar Marie Antoinette on ollut esikuvallisella tavalla. Ollen suruttomista suruttomin, tuhlailevista tuhlailevin, galanteista ja koketeista naisista siron galantein ja tietoisen koketein hän on omassa henkilössään ilmentänyt seitsemäntoistasataluvun tavat ja taiteellisen elämänmuodon suorastaan asiakirjamaisen selvästi ja unohtumattomasti. »On mahdotonta», sanoo hänestä madame de Staël, »panna kohteliaisuuteen enemmän suloa ja hyvyyttä. Hänellä on kyky seurustella ihmisten kanssa tavalla, joka ei milloinkaan saa häntä unohtamaan, että hän on kuningatar, ja aina näyttämään siltä, kuin hän sen unohtaisi.» Marie Antoinette eli elämäänsä, aivankuin hän olisi soittanut hyvin hentoa ja haurasta soitinta. Siten hän ei tullut suureksi kaikkia aikoja varten, mutta luonteenomaiseksi omalle ajalleen; ja samalla kun hän hukkasi järjettömästi oman sisäisen voimansa, hän kuitenkin täytti erään tarkoituksen: hänessä seitsemäntoistasataluku saavuttaa täydellisyytensä, hänessä se saatetaan päätökseen.

Mikä on rokokookuningattaren ensi huolena hänen aamulla herätessään Versaillesin linnassa? Tiedot kaupungista tai valtion asioistako? Lähettilästen kirjeet siitä, ovatko armeijat voittaneet, onko julistettu sota Englantia vastaan? Ei suinkaan. Marie Antoinette on, kuten tavallista, palannut kotiin vasta neljän tai viiden aikaan aamulla —, hän on nukkunut vain muutaman tunnin, hänen levottomuutensa ei tarvitse paljoakaan lepoa; tärkeällä seremonialla alkaa nyt päivä. Ylikamarineitsyt, jonka johdon alaisena on vaatevarasto, saapuu huoneeseen mukanaan muutamia paitoja, nenäliinoja ja pyyheliinoja aamutoilettia varten, ja hänen rinnallaan ensimmäinen kamarineitsyt. Tämä kumartuu ja ojentaa nähtäväksi foliantin, johon nuppineuloilla on kiinnitettyinä pieniä kangasnäytteitä kaikista vaatevarastossa olevista puvuista. Marie Antoinette’in on ratkaistava, mitä pukuja hän tänä päivänä haluaa pukea ylleen: vaikea, vastuunalainen valinta, sillä joka kaudeksi on määrätty kaksitoista uutta juhlapukua, kaksitoista fantasiapukua, kaksitoista seremoniapukua, puhumattakaan sadoista muista, joita joka vuosi hankitaan uusia (ajateltakoon, mikä häpeä, jos muodin kuningatar useita kertoja esiintyisi samassa puvussa!) Lisäksi tulee valita aamunutut, liivit, pitsit ja röyhelykset, hatut, päällystakit, vyöt, käsineet, sukat ja alusvaatteet tuosta näkymättömästä arsenaalista, jossa työskentelee kokonainen armeija ompelijattaria ja vaatevarastonaisia. Valinta kestää tavallisesti kauan: vihdoin merkitään nuppineuloilla niiden pukujen näytteet, jotka Marie Antoinette täksi päivää haluaa, virallinen puku vastaanottoa varten, deshabillée [tässä: Kotipuku] iltapäivää varten ja juhlapuku iltaa varten. Ensimmäinen huoli on poissa, kangasnäytekirja viedään pois ja valittujen pukujen alkukappaleet kannetaan sisään.

Ihmekö, että pukeutumisen ollessa näin tärkeä, ylimmällä modistilla, jumalaisella mademoiselle Bertinillä on suurempi mahti Marie Antoinette’iin kuin kaikilla valtioministereillä, sillä nämä ovat sentään tusinoittain korvattavissa, mutta ensinmainittu on ainutlaatuinen ja korvaamaton. Ollen tosin syntyperältään vain tavallinen ompelijatar alimmasta kansankerroksesta, karkea, itsetietoinen, esiintunkeutuva ja pikemminkin rahvaanomainen kuin hienokäytöksinen, tämä haute couture’in [Suuri (hovi-)ompelu-, neulomataito] mestaritar pitää kuningatarta täydellisesti pauloissaan. Hänen vuokseen kahdeksantoista vuotta ennen varsinaista vallankumousta toimeenpannaan Versailles’issa palatsivallankumous: mademoiselle Bertin murtaa etiketin määräyksen, joka porvarissyntyiseltä kieltää pääsyn kuningattaren petit cabinet’eihin [Yksityishuoneet]; tämä alansa taiteilijatar saavuttaa sen, mitä Voltaire’in ja kaikkien ajan runoilijoiden ja maalarien ei koskaan onnistunut saavuttaa: että kuningatar ottaa hänet vastaan yksinään. Kun hän kaksi kertaa viikossa ilmestyy uusine piirustuksineen, Marie Antoinette lähettää pois aateliset hovinaisensa ja lähtee kunnioitetun taiteilijattaren kanssa salaiseen neuvotteluun suljettuihin yksityishuoneisiin päästääkseen hänen kanssaan liikkeelle uuden, eilistäkin vielä naurettavamman muodin. Tietystikin liikeasioita ymmärtävä modisti käyttää sellaista voittoa runsaasti hyväkseen oman kukkaronsa hyväksi. Sen jälkeen kuin hän on houkutellut Marie Antoinette’in itsensä mitä suurimpiin menoihin, hän verottaa koko hovia ja aatelia: hän kiinnityttää Rue Saint Honoré’n varrella sijaitsevan liikkeensä yläpuolelle kuningattaren hovihankkijan arvonimen jättiläiskirjaimin ja selittää ylimielisen välinpitämättömästi asiakkailleen heidän saadessaan odottaa: »Olen juuri työskennellyt yhdessä Hänen Majesteettinsa kanssa.» Pian on hänen palveluksessaan kokonainen rykmentti ompelijattaria ja kutojattaria, sillä mitä elegantimmin kuningatar pukeutuu, sitä hurjemmin ponnistelevat muut naiset ollakseen jäämättä hänestä jälkeen. Monet lahjovat runsailla kultarahoilla uskottoman taikurin leikkaamaan itselleen mallin, jota kuningatar itse ei vielä ole käyttänyt: sairauden tavoin leviää pukeutumisylellisyys. Levottomuudet maassa, riidat parlamentissa, sota Englannin kanssa eivät kiihdytä läheskään samassa määrin tätä turhamaista hoviseurapiiriä kuin se uusi kirpunruskea, jonka mademoiselle Bertin saattaa muotiin, tai erikoisen rohkeasti kaartuva vannehameen turnyyri tai Lyonissa ensimmäistä kertaa valmistettu uusi silkkikangas. Jokainen oman arvonsa tunteva nainen tuntee velvollisuudekseen askel askeleelta seurata mukana liioitteluiden apinatanssissa, ja huokaisten valittelee aviomies: »Naiset eivät Ranskassa ole milloinkaan tuhlanneet niin paljon rahaa tehdäkseen itsensä naurettaviksi.»

Mutta kuningattarena olemisen tässä piirissä Marie Antoinette tuntee varsinaisimmaksi velvollisuudekseen. Hallittuaan neljännesvuoden pieni prinsessa jo on kohonnut elegantin maailman muotinukeksi, kaikkien pukujen ja tukkalaitteitten malliksi; kaikissa salongeissa, kaikissa hoveissa hän viettää riemuvoittojaan. Tosin myös Wienissä asti, ja sieltä kajahtaa huolestunut vastakaiku. Maria Teresia, joka haluaisi arvokkaampia tehtäviä lapselleen, lähettää lähettiläälleen harmistuneena takaisin kuvan, jossa hänen tyttärensä näkyy muodikkaasti laiteltuna ja liioitellun loisteliaasti puettuna, sanoen, että se on näyttelijättären eikä Ranskan kuningattaren kuva. Harmistuneena hän varoittaa tytärtään, tosin kuten aina turhaan: »Sinä tiedät, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että muoteja on seurattava kohtuudella eikä milloinkaan niitä liioiteltava. Nuori, kaunis nainen, kuningatar täynnä suloa, ei tarvitse kaikkea tätä laittelua, päinvastoin puvun yksinkertaisuus sopii hänelle paremmin ja on enemmän kuningattaren arvon mukaista. Koska hän on määräävässä asemassa, koko maailma koettaa seurata häntä yksinpä hänen pieniä harha-askeleitaankin myöten. Mutta minä, joka rakastan pientä kuningatartani ja seuraan häntä joka askeleella, en saa epäröidä huomauttaa hänelle tästä pienestä kevytmielisyydestä.»

Toisena huolena on joka aamu tukkalaite. Onneksi on tässäkin kohden saatavissa ensiluokkainen taiteilija, herra Léonard, rokokoon väsymätön ja voittamaton Figaro. Kuin korkea herra hän joka aamu ajaa kuusivaljakolla Pariisista Versailles’iin koetellakseen kuningattaren tukassa jaloa ja joka päivä uutta taitoaan kammoin, hiusvesin ja voitein. Samoin kuin Mansart, suuri arkkitehti, rakensi taloihin hänestä nimensä saaneet taitehikkaat katot, samoin herra Léonard jokaisen arvostaan aran naisen otsan yläpuolelle rakentaa kokonaisia hiustorneja ja muovaa korkealle kohoavan laitteen vertauskuvallisiksi ornamenteiksi. Jättiläismäisillä hiusneuloilla ja vahvasti käyttämällä jäykkää pomaadaa hiukset ensiksi vedetään juuresta asti otsan yläpuolelle viivasuoraan, suunnilleen kaksi kertaa niin korkealle kuin preussilainen krenatöörinlakki, vasta sitten, ilmavassa avaruudessa, puoli metriä silmistä ylöspäin, alkaa taiteilijan varsinainen plastillinen valtakunta. Kammalla ei ainoastaan muovailla kokonaisia maisemia ja panoraamoja hedelmineen, puutarhoineen, taloineen ja laivoineen ja aaltoilevine merineen, siis kokonaista värikästä maailmaa näiden »pouffien» eli »quaisacojen» (niin niitä nimitetään eräässä Beaumarchais’n pamfletissa) yläpuolelle, vaan jotta muoti saataisiin oikein vaihtelevaksi, nämä plastiikat alati esittävät vertauskuvallisesti päiväntapahtumia. Kaikki, mikä askarruttaa näitä kolibrinaivoja, mikä täyttää nämä enimmäkseen ontot naistenpäät, on saava sijansa tukkalaitteessa. Jos Gluckin ooppera herättää huomiota, Léonard heti keksii »coiffeure à la Iphigenien» [I:n hiuslaite], jossa on mustat ’surunauhat ja Dianan puolikuu. Jos kuningas rokotetaan, ilmenee tämä päiväntapahtuma heti »poufs de l’inoculationina» [Rokotus-hiuskoriste, -puuhka, -pöhötin]. Jos Amerikan kapina tulee muotiin, tulee heti vapaustukkalaitteesta päivän sankaritar, mutta vielä ilkeämmin ja tyhmemmin: kun Pariisin leipuripuodit nälänhädän aikana ryöstetään, ei tämä kevytmielinen hoviseura keksi tärkeämpää kuin esittää tätä tapausta käyttämällä niin sanottuja »bonnets de la revolt» [Kapinapäähine, -myssy]. Nämä tyhjien päiden päälle kyhätyt taiderakennelmat käyvät yhä järjettömämmiksi. Vähitellen hiustornit, kiitos paksumpien aluksien ja tekokiharoiden, tulevat niin korkeiksi, etteivät niillä varustetut naiset enää voi istua vaunuissa, vaan heidän täytyy nostetuin hamein olla polvillaan, muuten kallisarvoinen tukkalaite törmäisi vaunujen kattoon; linnan ovipieliä täytyy korottaa, jottei naisten juhla-asussa aina tarvitsisi ovista kulkiessaan kumartua, teatteriaitioiden katot tehdään holvimaisiksi. Mitä erikoisia kiusoja nämä ylimaailmalliset tukkalaitteet tuottivat näiden naisten rakastajille, siitä kertovat sen ajan satiirit monta huvittavaa juttua. Mutta kun on kysymyksessä muoti, naiset kuten tunnettua ovat valmiita mihin uhrauksiin hyvänsä, ja kuningatar puolestaan ilmeisesti kuvittelee, ettei hän olisi todella kuningatar, ellei hän johtaisi kaikkia näitä hullutuksia tai voittaisi niitä.

Ja jälleen ärähtää Wienistä muriseva kaiku: »En voi olla koskettelematta erästä kohtaa, jonka niin usein huomaan toistetuksi tiedoituksissa, nimittäin tukkalaitteitasi! Väitetään, että ne ovat hiusjuuresta luettuna kolmenkymmenenkuuden tuuman korkuisia ja että niiden yläpuolella vielä on sulkia ja nauhoja.» Puolustellen tytär vastaa rakkaalle äidilleen, että täällä Versaillesissa silmät jo ovat siinä määrin niihin tottuneet, ettei koko maailma — maailmalla Marie Antoinette kuten aina tarkoittaa vain hovin sataa aatelisnaista — niissä näe mitään merkillistä. Ja mestari Léonard rakentaa reippaasti edelleen, kunnes tuon kaikkivoipaisen herran päähän pälkähtää tehdä loppu tästä muodista, ja seuraavana vuonna tornit poistetaan tosin vain antaakseen tilaa vielä kalliimmalle muodille, nimittäin kamelikurjensulille.

Kolmas huolenaihe: voiko aina esiintyä eri tavoin puettuna ilman vastaavia koristeita? Ei, kuningattarella pitää olla suuremmat timantit, paksummat helmet kuin kenelläkään muulla. Hän tarvitsee enemmän sormuksia, renkaita ja rannerenkaita ja diadeemeja ja hiusketjuja ja jalokiviä, enemmän kengänsolkia tai timanttireunuksia Fragonardin maalaamiin viuhkoihinsa kuin kuninkaan nuorempien veljien vaimot, kuin kaikki muut hovin naiset. Tosin hän jo Wienistä on saanut mukaansa runsaasti timantteja ja Ludvig XV:ltä kokonaisen laatikollisen perhekoristeita. Mutta mitä varten hän olisi kuningatar, ellei ostaakseen yhä uusia, kauniimpia ja kallisarvoisempia kiviä? Marie Antoinette, sen tietää Versailles’issa jokainen — ja pian on osoittautuva, ettei ole niinkään onnellista, että jokainen siitä lörpöttelee, — on hullaantunut koristeisiin. Hän ei koskaan voi vastustaa kiusausta, kun nuo taitavat ja liukkaat jalokivikauppiaat, nuo Saksasta maahan siirtyneet juutalaiset Böhmer ja Bassenge samettialustoilla näyttävät uusimpia taideluomiaan, lumoavia korvarenkaitaan, sormuksiaan ja solkiaan. Sitäpaitsi nämä oivat miehet eivät milloinkaan tee kauppaa vaikeaksi. He osaavat kunnioittaa Ranskan kuningatarta laskemalla tosin tavarastaan kaksinkertaisen hinnan, mutta samalla myöntämällä luottoa ja maksamalla hänelle puolet vanhojen arvosta. Huomaamatta sellaisten koronkiskurikauppojen alentavaisuutta Marie Antoinette tekee velkoja joka taholle — hätätapauksessa, sen hän tietää, säästäväinen puoliso selvittää asian.

Mutta nyt kajahtaa jo ankarampana Wienistä varoitus: »Kaikki tiedot Pariisista pitävät yhtä siinä, että Sinä jälleen olet ostanut itsellesi rannerenkaita kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella livrillä ja siten saattanut tulosi epäjärjestykseen ja itsesi velkoihin ja että sinä selvitäksesi asiasta jopa myyt timanttejasi halvemmasta hinnasta... sellaiset ilmoitukset raastavat rikki sydämeni varsinkin ajatellessani tulevaisuuttasi. Koska tulet omaksi itseksesi?» huudahtaa äiti hänelle epätoivoissaan. »Hallitsijatar alentaa itseään koristellessaan itseään sillä tavoin, ja hän alentaa itseään vielä enemmän, kun hän tällaisena aikana aiheuttaa niin suuria menoja. Tunnen liiankin hyvin tämän tuhlailun hengen enkä voi olla puhumatta siitä, koska rakastan Sinua itsesi vuoksi enkä imarrellakseni Sinua. Katso ettet sellaisilla kevytmielisyyksillä menetä kunnioitusta, jonka voitit hallituksesi alussa. Tiedetään yleisesti, että kuningas on hyvin vaatimaton, ja niin lankeaisi syy yksin Sinuun. Toivon, ettei minun tarvitse kokea sellaista muutosta, sellaista romahdusta.»

Timantit maksavat rahaa, puvut maksavat rahaa, ja vaikka hyvänahkainen aviomies heti ryhtyessään hallitukseen on kaksinkertaistanut vaimonsa apanaasin, täytyy tämän runsaasti varustetussa rahalippaassa kuitenkin olla jokin vuotava aukko, sillä alati vallitsee siellä kauhistava luode.

Mistä siis on saatava rahat? Kevytmielisille paholainen on onneksi keksinyt paratiisin: pelin. Ennen Marie Antoinette’ia pidettiin pelaamista kuninkaan hovissa vielä viattomana iltahuvina, suunnilleen samanlaisena kuin biljaardia ja tanssia: pelattiin vaaratonta lansquenet’ta pienin panoksin. Marie Antoinette keksii itselleen ja muille pahamaineisen Pharaopelin, jonka Casanovan muistelmista tunnemme kaikkien veijarien ja huijarien luvatuksi metsästysmaaksi. Hänen pelitovereilleen on yhdentekevää se, että kuninkaan nimenomaan toistama käsky on rangaistuksen uhalla kieltänyt uhkapelin: kuningattaren salonkeihin ei poliisi pääse. Ja se seikka, ettei kuningas itse suvaitse näitä kultarahoilla sälytettyjä pelipöytiä, ei tätä kevytmielistä joukkoa huolestuta vähääkään: pelataan edelleenkin hänen selkänsä takana, ja ovenvartijoille on annettu käsky heti hälyttää, jos kuningas tulee. Silloin katoavat kuin taikaiskusta kortit pöydän alle, jatketaan vain puhelemista, kaikki nauravat kunnon miehelle, ja peliseurue jatkaa. Liikkeen vilkastuttamiseksi ja panosten lisäämiseksi kuningatar myöntää kenelle hyvänsä, joka vain tuo rahaa mukanaan, pääsyn vihreän pöydän ääreen; seikkailijat ja huijarit tunkeutuvat esiin, eikä kestä kauankaan, kun kaupungilla puhutaan siitä häpeästä, että kuningattaren seurapiireissä on väärinpelaajia. Vain yksi ei tiedä siitä mitään, koska hän huvitustensa sokaisemana ei halua tietää mitään, Marie Antoinette. Milloin hän kerran on syttynyt tuleen ja kiihkoon, ei häntä kukaan voi pidättää, hän pelaa päivän toisensa jälkeen kolmeen, neljään, viiteen asti aamulla, jopa kerran hovin skandaaliksi koko yön ennen pyhäinmiestenpäivää.

Ja jälleen kuuluu kaiku Wienistä: »Peli on epäilemättä kaikkein vaarallisimpia huvituksia, sillä se tuo mukaansa huonoa seuraa ja pahoja puheita... se tenhoo liian voimakkaasti herättämällä voittamiskiihkon, ja kun laskee tarkoin, tulee siinä aina puijatuksi, sillä ajan pitkään ei voi voittaa, jos pelaa säädyllisesti. Niinpä pyydän Sinua, rakas tyttäreni: ei mitään velttoutta, täytyy yhdellä riuhtaisulla vapautua sellaisesta intohimosta.»

Mutta vaatteet, koristeet ja peli antaa tekemistä vain puoleksi yötä, muuan toinen huoli seuraa tuntiviisaria vuorokauden umpeensa: kuinka on huviteltava? Ratsastetaan, metsästetään, ne ovat ikivanhoja ruhtinaallisia huvituksia: tosin ei tällöin olla oman aviomiehen seurassa, hänhän on niin kuolettavan pitkäveteinen, vaan valitaan mieluummin iloinen lanko d’Artois ja muita kavaljeereja. Usein ratsastetaan myös leikin vuoksi aaseilla, se tosin ei ole yhtä hienoa, mutta silloin voi, kun tuollainen harmaa elukka alkaa reistailla, pudota sen selästä mitä hurmaavimmalla tavalla ja näyttää hoville kuningattaren pitsialusvaatteet ja siromuotoiset sääret. Talvisin lähdetään lämpimästi peitettynä rekiretkille, kesäisin huvitellaan iltaisin ilotulituksilla ja maalaistanssiaisissa, pienissä yökonserteissa puistossa. Tarvitaan vain pari askelta pengermältä alaspäin, kun jo ollaan valikoidun seurueen kanssa kokonaan pimeyden turvissa ja voidaan siellä hilpeästi laverrella ja ilakoida — tietysti kaikessa säädyllisyydessä, mutta kuitenkin leikkiä vaaralla, kuten kaikilla muilla elämän asioilla. Se, että sitten joku häijy hovimies kirjoittaa runomittaisen lentolehtisen kuningattaren yöllisistä seikkailuista »Le lever de l’aurore» [Aamuruskon nousu]: mitäpä siitä — kuningas, tuo suvaitsevainen aviomies, ei sellaisten neulanpistosten johdosta pahastu, ja on tullut hauskasti huvitelluksi. Kunhan vain ei tarvitse olla yksin, ainoatakaan iltaa kotona, kirjan ääressä, oman miehen kanssa, vaan alati iloisessa menossa. Kun jokin uusi muoti pääsee vauhtiin, on Marie Antoinette ensimmäinen omaksumaan sen; tuskin on kreivi d’Artois tuonut Englannista kilpa-ajot — muuten hänen ainoa palveluksensa Ranskalle —, niin nähdään jo kuningattaren seisovan katsojalavalla lukuisien nuorten keikaroivien anglomaanien ympäröimänä, lyömässä vetoa, pelaamassa ja tästä uudenlaisesta hermojännityksestä intohimoisesti kiihtyneenä. Tavallisesti tällainen hänen innostustensa olkivalkea ei tosin kestä kauan, enimmäkseen häntä jo huomenna ikävystyttää se, mikä häntä vielä eilen ihastutti; vain alinomainen huvitusten vaihtelu voi lieventää hänen hermostunutta rauhattomuuttaan, joka epäilemättä perustuu jo mainittuun alkovin salaisuuteen. Rakkaimmat sadoista erilaisista ajanvietteistä, ainoat, joihin hän jatkuvasti on hullaantunut, ovat tosin myös hänen maineelleen vaarallisimmat: naamiohuvit. Niistä tulee Marie Antoinette’in pysyvä intohimo, sillä niissä hänellä on kaksinkertainen nautinto, ensinnäkin olla kuningatar ja toiseksi tilaisuus, kiitos sen, että musta samettinaamio tekee hänet kuningattarena tuntemattomaksi, uskaltautua lemmenseikkailujen rajalle asti, siis panna panokseksi ei ainoastaan rahaansa, kuten pelipöydän ääressä, vaan itsensä naisena. Puettuna Artemikseksi tai yllään koketti domino hän voi etiketin jääkylmästä korkeudesta laskeutua keskelle vierasta, lämmintä ihmisvilinää, tunteakseen hellyyden henkäyksen, viettelyn läheisyyden, puolittaisen vaaraan liukumisen karmivan ytimissään, hän voi puoleksi tunniksi tarttua elegantin nuoren englantilaisen gentlemannin käsivarteen naamion turvissa tai parilla rohkealla sanalla osoittaa hurmaavalle ruotsalaiselle kavaljeerille, Hans Axel von Fersenille, kuinka suuresti tämä miellyttää naista, joka valitettavasti, ah valitettavasti, kuningattarena on väkivaltaisesti pakotettu hyveellisyyteen. Siitä, että sitten näistä pienistä kujeista, jotka Versaillesin juoru heti karkeasti erotisoi, puhutaan kaikissa salongeissa, että, kun kerran hovivaunujen pyörä matkalla särkyy ja Marie Antoinette ottaa vuokra-ajurin ajaakseen kahdenkymmenen askeleen päässä olevaan oopperaan, salaisten journaalien kertomukset vääristelevät nämä hullutukset rivoiksi seikkailuiksi, siitä Marie Antoinette ei tiedä mitään taikka ei tahdo tietää mitään. Turhaan varoittaa häntä äiti: »Kunhan se vielä tapahtuisi kuninkaan seurassa, olisin vaiti, mutta aina ilman häntä ja aina Pariisin huonoimpien ja nuorimpien ainesten kanssa, hurmaavan kuningattaren ollessa vanhin koko joukosta. Sanomalehdet, jotka ennen olivat minulle ilon aiheena, koska ne ylistivät tyttäreni jaloutta ja sydämenhyvyyttä, ovat yht’äkkiä muuttuneet. Ei kuule muusta kuin kilpa-ajoista, uhkapeleistä ja valvotuista öistä, niin etten enää halua niitä nähdäkään; mutta siitä huolimatta en voi sille mitään, että koko maailma, joka tuntee rakkauteni ja kiintymykseni lapsiini, puhuu ja kertoo niistä. Usein minä jopa kartan menemistä seuraan, jotten saisi kuulla niistä mitään.»

Mutta kaikilla nuhteilla ei ole mitään vaikutusta tuohon mielettömään, joka jo on niin pitkällä, ettei hän enää ymmärrä, ettei häntä ymmärretä. Miksi ei saisi nauttia elämästä, sillähän ei ole mitään muuta tarkoitusta. Ja järkyttävällä avomielisyydellä hän vastaa lähettiläs Mercylle tämän esiintuodessa äidin varoitukset: »Mitä hän tahtoo? Minä pelkään ikävystymistä.»

»Minä pelkään ikävystymistä»: näillä sanoilla Marie Antoinette on lausunut aikansa ja koko seurapiirinsä tunnussanan. Seitsentoistasataluku on lopussa, se on täyttänyt tarkoituksensa. Valtakunnan perustus on laskettu, Versailles on rakennettu, etiketti täydellistetty, nyt hovilla ei oikeastaan ole mitään enää tekemistä; marsalkoista on, koska ei käydä sotaa, tullut pelkkiä univormuun puettuja puunukkeja, piispoista, koska tämä sukukunta ei enää usko Jumalaan, galantteja, violetteihin kauhtanoihin puettuja herroja, kuningattaresta, koska hänellä ei ole rinnallaan mitään todellista kuningasta eikä kasvatettavana kruununperillistä, iloinen maailmannainen. Ikävystyneinä ja vailla ymmärrystä he kaikki näkevät ajan mahtavana vyöryvän vastaansa; uteliain käsin he monesti kumartuvat tarttuakseen pariin kimaltelevaan kiveen; lasten tavoin nauraen he leikkivät peloittavalla elementillä, koska virta niin keveänä pärskyy sormien lomitse. Mutta ei kukaan huomaa tulvan yhä nopeampaa nousemista: ja kun he vihdoin ovat huomanneet vaaran, on pako jo turhaa, peli on jo menetetty, hukassa elämä.

TRIANON

Kevein, leikkivin käsin Marie Antoinette tarttuu kruunuun kuin odottamattomaan lahjaan; vielä hän on liian nuori tietääkseen, ettei elämä anna mitään ilmaiseksi ja että kaikkeen, mikä saadaan kohtalolta, on salassa määrätty hinta. Tämän hinnan maksamista Marie Antoinette ei ajattele. Hän ottaa vain kuninkaallisen asemansa oikeudet ja jää velvollisuudet velkaa. Hän tahtoisi yhdistää kaksi asiaa, jotka inhimillisesti eivät ole yhdistettävissä: hän tahtoisi hallita ja siitä huolimatta nauttia. Kuningattarena hän tahtoisi kaiken palvelevan hänen mielihalujaan ja itse häiriintymättömänä antaa perään jokaiselle oikulle; hän tahtoo valtiattaren vallantäyteisyyttä ja naisen vapautta, siis kaksinkertaisena nauttia nuoresta myrskyisestä elämästään.

Mutta Versaillesissa ei vapaus ole mahdollinen. Näiden valoisien peilisalien piirissä ei ainoakaan askel jää salatuksi. Jokainen liike säännöstellään, jokaisen sanan kantaa salakavala tuuli pitemmälle. Täällä ei ole mitään yksinoloa eikä kahdenoloa, ei mitään levähdystä eikä laukeamista, kuningas on jättiläismäisen kellon keskipiste, kellon, joka leppymättömän säännöllisesti kulkee kulkuaan, jokainen yksityinen elämäntapaus syntymästä hautaan asti, vuoteelta nousemisesta nukkumaan menoon asti, yksinpä lemmenhetkikin, muuttuu valtiotoimeksi. Hallitsija, jolle kuuluu kaikki, kuuluu täällä kaikille eikä itselleen. Mutta Marie Antoinette vihaa kaikkea kontrollia; niinpä hän alati myöntyväiseltä puolisoltaan tuskin kuningattareksi tultuaan pyytää soppea, jossa hänen ei tarvitse olla kuningatar. Ja Ludvig XVI, puolittain heikkoudesta, puolittain kohteliaisuudesta, lahjoittaa hänelle huomenlahjaksi Trianonin kesälinnan, toisen pikkuruisen, mutta aivan henkilökohtaisen valtakunnan Ranskan mahtavan valtakunnan ohella.

Sinänsä ei Trianon, jonka Marie Antoinette saa puolisoltaan, ole mikään suuri lahja, vain leikkikalu, jonka on määrä enemmän kuin vuosikymmenen ajan ihastuttaa ja askarruttaa häntä joutilaisuudessaan. Sen rakentaja ei milloinkaan ollut ajatellut tätä pientä linnaa kuninkaallisen perheen vakinaiseksi olinpaikaksi, vaan ainoastaan maison de plaisire’iksi, buen retiroksi [Syrjäinen, rauhallinen lempimis-, kuhertelupaikka], pysähdyspaikaksi, ja tässä häiritsemättömän kuhertelupaikan mielessä Ludvig XV ja Dubarry ynnä hänen muut tilapäiset tuttavuutensa käyttivät sitä runsaasti hyväkseen. Taitava mekaanikko oli galantteja illallisia varten keksinyt nostettavan pöydän, niin että se katettuna peräti hienotunteisesti saattoi maanalaisista keittiöhuoneista kohota ruokasaliin eikä ainoankaan palvelijan tarvinnut kuunnella pöytäkohtauksia: tästä eroottisen miellyttävyyden lisäyksestä oivallinen Leporello sai erikoisen kahdentoistatuhannen livrin palkkion niiden seitsemänsadankolmenkymmenenkuudentuhannen livrin lisäksi, mitkä lemmenmaja kokonaisuudessaan oli tullut maksamaan. Marie Antoinette vastaanottaa tämän syrjäisen hellistä kohtauksista vielä ummehtuneen, Versaillesin puistossa olevan pikkulinnan. Nyt hänellä on leikkikalunsa ja mitä ihastuttavin sellainen, minkä ranskalainen maku milloinkaan on keksinyt, siropiirteinen, mittasuhteiltaan täydellinen, todellinen korulaatikko elegantille ja nuorelle kuningattarelle. Rakennettuna yksinkertaiseen, lievästi antikisoivaan tyyliin, valkeahohtoisena puutarhojen vienossa vihreydessä, täysin syrjässä ja kuitenkin lähellä Versailles’ia tämä entisen rakastajattaren ja nyt kuningattaren palatsi ei ole suurempi kuin nykyaikainen yhdenperheen rakennus ja tuskin mukavampi tai ylellisempi: kaikkiaan seitsemän tai kahdeksan huonetta, esihuone, ruokailuhuone, pieni ja suuri salonki, makuuhuone, kylpyhuone, pienoiskirjasto (lucus a non lucendo*), sillä yksimielisesti todistavat kaikki, ettei Marie Antoinette koko elämänsä aikana milloinkaan avannut kirjaa lukuunottamatta paria hätäisesti selailtua romaania). [*Oik.: »Lehto (väärin) johdettu ei-loistavasta». Tässä tarkoitettu, että kirjaston laittamisesta Trianoniin voisi tehdä väärän johtopäätöksen T:n rakennuttajan M. A:n luonteesta.] Tämän pienen linnan sisustusta kuningatar kaikkina vuosina ei paljoakaan muuttanut, varmalla maulla hän on tuomatta mitään upeilevaa, mitään juhlallisen raskasta, mitään karkean kallisarvoista näihin kokonaan intiimeiksi tarkoitettuihin huoneisiin; päinvastoin hän koettaa saada kaiken hennoksi, valoisaksi ja pidättyväksi, tuon uuden tyylin mukaiseksi, jota yhtä väärin nimitetään Ludvig XVI:n tyyliksi kuin Amerikkaa Amerigo Vespuccin mukaan. Hänen, tämän hennon, eloisan, elegantin naisen mukaan pitäisi sitä nimittää Marie Antoinette’in tyyliksi, sillä ei mikään sen hauraan sulavissa muodoissa tuo mieleen tuota lihavaa massiivista miestä, Ludvig XVI:a ja hänen karkeata makuaan, vaan kaikki keveän, viehkeän naishahmon, jonka muotokuva vielä nytkin koristaa näitä huoneita; yhtenäisenä vuoteesta puuterirasiaan asti, klavesiinista norsunluuviuhkaan asti, leposohvasta miniatyyriin asti, käyttäen vain ensiluokkaisinta ainesta mitä vaatimattomimpiin muotoihin, näennäisesti hauraana ja kuitenkin kestävänä, antiikin viivapuhtauden ja ranskalaisen sulon yhdistelmänä tämä vielä meillekin käsitettävä tyyli julistaa enemmän kuin mikään aikaisempi naisen, kultivoidun, maulla varustetun naisen, voimakasta valtaanpääsyä Ranskassa ja korvaa Ludvig XV:n ja Ludvig XVI:n dramaattisen prameilevan tyylin intiimisyydellä ja musikaalisuudella. Salonki, missä tarinoidaan ja seurustellaan tuttavallisen herttaisesti, muodostuu siten ylpeästi ajattelevien edustushuoneiden sijasta talon keskipisteeksi; leikkauksilla tai kultauksella koristettu puupäällys korvaa jäykän marmorin, keveästi välkkyvä silkki painostavan sametin ja raskaan brokadin. Kalpeat ja hennot värit, himmeä kermanväri, persikanpunainen, keveänsininen alkavat lempeän hallituksensa: tämä taide liikkuu naisen ja kevään, galanttien juhlien ja suruttoman yhdessäolon merkeissä. Täällä ei ole pyritty uhittelevaan suurenmoisuuteen, ei teatraaliseen vaikuttavuuteen, vaan huomiotaherättämättömään ja hillittyyn, täällä ei tahdota korostaa kuningattaren valtaa, vaan nuoren naisen suloa tulee kaikkien häntä ympäröivien esineiden vienosti heijastaa. Vasta näiden kallisarvoisten ja kokettien puitteiden sisäpuolella Clodionin sirot statyetit, Watteaun ja Paterin maalaukset, Boccherinin hopeankirkas musiikki ja kaikki muut seitsemäntoistasataluvun herkulliset luomukset saavat todelliset ja oikeat mittasuhteensa; tämä autuaallisen huolettomuuden verraton leikkitaide vähää ennen suurten surujen alkamista ei tee missään niin oikeutettua ja aitoa vaikutusta. Ikiajoiksi Trianon on jäävä tämän korkealle kehitetyn kulttuurin hienoimmaksi, hennoimmaksi ja kuitenkin lujaksi tyyssijaksi: täällä tämä hienostuneen nautinnon kulttuuri on saanut taiteena täydellisen muotonsa yhdessä talossa, yhdessä hahmossa. Ja rokokoon zenitin ja nadirin samanaikaisen kukoistus- ja kuolinhetken lukee vielä tänä päivänä parhaiten pienestä pendyylistä, joka seisoo marmorikamiinalla Marie Antoinette’in huoneessa.

Tämä Trianon on pienois- ja leikkimaailma: tekee vertauskuvallisen vaikutuksen, että sen ikkunoista ei voi nähdä elävää elämää, ei kaupunkia, ei Pariisia, ei maaseutua. Kymmenessä minuutissa kulkee koko sen alueen läpi, ja kuitenkin tämä piskuinen maa-ala oli Marie Antoinette’ille tärkeämpi ja oleellisempi kuin koko Ranska ja sen kaksikymmentämiljoonaa alamaista. Sillä täällä hän ei tuntenut olevansa mihinkään velvollisuuksiin sidottu, ei seremoniaan, ei etikettiin, tuskinpa tapoihinkaan. Selvästi ilmaistakseen, että tällä pienellä maatilkulla käskijänä on vain hän eikä kukaan muu, hän, saalilaisesta laista ankarasti kiinnipitävän hovin suureksi suuttumukseksi, antaa omassa nimessään, »de par la Reine» [Kuningattaren nimessä.] eikä puolisonsa nimessä, kaikki määräykset; palvelijat eivät käytä kuninkaallista punaisen-valkoisen-sinistä livreetä, vaan hänen värejään, punaisen-hopeista. Jopa oma puolisokin ilmestyy tänne vain vieraana — muuten hyvin tahdikkaana ja mukavana vieraana, joka ei milloinkaan saavu kutsumattomana tai sopimattomaan aikaan, vaan ankarasti noudattaa vaimonsa talon järjestystä. Mutta tuo kelpomies tulee mielellään, koska täällä on viihtyisämpää kuin suuressa linnassa; »par ordre de la Reine» [Kuningattaren käskystä.] täällä on kaikki ankaruus ja jäykkyys pannaan julistettu. Täällä ei pidetä hovia, vaan istutaan ruohikossa hatutta mukavissa keveissä vaatteissa, kaikki arvoasteikot häviävät hupaisan yhdessäolon kestäessä, kaikki jäykkyys, monesti tosin myös arvokkuus. Täällä kuningatar viihtyy, ja pian hän on siinä määrin tottunut tähän höllempään elämänmuotoon, että hänelle käy vaikeaksi palata Versailles’iin. Yhä vieraammalta hänestä tuntuu hovi hänen saatuaan kerran koetella tätä maalaisvapautta, yhä ikävystyttävämmiksi käyvät edustusvelvollisuudet ja todennäköisesti myös aviolliset, yhä useammin hän koko päiväksi vetäytyy hauskaan kyyhkyslakkaansa. Mieluimmin hän ainiaaksi jäisi Trianoniinsa. Ja koska Marie Antoinette aina tekee mitä tahtoo, hän tosiasiallisesti kokonaan muuttaa kesäpalatsiinsa. Makuuhuone pannaan kuntoon, tosin yhden maattavin vuotein, johon mittasuhteiltaan valtava kuningas tuskin olisi voinutkaan mahtua. Kuten kaikki muukin, ei myöskään aviollinen intiimisyys enää ole kuninkaan tahdosta riippuvainen, vaan kuten Saban kuningatar käy Salomon, samoin Marie Antoinette’kin vain silloin, kun häntä haluttaa (ja kun äiti liian ankarasti toruu), noudattaen »lit à part» järjestelmää käy kelpo puolisonsa luona. Hänen vuoteessaan hän ei ole vieraanakaan ainoatakaan kertaa, sillä Trianon on Marie Antoinette’ille autuaan koskematon valtakunta, yksinomaan Cytherelle, yksinomaan huville vihitty, ja huvituksiinsa hän ei milloinkaan ole lukenut velvollisuuksia, kaikkein vähimmän aviollisia. Täällä hän tahtoo esteettömästi elää itselleen olematta muuta kuin hemmoiteltu, kunnioitettu ja mitoista tietämätön nuori nainen, joka tuhansien joutavuuksien vuoksi unohtaa kaiken, valtakunnan, miehensä, hovinsa, ajan, maailman ja monta kertaa — nämä ovat kenties hänen autuaallisimmat hetkensä — jopa itsensäkin.

Trianon antaa vihdoinkin tälle joutilaalle sielulle askarrusta, se on yhäti uusi leikkikalu. Samoinkuin hän modistilta tilaa puvun toisensa jälkeen ja hovijalokivisepältä yhä uusia koruja, samoin Marie Antoinette’illa alati on hankittavana jotakin uutta valtakuntansa koristamiseksi; modistin, jalokivisepän, balettimestarin, musiikinopettajan ja tanssimestarin ohella täyttävät nyt arkkitehti, puutarhataiteilija, maalari, koristetaiteilija, kaikki nämä hänen pienoisvaltakuntansa uudet ministerit hänen pitkän, oi miten kammottavan pitkän, aikansa ja tyhjentävät samalla mitä voimaperäisimmin valtion kassaa. Marie Antoinette’in päähuoli koskee puutarhaa, sillä tietystikään se ei missään kohdassa saa muistuttaa Versaillesin historiallista puutarhaa, siitä täytyy tulla koko aikakauden uusimuotisin, omalaatuisin ja koketein puutarha, oikea rokokoopuutarha. Jälleen Marie Antoinette tietoisesti tai tiedottomasti tätä halutessaan noudattaa aikansa muuttunutta makusuuntaa. Sillä on väsytty puutarhakuningas Lenôtre’in kuin viivoittimella vedettyihin nurmikenttiin, kuin partaveitsellä leikattuihin pensasaitoihin, hänen piirustuspöydän ääressä kylmästi suunniteltuihin ornamentteihinsa, joiden korskeilevasti tuli osoittaa, että Ludvig Aurinkokuningas oli pakottanut, ei ainoastaan valtakunnan, aateliston, säädyt, kansakunnan omaksumaan hänen vaatimansa muodon, vaan myös Jumalan luonnon. On kyllästytty tämän vihreän geometrian näkemiseen, on väsytty tähän »luonnon silpomiseen»; samoinkuin ajan koko sivistykselliselle epäviihtymykselle, samoin tässäkin kohden »yhteiskunnan» ulkopuolella oleva henkilö, Jean Jaques Rousseau keksii vapauttavan sanan vaatiessaan »Uusi Heloïse»-kirjassaan »luonnonpuistoa».

Nyt Marie Antoinette epäilemättä ei milloinkaan ole lukenut »Uutta Heloïse’ia», Jean Jaques Rousseaun hän parhaimmassa tapauksessa tuntee musikaalisen sepitelmän »Le devin de village» [Kylätaikuri] säveltäjänä. Mutta Jean Jaques Rousseaun mielipiteet leijailevat tuohon aikaan ilmassa. Markiiseille ja herttuoille kohoavat kyyneleet silmiin, kun heille puhutaan tästä viattomuuden jalosta puoltajasta (joka yksityiselämässään on homo perversissimus [Mitä harhaviettisin ihminen.]. He ovat hänelle kiitollisia, sillä hän on heille kaikkien monien ärsytyskeinojen jälkeen vielä onnellisesti keksinyt viimeisen nautinnon: naivisuudella leikkimisen, viattomuuden perversion, luonnollisuuden naamiopuvun. Luonnollisesti Marie Antoinette’kin nyt tahtoo »luonnollista» puutarhaa, viatonta maisemaa, ja tietysti luonnollisinta kaikista uusimuotisen luonnollisista puutarhoista. Ja niin kutsuu hän ajan parhaimmat, raffinoiduimmat taiteilijat kokoon, jotta he kaikista teennäisimmällä tavallaan sommittelisivat hänelle kaikista luonnollisimman puutarhan.

Sillä ajan muodin mukaisesti ei tässä »englantilais-kiinalaisessa puutarhassa» tahdota esittää ainoastaan luontoa, vaan koko luontoa, parin neliökilometrin mikrokosmoksessa täydellistä kosmosta leikkikalumaisessa pienoiskoossa. Kaikkea pitää olla nähtävänä tällä pikkuriikkisellä alalla, ranskalaisia, intialaisia, afrikkalaisia puita, hollantilaisia tulpaaneja, etelämaisia magnolioita, kalalammikko ja pikku joki, vuori ja luola, romanttinen raunio ja maalaistaloja, kreikkalaisia temppeleitä ja itämaisia näköaloja, hollantilaisia tuulimyllyjä, pohjoinen ja etelä, länsi ja itä, luonnollisin ja eriskummallisin, kaikki keinotekoisena ja kaikki mahdollisimman aitona; alkuaan arkkitehti tahtoo saada tälle kämmenen levyiselle alueelle sopimaan tulivuorenkin ja kiinalaisen temppelin, mutta onneksi osoittautuu hänen ehdotuksensa liian kalliiksi. Kuningattaren kärsimättömyyden kiirehtiminä sadat työmiehet alkavat rakennusmestarien ja maalarien suunnitelmien mukaisesti nopeasti loihtia todellisen maiseman keskelle mahdollisimman maalauksellista, tietoisen epäsäännöllistä ja luonnollisen-keinotekoista maisemaa. Ensiksi asetetaan niittyjen väliin hiljaa ja lyyrillisesti soliseva pikku puro, jokaisen oikean paimenidyllin välttämätön ainesosa; tosin on vesi tuotava kaksituhatta jalkaa pitkissä putkissa Marlystä, ja näihin putkiin valuu samanaikaisesti paljon rahaa, mutta pääasia on, että sen maiandrosmainen juoksu näyttää vienolta ja luonnolliselta. Hiljaa solisten puro laskee keinotekoiseen kalalammikkoon keinotekoisine saarineen, ystävällisenä se mutkittelee siron sillan alitse, somana se kannattaa aalloillaan hohtavan valkoisia joutsenia. Kuin Anakreonin runoista on peräisin keinotekoisen sammalen peittämä kallio taidokkaasti peitettyine lemmenluolineen ja romanttisine näköaloineen; ei mikään anna aavistaa, että tämä niin liikuttavan naivi maisema oli jo ennakolta piirrettynä lukemattomille väritetyille paperilehdille, että koko laitelmasta tehtiin kaksikymmentä kipsimallia, joissa kalalammikko ja puro oli korvattu peililasilla, nurmet ja puut, kuin lasten leikkikaluissa, maalatulla sammaleella. Mutta yhäti vain uutta! Joka vuosi kuningattarella on uusi mieliteko, yhä erinomaisempien ja luonnollisten laitteiden tulee kaunistaa hänen valtakuntaansa, hän ei tahdo odottaa, kunnes vanhat laskut on maksettu; nyt hän on löytänyt leikkinsä ja tahtoo leikkiä sitä edelleenkin. Kuin sattumalta sinne tänne siroteltuina ja kuitenkin hänen romanttisten arkkitehtiensä tarkoin ennakolta harkitsemina, järjestetään puutarhaan ihastuttavia pikkuasioita viihtymyksen lisäämiseksi. Pikkutemppeli, tuon ajan jumalalle vihitty lemmentemppeli, kohoaa pieneltä kummulta, sen avoimesta antiikkisesta pyöriöstä näkyvät Bouchardonin ihanimmat veistoteokset, Amor, joka veistää itselleen Herkuleen nuijasta kauas osuvan jousen. Luola, lemmenluola, hakataan niin taitavasti kallioon, että siinä kuherteleva pari kyllin ajoissa ehtii huomaamaan lähestyjän eikä siis tarvitse tulla yllätetyksi lempimisessään. Metsikön halki vedetään kiemurtelevia teitä, niittyihin kudotaan harvinaisia kukkaslajeja, pian pilkistää myös verhoavan vihreyden lomitse esiin pieni musiikkipaviljonki, valkeanhohtoinen kahdeksankulmio, ja kaikki tämä on niin aistikkaasti asetettu vierekkäin ja sisäkkäin, että todellakaan ei enää huomaa tämän sulon teennäistä tahallisuutta.

Mutta muoti vaatii vielä enemmän aitoutta. Jotta luonto saataisiin vielä perinpohjaisemmin luonnolliseksi, kulissit maalatuiksi raffinoiduimman todellisiksi, tähän kaikkien aikojen kalleimpaan paimenkomediaan aitoushuijauksen korostamiseksi hankitaan oikeita esittäjiä: oikeita talonpoikia ja oikeita talonpoikaisnaisia, oikeita karjapiikoja oikeine lehmineen, vasikkoineen, sikoineen, kaniineineen ja lampaineen, oikeita viljanleikkaajia ja paimenia, metsästäjiä, pesijöitä ja juustontekijöitä, jotta he leikkaisivat ja pesisivät ja lannoittaisivat ja lypsäisivät, jotta marionettileikki keskeymättömänä jatkaisi ripeää liikettään. Uusi ja syvempi kahmaus kassaan, ja Marie Antoinette’in käskystä tuodaan näille hemmotelluille lapsille leikkilaatikoissa Trianonin viereen luonnollisen suuruinen nukketeatteri talleineen, vilja-aumoineen ja latoineen, kyyhkyslakkojen ja kanatarhoineen, kuuluisa Hameau [= pieni (talonp.) taloryhmä t. kylä.]. Suuri arkkitehti Mique ja maalari Hubert Robert piirtävät, suunnittelevat, rakentavat kahdeksan tavallisen talonpoikaistalon tarkkaa jäljennöstä olkikattoineen, kanatarhoineen ja lantakasoineen. Jotta nämä ihka uudet näkyesineet keskellä tätä kalliisti rakennettua luontoa eivät missään nimessä kuitenkaan näyttäisi epäaidoilta, matkitaan ulkonaisesti todellisten kurjuudenmajojen köyhyyttä ja rappeutuneisuuttakin. Vasaralla lyödään halkeamia seiniin, kalkin annetaan romanttisesti rapista, sieltä täältä reväistään pois pari kattopaanua; Hubert Robert maalaa keinotekoisia rakoja puuhun, jotta kaikki näyttäisi lahonneelta ja ikivanhalta, savupiiput töhritään mustiksi. Sensijaan monet näköjään ränsistyneistä taloista varustetaan kaikilla mukavuuksilla, peileillä ja uuneilla, biljaardeilla ja viihtyisillä leposohvilla. Sillä jos kuningattarella joskus on ikävä ja hän haluaa leikkiä Jean Jaques Rousseauta, esimerkiksi hovinaistensa kanssa omakätisesti kirnuta voita, ei hän silti missään tapauksessa saa tahria sormiaan. Kun hän käy navetassa katsomassa lehmiään Brunette’ia ja Blanchette’ia, puhdistaa luonnollisestikin näkymätön käsi sitä ennen lattian kirkkaaksi kuin parketin, karva harjataan lumivalkoiseksi tai mahonginruskeaksi, ja vaahtoava maito tarjoillaan, ei karkeista talonpoikaiskulhoista, vaan varta vasten Sèvres’in tehtaassa valmistetuista ja hänen nimikirjaimillaan varustetuista porsliinimaljakoista. Tämä Hameau, joka nykyään on niin viehättävä rappiossaan, oli Marie Antoinette’ille teatteria täydessä päivänvalossa, kevyt, juuri keveydessään miltei kiihdyttävä comédie champêtre [Maalaisaiheinen näytelmä]. Sillä samaan aikaan kuin koko Ranskassa talonpojat jo liittyvät yhteen, kun todellinen, verojen rasittama talonpoikaisväestö suunnattoman kiihtyneenä kapinoiden vaatii vihdoinkin parannusta kestämättömään asiaintilaan, vallitsee tässä potemkinilaisessa kulissikylässä veltto ja valheellinen viihtymys. Sinisistä nauhoista talutetaan lampaita laitumelle, hovinaisen kannattaman päivänvarjon alta kuningatar katselee, kuinka pesijättäret solisevan puron ääressä huuhtovat liinavaatteita: oi, tämä on niin ihanaa, tämä yksinkertaisuus, niin moraalista ja mukavaa, kaikki on niin siistiä ja viehättävää tässä paratiisillisessa maailmassa, niin valoista ja kirkasta on täällä elämä kuin maito, joka pursuaa lehmien utareista. Pukeudutaan ohuisiin musliinivaatteisiin, maalaisen yksinkertaisiin (ja maalautetaan siinä itsensä paristatuhannesta livristä); antaudutaan viattomiin huvituksiin, palvotaan »goût de la nature’ia» [Luonnonpalvonta, -harrastus.] kyllästymyksen koko häpeämättömyydellä. Ongitaan, poimitaan kukkia, käyskennellään — hyvin harvoin yksin — näitä kiemuraisia teitä, juostaan yli niittyjen, katsellaan kelpo talonpoikaisstatisteja heidän työssään, pelataan palloa, tanssitaan menuettia ja gavottia kukkaiskedolla eikä liukkailla lattiapalkeilla, riiputaan puiden väliin pingotetuissa keinuissa, pelataan kiinalaista rengaspeliä, eksytään toisistaan ja kohdataan taas talojen ja siimeksisten käytävien vaiheilla, ratsastellaan ja huvitellaan ja katsellaan teatterinäytäntöä tämän luonnollisen teatterin keskellä, ja lopuksi näytellään itse.

Tämä intohimo on viimeinen, minkä kuningatar Marie Antoinette keksii. Aluksi hän antaa rakentaa pienen, vielä säilyneen ja siroissa mittasuhteissaan hurmaavan yksityisteatterin — oikku maksaa vain 141 000 livriä — antaakseen italialaisten ja ranskalaisten näyttelijöiden esiintyä sillä, mutta sitten hän äkkiä, rohkean päättäväisenä hypähtää itse näyttämölle. Iloinen seurue hänen ympärillään innostuu niinikään näyttelemiseen, hänen lankonsa Artois’n kreivi, kreivitär Polignac ja hänen kavaljeerinsa ovat mielellään mukana, pari kertaa tulee itse kuningaskin ihailemaan vaimoaan näyttelijättärenä, ja siten jatkuu Trianonin iloinen karnevaali kautta vuoden. Annetaan juhlia milloin puolison tai veljen, milloin vierasten ruhtinaallisten kävijöiden kunniaksi, joille Marie Antoinette haluaa näyttää taikavaltakuntaansa, juhlia, joissa tuhannet pienet piilossa olevat valoliekit värillisten lasien heijastamina ametistien, rubiininen ja topaasien tavoin tuikkivat pimeästä, samalla kuin sähisevät tulisuihkut halkovat taivasta ja läheisyydestä kuuluu vienona näkymätöntä musiikkia. Pidetään banketteja, joihin ottaa osaa satoja ihmisiä, pystytetään markkinakojuja leikkiä ja tanssia varten, viaton maisema palvelee kuuliaisesti tätä ylellisyyttä raffinoituna taustana. Ei, aika ei tunnu pitkältä »luonnossa». Marie Antoinette ei ole vetäytynyt Trianoniin mietiskelläkseen, vaan voidakseen paremmin ja esteettömämmin huvitella.

Trianonin lopullinen lasku esitettiin vasta elokuun 31 päivänä 1791, se nousi 1 649 529 livriin ja todellisuudessa muiden peitettyjen yksityiserien kanssa enemmän kuin kahteen miljoonaan — se oli tosin pisara kuninkaallisen tuhlauksen danaidiseulassa, mutta kuitenkin ylenpalttinen kustannus otettaessa huomioon raha-asioiden surkea tila ja yleinen kurjuus. Vallankumoustuomioistuimen edessä »leski Capet’n» täytyy itse myöntää: »On mahdollista, että pieni Trianon maksoi jättiläismäisiä summia ja kenties enemmän kuin itse olisin halunnut. Jouduttiin vähin erin yhä suurempiin kustannuksiin.» Mutta myöskin poliittisessa merkityksessä kuningattaren oikku tuli hänelle kalliiksi. Sillä jättäessään toimettomaksi Versaillesin koko hovikamarillan hän riistää hovilta sen olemassaolon tarkoituksen. Naisen, jonka tehtävänä on käsineiden ojentaminen hänelle, sen, joka kunnioittavasti työntää hänelle yötuolin, noiden arvonaisten ja hovikavaljeerien, noiden tuhansien kaartilaisten, palvelijoiden ja imartelijoiden, mihin heidän pitää nyt ryhtyä, kun heillä ei ole virkatehtäviään? He istuvat toimettomina päivät pääksytysten »œil de boefissä» [Härän silmä], ja samoinkuin koneisto seisoessaan hiljaa ruostuu, siten imeytyy tähän hylättyyn hoviin yhä vaarallisemmin sappea ja myrkkyä. Pian ovat asiat niin pitkällä, että hieno seurapiiri salaisessa yhteisymmärryksessä karttaa hovijuhlia: huvitelkoon ylpeä »itävaltalaisnainen» »pienessä Schönbrunnissaan», »pienessä Wienissään» yksin; hätäisenkylmään päännyökkäykseen vastaanotossa tämä aateli, joka on yhtä vanha kuin habsburgilainen, pitää itseään sentään liian hyvänä. Yhä avoimemmaksi käy Ranskan ylhäisaatelin vastarinta kuningatarta vastaan hänen jätettyään Versaillesin, ja Lévis’n herttua kuvaa hyvin havainnollisesti tilannetta seuraavasti: »Huvittelun ja kevytmielisyyden vuosina, suurimman valtansa huumeessa kuningatar ei sietänyt minkäänlaista pakkoa. Etiketti ja seremoniat olivat hänelle kärsimättömyyden ja ikävystymisen aiheena. Hänelle todistettiin, että niin valistuneella aikakaudella, jolloin ihmiset vapautuvat kaikista ennakkoluuloista, hallitsijoidenkin tuli heittää yltään epämukavat kahleet, joilla tapa heitä sitoi, sanalla sanoen, että oli naurettavaa ajatella, että kansojen kuuliaisuus riippuisi siitä suuremmasta tai pienemmästä tuntimäärästä, minkä kuninkaallinen perhe vietti pitkäveteisten ja ikävystyneiden hovilaisten piirissä... lukuunottamatta muutamia etuoikeutettuja, jotka pääsystään saivat kiittää oikkua tai juonittelua, kaikki suljettiin pois hovista. Arvoasema, ansiot, arvonanto, korkea syntyperä eivät enää olleet mitään perusteita kuninkaallisen perheen tuttavalliseen piiriin pääsemiseksi. Vain sunnuntaisin saattoivat ne, jotka oli esitetty, muutamien hetkien aikana nähdä ruhtinaalliset henkilöt. Mutta useimmat heistä menettivät pian halun tähän turhaan rasitukseen, josta heille ei mitenkään oltu kiitollisia; he huomasivat puolestaan, että oli järjetöntä saapua kaukaa, kun ei heitä sen paremmin otettu vastaan, ja lakkasivat tulemasta... Versailles, Ludvig XIV:n suuruuden näyttämö, jonne Euroopan kaikista osista oli iloisina matkustettu oppimaan hienostuneita elämänmuotoja ja kohteliaisuutta, ei ollut enää muuta kuin pieni maaseutukaupunki, jonne enää lähdettiin vain vastenmielisesti ja josta jälleen poistuttiin mahdollisimman nopeasti.»

Nämäkin vaarat Maria Teresia näki ennakolta kaukaa hyvissä ajoin: »Tunnen itse edustuksen koko pitkäveteisyyden ja tyhjyyden, mutta luulen, että jos sen laiminlyö, johtuu siitä vielä paljon laajemmalle ulottuvia ikävyyksiä kuin nämä pienet rasitukset, varsinkin Teillä, niin vilkkaan kansan keskuudessa.» Kuitenkin, kun Marie Antoinette ei halua ymmärtää, on toivotonta puhua järkeä hänelle. Miksi pitää melua tuosta puolentunnin matkasta, joka erottaa hänen olopaikkansa Versailles’ista! Mutta todellisuudessa hän on näiden kahden tai kolmen virstan kautta poistunut eliniäkseen hovin samoinkuin kansan luota. Jos Marie Antoinette olisi jäänyt Versailles’iin, ranskalaisen aatelin ja perinnäistavan keskelle, olisi hänellä vaaran hetkellä ollut rinnallaan prinssit, ruhtinaat, aatelisarmeija. Jos hän toisaalta, kuten hänen veljensä Josef yritti tehdä, olisi demokraattisesti lähestynyt kansaa, olisivat Pariisin sadattuhannet, Ranskan miljoonat jumaloineet häntä. Mutta Marie Antoinette, tuo ehdoton individualisti, ei toimi aristokraattien eikä kansan mieliksi, hän ajattelee vain itseään, ja pelkästään tämän lempioikkunsa Trianonin vuoksi hän joutuu yhtä paljon ensimmäisen ja toisen kuin kolmannenkin säädyn epäsuosioon; koska hän liian kauan tahtoi olla yksin onnessaan, on hän oleva yksin onnettomuudessaan ja saava maksaa lapsellisen leikkikalunsa kruunulla ja hengellään.

UUSI SEURAPIIRI

Marie Antoinette on tuskin asettunut asumaan iloiseen linnaansa, kun jo uudet luudat alkavat voimaperäisesti lakaista. Pois ensinnäkin vanhat ihmiset — vanhat ihmiset ovat ikävystyttäviä ja rumia. He eivät osaa tanssia, he eivät osaa huvitella, aina he saarnaavat varovaisuutta ja harkintaa, ja tähän iänikuiseen pidätetyksi ja varoitetuksi tulemiseen tuo temperamentikas nainen on kruununprinsessa-aikanaan ehtinyt perusteellisesti kyllästyä. Pois siis jäykkä kasvattaja, madame Étiquette, kreivitär Noailles: kuningatar ei tarvitse kasvattamista, hän saa tehdä mitä tahtoo! Sopivan välimatkan päähän on myös saatava äidin hänelle mukaan antama rippi-isä ja neuvonantaja, apotti Vermond, pois, kauas pois kaikki ne, joiden seurassa on pakko henkisesti ponnistaa! Yksinomaan nuorisoa on saatava, iloista sukukuntaa, joka ei typerällä vakavuudella pilaa elämän leikkiä ja hauskuutta! Vähät siitä, ovatko nämä huvittelutoverit korkea-arvoisia, ensiluokkaisista suvuista ja kunniallisia, nuhteettomia luonteita, heidän ei myöskään tarvitse olla erikoisen viisaita ja sivistyneitä — sivistyneet ihmiset ovat pedanttisia ja viisaat häijyjä —, riittää, jos he ovat säkenöivän henkeviä, jos he osaavat kertoa pikantteja kaskuja ja juhlissa esiintyä edukseen.

Huvittelu, huvittelu, huvittelu, siinä Marie Antoinette’in ensimmäinen ja ainoa vaatimus omassa ahtaassa piirissään. Hän ympäröi itsensä »avec tout ce qui est de plus mauvais à Paris et de plus jeune» [Kaikella sillä, mikä Pariisissa on kaikkein huonointa ja kaikkein nuorinta.], kuten Maria Teresia huokaisee, hänen seurassaan on »soi-disante société» [Muka, ns. seurapiirinä], kuten hänen veljensä Josef II, kiukustuneena murisee, näköjään huolimaton, mutta todellisuudessa peräti itsekäs joukkio, joka antaa kuningattaren maksaa helpon tehtävänsä maître de plaisire’ina [Huvimestari] mitä tärkeimmillä virkapaikoilla ja galantin leikkinsä aikana työntää Harlekinin-taskuihinsa salaa mitä runsaimmat eläkkeet.

Yksi ainoa pitkäveteinen herra häiritsee silloin tällöin ohimennen tuota iloista seuraa. Mutta häntä ei voida ilman kiusallisuutta karkoittaa, sillä — se oltiin vähällä unohtaa — hänhän on tämän hilpeän rouvan aviomies ja sitä paitsi Ranskan valtias. Rehellisesti rakastuneena hurmaavaan puolisoonsa Ludvig Suvaitsevainen ennakolta hankittuaan luvan usein saapuu Trianoniin, katselee, kuinka nuo nuoret ihmiset huvittelevat, yrittää monta kertaa arasti tehdä huomautuksia, kun liian suruttomasti ylitetään sopivaisuuden rajat tai kun menot kasvavat määrättömiin; mutta silloin kuningatar nauraa, ja tällä naurulla on kaikki kuitattu. Iloiset vieraatkin tuntevat eräänlaista alentuvaista myötätuntoa kuninkaaseen, joka aina kiltisti ja kuuliaisesti panee kauniisti kirjoittamansa »Louis» -nimen kaikkien niiden valtakirjojen alle, joilla kuningatar lahjoittaa heille korkeita virkoja. Tuo kelpo mieshän ei milloinkaan häiritse heitä kauan, aina hän jää vain tunniksi tai pariksi, sitten hän vetäytyy takaisin Versailles’iin kirjojensa tai takomatyönsä ääreen. Kerran, kun hän istuu liian kauan ja kuningatar jo käy kärsimättömäksi päästä Pariisiin iloisine seurueineen, Marie Antoinette salaa asettaa pendyylin käymään tunnin edellä, ja kuningas lähtee pientä petosta huomaamatta lauhkeana kuin lammas puoli yhdentoista asemesta puoli kymmeneltä nukkumaan, ja koko elegantti herrasväki nauraa menehtyäkseen.

Tällaiset kujeet eivät tosin ole omiaan kohottamaan kuninkaan arvonantoa. Mutta mihin Trianonin pitää ryhtyä niin kömpelöön, tomppelimaiseen henkilöön nähden? Hän ei voi kertoa mitään hauskoja kaskuja, hän ei osaa nauraa. Hätääntyneenä ja arkana, aivankuin hänellä olisi vatsanväänteitä, hän istuu hilpeän seuran keskellä ja haukottelee nukkumisenhalusta, kun taas toiset vasta keskiyön tienoilla oikein piristyvät. Hän ei käy missään naamiohuveissa, hän ei pelaa uhkapeliä, hän ei liehittele ketään naista, — ei, häntä ei voi käyttää, tätä ikävystyttävää kelpo miestä; Trianonin seurapiirissä, rokokoon valtakunnassa, näillä kevytmielisyyden ja ylimielisyyden arkaadisilla kentillä hän on väärässä paikassa.

Kuningasta ei siis voida osanottajana lukea ollenkaan tähän uuteen seurapiiriin. Myöskin hänen veljensä, Provence’in kreivi, joka kätkee kunnianhimonsa näennäisen välinpitämättömyyden taakse, pitää viisaimpana olla pilaamatta arvonantoaan seurustelemalla näiden nuorten nulikkain kanssa. Koska kuitenkin jonkun hovin miespuolisen jäsenen täytyy seurata kuningatarta hänen huvitteluissaan, ottaa Ludvig XVI:n nuorin veli, Artois’n kreivi, niskoilleen suojeluspyhimyksen osan. Kevytmielisenä, rivona, julkeana, mutta notkeana ja taitavana häntä vaivaa sama pelko kuin Marie Antoinette’iakin, nimittäin pelko, että hänen tulisi ikävä tai pakko askarrella vakavilla asioilla. Naismetsästäjänä, velkojen tekijänä, hauskana seuraihmisenä, keikarina, enemmän julkeana kuin rohkeana, enemmän räiskyvänä kuin todella intohimoisena, hän johtaa tuota remuavaa joukkoa kaikkialla, missä on kyseessä jokin uusi urheilu, uusi muoti, uusi huvi, ja hänellä on pian enemmän velkoja kuin kuninkaalla, kuningattarella ja koko hovilla yhteensä. Mutta juuri sellaisena, kuin hän on, hän sopii erinomaisesti Marie Antoinette’in tarkoituksiin. Hän ei erikoisemmin kunnioita tätä julkeata veijaria, ja vielä vähemmän hän rakastaa häntä, vaikkakin pahat kielet tätä pian väittävät; hän vain suojelee häntä selkäpuolelta. Ollen sisaruksia huvitteluvimmassaan he pian muodostavat erottamattoman parin.

Artois’n kreivi on komentajana siinä henkikaartissa, jonka seurassa Marie Antoinette tekee päivittäiset ja yötiset partioretkensä iloisen joutilaisuuden kaikkiin maakuntiin; tämä joukko on oikeastaan pieni, ja johtavat asemat vaihtuvat siinä alati. Sillä kaikki rikkomukset suvaitseva kuningatar antaa anteeksi henkivartijoilleen, velat ja pöyhkeilyn, uhmaavan tai liian toverillisen käyttäytymisen, rakkaushistoriat ja häväistysjutut — mutta jokainen on menettänyt hänen suosionsa, niin pian kuin hän alkaa ikävystyttää häntä. Jonkin aikaa on johtoasemassa paroni Besenval, viisikymmenvuotias sveitsiläinen aatelismies, jolla on vanhan sotilaan meluava karkeus, sitten saa etusijan Coignyn herttua, »un des plus constamment favorisés et le plus consultés». [Yksi pysyväisimpiä suosikkeja ja niitä, joiden neuvoa useimmin kysytään.] Näille molemmille sekä samalla kunnianhimoiselle Guinesin herttualle ja unkarilaiselle kreivi Esterhazylle annetaan merkillinen tehtävä vaalia kuningatarta tuhkarokon aikana, mikä seikka hovissa antaa aihetta häijyyn kysymykseen, mitkä neljä hovinaista kuningas samanlaisessa tilaisuudessa valitsisi. Pysyvästi säilyttää asemansa Vaudreuilin kreivi, kreivitär Polignacin, Marie Antoinette’in suosikin rakastaja; vähän enemmän taka-alalle jää viisain, hienoin kaikista, Ligne’in prinssi, ainoa, joka Trianonissa ei nauti mitään suurta valtioneläkettä asemansa johdosta, myös ainoa, joka vielä vanhana miehenä muistelmissaan osoittaa kunnioitusta kuningattarensa muistolle. Häipyviä tähtiä tällä arkaadisella taivaalla ovat: »kaunis» Dillon ja nuori tulinen huimapää Lauzunin herttua, jotka molemmat tahtomattaan neitseelliselle kuningattarelle käyvät jonkin aikaa vaarallisiksi. Vain vaivoin lähettiläs Mercyn tarmokasten ponnistusten onnistuu syrjäyttää tämä nuori huimapää, ennenkuin hän on ehtinyt valloittaa enemmän kuin kuningattaren pelkän sympatian. Kreivi Adhémar taas laulaa kauniisti harpun säestyksellä ja näyttelee hyvin: tämä riittää hankkimaan hänelle lähettilään paikan Brysselissä ja sitten Lontoossa. Mutta toiset jäävät mieluimmin kotiin ja onkivat tarkoituksellisesti samennetusta vedestä itselleen hovin tuottoisimmat virat. Ei ainoakaan näistä kavaljeereista Ligne’in prinssiä lukuunottamatta ole henkisesti todella merkitsevä, ei ainoallakaan ole kunnianhimoa käyttää kuningattaren ystävyyden antamaa mahtiasemaa poliittisessa mielessä suurisuuntaisesti hyväkseen, ei kenestäkään näistä Trianonin naamiaissankareista ole tullut todellista historian sankaria. Ei ketään heistä ole myöskään Marie Antoinette todella sisimmässään kunnioittanut. Monelle tuo nuori koketti nainen salli enemmän tuttavallisuutta seurustelussa, kuin mikä olisi ollut kuningattaren aseman mukaista, mutta ei kenellekään heistä, ja tämä on ratkaisevaa, hän sielullisesti eikä naisena täysin antautunut. Ainoa heistä, hän, jonka pitää olla ainoa ja joka Marie Antoinette sellaiseksi tulee, ainoa, joka milloinkaan ja ainaiseksi saavuttaa hänen sydämensä, on vielä varjoon kätkettynä. Ja tuon kirjavan vilinän tarkoituksena kenties onkin vain salata paremmin hänen lähestymisensä ja läsnäolonsa.

Vaarallisemmiksi kuin nämä epäluotettavat ja vaihtuvat kavaljeerit kuningattarelle tulevat hänen ystävättärensä; tässä kohden sekaantuu leikkiin kohtalokkaasti salaperäisiä tunnevoimia. Marie Antoinette on luonteeltaan kauttaaltaan luonnollinen, erittäin naisellinen ja hempeä nainen täynnä antautumistarvetta ja hellyyttä, tarvetta, joka näinä ensimmäisinä vuosina oli jäänyt ilman vastakaikua hänen uneliaan, tunnetylsän puolisonsa taholta. Ollen luonteeltaan avomielinen hän haluaisi jollekulle uskoa sielulliset jännityksensä, ja koska tapa ei salli miehen, ystävän olla tai ei ainakaan vielä olla sellaisena, Marie Antoinette vaistomaisesti alusta alkaen etsii ystävätärtä.

On aivan luonnollista, että eräänlainen hellä sävy väreilee mukana Marie Antoinette’in naisystävyyksissä. Kuusitoistavuotias, seitsentoistavuotias, kahdeksantoistavuotias Marie Antoinette on, vaikkakin hän on naimisissa tai pikemminkin valenaimisissa, sielullisesti täysihoitolaystävyyksien tyypillisessä iässä ja tyypillisessä mielentilassa. Tultuaan lapsena aikaisin temmatuksi äitinsä, erittäin rehellisesti rakastamansa kasvattajan hoivista ja asetettuna kömpelön tunnekylmän miehen rinnalle hän ei vielä milloinkaan ole voinut purkaa itsestään tuota tarvetta luottamuksellisesti lyöttäytyä jonkun seuraan, mikä kuuluu nuoren tytön luonteeseen samalla tavoin kuin tuoksu kukkaan. Kaikki nuo lapselliset pikkuseikat, käsi kädessä tai kaulassa kulkeminen, nurkissa tirskuminen, huoneissa reuhaaminen, keskinäinen päivitteleminen, kaikki nämä »Frühlingserwachenin» [Kevään herääminen] naivit oireet eivät vielä ole käyneet loppuun hänen lapsenruumiissaan. Kuusitoista-, seitsentoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoista-, kaksikymmenvuotiaana Marie Antoinette ei edelleenkään ole vielä saanut olla oikein nuoresti ja lapsellisesti rakastunut — tällaisessa myrskyisessä kuohunnassa ei ilmaustaan saa sukupuolisuus, vaan arka ennakkotunne, haaveilevaisuus. Siten täytyy myös Marie Antoinette’in ensimmäisten suhteiden ystävättäriinsä olla sävyltään mitä hellimpiä, ja kuningattaren epäsovinnaisen käyttäytymisen galantti hovi heti tulkitsee väärin mitä pahimmalla tavalla. Ollen ylikultivoitu ja pervertoitu se ei kykene ymmärtämään luonnollista, ja pian aletaan kuiskia ja juoruta kuningattaren sapholaisista taipumuksista. »On hyvin laajassa mitassa vihjailtu, että minulla olisi mieltymystä naisiin ja rakastajiin», Marie Antoinette varmana viattomuudestaan kirjoittaa aivan avoimesti ja reippaasti äidilleen; hänen ylpeä avomielisyytensä halveksii hovia, julkista mielipidettä, maailmaa. Hän ei vielä tunne panettelun tuhatkielistä mahtia, vielä hän avoimesti antautuu odottamattomalle ilolle saada kerrankin rakastaa ja luottaa, ja hän uhraa kaiken varovaisuuden vain saadakseen osoittaa ystävätärilleen, kuinka ehdottomasti hän kykenee rakastamaan.

Kuningattaren ensimmäinen suosikki madame de Lamballe oli suhteellisen onnellinen valinta. Kuuluen Ranskan ensimmäisiin sukuihin ja ollen sentähden vailla rahan- ja vallanhimoa, herkkä, hentomielinen luonne, ei erikoisen viisas, mutta samalla ei myöskään juoniteleva, ei erikoisen merkitsevä, mutta ei myöskään kunnianhimoinen, hän vastaa kuningattaren mieltymykseen todellisella ystävyydellä. Hänen tapojaan pidetään nuhteettomina, hänen vaikutuksensa rajoittuu kuningattaren yksityiseen elämänpiiriin, hän ei kerjää etuja ystävilleen, suvulleen, hän ei sekaannu valtion asioihin tai politiikkaan. Hän ei pidä pelisalia, ei vedä Marie Antoinette’ia syvemmälle huvitusten pyörteeseen, vaan osoittaa hänelle hiljaa ja huomiota herättämättömällä tavalla uskollisuuttaan, ja sankarillinen kuolema lopulta sinetöi hänen ystävyytensä.

Mutta eräänä iltana hänen mahtinsa sammuu äkkiä kuin sammuksiin puhallettu kynttilä. Eräissä hovitanssiaisissa vuonna 1775 kuningatar huomaa nuoren naisen, jota hän ei tunne, liikuttavana vaatimattomassa suloudessaan, enkelimäisen puhtain sinisin katsein, tyttömäisen hennoin vartaloin; kysyttäessä hänelle mainitaan tämän nimi, kreivitär Jules de Polignac. Tällä kertaa ei kuten Lamballe’in prinsessaan nähden ole kyseessä inhimillinen sympatia, joka vähitellen kohoaa ystävyydeksi, vaan äkillinen intohimoinen kiinnostus, coup de foudre [Salaman isku], eräänlainen tulinen rakastuminen. Marie Antoinette astuu vieraan naisen luo ja kysyy häneltä, miksi hänet niin harvoin nähdään hovissa. Kreivitär Polignac tunnustaa rehellisesti, ettei hän ole kyllin varakas edustukseen, ja tämä avomielisyys ihastuttaa kuningatarta, sillä kuinka puhdas sielu mahtaakaan olla kätkeytyneenä tähän hurmaavaan naiseen, kun hän niin liikuttavan suoraan jo puhuteltaessa tunnustaa silloisen ajan pahimman häpeän, rahattomuuden! Eikö tämä ole oleva hänelle ihanteellinen, kauan etsitty ystävätär? Heti Marie Antoinette vetää kreivitär Polignacin hoviinsa, hukuttaa hänet siinä määrin silmäänpistäviin suosionosoituksiin, että ne herättävät yleistä kateutta; hän kävelee julkisesti hänen kanssaan käsikynkässä, antaa hänen asua Versailles’issa, ottaa hänet kaikkialle mukaansa ja siirtää kerran vieläpä koko hovikuntansa Marlyhin pelkästään voidakseen olla lähellä jumaloitua ystävätärtään tämän maatessa lapsivuoteessa. Muutamien kuukausien perästä on köyhtyneestä aatelisnaisesta tullut Marie Antoinette’in ja koko hovin valtiatar.

Mutta ikävä kyllä ei tämä hento, viaton enkeli ole peräisin taivaasta, vaan pahoin velkaantuneesta perheestä, joka innokkaasti tahtoo hyötyä sellaisesta odottamattomasta suosiosta; pian on rahaministereillä omat kerrottavansa asiasta. Ensinnäkin maksetaan velkoja neljäsataatuhatta livriä, kahdeksansataatuhatta tytär saa myötäjäisiksi, vävypoika saa kapteenin paikan, vuotta myöhemmin lisäksi maatilan, joka tuottaa seitsemänkymmentä tukaattia vuodessa, isä saa eläkkeen, ja myöntyväinen aviomies, jonka todellisuudessa jo aikoja sitten on korvannut rakastaja, saa herttuan arvon ja yhden Ranskan tuottoisimmista virka-asemista, postilaitoksen. Käly Diane de Polignac tulee huolimatta huonosta maineestaan hovissa arvonaiseksi, kreivitär Jules itse kuninkaallisten lasten kasvattajaksi, hänen isänsä saa eläkkeen ohella vielä lähettilään paikan, koko perhe ui kullassa ja kunniassa ja tuhlaa lisäksi runsaudensarvestaan suosionosoituksia ystävilleen; lopulta tämä kuningattaren oikku, yksistään tämä Polignacin perhe, maksaa valtiolle vuosittain puoli miljoonaa livriä. »Ei ole olemassa mitään toista esimerkkiä», kirjoittaa lähettiläs Mercy kauhistuneena Wieniin, »siitä, että niin lyhyessä ajassa olisi yhdelle ainoalle perheelle maksettu niin suuria summia.» Eivät edes Maintenon ja Pompadour maksaneet enemmän kuin tämä suosikki enkelimäisen alasluotuine silmineen, tämä niin vaatimaton, niin hyvä kreivitär Polignac.

Ne, jotka itse ovat joutuneet pyörteeseen, seisovat hämmästyneinä eivätkä ymmärrä kuningattaren rajatonta myöntyväisyyttä, kun hän antaa väärinkäyttää nimeään, asemaansa, mainettaan tämän arvottoman ja pelkästään omaa hyötyään ajattelevan loisperheen hyväksi. Jokainen tietää, että kuningatar luonnollisen älyn, sisäisen voiman ja suoruuden puolesta on satakertaisesti näiden kurjien olioiden yläpuolella, jotka ovat hänen jokapäiväisenä seuranaan. Mutta luonteiden välisessä jännityksessä ei ratkaisevana milloinkaan ole voima, vaan taitavuus, ei hengen, vaan tahdon ylemmyys. Marie Antoinette on veltto ja Polignacit pyrkijäluonteita, hän on häilähtelevä ja nuo ovat sitkeitä, hän seisoo yksinään, mutta nuo ovat yhtyneet joukkioksi, joka järjestelmällisesti eristää kuningattaren koko muusta hovista. He pitävät häntä kynsissään huvittamalla häntä. Mitäpä auttaa, että tuo vanha rippi-isä Vermond parka varottaa entistä oppilastaan: »Te olette tullut liian suvaitsevaiseksi ystävienne ja ystävättärienne tavoille ja maineelle», että hän merkittävällä rohkeudella nuhtelee: »Huono käyttäytyminen, huonot tavat, turmeltunut tai menetetty maine ovat suorastaan muodostuneet keinoksi päästä Teidän seurueeseenne»; mutta mitä auttaa muutama sana vastustamaan tätä suloista ja hellää lepertelyä käsi kaulalla, mitä auttaa viisaus tätä päivittäistä laskelmoivaa viekkautta vastaan! Kreivitär Polignac ja hänen joukkokuntansa ovat saaneet käsiinsä kuningattaren sydämen taika-avaimen kyetessään huvittamaan häntä, ravitessaan hänen ikävystymistään, ja muutamien vuosien perästä Marie Antoinette on kokonaan tämän kylmästi laskevan roskajoukon käskettävänä. Toinen kannattaa kreivitär Polignacin salongissa toisen pyrkimyksiä päästä virkoihin ja asemiin, he pelaavat toisilleen virkapaikkoja ja eläkkeitä jokainen ollen itse harrastavinaan yksinomaan toisen parasta, ja niin valuvat mitään huomaamattoman kuningattaren käsien kautta viimeisetkin valtion ehtyvän rahakammion kultavirrat muutamien harvojen taskuihin. Ministerit eivät voi asettaa sulkuja tälle komennolle. »Faites parler la Reine», — »Koettakaa saada kuningatar puhumaan puolestanne», he vastaavat olankohauksella kaikille pyytäjille, sillä arvoja ja titteleitä, asemia ja eläkkeitä jakaa Ranskassa yksinomaan kuningattaren käsi, ja tätä kättä vuorostaan ohjaa näkymättömänä orvokinsilmäinen nainen, kaunis, vieno kreivitär Polignac.

Näillä alinomaisilla huvituksilla tuo piiri pystyttää Marie Antoinette’in ympärille läpipääsemättömän aitauksen. Muu hovi huomaa tämän pian, se tietää, että näiden muurien takana on maallinen paratiisi. Siellä kukoistavat arvoasemat, siellä virtaavat eläkkeet, siellä voi pilapuheella, iloisella kohteliaisuudella poimia itselleen suosionosoituksen, johon muut ovat vuosikymmeniä ponnistelleet väsymättömällä työllä. Tuossa autuaassa maailmassa vallitsee ikuinen hilpeys, suruttomuus ja ilo, ja sille, joka on päässyt tunkeutumaan kuningattaren suosion Elysiuminkentille, ovat maailman kaikki hyvyydet tarjolla. Ihmekö siis, että kaikki ne katkeroituvat yhä kiivaammin, jotka eivät pääse tämän muurin sisäpuolelle, vanhat ansioituneet aatelissuvut, joita ei päästetä Trianoniin, joiden niin ikään ahnaita käsiä ei kultasade koskaan kostuta. Olemmeko me halpa-arvoisempia kuin nuo köyhtyneet Polignacit? murisevat Orléansit, Rohanit, Noaillesit, Marsanit. Sitäkö varten on saatu nuori vaatimaton kunnollinen kuningas, vihdoinkin mies, joka ei ole rakastajattariensa leikkikalu, jotta Pompadourin, Dubarryn jälkeen taas täytyisi kerjätä suosikilta sellaista, mihin itsellä on täysi oikeus? Pitääkö todellakin sietää tätä julkeata syrjäytetyksi tulemista, tätä kylmää sivuuttamista tuon nuoren itävallattaren taholta, joka kerää ympärilleen vieraita lurjuksia ja epäilyttäviä naisia eikä vanhaa, vuosisatoja maassa asunutta aatelia? Yhä kiinteämmin liittyvät yhteen poissuljetut, jokainen päivä, jokainen vuosi lisää heidän laumaansa. Ja pian katselee Versaillesin autioista ikkunoista satasilmäinen viha kuningattaren surutonta ja pahaa aavistamatonta leikkimaailmaa.

VELI KÄY TERVEHTIMÄSSÄ SISARTAAN

Vuonna 1776 ja karnevaalissa 1777 Marie Antoinette’in huvitemmellys saavuttaa jyrkästi nousevan käyränsä huippukohdan. Mondeeni kuningatar ei ole poissa ainoistakaan kilpa-ajoista, oopperatanssiaisista, naamiohuveista, hän ei milloinkaan tule kotiin ennen päivänkoittoa, alati hän välttää aviovuodetta. Neljään asti aamulla hän istuu pelipöydän ääressä, hänen tappionsa ja velkansa herättävät jo julkista pahennusta. Epätoivoisena lähettiläs Mercy kiidättää Wieniin raportin toisensa jälkeen: »Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa unohtaa täydelleen ulkonaisen arvokkuutensa», on tuskin mahdollista ojentaa häntä, sillä »erilaiset huvitukset seuraavat toisiaan niin nopeasti, että vain mitä suurimmalla vaivalla voi saada muutaman hetken puhua hänen kanssaan vakavista asioista.» Pitkiin aikoihin ei ole nähty Versailles’ia niin autiona kuin tänä talvena; viime kuukauden kuluessa eivät kuningattaren askartelut tai pikemminkin hänen huvittelunsa ole muuttuneet tai vähentyneet. On aivan kuin demoni olisi riivannut tämän nuoren naisen: milloinkaan ei hänen rauhattomuutensa, hänen malttamattomuutensa ole ollut mielettömämpää kuin tänä ratkaisevana vuotena.

Lisäksi tulee nyt ensi kerran uusi vaara. Marie Antoinette ei 1777 enää ole se viisitoistavuotias naiivi lapsi, jona hän on tullut Ranskaan, vaan kaksikymmenkaksivuotias uhkeaan kauneuteen puhjennut, houkutteleva ja itse jo houkuteltu nainen; olisi pikemminkin luonnotonta, jos hän jäisi täysin kylmäksi tunteiltaan Versaillesin hovin eroottisessa, ylikiihtyneen aistillisessa ilmapiirissä. Kaikilla hänen samanikäisillä sukulaisillaan, kaikilla hänen ystävättärillään on jo aikoja sitten lapsia, jokaisella todellinen mies tai ainakin rakastaja; vain hän yksin on onnettoman aviomiehensä vamman vuoksi suljettu pois, vain hän, kauniimpi kuin kaikki muut, halutumpi kuin kukaan muu hänen piirissään ei vielä ole kenellekään lahjoittanut tunnettaan. Turhaan hän on suunnannut voimakkaan hellyydentarpeensa ystävättäriinsä, huumannut sisäisen tyhjyytensä loppumattomilla juhlilla — ei auta, luonto vaatii vähitellen oikeuksiaan jokaisessa, siis myös tässä kauttaaltaan luonnollisessa ja normaalissa naisessa. Yhä enemmän Marie Antoinette menettää ollessaan yhdessä nuorten kavaljeerien kanssa alkuperäisen huolettoman varmuutensa. Tosin hän edelleenkin pelkää kaikista vaarallisinta. Mutta hän ei lakkaa leikkimästä vaaralla eikä kykene tällöin hillitsemään vertansa, joka hänet paljastaa; hän punastuu, kalpenee, alkaa näiden tiedottomasti himoamiensa nuorten henkilöiden läheisyydessä vavista, joutuu hämmennyksiin, saa kyyneleet silmiin ja manaa kuitenkin yhä uudelleen esiin näiden kavaljeerien galantit kohteliaisuudet; Lauzunin muistelmat, joissa tavataan tuo merkillinen kohtaus, jolloin äsken vielä kiukusta kiihtynyt kuningatar äkkiä painaa hänet nopeaan syleilyyn ja pelästyneenä omaa menettelyään heti häpeissään pakenee, tekevät kauttaaltaan luotettavan vaikutuksen, sillä Ruotsin lähettilään selonteko hänen ilmeisestä intohimostaan nuoreen kreivi Ferseniin kuvastaa samaa kiihtynyttä mielentilaa. On kieltämätöntä: piinaantunut, tomppelimaisen puolisonsa säästämä ja uhraama kaksikymmenkaksivuotias nainen on itsehillintänsä äärimmäisellä rajalla. Hänen hermonsa eivät enää kestä näkymätöntä jännitystä, vaikkakin Marie Antoinette koettaa puolustautua sitä vastaan, ja kenties juuri sentähden. Itse asiassa kertookin lähettiläs Mercy, aivan kuin hän tahtoisi täydentää kliinillistä kuvaa, äkkiä esiintyvistä »affectations nerveuses» [Hermokiihtymys], niin sanotuista »vapeurs» [Hysteeriset oireet]. Toistaiseksi Marie Antoinette’in vielä pelastaa hänen omien kavaljeeriensa hienotunteinen arkuus tekemästä todellista aviorikosta — molemmat, Lauzun ja Fersen, poistuvat nopeasti hovista, niin pian kuin huomaavat kuningattaren liian ilmeisen kiinnostuksen heihin — mutta ei ole epäilystäkään, että jos joku nuorista suosikeista, joiden kanssa hän koketisti leikittelee, suotuisalla hetkellä rohkeasti kävisi asiaan, voisi hän helposti valloittaa tämän sisäisesti enää vain heikosti puolustetun siveyden. Tähän asti Marie Antoinette’in on onneksi onnistunut pysähtyä askelen päähän lankeemisesta. Mutta sisäisen rauhattomuuden mukana kasvaa vaara: yhä lähempänä, yhä huikentelevammin perhonen liitelee houkuttelevan kynttilänliekin ympärillä; vain taitamaton siivenräpytys, ja leikkivä syöksyy auttamattomasti tuhoavaan tuleen.

Tietääkö äidin valitsema vartija tästäkin vaarasta? Se on otaksuttavissa, sillä hänen Lauzunia, Dillonia, Esterhazya koskevat varoituksensa viittaavat siihen, että vanha kokenut vanhapoika ymmärtää kärjistyneen tilanteen viimeistä syytään myöten paremmin kuin kuningatar, joka ei aavista, kuinka paljon hänen äkilliset kiihtymystilansa, hänen hurja ja kyllästymätön paikallaanpysymättömyytensä paljastavat. Hän käsittää koko laajuudessaan, mitä katastrofia tietäisi, jos Ranskan kuningatar joutuisi jonkun vieraan rakastajan uhriksi, ennenkuin hän on synnyttänyt puolisolleen ensimmäisen oikean perillisen: tämä on estettävä hinnalla millä hyvänsä. Niin lähettää hän Wieniin kirjeen toisensa jälkeen, että keisari Josef vihdoinkin tulisi Versaillesin pitämään silmällä kuningatarta. Sillä hän tietää, tuo hiljainen, rauhallinen huomioitsija, että on viimeinen hetki pelastaa kuningatar itseltään.

Josef II:n matkalla Pariisiin on kolminainen tarkoitus. Hänen pitää miehenä puhua kuninkaalle, langolleen, edelleenkin täyttämättömien aviollisten velvollisuuksien arkaluontoisesta asiasta. Hänen pitää vanhemman veljen arvovallalla torua huvittelunhaluista sisartaan, asettaa hänen silmiensä eteen hänen huvittelunhalunsa poliittiset ja inhimilliset vaarat. Kolmanneksi hänen tulee henkilökohtaisesti lujittaa Ranskan ja Itävallan hallitsijahuoneiden valtiollista liittoa.

Näihin kolmeen hänelle annettuun tehtävään Josef II vielä vapaaehtoisesti liittää neljännen: hän tahtoo ottaa vaarin tämän huomiota herättävän käynnin suomasta tilaisuudesta, tehdä sen vielä huomiota herättävämmäksi ja henkilökohtaisesti hankkia itselleen mahdollisimman paljon ihailua. Tämä sisimmässään rehellinen, ei suinkaan älytön, joskaan ei liioin ylenmäärin lahjakas ja ennenkaikkea turhamainen mies potee jo vuosia sitten tyypillistä kruununprinssisairautta; häntä harmittaa, ettei hän täysikasvuisena miehenä vieläkään saa hallita vapaasti ja oman tahtonsa mukaan, vaan että hänen täytyy kuuluisan, juhlitun äitinsä varjossa näytellä politiikan näyttämöllä vain toista osaa eli, kuten hän närkästyneenä sanoo, »olla viidentenä pyöränä vaunuissa». Juuri sentähden, että hän tietää, ettei hän viisaudessa eikä moraalisessa arvovallassa kykene voittamaan suurta keisarinnaa, joka on hänen tiellään, hän koettaa sivuroolilleen antaa erikoisen silmäänpistävän vivahduksen. Koska hänen äitinsä Euroopan silmissä jo ruumiillistaa hallitsijavallan sankarillisen käsityksen, hän puolestaan tahtoo näytellä kansankeisaria, uudenaikaista, ihmisystävällistä, ennakkoluulotonta, valistunutta maanisää. Hän kävelee talonpoikana auran kurjessa, hän sekaantuu yksinkertaiseen porvaristakkiin puettuna ihmisvilinään, hän nukkuu yksinkertaisessa sotilasvuoteessa, hän antaa koetteeksi teljetä itsensä Spielbergiin, mutta huolehtii samalla siitä, että maailma saa runsain mitoin tietää tästä kerskailevasta vaatimattomuudesta. Mutta tähän asti Josef II on saattanut näytellä tällaista kansanomaisen kalifin osaa ainoastaan omille alamaisilleen; tämä Pariisin matka tarjoaa hänelle vihdoinkin tilaisuuden esiintyä suurella maailmannäyttämöllä. Ja jo viikkoja aikaisemmin keisari harjoittelee vaatimattomuusrooliaan kaikkia ajateltavissa olevia yksityisseikkoja myöten.

Puolittain keisari Josef onnistui tässä tarkoituksessaan. Tosin hän ei ole kyennyt pettämään historiaa, se merkitsee hänen velkatililleen virheen toisensa jälkeen, ennenaikaisia, taitamattomasti toimeenpantuja uudistuksia, onnettomia hätiköintejä, ja kenties vain hänen ennenaikainen kuolemansa pelasti Itävallan jo silloin uhkaavalta hajoamiselta; mutta legendan, joka on herkkäuskoisempi kuin historia, hän on voittanut puolelleen. Vielä paljon myöhemmin veisattiin virttä hyvästä kansankeisarista, lukemattomat nurkkaromaanit kertovat, kuinka muuan jalo tuntematon yksinkertaiseen viittaan verhottuna tekee hyviä töitä avoimin käsin ja rakastaa rahvaan tyttöjä; kuuluisa on näissä romaaneissa alati toistuva loppu: tuntematon avaa viittansa, nähdään hämmästyneinä loistava univormu, ja jalo mies poistuu lausuen syvämietteiset sanat: »Nimeäni ette saa koskaan tietää, olen keisari Josef.»

Tämä on leikinlaskua, mutta kuitenkin se on vaistomaisesti viisaampaa kuin tulee ajatelleeksikaan: miltei nerokkaalla tavalla se karrikoi keisari Josefin historiallista omituisuutta haluta toiselta puolen näytellä vaatimatonta miestä ja toiselta puolen tehdä kaikki, jotta tätä vaatimattomuutta myös asianmukaisesti ihailtaisiin. Hänen Pariisin-matkansa antaa siitä kuvaavan näytteen. Sillä tietystikään keisari Josef II ei matkusta Pariisiin keisarina — hän ei halua herättää huomiota —, vaan kreivi Falkensteininä, ja pannaan mitä suurinta painoa siihen, ettei kukaan saisi tietää mitään tästä incognitosta. Pitkissä kirjelmissä määrätään, ettei kukaan saa häntä puhutella muuten kuin sanalla »Monsieur» [Herra], eipä edes Ranskan kuningaskaan, että hän ei halua asua linnoissa ja tahtoo käyttää vain yksinkertaisia vuokravaunuja. Mutta tietystikin kaikki Euroopan hovit päivälleen ja tunnilleen tietävät hänen saapumisestaan; jo Stuttgartissa Württembergin herttua tekee hänelle pahan kepposen antamalla käskyn poistaa majataloista kaikki kilvet, joten kansankeisarille ei jää muu neuvoksi kuin kuitenkin nukkua herttuan palatsissa. Mutta pedanttisella itsepäisyydellä uusi Harun al Rasid viime hetkeen asti pitää kiinni aikoja sitten yleisesti tunnetusta incognitostaan. Yksinkertaisessa fiakerissa hän saapuu Pariisiin, majoittuu Hotel de Tréville’iin, nykyiseen Hotel Foyot’hon, tuntemattomana kreivi Falkensteininä; Versailles’issa hän vuokraa huoneen pienehköstä talosta, nukkuu siellä, aivan kuin olisi sotakentällä kenttävuoteessa, vain viitan peittämänä. Ja hän on laskenut oikein. Pariisin kansalle, joka tuntee kuninkaansa vain ylellisyydessä elävänä, sellainen hallitsija merkitsee sensaatiota, keisari, joka sairaaloissa maistaa köyhäin soppaa, joka on läsnä akatemiojen istunnoissa ja parlamentin asiainkäsittelyissä tai käy katsomassa laivureita, kauppiaita, kuuromykkäinlaitosta, kasvitieteellistä puutarhaa, saippuatehdasta ja käsityöläisiä; Josef näkee paljon Pariisissa ja iloitsee samalla siitä, että hänet nähdään: hän ihastuttaa kaikki kansanomaisuudellaan ja on itse vielä ihastuneempi osakseen tulleesta haltioituneesta suosiosta. Tuossa aidon ja epäaidon välisessä kaksoisroolissaan tämä salaperäinen luonne pysyy alati tietoisena kaksijakoisuudestaan, ja ennen lähtöään hän kirjoittaa veljelleen: »Sinä olet enemmän arvoinen kuin minä, mutta minä olen suurempi teeskentelijä, ja tässä maassa pitää olla sellainen. Minä olen tarkoituksellisesti ja vaatimattomuudesta yksinkertainen, mutta liioittelen sitä tahallisesti; olen täällä herättänyt innostusta, joka todella jo käy kiusalliseksi minulle. Poistun tästä kuningaskunnasta erittäin tyytyväisenä, mutta kaipauksetta, sillä olen jo saanut kylliksi roolistani?»

Tämän persoonallisen menestyksen ohella Josef saavuttaa myös aiotut poliittiset tarkoitusperät; ennen kaikkea sujuu keskustelu langon kanssa tietystä arkaluontoisesta kysymyksestä yllättävän helposti. Rehellisenä ja joviaalisena Ludvig XVI suhtautuu lankoonsa täysin luottamuksellisesti. Fredrik Suurta ei auttanut vähääkään se, että hän lähettiläälleen, paroni Goltzille, antoi tehtäväksi levittää koko Pariisissa tietoa, että keisari Josef muka olisi sanonut hänelle: »Minulla on kolme lankoa, ja kaikki ovat yhtä surkeita: Versailles’issa oleva on heikkomielinen, Napolissa oleva narri ja Parmassa oleva pölkkypää.» Tässä tapauksessa »häijy naapuri» on tehnyt turhaa työtä, sillä Ludvig XVI ei ole vähääkään turhamainen, nuoli kilpistyy takaisin hänen hyvänahkaisuudestaan. Langokset juttelevat vapaasti ja rehellisesti keskenään, ja Ludvig XVI voittaa lähemmin tutustuttaessa myös eräänlaisen Josef II:n inhimillisen kunnioituksen. »Tämä mies on heikko raukka, mutta ei mikään tyhmyri. Hänellä on tietoja ja arvostelukykyä, mutta hän on sekä ruumiillisesti että henkisesti apaattinen. Hän keskustelee järkevästi, mutta hänellä ei ole mitään todellista halua hankkia syvällisempää sivistystä eikä mitään uteliaisuutta; fiat lux [Tulkoon valkeus] ei vielä ole tullut hänen kohdalleen, materia on vielä alkutilassaan.» Muutamien päivien perästä Josef II on kokonaan saanut kuninkaan valtaansa, he ovat yksimielisiä kaikista poliittisista kysymyksistä, ja on tuskin epäiltävissä, että hänen vaivatta onnistui taivuttaa lankonsa tuohon arkaluontoiseen leikkaukseen.

Vaikeammaksi Josefin asema käy Marie Antoinette’iin nähden, koska se tässä kohden on vastuunalaisempi. Sisar on sekavin tuntein odottanut veljensä käyntiä, onnellisena siitä, että hän vihdoinkin kerran saisi rehellisesti puhua omaisensa kanssa ja lisäksi sen omaisen, johon hänellä on suurin luottamus, mutta samalla myös kovin peläten sitä jyrkkää opettavaista tapaa, millä keisari mielellään kohtelee nuorempaa sisartaan. Vasta äskettäin hän on torunut häntä kuin koulutyttöä: »Mihin Sinä sekaannutkaan?» hän oli kirjoittanut, »Sinä annat erottaa ministereitä, toisen annat karkoittaa maatiloilleen, perustat hoviin uusia kalliita virkoja! Oletko kysynyt itseltäsi, millä oikeudella Sinä sekaannut hovin ja Ranskan monarkian asioihin? Mitä tietoja olet hankkinut itsellesi uskaltaaksesi sekaantua asioihin, ja kuvitelluksesi, että mielipiteesi voisi olla jossakin suhteessa merkitsevä, ja varsinkin, kun on kysymys valtion asioista, jotka kuitenkin vaativat aivan erikoisen syvällisiä tietoja? Sinä, rakastettava nuori henkilö, joka päivät päästään ei ajattele muuta kuin kevytmielisyyksiä, pukuja ja huvituksia, joka ei lue mitään, joka ei neljännestuntiakaan kuukaudessa käytä järkevään keskusteluun tai kuuntele sellaista, joka ei mieti, ei ajattele mitään loppuun eikä koskaan, siitä olen varma, ajattele, mitä seurauksia on oleva siitä, mitä hän sanoo tai tekee...» Sellaiseen karvaaseen koulumestarinuottiin ei hemmoteltu, lellitelty nainen ole tottunut hovilaistensa taholta Trianonissa, ja ymmärtää hänen sydäntykytyksensä, kun äkkiä hovimarsalkka ilmoittaa, että kreivi von Falkenstein on saapunut Pariisiin ja on huomenna ilmestyvä Versailles’iin.

Mutta käy paremmin kuin hän on odottanut. Josef II on kyllin diplomaattinen ollakseen heti ukonilmana syöksymättä taloon; päinvastoin, hän sanoo kohteliaisuuksia hänen hurmaavasta ulkonäöstään, vakuuttaa, että jos hän vielä kerran menisi naimsiin, täytyisi hänen vaimonsa olla hänen näkösensä, hän käyttäytyy pikemmin keikarin tavoin. Maria Teresia on jälleen kerran ennustanut oikein ilmoittaessaan ennakolta lähettiläälleen: »En oikeastaan pelkää, että hän on oleva tyttäreni käyttäytymisen liian ankara arvostelija, luulen pikemminkin, että tyttäreni, sievä ja hurmaava kun on ja taitava sekoittamaan keskusteluun henkevyyttä ja arvokasta esiintymistä, on saavuttava poikani hyväksymisen, mikä vuorostaan on mairitteleva poikaani.» Itse asiassa, hurmaavan, sievän sisaren rakastettavuus, hänen vilpitön ilonsa veljen jälleennäkemisestä, se kunnioitus, millä hän häntä kuuntelee, toiselta puolen langon tuttavallinen hyvänluontoisuus ja se suuri menestys, minkä hän on saavuttanut Pariisissa vaatimattomuusilveilyllään, tekevät tuon pelätyn pedantin mykäksi; ankara muriseva karhu rauhoittuu, senjälkeen kuin sille on niin runsaasti annettu hunajaa. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa on pikemminkin myötätuntoinen: »Hän on rakastettava ja säädyllinen nainen, vielä jonkinverran nuori ja jonkinverran liian ajattelematon, mutta hänellä on kuitenkin melkoinen määrä säädyllisyyttä ja hyvettä ja lisäksi vielä eräänlainen oikea käsittämisen lahja, joka usein on minua hämmästyttänyt. Hänen ensimmäinen virikkeensä on aina oikea, ja jos hän seuraisi sitä ja ajattelisi hituista enemmän, sensijaan, että hän kuuntelisi niitä monilukuisia mielistelijöitä, jotka häntä ympäröivät, olisi hän täydellinen. Huvittelunhalu on hänessä valtava, ja kun on tehty tämän heikkouden tuttavuutta, pidetään siitä kiinni, ja hän kuuntelee aina eniten niitä, jotka häntä tässä kohden osaavat palvella.»

Mutta samaan aikaan kuin Josef II näköjään rauhallisena ottaa osaa kaikkiin niihin juhliin, joita hänen sisarensa panee toimeen hänen kunniakseen, tekee tämä merkllinen kaksoisihminen teräviä ja tarkkoja huomioita. Ennen kaikkea hänen täytyy todeta, ettei Marie Antoinette »tunne lainkaan rakkautta puolisoonsa», että hän kohtelee häntä huolimattomasti, välinpitämättömästi ja sopimattoman ylimielisesti. Edelleen hänelle ei myöskään ole vaikeata nähdä »huimapään» huonoa seuraa, ennen kaikkea Polignacien. Vain eräässä suhteessa hän näyttää rauhoittuneen. Josef II hengähtää silminnähtävästi helpotuksesta — todennäköisesti hän on pelännyt pahempaa, — huomatessaan, että huolimatta kaikesta koketeerauksesta nuorten kavaljeerien kanssa hänen sisarensa siveys toistaiseksi on kestänyt, että — varovaisuuden vuoksi hän liittää varauman »ainakin tähän asti» — tämän turmeltuneen moraalin keskellä hänen käyttäytymisensä siveellisessä suhteessa on parempi kuin hänen maineensa. Totta kyllä: erikoisen varmaksi tulevaisuuteen nähden ei se, mitä hän tässä kohden on kuullut ja nähnyt, näytä häntä tehneen; pari voimakasta varoitusta näyttää hänestä olevan paikallaan. Muutamia kertoja hän nuhtelee nuorta sisartaan, joudutaan ankariin yhteenottoihin, esimerkiksi, kun veli todistajien läsnäollessa tylysti moittii häntä siitä, ettei hän »ole miehelleen miksikään hyödyksi», tai nimittää hänen ystävätärensä, Guémenéen herttuattaren pelihuonetta todelliseksi veijariluolaksi, »un vrai tripot». Sellaiset julkiset moitteet kiukustuttavat Marie Antoinette’ia: usein pannaan kova kovaa vastaan näissä sisarusten välisissä keskusteluissa. Nuoren naisen lapsellinen uhma torjuu luotaan tämän vaateliaan holhouksen; mutta samaan aikaan hänen sisäinen rehellisyytensä tuntee, miten oikeassa veli on kaikissa moitteissaan, kuinka tarpeellista hänelle hänen omassa luonteenheikkoudessaan olisi, että hänellä olisi rinnallaan sellainen vartija.

Mihinkään lopulliseen välien selvittelyyn ei kuitenkaan näytä päädytyn sisarusten kesken. Tosin Josef II myöhemmin varoittavasti muistuttaa eräästä keskustelusta kivipenkillä, mutta varsinaisinta ja tärkeintä hän ilmeisesti ei halua uskoa sisarelleen tilapäisissä keskusteluissa. Kaksi kuukautta Josef II on tarkastellut koko Ranskaa, hän tietää tästä maasta enemmän kuin sen oma kuningas, ja enemmän sisartaan uhkaavista vaaroista kuin tämä itse. Mutta hän on oppinut senkin, että jokainen tälle pintapuoliselle henkilölle lausuttu sana haihtuu, että hän seuraavalla hetkellä unohtaa kaiken, varsinkin sen, minkä hän tahtoo unohtaa. Niin hän kaikessa hiljaisuudessa laatii ohjesäännön, johon hän kokoaa kaikki huomionsa ja arvelunsa, ja luovuttaa tämän kolmikymmensivuisen asiakirjan tahallisesti aivan viime hetkellä pyytäen lukemaan sen vasta hänen lähtönsä jälkeen. Scripta manent [Kirjoitettu säilyy], kirjoitetun kehoituksen on määrä hänen poissaollessaan olla sisaren tukena.

Tämä »instruction» [Ohjesääntö, ohjeet] on Marie Antoinette’in luonteesta kenties valaisevin asiakirja, mikä meillä on, sillä Josef II kirjoittaa sen vilpittömässä tarkoituksessa ja täysin lahjomattomasti. Ollen hieman mahtipontinen muodoltaan, meidän makumme kannalta hiukan liian pateettinen moraalissaan, se samalla todistaa suurta diplomaattista taitavuutta, sillä Saksan keisari karttaa tahdikkaasti antamasta Ranskan kuningattarelle suoranaisia käyttäytymissääntöjä. Hän vain liittää kysymyksen kysymykseen, sepittää eräänlaisen katkismuksen herättääkseen tuon ajattelemattoman naisen harkintaan, itsetuntemukseen ja edesvastuuntuntoon; mutta tahtomattakin kysymykset muodostuvat syytöksiksi, niiden näennäisesti löyhä sarja muodostuu Marie Antoinette’in hairahduksien täydelliseksi luetteloksi. Josef II muistuttaa sisartaan ennen kaikkea siitä, kuinka paljon aikaa hän jo on turhaan kuluttanut. »Sinä vartut iässä, et voi siis enää esittää puolustukseksi, että olet lapsi. Mitä on tapahtuva, mitä on Sinusta tuleva, jos edelleenkin vitkastelet?» Ja hän vastaa itse kauhistavan selvänäköisesti: »Onneton nainen ja vielä onnettomampi kuningatar.» Kysymysten muodossa hän yksitellen luettelee kaikki hänen laiminlyöntinsä: salamankirkkaana heijastuu terävä kylmä valo varsinkin hänen suhteeseensa kuninkaaseen. »Otatko todellakin vaaria kaikista tilaisuuksista, vastaatko tunteisiin, joita hän osoittaa Sinulle? Etkö ole kylmä ja hajamielinen hänen puhuessaan Sinulle? Etkö monestikin näytä ikävystyneeltä tai loukkaantuneelta? Kuinka näin käyttäytyessäsi voit pyytää, että luonnostaan kylmä mies lähestyy Sinua ja todella rakastaa Sinua?» Säälimättömänä hän moittii — edelleenkin näennäisesti vain kysyen, mutta todellisuudessa ankarasti moittien — häntä siitä, että hän, sensijaan, että mukautuisi kuninkaan tahtoon, käyttää hyväkseen hänen avuttomuuttaan ja heikkouttaan vetääkseen kaikki menestykset ja kaiken huomaavaisuuden omaan itseensä kuninkaan sijasta. »Ymmärrätkö todella tehdä itsesi hänelle välttämättömäksi?» hän kysyy ankarammin. »Saatko hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kukaan rakasta häntä vilpittömämmin eikä enemmän harrasta hänen kunniaansa ja onneaan kuin Sinä? Luovutko koskaan omasta halustasi loistaa hänen kustannuksellaan? Käytkö koskaan käsiksi asioihin, jotka hän laiminlyö, ehkäistäksesi näyttämästä siltä, että Sinulla olisi ansioita hänen kustannuksellaan? Teetkö uhrauksia hänen hyväkseen? — Ja vaikenetko ehdottomasti hänen virheistään ja heikkouksistaan? Puolusteletko niitä ja käsketkö heti niiden pitää suunsa kiinni, jotka uskaltavat viittailla niihin?»

Sivu sivulta keisari Josef senjälkeen latelee esiin huvitteluvimman koko luettelon: »Oletko vielä kertaakaan ajatellut, miten huono vaikutus seurustelusuhteillasi, ystävyyksilläsi, elleivät ne ulotu joka suhteessa moitteettomiin henkilöihin, voi olla yleiseen mielipiteeseen ja täytyy olla, koska sen johdosta sentään ehdottomasti syntyy epäluulo, että Sinä joko itse hyväksyt nämä huonot tavat tai suorastaan itse noudatat niitä? Oletko koskaan punninnut niitä kauhistavia seurauksia, jotka uhkapeli voi tuoda mukanaan huonon seuran ja sen seurustelusävyn johdosta, mikä siihen kuuluu? Muistelehan asioita, mitä on tapahtunut omien silmiesi edessä, muista, että kuningas itse ei pelaa ja että vaikuttaa kiihdyttävästi, jos Sinä niin sanoakseni ainoana koko perheestä kannatat tätä huonoa tapaa. Samaten ajattele ainakin hetkinen kaikkia niitä kiusallisia seikkoja, jotka liittyvät oopperatanssiaisiin, kaikkia niitä tyhmiä seikkailuja, joista Sinä itsekin tässä kohden olet minulle kertonut. En voi olla sanomatta Sinulle, että kaikista huvituksista tämä epäilemättä on sopimattomin ja varsinkin se tapa, millä Sinä menet noihin tanssiaisiin, sillä se seikka, että lankosi seuraa Sinua niihin, ei vaikuta mitään asiaan. Mitä järkeä on siinä, että haluat olla siellä tuntemattomana, esittää vierasta naamiota, etkö sitten käsitä, että Sinut siitä huolimatta tunnetaan ja Sinulle sanotaan paljon asioita, joiden kuuleminen ei Sinulle sovi, mutta jotka tahallaan sanotaan Sinun huvittamiseksesi ja jotta saataisiin Sinut uskomaan, että ne on sanottu kaikessa viattomuudessa? Jo paikalla sinänsä on huono maine. Mitä Sinä sieltä oikeastaan haet? Naamio estää säädyllisen keskustelun, tanssia Sinä siellä et voi, mitä varten siis nämä seikkailut, nämä sopimattomuudet, miksi antautua näiden hillittömien nulikkojen, kevytmielisten tyttöjen ja vierasten henkilöiden roskaseuraan, kuunnella kaksimielisiä puheluja ja kenties itsekin puhella jotakin samantapaista? Ei, se ei käy laatuun. Tunnustan Sinulle, että tämä on se kohta, josta olen kaikkien ihmisten, jotka Sinua rakastavat ja ajattelevat säädyllisesti, nähnyt olevan eniten kuohuksissa: kuningas jätetään yökausiksi Versaillesin yksikseen, ja Sinä olet Pariisin koko lurjusjoukkion seurassa!» Kiihkeästi Josef toistaa hänelle äidin vanhat kehotukset, että hänen vihdoinkin tulisi hiukan harrastaa kirjallisuutta, kaksi tuntia päivässä ei olisi liiaksi, ja ne tekisivät hänet viisaammaksi ja järkevämmäksi kuin muut kaksikymmentäkaksi. Ja äkkiä pulpahtaa pitkän saarnan keskeltä esiin näkijämäinen sana, jota ei voi puistatusta tuntematta lukea. Ellei sisar noudata hänen neuvojaan tässä kohden, sanoo Josef II, hän näkee edessään pahoja asioita, ja hän kirjoittaa hänelle sananmukaisesti: »Minua vapisuttaa nyt puolestasi, sillä näin ei voi jatkua; la révolution sera cruelle si vous ne la préparez.» — »Vallankumous on oleva julma» — tässä on ensi kertaa kirjoitettuna tuo kammottava sana. Vaikkakin se on tarkoitettu toisin, on sillä kuitenkin profeetallinen merkitys. Mutta vasta vuosikymmen myöhemmin Marie Antoinette on tajuava tämän sanan merkityksen.

ÄIDIKSITULO

Tämä keisari Josef II:n käynti näyttää historiallisesti katsottuna Marie Antoinette’in elämässä merkityksettömältä välikohtaukselta; mutta tosiasiallisesti se aikaansaa mitä ratkaisevimman käänteen. Sillä jo muutamia viikkoja myöhemmin näyttäytyvät keisarin ja Ludvig XVI:n alkovin arkaluontoista kysymystä koskevan kaksinpuhelun hedelmät. Rohkaistuna voimistunut kuningas käy käsiksi aviollisiin velvollisuuksiinsa. Vielä elokuun 19 päivänä 1777 Marie Antoinette ilmoittaa Wieniin vain »un petit mieux»: hänen (neitseellinen) »tilansa on muuttumaton». Suuri hyökkäys ei vielä ole onnistunut, »mutta en silti epäile sen onnistumista, sillä vähäinen parannus on merkille pantavissa, nimittäin se, että kuningas on käynyt hellemmäksi kuin aikaisemmin, ja tämä merkitsee paljon, kun hänestä on kysymys.» Elokuun 30 päivänä kajahtaa vihdoinkin voitonfanfaari: ensi kerran lukemattomien tappioiden jälkeen tässä rakkaudenjumalan seitsenvuotisessa sodassa »nonchalant mari» [Välinpitämätön, veltto aviomies] on hyökännyt täysin puolustautumattomaan linnoitukseen. »Olen mitä onnellisin koko elämääni nähden», Marie Antoinette kiirehtii kertomaan äidilleen: »nyt on jo kulunut kahdeksan päivää siitä, kuin avioliittoni on kokonaan tullut täytetyksi; yritys uudistettiin ja eilen vielä täydellisemmin kuin ensi kerralla. Ajattelin ensin heti lähettää kuriirin rakkaan äitini luo, mutta rupesin sitten pelkäämään, että se aiheuttaisi liian paljon huomiota ja juorua, halusin myös ensin olla täysin varma asiastani. En usko vielä olevani raskaana, mutta minulla on nykyään ainakin toiveita tulla siksi minä hetkenä hyvänsä.» Pitkäksi aikaa tämä kunniakas käänne ei muuten jää salaisuudeksi: Espanjan lähettiläs, jolla on parhaimmat tiedot kaikista, osaa ilmoittaa käänteentekevän päivämääränkin (elokuun 25 p.) hallitukselleen ja lisää: »Koska sellainen tapahtuma on mielenkiintoinen ja yleiseltä kannalta tärkeä, olen puhunut siitä ministerien Maurepas’n ja Vergennes’in kanssa erikseen, ja molemmat ovat vahvistaneet minulle sen. Muuten on varmaa, että kuningas on kertonut asiasta eräälle tädeistään ja sanonut hyvin avomielisesti: ’Pidän suuresti tämänlaisesta huvituksesta ja pahoittelen, että niin pitkään aikaan en ollut oppinut sitä tuntemaan.’ Hänen majesteettinsa on paljon iloisempi kuin aikaisemmin, ja kuningattarella on nykyään useammin, kuin tähän asti on huomattu, tummat renkaat silmien ympärillä.» Nuoren vaimon ensi ilo kykenevästä aviomiehestään osoittautuu muuten vielä ennenaikaiseksi, sillä Ludvig XVI ei lähimainkaan harrasta tätä »uutta huvitusta» yhtä innokkaasti kuin metsästystä, ja jo kymmenen päivää myöhemmin Marie Antoinette’in jälleen täytyy valittaa äidilleen: »Kuningas ei pidä nukkumisesta kahden. Koetan taivuttaa hänet olemaan ainakaan kokonaan luopumatta tästä yhteydestä. Monesti hän viettää yön luonani, enkä usko, että uskallan kiusata häntä tekemään sen useammin.» Äiti kuulee tämän varsin epämielellään, koska hän pitää tätä kohtaa erittäin »oleellisena», mutta hän yhtyy hienotunteiseen tyttäreensä siinä, ettei aviomiestä ole painostettava; kuningattaren pitää vain omasta puolestaan mukautua paremmin kuin tähän asti puolisonsa makuuaikoihin. Wienissä kiihkeästi ikävöity tieto raskauden alkamisesta antaa siis tässä intohimottomassa avioliitossa edelleenkin odottaa itseään, vasta huhtikuussa kärsimätön vaimo luulee sisimmän toiveensa täyttyneen. Jo ensi oireitten ilmetessä Marie Antoinette tahtoo kiireesti lähettää äidilleen pikakuriirin, mutta hovilääkäri, vaikka hän onkin yksityisesti valmis lyömään vetoa tuhannesta louisdorista, että kuningatar on oikeassa, neuvoo toistaiseksi olemaan sitä tekemättä. Toukokuun 5 päivänä varovainen Mercy tiedoittaa asian varmaksi, elokuun 4 päivänä kuulutetaan hovissa raskaudentila virallisesti, sittenkuin kuningatar heinäkuun 31 päivänä kello puoli yksitoista illalla on tuntenut lapsen ensimmäiset liikkeet. »Siitä lähtien», hän kirjoittaa Marie Teresialle, »se liikkuu usein, ja tämä tuottaa minulle suurta iloa.» Ilossaan hänelle tuottaa erikoista huvia ilmoittaa myöhään kokeensa kestäneelle puolisolleen hänen isyytensä luonnonraikkaalla tavalla. Hän astuu hänen luokseen, ottaa synkän ilmeen ja on olevinaan loukkaantunut: »Sire, minun täytyy valittaa erään alamaisenne kohtelua, joka on juljennut potkaista minua vatsaan.» Kelpo kuningas ei heti hoksaa asiaa, sitten hän ylpeän itsetyytyväisenä nauraa ja syleilee vaimoaan aivan hämmästyneenä omasta odottamattomasta aikaansaannoksestaan.

Heti alkavat nyt mitä moninaisimmat julkiset seremoniat. Kirkoissa lauletaan Tedeumia, parlamentti lähettää onnentoivotuksensa, Pariisin arkkipiispa määrää pidettäväksi esirukouksia raskauden onnellisen edistymisen puolesta; suunnattomalla huolella etsitään tulevalle kuninkaanlapselle imettäjä, köyhille varataan satatuhatta livriä. Koko maailma odottaa jännittyneenä suurta tapahtumaa, ei vähimmin synnytyslääkäri, jolle tämä synnytys merkitsee eräänlaista onnenpeliä, sillä kruununperillisen syntyessä hänellä on odotettavissa neljänkymmenentuhannen livrin suuruinen eläke ja vain kymmenentuhannen suuruinen, jos syntyy prinsessa. Mutta suorastaan kiihkoisena hovi odottaa kauan kaivattua näytelmää, sillä vuosisataisen pyhityksen saaneen tavan mukaisesti ei Ranskan kuningattaren synnytys merkitse pelkkää yksityistä perhetapausta; hänen raskaan hetkensä täytyy ikivanhojen sääntöjen mukaan tapahtua kaikkien prinssien ja prinsessojen läsnäollessa ja koko hovin kontrollin alaisena. Jokaisella kuninkaallisen perheen jäsenellä, samoinkuin lukuisilla korkeimmilla arvohenkilöillä, on oikeus synnytyksen aikana olla läsnä synnyttäjän huoneessa, eikä kenelläkään tietysti ole kaukaisintakaan ajatusta luopua tästä barbaarisesta ja terveydelle vaarallisesta etuoikeudesta. Kaikista maakunnista, etäisimmistäkin linnoista saapuu uteliaita, Versaillesin pikkukaupungin pieninkin ullakkokamari on asuttu, ja jättiläismäinen ihmistulva nostaa elintarpeiden hinnat kolminkertaisiksi. Mutta kuningatar antaa epätervetulleitten vierasten kauan odottaa näytelmää. Vihdoin, joulukuun 18 päivänä, kilisee yöllä kello kautta talon, poltteet ovat alkaneet. Ensimmäisinä syöksyy madame de Lamballe lapsivuoteessa olijan huoneeseen, hänen jäljestään kiihdyksissä kaikki arvonaiset. Puoli kolmelta herätetään kuningas, prinssit ja prinsessat, paashit ja kaartilaiset heittäytyvät ratsaille ja kiitävät täyttä laukkaa Pariisiin ja Sain-Cloud’hun tuomaan kaikki kuninkaallista sukua olevat ja prinssin arvolla varustetut ajoissa todistajiksi paikalle: puuttuu vain, että soitettaisiin hätäkelloa tai ammuttaisiin tykeillä hälytyslaukauksia.

Pari minuuttia sen jälkeen kuin hovilääkäri kuuluvalla äänellä on julistanut, että kuningattaren vaikea hetki on tullut, koko aatelislauma vaeltaa sisään; taajaan sulloutuneina ahtaaseen huoneeseen katselijat istuutuvat arvojärjestykseen asetettuihin nojatuoleihin vuoteen ympärille. Ne, jotka eivät ole enää saaneet sijaa ensi riveillä, nousevat jopa istuimille ja penkeille seisomaan, jottei heiltä vain herran nimessä ainoakaan piinatun naisen liike, ainoakaan voihkina jäisi huomaamatta. Ilma suljetussa huoneessa käy yhä sakeammaksi ja tukahduttavammaksi noin 50 ihmisen hengityksestä, etikan ja essenssien kirpeästä hajusta, mutta ei kukaan avaa ikkunaa, ei kukaan liikahda paikaltaan, ja ummelleen seitsemän tuntia kestää tämä julkinen piinanäytös, kunnes vihdoin kello puoli kahdeltatoista päivällä Marie Antoinette lahjoittaa elämän lapselle — hélas! — [Voi surkeutta! valitettavasti!] tyttärelle. Kunnioittavasti kannetaan kuninkaan jälkeläinen viereiseen kabinettiin kylvetettäväksi ja senjälkeen heti kasvattajan hoiviin annettavaksi; ollen ylpeydestä liikutuksen vallassa seuraa kuningas ihaillakseen myöhäistä aikaansaannostaan, hänen jäljessään tungeksii uteliaana kuin aina koko hovi — silloin kajahtaa synnytyslääkärin kimakka huuto: »Ilmaa ja lämmintä vettä! Suonenisku on välttämätön.» Kuningattarelle on veri äkkiä noussut päähän; ollen tainnoksissa, pilaantuneen ilman ja kenties myös ponnistuksen puoleksi tukahduttamana, oltuaan pakotettu viidenkymmenen uteliaan katselijan nähden salaamaan tuskansa, hän makaa liikkumattomana ja ääni koristen patjoillaan. Syntyy yleinen hämminki, kuningas tempaa omin käsin ikkunat auki, kaikki juoksentelevat kauhistuneina sinne tänne. Mutta kuuma vesi ei vain tule: kaikkia keskiaikaisia seremonioja ovat etiketin palvojat ajatelleet tässä synnytyksessä, mutta eivät luonnollisinta toimenpidettä sellaisessa tapauksessa: pitää varalla kuumaa vettä. Siten täytyy kirurgin uskaltaa ryhtyä suoneniskentään ilman enempää valmistusta. Verisuihku syöksyy esiin jalkaan isketystä suonesta ja katso: kuningatar avaa silmänsä, hän on pelastettu. Vasta nyt riemu puhkeaa hillittömänä ilmoille, syleillään, onnitellaan toisiaan, itketään ilosta, ja kellot kuuluttavat kumahdellen iloista uutista ympäri maan.

Naisen kärsimys on lopussa, äidin onni alkaa. Joskaan ilo ei ole täydellinen, joskin tykit jyrisevät vain 21 kertaa prinsessan kunniaksi, eivätkä 101 kertaa tervehtiäkseen äsken syntynyttä kruununperillistä, riemuitsee kuitenkin Versailles ja Pariisi. Pikalähettäjä lähetetään Euroopan kaikkiin maihin, almuja jaellaan koko maassa, vankeja vapautetaan velkavankeudesta ja vankiloista, sata nuorta morsiusparia vaatetetaan kuninkaan kustannuksella, vihitään ja varustetaan myötäjäisillä. Kun kuningatar lapsivuoteesta noustuaan tulee Notre Dame’iin, häntä odottavat siellä ylen onnellisina nuo sata paria — poliisiministeri on tarkoituksellisesti valinnut erikoisen kauniita — ja tervehtivät innostuneina hyväntekijätärtään. Pariisin kansalle toimitetaan ilotulitus, juhlavalaistus, viiniä suihkuavista lähteistä, leivän- ja makkaranjakelu, vapaa pääsy Comédie Française’iin, hiilenpolttajille osoitetaan kuninkaan aitio, kalanmyyjättärille kuningattaren: köyhienkin pitää kerran saada juhlia. Kaikki näyttää nyt onnelliselta ja hyvältä, nyt voisi Ludvig XVI:sta tulla reipas, itsevarma mies, sen jälkeen kuin hänestä on tullut isä, ja Marie Antoinette’ista onnellinen, vakava, tunnontarkka nainen, senjälkeen kuin hänestä on tullut äiti: suuri este on poistettu, avioliitto varmistettu ja vahvistettu. Vanhemmat, hovi ja koko maa saavat iloita, ja iloitsevatkin todella runsaassa mitassa juhlin ja huvituksin.

Vain yksi ainoa ei ole täysin tyytyväinen: Maria Teresia. Tämän tyttärentyttären syntyminen tosin näyttää parantaneen hänen lempilapsensa asemaa, mutta ei vielä riittävästi vahvistaneen sitä. Keisarinnana, poliitikkona hän ajattelee yksityistä perheonnea pitemmälle ja ennenkaikkea lakkaamatta hallitsijasuvun säilymistä. »Me tarvitsemme ehdottomasti Dauphinin, kruununperillisen.» Litanian tavoin hän toistaa kehoituksen tyttärelleen olemaan missään nimessä nyt noudattamatta »lit à part’ia» olemaan antautumatta mihinkään kevytmielisyyksiin. Kun jälleen kuluu kuukausi kuukauden jälkeen ilman raskaudentilaa, hän suorastaan suuttuu siitä, kuinka huonosti Marie Antoinette käyttää aviolliset yönsä. »Kuningas vetäytyy aikaisella hetkellä lepoon, hän nousee aikaisin ylös, kuningatar menettelee päinvastoin, kuinka silloin on odotettavissa mitään hyvää? Jos sillä tavoin nähdään toisensa vain ohimennen, ei voida toivoa mitään todellista menestystä.» Yhä kiihkeämmiksi tulevat hänen pyyntönsä. »Tähän asti olen ollut hienotunteinen, mutta nyt olen käyvä tunkeilevaksi: olisi rikos olla synnyttämättä useampia lapsia tätä verta.» Vain tämän yhden asian hän vielä tahtoo kokea: »Olen kärsimätön — minun iässäni ei enää voi kauan odottaa.»

Mutta tätä viimeistä iloa, saada nähdä hänen habsburgilaisvertaan oleva Ranskan tuleva kuningas, ei enää ole hänelle suotu. Marie Antoinette’in seuraava raskaus jää tuloksettomaksi; äkillinen liike vaunujen ikkunaa sulkiessa aiheuttaa keskenmenon, ja ennenkuin kauan ikävöity, niin kärsimättömästi toivottu tyttärenpoika on syntynyt tai edes odotettavissa, kuolee marraskuun 29 päivänä 1780 Maria Teresia keuhkotulehdukseen. Kaksi toivetta vanha, elämässään jo aikoja sitten pettynyt nainen oli vielä odottanut täyttyväksi. Ensimmäisen täyttymisen: ilon nähdä tyttärestään syntyneen pojan Ranskan kruununperillisenä, kohtalo häneltä epäsi. Mutta mitä toiseen toivomukseen tulee: siihen, ettei hänen enää tarvitsisi nähdä, kuinka hänen oma rakastettu lapsensa järjettömyydessään ja ymmärtämättömyydessään syöksyy onnettomuuteen, kuuli Jumala hurskaan naisen rukouksen.

Vasta vuosi Maria Teresian poismenon jälkeen Marie Antoinette saattaa maailmaan ikävöidyn poikalapsen: ottaen huomioon ensimmäisessä synnytyksessä sattuneet kiihdyttävät tapaukset tällä kertaa on luovuttu suuresta näytelmästä synnyttäjän huoneessa; vain kaikista lähimmät perheenjäsenet on päästetty saapuville. Tällä kertaa synnytys tapahtuu helposti. Kuitenkin, kun äskensyntynyt lapsi kannetaan huoneesta, ei kuningattarella enää ole voimaa kysyä, onko se poika vaiko jälleen vain tyttö. Mutta silloin astuu kuningas hänen vuoteensa ääreen, kyyneleet vuotavat tuon muuten niin vaikeasti liikutuksiin joutuvan miehen poskia pitkin, ja kaikuvalla äänellään hän kuuluttaa: »Kruununprinssi haluaa astua sisään.» Nyt puhkeaa yleinen riemu, molemmat ovet avataan juhlallisesti, kokoontuneen hovin suosionhuutojen raikuessa pesty ja kapaloitu lapsi — Normandie’n herttua — tuodaan jälleen onnellisen äitinsä luo. Nyt voidaan vihdoinkin panna toimeen suuri kruununprinssin-syntymisseremonia. Jälleen Marie Antoinette’in kohtalon määräämä vastapelaaja kardinaali Rohan, hän, jonka ratkaisevana hetkenä alati pitää osua hänen tielleen, suorittaa kasteen: hankitaan uhkea imettäjätär, joka saa leikillisen nimen »madame Poitrine» [Rouva Rinta], tykit jyrähtelevät, pian Pariisi tietää tapahtuman. Ja nyt alkaa uudestaan, huomattavasti suurenmoisempana kuin prinsessan syntyessä, juhlien sarja. Kaikki ammattikunnat lähettävät soittajien saattamina lähetystöjä Versailles’iin, yhdeksän päivää kestää kiltojen värikäs marssi, sillä jokainen sääty tahtoo tervehtiä äskensyntynyttä tulevaa kuningasta omalla erikoisella tavallaan. Nuohoojat laahaavat riemukulkueessa mukanaan kokonaista savupiippua, jonka huipussa istuu pieniä nokikolareita laulaen hauskoja lauluja; teurastajat kuljettavat lihavaa härkää, kantotuolinkantajat kullattua kantotuolia, jossa imettäjätär ja pieni Dauphin istuvat nukkeina, suutarit pieniä lapsenkenkiä, räätälit hänen tulevan rykmenttinsä pienoisunivormua, sepät alasinta, jota he takovat musiikin tahdissa. Mutta lukkosepät, jotka tietävät kuninkaan ammattinsa virkaveljelliseksi harrastelijaksi, ovat erikoisesti nähneet vaivaa; he lahjoittavat taidokkaan salalukon, ja kun Ludvig XVI avaa sen ammattimiehen uteliaisuudella, ponnahtaa siitä esiin ihmeteltävän taidokkaasti teräksestä valmistettu pieni Dauphin. Hallien naiset taas, samat, jotka pari vuotta myöhemmin pilkkaavat kuningatarta mitä karkeimmin herjasanoin, ovat pukeutuneet hienoihin mustiin silkkivaatteisiin ja lausuvat La Harpe’in säkeitä. Kirkoissa pidetään jumalanpalveluksia, Pariisin kaupungintalossa kauppiaat panevat toimeen suuret päivälliset; unohdettu on sota Englannin kanssa, puute, kaikki epämiellyttävä. Hetken ajan on maa ilman rauhattomuutta ja rauhattomia, tulevat vallankumoukselliset ja tasavaltalaisetkin uivat mitä meluavimmassa rojalismissa. Jakobiinien myöhempi presidentti, Collot d’Herbois, siihen aikaan vielä yksinkertainen lyonilainen näyttelijä, sepittää erikoisen näytelmäkappaleen »korkean ruhtinattaren kunniaksi, jonka hyveet ovat valloittaneet kaikkien sydämet». Hän, Louis Capet’n kuolemantuomion vastainen allekirjoittaja, rukoilee kunnioittavana taivasta:

    Pour le bonheur des Français,
    Notre bon Louis seize
    S’est allié pour jamais
    Au sang de Thérèse.
    De cette heureuse union
    Il sort un beau rejeton.
    Pour répandre en notre coeur
    Félicité parfaite,
    Conserve, o ciel protecteur, L
    es jours d’Antoinette!

    [Ranskalaisten onneksi
    meidän hyvä Ludvig XVI
    on ainaiseksi yhdistynyt
    Teresian vereen.
    Tästä onnellisesta liitosta
    syntyy kaunis jälkeläinen.
    Vuodattaaksesi sydämiimme
    täydellisen onnen
    varjele, oi taivas, suojelija,
    Antoinette’in henkeä ja elämää.]

Vielä kansa rakastaa hallitsijoitaan, vielä on tämä lapsi syntynyt koko maalle ja sen tulo merkitsee yleistä juhlaa. Kadunkulmauksissa näkyy viulunsoittajia ja torventoitottajia, soitetaan, lauletaan, rummutetaan ja tanssitaan kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Kaikki rakastavat, kaikki ylistävät kuningasta ja kuningatarta, jotka vihdoinkin niin urheasti ovat täyttäneet velvollisuutensa.

Nyt kohtalokas kirous on lopullisesti poissa. Vielä kaksi kertaa Marie Antoinette tulee äidiksi, 1785 hän antaa elämän toiselle pojalle, tulevalle Ludvig XVII:lle, voimakkaalle, terveelle lapselle, »oikealle talonpoikaislapselle», vuonna 1786 neljännelle ja viimeiselle, Sophie Beatrixille, joka kuitenkin elää vain yhdentoista kuukauden vanhaksi. Äidiksitulon mukana alkaa Marie Antoinette’in ensimmäinen muodon vaihdos, ei vielä ratkaiseva, mutta ratkaisun alku. Raskaudentilat jo sinänsä pakottavat kuukausimääriksi hänet pidättymään mielettömistä huvituksistaan, sydämellinen leikki lasten kanssa elää hänelle pian viehättävämmäksi kuin kevytmielinen leikki vihreän pöydän ääressä, hänen voimakas, tähän asti arvottomaan miellyttämishaluun haaskattu hellyydentarpeensa on vihdoinkin saanut normaalin purkautumistiensä. Tie mielenmalttiin on nyt avoinna. Vain pari hiljaista, pari onnellista vuotta vielä, ja hänestä on itsestään tuleva hiljainen, tästä helläkatseisesta, kauniista naisesta, hän on, paeten mitättömyyksien temmellystä, tyytyväisenä katseleva, miten hänen lapsensa hitaasti kasvavat kiinni elämään. Mutta tätä levähdysaikaa kohtalo hänelle ei enää suo; juuri silloin, kun levottomuus Marie Antoinette’issa loppuu, se alkaa maailmassa.

KUNINGATAR JOUTUU EPÄSUOSIOON

Dauphinin syntymähetki oli merkinnyt Marie Antoinette’in vallan huippukohtaa. Lahjoittaessaan valtakunnalle kruununperillisen hänestä oli ikäänkuin toistamiseen tullut kuningatar. Vielä kerran joukkojen kohiseva riemu oli näyttänyt hänelle, mikä tyhjentymätön rakkauden ja luottamuksen pääoma perinnäisellä kuningasperheellä vielä oli Ranskan kansassa kaikista pettymyksistä huolimatta, miten vähällä vaivalla hallitsija olisi voinut kiinnittää itseensä tämän kansan. Nyt hänen täytyisi vain ottaa ratkaiseva askel, Trianonista Versailles’iin, Pariisiin takaisin, rokokoomaailmasta todelliseen maailmaan, liehuvasta seurapiiristään aatelin, kansan keskelle, ja kaikki olisi voitettu. Mutta vielä kerran hän menee raskaasta hetkestään huolettomana takaisin keveään ja huvittelevaan elämäänsä; kansanjuhlien jälkeen alkavat jälleen Trianonin kalliit kohtalokkaat juhlat. Mutta nyt on suuri kärsivällisyys lopussa, onnen vedenjakaja on saavutettu. Tästä lähtien vedet valuvat alaspäin, syvyyksiä kohti.

Ensi aluksi ei tapahdu mitään näkyvää, ei mitään huomiotaherättävää. Tulee vain yhä hiljaisempaa Versailles’issa, yhä harvempia herroja ja naisia ilmestyy suuriin vastaanottoihin, ja näiden harvojen tervehdyksessä näkyy eräänlaista asiallista kylmyyttä. Edelleenkin noudatetaan muotoja, mutta muodon eikä kuningattaren vuoksi. Vielä he polvistuvat, vielä he suutelevat hovimaisesti kuninkaallista kättä, mutta he eivät enää innokkaasti tavoittele suosiollista keskustelua, katseet pysyvät synkkinä ja vieraina. Marie Antoinette’in astuessa teatteriin eivät enää permanto ja aitiot myrskyisän innokkaina kohoa seisomaan kuten ennen, kaduilla vaimenee tuttu huuto »Vive la reine!» [Eläköön kuningatar] Vielä tosin ei ilmene mitään avointa vihamielisyyttä, poissa on vain tuo lämpö, joka ennen hyväätekevästi elävöitti velvollisuuden vaatiman kunnioituksen; totellaan vielä valtiatarta, mutta ei enää ihailla naista. Palvellaan kunnioittavasti kuninkaan puolisoa, mutta ei osoiteta mitään henkilökohtaista harrastusta häneen. Hänen toivomuksiaan ei avoimesti vastusteta, mutta pysytään vaiti; se on salaliiton kovaa, häijyä, pidättyväistä vaitioloa.

Tämän salaisen liittoutuman päämaja on jakaantuneena kuninkaallisen perheen neljään tai viiteen linnaan: Luxembourgiin, Palais Royale’iin, Bellevuen linnaan ja itse Versailles’iin, ne kaikki ovat liittoutuneet Trianonia, kuningattaren asuinpaikkaa vastaan.

Vihan kuoroa johtavat nuo kolme vanhaa tätiä. He eivät yhä vieläkään ole unohtaneet, että nuori tyttö on karannut heidän häijyyskoulustaan ja kuningattarena kasvanut heidän päittensä yli; katkeroituneina siitä, etteivät he enää näyttele mitään osaa, he ovat vetäytyneet takaisin Bellevuen linnaan. Siellä he Marie Antoinette’in ensimmäisinä voitonriemun vuosina istuvat hyvin hylättyinä ja ikävystyneinä huoneissaan; ei kukaan välitä heistä, sillä kaikki palvelevaisuus on kohdistuneena hurmaavaan valtiattareen, joka pitää kaikkea valtaa keveissä valkoisissa käsissään. Mutta mitä enemmän Marie Antoinette joutuu epäsuosioon, sitä useammin liikutaan Bellevuen linnan ovissa. Kaikki naiset, joita ei ole kutsuttu Trianoniin, virasta vapautettu »madame Étiquette», erotetut ministerit, rumat ja sentähden hyveellisinä pysyneet naiset, syrjäytetyt kavaljeerit, haaksirikkoutuneet virka-asemiin pyrkijät, kaikki ne, jotka inhoavat »uutta suuntaa» ja kaihoisina surevat vanhaa ranskalaista traditiota, kirkkohurskautta ja »hyviä tapoja», he kokoontuvat säännöllisesti tähän sivuutettujen salonkiin. Tätien huoneesta Bellevuessä tulee salainen myrkkyapteekki, jossa koko ilkeä hovijuoruilu, »itävaltalaisnaisen» uusimmat hullutukset, hänen galanteriojensa »ondits» [Oik.= sanotaan, kerrotaan; tässä: juorut, huhupuheet] pisara pisaralta tislataan ja pullotetaan; tänne pystytetään kaikkien ilkeämielisten parjausten pääasevarasto, kuuluisa »atelier de calomnies»; [Panettelujen, parjausten työpaja. — Tässä: Ranskan kuninkaan vanhimman veljen arvonimi] täällä sepitetään, luetaan ja siivitetään ne pienet purevat kupletit, jotka sitten iloisesti liihoittelevat Versailles’issa; tänne kokoontuvat väijyvinä ja salakavalina kaikki ne, jotka vielä kerran haluaisivat kiertää taaksepäin ajan rattaan, kaikki pettyneiden, asemansa menettäneiden, virastaan erotettujen elävät ruumiit, hävinneen maailman naamiot ja muumiot, koko viralta pantu vanha sukukunta kostamaan sitä, että se on vanha ja viralta pantu. Mutta tämän varastoidun vihan myrkky ei kohdistu »hyvään kuningasraukkaan», jota he tekopyhästi valittelevat, vaan yksinomaan Marie Antoinette’iin, nuoreen, säteilevään, onnelliseen kuningattareen.

Vaarallisempi kuin nämä hampaattomat eilispäivän ja toispäivän olennot, jotka eivät enää kykene puremaan, vaan ainoastaan ruiskuttamaan myrkkyä, on uusi sukupolvi, joka ei vielä koskaan ole päässyt valtaan eikä kauempaa halua pysyä pimennossa. Versailles on poissulkevalla ja huolimattomalla asenteellaan tietämättään siinä määrin eristäytynyt todellisesta Ranskasta, ettei se ollenkaan huomaa niitä uusia virtauksia, jotka liikkuvat maassa. Älykäs porvarisluokka on herännyt, se on Jean Jacques Rousseaun teoksista oppinut tuntemaan oikeutensa, se näkee läheisessä Englannissa demokraattisen hallitusmuodon; Amerikan vapaussodasta palanneet kertovat heille vieraasta maasta, jossa kastien ja säätyjen välisen eron on kumonnut yhdenvertaisuuden ja vapauden aate. Mutta Ranskassa he näkevät vain jäykistymistä ja rappiota hovin täydellisen kykenemättömyyden johdosta. Kansa oli yksimielisesti Ludvig XV:n kuollessa toivonut, että nyt vihdoinkin olisi lopussa häpeällinen rakastajatarvalta ja alentava suosikkijärjestelmä; sen sijaan ovat jälleen vallassa naiset, Marie Antoinette ja hänen takanaan kreivitär Polignac. Valistunut porvaristo huomaa lisääntyvällä harmilla, kuinka Ranskan valtiollinen mahtiasema rappeutuu, kuinka velat kasvavat, armeija ja laivasto ränsistyvät, siirtomaat menetetään, samalla kuin kaikki ympärillä olevat valtiot tarmokkaasti kehittyvät; ja laajoissa piireissä kasvaa esiin halu tehdä loppu tästä veltosta komennosta.

Tämä vilpittömästi isänmaallisten ja kansanmielisten yhteinen kauna kohdistuu — eikä syyttäkään — ennen kaikkea Marie Antoinette’iin. Kykenemättömänä ja haluttomana todellisiin ratkaisuihin ei kuningas — tämän tietää koko maa — merkitse mitään hallitsijana, ainoastaan kuningattaren vaikutus on kaikkivoipa. Nyt Marie Antoinette’illa olisi ollut kaksi mahdollisuutta: joko käydä käsiksi hallitusasioihin vakavasti, toimeliaasti, tarmokkaasti, kuten hänen äitinsä, tai kokonaan pysyä niistä erillään. Itävaltalainen ryhmä koettaa keskeymättä ajaa häntä politiikkaan, mutta turhaan, sillä jotta voisi hallita tai hallita mukana, täytyisi säännöllisesti joka päivä lukea pari tuntia asiakirjoja, mutta kuningatar ei lue mielellään. Täytyisi kuunnella ministerien esityksiä ja ajatella niitä, mutta Marie Antoinette ei mielellään ajattele. Jo pelkkä pakko kuunnella tietää hänen häilyväiselle mielelleen kovaa ponnistusta. »Hän tuskin viitsii kuunnella, kun sanoo jotakin», valittaa lähettiläs Mercy Wieniin, »eikä juuri koskaan ole mahdollista puhua hänen kanssaan tärkeästä ja vakavasta asiasta tai suunnata hänen huomiotaan merkitykselliseen kohteeseen. Huvittelutarve pitää häntä liiaksi salaperäisessä vallassaan.» Parhaimmassa tapauksessa hän vastaa hänelle silloin tällöin, kun hän äidin tai veljen käskystä liian ankarasti ahdistaa häntä: »Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä, ja olen sen myös tekevä», ja meneekin sitten myös todella kuninkaan luo. Mutta seuraavana päivänä hän häilyväisyydessään on jo jälleen unohtanut kaiken, hänen asioihin puuttumisensa rajoittuu »eräänlaisiin kärsimättömiin virikkeisiin», ja lopulta Kaunitz Wienin hovissa alistuu kohtaloonsa. »Älkäämme koskaan ja missään kysymyksessä asettako toiveitamme häneen. Saamme tyytyä siihen, että puserramme hänestä kuin huonosta velallisesta irti ainakin sen, mikä on puserrettavissa.» Hän kirjoittaa Mercylle, että täytyy tyytyä siihen, etteivät naiset muissakaan hoveissa sekaannu politiikkaan.

Mutta jos hän todella päästäisikin käsistään valtionperäsimen! Silloin hän ainakin jäisi vaille syyllisyyttä ja edesvastuuta! Mutta Polignac-ryhmän ajamana hän puuttuu lakkaamatta asioihin, niin pian kuin on kyseessä ministerinpaikan tai tärkeän valtionviran täyttäminen; hän tekee vaarallisinta, mitä politiikassa voi tehdä, hän lausuu sanansa kaikkialla tuntematta hiventäkään asioita, epäpätevänä hän kädenkäänteessä päättää mitä tärkeimmistä kysymyksistä, hän leikittelee suunnattomalla mahdillaan kuninkaaseen yksinomaan suosikkiensa hyväksi. »Jos kyseessä ovat vakavat asiat», valittelee Mercy, »hän heti käy araksi ja epävarmaksi toiminnassaan; mutta jos hänen kavala ja juonitteleva seurapiirinsä häntä painostaa, hän tekee kaiken ajaakseen läpi sen toivomukset.» — »Ei mikään ole nostattanut enemmän vihaa», huomauttaa valtioministeri Saint-Priest, »kuin nämä yht’äkkiset asioihin puuttumiset, nämä epäoikeutetut suosikkien virkanimitykset.» Sillä koska hän kansalaisten silmissä johtaa valtion asioita, koska kaikki nämä hänen virkoihin asettamansa kenraalit ja lähettiläät ja ministerit ovat kykenemättömiä tehtäviään hoitamaan, koska tällainen omapäisen autokratian järjestelmä kärsii täydellisen haaksirikon ja Ranska yhä nopeampaa vauhtia ajautuu taloudellista vararikkoa kohti, lankeaa kaikki syy edesvastuustaan täysin tietämättömään kuningattareen (oi, hänhän on vain hankkinut muutamille ihastuttavan hauskoille ihmisille hyviä virkoja!). Kaikki, jotka Ranskassa haluavat edistystä, uudestijärjestelyä, oikeudenmukaisuutta ja luovaa työtä, puhuvat napisten ja uhkaillen Trianonin tuhlailevan huoletonta, alati iloista valtiatarta vastaan, joka uhraa kahdenkymmenen miljoonan ihmisen rakkauden ja hyvinvoinnin järjettömästi ja ajattelemattomasti kaksikymmentä vallasnaista ja kavaljeeria käsittävän ylimielisen joukkion hyväksi.

Tämä suuri tyytymättömyys, joka kytee kaikissa uutta järjestelmää, parempaa järjestystä ja edesvastuun järkevämpää jakaantumista vaativissa, on kauan ollut ilman keskityskohtaa. Vihdoin se löytää sellaisen eräässä talossa, eräässä henkilössä. Tälläkin katkeroituneella vastustajalla on suonissaan kuninkaallista verta: samoinkuin taantumus kokoontuu tätien linnaan Bellevuehyn, samoin kokoontuu vallankumous Orleansin herttuan kotiin Palais Royale’iin: kahdelta rintamalta samanaikaisesti aivan päinvastaisin tarkoituksin aletaan taistelu Marie Antoinette’ia vastaan. Luonteeltaan pikemminkin nautintoon kuin kunnianhimoon taipuvaisena, naismetsästäjänä, pelurina, tuhlailijana ja keikarina, olematta ollenkaan viisas ja oikeastaan myöskään pahasisuinen tällä täysin keskinkertaisella miehellä on luomisvoimaa vailla olevien luonteiden tavallinen heikkous: pelkästään ulkonaiseen kohdistunut turhamaisuus. Ja hänen turhamaisuuttaan Marie Antoinette on henkilökohtaisesti loukannut ilmaistessaan leikillisesti — »frozzelnd», kuten itävallansaksaksi sanotaan ja tarkoitetaan —, mielipiteensä serkkunsa sotilaallisista ansioista ja estäessään hänet saamasta Ranskan suuramiraalin sauvaa. Kovin loukkaantuneena Orléansin herttua nostaa taisteluhansikkaan; kuningassuvun yhtä vanhan sivuhaaran jälkeläisenä, upporikkaana, riippumattomana miehenä hän ei siekaile uhkaamasta vastustaa kuningasta parlamentissa ja kohdella kuningatarta avoimesti vihollisenaan. Hänestä tyytymättömyys vihdoinkin on saanut kaipaamansa johtajan. Jokainen, joka tahtoo kapinoida Habsburgia ja Bourbonien hallitsevaa sukuhaaraa vastaan, joka pitää rajatonta kuningasautokratiaa vanhentuneena ja painostavana, joka vaatii Ranskassa järkevää ja demokraattista uudestijärjestelyä, asettuu tästälähin Orleansin herttuan suojeluksen alaiseksi. Palais Royaliin, oikeastaan ensimmäiseen vielä ruhtinaallisen suojeluksen alaiseen vallankumouskerhoon, kokoontuvat kaikki uudistusmieliset, vapaamieliset, perustuslailliset, voltairelaiset, filantropistit, vapaamuurarit; heihin lyöttäytyvät kaikki tyytymättömät ainekset, velkaantuneet, syrjäytetyt aristokraatit, sivistyneet porvarit, jotka eivät saa virkoja, toimettomat asianajajat, demagogit ja journalistit, kaikki nuo kuohuvat ja liikaeloisat voimat, jotka myöhemmin liittyvät yhteen vallankumouksen hyökkäysjoukoksi. Heikon turhamaisen johtajan alaisena seisoo suljetuin rivein valmiina mitä mahtavin henkinen armeija, jolla Ranska on valloittava itselleen vapauden. Vielä ei ole annettu hyökkäysmerkkiä. Mutta jokainen on selvillä suunnasta, tuntee tunnussanan: kuningasta vastaan! ja ennenkaikkea: kuningatarta vastaan!

Näiden molempien vastustajaryhmien, vallankumouksellisen ja taantumuksellisen, välillä seisoo yksinään kuningattaren kenties vaarallisin ja kohtalokkain vastustaja, hänen miehensä oma veli, »Monsieur», Louis-Stanislas-Xavier, Provence’in kreivi, myöhempi Ludvig XVIII. Ollen salakähmäinen varjossa liikkuja, juonikas ja varovainen hän, jottei ennen aikojaan pilaisi asiaansa, on liittymättä kumpaankaan näistä ryhmistä, odottaen hän huojuu oikealle ja vasemmalle, kunnes kohtalo näyttää hänelle oikean hetken. Hän näkee tyydytyksellä kasvavat vaikeudet, mutta varoo julkisesti niitä arvostelemasta; mustana, mykkänä maamyyränä hän kaivaa maanalaisia käytäviään ja odottaa, kunnes hänen veljensä asema on kyllin järkkyvä. Sillä vasta kun Ludvig XVI ja Ludvig XVII ovat poissa leikistä, voi Provence’in kreivistä Louis-Xavier’stä vihdoinkin tulla kuningas, vihdoinkin Ludvig XVIII — mikä lapsesta pitäen on ollut hänen kunnianhimonsa salaisena päämääränä. Jo kerran hän oli täydellä syyllä saattanut toivoa tulevansa veljensä edustajaksi, »regentiksi» ja oikeudelliseksi seuraajaksi; nuo seitsemän traagillista vuotta, jolloin Ludvig XVI:n avioliitto hänen pahaenteisten ehkäisyjensä vuoksi pysyi hedelmättömänä, olivat hänen kärsimättömälle kunnianhimolleen Raamatun seitsemän lihavaa vuotta. Mutta sitten hänen perintöä havittelevat toiveensa saivat kirvelevän iskun; kun Marie Antoinette synnyttää tyttären, häneltä eräässä Ruotsin kuninkaalle osoitetussa kirjeessä pääsee tuskallinen tunnustus: »En salaa itseltäni, että asiantila tuntuvasti on koskenut minuun... ulospäin olen nopeasti jälleen päässyt itseni herraksi ja olen esiintynyt samalla tavoin kuin ennenkin, tosin korostamatta iloa, jota olisi pidetty teeskentelynä, mikä lopulta olisikin ollut totta... sisäisesti oli minulle vaikeampaa päästä voittajaksi. Monta kertaa tunteeni vielä kapinoitsi, mutta toivon voivani pitää sen kurissa, joskaan ei sitä täydelleen voida painaa alas.»

Dauphinin syntyminen murskaa sitten kokonaan hänen viimeisetkin unelmansa kruununperilliseksi pääsemisestä; nyt on suora tie suljettu, ja hänen täytyy kulkea noita mutkittelevia ja teeskenteleviä polkuja, jotka lopulta — tosin vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen — johtivat kaivattuun päämäärään. Provence’in kreivin vastustus ei Orléansin herttuan tavoin ole avoin vihanliekki, vaan teeskentelyn tuhkan alla kytevä kateuden tuli; niin kauan kuin Marie Antoinette’illa ja Ludvig XVI:lla on valta kiistämättömänä käsissään, pysyttelee salainen kruununtavoittelija, vähimmässäkään määrässä esittämättä julkisesti vaatimuksiaan, kylmänä ja hiljaisena; vasta vallankumouksen mukana alkaa hänen epäilyttävä kaksinaamainen toimintansa, nuo merkilliset neuvottelut Luxembourg-palatsissa. Mutta tuskin ehdittyään ehein nahoin rajan yli hän jo uhittelevin julistuksin on mukana luomassa veljensä, kälynsä ja veljenpoikansa hautaa, sydämessään se — todella täyttynytkin — toive, että hän heidän ruumisarkuistaan löytäisi ikävöimänsä kruunun.

Onko Provence’in kreivi tehnyt vielä enemmän? Oliko hänen osansa vielä mefistomaisempi, kuten niin monet väittävät? Menikö hänen kruununtavoittelukunnianhimonsa niin pitkälle, että hän itse painatti ja levitytti lentokirjasia kälynsä kunnian halventamiseksi? Syöksikö hän todella tuon onnettoman lapsen, Ludvig XVII:n, joka salaa oli pelastettu Temple’istä, jälleen asiakirjavarkautta käyttäen hämärään ja vielä tänä päivänä riittämättömästi selvittämättömään kohtaloonsa? Moni seikka hänen käyttäytymisessään antaa aihetta äärimmäiseen epäluuloon. Sillä heti astuttuaan valtaistuimelle kuningas Ludvig XVIII paljolla rahalla tai turvautuen raakaan väkivaltaan hankki itselleen tai antoi muulla tavoin hävittää useita kirjeitä, jotka aikoinaan Provence’in kreivi oli kirjoittanut. Ja se seikka, ettei hän uskaltanut antaa haudata tuon Temple’issä kuolleen lapsen ruumista Ludvig XVII:nä, kuinka se olisi muuten selitettävissä kuin siten, ettei Ludvig XVIII itse uskonut Ludvig XVII:n kuolemaan, vaan uskoi, että todellakin vieras lapsi oli asetettu oikean tilalle? Mutta tämä itsepintainen salakähmäilijä osasi hyvin vaieta ja kätkeä tekonsa; nykyään ne maanalaiset käytävät, joilla hän kaivoi maaperää Ranskan valtaistuimen alta, ovat aikoja sitten menneet umpeen. Vain se on varmaa: yksinpä katkerimpienkaan vastustajiensa joukossa Marie Antoinette’illa ei ollut ketään vaarallisempaa vihollista kuin tämä kavala ja läpinäkymätön mies.

Kymmenen kevytmieliseen leikittelyyn hukatun hallitusvuoden jälkeen Marie Antoinette on jo saarrettu joka puolelta, 1785 viha on jo täydessä liekissä. Kaikki kuningattarelle vihamieliset ryhmät — niihin kuuluu melkein koko aatelisto ja puolet porvaristoa — ovat asettuneet asemiinsa ja odottavat vain merkkiä hyökkäykseen. Mutta perityn vallan auktoriteetti on vielä liian vahva, vielä ei ole mitään erikoista päättäväistä suunnitelmaa. Vain hiljainen juoruilu, hienosti siivitettyjen nuolien suhina käy kautta Versaillesin; jokainen niistä kantaa kärjessään pisaran aretinolaista myrkkyä, ja kaikki suunnataan ohi kuninkaan kuningatarta vastaan. Pienet painetut tai kirjoitetut lehtiset vaeltavat pöydän alla kädestä käteen ja työnnetään kiireesti taskuun vierasten askelten lähestyessä. Palais Royalin kirjakaupoissa Ludvigin-ristillä ja timanttisilla kengänsoljilla varustetut aatelisherrat antavat myyjän johtaa itsensä takahuoneeseen, jossa tämä lukittuaan huolellisesti oven noutaa jostakin tomuisesta piilopaikasta vanhojen kirjakulujen välistä uusimman herjauskirjasen kuningatarta vastaan; ne ilmoitetaan salakuljetetuiksi Lontoosta tai Amsterdamista, mutta todellisuudessa painomuste on merkillisen tuoretta, jopa vielä kosteatakin, kenties kirja on painettu samassa rakennuksessa, Palais Royalissa, jonka omistaa Orléansin herttua, tai Luxembourgissa. Hienot asiakkaat maksavat surkeilematta näistä lentokirjasista useinkin useampia kultarahoja, kuin niissä on lehtiä; monesti näitä ei ole enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä, mutta sensijaan ne ovat runsaasti koristetut rivoilla kuparipiirroksilla ja höystetyt häijyillä pilajutuilla. Sellaista mehukasta häväistyskirjasta pidetään nyt mieluisimpana lahjana aateliselle morsiamelle, jollekulle noista, joita Marie Antoinette ei ole kunnioittanut kutsumalla heitä Trianoniin; sellainen katala lahja ilahduttaa enemmän kuin kallisarvoinen sormus tai viuhka. Tuntemattomien tekijöiden sepittäminä, salaisten käsien painamina, tuntemattomien käsien levittäminä nämä kuningattaren kunniaa herjaavat kirjaset lepakon siivin leijailevat Versaillesin puiston porttien kautta naisten buduaareihin ja maaseudun linnoihin; mutta kun poliisivirkailija tahtoo ajaa niitä takaa, hän yhtäkkiä huomaa olevansa näkymättömien mahtien ehkäisemä. Kaikkialle nämä lehtiset pääsevät pujahtamaan; kuningatar löytää niitä syödessään ruokaliinansa alta, kuningas kirjoituspöydältään asiakirjojen keskeltä; kuningattaren aitiossa on istuimeen kiinnitettynä, neulalla samettiin painettuna häijy runo, ja kumartuessaan yöllä ulos ikkunastaan hän kuulee pilkkaavan katulaulun, joka jo aikoja sitten on ollut kaikkien suussa ja alkaa kysymyksellä:

    Chacun se demande tous bas:
    Le Roi peut-il? Ne peut-il pas?
    La triste Reine en désespère...

    [Jokainen kysyy aivan hiljaa itsekseen:
    Kykeneekö kuningas? Vai eikö hän kykene?
    Surullinen kuningatar on epätoivoissaan... ]

ja joka eroottisten yksityiskohtien jälkeen loppuu uhkaukseen:

    Petite Reine de vingt ans
    Qui traitez aussi mal les gens
    Vous repasserez en Bavière.⁵

    [Pikku kaksikymmenvuotias kuningatar,
    Te, joka kohtelette ihmisiä niin pahoin,
    saatte vielä palata takaisin Baieriin. ]

Nämä ensi ajan pamfletit ja »polissonneriat» ovat myöhempiin verrattuina tosin vielä pidättyväisiä, pikemminkin häijyjä kuin pahansuopia. Vielä ovat nuolenpäät kastetut vain lipeään eikä myrkkyyn, ne ovat teroitetut enemmän kiusoittamaan kuin kuolettavasti satuttamaan. Vasta siitä hetkestä lähtien, jolloin kuningatar tulee raskaaksi ja tämä odottamaton tapaus mitä syvimmin kiukustuttua hovin erilaisia perinnöntavoittelijoita, sävy käy huomattavasti terävämmäksi. Juuri nyt, kun se ei enää ole totta, alkavat kaikki tarkoituksellisesti äänekkäästi pilkata kuningasta impotentiksi, kuningatarta avionrikkojaksi, jotta heti alustapitäen siten saataisiin — aavistetaan kyllä kenen hyväksi — kaikki mahdolliset jälkeläiset esitetyiksi bastardeiksi. [Äpäriksi] Varsinkin Dauphinin, kiistämättömästi lainmukaisen kruununperijän, synnyttyä ammutaan noista suojatuista ja kätketyistä väijytyspaikoista Marie Antoinette’ia »punaisilla kuulilla». Hänen ystävättärensä Lamballe ja Polignac asetetaan häpeäpaaluun muka harjaantuneina lesbiläisen rakkaudentaidon mestareina, Marie Antoinette esitetään kyllästymättömäksi ja perversiksi erotomaaniksi, kuningas petetyksi aviomiesraukaksi, Dauphin bastardiksi; näytteenä olkoon seuraava mieteruno, joka näihin aikoihin iloisesti hypähteli kaikkien huulilla:

    Louis, si tu veux voir
    Batard, cocu, putain.
    Regarde ton miroir,
    La Reine et le Dauphin.

    [Jos tahdot, Ludvig, nähdä
    äpärän, aisankannattajan
    (petetyn aviomiehen) ja porton,
    katso peiliisi,
    kuningatarta ja kruununprinssiä]

1785 herjauskonsertti on jo täydessä käynnissä, tahti on annettu, teksti kaikkien tuntema. Vallankumouksen tarvitsee sitten vain äänekkäästi huutaa kaduilla samaa, mikä on runoiltu ja keksitty salongeissa, Marie Antoinette’in vetämiseksi tuomarinlavansa eteen. Syytöksen varsinaiset pistosanat hovi on kuiskannut. Ja sen mestauskirveen, joka surmaa kuningattaren, ovat pyövelin käteen painaneet hienot, kapeat, sormuksilla koristetut aristokraattikädet.

Kuka sepittää nämä herjauskirjoitukset? Tämä on oikeastaan sivuasia, sillä ne poetasterit [»Runonrustaajat»], jotka runoilevat nuo säkeistöt, harjoittavat toimintaansa enimmäkseen täysin ilman omia etuja ja tarkoituksia. He tekevät työtä toisten tarkoitusperien hyväksi ja toisten maksamina. Kun renessanssin aikana ylhäiset herrat tahtoivat raivata tieltään epämukavan henkilön, he ostivat säkillisellä kultaa varman tikarin tai hankkivat myrkkyä. Kahdeksastoista vuosisata, joka on tullut filantrooppiseksi, käyttää hienompia menetelmiä. Vuokrataan poliittisen vastustajan kaatamiseksi, ei enää tikari, vaan kynä, ja raivataan tieltä poliittiset viholliset, ei enää ruumiillisesti, vaan moraalisesti: heidät surmataan tekemällä heidät naurettaviksi. Kaikeksi onneksi juuri 1780:n vaiheilla helisevällä rahalla saadaan vuokratuiksi mitä parhaimmat kynät. Herra Beaumarchais, kuolemattomien komediojen kirjoittaja, Brissot, tuleva tribuuni, Mirabeau, vapauden genius, Choderlos de Laclos, kaikki nämä suuret miehet ovat neroudestaan huolimatta halvasta hinnasta ostettavissa, koska he kuuluvat syrjäytettyihin. Ja näiden nerokkaiden häväistyskirjoitusten sepittäjien takana odottavat sadat muut karkeammat ja halpamaisemmat henkilöt likaisin kynsin ja tyhjin vatsoin, alati valmiina kirjoittamaan, mitä hyvänsä heiltä pyydetään, hunajaa tai myrkkyä, häärunoja tai häväistyskirjoituksia, ylistyshymnejä tai pamfletteja, pitkiä tai lyhyitä, teräviä tai helliä, poliittisia tai epäpoliittisia, juuri sellaisia kuin armollinen herra tilaa. Jos sitäpaitsi omataan rohkeutta ja taitavuutta, ansaitaan sellaisilla kaupoilla kaksi tai kolme kertaa enemmänkin. Ensiksi asianomainen antaa nimeltä mainitsemattoman tilaajan maksaa itselleen hänelle toimittamastaan häväistyskirjasesta Pompadouria, Dubarryta ja nyt Marie Antoinette’ia vastaan; sitten hän ilmoittaa salaa hoviin, että sellainen häväistyskirjoitus on Amsterdamissa tai Lontoossa painovalmiina, ja saa siitä, että hän auttaa estämään kirjan ilmestymistä, rahaa hovirahainvartijalta tai poliisipäälliköltä. Ja kolmanneksi tuo kolminkertaisesti viisas — näin menetteli Beaumarchais —, ansaitsee sillä, että hän valastaan ja kunniasanastaan huolimatta kuitenkin pitää kappaleen tai pari muka kokonaan hävitetystä painoksesta ja uhkaa muuttamattomina painaa nämä uudestaan — mukava kuje, joka nerokkaalle keksijälleen Wienissä, Maria Teresian maassa, tuottaa neljäntoista päivän vankeuden, mutta sittemmin pelokkaassa Versailles’issa tuhat kultaguldenia vahingonkorvausta ja lisäksi 7 000 livriä. Pian kynäilijäin keskuuteen leviää tieto, että tällä hetkellä häväistyskirjoitukset Marie Antoinette’ia vastaan ovat erittäin tuottoisia eivätkä edes erikoisen vaarallisiakaan liikeyrityksiä; niin leviää kohtalokas muoti ripeästi yhä laajemmalle. Vaikeneminen ja lörpöttely, liike-edut ja halpamaisuus, viha ja voitonpyynti työskentelevät hyvässä yhteisymmärryksessä keskenään näiden kirjoitusten aikaansaamiseksi ja levittämiseksi. Ja pian niiden yhtyneet ponnistukset ovat päässeet haluamansa tarkoituksen perille: tehdä Marie Antoinette naisena, kuningattarena koko Ranskassa lopullisesti vihatuksi.

Marie Antoinette huomaa selvästi nämä ilkeämieliset jutut selkänsä takana, hän tietää häväistyskirjoituksista ja aavistaa myös niiden alkuunpanijan. Mutta hänen desinvolturansa [Luontevuus, huolettomuus], hänen synnynnäinen ja parantumaton habsburgilaisylpeytensä pitää rohkeampana halveksia vaaroja, kuin kohdata ne viisaasti ja varovaisesti. Ylenkatseella hän pudistelee vaatteistaan nämä likaläiskät. »Elämme satiiristen chansonien [Laulu; loru, lörpötys] aikakautta», hän nopeasti kirjoittaa äidilleen: »Sellaisia sepitetään kaikista henkilöistä hovissa, miehistä ja naisista, eikä ranskalainen kevytmielisyys pidäty kuninkaankaan henkilöstä. Mitä minuun tulee, ei minuakaan ole säästetty.» Siinä on kaikki, siinä näköjään hänen koko suuttumisensa, koko kaunansa. Mitäpä vahinkoa hänelle olisi siitä, jos pari likakärpästä istuutuukin hänen hameelleen! Kuninkaallisen arvonsa panssaroimana hän luulee olevansa paperinuolien haavoittamattomissa. Mutta hän unohtaa, että yksikin pisara sellaista saatanallista herjausmyrkkyä kerran tunkeutuneena julkisen mielipiteen verenkiertoon voi aikaansaada kuumeen, jota myöhemmin yksinpä viisaimmatkin lääkärit voimattomina koettavat vastustaa. Hymyillen ja keveästi Marie Antoinette kulkee vaaran ohi. Sanat ovat hänelle vain akanoita tuulessa. Täytyy ensin tulla myrsky, jotta hän heräisi.

SALAMANISKU ROKOKOOTEATTERIIN

Ensimmäiset elokuun viikot vuonna 1785 tapaavat kuningattaren tavattoman toimeliaana, mutta ei sentähden, että poliittinen tilanne on tullut erikoisen vaikeaksi ja Alankomaiden kapina panee ranskalais-itävaltalaisen liiton mitä kovimmalle koetukselle: yhä edelleenkin Marie Antoinette’ista hänen Trianonissa oleva pieni rokokooteatterinsa näyttää tärkeämmältä kuin maailman draamallinen näyttämö. Hänen ankara kiihtymyksensä koskee tällä kertaa yksinomaan uutta ensiesitystä. Ollaan jo kärsimättömiä esittämään linnanteatterissa »Sevillan parturia», herra de Beaumarchais’n komediaa, ja miten valikoitu esittäjäjoukko pyhittääkään profaanit osat. Artois’n kreivin on omassa persoonassa määrä näytellä Figarota, Vaudreulin kreiviä ja kuningattaren iloista Rosina-neitosta.

Herra de Beaumarchais’nko? Ei kai vain tuon saman poliisille tunnetun herra Caronin, joka kymmenen vuotta sitten muka oli nuuskinut esiin häijyn pamfletin »Avis important à la branche espagnole sur ses droits à la couronne de France», [Tärkeitä tietoja espanjalaiselle sukuhaaralle sen oikeuksista Ranskan kruunuun. ] mutta todellisuudessa oli sen itse kirjoittanut ja toimittanut kiukustuneelle keisarinna Maria Teresialle. Tuoko, joka on nimittänyt keisarillista äitiä »Friponiksi», heittiöksi, Ludvig XVI:tta narriksi ja »mauvais sujet’ksi» [Heittiö]? Tuoko, joka Wienissä keisarillisesta käskystä pantiin vankeuteen julkeana kiristäjänä, joka Saint-Lazarin vankilassa sai tervehdykseksi silloin tavalliset raipaniskut? Kyllä, aivan sama mies! Niin pian kuin on kyseessä hänen huvituksensa, Marie Antoinette’illa on hirvittävän huono muisti, ja Kaunitz Wienissä ei liioittele sanoessaan, että hänen hullutuksensa vain »kasvavat ja kaunistuvat» (croître et embellir). Sillä ei kyllin siinä, että tämä hommakas ja samalla kertaa nerokas seikkailija on pilkannut häntä itseään ja katkeroittanut hänen äitinsä, lisäksi liittyy tämän komediankirjoittajan nimeen mitä peloittavin kuninkaallisen auktoriteetin nolaus. Kirjallisuudenhistoria, myös maailmanhistoria tietävät vielä sadanviidenkymmenen vuoden jälkeen tästä runoilijan kuninkaalle aiheuttamasta surkuteltavasta tappiosta; vain hänen oma vaimonsa on neljän vuoden jälkeen jo ehtinyt unohtaa sen täydellisesti. 1781 sensuuri on tarkalla vainulla vaistonnut, että tämän runoilijan uusi komedia, »Figaron häät», arveluttavasti haiskahtaa ruudille ja että se skandalisoidun teatteri-illan oikukkaan liekin sytyttämänä saattoi räjäyttää ilmaan koko vanhan järjestelmän; yksimielisesti ministerineuvosto kielsi esityksen. Mutta Beaumarchais alati verrattoman liikkuvaisena, kun on kysymys hänen maineestaan tai varsinkin hänen rahastaan, löytää satoja teitä kappaleensa uudelleen esillesaamiseksi; vihdoin saa hän aikaan, että se viimeistä ja lopullista ratkaisua varten luetaan kuninkaalle itselleen. Niin ahdasjärkinen kuin tämä kelpo mies muuten olikin, ei hän kuitenkaan ollut niin rajoitettu, ettei hän olisi huomannut tämän jumalaisen komedian kapinallisuutta. »Tämä mies tekee naurunalaisiksi kaikki asiat, joita valtiossa pitää kunnioittaa», hän sättii närkästyneenä. »Eikö siis todellakaan tulla näyttelemään kappaletta?» kysyy pettyneenä kuningatar, jolle mielenkiintoinen ensiesitys on tärkeämpi kuin valtion etu. »Ei, ehdottomasti ei», vastaa Ludvig XVI, »siitä voit olla varma.»

Tällä näyttää kappale saaneen tuomionsa; kaikkein kristillisin kuningas, Ranskan rajaton valtias ei halua, että »Figaron häitä» näyteltäisiin hänen teatterissaan: siinä eivät auta mitkään vastaväitteet. Kuningas on poistanut asian päiväjärjestyksestä. Mutta näin ei suinkaan ole tehnyt Beaumarchais. Tämä ei ajattelekaan laskea purjeitaan; hänelle on liiaksi tunnettua, että kuninkaan pää merkitsee jotakin vain rahoissa ja virkapapereissa, mutta valtiasta hallitsee sentään todellisuudessa kuningatar, kuningatarta taas Polignacin joukko. On siis käännyttävä tämän korkeimman instanssin puoleen! Beaumarchais lukee kappaleensa — kielto on saattanut sen muotiin — mitä innokkaimmin kaikissa salongeissa, ja tuolla salaperäisellä itsehävityshalulla, mikä on tuon ajan rappeutuneelle seurapiirille niin luonteenomainen, koko aateli ihastuneena hyväksyy komedian, ensinnäkin, koska se pilkkaa sitä itseään, toiseksi, koska Ludvig XVI on havainnut sen sopimattomaksi. Vaudreuil, kreivitär Polignacin rakastaja, on kyllin julkea antaakseen esittää kuninkaan kieltämän kappaleen omalla näyttämöllään; mutta ei tässä kyllin: kuninkaan täytyy julkisesti joutua tappiolle ja Beaumarchais’n julkisesti päästä voitolle, huvinäytelmä on saatava esitetyksi kuninkaan omassa talossa, vaikka hän on sen kieltänyt ja juuri sentähden, että hän on sen kieltänyt. Salaa ja todennäköisesti kuningattaren tieten, jolle kreivitär Polignacin hymy on tärkeämpi kuin kuninkaan arvon säilyttäminen, näyttelijät saavat tehtäväkseen oppia roolinsa; jo jaetaan pääsylippuja, jo tungeksivat vaunut teatterin oven edessä — silloin kuningas viime hetkessä kuitenkin vielä tulee ajatelleeksi uhattua arvokkuuttaan. Hän on kieltänyt näyttelemästä kappaletta; nyt on kyseessä hänen arvovaltansa. Tuntia ennen alkua Ludvig XVI epää esityksen lettre de cachet’lla. Valot sammutetaan, vaunujen täytyy ajaa kotiin. Jälleen asia näyttää tulleen loppuunkäsitellyksi. Mutta kuningattaren häpeämätöntä joukkokuntaa huvittaa nyt vasta oikein saada näyttää, että sen yhtynyt mahti on suurempi kuin kruunupäisen nahjuksen. Artois’n kreivi ja Marie Antoinette lähetetään painostamaan kuningasta; kuten aina ennenkin tuo tahdoton mies antaa myöden, niin pian kuin hänen vaimonsa häneltä jotakin vaatii. Hän haluaa vain peittää tappionsa. Hän haluaa muutettavaksi uhmailevimmat kohdat, siis nuo, jotka todellisuudessa jokainen aikoja sitten osaa ulkoa. Huhtikuun 17 päiväksi 1784 määrätään Théâtre Français’ssa näyteltäväksi »Figaron häät»: Beaumarchais on päässyt voitolle Ludvig XVI:sta. Se seikka, että kuningas tahtoi kieltää esityksen ja oli lausunut toivovansa, että kappale epäonnistuisi, tekee illan vastustuskannalla oleville aatelismiehille sensaatioksi. Yleisöä tulvii näytäntöön siinä määrin, että ovet murtuvat, rautakaiteet katkeavat; hurjin suosionosoituksin tuo vanhuuttaan laho hienosto tervehtii kappaletta, joka moraalisesti taittaa siltä niskan, ja tämä suosio on sen itsensä sitä aavistamatta kapinahengen ensimmäinen julkinen ele, vallankumouksen ensimmäinen enne.

Vähimmänkin säädyllisyyden tunteen, tahdin ja ymmärryksen pitäisi sellaisissa oloissa taivuttaa Marie Antoinette pysymään erillään tämän herra de Beaumarchais’n huvinäytelmästä. Juuri tämän herra de Beaumarchais’n, joka häpeämättömästi on tahrannut musteella hänen kunniansa ja tehnyt kuninkaan naurettavaksi koko Pariisin silmissä, ei pitäisi saada kerskata siitä, että Maria Teresian tytär, Ludvig XVI:n puoliso, jotka molemmat ovat antaneet panna vankilaan tuon konnan, ruumiillistaa erään hänen näyttämöhahmoistaan. Mutta — summa lex [Korkein laki], mondeenin kuningattaren korkein instanssi — herra Beaumarchais’ta pidetään hänen saatuaan voiton kuninkaasta Pariisissa suurena muotikirjailijana; ja kuningatar tottelee muotia. Mitäpä kunniasta ja sopivaisuudesta, näytelläänhän sentään vain teatteria. Ja lisäksi, mikä ihastuttava osa onkaan tämä veitikkamainen tyttö! Kuinka sanotaankaan tekstissä? »Kuvitelkaahan mitä herttaisinta neitosta, hempeätä, hellää, eloisaa, raikasta ja herkullista, kepeäliikkeistä, solakkaa ja notkeavartaloista, pyörein käsivarsin, kasteenraikkain huulin! Millaiset kädet! Millaiset hampaat! Millaiset silmät! Pitääkö todella kenenkään toisen — kenellä on niin valkoiset kädet, niin pehmeät käsivarret? — saada näytellä tätä hurmaavaa osaa, kuin Ranskan ja Navarran kuningattaren? Pois siis kaikki arvelu ja hienotunteisuus! Tänne Comédie Française’ista oivallinen Dazincourt, jotta hän opettaisi ylhäisille harrastelijoille oikeat sulavat liikkeet, ja tilatkaa mademoiselle Bertiniltä hurmaavimmat puvut! Nyt pitää kerran taas saada perusteellisesti huvitella eikä ajatella iänikuisia hovi-ikävyyksiä, rakkaiden omaisten ilkeyksiä, politiikan tyhmiä inhottavuuksia.» Päivän toisensa jälkeen Marie Antoinette nyt puuhaa tätä huvinäytelmää ihastuttavassa valkoisenkullatussa pikkuteatterissaan, aavistamatta, että esirippu nousee toisen näytelmän edestä, jossa hänet tietämättään ja tahtomattaan on valittu esittämään pääosaa.

Sevillan parturin harjoitukset ovat loppumaisillaan. Marie Antoinette on yhä edelleenkin äärimmäisen levoton ja touhukas. Onko hän todella myös näyttävä kyllin nuorelta, kyllin sievältä Rosinana, eikö kutsuttujen ystävien täyttämä hemmoitellun vaatelias katsomo ole jälleen moittiva häntä siitä, että hän on ollut liian vähän joustava ja luonnollinen, ja sentään enemmän diletantti kuin näyttelijätär? Toden totta, hän on huolissaan — merkillisiä huolia kuningattaren asemassa! Ja miksi ei madame Campan tänään vieläkään ole tullut, jotta hän saisi läpikäydä roolinsa hänen kanssaan? Vihdoin, vihdoin hän ilmestyy, mutta, mitä on tekeillä? Hän näyttää niin merkillisen kiihtyneeltä. Lopulta hän änkyttäen kertoo, että hovijalokiviseppä Böhmer ilmestyi eilen hänen luokseen aivan näännyksissä pyytääkseen heti audienssia kuningattarelta. Tämä saksilainen juutalainen on kertonut aivan hassun ja sekavan jutun; kuningatar olisi muka muutamia kuukausia sitten salaa antanut ostaa tuon kuuluisan kallisarvoisen timanttikaulaketjun, ja silloin oli sovittu vähittäismaksuista. Mutta ensimmäinen maksuerä on jo aikoja sitten langennut maksettavaksi, eikä tukaattiakaan ole suoritettu. Hänen velkojansa ahdistavat häntä, hän tarvitsee heti rahansa.

Kuinka? Mitä? Millaisia timantteja? Mikä kaulaketju? Mitä rahaa? Mitä maksueriä? Kuningatar ei aluksi ymmärrä. Tuon suuren, kallisarvoisen kaulaketjun, jonka nämä molemmat jalokivisepät, Böhmer ja Bassenge, niin taidokkaasti ovat valmistaneet, sen hän tietysti tuntee. Ovathan he hänelle kerran, kahdesti, kolmestikin tarjonneet sen hänelle ostettavaksi yhdestämiljoonasta kuudestasadastatuhannesta livristä; tietystikin hän olisi mielellään ottanut tämän upean koruesineen, mutta ministerithän eivät luovuta rahaa, alati he lörpöttelevät vajauksesta. Kuinka nämä huijarit voivat väittää, että hän olisi sen ostanut, jopa vähittäismaksulla ja salaa, ja olisi siitä rahoja velkaa? Tässä täytyy olla jokin hassu erehdys. Tosin hän nyt myös muistaa, että noin viikko sitten jo saapui näiltä jalokivisepiltä merkillinen kirje, jossa he kiittivät häntä jostakin ja puhuivat kallisarvoisesta koristeesta? Missä on kirje? Tietysti poltettu. Hänenhän tapanaan ei milloinkaan ole lukea kirjeitä perusteellisesti, ja silloinkin hän oli heti hävittänyt tämän kunnioittavan, käsittämättömän lörpöttelevän kirjeen. Mutta mitä hänestä oikeastaan tahdotaan? Marie Antoinette antaa sihteerinsä heti kirjoittaa Böhmerille kirjelippusen. Tosin hän ei tilaa häntä heti seuraavaksi aamuksi, vaan 9 päiväksi elokuuta; hyvä Jumala, eihän tuon narrin asialla sentään ole sellaista kiirettä, ja aivot tarvitaan »Sevillan parturin» harjoituksiin.

Elokuun 9 päivänä saapuu jalokivikauppias Böhmer kiihdyksissä ja kalpeana. Hänen kertomansa historia on täysin käsittämätön. Ensiksi kuningatar luulee, että hänen edessään on mielipuoli. Muuan kreivitär Valois, kuningattaren intiimi ystävätär —. »Kuinka? Ystävättäreni? Minullehan ei milloinkaan ole esitetty tämän nimistä naista!» —, oli muka käynyt hänen luonaan katsomassa tuota korua ja selittänyt, että kuningatar halusi ostaa sen salaa. Ja hänen eminenssinsä kardinaali Rohan — »mitä, tuo inhottava mieskö, jonka kanssa en milloinkaan ole puhunut sanaakaan?» —, oli ottanut sen vastaan hänen majesteettinsa käskystä ja saanut sen huostaansa.

Niin hullulta kuin kaikki kuulostaakin täytyy asiassa kuitenkin olla jotakin totta, sillä hiki nousee miesparan otsalle, hänen kätensä ja jalkansa vapisevat. Kuningatarkin vapisee raivosta saadessaan kuulla, että vieraat konnat ovat halpamaisella tavalla väärinkäyttäneet hänen nimeään. Hän antaa jalokivisepälle käskyn viipymättä kirjoittaa tarkan selostuksen koko tapauksesta. Elokuun 12 päivänä hänellä on käsissään tämä arkistoissa vieläkin säilynyt mielikuvituksellinen asiakirja. Marie Antoinette luulee näkevänsä unta. Hän lukee lukemistaan, hänen raivonsa, hänen vihansa kasvavat rivi riviltä: sellainen petos on vailla vertaansa. Tässä on annettava varoittava esimerkki. Toistaiseksi hän ei vielä tee ilmoitusta ministereille eikä neuvottele kenenkään ystävänsä kanssa; ainoastaan kuninkaalle hän uskoo koko asian elokuun 14 päivänä ja vaatii, että hänen on puolustettava vaimonsa kunniaa.

Myöhemmin Marie Antoinette saa huomata, että hän olisi menetellyt viisaammin, jos hän huolellisesti olisi harkinnut siinä määrin sekavaa ja salaperäistä juttua. Mutta perusteellinen harkinta, punnitseva ajattelu ei milloinkaan ole kuulunut tämän käskevän kärsimättömän luonteen ansioihin ja kaikkein vähimmin, kun hänen olemuksensa ratkaiseva hermo oli jo alkanut värähdellä: hänen impulsiivisen riehahteleva ylpeytensä.

Maltittomuudessaan kuningatar alussa ja aina myöhemminkin lukee ja näkee tässä syytöskirjelmässä vain yhden nimen, kardinaali Louis de Rohanin, jota hän hillittömän sydämensä koko kiihkolla on vuosikausia katkerasti vihannut ja jolle hän arvelematta uskoo minkä kevytmielisyyden ja kataluuden hyvänsä mahdolliseksi. Sinänsä tämä maailmallinen pappisaatelismies ei milloinkaan ole tehnyt hänelle pahaa, vieläpä juuri hän Marie Antoinette’in saapuessa Ranskaan Strassburgin tuomiokirkon portilla lausui hänet tervetulleeksi mitä ylitsevuotavimmin sanoin. Hän on kastanut hänen lapsensa ja etsinyt jokaista mahdollista tilaisuutta päästä hänen ystävyyteensä. Syvimmältään heidän luonteittensa välillä ei ole lainkaan mitään vastakohtaa; päinvastoin tämä kardinaali de Rohan on oikeastaan Marie Antoinette’in miespuolinen peilikuva, täsmälleen yhtä kevytmielinen, täsmälleen yhtä pinnallinen ja tuhlaileva ja yhtä välinpitämätön hengellisistä velvollisuuksistaan kuin Marie Antoinette kuninkaallisista, mondeeni pappi, samoinkuin hän on mondeeni valtiatar, rokokoon piispa, samoinkuin hän on rokokoon kuningatar. Hän olisi erinomaisesti sopinut Trianoniin, jos ottaa huomioon hänen huolitellun käyttäytymisensä, hänen henkevän välinpitämättömyytensä, hänen rajattoman suurellisuutensa, ja he olisivat todennäköisesti oivallisesti ymmärtäneet toisiaan, tuo elegantti, kaunis, kevytmielinen, miellyttävästi rivopuheinen kardinaali ja miellyttämishaluinen, sievä, ilakoiva ja elämänhaluinen kuningatar. Vain sattuma teki heidät toistensa vastustajiksi. Mutta kuinka usein tuleekaan niistä, jotka pohjaltaan mitä suurimmassa määrin muistuttavat toisiaan, mitä katkerimmat viholliset!

Oikeastaan työnsi Maria Teresia kiilan Rohanin ja Marie Antoinette’in väliin; kuningattaren viha on äidiltä perittyä keinotekoista, toisen herättämää vihaa. Ennen tuloaan Strassburgin kardinaaliksi Louis de Rohan oli ollut lähettiläänä Wienissä. Siellä hän osasi vetää päälleen vanhan keisarinnan rajattoman suuttumuksen. Hän odotti saavansa nähdä diplomaatin ja näki uhittelevan lavertelijan. Hänen henkiseen alamittaisuuteensa Maria Teresia olisi kyllä mielelläänkin mukautunut, sillä vieraan vallan typerä edustaja merkitsee onnenpotkausta oman politiikan kannalta. Myös hänen loisteliaisuutensa hän vielä olisi antanut hänelle anteeksi, joskin häntä pahasti närkästytti se, että tämä turhamainen Jeesuksen palvelija oli saapunut Wieniin kaksissa loistovaunuissa, joista kummatkin maksoivat 40 000 tukaattia, mukanaan tallillinen hevosia, kamarijunkkareita ja kamaripalvelijoita, lakeijoja ja lehtoreita, hovimestareita ja ylihovimestareita, kokonainen kirjava metsä sulkatöyhtöjä ja nauhakoristeisia vihreään silkkiin puettuja palvelijoita, sanalla sanoen osoittaen upeutta, joka julkeasti saattoi keisarillisen hovin varjoon. Mutta kahdessa kohdassa vanha keisarinna pysyy leppymättömänä: siinä, mikä koskee uskontoa tai siveyttä, hän ei anna leikkiä kanssaan. Jumalanpalvelijan näkeminen, joka panee pois papillisen pukunsa, ruskeaan takkiin puettuna, ihastuneiden naisten ympäröimänä, yhtenä päivänä ampuakseen satakolmekymmentä kappaletta metsänriistaa, herättää jumalisessa naisessa määrätöntä suuttumusta, joka kohoaa rehelliseksi raivoksi, kun hän näkee, kuinka tämä kevytmielinen, tuhlaileva, rivo esiintyminen herättää suuttumuksen asemesta Wienissä yleistä hyväksymistä, jesuiittojen ja siveyskomiteojen Wienissä. Koko aateli, jota Schönbrunnin hovin säästäväisen ankara järjestelmä painostaa, hengähtää tämän hienon elegantin elostelijan seurassa; ennen kaikkea naiset, joiden elämän puritaanisen lesken siveellinen ankaruus tekee happameksi, tungeksivat hänen iloisissa illallisissaan. »Naisemme», täytyy hänen harmistuneena tunnustaa, »olivatpa he nuoria tai vanhoja, kauniita tai rumia, hän on hurmannut. Hän on epäjumala, he ovat aivan hullaantuneita häneen, niin että hän viihtyy täällä erinomaisen hyvin ja vakuuttaa, että hän setänsä, Strassburgin piispan kuoltuakin haluaa jäädä tänne.» Mutta vielä enemmän, loukatun keisarinnan jopa täytyy nähdä, kuinka hänen uskollinen palvelijansa Kaunitz nimittää Rohania rakkaaksi ystäväkseen ja kuinka hänen oma poikansa, jota aina huvittaa sanoa »kyllä», milloin äiti sanoo »ei», tulee piispakavaljeerin ystäväksi; hänen täytyy kokea, kuinka tämä elegantti ylimys viettelee perheen, koko hovin, koko kaupungin kevytmieliseen elämäntapaansa. Mutta Maria Teresia ei halua tehdä ankarasti katolisesta Wienistään mitään kevytmielistä Versailles’ia, ei mitään Trianonia, eikä päästää aatelinsa keskuudessa vallalle aviorikosta ja keveitä tapoja: tämä rutto ei saa pesiytyä Wieniin, ja sentähden on Rohan saatava pois. Kirje toisensa jälkeen lähetetään Marie Antoinette’ille, että hän ponnistaisi kaikki voimansa, jotta tämä »hyljeksittävä olio», tämä vilain évêque [Piispaheittiö, -ilkimys], tämä »parantumaton luonne», tämä »volume farci de bien de mauvais propos» [Siivottomuuksia täyteen ahdettu kirja], tämä »mauvais sujet», tämä »vrai panier percé» [Oikea suurtuhlari, »pohjaton säkki»], tulisi pois hänen läheisyydestään, — näemme, mitä kovia sanoja suuttumus panee tuon muuten maltillisen naisen suuhun. Hän ähkii, hän suorastaan huutaa epätoivoisena, että hänet vihdoinkin »vapautettaisiin» tästä Antikristuksen lähettiläästä. Ja Marie Antoinette’ista on tuskin tullut kuningatar, kun hän äidilleen kuuliaisena jo todellakin ajaa läpi, että Louis Rohan kutsutaan takaisin lähettilään paikaltaan Wienistä.

Mutta jos joku Rohan kaatuu, hän kaatuu ylöspäin. Menetetystä lähettiläänvirastaan hänet korotetaan piispaksi ja pian senjälkeen suuralmujenjakajaksi, hovin ylimmäksi hengelliseksi arvohenkilöksi, jonka välityksellä kuninkaan kaikki hyväntekeväisyyslahjat jaetaan. Hänen tulonsa ovat määrättömät; sillä hänestä tulee Strassburgin piispa ja lisäksi Elsassin maakreivi, erittäin tuottoisan Saint-Vaastin apotti, kuninkaallisen sairaalan ylivalvoja, Sorbonne’in proviisori ja kaiken kukkuraksi vielä — ei tiedetä, minkä ansion perusteella — Ranskan akatemian jäsen. Mutta niin valtaviksi kuin hänen tulonsa kasvavatkin, jäävät ne kuitenkin alati menoja pienemmiksi, sillä Rohan sirottelee hyvänluontoisena, keveäsydämisenä ja tuhlailevana rahaa täysin käsin ympärilleen. Hän rakentaa miljoonia maksavan uuden piispanpalatsin Strassburgiin, antaa mitä ylellisimpiä juhlia, hän ei ole kitsas naisten ollessa kyseessä, mutta ennen kaikkea hänen harrasteluihinsa kuuluu herra Cagliostro, joka yksinään maksaa enemmän kuin seitsemän rakastajatarta. Pian on julkinen salaisuus, että piispan raha-asiat ovat peräti murheellisella kannalla, tämä Kristuksen palvelija tavataan useammin juutalaisten rahanlainaajien luota kuin Herran huoneesta, ja useammin naisten kuin oppineiden teologien seurasta. Aivan äskettäin parlamenttikin on saanut käsitellä Rohanin valvoman sairaalan velkaantumista: ihmekö siis, jos kuningatar heti ensi katsomalta on vakuuttunut siitä, että tämä kevytkenkäinen veli on pannut toimeen koko huijauksen hankkiakseen luottoa kuningattaren nimen turvin? »Kardinaali on väärinkäyttänyt nimeäni», hän ensi suuttumuksessaan kirjoittaa veljelleen, »kuin halpamainen, taitamaton rahanväärentäjä. Todennäköisesti hän pakottavassa rahantarpeessaan on toivonut, että hän voisi maksaa jalokivikauppiaalle määräaikoina asian tulematta päivänvaloon.» Ymmärtää kuningattaren erehdyksen, ymmärtää hänen katkeroitumisensa, sen, että hän ei tahdo antaa anteeksi juuri tälle yhdelle miehelle. Sillä viidentoista vuoden aikana, tuosta ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Strassburgin tuomiokirkon edustalla, Marie Antoinette äitinsä käskylle kuuliaisena ei ole kertaakaan lausunut sanaakaan tälle miehelle, vaan avoimesti loukannut häntä koko hovin nähden. Sentähden hänen täytyy nähdä katala kostotoimenpide siinä, että juuri tämä mies sekoittaa hänen nimensä petolliseen liikeasiaan; kaikista hyökkäyksistä kunniaansa vastaan, mitä hän on saanut kärsiä Ranskan ylhäisaatelin taholta, tämä näyttää hänestä julkeimmalta ja katalimmalta. Ja intohimoisin sanoin, kyyneleet silmissä hän käskee kuninkaan säälimättömästi ja toisille varoitukseksi rangaista tätä petkuttajaa — sillä sellaisena hän erheellisesti pitää tätä itseään pettänyttä miestä — koko julkisuuden edessä.

Kuningas, tahdottomasti vaimolleen kuuliaisena, ei tarkemmin ajattele kuningattaren jotakin vaatiessa, kuningattaren, joka itse ei milloinkaan toimissaan ja toiveissaan punnitse seurauksia. Harkitsematta syytöstä, vaatimatta nähtäväksi asiakirjoja, kyselemättä asiaa jalokivisepältä tai kardinaalilta hän alistuvaisena kuin orja antautuu ajattelemattoman naisen vihan kätyriksi. Elokuun 15 päivänä kuningas hämmästyttää ministerineuvostoa ilmoittamalla aikovansa heti vangituttaa kardinaalin. Kardinaalinko? Kardinaali Rohanin? Ministerit ällistyvät, kauhistuvat, katsovat hämmästyneinä toisiinsa. Lopulta joku heistä rohkenee varovasti kysyä, eikö sentään tekisi liian kiusallista vaikutusta, jos niin korkea ja lisäksi hengellinen arvohenkilö vangittaisiin julkisesti kuin tavallinen rikollinen. Mutta juuri tätä, juuri julkista häpäisemistä Marie Antoinette vaatii rangaistukseksi. On vihdoinkin annettava laajalle näkyvä esimerkki siitä, ettei kuningattaren nimi ole käytettävissä mihin katalaan tarkoitukseen hyvänsä. Sentähden hän järkkymättömänä vaatii julkista oikeudenkäyntiä. Erittäin epämielellään, hyvin levottomina ja pahoin aavistuksin ministerit lopulta myöntyvät. Muutamia tunteja myöhemmin esitetään odottamaton näytelmä. Koska Maarian taivaaseenastumisen päivä on samalla kertaa kuningattaren nimipäivä, ilmestyy koko hovi Versaillesiin onnittelukäynnille; oeil de boeuf ja parvekkeet ovat täpösen täynnä hoviväkeä ja korkeita arvohenkilöitä, myöskin mitään aavistamaton päänäyttelijä Rohan, jonka tehtävänä tänä juhlapäivänä on edustaa pyhää paavinistuinta, odottaa helakanpunaisessa viitassaan, messupaita jo hartioillaan, korkeille herrasväille, (»les grandes entrées») tarkoitetussa huoneessa kuninkaan huoneen ulkopuolella.

Mutta sensijaan, että Ludvig XVI juhlallisesti ilmestyisi puolisonsa kanssa mennäkseen messuun, lähestyy Rohania palvelija. Hän ilmoittaa, että kuningas pyytää kardinaalia tulemaan yksityishuoneeseensa. Siellä seisoo huulet yhteenpuristettuina ja katse pois kääntyneenä kuningatar vastaamatta hänen tervehdykseensä ja, niinikään muodollisena, jääkylmänä ja epäkohteliaana ministeri paroni Breteuil, kardinaalin henkilökohtainen vihamies. Ennenkuin Rohan on ehtinyt harkita, mitä hänestä oikeastaan tahdotaan, kuningas alkaa suorasukaisesti ja karkeasti: »Rakas serkku, kuinka on laita sen timanttikaulaketjun, jonka Te kuningattaren nimessä olette ostanut?»

Rohan kalpenee. Tähän hän ei ollut valmistunut. »Sire, näen, että minut on petetty, mutta minä itse en ole pettänyt», hän änkyttää.

»Jos näin on asianlaita, rakas serkku, ei Teidän tarvitse olla huolissanne. Mutta tehkää hyvin, selvittäkää koko tämä asia.» Rohan ei kykene vastaamaan. Hän näkee edessään Marie Antoinette’in mykkänä ja uhkaavana. Sanat tarttuvat hänen kurkkuunsa. Hänen hämmennyksensä säälittää kuningasta, joka etsii keinoa tilanteen pelastamiseksi. »Kirjoittakaa paperille, mitä Teillä on minulle kerrottavana», sanoo kuningas ja poistuu Marie Antoinette’in ja Breteuilin kanssa huoneesta.

Kardinaali jäätyään yksin kirjoittaa paperille noin viisitoista riviä ja ojentaa jälleen huoneeseen astuvalle kuninkaalle selityksensä. Muuan rouva nimeltä Valois oli muka taivuttanut hänet hankkimaan tämän kaulaketjun kuningattaren laskuun. Nyt hän huomaa, että tämä henkilö oli häntä pettänyt.

»Missä tämä nainen on», kysyy kuningas.

»Sire, sitä en tiedä.»

»Onko Teillä kaulaketju?»

»Se on tämän naisen hallussa.»

Nyt kuningas käskee kutsua paikalle kuningattaren, Breteuilin ja suursinetinvartijan ja lukea molempien jalokivikauppiaiden selonteon. Hän tiedustelee valtakirjoja, jotka kuningatar muka omakätisesti on allekirjoittanut.

Aivan musertuneena kardinaalin täytyy tunnustaa: »Sire, ne ovat minun hallussani, ne ovat ilmeisesti väärennettyjä.»

»Sellaisia ne varmaankin ovat», vastaa kuningas. Ja joskin kardinaali nyt tarjoutuu maksamaan kaulaketjun, hän lopettaa ankarasti: »Hyvä herra, nykyisten olosuhteiden vallitessa en voi olla antamatta sinetöidä taloanne ja pidättää Teitä itseänne. Kuningattaren nimi on minulle kallis. Sitä on häväisty, enkä saa tehdä itseäni syylliseksi mihinkään laiminlyöntiin.»

Rohan pyytää pyytämällä, että häneltä säästettäisiin sellainen häpeä ja varsinkin hetkellä, jolloin hänen tulee astua Jumalan kasvojen eteen ja lukea pontifikaalimessu koko hovin edessä. Kuningas, helläsydämisenä ja hyväntahtoisena, käy epävarmaksi nähdessään itsepetetyn miehen ilmeisen epätoivon. Mutta nyt Marie Antoinette ei voi enää kauempaa hillitä itseään, suuttumuksen kyyneleet silmissä hän hyökkää Rohanin kimppuun kysyen, kuinka hän on voinut uskoa, että hän, joka kahdeksaan vuoteen ei ole kunnioittanut kardinaalia sanallakaan, olisi valinnut hänet välittäjäksi tekemään salaa kauppoja kuninkaan selän takana. Tähän syytökseen kardinaali ei löydä vastausta: nyt hän ei itse enää ymmärrä, kuinka hän on saattanut antaa niin järjettömästi kietoa itsensä tähän tomppelimaiseen seikkailuun. Kuningas pahoittelee, mutta päättää: »Toivon, että voitte osoittaa syyttömyytenne! Mutta minun täytyy tehdä se, mihin kuninkaana ja aviopuolisona olen velvoitettu.»

Keskustelu on lopussa. Ulkona odottaa täpötäydessä vastaanottosalissa jo kärsimättömänä ja uteliaana koko aateli. Messunhan olisi pitänyt aikoja sitten alkaa, miksi vitkastellaan niin kauan, mitä on tekeillä? Hiljaa tärisevät ikkunat, niin kiivaan kärsimättömästi muutamat kävelevät edestakaisin; toiset ovat istuutuneet ja supattavat keskenään: ilmassa on lähestyvän rajuilman tuntua.

Äkkiä kuninkaan huoneen pariovet lennähtävät auki. Ensimmäisenä ilmaantuu kardinaali Rohan helakanpunaisessa viitassaan, kalpeana ja huulet yhteenpuristettuina, hänen jäljessään Breteuil, tuo vanha soturi, karkeat talonpoikaiset juoponkasvot punaisina, silmät kiihtymyksestä säkenöiden. Huoneen keskellä hän äkkiä tarkoituksellisen kuuluvalla äänellä karjaisee henkikaartin komentajalle: »Pidättäkää herra kardinaali!»

Kaikki hätkähtävät. Kaikki ovat tyrmistyksissään. Kardinaali pidätetty! Rohan! Ja kuninkaan esihuoneessa! Onko vanha soturi Breteuil juovuksissa? Mutta ei, Rohan ei vastustele, ei kuohahda, alasluoduin katsein hän astuu kuuliaisesti vartijaa vastaan. Tyrmistyneinä hovimiehet vetäytyvät syrjään, ja tämän tutkivien, nöyryyttävien, katkeroituneiden katseiden kujan keskitse kulkee salista saliin aina alas portaita asti Rohanin prinssi, kuninkaan suuralmujenjakaja, ainoan autuaaksitekevän kirkon kardinaali, Elsassin valtakunnanruhtinas, akatemian jäsen ja lukemattomien arvonimien omistaja, ja kuin kaleeriorjan takana karkea soturi vartijana. Sillä aikaa kuin Rohan sivuhuoneessa luovutetaan hovivartiostolle, käyttää hän huumauksestaan herättyään hyväkseen yleistä hämminkiä nopeasti raapustaakseen paperille lyijykynällä pari riviä, joissa hänen kotiapotilleen annetaan käsky nopeasti polttaa kaikki eräässä punaisessa salkussa olevat asiakirjat, — ne ovat, kuten myöhemmin jutusta käy ilmi, kuningattaren väärennetyt kirjeet. Alhaalla pihalla heittäytyy muuan Rohanin lakeijoista kiireesti ratsaille, kiitää kirjelippunen mukanaan Hôtel de Strassbourgiin, ennenkuin häntä hitaammat poliisimiehet ehtivät saapua paikalle takavarikoimaan paperit ja ennenkuin — mikä vertojaan vailla oleva häpeä — Ranskan suuralmujenjakaja viedään Bastiljiin samana hetkenä, jolloin hänen piti lukea messu kuninkaalle ja koko hoville. Samalla kertaa annetaan käsky ottaa kiinni kaikki hänen välittömät ja välilliset apurinsa tässä vielä hämärässä jutussa. Tänä päivänä ei Versailles’issa enää lueta messua, ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan? Ei kenelläkään olisi enää kylliksi hartautta sen kuulemiseen; koko hovi, koko kaupunki, koko maa ovat kuin ukkosen lyömiä kuullessaan tämän viestin, joka tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Suljettujen ovien taakse jää kuningatar kiihtyneenä, hänen hermonsa vavahtelevat vielä vihasta; kohtaus on häntä itseään hirvittävästi kiihdyttänyt, — mutta vihdoinkin on ainakin kiinni yksi parjaajista, hänen kunniansa salakähmäisistä tahraajista. Eivätkö nyt kaikki oikein ajattelevat tule kiirehtimään hänen luokseen, onnittelemaan häntä tämän heittiön kiinniottamisesta? Eikö koko hovi ole ylistävä niin kauan heikkona pidetyn kuninkaan tarmoa, kun hän lujalla otteella on antanut vangita tämän arvottomimman kaikista papeista? Mutta kummallista: ei kukaan tule. Häpeilevin katsein yksinpä hänen ystävättärensäkin väistävät häntä, tänään on hyvin hiljaista Trianonissa ja Versailles’issa. Aateli ei yritäkään salata suuttumustaan siitä, että sen etuoikeutettuun luokkaan kuuluvaa henkilöä on näin loukkaavasti kohdeltu, ja kardinaali Rohan, jolle kuningas on luvannut armahtavaisuutta, jos hän alistuisi hänen henkilökohtaiseen tuomioonsa, torjuu luotaan ensi säikähdyksestään tointuneena kylmästi armon ja valitsee parlamentin tuomarikseen. Epämiellyttävä olo valtaa liian hätäisesti toimineen kuningattaren. Marie Antoinette ei iloitse menestyksestään: illalla kamarineidot tapaavat hänet itkemästä.

Mutta pian puhkeaa vanha kevytmielisyys taas esiin. »Mitä minuun tulee», hän kirjoittaa mielettömässä itsepetoksessa veljelleen Josefille, »olen ihastuksissani siitä, ettei meidän enää tarvitse kuulla mitään tästä inhottavasta jutusta.» Ollaanhan vasta elokuussa, ja parlamentissa tulee juttu esille parhaimmassa tapauksessa vasta joulukuussa, ehkäpä vasta ensi vuonna — miksipä siis nyt enempää rasittaa päätään sellaisella painolastilla? Laverrelkoot tai muriskoot ihmiset, mitäpä se merkitsee! Siis kiireesti esille ihomaalirasia ja uudet puvut, ei kai nyt sentään ole luovuttava niin ihastuttavasta huvinäytelmästä tuollaisen mitättömyyden vuoksi! Harjoitukset jatkuvat, kuningatar tutkii (ei suinkaan poliisin asiakirioja tässä suuressa jutussa, joka kenties vielä olisi pysäytettävissä) reippaan Rosinan osaa »Sevillan parturissa». Mutta näyttää siltä, että hän on opiskellut tämänkin osan liian hutiloiden. Sillä muuten hänen olisi pitänyt hätkähtää ja tulla mietteliääksi kuullessaan vastapelaajansa Bassilion sanat, joka niin profeetallisesti kuvailee panettelun mahtia. »Panettelu! Ette aavista, ketä Te siinä halveksitte! Olen nähnyt rehellisimpien ihmisten joutuvan sen valtoihin. Uskokaa minua, ei ole olemassa ainoatakaan kyllin latteata ilkeyttä, ei ainoatakaan kataluutta, ei ainoatakaan mahdotonta juttua, jota ei voitaisi istuttaa suuren kaupungin joutilaaseen joukkoon, kun sitä oikealla tavalla käsitellään, ja meillä on tässä maassa todellisia mestareita siinä taidossa!... Ensiksi kuuluu vain heikko kuiskaus, joka liitelee ohi kuin pääskynen ennen myrskyä, pianissimo, joka vain suhahtaa ja häviää, mutta lentäessään kylvää myrkytettyjä siemeniään. Joku tavoittaa sen lennosta ja kuiskaa sen piano, piano, erittäin varovasti toisen korvaan. Nyt on turmio päässyt alkuun, se kasvaa, ojentautuu pystyyn, kulkee tietään rinforzando suusta suuhun, juoksee kuin paholainen. Ja äkkiä, Jumala tiesi kuinka, parjaus nostaa päätään, viheltelee ja paisuu silminnähtävästi, kohoaa yhä korkeammalle, pyörii, tempaa mukaansa, puhkeaa ukkosena esiin ja muuttuu kiitos taivaan yleiseksi huudoksi, julkiseksi crescendoksi, vihan ja kirouksen yhteiskuoroksi. Kuka paholainen kykenisi sitä vastustamaan?»

Mutta Marie Antoinette on kuten aina huonosti kuunnellut vastapuoltaan. Muuten hänen olisi pitänyt käsittää, että tässä näennäisesti kevytmielinen leikki tarinoi hänelle hänen oman kohtalonsa. Rokokookomedia on tämän viimeisen esityksen mukana elokuun 19 päivänä 1785 peruuttamattomasti lopussa: incipit tragoedia. [Murhenäytelmä alkaa.]

KAULAKORISTEJUTTU

Mitä sitten on todellisuudessa tapahtunut? Sen uskottava esittäminen ei ole helppoa, sillä sellaisena kuin kaulakoristejuttu tosiasiassa tapahtui, se on epätodennäköisin kaikista epätodennäköisyyksistä, siinä määrin, ettei sitä romaanissa uskoisi. Mutta jos todellisuus kerran saa nerokkaan mielijohteen ja samalla runollisen innoituksen, silloin se voittaa kekseliäimmänkin runoilijan mielikuvituksessa, monimutkaistamistaidossa. Mutta silloin myös kaikki runoilijat tekevät viisaammin pitämällä kätensä poissa pelistä ja olemalla yrittämättä voittaa sen nerokasta kombinaatiotaitoa: yksinpä Goethe, joka »Grosskophtassa» koettaa dramatisoida kaulakoristejutun, kangistaa mauttomaksi pilaksi sen, mikä todellisuudessa oli historian julkeimpia, loistavimpia ja oivallisimpia farsseja. Missään Molière’in komediassa ei tavata niin värikästä ja loogillisen-hassunkurisesti koottua kimpullista veijareita, huijareita ja puijattuja, narreja ja oivasti petkutettuja, kuin tässä ylpeässä »olla podridassa» [Sekamelska, -sotku], jossa varasteleva harakka, veijauksen kaikilla voiteilla sivelty kettu, kömpelön herkkäuskoinen karhu yhdessä keittävät kokoon maailmanhistorian hullunkurisimman apinakomedian.

Oikeassa ja aidossa komediassa on keskipisteenä aina nainen. Kaulakoristejutussa esiintyvä naikkonen kasvaa vararikkoon joutuneen aatelismiehen ja langenneen palvelijattaren tyttärenä, likaisena, hoidotta jääneenä kerjäläislapsena, joka paljasjalkaisena varastelee pellolta perunoita ja leipäpalasta paimentaa talonpoikien lehmiä. Isän kuoltua äiti antautuu katunaiseksi, pikku tyttö irtolaiseksi; seitsentoistavuotias olisi joutunut perikatoon, ellei häntä olisi kohdannut se onnenpotkaus, että hän kadulla sattui kääntymään juuri markiisitar de Boulainvilliersin puoleen kerjäten häneltä hämmästyttävllä valitushuudolla: »Osoittakaa armeliaisuutta Valois’n sukuiselle orporaukalle!» Kuinka? Tuollainenko repaleinen, nälkiintynyt lapsi olisi kuninkaallista verta? Ludvig Hurskaan pyhää verta? Mahdotonta, ajattelee markiisitar. Mutta joka tapauksessa hän antaa pysäyttää vaununsa ja alkaa tehdä kysymyksiä pikku kerjäläiselle.

Kaulakoristejutussa täytyy alusta pitäen totuttautua pitämään epätodennäköisintä totena; ällistyttävin on siinä tosiasia. Tämä Jeanne on todellakin Jacques de Saint-Rémyn aviollinen tytär, miehen, joka oli salametsästäjä, juomari ja talonpoikain kauhu, mutta siitä huolimatta suoranainen ja välitön Valois-suvun jälkeläinen, suvun, joka ei arvossa ja iässä jää vähääkään jälkeen Bourboneista. Markiisitar de Boulainsvilliers, liikuttuneena niin fantastisesta kuningassuvun jälkeläisen syöksymisestä sellaiseen kurjuuteen, ottaa heti mukaansa tytön ja tämän nuoremman sisaren sekä antaa kasvattaa molemmat kustannuksellaan sisäoppilaitoksessa. Neljätoistavuotiaana Jeanne pääsee ompelijattaren oppiin, hänestä tulee pesijätär, silittäjätär, vedenkantajatar, valko-ompelijatar ja vihdoin hänet sijoitetaan erääseen aatelisneitoja varten tarkoitettuun luostariin.

Mutta nunnaksi, tämä näyttäytyy ennen pitkää, pikku Jeanne’illa on vain vähän taipumuksia. Isän kulkuriveri kohisee hänen suonissaan, kahdenkolmattavuotiaana hän sisarineen kiipeää päättävästi luostarimuurin yli. Rahattomina, pää täynnä seikkailuja he ilmestyvät Bar-sur-Aube’iin. Siellä Jeanne, sievä kun on, tapaa pikkuaatelistoon kuuluvan santarmiupseerin, Nicolas de La Motte’in, joka pian sen jälkeen nai hänet ja tekee sen kahdennellatoista hetkellä, sillä papillinen siunaus ehtii vain yhtä kuukautta ennen jo tulossa olevaa kaksoisparia. Tässä määrin moraalisesti vapaamielisen miehen rinnalla — hän ei milloinkaan ollut mustasukkainen — voisi madame La Motte oikeastaan viettää mukavasti vaatimatonta pikkuporvarin elämää. Mutta »Valois-suvun veri» vaatii oikeuksiaan; alusta alkaen tällä pikku Jeanne’illa on päässä vain yksi ajatus: ylöspäin! Samantekevä, miten ja millä keinoin. Ensiksi hän käy hyväntekijättärensä markiisitar de Boulainsvilliersin kimppuun, ja hänellä on onni päästä hänen vastaanotolleen kardinaali Rohanin linnassa Zabernissa. Ollen sievä ja nokkela hän heti käyttää hyväkseen galantin ja hyvänluontoisen kardinaalin rakastettavia heikkouksia. Tämän välityksellä hänen miehensä — todennäköisesti näkymättömän sarviparin hinnasta — heti saa rakuuna rykmentin ratsumestarin viran sekä tähänastiset velkansa maksetuiksi.

Jälleen Jeanne voisi nyt olla tyytyväinen. Mutta tätäkin kaunista tempaisua ylöspäin hän pitää vain askelmana kohoamisessaan. Hänen miehensä on kuningas nimittänyt ratsumestariksi, nyt La Motte lisäksi omin valtuuksin korottaa itsensä muitta mutkitta kreiviksi. Pitääkö todella naisen, joka voi rehennellä niin komeasti kalskahtelevalla nimellä kuin »kreivitär Valois de La Motte», kuihtua maaseudulla, armoeläkkeen ja vaatimattoman upseerinpalkan varassa? Kaikkea vielä! Sellainen nimi on sadantuhannen livrin arvoinen vuodessa kauniille, häikäilemättömälle naiselle, joka on päättänyt perusteellisesti puijata kaikkia turhamaisia pölkkypäitä. Tätä tarkoitusta varten molemmat veijarit vuokraavat Pariisissa kokonaisen talon Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella, lavertelevat koronkiskureille jättiläismäisistä maatiluksista, joihin kreivittärellä Valois-suvun jälkeläisenä muka on oikeus, ja lainatuilla tavaroilla näytellään hienostoa — hopeakalusto on aina vain kolmeksi tunniksi lainattu läheisestä liikkeestä. Kun sitten vihdoin Pariisissa velkojat liian kovasti ahdistavat häntä, kreivitär Valois de La Motte selittää lähtevänsä Versaillesiin esittääkseen hovissa vaatimuksensa.

Tietystikään hovissa ei häntä tunne yksikään ihminen, ja hän saisi viikkokausia seisoa kauniit säärensä väsyksiin pääsemättä edes kuningattaren esihuoneeseenkaan. Mutta ovela seikkailijatar on jo ajatellut valmiiksi kaappauksensa. Hän asettuu muiden pyytäjien kanssa madame Elisabetin esihuoneeseen ja vaipuu yht’äkkiä tainnoksiin. Kaikki syöksyvät apuun, hänen miehensä mainitsee ylhäissointuisen nimen ja kertoo kyyneleet silmissä, että vuosia kestänyt nälkiintyminen ja siitä johtunut voimattomuus muka on tainnoksiin menemisen syynä. Kaikkien syvästi säälimänä kannetaan tuo täysin terve potilas paareilla kotiin, hänelle lähetetään kaksisataa livriä ja eläke korotetaan kahdeksastasadasta tuhanteenviiteensataan livriin. Mutta eikö tämä ole armopala Valois-suvun jäsenelle? Siis reippaasti vain eteenpäin samaa tietä: toinen pyörtymiskohtaus Artois’in kreivittären esihuoneessa, kolmas peiligalleriassa, jonka läpi kuningattaren pitää kulkea. Valitettavasti Marie Antoinette, jonka jalomielisyyteen pakkokeinoja käyttävä pyytäjätär oli erikoisesti kiinnittänyt toiveensa, ei saa tietää mitään tästä tapahtumasta, ja neljäs pyörtymiskohtaus Versailles’issa herättäisi epäluuloa; siten molemmat palaavat takaisin Pariisiin vain pieni saalis mukanaan. He eivät ole lähimainkaan vielä saavuttaneet, mitä halusivat. Mutta tietystikin he varovat ilmaisemasta tätä, päinvastoin, he pöyhistelevät edelleenkin, kertoen, kuinka armollisesti, kuinka sydämellisesti kuningatar on ottanut hänet vastaan rakkaana sukulaisenaan. Ja koska on yllin kyllin ihmisiä, joille kuningattaren seurassa suuresti kunnioitettu kreivitär Valois näyttää tärkeältä tuttavuudelta, ilmestyy pian muutamia lihavia lampaita kerittäviksi, luotto on jälleen palautettu muutamaksi aikaa. Molemmat velkaantuneet kerjäläiset hankkivat itselleen — mundus vult decipi [Maailma tahtoo joutua petetyksi] — kokonaisen hoviseurueen, jota johtaa ns. ensimmäinen sihteeri, nimeltään Rétaux de Villette, joka itse asiassa osallistuu, ei ainoastaan jalon kreivittären koiruuksiin, vaan myös hänen vuoteeseensa, toinen sihteeri, Loth, on vieläpä hengellistä säätyä. Lisäksi palkataan vaununajajia, lakeijoja, kamarineitsyitä, pian pidetään Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella hyvin hauskaa. Siellä pannaan toimeen hilpeitä peli-iltoja, jotka tosin ovat hyvin vähän tuottoisia niille hölmöille, jotka menevät ansaan, mutta joita kuitenkin piristää hämäräperäisen naismaailman läsnäolo. Valitettavasti sekaantuvat asioihin jälleen nuo tunkeilevat henkilöt, velkojat ja ulosottomiehet, ja esittävät säädyttömän vaatimuksen saada vihdoinkin maksua viikkojen ja kuukausien odotuksen jälkeen. Vielä kerran on arvon pari tyhjentänyt mahdollisuutensa. Pienet keinot eivät enää ota tepsiäkseen. Pian on aika käydä käsiksi suureen kaappaukseen.

Suurisuuntaiseen petkutukseen tarvitaan aina kaksi asiaa: suuri veijari ja suuri narri. Onneksi tämä narri jo on käsillä: ja se ei ole kukaan muu kuin Ranskan Akatemian kunnianarvoisa jäsen, hänen eminenssinsä Strassburgin piispa, Ranskan suuralmujenjakaja, kardinaali Rohan. Ollen täysin aikansa lapsi, ei sen viisaampi eikä sen tyhmempi kuin toisetkaan, tämä ulkonaisesti viehättävä kirkkoruhtinas potee vuosisatansa sairautta, herkkäuskoisuutta. Ihmiskunta ei jaksa jatkuvasti elää ilman uskoa; ja koska vuosisadan epäjumala, Voltaire, on saattanut pois muodista kirkollisen uskon, hiipii sen tilalle 1700-luvun salonkeihin taikausko. Alkemisteille, kabbalisteille, ruusuristiläisille, sarlataneille, nekromanteille ja ihmelääkäreille koittaa kultainen aikakausi. Ei kukaan aatelismies, ei kukaan maailmannainen laiminlyö tilaisuutta käydä tervehtimässä Cagliostroa hänen loosissaan, aterioida yhdessä kreivi Saint-Germaine’in kanssa, olla mukana Mesmerin magneettisia temppuja katsomassa. Juuri sentähden, että he ovat niin valistuneita, niin sukkelan rivoja, juuri sentähden, etteivät kenraalit enää ota palvelustaan, kuningatar asemaansa, papit jumalaansa vakavalta kannalta, tarvitsevat nämä elostelijat hirvittävän tyhjyytensä vastapainoksi jonkinlaista leikkimistä metafyysillisellä, mystillisellä, yliluonnollisella ja käsittämättömällä ja joutuvat kaikesta valveutuneisuudestaan, kaikesta älykkyydestään huolimatta mitä karkeimpien pettureiden pauloihin mitä typerimmällä tavalla. Näiden hengessä köyhien joukosta on nyt kaikista herkkäuskoisin, hänen eminenssinsä kardinaali Rohan joutunut kaikkein ovelimman silmänkääntäjän, kaikkien huijarien paavin, »jumalaisen» Cagliostron kynsiin. Tämä on pesiytynyt Zabernin linnaan ja taikoo mestarillisella tavalla isäntänsä rahat ja ymmärryksen omiin taskuihinsa. Nyt augurit ja veijarit tuntevat toisensa heti ensi näkemältä, niinpä tässäkin tapauksessa Cagliostro ja kreivitär La Motte. Viimeksimainittu saa häneltä, kardinaalin kaikkein salaisten toiveiden tuntijalta, tietää Rohanin kaikkein salaisimman toiveen, nimittäin päästä Ranskan ensimmäiseksi ministeriksi, ja hän saa myöskin selville sen ainoan esteen, mitä kardinaali pelkää: kuningatar Marie Antoinette’in tunnetun, mutta kardinaalille itselleen käsittämättömän vastenmielisyyden hänen henkilöään kohtaan. Miehen heikkouden tunteminen merkitsee ovelalle naiselle aina sitä, että hänellä on tämä jo käsissään; tuota pikaa seikkailijatar punoo köyden tanssittaakseen sillä piispallista karhua, kunnes se hikoilee kultaa. Huhtikuussa 1784 kreivitär La Motte alkaa silloin tällöin sirotella puheeseensa pieniä vihjauksia siitä, miten sydämellisesti hänen »rakas ystävättärensä» kuningatar uskoutuu hänelle; yhä mielikuvitusrikkaammin hän keksii episodeja, jotka naivissa kardinaalissa herättävät sen käsityksen, että tämä pikku sievä nainen oikeastaan voisi olla ihanteellinen puolestapuhuja hänelle kuningattaren luona. Niin, hän myöntää avoimesti, että häntä loukkaa se seikka, ettei hänen majesteettinsa kuningatar vuosikausiin kunnioita häntä katseellakaan, vaikka hän ei tunne suurempaa onnea kuin saada alamaisimmasti palvella häntä. Oi, jospa sentään joku vihdoinkin selittäisi kuningattarelle hänen todellisen mielenlaatunsa! Osaaottavasti ja liikuttuneena »intiimi» ystävätär lupaa puhua hänen puolestaan Marie Antoinette’ille, ja miten suuri vaikutus — Rohan aivan hämmästyy — onkaan hänen puheellaan täytynyt olla, sillä jo toukokuussa kreivitär ilmoittaa hänelle, että kuningatar on muuttanut mieltään ja on lähitulevaisuudessa antava kardinaalille hienotunteisen merkin muuttuneesta mielialastaan, tosin ei vielä aivan julkista: hän tulee ensi hovivastaanotossa nyökkäämään hänelle aivan määrätyllä tavalla. Jos joku tahtoo uskoa jotakin, hän uskoo sen mielellään. Joka tahtoo nähdä jotakin, hän näkee sen helposti. Todellakin tuo kelpo kardinaali luulee seuraavassa vastaanotossa huomanneensa määrätynlaisen »vivahduksen» päännyökkäyksessä ja maksaa liikuttavalle välittäjättärelle runsaan määrän tukaatteja.

Mutta kreivitär La Motte ei lähimainkaan ole vielä riittävästi iskenyt kultasuonta. Saadakseen kardinaalin vielä lujemmin narrinpussiin hänelle täytyy näyttää jokin kouriintuntuvampi kuninkaallisen suosionosoitus. Mitähän jos koettaisi kirjeitä? Mitä varten oikeastaan talossa ja vuoteessa pidetään tuota siekailematonta sihteeriä? Rétaux sepittää tosiaankin epäröimättä Marie Antoinette’in ystävätärelleen Valoisille kirjoittamia kirjeitä. Ja kun hämmästynyt narri pitää niitä oikeina, niin miksi ei astuisi askelta pitemmälle tällä tuottoisalla polulla? Miksi ei voitaisi järjestää salaista kirjeenvaihtoa Rohanin ja kuningattaren välillä, jotta päästäisiin hänen kassansa pohjaan asti? Kreivitär La Motte’in neuvosta sokaistu kardinaali sepittää seikkaperäisen puolustelun tähänastisesta käyttäytymisestään, korjailee sitä päiväkausia ja luovuttaa lopulta puhtaaksikirjoitetun kappaleen tälle sanan todellisimmassa mielessä korvaamattomalle naiselle. Ja kas — eikö hän todella olekin taikuri ja kuningattaren uskotuin ystävätär? Muutamia päiviä myöhemmin kreivitär La Motte jo tuo pienikokoisen kirjelippusen, joka on kultareunaista valkoista juovikasta paperia, nurkassa Ranskan lilja. Muuten luoksepääsemätön, torjuva, ylpeä kuningatar Habsburgin sukua kirjoittaa tähän asti halveksimalleen miehelle: »Iloitsen suuresti, ettei minun enää tarvitse pitää Teitä syyllisenä; vielä en voi myöntää Teille pyytämäänne audienssia. Niin pian kuin olosuhteet sellaisen sallivat, olen antava Teille tiedon. Vaietkaa tästä asiasta!» Petetty kardinaali voi tuskin säilyttää tasapainoansa pelkältä ilolta. Kreivitär La Motte’in neuvosta hän kiittää kuningatarta, vastaanottaa ja kirjoittaa jälleen kirjeitä, ja mitä enemmän hänen sydämensä täyttyy ylpeydestä ja kaipauksesta saada osakseen Marie Antoinette’in korkein suosio, sitä enemmän La Motte keventää hänen taskujaan. Uhkarohkea peli on täydessä käynnissä.

Vahinko vain, että yksi tärkeä henkilö ei vieläkään ole suostunut todella näyttelemään mukana tässä komediassa, ja juuri päähenkilö, kuningatar. Mutta kauan ei tämä vaarallinen peli voi jatkua ilman hänen puuttumistaan sen kulkuun, sillä ikuisesti ei voida herkkäuskoisimmallekaan uskotella, että kuningatar on häntä tervehtinyt, vaikka hän todellisuudessa jäykästi katselee vihatun miehen ohi eikä milloinkaan puhuttele häntä. Yhä suuremmaksi käy vaara, että narri parka lopulta alkaa vainuta pahinta. Niinpä täytyy keksiä aivan uhkarohkea veto. Koska tietystikin on kerrassaan mahdotonta, että kuningatar koskaan henkilökohtaisesti tulisi puhumaan kardinaalin kanssa — eiköhän riittäisi saada tuo tomppeli siihen uskoon, että hän todellakin on puhunut kuningattaren kanssa? Millaistahan olisi, jos valitsisi kaikkien veijarikujeiden lempiajan, iltahämyn, ja oikean paikan, jonkin varjoisan käytävän Versaillesin puistossa, ja toisi Rohanin luo kuningattaren sijasta kaksoisolion, jolle opetetaan pari sanaa? Yöllä ovat kaikki kissat harmaita ja kelpo kardinaali, kiihtynyt ja päästään sekaisin kun on, on tällä tavoin yhtä hyvin narrattavissa kuin Cagliostron silmänkääntötemppujen ja sivistymättömän kirjurin kädestä lähteneiden kirjeiden avulla.

Mutta mistä on kaikessa kiireessä löydettävissä sopiva näyttelijätär, kaksoisolio, niinkuin nykyään elokuvissa sanotaan? Tietysti sieltä, missä erittäin alttiita naisia joka lajia ja kokoa, solakoita ja pyöreitä, kapeita ja lihavia, vaalea- ja tummaverisiä alinomaa käyskentelee ansiotarkoituksissa, Palais Royalin puutarhasta, Pariisin prostituutioparatiisista. »Kreivi» de La Motte ottaa tehtäväkseen tämän arkaluontoisen hankinnan; hän ei tarvitse pitkääkään aikaa, kun hän jo on löytänyt kuningattarelle kaksoisolion, nuoren naisen nimeltä Nicole — myöhemmin häntä kutsuttiin paroonitar d’Olivaksi — hän on ilmoitetulta ammatiltaan modisti, mutta todellisuudessa hänen asiakkaisiinsa kuuluvat enemmän herrat kuin naiset. Ei tarvita paljoakaan vaivannäköä hänen taivuttamisekseen näyttelemään tuota helppoa osaa, »sillä», niin perustelee rouva de La Motte asiaa tuomareilleen, »hän oli erittäin tyhmä». Elokuun 11 p:nä tuodaan tämä myöntyväinen lemmenpapitar Versailles’iin, vuokrahuoneistoon, korkeimman omakätisesti kreivitär Valois pukee hänet valkopilkkuiseen musliinileninkiin, joka on täsmälleen samanlainen kuin se, joka kuningattarella on päällään madame Vigée le Brunin muotokuvassa. Vielä leveälierinen hattu, joka varjostaa hänen kasvojaan, painettuna huolellisesti puuteroiduille hiuksille, ja sitten ripeästi ja julkeasti matkaan iltahämäräiseen puistoon mukana tuo nyt hieman pelokas naikkonen, jonka kymmenen minuutin aikana tulee näytellä Ranskan kuningatarta valtakunnan suuralmujenjakajan edessä! Kaikkien aikojen uhkarohkein petosyritys on käynnissä.

Aivan hiljaa hiipii pari mukanaan valepukuinen pseudo- [Vale-] kuningatar Versaillesin pengermiä pitkin. Taivas on heille, kuten aina veijareille, suosiollinen ja levittää kuuttoman hämärän heidän ylitseen. He astuvat alas Venuksen lehtimajaan, joka ollen kuusien, seetripuiden ja mäntyjen tiheästi varjostama antaa ihmishahmosta erottaa tuskin enempää kuin ääriviivat ja joka siis on ihmeen sopiva lemmen- ja vielä enemmän tähän fantastiseen narrileikkiin. Pikku naikkosparka alkaa vapista. Mihin seikkailuun hän onkaan nyt antanut vierasten ihmisten houkutella itsensä? Mieluimmin hän juoksisi tiehensä. Täynnä pelkoa hän pitää kädessään ruusua ja kirjelippusta, joka hänen ohjeen mukaisesti on annettava ylhäiselle herralle, joka häntä on täällä puhutteleva. Silloin hiekka jo narskahtelee. Miehen ääriviivat tulevat näkyviin, se on Rétaux, sihteeri, joka kuninkaallisen lakeijan osaa näytellen johtaa paikalle Rohanin. Yht’äkkiä Nicole tuntee voimakkaan töytäyksen — kuin pimeyden nieleminä molemmat parittajat häviävät hänen rinnaltaan. Hän on yksin, tai pikemminkin ei enää yksin, sillä pitkänä ja solakkana, hattu painettuna syvään otsalle häntä vastaan nyt tulee vieras mies: kardinaali.

Kummallista, kuinka narrimaisesti tämä vieras käyttäytyy. Hän kumartuu kunnioittavasti maahan asti, hän suutelee pienen katunaisen vaatteitten lievettä. Nyt pitäisi Nicole’in antaa hänelle ruusu ja valmiina käsissä oleva kirje. Mutta hämmennyksessään hän pudottaa ruusun ja unohtaa kirjeen. Niin änkyttää hän vain tukahtuneella äänellä ne pari sanaa, jotka niin suurella vaivalla on päntätty hänen päähänsä. »Te voitte toivoa, että kaikki mennyt on unohdettu», ja nämä sanat näyttävät määrättömästi ihastuttavan vierasta kavaljeeria. Hän kumartaa yhä uudestaan ja uudestaan, änkyttää silminnähtävän onnellisena kaikkein alamaisimmat kiitoksensa, tuo pikku modistiparka ei tiedä, miksi. Hän on vain peloissaan, hirvittävästi peloissaan, ettei hänen vain tarvitsisi puhua mitään ja siten paljastaa itseään. Mutta jumalan kiitos, silloin narskahtavat jälleen hiekkakäytävällä nopeat askeleet, joku huutaa hiljaa ja kiihtyneenä: »Pian, pian pois! Madame ja kreivitär Artois ovat aivan läheisyydessä.» Sanat tekevät vaikutuksen, kardinaali poistuu kiireimmän kaupalla kreivitär La Motte’in seurassa, kun taas hänen aviomiehensä johtaa pikku Nicole’in takaisin; sydän jyskyttäen tämän komedian valekuningatar hiipii linnan ohi, jossa yön pimentämien ikkunaruutujen takana todellinen kuningatar nukkuu mitään aavistamatta.

Aristofanesmainen kepponen on onnistunut oivallisesti. Nyt on tuo tomppeli parka, kardinaali, saanut kalloonsa iskun, joka täysin vie häneltä kaiken järjen. Tähän asti on täytynyt alati uudelleen kloroformoida hänen epäluulonsa, luuloteltu päännyökkäys oli sittenkin vain puolinainen todistus, samaten kirje; mutta nyt, kun puijattu luulee henkilökohtaisesti puhuneensa kuningattaren kanssa ja on kuullut hänen omasta suustaan, että hän on antanut hänelle anteeksi, tulee jokainen kreivitär de La Motte’in sana todemmaksi kuin evankeliumi. Nyt kardinaali kulkee hänen talutusnuorassaan, menipä syteen tai saveen. Tänä iltana ei Ranskassa ole sen onnellisempaa ihmistä. Rohan näkee jo itsensä ensimmäisenä ministerinä, kuningattaren suosikkina. Muutamia päiviä myöhemmin rouva La Motte ilmoittaa kardinaalille jo uuden todistuksen kuningattaren suosiosta. Hänen majesteettinsa — Rohanhan tuntee hänen hyväntahtoisen sydämensä — haluaa toimittaa puutteeseen joutuneelle aatelisperheelle viisikymmentätuhatta livriä, mutta on tällä hetkellä estetty maksamasta. Hän tiedustelee, eikö kardinaali hänen puolestaan ottaisi tehtäväkseen tätä laupeudentyötä. Ylen onnellisena Rohan ei hetkeäkään ihmettele, että kuningatar jättiläismäisistä tuloistaan huolimatta on rahavaikeuksissa. Tietäähän koko Pariisi, että hän on alati veloissa. Hän antaa heti noutaa luokseen Elsassin juutalaisen Cerf Beerin, lainaa häneltä nuo viisikymmentätuhatta, kaksi päivää myöhemmin kilahtelee raha rouva La Motte’in pöydällä. Nyt hänellä vihdoinkin on käsissään langat, joilla hän on saava sätkyukon hyppimään. Kolme kuukautta myöhemmin hän vetää ne vielä kireämmälle; jälleen kuningatar haluaa rahaa, ja Rohan panttaa innokkaana huonekalunsa ja hopeansa vain voidakseen nopeasti ja anteliaasti olla suosijattarelleen mieliksi.

Nyt koittavat kreivi ja kreivitär La Motte’ille taivaalliset ajat. Kardinaali istuu kaukana Elsassissa, mutta hänen rahansa helisevät hauskasti heidän taskuissaan. Nyt ei heillä enää tarvitse olla mitään huolia, on löydetty narri, joka maksaa viulut. Hänelle kirjoitetaan aika ajoin kirje kuningattaren nimessä, ja hän hikoilee uusia tukaatteja. Ei muuta kuin elää ilossa ja humussa eikä ajatella huomista päivää! Eivät ainoastaan mahtajat, ruhtinaat ja kardinaalit ole näinä huikentelevina aikoina kevytmielisiä, vaan myöskin veijarit. Bar-sur-Aube’issa ostetaan maatalo komeine puutarhoineen ja monipuolisine karjatarhoineen, syödään kultaisilta vadeilta, juodaan kimaltelevista kristallilaseista. Pelataan ja harrastetaan musiikkia tässä hienossa palatsissa, ylhäisin seurapiiri kilpailee kunniasta saada seurustella kreivitär Valois de La Motte’in talossa. Kuinka ihana onkaan maailma, jossa on sellaisia tomppeleita!

Se, joka on kolme peräkkäistä kertaa saanut pelissä korkeimman kortin, uskaltaa arvelematta neljännenkin kerran uhkarohkeimman panoksen. Odottamaton sattuma pistää valttiässän rouva La Motte’in käteen. Eräissä hänen kutsuissaan joku kertoo, että hovijalokiviseppäparat Böhmer ja Bassenge ovat suurissa vaikeuksissa. He olivat sijoittaneet koko pääomansa ja melkoisen määrän lainarahaakin ihanimpaan timanttikaulaketjuun, mitä milloinkaan on maan päällä nähty. Oikeastaan se oli tarkoitettu Dubarrylle, joka varmasti olisi sen ostanut, ellei isorokko onnettomuudeksi olisi poistanut Ludvig XV:tä elävien joukosta; sen jälkeen he olivat tarjonneet sitä Espanjan hoville ja kolmesti kuningatar Marie Antoinette’ille, joka on hullaantunut koristeisiin ja muuten ostaa kevytmielisesti kysymättä kovinkaan paljon hintaa. Mutta Ludvig, tuo vaivalloinen saituri, ei ole tahtonut hellittää miljoonaa kuuttasataatuhatta livriä; nyt ovat jalokivisepät korviaan myöten veloissa, korot nakertavat ihania timantteja; todennäköisesti heidän täytyisi jälleen hajoittaa muruiksi tuo ihmeellinen kaulakoriste ja sen mukana kaikki rahansa. Eikö hän, kreivitär Valois, joka kuitenkin on niin tuttavallisissa suhteissa kuningatar Marie Antoinette’iin, voisi taivuttaa kuninkaallista ystävätärtään ostamaan korua, tietenkin vähittäismaksulla, mitä parhaimmin ehdoin — tässä kaupassa saattoi samalla ansaita sievoisen summan rahaa. Kreivitär La Motte, innokkaasti haluten ylläpitää legendaa vaikutusvallastaan, lupaa ystävällisesti puhua asian puolesta, ja joulukuun 29 p:nä molemmat jalokivisepät tuovat kallisarvoisen lippaan Rue Neuve-Saint-Gillesin varrelle nähtäväksi.

Mikä näky! Kreivitär La Motte’in sydän lakkaa lyömästä. Samoin kuin nämä timantit kimaltelevat auringonvalossa, samoin liitelevät häikäilemättömät ajatukset hänen ovelan päänsä läpi: millaistahan olisi, jos tuon verrattoman aasimaisen kardinaalin voisi taivuttaa siihenkin, että hän salaa ostaa kaulaketjun kuningattarelle. Kardinaali on tuskin palannut Elsassista, kun rouva La Motte ottaa hänet voimaperäisen käsittelyn alaiseksi. Häntä muka odottaa uusi suosionosoitus. Kuningatar haluaa, tietysti puolisonsa tietämättä, ostaa kallisarvoisen korun, ja siihen hän tarvitsee vaiteliaan välittäjän; tähän salaiseen ja kunniakkaaseen tehtävään hän luottamuksensa osoitukseksi on ajatellut Rohania. Todellakin, jo muutamia päiviä myöhemmin rouva La Motte voi voitonriemuisena ilmoittaa ylen onnelliselle Böhmerille, että ostaja on löydetty: kardinaali de Rohan. Tammikuun 29 p:nä kauppa päätetään kardinaalin palatsissa, Hôtel de Strassbourgissa: miljoona kuusisataatuhatta livriä, jotka on maksettava kahden vuoden kuluessa neljässä erässä aina kuuden kuukauden väliajoin. Koru on luovutettava helmikuun 1 p:nä, ensimmäisen erän maksu on tapahtuva elokuun 1 p:nä 1781. Kardinaali allekirjoittaa sopimuksen omakätisesti ja luovuttaa sen rouva La Motte’ille, jotta tämä esittäisi sen »ystävätärelleen» kuningattarelle hyväksyttäväksi; välittömästi, tammikuun 30 p:nä, petkuttajatar tuo vastauksen, että hänen majesteettinsa suostuu kaikkeen.

Mutta — askeleen päässä tallista tekee tuo tähän asti niin hyvänahkainen aasi tenän. Loppujen lopuksi, onhan tässä kyseessä miljoona kuusisataatuhatta livriä, se ei yksinpä tuhlaavaisimmallekaan ruhtinaalle ole mikään leikin asia! Kun on puhe niin jättiläismäisestä takauksesta, täytyy kai sentään kaiken kohtuuden nimessä saada käsiinsä jokin velkakirjan tapainen, jokin kuningattaren allekirjoittama asiapaperi. Jotakin kirjoitettuako? Aivan mielellään! Mitä varten sitten on olemassa sihteeri? Seuraavana päivänä rouva La Motte jälleen tuo sopimuksen, ja kas vain, jokaisen pykälän kohdalla on manu propria [Omakätisesti] kirjoitettuna sana »hyväksytään!» Ja sopimuksen lopussa »omakätinen» allekirjoitus: »Marie Antoinette de France». Jos olisi hiukankin järkeä päässä, pitäisi tosin hovin suuralmujenjakajan, akatemian jäsenen, entisen lähettilään ja unelmissaan jo tulevan valtioministerin heti epäillä, ettei Ranskassa kuningatar milloinkaan allekirjoita asiakirjaa muulla tavoin kuin etunimellään, että toisin sanoen merkintä: »Marie Antoinette de France» ensi näkemältä paljastaa kaikkea muuta kuin taitavan, vieläpä erittäin sivistymättömän väärentäjän alinta luokkaa. Mutta kuinka kävisi epäileminen, kun kerran kuningatar henkilökohtaisesti on salaa ottanut kardinaalin vastaan Venuksen lehtimajassa? Pyhästi vannoo sokaistu mies petkuttajattarelle, ettei hän milloinkaan ole päästävä käsistään tätä velkakirjaa eikä sitä kenellekään koskaan näyttävä. Seuraavana aamuna, helmikuun 1 p:nä, jalokiviseppä tuo korun kardinaalille, joka illalla kantaa sen omakätisesti rouva La Motte’ille henkilökohtaisesti vakuuttautuakseen siitä, että se todella on joutuva kuningattaren käsiin. Hänen ei tarvitse kauan odottaa Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella, ennenkuin jo kuuluu portaista miehen askeleita. Rouva La Motte pyytää kardinaalia astumaan viereiseen huoneeseen, jossa hän lasiovesta voi tarkastaa ja todistaa asianmukaisen luovutuksen. Todellakin, muuan nuori, kokonaan mustiin puettu mies on ilmestynyt huoneeseen — tietenkin jälleen Rétaux, tuo oiva sihteeri — ja ilmoittautuu sanoen: »Kuningattaren toimeksiannosta.» Mikä ihmeellinen nainen, tämä kreivitär de La Motte-Valois, tulee kardinaali väkisinkin ajatelleeksi, kuinka hienotunteisesti ja uskollisesti ja taitavasti hän välittääkin kaiken ystävätärelleen! Rauhoittuneena hän luovuttaa lippaan rouva La Motte’ille, tämä ojentaa sen salaperäiselle lähetille; palvelija häviää mukanaan arvokas kantamuksensa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, ja hänen mukanaan kaulaketju ikiajoiksi. Liikuttuneena poistuu kardinaali: Nyt, tällaisen ystävänpalveluksen jälkeen ei enää voi kestää kauan, pian hänestä, kuningattaren salaisesta avustajasta, on tuleva kuninkaan ensimmäinen palvelija, Ranskan pääministeri.

Muutamia päiviä myöhemmin ilmestyy muuan juutalainen jalokivikauppias Pariisin poliisilaitokseen valittamaan petettyjen ammattiveljiensä nimessä, että muuan Rétaux de Villette tarjoaa mitä kallisarvoisimpia timantteja niin alhaisiin hintoihin, että täytyy päätellä varkauden tapahtuneen. Poliisiministeri kutsuttaa luokseen Rétaux’n. Tämä selittää, että hän on saanut timantit myytäviksi eräältä kuningattaren sukulaiselta kreivitär de La Motte-Valoisilta. Kreivitär Valois, tämä hieno nimi vaikuttaa virkamieheen heti ulostusaineen tavoin, kiireimmän kaupalla hän päästää äärimmilleen kauhistuneen Rétaux’n menemään. Mutta joka tapauksessa: nyt kreivitär on huomannut, kuinka uhkarohkeata olisi edelleenkin kaupata itse Pariisissa yksitellen irroitettuja jalokiviä — he ovat nimittäin heti paloitelleet tuon kallisarvoisen, kauan takaa-ajetun riistan: hän sulloo oivan puolisonsa taskut täyteen jalokiviä ja lähettää hänet Lontooseen — pian New Bond Streetin ja Piccadillyn jalokivikauppiaiden ei tarvitse valittaa, etteikö heille tarjottaisi tavaraa runsaasti ja halvalla hinnalla.

Hei vain, nyt on yhdellä iskulla saatu rahaa, tuhat kertaa enemmän, kuin edes tämä kaikkein uskaliain petkuttajatar oli rohjennut toivoa. Häpeämättömän julkeana, jollaiseksi hänet on tehnyt tuo hurja menestys, hän ei vitkastele prameilemasta tällä uudella rikkaudella. Hankitaan kolmen englantilaisen tamman vetämät vaunut, upeisiin univormuihin puetut lakeijat, päästä kantapäihin asti hopeakaluunainen neekeri, mattoja, gobeliineja, pronsseja ja töyhtöhattuja, vuode helakanpunaista samettia. Kun sitten arvon pari muuttaa ylhäiseen residenssiinsä Bar-sur-Aube’iin, tarvitaan kokonaista neljäkymmentäkaksi kuormaa kuljettamaan sen monia nopeasti hankittuja kalleuksia. Bar-sur-Aube elää unohtumattoman juhlan — loistavan kuin »Tuhannen ja yhden yön» saduissa. Upeasti puetut pikalähetit rientävät uuden Suurmogulin kulkueen edessä, sitten tulevat englantilaiset hopeanharmaaksi lakeeratut, valkoisella kankaalla sisustetut berliiniläisvaunut. Atlaspeitteissä, jotka pitävät lämpiminä parin jalkoja (joilla heidän mieluummin pitäisi kiireimmän kaupalla paeta ulkomaille), on Valois-suvun vaakuna: »Rege ab avo sanguinem, nomen et lilia» — »esi-isältäni kuninkaalta minulla on vereni ja liljat». Entinen santarmiupseeri on koristautunut mitä loistavimpaan asuun: hänellä on sormus joka sormessa, kengissä timanttisoljet, kolmet tai neljät kellonvitjat kimaltelevat hänen sankarinrinnallaan, ja hänen puvustoonsa kuuluu — se voidaan myöhemmässä oikeuspöytäkirjassa todeta, — kokonaista kahdeksantoista ihka uutta silkki- tai brokadipukua, jotka on koristettu Mechelnin pitseillä, siselöidystä kullasta tehdyillä napeilla ja mitä kallisarvoisimmilla nyörityksillä. Hänen rinnallaan istuva aviovaimo ei jää hänestä jälkeen upeudessa; hän säkenöi ja kimaltelee jalokivistä kuin intialainen jumalankuva. Sellaista rikkautta ei pienessä Bar-sur-Aube’issa oltu vielä koskaan nähty, ja pian alkaa se säteillä magneettista tenhoaan. Ympäristön koko aateli tulvii taloon ja virkistäytyy ylellisissä juhlissa, joita täällä pannaan toimeen, lakeijalaumat tarjoilevat kallisarvoisilta hopealautasilta mitä valikoiduimpia ruokalajeja, musikantit soittavat pöytämusiikkia, kuin uusi Kroisos kreivi liikkuu ruhtinaallisissa huoneissaan ja sirottelee rahaa täysin käsin ympärilleen.

Tässä kohdassa kaulakoristejuttu jälleen tulee niin mahdottomaksi ja fantastiseksi, että se tekee epätodennäköisen vaikutuksen. Eikö sitten petoksen täydy tulla ilmi kolmessa, viidessä, kahdeksassa, vähintään kymmenessä viikossa? Kuinka on mahdollista — niin kysyy ehdottomasti terve järki —, että nämä molemmat veijarit niin huolettoman julkeasti voivat rehennellä rikkaudellaan, aivan kuin ei olisi olemassakaan poliisia? Mutta rouva La Motte tekee oikeastaan aivan oikean laskelman ajatellessaan: jos todella tulisi paha isku, on meillä hyvä syntipukki. Jos asiaa aletaan penkoa, eipä hätää, hän kyllä sen järjestää, kardinaali de Rohan! Hän, Ranskan suuralmujenjakaja on varova päästämästä julkisuuteen asiaa, joka tekee hänet ikuisesti naurettavaksi. Mieluummin hän kaikessa hiljaisuudessa ja silmäänsä räpäyttämättä on maksava kaulaketjun omasta taskustaan. Miksipä siis olla huolissaan: kun on sellainen liikekumppani, voi rauhassa nukkua damastivuoteellaan. Ja he eivät tosiaankaan sure, tuo oiva rouva La Motte, hänen kunnianarvoisa puolisonsa ja nokkelakynäinen sihteeri, vaan nauttivat täysin siemauksin koroista, jotka he niin taitavasti ovat korjanneet itselleen inhimillisen tyhmyyden pohjattomasta pääomasta.

Muuan pikku seikka kuitenkin tuntuu kelpo kardinaali Rohanista kummalliselta. Hän oli odottanut ensi virallisessa vastaanotossa näkevänsä kuningattaren jo koristautuneena kallisarvoisella kaulaketjulla, todennäköisesti myös toivonut paria sanaa tai tuttavallista päännyökähdystä, toisille näkymätöntä ja vain hänelle käsitettävää tunnustuksen ilmettä. Mutta ei mitään. Kylmänä kuten aina Marie Antoinette katsoo hänen ohitseen, kaulakoriste ei kimaltele hänen valkoisella kaulallaan. »Miksi kuningatar ei käytä koruani?» hän lopulta kysyy aivan ihmeissään rouva La Motte’ilta. Viekas nainen ei jää koskaan vastausta vaille: kuningattaresta muka on vastenmielistä käyttää kaulaketjuaan, ennenkuin se on täydelleen maksettu. Vasta sitten hän muka tahtoisi yllättää puolisoaan sillä. Jälleen tuo kärsivällinen aasi työntää päänsä heiniin ja rauhoittuu. Mutta huhtikuu on hiljalleen muuttunut toukokuuksi, toukokuu kesäkuuksi, yhä lähemmäksi tulee elokuun ensimmäinen päivä, ensimmäisten neljänsadantuhannen maksupäivä. Saadakseen pidennystä petkuttajatar keksii uuden tempun. Hän kertoo, että kuningatar harkitessaan asiaa pitää hintaa sittenkin liian suurena; elleivät jalokivisepät suostuisi tinkimään kahtasataatuhatta, hän on päättänyt lähettää sen takaisin. Tuo ovela nainen luottaa siihen, että jalokivisepät antautuisivat neuvotteluihin, ja siten aika kuluisi. Mutta hän erehtyy. Jalokivisepät, jotka ovat panneet hinnan aivan liian korkeaksi ja joiden sormia jo alkaa polttaa, ilmoittavat muitta mutkitta suostuvansa. Bassenge sepittää kirjeen, jonka tulee kuningattarelle ilmoittaa heidän suostumuksensa, ja Böhmer luovuttaa sen Rohanin luvalla heinäkuun kahdentenatoista päivänä, jolloin hänen muutenkin on määrä tuoda Marie Antoinette’ille eräs toinen koriste. Tämä kirje kuuluu: »Teidän Majesteettinne, olemme erittäin onnellisia saadessamme otaksua, että viimeisiä maksuehtoja, jotka olette ehdottanut ja joihin alamaisimmasti ja kunnioittavimmasti mukaudumme, tullaan pitämään uutena todisteena alttiudestamme ja kuuliaisuudestamme Teidän Majesteettinne käskyille. Meille tuottaa todellista tyydytystä ajatella, että ihanin timanttikoru, mikä on olemassa, saa palvella kuningattarista ylevintä ja parhainta.»

Tämä kirje on teennäisen muotonsa vuoksi asioihin perehtymättömälle ensi näkemältä käsittämätön. Mutta kuitenkin, jos kuningatar lukisi sen tarkkaavaisesti ja ajattelisi hiukkasen, hänen täytyisi hämmästyneenä kysyä: Mitä maksuehtoja? Mikä timanttikoriste? Mutta se tiedetään sadoista tapauksista: Marie Antoinette lukee harvoin mitään kirjoitettua tai painettua tarkkaavaisesti loppuun asti, se ikävystyttää häntä liiaksi; vakava ajattelu ei milloinkaan ole kuulunut hänen vahvoihin puoliinsa. Niinpä hän avaa kirjeen vasta, kun Böhmer jo on lähtenyt pois. Koska kuningatar — täysin tietämättömänä todellisista tapahtumista — ei ymmärrä näiden nöyrästi kiemurtelevien fraasien tarkoitusta, hän antaa kamarineitsyelleen käskyn noutaa Böhmerin selvittämään asiaa. Mutta ikävä kyllä, jalokiviseppä on poistunut linnasta. No, kylläpähän saadaan selville, mitä tuo Böhmer-narri tarkoittaa! Ensi kerralla, ajattelee kuningatar ja viskaa kirjelippusen heti tuleen.

Myös tämä kirjeen hävittäminen, tämä kuningattaren välinpitämättömyys enemmistä kyselyistä, tekee — kuten kaikki muukin kaulakoristejutussa — ensi katsomalta epätodennäköisen vaikutuksen, ja vieläpä niinkin rehelliset historiankirjoittajat kuin Louis Blanc ovat tässä nopeassa syrjään sysäämisessä halunneet nähdä epäilyttävän momentin, ikäänkuin kuningatar sittenkin olisi tietänyt jotakin tästä sameasta jutusta. Mutta todellisuudessa tämä nopea polttaminen ei sisällä mitään huomiotaherättävää, kun on kyseessä nainen, joka koko ikänsä aina heti hävitti jokaisen hänelle osoitetun rivin oman huolimattomuutensa ja hovin vakoilun pelosta: yksinpä kansan hyökättyä Tuilerioihin ei hänen kirjoituspöydältään löydetty ainoatakaan hänelle tarkoitettua kirjettä. Mutta se, mikä muuten oli varovaisuustoimenpide, muodostui tässä tapauksessa varomattomuudeksi.

Sarjan sattumia täytyi sen tähden osua yhteen, jottei petos aikaisemmin tullut päivänvaloon. Mutta nyt eivät mitkään silmänkääntötemput enää auta, elokuun 1 päivä lähestyy, ja Böhmer haluaa rahansa. Kreivitär La Motte yrittää vielä viimeistä puolustustemppua: Hän paljastaa äkkiä jalokivisepille korttinsa ja selittää julkeasti: »Teidät on petetty. Siinä takauskirjassa, mikä kardinaalilla on, on väärä allekirjoitus. Mutta prinssi on rikas, hän voi maksaa itse.» Siten kreivitär toivoo voivansa väistää iskun, hän toivoo — laskien oikeastaan täysin loogillisesti —, että jalokivisepät nyt suuttuneina syöksyisivät kardinaalin luokse, kertoisivat hänelle kaiken ja että hän peläten tulevansa koko hovin ja seurapiirin silmissä ikiajoiksi naurettavaksi häpeissään pitäisi suunsa kiinni ja mieluummin pulittaisi kaikessa hiljaisuudessa miljoona kuusisataa tuhatta livriä; mutta Böhmer ja Bassenge eivät ajattele loogillisesti ja psykologisesti, he yksinomaan vapisevat rahojensa puolesta. Kuningatar — edelleenkin molemmat ovat siinä käsityksessä, että Marie Antoinette on mukana pelissä, onhan hän pysynyt vaiti tuosta kirjeestä — merkitsee heille maksukykyisempää velallista kuin tuo tuulihattu kardinaali. Ja lopulta: pahimmassa tapauksessa — niin he ajattelevat jälleen erheellisesti — onhan hänellä sentään kaulaketju, tuo kallisarvoinen pantti.

Nyt on saavuttu pisteeseen, jossa narrinköyttä ei voida kiristää tiukemmalle. Ja yhdellä ainoalla ryskeellä luhistuu tämä valheiden ja molemminpuolisten petkutusten Baabelintorni, kun Böhmer saapuu Versailles’iin ja pyytää kuningattarelta audienssia. Minuutin perästä tietävät jalokivisepät ja tietää kuningatar, että tässä on harjoitettu häpeämätöntä petosta; mutta se, kuka on ollut varsinainen petkuttaja, tulee oikeudenkäynnin osoittaa.

Kaikkien asiakirjojen ja lausuntojen mukaan, mitä on olemassa tästä maailman mutkikkaimmasta oikeusjutusta, on nykyään yksi asia ehdottoman varma: Marie Antoinette’illa ei ole ollut pienintäkään aavistusta siitä halpamaisesta pelistä, mitä hänen nimellään, hänen henkilöllään, hänen kunniallaan harjoitettiin. Hän oli juridisessa mielessä niin viaton kuin vain on ajateltavissa, yksinomaan uhri eikä ollenkaan tietoinen asiasta, saatikka sitten kanssarikollinen tässä maailmanhistorian rohkeimmassa petkutusjutussa. Hän ei milloinkaan ole ottanut vastaan kardinaalia, ei milloinkaan tuntenut seikkailijatarta La Motte’ia, hän ei milloinkaan ole pitänyt käsissään kiveäkään tuosta kaulaketjusta. Vain päättävän ilkeämielinen mustaamishalu, vain tietoinen panettelu saattoi väittää Marie Antoinette’in olleen yhteistoiminnassa tämän huijarinaisen, tämän heikkopäisen kardinaalin kanssa; ei voi kyllin usein tehostaa, että joukko veijareita, väärentäjiä, varkaita ja narreja veti mitään aavistamattoman kuningattaren tähän juttuun, jossa hänen kunniansa joutui niin pahasti kärsimään.

Ja tästä huolimatta — siveellisessä mielessä Marie Antoinette’ia ei voida julistaa täysin syyttömäksi. Sillä koko tämä petosjuttu voitiin järjestää ainoastaan sentähden, että yleisesti vallitseva huono käsitys hänestä teki petkuttajat rohkeiksi, sentähden, että petetyistä ennakolta millainen ajattelemattomuus hyvänsä kuningattaren taholta tuntui uskottavalta. Ilman Trianonin vuosikausia kestäneitä kevytmielisyyksiä ja hullutuksia tältä valhekomedialta olisi puuttunut kaikki edellytykset. Ei kukaan tervejärkinen ihminen olisi uskaltanut epäillä esimerkiksi Maria Teresian, todellisen hallitsijattaren ylläpitävän salaista kirjeenvaihtoa miehensä selän takana, toimeenpanevan kohtauksia pimeissä puistolehtimajoissa. Ei milloinkaan Rohanin eikä molempien jalokiviseppien päähän olisi pälkähtänyt uskoa niin karkeaan huijaukseen, että muka kuningatar on rahapulassa ja tahtoo miehensä selän takana ostaa kallisarvoisia timanttikoristeita vähittäismaksulla ja välikäsien kautta, ellei sitä ennen jo koko Versailles’issa olisi kuiskailtu yöllisistä kävelyistä puistoissa, takaisin vaihdetuista jalokivistä, maksamattomista veloista. Kreivitär La Motte ei milloinkaan olisi voinut kyhätä kokoon sellaista valherakennusta, ellei kuningattaren kevytmielisyys itse olisi laskenut sen peruskiveä ja ellei hänen huono maineensa olisi helpottanut asiaa. On vieläkin kerran sanottava: kaulakoristejutun kaikkiin fantastisiin konnankoukkuihin Marie Antoinette oli niin viaton kuin suinkin voi ajatella; mutta se seikka, että sellaiseen petokseen ylimalkaan uskallettiin ryhtyä hänen nimessään ja että siihen voitiin uskoa, oli ja pysyy hänen historiallisena syyllisyytenään.

OIKEUDENKÄYNTI JA TUOMIO

Haukankatseellaan totesi Napoleon Marie Antoinette’in ratkaisevan ajatusvirheen kaulakoristejutussa. »Kuningatar oli syytön, ja saattaakseen syyttömyytensä julkisesti tunnetuksi, hän tahtoi, että parlamentin tuli olla tuomarina. Tulos oli, että kuningatarta pidettiin syyllisenä.» Itse asiassa: Tässä tilaisuudessa Marie Antoinette ensi kertaa menetti itsevarmuutensa. Vaikka hän muuten kääntämättä katsettakaan ylenkatseellisesti sivuutti juorujen ja panettelujen löyhkäävän liejun, hän tällä kertaa turvautuu instanssiin, jota hän tähän asti oli halveksinut: julkiseen mielipiteeseen. Vuosikausia hän oli esiintynyt niin, kuin hän ei olisi huomannut lainkaan myrkytettyjen nuolien suhahtelua. Kun hän nyt äkillisessä, melkein hysteerisessä vihanpurkauksessaan vaatii tuomiota, hän paljastaa, kuinka kauan ja kuinka ankarasti hänen ylpeyttään jo oli ärsytetty: nyt tämän kardinaali Rohanin, joka on uskaltanut mennä kaikista pisimmälle, pitää näkyvimpänä kärsiä rangaistus kaikkien puolesta. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi kuningatar on ainoa, joka vielä uskoo tuon narriparan vihamielisiin tarkoituksiin. Jopa Josef II Wienissä pudistelee epäillen päätään, kun hänen sisarensa kuvaa Rohania suurrikolliseksi: »Olen oppinut tuntemaan suuralmujenjakajan mahdollisimman kevytmieliseksi ja tuhlailevaksi ihmiseksi, mutta tunnustan, etten milloinkaan katsoisi hänen pystyvän petokseen tai niin mustaan halpamaisuuteen kuin se, mistä häntä nyt syytetään.» Vielä vähemmän uskoo Versailles Rohanin syyllisyyteen, ja pian syntyy merkillistä kuiskailua, että kuningatar tällä brutaalilla vangitsemistoimenpiteellä vain tahtoo päästä epämukavasta todistajasta. Marie Antoinette on liian ajattelemattomasti päästänyt valloilleen äitinsä häneen istuttaman vihan. Ja kiihkeä liike panee suojelevan hallitsijaviitan putoamaan hänen hartioiltaan; hän asettaa itsensä alttiiksi yleiselle vihalle.

Sillä nyt voivat vihdoinkin kaikki salaiset vastustajat kokoontua yhteisen asian ympärille. Marie Antoinette on lyhytnäköisyydessään käynyt käsiksi kokonaiseen loukattujen turhamaisuuksien käärmeenpesään. Kardinaali Louis de Rohan’illa — kuka voisi sen unohtaa! — on yksi Ranskan vanhimpia ja kunniakkaimpia nimiä, ja hänet liittää yhteinen veri muihin feodaalisukuihin, ennenkaikkea Soubise’ien, Marsaanien ja Condé’itten; kaikki nämä suvut tuntevat tietysti tulleensa kuolettavasti loukatuiksi sen johdosta, että yksi heistä on tavallisena taskuvarkaana vangittu kuninkaan palatsissa. Suuttunut on edelleen korkeampi papisto. Että onkin annettu karkean sotilaan vangita kardinaali, eminenssi, muutamaa minuuttia ennen, kuin hänen on määrä lukea messu Herran kasvojen edessä, kirkon loistavassa juhla-asussa! Aina Roomassa asti esitetään valituskirjelmä, että sekä aateli että papisto tuntevat koko säätynsä häväistyksi. Taisteluintoisena astuu edelleen areenalle vapaamuurarien mahtava ryhmäkunta, sillä santarmit eivät ole vieneet Bastiljiin ainoastaan heidän suosijaansa kardinaalia, vaan myös jumalattomien jumalan, heidän päämiehensä, suurmestarinsa Cagliostron; nyt vihdoinkin on tulossa tilaisuus, jolloin voi valtaistuimen ja kaikkivaltiaan alttarin ikkunasta heittää sisään pari vankkaa kiveä. Sitä vastoin kaikista hovimaailman juhlista ja pikanteista skandaaleista pois suljettu kansa on ihastuksissaan koko jutusta. Vihdoinkin sille suodaan suurenmoinen näytös: ilmielävä kardinaali julkisesti syytettynä ja piispanviitan purppuravarjossa todellinen mallikokoelma veijareita, huijareita, petkuttajia, väärentäjiä ja kaiken päätteeksi taustalla — parhaimpana ilonaiheena — ylpeä, ylimielinen itävallatar! Huvittavampaa aihetta ei olisi voitu lahjoittaa kaikille kynän ja piirtimen onnenritareille, lentolehtisten kirjoittajille, pilapiirtäjille, sanomalehtipojille kuin »kauniin eminenssin» skandaali. Eipä edes Montgolfier-veljesten ilmaannousu, joka koko ihmiskunnalle valtaa uuden alueen, ole Pariisissa, eipä edes koko maailmassa herättänyt sellaista huomiota kuin tämä kuningattaren oikeudenkäynti, joka hiljalleen muuttuu oikeudenkäynniksi kuningatarta vastaan. Koska jo ennen asian käsittelyä puolustuspuheet lain mukaan saavat sensuurin estämättä ilmestyä painosta, rynnätään kirjakauppoihin ja poliisin täytyy puuttua asiaan. Ei edes Voltaire’in, ei Jean Jacques Rousseaun eikä Beaumarchais’n kuolemattomista teoksista vuosikymmeniin oteta sellaisia jättiläispainoksia kuin näistä puolustuspuheista yhden ainoan viikon kuluessa. Seitsemäntuhatta, kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta kappaletta revitään vielä tuoreina kolportöörien käsistä, ulkomaiden lähetystöissä lähettiläät saavat kaiken päivää sitoa paketteja lähettääkseen viivytyksettä uusimmat Versaillesin hoviskandaalista sepitetyt pilkkakirjoitukset toverillisen uteliaille ruhtinaille. Kaikki tahtovat lukea ja olla lukeneet, viikkokausiin ei ole olemassa mitään muuta puheenaihetta, mitä mielettömimpiin otaksumiin uskotaan sokeasti. Itse oikeudenkäyntiin tulee maaseudulta kokonaisia karavaanillisia aatelismiehiä, porvareita, asianajajia; Pariisissa käsityöläiset jättävät tuntikausiksi myyntipaikkansa oman onnensa nojaan. Kansan pettämätön vaisto tajuaa tiedottomasti: tässä ei tuomita vain yksityistä hairahdusta, vaan tästä pienestä likaisesta kerästä purkautuvat aivan itsestään kaikki ne langat, jotka johtavat Versaillesiin: lettres de cachet’illa, noilla mielivaltaisilla vangitsemismääräyksillä harjoitettu ilkivalta, hovin tuhlaavaisuus, huono rahatalouden hoito — kaikkeen voidaan nyt päästä käsiksi, ensimmäisen kerran koko kansa voi sattumalta irti temmatun säleen ansiosta katsella luoksepääsemättömien salamaailmaan. Tässä oikeusjutussa on kyseessä enempi kuin kaulaketju, on kyseessä voimassa oleva hallitusjärjestelmä, sillä tämä syytös voi taitavasti järjestettynä kimmota koko hallitsevaa luokkaa vastaan, kuningatarta ja siten kuninkuutta vastaan. »Mikä suuri ja paljon lupaava tapahtuma!» huudahtaa Pariisin parlamentissa eräs salaisista vastarinnan miehistä. »Kardinaali paljastettu veijariksi! Kuningatar sekaantuneena skandaalioikeudenkäyntiin! Millaista likaa piispansauvassa ja valtikassa! Mikä riemuvoitto vapauden aatteelle!»

Vielä ei kuningatar aavista, minkä onnettomuuden hän on päästänyt valloilleen yhdellä ainoalla harkitsemattomalla eleellä. Mutta missä rakennus on laho ja aikoja sitten vailla pohjaa, siellä ei tarvita muuta kuin vetää yksi ainoa naula seinästä, ja koko talo romahtaa.

Oikeuden edessä avataan varovasti Pandoran salaperäinen lipas. Sen sisältö ei levitä ympärilleen erikoisen ruusuista tuoksua. Petkuttajattarelle edulliseksi osoittautuu yksistään se seikka, että hänen jalo puolisonsa La Motte oikeaan aikaan on ehtinyt paeta Lontooseen mukanaan kaulaketjun tähteet; siten puuttuu silminnähtävä todistuskappale, ja toinen voi lykätä näkymättömän esineen varkauden ja omistuksen toisen niskoille ja samalla salavihkaa alati uskotella mahdolliseksi, että kenties vielä nytkin kaulaketju edelleenkin on kuningattaren käsissä. Rouva La Motte, joka aavistaa, että ylhäiset herrat tulevat sysäämään syyn hänen niskoilleen, on, tehdäkseen Rohanin naurettavaksi ja suunnatakseen epäluulon pois itsestään, syyttänyt varkaudesta täysin viatonta Cagliostroa ja vetänyt siten hänet väkivaltaisesti oikeusjuttuun. Hän ei kammo mitään keinoja. Äkillisen rikkautensa hän selittää julkeasti ja häpeämättömästi siten, että on ollut hänen eminenssinsä rakastajatar — ja tunteehan jokainen tämän helläsydämisen papin anteliaisuuden! Jo käy asia vähintään kiusalliseksi kardinaalille, kun vihdoin onnistutaan vangitsemaan kätyri Rétaux ja »paronitar d’Oliva», tuo pieni modisti, ja heidän todistustensa avulla tulee kaikki selväksi.

Mutta erästä nimeä sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa vältellään aina pelokkaasti: kuningattaren. Huolellisesti varoo jokainen syytetty antamasta pienimmänkään varjon langeta Marie Antoinette’iin, yksinpä rouva La Motte — myöhemmin hän on puhuva toisin — torjuu rikollisena parjauksena ajatuksen, että kuningatar olisi saanut kaulaketjun. Mutta juuri tämä seikka, että he kaikki kuin sopimuksesta puhuvat kuningattaresta niin syvin kumarruksin ja niin kunnioittavasti, vaikuttaa epäluuloiseen yleisöön päinvastaisella tavalla; yhä enemmän leviää huhu, että muka on annettu käsky kuningattaren »säästämisestä». Kuiskitaan jo, että kardinaali on jalomielisesti ottanut syyn niskoilleen; ja kirjeet, jotka hän niin pikaisesti ja hienotunteisesti on antanut polttaa — tokkopa ne kaikki ovatkaan olleet väärennyksiä? Eiköhän sittenkin jotakin — ei tosin tiedetä mitä — mutta sittenkin jotakin, jotakin ollut poltettava tässä jutussa kuningattaren vuoksi? Ei auta mitään, että tosiasiat selviävät täydellisesti, semper aliquid haeret [»Ei savua ilman tulta.»]; juuri sentähden, ettei Marie Antoinette’in nimeä mainita tuomioistuimen edessä, hän näkymättömänä joutuu oikeusistuimen eteen.

Toukokuun 31 p:nä vihdoin on langetettava tuomio. Kello viidestä aamulla tungeksii silmänkantamaton kansanjoukko Oikeuspalatsin edustalla, vasen ranta yksistään ei riitä antamaan sille tilaa, myös Pont-Neuf ja Seine’in oikea ranta ovat täpösen täynnä kärsimättömiä ihmisiä; vain vaivoin ratsupoliisi kykenee ylläpitämään järjestystä. Jo matkalla kuusikymmentäneljä tuomaria huomaavat kiihtyneistä katseista, katselijoiden intohimoisista huudahduksista tuomionsa tärkeyden koko Ranskalle; mutta ratkaiseva kehoitus odottaa heitä suuren neuvostosalin, »Grand chambre’in» esihuoneessa. Siellä seisoo kujanteena surupuvussa yhdeksäntoista Rohan-, Soubise- ja Lothringen-suvun edustajaa, jotka kumartavat syvään heidän kulkiessaan ohi. Ei kukaan lausu sanaakaan, ei kukaan astu esiin. Heidän pukunsa, heidän käyttäytymisensä ilmaisee kaiken. Ja tämä mykkä pyyntö, että tuomioistuin tuomiossaan antaisi Rohan-suvulle takaisin sen uhatun kunnian, vaikuttaa valtavasti neuvostoherroihin, jotka itse suurimmaksi osaksi kuuluvat Ranskan ylhäisaatelistoon; ennen neuvottelun alkamista he jo tietävät, että kansa ja aateli, koko maa odottaa kardinaalin vapauttamista.

Mutta kuitenkin, kuusitoista tuntia kestää neuvottelu, seitsemäntoista tuntia, kello kuudesta aamulla kymmeneen illalla täytyy Rohanien ja kadulla olevien kymmenientuhansien odottaa. Sillä tuomareilla on edessään kauaskantava ratkaisu. Petkuttajattaresta on tuomio jo ennakolta langetettu, samoin hänen kätyristään, ja tuon pienen modistin he antavat mielellään mennä matkoihinsa, koska hän niin sievänä ja tietämättömänä on sipsutellut Venuksen lehtimajaan. Todellinen tuomio koskee yksinomaan kardinaalia. Siitä, että hän on vapautettava, koska hän todistettavasti itse on petetty eikä mikään pettäjä, ovat kaikki yksimielisiä; eri mieltä ollaan vain tämän vapauttamisen muodollisesta puolesta, sillä siitä riippuu tärkeä poliittinen kysymys. Hovipuolue vaatii — ja syystä — että tähän vapauttamiseen täytyisi olla liittyneenä nuhde »rikollisesta röyhkeydestä», sillä sellaistahan oli kardinaalin taholta luulla, että Ranskan kuningatar salaa suostuisi kohtaamaan hänet pimeässä lehtimajassa. Tästä kunnioituksen puutteesta kuningattaren pyhitettyä henkilöä kohtaan syyttäjä vaatii häneltä nöyrää ja julkista anteeksipyyntöä »la grande chambre’in» edessä, samoin kuin luopumista kaikista viroista. Vastapuolue, kuningattaren vihamiehet, sitävastoin haluavat oikeudenkäynnin lopettamista. Kardinaalia on muka petetty, hän on siis täysin syytön. Tällainen täydellisesti syyttömäksi julistaminen sisältää myrkkynuolen. Sillä jos kardinaalille tehdään se myönnytys, että hän kuningattaren yleisesti tunnetun käyttäytymisen perusteella on voinut pitää sellaisia salakähmäisyyksiä ja omavaltaisuuksia ajateltavina, on samalla kuningattaren kevytmielisyys julkisesti asetettu häpeäpaaluun. Raskaana painona vaa’assa on seuraava: jos Rohanin käyttäytymistä pidetään ainakin kunnioituksen puutteena hallitsijatarta vastaan, on Marie Antoinette saanut hyvityksen nimensä väärinkäyttämisestä; jos taas hänet täysin vapautetaan, tuomitaan samalla moraalisesti kuningatar.

Tämän tietävät parlamentin tuomarit, sen tietävät molemmat puolueet, sen tietää ahnaan utelias kansa; tämä ratkaisu ratkaisee enemmän kuin yksityisen vähäpätöisen tapauksen. Tässä ei selvitellä yksityistä kysymystä, vaan ajankohtaista poliittista, nimittäin kysymystä siitä, pitääkö Ranskan parlamentti kuningattaren henkilöä vielä »pyhänä», loukkaamattomana, vaiko lakien alaisena aivan samoin kuin jokaisen toisen Ranskan kansalaisen henkilöä; ensimmäisen kerran tuleva vallankumous luo aamuruskoisen hohteensa sen rakennuksen ikkunoihin, johon myös sisältyy Conciergerie, tuo kammottava vankila, josta Marie Antoinette viedään mestauslavalle. Samassa talossa alkaa se, mikä samassa talossa loppuu. Samassa salissa kuin rouva La Motte’in on myöhemmin kuningattaren vastattava.

Kuusitoista tuntia neuvottelevat tuomarit, katkerina iskevät toisiaan vastaan mielipiteet ja yhtä kiivaina edut. Sillä molemmat puolueet, kuninkaallinen ja kuninkaanvastainen, ovat antaneet kaikkien miinojensa räjähtää, varsinkin kultaisten; jo viikkoja on kaikkia parlamentin jäseniä painostettu, uhkailtu, käsitelty, lahjottu ja ostettu, ja jo lauletaan kaduilla:

    Si cet arrêt du cardinal
    Vous parassait trop illégal
    Sachez que la finance
    Eh bien
    Dirige tout en France,
    Vous m’entendez bien!

    [Jos tämä kardinaalin tuomio
    teistä tuntuisi liian laittomalta,
    tietäkää,
    että rahavalta
    — no niin —
    johtaa Ranskassa kaikkea;
    ymmärrätte minua kyllä!]

Vihdoinkin kostautuu kuninkaan ja kuningattaren monivuotinen välinpitämättömyys parlamenttia kohtaan; tuomarien joukossa on liian monta, jotka arvelevat, että on aika antaa itsevaltiudelle kerrankin perusteellinen ja tuntuva opetus. Kahdellakymmenelläkuudella äänellä kahtakymmentäkahta vastaan — siis vain pienellä äänten enemmistöllä — kardinaali vapautetaan »ilman mitään moitetta», samaten hänen ystävänsä Cagliostro ja pieni Palais-Royal’in modisti. Myös apureita kohtaan osoitetaan armahtavaisuutta, he pääsevät pelkällä maastakarkoituksella. Viulut saa maksaa rouva La Motte, joka yksimielisesti tuomitaan rangaistukseen, saamaan raipaniskuja pyöveliltä, polttomerkin »V» (voleuse) [Varas] ja senjälkeen häviämään elinajaksi Salpêtrière’iin.

Mutta myös eräs, joka ei ole istunut syytettyjen penkillä, tuomitaan kardinaalin vapauttamisen mukana ja niinikään Oikeudenkäynti ja tuomio elinajaksi: Marie Antoinette. Tästä hetkestä lähtien hän on auttamattomasti alttiina vastustajiensa parjauksille ja hillittömälle vihalle.

Ensimmäinen kuuntelijoista syöksyy tuomio mukanaan oikeussalista, sadat seuraavat häntä ja huutavat haltioissaan vapaaksi julistamisen kaduilla. Niin voimakkaaksi paisuu riemu, että sen kohina tunkeutuu toiselle rannalle. »Eläköön parlamentti» — uusi huuto tavanomaisen »Eläköön kuningas» sijasta — kajahtaa kautta kaupungin. Vain vaivoin tuomarit voivat torjua kiitollisen innostuksen. Heitä syleillään, hallien naiset suutelevat heitä, heidän tielleen sirotellaan kukkia; suurenmoisena alkaa vapaaksi julistettujen voittokulku. Kymmenentuhatta ihmistä seuraa nyt jälleen purppuraan puettua kardinaalia kuin voittoisaa sotapäällikköä Bastiljiin, jossa hänen vielä täytyy viettää tämä yö; aina aamunkoittoon asti odottavat ja riemuitsevat sen ympärillä yhäti uudistuvat laumat. Yhtä suurta jumalointia saa Cagliostro osakseen, ja vain poliisin käsky voi ehkäistä sen, että kaupunki toimeenpanee juhlavalaistuksen hänen kunniakseen. Siten juhlii — arveluttava merkki — kokonainen kansakunta miehiä, jotka eivät ole tehneet ja suorittaneet Ranskan hyväksi mitään muuta kuin sen, että ovat kuolettavalla tavalla vahingoittaneet kuningattaren ja kuningasvallan arvonantoa.

Turhaan kuningatar yrittää salata epätoivoaan; tämä ruoskanisku keskelle kasvoja on läimähtänyt liian kirpeänä, liian julkisena. Hänen kamarineitsyensä tapaa hänet kylpemästä kyynelissä, Mercy ilmoittaa Wieniin, että hänen tuskansa on »suurempi kuin mihin asia sinänsä järjellisesti katsoen näyttäisi antavan aihetta.» Ollen aina vahvempi vaistoltaan kuin tietoiselta harkinnaltaan Marie Antoinette on heti huomannut tämän tappion korjaamattomuuden; ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kuin hän on tullut kuningattareksi, hän on kohdannut mahdin, joka on vahvempi kuin hänen oma tahtonsa.

Mutta vielä on kuninkaalla käsissään lopullinen ratkaisu. Vielä hän voisi tarmokkaalla toimenpiteellä pelastaa vaimonsa loukatun kunnian ja hyvissä ajoin tehdä tyhjäksi kumean vastarinnan. Voimakkaan kuninkaan, päättäväisen kuningattaren olisi pitänyt ajaa matkoihinsa siinä määrin kapinallinen parlamentti; niin olisi menetellyt Ludvig XIV ja kenties vielä Ludvig XV:kin. Mutta Ludvig XVLn rohkeus on vain laimeata laatua. Hän ei uskalla käydä käsiksi parlamenttiin, vaan lähettää ainoastaan, antaakseen puolisolleen eräänlaisen hyvityksen, kardinaalin ja Cagliostron maanpakoon — puolinainen toimenpide, joka suututtaa parlamenttia siihen todella sattumatta, ja lonkkaa oikeutta silti palauttamatta entiselleen hänen vaimonsa kunniaa. Päättämättömänä kuten aina hän kulkee keskitietä, mikä politiikassa kaikkina aikoina on osoittautunut virheellisimmäksi. Siten on ryhdytty kulkemaan väärää rataa, ja pian toteutuu molempien aviopuolisoiden yhteisessä kohtalossa vanha Habsburgilaiskirous, jonka Grillparzer on pukenut unohtumattomiin säkeisiin:

    Das ist der Fluch von unserem edlen Haus
    Auf halben Wegen und zu halber Tat
    Mit halben Mitteln zauderhaft zu streben.

    [Se on meidän jalon (hallitsijahuoneemme kirous,
    että hapuillaan keskitietä epäröiden,
    puolinaisin toimenpitein, puolinaisin keinoin.]

Kuningas on peruuttamattomasti laiminlyönyt suuren ratkaisun. Parlamentin langettaessa tuomionsa kuningatarta vastaan on alkanut uusi ajanjakso.

Myös rouva La Motte’ia kohtaan käyttää hovi samaa kohtalokasta puolinaisuuden menetelmää. Tässäkin kohden oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko oli jalomielisesti säästettävä rikoksentekijätär julmalta rangaistukselta — se olisi tehnyt oivallisen vaikutuksen — tai vastakkaisessa tapauksessa toimeenpantava rangaistus mahdollisimman julkisesti. Mutta jälleen sisäinen päättämättömyys turvautuu keskivälillä olevaan toimenpiteeseen. Tosin pystytetään juhlallisesti kidutuslaitteet ja luvataan siten koko kansalle julkisen polttomerkinnän barbaarinen näytelmä, jo vuokrataan ympärillä olevien talojen ikkunat satumaisiin hintoihin; mutta viime hetkessä hovi säikähtää omaa rohkeuttaan. Kello viideltä aamulla, siis tahallisesti hetkellä, jolloin todistajia ei ole pelättävissä, viisitoista pyöveliä raahaa kimakasti kirkuvan ja raivoissaan ympärilleen huitovan naisen Oikeuspalatsin portaille, jossa hänelle luetaan tuomio raipparangaistuksesta ja polttomerkinnästä. Mutta on käyty käsiksi raivoavaan naarasleijonaan. Tuo hysteerinen nainen alkaa kimakasti kiljua, hänen herjauksensa kuningasta, kardinaaleja ja parlamenttia vastaan herättävät koko ympäristön nukkujat, hän ponnahtaa pystyyn, puree, potkii jaloillaan, vihdoin on pakko repiä häneltä vaatteet, jotta häneen voitaisiin painaa polttomerkki. Mutta sinä silmänräpäyksenä, jolloin polttorauta koskettaa kidutetun olkapäätä, hän riuhtaisee itsensä pystyyn kouristuksen tapaisesti paljastaen koko alastomuutensa katselijain riemuksi, ja polttava »V» osuukin olkapään sijasta hänen rintaansa. Karjuen tuo raivoava eläin puraisee pyöveliä hänen nuttunsa läpi, sitten rääkätty vaipuu tainnoksiin. Kuin raatoa raahataan häntä tiedottomana Salpêtrière’iin, jossa hänen tuomion mukaisesti on elinaikansa tehtävä työtä puettuna säkinharmaisiin liinavaatteisiin ja puukenkiin eläen vain mustalla leivällä ja pavuilla.

Tämän rankaisun kammottavat yksityiskohdat ovat tuskin ehtineet tulla tunnetuiksi, kun jo kaikki myötätunto yhdellä iskulla kääntyy rouva La Motte’in puolelle. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin — asiasta on Casanova kertonut muistelmissaan — koko aateli naisineen katseli neljä tuntia, kuinka kidutettiin heikkomielistä Damiensia, joka pienellä kynäveitsellä oli raapaissut Ludvig XV:tä, ja nautti nähdessään, kuinka tätä onnetonta ihmisparkaa kiusattiin hehkuvilla pihdeillä, poltettiin kiehuvalla öljyllä ja loputtoman kuolinkamppailun jälkeen, jonka aikana hänen äkkiä valkoisiksi käyneet hiuksensa nousivat pystyyn päälaella, kidutettiin teilauspyörällä; nyt tämä sama, muodin vaikutuksesta filantrooppiseksi muuttunut seurapiiri yht’äkkiä osoittaa mitä liikuttavinta osanottoa »syytöntä» rouva La Mottea kohtaan. Sillä nyt on onnellisesti keksitty uusi eikä suinkaan vaaraton muoto osoittaa vastustushenkeä kuningatarta vastaan: se nimittäin, että osoitetaan ilmeistä myötätuntoa »uhria», »tuota onnetonta raukkaa» kohtaan. Orleansin herttua panee toimeen julkisen keräyksen, koko aateli lähettää kuritushuoneeseen lahjoja, joka päivä hienoja vaunuja ajaa Salpêtrière’in edustalle. Käynnistä rangaistun petkuttajattaren luona tulee nyt Pariisin hienoston »dernier cri» [Viimeinen huuto]. Mutta hämmästyksellä abbedissa eräänä päivänä huomaa liikuttuneiden kävijöiden joukossa erään kuningattaren parhaimmista ystävättäristä, Lamballe’in prinsessan. Onko hän tullut omasta aloitteestaan vaiko, kuten heti aletaan kuiskia, Marie Antoinette’in salaisesta käskystä? Joka tapauksessa tämä harhaanosunut säälinosoitus luo kuningattaren asiaan kiusallisen varjon: Mitä tällainen huomiotaherättävä osanottavaisuus merkitsee? kysyvät kaikki. Vaivaako kuningatarta hänen omatuntonsa? Pyrkiikö hän salaa yhteisymmärrykseen »uhrinsa» kanssa? Juoruista ei tule loppua. Ja kun muutamia viikkoja myöhemmin rouva La Motte salaperäisellä tavalla — tuntemattomat kädet ovat hänelle yöllä avanneet vankilan ovet — pakenee Englantiin, ei koko Pariisissa olla muuta kuin yhtä mieltä: kuningatar on pelastanut »ystävättärensä» kiitokseksi siitä, että tämä tuomioistuimen edessä on jalomielisesti pysynyt vaiti hänen syyllisyydestään tai kanssasyyllisyydestään.

Itse asiassa rouva La Motte’in paon mahdollistuttaminen oli katalin kepponen, minkä salaliittolaisjoukko väijytyspaikastaan saattoi suorittaa. Sillä nyt eivät ainoastaan ovet ole avoinna salaperäisille juoruille kuningattaren yhteisymmärryksestä petkuttajattaren kanssa, vaan samalla rangaistu rouva La Motte puolestaan voi Lontoosta käsin esiintyä syyttäjänä, painattaa rankaisematta mitä häpeämättömimpiä valheita ja herjauksia, jopa enemmänkin, hän voi, koska Ranskassa ja Euroopassa lukemattomat odottavat tämäntapaisia »paljastuksia», vihdoinkin jälleen ansaita runsaasti rahaa. Jo hänen saapumispäivänään muuan lontoolainen kirjanpainaja lupaa hänelle suuria summia; turhaan hovi, joka nyt on huomannut herjausten kantavuuden, koettaa vangita myrkytetyn nuolen lennosta; kuningattaren suosikki, madame Polignac, lähetetään ostamaan petkuttajattaren vaitiolo kahdellasadallatuhannella livrillä; mutta ovela seikkailijatar puijaa hovia vielä toisenkin kerran, hän ottaa vastaan rahat, mutta antaa siekailematta senjälkeen »muistelmiensa» ilmestyä kerran, kaksi, jopa kolmekin kertaa yhäti muutetussa muodossa ja alati uusin sensatiomaisin lisäyksin. Näissä muistelmissa on luettavana kaikki, mitä skandaalinhaluinen yleisö haluaa kuulla, jopa enemmänkin: oikeudenkäynti parlamentissa oli muka ollut vain turhanpäiväistä ilveilyä, rouva La Motte parka oli annettu alttiiksi mitä halpamaisimmalla tavalla. Tietysti ei kukaan muu kuin kuningatar ollut tilannut kaulaketjua ja vastaanottanut sitä Rohanilta, mutta rouva La Motte, itse viattomuus, oli pelkästä ystävyydestä ottanut päälleen rikoksen suojellakseen kuningattaren tahrattua kunniaa. Myös sen, millä tavalla hän on päässyt Marie Antoinette’in niin hyväksi ystävättäreksi, tuo häikäilemätön valehtelijatar selittää juuri sillä tavalla, kuin hänen himokas lukijakuntansa haluaa sen selitettäväksi: more lesbico, vuoteen intiimisyyden perusteella. Ei auta mitään, että jokaiselle puolueettomalle tarkastelijalle useimmat näistä valheista jo karkeatekoisuudellaan paljastuvat perättömiksi, kuten esimerkiksi, kun rouva La Motte väittää, että Marie Antoinette’illa jo arkkiherttuattarena olisi ollut rakkaussuhde kardinaali Rohaniin tämän lähettiläsaikana — sillä kuka hyvänsä voi laskea sormillaan, että Marie Antoinette Rohanin ollessa lähettiläänä Wienissä oli aikoja sitten dauphine’inä Versailles’issa. Mutta tällaiset totuutta harrastavat henkilöt ovat käyneet harvinaisiksi. Suuri yleisö sitävastoin lukee ihastuneena ne monilukuiset moskukselta tuoksuvat kuningattaren Rohanille lähettämät rakkauskirjeet, jotka rouva La Motte väärentää muistelmiinsa, ja kuta useampia perversiteettejä hän osaa kertoa kuningattaresta, sitä enemmän halutaan tietää näistä asioista. Häväistyskirja seuraa nyt toistaan, toinen voittaa toisen rivoudessa ja halpamaisuudessa; pian ilmestyy julkinen »Luettelo kaikista niistä henkilöistä, joihin kuningatar on ollut säädyttömissä suhteissa»; se sisältää, ei vähemmän kuin kolmekymmentäneljä nimeä kumpaakin sukupuolta, herttuoita, näyttelijöitä, lakeijoita, kuninkaan veljen hänen kamaripalvelijansa rinnalla, madame Polignac’in, Lamballe’in prinsessan ja vihdoin lyhyesti »toutes les tribades de Paris» [Kaikki lesbolaisuutta harjoittavat Pariisin naiset.], niihin luettuna ruoskaniskuja saaneet katunaiset. Mutta näihin kolmeenkymmeneenneljään eivät vielä lähimainkaan sisälly kaikki ne rakkaussuhteet, jotka salonkien ja kadun keinotekoisesti kiihdytetty mielipide panee Marie Antoinette’in laskuun; kun kokonaisen kaupungin, kokonaisen kansan leijaileva eroottinen mielikuvitus on saanut kynsiinsä naisen, olipa hän keisarinna tai elokuvatähti, kuningatar tai oopperalaulajatar, se nykyään kuten tuohonkin aikaan runoilee lisäksi kaikki ajateltavissa olevat irstailut ja perversiot nauttiakseen mukana anonyymin orgasmin ja näennäisen suuttumuksen vallassa hänen kuvitelluista himoistaan. Muuan toinen häväistyskirjanen, »La vie scandaleuse de Marie Antoinette» [M. A:n häpeällinen elämä] tietää kertoa voimakkaasta unkarilaisesta sotilaasta, joka jo Itävallan keisarinhovissa oli tyydyttänyt kolmetoistavuotiaan ruhtinattaren määrättömiä »fureurs uterines» (erään kolmannen lentokirjasen aistikas nimi); ihastuneelle lukijakunnalle kuvaillaan seikkaperäisesti »bordel Royal’ia» (toinen lentokirjasen nimi) ja sen »mignons et mignonnes’ia», kaikki valaistuna lukuisilla pornografisilla kuparipiirroksilla, jotka paljastavat kuningattaren aretinolaisissa lemmenasennoissa erilaisten henkilöiden kanssa. Yhä korkeammalle pärskyy loka, yhä silmittömämmiksi käyvät valheet, ja jokaiseen niistä uskotaan, koska tästä »rikoksentekijättärestä» tahdotaan uskoa mitä hyvänsä. Kaksi, kolme vuotta kaulakoristejutun jälkeen Marie Antoinette jo on auttamattomasti tunnettu koko Ranskan irstaimpana, inhottavimpana, kavalimpana ja tyrannillisimpana naisena; viekasta ja polttomerkillä rangaistua madame La Motte’ia sitävastoin pidetään hänen syyttömänä uhrinaan. Ja vallankumous on tuskin ehtinyt alkaa, kun jo kerhot yrittävät tuoda paenneen rouva La Motte’in jälleen Pariisiin suojeluksessaan pannakseen keinotekoisesti alkuun vielä kerran koko kaulakoristejutun, mutta tällä kertaa vallankumoustuomioistuimensa edessä, rouva La Motte syyttäjänä ja Marie Antoinette syytettyjen penkillä: ainoastaan rouva La Motte’in äkillinen kuolema — hän syöksyi 1791 ikkunasta saadessaan vainohulluuskohtauksen — ehkäisi sen, että tätä suurisuuntaista huijarinaista olisi riemukulussa kannettu läpi Pariisin ja hänelle suotu se tunnustus, että »hän on tehnyt palveluksia tasavallalle». Ilman tätä kohtalon sekaantumista asioihin maailma olisi saanut nähdä vielä groteskimman oikeuskomedian kuin kaulakoristejutun: madame La Motte’in juhlittuna katselijana häpäisemänsä kuningattaren mestauksessa.

KANSA HERÄÄ, KUNINGATAR HERÄÄ

Kaulakoristejutun maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että se suuntaa julkisuuden valonheittäjän terävänä ja räikeänä kuningattaren henkilöön ja Versaillesin ikkunoihin; mutta kuohunta-aikoina on näkyvissä oleminen aina vaarallista. Sillä tullakseen asekuntoiseksi, muuttuakseen teoksi tyytymättömyys — sinänsä vielä passiivinen olotila — tarvitsee inhimillistä hahmoa, joko sitten aatteen lipunkantajaksi tai patoutuneen vihan maalitauluksi: se tarvitsee Raamatun syntipukin. Sen salaperäisen olion, jota nimitämme »kansaksi», on suotu ajatella vain antropomorfisesti, yksinomaan ihmisestä käsin; sen käsityskyvylle eivät milloinkaan tule täysin selviksi käsitteet, vaan ainoastaan henkilöt; sentähden se aina siellä, missä se näkee rikoksen tapahtuneen, tahtoo nähdä syylliset. Nyt Ranskan kansa jo kauan aikaa on hämärästi tuntenut kärsineensä vääryyttä, jota sitä vastaan harjoitetaan joltakin taholta. Se on kauan kuuliaisena alistunut ja herkkäuskoisena toivonut parempia aikoja, jokaisen uuden Ludvigin astuessa valtaistuimelle se on yhä uudelleen innostuneena heilutellut lippuja, yhäti kärsivällisenä maksanut veroa ja päivätöitä lääninherralle ja kirkolle, mutta kuta syvemmälle se on taipunut, sitä kovemmaksi on painostus käynyt, yhä ahnaammin imevät verot sen verta. Rikkaassa Ranskassa ovat ladot tyhjinä, vuokraajat köyhtyvät, Euroopan viljavimmassa maassa, kauneimman taivaan alla on puute leivästä. Jonkun täytyy olla tähän syypää; jos toisilla on liian vähän leipää, sen täytyy johtua siitä, että toiset syövät liian paljon; jos toiset kuristetaan hengiltä velvollisuuksiensa painon alaisina, täytyy olla olemassa toisia, jotka ovat riistäneet itselleen liian paljon oikeuksia. Tuollainen kumea levottomuus syntyy vähitellen koko maassa, levottomuus, joka aina käy kirkkaan ajattelun ja etsinnän edellä tietä raivaten. Porvaristo, jonka silmät Voltaire, Jean Jacques Rousseau ovat avanneet, alkaa itsenäisesti arvostella, moittia, lukea, kirjoittaa, liittyä yhteen; tuon tuostakin jo leimahtaa kalevantuli ennen suurta rajuilmaa, maahoveja ryöstetään ja lääninherroja uhataan. Suuri tyytymättömyys on synkän pilven tavoin jo aikoja sitten levittäytynyt yli koko maan.

Silloin iskee maahan toistensa jälkeen kaksi kirkasta salamaa, jotka selvittävät kansalle koko tilanteen: toinen on kaulakoristejuttu, toinen Calonne’in vajausta koskevat paljastukset. Uudistuksissaan ehkäistynä, kenties myös salaisesta vihamielisyydestä hovia kohtaan rahaministeri ensi kerran on maininnut selviä lukuja. Nyt tiedetään se, mistä niin kauan oli vaiettu: Ludvig XVI:n hallituksen kahtenatoista vuotena on lainattu yksi miljardi kaksisataaviisikymmentä miljoonaa. Kalpeana on koko kansa tämän salaman iskiessä sen keskelle. Siis on kulutettu miljardi kaksisataaviisikymmentä miljoonaa, tähtitieteellinen luku, ja mitä varten ja kenen käsien kautta? Kaulakoristejuttu antaa vastauksen; siinä nuo kurjat pirut, jotka saavat huhkia kymmenen tuntia parin soun päiväpalkasta, saavat tietää, että eräissä piireissä puolitoista miljoonaa maksavia jalokiviä pidetään tavallisina tilapäislainoina, että ostetaan linnoja kymmenellä ja kahdellakymmenellä miljoonalla, samalla kuin kansa kärsii puutetta. Ja koska jokainen tietää, että kuningas, tuo vaatimaton tomppeli, tuo henkinen pikkuporvari, on viaton tähän satumaiseen tuhlaukseen, syöksyy koko vihamielisyys ryöppynä häikäisevän, tuhlailevan, kevytmielisen kuningattaren ylitse. Valtionvelkaan syyllinen on löydetty. Nyt tiedetään, miksi paperirahat käyvät päivä päivältä arvottomammiksi, leipä alati kalliimmaksi ja verot alati raskaammiksi: sen tähden, että tämä portto tuhlailevasti antaa päällystää Trianonissaan kokonaisen huoneen jalokivillä, sen tähden, että hän salaa lähettää Itävaltaan sata kultamiljoonaa veljelleen Josefille sotaa varten, sen tähden, että hän jakelee vuodetovereilleen ja rakastajattarilleen runsain määrin eläkkeitä ja virkoja ja tuottavia asemia. Äkkiä onnettomuus on saanut syynsä, vararikko aiheuttajansa, kuningatar uuden nimen. »Madame Vajaus» on nyt hänen nimenään Ranskan toisesta äärestä toiseen asti: sana polttaa polttomerkin tavoin hänen selkäänsä.

Nyt synkkä pilvi on puhjennut: maahan putoaa kokonainen rankkasade lentokirjasia, taistelukirjoituksia, kokonainen ryöppy kirjoituksia, ehdotuksia ja anomuksia, ei vielä milloinkaan Ranskassa ole niin paljon puhuttu, kirjoitettu ja saarnattu; kansa alkaa herätä. Amerikan sodasta palanneet vapaaehtoiset ja sotilaat kertovat tietämättömimpiin kyläpahasiin asti kansanvaltaisesta maasta, jossa ei ole hovia eikä kuningasta eikä aatelia, vaan pelkkiä kansalaisia, jossa vallitsee täydellinen tasa-arvo ja vapaus. Ja eikö ole jo luettavissa selvästi Jean Jacques Rousseaun »Contrat social’issa» ja, vain hienommin, peitetymmin, Voltaire’in ja Diderot’n kirjoituksissa, että kuninkaallinen järjestys ei suinkaan ole ainoa jumalanmääräämä eikä paras kaikista olemassa olevista maailmoista? Vanha, mykkänä alistuva kunnioitus kohottaa ensi kerran uteliaana päätään, ja sen mukana saa aateli, kansa ja porvaristo uuden varmuuden; vapaamuurariloosien ja maakuntakokouksien hiljainen kuiskailu yltyy vähitellen etäälle kuuluvaksi murinaksi ja jyrinäksi, sähköinen jännitys väreilee ilmassa, se on tulella kyllästetty: »Se, mikä paisuttaa pahan niin suunnattomiin mittasuhteisiin», kertoo lähettiläs Mercy Wieniin, »on henkien lisääntyvä kiihtymys. Voidaan sanoa, että vähitellen agitaatio on vallannut yhteiskunnan kaikki luokat, ja tämä kuumeinen levottomuus antaa parlamentille voiman pysyä vastustusasenteessaan. Ei voisi uskoa, kuinka rohkeasti yksinpä julkisilla paikoilla lausutaan mielipiteitä kuninkaasta, prinsseistä ja ministereistä; heidän menojaan arvostellaan, kuvaillaan mitä mustimmin värein hovin tuhlausta ja alleviivataan valtiosäätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuutta aivan kuin maa olisi ilman hallitusta. On jo mahdotonta tukahduttaa rangaistustoimenpiteillä tätä puhevapautta, sillä kuume on käynyt niin yleiseksi, että vaikka ihmisiä tuhansittain heitettäisiin vankilaan, ei pahaa voitaisi hillitä, vaan ainoastaan kiihdytettäisiin kansan vihaa siihen määrään, että kapina olisi välttämätön.»

Nyt yleinen tyytymättömyys ei enää tarvitse naamaria eikä varovaisuutta, se astuu avoimesti esiin ja sanoo sanottavansa: ei edes kunnioituksen ulkonaisia muotoja enää noudateta. Kun kuningatar vähän kaulakoristejutun jälkeen ensi kertaa jälleen astuu aitioonsa, hänet vastaanotetaan niin ankarin hyssytyksin, että hän siitä pitäen välttää teatteria. Kun madame Vigée-Lebrun tahtoo asettaa Marie Antoinetten muotokuvan »Salongissa» julkisesti näytteille, on jo niin todennäköistä, että kansa tulisi häpäisemään maalattua »Madame Vajausta», että pidetään parhaimpana toimittaa kuningattaren muotokuva kiireimmän kaupalla pois. Versaillesin buduaareissa ja peilisaleissa, kaikkialla Marie Antoinette huomaa kylmän vihamielisyyden, ei enää vain selkänsä takana, vaan avoimesti silmästä silmään. Vihdoin hän saa kokea vielä äärimmäisenkin häpeän: poliisipäällikkö ilmoittaa kiertäen kaartaen, että olisi parasta, ettei kuningatar tällä hetkellä kävisi Pariisissa, koska ei enää voida vastata hänen turvaamisestaan kiusallisilta välikohtauksilta. Kokonaisen maan koko patoutunut kiihtymys iskee nyt hurjistuneena yhteen ainoaan ihmiseen: ja äkkiä havahtuen suruttomuudestaan, näiden vihan raivoniskujen hereille piiskaamana ja lyömänä kuningatar vaikeroi epätoivoisena viimeisille uskotuilleen: »Mitä he minusta tahtovat?... Mitä olen heille tehnyt?»

Ukkosen täytyy jyrähtää taivaalta Marie Antoinette’in säikyttämiseksi hereille ylpeän välinpitämättömästä »laisser-aller»-asenteestaan [Antaa mennä]. Nyt hän on valveilla, nyt tuo huonoja neuvoja saanut ja kaikista oikeaan aikaan annettavista neuvoista eristetty nainen alkaa älytä, mitä hän on laiminlyönyt, ja hänelle ominaisella hermostuneella äkkinäisyydellä hän kiirehtii näkyvällä tavalla hyvittämään enimmän pahaa verta herättäneet vikansa. Yhdellä kynänvedolla hän ensinnäkin supistaa kallista elämäntapaansa. Mademoiselle Bertin lähetetään pois, pukuvarastossa, taloudenpidossa ja talleissa toimeenpannaan rajoituksia, jotka säästävät yli miljoonan vuodessa, uhkapelit häviävät pankkiireineen salongeista, Saint-Cloud’n linnan uusiminen keskeytetään, toisia linnoja myydään mahdollisimman nopeasti, joukko tarpeettomia virkoja poistetaan, ensi sijassa ne, jotka oli annettu hänen Trianon-suosikeilleen. Ensimmäistä kertaa Marie Antoinette elää korvat auki, ensimmäistä kertaa hän on tottelematta vanhaa mahtia, seurapiirin muotia, vaan tottelee uutta: julkista mielipidettä. Jo tämä ensimmäinen yritys selvittää hänelle monella tavalla hänen tähänastisten ystäviensä todellisen tunnesuhtautumisen, noiden ystävien, joille hän oman maineensa vahingoksi vuosikymmenen ajan on tehnyt ylenmäärin hyviä töitä, sillä nämä kiristäjät osoittavat vain vähän ymmärtämystä sellaisille uudistuksille valtiossa, mitkä tapahtuvat heidän kustannuksellaan. On sietämätöntä, murisee aivan julkisesti muuan näistä häpeämättömistä entisistä liehittelijöistä, elää maassa, jossa ei voi olla varma siitä, että huomenna vielä omistaa sen, minkä omisti eilen. Mutta Marie Antoinette pysyy lujana. Sen jälkeen kuin hän on alkanut nähdä valveutunein silmin, hän huomaa monta asiaa paremmin. Hän vetäytyy selvästi pois madame Polignac’in kohtalokkaasta seurasta ja lähestyy jälleen vanhoja neuvonantajiaan, Mercy’tä ja aikoja sitten jo eronsa saanutta Vermond’ia: on aivan kuin hän tullessaan myöhään järkiinsä perästäpäin tahtoisi myöntää Maria Teresian olleen oikeassa turhissa kehoituksissaan.

Mutta »liian myöhään» — tämä kohtalokas sana on nyt oleva vastauksena kaikkiin hänen ponnisteluihinsa. Kaikki nämä pienet kieltäymykset jäävät huomaamattomiksi yleisessä sekasorrossa, nopeat säästöt häipyvät pisaroina vajauksen suunnattomaan danaidiseulaan. Yksityisillä tilapäisillä toimenpiteillä, sen huomaa nyt hovi säikähtyneenä, ei enää voida mitään pelastaa, on tarpeen Herkules, joka lopulta vyöryttää pois vajauksen jättiläiskiven. Auttaja, ministeri toisensa jälkeen kutsutaan tervehdyttämään finanssiasemaa, mutta he käyttävät kaikki vain noita hetkellisiä parannuskeinoja, jotka meillä itsellämme eilisestä ja tästä päivästä ovat hyvässä muistissa (historia kertautuu aina): jättiläismäisiä lainoja, jotka saavat edelliset näennäisesti häviämään, häikäilemätöntä verotusta ja liikaverotusta, assignaattien painattamista ja kultarahan huonontamista, siis peitettyä inflaatiota. Mutta koska sairaus itse asiassa piilee syvemmällä, virheellisessä kiertokulussa, epäterveessä kansantaloudellisessa omaisuuden jakaantumisessa, kun nimittäin kaikki rikkaudet ovat kasaantuneet parin tusinan feodaalisuvun käsiin, ja koska finanssilääkärit eivät uskalla tässä kohden ryhtyä välttämättömään kirurgiseen leikkaukseen, pysyy valtionrahaston heikkoudentila kroonillisena. »Kun tuhlaus ja kevytmielisyys on ammentanut tyhjiin kuninkaallisen aarreaitan», kirjoittaa Mercy, »kohoaa epätoivon ja kauhun huuto. Silloin rahaministerit käyttävät alati murhaavia keinoja, kuten lopulta kultarahan huonontamista petollisissa muodoissa ja uusien verojen määräämistä. Nämä hetkelliset parannuskeinot lieventävät joksikin aikaa vaikeuksia, ja siirrytään käsittämättömän keveästi epätoivosta mitä suurimpaan huolettomuuteen. Viime kädessä on varmaa, että nykyinen hallitus, mitä epäjärjestykseen ja riistämiseen tulee, ylittää edellisen hallituksen ja että on moraalisesti mahdotonta, että tämä asiantila voisi kauempaa jatkua aiheuttamatta luhistumista.» Mutta mitä lähemmäksi romahduksen huomataan tulevan, sitä levottomammiksi käydään hovissa. Vihdoinkin aletaan käsittää, ettei ministerien vaihtaminen riitä, vaan on vaihdettava järjestelmää. Hiukkaista ennen valtion vararikkoa ollaan ensimmäistä kertaa enää vaatimatta ikävöidyltä pelastajalta, että hän olisi ylhäistä sukua, vaan ennen kaikkea, että hän — uusi käsite Ranskan hovissa — olisi kansan suosiossa ja herättäisi luottamusta tuossa tuntemattomassa ja vaarallisessa »kansaksi» nimitetyssä olennossa.

Sellainen mies on olemassa, hänet tunnetaan hovissa, onpa hädässä jo otettu neuvojakin häneltä, vaikka hän onkin porvarillista syntyperää, ulkomaalainen, sveitsiläinen ja, mikä on tuhat kertaa pahempi: ilmielävä kerettiläinen, kalvinilainen. Mutta ministerit eivät olleet kovinkaan ihastuneet tähän syrjästä tulijaan ja olivat, koska hän »compte-rendu»ssään [Selonteko] oli antanut kansan katsahtaa liian syvälle heidän noidankattilaansa, kiireimmän kaupalla raivanneet hänet tieltään. Loukkaavan pienellä nelikulmaisella kirjepaperilla oli silloin suuttunut mies lähettänyt kuninkaalle eronpyyntönsä: tätä epäkohteliasta kunnioituksen puutetta Ludvig XVI ei voinut antaa hänelle anteeksi, ja pitkän aikaa hän nimenomaan selittää — tai jopa vannoo — ettei hän milloinkaan enää ole kutsuva Neckeriä palvelukseensa.

Mutta nyt tai ei milloinkaan Necker on hetken mies; kuningatar käsittää vihdoinkin, kuinka välttämätön juuri hänelle olisi ministeri, joka voisi tyynnyttää tuon kurjan kiljuvan pedon: julkisen mielipiteen. Hänenkin täytyy voittaa sisäinen vastarinta ajaakseen läpi hänen vaalinsa, sillä edellinenkin, niin nopeasti epäsuosioon joutunut ministeri Loménie de Brienne oli kutsuttu virkaansa yksinomaan kuningattaren vaikutuksesta. Pitääkö hänen uuden epäonnistumisen sattuessa jälleen ottaa vastuu niskoilleen? Mutta koska hän näkee alati päättämättömän puolisonsa yhä vain epäröivän, hän tarttuu päättäväisesti tähän vaaralliseen mieheen kuin myrkkyyn. Elokuussa 1785 hän kutsuu Neckerin yksityiskabinettiinsa ja käyttää kaiken ylitsepuhumistaitonsa voittaakseen tuon suuttuneen miehen puolelleen. Necker saa tänä hetkenä kokea kaksinkertaisen riemuvoiton: sen, että kuningatar ei kutsu häntä, vaan pyytää, ja samalla, että koko kansa vaatii hänen asettamistaan virkaan. »Eläköön Necker!» »Eläköön kuningas!» kajahtaa tänä iltana Versaillesin gallerioissa, Pariisin kaduilla hänen nimittämisensä tultua tunnetuksi.

Vain kuningatarella ei ole rohkeutta riemuita mukana: liian raskaana painostaa häntä vastuu siitä, että hän kokemattomin käsin on puuttunut kohtalon rattaaseen. Ja lisäksi: tämä nimi herättää hänessä kolkon, selittämättömän ennakkotunteen, hän ei tiedä, miksi, ja jälleen hänen vaistonsa osoittautuu hänen ymmärrystään voimakkaammaksi. »Minä vapisen ajatellessani», hän samana päivänä kirjoittaa Mercy’lle, »että juuri minä olen antanut hänen tulla takaisin. Kohtalonani on aikaansaada onnettomuutta, ja jos taaskin pirulliset juonet saavat hänet kaatumaan tai hän syrjäyttää kuninkaan arvovallan, tullaan minua vihaamaan vielä enemmän kuin aikaisemmin.»

»Vapisen ajatellessani» — »Suokaa anteeksi minulle tämä heikkous» — »Kohtalonani on aikaansaada onnettomuutta» — »Minulle on hyvin tarpeen, että Teidän kaltaisenne hyvä ja uskollinen ystävä tukee minua tänä hetkenä» — sellaisia sanoja ei aikaisemmin Marie Antoinette’in ole milloinkaan kuultu kirjoittaneen eikä lausuneen. Tässä tuntuu uusi äänensävy, järkytetyn, sisimmässään raastetun ihmisen ääni, ei enää hemmoitellun nuoren naisen kevyt ja naurun siivittämä. Marie Antoinette on maistanut tiedon karvasta omenaa, nyt hänen unessakulkijamainen varmuutensa on tiessään, sillä peloton on aina vain se, joka ei tunne vaaraa. Nyt hän alkaa ymmärtää sen valtavan hinnan, millä korkea asema ostetaan, edesvastuun, ensimmäistä kertaa häntä painaa kruunu, jota hän tähän asti on kantanut keveästi kuin mademoiselle Bertinin muotihattua. Kuinka epäröiviksi käyvätkään nyt hänen askeleensa hänen huomattuaan kumean vulkaanisen vavahtelun hauraan maakuoren alla: nyt ei enää pitemmälle, mieluummin takaisin! Mieluummin hän jäisi syrjään kaikista ratkaisuista, ainaiseksi erilleen politiikasta ja sen sameista puuhista, hän ei enää haluaisi sekaantua niin helpoiksi luulemiinsa ja nyt niin vaarallisiksi huomaamiinsa päätöksiin. Marie Antoinette’in käytöksessä tapahtuu täydellinen muutos. Hän, joka tähän asti on ollut onnellinen melun ja vilinän keskellä, etsii nyt hiljaisuutta ja eristyneisyyttä. Hän välttää teatteria ja naamiohuveja, hän ei enää pyri kuninkaan valtioneuvostoon; vain lastensa piirissä hän vielä voi hengittää. Tähän iloisen naurun täyttämään huoneeseen ei vihan ja kateuden rutto ulotu. Äitinä hän tuntee itsensä varmemmaksi kuin kuningattarena. Erään toisenkin salaisuuden tuo pettynyt nainen on myöhään löytänyt: ensimmäistä kertaa mies, todellinen ystävä ja hengenheimolainen liikuttaa, tyynnyttää, onnellistaa hänen tunnettaan. Nyt voisi kaikki vielä tulla hyväksi; hän tahtoisi vain elää hiljaisuudessa ja ahtaimmassa ja luonnollisimmassa piirissä, ei enää manata esiin kohtaloa, tätä salaperäistä vastustajaa, jonka mahdin ja kavaluuden hän ensi kerran ymmärtää.

Mutta juuri nyt, kun kaikki hänen sydämessään kaipaa rauhaa, ajan ilmapuntari osoittaa myrskyä. Juuri sinä hetkenä, jolloin Marie Antoinette huomaa virheensä ja tahtoo vetäytyä takaisin, tehdä itsensä näkymättömäksi, säälimätön tahto työntää hänet eteenpäin keskelle historian levottomimpia tapauksia.

RATKAISUN KESÄ

Necker, se mies, jonka kuningatar kovimmassa merihädässä on asettanut valtion peräsimeen, suuntaa päättäväisesti kulun suoraan myrskyä vastaan. Hän ei arkana reivaa purjeita, hän ei luovi kauan, puolinaiset toimenpiteet eivät enää auta, vaan ainoastaan ratkaiseva ja väkivaltainen toimenpide: luottamuksen täydellinen muutos. Näinä viimeisinä vuosina on kansakunnan luottamuksen painopiste siirtynyt pois Versailles’ista. Kansakunta ei enää usko kuninkaan lupauksiin, ei hänen velkakirjoihinsa ja assignaatteihinsa, se ei enää toivo mitään aatelisparlamentilta ja notaabeli-kokoukselta; on luotava uusi auktoriteetti — ainakin väliaikaisesti — luoton lujittamiseksi ja anarkian patoamiseksi, sillä kova talvi on tehnyt kansan nyrkitkin koviksi; minä hetkenä hyvänsä voi maaseudulta paenneiden ja nyt kaupungeissa nälkää näkevien laumojen epätoivo puhjeta esiin. Niin kuningas päättää tavanmukaisen epäröintinsä jälkeen yhdennellätoista hetkellä kutsua kokoon valtiosäädyt, kahdensadan vuoden jälkeen todella koko kansan. Riistääkseen niiltä, joiden käsissä oikeudet ja rikkaudet vielä ovat, ensimmäiseltä ja toiselta säädyltä, aatelistolta ja papistolta etukäteen enemmistön, kuningas Neckerin pyynnöstä on lisännyt kolmannen säädyn lukumäärän kaksinkertaiseksi. Siten nuo molemmat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja sen johdosta hallitsijalle on säilytetty lopullinen ratkaisuvalta. Kansalliskokouksen koollekutsuminen on vähentävä kuninkaan edesvastuuta ja vahvistava hänen arvovaltaansa: näin ajattelee hovi.

Mutta kansa ajattelee toisin; ensimmäistä kertaa se tuntee, että siihen vedotaan, ja tietää, että kuninkaat vaativat kansaltaan neuvoa vain epätoivosta eivätkä milloinkaan hyvyydestä. Suunnaton tehtävä on siten annettu kansakunnalle, mutta myös milloinkaan toistumaton tilaisuus; kansa on päättänyt käyttää sitä hyväkseen. Ihastuksen huuma vyöryy kaupungeista maaseudulle, vaaleista tulee juhla, kokouksista kansallisuskonnollisen nousun tyyssijoja — kuten aina ennen suuria rajumyrskyjä luonto luo mitä värikkäimpiä ja pettävimpiä aamuruskoja. Vihdoin voi työ alkaa: toukokuun 5 päivänä 1789, säätykokouksen avajaispäivänä, Versailles ensi kertaa on, ei ainoastaan kuninkaan residenssi, vaan koko Ranskan valtakunnan pääkaupunki, aivot, sydän ja sielu.

Pieni Versaillesin kaupunki ei milloinkaan ole nähnyt niin monta ihmistä koossa kuin noina kimaltelevina kevätpäivinä vuonna 1789. Neljätuhatta henkeä käsittää kuten aina kuninkaallinen hoviseurue, melkein kaksituhatta edustajaa on Ranska lähettänyt, lisäksi tulevat Pariisista ja sadoista muista paikoista lukemattomat uteliaat, jotka tahtovat nähdä maailmanhistoriallisen näytelmän. Runsaalla kullalla saa vaivoin ostetuksi huoneen, kourallisella tukaatteja olkisäkin, sadat, jotka eivät ole löytäneet majapaikkaa, nukkuvat porttiholveissa ja -käytävissä, monet asettuvat jo yöllä virtoina valuvasta sateesta huolimatta kujanteeseen, jottei heiltä tuo suuri näytelmä vain jäisi näkemättä. Elintarpeiden hinnat kohoavat kolmin- ja nelinkertaisiksi, vähitellen ihmistungos käy sietämättömäksi. Ja nyt osoittautuu vertauskuvallisesti, että tässä ahtaassa provinssikaupungissa on tilaa vain yhdelle Ranskan valtiaalle, ei kahdelle. Ajan pitkään täytyy toisen väistyä paikalta: kuninkuuden tai kansalliskokouksen.

Mutta ensimmäisen tunnin ei tule olla omistettu riidalle, vaan suurelle sovinnolle kuninkaan ja kansan välillä. Toukokuun 4 päivänä kumahtelevat kellot varhaisesta aamusta asti: ennenkuin ihmiset neuvottelevat, on pyhällä paikalla rukoiltava Jumalan siunausta suurelle tehtävälle. Koko Pariisi on tehnyt pyhiinvaellusretken Versailles’iin voidakseen kertoa lapsilleen ja lastenlapsilleen tästä päivästä, josta alkaa uusi aikakausi. Ikkunoissa, joista riippuu kallisarvoisia seinäverhoja, näkyy pää pään vieressä, savupiippuihin on tarrautuneina hengenvaarasta välittämättä raskaita ihmisrypäleitä, ei kukaan tahdo jättää ainoatakaan suuren kulkueen yksityiskohtaa näkemättä. Ja todellakin tästä säätyjen näytteilleasettelusta tulee suurenmoinen tapaus; viimeisen kerran Versaillesin hovi kehittää koko loistonsa esittäytyäkseen vaikuttavasti kansalle todellisena majesteettina, synnynnäisenä ja vahvistettuna käskijänä. Kello kymmeneltä aamulla kuninkaallinen kulkue lähtee palatsista, sen edessä ratsastaa paaseja loistavissa livreissään, haukankantajia haukat pystyynkohotetuilla nyrkeillään, sitten vierivät ihmeen kauniisti suitsitettujen hevosten vetäminä, joiden päitten päällä liehuvat värikkäät sulkatöyhdöt, kuninkaan kultaiset lasiset loistovaunut majesteetillisen hitaasti. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen vanhempi, etukorokkeella hänen nuorempi veljensä, takaistuimella nuoret Angoulême’in, Berryn ja Bourbonin herttuat. Riemuhuudot: »Eläköön kuningas!» tervehtivät myrskyisesti näitä ensimmäisiä vaunuja ja muodostavat kiusallisen vastakohdan sille kovalle ja yhteenpuristetulle äänettömyydelle, jonka vallitessa toiset, kuningatarta ja prinsessoja kuljettavat vaunut ajavat ohitse. Jo tänä aamuhetkenä julkinen arvostelu vetää selvästi jyrkän rajan kuninkaan ja kuningattaren välille. Samanlainen vaitiolo ottaa vastaan seuraavat vaunut, joissa perheen muut jäsenet hitaassa ja juhlallisessa tasakäynnissä ajavat Notre-Dame-kirkolle, jossa kolme säätyä, kaksituhatta miestä, jokainen palava kynttilä kädessään, odottavat hovia vaeltaakseen yhteisenä kulkueena kaupungin läpi.

Vaunut pysähtyvät kirkon edustalle. Kuningas, kuningatar ja hovi astuvat kaikki vaunuista, epätavallinen näky kohtaa heitä. Aatelissäätyjen edustajat tosin ovat heille tuttuja juhlista ja tanssiaisista, prameillen silkkisissä, kultanauhaisissa viitoissa, valkosulkaisten hattujen lierit rohkeasti taivutettuina ylöspäin, ja samoin on heille tuttu papiston värikäs upeus, kardinaalien tulipunaiset puvut ja piispojen violetit viitat: nämä molemmat säädyt, ensimmäinen ja toinen, ovat sata vuotta seisoneet uskollisina valtaistuimen ympärillä, ne ovat aina koristaneet kuninkaan juhlia. Mutta mikä on tuo tumma joukko, tarkoituksellisen yksinkertaisiin mustiin takkeihin puettu, joiden päällä vain kaularöyhelöt valkoisina hohtavat, keitä ovat nämä oudot ihmiset tavallisine kolmikolkkaisine hattuineen, keitä nämä tuntemattomat, nyt vielä nimettömät, jotka suljettuna mustana muurina seisovat kirkon edustalla? Mitä ajatuksia asuu näiden vierasten, milloinkaan näkemättömien kasvojen, näiden rohkeiden, kirkkaiden, jopa ankarien katseiden takana? Kuningas ja kuningatar tarkastelevat tutkivasti vastustajiaan, jotka voimakkaina yhteistunnossaan eivät orjamaisesti kumarra eivätkä puhkea haltioituneisiin riemuhuutoihin, vaan ainoastaan miehisen mykkinä odottavat tilaisuutta käydä käsiksi uudistustyöhön tasavertaisina näiden ylpeiden ja koristeltujen, etuoikeutettujen ja kuuluisien kanssa. Eivätkö he synkässä mustassa puvussaan, vakavan, läpitunkemattoman olemuksensa puolesta muistuta enemmän tuomareita kuin kuuliaisia neuvonantajia? Kenties jo tässä ensi kohtauksessa kuninkaalla ja kuningattarella oli värisyttävä aavistus kohtalostaan.

Mutta tässä ensi kohtaamisessa ei ole kysymys aseiden mittelystä: ennen välttämätöntä taistelua on omistettava hetki yksimielisyydelle. Jättiläiskulkueena, vakavina ja hillittyinä, jokainen palava kynttilä kädessä, nuo kaksituhatta miestä kulkevat kirkkojen välisen matkan, Versaillesin Notre-Dame’ista pyhän Ludvigin katedraaliin, Ranskan ja sveitsiläiskaartien välkkyvän kunniakujanteen läpi. Heidän yläpuolellaan kumahtelevat kellot, heidän vieressään pärisevät rummut ja liehuvat univormut, ja ainoastaan pappien laulu lieventää näyn sotilaallisuuden korkeammaksi juhlallisuudeksi.

Pitkän kulkueen etunenässä — viimeiset tulevat ensimmäisiksi — ovat kolmannen säädyn edustajat, kahtena rinnakkaisrivinä, heidän jäljessään aatelissääty, ja sitten papisto. Kolmannen säädyn viimeisten edustajien kuljettua ohi syntyy kansassa (ei satunnainen) liike, katsojat puhkeavat myrskyisiin riemuhuutoihin. Tämä innostus koskee Orléansin herttuaa, hovin luopiota, joka demagogisista laskelmista on pitänyt parempana liittyä kolmannen säädyn edustajien riveihin eikä kulkea kuninkaallisen perheen mukana. Ei edes kuningasta, joka kävelee kunniakatoksen takana, joka varjostaa kaikkein pyhintä — Pariisin arkkipiispa timanttikoristeiseen messukasukkaan puettuna kantaa sitä —, tervehditä yhtä ylitsevuotavin suosionosoituksin kuin tuota miestä, joka julkisesti kansan edessä tunnustaa kuuluvansa kansakuntaan ja olevansa kuninkaallista auktoriteettia vastaan. Tuodakseen vielä selvemmin ilmi tämän salaisen vihamielisyytensä hovia kohtaan muutamat valitsevat sen hetken, jolloin Marie Antoinette lähestyy, huutaakseen äänekkäästi tahallaan, ei »Vive la Reine!», vaan hänen vihamiehensä nimen: »Eläköön Orléansin herttua!» Marie Antoinette huomaa loukkauksen, hämmentyy ja käy kalpeaksi; vain suurella vaivalla hänen onnistuu huomiota herättämättä hillitä ryhtinsä ja kulkea alennuksen tie pystyssä päin loppuun asti. Mutta jo seuraavana päivänä kansalliskokouksen avajaisissa odottaa häntä uusi nöyryytys. Sillä välin kuin kuningasta riemuiten tervehditään vilkkain suosionosoituksin hänen astuessaan saliin, ei kuningattaren saapuessa ainoakaan huuli, ainoakaan käsi liikahda: jäätävä, kaikille ilmeinen äänettömyys puhaltaa häntä vastaan kuin pureva viima. »Voilà la victime» [Kas tuossa uhri.], mutisee Mirabeau naapurilleen, ja vieläpä muuan aivan ulkopuolinen henkilö, amerikkalainen kuvernööri Morris, yrittää rohkaista ranskalaisia ystäviään tekemään tämän loukkaavan vaikenemisen joillakin huudahduksilla vähemmän loukkaavaksi. Mutta turhaan. »Kuningatar itki», kirjoittaa tämä vapaan kansakunnan poika päiväkirjaansa, »eikä ainoakaan ääni kohonnut hänen puolestaan. Olisin kohottanut käteni, mutta minulla ei ole täällä mitään oikeutta ilmaista tunteitani, ja turhaan pyysin naapureitani sen tekemään.» Kolme tuntia täytyy Ranskan kuningattaren istua kuin syytettyjen penkillä kansan edustajien edessä saamatta osakseen ainoatakaan tervehdystä tai huomionosoitusta; vasta kun hän Neckerin loputtoman puheen perästä nousee paikaltaan poistuakseen kuninkaan kanssa salista, kokoavat muutamat edustajat säälistä rohkeutensa huutaakseen arasti »Vive la Reine!» Liikutettuna Marie Antoinette päännyökkäyksellä kiittää näitä harvoja, ja tämän eleen vaikutuksesta puhkeaa vihdoin koko kuulijakunta suosionhuutoon. Mutta Marie Antoinette ei palatessaan linnaansa antaudu minkäänlaisen itsepetoksen valtaan; liian selvästi hän tuntee eron tämän epäröivän säälinsekaisen tervehdyksen ja sen suuren, lämpimän, kuohuvan kansanrakkauden kohinan välillä, joka aikoinaan vapaaehtoisesti hiveli hänen lapsensydäntään hänen ensi kertaa saapuessaan maahan. Hän tietää jo, että hän on jäänyt suuren sovinnon ulkopuolelle ja että alkaa kamppailu elämästä ja kuolemasta.

Kaikkien katselijoiden huomiota herättää näinä päivinä Marie Antoinette’in levoton ja kärsivä olemus. Yksinpä kansalliskokouksen avajaisissa, joissa hän esiintyy kuninkaallisessa loistossa puettuna violetin-valkoisen-hopeiseen pukuun, pää ihanalla strutsinsulalla koristettuna, majesteetillisena ja kauniina, madame de Staël panee merkille surun ja alakuloisuuden ilmeen hänen käyttäytymisessään, ilmeen, joka tässä muuten huolettoman iloisessa ja koketissa naisessa on täysin uusi ja outo. Ja todellakin, vain vaivoin ja äärimmäisellä tahdonponnistuksella Marie Antoinette on pakottautunut esiintymään tällä lavalla, hänen mielensä ja huolestuneet ajatuksensa ovat näinä päivinä muualla. Sillä hän tietää, että samaan aikaan kuin hänen täytyy tuntikausia esiintyä kansan edessä kuninkaallisessa loistossa ja velvollisuudentuntoisessa majesteettiudessa, kärsii ja kuolee pienessä vuoteessaan Meudonissa hänen vanhin poikansa, kuusivuotias Dauphin. Jo edellisenä vuonna kuningatarta oli kohdannut se suru, että hän menetti yhden neljästä lapsestaan, vasta yksitoista kuukautta vanhan prinsessa Sophie Beatricen; nyt kuolema toistamiseen hiiviskelee lastenkamarin ympärillä vaanien uhria. Ensimmäiset riisitaudin oireet olivat hänen esikoisessaan ilmenneet jo 1788. »Vanhin poikani tuottaa minulle paljon surua», hän silloin kirjoitti Josef II:lle, »hän on hiukan kieroon kasvanut, toinen lonkka on korkeampi kuin toinen, ja selässä ovat nikamat hiukan vinot ja esiinpistävät. Jonkin aikaa hänellä on ollut jatkuvasti kuumetta, ja hän on laiha ja heikko.» Sitten seuraa sarja pettäviä tervehtymisiä, mutta pian koetellulla äidillä ei ole enää mitään toivoa jäljellä. Juhlakulkue kansalliskokouksen avajaisissa, tämä värikäs omalaatuinen näytelmä jää sairaan poikaraukan viimeiseksi ilonaiheeksi: viittoihin käärittynä, tyynyjen varassa, aikoja sitten liian heikkona kävelemään hän voi raukeilla kuumeisilla silmillään kuninkaallisten tallien parvekkeelta vielä nähdä isänsä, äitinsä ja välkkyvän kulkueen vaeltavan ohitse: kuukautta myöhemmin hänet haudataan. Tämä lapsensa tuleva välttämätön kuolema Marie Antoinette’illa on kaikkina näinä päivinä ajatuksissaan, koko hänen huolestumisensa koskee lasta: ei sentähden ole olemassa mitään järjettömämpää kuin se alati uudelleen esiinsukeltava legenda, että Marie Antoinette näinä vaikeimpien äidillisten ja inhimillisten huoliensa viikkoina olisi aamusta iltaan punonut kavalia juonia kansalliskokousta vastaan. Noina päivinä hänen taistelutahtonsa on kokonaan murtanut hänen kokemansa tuska, ja viha, jolle hän on ollut alttiina; vasta myöhemmin ollessaan aivan yksin ja taistellessaan epätoivoisen tavoin hengestään ja miehensä ja toisen poikansa kuninkuudesta, hän jälleen kokoaa voimansa viimeiseen vastarintaan. Mutta nyt hänen voimansa ovat uupuneet, ja juuri noina päivinä olisi tarvittu jumalan eikä rikkiraastetun onnettoman ihmisen voimat vyöryvän kohtalon pidättämiseksi.

Sillä tapahtumat seuraavat nyt toisiaan vuoripuron nopeudella. Muutamien päivien perästä molemmat etuoikeutetut säädyt, aatelisto ja papisto, jo ovat katkerassa riidassa kolmannen säädyn kanssa; takaisin työnnettynä kolmas sääty omavaltaisesti julistautuu kansalliskokoukseksi ja vannoo Pallohuoneessa valan olla hajaantumatta ennen kuin kansan tahto, perustuslaki, on täytetty. Hovi kauhistuu kansan demonia, jonka se itse on manannut esiin; kuningas, kaikkien kutsuttujen ja kutsumattomien neuvonantajien sinne tänne raastamana, tänään hyväksyen kolmannen säädyn mielipiteen, huomenna ensimmäisen ja toisen, pahaenteisesti horjuen juuri sinä hetkenä, jolloin äärimmäinen selvyys ja voima olisi tarpeen, kallistuu milloin sotilaallisten suunpieksäjien puolelle, jotka vanhaan korskeaan tapaan vaativat, että roskaväki on ase kädessä ajettava kotiin, milloin Neckerin puoleen, joka yhä uudelleen kehoittaa myöntyväisyyteen. Tänään hän sulkee kolmannelta säädyltä pääsyn neuvottelusaliin, sitten hän jälleen perääntyy arkana Mirabeaun selittäessä, että »kansalliskokous on väistyvä ainoastaan pistimien edestä». Mutta yhtä rintaa hovin päättämättömyyden kanssa kasvaa kansan päättäväisyys. Kädenkäänteessä tuo mykkä olento »kansa» on painovapauden kautta saanut äänen, sadoissa lentokirjasissa se vaatii oikeuttaan, leimuavissa sanomalehtikirjoituksissa se purkaa kapinallisen vihansa. Palais Royal’iin kokoontuu Orléansin herttuan suojeluksen alaisina joka päivä kymmenentuhatta puhuvaa, huutavaa, agitoivaa, toisiaan lakkaamatta yllyttävää ihmistä. Tuntemattomat, joiden suu koko elämän ajan on pysynyt kiinni, huomaavat äkkiä itsessään halun puhumiseen, kirjoittamiseen, sadat kunnianhimoiset ja toimettomat henkilöt havaitsevat nyt otollisen hetken tulleen, kaikki politikoivat, agitoivat, lukevat, keskustelevat ja esittävät mielipiteitään. »Jokainen tunti», kirjoittaa englantilainen Arthur Young, »tuottaa lentokirjasia, tänään on ilmestynyt kolmetoista, eilen kuusitoista, viime viikolla kaksikymmentäkaksi, ja yhdeksäntoista kahdestakymmenestä on vapauden puolesta» — se on: etuoikeuksien, myös hallitsijan etuoikeuksien poistamisen puolesta. Joka päivä, miltei joka tuntikin virta huuhtoo pois kappaleen kuninkaallisesta arvovallasta, sanat »kansa» ja »kansakunta» muuttuvat kahden tai kolmen viikon kuluessa sadoilletuhansille kylmistä kirjaimista uskonnollisiksi kaikkivaltiuden ja korkeimman oikeudenmukaisuuden käsitteiksi. Jo liittyvät upseerit ja sotilaat vastustamattoman liikkeen riveihin, jo huomaavat kaupungin ja valtion virkamiehet kauhistuneina, kuinka ohjakset liukuvat heidän käsistään tässä kansanvoiman nousussa, yksinpä kansalliskokous joutuu tämän virtauksen vanaveteen, menettää dynastisen suuntansa ja alkaa huojua. Yhä pelokkaammiksi käyvät neuvonantajat kuninkaan palatsissa, ja kuten tavallisesti, yrittää sielullinen epävarmuus pelastautua pelostaan turvautumalla mahtailevaan voimaeleeseen: kuningas kokoaa viimeiset uskollisina pysyneet ja luotettavat rykmentit uhatakseen niillä, antaa niiden olla valmiina Bastiljissa ja heittää vihdoin uskotellakseen itselleen omaavansa voiman, mikä häneltä sisäisesti puuttuu, kansakunnalle taisteluhansikkaan erottamalla heinäkuun 11 päivänä ainoan kansan suosiossa olevan ministerin, Neckerin, ja ajamalla hänet maanpakoon kuin rikollisen.

Seuraavat päivät ovat lähtemättömällä kirjoituksella kaiverretut maailmanhistoriaan; tosin on olemassa yksi ainoa kirja, josta niitä ei saa yrittää lukea, nimittäin onnettoman, tietämättömän kuninkaan käsinkirjoitettu päiväkirja. Siinä sanotaan heinäkuun 11 päivän kohdalla ainoastaan: »Ei mitään. Herra Necker on matkustanut.» Ja heinäkuun 14 päivänä, Bastiljihyökkäyksen päivänä, jolloin hänen valtansa lopullisesti luhistuu, jälleen sama traagillinen sana »Rien» — se on: ei mitään metsästystä tänä päivänä, ei ammuttua hirveä, siis ei mitään merkittävää tapahtumaa. Pariisissa ajatellaan toisella tavalla tästä päivästä, jota vielä nytkin kokonainen kansakunta viettää vapaudentietoisuutensa syntymäpäivänä. Heinäkuun kahdentenatoista päivänä aikaisin keskipäivällä leviää tieto Neckerin vangitsemisesta Pariisiin, kipinä sinkoaa ruutitynnyriin. Palais Royal’issa Camille des Moulins, muuan Orléansin herttuan kerhoystävistä, hypähtää tuolille, heiluttaa pistoolia, huutaa, että kuningas valmistelee Pärttylinyötä, ja kutsuu aseisiin. Minuutissa on keksitty kapinan symboli, kokardi, tasavallan kolmivärinen lippu; muutamia tunteja myöhemmin hyökätään kaikkialla sotajoukon kimppuun, asevarastot ryöstetään, kadut suljetaan. Heinäkuun 14 päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä marssii Palais Royal’ista Pariisin pakkolinnaa, Bastiljia vastaan, pari tuntia myöhemmin on sinne hyökätty, ja sen puolustamista yrittäneen komentajan pää tanssii kelmeänä peitsenkärjessä: ensimmäistä kertaa loistaa tämä verinen vallankumouksen lyhty. Ei kukaan uskalla asettua enää vastarintaan tätä kansanraivon alkuvoimaista purkausta vastaan, joukko-osastot, jotka eivät Versailles’ista saa selviä määräyksiä, vetäytyvät takaisin, illalla Pariisi tuhansin kynttilöin valmistautuu voitonjuhlaan.

Mutta kymmenen peninkulmaa tästä maailmantapahtumasta, Versailles’issa, ei aavisteta asioista mitään. On lähetetty epämukava ministeri matkoihinsa, nyt tulee rauha, pian voidaan jälleen lähteä metsästämään, toivottavasti jo huomenna. Mutta silloin tulee viesti viestin jälkeen kansalliskokouksesta: Pariisissa vallitsee levottomuus, asevarastoja ryöstetään, edetään Bastiljia vastaan. Kuningas vaatii selostusta tapahtumista, mutta hän ei tee mitään todellista päätöstä; loppujen lopuksi, mitä tarkoitusta varten tämä vaivalloinen kansalliskokous on kutsuttu koolle? Sen pitää antaa neuvoja. Kuten aina, ei tänäkään päivänä vähintäkään muuteta pyhitettyä päiväjärjestystä, kuten aina, asettuu tuo mukavuutta rakastava, flegmaattinen ja ilman minkäänlaista uteliaisuutta vailla oleva mies (huomennahan saadaan kaikki ajallansa tietää) kello kymmeneltä makuulle ja nukkuu jykevää, sikeää, mistään maailmantapahtumista piittaamatonta untaan. Mutta mitä julkeita, häikäilemättömiä, anarkistisia aikoja eletäänkään! On tultu jopa niinkin hävyttömiksi, että häiritään hallitsijan unta. Liancourt’in herttua kiirehtii vaahtoavin hevosin Versailles’iin tuodakseen tiedon Pariisin tapahtumista. Hän vaatii, että kuningas herätettäisiin: lopulta hänet päästetään pyhitettyyn makuukamariin. Hän tiedoittaa: »Bastiljiin on hyökätty! Komentaja murhattu! Hänen päätään on peitsenkärjessä kannettu halki koko kaupungin!»

»Mutta tämähän on kapinaa», änkyttää kauhistuneena onneton hallitsija.

Mutta säälimättömän ankarana oikaisee häntä tuo epämiellyttävä sanantuoja: »Ei, Sire, se on vallankumousta.»

YSTÄVÄT PAKENEVAT

Ludvig XVI:ta on paljon pilkattu siitä, ettei hän heinäkuun 14 päivänä 1789, unestaan säikähtyneenä kuullessaan Bastiljin kukistumisesta, heti tajunnut tätä juuri maailmaan singottua »vallankumous»-sanaa koko laajuudessaan. Mutta »on liiankin helppoa», muistuttaa Maurice Maeterlinck kuuluisassa »Viisaus ja kohtalo» -kirjansa luvussa jäljestäpäin viisaita, »oivaltaa, mitä olisi pitänyt tehdä, ajankohtana, jolloin jo tietää kaiken sen, mitä on tapahtunut.» Epäilemättä eivät kuningas ja kuningatar ensimmäisten myrskynoireiden näyttäytyessä edes lähimainkaan aavistaneet tämän maanjäristyksen tuhoisuutta, mutta voidaan toisaalta kysyä: Kuka kaikista aikalaisista jo tällä ensimmäisellä hetkellä tunsi sen hirvittävän, mikä tässä pantiin alulle, kuka edes niistäkään, jotka sytyttivät ja lietsoivat vallankumousta? Kaikki uuden kansanliikkeen johtajat, Mirabeau, Bailly, Lafayette eivät itsekään lähimainkaan aavista, kuinka pitkälle tämä valloilleen päässyt voima oli kantava heidät päämaalinsa tuolle puolen ja tempaava heidät mukaansa vastoin heidän omaa tahtoaan, sillä 1789 ovat yksinpä hurjimmatkin myöhemmistä vallankumousmiehistä, Robespierre, Marat ja Danton vielä täysin vakaumuksellisia rojalisteja. Vasta itse Ranskan vallankumouksen ansiosta käsite »vallankumous» on saanut tuon laajan, hurjan ja maailmanhistoriallisen merkityksensä, jossa me sitä nykyään kielellisesti käytämme. Vasta aika on valanut siihen verta ja henkeä eikä jo ensimmäinen hetki. Nyt on merkillinen paradoksi tämä: kuningas Ludvig XVI:lle ei muodostunut niin kohtalokkaaksi se seikka, ettei hän voinut ymmärtää vallankumousta, vaan juuri päinvastainen: se, että tämä keskinkertaisen lahjakas mies mitä liikuttavimmalla tavalla yritti ymmärtää sitä. Ludvig XVI luki mielellään historiaa, eikä mikään ollut tehnyt arkaan poikaan syvempää vaikutusta kuin se, että hänelle kerran henkilökohtaisesti esitettiin kuuluisa herra David Hume, »Englannin historian» kirjoittaja, sillä tämä oli hänen lempikirjansa. Siitä hän jo dauphinina ollessaan oli lukenut erikoisella jännityksellä varsinkin sen luvun, joka kuvasi, kuinka oli tehty vallankumous erästä toista kuningasta, Englannin kuningasta Kaarlea vastaan ja hänet lopulta oli mestattu: tämä esimerkki vaikutti mahtavana varoituksena pelokkaaseen kruununperilliseen. Ja kun sitten samanlainen tyytymättömyydenliike alkoi hänen omassa maassaan, Ludvig XVI arveli turvaavansa asemansa parhaiten siten, että hän yhä uudelleen tutki tätä kirjaa oppiakseen hyvissä ajoin onnettoman edeltäjänsä virheistä, kuinka kuninkaan sellaisen kapinan sattuessa ei pidä menetellä: siinä, missä tuo oli ollut kiihkeä, hän tahtoi olla myöntyväinen, siten hän toivoi välttyvänsä onnettomalta lopulta. Mutta juuri tämä halu ymmärtää Ranskan vallankumousta aivan toisenlaatuisen vallankumouksen analogian mukaisesti koitui kuninkaalle turmioksi. Sillä hallitsija ei saa kuivettuneiden reseptien mukaan, alati pätemättömien esikuvien mukaan tehdä päätöksiään maailmanhistoriallisina hetkinä: vain neron näkijänkatse voi läsnäolevalla hetkellä löytää pelastavan ja oikean, vain sankarillinen, toimintatarmoinen teko voi hillitä hurjina ja sekasortoisina esiintunkevat alkuvoimat. Mutta ei milloinkaan voida myrskyä tyynnyttää reivaamalla purjeet; se raivoaa silti edelleenkin murtumattomin voimin, kunnes se itse on riehunut itsensä uuvuksiin ja sen johdosta tyyntynyt.

Tämä on Ludvig XVI:n tragedia: hän tahtoi käsittää käsittämättömissä olevan selailemalla historiaa kuin koulukirjaa ja suojata itsensä vallankumoukselta pelokkaasti luopumalla kaikesta kuninkaallisesta esiintymisessään. Toisin Marie Antoinette: hän ei ole etsinyt neuvoja kirjoista ja tuskinpa keltään ihmiseltäkään. Taaksepäin ja eteenpäin ajatteleminen ei ollut edes suurimmankaan vaaran hetkinä hänen luonteensa mukaista,kaikki laskelmoiminen ja yhdisteleminen oli vierasta hänen spontaanille luonteelleen. Hänen inhimillinen voimansa perustui yksinomaan vaistoon. Ja tämä vaisto suhtautuu ensi hetkestä lähtien jyrkän kielteisesti vallankumoukseen. Syntyneenä kuninkaan linnassa, kasvatettuna tietoisuuteen, että hänellä oli valtansa Jumalan armosta, vakuuttuneena hallitsijaoikeuksistaan kuin jumalallisesta tosiasiasta, hän alusta alkaen pitää jokaista kansan oikeusvaatimusta sopimattomana roskaväen kapinallisuutena: aina on se, joka itselleen vaatii kaikki vapaudet ja oikeudet, vähimmin taipuvainen myöntämään ne muillekin. Marie Antoinette ei sisäisesti eikä ulkonaisesti antaudu minkäänlaisiin keskusteluihin; veljensä Josefin tavoin hän sanoo: »Mon métier est d’être royaliste.» »Tehtävänäni on yksinomaan edustaa kuninkaan katsantokantaa.» Hänen paikkansa on ylhäällä, kansan alhaalla: hän ei halua alas, kansa ei saa päästä ylös. Bastiljin valtauksesta aina mestauslavalle asti hän joka hetki tuntee järkähtämättömästi olevansa oikeassa. Hän ei hetkeäkään antaudu sisimmässään sovitteluihin uuden liikkeen kanssa: kaikki vallankumouksellinen merkitsee hänelle kapinaa, vain kaunistelevalla sanalla ilmaistuna.

Mutta tämä Marie Antoinette’in ylimielisen kova, järkähtämättömän jyrkkä suhtautuminen vallankumoukseen ei (ainakaan alussa) sisällä vähintäkään vihamielisyyttä kansaa kohtaan. Kasvaneena leppoisammassa Wienissä Marie Antoinette pitää kansaa, »le bon peuple» [Kelpo kansa], kauttaaltaan hyvänluontoisena, ei erikoisen ymmärtäväisenä oliona; hän uskoo vuorenvarmasti, että jonakin päivänä tuo kelpo lauma on pettyneenä luopuva näistä yllyttäjistä ja suunpieksäjistä ja palaava hyvään karsinaansa, perinnöllisen hallitsijahuoneen hoiviin. Hänen koko vihansa kohteena ovat sentähden »factieux» [Salavehkeilijä], nuo salaliittolaiset, kiihottajat, klubistit, demagogit, puhujat, pyrkijät ja ateistit, jotka sekavien ideologiojen nimessä tai kunnianhimoisista pyyteistä tahtovat istuttaa kelpo kansaan vaatimuksia valtaistuinta ja alttaria vastaan. »Un amas de fous, de scélérats», kokoelmaksi narreja, lurjuksia ja rikoksentekijöitä hän nimittää kahdenkymmenenmiljoonan ranskalaisen edustajia, ja se, joka vain hetkenkään ajan on kuulunut tuohon roskajoukkoon, on menettänyt arvonsa hänen silmissään, se, joka ylimalkaan on puhunut näiden uudistusvimmaisten kanssa, on jo epäilyttävä. Ainoatakaan kiitoksen sanaa ei saa kuulla Lafayette, joka oman henkensä uhalla kolme kertaa pelastaa hänen puolisonsa ja lastensa hengen: mieluummin hän tahtoo joutua perikatoon kuin sallia tämän kunnianhimoisen kansansuosion liehittelijän pelastaa itsensä! Ei milloinkaan, ei edes vankeudessa, hän tuomareilleen, joita hän ei tunnusta, vaan nimittää pyöveleiksi, ei milloinkaan kenellekään kansanedustajalle hän myönnä sitä kunniaa, että pyytäisi heiltä jotakin; luonteensa koko uhmaisella voimalla hän pysyy taipumattomassa torjumisasenteessaan kaikkia sovitteluja vastaan. Ensimmäisestä hetkestä viimeiseen Marie Antoinette piti vallankumousta yksinomaan saastaisena, ihmiskunnan alhaisimpien ja halpamaisimpien vaistojen nostattamana loka-aaltona; hän ei ymmärtänyt hiukkaakaan sen maailmanhistoriallista oikeutusta, sen rakentavaa tahtoa, koska hän oli päättänyt ymmärtää ja puolustaa vain omaa kuninkaallista valtaansa.

Tämä halu olla käsittämättä oli Marie Antoinette’in historiallinen virhe: älköön sitä kiellettäkö. Ajatuksellisten yhteyksien yleisnäkemystä, sielullista syväkatseisuutta ei tälle läpeensä keskinkertaiselle ja poliittisesti ahdasjärkiselle naiselle oltu suotu sekä hänen kasvatuksensa että hänen sisäisen tahtonsa johdosta, aina oli hänelle vain inhimillinen, läheinen, aistihavainnollinen käsitettävää. Mutta läheltä katsoen, inhimillisestä käsin nähtynä on jokainen poliittinen liike samea, aina vääristyy aatteen kuva sen toteutuessa maallisessa hahmossa. Marie Antoinette arvostelee — ja mitäpä muuta hän voisikaan? — vallankumousta sitä johtavien ihmisten mukaan; kuten aina mullistusaikoina, eivät tällöin äänekkäimmät olleet rehellisimpiä ja parhaimpia. Eikö kuningatarta väkisinkin tee epäluuloiseksi se, että aristokraattien joukossa juuri velkaantuneet ja huonomaineiset, siveellisesti turmeltuneimmat, kuten Mirabeau ja Talleyrand, ensimmäisinä keksivät sen vapautta janoavan sydämen? Kuinka saattaa Marie Antoinette kuvitella vallankumouksen asiaa rehelliseksi ja eetilliseksi, kun hän näkee saidan, ahnaan, jokaiseen likaiseen edesottamukseen valmiin Orléansin herttuan haaveilevan uudesta veljeydestä? Kun kansalliskokous suosikikseen valitsee Mirabeaun, tämän Aretinon opetuslapsen, sekä mitä tulee lahjottavuuteen että kaksimieliseen kynäilyyn, tämän aateliston henkilön, joka on istunut kaikissa Ranskan vankiloissa naisenryöstön ja muiden hämäräperäisten juttujen vuoksi ja sen jälkeen on viettänyt elämänsä vakoilijana? Voiko sellainen asia olla jumalallinen, joka pystyttää alttareita tuollaisille henkilöille? Tuleeko hänen pitää tuota kalanmyyjättärien ja katunaisten hylkyjoukkoa, joka voittonsa kannibaalisena merkkinä kantaa katkaistuja päitä veristen pistimien kärjessä, todellakin uuden inhimillisyyden etujoukkona? Sentähden, että Marie Antoinette lähinnä näkee vain väkivaltaa, hän ei usko vapauteen, koska hän näkee vain ihmisen, hän ei aavista aatetta, joka on näkymättömänä tämän hurjan ja maailmaa mullistavan liikkeen takana; hän ei hiukkaakaan huomannut eikä ymmärtänyt tämän liikkeen suuria inhimillisiä saavutuksia, liikkeen, joka on antanut meille inhimillisten suhteiden suurenmoisimmat periaatteet: uskonvapauden, ajatuksenvapauden, painovapauden, ammattivapauden, kokoontumisvapauden, joka ensimmäisenä on uuden ajan lakitauluun kirjoittanut luokkien, rotujen ja uskontunnustuksien tasa-arvoisuuden ja poistanut keskiajan häpeälliset tähteet, kidutuksen, verotyön ja orjuuden, hän ei milloinkaan ymmärtänyt hiukkaistakaan näistä henkisistä päämääristä, jotka piilivät raakojen katumellakoiden takana tai edes koettanut ymmärtää. Vain sekasortoa hän näkee tässä silmänkantamattomassa melskeessä eikä uuden järjestyksen ääriviivoja, järjestyksen, joka sukeltaa esiin näistä hirvittävistä taisteluista ja kouristuksista; sentähden hän ensimmäisestä päivästä viimeiseen asti vihasi uhmaisen sydämensä koko päättäväisyydellä johtajia ja johdettuja. Ja niin tuli se, minkä tuleman piti. Koska Marie Antoinette oli epäoikeudenmukainen vallankumousta kohtaan, oli vallankumous kova ja epäoikeudenmukainen häntä kohtaan.

Vallankumous on vihollinen — tämä on kuningattaren kanta. Kuningatar on este: tämä on vallankumouksen perusvakaumus. Pettämättömällä vaistollaan kansa näkee kuningattaressa ainoan alkuvoimaisen vastustajansa, alusta alkaen taistelun koko raivo kohdistuu hänen henkilöönsä. Ludvig XVI ei merkitse mitään hyvässä eikä pahassa, sen tietää jo kylän halvinkin talonpoika, kadun nuorinkin lapsi. Tätä pelokasta, arkaa miestä voidaan parilla pyssynlaukauksella säikäyttää niin, että hän sanoo jokaiseen vaatimukseen jaa ja aamen; hänen päähänsä voidaan panna punainen myssy, ja hän on sitä kantava, ja jos hänelle annettaisiin jyrkkä käsky, että hän huutaisi: »alas kuningas! alas tyrannit!» — niin hän, niin kuningas kuin onkin, tottelisi sätkyukon tavoin. Yksi ainoa tahto puolustaa Ranskassa valtaistuinta ja sen oikeuksia, ja tämä »ainoa mies, mikä kuninkaalla on», on Mirabeaun sanojen mukaan »hänen vaimonsa». Sen, joka on vallankumouksen puolesta, täytyy siis olla kuningatarta vastaan; alusta alkaen hänestä tulee maalitaulu, ja jotta hänet aivan selvästi saataisiin sellaiseksi ja vedettäisiin jyrkkä rajaviiva, alkavat kaikki vallankumoukselliset kirjoitukset esittää Ludvig XVI:ta kansan todelliseksi isäksi, hyväksi, hyveelliseksi, jaloksi, mutta valitettavasti vain liian heikoksi ja »harhaanjohdetuksi» mieheksi. Jos asiat kulkisivat tämän ihmisystävän mielen mukaan, vallitsisi mitä ihanin rauha kuninkaan ja kansan kesken. Mutta tämä muukalainen, tämä itävallatar, veljelleen kuuliaisena, rakastajiensa ja rakastajattariensa piiriin kietoutuneena, vallanhimoisena ja tyrannillisena, hän yksin ei halua tätä yhteisymmärrystä, yhä uusia juonia hän punoo muuttaakseen vapaan Pariisin avuksi kutsumillaan ulkomaisilla sotajoukoilla raunioläjäksi. Pirullisella viekkaudella hän viekoittelee upseerit suuntaamaan tykkinsä turvatonta kansaa kohti, veren janoisena hän yllyttää sotilaita viinillä ja lahjoilla toimeenpanemaan uuden Pärttylinyön; tosiaankin, olisi jo aika avata onnettoman kuningasparan silmät näkemään hänen oikea karvansa! Pohjimmaltaan on molempien puolueiden ajattelutapa samanlainen: Marie Antoinette’in silmissä kansa on hyvä, mutta »factieux» johtavat sen harhaan. Kansan silmissä kuningas on hyvä ja vain vaimonsa yllyttämä ja sokaisema. Siten taistelu tapahtuu oikeastaan vain vallankumouksellisten ja kuningattaren välillä. Mutta kuta enemmän viha kääntyy Marie Antoinette’ia vastaan, kuta epäoikeutetummiksi, herjaavammaksi moitteet käyvät, sitä jäykemmäksi hän käy uhmassaan. Sen, joka päättäväisenä johtaa suurta liikettä tai päättäväisenä taistelee sitä vastaan, vastarinta kasvattaa yli hänen omien mittojensa: Marie Antoinette’in lapsellinen ylpeys, hänen jouduttuaan koko maailman vihoihin, muuttuu ylväydeksi, ja hänen ennen hajanaiset voimansa tiivistyvät todelliseksi luonteeksi.

Mutta tämä Marie Antoinette’in myöhään herännyt voima voi tulla tehoisaksi ainoastaan puolustuksessa: ei kukaan voi lyijypainot jaloissa käydä vastustajaa kohti. Ja tänä lyijypainona on epäröivä kuningasraukka. Saatuaan Bastiljin valtauksessa lyönnin oikealle poskelleen, hän seuraavana aamuna lisäksi nöyränkristillisesti tarjoaa vasemmankin lyötäväksi, sen sijaan, että hän suuttuisi, moittisi ja rankaisisi, hän lupaa kansalliskokoukselle vetää pois Pariisista joukkonsa, jotka kenties vielä olisivat olleet valmiit taistelemaan hänen puolestaan, ja loukkaa sillä puolustajiaan, jotka ovat kaatuneet hänen puolestaan. Sillä, ettei hän uskalla lausua ainoatakaan kovaa sanaa Bastiljin komentajan murhaajista, hän tunnustaa terrorin Ranskassa oikeutetuksi mahdiksi, hän laillistaa perääntymisellään kapinan. Kiitokseksi sellaisesta nöyrtymisestä Pariisi on mielellään valmis seppelöimään tämän myöntyväisen hallitsijan ja myöntämään hänelle — mutta vain lyhyeksi ajaksi — nimityksen »Restaurateur de la liberté française» [Ranskan vapauden uudistaja]. Kaupungin porteilla vastaanottaa hänet pormestari lausuen nuo kaksimieliset sanat, että kansakunta on valloittanut takaisin itselleen kuninkaansa; kuuliaisena Ludvig XVI omaksuu kokardin, jonka kansa on valinnut hyökkäysmerkiksi hänen arvovaltaansa vastaan, eikä huomaa, ettei kansanjoukko todellisuudessa ollenkaan juhli häntä, vaan omaa voimaansa, joka tekee sen hallitsijan sille niin alistuvaiseksi. Heinäkuun 14 päivänä Ludvig menetti Bastiljin, 17 päivänä hän lisäksi luopuu arvokkuudestaan ja kumartaa vastustajiensa edessä niin syvään, että kruunu vierähtää pois hänen päästään.

Kun kuningas on tehnyt uhrinsa, ei Marie Antoinette voi kieltäytyä tekemästä omaansa. Hänenkin täytyy antaa todistus hyvästä tahdostaan julkisesti luopumalla niistä, joita uusi isäntä, kansa, täydellä syyllä vihaa, peliystävistään, Polignac’in perheestä ja Artois’n kreivistä: pannaan julistettuina heidän tulee ikiajoiksi pysyä poissa Ranskasta. Sinänsä tämä ero olisi kuningattarelle tuskin raskas, ellei se olisi pakollinen, sillä sisimmässään hän on jo aikoja sitten vetäytynyt pois tästä kevytmielisestä joukosta. Mutta nyt, eron hetkellä, viriää vielä kerran aikoja sitten kylmennyt ystävyys näihin hänen ihanimpien, suruttomimpien vuosiensa tovereihin. He olivat olleet järjettömiä kaikissa hullutuksissaan, mutta kreivitär de Polignac on jakanut kaikki hänen salaisuutensa, hän on kasvattanut hänen lapsensa ja nähnyt niiden syntyvän ja kasvavan. Nyt hänen pitää lähteä pois: kuinka kuningatar voisi olla huomaamatta, että tämä ero samalla merkitsee eroa omasta huolettomasta nuoruudesta? Sillä nyt ovat huolettomat hetket ikiajoiksi menneet; vallankumouksen nyrkkien murskaama on 1700 -luvun porsliininkirkas ja alabasterinsileä maailma, mennyttä on ikipäiviksi hienojen, hempeitten nautintojen ilo. Kenties suuri, mutta karkea, valtava, mutta verinen aika lähestyy. Rokokoon hopeinen korukello on heläytellyt loppuun sävelensä, lopussa ovat Trianonin päivät. Taistellen kyyneltään vastaan Marie Antoinette ei jaksa saattaa entisiä ystäviään tälle viimeiselle retkelle: hän jää huoneeseensa, siinä määrin hän pelkää omaa liikutustaan. Mutta sitten illalla, kun alhaalla pihalla vaunut jo odottavat Artois’n kreiviä ja hänen lapsiaan, Condet’n herttuaa, Bourbon’in herttuaa, kreivitär de Polignac’ia, ministereitä ja apotti de Vermond’ia, kaikkia noita ihmisiä, jotka ympäröivät häntä hänen nuoruudessaan, tempaisee hän vielä kiireesti pöydältä kirjepaperin ja kirjoittaa kreivitär Polignac’ille nuo järkyttyneet sanat: »Jääkää hyvästi, rakkain ystävätär! Sana on kauhistava, mutta se on lausuttava. Tässä on käskyni hevosista. Jaksan enää vain syleillä Teitä.»

Tämä selvästi kuuluva alaääni väreilee tästä lähtien mukana jokaisessa kuningattaren kirjeessä: aavisteleva alakuloisuus alkaa verhota kaikki hänen sanansa. »En voi kyllin ilmaista Teille valitteluani», hän kirjoittaa seuraavina päivinä rouva de Polignac’ille, »siitä, että minun täytyy olla Teistä erossa, ja toivon vain, että Teillä on sama tunne. Terveyteni on jokseenkin hyvä, joskin sitä hieman ovat heikentäneet ne jatkuvat järkytykset, joille se on ollut alttiina. Meillä on ympärillämme vain hätää ja onnettomuutta ja onnettomia — lukuunottamatta niitä, jotka ovat poissa. Kaikki ihmiset pakenevat, ja olen vielä onnellinen ajatellessani, että ne, jotka ovat minua lähellä, nyt ovat kaukana luotani.» Kuitenkin, aivan kuin hän ei tahtoisi antaa koetellun ystävättären nähdä heikkouttaan, aivan kuin hän tietäisi, että hänelle entisestä kuningattarenvallastaan on jäänyt jäljelle vain yksi asia: kuninkaallinen ryhti, hän kiireesti lisää: »Mutta voitte olla varma siitä, etteivät nämä vastoinkäymiset tule järkyttämään voimaani eikä rohkeuttani; tässä kohden en tule vähääkään antamaan myöden, päinvastoin, nämä vastoinkäymiset tulevat vain opettamaan minut varovammaksi. Juuri sellaisina hetkinä kuin nämä oppii tuntemaan ihmiset ja oppii erottamaan, ketkä ovat todella uskollisia, ketkä eivät.»

Nyt käy hiljaiseksi kuningattaren ympärillä, joka mielellään, jopa liiankin mielellään on elänyt hälinässä. Suuri pako on alkanut. Missä ovat entiset ystävät? Kaikki häipyneet kuin menneen vuoden lumi. Ne, jotka ennen ahneiden lasten tavoin melusivat lahjapöydän ympärillä, Lauzun, Esterhazy, Vaudreuil, missä ovat he, nuo pelipöytätoverit, tanssittajat ja kavaljeerit? Ratsain ja vaunuissa — »sauve qui peut» [Pelastakoon itsensä, ken voi] — he ovat salavihkaa poistuneet Versailles’ista, mutta eivät tällä kertaa naamioituina tanssiaisia varten, vaan valepukuun pukeutuneina, jottei kansa heitä lynkkaisi. Joka ilta vierivät uudet vaunut kullattujen ristikkoporttien kautta ollakseen palaamatta, yhä hiljaisempaa tulee liian avariksi käyneissä saleissa; ei ole enää mitään teatterinäytäntöjä, ei tanssiaisia, ei retkiä eikä vastaanottoja, vain messu aamulla kuten ennen ja sitten pienessä kabinetissa pitkät tuloksettomat neuvottelut ministerien kanssa, jotka eivät itse tiedä neuvoa. Versailles on muuttunut Eskorialiksi: ken on viisas, vetäytyy takaisin.

Mutta juuri nyt, kun kuningattaren jättävät kaikki, jotka maailman silmissä olivat olleet hänen lähimpiä ystäviään, astuu pimennosta esiin se, joka todellisesti on ollut sellainen: Hans Axel von Fersen. Niin kauan kuin tuotti loistetta olla Marie Antoinette’in suosikki, tämä esikuvallisesti rakastava mies pysyi arkana piilossa säästääkseen rakastamansa naisen kunniaa ja varjeli siten kuningattaren syvimmän salaisuuden uteliaisuudelta ja juoruilta. Mutta nyt, kun ei pannaan julistetun ystävänä oleminen tuota etua, ei kunniaa, ei arvonantoa eikä kateutta, vaan vaatii rohkeutta ja loppumatonta uhrimieltä, nyt astuu tämä ainoa rakastava ja yksin rakastettu vapaasti ja päättäväisenä Marie Antoinette’in rinnalle ja siten historiaan.

YSTÄVÄ ILMESTYY

Hans Axel von Fersenin nimi ja hahmo olivat kauan verhottuina salaperäisyyteen. Hän ei ole mainittuna tuossa julkisesti painetussa rakastajalistassa, ei lähettilästen kirjeissä eikä aikalaisten kertomuksissa, Fersen ei kuulu madame de Polignac’in salongin tunnettuihin vieraisiin; kaikkialta, missä on kirkkautta ja valoa, puuttuu hänen ylväs, vakava hahmonsa. Kiitos tämän viisaan ja lasketun pidättyväisyyden hän pelastuu hoviväen ilkeämieliseltä juoruilulta, mutta myös historia sivuuttaa hänet kauan, ja kuningatar Marie Antoinette’in syvin elämänsalaisuus oli jäämäisillään ainiaaksi hämärään; silloin leviää viime vuosisadan jälkipuoliskolla yht’äkkiä romanttinen huhu. Kerrottiin, että eräässä Ruotsin linnassa, luoksepääsemättöminä ja sinetöityinä, oli säilytettyinä kokonaisia pakkoja Marie Antoinette’in intiimejä kirjeitä. Aluksi ei kukaan ota uskoakseen tätä epätodennäköistä huhua, kunnes sitten äkkiä ilmestyy painos tuota salaista kirjeenvaihtoa, joka — huolimatta säälimättömästä kaikkien intiimien yksityisseikkojen poisjättämisestä — yhdellä iskulla tempaa tämän tuntemattoman pohjoismaisen aatelismiehen ensimmäiselle, etuoikeutetulle paikalle kaikkien Marie Antoinette’in ystävien joukossa. Tämä julkaisu muuttaa pohjiaan myöten tähän asti kevytmielisenä pidetyn naisen koko luonnekuvan; päivänvaloon tulee sielundraama, suuripiirteinen ja vaaroja täysi, kuninkaan hovin, puolittain jo myös giljotiinin varjostama idylli, muuan noita järkyttäviä epätodennäköisiä romaaneja, jollaisia vain historia itse uskaltaa runoilla: näemme kaksi ihmistä, jotka palava rakkaus yhdistää toisiinsa, mutta jotka velvollisuus ja varovaisuus pakottaa kätkemään salaisuutensa mitä tuskallisimmin, yhä uudestaan temmattuina toisistaan erilleen ja alati jälleen pyrkimässä toistensa luo suunnattoman etäällä toisistaan olevista maailmoista, toinen Ranskan kuningatar, toinen pieni tuntematon pohjolan aatelismies. Ja näiden kahden ihmisen kohtalon taustana on luhistuva maailma, apokalyptinen ajanjakso — liekehtivä historian lehti, ja sitäkin tenhoavampi, koska tämän puoleksi poispyyhityn ja katkonaisen salakirjoituksen takaa vain vähitellen voidaan arvata tapahtumien koko totuus.

Tämä suuri historiallinen rakkausdraama ei ala ollenkaan juhlallisesti, vaan täydelleen rokokooajan tyyliin; sen alkunäytös on kuin jäljennetty Faublas’in elämäkerrasta. Muuan nuori ruotsalainen, valtioneuvoksen poika, ylhäisaatelisen nimen perillinen, lähetetään viisitoistavuotiaana kotiopettajan seurassa kolmeksi vuodeksi matkoille — se ei vielä tänäpäivänäkään ole huonoin kasvatusmenetelmä tulevalle maailmanmiehelle. Hans Axel opiskelee Saksassa yliopistoissa ja sotakorkeakouluissa, Italiassa hän tutkii lääketiedettä ja musiikkia, Genève’issä hän tekee siihen aikaan välttämättömän käynnin kaiken viisauden Pytian, herra Voltaire’in luona, joka, kuivettunut, höyhenenkevyt ruumis käärittynä kudottuun yönuttuun, ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Siten Fersen on suorittanut henkisen kypsyyskokeensa. Nyt puuttuu vielä kahdeksantoistavuotiaalta enää vain viimeinen hionta: Pariisi, hieno keskustelusävy, hienon esiintymisen taito, sitten on seitsemäntoistasataluvun nuoren aatelismiehen tyypillinen sivistys saatettu päätökseen. Nyt tuosta täydellisestä kavaljeerista voi tulla lähettiläs, ministeri tai kenraali, suuri maailma on hänelle avoinna.

Aatelisarvonsa, henkilökohtaisen arvokkuutensa, hillityn asiallisen viisautensa, suuren omaisuutensa ja ulkomaalaista ympäröivän sädekehän lisäksi nuorella Hans Axel Fersenillä on vielä erikoinen suositus: hän on kuvankaunis mies. Suorana, leveähartiaisena, voimakaslihaksisena hän tekee, kuten useimmat skandinaavit, miehekkään vaikutuksen olematta silti samalla kömpelön jykevä; ehdottomalla myötätunnolla katselee muotokuvissa hänen avoimia säännöllisiä kasvojaan kirkkaine lujakatseisine silmineen, joiden yläpuolelle, tasaisen käyrinä kuin turkkilaissapelit, kaartuvat sysimustat kulmakarvat. Vapaa otsa, lämmin aistillinen suu, joka, kuten ihmeellisellä tavalla on osoitettu, kykenee moitteettomaan vaitioloon: muotokuvien perusteella voi käsittää, että todellinen nainen rakastaa sellaista miestä, ja vielä paremmin, että hän ihmisenä luottaa häneen. Keskustelijana, henkevänä miehenä ja erikoisen huvittavana seuraihmisenä tosin vain harvat ylistävät Ferseniä, mutta hieman kuivaan ja arkipäiväiseen älyyn yhtyy inhimillinen suoruus ja luonnollinen tahdikkuus; jo 1774 lähettiläs voi ylpeänä kertoa kuningas Kustaalle: »Kaikista ruotsalaisista, jotka minun aikanani ovat oleskelleet täällä, on hän ollut se, joka suuressa maailmassa on parhaiten otettu vastaan.» Tämän ohella ei nuori kavaljeeri ole mikään murjottuja ja ruoanhylkijä, naiset ylistävät, että hänellä on »coeur de feu» [Tulinen sydän] jääkuoren alla, hän ei unohda Ranskassa huvittelua ja käy Pariisissa ahkerasti kaikissa hovin ja suuren seurapiirin tanssiaisissa. Silloin häntä kohtaa hämmästyttävä seikkailu. Eräänä iltana, tammikuun 30 päivänä 1774 oopperatanssiaisissa, elegantin ja myös hämäräperäisen maailman kohtauspaikassa, suuntaa muuan silmiinpistävän hienosti puettu solakka nuori nainen, jolla on kapea vyötärö ja harvinaisen notkea käynti, kulkunsa häntä kohti ja antautuu samettinaamarin suojelemana galanttiin keskusteluun. Fersen, tämän huomaavaisuuden imartelemana, mukautuu huvitettuna hilpeään keskustelusävyyn, havaitsee hyökkäävän keskustelukumppaninsa pikantiksi ja hauskaksi, kenties hänessä herää jo kaikenlaisia toiveita yön varalle. Mutta silloin hänen huomiotaan herättää, että vähitellen eräät toiset herrat ja naiset uteliaasti kuiskien kokoontuvat piiriksi heidän molempien ympärille, hän näkee, että hän itse ja tuo naamioitu nainen tulevat yhä vilkkaamman huomion kohteiksi. Vihdoin, kun tilanne jo on käynyt kiusalliseksi, tuo galantti kujeilijatar riisuu naamarinsa: se on Marie Antoinette — ennenkuulumaton tapaus hovin aikakirjoissa — Ranskan kruununperijätär, joka jälleen karanneena uneliaan puolisonsa murheellisen aviovuoteen äärestä, on lähtenyt oopperanaamiaisiin ja on etsinyt käsiinsä vieraan kavaljeerin juttukumppanikseen. Hovinaiset ehkäisevät liian suuren huomion syntymisen. He ympäröivät heti ekstravagantin karkurin ja vievät hänet takaisin aitioonsa. Mutta mikäpä jäisi tässä juoruilevassa Versaillesin hovissa salaisuudeksi? Kaikki supattelevat dauphine’in etiketinvastaisesta suosionosoituksesta, todennäköisesti jo huomenna lähettiläs Mercy on suuttuneena tekevä valituksen Maria Teresialle, ja Schönbrunnista saapuu pikakuriireja mukanaan katkeroituneita kirjeitä huikentelevalle tyttärelle, että hänen lopultakin pitäisi jättää tällaiset sopimattomat »dissipations» [Huikentelevaisuudet] eikä antautua kaikenlaisten hämäräperäisten henkilöiden kanssa juorujen alaiseksi. Mutta Marie Antoinette on ajanut läpi tahtonsa, nuori mies on häntä miellyttänyt, hän on sen hänelle osoittanut. Tuosta illasta lähtien ei tuota arvoltaan ja asemaltaan erikoisen huomattavaa nuorta kavaljeeria oteta vastaan erikoisen ystävällisesti Versaillesin tanssiaisissa. Kehittyykö jo silloin, niin paljon lupaavan alun jälkeen, eräänlainen kiintymys molempien kesken? Sitä ei tiedetä. Joka tapauksessa pian suuri tapahtuma keskeyttää tämän — epäilemättä viattoman — kuhertelun, sillä pienestä prinsessasta tulee äkkiä Ludvig XV:n kuoleman johdosta Ranskan kuningatar. Kahta päivää myöhemmin — onko hänelle annettu vihjaus? — Hans Axel von Fersen matkustaa takaisin Ruotsiin.

Ensimmäinen näytös on lopussa. Se ei ollut enempää kuin galantti johdanto, varsinaisen näytelmän esinäytös. Kaksi kahdeksantoistavuotiasta on kohdannut toisensa ja on mieltynyt toisiinsa — voilà tout [Siinä kaikki] — nykyajan kielelle käännettynä: tanssituntiystävyys, lukiolaisrakastuminen. Vielä ei ole tapahtunut mitään oleellista, tunteen syvyyksiä ei ole kosketettu.

Toinen näytös: Neljän vuoden jälkeen, 1778, Fersen uudelleen matkustaa Ranskaan: isä on lähettänyt matkaan kaksikymmenkaksivuotiaan poikansa onkimaan itselleen rikasta puolisoa, joko neiti von Reyelin Lontoossa tai neiti Neckerin, geneveläisen pankkiirin tyttären, josta myöhemmin madame de Staëlina tulee maailmankuulu. Mutta Axel Fersen ei osoita erikoisempaa halua aviosäätyyn, ja pian käy käsitettäväksi, miksi ei. Tuskin saavuttuaan nuori aatelismies juhlapukimissa esittäytyy hovissa. Vieläkö hänet tunnetaan? Vieläkö hänet joku muistaa? Jurona nyökäyttää kuningas päätään, välinpitämättöminä katselevat toiset mitätöntä ulkomaalaista, ei kukaan lausu hänelle kohteliasta sanaa. Ainoastaan kuningatar, ehdittyään tuskin nähdä hänet, huudahtaa tunteitaan hillitsemättä: »Ah, c’est une vielle connaissance», »ah mehän tunnemme toisemme jo vanhastaan». Ei, hän ei ole unohtanut häntä, tuota kaunista pohjoismaista kavaljeeriaan, heti leimahtaa — se ei sittenkään ollut olkivalkea! — hänen kiinnostuksensa jälleen liekkeihin. Hän kutsuu Fersenin seuratilaisuuksiinsa, osoittaa hänelle runsain määrin rakastettavuuttaan; aivan kuten heidän tuttavuutensa alkaessa oopperatanssiaisissa Marie Antoinette ottaa ensimmäisen askeleen. Pian Fersen voi kertoa isälleen: »Kuningatar, rakastettavin ruhtinatar, minkä tunnen, oli kyllin ystävällinen kysyäkseen minua. Hän kysyi Creutziltä, miksi en ole tullut hänen sunnuntaisiin peli-iltoihinsa, ja kuullessaan, että minä olin tullut eräänä päivänä, jolloin vastaanotto oli peruutettu, hän tavallaan pyysi minulta anteeksi.» »Furchtbare Gunst dem Knaben» [Peloittava suosio pojalle.], tekisi mieli sanoa Goethen sanoin, kun tämä ylpeä nainen, joka ei edes vastaa herttuattarienkaan tervehdyksiin, joka ei seitsemään vuoteen kardinaali de Rohan’ille eikä neljään vuoteen Dubarry’lie myönnä päännyökkäystäkään, pyytää anteeksi tältä pieneltä muukalaiselta aatelismieheltä, kun hän kerran on turhaan lähtenyt Versailles’iin. »Joka kerta, kun olen mukana hänen peliseuroissaan, hän puhuttelee minua», tiedoittaa muutamia päiviä myöhemmin nuori kavaljeeri isälleen. Vastoin kaikkea etikettiä tuo »rakastettavin ruhtinatar» pyytää nuorta ruotsalaista edes kerran tulemaan Versailles’iin kotimaansa univormussa, hän tahtoisi ehdottomasti — rakastuneen oikku! — nähdä, millaiselta hän näyttäisi tässä muukalaisessa asussa. Tietysti »le beau Axel» täyttää tämän toivomuksen. Vanha leikki on alkanut uudelleen.

Mutta: tällä kertaa se on jo vaarallista leikkiä kuningattarelle, jota hovi valvoo tuhansin Arguksensilmin. Marie Antoinette’in täytyisi nyt olla varovaisempi, sillä hän ei enää ole entinen kahdeksantoistavuotias pikku prinsessa, jolle annetaan anteeksi hänen lapsellisuutensa ja nuoruutensa, vaan Ranskan kuningatar. Mutta hänen verensä on herännyt. Vihdoin, seitsemän kauhean vuoden jälkeen, kömpelön aviomiehen Ludvig XVI:n on onnistunut suorittaa aviolliset tehtävänsä, hän on todella tehnyt kuningattaren puolisokseen. Mutta kuitenkin, mitä täytyykään tämän herkkätunteisen naisen tuntea, kun hän, puhjenneena täyteläiseen ja melkein uhkuvaan kauneuteen, vertaa tätä paksumahaa nuoreen säteilevään lemmikkiinsä! Olematta itse siitä tietoinen alkaa ensi kertaa intohimoisesti rakastunut kuningatar ylenmääräisillä kohteliaisuuksillaan ja vielä enemmän eräänlaisella punastelevalla hämmennyksellään paljastaa kaikille uteliaille tunteensa Ferseniä kohtaan. Jälleen, kuten niin usein muulloinkin, Marie Antoinette’ille käy vaaralliseksi hänen inhimillisesti katsoen sympaattisin ominaisuutensa: se, ettei hän voi teeskennellä tuntiessaan mieltymystä tai vastenmielisyyttä. Muuan hovinainen kertoo selvästi huomanneensa, että kuningatar Fersenin kerran odottamatta astuessa huoneeseen alkoi vavista suloisesta säikähdyksestä; toisen kerran, kun hän istuessaan klaveerin ääressä laulaa Didon aariaa, tapahtuu, että hän koko hovin nähden sanojen »Ah que je fus bien inspirée, quand je vous reçus dans ma cour» [Oi kuinka hyvin teinkään, kun otin teidät hoviini.] kohdalla suuntaa muuten niin kylmät siniset silmänsä haaveellisen hellästi sydämensä salaiseen (eikä nyt enää salaiseenkaan) valittuun; jo pääsevät juorupuheet alkuun. Pian seuraa koko hoviseurue, jolle kuninkaalliset intiimisyydet ovat tärkein maailmantapahtuma, intohimoisella kiihkolla tilanteen kehittymistä: onko kuningatar ottava hänet rakastajakseen, ja miten ja milloin? Sillä hänen tunteensa on jo päässyt esiin liian ilmeisenä, ettei jokainen huomaisi sitä, mitä yksin hän ei tajuisesti tiedä, nimittäin, että Fersen voisi voittaa nuorelta kuningattarelta minkä suosionosoituksen hyvänsä, jos hänellä olisi rohkeutta tai kevytmielisyyttä tavoittaa saalista.

Mutta Fersen on ruotsalainen, todellinen mies ja luonne: pohjoismaalaisissa voi voimakas romanttinen taipumus esteettömänä kulkea käsi kädessä rauhallisen ja melkein kuivan asiallisen ymmärryksen kanssa. Hän oivaltaa heti tilanteen kestämättömyyden. Kuningatar on mieltynyt häneen, ei kukaan tiedä tätä paremmin kuin hän itse, mutta niin suuresti kuin hän puolestaan rakastaa ja kunnioittaakin tätä nuorta viehättävää naista, on hänen oikeudentuntonsa kanssa ristiriidassa käyttää tällaista aistillista heikkoutta häikäilemättömästi hyväkseen ja saattaa kuningatarta turhan tähden juoruilun alaiseksi. Julkinen rakkaussuhde aiheuttaisi vertojaan vailla olevan skandaalin: jo platonisilla suosionosoituksillaan Marie Antoinette on riittävästi kompromettoinut itsensä. Toiselta puolen Joosefin osan näyttelemiseen, nuoren, kauniin, rakastetun naisen suosionosoitusten siveään ja kylmään torjumiseen Fersen tuntee olevansa liian nuori ja kuumaverinen. Siten tämä uljas mies tekee jaloimman, mitä hänen kaltaisensa mies sellaisessa arkaluontoisessa tilanteessa voi tehdä — hän asettaa tuhannen peninkulmaa itsensä ja vaarannetun naisen väliin, hän ilmoittautuu kiireesti Amerikan armeijaan Lafayette’in adjutantiksi. Hän leikkaa poikki langan, ennenkuin se sotkeutuu purkamattomasti ja traagillisesti.

Tästä rakastavien erosta meillä on olemassa luotettava asiakirja, se Ruotsin lähettilään kuningas Kustaalle lähettämä virallinen kirje, joka kertoo kuningattaren intohimoisesta kiintymyksestä Ferseniin. Lähettiläs kirjoittaa: »Minun täytyy ilmoittaa Teidän Majesteetillenne, että kuningatar suhtautui nuoreen Ferseniin niin suopeasti, että tämä eräissä henkilöissä herätti epäluuloa. Minun täytyy tunnustaa, että itse uskon hänen olevan kiintyneen häneen; olen huomannut siksi ilmeisiä merkkejä siitä, etten voi epäillä. Nuori kreivi Fersen on tässä asiassa osoittanut mallikelpoista käyttäytymistä vaatimattomuudellaan, pidättyväisyydellään ja ennen kaikkea sillä, että hän on päättänyt lähteä Amerikkaan. Lähdöllään hän on poistanut kaikki vaarat; sellaisen kiusauksen vastustaminen taas vaatisi epäilemättä suurempaa päättäväisyyttä, kuin mikä on hänen ikänsä mukaista. Viime päivien aikana kuningatar ei voinut kääntää katseitaan hänestä, ja katsoessaan häneen olivat hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Pyydän Teidän Majesteettianne säilyttämään tämän salaisuuden yksinomaan itsellenne ja valtioneuvos Fersenille. Kun hovin suosikit saivat kuulla kreivin lähdöstä, he kaikki olivat ihastuksissaan, ja herttuatar Fitz-James sanoi hänelle: »Kuinka, hyvä herra, jätätte valloituksenne pulaan?» »Jos olisin tehnyt sellaisen, en jättäisi sitä pulaan. Matkustan pois vapaana ja surematta.» Teidän Majesteettinne täytynee myöntää, että tämä vastaus todistaa suurempaa viisautta ja pidättyväisyyttä, kuin mitä hänen ikäiseltään voisi odottaa. Muuten kuningatar nyt on paljon maltillisempi ja viisaampi kuin aikaisemmin.»

Tätä asiakirjaa Marie Antoinette’in »siveyden» puolustajat tästä lähtien liehuttavat pelkäämättömästi hänen lumivalkoisen viattomuutensa lippuna. Fersen on viime hetkellä tempautunut irti aviorikollisesta taipumuksestaan, ihailtavan kieltäymyksellisesti molemmat rakastavat ovat uhranneet toinen toisensa, suuri intohimo on pysynyt »puhtaana», niin he argumentoivat. Mutta tämä todiste ei todista lainkaan mitään lopullista, vaan ainoastaan sen väliaikaisen tosiasian, että tuohon aikaan, 1779, Marie Antoinette ja Fersen eivät vielä olleet joutuneet äärimmäisen läheiseen suhteeseen. Vasta seuraavat vuodet tulevat ratkaisevasti vaarallisiksi tälle intohimolle. Olemme vasta toisen näytöksen lopussa ja vielä kaukana tämän intohimon syvimmistä kietoutumista.

Kolmas näytös: Fersen palaa toisen kerran. Suoraa tietä Brestistä, jossa hän nelivuotisen vapaaehtoisen maanpaon jälkeen kesäkuussa 1783 astuu maihin amerikkalaisten apujoukkojen kanssa, hän kiirehtii Versailles’iin. Kirjeellisesti hän on Amerikasta käsin pysynyt yhteydessä kuningattaren kanssa, mutta rakkaus haluaa ilmielävää läsnäoloa. Nyt he eivät enää halua olla toisistaan erotettuina, vihdoinkin he tahtovat juurtua lähelle toisiaan, ilman mitään välimatkaa katseesta katseeseen! Ilmeisesti kuningattaren toivomuksesta Fersen heti hakee virkaa ranskalaisessa rykmentissä; minkä tähden: tätä arvoitusta ei vanha säästäväinen isä, Ruotsin valtaneuvos kykene ratkaisemaan. Miksi Hans Axel ehdottomasti tahtoo jäädä Ranskaan? Onhan hänelle koeteltuna sotilaana, vanhan aatelisnimen kantajana, romanttisen Kustaa kuninkaan suosikkina kotimaassa sentään valittavana millainen virka-asema hyvänsä. Miksi välttämättömästi Ranskassa? kysyy yhä uudelleen harmistuneena pettynyt valtaneuvos. Naidakseen rikkaan perijättären, neiti Neckerin ja hänen kaksikymmentä sveitsiläistä miljoonaansa, keksii poika kiireesti epäluuloiselle isälleen selitykseksi. Mutta sen seikan, että hän todellisuudessa ajattelee kaikkea muuta, mutta ei naimisiin menoa, paljastaa hänen samanaikainen intiimi kirjeensä sisarelle, kirjeensä, johon hän aivan avoimesti sisällyttää sydämensä avaimen. »Olen tehnyt sen päätöksen, etten milloinkaan solmi aviollisia siteitä, se olisi luonnotonta... Sille yhdelle, jolle tahtoisin kuulua, ja joka minua rakastaa, en voi kuulua. Niinpä en tahdo kuulua kenellekään.»

Onko tämä kyllin selvää? Täytyykö vielä kysyä, kuka tämä »yksi» on, joka häntä rakastaa ja jonka omaksi hän ei milloinkaan voi tulla avioliitossa — hän, »elle», kuten hän lyhyesti nimittää kuningatarta päiväkirjoissaan? Ratkaisevia seikkoja on täytynyt tapahtua, jotta hän itselleen, jotta hän sisarelleen uskaltaa niin varmasti, niin avoimesti tunnustaa kiintymyksensä Marie Antoinette’iin. Ja kun hän kirjoittaa isälleen niistä »tuhansista henkilökohtaisista syistä, joita hän ei voi uskoa paperille», jotka muka pidättävät häntä Ranskassa, piilee näiden tuhansien syiden takana vain se yksi ainoa, jota hän ei halua ilmaista, nimittäin Marie Antoinette’in toivomus tai käsky, että valitun ystävän tulee jäädä hänen läheisyyteensä. Sillä tuskin on Fersen nyt lähettänyt hakemuksensa rykmentinkomentajan virkaan, kun Marie Antoinette jo jälleen »armollisesti puuttuu asiaan», hän, joka ei muuten milloinkaan sekaantunut sotilaallisiin nimitysasioihin. Ja kuka ilmoittaa — vastoin kaikkea tapaa — nopeasta virkanimityksestä Ruotsin kuninkaalle? Ei ylin sotapäällikkö, ainoa asianmukainen viranomainen, vaan hänen vaimonsa kuningatar omakätisessä kirjeessä.

Näihin tai seuraaviin vuosiin on suurimmalla todennäköisyydellä asetettava Marie Antoinette’in ja Fersenin välisen läheisen tai pikemminkin läheisimmän suhteen alkaminen. Tosin täytyy Fersenin vielä kaksi vuotta — hyvin vastahakoisena — seurata kuningas Kustaata hänen matkoillaan adjutanttina, mutta sen jälkeen, 1785, hän jää lopullisesti Ranskaan. Ja nämä vuodet ovat muuttaneet Marie Antoinette’in ratkaisevasti. Kaulakoristejuttu on tehnyt yksinäiseksi tuon liiaksi maailmanuskoisen ja avannut hänen mielensä oleelliselle. Hän on vetäytynyt pois henkevän epäluotettavien, huvittavan petollisten, galantin leikkivien henkilöiden pyörteisestä piiristä; monien arvottomien asemesta hänen tähän asti pettynyt sydämensä näkee nyt yhden todellisen ystävän. Yleisen vihan aikana hänen hellyyden, luottamuksen, rakkauden tarpeensa on suunnattomasti kasvanut; nyt hän on kypsä olemaan pitemmälti tuhlailematta itseään turhamaisesti ja typerästi yleisen ihailun pettävässä loisteessa, vaan antautumaan yhdelle ihmiselle avoimin ja päättävin sieluin. Ja Fersen taas, tuo ihanan ritarillinen luonne, rakastaa tätä naista täydellä tunteellaan oikeastaan vasta sen jälkeen, kun hän tietää hänet herjatuksi, häväistyksi, vainotuksi ja uhatuksi; hän, joka kaihtoi kuningattaren suosiota, niin kauan kuin maailma häntä jumaloi, kun hän oli tuhansien liehittelijoiden ympäröimä, uskaltaa rakastaa häntä vasta sitten, kun hän on tullut apua tarvitsevaksi ja yksinäiseksi. »Hän on hyvin onneton», hän kirjoittaa sisarelleen, »ja hänen rohkeutensa, joka on ylen ihailtava, tekee hänet vielä viehättävämmäksi. Ainoa suruni on, etten kokonaan voi hyvittää kaikkia hänen kärsimyksiään enkä tehdä häntä niin onnelliseksi kuin hän ansaitsisi.» Kuta onnettomammaksi kuningatar tulee, kuta hyljätymmäksi, raastetummaksi, sitä mahtavammaksi kasvaa hänen miehinen tahtonsa hyvittää hänelle kaikki rakkauden avulla, »elle pleure souvent avec moi, jugez, si je dois l’aimer». [Hän itkee usein minun kanssani; päättäkää itse, rakastanko häntä.] Ja kuta lähemmäksi katastrofi tulee, sitä hurjemmin, traagillisemmin painautuvat nuo molemmat yhteen, kuningatar vielä kerran löytääkseen hänen luotaan viimeisen onnen mittaamattomien pettymyksiensä korvaukseksi, Fersen ritarillisella rakkaudellaan, täydellisellä uhrautuvaisuudellaan korvatakseen hänelle hänen menetetyn kuninkuutensa.

Sittenkuin tämä alkuaan pinnallinen kiintymys on muuttunut sielulliseksi, lemmenleikki rakkaudeksi, molemmat tekevät kaikki mahdolliset ponnistuksensa salatakseen suhteensa maailmalta. Hälventääkseen kaiken epäluulon Marie Antoinette antaa nuoren upseerin sijoituspaikaksi määrätä, ei esimerkiksi Pariisia, vaan lähellä rajaa sijaitsevan Valenciennes’in. Ja kun hänet »kutsutaan» (niin sanoo Fersen pidättyvästi päiväkirjassaan) linnaan, hän kaikin keinoin salaa tämän todellisen matkanmääränsä kaikilta ystäviltään, jottei hänen oleskelustaan Trianonissa voitaisi tehdä halpahintaista pilaa. »Älä sano kenellekään, että kirjoitan Sinulle täältä», hän kehoittaa Versailles’ista sisartaan, »sillä päivään kaikki muut kirjeet Pariisista. Voi hyvin, minun täytyy nyt mennä kuningattaren luo.» Fersen ei milloinkaan ole Polignac’ien seurassa, hän ei milloinkaan näyttäydy Trianonin intiimissä piirissä, hän ei milloinkaan ota osaa rekiretkiin, tanssiaisiin, peli-iltoihin: siellä pitää kuningattaren valesuosikkien edelleenkin komeilla mahdollisimman huomiotaherättävästi, sillä juuri liehakoinnillaan he tietämättään auttavat kätkemään hovilta todellisen salaisuuden. He hallitsevat päivällä, Fersenin valtakunta on yö. He osoittavat hänelle huomaavaisuutta ja puhuvat, Ferseniä rakastetaan ja hän vaikenee. Asioihin hyvin vihitty Saint-Priest, joka tiesi kaiken paitsi sitä yhtä seikkaa, että hänen oma rouvansa oli hullaantunut Ferseniin ja kirjoitti hänelle hehkuvia rakkaudenkirjeitä, kertoo sillä varmuudella, joka tekee hänen väitteensä pätevämmiksi kuin kaikkien muiden: »Fersen lähti kolmesti tai neljästi joka viikko Trianoniin. Kuningatar, ollen vailla mitään seuralaisia, teki saman, ja nämä kohtaukset aiheuttivat julkista juoruilua huolimatta suosikin vaatimattomuudesta ja pidättyväisyydestä, hän kun ei milloinkaan ulospäin korostanut asemaansa ja oli kuningattaren kaikista ystävistä hienotunteisin.» Tosin, viiden vuoden aikana on rakastaville suotu aina vain varastettuja, niukkoja, häipyviä yhdessäolon hetkiä, sillä huolimatta henkilökohtaisesta rohkeudestaan ja kamarineitojensa luotettavuudesta Marie Antoinette ei voi uskaltaa liian paljoa; vasta 1790, vähää ennen eroa, Fersen voi rakastuneen autuaallisena kertoa, että hän vihdoinkin on saanut olla »hänen kanssaan», »avec elle» kokonaisen päivän. Ainoastaan yön ja aamun välillä, puiston varjossa, kenties jossakin noista Hameaun hajallaan sijaitsevista pienistä talonpoikaisasumuksista Trianon’issa kuningatar voi odottaa rakastajaansa. »Figaron» puutarhakohtaus, jota myötäilee hentomielisen romanttinen musiikki, saa salaperäisen päätöksensä Versaillesin lehtimajoissa ja Trianonin maiandrisilla teillä. Mutta jo kumahtelee, jo kaikuu suurenmoisena, ankarin lyönnein, Don Juanin alkusoitto, ja oven edustalta kuuluvat kuvernöörin kiviset, musertavat askeleet; kolmannessa näytöksessä siirrytään rokokootunteellisuudesta vallankumoustragedian suureen tyyliin. Vasta viimeinen näytös, jota mahtavana kannattaa veren ja väkivallan kauhutunnelma, tuo näytelmään crescendon, eron epätoivon, häviön hurmion.

Nyt vasta, äärimmäisessä vaarassa, kun kaikki muut pakenevat, astuu esiin se, joka onnen aikoina on ylhäisenä pysynyt piilossa, todellinen, ainoa ystävä, valmiina kuolemaan hänen kanssaan ja hänen puolestaan; uljaan miehisenä piirtyy nyt Fersenin tähän asti varjossa ollut hahmo ajan kelmeälle ukkostaivaalle. Kuta enemmän uhanalainen hänen rakastettunsa on, sitä suuremmaksi kasvaa hänen päättäväisyytensä; siekailematta molemmat rikkovat sovinnaisuuden rajat, jotka tähän asti olivat asetetut habsburgilaisprinsessan, Ranskan kuningattaren ja vieraan ruotsalaisen aatelismiehen välille. Joka päivä Fersen ilmestyy linnaan, kaikki kirjeet kulkevat hänen käsiensä kautta, jokainen päätös punnitaan hänen kanssaan, hänelle uskotaan vaikeimmat tehtävät, vaarallisimmat salaisuudet, hän yksin tuntee kaikki Marie Antoinette’in tarkoitukset, kaikki hänen surunsa ja toiveensa, hän yksin myös hänen kyyneleensä, hänen epäröintinsä ja hänen katkeran surunsa. Juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki hylkäävät kuningattaren, jolloin hän menettää kaiken, hän löytää sen, mitä hän kautta koko elämänsä on turhaan etsinyt: rehellisen, suoran, miehisen rohkean ystävän.

OLIKO HÄN SE, VAI EIKÖ HÄN OLLUT? (Kysymys kesken kaiken.)

Nyt tiedetään ja tiedetään kumoamattomasti, ettei Hans Axel von Fersen ollut sivuhenkilö Marie Antoinette’in sielunromaanissa, kuten niin loputtoman kauan luultiin, vaan päähenkilö; tiedetään, ettei hänen suhteensa kuningattareen suinkaan ollut vain galanttia liehittelyä, romanttista kuhertelua, ritarillista trubaduurileikkiä, vaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa karaistunut ja kestänyt rakkaus, jolla on kaikki mahtinsa tuntomerkit, intohimon tulenvärinen viitta, rohkeuden ylväs valtikka, tunteen tuhlaileva suuruus. Lopullinen epävarmuus koskee enää ainoastaan tämän rakkauden muotoa. Oliko se — kuten viime vuosisadalla kirjallisuudessa mielellään sanottiin — »puhdasta» rakkautta, jolla häpeällistä kyllä aina tarkoitettiin sellaista, jolloin intohimoisesti rakastava ja intohimoisesti rakastettu nainen rakastavalta ja rakastetulta mieheltä tekokainosti epää lopullisen antautumisen? Vai oliko se tuon käsityskannan mukaan »rikollista» rakkautta, se on: meidän käsityksemme mukaan täyttä, vapaata, suuripiirteisesti ja rohkeasti itsensä lahjoittavaa, kaikki lahjoittavaa rakkautta? Oliko Hans Axel von Fersen vain Marie Antoinette’in cavalière servente [Palveleva kavaljeeri], hänen romanttinen palvojansa, vai todella ja ruumiillisesti hänen rakastettunsa — oliko hän se vai eikö hän ollut?

»Ei!» »Ei missään tapauksessa!» huutavat heti — merkillisen kiihtyneinä ja epäilyttävän hätäisesti eräät rojalistis-taantumukselliset elämäkerrankirjoittajat, jotka mistä hinnasta hyvänsä tahtovat turvata kuningattaren, »heidän» kuningattarensa, »puhtauden» kaikelta »häpäisyltä». »Hän rakasti kuningatarta intohimoisesti», väittää Werner von Heidenstam kadehdittavan varmana, »ilman että milloinkaan lihallinen ajatus olisi saastuttanut tätä rakkautta, joka olisi ollut trubaduurien ja pyöreän pöydän ritarien arvoinen. Marie Antoinette rakasti häntä hetkeksikään unohtamatta velvollisuuksiaan puolisona, arvoaan kuningattarena.» Tämänlaisille kunnioitusfanaatikoille on mahdotonta ajatella — se on: he kieltävät, että kukaan sitä ajattelisi —, että »Ranskan viimeinen kuningatar olisi kavaltanut sen »depot d’honneur’in» [Kunnian varasto], minkä kaikki tai melkein kaikki kuninkaittemme äidit olivat jättäneet hänelle perinnöksi.» Herran nimessä, ei mitään tutkimuksia siis, ylimalkaan ei mitään keskustelua tästä »affreuse calomnie’sta» [Hirveä parjaus] (Goncourt), ei mitään »acharnement sournois ou calomnie» [Luihu, salakavala, kiihkeä viha tai panettelu, parjaus.] todellisen asiaintilan selvittämiseksi! Marie Antoinette’in »puhtauden» ehdottomat puolustajat lopettavat hermostuneena keskustelun heti, kun edes lähestytään tätä kysymystä.

Täytyykö todellakin alistua tähän käskyyn ja vaikenevin huulin sivuuttaa kysymys, näkikö Fersen Marie Antoinette’in kautta elämänsä vain sädekehä otsalla vai myös miehisen inhimillisin katsein? Eikö pikemminkin se, joka kainostellen välttää tätä kysymystä, sivuuta varsinaista probleemaa? Sillä niin kauan kuin ei ihmisen viimeistä salaisuutta tiedetä, ei häntä tunneta, ja kaikkein vähimmin tunnetaan naisen luonnetta, niin kauan kuin ei ole ymmärretty hänen rakkautensa olemusmuotoa. Kun on puhe, kuten tässä tapauksessa, maailmanhistoriallisesta suhteesta, jossa vuosikausia tukahdutettu intohimo ei vain tilapäisesti hipaise elämää, vaan kohtalonomaisesti täyttää, jopa ääriään myöten täyttää sielun, ei kysymys tämän rakkauden lopullisesta muodosta ole joutava eikä kyynillinen, vaan ratkaiseva naisen sielullisen kuvan kannalta. Jotta voisi piirtää oikein, täytyy osata avata silmänsä oikein. Siis: Käykäämme asiaan käsiksi, tarkastakaamme tilannetta ja asiakirjoja. Tutkikaamme, kenties kysymykseen sittenkin saadaan vastaus.

Ensimmäinen kysymys: Edellyttäen, että katsotaan porvarillisen moraalin mukaisesti rikokseksi, jos Marie Antoinette olisi täydellisesti antautunut Fersenille — kuka syyttää häntä tästä täydellisestä antautumisesta? Aikalaisista vain kolme, tosin kolme suurten mittojen miestä, ei mitään takaportaissa kuuntelijoita, vaan asiaan vihittyjä, joiden täytyy uskoa omanneen ehdottoman tilanteen tuntemuksen: Napoleon, Tayllerand ja Ludvig XVI:n ministeri Saint-Priest, tuo kaikkien tapausten päivittäinen silminnäkijä. Kaikki kolme väittävät varauksetta, että Marie Antoinette on ollut Fersenin rakastettu, ja tekevät sen tavalla, mikä sulkee pois kaiken epäilyksen. Saint-Priest, tarkimmin tilanteeseen perehtynyt, esittää täsmällisimmin yksityiskohdat. Olematta vihamielinen kuningatarta kohtaan hän täysin asiallisesti kertoo Fersenin yöllisistä käynneistä Trianonissa, Saint-Cloud’ssa ja Tuilerioissa, jonne Lafayette yksin hänelle oli myöntänyt salaisen pääsyn. Hän kertoo, että asiasta myös oli tietoinen madame Polignac, joka näytti mielellään näkevän, että kuningattaren suosio oli osunut juuri vierasmaalaiseen, joka ei tahtonut saada suosikkiasemastaan minkäänlaisia etuja. Kolmen sellaisen lausunnon syrjäyttäminen, kuten silmittömät siveydenpuolustajat tekevät, Napoleonin, Tayllerandin nimittäminen pärjääjiksi, vaatii oikeastaan enemmän rohkeutta kuin ennakkoluuloinen tutkimus. Mutta toinen kysymys: Ketkä aikalaisista tai silminnäkijöistä selittävät parjaukseksi sen syytöksen, että Fersen on ollut Marie Antoinette’in rakastaja? Ei ainoakaan. Ja pistää silmään, että juuri intiimit ystävät merkillisen yksimielisesti välttävät ylimalkaan Fersenin nimen mainitsemista: Mercy, joka sentään kolmesti tarkastaa jokaisen kuningattaren hiuksiin pistetyn neulan, ei mainitse ainoatakaan kertaa Fersenin nimeä virallisissa selonteoissaan; aina hovin uskotut kirjoittavat vain »eräästä henkilöstä», jolle on jätetty kirjeitä. Mutta ei kukaan lausu hänen nimeään julki; vuosisadan ajan on vallalla epäilyttävä vaikenemisen salaliitto, ja ensimmäiset viralliset elämäkerran kirjoittajat unohtavat tahallaan edes mainita häntä. Ei siis voida torjua vaikutelmaa, että perästäpäin oli annettu »mot d’ordre» [Määräys, käsky] saada mahdollisimman perusteellisesti unohtumaan tämä romanttisen siveyslegendan rauhanhäiritsijä.

Siten historiantutkimus oli kauan vaikean kysymyksen edessä. Kaikkialla se kohtasi pakottavia epäluulomomentteja, ja kaikkialta olivat virkaintoiset kädet toimittaneet pois ratkaisevan asiakirjatodistuksen. Käsillä olevan aineiston perusteella — hävinnyt sisälsi varsinaiset raskauttavat todistukset — se ei voinut todeta todellista in-flagrantia. Forse che si, forse che no, kenties, kenties ei, sanoi, niin kauan kuin vielä viimeiset sitovat todisteet puuttuivat, historiallinen tiede Fersen-tapauksesta ja sulki asiakirjakokoelman huoaten: Meillä ei ole mitään kirjoitettua, ei mitään painettua, siis ei mitään todistusta, joka meidän alallamme on lopullisesti pätevä.

Mutta siitä, mihin kouraantuntuviin todisteisiin ankarasti sidottu tutkimus loppuu, alkaa sieluntutkimuksen vapaa ja siivitetty taide; missä paleografia ei vie perille, täytyy sovelluttaa psykologiaa, jonka loogillisesti saavutetut todennäköisyydet usein ovat todempia kuin asiakirjojen ja tosiasioiden alaston totuus. Ellei meillä olisi muuta kuin historiallisia asiakirjoja, kuinka ahdas, kuinka köyhä, kuinka aukollinen olisikaan historia! Yksikäsitteinen, ilmeinen kuuluu tieteen valtapiiriin, monitulkintoinen, vasta tulkittava ja selvitettävä on sielutieteen myötäsyntyistä vyöhykettä; siinä, missä aineisto ei riitä paperitodistuksille, jää vielä mittaamattomia mahdollisuuksia psykologille. Tunne tietää ihmisestä aina enemmän kuin kaikki asiakirjat.

Mutta tarkastakaamme ensiksi vielä kerran asiakirjoja. Hans Axel von Fersenillä oli tosin romanttinen sydän, mutta hän oli järjestyksen mies. Pedanttisen tarkasti hän pitää päiväkirjaa, joka aamu hän täsmällisesti merkitsee sään, ilmanpaineen ja sääsuhteitten ohella poliittiset ja persoonalliset tapahtumat. Hän pitää edelleen — ollen peräti järjestystä rakastava henkilö — postikirjaa, johon hän merkitsee saapuneet ja lähetetyt kirjeet päivämäärineen. Hän tekee lisäksi merkintöjä muistiinpanojaan varten, säilyttää järjestelmällisesti kirjeenvaihtonsa — hän on siis ihanteellinen mies historian tutkijoille: sillä kun hän 1810 kuolee, jättää hän jälkeensä moitteettomasti järjestetyn luettelon koko elämästään, verrattoman asiakirja-aarteen.

Mitä tapahtuu nyt tälle aarteelle? Ei mitään. Ja tämä tekee kummallisen vaikutuksen. Perilliset pitävät sen olemassaolon huolellisesti — tai sanokaamme mieluummin: tuskallisesti — salassa, ei kukaan pääse arkistoihin, ei kukaan saa tietää sen olemassaolosta. Vihdoin, puoli vuosisataa Fersenin kuoleman jälkeen, muuan hänen jälkeläisensä paroni Klinckowström julkaisee kirjeenvaihdon ja osan päiväkirjoista. Mutta merkillistä — kirjekokoelma ei enää ole täydellinen. Joukko Marie Antoinette’in kirjeitä, jotka postikirjaan on merkitty »Josephine’in» kirjeinä, on hävinnyt, samaten Fersenin päiväkirja ratkaisevilta vuosilta, ja — merkillisintä kaikista — kirjeissä taas on kokonaisia rivejä korvattu pisteillä. Jonkun käsi on väkivaltaisesti tehnyt tuhojaan jälkeenjääneissä papereissa. Ja aina, kun jälkeläiset typistävät tai tuhoavat olemassa olevaa alkuaan täydellistä kirjeaineistoa, siellä emme pääse epäilyksestä, että pyritään himmentämään tosiasioita kalpean idealisoinnin tarkoituksessa. Mutta varokaamme ennakkomielipiteitä. Pysykäämme kylminä ja oikeudenmukaisina.

Kirjeistä puuttuu siis kohtia, jotka on pisteillä korvattu. Minkätähden? Ne on alkukappaleessa tehty mahdottomiksi lukea, väittää Klinckowström. Kuka on tämän tehnyt? Todennäköisesti Fersen itse. »Todennäköisesti!» Mutta minkätähden? Tähän vastaa Klinckowström (eräässä kirjeessä) hyvin hämillään, että todennäköisesti nuo rivit sisälsivät poliittisia salaisuuksia tai epämiellyttäviä Marie Antoinette’in lausuntoja Ruotsin Kustaa-kuninkaasta. Ja koska Fersen näytti nämä kirjeet kaikki — kaikkiko? — kuninkaalle, oli hän todennäköisesti — todennäköisesti! — pyyhkinyt pois niistä nuo kohdat. Kummallista! Kirjeet oli suureksi osaksi kirjoitettu salakirjoituksella, joten Fersen kuitenkin saattoi esittää kuninkaalle vain jäljennöksiä. Miksi hän silloin katkoi ja teki mahdottomiksi lukea alkukappaleet? Jo tämä tekee epäilyttävän vaikutuksen. Mutta kuten sanottu, ei mitään ennakkomielipiteitä.

Tarkastakaamme! Katsokaamme ensinnäkin lähemmin poispyyhittyjä ja pisteillä korvattuja kohtia. Mikä niissä pistää silmään? Ensinnäkin tämä: Epäilyttävät pisteet ilmestyvät melkein aina vain sinne, missä kirje alkaa tai loppuu, puhuttelussa tai sanan »Adieu» jälkeen — »Je vais finir» [Lopetan; lopuksi], sanotaan esimerkiksi, siis: nyt olen kertonut loppuun liike- ja poliittiset asiat, nyt tulee... ei, nyt ei katkotussa painoksessa tule muuta kuin pisteitä, pisteitä, pisteitä. Mutta jos poisjätetyt kohdat ovat kirjeen keskellä, löytyvät ne merkillistä kyllä aina niistä kohdista, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Jälleen esimerkki: »Comment va votre santé? Je parie que vous ne vous soignez pas et vous avez tort... pour moi je me soutiens mieux que je ne devrais» [Miten on terveytenne laita? Lyön vaikka vetoa, että te ette hoida itseänne, ja teette väärin... minä puolestani voin paremmin kuin ansaitsisin.] — voiko kukaan tervejärkinen ihminen kuvitella siihen väliin mitään poliittista? Tai kun kuningatar kirjoittaa lapsistaan: »Cette occupation fait mon seul bonheur... et quand je suis bien triste, je prends mon petit garçon» [Tämä tehtävä, homma, työ on ainoa onneni... ja kun olen oikein surullinen, otan pikku poikani.], niin tuhannesta ihmisestä yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän luonnollisestikin sovittaisi aukkoon sanat: »sen jälkeen kuin sinä olet lähtenyt täältä», eikä mitään iroonista huomautusta Ruotsin kuninkaasta. Klinckowströmin neuvottomia väitteitä ei siis voida ottaa vakavalta kannalta; tässä on painettu villaisella jotakin muuta kuin poliittisia salaisuuksia: inhimillinen salaisuus. Tämän seikan toteamiseksi on onneksi olemassa keino: mikrofotografia voi helposti tehdä Sellaiset ylisivellyt kirjeenrivit jälleen näkyviksi. Siis alkukappaleet päivänvaloon!

Mutta — jälleen yllätys! Alkukappaleita ei enää ole olemassa: suunnilleen vuoteen 1900, siis enemmän kuin vuosisadan, kirjeet hyvin säilyneinä ja järjestettyinä olivat Fersenin perintölinnassa. Äkkiä ne ovat poissa ja tuhotut. Sillä se teknillinen mahdollisuus, että ylipyyhityt kohdat voitaisiin paljastaa, on ilmeisesti ollut siveelliselle paroni Klinckowströmille painajaisuni; sentähden hän muitta mutkitta ennen kuolemaansa on polttanut Marie Antoinette’in kirjeet Fersenille — vertojaan vailla oleva herostraattinen teko, järjetön ja, kuten saamme nähdä, lisäksi tarkoitukseton. Mutta Klinckowström tahtoi hinnasta mistä hyvänsä Fersenin tapauksessa ylläpitää hämärää valon asemesta, legendaa selvän ja kumoamattoman totuuden asemesta. Nyt hän arveli voivansa rauhassa kuolla, sillä kirjeellisten todistusten poisraivaaminen oli muka pelastanut Fersenin ja kuningattaren »kunnian».

Mutta tämä autodafé oli, käyttääksemme vanhaa sananpartta, enemmän kuin rikos: se oli typeryys. Ensinnäkin todisteiden tuhoaminen sinänsä jo todistaa syyllisyyden tuntoa, ja lisäksi: muuan merkillinen kriminologian laki vaatii, että kiireisesti raivattaessa pois todistusaineistoa aina sittenkin jää jäljelle todistus. Ja niinpä onkin Alma Söderhjelm, tuo erinomainen tutkijatar, läpikäydessään jäljellejääneet paperit, löytänyt Fersenin omakätisen jäljennöksen eräästä Marie Antoinette’in kirjeistä, jonka julkaisijat aikoinaan olivat jättäneet huomaamatta, koska se oli olemassa vain Fersenin jäljennöksenä (ja »tuntematon käsi» todennäköisesti poltti alkukappaleen). Kiitos tämän löydön meillä ensi kertaa on käsissämme kuningattaren intiimi kirjelippunen in extenso [Sananmukainen] ja samalla avain tai pikemminkin eroottinen äänirauta kaikkiin muihin kirjeisiin. Nyt voimme aavistaa, mitä tuo häveliäs julkaisija on muissa kirjeissä korvannut pisteillä. Sillä tämänkin kirjeen lopussa on »Adieu», jäähyväiset; ja sitten tulee, ei raaputuksia ja pisteellisiä kohtia, vaan sanotaan: »Adieu, le plus aimant et le plus aimé des hommes», siis: »hyvästi, rakastavin ja rakastetuin kaikista miehistä».

Kuinka toisin vaikuttaakaan meihin tämä merkki! Joko nyt ymmärretään, minkätähden Klinckowströmit, Heidenstamit ja kaikki muut »puhtauden» vannojat, joilla todennäköisesti on ollut käsissään enemmän tämänlaisia asiakirjoja, kuin jälkimaailma milloinkaan saa tietää, ovat tulleet ja tulevat niin silminnähtävän hermostuneiksi heti, kun tahdotaan ennakkoluulottomasti tutkia Fersenin tapausta? Sillä sille, joka ymmärtää sydämen ääniä, ei voi olla epäilystä siitä, että kuningatar, joka puhuttelee miestä niin rohkeasti ja kaiken sovinnaisuuden yläpuolelle asettuen, aikoja sitten on suonut hänelle äärimmäisen hellyydenosoituksen: tämä ainoa säilynyt rivi korvaa kaikki muut tuhotut. Ellei tuhoaminen sinänsä jo olisi todiste. — tämä yksi pelastunut sana antaa todisteen sille, joka osaa nähdä asiat oikein.

Mutta menkäämme eteenpäin. Tämän pelastetun kirjeen ohella Fersenin elämässäkin on kohtaus, joka vaikuttaa karakterologisessa suhteessa ratkaisevasti. Se näytellään kuusi vuotta kuningattaren kuoleman jälkeen. Fersenin tulee Rastattin kongressissa edustaa Ruotsin hallitusta. Silloin Bonaparte karkeasti selittää paroni Edelsheimille, ettei hän neuvottele Fersenin kanssa, jonka rojalistisen mielialan hän tuntee ja joka sitä paitsi on maannut kuningattaren kanssa. Hän ei sano: ollut suhteissa häneen. Vaan hän sanoo uhmaillen juuri nämä milteipä rivot sanat »maannut kuningattaren kanssa». Paroni Edelsheimin mieleen ei juolahda puolustaa Ferseniä; hänestäkin näyttää tosiasia täysin itsestään selvältä. Niin hän vain nauraen vastaa luulleensa, että nämä »l’ancienne regime’in» aikaiset jutut olisivat aikoja sitten poissa päiväjärjestyksestä, sellaisellahan ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Ja sitten hän menee ja kertoo Fersenille koko keskustelun. Ja mitä tekee Fersen? Tai pikemminkin, mitä hänen täytyisi tehdä, jos Bonaparten sana olisi sisältänyt valheen? Eikö hänen heti pitäisi puolustaa kuningatar-vainajaa syytöstä vastaan (jos se olisi väärä)? Eikö hänen pitäisi huutaa: herjausta! Eikö hänen pitäisi heti vaatia kaksintaisteluun tätä äskenleivottua pientä korsikalaista kenraalia, joka syytökseensä lisäksi valitsee mitä karkeimman-asiallisen sanan? Saako kunniallinen pystypäinen luonne sallia syytettävän naista siitä, että tämä on ollut hänen rakastajattarensa, ellei hän todellisuudessa ollut sellainen? Nyt jos koskaan Fersenillä on tilaisuus, jopa velvollisuuskin miekalla iskeä alas väite, joka aikoja sitten on salaisuudessa kierrellyt, kerta kaikkiaan tehdä loppu huhusta.

Mutta mitä tekee Fersen? Voi, hän vaikenee. Hän tarttuu kynäänsä ja merkitsee tarkoin päiväkirjaansa koko Edelsheimin keskustelun Bonaparten kanssa siihen luettuna syytös, että hän on »maannut» kuningattaren kanssa. Hän ei itse ainoallakaan sanalla ollessaan oman itsensä kanssa kiellä tätä väitettä, tuota hänen elämäkerrankirjoittajainsa mielestä »häpeällistä ja kyynillistä» syytöstä. Hän painaa alas päänsä ja osoittaa sillä myöntymystään. Kun muutamia päiviä myöhemmin englantilaiset sanomalehdet laajasti käsittelevät tätä välikohtausta ja »samalla puhuivat hänestä ja onnettomasta kuningattaresta», lisää hän »ce qui me choqua», käännettynä »mikä minulle oli kiusallista». Siinä Fersenin koko vastalause tai pikemminkin ei-vastalause. Jälleen sanoo vaikeneminen enemmän kuin sana.

Näemme siis: Sitä seikkaa, minkä arat jälkeentulevat niin kouristuksentapaisesti ovat koettaneet peittää, nimittäin, että Fersen oli Marie Antoinette’in rakastaja, ei rakastaja itse milloinkaan ole kieltänyt. Tusinoittain todistavia yksityisseikkoja saadaan lukuisista tosiasioista ja asiakirjoista lisää: se, että hänen sisarensa pyytämällä pyytää häntä, kun hän Brüsselissä esiintyy julkisesti erään toisen rakastajattarensa kanssa, että hänen pitäisi pitää huolta siitä, ettei hän (»elle») saisi tietää siitä mitään, se loukkaisi häntä (millä oikeudella, täytyy kysyä, ellei hän ollut ollut Fersenin rakastajatar); se, että päiväkirjasta on poistettu se kohta, missä Fersen kertoo viettäneensä yön Tuilerioissa kuningattaren huoneissa; se, että muuan kamarineito vallankumoustuomioistuimen edessä todistaa, että joku usein öisin salaa poistui kuningattaren huoneesta. Nämä ovat yksityisseikkoja, jotka painavat vaa’assa vain sillä perusteella, että ne kaikki niin merkillisen hyvin sopivat yhteen, — kuitenkin olisi todistus, joka on saatu niin etäältä toisistaan olevista aineksista, vailla vakuuttavuutta, jos siitä puuttuisi viimeinen, ratkaiseva yhdysside luonteen kanssa. Vain yksilöllisyyden kokonaisuudesta käsin käy aina sen toimintatapa selitettäväksi, sillä ihmisen jokainen yksityinen tahtotoiminta perustuu hänen luonteensa suljettuun syysuhdesarjaan. Kysymys siitä, onko todennäköistä, että Fersenin ja Marie Antoinette’in välillä vallitsi intohimoisen intiimi vaiko ainoastaan kunnioittavan sovinnainen suhde, sisältyy sentähden viime kädessä naisen sielulliseen kokonaisasenteeseen, ja kaikkien painavien yksityisseikkojen jälkeen on ennen kaikkea kysyttävä: Millainen suhtautuminen, vapaasti antaumuksellinen vaiko pelokkaan kieltäymyksellinen, vastasi loogillisesti ja karakterologisesti kuningattaren luonnetta? Se, joka katselee kysymystä tästä näkökulmasta, ei etsi kauan vastausta. Sillä Marie Antoinette’issa on kaikkien heikkouksien vastapainona suuri voima: hänen pidäkkeetön, arvelematon, hänen todella suvereeni rohkeutensa. Rehellisenä sisimmässään, kykenemättömänä kaikkeen teeskentelyyn tämä nainen satoja kertoja paljon mitättömämmistä syistä asettui kaikkien sovinnaisuuden rajojen yläpuolelle, välittämättä juorupuheista selkänsä takana. Joskin Marie Antoinette saavuttaa todellisen suuruuden vain kohtalonsa ratkaisevissa huippukohdissa, ei hän ole koskaan ollut pikkumainen, ei koskaan arkamielinen, hän ei koskaan asettanut toista kunnian ja siveellisyyden, yhteiskunnallisen tai hovimoraalin muotoa oman tahtonsa yläpuolelle. Ja juuri tuon ainoanko, jota hän todella rakastaa, edessä tämä urhoollinen nainen olisi äkkiä näytellyt kainostelevaa, Ludviginsa arkaa, kunniallista aviovaimoa, Ludvigin, johon hänet kuitenkin olivat yhdistäneet vain valtiolliset näkökohdat eikä milloinkaan rakkaus? Hänkö olisi yhteiskunnalliselle ennakkoluulolle uhrannut intohimon keskellä maailmanlopunkaltaista aikaa, jolloin kaikki kurin ja järjestyksen siteet höltyvät, kuolemanläheisyyden hurjassa huumassa, perikadon kaikkien kauhujen keskellä? Hänkö, jota ei kukaan ollut voinut pidättää ja hillitä, olisi pakottanut itsensä pidättymään tunteen luonnollisimmasta, naisellisimmasta muodosta harhakuvan vuoksi, avioliiton vuoksi, joka aina oli vain todellisen avioliiton irvikuva, miehen vuoksi, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut mieheksi, tavan vuoksi, jota hän hillittömän luonteensa koko vapauden vaistolla oli aina vihannut? Sille, joka tahtoo uskoa tämän uskomattomissa olevan, olkoon se sallittu. Mutta Marie Antoinette’in kuvaa eivät vääristä ne, jotka uskovat hänellä täydessä mitassa ja vapaasti olleen rohkeutta ja siekailemattomuutta ainoastaan intohimoisessa rakkaudenelämyksessään, vaan ne, jotka tahtovat antaa tälle pelottomalle naiselle heikon, pelkurimaisen, arvelujen ja varovaisuuden ahdistaman sielun, sielun, joka ei uskalla äärimmäistä ja tukahduttaa itsessään luonnollisen. Mutta jokaiselle, joka kykenee käsittämään luonteen vain kokonaisuudeksi, on täysin epäilemätöntä, että Marie Antoinette on ollut Hans Axel von Fersenin rakastettu, ei ainoastaan koko pettyneellä sielullaan, vaan myös kauan väärinkäytetyllä ja pettyneellä ruumiillaan.

Mutta entä kuningas? Jokaisessa aviorikoksessa petetty kolmas asianosainen on arkaluontoinen, kiusallinen, naurettava hahmo, ja luultavasti Ludvig XVI:n hyväksi on suurelta osalta ryhdytty perästäpäin tuon kolmiosuhteen hämärtämiseen. Todellisuudessa Ludvig XVI ei suinkaan ollut mikään naurettava, petetty aviomies, sillä hän tiesi epäilemättä tästä Fersenin intiimistä suhteesta hänen vaimoonsa. Saint-Priest sanoo nimenomaan: »Hän oli löytänyt keinoja antaakseen kuninkaan tietää suhteestaan kreivi Ferseniin.»

Tämä käsitys sopeutuu täydellisesti tilanteen kuvaan. Marie Antoinette’ille ei mikään ollut vieraampaa kuin tekopyhyys ja teeskentely; salakähmäinen aviomiehensä pettäminen ei vastaa hänen sielullista asennettaan, ja myöskään tuo niin tavallinen epäpuhdas sekaantuminen, tuo ruma samanaikainen yhteys aviomiehen ja rakastajan kanssa, ei hänen luonteessaan tule kysymykseen. On epäilemätöntä, että niin pian kuin — suhteellisen myöhään, todennäköisesti vasta viidennentoista ja kahdennenkymmenennen aviovuoden välillä — vihdoin läheinen suhde Ferseniin alkoi, Marie Antoinette teki lopun ruumiillisesta suhteestaan puolisoonsa; tätä pelkästään karakterologista otaksumaa tukee yllättävällä tavalla muuan hänen keisari-veljensä kirje, veljensä, joka Wienissä oli jollakin tavoin saanut tietää, että hänen sisarensa neljännen lapsensa synnyttyä tahtoi eristäytyä Ludvig XVI:sta: ajankohta on täsmälleen sama kuin se, jolloin intiimimpi suhde Ferseniin alkoi. Se siis, joka haluaa nähdä selvästi, näkee tilanteen selvästi. Marie Antoinette, jonka valtion etu oli naittanut miehelle, jota hän ei ollenkaan rakastanut ja joka ei ollut vähintäkään puoleensa vetävä, tukahduttaa vuosikausia sielullisen rakkaudentarpeensa tämän aviollisen pakon hyväksi. Mutta niin pian kuin hän on synnyttänyt kaksi poikaa, siis antanut hallitsijahuoneelle epäilyksettömästi bourbonilaista verta olevia kruununperillisiä, hän tuntee täyttäneensä moraalisen velvollisuutensa valtiota, lakia ja perhettään kohtaan, sekä itsensä vihdoin vapaaksi. Kahdenkymmenen politiikalle uhratun vuoden jälkeen tuo kovia kokenut nainen viimeisellä ja traagillisen järkytetyllä hetkellä tarttuu puhtaaseen ja luonnolliseen oikeuteensa antautua jo kauan rakastamalleen miehelle, joka on hänelle kaikkea samalla kertaa, ystävä ja rakastaja, uskottu ja toveri, rohkea kuten hän itsekin ja valmis samanlaiseen uhrautuvaisuuteen kuin hän. Kuinka surkeita ovat kaikki keinotekoiset hypoteesit suloisen hyveellisestä kuningattaresta verrattuna hänen käyttäytymisensä selvään todellisuuteen, ja kuinka suuressa määrin alentavatkaan hänen inhimillistä rohkeuttaan ja sielullista arvokkuuttaan juuri ne, jotka kaikin mokomin tahtovat puolustaa tämän naisen kuninkaallista »kunniaa»! Sillä ei milloinkaan nainen ole rehellisempi ja jalompi kuin kokonaan ja vapaasti seuratessaan pettämättömiä, vuosikausia koeteltuja tunteitaan, ei milloinkaan kuningatar ole kuninkaallisempi kuin toimiessaan inhimillisimmin.

VIIMEINEN Yö VERSAILLES’ISSA

Harvoin on tuhatvuotisessa Ranskassa vilja kypsynyt niin nopeasti kuin tänä kesänä 1789. Nopeasti kasvaa vilja vainioilla, mutta vielä nopeammin, tultuaan kerran verellä lannoitetuksi, vallankumouksen kärsimätön kylvö. Vuosikymmenien laiminlyönnit, vuosisatojen vääryydet pyyhkäisee pois yksi ainoa kynänveto, nyt revitään alas toinen näkymätön Bastilji, johon Ranskan kuninkaat olivat teljenneet kansansa oikeudet. Elokuun 4 päivänä luhistuu loputtoman riemun raikuessa feodalismin ikivanha pakkolinna, aateliset luopuvat verotöistä ja kymmenyksistä, kirkkoruhtinaat koroista ja suolaverosta, vapaiksi tulevat talonpojat, vapaiksi porvarit, vapaaksi julistetaan sanomalehdistö, ihmisoikeudet julistetaan; Jean Jacques Rousseaun kaikki unelmat toteutuvat tänä kesänä. Milloin riemusta, milloin riidoista tärähtelevät ikkunat »Menus plaisirs»-salissa (jonka kuninkaat ovat määränneet huvittelutarkoituksiinsa, mutta kansa nyt oikeutensa vaatimispaikaksi): jo sadan askeleen päähän kuuluu tämän inhimillisen mehiläispesän lakkaamaton surina. Mutta tuhannen askelta kauempana, Versaillesin suuressa palatsissa vallitsee neuvoton hiljaisuus. Pelästyneenä hovi katselee ikkunoista tuohon meluavaan vieraaseen, joka, vaikkakin vain neuvotteluun kutsuttuna jo sonnustautuu näyttelemään hallitsijan herraa. Kuinka tämä taikaoppipoika on jälleen saatava lähetetyksi kotiin? Neuvottomana kuningas neuvottelee neuvostonsa kanssa, jotka vain puhuvat toisiaan vastaan; parasta on odottaa, kunnes tämä myrsky on riehunut loppuun, ajattelevat kuningas ja kuningatar. Nyt on vain pysyttävä hiljaa ja taka-alalla. On vain voitettava aikaa, silloin on kaikki voitettu.

Mutta vallankumous pyrkii eteenpäin, sen täytyy pyrkiä eteenpäin, ellei mieli sen vuotaa hiekkaan, sillä vallankumous on alinomaista liikettä. Pysähtyminen olisi sille kohtalokasta, peräytyminen merkitsisi sen loppumista, sen täytyy esittää vaatimuksia, yhä uusia vaatimuksia pysyäkseen yllä, sen täytyy saada voittoja, jottei sitä voitettaisi. Tämän rauhattoman etenemisen rumpuja lyövät sanomalehdet; nämä vallankumouksen lapset, nämä sen katupojat juoksevat metelöiden ja hillittöminä varsinaisen armeijan edellä. Yksi ainoa kynänpiirto on kirjoitetulle ja puhutulle sanalle antanut vapauden, tuon vapauden, joka ensi innossaan aina muuttuu hurjuudeksi ja hillittömyydeksi. Syntyy kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä uutta sanomalehteä. Mirabeau perustaa sellaisen, samoin Desmoulins, Brissot, Loustalot, Marat, ja kun jokainen tahtoo rummuttaa itselleen lukijoita ja toinen tahtoo voittaa toisen kansalaispatriotismissa, panevat ne häikäilemättä paperinsa rapisemaan; koko maassa kuullaan vain niiden ääni. On vain huudettava oikein äänekkäästi, oikein hurjasti, kuta äänekkäämmin sen parempi, ja kaikki viha on kasattava hovin niskaan! Väitetään, että kuningas suunnittelee kavallusta, että hallitus ehkäisee viljantuonnin, että ulkomaiset rykmentit jo marssivat maahan hajoittamaan kokoukset, että on uhkaamassa uusi Pärttylinyö. Herätkää, kansalaiset! Herätkää isänmaan ystävät! Sanomalehdet rummuttavat päivää ja yötä miljooniin ihmissydämiin pelkoa, epäluuloa, raivoa ja katkeruutta. Ja rummuttajien takana seisoo jo keihäät ja sapelit käsissä ja ennen kaikkea mittaamattomalla vihalla aseistettuna tähän asti näkymätön Ranskan kansan armeija.

Kuninkaasta asiat edistyvät liian nopeasti, vallankumouksesta liian hitaasti, tuo varovainen pyylevä mies ei jaksa astua yhtä jalkaa niin nuorien aatteiden intohimoisen marssin kanssa. Versailles vitkastelee ja vitkastuttaa: siis eteenpäin, Pariisi! Tee loppu tästä pitkällisestä parlamentoinnista, tästä sietämättömästä lehmäkaupasta kuninkaan ja kansan kesken, niin rummuttavat sanomalehdet. Sinulla on käytettävänäsi satatuhatta, kaksisataatuhatta nyrkkiä, ja asevarastoissa odottavat Pyssyt, odottavat kanuunat: nouda ne esiin ja nouda kuningas ja kuningatar Versailles’ista, ota heidät ja samalla kohtalosi lujasti käsiisi! Vallankumouksen päämajassa Orléansin herttuan palatsissa, Palais Royal’issa annetaan tunnussana: kaikki on jo valmiina ja muuan hovin karkureista, markiisi de Huruge, ryhtyy jo salaisiin valmistuksiin retkeä varten.

Mutta linnan ja kaupungin välillä kulkee pimeitä maanalaisia käytäviä. Isänmaan ystävät kerhoissa tietävät lahjottujen palvelijoiden välityksellä kaiken, mitä linnassa tapahtuu, linna taas saa agenttiensa välityksellä tietää suunnitellusta hyökkäyksestä. Versailles’issa päätetään toimia, ja koska ranskalaiset sotilaat eivät enää ole kyllin luotettavia taistelussa kansalaisiaan vastaan, tilataan flanderilainen rykmentti palatsin suojaksi. Lokakuun 1 päivänä joukot marssivat majoituspaikoistaan Versailles’iin, ja heidän suosionsa saavuttamiseksi hovi valmistaa heille juhlallisen vastaanoton. Suuri oopperasali tyhjennetään päivällisiä varten, ja huolimatta siitä, että Pariisissa vallitsee hirveä nälänhätä, ei säästetä viiniä eikä hyviä ruokia: uskollisuuskin kulkee, kuten rakkaus, usein vatsan kautta. Vielä erikoisesti innostaakseen joukkoja taistelemaan kuninkaansa puolesta menevät kuningas ja kuningatar dauphin mukanaan juhlasaliin — kunnia, jollaista niille ei milloinkaan aikaisemmin oltu osoitettu.

Marie Antoinette ei milloinkaan ole osannut hyödyllistä taitoa voittaa ihmisiä tietoisella oveluudella, laskelmoinnilla tai imartelulla. Mutta luonnostaan asuu hänen ruumiissaan, hänen sielussaan eräänlainen ylevyys, joka vaikuttaa puoleensavetävästi jokaiseen, joka hänet kohtaa ensimmäisen kerran: ei kukaan yksityinen eikä kansanjoukko voinut koskaan olla tuntematta ensimmäisen vaikutelman merkillistä tenhoa (se haihtuu jälleen lähemmin tutustuttaessa). Tälläkin kertaa hypähtävät upseerit ja sotilaat istuimiltaan tämän kauniin nuoren naisen astuessa ylevänä ja samalla kertaa rakastettavana huoneeseen, innostuneena lentävät miekat tupeista, kohiseva »Vivat» huuto kohotetaan hallitsijan ja hallitsijattaren kunniaksi, ja samalla todennäköisesti unohdetaan säädetty eläköönhuuto kansakunnalle. Kuningatar kulkee rivistöjen kautta. Hän osaa lumoavasti hymyillä, olla ystävällinen ihmeellisen vapautuneella tavalla, hän osaa, kuten hänen itsevaltias äitinsä, kuten hänen veljensä, kuten melkein kaikki habsburgit (ja tämä taito on periytynyt edelleen Itävallan aristokratiassa), sisäisesti järkkymättömän ylpeänä olla kohtelias ja ystävällinen juuri kaikista halvimpia ihmisiä kohtaan mitä luonnollisimmalla tavalla silti vaikuttamatta alentuvaiselta. Rehellisen onnellisesti hymyillen, — sillä kuinka pitkä aika onkaan siitä, kun hän kuuli tämän »Vive la Reine», — hän kävelee lastensa kanssa päivällispöydän ympäritse, ja tämän hyväntahtoisen suopean, tämän todella kuninkaallisen naisen näkeminen, naisen, joka tulee heidän, karkeiden sotilaiden luokse vieraana, saattaa upseerit ja miehistön kuningasuskollisuuden hurmioon: tällä hetkellä on jokainen valmis kuolemaan Marie Antoinette’in puolesta. Mutta kuningatarkin on autuaallinen poistuessaan tästä meluavasta piiristä; hänelle tarjotun tervetuliaismaljan mukana hän on jälleen imenyt itseensä luottamuksen kultaviiniä: vielä on olemassa uskollisuutta, vielä on Ranskan valtaistuin turvattu.

Mutta seuraavana päivänä pärisevät jo patrioottisten sanomalehtien rummut, että kuningatar ja hovi ovat pestanneet murhaajia kansaa vastaan. Sotilaat on juovutettu punaisella viinillä, jotta he kuuliaisina vuodattaisivat kansalaistensa punaista verta, orjamieliset upseerit ovat tallanneet maahan ja pilkanneet kolmiväristä kokardia, on laulettu orjamaisia lauluja — ja tehty kaikkea tätä kuningattaren uhmailevasti hymyillessä. Ettekö vieläkään huomaa, mitä on tekeillä, isänmaanystävät? — Tahdotaan käydä Pariisin kimppuun, rykmentit ovat jo lähteneet marssimaan. Siis toimeen, kansalaiset, viimeiseen, ratkaisevaan taisteluun! Kokoontukaa, isänmaanystävät, — tararam tararam tararam...

Kaksi päivää myöhemmin, lokakuun 5:ntenä, syntyy Pariisissa meteli. Se syntyy, ja Ranskan vallankumouksen monia käsittämättömiä salaisuuksia on, miten se oikeastaan syntyy. Sillä tämä meteli, näennäisesti itsestään syntynyt, osoittautuu ihmeteltävän laajakatseisesti organisoiduksi, poliittisessa suhteessa verrattoman hyvin järjestetyksi, laukaus ammutaan niin täsmälleen oikeasta paikasta oikeaan maaliin, että erittäin viisaiden, erittäin tietävien, erittäin taitavien ja harjaantuneiden käsien on täytynyt se laukaista. Jo se oli mestarillinen ajatus — sellaisten psykologien arvoinen kuin Choderlos de Lachos’in, joka Palais Royal’issa Orléansin herttuan hyväksi johtaa taistelua kruunusta —, ettei kuningasta noudettu väkivallalla Versailles’ista miesarmeijan, vaan naisjoukon avulla. Miehiä voidaan nimittää kapinallisiksi ja kapinoitsijoiksi; miehiä ampuu kuuliaisena hyvin komennettu sotilas. Mutta naiset tekevät kansannousuissa aina vain epätoivoisen vaikutuksen, heidän pehmeästä rinnastaan kimpoaa terävinkin pistin takaisin, ja lisäksi, sen tietävät metelin alkuunpanijat, niin arka ja hentomielinen mies kuin kuningas ei milloinkaan ole antava käskyä suunnata kanuunoita naisia kohti. Siis ensiksi kiihtymys on jännitettävä korkeimmilleen sen johdosta, että — jälleen ei tiedetä kenen alkuunpanosta ja millä tavoin — leiväntuonti Pariisiin on keinotekoisesti ollut kaksi päivää ehkäistynä, jotta syntyisi kapina, tuo kansanvihan ainutlaatuinen vaikutin. Ja sitten, niin pian kuin pyörretuuli on lähtenyt liikkeelle, naiset nopeasti esiin, naiset ensimmäisiin riveihin!

Tosiasiallisesti muuan nuori nainen — väitetään, että hänellä oli monta kallista sormusta sormissaan — lokakuun 5 p:n aamulla syöksyy vahtihuoneistoon ja tarttuu rumpuun. Hänen taakseen kokoontuu tuossa tuokiossa nopeasti paikalle kiirehtiviä vaimoja, jotka äänekkäästi huutavat leipää. Meteli on pantu alkuun, pian sekaantuu joukkoon valepukuisia miehiä, jotka antavat kohisevalle virralle ennakolta määrätyn kulkusuunnan kaupungintaloa kohti. Puoli tuntia myöhemmin on siihen hyökätty, pistooleja ja pistimiä, jopa kaksi tykkiä on ryöstetty, ja yht’äkkiä — kuka hänet on tilannut ja taivuttanut tähän? — on ilmestynyt johtaja, nimeltä Maillard, joka järjestää tämän sekasortoisena pyörivän joukon armeijaksi ja yllyttää sen marssimaan Versailles’iin muka noutamaan leipää, mutta todellisuudessa noutamaan kuningasta Pariisiin. Liian myöhään, kuten aina — tämän jalouskoisen ja rehellisen kömpelön miehen onnettomuutena on se, että hän aina on tunnin tapahtumista jäljessä —, tulee paikalle valkoisella ratsullaan Lafayette, kansalliskaartin komentaja. Hänen tehtävänään tietystikin olisi — ja hän haluaisikin täyttää sen rehellisesti —, estää marssi, mutta hänen sotilaansa eivät seuraa häntä. Siten jää hänelle ainoaksi neuvoksi marssia kansalliskaartillaan naisarmeijan takana antaakseen julkiselle kapinalle perästäpäin eräänlaisen laillisuuden näön. Se ei ole mikään jalo tehtävä, sen tuo vanha vapaushaaveilija hyvin tietää eikä ole tehtävästään iloinen. Kuuluisalla valkoisella hevosellaan Lafayette ravaa synkkänä naisten vallankumousarmeijan jäljessä vertauskuvana kylmästä, loogillisesti laskevasta, voimattomasta ihmisjärjestä, joka turhaan yrittää ehättää alkuvoimien ihanan epäloogillisen intohimon.

Versaillesin hovi ei keskipäivään asti aavista mitään tuhatpäisenä lähestyvästä vaarasta. Kuten joka päivä muulloinkin on kuningas antanut satuloida metsästyshevosensa ja lähtenyt Meudonin metsiin ratsastamaan; kuningatar taas on aikaisin aamulla lähtenyt jalkaisin Trianoniin. Mitäpä tekemistä hänellä olisi Versailles’issa, tuossa jättiläislinnassa, josta hovi ja parhaat ystävät aikoja sitten ovat paenneet ja jonka läheisyydessä, kansalliskokouksessa, »les factieux» joka päivä esittävät kiukkuisia ehdotuksia häntä vastaan? Ah, hän on väsynyt kaikkeen tähän katkeruuteen, tähän tarkoituksettomaan taisteluun, väsynyt ihmisiin, väsynyt yksinpä kuningattarena oloon. Kunpa nyt saisi vain levähtää, istua vaikkapa pari tuntia hiljaisuudessa, ilman ihmisiä ympärillään, kaukana poissa kaikesta politiikasta, syksyisessä puistossa, jonka lehtiä lokakuun aurinko kultaa! Kunpa saisi hiljaisuudessa poimia penkereitten viimeisiä kukkasia, ennenkuin peloittava talvi tulee, ja kenties vielä ruokkia kanoja ja pienen lammikon kiinalaisia kultakaloja. Ja sitten levätä, vihdoinkin levätä kaiken kiihdyttävän ja raastavan jälkeen; olla tekemättä mitään, tahtomatta mitään muuta kuin kädet sylissä istua luolassa yksinkertaiseen aamupukuun puettuna, penkillä avattu kirja lukematta sitä, eläytyä luonnon suureen väsymykseen ja tuntea syksy omassa sydämessään.

Niin istuu kuningatar luolassa kivipenkillä — hän on jo aikoja sitten unohtanut, että sitä kerran on nimitetty »lemmenluolaksi» —, kun hän näkee hovipojan tulevan tiellä kädessään kirje. Hän nousee ja menee poikaa vastaan. Kirje on ministeri Saint-Priest’iltä ja siinä ilmoitetaan, että katurahvas marssii Versailles’ia kohti ja että kuningattaren on viipymättä tultava takaisin linnaan. Hän tarttuu nopeasti hattuunsa, käärii takkinsa ympärilleen ja rientää pois nuorin ja notkeina pysynein askelin, todennäköisesti niin kiireisesti, ettei hän enää luo katsettakaan pieneen rakkaaseen linnaansa ja niin paljolla leikkivällä vaivannäöllä keinotekoisesti rakennettuun maisemaan. Sillä kuinka hän voi aavistaa, että hän on nähnyt nämä pehmeät kedot, tämän herttaisen kummun lemmentemppeleineen ja syksyisen lammikon, että hän on nähnyt Hameau’nsa, Trianoninsa viimeisen kerran elämässään, että tämä jo oli hyvästijättö ikiajoiksi?

Linnassa Marie Antoinette tapaa aatelisherrat ja ministerit neuvottoman kiihtymyksen vallassa. Edelle kiirehtinyt palvelija on tuonut mukanaan vain epävarmoja huhuja pariisilaisten marssista, kaikki myöhemmät sanansaattajat ovat naiset matkalla pidättäneet. Silloin vihdoin syöksyy paikalle ratsastaja, hyppää vaahtoavan hevosensa selästä ja rientää ylös marmoriportaita: Fersen. Vaaran ilmestyessä tuo alati uhrautuvainen mies on heittäytynyt satulaan ja rajussa laukassa rientänyt naisarmeijan, »kahdeksantuhannen Juditin» edelle, kuten Camille des Moulins pateettisesti heitä nimittää, voidakseen vaaran hetkellä olla kuningattaren rinnalla. Vihdoin kuningaskin ilmestyy neuvotteluun. Hänet on löydetty metsästä Porte de Châtillonin luota ja häntä on täytynyt häiritä kesken rakkainta huvitustaan. Illalla hänen täytyy suuttuneena merkitä surkea metsästystulos sanoin: »Tapahtumat keskeyttivät.»

Nyt hän on saapunut hämmästyneenä, pelokkain katsein, ja nyt, kun kaikki jo on liian myöhäistä, kun yleisen hämmingin keskellä on unohdettu sulkea silta Sèvres’in luona kapinallisten etujoukon edestä, aletaan neuvotella. Vielä on jäljellä kaksi tuntia, vielä olisi runsaasti aikaa tarmokkaaseen päätökseen. Eräs ministeri ehdottaa, että kuninkaan olisi käytävä ratsaille ja riennettävä rakuunain ja flanderilaisen rykmentin etunenässä järjestymätöntä kansanjoukkoa vastaan: hänen pelkkä ilmestymisensä pakottaisi naislauman perääntymään. Varovaisemmat taas neuvovat kuningasta ja kuningatarta heti lähtemään linnasta ja siirtymään Rambouillet’hen, siten vuotaisi kavalasti valtaistuinta kohtaan suunniteltu hyökkäys tyhjiin. Mutta Ludvig, tuo ainainen epäröijä, vitkastelee. Jälleen hän päättämättömyydestä päästää tapahtumat kimppuunsa sen sijaan, että itse kävisi niitä vastaan.

Yhteenpuristetuin huulin kuningatar seisoo näiden neuvottomien miesten keskellä, joista ei ainoakaan ole todellinen mies. Vaistomaisesti hän tietää, että kaikkien väkivaltaisuuksien täytyy onnistua, koska ensimmäisestä verenvuodatuksesta lähtien kaikki pelkäävät kaikkia: »Toute cette révolution n’est qu’une suite de la peur.» [Koko tämä vallankumous on pelkkää yhtämittaista pelkoa.] Mutta kuinka hän yksinään voisi ottaa päälleen vastuuta kaikesta ja kaikista! Pihalla ovat lähtövalmiina vaunut, tunnissa kuninkaallinen perhe, ministerit ja kansalliskokous, joka on vannonut seuraavansa kuningasta kaikkialle, voivat olla Rambouillet’ssa. Mutta yhä vieläkään ei kuningas anna lähtömerkkiä. Yhä kiivaammin hoputtavat häntä ministerit, ennen kaikkea Saint-Priest: »Jos Teidät huomenna viedään Pariisiin, Sire, on kruununne mennyttä.» Necker taas, jolle hänen kansansuosionsa merkitsee enemmän kuin kaikkien kuningaskuntien pystyssäpysyminen, asettuu vastustamaan, ja näiden kahden mielipiteen välillä on kuningas kuten aina tahdottomana häilyvä heiluri. Vähitellen tulee ilta, ja yhä vain kuopivat hevoset kärsimättöminä pihalla sillä välin puhjenneessa rajuilmassa, tuntikausia lakeijat odottavat vaunun ovilla, ja yhä vain neuvottelemistaan neuvotellaan.

Mutta silloin kaikuu jo sekava sataääninen melu Avenue de Paris’lta. He ovat saapuneet. Puserot heitettyinä päittensä päälle suojaksi virtoina valuvaa sadetta vastaan, tuhatpäisenä massana yön pimeydessä, he rämpivät eteenpäin, nuo hallien amatsoonit. Vallankumouksen kaarti seisoo Versaillesin edustalla. On liian myöhäistä.

Läpimärkinä, nälkäisinä ja viluisina, kengät täynnä tien pehmeätä liejua, marssivat nyt naiset paikalle. Nämä kuusi tuntia eivät olleet mikään huvikävely, vaikkakin kuljettaessa oli väkivaltaisesti verotettu viinananniskelupaikkoja ja vähän lämmitetty hurisevaa vatsaa. Naisten äänet kiljuvat karkeina ja käheinä, ja se, mitä he huutavat, kuulostaa hyvin vähän suopealta kuningatarta kohtaan. Ensiksi he menevät kansalliskokoukseen. Heidän istuntonsa on alkanut aikaisin aamulla, ja monelle läsnäolijoista, Orléansin herttuan tienraivaajille, ei tämä amatsoonimarssi tule aivan odottamatta.

Aluksi naiset vaativat kansalliskokoukselta ainoastaan leipää: ohjelman mukaisesti ei ensiksi lausuta sanaakaan kuninkaan noutamisesta Pariisiin. Niinpä päätetään lähettää naislähetystö linnaan presidentti de Mounierin ja muutamien kansanedustajien saattamana. Nuo kuusi valittua naista lähtevät linnaan, lakeijat avaavat näille modisteille, kalanmyyjättärille ja katunaisille kohteliaasti ovet; osoittaen kaikkea kunnioitusta tämä kummallinen lähetystö johdetaan suuria marmoriportaita pitkin huoneisiin, joihin muulloin vain siniverinen, seitsenkertaisesti siivilöity aateli sai astua. Niiden kansanedustajien joukossa, jotka seuraavat kansalliskokouksen presidenttiä, on myös komea, lihavahko, joviaalisen näköinen herra, joka ei herätä erikoisemmin huomiota. Mutta hänen nimensä antaa tälle ensi kohtaamiselle kuninkaan kanssa vertauskuvallisen merkityksen. Sillä Pariisin edustajan tri Guillotinin mukana lokakuun 5 päivänä giljotiini teki ensi käyntinsä hovissa.

Hyvänahkainen Ludvig ottaa vastaan naiset niin ystävällisesti, että puheenjohtajatar, nuori tyttö, joka myyskentelee Palais Royal’in kantavieraille kukkia ja todennäköisesti vähän muutakin, joutuu niin hämilleen, että hän pyörtyy. Häntä hoivataan hellästi, hyvä maanisä syleilee pelästynyttä tyttöä, lupaa ihastuneille naisille leipää ja kaikkea, mitä he vain tahtovat, jopa asettaa heille paluumatkaa varten käytettäviksi omat vaununsakin. Kaikki näyttää sujuvan loistavasti, mutta alhaalla, salaisten kätyrien kiihdyttämänä, naislauma vastaanottaa oman lähetystönsä huutaen raivostuneena, että se oli antanut rahalla lahjoa itsensä ja tyytynyt valheisiin. Sitä varten ei kuutta tuntia oltu Pariisista tallustettu rankkasateessa, jotta käveltäisiin kotiin vatsa kuristen ja tyhjin lupauksin. Ei, oli jäätävä tänne eikä lähdettävä ennen, kuin oli saatu mukaan kuningas ja kuningatar ja koko joukkio Pariisiin, jossa heidät kyllä totutettaisiin pois petollisuudesta ja kenkkuilusta. Häikäilemättä naiset tunkeutuvat kansalliskokoukseen nukkuakseen siellä, samalla kuin ammatilliset heistä, ennen kaikkea Thèroigne de Méricourt, erikoisesti tekevät flanderilaisen rykmentin sotilaat itselleen suopeiksi. Hämäräperäisiä aineksia on lisäksi liittynyt kapinallisiin, vaarallisia olioita hiiviskelee öljylyhtyjen epävarmassa, heikossa valossa porttiristikkojen ympärillä.

Hovi ei vieläkään ole tehnyt päätöstä. Olisikohan sittenkin mieluummin paettava? Mutta kuinka voitaisiin uskaltaa raskailla vaunuilla ajaa tämän kiihtyneen joukon keskitse? On liian myöhäistä. Vihdoin, vihdoin keskiyön vaiheilla kuullaan etäisyydestä rummunpärinää: Lafayette lähestyy. Ensimmäisen käynnin hän tekee kansalliskokouksessa, toisen kuninkaan luona. Vaikka hän kunnioittavan alamaisesti kumartaa ja sanoo: »Sire, olen tullut ja tahdon panna alttiiksi elämäni pelastaakseni Teidän Majesteettinne hengen», ei häntä kiitä kukaan, kaikkein vähimmin Marie Antoinette. Kuningas selittää, ettei hänellä enää ole tarkoitusta matkustaa pois tai poistua kansalliskokouksen luota. Nyt näyttää kaikki järjestetyltä. Kuningas on antanut lupauksensa, Lafayette ja aseistettu kansallissotajoukko ovat saapuvilla häntä suojelemassa, sitten menevät kansanedustajat kotiin, kansalliskaarti ja kapinalliset etsivät suojaa maata pehmentävältä sateelta kasarmeista ja kirkoista, jopa porttikäytävistä ja holviportaista. Vähitellen sammuvat viimeiset valot, ja vielä kerran tarkastettuaan kaikki vahdit Lafayette asettuu, vaikka hän onkin luvannut valvoa kuninkaan turvallisuutta, kello neljältä aamulla makuulle Hotelle de Noaïllesiin. Myös kuningas ja kuningatar vetäytyvät makuuhuoneisiinsa; he eivät aavista, että he ovat laskeutuneet levolle viimeisen kerran Versaillesin palatsissa.

YKSINVALLAN RUUMISSAATTO

Vanha valta, kuninkuus ja sen vartijat, aristokraatit, ovat menneet nukkumaan. Mutta vallankumous on nuori, sen veri on kuuma ja hillitön, se ei tarvitse lepoa, kärsimättömänä se odottaa päivänkoittoa ja tekoja. Nuotioiden ympärillä, keskellä katuja, ovat kokoontuneina Pariisin kapinan sotilaat, jotka eivät ole löytäneet yöpymispaikkaa; ei kukaan voi selittää, miksi he vielä ovat Versailles’issa eivätkä kotona vuoteissaan, kun kuningas kuitenkin tottelevaisena on myöntynyt kaikkeen ja luvannut kaiken. Mutta maanalainen tahto pitää vallassaan tätä levotonta laumaa. Ovissa hiiviskelee varjoja, jotka antavat salaisia käskyjä, ja kello 5:ltä aamulla, jolloin palatsi vielä on pimeyden ja unen vallassa, hiipivät yksityiset ryhmät, taitavan käden ohjaamina kiertoteitä kappelin pihan halki linnan ikkunoiden alle. Mitä he tahtovat? Ja kuka johtaa näitä hämäräperäisiä hahmoja, kuka heitä kuljettaa, kuka työntää heitä toistaiseksi tietymätöntä, mutta tarkoin harkittua päämäärää kohti? Johtajat jäävät hämärään; Orléansin herttua ja kuninkaan veli Provence’in kreivi, ovat pitäneet parhaimpana ja tietävät kenties, miksi, pysyä tänä yönä poissa laillisen kuninkaansa palatsista. Joka tapauksessa: äkkiä kajahtaa laukaus, muuan noita provokatorisia laukauksia, jotka aina ovat välttämättömiä tahdotun yhteentörmäyksen aikaansaamiseksi. Heti virtaa kaikkialta kapinallisia, tusinoittain, sadoittain, tuhansittain, pistimillä ja kuokilla ja pyssyillä aseistettuina, naisten ja naisiksi pukeutuneiden rykmentit. Hyökkäyksellä on viivansuora suunta: kuningattaren makuuhuoneita kohti! Mutta kuinka Pariisin kalanmyyjättäret, hallien naiset, jotka eivät milloinkaan ole käyneet Versailles’issa, niin merkillisen varmasti löytävät oikean sisäänkäytävän tässä aivan silmänkantamattomassa linnassa kymmenine portaineen ja satoine huoneineen? Yhdellä iskulla naisten ja valepukuisten miesten joukko tulvii portaita pitkin kuningattaren makuuhuoneiden luo. Pari henkikaartilaista yrittää ehkäistä pääsyn, kaksi lyödään maahan, surmataan raa’asti, suuri parrakas mies hakkaa torilla päät irti ruumiista, päät, jotka muutamaa minuuttia myöhemmin verta tihkuen heiluvat suunnattomien keihäitten nenässä.

Mutta uhrautuneet ovat täyttäneet velvollisuutensa. Heidän kimakat kuolemanhuutonsa ovat ajoissa herättäneet palatsin. Yksi kolmesta henkivartijasta on riistäytynyt irti, hän syöksyy haavoittuneena ylös portaita ja huutaa kirkuvalla äänellä talon onttoon marmorinäkinkuoreen: »Pelastakaa kuningatar!»

Tämä huuto tosiasiallisesti pelastaa hänet. Muuan kamarineitsyt herää, syöksyy makuuhuoneeseen varoittamaan kuningatarta. Jo kumahtelevat ulkopuolella henkivartioiden nopeasti lukitsemat ovet kuokkien ja kirveiden iskuista. Ei ole enää aikaa pukea päälle sukkia ja kenkiä, vain hameen Marie Antoinette ehtii vetää paitansa yli ja shaalin olkapäilleen. Siten hän paljain jaloin, sukat kädessä, tykyttävin sydämin juoksee pitkin käytävää, joka johtaa Häränsilmään, ja tämän avaran huoneen kautta kuninkaan makuukamareihin. Mutta voi kauhistus! Ovi on suljettu. Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä takovat epätoivoisina ovea nyrkeillään, takovat takomistaan, mutta leppymätön ovi pysyy suljettuna. Viisi minuuttia, viisi kauhistavan pitkää minuuttia, palkattujen murhamiesten jo murtautuessa huoneisiin aivan lähellä ja penkoessa vuoteet ja kaapit, kuningattaren täytyy odottaa, kunnes vihdoin muuan palvelija oven tuolla puolen kuulee koputukset ja pelastaa heidät; vasta nyt Marie Antoinette voi paeta puolisonsa makuuhuoneisiin, samalla kertaa kotiopettajatar tuo dauphinin ja kuningattaren tyttäret. Perhe on koossa, henki on pelastettu. Mutta ei myöskään enempää kuin henki.

Vihdoin on myös herännyt nukkuja, jonka ei tänä yönä olisi pitänyt uhrata Morfeukselle ja joka tästä hetkestä lähtien saa pilkkanimen »General Morphée»: Lafayette; hän näkee, mitä hänen kevytmielinen hyväuskoisuutensa on maksanut. Enää vain pyynnöillä ja rukouksilla, ei enää komentajan arvovallalla hän kykenee pelastamaan vangitut henkivartijat teloitukselta, vain äärimmäisin ponnistuksin jälleen karkoittamaan roskaväen makuuhuoneista. Nyt, kun vaara jo on ohi, ilmestyvät myös hyvin ajeltuina ja puuteroituina Provence’in kreivi, kuninkaan veli ja Orléansin herttua; erittäin merkillistä kyllä kiihtynyt kansanjoukko kunnioittavasti väistyy kummankin edestä. Nyt voi valtioneuvottelu alkaa. Mutta mitä neuvoteltavaa nyt enää on? Kymmentuhantinen kansanjoukko pitää linnaa kuin pientä, ohutta, haurasta pähkinänkuorta likaisissa ja verentahraamissa kourissaan, tästä otteesta ei enää ole mitään pakenemismahdollisuutta. Voittajan sovittelut ja neuvottelut voitetun kanssa ovat lopussa; tuhatäänisenä huutona jyrisee ikkunoitten edustalla joukon vaatimus, jonka kerhojen kätyrit eilen ja tänään ovat sille salaa kuiskanneet: »Kuningas Pariisiin! Kuningas Pariisiin!» Ikkunaruudut tärähtelevät näistä uhkaavista äänistä, ja kuninkaallisten esi-isien muotokuvat vavahtelevat kauhistuneina vanhan palatsin seinillä.

Kuullessaan tämän käskevän huudon kuningas suuntaa kysyvän katseen Lafayette’iin. Pitääkö hänen totella, tai pikemminkin: Täytyykö hänen jo totella? Lafayette luo katseensa alas. Eilisestä lähtien tämä kansan epäjumala tietää menettäneensä jumalallisuutensa. Vielä kuningas toivoo voivansa viivyttää asiain kulkua: pidättääkseen tätä räyhäävää joukkoa, heittääkseen tälle raivoavalle voitonnälkäiselle pedolle edes pienenkin murun suuhun, hän päättää astua ulos parvekkeelle. Tuskin on tuo kelpo mies ilmestynyt, kun jo kansanjoukko puhkeaa vilkkaisiin suosionhuutoihin se juhlii aina kuningasta voitettuaan hänet. Miksi ei riemuittaisi, kun hallitsija paljastetuin päin astuu sen eteen ja nyökkää ystävällisesti pihalle, jossa juuri kahdelta hänen puolustajaltaan on katkaistu päät kuin teurailta ja pistetty keihäiden kärkeen? Mutta tuosta flegmaattisesta, kunniakysymyksissäkään ei kovin kiihkeästä miehestä ei mikään moraalinen uhraus tunnu todella vaikealta; ja jos tämän hänen itsenöyryytyksensä jälkeen kansa olisi rauhassa mennyt kotiin, hän todennäköisesti tuntia myöhemmin olisi asettunut hevosen selkään ja tyytyväisenä lähtenyt metsästämään perästäpäin korvatakseen sen, mikä hänen eilen täytyi laiminlyödä »tapahtumien» vuoksi. Mutta kansalle ei tämä voitto riitä, itsetuntonsa huumassa se haluaa vielä kuumempaa, vielä tulisempaa viiniä. Myös kuningattaren, tuon ylpeän, kovan, julkean, tuon taipumattoman itävallattaren täytyy astua esiin! Hänenkin ja juuri hänen, tuon uhittelevan, pitää taivuttaa päänsä näkymättömän ikeen alle. Yhä hurjemmiksi käyvät huudot, yhä raivoisammin polkevat jalat, yhä käheämpänä kaikuu huuto: »Kuningatar, kuningatar parvekkeelle!»

Marie Antoinette, kalpeana suuttumuksesta, huulet yhteenpuristettuina, ei liikahuta jalkaakaan. Hänen askeleitaan ei suinkaan lamaa eikä poskiansa kalvenna kenties jo viritettyjen pyssyjen, kivien ja herjapuheiden pelko, vaan ylpeys, peritty, hävittämätön ylemmyyden tunne, joka asuu tässä päässä, tässä niskassa, jotka eivät milloinkaan eivätkä kenenkään edessä vielä ole taipuneet. Hämillään katselevat kaikki häneen. Vihdoin, kun ikkunat jo tärisevät pauhinasta, kun jo ollaan vähällä heittää sisään kiviä, Lafayette kääntyy hänen puoleensa lausuen: »Madame, se on tarpeellista kansan rauhoittamiseksi.» »Silloin en epäröi sitä tehdä», vastaa Marie Antoinette ja tarttuu lapsiaan kädestä, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla. Pystyssä päin, puristetuin huulin hän astuu parvekkeelle. Mutta ei kuin armoa pyytävä rukoilija, vaan hyökkäykseen käyvä sotilas, lujasti päättäneenä kuolla arvokkaasti ja silmiään räväyttämättä. Hän näyttäytyy, mutta hän ei taivu. Kuitenkin juuri hänen ryhtinsä pystypäisyys vaikuttaa tenhoavasti. Kaksi voimavirtaa kohtaa toisensa näissä katseissa, kuningattaren ja kansan, ja niin väkevänä väreilee tämä jännitys, että minuutin ajan valtavalla torilla on kuolemanhiljaista. Ei kukaan tiedä, kuinka tämä ensimmäinen, katkeamiskohtaansa asti jännittynyt hämmästyksen ja kauhistuksen hiljaisuus on laukeava; raivoavaan kiljuntaanko, pyssyn laukaukseen vaiko kivisateeseen. Silloin astuu Lafayette, aina rohkeana kuten suurina silmänräpäyksinä, hänen rinnalleen, ritarillisella eleellä hän kumartaa kuningattarelle ja suutelee hänen kättään.

Tämä ele laukaisee yhdellä iskulla jännityksen. Tapahtuu mitä yllättävintä: »Eläköön kuningatar! Eläköön kuningatar!» kohisee tuhatääninen huuto torilta. Tahtomattaan juhlii sama kansa, joka vielä äsken ihastui kuninkaan heikkouteen, tämän naisen ylpeyttä, taipumatonta uhmaa, naisen, joka on näyttänyt, ettei hän millään pakotetulla hymyllä, millään pelkurimaisella tervehdyksellä kosiskele kansan suosiota.

Huoneessa ympäröivät kaikki Marie Antoinette’in, joka palaa parvekkeelta, ja onnittelevat häntä, aivan kuin hän olisi pelastunut kuolemanvaarasta. Mutta kerran pettyneenä hän ei anna tämän myöhästyneen kansan riemuhuudon: »Eläköön kuningatar!» pettää itseään. Hänellä on kyyneleet silmissään sanoessaan madame Neckerille: »Minä tiedän, että he tulevat pakottamaan meidät, kuninkaan ja minut, lähtemään Pariisiin, ja he tulevat kantamaan keihästensä kärjissä henkivartijoidemme päitä.»

Marie Antoinette on vaistonnut oikein. Kumarrukseen kansa ei enää tyydy. Mieluummin se kivi kiveltä ja ruutu ruudulta on särkevä tämän talon kuin luopuva tahdostaan. Turhaan eivät kerhot ole panneet liikkeelle tätä jättiläiskoneistoa, turhaan eivät nämä tuhannet ole kuutta tuntia marssineet sateessa. Jo paisuu murina uudestaan arveluttavasti, jo osoittautuu suojaksi saapunut kansalliskaarti varsin taipuvaiseksi hyökkäämään yhdessä kansanjoukkojen kanssa linnaan. Silloin hovi vihdoinkin antaa myöden. Parvekkeelta ja ikkunoista heitetään alas kirjoitettuja paperilippusia, joissa ilmoitetaan kuninkaan päättäneen muuttaa perheineen Pariisiin. Enempää ei kansa ole tahtonut. Nyt sotilaat panevat pois kiväärinsä, upseerit sekaantuvat kansan joukkoon, syleillään, riemuitaan, huudetaan, liput liehuvat joukon yläpuolella, kiireesti lähetetään keihäät verisine päineen edeltäpäin Pariisiin. Tämä uhkaus ei enää ole tarpeen.

Kello kahdelta iltapäivällä linnan suuret kullatut ristikkoportit avataan. Jättiläismäiset kuuden hevosen vaunut vetävät kuninkaan, kuningattaren ja koko perheen epätasaista katukiveystä pitkin Versailles’ista ikiajoiksi. Kokonainen maailmanhistorian luku, kuninkaallisen itsevaltiuden vuosituhat Ranskassa on lopussa.

Rankkasateessa, vihurin myrskytessä vallankumous oli lokakuun 5 päivänä lähtenyt taisteluun noutamaan kuningastaan. Sen voittoa lokakuun 6 päivänä tervehtii säteilevä päivä. Ilma on syksyisen kirkas, taivas kuin sinistä silkkiä, ei tuulenhenkäyskään liikahduta puiden kullanvärisiä lehtiä; on kuin luonto uteliaana pidättäisi henkeään katsellessaan tätä vuosisatoihin näkemätöntä näytelmää, kuinka kansa vie pois kuninkaansa. Sillä millainen näytelmä onkaan tämä Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in paluu pääkaupunkiinsa! Puolittain hautajaiskulkue, puolittain laskiaisilveily, yksinvallan maahanpanijaiset ja kansan karnevaalit. Ja ennen kaikkea, mikä uusimuotinen, kummallinen etiketti onkaan nyt päässyt valtaan! Kalunoidut esijuoksijat eivät kuten tavallisesti riennä kuninkaan vaunujen edellä, haukankantajat raudikoillaan ja henkivartijat nauhatakeissaan eivät ratsasta oikealla ja vasemmalla puolella, aateli ei loistopuvuissaan ympäröi juhlavaunuja, vaan likainen, järjestymätön virta kuljettaa keskessään surullisia vaunuja kuin haaksirikkoista laivanhylkyä. Etunenässä kulkee kansalliskaarti tuhruisissa univormuissa, ei rivistöissä, vaan käsikynkässä, piippu suussa nauraen ja laulaen, jokaisella leivänpala pistimensä kärjessä. Sekaisin heidän joukossaan naiset, hajareisin istuen tykkien päällä, ystävällisten rakuunain kanssa satulassa tai kulkien jalan, työmiesten ja sotilasten käsipuolessa, aivan kuin oltaisiin menossa tanssiin. Heidän jäljessään ratisevat vaunut, joissa on jauhoja kuninkaallisista varastoista, rakuunain vartioimina, ja lakkaamatta ratsastelee kulkueen edessä edestakaisin, hymyilevin suin katselijoille huudellen, sapelia heiluttaen ja fanaattisena amatsoonien johtajatar, Théroigne de Méricourt. Keskellä tätä kuohuvaa melua uivat pölynharmaina surkeat synkät vaunut, joissa istuvat yhteenahdettuina Ludvig XVI, Ludvig XIV:n jälkeläinen ja Marie Antoinette, Maria Teresian traagillinen tytär, heidän lapsensa ja opettajattarensa, uutimet puoleksi alaslaskettuina. Heitä seuraavat yhtä murheellisesti hölköttäen kuninkaallisten prinssien, hovin, edustajien ja harvojen uskollisina pysyneiden ystävien vaunut, Ranskan vanha mahti, jonka on temmannut mukaansa uusi, joka tänään ensi kerran koettelee vastustamattomuuttaan.

Kuusi tuntia kestää tämä ruumismatka Versailles’ista Pariisiin. Kaikista taloista tungeksii matkalla ihmisiä liittyäkseen joukkoon. Mutta katselijat eivät kohota kunnioittavasti hattuaan niin häpeällisesti voitettujen edessä, he vain uteliaina seisovat ja katselevat mykkinä, jokainen tahtoo nähdä kuninkaan ja kuningattaren nöyryytettyinä. Voitonriemuisin huudoin näyttävät naiset saalistaan: »Me tuomme heidät takaisin, leipurin, vaimon ja pienen leipuripojan. Nyt on nälkä lopussa.» Marie Antoinette kuulee kaikki nämä vihan ja pilkan huudot ja painautuu syvälle vaunuunsa ollakseen mitään näkemättä ja jäädäkseen näkymättömäksi. Hänellä on silmät ummessa, kenties hän muistelee tämän pitkän kuusituntisen matkan kestäessä lukemattomia muita, iloisia ja keveitä matkoja tällä samalla tiellä, kahdenkesken madame de Polignac’in kanssa matkatessaan kabrioletissa naamiaisiin, oopperaan, illallisiin ja takaisin aamuhämärissä. Kenties hän myös katseellaan kaartilaisten joukosta etsii sitä, joka valepukuisena ratsain saattaa kulkuetta, Ferseniä, ainoata todellista ystävää. Kenties hän ei ajattele mitään ja on vain uupunut, lopussa, sillä hitaasti, hitaasti vierivät vaunut ja peruuttamattomasti, sen hän tietää, turmiota kohti.

Vihdoin monarkian ruumissaatto pysähtyy Pariisin porteille: täällä odottaa poliittisesti kuolleita vielä juhlallinen viimeinen siunaus. Lepattavien soihtujen valossa pormestari Bailly ottaa vastaan kuninkaan ja kuningattaren ja ylistää »ihanaksi päiväksi» tätä lokakuun 6 päivää, joka tekee Ludvigin ainiaaksi alamaistensa alamaiseksi. »Mikä ihana päivä», hän sanoo painokkaasti, »kun pariisilaiset saavat pitää kaupungissaan Teidän Majesteettinne ja kuninkaallisen perheen.» Yksinpä tunteeton kuningaskin tuntee tämän piston elefantinnahassaan, hän lausuu lyhyesti torjuen: »Toivon, hyvä herra, että minun täälläoloni on tuova mukanaan rauhan, yksimielisyyden ja lakien alle alistumisen.» Mutta vieläkään ei kuolettavan väsyneiden anneta päästä lepoon. Vielä heidän täytyy tulla Kaupungintaloon, jotta koko Pariisi voisi katsella saalistaan. Bailly välittää kuninkaan sanat: »Olen aina tyydytyksellä ja luottamuksella rakkaan Pariisini asukasten keskuudessa», mutta unohtaa tällöin toistaa sanan »luottamuksella». Yllättävällä mielenmaltilla kuningatar huomaa poisjättämisen. Hän oivaltaa, kuinka tärkeätä on käyttämällä sanaa »luottamus» asettaa kapinalliselle kansalle velvoituskin. Kuuluvasti hän palauttaa mieleen, että kuningas on myöskin ilmaissut luottamuksensa.

»Te kuulette, hyvät herrat», sanoo Bailly nopeasti mukautuen tilanteeseen, »se on vielä paremmin sanottu, kuin jos itse olisin sen sanonut.»

Lopuksi noudetaan kotiinpakotetut ikkunoiden ääreen. Oikealta ja vasemmalta pidetään soihtuja lähellä heidän kasvojaan, jotta kansa voisi olla varma siitä, ettei heille ole tuotu Versailles’ista mitään valepukuisia nukkeja, vaan todellakin kuningas ja kuningatar. Ja kansa on odottamattomasta voitostaan aivan hurmioitunut, aivan hullaantunut: miksikä ei nyt voitaisi olla jalomielisiä? Pitkään aikaan kuulumaton huuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» kajahtaa yhä uudelleen ja uudelleen yli Grève-torin, ja palkinnoksi saavat Ludvig XVI ja Marie Antoinette nyt ilman sotilasvartiostoa ajaa Tuilerioihin vihdoinkin lepäämään tämän hirvittävän päivän jälkeen ja miettimään, miten syvälle se on heidät syössyt.

Tomuiset, hehkuvat vaunut pysähtyvät pimeän, aution linnan edustalle. Sitten Ludvig XIV:n päivien, sataanviiteenkymmeneen vuoteen ei hovi ole asunut kuningasten vanhassa residenssissä Tuilerioissa; autioina ovat huoneet, huonekalut on viety pois, puuttuu vuoteita ja lamppuja, ovet eivät sulkeudu, kylmänä puhaltaa viima särkyneiden ikkunaruutujen läpi. Kaikessa kiireessä koetetaan lainattujen kynttilöiden valossa tuota pikaa improvisoida vuoteet meteorintapaisesti taivaasta pudonneelle kuningasperheelle. »Kuinka rumaa kaikki täällä onkaan, äiti», sanoo sisäänastuessaan puoliviidettävuotias dauphin, joka on kasvanut Versaillesin ja Trianonin loistossa ja tottunut hohtaviin kandelaabereihin ja säihkyviin peileihin, rikkauteen ja komeuteen. »Lapseni», vastaa kuningatar, »täällä asui Ludvig XIV ja oli tyytyväinen. Emme saa olla vaateliaampia kuin hän.» Mutta vähääkään valittamatta Ludvig Välinpitämätön tyytyy epämukavaan vuoteeseensa. Hän haukottelee ja sanoo unisena toisille: »Jokainen etsiköön itselleen makuupaikan, mistä voi. Mitä minuun tulee, olen tyytyväinen.»

Marie Antoinette sitävastoin ei ole tyytyväinen. Hän ei milloinkaan voi pitää tätä taloa, jota hän ei ole vapaasti valinnut, muuna kuin vankilana, ei milloinkaan unohtaa, millä nöyryyttävällä tavalla hänet on tänne raahattu. »Ei milloinkaan tulla uskomaan», hän kirjoittaa kynä lentäen uskolliselle Mercylle, »mitä viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina on tapahtunut. Mitä sanotaankin, ei mikään ole liioittelua, vaan päinvastoin se jää kauaksi jälkeen siitä, mitä olemme nähneet ja kärsineet.»

ITSETUTKISTELUA

Vuonna 1789 vallankumous ei ole ensinkään tietoinen omasta voimastaan, vielä se usein pelästyy omaa rohkeuttaan: niin tälläkin kertaa; kansalliskokous, Pariisin kaupunginvaltuusto, koko porvaristo, jotka sisimmässään vielä ovat vilpittömästi kuninkaalle uskollisia, ovat kaikki pikemminkin kauhuissaan amatsoonilauman kaappauksesta, joka on saattanut kuninkaan turvattomana heidän käsiinsä. Hävyntunteesta he tekevät kaiken mahdollisen hälventääkseen tämän raa’an väkivallanteon laittomuutta, yksimielisesti he yrittävät muuntaa kuningasperheen poisviemisen perästäpäin »vapaaehtoiseksi» siirtymiseksi. Liikuttavalla tavalla he kilvan sirottelevat mitä kauneimpia ruusuja kuninkaallisen arvovallan haudalle, salaa toivoen niiden voivan peittää sen seikan, että monarkia todellisuudessa lokakuun 6 päivästä lähtien oli ikiajoiksi kuollut ja haudattu. Lähetystö seuraa toistaan vakuuttamaan kuninkaalle syvää uskollisuuttaan. Parlamentti lähettää kolmekymmentä jäsentä, Pariisin maistraatti tekee kunnioittavan käynnin, pormestari tekee syvän kumarruksen Marie Antoinette’in edessä lausuen: »Kaupunki on onnellinen nähdessään Teidät kuninkaittensa palatsissa, ja toivoo, että kuningas ja Teidän Majesteettinne tulette osoittamaan sille sen armon, että valitsette sen vakinaiseksi asuinpaikaksenne.» Yhtä kunnioittavaksi osoittautuu Suuri Kamari, yliopisto, laskuneuvosto, kruununneuvosto, vihdoin lokakuun 20 päivänä koko kansalliskokous, ja ikkunoiden edustalla tungeksii joka päivä suuria ihmisjoukkoja huutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!» Kaikki tekevät voitavansa ilmaistakseen hallitsijalle ilonsa hänen »vapaaehtoisesta muutostaan». Mutta Marie Antoinette, kykenemättömänä kuten aina teeskentelemään, ja hänelle kuuliainen kuningas haraavat inhimillisesti tosin ymmärrettävällä, mutta poliittisesti täysin järjettömällä itsepintaisuudella tätä tosiasioiden kaunomaalailua vastaan. »Voisimme olla jokseenkin tyytyväisiä, jos voisimme unohtaa, millä tavalla olemme joutuneet tänne», kirjoittaa kuningatar lähettiläs Mercylle. Mutta todellisuudessa hän ei voi eikä tahdo ensinkään sitä unohtaa. Hän on kärsinyt liiaksi häpeää, hänet on väkivallalla raahattu Pariisiin, hänen Versaillesin linnansa on vallattu, hänen henkivartijansa ovat surmatut kansalliskokouksen, kansalliskaartin liikahduttamatta sormeakaan. Hänet on väkivallalla suljettu Tuilerioihin, koko maailman tulee saada tietää tästä yksinvaltiaan pyhien oikeuksien häpäisystä. Keskeymättä molemmat tarkoituksellisesti alleviivaavat omaa tappiotaan: kuningas luopuu metsästyksestään, kuningatar ei käy koskaan teatterissa, he eivät näyttäydy kaduilla, he eivät lähde ajelulle ja laiminlyövät siten tärkeän mahdollisuuden tehdä itsensä Pariisissa jälleen kansanomaisiksi. Tämä uhmainen itseensäsulkeutuminen taas luo vaarallisen ennakkopäätöksen. Sillä kun hovi selittää kärsineensä väkivaltaista kohtelua, se tekee kansan vakuuttuneeksi mahdistaan; sillä, että kuningas alati julistaa olevansa heikompi, hän todella tuleekin sellaiseksi. Ei kansa, ei kansalliskokous kaivanut Tuileriojen ympärille näkymättömiä vallihautoja, vaan kuningas ja kuningatar, he itse järjettömässä uhmassaan muuttavat toistaiseksi vielä kiistämättömän vapautensa vankeudeksi.

Mutta joskin hovi niin pateettisesti pitää Tuilerioja vankilana, pitää sen kuitenkin olla sellaisenakin kuninkaallinen. Jo seuraavina päivinä tuovat jättiläismäiset vaunut huonekaluja Versailles’ista, nikkarit ja verhoilijat naputtelevat myöhään yöhön huoneissa. Pian kokoontuvat uuteen residenssiin vanhat hovivirkailijat, mikäli he eivät ole katsoneet paremmaksi siirtyä maasta, koko liuta kamaripalvelijoita, lakeijoja, kuskeja ja kokkeja täyttää palvelusväen asumukset. Vanhat livreet hohtavat jälleen käytävissä, kaikki kuvastaa Versailles’ia ja myöskin hovimenot on koskemattomina siirretty tänne; ainoana erotuksena voidaan korkeintaan huomata, että ovien edustalla erotettujen aatelisten henkikaartilaisten tilalla nyt Lafayette’in porvarikomppaniat pitävät vahtia.

Tuileriojen ja Louvre’in jättiläismäisissä huoneriveissä kuninkaallinen perhe asuu vain aivan harvoissa huoneissa, sillä ei haluta enää pitää mitään juhlia, mitään tanssiaisia ja naamiaisia, ei mitään huomionherättämistä ja tarpeetonta loistoa. Vain puutarhaan päin oleva (vuonna 1870 kommuunin aikana poltettu ja sen jälkeen jälleenrakentamaton) osa Tuilerioista pannaan kuntoon kuninkaallista perhettä varten: yläkerroksessa kuninkaan makuuhuone ja vastaanottohuone, makuuhuone hänen sisarilleen, kullekin lapsista yksi huone ja pieni salonki. Alakerroksessa pannaan kuntoon Marie Antoinette’in makuuhuone, vastaanottohuone ja pukeutumishuone sekä biljaardihuone ja ruokasali. Lukuunottamatta varsinaisia portaita ovat molemmat kerrokset lisäksi yhdistetyt keskenään pienillä, uusilla portailla. Ne johtavat pohjakerroksessa olevista kuningattaren huoneista dauphinin ja kuninkaan huoneisiin; ja yksinomaan kuningattarella ja lasten opettajatarella on avain tähän välioveen.

Jos tarkastaa tämän järjestelyn suunnitelmaa, herättää huomiota yksi seikka: Marie Antoinette’in epäilemättä itsensä järjestämä eristäytyminen muusta perheestä. Hän nukkuu ja asuu yksin, ja hänen makuuhuoneensa ja vastaanottohuoneensa sijaitsevat niin, että kuningatar aina voi näkemättömänä ottaa vastaan vieraita näiden tarvitsematta käyttää julkisia portaita ja pääsisäänkäytävää. Pian näiden toimenpiteiden tarkoitus on ilmenevä ja samaten etu siitä seikasta, että kuningatar aina voi mennä yläkerrokseen, samalla kuin hän itse puolestaan on suojattu kaikilta yllätyksiltä palvelijoiden, vakoilijoiden ja kansalliskaartilaisten (ja kenties myös kuninkaan) taholta. Vankeudessakin hänen »desinvolturansa» puolustaa viimeiseen hengenvetoon asti persoonallisen vapauden viimeisiäkin tähteitä.

Vanha linna pimeine käytävineen, joita yötä päivää savuavat öljylamput vaivoin valaisevat, kiemurtelevine näkinkieräportaineen, täpötäysine palvelijanhuoneilleen ja ennen kaikkea alinomaisine kansan kaikkivaltiuden todistajineen, vartioivine kansalliskaartilaisineen, ei sinänsä ole mikään miellyttävä olinpaikka; ja kuitenkin kuninkaallinen perhe kohtalon yhteentunkemana viettää täällä rauhallisempaa, intiimimpää ja kenties mukavampaakin elämää kuin Versaillesin prameassa kivilaatikossa. Aamiaisen jälkeen kuningatar antaa tuoda lapsensa luokseen, sitten hän menee kuulemaan messua ja jää huoneeseensa yksikseen yhteiseen päivälliseen asti. Tämän jälkeen hän pelaa puolisonsa kanssa biljaardierän, mikä viimeksimainitulle on heikkona voimistelullisena korvauksena metsästysretkille, joita ilman hänen nyt mielipahakseen täytyy olla. Sitten Marie Antoinette vetäytyy kuninkaan lukiessa tai nukkuessa jälleen takaisin huoneisiinsa neuvotellakseen uskottujen ystäviensä, Fersenin, prinsessa Lamballe’in ja muiden kanssa. Illallisen jälkeen kokoontuu suureen salonkiin koko perhe: kuninkaan veli Provence’in kreivi rouvineen, jotka asuvat Luxemburg-palatsissa, vanhat tädit ja muutamat harvat uskolliset ystävät. Puoli yhdeltätoista valot sammuvat, kuningas ja kuningatar menevät makuuhuoneisiinsa. Tässä hiljaisessa, säännöstellyssä pikkuporvarillisessa päiväjärjestyksessä ei ole mitään vaihtelua, ei mitään juhlia eikä minkäänlaista komeutta. Mademoiselle Bertain, muotitaituri, saa tuskin koskaan enää käskyn saapua linnaan, jalokivikauppiasten aika on ohi, sillä Ludvig XVI:n täytyy nyt käyttää rahansa tärkeämpiin tarkoituksiin, lahjomiseen ja salaisiin poliittisiin tehtäviin. Ikkunoista näkee puutarhaan, jossa on syksy ja lehdet putoilevat aikaisin puista: aika vierii nyt nopeasti, aika, joka ennen kuningattaresta kulki liian hitaasti. Nyt hänen ympärillään vihdoinkin on hiljaisuus, jota hän tähän asti on pelännyt, nyt hänellä on ensi kerran tilaisuutta vakavaan ja selkeään harkintaan.

Lepo on luova elementti. Se kokoaa, se puhdistaa, se järjestää sisäiset voimat, se yhdistää jälleen sen, minkä hurja liike on hajoittanut. Samoin kuin ravistetussa pullossa, joka pannaan maahan, raskas erottuu keveästä, samoin sekoitetussa olemuksessa hiljaisuus ja ajattelu kristallisoivat luonteen selvemmin esiin. Olosuhteiden väkivaltaisesti pakottamana itsetutkisteluun Marie Antoinette alkaa löytää itsensä. Nyt vasta käy selväksi, ettei tälle kevytveriselle, pintapuoliselle ja kevytmieliselle luonteelle ollut mikään ollut niin turmiollista kuin se seikka, että kohtalo oli antanut hänelle kaiken niin helpolla; juuri nämä elämän ansaitsemattomat lahjat köyhdyttivät hänet sisäisesti. Liian aikaisin ja liian ylenpalttisesti oli kohtalo häntä hemmoitellut, hänen osakseen oli ilman vähintäkään ponnistusta tullut ylhäinen syntyperä ja vielä ylhäisempi asema; niinpä hän luuli, ettei hänen tarvinnut ponnistaa voimiaan, hänen tarvitsi vain saada elää miten halusi, ja kaikki näytti olevan kohdallaan. Ministerit ajattelivat, kansa teki työtä, pankkimiehet maksoivat kaiken hänen mukavuutensa, ja tuo hemmoiteltu nainen otti vastaan kaiken ajattelematta ja kiittämättä. Nyt vasta, kun hänelle asetettiin ennenkuulumaton vaatimus, että hänen piti puolustaa kaikkea tätä, kruunuaan, lapsiaan, omaa henkeään historian suurenmoisinta kapinaa vastaan, hän itsestään etsii vastarinnan voimia ja noutaa äkkiä omasta olemuksestaan käyttämättömiä älyn ja tarmon varastoja. Murros on vihdoinkin tapahtunut. »Vasta onnettomuudessa tietää, kuka on», tämä kaunis, tämä järkyttynyt ja järkyttävä lause välähtää äkkiä esiin eräässä hänen kirjeessään. Neuvojilla, äidillä, ystävillä ei vuosikymmeniin ole ollut mitään vaikutusta tähän uhmaiseen sieluun. Ne olivat liian aikaisia opetuksia hänelle, joka ei tahtonut mitään oppia. Kärsimys on Marie Antoinette’in ensimmäinen todellinen opettaja, ainoa, jolta tuo muuten kovakorvainen otti opetusta.

Onnettomuuden mukana alkaa uusi ajanjakso tämän merkillisen naisen sisäelämässä. Mutta onnettomuus ei oikeastaan milloinkaan muuta luonnetta, se ei puserra siihen mitään uusia aineksia; se kehittää vain aikoja sitten olemassa olevia taipumuksia. Marie Antoinette ei tule — se olisi erheellinen käsitys — yht’äkkiä älykkääksi, toimeliaaksi, tarmokkaaksi ja elinvoimaiseksi näinä viimeisen kamppailun vuosina: kaikki tämä oli ituna olemassa alusta pitäen, hän ei vain eräänlaisen salaperäisen sielunvelttouden, eräänlaisen lapsellisen aistien leikkiväisyyden vuoksi ollut tehnyt tehokkaaksi tätä persoonallisuutensa olemuspuolta; hän oli tähän asti vain leikkinyt elämällä — se ei vaadi mitään voimaa — eikä koskaan taistellut sen kanssa; vasta nyt, suuren taisteluhaasteen jälkeen, kaikki nämä energiat hioutuvat aseiksi. Marie Antoinette alkaa ajatella ja harkita vasta, kun hänen täytyy ajatella. Hän tekee työtä, koska hänen on pakko tehdä työtä. Hän kohoaa, koska kohtalo pakottaa hänet olemaan suuri, jottei ylivoima surkeasti rusentaisi häntä kuoliaaksi. Tuilerioissa alkaa nyt täydellinen muutos hänen ulkonaisessa ja sisäisessä elämässään. Sama nainen, joka kahteenkymmeneen vuoteen ei voinut tarkkaavaisesti kuulla loppuun ainoatakaan lähettilään esitystä, joka ei lukenut kirjettä muuten kuin hutiloiden eikä milloinkaan lukenut kirjaa, joka ei välittänyt muusta kuin pelistä, urheilusta, muodista ja sentapaisista mitättömyyksistä, muuttaa kirjoituspöytänsä valtiokansliaksi, huoneensa diplomaattiseksi kabinetiksi. Hän neuvottelee — puolisonsa asemesta, jonka nyt kaikki suuttuneina työntävät syrjään parantumattomana raukkana, — kaikkien ministerien ja lähettilästen kanssa, hän valvoo heidän toimenpiteitään, laatii heidän kirjeensä. Hän oppii salakirjoituksen ja keksii mitä merkillisimpiä salaisen tiedoituksen tekniikkoja voidakseen diplomaattista tietä neuvotella ulkomaisten ystäviensä kanssa; milloin käytetään sympateettista mustetta, milloin tiedonannot lukujärjestelmän avulla salakuljetetaan aikakauskirjoissa ja suklaarasioissa vartioston läpi; jokainen sana on huolellisesti punnittava, jotta se olisi vihityille selvä ja ulkopuolisille käsittämätön. Ja tämän kaiken hän tekee yksin, ilman auttajaa, ilman sihteeriä, vakoilijat oven edessä ja omassa huoneessakin: ei tarvittaisi muuta kuin kiinnisaatu kirje, ja hänen miehensä, hänen lapsensa olisivat hukassa. Ruumiilliseen uupumukseen asti työskentelee sellaiseen työhön milloinkaan tottumaton nainen. »Olen jo aivan väsynyt kirjoittelusta», hän vaikeroi kerran kirjeessä, ja toisen kerran: »En enää näe, mitä kirjoitan.»

Ja edelleen tapahtuu muuan erittäin merkityksellinen sielullinen muutos: Marie Antoinette oppii vihdoinkin oivaltamaan vilpittömien neuvonantajien tärkeyden, hän luopuu järjettömästä tavastaan itsenäisesti, kädenkäänteessä, ensi katsomalta ratkaista poliittisia asioita. Kun hän ennen aina haukotustaan pidättäen otti vastaan hiljaisen, harmaatukkaisen lähettiläs Mercyn ja huokaisi silminnähtävästi helpotuksesta, kun tuo vaivalloinen pedantti sulki oven jälkeensä, hän nyt häpeissään koettaa saavuttaa tämän liian kauan aliarvioimansa, rehellisen ja kokeneen miehen suosion: »Mitä onnettomampi olen, sitä enemmän tunnen olevani mitä syvimmässä kiitollisuuden velassa ystävilleni», tässä inhimillisessä äänensävyssä hän nyt kirjoittaa äitinsä vanhalle ystävälle, tai: »Olen jo kärsimätön löytämään hetken, jolloin jälleen voin vapaasti puhua Teille ja nähdä Teidät ja vakuuttaa Teille kaikkia niitä tunteita, joita niin täydellä syyllä tunnen Teitä kohtaan koko elämäni ajan.» Kolmannellakymmenennelläviidennellä ikävuodellaan hän vihdoinkin on huomannut, mihin erikoinen kohtalo oli hänet valinnut: ei kilpailemaan muiden kauniiden, kokettien ja henkisesti keskinkertaisten naisten kanssa muodin lyhytaikaisista voitoista, vaan osoittautuakseen jälkimaailman pysyvän, taipumattoman katseen edessä kaksinkertaisesti asemansa arvoiseksi: kuningattarena ja Maria Teresian tyttärenä. Hänen ylpeytensä, joka tähän asti on ollut vain hemmoitellun tytön pikkuista lapsenylpeyttä, kohdistuu nyt päättäväisenä tehtävään osoittautua suuren ajan keskellä suureksi ja rohkeaksi maailman silmissä. Hän ei enää taistele henkilökohtaisesta, ei vallasta tai onnestaan yksityisihmisenä: »Mitä tulee meihin itseemme, tiedän, että jokainen onnen mahdollisuus on mennyt, mitä tapahtuneekin. Mutta kuninkaan velvollisuutena on kärsiä muiden puolesta ja sen me täytämme hyvin. Tulkoon se kerran tulevaisuudessa tunnustetuksi.» Myöhään, mutta sielunsa pohjia myöten Marie Antoinette on käsittänyt, että hänet on määrätty tulemaan historialliseksi hahmoksi, ja tämä yliajallinen vaatimus lisää valtavasti hänen voimiaan. Sillä kun ihminen lähestyy omaa syvyyttään, kun hän on päättänyt kaivaa esiin sisimmän persoonallisuudestaan, hän omassa veressään herättää eloon kaikkien esi-isiensä varjomaiset voimat. Se seikka, että hän on habsburgitar, ikivanhan keisarikunnian jälkeläinen ja perillinen, Maria Teresian tytär, nostaa tämän heikon, epävarman naisen yhdellä iskulla maagillisesti oman itsensä yläpuolelle. Hän tuntee olevansa velvoitettu olemaan »digne de Marie Thérèse», äitinsä arvoinen, ja sanasta »rohkeus» tulee hänen kuolemansinfoniansa johtoaihe. Yhä uudelleen hän toistaa, ettei »mikään voi murtaa hänen rohkeuttaan»; kun hän Wienistä saa tiedon, että hänen veljensä Josef on hirvittävässä kuolinkamppailussaan miehisen päättäväisenä säilyttänyt ryhtinsä aina viimeiseen hetkeen asti, silloin hän tuntee kuin profeetallisen kehoituksen ja vastaa elämänsä itsetietoisimmalla sanalla: »Uskallan sanoa, että hän on kuollut minun arvoni mukaisesti.»

Tämä ylpeys, jota Marie Antoinette kantaa kuin lippua korkealla maailman nähden, maksaa tosin hänelle enemmän, kuin muut voivat aavistaa. Sillä syvimmältään tämä nainen ei ole ylpeä eikä voimakas, ei mikään sankaritar, vaan hyvin naisellinen nainen, alttiuteen ja hellyyteen eikä taisteluun syntynyt. Sen rohkeuden, jota hän osoittaa, tulee vain tehdä muut rohkeiksi; hän itse ei sisimmässään enää usko parempiin aikoihin. Hän on tuskin ehtinyt palata huoneisiinsa, kun hänen käsivartensa herpoavat väsyneinä, hänen käsivartensa, joilla hän maailman edessä kannattaa ylpeyden lippua. Melkein aina Fersen tapaa hänet kyynelten vallassa; nämä lemmenhetket määrättömästi rakastetun ja vihdoinkin löydetyn ystävän kanssa eivät missään kohdin muistuta galantteja leikkejä, vaan tämän itsensäkin liikuttuneen miehen täytyy koota kaikki voimansa varjellakseen rakastamaansa naista uupumukselta ja alakuloisuudelta, ja juuri tämä, hänen onnettomuutensa, herättää rakastavassa miehessä syvimmän tunteen. »Hän itkee usein», Fersen kirjoittaa sisarelleen, »ja on hyvin onneton. Kuinka minun täytyykään häntä rakastaa!» Viimeiset vuodet ovat olleet liian kovat tälle herkkäuskoiselle sydämelle. »Olemme nähneet liian paljon hirvittävää ja liian paljon verta voidaksemme enää milloinkaan olla onnellisia.» Mutta yhä uudelleen nousee turvatonta vastaan viha, eikä hänellä ole enää muuta puolustajaa kuin omatuntonsa. »Minä haastan koko maailman osoittamaan jonkin tekemäni todellisen vääryyden», hän kirjoittaa, tai: »Oikeudenmukaista tuomiota odotan tulevaisuudelta, ja se auttaa minua kestämään kaikki kärsimykseni. Niitä, jotka epäävät sen minulta, halveksin liiaksi viitsiäkseni ajatella heitä.» Ja kuitenkin hän vaikeroi: »Kuinka tällaisella sydämellä voi elää tällaisessa maailmassa!» Ja voi huomata, että monestikin tuolla epätoivoisella naisella on jäljellä vain se yksi toivomus, että kaikki pian loppuisi. »Jospa se, mitä me nyt teemme ja kärsimme kerran voisi tehdä meidän lapsemme onnellisiksi! Tämä on ainoa toivomus, minkä vielä suon itselleni.»

Tämä lapsiin kohdistuva ajatus on ainoa, minkä Marie Antoinette vielä uskaltaa yhdistää »onni» sanaan. »Jos ylimalkaan vielä voisin olla onnellinen, olisin sitä molempien lasteni kautta», hän kerran huoahtaa, ja toisen kerran: »Kun olen hyvin suruissani, otan pienen poikani syliini», ja jälleen toisen kerran: »Olen koko päivän yksinäni, ja lapseni ovat ainoana lohdutuksenani. Pidän heitä niin paljon kuin mahdollista ympärilläni.» Kaksi niistä neljästä, joille hän on antanut elämän, on häneltä kuollut, nyt suuntautuu hänen padottu, ennen koko maailmalle kevytmielisesti avoinna ollut rakkautensa näihin molempiin jäljelle jääneisiin epätoivoisen intohimoisena. Varsinkin dauphin tuottaa hänelle paljon iloa, koska hän on roteva, iloinen, viisas ja herttainen, »chou d’amour» [Sydänkäpynen], kuten hän rakastuneena hänestä sanoo; mutta kuten kaikki muutkin tunteet, ovat tuossa kovia kokeneessa naisessa mieltymykset ja hellyydentunteetkin vähitellen tulleet selvänäköisiksi. Joskin hän jumaloi poikaa, hän ei silti suo hänelle mitä vapauksia hyvänsä. »Meidän hellyytemme tätä lasta kohtaan tulee olla ankara», hän kirjoittaa kotiopettajattarelleen. »Me emme saa unohtaa, että me hänessä kasvatamme kuningasta.» Ja kun hän madame Polignac’in sijasta luovuttaa poikansa uudelle kasvattajattarelle, madame de Tourzel’ille, hän kirjoittaa tämän johdosta psykologisen kuvauksen, jossa yhdellä kertaa häikäisevinä osoittautuvat hänen kaikki tähän asti salaan jääneet kykynsä, hänen kykynsä arvostella ihmisiä ja hänen sielullinen vaistonsa. »Poikani on kaksi päivää vaille neljä vuotta neljä kuukautta vanha», hän kirjoittaa. »En puhu hänen ruumiistaan ja ulkomuodostaan, sen itse näette. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä, mutta kehdossa herätti huomiota, että hänen hermonsa olivat erinomaisen herkät ja että pieninkin epätavallinen melu vaikutti häneen. Hänen ensimmäiset hampaansa tulivat myöhään, mutta ilman sairautta ja välikohtauksia, vasta saadessaan viimeisen, luullakseni kuudennen, hänellä oli kouristuskohtaus. Sen jälkeen sellaisia kouristuskohtauksia on esiintynyt vain kaksi kertaa, toinen 1787:n ja 1788:n välisenä talvena, toinen rokotuksen yhteydessä; mutta jälkimmäinen oli hyvin vähäpätöinen. Hänen hermojensa suuri herkkyys aiheuttaa, että jokainen melu, johon hän ei ole tottunut, pelästyttää häntä; niin esimerkiksi hän pelkää koiria, koska hän on niiden kuullut haukkuvan läheisyydessään. En ole milloinkaan pakottanut häntä katselemaan koiria, koska luulen, että sitä mukaa kuin hänen järkensä kasvaa, on hänen pelkonsa itsestään häviävä. Kuten kaikki voimakkaat ja rotevat lapset hän on hyvin ylimielinen ja erittäin kiivas äkillisissä vihanpuuskissaan; siitä huolimatta hän on hyvä, herkkä ja herttainen lapsi, jos hän ei ole uhmansa vallassa. Hänellä on hyvin suuri itseluottamus, joka tulevaisuudessa voi kääntyä hänelle eduksi, jos sitä ohjataan oikein. Ennenkuin hän on alkanut tuntea luottamusta johonkin, hän osaa pysyä aisoissa, jopa salata kärsimättömyytensä ja vihansa voidakseen näyttää kiltiltä ja rakastettavalta. Hän on erittäin luotettava, jos hän on luvannut jotakin, mutta hän on lörpöttelevä, toistaa mielellään, mitä hän on kuullut sanottavan, ja lisää usein silti haluamatta valehdella siihen jotakin, mitä hänen mielikuvituksensa on saanut hänen uskomaan. Tämä on hänen suurin vikansa ja se kohta, jossa häntä ehdottomasti täytyy oikaista. Muuten hän on, kuten jo sanoin, hyvä lapsi, ja herkkätuntoisuudella ja samanaikaisella tarmolla voi häntä olematta liian ankara helposti ohjata ja aina saada hänet tekemään kaikkea. Ankaruus tekisi hänet uppiniskaiseksi, koska hänellä ikäisekseen on paljon luonteenlujuutta. Tahdon vain mainita erään esimerkin: aikaisimmasta lapsuudesta asti sana ’anteeksi’ on aina häntä ärsyttänyt. Hän tekee ja sanoo kaiken, mitä häneltä vaaditaan, kun hän on väärässä, mutta sanat ’pyydän anteeksi’ hän lausuu vain kyynelsilmin ja uskomattoman vaivaantuneena. Alusta alkaen lapseni ovat kasvatetut osoittamaan minulle suurta luottamusta, ja sanomaan minulle, jos he ovat tehneet jotakin pahaa. Tämä tulee siitä, että silloinkin, kun torun heitä, en koskaan ole olevinani suuttunut, vaan aina vain ikäänkuin loukattu ja suruissani siitä, mitä he ovat tehneet. Olen opettanut heidät siihen, että kaikki, minkä kerran olen sanonut, jokainen ’jaa’ tai ’ei’ on peruuttamaton; mutta minä mainitsen heille aina ratkaisuihini syyn, joka on heidän ikäiselleen käsitettävä, jotteivät he luulisi, että se minun puoleltani on pelkkä oikku. Poikani ei vielä osaa lukea ja oppii hyvin hitaasti; hän on liian hajamielinen ponnistaakseen voimiaan. Hänellä ei ole aavistustakaan korkeasta asemastaan, ja toivon suuresti, että näin tulisi olemaan. Lapsemmehan saavat kuitenkin kyllin aikaisin tietää, keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan suuresti ja täydestä sydämestään; aina kun jokin huvittaa häntä, joko meneminen jonnekin tai kun hän saa lahjan, hänen ensi ajatuksensa on pyytää samaa sisarelleenkin. Luonnostaan hän on iloinen, ja hänen terveydelleen on tarpeellista olla paljon ulkoilmassa...»

Jos tämän äidin asiakirjan asettaa aikaisempien naisen kirjeitten rinnalle, voisi tuskin uskoa niitä saman käden kirjoittamiksi, niin etäällä on uusi Marie Antoinette aikaisemmasta, yhtä etäällä kuin onnettomuus on onnesta, epätoivo ylimielisyydestä. Taipuisiin, epävalmiisiin sieluihin onnettomuus painaa selvimmin leimansa: selvät ääriviivat saa nyt luonne, joka tähän asti oli ollut levoton ja epämääräinen kuin virtaava vesi. »Milloin sinä vihdoinkin olet tuleva omaksi itseksesi», oli äiti aina epätoivoisena valittanut. Nyt, ensimmäiset valkoiset hiukset ohimoillaan, Marie Antoinette vihdoinkin on tullut omaksi itsekseen.

Tämän täydellisen muutoksen todistaa myös muotokuva, ainoa ja viimeinen, minkä kuningatar antoi maalata Tuilerioissa. Puolalainen maalari Kucharski on piirtänyt sen löyhin ääriviivoin, pako Varennes’iin esti häntä saattamasta sitä päätökseen; kuitenkin se on täydellisin, mikä meillä on. Wertmüllerin paraatikuvat, madame Vigée-Lebrun’in salonkikuvat yrittävät lakkaamatta muistuttaa katselijaa kallisarvoisten pukujen ja koristeiden avulla siitä, että tämä nainen on Ranskan kuningatar. Upea, ihanilla kamelikurjensulilla koristettu hattu päässään, timanteista säkenöivässä brokaadipuvussa hän seisoo samettisen valtaistuimensa edessä, ja yksinpä niissäkin kuvissa, jotka esittävät häntä mytologisessa tai maalaispuvussa, on jossakin kohdassa selvä merkki, joka antaa tietää, että tämä nainen on ylhäinen, jopa maan ylhäisin, kuningatar. Tämä Kucharskin muotokuva jättää kaikki nämä huomiotaherättävät lisäkoristeet syrjään: uhkean kaunis nainen on istuutunut tuolille ja katselee uneksivana eteensä. Hän näyttää hieman väsyneeltä ja raukealta. Hän ei ole loistopuvussa, hänen kaulallaan ei säkenöi ainoakaan koriste, ainoakaan jalokivi, hän ei ole vartavasten laitellut itseään — menneitä ovat näyttämömetkut, niihin ei ole nyt aikaa; mielistelevyys on väistynyt levollisuuden tieltä, turhamaisuus yksinkertaisuuden. Vapaana ja luonnollisena valuu koruttomasti järjestetty tukka, jossa jo ensimmäiset hopeasuortuvat loistavat, vaivattomasti lankeaa leninki yli edelleenkin täyteläisten ja hohtavien hartioiden, mutta ryhdissä ei ole mitään miellyttämishaluista. Suu ei enää hymyile, silmät eivät enää mielistele; eräänlaisessa syksyisessä valaistuksessa, vielä kauniina, mutta jo vienommalla äidillisellä tavalla kauniina, ikävöinnin ja kieltäymyksen hämyssä, ollen femme entre deux âges [Keski-ikäinen nainen], ei enää nuori eikä vielä vanha, olematta enää haluava ja kuitenkin vielä haluttava, tämä nainen istuu uneksien itsekseen. Sillä välin kuin kaikista muista kuvista saa sen vaikutuksen, että omaan kauneuteensa rakastunut nainen kesken kiihkeätä menoa, tanssia, naurua on nopeasti, vain tuokioksi asettunut maalarin eteen heti jälleen jatkaakseen vallatonta leikkiään, huomaa tästä kuvasta, että tämä nainen on käynyt hiljaiseksi ja rakastaa hiljaisuutta. Tuhansien kallisarvoisissa marmori- ja norsunluukehyksissä olevien epäjumalankuvien jälkeen tämä puolivalmis piirros vihdoinkin näyttää meille ihmisen; yksinään kaikista se antaa meidän ensi kerran aavistaa, että tällä kuningattarella myöskin on sitä, mitä sanotaan sieluksi.

MIRABEAU

Riuduttavassa taistelussaan vallankumousta vastaan kuningatar tähän asti oli turvautunut vain yhteen ainoaan liittolaiseen: aikaan. »Vain myöntyväisyys ja kärsivällisyys voivat meitä auttaa.» Mutta aika on epäluotettava, opportunistinen liittolainen. Se asettuu säännöllisesti voimakkaan puolelle ja jättää halveksien oman onnensa nojaan jokaisen, joka toimettomana luottaa siihen. Vallankumous marssii eteenpäin, jokainen viikko hankkii sille tuhansia uusia alokkaita kaupungeista, talonpoikaisväestöstä, armeijasta; ja jakobiinien äsken perustettu kerho painaa joka päivä yhä lujemmin vipusintaan vihdoinkin nostaakseen monarkian saranoiltaan. Vihdoin kuningatar ja kuningas oivaltavat yksinäisen eristäytyneisyytensä vaaran ja alkavat etsiä liittolaisia.

Eräs tärkeä liittolainen oli tosin — tämä arvokas salaisuus on säilytetty huolellisesti ahtaimmassa piirissä — useaan kertaan tarjonnut hoville apuaan peitetyin sanoin. Lokakuun päivistä lähtien tiedetään Tuilerioissa, että kansalliskokouksen johtaja, suuresti pelätty ja ihailtu kreivi Mirabeau, tuo vallankumouksen jalopeura, on valmis ottamaan kultaista ravintoa kuninkaan kädestä. »Pitäkää huoli siitä», hän silloin on sanonut eräälle välittäjälle, »että linnassa saadaan tietää minun seisovan enemmän heidän puolellaan kuin heitä vastaan.» Mutta niin kauan kuin hovi vielä varmana istui Versailles’issa se tunsi olevansa lujasti satulassa, kuningatar ei vielä ollut oivaltanut tämän miehen tärkeyttä, miehen, joka oli kykenevämpi kuin kukaan muu johtamaan vallankumousta, koska hän itse oli vallankumouksen genius, vapaudentahdon ilmielävä ruumiillistuma, ihmiseksi tullut kumousvoima, elävä anarkia. Toiset kansalliskokouksen jäsenet, kunnolliset, hyvää tarkoittavat oppineet, teräväjärkiset juristit, rehelliset demokraatit haaveilivat idealistisesti järjestyksestä ja uudestijärjestelystä; vain tälle yhdelle valtion kaaos tulee pelastukseksi omasta sisäisestä kaaoksesta. Hänen vulkaaninen voimansa, jota hän ylpeänä kerran nimittää kymmenen miehen voimaksi, tarvitsee maailmanmyrskyn kehittyäkseen oikeihin mittasuhteisiinsa; jouduttuaan itse turmioon siveellisten, aineellisten ja perheolosuhteittensa puolesta, hän tarvitsee turmioon joutuneen valtion voidakseen kohota esiin sen sirpaleitten keskeltä. Kaikki tähänastiset hänen alkuvoimaisen luonteensa purkautumat, pienet häväistyskirjaset, naisvalloitukset, kaksintaistelut ja skandaalit olivat vain riittämättömiä venttiilejä hänen ylitsevuotavalle temperamentilleen, jota kaikki Ranskan vankilat eivät olleet kyenneet hillitsemään. Avarampaa tilaa tarvitsee tämä hurja sielu, mahtavampia tehtäviä tämä valtava henki: kuin raivoava, liian kauan ahtaaseen karsinaan teljetty härkä hän syöksyy halveksumisen banderillanuolten raivoon ärsyttämänä vallankumouksen areenalle ja murskaa jo ensi rynnäköllä säätyjen lahonneet aitaukset. Kansalliskokous säikähtyy kuullessaan ensi kerran tämän jylisevän äänen, mutta taipuu sen käskevän ikeen alle; ollen voimakas henki samoin kuin suuri kirjailija, Mirabeau, tuo mahtava seppä, takoo muutamissa minuuteissa mitä vaikeimpia lakeja, mitä uskalletuimpia käänteitä vaskitauluihin. Leimuavalla paatoksellaan hän tempaa koko kuulijakunnan mukaansa vastoin sen tahtoa, ja ellei olisi olemassa epäluuloa hänen pahamaineista menneisyyttään kohtaan, ellei järjestyksen ajatus tiedottomasti asettuisi itsepuolustukseen tätä kaaoksen sanansaattajaa kohtaan, olisi Ranskan kansalliskokouksella ensi päivästä lähtien tuhannenkahdensadan pään asemesta yksi ainoa pää, yksi ainoa rajaton käskijä.

Mutta tämä vapauden Stentor ei itse ole vapaa: hänen selkäänsä painavat velat, likaisten oikeusjuttujen verkko sitoo häneltä kädet. Mirabeau voi elää ja toimia ainoastaan tuhlaamalla itseään. Hän tarvitsee huolettomuutta, loistoa, täysiä taskuja, kilahtelevaa kultaa, avointa pöytää, sihteereitä, naisia, apureita ja palvelijoita: vain täyteläisen ympäristön keskellä hän voi kehittää koko voimansa. Ollakseen tässä ainoassa merkityksessään vapaa, tuo kaikkien velkojakoirien takaaajama mies tarjoutuu jokaisen käytettäväksi: Neckerin, Orléansin herttuan, kuninkaan veljen ja lopulta hovin itsensä. Mutta Marie Antoinette, joka ei vihaa ketään muuta enemmän kuin aatelisluopioita, luulee Versailles’issa ollessansa vielä olevansa kyllin voimakas kieltäytyäkseen tämän »monstre’in» kaupan olevasta suosiosta. »Toivon», hän vastaa välittäjälle, kreivi de La Marck’ille, »ettemme milloinkaan tule niin onnettomiksi, että meidän täytyisi turvautua tähän äärimmäiseen piinalliseen keinoon, etsiä apua Mirabeau’lta.»

Nyt he ovat niin pitkällä. Viisi kuukautta myöhemmin — suunnaton ajanjakso vallankumouksen piirissä — kreivi de La Marck saa lähettiläs Mercyn kautta tiedon, että kuningatar on valmis neuvottelemaan Mirabeaun kanssa, se on: ostamaan hänet. Onneksi ei vielä ole liian myöhäistä: Heti ensi tarjouksella Mirabeau tarttuu kultaiseen syöttiin. Ahnaana hän kuulee, että Ludvig XVI:lla on valmiina neljä omakätisesti allekirjoitettua kahdensadanviidenkymmenentuhannen livrin määräistä velkakirjaa, yhteensä miljoona, joka hänelle on maksettava kansalliskokouksen istuntokauden päätyttyä, — »edellyttäen, että hän tekee minulle hyviä palveluksia», kuten säästäväinen kuningas varovaisesti lisää. Ja tuskin kansanjohtaja on huomannut, että hänen velkansa yhdellä ainoalla kynänvedolla pyyhkäistään pois ja että hänellä on odotettavissa kuukaudessa kuusituhatta livriä, kun jo tuo vuosikausia ulosottomiesten ja oikeudenpalvelijain hätyyttämä mies puhkeaa »riemuhuumaan, jonka ylenmääräisyys minua ensin yllätti». (Kreivi de La Marck). Yhtä intohimoisesti, kuin hän itse aina taivuttaa toiset, hän taivuttaa itsensä uskomaan, että hän yksin kykenee ja haluaa samalla kertaa pelastaa kuninkaan ja vallankumouksen ja maan. Sen jälkeen kuin kulta kilisee hänen taskuissaan Mirabeaun mieleen johtuu yht’äkkiä, että hän, vallankumouksen kiljuva leijona, oikeastaan aina on ollut hehkuva rojalisti. Toukokuun kymmenentenä päivänä hän allekirjoittaa kuitin itsensä myynnistä sanoin: »Hän sitoutuu palvelemaan kuningasta ’lojaalisesti, innokkaasti ja rohkeasti’»... »Olin selvillä monarkisista periaatteistani jo silloin, kun näin hovissa vain heikkoutta ja olin tietämätön Maria Teresian tyttären sielusta ja ajatuksista ja kun vielä en voinut toivoa niin korkeita liittolaisia. Olen jopa palvellut hallitsijaa silloinkin, kun luulin, etten tulisi saamaan oikeutta enkä palkintoa kuninkaalta, joka tosin oli oikeamielinen, mutta harhaan johdettu. Mitä silloin voinkaan vasta aikaansaada, kun luottamus vahvistaa rohkeuttani ja kiitollisuus periaatteitteni omaksumisesta antaa minulle voimaa. Olen aina pysyvä sinä, mikä olen ollut: hallitsijavallan puolustajana siinä mielessä, missä laki sen määrää ja vapauden apostolina sikäli, kuin se on kuningasvallan sallima. Sydämeni on seuraava sitä uraa, minkä järki sille jo ennakolta on viitoittanut.»

Tästä mahtipontisuudesta huolimatta molemmat asianosaiset tietävät tarkoin, ettei tämä sopimus ole mikään kunniallinen, vaan päinvastoin valonarka juttu. Sentähden sovitaan siitä, ettei Mirabeau milloinkaan henkilökohtaisesti saisi ilmestyä linnaan, vaan tulisi hänen aina vain kirjallisesti toimittaa kuninkaalle neuvonsa. Kadun yleisön silmissä Mirabeaun tulee olla vallankumouksellinen, kansalliskokouksessa työskennellä kuninkaan hyväksi, hämäräperäinen juttu, jossa ei kumpikaan voita mitään eikä kumpikaan luota toiseen. Mirabeau käy heti toimeen, kirjoittaa hallitsijalle toisen neuvoja sisältävän kirjeen toisensa jälkeen: mutta todellinen kirjeensaaja on kuningatar. Hän toivoo — kuningasta ei tarvitse ottaa lukuun, sen hän piankin huomaa —, että Marie Antoinette ymmärtäisi hänet. »Kuninkaalla», hän kirjoittaa heti toisessa nootissaan, »on käytettävänään vain yksi mies, ja tämä on hänen vaimonsa. Hänelle ei ole olemassa mitään turvallisuutta, ennenkuin kuninkaallinen arvovalta on palautettu. Otaksun, ettei hän haluaisi elää ilman kruunua, mutta olen aivan varma, ettei hän voi säilyttää henkeään, ellei hän samalla saa säilytetyksi valtaistuinta. On tuleva hetki ja todennäköisesti piankin, jolloin täytyy näyttää, mihin nainen ja lapsi kykenevät hevosen selässä. Tämä on hänen perheessään koettua, mutta siihen mennessä täytyy valmistella kaikkea eikä uskoa, että sattuman tai pienten yhdistelmien avulla päästään epätavallisesta kriisistä tavallisten miesten ja keinojen avulla.» Tällaisena epätavallisena, tällaisena erinomaisena miehenä Mirabeau tarjoaa perin läpinäkyvästi itsensä käytettäväksi. Sanan kolmikärjellä hän toivoo yhtä helposti voivansa tyynnyttää levottomat aallot, kuin hän on ne pannut liikkeelle; itseyliarvioinnissaan, ylenmääräisessä itsetunnossaan hän jo näkee itsensä toiselta puolen kansalliskokouksen presidenttinä ja toiselta puolen kuninkaan ja kuningattaren ensimmäisenä ministerinä. Mutta Mirabeau erehtyy. Marie Antoinette ei hetkeäkään ajattele antaa todellista valtaa tälle »mauvais sujet’lle». Demoninen ihminen on aina keskimääräiselle ihmiselle vaistomaisesti epäilyttävä, ja Marie Antoinette ei lainkaan ymmärrä tämän neron suurenmoista amoraalisuutta, ensimmäisen ja viimeisen neron, minkä hän elämässään tapaa. Hän tuntee vain vastenmielisyyttä hänen luonteensa uhkarohkeiden käänteiden edessä, tämä titaanisen intohimoinen mies peloittaa häntä enemmän kuin voittaa hänet puolelleen. Hänen salaisin ajatuksensa on sentähden nopeasti maksaa ja lähettää pois tämä hurja, väkivaltainen, ylenmääräinen, laskematon ihminen, niin pian kuin häntä ei enää tarvita. Hänet on ostettu, lähinnä hänen on tehtävä kunnollisesti työtä kalliin rahan edestä, hänen tulee antaa neuvoja, sillä onhan hän viisas ja ovela. Hänen neuvoihinsa on perehdyttävä, omaksuttava niistä se, mikä ei ole liian eksentristä ja uhkarohkeata, mutta ei enempää. Tätä hyvää agitaattoria on käytettävä äänestyksissä, tietojen hankkijana, rauhan välittäjänä »hyvän asian» puolesta kansalliskokouksessa, häntä, lahjottua, on myös mahdollisesti käytettävä lahjomaan toisia. Jalopeuran tulee kiljua kansalliskokouksessa ja samalla kulkea hovin talutusnuorassa. Niin ajattelee Marie Antoinette tästä ylimittaisesta hengestä, mutta hän ei suo hituistakaan todellista luottamusta henkilölle, jonka käytettävyyttä hän toisinaan kunnioittaa, jonka »moraliteettia» hän aina halveksii ja jonka nerous häneltä ensimmäisestä hetkestä viimeiseen hetkeen asti jää täysin huomaamatta.

Pian on ensimmäisen innostuksen kuherruskuukausi ohi. Mirabeau huomaa, että hänen kirjeensä vain ruokkivat kuninkaallista paperikoria eivätkä sytytä henkistä tulta. Mutta joko turhamaisuudesta taikka luvatun miljoonan ahnehtimisesta Mirabeau ei lakkaa ahdistamasta hovia. Ja kun hän näkee, etteivät hänen kirjalliset ehdotuksensa mitään hyödytä, hän yrittää viimeistä keinoa. Hän tietää poliittisesta kokemuksestaan, lukemattomista naisseikkailuistaan, ettei hänen suurin, varsinaisin voimansa ole kirjoitetussa sanassa, vaan puhutussa, että hänen sähköittävä voimansa mahtavimpana ja välittömimpänä säteilee hänen henkilöstään. Niinpä hän lakkaamatta kiusaa välittäjäänsä kreivi de La Marckia, että tämän viimeinkin tulisi antaa hänelle tilaisuus keskustella kuningattaren kanssa. Tunnin keskustelu, ja kuningattaren, kuten satojen toisten naisten, epäluulo on heti muuttuva ihailuksi. Vain yksi audienssi, yksi ainoa! Sillä hänen itsetuntonsa huumaa itsensä ajatuksella, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Se, joka hänet on kerran oppinut tuntemaan, ei enää voi vapautua hänen tenhovoimastaan.

Marie Antoinette hangottelee kauan vastaan, vihdoin hän myöntyy ja selittää olevansa valmis ottamaan vastaan Mirabeaun heinäkuun 3 päivänä Saint-Cloud’n linnassa.

Tietysti tämän kohtauksen täytyy olla täysin salainen; merkillisestä kohtalon ivasta tulee Mirabeaun osaksi se, mistä kardinaali de Rohan petettynä narrina oli haaveillut — puutarhakohtaus lehtimajan suojassa. Saint-Cloud’n puistossa, sen huomaa myös Hans Axel von Fersen samana kesänä, on kaikenlaisia salaisia piilopaikkoja. »Olen löytänyt erään», kuningatar kirjoittaa Mercylle, »joka tosin ei ole mukava, mutta riittävän sovelias kohtaukseen ja pysyttämään loitolla linnasta ja puutarhasta kaikki asiaankuulumattomat.»

Ajankohdaksi määrätään kello kahdeksan sunnuntaiaamulla, hetki, jolloin hoviväki vielä nukkuu eivätkä kaartilaiset odota käyntejä. Mirabeau viettää, epäilemättä kiihtyneenä, yönsä sisarensa talossa Passyssa. Vaunut vievät hänet aikaisin aamulla Saint-Cloud’hun, ajajana on hänen valepukuinen sisarenpoikansa. Syrjäisessä paikassa hän antaa vaunujen odottaa, sitten Mirabeau painaa hatun kasvoilleen, nostaa viittansa kauluksen korkealle kuin salaliittolainen ja astuu ennakolta ilmoitetun ja tarkoituksellisesti lukitsemattoman sivuoven kautta kuninkaalliseen puistoon.

Pian hän kuulee keveitä askeleita hiekkakäytävältä. Kuningatar ilmestyy paikalle ilman seuralaista. Mirabeau tahtoo tehdä kumarruksen, mutta sinä hetkenä, jolloin kuningatar näkee tämän plebeijisen aristokraatin intohimojen hävittämät, rokonarpien runtelemat, pörröisen tukan ympäröimät, väkivaltaiset ja kuitenkin mahtavat kasvot, leviää hänen ruumiiseensa vaistomainen väristys. Mirabeau huomaa tämän kauhistuksen, se on hänelle aikoja sitten tuttu. Aina ovat kaikki naiset, sen hän tietää, myös vieno Sophie Voland, samalla tavoin säikähtyneet nähdessään hänet ensimmäistä kertaa. Mutta hänen rumuutensa medusamainen voima, joka herättää kammoa, kykenee myös heidät tenhoamaan; aina hänen on onnistunut muuttaa tämän ensimmäinen kauhistus hämmästykseksi, ihailuksi ja varsin usein intohimoiseksi rakkaudeksi.

Se, mitä kuningatar tänä hetkenä puhui Mirabeaun kanssa, jää salaisuudeksi. Koska he olivat ilman todistajaa, ovat kaikki kertomukset siitä, kuten esimerkiksi kaikkitietäväksi tekeytyvän kamarineidon madame Campan’in, pelkkää satua ja otaksumaa. Vain se tiedetään, ettei Mirabeau taivuttanut tahtonsa alle kuningatarta, vaan kuningatar Mirabeaun. Hänen peritty ylväytensä, ikuisesti tehokkaan kuninkaallisuuden sädekehän vahvistamana, se luonnollinen arvokkuus ja terävä ymmärrys, mikä saattoi Marie Antoinette’in ensi keskustelussa aina näyttämään viisaammalta, tarmokkaammalta ja päättäväisemmältä, kuin tuo epävakainen nainen todellisuudessa oli, vaikuttavat voittamattomalla tenholla Mirabeaun nopeasti syttyvään ja suurisuuntaiseen luonteeseen. Siellä, missä hän tuntee rohkeutta, hän tuntee myötätuntoa. Vielä aivan kiihtyneenä hän poistuessaan puistosta tarttuu sisarenpoikansa käsivarteen ja sanoo hänelle ominaisella intohimoisuudella: »Hän on ihmeellinen nainen, erittäin ylhäinen ja erittäin onneton. Mutta olen pelastava hänet.» Yhdessä ainoassa tunnissa Marie Antoinette on tuosta lahjottavuudessaan horjuvasta miehestä tehnyt päättäväisen. »Mikään ei voi minua estää, mieluummin olen kuoleva kuin oleva pitämättä lupaustani», Mirabeau kirjoittaa neuvottelijalleen de La Marckille.

Kuningattarelta ei ole olemassa mitään selostusta tästä kohtauksesta. Ainoakaan kiitollisuuden tai luottamuksen sana ei milloinkaan ole lähtenyt hänen habsburgilaishuuliltaan. Hän ei milloinkaan ole halunnut jälleen nähdä Mirabeauta, ei milloinkaan kirjoittanut hänelle riviäkään. Hän ei myöskään tuossa kohtauksessa tehnyt minkäänlaista liittoa hänen kanssaan, vaan ainoastaan suhtautui suopeasti hänen alttiutensa vakuutukseen. Hän vain antoi hänelle luvan uhrata itsensä puolestaan.

Mirabeau on antanut lupauksen, tai pikemminkin: hän on antanut kaksi lupausta. Hän on vannonut uskollisuuttaan sekä kuninkaalle että kansalle; keskellä taistelua hän on samalla kertaa sekä toisen että toisen puolueen yleisesikuntapäällikkö. Kukaan poliitikko ei milloinkaan ole ottanut vaarallisempaa tehtävää kuin tämä kaksoisosa, ei milloinkaan kukaan ole nerokkaammin — Wallenstein oli häneen verrattuna tuhrustaja — näytellyt sitä loppuun. Jo pelkästään fyysillisessä suhteessa Mirabeaun suoritus noina dramaattisina viikkoina ja kuukausina on vertojaan vailla. Hän pitää puheita kansalliskokouksessa ja kerhoissa, hän agitoi, neuvottelee, vastaanottaa käyntejä, lukee, tekee työtä, kirjoittaa päivällä selontekoja ja ehdotuksia kansalliskokoukselle ja illalla salaisia selostuksia kuninkaalle. Kolme, neljä sihteeriä tekee yht’aikaa työtä, ja he kykenevät tuskin pysymään hänen puheensa kiitävän vauhdin tasalla, mutta hänen tyhjentymättömälle voimalleen ei vielä kaikki tämäkään ole kylliksi. Hän haluaa vielä enemmän työtä, vielä enemmän vaaroja, vielä enemmän vastuuta, ja sitäpaitsi samanaikaisesti elää ja nauttia. Nuorallatanssijan tavoin hän koettaa pysyä tasapainossa, milloin oikealle, milloin vasemmalle, hän asettaa epätavallisen luonteensa molemmat perusvoimat kokonaan molempien asioiden palvelukseen, selvänäköisen poliittisen vaistonsa ja kuumaverisen vastustamattoman intohimonsa, ja niin salamannopeasti vaihtelevat hänellä iskut ja torjumisasennot, niin pikaisesti hän pyörittää miekkansa terää, ettei kukaan tiedä, ketä vastaan hän suuntaa iskunsa, kuningastako vai kansaa vastaan, uuttako mahtia vai vanhaa vastaan, ja ehkäpä hän ei itsehuumauksen hetkinä tiedä sitä itsekään. Mutta ajanpitkään ei sellainen ristiriitainen asenne voi olla kestävä. Jo nostaa epäluulo päätään. Marat nimittää häntä ostetuksi, Fréron uhkaa paljastaa hänet. »Enemmän siveyttä ja vähemmän lahjakkuutta», huudetaan hänelle kansalliskokouksesta, mutta hän todella huumautuneena ei tunne mitään pelkoa, ei mitään kammoa, suruttomana hän, jonka velat koko Pariisi tuntee, sirottelee ympärilleen uutta rikkauttaan. Vähät hän välittää siitä, että kaikki ihmiset hämmästelevät, kuiskivat ja kyselevät, millä varoilla hän yht’äkkiä kykenee elämään ruhtinaallisesti, antamaan suurenmoisia pitoja, ostamaan Buffonin kirjaston, lahjoittamaan jalokiviä oopperalaulajattarille ja katutytöille; hän kulkee pelottomana kuin Zeus rajuilman läpi, koska hän tuntee olevansa kaikkien myrskyjen herra. Jos joku ahdistaa häntä, hän lyö filistealaiset vihansa nuijalla, pilkkansa salamalla kuin toinen Simson. Allaan kuilu, ympärillään epäluulo, takanaan kuolemanvaara tämä jättiläinen vihdoinkin tuntee olevansa oikeassa ja itsensä mukaisessa elementissään; yhtenä ainoana suunnattomana liekkinä, vähän ennen sammumistaan valtavana taivaalle loimuten, hänen vertojaan hakeva kymmenen miehen voimansa polttaa itsensä loppuun näinä ratkaisun päivinä. Vihdoinkin tämä harvinainen mies on löytänyt mittasuhteiltaan neronsa mukaisen tehtävän: ehkäistä välttämättömän, pakottaa kohtalon pysähtymään: olemuksensa koko painolla hän heittäytyy tapauksiin ja koettaa, yksin miljoonia vastaan, vääntää taaksepäin vallankumouksen suunnattoman pyörän, jonka hän itse on pannut pyörimään.

Tämän kahdella taholla käydyn taistelun ihmeellisen uhkarohkeuden, tämän kaksinaisasenteen suurenmoisuuden ymmärtäminen ylittää niin suoraviivaisen luonteen kuin Marie Antoinette’in poliittisen käsityskyvyn. Mitä rohkeammiksi hänen esittämänsä mietinnöt käyvät, mitä diabolisemmiksi hänen antamansa neuvot, sitä kovemmin pelästyy kuningattaren pohjaltaan lennoton ymmärrys. Mirabeaun ajatus on seuraava: hän tahtoo karkottaa paholaisen Belzebubin avulla, tuhota vallankumouksen sen liiallisuuden, anarkian avulla. Koska olosuhteita ei voida parantaa, täytyy niitä — tämä on hänen kuuluisa »politique du pire’nsä» [»Kurjistamispolitiikka.»] — huonontaa mahdollisimman nopeasti, samalla tavoin kuin tekee lääkäri, joka kiihoitusaineilla manaa esiin kriisin jouduttaakseen siten paranemista. Kansanliikettä ei ole työnnettävä takaisin, vaan otettava sen johto, ei ole ylhäältäpäin taisteltava kansalliskokousta vastaan, vaan kansaa on salaisesti ärsytettävä siten, että se itse ajaa matkoihinsa kansalliskokouksen, ei ole toivottava lepoa ja rauhaa, vaan sen vastakohtaa: vääryyttä ja rauhattomuutta maassa on lisättävä äärimmäiseen kiihtymykseen asti ja siten aikaansaatava voimakas järjestyksen, vanhan järjestyksen tarve, ei ole kammottava mitään, ei edes kansalaissotaakaan — siinä Mirabeaun amoraaliset, mutta poliittisesti selvänäköiset ehdotukset. Mutta kuullessaan niin rohkeata puhetta, joka rämisevän fanfaarin tavoin toitottaa: »Neljä vihollista lähestyy pikamarssissa, verot, vararikko, armeija ja talvi; on tehtävä päätös ja valmistauduttava vastaanottamaan tapahtumat ottamalla käsiin niiden johto. Lyhyesti, kansalaissota on varma ja kenties välttämätön», kuullessaan niin rohkeita julistuksia kuningattaren sydän vapisee. »Kuinka Mirabeau tai kukaan ajatteleva olento voi luulla, että milloinkaan tulisi, saatikka sitten jo nyt olisi tullut hetki kansalaissodan nostattamiseen», hän vastaa pelästyneenä ja nimittää tätä suunnitelmaa »järjettömäksi alusta loppuun asti». Hänen epäluulonsa tuota immoralistia kohtaan, joka on valmis tarttumaan jokaiseen vieläpä kauheimpaankin keinoon, tulee vähitellen voittamattomaksi. Turhaan Mirabeau yrittää »ukkosenlyönneillä ravistaa hereille tämän hirvittävän letargian», häntä ei kuunnella, ja vähitellen hänen suuttumukseensa tähän kuningasperheen sielulliseen velttouteen sekaantuu eräänlainen halveksuminen »royal bétail’ia», tätä kuninkaallista lammasluonnetta kohtaan, joka kärsivällisenä odottaa, kunnes teurastaja tulee. Hän tietää jo aikoja sitten taistelevansa turhaan tämän hovin puolesta, joka on vain veltosti valmis hyvään, mutta kykenemätön todelliseen tekoon. Mutta taistelu on hänen elementtinsä. Ollen itse mennyttä miestä hän taistelee menetetyn asian puolesta, ja mustan aallon jo mukaansa tempaamana hän vielä kerran molemmille huutaa epätoivoiset profeetalliset sanat: »Hyvä, mutta heikko kuningas! Onneton kuningatar! Nähkää toki se peloittava kuilu, jota kohti horjuminen sokean luottamuksen ja ylenmääräisen epäluuloisuuden välillä teitä kuljettaa! Yksi voimanponnistus on vielä jäljellä kummallakin puolen, mutta se on oleva viimeinen. Jos siitä luovutaan tai jos se epäonnistuu, silloin on murheen huntu peittävä tämän valtakunnan. Mitä sille on tapahtuva? Mihin on ajautuva laiva, johon salama on iskenyt ja jota myrsky heittelee? Minä en sitä tiedä. Mutta jos itse pääsen pakoon yleisestä haaksirikosta, olen aina syrjäisessä asemassani ylpeänä sanova itselleni: olen asettunut alttiiksi omalle perikadolleni pelastaakseni kaikki. Mutta he eivät ole sitä tahtoneet.»

He eivät ole sitä tahtoneet; jo Raamattu kieltää valjastamasta härkää ja hevosta saman auran eteen. Hovin raskasliikkeinen, vanhoillinen ajattelutapa ei jaksa kulkea suuren kansanjohtajan tulisena eteenpäin syöksyvän, kiukkuisesti ohjaksia tempovan temperamentin kanssa. Vanhan järjestelmän naisena Marie Antoinette ei ymmärrä Mirabeaun vallankumouksellista luonnetta, hän käsittää vain suoraviivaisen, ei tämän politiikan onnenonkijan uhkarohkeata vabanque-menetelmää. Mutta viimeiseen hetkeen asti Mirabeau taistelee edelleen taisteluilosta, mittaamattoman uhkarohkeutensa ylpeydestä. Ollen yksin kaikkia vastaan, epäilyttävä kansan, epäilyttävä hovin, epäilyttävä kansalliskokouksen silmissä hän pelaa kaikkien kanssa ja kaikkia vastaan yht’aikaa. Ruumis turmeltuneena, veri kuumeisena hän laahautuu yhä uudelleen areenalle vielä kerran pakottaakseen nuo tuhatkaksisataa alistumaan tahtoonsa, sen jälkeen maaliskuussa 1791 — kahdeksan kuukautta hän on samanaikaisesti palvellut kuningasta ja vallankumousta — kuolema heittäytyy hänen ylitseen. Vielä kerran hän pitää puheen, vielä hän viime hetkeen asti sanelee sihteereilleen, vielä nukkuu hän viimeisen yön kahden oopperalaulajattaren kanssa, sitten vasta murtuu tämän miehen yli-inhimillinen voima. Joukoittain seisoo ihmisiä hänen talonsa edustalla kuunnellakseen, vieläkö vallankumouksen sydän lyö, ja vainajan arkkua saattaa kolmesataatuhatta ihmistä. Ensi kerran Panthéon avaa porttinsa, jotta arkku siellä ikuisesti lepäisi.

Mutta kuinka surkea onkaan sana »ikuisuus» tuollaisena eteenpäin syöksyvänä aikana! Kaksi vuotta myöhemmin, kun Mirabeaun yhteys kuninkaan kanssa on saatu selville, tempaa uusi määräys hautakammiosta hänen ruumiinsa, joka ei vielä ole ehtinyt hajota, ja viskaa sen raatojen joukkoon.

Ainoastaan hovi on vaiti Mirabeaun kuollessa ja tietää, miksi se on vaiti. Rauhallisesti voidaan sivuuttaa madame Campagne’in typerä anekdootti, että tiedon saapuessa Marie Antoinette’in silmissä olisi nähty kyyneleen kimmeltävän. Ei mikään ole vähemmän uskottavaa, sillä todennäköisesti kuningatar huokaisten helpotuksesta tervehti vapautumista sellaisesta kumppanuudesta: tämä mies oli liian suuri palvellakseen, liian uljas ollakseen kuuliainen; hovi on pelännyt häntä hänen eläessään, se pelkää häntä jopa hänen kuoltuaankin. Mirabeaun vielä koristen kamppaillessa vuoteessaan lähetetään linnasta hänen taloonsa luotettava kätyri, jotta tämä kiireesti poistaisi kirjoituspöydältä epäluuloa herättävät kirjeet ja jotta jäisi salaiseksi tuo liitto, jota molemmat häpesivät, Mirabeau, koska hän teki hoville palveluksia, ja kuningatar, koska hän otti hänen palveluksensa vastaan. Mutta hänen mukanaan kaatuu viimeinen mies, joka kenties olisi voinut olla välittäjänä monarkian ja kansan välillä. Nyt Marie Antoinette ja vallankumous seisovat otsa vasten otsaa.

PAKOA VALMISTELLAAN

Mirabeaun mukana on kuollut ainoa sekundantti vallankumouksen taistelussa kuninkuutta vastaan. Hovi on jälleen yksin. On olemassa kaksi mahdollisuutta: vallankumouksen vastustaminen tai sille antautuminen. Kuten aina, hovi valitsee kahdesta ratkaisusta onnettomimman, keskitien: paon.

Jo Mirabeauta oli askarruttanut ajatus, että kuninkaan tulisi arvovaltansa palauttamiseksi vetäytyä pois Pariisista pakonalaisesta aseettomuudestaan, sillä vangit eivät voi käydä sotaa. Jotta voisi menestyksellä taistella, täytyy olla kädet vapaina ja luja maaperä jalkojen alla. Mirabeau oli vain vaatinut, ettei kuninkaan pitänyt salassa hiipiä matkoihinsa, se olisi hänen arvonsa vastaista. »Kuningas ei saa paeta kansaansa», hän sanoi, ja vielä painokkaammin: »Kuningas saa poistua vain kirkkaassa päivänvalossa ja vain, jotta hänestä siten todella tulisi kuningas.» Hän oli ehdottanut, että Ludvig XVI tekisi vaunuillaan retken ympäristöön, siellä häntä piti odottaa uskollisena pysyneen ratsurykmentin, ja sen keskessä, ylväällä ratsullaan, päivänvalossa, hänen tuli lähteä armeijansa luo ja vapaana miehenä neuvotella kansalliskokouksen kanssa. Totta kyllä, sellaiseen esiintymiseen tarvitaan miestä, eikä milloinkaan kehoitus rohkeuteen ole osunut päättämättömämpään henkilöön kuin Ludvig XVI:een. Tämä tosin leikkii ajatuksella, neuvottelee sinne tänne, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin rakastaa enemmän omaa mukavuuttaan kuin henkeään. Nyt kuitenkin, kun Mirabeau on kuollut, Marie Antoinette päivittäisiin nöyryytyksiin kyllästyneenä ottaa asian tarmokkaasti esille. Hän ei pelkää paon vaaraa, vaan ainoastaan sitä arvottomuutta, mikä kuningattaren pakenemisen käsitteeseen liittyy. Mutta joka päivä huononeva asema ei anna valinnan varaa: »On olemassa enää vain kaksi mahdollisuutta», hän kirjoittaa Mercylle, »joko tuhoutua kapinallisten miekkaan, jos he voittavat, ja sen johdosta olla enää merkitsemättä mitään, tai olla kytkettynä henkilöiden despotismiin, jotka väittävät tarkoittavansa parastamme, mutta todellisuudessa aina ovat tehneet meille vain pahaa ja tulevat aina sitä tekemään. Tämä on meidän tulevaisuutemme, ja kenties on hetki, mikä meitä odottaa, lähempänä kuin aavistetaankaan, ellemme itse tee ratkaisua ja omalla voimallamme ja esiintymisellämme ohjaa julkista mielipidettä. Uskokaa minua, että se, minkä Teille sanon, ei ole lähtöisin kiihtyneestä ajattelusta tai nykyisen asemamme kammosta tai kärsimättömyydestä ryhtyä toimenpiteisiin, tunnen tarkalleen vaaran suuruuden ja ne eri mahdollisuudet, jotka tällä hetkellä ovat meille avoinna; mutta näen joka taholla edessämme vain niin kauheita asioita, että sittenkin on parasta joutua perikatoon pelastumiskeinoa etsiessä kuin täysin toimettomana antaa tuhota itsensä.» Ja kun Mercy, tuo järkevä ja varovainen mies, Brüsselistä käsin yhä uudelleen lausuu epäilyksensä, Marie Antoinette kirjoittaa vielä kiihkeämmän ja selväkatseisemman kirjeen, joka osoittaa, kuinka leppymättömän selvästi tuo aikaisemmin herkkäuskoinen nainen tuntee oman sortumisensa lähestymisen: »Asemamme on hirvittävä, jopa siinä määrin, ettei kukaan, jolla ei ole välittömästi tilaisuutta nähdä sitä, voi sitä kuvitella. Meillä on enää vain valittavana: joko sokeasti mukautua siihen, mitä ’factieux’ vaativat, tai tuhoutua miekkaan, joka alati riippuu päittemme yläpuolella. Älkää luulko, että liioittelen vaaraa. Te tiedätte, että periaatteenani aina on, mikäli mahdollista, ollut myöntyväisyys ja toivo, että aika ja julkisen mielipiteen muuttuminen on meitä auttava. Mutta nykyään on kaikki muuttunut: meidän täytyy joko tuhoutua tai kulkea sitä ainoata tietä, mikä meillä vielä on avoinna. Emme suinkaan ole niin sokaistuja, että uskoisimme tämän tien olevan vaarattoman, mutta jos meidän kerran pitää tuhoutua, niin tapahtukoon se ainakin arvokkaasti ja siten, että olemme tehneet kaiken kunnian ja uskonnon hyväksi, mitä velvollisuutemme vaatii... Luulen, että maaseutu on turmeltumattomampi kuin pääkaupunki, mutta Pariisihan määrää koko kuningaskunnan ajattelutavan. Kerhot ja salaseurat johtavat koko maata; kunnialliset henkilöt ja tyytymättömät, joita tosin on olemassa suuri lukumäärä, pakenevat maasta tai piiloutuvat, koska he eivät ole voimakkaampia tai koska he eivät ole yhtyneet. Vasta sitten, kun kuningas vapaana voi näyttäytyä varustetussa kaupungissa, tullaan hämmästymään, kuinka paljon tyytymättömiä tulee esiin, jotka nykyään ovat vaiti ja vaikeroivat. Mutta kuta kauemmin vitkastellaan, sitä vähemmän kannatusta saadaan, sillä tasavaltalainen henki voittaa joka päivä uutta jalansijaa kaikissa kansanluokissa, joukkoja painostetaan enemmän kuin koskaan ennen, ja niihin ei voitaisi enää luottaa, jos vitkasteltaisiin vielä kauemmin.»

Mutta vallankumouksen lisäksi on uhkaamassa vielä toinenkin vaara. Ranskalaiset prinssit, Artois’n kreivi, Condén prinssi ja muut emigrantit, jotka ovat huonoja sankareita, mutta suurisuisia kerskailijoita, rämisyttävät rajalla sapeleitaan, joita he varovaisuuden vuoksi kuitenkin kantavat tupessa. He juonittelevat kaikissa maissa, he tahtovat, peittääkseen pakenemisensa häpeällisyyden, ehdottomasti näytellä sankaria, niin kauan kuin se ei ole vaarallista; he matkustavat hovista hoviin, yrittävät yllyttää keisarit ja kuninkaat Ranskaa vastaan, ajattelematta ja välittämättä siitä, että he näillä ontoilla mielenosoituksilla lisäävät kuninkaan ja kuningattaren hengenvaaraa. »Hän (d’Artois) välittää vähät veljestään ja sisarestani», kirjoittaa keisari Léopold II, »gli importa un frutto, näitä sanoja hän käyttää puhuessaan kuninkaasta, eikä ajattele, miten suuressa määrin hän suunnitelmillaan ja yrityksillään panee vaaranalaiseksi kuninkaan ja sisareni.» Nuo suuret sankarit oleskelevat Koblenzissa ja Torinossa, pitävät ylellisiä päivällisiä ja väittävät janoavansa jakobiinilaisverta; mitä suurimmalla vaivalla kuningatar saa heidät estetyksi tekemästä ainakaan suurimpia järjettömyyksiä. Heiltäkin täytyy ottaa tuuli purjeista. Kuninkaan täytyy olla vapaa pysyttääkseen alallaan äärimmäiset vallankumoukselliset ja äärimmäiset taantumukselliset, kyllästymättömät Pariisissa olijat ja kyllästymättömät rajantakaiset. Kuninkaan täytyy olla vapaa, ja tämän saavuttamiseksi on ryhdyttävä yksinpä vastenmielisimpäänkin keinoon: pakoon.

Paon toimeenpano on kuningattaren käsissä, ja niin on selitettävissä, että hän luonnollisesti uskoo käytännölliset valmistelut sille henkilölle, jolta hänellä ei ole mitään salattavaa ja johon hän ehdottomasti luottaa: Fersenille. Hänelle, joka on sanonut: »Elän vain palvellakseni Teitä», hänelle, ystävälleen, hän antaa tehtävän, joka voidaan suorittaa vain ponnistamalla kaikki voimat, jopa vielä enemmän, vain panemalla oma henki alttiiksi. Vaikeudet ovat mittaamattomat. Jotta voitaisiin päästä kansalliskaartilaisten vartioimasta palatsista, jossa melkein jokainen palvelija on urkkija, jotta voitaisiin kulkea koko vieraan ja vihamielisen kaupungin läpi, on pakko ryhtyä varovaisesti erikoislaatuisiin toimenpiteisiin, ja jotta matka itse maan halki kävisi mahdolliseksi, on oltava yhteisymmärryksessä ainoan luotettavan sotajoukkojen päällikön, kenraali Bouillén kanssa. Tämän tulee, niin on suunniteltu, puolitiehen Montmédyn linnoitukseen, siis suunnilleen Châlonsiin asti, lähettää vastaan yksityisiä ratsuväkiosastoja, jotta siltä varalta, että pako tulisi tunnetuksi tai heitä alettaisiin ajaa takaa, heti voitaisiin suojella kuninkaan vaunuja ja siinä olevaa koko kuninkaallista perhettä. Nyt ilmenee uusi vaikeus: jotta voitaisiin perustella tätä huomiota herättävää sotilaallista liikettä raja-alueilla, on keksittävä veruke, Itävallan hallituksen täytyy koota rajalle armeijakunta, jotta kenraali Bouillé saisi aiheen suorittaa joukkoliikkeensä. Kaikki tämä on salassa käsiteltävä lukemattomissa kirjeissä ja äärimmäisen varovaisesti, koska useimmat kirjeet avataan ja koska, kuten Fersen itse sanoo, »kaikki olisi hukassa, jos huomattaisiin pieninkin toimenpide.» Sitäpaitsi — vieläkin muuan vaikeus — tämä pako vaatii suurehkoja rahasummia, ja kuningas ja kuningatar itse ovat kokonaan vailla varoja. Kaikki yritykset saada muutamia miljoonia lainaksi hänen veljeltään, toisilta Englannissa, Espanjassa ja Neapelissa olevilta ruhtinailta tai hovipankkiirilta ovat epäonnistuneet. Tästäkin, kuten kaikesta muusta, täytyy Fersenin, tuon pienen, muukalaisen aatelismiehen huolehtia.

Mutta Fersen ammentaa voimaa intohimostaan. Hän työskentelee ikäänkuin hänellä olisi kymmenet aivot, kymmenen kättä ja vain yksi ainoa altis sydän. Tuntikausia hän neuvottelee kuningattaren kanssa yksityiskohdista hiipien salateitä hänen luokseen yöllä tai iltapuolella. Hän on kirjeenvaihdossa ulkomaisten ruhtinasten ja kenraali Bouillén kanssa, hän valitsee luotettavimmat aatelismiehet, joiden tulee kuriireiksi puettuina seurata pakomatkalla, ja lisäksi ne, joiden tulee kuljettaa kirjeet edestakaisin ja jälleen rajalle. Hän tilaa vaunut omalla nimellään, huolehtii väärennetyistä passeista, hankkii rahaa lainaamalla omaisuuttaan vastaan eräältä venäläiseltä ja ruotsalaiselta naiselta kummaltakin kolmesataatuhatta livriä ja jopa lopulta ottamalla lainaksi kolmetuhatta omalta hovimestariltaan. Hän kantaa vaatekappale vaatekappaleelta tarpeelliset valepuvut Tuilerioihin ja salakuljettaa puolestaan kaupattavaksi kuningattaren jalokivet. Päivällä ja yöllä, viikko viikon jälkeen hän kirjoittaen, neuvotellen, suunnitellen ja matkustellen on katkeamattomassa jännityksessä ja samalla alituisessa hengenvaarassa, sillä ei tarvita muuta kuin että yksikin lanka tässä yli koko Ranskan ulottuvassa verkossa katkeaa, että yksikin asiaan vihityistä käyttää luottamusta väärin, että tavoitetaan yksikin sana tai kirje, niin hänen henkensä on mennyttä. Mutta rohkeana ja samalla selväjärkisenä, väsymättömänä, koska intohimo häntä kannustaa, hän täyttää hiljaisena, näkymättömänä sankarina velvollisuutensa yhdessä maailmanhistorian suurimmista draamoista.

Yhä vieläkin vitkastellaan, yhä vieläkin epäröivä kuningas toivoo, että jokin onnellinen tapahtuma säästäisi häneltä tämän pakenemisen kiusallisuuden ja ponnistuksen. Mutta turhaan, vaunut on tilattu, tarvittava raha haalittu kokoon, kenraali Bouillén kanssa lopullisesti sovittu saattojoukosta. Nyt puuttuu vielä vain yksi seikka: täysin ilmeinen aihe, moraalinen veruke tälle kaikesta huolimatta ei kovinkaan ritarilliselle paolle. On keksittävä vielä jokin tekosyy osoittamaan selvästi maailmalle, etteivät kuningas ja kuningatar ole paenneet pelkästä pelkuruudesta, vaan että terrori itse on pakottanut heidät siihen. Hankkiakseen tämän tekosyyn kuningas ilmoittaa kansalliskokoukselle ja kaupunginhallinnolle, että hän tahtoo viettää pääsiäisviikon Saint-Cloud’ssa. Ja heti paikalla, kuten salassa oli toivottu ja laskettu, jakobiinilaislehdistö tarttuu asiaan väittäen, että hovi pyrkii Saint-Cloud’hun vain saadakseen valantekemättömältä papilta messun ja synninpäästön ja että lisäksi oli olemassa vaara, että kuningas pakenisi sieltä perheineen. Kiihottavat sanomalehtikirjoitukset tekevät vaikutuksensa. Huhtikuun 19 päivänä, kun kuningas tahtoo astua erittäin huomiotaherättävästi valmiiksi järjestettyihin paraativaunuihin, on paikalla jo suunnattomia ihmisjoukkoja, Marat’n ja kerhojen armeijat väkivallalla estämässä lähtöä.

Mutta juuri tällaista julkista hälinää kuningatar ja hänen neuvonantajansa ovatkin toivoneet. Kouriintuntuvasti on osoitettava koko maailmalle, että Ludvig XVI:lla yksinään koko Ranskassa ei enää ole niin paljon vapautta, että hän saisi vaunuissaan ajaa kymmenen peninkulman päähän hengittämään raitista ilmaa. Koko kuninkaallinen perhe istuutuu siis mielenosoituksellisesti vaunuihin ja odottaa, että hevoset valjastettaisiin. Mutta kansanjoukko ja sen kanssa kansalliskaarti asettuu tallinovien eteen. Vihdoin tulee ainainen »pelastaja» Lafayette paikalle ja käskee kansalliskaartin komentajana, että kuningas on vapaasti päästettävä lähtemään. Mutta kukaan ei tottele häntä. Pormestari, jota hän käskee nostamaan punaisen lipun varoitukseksi, nauraa hänelle vasten kasvoja. Lafayette tahtoo puhua kansalle, hänen sanansa hukutetaan karjuntaan. Anarkia tunnustaa avoimesti vääryyden tekemisen oikeudekseen.

Sillä välin kuin murheellinen komentaja turhaan rukoilee joukkojaan tottelemaan häntä, istuvat kuningas, kuningatar ja prinsessa Elisabeth rauhallisesti vaunuissa rähisevän joukon keskellä. Hurja melu, karkeat herjasanat eivät liikuta Marie Antoinette’ia; päinvastoin hän salaisesti tyytyväisenä näkee, kuinka Lafayette, vapauden apostoli, kansan lemmikki joutuu raukaksi kiihtyneen joukon edessä. Hän ei sekaannu tähän molempien, hänelle yhtä vastenmielisten mahtien riitaan; rauhallisena ja häiriintymättömänä hän antaa tämän melskeen jylistä ympärillään, sillä se antaa ilmeisen ja kaikille näkyvän todisteen, ettei kansalliskaartin arvovaltaa enää ole olemassa, että Ranskassa vallitsee täydellinen anarkia, että katurahvas saa rankaisematta loukata kuninkaallista perhettä ja että kuninkaalla näin ollen on siveellinen oikeus puolellaan, jos hän pakenee. Kaksi tuntia ja neljänneksen he antavat kansan riehua, sitten vasta kuningas antaa käskyn viedä vaunut takaisin talloihin ja selittää luopuvansa retkestä Saint-Cloud’hun. Kuten aina päästyään voitolle on äsken vielä räyhäävä, kirkuva, raivoava kansanjoukko yhdellä iskulla ihastuksen vallassa, kaikki riemuitsevat kuningasparin ympärillä, ja äkillisessä mielenmuutoksessa kansalliskaarti lupaa suojella kuningatarta. Mutta Marie Antoinette tietää, mitenkä tämän suojeluksen laita on, ja vastaa kuuluvalla äänellä: »Niin, siihen luotammekin. Mutta nyt teidän täytyy myöntää, että me emme ole vapaita.» Tarkoituksellisesti hän lausuu nämä sanat kuuluvasti. Näennäisesti ne on lausuttu kansalliskaartille, todellisuudessa koko Euroopalle.

Jos vielä tänä huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä yöllä aikomusta olisi seurannut teko, olisivat syy ja vaikutus, loukkaus ja suuttumus, isku ja vastaisku täydentäneet toisiaan välittömästi loogillisessa sarjassa. Matkaan olisivat lähteneet kahdet yksinkertaiset, leveät, huomiota herättämättömät vaunut, toisissa kuningas, poikansa kanssa, toisissa kuningatar tyttärineen ja kenties sitäpaitsi madame Elisabeth, eikä kukaan olisi huomannut sellaisia tavallisia kabrioletteja, joissa on kaksi henkeä sisässä; huomiota herättämättä kuninkaallinen perhe olisi päässyt rajalle: todisteena tästä on kuninkaan veljen, Provence’in kreivin pako, hän kun kiitos tällaisen huomiotaherättämättömyyden ilman välikohtauksia pääsi pakenemaan.

Mutta kuninkaallinen perhe ei edes ollessaan kämmenen etäisyydellä kuolemasta tahdo loukata pyhiä perhelakeja, kaikkein vaarallisimmallekin retkelle on välttämättömästi otettava mukaan kuolematon etiketti. Ensimmäinen virhe: päätetään, että viisi henkeä matkustaa samoissa vaunuissa, siis koko perhe, isä, äiti, sisar ja molemmat lapset, siis täsmälleen sillä tavalla kuin asia tunnetaan sadoista kuparipiirroksista Ranskan viimeistä kylää myöten. Mutta ei tässä kyllin: madame de Tourzel muistaa valansa, jonka mukaisesti hän ei saa jättää kuninkaan lapsia hetkeksikään yksin, siis pitää hänen kuudentena henkenä seurata mukana — toinen virhe. Tämän tarpeettoman kuormituksen johdosta vauhti tietysti hidastuu matkalla, jolla jokainen neljännestunti, jokainen minuutti on kallis. Kolmas virhe: on mahdotonta ajatella, että kuningatar henkilökohtaisesti pitäisi huolta itsestään. Siis täytyy lisäksi ottaa mukaan kaksi kamarineitsyttä toisiin vaunuihin; nyt on jo päästy kahdeksaan henkeen. Mutta koska ajajan, esiratsastajan, posteljoonin ja lakeijojen paikat on täytettävä luotettavilla henkilöillä, jotka tosin eivät tunne tietä, mutta joiden täytyy olla aatelismiehiä, on onnellisesti jo päästy kahteentoista henkilöön ja, kun lisäksi tulee Fersen ja hänen ajajansa, neljääntoista: runsas lukumäärä salaisuuden ollessa kyseessä. Neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs virhe: on kuljetettava mukana pukuja, jotta kuningatar ja kuningas voisivat esiintyä Montmédy’ssa juhlapuvussa eikä esimerkiksi matkapukimissa, pakataan siis lisäksi vielä parisataa naulaa tavaraa uudenuutukaisiin matka-arkkuihin, jotka myös pinotaan vaunuihin, — tämä merkitsee jälleen vauhdin hidastumista, uutta silmiinpistävyyden lisääntymistä. Vähitellen tulee siitä, minkä oli määrä olla salainen pako, prameileva kulkue.

Mutta virheitten virhe oli seuraava: jos kerran kuninkaan ja kuningattaren tulee matkustaa kaksikymmentäneljä tuntia vaikkapa itse helvetistä, tulee heidän saada matkustaa mukavasti. Siis tilataan uudet vaunut, erikoisen leveät, erikoisen notkuvin vieterein, vaunut, jotka tuoksuvat tuoreelta lakalta ja rikkaudelta, vaunut, joiden täytyy jokaisessa hevosten vaihtokohdassa herättää jokaisen ajajan, jokaisen posteljoonin, jokaisen postimestarin, jokaisen rengin erikoista huomiota. Mutta Fersen — rakastavat eivät milloinkaan ajattele pitkälle — tahtoo tehdä Marie Antoinette’ille kaiken niin ihanaksi ja miellyttäväksi ja ylelliseksi kuin suinkin. Hänen tarkkojen määräystensä mukaisesti valmistetaan (nimellisesti erään paronitar Korff’in laskuun) jättiläismäinen laitos, pieni nelipyöräinen sotalaiva, jonka tulee kuljettaa ei ainoastaan kuningasperheen kolme jäsentä ja lisäksi kotiopettajatar, vaununajaja ja palvelija, vaan jossa lisäksi täytyy olla tilaa kaikille mahdollisille mukavuuksille, hopeiselle pöytäkalustolle, vaatevarastolle, ruokavarastolle, jopa istuimet pieniä, kuninkaillakin esiintyviä tarpeita varten. Kokonainen viinikellari rakennetaan vaunuihin ja ladotaan täyteen pulloja, sillä tunnetaanhan hallitsijan janoinen kurkku; jotta kaikki saataisiin vieläkin järjettömämmäksi, päällystetään sisus vaalealla damastilla, ja melkein ihmettelee, ettei lisäksi panna liljavaakunaakin oikein näkyvälle paikalle vaunun oveen. Näin raskaasti varustettuina tarvitsevat nämä suunnattomat loistovaunut voidakseen ajaa siedettävää vauhtia vähintäin kahdeksan, mutta mieluummin kaksitoista hevosta, se on: sillä välin kuin keveät kahdenhevosen vetämät postivaunut on valjastettu uudestaan viidessä minuutissa, vaatii hevosten vaihtaminen tässä tapauksessa säännöllisesti puoli tuntia, mikä merkitsee kaikkiaan neljän tai viiden tunnin viivytystä matkalla, jossa jokainen neljännestunti ratkaisee elämän tai kuoleman. Jotta aatelissukuiset kaartilaiset saisivat hyvitystä siitä, että heidän kahdenkymmenen neljän tunnin ajan täytyy käyttää halpoja palvelijanpukuja, heidät vaatetetaan hohtaviin, uudenuutukaisiin ja sen johdosta huomiota herättäviin livreihin, jotka ovat merkillisenä vastakohtana kuninkaan ja kuningattaren suunnitelmanmukaiselle yksinkertaiselle valepuvulle. Tätä silmiinpistävyyttä kuninkaallisen perheen taholla lisää vielä päälle päätteeksi se seikka, että jokaisessa pienessä kaupungissa tien varrella keskellä rauhan aikaa pihalle ratsastaa rakuunaeskadroonia, kuten väitetään, odottamaan »rahakuormaa», ja lopuksi viimeisenä, todella historiallisena tyhmyytenä on se seikka, että Choiseulin herttua yhdysupseeriksi eri joukko-osastojen välille valitsee mitä mahdottomimman ihmisen, ilmielävän Figaron, kuningattaren kähertäjän, jumalaisen Léonardin, joka kyllä pystyy kähertämään, mutta ei toimimaan diplomaattina, ja joka vielä enemmän kuin kuningas pysyy ikuiselle Figaron osalleen uskollisena tehden jo sinänsä sekavan tilanteen vieläkin sekavammaksi.

Ainoana puolustuksena kaikelle tälle on, ettei Ranskan valtioseremoniojen historiassa ollut mitään esikuvaa kuninkaan paolle. Seremonioissa on tosin satoja yksityisseikkoja myöten määrätty, kuinka käydään kasteelle, kuinka kruunaukseen, kuinka teatteriin ja kuinka metsästykseen, millaiset vaatteet, millaiset kengät ja millaiset soljet pitää olla suuressa ja pienessä vastaanotossa, messussa ja metsästyksessä ja pelipöydässä. Mutta siitä, millä tavalla kuninkaan ja kuningattaren on valepukuisena paettava esi-isiensä palatsista, ei ole olemassa mitään määräyksiä; tässä tapauksessa täytyisi suoralta kädeltä keksiä rohkea ja vapaa ratkaisu hetken tarpeiden mukaan. Koska hovi oli maailmalle täysin vieras, täytyi sen heti joutuessaan kosketuksiin todellisen maailman kanssa voimattomana joutua alakynteen. Sinä hetkenä, jolloin Ranskan kuningas puki päälleen palvelijan livreen paetakseen, hän ei enää voinut olla kohtalonsa herra.

Loputtomien vitkastelujen jälkeen on pako määrätty kesäkuun yhdeksänneksitoista päiväksi: se tapahtuukin aivan viime tingassa, sillä niin monien käsien väliin pingoitettu salaisuuksien verkko voi minä hetkenä hyvänsä revetä jostakin kohdasta. Kuin ruoskanläimäys osuu tämän hiljaisen supatuksen ja kuiskutuksen keskelle äkkiä Marat’n kirjoitus, joka puhuu vehkeilyistä kuninkaan poisviemiseksi. »Hänet tahdotaan mistä hinnasta hyvänsä laahata Alankomaihin sillä tekosyyllä, että hänen asiansa koskee kaikkia kuninkaita, ja te olette kyllin tyhmiä ollaksenne estämättä tätä pakoa. Pariisilaiset, te järkenne menettäneet pariisilaiset, olen jo kyllästynyt yhä uudelleen toistamasta teille, pitäkää kuningas ja dauphin teljettynä muurienne taakse ja säilyttäkää heitä hyvin, sulkekaa vankilaan itävallatar ja hänen lankonsa ja loput perheestä; yhden ainoankin päivän hukkaaminen voi käydä kohtalokkaaksi koko kansakunnalle.» Merkillinen ennustus tämän sairaalloisen epäluulonsa silmälasien kautta katsovan merkillisen tarkkanäköisen miehen taholta; oli vain niin, että »tämän yhden päivän hukkaaminen» ei käynyt kohtalokkaaksi kansakunnalle, vaan kuninkaalle ja kuningattarelle. Sillä vielä kerran Marie Antoinette viime hetkessä siirtää tuonnemmaksi jo kaikkia yksityiskohtiaan myöten määrätyn paon. Turhaan Fersen on ponnistellut uuvuksiin asti tehdäkseen kaiken valmiiksi kesäkuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yötä päivää hän jo viikkoja ja kuukausimääriä on intohimoisesti työskennellyt vain tämän ainoan yrityksen hyväksi. Omakätisesti hän yö yön jälkeen käydessään kuningattaren luona kuljettaa viittansa alla yhä uusia vaatekappaleita, lukemattomissa kirjeissä hän on kenraali Bouillén kanssa sopinut siitä, missä paikassa rakuunain ja husaarien tulee odottaa kuninkaan vaunuja; pitäen ohjaksia omissa käsissään hän Vincennes’in tiellä koettelee tilaamiaan postihevosia. Kaikki uskotut on tutustutettu asiaan, koneisto on valmis pienintä ratasta myöten. Mutta viime hetkessä kuningatar antaa peruutuskäskyn. Muuan hänen kamarineidoistaan, jolla on suhde vallankumoukselliseen, on joutunut hänen ankaran epäluulonsa alaiseksi. Nyt on järjestetty niin, että juuri seuraavana aamuna, kesäkuun 20 päivänä, tällä naisella tulee olla vapaata, ja tätä päivää on odotettava. Siis jälleen kaksikymmentäneljä tuntia kohtalokasta viivytystä, peruutuskäsky kenraalille ja jo lähtövalmiille husaareille, uusi hermojännitys jo murtumispisteeseen kiihtyneelle Fersenille ja kuningattarelle, joka tuskin enää jaksaa olla levottomuutensa herrana. Vihdoin kuitenkin tämäkin viimeinen päivä on ohi. Hälventääkseen kaikki epäluulot kuningatar ajaa iltapäivällä molempien lastensa ja kälynsä Elisabethin kanssa huvittelupuistoon Tivoliin. Palattuaan hän antaa komentajalle tavanmukaisella ylemmyydellään ja varmuudellaan määräykset seuraavaksi päiväksi. Hänessä ei voida huomata mitään kiihtyneisyyttä ja vielä vähemmän kuninkaassa, sillä tämä hervoton mies ei kykene olemaan kiihtynyt. Illalla Marie Antoinette vetäytyy kello kahdeksalta huoneisiinsa ja lähettää pois kamarineidot. Lapset pannaan vuoteeseen ja näennäisen huolettomina kokoontuu illallisen jälkeen suureen salonkiin koko perhe. Ja vain erikoisen tarkkaavainen silmä olisi kenties huomannut, että kuningatar monta kertaa nousi ylös katsomaan kelloa, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt. Mutta todellisuudessa hän ei milloinkaan ollut jännittyneempi, enemmän valveilla ja kohtaloon valmiimpi kuin tänä yönä.

PAKO VARENNES’IIN

Tämän kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän illalla 1791 ei epäluuloisinkaan tarkastelija voisi huomata mitään epäilyttävää Tuilerioissa: kuten tavallisesti seisovat kansalliskaartilaiset vahtipaikoillaan, kuten aina kamarineitsyet ja palvelijat ovat illallisen jälkeen vetäytyneet huoneisiinsa, ja suuressa salongissa istuvat kuten joka päivä ennenkin kuningas, hänen veljensä, Provence’in kreivi ja muut perheen jäsenet rauhallisina trick-track pelin ääressä tai leppoisasti puhellen. Eikö ole jotakin omituista siinä, että kuningatar kello kymmenen korvissa kesken keskustelun nousee ja poistuu vähäksi aikaa? Ei vähintäkään. Hänellä kai on jokin pieni asia toimitettavana tai kirje kirjoitettavana, ei kukaan palvelijoista seuraa häntä, ja kun hän saapuu käytävään, on se aivan tyhjä. Mutta tällä kertaa Marie Antoinette jää jännittyneenä seisomaan, pidättäen henkeään hän kuuntelee kaartilaisten kovia askeleita, sen jälkeen hän kiiruhtaa tyttärensä huoneen ovelle ja koputtaa hiljaa. Pikku prinsessa herää, huutaa pelästyneenä (toista, virkaa tekevää) kotiopettajatartaan rouva Brunier’ta; tämä tulee, hämmästyy kuningattaren käsittämätöntä käskyä, että lapsi on nopeasti puettava, mutta ei uskalla panna vastaan. Sillä välin kuningatar on herättänyt myöskin dauphinin avaamalla damastibaldakiinin verhot ja hellästi kuiskaamalla hänelle: »Nousehan ylös, me lähdemme matkaan. Me matkustamme linnoitukseen, jossa on paljon sotilaita.» Unenpöpperössä pikku prinssi sopertaa jotakin, pyytää sapeliaan ja univormuaan, koska hänen kumminkin pitää mennä sotilaiden luo. Mutta Marie Antoinette sanoo »pian, pian, lähdemme pois» ensimmäiselle kotiopettajattarelle madame de Tourzel’ille, joka aikoja sitten on vihitty salaisuuteen ja joka sillä tekosyyllä, että on kyseessä naamiaiset, pukee prinssin tytöksi. Molemmat lapset viedään äänettömästi portaita alas kuningattaren huoneeseen. Siellä odottaa heitä hauska yllätys. Sillä kuningattaren saapuessa astuu sieltä esiin kaartinupseeri, muuan herra von Maiden, jonka väsymätön Fersen on kaikkea ajatellen kätkenyt sinne. Kaikki neljä menevät nyt kiireesti vartioimattoman uloskäytävän luo.

Piha on melkein pilkkopimeä. Pitkänä rivinä seisoo vaunuja, pari ajajaa ja lakeijaa maleksii joutilaina sinne tänne tai tarinoi kansalliskaartilaisten kanssa, jotka ovat panneet pois raskaat kiväärinsä eivätkä — kuinka ihana onkaan leuto kesäilta — ajattele velvollisuutta eivätkä vaaraa. Kuningatar avaa itse oven ja katsahtaa ulos: hänen varmuutensa ei sellaisissa ratkaisevissa tilanteissa hetkeksikään jätä häntä. Ja jo hiipii vaunujen varjosta esiin ajajaksi puettu mies, joka sanaakaan sanomatta tarttuu dauphinin käteen: Fersen, tuo väsymätön, joka aikaisesta aamusta asti on suorittanut yli-inhimillisiä voimanponnistuksia. Hän on järjestänyt posteljoonit, pukenut kolme henkikaartilaista kuriireiksi ja asettanut jokaisen vahtiin oikealle paikalleen. Hän on salaa kuljettanut yötarpeet linnasta, antanut ohjeet ajajille ja lisäksi ehtinyt iltapäivällä lohduttaa kyyneliin asti kiihtynyttä kuningatarta. Kolme, neljä, viisi kertaa hän on, yhden kerran valepukuisena, muuten tavallisessa puvussaan kiitänyt Pariisissa edestakaisin saadakseen kaiken järjestykseen. Nyt hän uskaltaa henkensä viedessään Ranskan dauphinin kuninkaanpalatsista, eikä halua muuta palkintoa kuin kiitollisen katseen rakastetultaan, joka hänelle ja yksin hänelle uskoo lapsensa.

Nuo neljä varjoa liukuvat takaisin pimeyteen, kuningatar sulkee hiljaa oven. Huomiota herättämättä, kevein, huolettomin askelin hän astuu jälleen, aivan kuin hän vain olisi pistäytynyt noutamassa kirjettä takaisin salonkiin ja pakisee edelleen näköjään välinpitämättömänä, silläaikaa kuin lapset, jotka Fersen onnellisesti on kuljettanut suuren aukion yli, sijoitetaan vanhanaikaiseen fiakeriin, jossa he heti vaipuvat uneen; samaan aikaan kuningattaren molemmat kamarineidot toisessa vaunussa lähetetään edeltäkäsin Claye’iin. Kello yhdeltätoista alkaa sitten kriitillinen hetki. Provence’in kreivi ja hänen vaimonsa, jotka puolestaan niinikään aikovat paeta tänään, poistuvat kuten tavallisesti linnasta, kuningatar ja madame Elisabeth menevät huoneisiinsa. Ollakseen herättämättä epäluuloa kuningatar antaa kamarineitsyensä riisua itsensä ja tilaa seuraavaksi aamuksi vaunut huviajelua varten. Puoli kahdeltatoista, jolloin Lafayette’in välttämättömän käynnin kuninkaan luona täytyy olla lopussa, hän antaa käskyn sammuttaa valot ja siten merkin palvelijakunnalle vetäytyä huoneisiinsa. Mutta tuskin on ovi kamarineitojen takana sulkeutunut, kun kuningatar jälleen hypähtää pystyyn, pukeutuu nopeasti ja ottaa tällöin ylleen huomiotaherättämättömän harmaan silkkileningin, ja mustan hatun, jossa on violetti huntu, joka tekee hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Nyt vielä vain alas pieniä portaita ovelle, jossa muuan uskottu häntä odottaa ja pimeän Place du Carrousel’in poikki, — kaikki käy oivallisesti. Mutta, kiusallinen sattuma, juuri nyt leimahtavat valot, vaunut juoksijoineen ja soihdunkantajineen lähestyvät, ne ovat Lafayette’in, joka on käynyt vakuuttautumassa siitä, että kaikki, kuten aina, on mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kuningatar painautuu valonhohteen lähestyessä nopeasti porttiholvin hämärään, ja niin läheltä hänen ohitseen kiitävät Lafayette’in vaunut, että hän voisi koskettaa niiden pyöriä. Kukaan ei ole häntä huomannut. Vielä pari askelta, ja hän on vuokravaunujen luona, jotka sisältävät sen, mitä hän enimmin rakastaa maan päällä: hänen lapsensa ja Fersenin.

Vaikeampaa on kuninkaalle pakeneminen. Ensinnäkin hänen täytyy vielä kestää Lafayette’in jokailtainen käynti, ja sitä jatkuu niin kauan, että tällä kertaa jopa tuon paksunahkaisen miehenkin käy vaikeaksi pysyä rauhallisena. Yhä uudelleen hän nousee tuoliltaan ja astuu ikkunan ääreen, ikäänkuin hän tahtoisi katsella taivasta. Vihdoin, kello puoli kahdeltatoista tuo vaivalloinen vieras lähtee. Ludvig XVI menee makuuhuoneeseensa, ja täällä alkaa viimeinen epätoivoinen taistelu etikettiä vastaan, joka liian huolellisesti suojelee häntä. Ikivanhan tavan mukaisesti kuninkaan kamaripalvelijan täytyy nukkua samassa huoneessa nyöri käärittynä ranteeseensa, niin että hallitsijan kädenliike riittää heti herättämään nukkuneen. Jos siis Ludvig XVI nyt haluaa paeta, täytyy tuon raukan ensinnäkin paeta omaa kamaripalvelijaansa. Ludvig XVI antaa siis kuten tavallista rauhassa riisua itsensä, paneutuu vuoteeseen ja laskee baldakiinin alas kummaltakin puolen aivan kuin hän haluaisi nukkua. Mutta todellisuudessa hän odottaa vain sitä minuuttia, jolloin palvelija menee viereiseen kabinettiin riisuutumaan, ja nyt tänä täpäränä silmänräpäyksenä — kohtaus olisi Beaumarchais’n kuvauksen arvoinen — kuningas hiipii kiireesti baldakiinin takaa, katoaa paljain jaloin yöpuvussa toisesta ovesta poikansa autioon huoneeseen, jossa hänelle on asetettu valmiiksi yksinkertainen puku, karkea peruukki ja — uusi häpeä! — lakeijan hattu. Makuuhuoneeseen astuu sillävälin aivan hiljaa takaisin uskollinen palvelija, pidättää pelokkaasti henkeään ollakseen vain herättämättä rakasta, baldakiinin takana lepäävää kuningastaan, ja kiertää nyörin toisen pään kuten tavallista ranteensa ympäri. Portaissa sitävastoin hiipii paitasillaan Ludvig XVI, Ludvig Pyhän jälkeläinen ja perillinen, Ranskan ja Navarran kuningas, käsivarrellaan harmaa takki, peruukki ja lakeijan hattu alakertaan, ja täällä odottaa häntä seinäkaappiin piilotettu henkikaartilainen, herra von Maiden, näyttääkseen hänelle tietä. Tuntemattomana vihreässä päällystakissaan ja lakeijan hattu kunnianarvoisessa päässään kuningas kulkee rauhallisesti palatsinsa aution pihan poikki; tuntematta häntä nuo ei erikoisen vahti-intoiset kansalliskaartilaiset päästävät hänet ohitseen. Siten näyttää vaikein onnistuneen, ja puolenyön aikaan perhe on kokoontuneena fiakerissa; Fersen, ajajaksi puettuna, nousee kuskipukille ja ajaa lakeijaksi puetun kuninkaan ja hänen perheensä Pariisin halki.

Suoraan halki Pariisin, onnetonta kyllä suoraan halki Pariisin. Sillä Fersen, aatelismies, on tottunut siihen, että kuskit ajavat hänen vaunujaan, eikä itse olemaan kuskina, hän ei tunne monisokkeloisen kaupungin ääretöntä labyrinttiä. Sitäpaitsi hän varovaisuudesta — onnettomasta varovaisuudesta! — ei heti pyri ulos kaupungista, vaan tahtoo vielä kerran käydä Rue Matignon’illa vakuuttautuakseen suurten vaunujen lähdöstä. Vasta kello kahdelta, eikä puolenyön aikaan, hän ajaa kallisarvoisen kuormansa ulos kaupungin portista — kaksi tuntia, kaksi korvaamatonta tuntia on menetetty.

Tulliaitauksen takana pitäisi valtavien vaunujen odottaa; ensimmäinen yllätys: niitä ei olekaan siellä. Jälleen hukataan aikaa, kunnes vihdoin huomataan niiden lähestyvän neljän hevosen vetäminä ja peitetyin valoin. Nyt vasta hän ajaa fiakerin toisten vaunujen luo, jotta kuninkaallinen perhe voisi siirtyä niihin likaamatta — se olisi hirveätä! — kenkiään ranskalaisessa katuloassa. Kun hevoset vihdoinkin lähtevät liikkeelle, on kello puoli kolme aamulla puoli kahdentoista asemesta yöllä. Nyt Fersen ei säästä ruoskaa, puolessa tunnissa he ovat päässeet Bondy’hin, jossa kaartin upseeri jo odottaa heitä mukanaan kahdeksan uutta, hyvin levännyttä kuriirihevosta. Täällä on otettava jäähyväiset. Se ei ole helppoa. Marie Antoinette ei näe mielellään ainoan luotettavan henkilön poistuvan luotaan, mutta kuningas on nimenomaan selittänyt, ettei hän toivo Fersenin saattavan heitä pitemmälle. Mistä syystä, ei tiedetä. Kenties, jottei hän saapuisi uskottujensa luokse mukanaan tämä vaimonsa liian intiimi ystävä, kenties Fersenin itsensä vuoksi — joka tapauksessa viimeksimainittu huomauttaa: »il n’a pas voulu» [Hän ei tahtonut sitä.]. Ja sitten, onhan sovittu, että Fersen heti käy katsomassa lopullisesti vapautettuja: siis vain lyhytaikainen ero. Niin ratsastaa Fersen — jo nousee kalpea valonhohde taivaanrannalle ennustaen kuumaa kesäpäivää, — vielä kerran vaunujen luo ja huutaa tahallaan kuuluvalla äänellä, pettääkseen vieraita posteljooneja: »Voikaa hyvin, madame de Korff!»

Kahdeksan hevosta vetää paremmin kuin neljä, niiden iloisesti ravatessa keinuvat mahtavat vaunut maantien harmaassa pölyssä. Kaikki ovat hyvällä tuulella, lapset ovat nukkuneet tarpeeksi, kuningas on iloisempi kuin tavallista. Lasketaan leikkiä heille annetuista vääristä nimistä: rouva de Tourzel on olevinaan hieno vallasnainen, madame de Korff, kuningatar lasten kotiopettajatar nimeltä madame Rochet, kuningas lakeijan hattuineen hänen hovimestarinsa Durand, madame Elisabeth hänen kamarineitsyensä, dauphin on muuttunut tytöksi. Oikeastaan perhe mukavissa vaunuissaan tuntee olevansa vapaammin yhdessä kuin kotona linnassaan, jossa se on satojen lakeijojen ja kuudensadan kansalliskaartilaisen silmälläpidon alaisena; pian antaa Ludvig XVI:n uskollinen ystävä, joka ei milloinkaan häntä jätä, ruokahalu, tietää itsestään. Runsaat varastot otetaan esiin, syödään vankasti hopeisilta lautasilta, jo lentävät kananluut ja viinipullot ulos vaununikkunoista, eikä kelpo henkikaartilaisiakaan unohdeta. Lapset, ihastuneina seikkailuun, leikkivät vaunuissa, kuningatar juttelee kaikkien kanssa, ja kuningas käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen oppiakseen tuntemaan omaa valtakuntaansa: hän ottaa esiin kartan ja seuraa kiitettävällä kiinnostuksella matkan edistymistä kylästä kylään. Vähitellen heidät valtaa yleinen turvallisuuden tunne. Ensimmäisessä hevostenvaihtopaikassa kello kuudelta aamulla porvarit vielä ovat vuoteissaan, ei kukaan kysy paronitar Korffin passeja; kunhan nyt vain päästään onnellisesti suuren Châlons’in kaupungin halki, on kaikki voitettu, sillä viiden peninkulman päässä tämän viimeisen esteen tuolla puolen, Pont-de-Somme-Vesle’in luona, odottaa jo ensimmäinen etujoukko ratsuväkeä nuoren herttua Choiseul’in johdolla.

Vihdoin ollaan Châlons’issa kello neljä ikäpuolella. Ei todista suinkaan mitään ilkeämielisyyttä, että niin paljon ihmisiä kokoontuu postiasemalle. Kun pikaposti saapuu, halutaan nopeasti tietää posteljooneilta viimeiset Pariisin uutiset, kenties antaa mukaan kirje tai käärö seuraavalle asemalle, ja ylimalkaankin jutustetaan mielellään pienessä ikävässä maaseutukaupungissa, nykyään kuten silloinkin, katsellaan mielellään outoja ihmisiä ja kauniita vaunuja: hyvä Jumala, mitä parempaa tekemistä on kuumana kesäpäivänä! Asiantuntevasti tarkastellaan vaunuja. Ne ovat uudenuutukaiset, toteavat ammattimiehet ensin kunnioittavasti, ja aivan harvinaisen hienot, damastilla sisustetut, ihmeen kauniisti kasettoidut, upeat matkatavarat, varmaankin nämä ovat aatelisia, todennäköisesti emigrantteja. Oikeastaan oltaisiin uteliaita näkemään heidät, puhelemaan heidän kanssaan, mutta kummallista: minkätähden jäävät kaikki kuusi henkeä tänä ihmeen ihanana ja lämpimänä päivänä niin pitkän matkan jälkeen itsepintaisesti istumaan vaunuihin sen sijaan, että kävelemällä hiukan pehmentäisivät puristettuja jalkojaan ja rupatellen joisivat lasin raikasta viiniä? Minkätähden nämä kalunoidut palvelijat esiintyvät niin hävyttömän ylhäisesti, aivan kuin he olisivat jotakin erikoista? Kummallista, kummallista! Alkaa kuulua hiljaista murinaa, joku astuu postimestarin luo ja kuiskaa hänelle jotakin korvaan. Hän näyttää hämmästyneeltä, hyvin hämmästyneeltä. Mutta hän ei sen enempää sekaannu asiaan ja antaa vaunujen rauhassa ajaa edelleen, mutta — ei kukaan tiedä, kuinka — puolen tunnin kuluttua juoruaa ja puhuu koko kaupunki, että kuningas ja kuninkaallinen perhe ovat ajaneet Châlons’in läpi.

Mutta nämä eivät tiedä eivätkä aavista mitään. Päinvastoin he ovat kaikesta väsymyksestä huolimatta reippaan tyytyväisiä, sillä seuraavalla asemallahan odottaa jo Choiseul husaareineen: silloin on teeskentely ja piileksiminen lopussa, lakeijan hattu viskataan menemään ja väärät passit revitään rikki, vihdoinkin, taas saadaan kuulla »Vive le Roi»! »Vive la Reine!» mitkä huudot niin kauan ovat olleet mykistyneinä. Kärsimättömänä madame Elisabeth yhä uudelleen katsahtaa ikkunasta tervehtiäkseen ensimmäisenä Choiseul’ia, kuriirit varjostavat kädellä silmiään laskevan auringon säteiltä nähdäkseen jo etäältä husaarien välkkyvät sapelit. Mutta mitään ei näy. Ei mitään. Vihdoin saapuu ratsastaja, mutta vain yksinäinen, edelle kiitänyt kaartinupseeri.

»Missä on Choiseul?» huudetaan hänelle.

»Poissa.»

»Entä muut husaarit?»

»Yhtään miestä ei ole paikalla.»

Yhdellä iskulla hyvä tuuli loppuu. Jokin asia ei ole kunnossa. Ja lisäksi, tulee pimeä, tulee yö. On kolkkoa nyt matkustaa outoja, tietymättömiä kohtaloita kohti. Mutta ei ole mahdollista kääntyä takaisin eikä jäädä paikoilleen, pakolaisella on edessään vain yksi tie: yhä vain eteenpäin. Kuningatar lohduttaa toisia. Jos husaarit eivät ole täällä, kohdataan rakuunat Sainte-Ménehould’issa, ja sinne on täältä vain kahden tunnin matka, silloin ollaan turvassa. Nämä kaksi tuntia tuntuvat pitemmiltä kuin koko päivä. Mutta — uusi yllätys — Sainte-Ménehould’issakaan ei ole rakuunoja. Ratsastajat ovat odottaneet kauan, ovat päiväkauden istuneet ravintoloissa ja siellä tappaakseen aikaa juopotelleet ja mellastaneet niin perusteellisesti, että koko väestö on kiinnittänyt heihin huomiota. Vihdoin on komentaja hovikähertäjän sekavan tiedoituksen narraamana pitänyt viisaampana viedä heidät kaupungista ja antaa heidän odottaa etäämpänä tien varrella, vain hän itse on jäänyt paikalle. Vihdoin kahdeksanvaljakkovaunut juhlallisesti vierivät paikalle ja niiden perässä kaksivaljakkoinen kabrioletti, mikä kelpo pikkuporvareille jo on tämän päivän toinen selittämätön ja salaperäinen tapahtuma. Ensiksi nämä rakuunat, jotka tulivat ja oleskelivat täällä, herra tiesi mitävarten ja minkätähden, nyt nämä molemmat vaunut hienoissa livreissä olevine posteljooneineen; ja katsokaahan, kuinka nöyrästi, kuinka kunnioittavasti rakuunain komentaja tervehtii näitä merkillisiä vieraita! Ei vain kunnioittavasti, vaan alamaisesti: puhuessaan heidän kanssaan hän koko ajan pitää kättään lakin kohdalla. Postimestari Diout, jakobiinikerhon jäsen ja kiivas tasavaltalainen, katselee terävästi heitä. Heidän täytyy olla korkeita aristokraatteja tai emigrantteja, hän ajattelee, hienoa, hienointa roskajoukkoa, tässä pitäisi oikeastaan puuttua asiaan. Joka tapauksessa hän antaa posteljooneilleen hiljaa käskyn, ettei heidän pitäisi liiaksi jouduttaa vauhtia ajaessaan näitä salaperäisiä matkustajia, ja unisena vierivät vaunut unisine asukkaineen eteenpäin.

Mutta niiden lähdöstä on ehtinyt tuskin kulua kymmenen minuuttia, kun äkkiä leviää — onko joku tuonut tiedon Châlons’ista, vai onko kansan vaisto arvannut oikein? — huhu, että vaunuissa oli ollut kuningasperhe. Kaikki meluavat kiihtyneinä, rakuunain komentaja huomaa äkkiä vaaran ja tahtoo antaa sotilaittensa kiirehtiä vaunujen perään turvajoukoksi. Mutta on jo liian myöhäistä, katkeroitunut kansanjoukko panee vastalauseensa, ja rakuunat, runsaan viinin kuumentamina, veljeytyvät kansan kanssa eivätkä enää tottele. Pari päättäväistä miestä panee toimeen hälytyksen ja kaikkien ollessa yhtenä sekasortona, muuan yksityinen mies tekee päätöksen: postimestari Drouet, joka sotapalvelusajaltaan on hyvä ratsastaja, antaa satuloida hevosensa ja ratsastaa täyttä laukkaa, yhden toverin seuraamana, lyhyempää tietä Varennes’iin ennen raskasliikkeisiä vaunuja. Siellä saadaan vielä pitää seikkaperäinen keskustelu näiden epäilyttävien matkustajien kanssa ja jos se todellakin on kuningas, niin Jumala armahtakoon häntä ja hänen kruunuaan! Kuten niin monta tuhatta kertaa, muuttaa tälläkin kertaa yhden tarmokkaan ihmisen yksi ainoa tarmokas teko maailmanhistorian.

Sillä välin vierivät kuninkaan jättiläisvaunut kiemurtelevaa maantietä pitkin Varennes’ia kohti. Kahdenkymmenen neljän tunnin matkustus auringonpaahtaman katon alla on tehnyt väsyneiksi tiiviisti toisiinsa puristautuneet matkustajat, lapset nukkuvat aikoja sitten, kuningas on taittanut kokoon kartat, kuningatar on vaiti. Vielä tunti, viimeinen tunti, ja he saavat varman turvajoukon mukaansa. Mutta jälleen yllätys: sovitulla hevostenvaihtopaikalla Varennes’in kaupungin ulkopuolella ei ole mitään hevosia. Hapuillaan pimeässä, koputetaan ikkunoihin ja saadaan kuulla epäystävällisiä ääniä. Molemmat upseerit, joiden tehtävänä oli odottaa täällä, on edeltäpäin lähetetty kähertäjä Léonard — ei pidä valita Figaroa lähetikseen — sekavalla puheellaan saanut luulemaan, ettei kuningas enää tulisikaan. He ovat menneet nukkumaan, ja tämä uni on kuninkaalle yhtä kohtalokas kuin Lafayette’in uni lokakuun 6 päivänä. Siis eteenpäin uupuneilla hevosilla. Varennes’ia kohti, kenties sieltä tavataan verekset hevoset. Mutta toinen yllätys: porttiholvissa juoksee pari nuorta miestä esiratsastajan luo ja komentaa »seis!» Tuossa tuokiossa molemmat vaunut ympäröi joukko nuoria miehiä, jotka alkavat niitä seurata. Drouet ja hänen seuralaisensa, jotka ovat saapuneet kymmenen minuuttia aikaisemmin, ovat haalineet kokoon Varennes’in koko vallankumouksellisen nuorison vuoteista ja ravintoloista. »Passit!» komentaa joku. »Meillä on kiire, meidän täytyy pian päästä perille», vastaa vaunuista naisen ääni. Se on luulotellun »madame Rochet’n» ääni, mutta todellisuudessa kuningattaren, joka yksinään tällä vaarallisella hetkellä säilyttää kylmäverisyytensä. Mutta vastarinta ei auta, heidän täytyy lähteä lähimpään majataloon, jonka nimi on — kuinka häijy voikaan maailmanhistoria olla! — »Suuren hallitsijan ravintola», ja siellä seisoo jo pormestari, ammatiltaan kauppias, jolla on tuo maukas nimi »Sauce» [Kastike, keitto], ja haluaa nähdä passit. Pieni kauppias, joka sydämessään on uskollinen kuninkaalle ja kovin pelkää sekaantuvansa ikävään juttuun, tarkastaa hätäisesti passit ja sanoo: »Ne ovat järjestyksessä.» Hän puolestaan antaisi vaunujen rauhassa ajaa edelleen. Mutta tämä nuori Drouet, joka huomaa kalan tarttuneen koukkuun, iskee nyrkkiä pöytään ja huutaa kovalla äänellä: »Se on kuningas ja hänen perheensä, ja jos Te päästätte heidät ulkomaille, olette syyllinen valtiopetokseen.» Sellainen uhkaus käy kelpo perheenisän luihin ja ytimiin, ja samalla kertaa alkaa Drouet’n toverien käyntiin panema hätäkello kumahdella, kaikkiin ikkunoihin syttyvät valot, koko kaupunki on hälytetty. Vaunujen ympärille kokoontuu yhä suuremmaksi paisuva ihmisjoukko: matkan jatkaminen ilman väkivaltaa ei ole ajateltavissakaan, sillä vereksiä hevosia ei ole vielä valjastettu vaunujen eteen. Pelastuakseen pälkähästä tuo kelpo kauppias-pormestari ehdottaa, että kun joka tapauksessa jo on liian myöhäistä matkustaa edelleen, paronitar Korff ja hänen seurueensa yöpyisivät hänen talossaan. Huomisaamuksi, hän miettii ovelana, täytyy asian olla selvinnyt tavalla tai toisella, ja minä pääsen vapaaksi niskoilleni langenneesta edesvastuusta. Kuningas suostuu epäröiden tarjoukseen, ajatellen, ettei parempaakaan neuvoa ole, ja sitä paitsi, rakuunat kyllä saapuvat. Voi kestää vain tunnin tai pari, kunnes Choiseul tai Bouillé ovat täällä. Siten astuu Ludvig XVI levollisena valeperuukki päässään taloon, ja hänen ensimmäinen kuninkaallinen toimenpiteensä on pyytää pullo viiniä ja palanen juustoa. Onko tuo kuningas? Onko tuo kuningatar? — kuiskailevat levottomina ja kiihdyksissään vanhat naiset ja paikalle rientäneet talonpojat. Sillä niin suunnattoman etäällä siihen aikaan on pieni ranskalainen kaupunki suuresta, luoksepääsemättömästä hovista, ettei yksikään kaikista näistä hänen alamaisistaan milloinkaan ole nähnyt kuninkaan kasvoja muuten kuin rahoissa ja että varta vasten pitää lähettää noutamaan aatelisherraa, jotta vihdoinkin saataisiin todetuksi, onko tämä vieras matkustaja todellakin vain erään paronitar Korff’in lakeija vaiko Ludvig XVI, Ranskan ja Navarran kaikkeinkristillisin kuningas.

YÖ VARENNES’ISSA

Tänä kesäkuun 21 päivänä 1791 Marie Antoinette, kolmannellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan ja seitsemäntenätoista vuonna Ranskan kuningattareksi tulonsa jälkeen ensimmäisen kerran astuu ranskalaisen porvarin kotiin. Se on ainoa keskeytys palatsin ja palatsin, vankilan ja vankilan välillä. Ensiksi kuljetaan kauppiaan puodin kautta, joka haisee härskiintyneeltä vanhalta öljyltä, kuivaneelta makkaralta ja kirpeiltä ryydeiltä. Narisevia portaita pitkin kapuavat peräkanaa kuningas tai pikemminkin tuo valeperuukkinen tuntematon herra ja tuo luulotellun paronitar Korff’in kotiopettajatar yläkerrokseen; siellä on kaksi huonetta, asuinhuone ja makuuhuone, matalia, köyhännäköisiä ja likaisia. Oven edustalle asettuu heti uudenlaisiksi vartioiksi, jotka suuresti eroavat Versaillesin hohtavapukuisista kaartilaisista, kaksi talonpoikaa heinähangot käsissä. Kaikki kahdeksan, kuningatar, kuningas, madame Elisabeth, molemmat lapset, kotiopettajatar ja molemmat kamarineitsyet, seisovat ja istuvat tässä ahtaassa huoneessa. Lapset, kuolemanväsyneinä, pannaan vuoteeseen, ja he nukahtavat heti madame de Tourzel’in vaalimina. Kuningatar on istuutunut tuolille ja vetänyt hunnun kasvoilleen; ei kukaan ole saava kerskata nähneensä hänen vihaansa, hänen katkeroitumistansa. Vain kuningas alkaa heti järjestää olonsa kodikkaaksi, hän istuutuu rauhallisesti pöydän ääreen ja leikkaa veitsellä juustosta valtavia kimpaleita. Ei kukaan lausu sanaakaan.

Vihdoin kuuluu kadulta kavionkapsetta, mutta samalla kajahtaa myös satojen ihmisten hurja huuto: »Husaarit! Husaarit!» Choiseul, niinikään väärien tiedonantojen harhaanjohtamana, on vihdoinkin saapunut, lyö parilla sapeliniskulla tiensä vapaaksi ja kokoaa sotilaansa talon ympärille. Puhetta, jonka hän heille pitää, nuo kelpo saksalaiset eivät ymmärrä, he eivät tiedä, mikä on kyseessä, he eivät ymmärrä enempää kuin molemmat saksalaiset sanat: »Kuningas ja Kuningatar.» Mutta he tottelevat joka tapauksessa ja karauttavat niin kiivaasti kansanjoukkoa vastaan, että vaunu hetkeksi on vapautunut ihmistungokselta.

Kiireesti Choiseul’in herttua harppaa kannukset kilisten ylös portaita ja tekee ehdotuksensa. Hän on valmis asettamaan käytettäväksi seitsemän hevosta. Kuninkaan, kuningattaren ja seurueen on astuttava niitten selkään ja keskellä herttuan joukkoa kiireesti ratsastettava paikkakunnalta, ennenkuin ympäristön kansalaiskaarti on ehtinyt kokoontua. Jäykkänä kumartaa upseeri selontekonsa jälkeen: »Teidän Majesteettinne, odotan käskyänne.»

Mutta käskyjen antaminen, nopeiden päätösten tekeminen ei koskaan ole ollut Ludvig XVI:n vahvoja puolia. Voisiko Choiseul taata, hän parlamentoi, ettei tässä läpimurtautumisessa luoti voisi osua hänen vaimoonsa, hänen sisareensa, jompaankumpaan hänen lapseensa? Eikö sittenkin olisi suositeltavampaa odottaa, kunnes muutkin kapakkoihin hajaantuneet rakuunat on koottu? Tällä tavoin sinne tänne mietittäessä kuluvat minuutit, kalliit minuutit. Pienen kolkon huoneen olki-istuimilla istuu perhe, istuu vanha aika ja vitkastelee ja neuvottelee. Mutta vallankumous, nuori sukukunta, ei odota. Kylistä saapuvat hätäkellon hereille säikyttäminä miliisimiehet. kansalliskaarti on täysilukuisena kokoontunut, valleilta on noudettu vanha kanuuna ja kadut on suljettu. Hajaantuneet sotilaat taas, jotka kaksikymmentäneljä tuntia ovat harhailleet ratsain sinne tänne, ottavat mielellään kulauksen viiniä ja veljeytyvät väestön kanssa. Kadut täyttyvät yhä enemmän ihmisistä. Aivan kuin yhteinen aavistus ratkaisevien hetkien lähestymisestä ulottuisi syvälle joukkojen alatajuntaan, nousevat koko ympäristössä vuoteestaan talonpojat, torpparit, paimenet ja työmiehet ja marssivat Varennes’iin. Ikäloput eukot tarttuvat uteliaisuudesta sauvaansa nähdäkseen kerran kuninkaan, ja nyt, kun kuninkaan täytyy avoimesti ilmaista itsensä, ovat kaikki päättäneet olla päästämättä häntä muurien ulkopuolelle. Jokainen yritys valjastaa verekset hevoset vaunujen eteen ehkäistään. »Pariisiin, tai ammumme, ammumme hänet vaunuihinsa», huutavat hurjat äänet posteljoonille, ja tämän metelin keskellä kumahtaa uudelleen hätäkello. Uusi hälytys tänä draamallisena yönä: Pariisin suunnalta on tullut vaunut, kaksi komissaareista, jotka kansalliskokous umpimähkään on lähettänyt joka suuntaan vangitsemaan kuningasta, on onnellisesti päässyt hänen jäljilleen. Rajaton riemu tervehtii yhteisen mahdin sanansaattajia. Nyt on Varennes vapautettu vastuusta, nyt ei enää tämän viheliäisen pikkukaupungin pienten leipurien, suutarien, räätälien ja teurastajien tarvitse ratkaista maailman kohtaloa: kansalliskokouksen lähetit ovat saapuneet, tuon ainoan auktoriteetin, jonka kansa tunnustaa omakseen. Riemukulussa johdetaan molemmat lähetit kunnon kauppias Sauce’in taloon ja portaita ylös kuninkaan luo.

Sillä välin on hirvittävä yö vähitellen kulunut loppuun, kello on puoli seitsemän. Molemmista läheteistä on toinen, Romeuf, kalpea, hätääntynyt ja varsin vähän ihastunut tehtäväänsä. Lafayette’in adjutanttina hän on usein suorittanut Tuilerioissa vahtipalvelusta kuningattaren luona, aina Marie Antoinette, joka kohtelee kaikkia alaisiaan luonnollisella, hyväntahtoisella sydämellisyydellään, on ollut hänelle suopea, usein hän ja myös kuningas ovat puhuneet hänen kanssaan melkein ystävällisesti; sisimmässä sydämessään tällä Lafayette’in adjutantilla on vain yksi toive: pelastaa molemmat. Mutta kohtalo, joka näkymättömänä työskentelee kuningasta vastaan, tahtoo, että hänelle on seuralaiseksi retkelle annettu toinen, erittäin kunnianhimoinen ja vallankumoukselle kauttaaltaan uskollinen toveri, nimeltä Bayon. Romeuf on heti päästyään karkulaisten jäljille koettanut salaa vilkastuttaa kulkua antaakseen kuninkaalle etumatkan, mutta Bayon, tuo leppymätön tähystäjä, hoputtaa häntä, ja niin hän nyt on siellä punastuneena, pelokkaana ollessaan pakotettu ilmoittamaan kuningattarelle kansalliskokouksen kohtalokkaan määräyksen kuninkaallisen perheen pidättämisestä. Marie Antoinette ei voi salata hämmästystään: »Mitä? Tekö, hyvä herra? Ei, tätä en olisi voinut uskoa!» Hämillään Romeuf änkyttää, että koko Pariisi on kiihdyksissä, että valtion etu vaatii kuninkaan palaamista. Kuningatar käy kärsimättömäksi ja kääntyy pois, hän aavistelee sekavan puheen takaa pahinta. Vihdoin kuningas pyytää saada nähdä määräyksen ja lukee, että kansalliskokous on kumonnut hänen oikeutensa ja että jokaisen kuriirin, joka tapaa kuninkaallisen perheen, tulee ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin matkan jatkamisen ehkäisemiseksi. Sanoja: pako, kiinniottaminen, vangitseminen on tosin taitavasti vältetty. Mutta ensimmäistä kertaa kansalliskokous julistaa tässä päätöksessään, ettei kuningas ole vapaa, vaan sen tahdon alainen. Yksinpä Ludvig Hidasajatuksinenkin käsittää tämän maailmanhistoriallisen muutoksen.

Mutta hän ei tee vastarintaa. »Ei ole olemassa enää Ranskan kuningasta», hän sanoo uneliaalla äänellään, aivan kuin asia ei paljoakaan koskisi häntä, ja laskee määräyksen hajamielisenä vuoteelle, jossa uupuneet lapset nukkuvat. Mutta silloin Marie Antoinette ponnahtaa äkkiä pystyyn. Kun hänen ylpeyttään loukataan, hänen kunniaansa uhataan, silloin aina tämä nainen, joka kaikissa pikkuasioissa oli pikkumainen, kaikissa ulkonaisuuksissa ulkonainen, saa äkillisen arvokkuuden. Hän rutistaa kokoon kansalliskokouksen määräyksen, joka uskaltaa komentaa häntä ja hänen perhettään, ja viskaa sen halveksuvasti lattialle: »En tahdo, että tämä paperi likaa lapseni.»

Pienten virkamiesten selkäpiitä karmii heidän kuullessaan nämä uhmailevat sanat. Kohtauksen välttämiseksi Choiseul nopeasti nostaa lattialta paperin. Kaikki huoneessa olijat ovat yhtä kauhuissaan, kuningas vaimonsa rohkeudesta, molemmat lähetit kiusallisen asemansa vuoksi; ei kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Nyt kuningas esittää näennäisesti antautumista merkitsevän, mutta todellisuudessa viekkaan ehdotuksen. Hän haluaisi vain saada levätä täällä pari kolme tuntia, sitten hän on valmis lähtemään takaisin Pariisiin. Heidänhän piti toki itse nähdä, kuinka väsyneitä lapset olivat, kahden niin hirvittävän päivän ja yön jälkeen tarvitaan hiukan levätä. Romeuf ymmärtää heti, mitä kuningas tahtoo. Kahdessa tunnissa ehtii Bouillén koko ratsuväki tänne, ja sen takana jalkaväki ja tykit. Koska hän sisimmässään haluaa pelastaa kuninkaan, hän ei pane vastaan: eihän hänen tehtävänsä lopulta sisällä muuta kuin matkan katkaisemisen. Sen hän on tehnyt. Mutta toinen komisaari, Bayon, huomaa pikaisesti, mistä tässä on kysymys, ja päättää vastata viekkauteen viekkaudella. Hän myöntyy näennäisesti, tallustaa veltosti portaita alas, ja kun kansanjoukko kiihtyneenä ympäröi hänet, ja kysyy, mitä on päätetty, hän huokaisee tekopyhästi: »Ah, he eivät halua lähteä... Bouillé on jo lähellä, he odottavat häntä.» Nämä pari sanaa valavat öljyä jo liekehtivään tuleen. Sitä ei sallita! Enempää ei antauduta petettäviksi! »Pariisiin! Pariisiin!» Ikkunat tärähtelevät melskeestä, epätoivoisina vaativat viranomaiset, ennenkaikkea onneton kauppias Sauce, kuningasta lähtemään pois, muussa tapauksessa he eivät enää voisi vastata hänen turvallisuudestaan. Husaarit ovat voimattomina kansanjoukon puristuksessa tai siirtyneet sen puolelle, riemukulussa vaunut vedetään oven eteen ja valjastetaan kaiken viivytyksen ehkäisemiseksi. Ja nyt alkaa nöyryyttävä näytelmä, sillä onhan kysymys vain neljännestunneista. Bouillén husaarien täytyy olla jo lähellä, jokainen minuutti, mikä voitetaan, voi pelastaa kuninkuuden: siis nyt on vain kaikin arvottomimminkin keinoin viivytettävä lähtöä Pariisiin. Yksinpä Marie Antoinette’in täytyy taipua ja rukoilla ensi kerran elämässään. Hän kääntyy kauppiaan vaimon puoleen ja pyytää häntä auttamaan itseään. Mutta tuo vaimoraukka pelkää miehensä puolesta. Hän vaikeroi kyynelsilmin, että hänelle on hirveätä täytyä kieltää kuninkaalta, Ranskan kuninkaalta vieraan oikeudet talossaan, mutta hänellä on itse lapsia, ja hänen miehensä täytyisi maksaa se hengellään — hän on aavistetuissaan oikeassa, tuo naisparka, sillä tuolle onnettomalle kauppiaalle maksaa hänen päänsä, että hän tuona yönä auttoi kuningasta polttamaan pari salaista paperia. Yhä uudelleen yrittävät kuningas ja kuningatar viivyttää lähtöä mitä onnettomimmilla verukkeilla, mutta aika kuluu kulumistaan eikä Bouillén husaareja näy. Jo on kaikki valmiina, kun Ludvig XVI — kuinka syvälle onkaan hän vajonnut, kun hänen täytyy olla mukana sellaisissa ilveilyissä! — sanoo, että hän haluaisi vielä syödä jotakin. Voiko kuninkaalta evätä pienen aterian? Ei, riennetään hankkimaan hänelle syötävää, jottei vain aikaansaataisi viivytystä. Ludvig XVI pureksii muutaman suupalan, Marie Antoinette sysää lautasen halveksivasti luotaan. Nyt ei enää ole keksittävissä mitään verukkeita. Silloin ilmenee uusi, viimeinen välikohtaus: koko perhe seisoo jo ovella, kun muuan kamarineidoista, madame Neuveville, lysähtää maahan saaden teeskennellyn kouristuskohtauksen. Heti Marie Antoinette valtiattaren äänellä selittää, ettei hän jätä kamarineitsyttään pulaan. Hän ei lähde, ennenkuin on hankittu lääkäri. Mutta lääkärikin — onhan koko Varennes jalkeilla — saapuu ennen kuin Bouillén joukot. Hän antaa simulantille pari pisaraa tyynnyttävää lääkettä; nyt tuota murheellista ilveilyä ei käy pitemmälle jatkaminen. Kuningas huokaisee ja astuu ensimmäisenä alas ahtaita portaita. Häntä seuraa huulet yhteenpuristettuina, herttua de Choiseul’in käsipuolessa Marie Antoinette. Hän aavistaa, mikä heitä kaikkia odottaa tällä paluumatkalla. Mutta kesken omia surujaan hän vielä ajattelee ystäväänsä: hänen ensimmäiset sanansa Choiseul’ille tämän saapuessa olivat olleet: »Luuletteko, että Fersen on pelastunut?» Todellisen miehen rinnalla tämäkin helvetinmatka olisi kestettävissä; on vain vaikeata pysyä yksin lujana pelkkien raukkojen ja nahjusten keskellä.

Kuningasperhe astuu vaunuihin. Yhä vieläkin he toivovat Bouillén ja hänen husaariensa saapumista. Mutta mitään ei tule. Kuuluu vain joukkojen kumea rähinä heidän ympärillään. Vihdoinkin suuret vaunut lähtevät liikkeelle. Kuusituhatta ihmistä on heidän ympärillään, koko Varennes marssii saaliinsa mukana, ja nyt puhkeavat raivo ja pelko äänekkäisiin riemuhuutoihin. Vallankumouslaulujen kohinan, proletaarisen armeijan ympäröimänä monarkian onnettomuudenlaiva suuntaa kulkunsa sen kallion luota, johon se oli ajautunut karille.

Mutta vain kaksikymmentä minuuttia tämän jälkeen, kun Varennes’in takaiselta maantieltä vielä pölypilvi patsaana nousee kuumaa taivasta kohti, rientää jo kaupungin toisesta päästä paikalle kiivaassa laukassa ratsuväki, kokonaisia eskadroonia. Vihdoinkin ovat Bouillén husaarit, nuo turhaan ikävöidyt, saapuneet! Olisi tarvittu vain puolituntinen lisää viivytystä kuninkaalle, ja he olisivat ottaneet kuninkaan vastaan hänen armeijansa keskelle, ja hämmästyneinä olisivat palanneet koteihinsa ne, jotka nyt riemuitsevat. Mutta kun Bouillé kuulee, että kuningas rohkeutensa menettäneenä on antanut myöten, hän vetää takaisin joukkonsa. Miksi kannattaisi enää turhaan vuodattaa verta? Hänkin tietää, että monarkian kohtalon on ratkaissut hallitsijan heikkous, että Ludvig XVI ei enää ole kuningas eikä Marie Antoinette Ranskan kuningatar.

PALUUMATKA

Laiva kulkee nopeammin tyynellä kuin myrskyssä. Matkan Pariisista Varennes’iin vaunut olivat suorittaneet kahdessakymmenessä tunnissa; paluumatka kestää kolme päivää. Pisara pisaralta pohjaan asti kuninkaan ja kuningattaren täytyy tyhjentää nöyryytyksen karvas kalkki. Kuoleman väsyneinä kahden unettoman yön jälkeen, vaihtamattomin vaattein — kuninkaan paita on niin likainen hiestä, että hänen täytyy lainata toinen eräältä sotilaalta — he istuvat, kuusi ihmistä, vaunujen hehkuvassa pätsissä. Säälimättä paahtaa pistävä kesäkuun aurinko jo tulikuumaa kattoa, ilma maistuu hehkuvalta pölyltä, kiukkuisen pilkallisena ympäröi yhäti kasvava joukko häväistyjen murheellista kotimatkaa. Tuo kuuden tunnin matka Versailles’ista Pariisiin oli kuin paratiisi tähän verrattuna. Karkeat ja karkeimmat sanat sinkoilevat heidän ylitseen, jokainen tahtoo nauttia kotiinpakotettujen häpeästä. Mieluummin he siis sulkevat ikkunat ja hikoilevat ja janoavat tämän vyöryvän kattilan kiehuvassa höyryssä, kuin antavat ulkopuolisten ivallisten katseitten, heidän häväistyssanojensa loukata itseään. Jo ovat onnettomien matkustajien kasvot kuin harmaan jauhon peittämät, silmät unettomuuden ja pölyn tulehduttamat, mutta heidän ei anneta pysyvästi laskea uutimia, sillä joka asemalla joku pikkuinen pormestari katsoo olevansa velvoitettu pitämään kuninkaalle opettavaisen puheen, ja joka kerta hänen täytyy vakuuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ollut poistua Ranskasta. Sellaisina hetkinä kuningatar säilyttää parhaiten kaikista ryhtinsä. Kun eräällä asemalla heille vihdoin tuodaan jotakin syötävää ja verhot lasketaan alas, jotta he saisivat tyydyttää nälkänsä, räyhää kansa vaatien, että uutimet on vedettävä ylös. Madame Elisabeth on jo antamaisillaan perään, mutta kuningatar sanoo päättäväisesti ei. Hän antaa ihmisten rauhassa mellastaa, ja vasta neljännestunnin perästä, kun ei enää näytä siltä kuin hän tottelisi käskyä, hän itse kohottaa uutimen, viskaa kananluut ikkunasta ja sanoo lujalla äänellä: »Täytyy säilyttää ryhtinsä loppuun asti.»

Vihdoin toivon pilkahdus: illalla viivähdetään Châlons’issa. Siellä odottaa porvaristo kivisen riemukaaren takana, se on — historian ivaa — sama, joka yksikolmatta vuotta sitten pystytettiin Marie Antoinette’in kunniaksi, kun hän saapui Itävallasta lasisissa juhlavaunuissa, juhlivan kansan keskitse, tulevaa puolisoaan vastaan, ja kiviotsikkoon on hakattuna: »Perstet aeterna ut amor», »Säilyköön tämä muistomerkki ikuisesti kuten rakkautemme.» Mutta rakkaus on häviävämpi kuin hyvä marmori ja hakattu kivi. Kuin unessa Marie Antoinette näkee, että hänet tämän kaaren alla kerran aateli oli ottanut vastaan juhlavaatteissa, että katu oli täynnä valoja ja ihmisiä ja että kaivoista suihkusi viiniä hänen kunniakseen. Nyt häntä enää odottaa vain kylmä, parhaimmassa tapauksessa säälivä kohteliaisuus, joka kuitenkin on laupeudentyö äänekkään, julkeana tunkeilevan vihan jälkeen. He saavat nukkua, vaihtaa vaatteita; mutta seuraavana aamuna, auringon jälleen vihamielisesti hehkuessa, heidän täytyy jatkaa kärsimyksensä taivalta. Kuta lähemmäksi Pariisia he tulevat, sitä vihamielisemmäksi käy väestö; jos kuningas pyytää märkää sientä pestäkseen tomun ja lian kasvoiltaan, pilkkaa häntä muuan virkailija: »Sellainen kuuluu asiaan kun matkustaa.» Kun kuningatar lyhyen levähdyksen jälkeen astuu vaunujen portaille takaisin, sihisee hänen takanaan kuin pureva käärme, naisääni: »Odotapas pienokaiseni, pian saat nähdä toisenlaiset portaat.» Muuan aatelismies, joka tervehtii heitä, temmataan alas hevosen selästä ja lyödään kuoliaaksi pistooleilla ja puukoilla. Nyt vasta kuningas ja kuningatar käsittävät, ettei ainoastaan Pariisi ole joutunut vallankumouksen »erehdyksen» valtaan, vaan että heidän maansa kaikilla pelloilla uusi kylvö on kohonnut mitä runsaimpaan kukkaan; mutta heillä ei kenties enää ole voimaa tuntea tätä kaikkea: vähitellen väsymys tekee heidät täysin turtuneiksi. Raukeina he istuvat vaunuissa, jo välinpitämättöminä kohtalostaan; silloin, vihdoin, vihdoin tulee kuriireja ratsain ilmoittamaan, että kolme kansalliskokouksen jäsentä saapuu heitä vastaan suojelemaan kuningasperheen matkaa. Nyt henki on pelastettu, mutta siinä myös kaikki.

Vaunut pysähtyvät keskellä maantietä: heitä vastaan tulee kolme kansanedustajaa: Maubourg, rojalisti, Barnave, porvarillinen asianajaja, Pétion, jakobiini. Kuningatar avaa omin käsin vaunun oven sanoen kiihtyneenä ja ojentaen noille kolmelle pikaisesti kätensä: »Voi, hyvät herrat, katsokaa, ettei tapahdu mitään onnettomuutta, ettei uhrata ihmisiä, jotka ovat saattaneet meitä, vaan että heidän elämänsä turvataan.» Hänen erehtymätön tahtinsa suurina hetkinä on heti osunut oikeaan: kuningatar ei saa pyytää turvaa itselleen, vaan ainoastaan niille, jotka ovat häntä uskollisesti palvelleet.

Kuningattaren päättäväinen ylhäisyys tekee heti alusta pitäen lopun lähettilästen armollisesta asenteesta: yksinpä jakobiini Pétionin täytyy muistelmissaan vastahakoisesti myöntää, että nämä eloisasti lausunut sanat tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Hän käskee heti meluavien olla hiljaa ja ehdottaa sen jälkeen kuninkaalle, eikö olisi parempi, että kaksi kansalliskokouksen lähettiläistä asettuisi vaunuihin, jotta heidän läsnäolonsa turvaisi kuninkaallisen perheen kaikilta vaaroilta. Madame de Tourzel’in ja madame Elisabethin tulisi sen tähden astua toisiin vaunuihin. Mutta kuningas vastaa, että näinkin käy laatuun, täytyisi vain painautua hieman enemmän yhteen, jotta saataisiin tilaa. Nyt kaikessa kiireessä järjestetään seuraavasti: Barnave istuu kuninkaan ja kuningattaren välissä, joka puolestaan ottaa dauphinin syliinsä. Pétion istuutuu madame de Tourzel’in ja madame Elisabethin väliin, samalla kuin madame de Tourzel painaa prinsessan polviensa väliin. Ollen kahdeksan henkeä kuuden asemesta, reidet painautuneina lujasti kiinni toisiinsa istuvat nyt monarkian ja kansan edustajat yksissä vaunuissa, ja voidaan kai sanoa, etteivät kuningasperhe ja kansalliskokouksen edustajat milloinkaan olleet niin lähellä toisiaan kuin näinä tunteina.

Se, mitä näissä vaunuissa nyt tapahtuu, on yhtä odottamatonta kuin luonnollista. Ensiksi vallitsee mitä vihamielisin jännitys molempien napojen, kuningasperheen viiden jäsenen ja kansalliskokouksen kahden edustajan välillä, vankien ja vanginvartijain välillä. Molemmat puolet ovat lujasti päättäneet säilyttää jäykkänä arvovaltansa toista vastaan. Marie Antoinette katselee itsepintaisesti molempien ohitse eikä avaa suutaan, juuri sentähden, että hän on näiden »factieux’ien» suojaama ja heidän armostaan riippuvainen: heidän ei pidä luulla, että hän, kuningatar, tavoittelisi heidän suosiotaan. Edustajat taas eivät mistään hinnasta tahdo, että kohteliaisuus tulkittaisiin alistuvaisuudeksi: tällä matkalla on kuninkaalle opetettava, että kansalliskokouksen jäsenet vapaina ja lahjomattomina miehinä pitävät päänsä pystyssä toisin kuin hänen mateleva hovijoukkionsa. Siis välimatka on kaikin mokomin säilytettävä!

Tässä mielentilassa Pétion, jakobiini, ryhtyy avoimeen hyökkäykseen. Heti alusta alkaen hän haluaa antaa kuningattarelle, joka on ylpein, pienen opetuksen saattaakseen hänet pois tasapainosta. Hän selittää saaneensa tarkan tiedon siitä, että kuninkaallinen perhe linnan läheisyydessä oli astunut tavalliseen fiakeriin, jota ajoi ruotsalainen, nimeltä... ruotsalainen nimeltä... sitten Pétion vaikenee, aivan kuin hän ei voisi muistaa nimeä, ja kysyy kuningattarelta, mikä tämän ruotsalaisen nimi on. Hän on suunnannut kuningattareen myrkytetyllä tikarilla tehdyn iskun tiedustellessaan kuninkaan läsnäollessa tämän rakastajan nimeä. Mutta Marie Antoinette välttää tarmokkaasti iskun: »Minulla ei ole tapana huolehtia tallimiesteni nimistä.» Vihamielisyys ja jännitys täyttävät tämän ensimmäisen etuvartiokahakan jälkeen ilkeällä tavalla tuon ahtaan huoneen.

Silloin hälventää pieni välikohtaus kiusallisen mielialan. Pieni prinssi on hypännyt äitinsä sylistä alas. Vieraat herrat askarruttavat suuresti hänen uteliaisuuttaan. Hän tarttuu pienoisilla sormillaan Barnave’in virkapuvun messinkinappiin ja tavaa vaivalloisesti kirjoituksen: »Vivre libre ou mourir.» [Elää vapaana tai kuolla.] Tällöin tietysti herättää suurta hilpeyttä molemmissa komissaareissa, että Ranskan tulevan kuninkaan tällä tavoin täytyy oppia tuntemaan vallankumouksen johtavat ajatukset. Vähitellen sukeutuu keskustelu. Ja nyt tapahtuu se kummallinen asia, että Bileamin, joka on lähtenyt kiroamaan, lopulta täytyy siunata. Molemmat puolet alkavat huomata toisensa oikeastaan paljon hauskemmiksi, kuin he etäältä olivat voineet olettaa. Pétion, tuo pikkuporvari ja jakobiini, Barnave, nuori maaseutuasianajaja, olivat kuvitelleet »tyrannit» yksityiselämässään luoksepääsemättömiksi, korskeileviksi, ylpeiksi, tyhmiksi ja hävyttömiksi, ja luulleet, että hovielämän suitsutus tukahduttaisi kaiken inhimillisyyden. Nyt he, jakobiini ja porvarillinen vallankumouksellinen, ovat aivan yllättyneet kuninkaallisen perheen piirissä vallitsevista luonnollisista käyttäytymistavoista. Yksinpä Pétionin, joka tahtoi näytellä Catoa, täytyy kertoa: »Näen heissä eräänlaista yksinkertaisuutta ja tuttavallisuutta, joka miellyttää minua; heissä ei ole jälkeäkään kuninkaallisesta tärkeydestä, vaan keveyttä ja kotoista leppoisuutta. Kuningatar käyttää madame Elisabethista nimitystä ’pikku sisareni’, madame Elisabeth puolestaan vastaa samaan tapaan. Madame Elisabeth puhuttelee kuningasta sanoilla ’veljeni’. Kuningatar tanssittaa prinssiä polvillaan, nuori prinsessa leikkii veljensä kanssa, ja kuningas katselee tätä kaikkea tyytyväisenä, joskin jokseenkin liikkumattomana ja tylsänä.» Molemmat vallankumousmiehet näkevät hämmästyneinä, että kuninkaan lapset leikkivät aivan samalla tavoin kuin heidän omansa kotona, jopa alkaa heistä tuntua kiusalliselta, että he oikeastaan ovat itse paljoa hienommin puetut kuin Ranskan valtias, jolla on jopa likaiset alusvaatteet. Yhä löyhemmäksi käy alussa vallinnut vastarinta. Kun kuningas juo, hän tarjoaa Pétionille kohteliaasti oman lasinsa, ja yliluonnolliselta tapahtumalta näyttää hämmästyneestä jakobiinista, että Ranskan ja Navarran kuningas, dauphinin ilmaistessa pienen tarpeen, korkean omakätisesti avaa hänen housunsa ja toimituksen aikana pitää hänelle hopeista yöastiaa. »Tyrannit» ovat oikeastaan aivan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, tunnustaa hämmästyneenä tuo kiukkuinen vallankumouksellinen. Ja yhtä yllättynyt on kuningatarkin. Oikeastaan he lopulta ovat aivan mukavia ihmisiä nämä kansalliskokouksen »scélérats» [Roisto, heittiö, konna], nämä »monstres»! Eivät ollenkaan verenhimoisia, eivät ollenkaan sivistymättömiä, ja varsinkaan eivät ollenkaan tyhmiä; päinvastoin heidän kanssaan voi jutella paljon mukavammin kuin kreivi d’Artois’in ja hänen kumppaneidensa kanssa. Vielä eivät he ole matkustaneet yhdessä edes kolmea tuntia, kun jo molemmat puolet, jotka tahtoivat tehota toisiinsa kovuudella ja ylpeydellä — ihmeellinen ja kuitenkin syvästi inhimillinen muutos —, alkavat pyrkiä toistensa suosioon. Kuningatar saattaa puheenalaiseksi poliittisia probleemoja osoittaakseen molemmille vallankumousmiehille, ettei heidän piireissään olla lainkaan niin ahdasjärkisiä ja pahansuopia kuin kansa huonojen sanomalehtien harhaan johtamana luulee. Kansanedustajat taas yrittävät selittää kuningattarelle, ettei hänen pitäisi sekoittaa kansalliskokouksen päämääriä herra Marat’n hurjaan suunsoittoon; ja kun tulee kysymys tasavallasta, sivuuttaa jopa Pétion varovaisesti asian. Pian näyttäytyy, kuten ikivanha kokemus osoittaa, että hovi-ilma saattaa hämmennyksiin päättävimmätkin kumousmiehet, ja sen, kuinka narrimaiseksi perinnöllisen majesteetin läheisyys, voi tehdä turhamaisen miehen, tuskin mikään osoittaa hupaisemmalla tavalla kuin Pétionin muistiinpanot. Kolmen tuskallisen yön, kolmen kuolettavan kuuman, epämukavissa matkavaunuissa vietetyn päivän jälkeen, kaikkien sielullisten järkytysten ja nöyryytysten perästä naiset ja lapset ovat luonnollisesti hirvittävän väsyneitä. Tahtomattaan madame Elisabeth torkahtaessaan tulee nojanneeksi naapuriaan Pétionia vastaan. Tämä seikka innostuttaa tuon turhamaisen tyhmyrin heti kuvittelemaan, että hän on tehnyt galantin valloituksen, ja niinpä hän selontekoonsa kirjoittaa sanat, jotka sadoiksi vuosiksi tekevät tuon hovi-ilman huumaaman miesraukan naurettavaksi: »Madame Elisabeth suuntasi helläksi käyneen katseensa minuun sillä antautumisen ilmeellä, minkä hetki synnyttää, ja joka herättää niin suurta kiinnostusta. Meidän silmämme kohtasivat toisensa monta kertaa eräänlaisessa yhteisymmärryksessä ja molemminpuolisessa vetovoimassa, yö saapui, ja kuutamo alkoi levittää samanlaista vienoa kirkkautta. Madame Elisabeth otti prinsessan syliinsä, asetti hänet puoleksi minun polvelleni, puoleksi omalleen. Prinsessa vaipui uneen, minä ojensin esiin toisen käsivarteni ja madame Elisabeth omansa sen päälle. Meidän käsivartemme olivat siis kietoutuneet yhteen, ja minun käsivarteni kosketti häntä olkapään alapuolelle. Minä tunsin liikkeen ja lämmön, joka tunkeutui vaatteitten läpi. Madame Elisabethin katseet näyttivät minusta kutsuvammilta, huomasin eräänlaisen alttiuden hänen olemuksessaan, hänen silmänsä kävivät kosteiksi, ja hänen alakuloisuuteensa sekoittui eräänlainen hekumallisuus. Voin erehtyä, kenties tulee sekoittaneeksi onnettomuuden ilmaukset nautinnon ilmauksiin, mutta luulen, että jos olisimme olleet yksin, hän olisi vaipunut käsivarsiini ja antautunut luonnon vieteille.»

Paljon vakavalaatuisempi kuin tämä »kauniin Pétionin» eroottinen mielikuvitelma on majesteetin vaarallisen tenhovoiman vaikutus hänen seuralaiseensa Barnave’iin. Ollen aivan nuori, äsken leivottuna asianajajana provinssikaupungistaan Pariisiin saapunut, tämä idealistinen vallankumousmies on aivan lumottu, kun kuningatar, Ranskan kuningatar, vaatimattomasti antaa hänen selittää itselleen vallankumouksen perusajatuksia, hänen kerhoystäviensä aatteita. Mikä tilaisuus, ajattelee tahtomattaan tämä markiisi Posa, herättää kuningattaressa kunnioitusta ja arvonantoa pyhiä periaatteita kohtaan, kenties voittaa hänet perustuslaillisten ajatusten ystäväksi. Tuo tulisieluinen nuori asianajaja puhuu ja kuulee puhuvansa, ja katso — sitä hän ei milloinkaan olisi uskonut — tämä, kuten väitetään, pintapuolinen nainen (Jumala tietäköön, että se on valhetta!) kuuntelee osaaottavaisena ja ymmärtämyksellisenä hänen puhettaan, ja kuinka viisaita ovatkaan hänen vastahuomautuksensa! Itävaltalaisella rakastettavuudellaan, näennäisesti alttiina omaksumaan hänen ajatuksensa Marie Antoinette vetää tämän naivin herkkäuskoisen miehen kokonaan tenhopiiriinsä. Kuinka epäoikeudenmukaisesti onkaan tätä jaloa naista kohdeltu, kuinka väärin hänelle on tehty, hän ajattelee yllättyneenä. Hänhän tahtoo vain parasta, ja jos vain olisi olemassa joku antamassa hänelle oikeat viitteet, voisi kaikki olla hyvin Ranskassa. Kuningatar saa hänet ehdottomasti uskomaan, että hän etsii sellaista neuvonantajaa, ja myös, että hän olisi Barnave’ille kiitollinen, jos tämä tulevaisuudessa oikealla tavalla valistaisi häntä hänen tietämättömyydessään. Niin hän on tästä lähin ottava tehtäväkseen ilmoittaa tälle niin odottamattoman ymmärtäväiselle naiselle kansan todelliset toivomukset, ja itse puolestaan hän on saava kansalliskokouksen vakuuttumaan kuningattaren demokraattisen mielialan puhtaudesta. Pitkien keskustelujen aikana Meaux’n arkkipiispan, palatsissa, jossa he levähtävät, Marie Antoinette osaa siinä määrin kietoa pauloihinsa Barnave’in rakastettavuudellaan, että hän joka suhteessa asettuu hänen käytettäväkseen; siten kuningatar kaikessa salaisuudessa — ei kukaan olisi voinut odottaa sellaista ratkaisua — Varennes’in matkalta tuo mukanaan suunnattoman poliittisen menestyksen. Ja sillä välin kuin muut vain hikoilevat ja syövät ja ovat väsyneitä ja rohkeutensa menettäneitä, hän näissä vierivissä vankivaunuissa vielä taistelee viimeisen voiton kuninkuuden asian puolesta.

Matkan kolmas ja viimeinen päivä on hirvittävin. Ranskan taivaskin on kansan puolella ja kuningasta vastaan. Säälimättömänä lämmittää aamusta iltaan asti aurinko vaunujen nelipyöräistä, paksun pölyn peittämää ja täpötäyttä leivinuunia, ei yksikään pilvenhattara luo häipyväksi minuutiksikaan varjoa niiden tulikuumalle katolle. Vihdoin kulkue pysähtyy Pariisin porttien eteen, mutta kaikkien niiden satojentuhansien, jotka tahtovat nähdä kaleerilla kotiin kuljetetun kuninkaan, täytyy saada tahtonsa täytetyksi: sentähden kuningas ja kuningatar eivät pääse Saint-Denis’n portin kautta linnaansa, vaan suunnatonta kiertotietä loputtomien bulevardien kautta. Ei yksikään huuto kohoa koko matkalla heidän kunniakseen, ei myöskään ainoakaan häväistyssana, sillä tiedonannot saattavat halveksumiselle alttiiksi jokaisen, joka tervehtii kuningasta, ja uhkaavat raipoilla jokaista, joka solvaa kansakunnan vankia. Mutta suunnaton riemu hyrskyy niiden vaunujen ympärillä, jotka kulkevat kuninkaallisten vaunujen perässä. Niissä näyttäytyy turhamaisena mies, jota kansa yksin saa kiittää tästä voitosta, postimestari Drouet, tuo rohkea metsästäjä, joka viekkaudella ja kiukulla on kaatanut maahan kuninkaallisen riistan.

Tämän matkan viimeinen hetki, kaksi metriä vaunuista palatsin portille on vaarallisin. Koska kuninkaallinen perhe on kansanedustajien suojelema, mutta raivo ehdottomasti vaatii uhria, se hyökkää kolmen syyttömän henkikaartilaisen kimppuun, jotka muka ovat auttaneet kuninkaan »poisviemistä». Heidät temmataan alas kuskipukilta, hetken ajan näyttää siltä, kuin kuningattaren jälleen pitäisi nähdä veristen päitten heiluvan keihäitten kärjessä palatsinsa sisäänkäytävän edustalla. Silloin kansalliskaarti heittäytyy väliin ja lakaisee pistimillä ovikäytävän vapaaksi. Nyt vasta leivinuunin ovi avataan; likaisena, hiostuneena ja väsyneenä kuningas raskain askelin astuu ensimmäisenä vaunuista, häntä seuraa kuningatar. Heti nousee peloittava murina »Itävallatarta» vastaan, mutta nopein askelin hän on kulkenut pienen matkan vaunuista ovelle, lapset seuraavat jäljestä; hirveä matka on lopussa.

Sisällä lakeijat odottavat juhlallisin rivein: pöytä on katettu aivan kuten tavallista, arvojärjestys säilytetty; kotiin palanneet voisivat luulla nähneensä vain unta. Mutta todellisuudessa nämä viisi päivää ovat järkyttäneet kuninkuuden perustaa enemmän kuin viisi vuotta uudistuksia, sillä vangit eivät enää ole kruunupäitä. Kuningas on jälleen vajonnut portaan alemmaksi, vallankumous kohonnut portaan verran ylöspäin.

Mutta tuota väsynyttä miestä tämä ei näytä kovinkaan liikuttavan. Ollen välinpitämätön kaikelle on hän välinpitämätön omalle kohtalolleen. Käsi vapisematta hän merkitsee päiväkirjaansa ainoastaan: »Lähtö Meaux’sta kello puoli seitsemältä, tulo Pariisiin puoli kahdeksalta, ilman keskeytystä.» Siinä kaikki, mitä Ludvig XVI:lla on sanottavana elämänsä syvimmästä häpeästä. Ja Pétion kertoo samaten: »Hän oli niin rauhallinen, kuin ei olisi tapahtunut mitään. Olisi voinut luulla hänen palaavan metsästysretkeltä.»

Mutta Marie Antoinette tietää, että kaikki on mennyttä. Koko tämän tuloksettoman matkan tuskan on täytynyt hänen ylpeydelleen merkitä miltei kuolettavaa järkytystä. Mutta ollen todellinen nainen ja todella rakastava hän myöhäisen ja peruuttamattomasti viimeisen intohimonsa koko alttiudella ajattelee tässäkin helvetissä yksistään tuota, joka on hävinnyt hänen luotaan, hän pelkää, että Fersen, ystävä, liiaksi olisi huolissaan hänestä. Mitä hirvittävimpien vaarojen ympäröimänä hänet tekee kärsimyksissään eniten levottomaksi Fersenin sääli, hänen levottomuutensa. »Älkää olko levoton meistä», hän kirjoittaa nopeasti paperilapulle, »me elämme.» Ja seuraavana päivänä, vielä pyytävämmin, vielä hellemmin (varsinaiset intiimit paikat on Fersenin jälkeläinen hävittänyt, mutta silti sanojen väreilystä tuntee hellyyden henkäyksen): »Elän vielä... mutta olen huolestunut Teistä, ja valitan, että Te kärsitte siitä, ettette saa mitään tietoja meiltä! Suokoon taivas, että tämä tulisi käsiinne, älkää kirjoittako minulle, se merkitsisi joutumistamme vaaraan, ja ennen kaikkea, älkää nyt tulko millään tekosyyllä. Tiedetään, että Te autoitte meidät täältä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos tulisitte takaisin. Olemme yötä päivää täällä vartioituina, mutta se on minulle yhdentekevää... Olkaa huoleti, minulle ei tule tapahtumaan mitään. Kansalliskokous tulee kohtelemaan meitä lempeästi. Hyvästi... En voi tämän jälkeen enää kirjoittaa Teille...»

Ja kuitenkaan Marie Antoinette ei jaksa juuri nyt olla ilman sanaakaan Ferseniltä. Ja seuraavana päivänä hän kirjoittaa uudestaan mitä hehkuvimman, mitä hellimmän kirjeen, joka vaatii tietoa, tyynnytystä, rakkautta: »Voin sanoa Teille ainoastaan, että rakastan Teitä ja siihenkin minulla tuskin on aikaa. Minä voin hyvin, älkää olko minusta huolissanne, minä vain mielelläni tahtoisin tietää Teistä samaa. Kirjoittakaa minulle salakirjoituksella, antakaa kamaripalvelijanne kirjoittaa osoite... Ja sanokaa minulle vain, kenelle minun tulee osoittaa kirjeeni Teille, sillä ilman sitä en enää jaksa elää. Voikaa hyvin, Te rakastavin ja rakastetuin kaikista ihmisistä. Syleilen Teitä koko sydämestäni.»

»En voi enää elää ilman sitä!», sellaista intohimon huutoa ei milloinkaan ole kuultu kuningattaren huulilta. Mutta miten vähän onkaan hän enää kuningatar, miten paljon entisestä mahdista onkaan häneltä riistetty; vain naiselle on jäänyt se, mitä ei mikään voi häneltä riistää: hänen rakkautensa. Ja tämä tunne antaa hänelle voimaa puolustamaan henkeään suurena ja päättäväisenä.

TOINEN PETTÄÄ TOISTA

Pako Varennes’iin alkaa vallankumouksen historiassa uuden jakson. Tänä päivänä syntyy uusi puolue, tasavaltalainen. Tähän asti, kesäkuun 21 päivään 1791, kansalliskokous oli ollut yksimielisesti rojalistinen, koska se oli yksinomaan aatelismiehistä ja porvareista kokoonpantu, mutta jo tunkeutuu kolmannen säädyn, porvarissäädyn, takaa esiin neljäs, proletariaatti, suuri, myrskyinen, alkuvoimainen massa, jota porvaristo säikähtyy, samoin kuin kuningas oli säikähtänyt porvaristoa. Peloissaan ja liian myöhään katuen laaja omistava luokka huomaa, mitkä demoniset alkuvoimat se on päästänyt valloilleen, ja niin he vielä nopeasti haluaisivat perustuslailla erottaa toisistaan kuninkaan ja kansan mahdin. Jotta siihen voitaisiin saada Ludvig XVI:lta myöntymys, on tarpeellista säästää häntä henkilökohtaisesti; ja niin maltilliset puolueet ajavat läpi päätöksen, ettei kuningasta millään tavalla moitita hänen paostaan Varennes’iin; hän ei muka vapaaehtoisesti, omasta tahdostaan ole poistunut Pariisista, he selittävät tekopyhästi, vaan hänet on »viety pois». Ja kun sitten jakobiinit vastoin tätä Mars-kentällä panevat toimeen mielenosoituksen kuninkaan valtaistuimelta syöksemiseksi, porvariston johtajat, Bailly ja Lafayette, antavat ensi kerran päättäväisesti hajoittaa kansanjoukon ratsuväen ja kiväärienlaukausten avulla. Mutta kuningatar, joka on tarkoin saarrettu omaan taloonsa — Varennes’in pakomatkan jälkeen hän ei enää saa itse lukita oviaan, ja kansalliskaartilaiset valvovat ankarasti jokaista hänen askeltaan — ei sisimmässään enää pitkiin aikoihin ole ollut epätietoinen sellaisten myöhästyneiden pelastusyritysten todellisesta arvosta. Usein hän kuulee ikkunoistaan vanhan »Eläköön kuningas!» huudon asemesta uuden »Eläköön tasavalta!» Ja hän tietää, että tämä tasavalta voi syntyä ainoastaan, kun sitä ennen hän, hänen puolisonsa ja lapsensa ovat joutuneet perikatoon.

Varennes’in yön varsinaisena onnettomuutena — senkin kuningatar pian huomaa — ei niinkään paljon ollut hänen oman pakonsa epäonnistuminen kuin samanaikainen Ludvigin nuoremman veljen, Provence’in kreivin paon onnistuminen. Hän on tuskin ehtinyt Brüsseliin, kun hän jo tekee lopun pitkällisestä ja vaivalla sietämästään alistussuhteesta veljeensä, julistautuu regentiksi, kuninkuuden lailliseksi edustajaksi, niin kauan kuin todellinen kuningas Ludvig XVI on vankina Pariisissa, ja tekee salaa kaikkensa pitkittääkseen tätä väliaikaa niin paljon kuin mahdollista. »Mitä sopimattomimmalla tavalla on täällä osoitettu iloa kuninkaan vangiksi joutumisesta», kertoo Fersen Brüsselistä, »Artois’n kreivi suorastaan säteili.» Nythän he vihdoinkin istuvat lujasti satulassa, nuo, joiden kauan nöyrinä on täytynyt ratsastaa kuninkaan kuormastossa, nyt he voivat kalistella sapeleitaan ja siekailematta vaatia sotaa; jos tällöin Ludvig XVI, Marie Antoinette ja toivottavasti myös Ludvig XVII tuhoutuvat, sitä parempi, silloin on yhdellä harppauksella hypätty kahden valtaistuimelle johtavan porrasaskelman yli ja silloin vihdoinkin »Monsieur», Provence’in kreivi, voi nimittää itseään Ludvig XVIII:ksi. Kohtalokkaalla tavalla ulkomaisetkin ruhtinaat liittyvät tähän mielipiteeseen, että monarkian aatteen kannalta on täysin yhdentekevää, mikä Ludvig istuu Ranskan valtaistuimella; pääasiaksi jää, että saadaan ehkäistyksi tasavaltalaisen myrkyn leviäminen Eurooppaan, että »ranskalainen rutto» tukahdutetaan alkuunsa. Selkäpiitä karmivan kylmästi Ruotsin kuningas Kustaa III kirjoittaa: »Niin suurta kiinnostusta kuin tunnenkin kuningasperheen kohtaloon, painaa kuitenkin Euroopan tasapainon vaikeus, Ruotsin erikoiset edut ja hallitsijoiden asia vielä enemmän vaa’assa. Kaikki riippuu siitä, voidaanko kuningasvalta Ranskassa palauttaa entiselleen, ja meille voi olla yhdentekevää, istuuko tällä valtaistuimella nyt Ludvig XVI, Ludvig XVII vai Kaarle X, edellyttäen, että valtaistuin itse saatetaan entiselleen ja että ratsastuskoulun (kansalliskokouksen) hirviö murskataan.» Selvemmin ja kyynillisemmin ei voi ilmaista ajatustaan. Monarkille on olemassa vain »monarkkien asia», se on, heidän oma vähentymätön valtansa, »heille voi olla yhdentekevää», kuten Kustaa III sanoo, mikä Ludvig on Ranskan valtaistuimella. Itse asiassa se on heille yhdentekevää ja jää siksi. Ja tämä yhdentekevyys maksaa Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n hengen.

Tätä kahtaalta, sisältä ja ulkoa tulevaa vaaraa vastaan, kotimaista tasavaltalaisuutta ja prinssien rajantakaista sotaintoilua vastaan, tulee nyt Marie Antoinette’in samanaikaisesti taistella: se on yli-inhimillinen tehtävä ja aivan ylivoimainen yksinäiselle heikolle, raastetulle ja kaikkien ystävien hylkäämälle naiselle. Siihen tarvittaisiin nero, joka olisi samalla kertaa Odysseus ja Akilles, ovela ja rohkea, uusi Mirabeau; mutta lähettyvillä tässä suuressa hädässä on vain pieniä auttajia, ja heidän puoleensa kuningatar kääntyy. Palatessaan Varennes’ista Marie Antoinette on nopealla katseella huomannut, kuinka helposti pieni maaseutuasianajaja Barnave, joka on kokouksen puheenjohtaja, antaa imartelevien sanojen lumota itsensä, niin pian kuin ne lausuu kuningatar; tätä heikkoutta hän nyt päättää käyttää hyväkseen.

Niin hän kääntyy salaisessa kirjeessä heti Barnave’in puoleen selittäen, että hän palattuaan Varennes’ista on »paljon ajatellut sen henkilön älyä ja henkevyyttä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut ja tuntenut, että hän voisi saada suurta hyötyä, jos hän olisi eräänlaisessa kirjeellisessä keskustelussa hänen kanssaan.» Barnave voi muka luottaa hänen vaitioloonsa samoin kuin hänen luonteeseensa, joka, kun on kyseessä yleinen paras, aina on valmis alistumaan välttämättömyyksien alle. Tämän johdannon jälkeen Marie Antoinette lausuu selvemmin: »Nykyinen olotila ei voi jatkua. On varmaa, että jotakin täytyy tapahtua. Mutta mitä? Sitä en tiedä. Käännyn puoleenne saadakseni sen tietää. Hänen on täytynyt meidän keskusteluistamme huomata, kuinka hyvä tarkoitukseni on. Sellainen se on oleva aina. Se on ainoa hyvä, mikä meille jää ja jota minulta ei milloinkaan voida riistää. Luulen huomanneeni hänessä pyrkimyksen oikeuteen, meillä on sama toive, ja se on meillä, sanottakoon sitä vastaan mitä hyvänsä, aina ollut. Hänen tulee nyt asettaa meidät sellaiseen tilanteeseen, että voimme yhteisesti toteuttaa pyrkimyksemme. Jos hän keksii keinon ajatuksensa ilmaisemiseksi minulle, olen avoimesti vastaava, mitä voin saada aikaan. Olen valmis mihin uhrauksiin hyvänsä, kunhan todella näen yhteisen hyvän.» Barnave näyttää tämän kirjeen ystävilleen, jotka samalla kertaa ovat sekä iloissaan että peloissaan, mutta lopulta päättävät ottaa tästä lähtien tehtäväkseen yhteisesti antaa salaisia neuvoja kuningattarelle — Ludvig XVI:a ei oteta laskuihin. Ensimmäiseksi he vaativat kuningattarelta, että hänen tulisi taivuttaa prinssit palaamaan ja saada veljensä, keisari, tunnustamaan Ranskan perustuslaki. Näennäisesti myöntyväisenä kuningatar suostuu kaikkiin näihin ehdotuksiin. Hän lähettää veljelleen kirjeitä neuvonantajiensa sanelun mukaan, hän toimii heidän toivomustensa mukaisesti; vain »siinä kohdassa, missä kunnia ja kiitollisuus pannaan uhanalaisiksi», hän kieltäytyy antamasta myöten. Ja jo luulevat uudet poliittiset opettajat saaneensa Marie Antoinette’ista tarkkaavaisen ja kiitollisen oppilaan.

Kuitenkin, kuinka suunnattomasti pettävätkään itseään nämä kelpo miehet! Todellisuudessa Marie Antoinette ei hetkeäkään ajattele antautua näiden »factieux’ien» valtaan, koko neuvottelujen tarkoituksena on jälleen vain vanhan »temporisoimisen», viivyttelemisen, helpottaminen, kunnes hänen veljensä on kutsunut kokoon tuon ikävöidyn »aseellisen kongressin». Kuin Penelope hän yöllä purkaa kuteen, minkä hän päivällä on uusien ystäviensä kanssa kutonut. Samalla kuin hän näköjään myöntyväisenä lähettää veljelleen, keisari Leopoldille hänelle sanellut kirjeet, hän samanaikaisesti antaa Mercyn tietää: »Olen kirjoittanut Teille 29 päivänä kirjeen, josta Te vaivatta lienette huomannut, ettei se vastaa minun tyyliäni. Mutta arvelin olevani pakotettu noudattamaan täkäläisen puolueen toivomusta, henkilöiden, jotka itse ovat antaneet minulle luonnoksen tähän kirjeeseen. Olen eilen kirjoittanut toisen sellaisen kirjeen keisarille ja tuntisin itseni nöyryytetyksi, ellen voisi toivoa veljeni ymmärtävän, että nykyisessä tilanteessani olen pakotettu tekemään ja kirjoittamaan kaikkea, mitä minulta pyydetään.» Hän korostaa, »että on tärkeätä, että keisari on vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan tämän kirjeen sana ole hänen omansa eikä hänen kantansa mukainen». Niin tulee tuosta kirjeestä Uriankirje. Joskin hänen »oikeudenmukaisesti täytyy myöntää huomanneensa neuvonantajissaan, vaikka he aina pitävät itsepäisesti kiinni mielipiteestään, suurta vilpittömyyttä ja suuren rehellisen halun palauttaa järjestys ja sen mukana kuninkuus ja kuninkaallinen auktoriteetti», hän kuitenkin kieltäytyy rehellisesti seuraamasta auttajiaan, sillä »joskin uskon heidän hyvään tarkoitukseensa, ovat heidän aatteensa kuitenkin liioiteltuja eivätkä milloinkaan voi sopia meille».

Marie Antoinette alkaa tällä ristiriitaisuudella kammottavan kaksinaamaisen ja hänelle kaikkea muuta kuin kunniakkaan pelin, sillä ensi kerran alettuaan harjoittaa politiikkaa tai pikemminkin, koska hän harjoittaa politiikkaa, hänen on pakko valehdella, ja hän tekee sen mitä julkeimmalla tavalla. Samalla kuin hän auttajilleen tekopyhästi vakuuttaa, ettei hänen toimenpiteillään ole mitään taka-ajatuksia, hän kirjoittaa Fersenille: »Älkää pelätkö, en anna näiden ’enragés’ [Raivo-, hurjapää] kietoa itseäni pauloihinsa. Jos näen muutamia heistä tai olen suhteissa heihin, on sen tarkoituksena vain käyttää heitä hyväkseni; mutta inhoan liiaksi heitä kaikkia, jotta milloinkaan liittyisin heihin.» Viime kädessä hänelle on täysin selvänä, kuinka arvotonta on tällä tavoin pettää hyväntahtoisia ihmisiä, jotka hänen vuokseen joutuvat mestauslavalle, hän huomaa selvästi moraalisen syyllisyytensä, mutta hän sysää päättäväisesti vastuun siitä ajalle, olosuhteille, jotka ovat pakottaneet hänet näyttelemään niin surkeata osaa. »Monta kertaa», hän epätoivoisena kirjoittaa uskolliselle Fersenille, »en enää itsekään ymmärrä itseäni, ja minun on pakko ajatella, onko se, joka puhuu, todella minä. Mutta mitä Te tahdotte minun tekevän? Kaikki tämä on välttämätöntä, ja uskokaa minua, että olisimme vajonneet vielä paljon syvemmälle, kuin jo olemme vajonneet, ellen heti olisi tarttunut tähän keinoon. Ainakin voitamme sillä aikaa, ja tämä on kaikki, mitä tarvitsemme. Mikä onni, jos jonakin päivänä taas voisin tulla omaksi itsekseni ja saisin näyttää kaikille näille kärkkyjille (gueux) [Kerjäläinen, kärkkyjä], etten ole antanut heidän puijata itseäni.» Vain siitä hän haaveilee hillittömässä ylpeydessään, että hän taas voisi olla vapaa eikä enää pakotettu politisoimaan, diplomatisoimaan, valehtelemaan. Ja koska hän kruunattuna kuningattarena tuntee tämän rajattoman vapauden Jumalan suomaksi oikeudekseen, arvelee hän olevansa oikeutettu mitä häikäilemättömimmällä tavalla pettämään kaikkia, jotka tahtovat asettua vastustamaan tätä hänen asemaansa.

Mutta ei yksin kuningatar petä, vaan tässä ratkaisua edeltävässä kriisissä kaikki suuren pelin osanottajat pettävät toisiaan — harvoin voi plastillisempana nähdä kaiken salassa käydyn politiikan epämoraalisuuden, kuin lukiessa silloisten hallitusten, ruhtinasten, lähettilästen ja ministerien loputonta kirjeenvaihtoa. Kaikki työskentelevät maanalaisesti kaikkia vastaan, ja jokainen vain oman yksityisetunsa hyväksi. Ludvig XVI pettää kansalliskokousta, joka puolestaan vain odottaa, että tasavaltalainen ajatus on voittanut riittävästi jalansijaa pannakseen kuninkaan viralta. Perustuslailliset uskottelevat Marie Antoinette’ille, että heillä on valta, jota heillä pitkiin aikoihin enää ei ole ollut, ja hän petkuttaa heitä mitä häpeällisimmällä tavalla, sillä heidän selkänsä takana hän on neuvotteluissa veljensä Leopoldin kanssa. Tämä taas pettää sisartaan, sillä sisimmässään hän on päättänyt olla panematta alttiiksi ainoatakaan sotilasta, ainoatakaan taalaria hänen asiansa hyväksi ja neuvottelee tämän kestäessä Venäjän ja Preussin kanssa Puolan toisesta jaosta. Mutta samaan aikaan kuin Preussin kuningas Leopoldin kanssa keskustelee »aseellisesta kongressista» Ranskaa vastaan Berliinistä käsin, hänen oma lähettiläänsä Pariisissa rahoittaa jakobiineja ja syö päivällistä Pétionin kanssa. Maasta paenneet prinssit taas kiihottavat sotaan, mutta eivät säilyttääkseen valtaistuimen veljelleen Ludvig XVI:lle, vaan mahdollisimman pian noustakseen sille itse, ja keskellä näitä paperiturnajaisia huitoo käsiään kuninkuuden Don Quijote, Ruotsin Kustaa III, jota kaikki pohjimmaltaan ei ollenkaan liikuta ja joka vain haluaisi näytellä Kustaa Aadolfia, Euroopan pelastajaa. Braunschweigin herttua, jonka on määrä johtaa liittolaisarmeijaa Ranskaa vastaan, on samanaikaisesti neuvotteluissa jakobiinien kanssa, jotka tarjoavat hänelle Ranskan valtaistuinta, Danton ja Dumouriez taas pelaavat keskenään kaksinaamaista peliä. Ruhtinaat ovat yhtä vähän yksimielisiä kuin vallankumoukselliset, veli pettää sisartaan, kuningas kansaansa, kansalliskokous kuningasta, hallitsija toistaan, kaikki valehtelevat toisilleen vain voittaakseen hiukan aikaa oman asiansa hyväksi. Jokainen haluaisi saada jotakin hyötyä sekasorrosta ja lisää uhkailullaan yleistä epävarmuutta. Ei kukaan haluaisi polttaa sormiaan, kaikki leikkivät tulella, mutta kaikki, keisarit, kuninkaat, prinssit ja vallankumoukselliset luovat tällä alituisella sopimusten hieronnallaan ja harhaanjohtelullaan epäluuloisuuden ilmapiirin (samantapaisen kuin se, mikä nykyään myrkyttää maailmaa) ja tempaavat vihdoin, sitä oikeastaan tahtomatta, kaksikymmentäviisi miljoonaa ihmistä kaksikymmenviisivuotisen sodan kurimukseen.

Sillä välin vierii aika näistä pienistä juonista piittaamatta myrskyisenä edelleen, vallankumouksen vauhti ei noudata vanhan diplomatian »temporisointia». Ratkaisu on tehtävä. Kansalliskokous on vihdoinkin saanut valmiiksi luonnoksen hallitusmuodoksi ja esittänyt sen Ludvig XVI:lle hyväksyttäväksi. Nyt on annettava vastaus. Marie Antoinette tietää, että tämä »hirviömäinen» hallitusmuoto — kuten hän kirjoittaa Venäjän keisarinna Katariinalle — »merkitsee moraalista kuolemaa, joka on tuhat kertaa pahempi kuin ruumiillinen kuolema, joka vapauttaa kaikesta kurjuudesta», hän tietää myös, että sen hyväksymistä pidettäisiin Koblenzissa ja hoveissa antautumisena, kenties sitä suorastaan moitittaisiin henkilökohtaiseksi pelkuruudeksi, mutta niin syvälle on kuninkaan mahti jo vajonnut, että Marie Antoinettekin, tuo ylpein kaikista, on pakotettu ehdottamaan alistumista.

»Olemme matkamme kautta riittävästi osoittaneet», hän kirjoittaa, »ettemme arkaile asettaa itseämme vaaralle alttiiksi, kun yleinen etu on kysymyksessä. Mutta nykyiseen tilanteeseen katsoen ei kuningas pitemmälti voi evätä hyväksymistään. Uskokaa minua, että asia on totta, kun sen sanon. Te tunnette luonteeni riittävästi tietääksenne, että se pikemminkin kehoittaisi minua ylhäiseen ja urheaan tekoon. Mutta ei ole mitään järkeä siinä, että avoimin silmin hyödyttömästi antautuu vaaralle alttiiksi.» Mutta kun kynä jo on valmiina antautumissopimuksen allekirjoittamiseksi, Marie Antoinette samanaikaisesti ilmoittaa uskotuilleen, ettei kuningas sisimmässä sydämessään lainkaan ajattele — toinen pettää toista ja tulee itse petetyksi — pitää kansalle antamaansa sanaa. »Mitä tulee hyväksymiseen, pidän mahdottomana, etteikö jokainen ajatteleva ihminen käsittäisi, että kaikki, mitä teemme, tapahtuu vain sentähden, ettemme ole vapaita. Tärkeätä on ainoastaan se, ettemme nyt herätä mitään epäluuloa niissä hirviöissä, jotka meitä ympäröivät. Joka tapauksessa voivat meitä auttaa ainoastaan ulkovallat, armeija on menetetty, rahaa ei enää ole, eivät mitkään ohjakset, eivät mitkään sulut voi pidättää aseistettua roskaväkeä. Ei edes vallankumouksen johtajiakaan enää kuunnella, kun he saarnaavat järjestystä: sellainen on se surullinen olotila, jossa olemme. Lisätkää tähän vielä, ettei meillä ole ainoatakaan ystävää, että koko maailma kavaltaa meidät, toiset pelosta, toiset heikkoudesta tai kunnianhimosta, ja että olen vaipunut jopa niin syvälle, että pelkään päivää, jolloin meille taas suodaan jonkinlainen vapaus. Ainakaan nyt, voimattomuuden tilassa, jossa olemme, emme voi syyttää itseämme mistään.» Ja ihmeteltävän suorasukaisesti hän jatkaa: »Te näette tässä kirjeessä koko sieluni. Kenties erehdyn, mutta se on ainoa keino, minkä näen edessäni. Olen, mikäli kykenen, kuunnellut ihmisiä kummaltakin puolelta ja muodostanut mielipiteeni heidän mielipiteittensä perusteella; mutta en tiedä, noudatetaanko sitä. Te tunnette henkilön, jonka kanssa olen tekemisissä; sinä hetkenä, jolloin luulee saaneensa hänet taivutetuksi, voi jonkun toisen sana tai mielipide kääntää sen päinvastaiseksi hänen itsensä sitä huomaamatta, ja jo sentähden ovat tuhannet asiat mahdottomat ajaa läpi; joka tapauksessa, mitä tapahtuneekin, antakaa minun säilyttää ystävyytenne ja kiintymyksenne. Tarvitsen sitä suuresti, ja uskokaa minua, mikä onnettomuus minua kohdanneekin: on mahdollista, että mukaudun olosuhteisiin, mutta milloinkaan ei ole tapahtuva, että suostuisin johonkin toimenpiteeseen, joka ei ole arvoni mukainen. Vasta onnettomuudessa todella tuntee, kuka on. Vereni virtaa poikani suonissa, ja toivon, että hän eräänä päivänä on osoittautuva arvokkaaksi olemaan Maria Teresian tyttärenpoika.»

Nämä ovat suuria ja järkyttäviä sanoja, mutta ne eivät voi peittää sitä sisäistä häpeäntunnetta, mitä tässä suoruutta rakastavassa naisessa herättää hänen pakonalainen petospelinsä. Syvimmässä sydämessään hän tietää, että hän esiintyessään näin epärehellisesti toimii epäkuninkaallisemmin, kuin jos hän vapaaehtoisesti olisi luopunut valtaistuimesta. Mutta ei ole enää valinnan varaa. »Kieltäytyminen olisi ollut jalompaa», hän kirjoittaa rakastamalleen Fersenille, »mutta se oli mahdotonta nykyisissä olosuhteissa. Olisin toivonut, että suostumus olisi ollut niukempi, mutta valitettavastihan olemme alati ilkeämielisten henkilöiden ympäröiminä; kuitenkin vakuutan Teille, että sittenkin vähimmin huono sanamuoto lopulta hyväksyttiin. Myöskin prinssien ja emigranttien typeryys on määrännyt toimintatapamme. Oli välttämätöntä suostumuksesta poistaa jokainen rivi, joka olisi voitu tulkita siten, kuin emme suostuisi mitä vilpittömimmin tarkoituksin.»

Tämän epärehellisen ja sentähden epäpoliittisen hallitusmuodon valehyväksymisen kautta kuningasperhe on voittanut aikaa vetääkseen henkeä: siinä tämän kaksinaamaisen pelin koko, ja kuten pian on osoittautuva, julma voitto. Kaikki huokaisevat helpotuksesta, ikäänkuin jokainen todella uskoisi toisen valheeseen. Silmänräpäykseksi rajuilmaa ennustava pilvi repeää ja häipyy. Vielä kerran kansansuosion aurinko paistaa pettävänä Bourbonien päähän. Heti, kun kuningas syyskuun 13 päivänä on ilmoittanut vannovansa seuraavana päivänä hallitusmuodon kansalliskokouksessa, poistetaan kaartilaiset, jotka tähän asti ovat vartioineet kuninkaallista linnaa, ja Tuileriain puisto annetaan yleisön vapaaseen käyttöön. Vankeus on lopussa ja — kuten useimmat ennenaikaisesti luulevat — myös vallankumous. Ensimmäisen kerran suunnattoman pitkien viikkojen ja kuukausien jälkeen, mutta myös viimeisen kerran, Marie Antoinette saa kymmenien tuhansien kurkusta kuulla jo kokonaan unohdetun huudon: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!»

Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki, sekä ystävät että viholliset, rajan tällä ja tuolla puolen vannoneet, etteivät tule enää kauan antamaan hänen elää.

YSTÄVÄ NÄYTTÄYTYY VIIMEISEN KERRAN

Varsinaisesti traagillisia hetkiä Marie Antoinette’in tuhossa eivät milloinkaan olleet suuret rajuilmat, vaan aina niiden välistä pilkahtavat pettävän ihanat päivät. Jos vallankumous olisi tullut lumivyörynä, yhdessä tuokiossa murskaten monarkian, jättämättä hengähdysaikaa miettimiseen, toivomiseen ja vastarintaan, ei se olisi käynyt kuningattarelle niin hirvittävän hermoja repiväksi kuin hidas kuolinkamppailu. Mutta alati tulee myrskyjen väliin yht’äkkisiä tyveniä: viisi, jopa kymmenen kertaa vallankumouksen kestäessä kuningasperhe saattoi luulla rauhan nyt lopullisesti palautuneen, taistelun loppuneen. Mutta vallankumous on luonnon elementti kuten meri, sellainen tulvavuoksi ei yhtenä hyökynä tunkeudu maahan, vaan jokaisen kiivaan hyökkäyksen jälkeen aalto vetäytyy takaisin, näköjään uupuneena, mutta todellisuudessa vain kootakseen levänneet voimansa uuteen ja vielä tuhoavampaan rynnäkköön. Eivätkä uhanalaiset milloinkaan tiedä, onko viimeinen aalto jo ollut vahvin, ratkaiseva.

Hallitusmuodon hyväksymisen jälkeen kriisi näyttää voitetulta. Vallankumous on muuttunut laiksi, levottomuus on kangistunut kiinteiksi muodoiksi. Tulee muutamia päiviä, muutamia viikkoja petollista hyvänoloa, pettävän euforian viikkoja; riemu täyttää kadut, ihastus kansalliskokouksen, teatterit kaikuvat myrskyisistä suosionhuudoista. Mutta Marie Antoinette on aikoja sitten menettänyt nuoruutensa naiivin, luonnollisen herkkäuskoisuuden. »Mikä vahinko», hän huokaa lastensa kasvattajattarelle palatessaan juhlavalaistusta kaupungista linnaan, »että tällainen kauneus voi herättää sydämessämme vain murheen ja levottomuuden tunteen.» Tultuaan niin usein pettyneeksi hän ei enää tahdo antaa pettää itseään. »Tällä hetkellä kaikki on rauhallista», hän kirjoittaa Fersenille, sydänystävälleen, »mutta tämä rauha on pelkän langan varassa, ja kansa on aivan samanlainen kuin se aina on ollut, joka hetki valmis mihin kauhutöihin tahansa. Meille vakuutetaan, että se on puolellamme. En usko siihen vähääkään, ainakaan mitä itseeni tulee. Tiedän, kuinka paljon kaikkeen sellaiseen voi luottaa. Useimmissa tapauksissa se on maksettua riemua, ja kansa rakastaa meitä ainoastaan, mikäli teemme, mitä se vaatii. On mahdotonta, että enää kauan voi jatkua tähän tapaan. Pariisissa olemme vielä vähemmän turvassa kuin aikaisemmin, sillä on totuttu nöyryyttämään meitä.» Itse asiassa tulee äskenvalitusta kansalliskokouksesta pettymys, se on kuningattaren käsityksen mukaan »tuhat kertaa huonompi kuin aikaisempi», ja heti sen ensimmäinen päätös riistää kuninkaalta nimityksen »majesteetti». Muutamien viikkojen jälkeen johto on siirtynyt girondisteille, jotka aivan avoimesti ilmaisevat tasavaltalaiset sympatiansa, ja sovinnon pyhä sateenkaari katoaa nopeasti taivaalle jälleen kohoavien pilvien taa. Uudelleen alkaa taistelu.

Asemansa nopeasta huononemisesta kuningas ja kuningatar eivät voi syyttää vallankumousta, vaan ensi kädessä omia sukulaisiaan. Provence’in kreivi ja Artois’n kreivi ovat ottaneet päämajakseen Koblenzin, sieltä he käyvät avointa sotaa Tuilerioja vastaan. Se seikka, että kuningas hädän pakottamana on hyväksynyt perustuslain, sopii erinomaisesti heidän tarkoituksiinsa, kun he antavat maksettujen journalistien pilkata Marie Antoinette’ia ja Ludvig XVI:ta pelkureiksi, ja esittää itsensä, täydessä turvassa istuessaan, kuninkuuden ajatuksen todellisiksi ja ainoiksi arvokkaiksi puolustajiksi: heille on yhdentekevää, saako heidän veljensä hengellään vastata tämän leikin kustannuksista. Turhaan Ludvig XVI pyytämällä pyytää, jopa käskeekin veljiään tulemaan takaisin ja siten poistamaan kansan oikeutetun epäluulon. Perinnön havittelijat väittävät häijysti, ettei tämä ole vangitun kuninkaan todellinen tahto, he pysyvät Koblenzissa etäällä taistelupaikalta ja näyttelevät vaaratonta sankariosaansa. Marie Antoinette vapisee raivosta ajatellessaan emigranttien pelkuruutta, tuon »halveksittavan joukkion, jotka aina selittivät olevansa meille uskollisia eivätkä kuitenkaan koskaan ole tehneet meille muuta kuin pahaa». Hän syyttää miehensä sukulaisia siitä, että ainoastaan »heidän käyttäytymisensä on saattanut heidät siihen asemaan, jossa he nyt ovat». — »Mutta», hän kirjoittaa vihoissaan, »mitä he tahtovat? He ovat, voidakseen olla noudattamatta meidän toivomuksiamme, omaksuneet tavan väittää, ettemme ole vapaita (mikä tosin pitää paikkansa), mutta että me sen johdosta emme saa sanoa, mitä ajattelemme, ja että heidän aina täytyy toimia meidän tahtoamme vastaan.» Turhaan hän rukoilee keisaria pidättämään prinssit ja muut ranskalaiset, jotka ovat maan rajojen ulkopuolella, mutta Provence’in kreivi ehtii Marie Antoinette’in lähettilästen edelle, esittää kuningattaren kaikki käskyt »pakotetuiksi» ja saavuttaa kaikkialla sotapuolueiden hyväksymisen. Ruotsin kuningas Kustaa lähettää Ludvig XVI:lle avaamattomana takaisin kirjeen, jossa tämä ilmoittaa hyväksyneensä perustuslain, vielä häpäisevämmin pilkkaa Venäjän keisarinna Katariina Marie Antoinette’ia sanoen, että on surullista, kun ei ole jäljellä muuta toivoa kuin rukousnauha. Hänen oma veljensä Wienissä antaa kulua viikkoja, ennenkuin hän antaa kiertelevän vastauksen; perimmältään vallat odottavat, että heille tulisi sopiva tilaisuus saada jotakin hyötyä Ranskan sekasortoisista olosuhteista. Ei kukaan tarjoa todellista apua, ei kukaan tee selvää ehdotusta, eikä kukaan kysy rehellisesti, mitä nuo ahdingossa olevat Tuilerioissa toivovat ja tahtovat: yhä kiihkeämmin kaikki pelaavat kaksinaamaista peliään onnettomien vankien kustannuksella.

Mutta mitä haluaa ja mitä toivoo Marie Antoinette itse tapahtuvaksi? Ranskan vallankumous, joka kuten melkein jokainen valtiollinen liike otaksuu vastustajan aina hautovan syviä ja salaperäisiä suunnitelmia, luulee, että Marie Antoinette, että »le comité autrichien» [Itävaltalainen komitea] Tuilerioissa valmistelee suurenmoista ristiretkeä Ranskan kansaa vastaan, ja monet historiankirjoittajat ovat perästäpäin väittäneet samaa. Itse asiassa Marie Antoinette’illa, joka on diplomaatti epätoivosta, ei milloinkaan ollut selvää ideaa, todellista suunnitelmaa. Hän kirjoittaa ihailtavan uhrautuvaisesti, omiin edellytyksiinsä nähden hämmästyttävän uutterasti kirjeen toisensa jälkeen joka taholle, hän kirjoittaa ja laatii memorandumeita ja ehdotuksia, hän keskustelee ja neuvottelee, mutta mitä enemmän hän kirjoittaa, sitä vähemmän käy oikeastaan ymmärrettäväksi, mikä hänen poliittinen kantansa on. Hänen silmiensä edessä häämöttää hämäränä aseistettu valtojen kongressi, puolinainen toimenpide, ei liian jyrkkä, ei liian kesy, jonka toiselta puolen tulee uhallaan pelästyttää vallankumoukselliset, toiselta puolen olla kiihdyttämättä ranskalaisten kansallistunnetta; mutta miten ja milloin tämä on tapahtuva, on hänelle itselleen epäselvää, hän ei toimi eikä ajattele loogillisesti, vaan hänen tempoilevat liikkeensä ja huutonsa muistuttavat hukkuvaa, joka vaivuttaa itsensä yhä syvemmälle veteen. Joskus hän selittää ainoaksi mahdolliseksi tiekseen kansan luottamuksen voittamisen, ja samassa hengenvedossa, samassa kirjeessä hän kirjoittaa: »Ei ole enää mitään mahdollisuutta sovintoon.» Hän ei tahdo sotaa ja näkee varsin oikein ja selvästi: »Toiselta puolen meidän velvollisuutemme olisi taistella heitä vastaan, se ei olisi estettävissä, ja toiselta puolen meidän täällä kuitenkin epäiltäisiin olevan yhteisymmärryksessä ulkomaisten joukkojen kanssa.» Ja pari päivää myöhemmin taas hän kirjoittaa: »Vain aseellinen mahti voi saattaa kaiken ennalleen», ja »ilman apua ulkoapäin emme voi tehdä mitään». Toiselta puolen hän yllyttää veljeään sanoen, että keisarin vihdoinkin tulisi tuntea loukkaus, mikä hänelle tehdään. »Älköön enää välitettäkö meidän turvallisuudestamme, tämä maa vaatii ryhtymään sotaan.» Mutta sitten hän taas estää hänet siitä. Hyökkäys ulkoapäin olisi turmiollinen. Lopulta ei kukaan enää todella ymmärrä hänen tarkoituksiaan. Diplomaattien kansliat, jotka eivät ajattelekaan tuhlata rahojansa pelkkään »aseelliseen kongressiin», jotka heittäessään kalliita armeijoja rajalle samalla haluavat täyttä sotaa aluevaltauksineen ja sotakorvauksineen, kohauttavat olkapäitään, kun heitä kehoitetaan yksistään »pour le roi de France» [Ranskan kuninkaan vuoksi] seisottamaan sotilaitaan kivääri jalalla. »Mitä on ajateltava», kirjoittaa Venäjän keisarinna Katariina, »henkilöistä, jotka alati neuvottelevat kahdella aivan päinvastaisella tavalla», eikä edes Fersen, uskollisin, joka kuitenkin luulee tuntevansa Marie Antoinette’in sisimmätkin ajatukset, lopulta enää ymmärrä, mitä kuningatar todella tahtoo, sotaako vai rauhaa, onko hän sisäisesti tehnyt sovinnon perustuslain kanssa vai pettääkö hän vain perustuslaillisia, pettääkö hän vallankumousta vai ruhtinaita, vaikka todellisuudessa tuo kidutettu nainen tahtoo vain yhtä asiaa: elää, elää, elää eikä kauempaa olla nöyryytettynä. Sisimmässään hän kärsii enemmän kuin kukaan aavistaa tästä hänen suoraviivaiselle luonteelleen sietämättömästä kaksinaispelistä; yhä uudelleen tämä inho osaa kohtaan, jota hänen on pakko näytellä, purkautuu syvästi inhimilliseksi huudoksi: »En itse enää tiedä, mikä asenne ja mikä äänilaji minun on omaksuttava. Koko maailma syyttää minua teeskentelystä, vilpillisyydestä, eikä kukaan voi uskoa — ja täydellä syyllä —, että veljeni osoittaa niin pientä osanottoa sisarensa hirvittävää asemaa kohtaan, että hän lakkaamatta panee hänet vaaralle alttiiksi sanomatta sanaakaan. Niin, hän panee minut alttiiksi ja tuhat kertaa enemmän, kuin jos hän todella toimisi. Viha, epäluulo ja julkeus ovat ne kolme voimaa, jotka tällä hetkellä vallitsevat maassa. Ihmiset ovat julkeita ylenmääräisestä pelosta ja koska he samalla uskovat,ettei ulkoapäin tulla tekemään mitään... Ei ole mitään pahempaa kuin jäädä siihen, missä olemme, sillä meillä ei enää ole odotettavissa mitään apua ajalta ja Ranskan sisäisten olojen kehittymiseltä.»

Yksi ainoa henkilö käsittää lopulta, että tämä horjuminen, tämä käskyjen ja vastakäskyjen antaminen vain ovat merkki neuvottomasta epätoivosta ja että tämä nainen ei yksinään voi pelastaa itseään. Hän tietää, ettei hänellä ole ketään rinnallaan, sillä Ludvig XVI:lla ei ole mitään merkitystä päättämättömyytensä vuoksi. Myöskään hänen kälynsä, madame Elisabeth, ei ole kokonaan se taivaallinen, uskollinen, Jumalaan luottava hengenheimolainen, jollaiseksi rojalistinen legenda häntä ylistää: »Sisareni on niin epähienotunteinen, niin juonittelijoiden ympäröimä ja ennen kaikkea siinä määrin ulkomailla olevien veljiensä vaikutuksen alainen, ettemme voi ollenkaan keskustella, muuten täytyisi riidellä koko päivä.» Ja vielä kovemmin, vielä hurjemmin avomielisyytensä perimmäisistä syvyyksistä hän huudahtaa: »Perhe-elämämme on helvetti, emme voi puhua keskenämme ainoatakaan järjellistä sanaa.»

Yhä selvemmin Fersen etäältä vaistoaa, että Marie Antoinette’ia nyt enää voi auttaa vain yksi ja että tämä yksi, jolla on hänen luottamuksensa, ei ole hänen puolisonsa, ei hänen veljensä eikä kukaan hänen omaisistaan, vaan hän itse. Muutamia viikkoja sitten hän on salateitä kreivi Esterhazyn välityksellä lähettänyt hänelle vakuutuksen loppumattomasta rakkaudestaan: »Jos kirjoitatte hänelle, sanokaa hänelle, etteivät koko maailman peninkulmat ja maat voi erottaa sydämiä toisistaan ja että joka päivä yhä enemmän tunnen tämän totuuden», ja toisen kerran: »En tiedä, missä hän on. Minulle tuottaa hirvittävää tuskaa, kun en ole saanut mitään tietoja enkä edes ole selvillä, missä ne ovat, joita rakastan.» Näitä viimeisiä polttavia lemmensanoja oli seurannut lahja, pieni kultasormus, jonka ulkosyrjään oli kaiverrettu kolme liljaa ja kirjoitus: »Pelkuri, ken hylkää.» Tämän sormuksen Marie Antoinette on, kuten hän Esterhazylle kirjoittaa, vartavasten antanut valmistaa oman sormensa mitan mukaan, hän on kantanut sitä kaksi päivää omassa sormessaan ennen sen lähettämistä, jotta vielä virtailevan veren lämpö siten ikäänkuin tunkeutuisi kylmään kultaan. Fersen kantaa tätä rakastettunsa sormusta sormessaan, ja tästä sormuksesta ja sen kirjoituksesta: »Pelkuri, ken hylkää», tulee hänen omalletunnolleen ainainen kehoitus uskaltaa kaikki tämän naisen puolesta; kun epätoivon ääni niin valtavana puhkeaa esiin hänen kirjeistään, kun hän huomaa, mikä hirveä hämmennys alkaa ottaa valtoihinsa rakastetun naisen, koska hän näkee olevansa kaikkien ihmisten hylkäämä, hän tuntee sielussaan ruoskan, joka ajaa hänet todella sankarilliseen tekoon: koska he kaksi eivät kirjeellisesti voi päästä ratkaisevaan yhteisymmärrykseen, hän päättää mennä Marie Antoinette’in luo Pariisiin, samaan Pariisiin, jossa hänet on julistettu lainsuojattomaksi, ja jossa hänen oleskelunsa merkitsee hänelle varmaa kuolemaa.

Marie Antoinette pelästyy saadessaan tiedon tästä. Ei, sellaista yli-inhimillistä ja todella sankarillista uhria hän ei tahdo ystävältään. Todella rakastavana hän rakastaa hänen henkeään enemmän kuin omaansa ja myöskin enemmän kuin sitä sanomatonta tyynnytystä ja onnea, minkä hänen läsnäolonsa voisi antaa. Sentähden hän joulukuun 7 päivänä vastaa nopeasti: »Teidän on aivan mahdotonta tällä hetkellä saapua tänne. Tämä merkitsisi onnemme asettamista uhanalaiseksi. Kun sanon tämän, täytyy Teidän uskoa minua, sillä minulla on äärimmäinen halu nähdä Teidät.» Mutta Fersen ei peräänny. Hän tietää: »On ehdottoman tarpeellista päästää Teidät nykyisestä tilastanne.» Hän on Ruotsin kuninkaan kanssa valmistanut uuden pakosuunnitelman, Marie Antoinette’in vastarinnasta huolimatta hän tietää kutsunsaaneen sydämen herkkäkuuloisuudella, kuinka suuresti Marie Antoinette ikävöi häntä ja miten suurta helpotusta tuon täysin yksinäisen naisen sielun täytyisi tuntea saadessaan kerran, vielä kerran kaikkien varovaisten ja salaisten kirjeitten jälkeen jälleen vapaasti ja esteettömästi puhua hänen kanssaan. Helmikuun alussa Fersen tekee päätöksen olla pitemmälle odottamatta ja matkustaa Ranskaan Marie Antoinette’in luo.

Tämä päätös tietää oikeastaan samaa kuin itsemurhaa. Satakertainen todennäköisyys yhtä vastaan puhuu sen puolesta, ettei hän ole palaava tältä matkalta, sillä tällä hetkellä ei Ranskassa kenenkään pää ole korkeammassa hinnassa kuin hänen. Ei mikään nimi ole useammin ja vihamielisemmin mainittu, Fersen on Pariisissa julistettu julkisesti valtiokiroukseen, hänen vangitsemismääräyksensä on kaikkien käsissä, tarvitaan vain, että yksikin tuntee hänet matkalla tai Pariisissa, ja hänen ruumiinsa viruu silvottuna katukiveyksellä. Mutta Fersen — ja tämä lisää vielä tuhatkertaisesti hänen sankaruuttaan — ei tahdo ainoastaan Pariisiin, siellä kätkeytyäkseen johonkin syrjäiseen soppeen, vaan hän pyrkii suoraa tietä Minotauroksen luoksepääsemättömään onkaloon, Tuilerioihin, joita päivää ja yötä vartioi tuhatkaksisataa kansalliskaartilaista, palatsiin, jossa jokainen renki, jokainen kamarineito, jokainen kuski suunnattomasta palvelijajoukosta hänet tuntee henkilökohtaisesti, mutta nyt tai ei koskaan tämä aatelismies on saanut tilaisuuden vahvistaa lemmenlupauksensa. »Elän vain palvellakseni Teitä.» Helmikuun 11 päivänä hän toteuttaa tämän sanansa ja ryhtyy yritykseen, joka on koko vallankumoushistorian rohkeimpia. Fersen matkustaa peruukki päässä, väärällä passilla, johon hän uhkarohkeasti väärentää siihen tarpeellisen Ruotsin kuninkaan allekirjoituksen, muka suorittamaan diplomaattista tehtävää Lissaboniin, ainoastaan ordonanssiupseerinsa saattamana, jonka palvelija hän muka on. Kuin ihmeen kautta papereita ja henkilöitä ei todellakaan tarkemmin tutkita, vahingoittumattomana hän saapuu helmikuun 13 päivänä kello puoli kuudelta Pariisiin. Vaikka hänellä siellä on luotettava ystävätär, tai pikemminkin rakastajatar, joka oman henkensä uhalla on valmis piilottamaan hänet, Fersen lähtee postivaunuista suoraan Tuilerioihin. Talvikuukausina tulee aikaisin pimeä, hämärän ystävällinen suojelus auttaa uhkarohkeata. Se salaovi, johon hänellä vielä on avain, on — hämmästyttävä onnenpotkaus — tälläkin kertaa vartioimaton. Uskollisesti säilytetty avain tekee tehtävänsä, Fersen astuu sisään: kahdeksan mitä hirvittävimmän erilläänolon ja mitä kauhistavimpien tapahtumien täyttämän kuukauden jälkeen — onhan maailma tänä aikana kokonaan muuttunut — rakastaja jälleen on rakastettunsa luona, Fersen jälleen ja viimeisen kerran Marie Antoinette’in luona.

Tästä merkittävästä käynnistä on olemassa kahdenlaisia Fersenin tekemiä muistiinpanoja, muistiinpanoja, jotka huomattavasti eroavat toisistaan, toinen virallinen ja toinen intiimi; ja juuri niiden erilaisuus on äärettömän paljonsanova, kun on kysymys Fersenin ja Marie Antoinette’in suhteen todellisesta laadusta. Sillä virallisissa kirjeissä hän kertoo hallitsijalleen, että hän helmikuun 13 päivänä puoli kuudelta saapui Pariisiin ja vielä samana iltana näki Heidän Majesteettinsa — nimenomaan monikko, siis kuningas Ludvigin ja Marie Antoinette’in — sekä puhui heidän kanssaan, ja toisen kerran seuraavana iltana. Mutta tämä selostus, joka oli tarkoitettu Ruotsin kuninkaalle, jonka Fersen tietää erittäin lavertelevaksi ja jolle hän ei tahdo uskoa Marie Antoinette’in naisenkunniaa, on ristiriidassa hänen päiväkirjansa paljonsanovan intiimin muistiinpanon kanssa. Siinä sanotaan ensiksi: »Mennyt hänen luokseen; käyttänyt tavallista tietäni. Huolissani kansalliskaartilaisten vuoksi, hänen huoneistonsa ihmeen ihana.» Siis on nimenomaan sanottu hänen menneen »Hänen luokseen» eikä »Heidän luokseen». Sitten seuraa päiväkirjassa vielä kaksi sanaa, jotka tuo ennestään tunnettu, häveliäs käsi on musteella tehnyt käsittämättömiksi. Mutta kaikeksi onneksi on onnistuttu ne jälleen tulkitsemaan, ja nämä kaksi sisällysrikasta sanaa kuuluvat »resté là», »jäänyt sinne».

Nämä kaksi sanaa tekevät tuon Tristan-yön koko tilanteen selväksi: Fersen ei tuona iltana siis mennyt vastaanotolle molempien majesteettien luo, kuten hän antoi Ruotsin kuninkaan uskoa, vaan ainoastaan Marie Antoinette’in, ja hän — sekin on aivan epäilyksetöntä — vietti tämän yön kuningattaren huoneessa. Yöllinen poismeno, takaisintulo ja uudelleen poistuminen Tuilerioista olisi merkinnyt mitä järjettömintä vaaran moninkertaistamista, sillä käytävissä vartioivat päivää ja yötä kansalliskaartilaiset. Mutta Marie Antoinette’in pohjakerroksessa olevat huoneet eivät tunnetusti käsittäneet muuta kuin makuuhuoneen ja vähäisen pukeutumishuoneen: ei siis ole olemassa muuta kuin se siveyden puolustajille niin kiusallinen selitys, että Fersen vietti tämän yön ja seuraavan päivän keskiyöhön asti kuningattaren makuuhuoneeseen kätkettynä, siihen ainoaan huoneeseen koko linnassa, joka oli turvassa kansalliskaartin vartioinnilta ja palvelijakunnan katseilta.

Noista kahdenkeskenolon tunneista on Fersen vaiti, joka aina ihmeellisesti on osannut olla vaiti, yksinpä intiimissä päiväkirjassaan: sitä vaatisi jokaisen muunkin kunnia. Keneltäkään ei voida kieltää huvia uskoa, että tämäkin yö omistettiin yksinomaan romanttiselle ritaripalvelukselle ja poliittiselle keskustelulle. Mutta sille, joka tuntee sydämellään ja ajattelee selvällä järjellään, joka uskoo veren mahtiin ikuisena lakina, sille on varmaa: vaikka Fersen ei jo aikoja sitten olisikaan ollut Marie Antoinette’in rakastaja, hänestä olisi tullut se tänä kohtalon yönä, tänä rohkeuden äärimmäisellä inhimillisellä panoksella ostettuna, tänä peruuttamattoman viimeisenä yönä.

Ensimmäinen yö kuului kokonaan rakastaville, vasta seuraava ilta politiikalle. Kello kuusi, siis täsmälleen kaksikymmentäneljä tuntia Fersenin saapumisen jälkeen, hienotunteinen aviomies astuu kuningattaren huoneeseen keskustelemaan heroisen sanantuojan kanssa. Fersenin esittämän pakosuunnitelman Ludvig XVI hylkää, ensinnäkin, koska hän pitää sitä käytännöllisesti mahdottomana, ja toiseksi kunniantunnosta, sillä hän on julkisesti luvannut kansalliskokoukselle jäädä Pariisiin eikä tahdo pettää sanaansa. (Fersen huomauttaa tähän kunnioittavasti päiväkirjassaan: »Sillä hän on kunniantuntoinen henkilö.») Silmä vasten silmää kuningas sitten täydellä luottamuksella esittää luotettavalle ystävälle asemansa. »Olemme kahdenkesken», hän sanoo, »ja voimme puhua vapaasti. Tiedän, että minua syytetään heikkoudesta ja päättämättömyydestä, mutta kukaan ei koskaan ole ollut samanlaisessa tilanteessa, kuin missä minä olen. Tiedän, että olen laiminlyönyt oikean hetken (pakoon), heinäkuun 14 päivänä, ja senjälkeen en enää ole saanut sellaista. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.» Ei kuningattarella eikä kuninkaalla ole enää mitään toivoa pelastumisesta. Valtojen tulisi yrittää kaikki voitavansa välittämättä heistä. Niiden ei vain tulisi ihmetellä, jos hän täällä suostuisi moniin asioihin; heidän täytyi nykyisessä asemassaan kenties tehdä sellaista, mikä ei ollut heidän todellinen tahtonsa. He voivat itselleen voittaa vain aikaa, itse pelastuksen täytyisi tulla ulkoapäin.

Keskiyöhön asti Fersen jää palatsiin, kaikki on puhuttu, mitä oli puhuttava. Sitten tulee vaikein näistä kolmestakymmenestä tunnista, jolloin heidän täytyy sanoa toisilleen jäähyväiset. Kumpikaan ei tahtoisi pitää sitä totena, mutta kumpikin aavistaa pettämättömästi, etteivät he milloinkaan enää saa nähdä toisiaan, eivät milloinkaan enää tässä elämässä. Lohduttaakseen järkyttynyttä kuningatarta hän lupaa hänelle tulla takaisin, milloin se vain on oleva mahdollista, ja tuntee onnellisena, kuinka suuressa määrin hän on tyynnyttänyt häntä läsnäolollaan. Pimeää, kaikeksi onneksi tyhjää käytävää pitkin kuningatar saattaa Fersenin ovelle asti. Vielä he eivät ole ehtineet lausua toisilleen viimeisiä sanoja, viimeiset syleilyt ovat vielä vaihtamatta, kun kuuluu vieraan askeleita: kuolemanvaara! Verhottuna viittaansa, peruukki painettuna päähän Fersen livahtaa ulos. Marie Antoinette pakenee takaisin huoneisiinsa; rakastavat ovat viimeisen kerran nähneet toisensa.

PAKO SOTAAN

On olemassa ikivanha resepti: kun valtiot ja hallitukset eivät enää kykene pääsemään sisäisten kriisien herraksi, ne koettavat suunnata jännityksen ulospäin: tämän ikuisen lain mukaisesti vallankumouksen johtomiehet vaativat, päästäkseen miltei välttämättömästä kansalaissodasta, kuukausi kuukaudelta sotaa Itävaltaa vastaan. Hyväksymällä perustuslain Ludvig tosin on vähentänyt kuninkaallista arvoaan, mutta turvannut sen. Vallankumouksen pitäisi nyt — ja niin luulevatkin hyväuskoiset henkilöt kuten Lafayette — ikiajoiksi olla lopussa. Mutta girondistien puolue, joka vallitsee uutta kansalliskokousta, on sydämessään tasavaltalainen. Se tahtoo poistaa kuninkuuden, ja siihen ei ole olemassa parempaa keinoa kuin sota, koska sen täytyy saattaa kuninkaallinen perhe välttämättömään ristiriitaan kansan kanssa. Sillä ulkomaisten armeijojen etujoukkonahan ovat kuninkaan molemmat suurisuiset veljet, ja vihollisen yleisesikunnat ovat kuningattaren veljen alaisia.

Marie Antoinette tietää, että avoin sota ei auttaisi, vaan pelkästään vahingoittaisi hänen asiaansa. Olkoon sotilaallinen ratkaisu mikä hyvänsä, on se hänen vahingokseen. Jos vallankumouksen armeijat voittavat emigrantit ja keisarit ja kuninkaat, on varmaa, ettei Ranska kauempaa kärsisi »tyrannia». Jos taas kuninkaan ja kuningattaren sukulaiset lyövät kansalliset joukot, niin epäilemättä Pariisin kiihtynyt tai toisten kiihdyttämä roskaväki on tekevä Tuileriain vangit syypäiksi. Jos Ranska voittaa, he menettävät valtaistuimensa; jos ulkovallat voittavat, he menettävät henkensä. Tästä syystä Marie Antoinette on lukemattomissa kirjeissä rukoillut veljeään Leopoldia ja emigrantteja pysymään alallaan, ja tämä varovainen, epäröivä, kylmästi laskeva ja sisimmässään sotaa vihaava hallitsija on todellakin pudistanut luotaan sapelia kalistelevat prinssit ja emigrantit ja välttänyt kaikkea, mikä voitiin tulkita uhitteluksi.

Mutta Marie Antoinette’in onnentähti on aikoja sitten himmentynyt. Kaikki yllätykset, mitkä kohtalolla on tarjona, se kääntää häntä vastaan. Juuri nyt, maaliskuun 1 päivänä, äkillinen sairaus tempaa pois hänen veljensä, rauhansäilyttäjän, ja neljätoista päivää myöhemmin tappaa salaliittolaisen pistoolinlaukaus rojalistisen ajatuksen parhaimman puolustajan Euroopan yksinvaltiaiden joukossa, Ruotsin Kustaa III:n. Siten sota on käynyt välttämättömäksi. Sillä Kustaan seuraaja ei ajattele monarkkien asian tukemista, ja Leopold II:n seuraaja ei välitä veriheimolaisestaan, vaan punnitsee yksinomaan omia etujaan. Tässä neljäkolmattavuotiaassa, typerässä, kylmässä, täysin tunteettomassa keisari Fransissa, jonka sielussa ei kyde kipinääkään Maria Teresian hengestä, ei Marie Antoinette tapaa ymmärtämystä eikä tahtoa siihen. Kylmäkiskoisena hän vastaanottaa hänen lähettinsä, välinpitämättömänä hänen kirjeensä; hän ei piittaa siitä, joutuuko hänen sukulaisensa mitä hirvittävimpään sielulliseen ristiriitaan, vaarantavatko hänen toimenpiteensä kuningattaren hengen. Hän näkee vain hyvän tilaisuuden enentää mahtiaan, ja torjuu kansalliskokouksen kaikki toivomukset ja vaatimukset kylmästi ja uhittelevasti luotaan.

Nyt girondistit ovat onnellisesti saaneet yliotteen. Huhtikuun 20 päivänä Ludvig XVI pakotetaan pitkällisen vastarinnan ja — kuten väitetään — kyyneleet silmissä julistamaan sota »Unkarin kuningasta» vastaan. Armeijat lähtevät liikkeelle ja kohtalo jatkaa kulkuaan.

Millä puolella on kuningattaren sydän tässä sodassa? Vanhan vaiko uuden isänmaansa puolella? Ranskanko vai ulkovaltojen sotajoukkojen puolella? Tämä ratkaiseva kysymys on rojalistisia kirjoittajia, hänen ehdottomia puoltajiaan ja ylistäjiään pahasti hermostuttanut, jopa he ovat väärentäneet muistelmiin ja kirjeisiin kokonaisia kappaleita verhotakseen sen selvän ja ilmeisen tosiasian, että Marie Antoinette tässä sodassa koko sielullaan toivoi liittoutuneiden hallitsijain joukkojen voittoa ja Ranskan armeijan tappiota. Tämä kannanotto on kieltämätön; se, joka vaikenee siitä, väärentää tosiasioita. Se, joka kieltää sen, valehtelee. Sillä vielä enemmänkin: Marie Antoinette, joka ennen kaikkea tuntee olevansa kuningatar ja vasta toisessa sijassa Ranskan kuningatar, ei ainoastaan asetu niitä vastaan, jotka ovat rajoittaneet hänen kuninkaallista mahtiaan, ja niiden puolelle, jotka tahtovat sitä vahvistaa dynastisessa mielessä, vaan hän tekee lisäksi kaiken luvallisen ja luvattoman jouduttaakseen Ranskan tappiota ja edistääkseen ulkomaiden voittoa. »Suokoon Jumala, että kerrankin kostettaisiin kaikki ne loukkaukset, joita olemme saaneet kokea tämän maan puolelta», hän kirjoittaa Fersenille, ja vaikka hän jo aikoja sitten on unohtanut äidinkielensä ja hänen on pakko käännättää itselleen saksankieliset kirjeet, hän kirjoittaa: »En milloinkaan ole ollut ylpeämpi kuin nyt siitä, että olen syntynyt saksalaiseksi.» Neljä päivää ennen sodan julistamista hän toimittaa — tai selvemmin: kavaltaa — vallankumousarmeijoiden sotasuunnitelman, mikäli hän sen tunsi, Itävallan lähettiläälle. Hänen asenteensa on täysin selvä: Marie Antoinette’ille itävaltalaiset ja preussilaiset liput ovat omia lippuja ja Ranskan trikolori vihollisen.

Epäilemättä — tämä sana tulee heti huulille — tämä on ilmettyä maanpetosta, ja jokaisen maan oikeus nimittäisi nykyään sellaista menettelyä rikokseksi. Mutta ei ole unohdettava, että kansallisuuden ja kansakunnan käsitettä ei vielä oltu keksitty kahdeksannellatoista vuosisadalla; vasta Ranskan vallankumous muovaa sen Euroopalle. Kahdeksastoista vuosisata, jonka käsityksiin Marie Antoinette on kiinteästi ankkuroitunut, ei vielä tunne muuta kuin puhtaasti dynastisen kannan, maa kuuluu kuninkaalle; sillä puolella, millä kuningas on, on oikeus; se, joka taistelee kuninkaan ja kuninkuuden puolesta, taistelee ehdottomasti oikean asian puolesta. Se, joka on kuninkuutta vastaan, on kapinoitsija, silloinkin, kun hän puolustaa omaa maataan. Isänmaa-ajatuksen täydellinen kehkeytymättömyys aikaansaa yllättävästi tässä sodassa epäisänmaallisen tunnesuhtautumisen vastapuolella: parhaimmat saksalaiset, Klopstock, Schiller, Fichte ja Hölderlin toivovat vapauden aatteen vuoksi saksalaisten joukkojen tappiota, joukkojen, jotka vielä eivät ole kansanarmeijoita, vaan despoottisen ajatuksen puolesta taistelevia. He iloitsevat Preussin sotavoimien perääntymisestä, kun taas Ranskassa kuningas ja kuningatar näkevät omien joukkojen tappiossa henkilökohtaisen etunsa edistymistä. Sekä täällä että tuolla sota ei koske maan etuja, vaan henkistä aatetta, suvereenisuuden tai vapauden. Eikä mikään osoita paremmin merkillistä siirtymäkohtaa vanhan ja uuden vuosisadan käsitysten välillä kuin se, että yhtyneiden saksalaisten armeijojen johtaja, Braunschweigin herttua, kuukautta aikaisemmin vielä vakavissaan punnitsi, eikö hänen ehkä mieluummin olisi otettava Ranskan joukkojen ylipäällikkyyttä saksalaisia vastaan. Nähdään, että isänmaan ja kansakunnan käsite ei 1791 vielä ollut selkeytynyt kahdeksannentoista vuosisadan sieluissa. Vasta tämä sota, joka luo kansan sotajoukot, kansan tietoisuuden ja samalla kokonaisten kansakuntien hirvittävän veljeskamppailun, synnyttää kansallispatriotismin idean, joka periytyy seuraavalle vuosisadalle.

Siihen, että Marie Antoinette toivoo ulkovaltojen voittoa, yhtävähän kuin siihenkään, että hän on tehnyt itsensä syypääksi maankavallukseen, ei Pariisissa ole mitään todisteita. Mutta vaikkakaan kansa massana ei milloinkaan ajattele loogillisesti ja suunnitelmallisesti, on sillä kuitenkin alkuvoimaisempi, eläimellisempi vainuamiskyky kuin yksityisolennolla; ajattelun sijasta se työskentelee vaistoilla, ja nämä vaistot ovat melkein aina erehtymättömiä. Alusta pitäen Ranskan kansa tuntee ilmassa tuon Tuilerioissa vallitsevan vihamielisyyden; ilman ulkonaista kiinnekohtaa se vainuaa sen sotilaallisen kavalluksen, johon Marie Antoinette tosiasiallisesti on tehnyt itsensä syypääksi kansan armeijaa ja sen asiaa vastaan; ja sata askelta kuninkaallisesta palatsista huutaa kansalliskokouksessa muuan girondisteista, Vergniaud, syytöksen julkisesti saliin: »Tältä lavalta, jolta puhun teille, voi nähdä palatsin, jossa turmeltuneet neuvonantajat johtavat harhaan ja pettävät kuningasta, joka on antanut meille perustuslain, jossa he takovat kahleita, joihin tahtovat meidät kytkeä, ja valmistavat juonia, joiden tarkoituksena on luovuttaa meidät Itävallan hallitsijasuvun käsiin. Näen palatsin ikkunat, jossa valmistetaan vastavallankumousta ja ajatellaan kaikkia keinoja meidän saattamiseksemme takaisin orjuuden vankilaan.» Ja jotta aivan selvästi tajuttaisiin Marie Antoinette näiden väitettyjen salaliittojen todelliseksi alkuunpanijaksi, hän lisää uhkaavasti: »Tietäkööt kaikki, jotka asuvat tässä palatsissa, että meidän hallitusmuotomme myöntää koskemattomuuden yksistään kuninkaalle. Tietäkööt he, että laki poikkeuksetta on käyvä käsiksi kaikkiin syyllisiin ja ettei yksikään pää, joka on todistettu syylliseksi rikokseen, ole välttävä miekkaa.» Vallankumous alkaa käsittää, että se voi lyödä ulkoisen vihollisen ainoastaan vapautumalla myös sisäisestä vihollisesta. Jotta se voisi voittaa suuren pelinsä maailman silmien edessä, on kuninkaan vaikutusvalta kotona tehtävä mitättömäksi. Tarmokkaasti pyrkivät nyt kaikki todella vallankumoukselliset aikaansaamaan yhteentörmäyksen; jälleen kulkevat ensimmäisinä sanomalehdet vaatien kuninkaan viraltapanoa; uusia painoksia kuuluisasta kirjasesta: »La vie scandaleuse de Marie-Antoinette» [M.A:n häpeällinen elämä] jaellaan kaduilla vanhan vihan uudelleen elvyttämiseksi. Kansalliskokouksessa tehdään tahallaan esityksiä, joissa toivotaan kuninkaan käyttävän hallitusmuodon mukaista veto-oikeuttaan, ennenkaikkea se ehdotus, johon Ludvig XVI uskovaisena katolilaisena ei milloinkaan voi suostua, nimittäin että papit, jotka kieltäytyvät vannomasta kuuliaisuutta hallitusmuodolle, on väkivaltaisesti karkoitettava maasta: etsitään, manataan esille avoin välien katkeaminen. Kuningas todellakin ensi kerran kokoaa rohkeutensa ja lausuu vetonsa. Niin kauan kuin hän oli voimakas, hän ei koskaan ole käyttänyt ainoatakaan oikeuksistaan; nyt, vaaksan etäisyydellä perikadosta, tuo onneton mies onnettomimmalla hetkellä ensi kerran koettaa osoittaa rohkeutta. Mutta kansa ei enää ole taipuvainen sietämään vastaansanontaa tämän vahanuken taholta. Tämä veto on oleva kuninkaan viimeinen sana kansaansa vastaan ja kansalleen.

Antaakseen kuninkaalle ja ennen kaikkea tuolle taipumattomalle, ylpeälle itävallattarelle perusteellisen läksytyksen jakobiinit, vallankumouksen iskujoukko, valitsevat vertauskuvallisen päivän, kesäkuun 20:nnen. Tänä päivänä kolme vuotta sitten kansan edustajat Versaillesin pallosalissa ovat ensi kerran yhteisesti vannoneet juhlallisen valan olla väistymättä pistinten mahdin edestä ja omasta voimastaan antaa Ranskalle hallitusmuodon. Tänä päivänä vuosi sitten kuningas lakeijaksi puettuna on yöllä hiipinyt palatsinsa pikku portista ulos välttääkseen kansan tahtoa. Tänä vuosipäivänä on nyt ikuisiksi ajoiksi annettava hänelle muistutus siitä, ettei hän ole mitään ja kansa kaikki. Kuten 1789 hyökkäystä Versaillesin, valmistetaan 1792 hyökkäystä Tuilerioihin järjestelmällisesti edeltäkäsin. Mutta edellisellä kerralla täytyi vielä salaa ja lainvastaisesti koota tuo amatsooniarmeija pimeyden turvissa; tällä kertaa marssii keskellä kirkasta päivää, hätäkellojen kaikuessa, oluenpanija Santerre’in johdolla viisituhatta miestä, kaupunginhallitus mukana, liehuvin lipuin, kansalliskokous avaa heille portit, ja pormestari Pétion, jonka pitäisi huolehtia järjestyksestä, tekeytyy sokeaksi ja kuuroksi edistääkseen tämän kuninkaan nöyryytyksen varmaa onnistumista.

Vallankumouksellisen joukon esiinmarssi alkaa pelkkänä juhlakulkueena kansalliskokouksen edessä. Ruoturivistöinä marssii viisituhatta miestä mukanaan suuret julisteet »Alas veto!» ja »Vapaus tai kuolema!» »Ça ira’n» [Tunnettu vallankumouslaulu] tahdissa ratsastuskoulun ohi, jossa kansalliskokous pitää istuntojaan; puoli neljältä suuri näytelmä näyttää loppuneen, poismarssi alkaa. Mutta nyt vasta alkaa varsinainen mielenosoitus. Sillä sensijaan, että tuo suunnaton kansanjoukko rauhallisesti poistuisi, se heittäytyy, käskemättä ja kuitenkin näkymättömän käden johtamana, palatsin sisäänkäytävää vastaan. Siellä seisovat tosin kansalliskaartilaiset ja santarmit pistimet ojossa, mutta hovi on tavanmukaisessa päättämättömyydessään jättänyt antamatta mitään määräyksiä tämän kuitenkin niin selvästi arvattavan tapauksen varalle, sotilaat eivät tee mitään vastarintaa, ja tiiviinä joukkona massat valuvat ovien ahtaan suppilon kautta sisään. Niin voimakas on tämän joukon paine, että se ikäänkuin itsestään tunkeutuu portaita pitkin ensimmäiseen kerrokseen. Nyt ei enää ole pysähtymismahdollisuutta, ovet painetaan sisään tai lukot lyödään rikki, ja ennenkuin voidaan ryhtyä mihinkään turvallisuustoimenpiteisiin, ensimmäiset sisääntunkijat seisovat kuninkaan edessä, jota vain riittämättömästi ryhmä kansalliskaartilaisia suojelee pahimmalta. Nyt täytyy Ludvig XVI:n omassa palatsissaan vastaanottaa kapinallisen kansan paraati, ja vain hänen järkkymätön flegmaattinen tyyneytensä ehkäisee yhteentörmäyksen. Kärsivällisenä hän antaa kaikkiin uhitteluihin kohteliaat vastaukset, kuuliaisena hän panee päähänsä punaisen myssyn, jonka muuan sanskyloteista ottaa päästään. Kolme ja puoli tuntia hän hehkuvassa kuumuudessa vastaansanomatta ja vastustelematta sietää näiden vihamielisten vierasten uteliaisuutta ja pilkkaa.

Samanaikaisesti on toinen joukko kapinallisia tunkeutunut kuningattaren huoneisiin; lokakuun viidennen päivän kauhunäytelmät 1789 Versailles’issa ovat vähällä uudistua. Mutta koska kuningatar on vaaranalaisempi kuin kuningas, ovat upseerit kiireesti kutsuneet kokoon sotilaita, työntäneet Marie Antoinette’in nurkkaan, siirtäneet hänen suojakseen suuren pöydän, jotta hän olisi ainakin turvassa ruumiilliselta pahoinpitelyltä; sitäpaitsi kansalliskaartilaiset kolmena rivinä vartioivat tätä pöytää. Hurjina sisään syöksyvät naiset ja miehet eivät pääse ruumiillisesti käsiksi Marie Antoinette’iin, mutta kuitenkin kyllin lähelle voidakseen tarkastella »hirviötä» uhittelevasti kuin näytteelle pantua esinettä, riittävän lähelle, jotta Marie Antoinette’in täytyy kuulla jok’ikinen häväistys ja uhkaus. Santerre, joka yrityksellään vain pyrkii kuningattaren perusteelliseen nöyryyttämiseen ja peloittamiseen, mutta tahtoo välttää todelliset väkivallanteot, antaa krenatööreille käskyn astua syrjään, jotta kansa saisi tahtonsa täytetyksi ja saisi katsella uhriaan, voitettua kuningatarta; samalla hän koettaa rauhoittaa Marie Antoinette’ia: »Madame, Teitä petetään, kansalla ei ole mitään pahoja tarkoituksia Teitä vastaan. Jos vain tahtoisitte, rakastaisi Teitä jokainen kuin tämä lapsi» (samalla hän viittaa dauphiniin, joka pelästyneenä ja vavisten painautuu äitiinsä). »Muuten, älkää olko peloissanne, Teille ei tehdä mitään.» Mutta kuten aina, kun joku »factieux’eista» tarjoaa kuningattarelle apuaan, hänen ylpeytensä suoristuu. »Minua ei ole petetty eikä johdettu harhaan», kuningatar vastaa kovasti, »enkä ole peloissani. Säädyllisten ihmisten joukossa ei tarvitse olla peloissaan.» Kylmänä ja ylpeänä kuningatar kestää vihamieliset katseet ja julkeimmatkin puhuttelut. Ainoastaan kun hänet tahdotaan pakottaa panemaan lapsensa päähän punainen myssy, hän kääntyy pois ja sanoo upseereille: »Tämä on liikaa, se menee yli ihmisen kärsivällisyyden.» Mutta hän kestää hetkeäkään osoittamatta pelkoa tai epävarmuutta. Vasta senjälkeen kuin sisääntunkeutuneet eivät enää häntä todellisesti uhkaa, ilmestyy pormestari Pétion ja pyytää joukkoa lähtemään kotiin, »jottei saataisi tilaisuutta epäillä kansan kunniallista tarkoitusta.» Mutta kestää vielä myöhään iltaan asti, ennenkuin linna on tyhjentynyt, ja nyt vasta kuningatar, tuo nöyryytetty nainen, tuntee turvattomuutensa koko tuskan. Nyt hän tietää, että kaikki on menetetty. »Elän vielä, mutta se on ihme», hän kirjoittaa kiireessä uskotulleen Hans Axel von Fersenille. »Tämä päivä oli hirvittävä.»

VIIMEISET HUUDOT

Siitä lähtien kuin Marie Antoinette on kasvoissaan tuntenut vihan henkäyksen, nähnyt vallankumouksen peitset omassa huoneessaan Tuilerioissa ja kokenut kansalliskokouksen voimattomuuden ja pormestarin pahansuopuuden, hän tietää, että hän ja hänen perheensä ovat auttamattomasti hukassa, ellei nopeasti tule apua ulkoapäin. Vain preussilaisten ja itävaltalaisten nopea ratkaiseva voitto voisi vielä pelastaa hänet. Tosin nyt viimeisellä, kaikkein viimeisellä hetkellä vanhat ja äkkiä hankitut uudet ystävät yrittävät pakoretken järjestämistä. Kenraali Lafayette tahtoo persoonallisesti ratsuväkiosaston etunenässä noutaa kuninkaan perheineen heinäkuun 14 päivänä Marskentän juhlallisuuksista ja viedä hänet paljastetuin miekoin kaupungista. Mutta Marie Antoinette, joka edelleenkin näkee Lafayette’issa kaiken onnettomuuden alkujuuren, tahtoo mieluummin tuhoutua kuin uskoa lapsensa, miehensä ja itsensä tälle herkkäuskoiselle miehelle.

Jalommilla perusteilla hän torjuu luotaan toisen ehdotuksen, jonka tekee Hessen-Darmstadt’in maakreivitär, nimittäin, että hänet kaikkein vaaranalaisimpana olisi pelastettava palatsista, sillä tämä pakomahdollisuus on ajateltu vain häntä varten. »Ei, hyvä prinsessa», vastaa Marie Antoinette, »vaikkakin tunnen Teidän tarjouksenne koko arvon, en siihen kuitenkaan voi suostua. Olen omistanut elämäni täyttääkseni velvollisuuteni minulle rakkaita henkilöitä kohtaan, joiden onnettomuuden jaan ja jotka, mitä hyvänsä heistä sanottaneenkin, ansaitsevat kaikkea osanottoa sen rohkeuden johdosta, millä he kantavat kohtalonsa... Tehköön jonakin päivänä kaikki se, mitä me teemme ja kärsimme, ainakin lapsemme onnellisemmiksi, se on ainoa toivomus, joka minulla vielä on. Voikaa hyvin, prinsessa! Minulta on riistetty kaikki paitsi sydäntäni, jonka aina tulen säilyttämään rakastaakseni Teitä, älkää sitä epäilkö, se olisi ainoa onnettomuus, jota en jaksaisi kantaa.»

Tämä on ensimmäisiä kirjeitä, joita Marie Antoinette ei enää kirjoita itsensä vuoksi, vaan jälkimaailmaa varten. Sisimmässään hän jo tietää: ellei turmiota enää voida estää, hän tahtoo enää vain täyttää viimeisen velvollisuutensa, tuhoutua ryhdikkäänä ja pää pystyssä. Kenties hän jo tiedottomasti ikävöi nopeata ja mahdollisimman sankarillista kuolemaa tämän hitaan liejuun vajoamisen asemesta, tämän joka hetki syvemmälle vaipumisen. Heinäkuun 14 päivänä, Bastiljin valtauksen muistojuhlassa, jolloin hänen — viimeistä kertaa — täytyy ottaa osaa suuriin juhlamenoihin Marskentällä, hän kieltäytyy pukemasta panssaripaitaa pukunsa alle, kuten hänen varovainen puolisonsa tekee; yöllä hän nukkuu yksinään, vaikka kerran epäilyttävä hahmo ilmestyy hänen huoneeseensa. Hän ei enää poistu talosta, sillä hän ei pitkiin aikoihin enää ole voinut mennä omaan puutarhaansa kuulematta kansan laulavan: »Madame Veto avait promis De faire égorger tout Paris.» [Rouva Veto oli luvannut surmauttavansa koko Pariisin.] Hänen yöunensa on lopussa; aina kun kello lyö tornissa, vavistaan jo linnassa pelosta, että se voisi olla hälytyskello merkiksi aikoja sitten suunnitellusta lopullisesta hyökkäyksestä Tuilerioihin. Saaden joka päivä, melkeinpä joka tunti lähettien ja vakoojien kautta sanomia salakerhojen ja esikaupunkipiirien toimista, koko hovi tietää, että enää on kysymys vain päivistä, kolmesta, kahdeksasta, kymmenestä, kenties neljästätoista päivästä, kunnes jakobiinit tulevat tekemään kaikesta väkivaltaisen lopun, ja nämä vakoojat eivät suinkaan ilmaise mitään salaisuutta. Sillä yhä kirkuvammin vaativat Marat’n ja Hébertin sanomalehdet jo virasta erottamista. Vain ihme — sen tietää Marie Antoinette — tai tuhoava ja nopea Preussin ja Itävallan armeijain eteneminen voisi heidät pelastaa.

Noiden viimeisen ja mitä kärsimättömimmän odotuksen päivien kauhua, kammoa ja ahdistusta kuvastavat kuningattaren kirjeet uskollisimmalle ystävälle. Oikeastaan ne eivät enää ole mitään kirjeitä, vaan huutoja, hurjia, kouristuksentapaisia tuskanhuutoja, samalla kertaa sekavia ja kimakoita kuin ahdistetun ja kuristetun huudot. Vain noudattaen äärimmäistä varovaisuutta ja käyttäen uhkarohkeimpia keinoja voidaan nyt enää ylimalkaan kuljettaa tietoja Tuilerioista, sillä palvelijakunta ei enää ole luotettavaa, urkkijoita seisoo ikkunoiden edustalla ja ovien takana. Piilotettuina suklaapaketteihin, hatunlieriin pujotettuina, sympateettisella musteella ja salamerkeillä kirjoitettuina (tavallisesti ei enää omakätisesti) Marie Antoinette’in kirjeet ovat kirjoitetut niin, että ne kiinnisaatuina tekevät täysin viattoman vaikutuksen. Ne puhuvat näennäisesti kaikenlaisista yleisistä asioista, keksityistä liiketoimista ym.; se, mitä kuningatar todella tahtoo sanoa, on enimmäkseen lausuttu kolmannessa persoonassa ja lisäksi salakirjoituksena. Nopeammin, yhä nopeammin seuraavat nyt toisiaan nämä äärimmäisen hädän huudot. Kesäkuun 20 päivänä kuningatar vielä kirjoittaa: »Teidän ystävänne pitävät parantumista mahdottomana tai ainakin hyvin kaukaisena mahdollisuutena. Sen tähden rauhoittukaa mikäli mahdollista, se on heille tarpeellista, heidän asemansa käy joka päivä hirvittävämmäksi.» Kesäkuun 23 päivänä kehoitus tulee jo kiihkeämmäksi. »Teidän ystävänne on mitä suurimmassa vaarassa, hänen sairautensa edistyy hirvittävän nopeasti, lääkärit eivät tunne enää mitään pelastuskeinoa... Jos vielä kerran haluatte nähdä hänet, kiiruhtakaa, ilmoittakaa hänen epätoivoinen tilansa vanhemmille.» Yhä rajummin nousee kuumemittari (kesäkuun 26 p.): »Nopea kriisi on välttämätön hänen pelastamisekseen, olemme epätoivoissamme siitä, että sellaista ei vielä ole esiintynyt. Ilmoittakaa hänen tilansa kaikille, jotka ovat yhteydessä hänen kanssaan, jotta he ryhtyvät toimenpiteisiinsä. Aika on täpärällä...» Keskellä hälytyshuutoja pelästyy raastettu nainen hienotunteisena kuin todella rakastava useinkin sitä, että hän siinä määrin tekee levottomaksi ihmisen, joka hänelle on kallis yli kaiken; korkeimmassakin tuskassaan ja hädässään Marie Antoinette ensiksi ajattelee sitä sielullista järkytystä, mikä hänen hätähuutojensa täytyy herättää rakastetussa: »Meidän tilamme on hirvittävä, mutta älkää olko liian levoton, tunnen rohkeutta ja huomaan itsessäni jotakin, joka sanoo minulle, että me pian tulemme olemaan onnellisesti pelastettuja! Tämä ajatus yksin pitää minua pystyssä... Voikaa hyvin! Milloin taas saamme nähdä toisemme rauhassa!» (3 p. heinäkuuta.) Ja vielä kerran: »Älkää olko liian levoton minusta. Uskokaa minua, että rohkeus aina suoriutuu voittajana... Voikaa hyvin ja koettakaa vain, mikäli mahdollista, jouduttaa luvattua apua pelastumiseksemme... Säästäkää itseänne älkääkä olko levoton meidän vuoksemme.» Mutta sitten seuraa kirje nopeasti toistaan. »Huomenna tulee kahdeksansataa miestä Marseille’ista, ja sanotaan, että he kykenevät kahdeksassa päivässä toteuttamaan suunnitelmansa.» (21 p. heinäkuuta.) Ja kolme päivää myöhemmin: »Sanokaa herra von Mercy’lle, että kuninkaan ja kuningattaren elämä on mitä suurimmassa vaarassa, että yhden ainoankin päivän menetys voi tuoda mukanaan arvaamatonta tuhoa... Murhaajien joukko kasvaa lakkaamatta, päivästä päivään.» Ja viimeinen kirje elokuun 1 päivältä, samalla kaikkein viimeinen, minkä Fersen saa kuningattarelta, kuvailee äärimmäisen epätoivon selvänäköisyydellä vaaraa koko laajuudessaan. »Kuninkaan samoin kuin kuningattaren henki on tosiasiallisesti pitkän aikaa ollut uhattu. Noin kuudensadan marseillelaisen ja lukuisien muiden kaikkiin jakobiinikerhoihin kuuluvien henkilöiden saapuminen lisää meidän valitettavasti liiankin perusteltua levottomuuttamme. Ryhdytään tosin kaikkiin toimenpiteisiin kuningasperheen turvaksi, mutta murhaajat hiiviskelevät koko ajan linnan ympärillä: kansaa yllytetään, osassa kansalliskokousta vallitsee pahansuopa mieliala, toisessa osassa heikkous ja pelkuruus... Nyt täytyy vain ajatella välttymistä tikareilta ja salaliittolaisten vehkeiden tyhjäksitekemistä, noiden, jotka jo parveilevat horjuvan valtaistuimen ympärillä. Pitkiin aikoihin eivät ’factieux’it’ enää ole lainkaan salanneet aikomustaan raivata tieltä kuningasperhettä. Kahdessa viimeisessä yöllisessä kokouksessa oltiin vain erimielisiä toimeenpanotavasta. Te tiedätte edellisestä kirjeestäni, kuinka tärkeätä on voittaa vaikkapa vain kaksikymmentäneljä tuntia; tänään voin vain toistaa saman ja lisätä, että ellei meille nyt tulla avuksi, ainoastaan kaitselmus voi pelastaa kuninkaan ja kuningattaren.»

Rakastava vastaanottaa nämä kirjeet Brüsseliin; voidaan kuvitella, kuinka epätoivoisena. Aamuvarhaisesta myöhään yöhön hän taistelee kuninkaiden, sotapäällikköjen ja lähettilästen velttoutta ja päättämättömyyttä vastaan; hän kirjoittaa kirjeen toisensa jälkeen, tekee käynnin toisensa jälkeen, äärimmäisen kärsimättömänä hän kaikin voimin vaatii nopeata etenemistä, sotilaallista toimintaa. Mutta armeijan ylipäällikkö, Braunschweigin herttua, on sotilas tuota vanhaa sotakoulua, joka arveli, että esiinmarssi on kuukausia aikaisemmin päivälleen laskettava. Hitaasti, huolellisesti, järjestelmällisesti aikoja sitten vanhentuneiden Fredrik Suuren palveluksessa oppimainsa sotataidon lakien mukaisesti Braunschweigin herttua järjestää joukkonsa, ja iänikuisessa kenraalinylpeydessään hän ei anna poliitikkojen, saatikka sitten ulkopuolella olevien, taivuttaa itseään poikkeamaan tuumankaan vertaa kirjoitetuista liikekannallepanosuunnitelmistaan. Hän selittää, ettei hän ennen elokuun keskiväliä voi kulkea rajojen yli, mutta sitten hän lupaa suunnitelmanmukaisesti — sotilaallinen kävelyretki on kaikkien kenraalien ikuinen lempiunelma — tunkeutua yhtä painoa Pariisiin asti.

Mutta Fersen, jonka sielua raastavat hätähuudot Tuilerioista, tietää, ettei niin pitkälliseen viivytykseen enää ole aikaa. Jotakin on tehtävä kuningattaren pelastamiseksi. Ja intohimonsa hämmennyksessä rakastaja tekee juuri sen, minkä on määrä tuhota hänen rakastettunsa. Sillä juuri sillä toimenpiteellä, millä hän tahtoo pidättää roskaväen hyökkäystä Tuilerioihin, hän jouduttaa sitä. Jo pitkän aikaa Marie Antoinette oli vaatinut manifestia liittoutuneiden taholta. Hänen — varsin oikea — ajatuksenjuoksunsa oli, että tässä manifestissa oli yritettävä erottaa tasavaltalaisten ja jakobiinien asia näkyvästi Ranskan kansan asiasta ja siten valettava rohkeutta Ranskan kelvollisiin (se on: hänen merkityksessään kelvollisiin) aineksiin ja herätettävä pelkoa »les gueux’eissa». Ennen kaikkea hän oli toivonut, ettei tässä manifestissa sekaannuttaisi Ranskan sisäisiin oloihin ja että »vältettäisiin puhumasta liiaksi kuninkaasta, samoin kuin liiaksi tuomasta ilmi, että oikeastaan tahdottiin tukea häntä». Hän haaveilee ystävyyden ilmauksista Ranskan kansaa kohtaan ja samalla uhkauksesta terroristeja vastaan. Mutta onneton Fersen, kauhu sielussaan, tietäen, että todellisen sotilaallisen avun saantiin liittoutuneiden taholta vielä kuluisi ikuisuus, haluaa, että tuo manifesti kirjoitettaisiin mahdollisimman ankaraan äänilajiin; hän kirjoittaa itse luonnoksen, antaa erään ystävän toimittaa sen perille, ja kohtalokasta kyllä juuri tämä luonnos tulee hyväksytyksi! Liittoutuneiden joukkojen surullisen kuuluisa julistus Ranskan joukoille on kirjoitettu niin käskevään muotoon kuin Braunschweigin herttuan rykmentit jo seisoisivat voitokkaina Pariisin edustalla; se sisältää kaiken, minkä kuningatar, paremmin tuntien tilanteen, tahtoi välttää. Alinomaa puhutaan siinä kaikkeinkristillisimmän kuninkaan pyhästä henkilöstä, kansalliskokousta syytetään siitä, että se muka oikeudenvastaisesti on riistänyt itselleen hallitusohjakset, Ranskan sotilaita kehoitetaan heti alistumaan kuninkaansa, laillisen hallitsijansa tahtoon, ja Pariisin kaupunkia uhataan, siltä varalta, että Tuileriain linna vallattaisiin väkivallalla »esimerkillisellä ja kaikiksi ajoiksi muistettavalla rangaistuksella», sotilaallisilla pakkotoimenpiteillä ja täydellisellä hävityksellä: heikkotahtoinen kenraali lausuu ennen ensimmäistä pyssynlaukausta Tamerlanin veroisia ajatuksia.

Tämän paperiuhkauksen vaikutus on peloittava. Yksinpä ne, jotka tähän asti ovat lainkuuliaisina pitäytyneet kuninkaaseen, tulevat yhdellä iskulla tasavaltalaisiksi saadessaan tietää, kuinka rakas heidän kuninkaansa on Ranskan vihollisille, huomatessaan, että muukalaisten sotajoukkojen voitto tuhoaisi vallankumouksen kaikki saavutukset, että silloin Bastilji olisi turhaan vallattu, hyödyttömästi tehty vala Pallohuoneessa, että tehottomaksi jäisi se, minkä lukemattomat ranskalaiset olivat vannoneet Marskentällä. Fersenin käsi, rakastetun käsi, on tällä typerällä uhkauksella heittänyt pommin hehkuvaan tuleen. Ja kahdenkymmenen miljoonan suuttumus räjähtää tämän järjettömän taisteluhaasteen vaikutuksesta.

Heinäkuun viimeisinä päivinä tulee Braunschweigin herttuan onnettoman manifestin sanamuoto Pariisissa tunnetuksi. Liittoutuneiden uhkausta hävittää Pariisi maan tasalle, jos kansa kävisi Tuileriain kimppuun, kansa pitää suorastaan haasteena hyökkäykseen. Heti ryhdytään valmisteluihin, ja jollei heti ryhdytä toimeen, johtuu se vain siitä, että vielä tahdotaan odottaa, kunnes saapuu ydinjoukko, kuusisataa valittua tasavaltalaista Marseille’ista. Elokuun kuudentena päivänä nuo etelän auringon päivettämät, hurjat ja päättäväiset miehet marssivat esiin, ja askeltensa tahdissa he laulavat uutta laulua, jonka poljento muutamassa viikossa tempaa mukaansa koko maan, Marseljeesia, tuota vallankumouksen hymniä, jonka kokonaan lahjaton upseeri armoitetulla hetkellä on sepittänyt. Nyt ovat kaikki valmiina viimeiseen rynnäkköön lahonnutta yksinvaltaa vastaan. Hyökkäys voi alkaa: »Allons enfants de la patrie...»

ELOKUUN KYMMENES

Elokuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välinen yö ennustaa kuumaa päivää. Ainoatakaan pilvenhattaraa ei ole taivaalla, jolla tuikkivat tuhannet tähdet, ei tunnu tuulen henkäystäkään; täydellinen hiljaisuus vallitsee kaduilla, katot kimaltelevat kesäisen kuutamon valkoisessa hohteessa.

Mutta tämä hiljaisuus ei johda ketään harhaan. Ja jos kadut ovat niin harvinaisen autioina, vahvistaa tämä vain sen, että jotakin epätavallista ja merkillistä on tekeillä. Vallankumous ei nuku. Osastoissa, kerhoissa, kodeissaan istuvat johtajat koossa, lähettejä käskyineen kiitää epäilyttävän äänettömästi piiristä toiseen, kapinan yleisesikuntalaiset, Danton, Robespierre ja girondistit, varustavat, pysyen itse näkymättöminä laitonta armeijaansa, Pariisin kansaa, hyökkäykseen.

Mutta linnassakaan ei kukaan nuku. Jo päiväkausia on odotettu kapinaa. Tiedetään, etteivät marseillelaiset ole tyhjän vuoksi tulleet Pariisiin, ja viimeiset viestit kertovat, että heidän marssinsa on odotettavissa seuraavana aamuna. Ikkunat on avattu tukahduttavan kuumassa kesäyössä, kuningatar ja madame Elisabeth kuuntelevat ulkoa tulevia ääniä. Mutta vielä ei voi kuulla mitään. Rauhallinen hiljaisuus huokuu suljetusta Tuileriain puistosta, vain vahtimiesten askeleet kuuluvat pihoilta, ja silloin tällöin kilahtaa sapeli tai tömisyttää jalkojaan hevonen, sillä yli kaksituhatta sotilasta on majoitettuna linnaan, galleriat ovat täynnä upseereita ja aseellisia aatelismiehiä.

Vihdoin neljännestä vailla kaksi aamulla — kaikki syöksyvät ikkunoiden luo — kumahtaa kello jossakin etäällä esikaupungissa, nyt toinen, kolmas, neljäs. Ja kaukaa, kaukaa kuuluu rummun pärinää. Nyt ei enää ole epäilystä, kapinalliset kokoontuvat. Pari tuntia vielä, ja ratkaisu on tapahtuva. Kiihtyneenä kuningatar rientää yhä uudelleen ikkunan ääreen kuuntelemaan, vahvistuvatko uhkaavat äänet. Tänä yönä ei tiedetä unesta. Vihdoin, kello neljältä aamulla nousee verenpunaisena aurinko pilvettömälle taivaalle. On tuleva kuuma päivä.

Linnassa on kaikki valmiina. Viime hetkellä on yhdeksänsadan miehen vahvuisena kruunun luotettavin rykmentti saapunut paikalle, sveitsiläiskaarti, kovia, järkähtämättömiä, rautaisessa kurissa kasvatettuja, velvollisuudelleen peruuttamattomasti uskollisia miehiä. Kello kuudesta asti illalla lisäksi kuusitoista valiopataljoonaa kansalliskaartia ja ratsuväkeä vartioi Tuilerioja, laskusillat on päästetty alas, vahdit on kolminkertaistettu, ja tusinan verta tykkejä sulkee mykkänä uhkaavin putkin sisäänkäytävän. Sitäpaitsi on kahdelletuhannelle aatelismiehelle lähetetty sanoma, keskiyöhön asti on portit jätetty auki, tosin turhaan; vain pieni joukko, noin sataviisikymmentä on saapunut, enimmäkseen vanhempia harmaantuneita aatelismiehiä. Kurista huolehtii Mandat, urhoollinen, tarmokas upseeri, joka on päättänyt olla väistymättä minkään uhkauksen edestä. Mutta tämän tietävät myös vallankumoukselliset, ja kello neljältä aamulla hän äkkiä saa käskyn tulla raatihuoneeseen. Järjettömyydessään kuningas antaa hänen mennä, ja vaikka Mandat tietää, mikä häntä uhkaa ja odottaa, hän noudattaa kehoitusta. Uusi vallankumouksellinen kommuuni, joka omin luvin on ottanut haltuunsa Kaupungintalon, ottaa hänet vastaan ja tekee pikaisen lopun asiasta; kaksi tuntia myöhemmin hän kavalasti murhattuna, pääkallo murskattuna, uiskentelee Seine’issä ruumiina. Turvajoukoilta on riistetty johtaja, päättäväinen sydän, tarmokas käsi.

Sillä kuningas ei ole mikään johtaja. Päättämättömänä tuo hämmentynyt mies tallustelee violetinvärisessä takissa, peruukki unen jäljiltä pörröisenä, avuttomin, tyhjin katsein huoneesta toiseen ja odottaa odottamistaan. Vielä eilen oli päätetty puolustaa Tuilerioja viimeiseen verenpisaraan asti, ja uhmaisella tarmolla ne oli muutettu linnoitukseksi, sotaleiriksi. Mutta nyt, ennenkuin vihollinen vielä on näyttäytynytkään, aletaan jälleen tulla epävarmoiksi, ja tämä epävarmuus on lähtöisin Ludvig XVI:sta. Aina kun on tehtävä päätös, tämä sinänsä ei suinkaan pelkurimainen, mutta kaikkea edesvastuuta kammova mies tulee kuin sairaaksi, ja kuinka voidaan odottaa urhoollisuutta sotilailta, kun he näkevät johtajansa vapisevan? Sveitsiläisrykmentti, jota sen upseerit pitävät ankarassa kurissa, pysyy järkähtämättömänä, mutta epäilyttäviä merkkejä alkaa jo osoittautua kansalliskaartilaisissa, sen jälkeen kuin he yhä uudelleen kuulevat kysymyksen: »Taistellaanko? Vai eikö taistella?»

Kuningatar jaksaa tuskin enää salata kiukkuaan puolisonsa heikkoudesta. Nyt Marie Antoinette haluaa viimeistä ratkaisua. Hänen lopen uupuneet hermonsa eivät kauempaa kestä tätä ikuista jännitystä, hänen ylpeytensä ei enää alinomaista uhattuna olemista ja arvotonta alistumista. Näinä kahtena vuotena hän on riittävästi saanut kokea, ettei myöntyväisyys ja perään antaminen heikennä vallankumouksen vaatimuksia, vaan ainoastaan vahvistaa sen itseluottamusta. Mutta nyt kuninkuus on vajonnut viimeiselle, alimmalle portaalle, jonka alla enää vain ammottaa pohjaton kuilu; vielä vain askel, ja kaikki on menetetty, myös kunnia. Mieluummin tuo ylpeydessään vapiseva nainen itse menisi masentuneiden kansalliskaartilaisten luo vuodattaakseen heihin päättäväisyyttä omasta päättäväisyydestään ja kehoittaakseen heitä tekemään velvollisuutensa. Tajuttomasti kenties tänä hetkenä hänessä on herännyt muisto äidistään, joka suurimmassa hädässään kruununperillinen käsivarsillaan astui niinikään epäröivien unkarilaisten aatelismiesten luo ja tällä eleellä veti heidät haltioituneina puolelleen. Mutta hän tietää myöskin, ettei vaimo sellaisella hetkellä saa edustaa miestään, kuningatar edustaa kuningasta. Niinpä hän taivuttaa Ludvig XVI:n vielä pitämään viimeisen paraatin ennen taistelua, ja puheella murtamaan puolustajien horjuvaisuuden.

Ajatus oli oikea: aina Marie Antoinette’in vaisto on erehtymätön. Tarvittaisiin pari sytyttävää sanaa, jollaiset Napoleon vaaran hetkinä löysi omasta sisimmästä vakaumuksestaan, kuninkaan lupaus kaatua sotilastensa kanssa, tarmokas pakottava ele, — ja nämä vielä epäröivät pataljoonat olisivat yhtyneet rautaiseksi muuriksi. Mutta tuossa tallustaa, likinäköisenä ja kömpelönä, raskasliikkeinen, epäsotainen mies, hattu pistettynä kainaloon, suuria portaita alas ja änkyttää muutamia katkonaisia, kömpelöitä sanoja: »Sanotaan, että he tulevat... Minun asiani on sama kuin kaikkien hyvien kansalaisten... Eikö totta, me taistelemme urhoollisesti?...» Epäröivä äänensävy, neuvoton esiintyminen lisäävät epävarmuuden tunnetta eivätkä vähennä sitä. Halveksien näkevät kansalliskaartilaiset tämän nahjuksen epävarmoin askelin lähestyvän rivejään; odotetun huudon: »Eläköön kuningas!» sijasta ollaan ensin vaiti, sitten kuuluu kaksimielinen huuto: »Eläköön kansa!», ja kun sitten kuningas uskaltautuu ristikkoporttien luo, jossa joukot jo alkavat veljeillä kansan kanssa, hän kuulee avoimet kapinanhuudot: »Alas veto! Alas paksu sika!» Omat kannattajat ja ministerit ympäröivät nyt kauhistuneina kuninkaan ja vievät hänet takaisin palatsiin. »Jumalan tähden, kuningasta pilkataan», huutaa ensi kerroksesta meriministeri, ja Marie Antoinette, joka punareunaisin, kyynelten ja unettomuuden tulehduttamin silmin on tuijottaen katsellut viheliäistä näytelmää, kääntyy katkeroituneena pois. »Kaikki on hukassa», hän sanoo järkyttyneenä kamarineitsyelleen. »Kuningas ei ole osoittanut mitään tarmoa, ja tämä paraati on saanut aikaan enemmän pahaa kuin hyvää.» Ennenkuin taistelu edes on alkanut, se on jo lopussa.

Tänä lopullisen, ratkaisevan, yksinvallan ja tasavallan välisen taistelun aamuna seisoo Tuileriain edustalla olevassa kansanjoukossa myös nuori luutnantti, viraton korsikalainen upseeri, Napoleon Bonaparte, joka pilkkaisi jokaista narriksi, joka sanoisi hänelle, että hän kerran on asuva tässä linnassa Ludvig XVI:n seuraajana. Hänellä ei tällä hetkellä ole tointa, ja niin arvioi hän erehtymättömällä sotilaankatseellaan hyökkäyksen ja puolustuksen mahdollisuuksia. Tarvittaisiin vain pari kanuunanlaukausta, kiivas hyökkäys, ja nämä lurjukset (kuten hän myöhemmin St. Helenalla ollessaan pilkallisesti nimittää esikaupunkijoukkoja) olisivat kuin rautaisella luudalla poislakaistut. Jos kuninkaalla olisi käytettävänään tämä pieni tykistöupseeri, hän voisi pitää puoliaan koko Pariisia vastaan. Mutta tässä linnassa ei ainoallakaan ole tämän pienen upseerin rautaista sydäntä eikä hänen nopeata katsettaan. »Ei ole hyökättävä, on pidettävä hyvä ryhti ja voimakkaasti puolustauduttava», siinä koko sotilaille annettu käsky, — puolinainen toimenpide, joka sentähden jo merkitsee täydellistä tappiota. Sillä välin kello tulee seitsemän aamulla, kapinallisten etujoukko lähestyy, järjestymätön, huonosti aseistettu lauma, joka ei ole vaarallinen sotakelpoisuutensa, vaan ainoastaan taipumattoman päättäväisyytensä tähden. Jo kokoontuu muutamia yksityisiä laskusillan eteen. Ratkaisua ei enää voida pitemmälle siirtää. Roederer, kenraaliprokuraattori, tuntee edesvastuunsa. Jo tuntia aikaisemmin hän on kehoittanut kuningasta menemään kansalliskokoukseen ja asettumaan sen suojeluksen alaiseksi. Mutta silloin Marie Antoinette oli kiivastunut: »Hyvä herra, meillä on täällä kylliksi voimia, ja on vihdoinkin aika ratkaista, kenen pitää olla herrana, kuninkaanko vai kapinallisten, hallitusmuodonko vai vallankumouksellisten.» Kuningas itse ei kuitenkaan nyt osaa lausua ainoatakaan tarmokasta sanaa. Raskaasti hengittäen, hätääntynein katsein hän istuu nojatuolissaan ja odottaa ja odottaa, tietämättä mitä; hän tahtoo vain lykätä kaikki toistaiseksi, vain saada olla tekemättä päätöstä. Nyt Roederer tulee vielä kerran yllään vyö, joka suo hänelle pääsyn kaikkialle, muutamat kaupunginneuvokset seuraavat häntä. »Sire», hän sanoo päättäväisesti Ludvig XVI:lle, »Teidän Majesteetillanne ei ole enää viittäkään minuuttia hukattavana, Teillä ei ole muuta turvaa kuin kansalliskokous.»— »Mutta minä en vielä näe kovinkaan paljon ihmisiä Place du Carrousel’illa», vastaa hätääntyneenä Ludvig XVI, joka aina vain haluaa voittaa aikaa. »Sire, suunnaton joukko mukanaan kaksitoista tykkiä etenee esikaupungista tänne.»

Muuan kaupunginvirkailija, pitsikauppias, jolta kuningatar aikaisemmin usein on tehnyt ostoksia, yhtyy Roederin kehoituksiin. Mutta Marie Antoinette (aina sama raivostuminen, kun joku, jota hän ei kunnioita, tahtoo hänet pelastaa) tiuskaisee hänelle heti: »Olkaa vaiti, hyvä herra, ja antakaa kenraaliprokuraattorin puhua!» Nyt hän itse kääntyy Roedererin puoleen: »Mutta hyvä herra, onhan meillä aseistetut joukot.» — »Madame, koko Pariisi on marssimassa tänne, kaikki vastarinta on mahdotonta.»

Marie Antoinette ei enää voi pidättää kiihtymystään, veri tulvii hänen poskilleen, hänen täytyy hillitä itsensä ollakseen keskellä heikkouttaan puhkeamatta sadatteluihin näitä miehiä kohtaan, joista ei yksikään ajattele miehekkäästi. Mutta vastuu on suunnaton; Ranskan kuninkaan läsnäollessa ei nainen saa antaa taistelukäskyä. Niinpä hän odottaa alati päättämättömän miehensä ratkaisua. Tämä nostaa lopulta pystyyn raskaan päänsä, katsoo pari sekuntia Roedereriin, huokaisee sitten ja sanoo onnellisena siitä, että on tehnyt päätöksen: »Menkäämme!»

Ja aatelismiesten muodostaman kujanteen keskitse, miesten, jotka katselevat häneen ilman minkäänlaista kunnioitusta, sveitsiläisten sotilasten ohi, joille unohdetaan sanoa ainoatakaan sanaa siitä, pitääkö heidän taistella vai eikö, yhä taajemmaksi käyvän kansanjoukon läpi, joka avoimesti pilkkaa, jopa uhkaakin kuningasta, hänen vaimoaan ja harvoja uskottuja, Ludvig XVI lähtee ilman taistelua, jopa yrittämättäkään vastarintaa linnasta, jonka hänen esi-isänsä ovat rakentaneet ja johon hän ei enää milloinkaan ole palaava. He kulkevat puutarhan poikki, ensimmäisinä kuningas ja Roederer, hänen jäljessään kuningatar meriministerin käsipuolessa, rinnallaan poikansa. He kiirehtivät arvottoman nopein askelin vartioituun ratsastuskouluun, jossa hovi ennen hilpeänä ja suruttomana katseli ratsastusnäytöksiä ja jossa nyt kansalliskokous ylpeänä saa nähdä, kuinka kuningas, peläten henkeään, taistelutta etsii siltä turvaa. Sinne on noin kaksisataa askelta. Mutta käytyään nämä kaksisataa askelta Marie Antoinette ja Ludvig XVI ovat peruuttamattomasti jättäneet taakseen mahtinsa. Kuninkuus on lopussa.

Kansalliskokous näkee sekavin tuntein entisen herransa, jota tottelemaan se yhä vielä on sidottu valallaan ja kunniallaan, pyytävän siltä vierasoikeutta. Ensi hämmästyksen jalomielisyydessä presidentti Vergniaud selittää: »Voitte, Sire, luottaa kansalliskokouksen päättäväisyyteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa kansan oikeuksien ja voimassa olevan arvovallan turvaamisen puolesta.» Tämä on suuri lupaus, sillä kuningas on vielä hallitusmuodon mukaan toinen laillisista voimassa olevista arvovalloista, ja sekasorron keskellä kansalliskokous esiintyy niin, kuin laillinen järjestys vielä olisi voimassa. Se vetoaa pedanttisesti hallitusmuodon pykälään, joka kieltää kuninkaalta läsnäolon salissa kansalliskokouksen neuvottelun aikana. Mutta koska tahdotaan neuvotella edelleen, hänelle määrätään turvapaikaksi viereinen aitio, jossa muuten pikakirjoittajat istuvat. Tämä aitio on matala huone, niin matala, ettei siinä voi seisoa pystyssä, etuosassa on pari tuolia, takana olkipenkki: rautainen ristikko on tähän asti erottanut sen varsinaisesta kokoushuoneesta. Tämä ristikko otetaan nyt edustajien henkilökohtaisella avustuksella tuota pikaa pois viiloilla ja vasaroilla, sillä otetaan yhä edelleenkin huomioon mahdollisuus, että katurahvas voisi yrittää väkivaltaisesti noutaa pois kuninkaallisen perheen; tämän äärimmäisen tapauksen varalta on määrätty, että kansanedustajien tulee lopettaa kaikki asioidenkäsittelyt ja ottaa keskuuteensa kuninkaallinen perhe. Tässä häkissä, joka hehkuvana elokuun päivänä on tukahduttavan kuuma, täytyy nyt Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n oleskella lapsineen kahdeksantoista tuntia, kokouksen uteliaille, ilkeämielisille ja sääliville katseille alttiina. Mutta se, mikä tekee heidän nöyryytyksensä vielä hirveämmäksi kuin mikään korostettu tai äänekäs vihamielisyys, on se täydellinen välinpitämättömyys, millä kansalliskokous näiden kahdeksantoista tunnin aikana suhtautuu kuninkaallisen perheen läsnäoloon. Heihin kiinitetään yhtä vähän huomiota, kuin jos he olisivat ovenvartijoita tai lehteriyleisöä; ei yksikään kansanedustaja nouse paikoiltaan ja tule heitä tervehtimään, ei kukaan ajattele tehdä jonkinlaisella mukavuudella heidän oleskeluaan tässä karsinassa siedettävämmäksi. He vain saavat kuunnella, kuinka heistä puhutaan kiinnittämättä heidän läsnäoloonsa huomiota: kummituksellinen näytelmä, aivan kuin joku katselisi ikkunasta omia hautajaisiaan.

Äkkiä valtaa jännitys kokouksen. Muutamat edustajat hypähtävät paikoiltaan kuuntelemaan, ovi temmataan auki, ja jo kuuluu läheisistä Tuilerioista pyssynlaukauksia, ja nyt vavahtavat ikkunat kumeista jysähdyksistä: kuuluu tykkien jyskettä. Kapinalliset ovat tunkeutuessaan linnaan kohdanneet sveitsiläiskaartin. Surkean hätäisesti paetessaan kuningas oli kokonaan unohtanut antaa sille käskyjä, tai sitten hänellä, kuten tavallisesti, ei ollut riittävästi voimaa rohjetakseen selvästi antaa kielteistä tai myönteistä käskyä. Uskollisina aikaisemmalle määräykselleen, jota ei ollut peruutettu, pysyä puolustuskannalla, Sveitsin kaartilaiset puolustavat autiota kuningaslinnaa, Tuilerioja ja ampuvat upseerinsa komennuksesta pari yhteislaukausta. He ovat jo poistuneet pihalta, vallanneet paikalle laahatut kanuunat ja siten osoittaneet, että päättäväinen hallitsija olisi uskollistensa keskellä voinut kunniakkaasti puolustautua. Mutta nyt kuningas, tuo päätön valtias — pian hän todella onkin oleva ilman päätä — tulee muistaneeksi velvollisuuttaan, ettei hänen ole vaadittava toisilta urhoollisuutta ja verta, kun hän itse osoittautuu miehuuttomaksi, ja lähettää sveitsiläisille käskyn luopua linnan puolustamisesta. Mutta hänen valtiutensa ainainen kohtalonsana on: liian myöhään! Jo on hänen päättämättömyytensä tai muistamattomuutensa maksanut yli tuhannen ihmisen hengen. Estämättä murtautuu raivostunut kansanjoukko suojattomaan linnaan. Jälleen loistaa vallankumouksen verinen lyhty: peitsenkärjissä kannetaan surmattujen rojalistien päitä, vasta kello yhdeltätoista aamupäivällä on teurastus lopussa. Tänä päivänä ei putoa enää yksikään pää, putoaa vain kruunu.

Ummehtuneeseen aitioon sullottuna kuninkaallisen perheen täytyy, saamatta lausua sanaakaan, seurata kaikkea, mitä tapahtuu tässä kokouksessa. Ensiksi he näkevät uskollisten sveitsiläistensä, ruudista mustuneina, verisinä syöksyvän sisään, näiden jäljessä voittoisain kapinallisten, jotka väkivalloin tahtoisivat riistää heidät kokouksen turvista. Sitten asetetaan palatsista ryöstetyt esineet puheenjohtajan pöydälle: hopeista pöytäkalustoa, koruja, kirjeitä, lippaita ja assignaatteja. Marie Antoinette’in täytyy suu kiinni kuunnella, kuinka kapinan johtajia ylistetään. Hänen täytyy kuunnella suojattomana, sanattomana, kuinka nyt yksityisten osastojen edustajat astuvat aitauksen sisäpuolelle ja mitä kiivaimmin sanoin vaativat kuninkaan erottamista, kuinka selostuksissa vääristellään mitä ilmeisimmät tosiasiat, esimerkiksi, että linnan käskystä olisi soitettu hätäkelloa, että linna olisi muka piirittänyt kansan eikä kansa linnaa. Hän saa jälleen kokea sen ikuisen ja alati toistuvan näytelmän, että poliitikot aina käyvät pelkureiksi, niin pian kuin he tuntevat tuulen kääntyvän. Sama Vergniaud, joka vielä kaksi tuntia sitten kokouksen nimessä on luvannut mieluummin kuolla kuin sallia loukattavan laillisen hallitsijavallan oikeuksia, antautuu nyt nopeasti ja tekee ehdotuksen toimeenpanevan vallan edustajan, se on: kuninkaan poistamisesta ja vaatii kuninkaallisen perheen siirtämistä Luxembourg-palatsiin »kansalaisten ja lain suojeluksen alaiseksi», se on: vankeuteen. Jotta kuningasmielisille kansanedustajille ylimeno kävisi hiukan kivuttomammaksi, vaaditaan näön vuoksi kasvattajan nimittämistä kruununprinssille, mutta todellisuudessa ei kukaan enää ajattele kruunua tai kuningasta. Häneltä riistetään hänen vetonsa, hänen ainoa oikeutensa, juuri samat lait, jotka hän on hylännyt, kansalliskokous omavaltaisesti panee voimaan, ei ainoakaan katse kysy tuon avuttoman, selostaja-aitiossa väsyneenä tuolillaan istuvan ja hikoilevan miehen suostumusta, miehen, joka kenties sisimmässään on iloinen siitä, ettei häneltä enää kysytä. Tästä lähtien ei Ludvig XVI:n enää tarvitse tehdä mitään päätöksiä Tästä lähtien hänestä päätetään.

Kahdeksan tuntia, kaksitoista tuntia, neljätoista tuntia kestää istunto. Nuo viisi yhteenahdettua ihmistä aitiossa eivät tänä kauhun yönä ole nukkuneet ja ovat tämän päivän aamusta lähtien eläneet kokonaisen ikuisuuden. Lapset, jotka eivät mitään ymmärrä tästä kaikesta, ovat väsyneinä nukahtaneet, kuninkaan ja kuningattaren otsalta valuu hiki, yhä uudestaan Marie Antoinette’in täytyy kostuttaa nenäliinansa vedellä, kerran tai kaksi hän juo lasillisen jäävettä, jonka hänelle ojentaa armelias käsi. Polttavin silmin, väsyneenä ja samalla kertaa hirvittävän hereillä olevana hän tuijottaa tähän ylikuumentuneeseen kattilaan, jossa sanamylly jo tuntikausia on pyöritellyt hänen kohtaloaan. Hän ei syö suupalastakaan aivan päinvastoin kuin puolisonsa. Katselijoista välittämättä Ludvig XVI antaa tuoda itselleen useita aterioita ja pureksii ja pureksii aitiossa raskailla hitailla leukapielillään yhtä rauhallisesti kuin istuessaan kultakalustoisen pöytänsä ääressä Versailles’issa. Ei edes äärimmäisin vaarakaan voi karkottaa tästä epäkuninkaallisesta ruumiista nälkää ja unentarvetta; raskaat silmäluomet laskeutuvat vähitellen, ja kesken taistelua, joka Ludvig XVI:lle maksaa hänen kruununsa, hän torkahtaa hetkiseksi. Marie Antoinette on vetäytynyt pois hänen rinnaltaan hämärään. Sellaisina hetkinä hän aina häpeää miehensä hirvittävän arvotonta heikkoutta, tuon miehen, joka huolehtii enemmän vatsastaan kuin kunniastaan, joka hirvittävimmän nöyryytyksensäkin keskellä voi rauhallisesti pistellä poskeensa ruokia ja nukkua. Silmät kuumina hän katselee poispäin ollakseen ilmaisematta kiukkuaan; mutta kokouksestakin kuningatar kääntyy pois ja haluaisi mieluummin painaa kädet korviinsa. Hän yksin tuntee tämän päivän koko nöyryytyksen, ja kuristetussa kurkussaan hänellä on jo sapen maku kaikesta siitä, minkä vielä tuleman pitää; mutta hän ei hetkeksikään menetä ryhtiään, ollen aina suuri silloin, kun hän huomaa itseään ärsytettävän; näiden kapinallisten ei pidä saada nähdä ainoatakaan kyyneltä, ei kuulla ainoatakaan huokausta, ja hän painautuu vain yhä syvemmälle ja syvemmälle aition pimentoon.

Vihdoin oltuaan kahdeksantoista kamalaa tuntia tässä hehkuvassa häkissä kuningas ja kuningatar saavat lähteä entiseen Feuillantien luostariin, jossa heille erääseen paljaaseen, autioon kammioon kaikessa kiireessä valmistetaan makuusija. Vieraat vaimot lainaavat Ranskan kuningattarelle paidan ja vähän alusvaatteita, eräältä omista palvelijattaristaan hänen täytyy lainata pari kultakolikkoa, koska hän on menettänyt omat rahansa tai unohtanut ne mellakassa. Nyt vihdoin heidän päästyään yksin Marie Antoinette syö muutaman suupalan. Mutta ristikkoikkunain edustalla ei vielä ole hiljaista, yhä edelleenkin — sillä koko kaupunki on kuin kuumeessa — kuljeksii ihmisryhmiä lakkaamatta ohi, ja Tuileriojen taholta kuuluu vaunujen kumeata jyrinää. Ne ovat ne kärryt, jotka kuljettavat pois tuhannen kaatuneen ruumiit: kolkkoa yöllistä työtä. Kuninkuuden raato poistetaan kirkkaassa päivänvalossa.

Seuraavana aamuna ja sitäkin seuraavana kuningasperheen jälleen täytyy olla kuulemassa kansalliskokouksen istuntoa samassa hirvittävässä karsinassa; tunti tunnilta he voivat seurata, kuinka heidän mahtinsa sulaa olemattomiin tässä tulisessa pätsissä. Eilen puhuttiin vielä kuninkaasta, tänään Danton jo puhuu »kansansortajista» ja Cloots »kuninkaiksi nimitetyistä henkilöistä». Eilen vielä valittiin Luxembourg-linna hovin »olinpaikaksi» ja ehdotettiin asetettavaksi dauphinille kasvattaja, tänään on sanamuoto jo jyrkempi: kuningas on oleva »le sauvgarde de la nation’in» [Kansan suojelus( vartio)] alainen, mikä vain on kauniimpi sana vankeudelle; sitäpaitsi kommuuni, uusi vallankumouksellinen kaupunginhallitus, joka on muodostunut elokuun kymmenennen päivän yönä, kieltäytyy hyväksymästä Luxembourgia tai oikeusministeriötä tulevaksi residenssiksi ja ilmoittaa selvästi perusteen: koska olisi liian helppoa paeta näistä molemmista rakennuksista. Ainoastaan »Temple’issä» se voisi vastata »pidätettyjen» — yhä peittelemättömämpi muoto annetaan vankeuden käsitteelle — turvallisuudesta. Kansalliskokous, salaa iloiten saadessaan vyöryttää niskoiltaan ratkaisun, luovuttaa kommuunille huolehtimisen kuninkaasta. Kommuuni lupaa viedä kuningasperheen Temple’iin »osoittaen kaikkea sitä kunnioitusta, minkä onnettomuus ansaitsee»; siten on kaikki selvää, ja sanamylly jatkaa jauhamistaan edelleen koko päivän aina kello kahteen asti yöllä, mutta ainoatakaan sanaa ei lausuta nöyryytettyjen hyväksi, jotka kyyristyneinä aition hämärään istuvat kuin kohtalon varjossa.

Vihdoin elokuun 13 päivänä on Temple pantu kuntoon. Suunnaton matka on näinä kolmena päivänä kuljettu. Rajattomasta hallitsijavallasta kansalliskokoukseen oli kestänyt vuosisatoja, kansalliskokouksesta perustuslakiin kaksi vuotta, perustuslaista Tuileriain valtaukseen pari kuukautta, Tuileriain valtauksesta vangitsemiseen vain kolme päivää. Nyt on vain parin viikon väliaika mestauslavalle, ja sitten ainoastaan yksi tempaus ruumisarkkuun.

Elokuun 13 päivänä kello kuudelta illalla kuninkaallinen perhe Pétionin johdolla viedään Temple’iin — kello kuudelta illalla, ennen hämärän tuloa, eikä esimerkiksi yöllä, sillä tahdotaan, että voittoisa kansa saisi katsella entistä herraansa ja ennen kaikkea ylpeätä kuningatartaan heidän matkallaan vankilaan. Kaksi tuntia annetaan vaunujen tahallisen hitaasti vieriä puolen kaupungin halki; vartavasten kuljetaan kiertotietä Place Vendôme’in kautta, jotta Ludvig XVI saisi katsella kansalliskokouksen käskystä murskattua ja jalustaltaan kiskaistua isoisänsä isän Ludvig XIV:n muistopatsasta, jottei hän enää pitemmälti sisimmässään epäilisi, ettei ainoastaan hänen oma valtiutensa, vaan myös koko hänen sukunsa herruus on lopussa.

Mutta samana iltana, jolloin Ranskan entinen herra muuttaa esi-isiensä linnasta vankilaan, vaihtaa myös Pariisin uusi herra olinpaikkaa. Samana yönä noudetaan giljotiini Conciergerien pihalta ja pystytetään uhkaavana Place du Carrousel’ille. Ranskan tulee tietää, että elokuun 13 päivästä lähtien ei Ranskaa enää hallitse Ludvig XVI, vaan terrori.

TEMPLE

On jo pimeä kuningasperheen saapuessa Temppeliherrain entisen linnan, »Temple’in» edustalle. Päärakennuksen ikkunat on valaistu lukemattomilla lampiooneilla — vietetäänhän kansanjuhlaa. Marie Antoinette tuntee tämän pienen palatsin. Täällä oli rokokoon autuaallisina huolettomina vuosina asunut kuninkaan veli, Artois’n kreivi, kuningattaren tanssi- ja huvittelutoveri. Kilisevin kulkusin, kallisarvoisiin turkiksiin käärittynä hän neljätoista vuotta sitten oli kerran talvella runsailla maalauksilla koristetussa reessään tullut tänne aterioidakseen nopeasti lankonsa luona. Tällä kertaa kutsuvat hänet sinne pysyväisesti asumaan vähemmän rakastettavat isännät, kommuunin jäsenet, ja lakeijojen asemesta ovien edustalla seisoo huolekkaina vartijoina kansalliskaartilaisia ja santarmeja. Suuren salin, jossa vangituille tarjotaan päivällinen, tunnemme kuuluisasta maalauksesta »Teekutsut Contin prinssin luona». Se poika ja nuori tyttö, jotka tässä kuvassa huvittavat ylhäistä seuruetta konsertilla, ovat kahdeksanvuotias Wolfgang Amadeus Mozart ja hänen sisarensa: musiikki ja iloisuus ovat raikuneet näissä huoneissa, onnelliset, nautiskelevat aatelismiehet ovat viimeksi asuneet tässä talossa.

Mutta Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n olinpaikaksi ei kommuuni ole määrännyt tätä eleganttia palatsia, jonka kultapandoissa kenties vielä aivan hiljaa tuntuu värähtely tuosta hopeahelskeisestä Mozart-keveydestä, vaan molemmat viereiset ikivanhat pyöreät ja suippokattoiset linnantornit. Temppeliherrain keskiajalla rakentamina raskaista neljäkäskivistä valloittamattomaksi linnaksi ne herättävät, harmaina ja synkkinä, Bastiljin tavoin ensiksi kummituksenomaista kammoa. Jykevillä, raudoitetuilla ovillaan, matalilla ikkunoillaan, synkkien muurien ympäröimillä pihoillaan ne tuovat mieleen menneen ajan unhoon vaipuneet balladit, fem-murhat, inkvisiition, noitakellarit ja kidutuskammiot. Vastenmielisesti, katse arkana pariisilaiset katselevat näitä väkivaltaisen ajan muistomerkkejä, jotka käyttämättöminä ja sentähden kaksinverroin salaperäisinä ovat jääneet törröttämään vilkkaan pikkuporvarikorttelin keskelle: Oli kolkko, paljonsanova tunnuskuva, että tämä vanha, hyödyttömäksi käynyt kivimuuri määrättiin vankilaksi vanhalle ja samaten hyödyttömäksi käyneelle kuninkuudelle.

Seuraavat viikot tarkoittavat tämän avaran vankilan varmistamista. Joukko pieniä tornien ympärillä olevia taloja revitään alas, pihalta kaadetaan kaikki puut vartioinnin helpottamiseksi joka taholla, sitäpaitsi eristetään tornien ympärillä olevat sileäksi ajellut, paljaat pihat kivisellä muurilla muista rakennuksista, niin että ensiksi täytyy kulkea kolmen linnoitusvallin kautta, ennenkuin pääsee varsinaiseen linnaan. Vahtikoppeja pystytetään kaikkien uloskäytävien luo ja jokaisen sisäoven eteen, jokaisen kerroksen käytäviin rakennetaan kaikkien mahdollisuuksien varalta aitaus, joka pakottaa jokaisen sisään- ja ulostulijan ilmoittautumaan seitsemälle tai kahdeksalle eri vahtimiehelle. Valvojiksi kaupunginneuvosto, joka vastaa vangeista, nimittää joka päivä arvalla neljä komissaaria, joiden tulee vuorotellen päivällä ja yöllä valvoa kaikkia huoneita ja joiden velvollisuutena on iltaisin ottaa haltuunsa kaikkien ovien kaikki avaimet. Lukuunottamatta näitä ja kaupunginneuvoksia ei Temple’in koko linnoitusalueelle päästetä ketään ilman maistraatin erikoista lupakorttia: ei kukaan Fersen eikä kukaan myötätuntoinen ystävä voi enää lähestyä kuninkaallista perhettä, mahdollisuus kirjeellisesti asettua ulkomaailman yhteyteen on — tai ainakin näyttää olevan — peruuttamattomasti lopussa.

Vielä raskaampana kohtaa kuninkaallista perhettä muuan toinen varovaisuustoimenpide. Elokuun 19 päivän yönä ilmestyy kaksi maistraatin virkamiestä mukanaan käsky viedä pois kaikki henkilöt, jotka eivät kuulu kuninkaalliseen perheeseen. Erittäin tuskalliseksi käy kuningattarelle ero madame de Lamballe’ista, joka oltuaan jo turvassa, vielä kerran oli vapaaehtoisesti saapunut Lontoosta todistaakseen juuri vaaran hetkellä ystävyytensä kestävyyden. Molemmat aavistavat, etteivät he enää tule näkemään toisiaan; tällä eron hetkellä, jota todistamassa ei kukaan ollut, ilmeisesti näyttää tapahtuneen, että Marie Antoinette viimeiseksi rakkauden merkiksi lahjoitti ystävättärelleen nuo sormukseen käärityt vaaleat hiussuortuvat, joissa oli traagillinen kirjoitus »Ne ovat tulleet valkoisiksi onnettomuudesta», jotka myöhemmin löydettiin surmatun prinsessan silvotusta ruumiista. Myöskin kasvattajattaren, madame de Tourzel’in ja hänen tyttärensä täytyy muuttaa tästä yhteisestä vankilasta toiseen, Force’iin, samaten kuninkaan seuralaisten: vain kamaripalvelija jätetään hänelle henkilökohtaista palvelusta varten. Siten hovikomennon viimeinenkin loisto ja hohde on hävinnyt, ja kuningasperhe: Ludvig XVI, Marie Antoinette, heidän molemmat lapsensa ja prinsessa Elisabeth, ovat kokonaan yksikseen.

Jonkin tapahtuman pelko on enimmäkseen sietämättömämpi kuin tapahtuma itse. Niin suurta nöyryytystä kuin vankeus merkitseekin kuninkaalle ja kuningattarelle, tarjoaa se kuitenkin alussa heille eräänlaisen henkilökohtaisen turvallisuuden. Nuo heitä ympäröivät paksut muurit, suluilla varustetut pihamaat, vahtimiehet alati ladattuine pyssyineen tosin ehkäisevät jokaisen pakoyrityksen, mutta ne suojaavat samalla jokaiselta päällekarkaukselta. Nyt ei kuninkaallisen perheen enää, kuten Tuilerioissa, tarvitse joka päivä ja hetki kuunnella, milloin hätäkellot ja hälytysrummut alkavat soida, onko tänään tai huomenna odotettavissa hyökkäys: tässä yksinäisessä tornissa pysyy tänään kuten huomennakin sama ajanjako, sama turvattu tyven yksinäisyys ja sama eristyneisyys maailman kaikista myllerryksistä. Kaupunginhallitus tekee ensiksi kaikkensa huolehtiakseen vangitun kuningasperheen puhtaasti ruumiillisesta hyvinvoinnista: joskin vallankumous taistelussa on häikäilemätön, ei se sisimmältä tahdoltaan ole epäinhimillinen. Jokaisen ankaran iskun jälkeen se aina jälleen hetkeksi hellittää otteensa aavistamatta, että juuri nämä tauot, nämä näennäiset laukeamiset tekevät voitetuille tappion vieläkin tuntuvammaksi. Ensimmäisinä päivinä Temple’iin siirtämisen jälkeen kaupunginhallitus yrittää tehdä vangeille heidän vankilansa mahdollisimman miellyttäväksi. Suuri torni paperoidaan uudestaan, varustetaan huonekaluilla, kokonainen kerros varataan heille, kuninkaalle neljä huonetta, neljä huonetta kuningattarelle, kuningattaren kälylle, madame Elisabethille, ja lapsille. He saavat milloin hyvänsä poistua synkästä, ummehtuneelta tornista, mennä puutarhaan kävelemään, ja ennen kaikkea kommuuni huolehtii siitä, mikä kuninkaalle hänen viihtyväisyytensä kannalta on tärkeintä, runsaasta ruoasta. Ei vähemmän kuin kolmetoista henkilöä on työssä hänen aterioitaan varten, päivälliseksi on aina vähintään kolme soppaa, neljä esiruokaa, kaksi paistia, neljä kevyttä ruokalajia, hillokkeita, hedelmiä, malvasiiri-viiniä, bordeaux-viiniä, samppanjaa, niin että kolmessa ja puolessa kuukaudessa keittiömenot nousevat ei vähempään kuin kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen livriin. Myös pesusta, vaatetuksesta, sisustuksesta huolehditaan yltäkylläisestä niin kauan kuin Ludvig XVI:ta ei vielä kohdella rikollisena. Hän saa toivomuksestaan käytettäväkseen kokonaisen kirjaston, 257 kirjaa, — etupäässä latinalaisia klassikkoja — kuluttaakseen aikaansa: tällä ensimmäisellä, erittäin lyhyellä kaudella kuninkaallisen perheen pidätyksellä ei ollenkaan ole rangaistuksen luonnetta, ja niin saattavat kuningas ja kuningatar, ellei oteta lukuun sielullista ahdinkoa, viettää hiljaisen mukavaa ja melkein rauhallista elämää. Aamulla Marie Antoinette antaa lastensa tulla luokseen ja opettaa heitä tai leikkii heidän kanssaan, päivällistä syödään yhdessä, sen jälkeen pelataan trik-trakia tai sakkia. Sillä välin kun sitten kuningas vie dauphinin kävelemään puutarhaan ja hänen kanssaan antaa leijan kohota, kuningatar, joka on liian ylpeä julkisesti kävelläkseen valvonnan alaisena, enimmäkseen askartelee huoneessaan käsitöillä. Illalla hän itse panee lapsensa vuoteeseen, keskustellaan vielä hiukan tai pelataan korttia, toisinaan hän yrittää soittaa klavesiinia, kuten ennenaikaan, tai hiukan laulaa, mutta ollen eristetty suuresta maailmasta, ystävättäristään, häneltä puuttuu tuo ikiajoiksi kadonnut sydämenkeveys. Hän puhuu vähän ja on mieluimmin lasten kanssa tai yksinään. Häneltä puuttuu tuo suuren hurskauden lohdutus, joka antaa Ludvig XVI:lle ja hänen sisarelleen, jotka rukoilevat paljon ja ankarasti noudattavat paastoaikoja, kärsimisen tyyneyden. Hänen elämäntahtonsa ei ole niin helposti murrettavissa kuin noiden temperamentittomien: yhä edelleenkin hänen mielensä, yksinpä näiden muurien takanakin, on maailman puoleen kääntynyt; vielä kieltäytyy hänen voittamaan tottunut sielunsa taipumasta, hän ei vielä tahdo heittää toivoa — sisäänpäin kokoontuu nyt tämä padottu voima. Hän yksin ei antaudu vangiksi vankeudessaan; toiset tuskin tuntevatkaan sitä, ja ellei olisi valvontaa, ellei alati tarvitsisi pelätä huomispäivää, olisi pikkuporvari Ludvig XVI:lle ja luostarisisar madame Elisabethille oikeastaan toteutuneena se elämän muoto, jota he tiedottomasti ovat vuosikausia ikävöineet: ajatukseton ja edesvastuuton passiivisuus.

Mutta vahdit ovat olemassa. Keskeymättä muistutetaan tyrmään teljettyjä siitä, että toinen mahti määrää heidän kohtalostaan. Ruokailuhuoneen seinälle kommuuni on ripustanut »Ihmisoikeuksien julistuksen», suurta foliokokoa olevan tekstin, jossa on kuninkaalle tuskallinen aikamäärä »Tasavallan ensimmäisenä vuonna». Uuninsa messinkilevystä hänen täytyy lukea kirjoitus. »Vapaus, tasa-arvoisuus», päivälliseksi ilmestyy komissaari tai linnaväen komentaja kutsumattomana vieraana. Jokaisen leipäpalan leikkaa vieraan käsi ja tarkastaa, sisältääkö se ehkä salaisen ilmoituksen, ainoatakaan sanomalehteä ei saa tuoda Temple’in alueelle, samoin tarkastavat vahtimiehet mitä huolellisimmin jokaisen, joka saapuu torniin tai poistuu sieltä, jottei hänellä olisi mukanaan luvattomia papereita, ja lisäksi huoneiden ovet suljetaan ulkopuolelta. Kuningas ja kuningatar eivät voi kulkea askeltakaan ilman ladatulla kiväärillä varustetun vartijan valvontaa, eivät keskustella ilman todistajia, eivät lukea mitään painotuotetta ilman sensuuria. Vain eristetyissä makuuhuoneissaan he saavat tuntea yksikseenolon onnea ja armoa.

Mutta oliko tämä valvonta todellakin tahallisesti tehty näin piinalliseksi? Olivatko kuninkaan vankeuden vartijat ja tarkastajat tosiasiallisesti sellaisia sadistisia kidutuskätyreitä, jollaisiksi rojalistinen marttyyrihistoria heidät kuvaa? Onko todellakin Marie Antoinette’ia ja hänen omaisiaan lakkaamatta nöyryytetty tarpeettomilla rettelöillä, ja valittiinko tähän tarkoitukseen erikoisen raakoja sanskylotteja? Kommuunin kertomukset puhuvat tätä vastaan, mutta nekin ovat tietysti puolueellisia. Jotta oikeudenmukaisesti voitaisiin ratkaista se oleellinen kysymys, loukkasiko ja pahoinpitelikö vallankumous todella lisäksi tietoisesti voitettua kuningasta, on äärimmäinen varovaisuus tarpeen. Sillä vallankumouksen käsite sinänsä on jo väljä sana: siihen mahtuu laaja asteikko lukemattomia siirtymiä korkeimmasta idealisuudesta tosiasialliseen raakuuteen, suuruudesta julmuuteen, hengestä aina sen vastakohtaan, väkivaltaan saakka; se vaihtelee ja muuttuu, koska se aina saa värityksensä ihmisistä ja olosuhteista. Ranskan vallankumouksessa — kuten jokaisessa muussakin — voidaan selvästi erottaa toisistaan kaksi vallankumouksellisten tyyppiä: ne, jotka ovat vallankumouksellisia aatteellisuudesta ja ne, jotka ovat sellaisia ressentimentistä; edelliset, joilla on ollut paremmat olot kuin suurella joukolla, tahtovat nostaa sen omalle tasolleen, kohottaa sen sivistystä, kulttuuria, vapautta, elämänmuotoja. Jälkimmäiset, jotka itse kauan ovat eläneet huonoissa oloissa, tahtovat kostaa niille, jotka ovat olleet parempiosaisia, he tahtovat uudessa mahtiasemassaan raivota entisiä mahtavia vastaan. Tämä asennoituminen on yleispätevä, koska se perustuu ihmisluonnon kaksinaisuuteen. Ranskan vallankumouksessa oli ensiksi ylivallalla ideaalisuus: kansalliskokous, jonka jäsenet olivat aatelismiehiä ja porvareita, maan arvossapidettyjä henkilöitä, tahtoi auttaa kansaa vapauttamaan massat, mutta vapautettu massa, kahleistaan päässyt väkivalta kääntyy pian vapauttajiaan vastaan: jälkimmäisellä kaudella saavat ylivallan radikaaliset ainekset, ressentimentin vallankumoukselliset, ja heille on valta liian uusi, jotta he voisivat vastustaa haluaan nauttia siitä runsain mitoin. Peräsimeen pääsevät nuo epähenkiset, pakon alta vihdoinkin vapautuneet olennot, joiden kunnianhimona on vetää vallankumous omalle tasolleen, oman sielullisen keskinkertaisuutensa tasolle.

Näistä ressentimentin vallankumouksellisista on tyypillisin ja inhottavin ilmestys juuri Hébert, jolle kuningasperheen valvonta uskotaan. Vallankumouksen jaloimmat, henkisimmät miehet, Robespierre, Camille Desmoulins ja Saint-Just huomasivat heti tämän likaisen töhertäjän, raa’an suunsoittajan siksi, mikä hän oli: mätäpaiseeksi vallankumouksen maineessa, ja Robespierre poltti sen — tosin liian myöhään — pois hehkuvalla raudalla. Omaten epäilyttävän entisyyden, julkisesti syytettynä, teatterikassan kavalluksesta, virattomana ja arkailemattomana hän heittäytyy vallankumoukseen kuin takaa-ajettu metsänriista virtaan, ja sen aallot kantavat häntä, koska hän, kuten Saint-Just sanoo, »ajan mielialan ja vaaran mukaan muuttaa väriä taitavasti kuin matelija»; ja mitä enemmän tasavalta tahraa itsensä verellä, sitä punaisemmaksi tulee hänen kynänsä hänen kirjoittamassaan tai pikemminkin ulostamassaan »Père Duchesne’issa», vallankumouksen halpamaisimmassa bulevardilehdessä. Käyttäen mitä karkeinta puhetapaa — »aivan kuin Seine olisi Pariisin lokaviemäri», sanoo Camille Desmoulins — hän mielistelee siinä alimpien, kaikkein alimpien kansankerrosten inhottavimpia vaistoja ja riistää siten vallankumoukselta kaiken arvonannon ulkomailla; mutta henkilökohtaisesti hän tätä roskaväen suosiotaan saa runsasten tulojen ohella kiittää paikastaan kaupunginneuvostossa ja yhä suuremmasta mahdistaan: hänen käsiinsä onnettomuudeksi annetaan Marie Antoinette’in kohtalo.

Asetettuna kuningasperheen herraksi ja vartijaksi sellainen henkilö tietysti pienen sielunsa koko tyydytyksellä nauttii mahdollisuudesta saada nöyryyttää ja ylimielisesti kohdella Itävallan arkkiherttuatarta, Ranskan kuningatarta. Ollen henkilökohtaisessa seurustelussa tahallisesti kylmän kohtelias ja alati halukas näyttämään, että hän on uuden oikeudenmukaisuuden tosi ja valittu edustaja Hébert purkaa halpamaisina herjauksina »Père Duchesne’issa» kiukkunsa, koska kuningatar torjuu luotaan kaiken keskustelun hänen kanssaan; juuri »Père Duchesne’in» ääni oli se, joka lakkaamatta vaati »hauenhyppyä» ja »le Rasoir national’ia» [Kansallinen partaveitsi] käytettäväksi »juoppoa ja hänen porttoaan» vastaan, samoja henkilöitä vastaan, joita herra kaupunginprokuraattori Hébert joka viikko mitä kohteliaimmin käy katsomassa. Hänen suunsa oli epäilemättä kiivaampi kuin hänen sydämensä, mutta jo siihen sisältyi tarpeetonta voitettujen nöyryyttämistä, että vankilan päälliköksi valittiin juuri tämä patriooteista viheliäisin ja vilpillisin. Sillä Hébertin pelko vaikuttaa tietysti vahtisotilaisiin ja virkailijoihin. Heidän täytyy, peläten muussa tapauksessa näyttävänsä epäluotettavilta, esiintyä häikäilemättömämmin kuin he oikeastaan tahtovat; mutta toiselta puolen hänen vihanhuutonsa auttoi vangittuja yllättävällä tavalla, sillä nuo mitään aavistamattomat kelpo käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka Hébert määrää vartioimaan, ovat hänen »Père Duchesne’issaan» aina lukeneet verisestä tyrannista ja irstaasta, tuhlailevasta Itävallattaresta. Kun heidät nyt komennetaan vahtipalvelukseen, mitä he näkevät? Kiltin, pyylevän pikkuporvarin, joka taluttaen kädestä pientä poikaansa kävelee puutarhassa ja hänen kanssaan mittaa, kuinka monta neliökyynärää ja jalkaa pihamaa on pinta-alaltaan; he näkevät hänen syövän ja nukkuvan paljon ja mielellään ja istuvan kirjojensa ääressä. Pian he huomaavat, ettei tämä tylsä, kelpo perheenisä raski tehdä kärpäsellekään pahaa; on todellakin vaikeata vihata sellaista tyrannia, ja ellei Hébert valvoisi niin ankarasti vahtisotilaitaan, he todennäköisesti olisivat tarinoineet, laskeneet leikkiä tai pelanneet korttia tämän leppoisan herran kanssa kuin jonkun oman toverinsa kanssa. Enemmän pysyttää tietysti kuningatar heidät matkan päässä. Marie Antoinette ei kertaakaan pöydässä lausu sanaakaan tarjoileville, ja jos tulee komissioni tiedustelemaan hänen mahdollisia toiveitaan ja valituksiaan, hän vastaa järkähtämättä, ettei hän halua eikä pyydä mitään. Mieluummin hän ottaa päällensä mitä hyvänsä kuin pyytää palvelusta vanginvartijoiltaan. Mutta juuri tämä ylväys onnettomuudessa liikuttaa näitä yksinkertaisia ihmisiä, ja kuten aina herättää nainen, joka silminnähtävästi kärsii, erikoista myötätuntoa. Vähitellen vartijat, jotka oikeastaan hekin ovat vankiensa kanssavankeja, tavallaan mieltyvät kuningattareen ja kuninkaalliseen perheeseen, ja tämä seikka yksin selittää eri pakoyritysten mahdollisuuden; jos siis vahtisotilaat, kuten rojalistisissa muistelmissa on kuvattu, esiintyivät ulkonaisesti karkealla ja korostetun tasavaltalaisella tavalla, jos he silloin tällöin myös päästivät suustaan karkean kirouksen ja lauloivat tai vihelsivät tarpeettoman äänekkäästi, tapahtui tämä oikeastaan vain sentähden, että he tahtoivat salata sisäisen myötätuntonsa esimiehiltään. Paremmin kuin ideologit konventissa, ymmärsi yksinkertainen kansa, että sortunutta oli kunnioitettava hänen onnettomuudessaan, ja Temple’in muka niin raakojen sotilasten taholta kuningatar sai kokea paljoa vähemmän vihaa ja häijyyttä kuin aikoinaan Versailles’in salongeissa.

Mutta aika ei pysy paikoillaan, ja vaikkakaan sitä ei huomaa tällä muurien ympäröimällä alueella, lentää se ulkona valtavin siivenlyönnein. Rajalta tulee huonoja uutisia, lopulta preussiläiset ja itävaltalaiset ovat lähteneet liikkeelle ja ensi yhteenotossa lyöneet hajalle vallankumouksellisten joukot. Véndéessä talonpoikaisväestö on kapinassa, kansalaissota alkaa, Englannin hallitus on kutsunut pois lähettiläänsä, Lafayette jättää armeijan, katkeroituneena hänen itsensä herättämän vallankumouksen radikalismista; elintarpeet käyvät vähiin, kansa levottomaksi. Vaarallisin kaikista sanoista, kavallus, sukeltaa kuten jokaisen tappion jälkeen tuhatkielisenä esiin ja tekee levottomaksi koko kaupungin. Tällä hetkellä Danton, vallankumouksen voimakkain ja arkailemattomin mies, tarttuu terrorin veriseen lippuun ja tekee hirvittävän päätöksen surmauttaa syyskuun kolmena päivänä ja yönä kaikki vähänkin epäluulonalaiset vankiloissa olevat. Näihin kahteen tuhanteen kuuluu myös kuningattaren ystävätär, Lamballe’in prinsessa.

Näistä kammottavista tapauksista ei kuninkaallinen perhe Temple’issä tiedä mitään, sehän elää eristettynä elävistä ihmisäänistä ja painetusta sanasta. He kuulevat vain äkkiä hätäkellojen soivan ja Marie Antoinette tuntee nämä vaskiset onnettomuuden enteet. Hän tietää jo, että kun ne kumahtelevat yli kaupungin, silloin puhkeaa rajuilma, jokin onnettomuus on tulossa. Jännittyneinä kuiskailevat torniin suljetut. Onko vihdoinkin Braunschweigin herttua joukkoineen porttien edessä; onko puhjennut vallankumous vallankumousta vastaan?

Mutta alhaalla Temple’in suljetussa sisäänkäytävässä neuvottelevat vartijat ja kaupunginvirkailijat mitä kiihtyneimpinä: he tietävät enemmän. Edeltä rientäneet viestintuojat ovat ilmoittaneet, että esikaupungeista lähenee suunnaton ihmisjoukko, joka keihään kärjessä kantaa edellään surmatun Lamballe’in prinsessan kelmeätä päätä liehuvin hiuksin ja raahaa jäljestään hänen alastonta, runneltua, silvottua ruumistaan; ei ole epäilystäkään, että tämä epäinhimillinen murhajoukko verestä ja viinistä juopuneena on nyt viimeisenä kannibaalisena voittonaan haluava näyttää Marie Antoinette’ille hänen kuolleen ystävättärensä kalpean pään ja alastoman raiskatun ruumiin, ystävättären, jonka kanssa kuningatar yleisen käsityksen mukaan on niin kauan harjoittanut irstautta. Epätoivoissaan vartiosto lähettää pyytämään sotilaallista apua kommuunilta, sillä se itse ei voisi pitää puoliaan sellaisia raivoavia joukkoja vastaan, mutta viekas Pétion pysyy kuten aina vaaran uhatessa näkymättömissä; ei saavu lisäjoukkoja, ja jo raivoaa lauma hirvittävine saaliineen pääportin edustalla. Ollakseen tekemättä kansanjoukkoa vielä raivokkaammaksi ja estääkseen sisäänmurtautumisen, joka epäilemättä loppuisi kuninkaallisen perheen murhaamiseen, yrittää komendanti viivyttää heitä; hän päästää tuon bakkanttisen kulkueen aluksi Temple’in alueen ulkopihalle, ja likaisena tulvavirtana joukko vaahtoaa portista sisään.

Kaksi kannibaaleista laahaa alastonta ruumista jaloista, toinen kohottaa korkealle kätensä, jossa, ovat veriset sisälmykset, kolmas nostaa ylös keihään kärjessä olevan prinsessan vihreänkalpean, verisen pään. Nämä voitonmerkit mukanaan he pyrkivät torniin pakottaakseen, kuten ilmoittavat, kuningattaren suutelemaan porton päätä. Väkivalta ei auta mitään näitä raivoavia vastaan; sentähden yrittää eräs kommuunin komissaareista käyttää viekkautta. Varustettuna kansanedustajan virkavyöllä hän vaatii hiljaisuutta ja pitää puheen. Heittääkseen heille syötin hän ensin ylistää joukkoa sen suurenmoisesta teosta ja ehdottaa, että se mieluummin kuitenkin kantaisi pään halki koko Pariisin, jotta koko kansa voisi ihailla tätä »voitonmerkkiä», »voiton ikuisena muistomerkkinä». Kaikeksi onneksi tekee imartelu vaikutuksensa, ja hurjasti karjuen poistuvat juopuneet laahatakseen edelleen häväistyä, paljasta ruumista katuja pitkin Palais Royal’iin asti.

Sillä välin ovat torniin teljetyt tulleet kärsimättömiksi. He kuulevat alhaalta raivoavan joukon sekavia ääniä ymmärtämättä, mitä se tahtoo ja pyytää. Mutta he tuntevat tuon synkän kohinan Versaillesin ja Tuileriain hyökkäysten päiviltä ja huomaavat, kuinka vahtisotilaat kalpeina ja kiihottuneina rientävät vahtipaikoilleen torjumaan jotakin vaaraa. Levottomana kuningas tiedustelee asiaa eräältä kansalliskaartilaiselta. »Hyvä herra», vastaa tämä kiivaasti, »jos tahdotte sen tietää: Teille halutaan näyttää madame de Lamballe’in pää. Voin vain antaa Teille sen neuvon, että ilmestyisitte ikkunaan, ellette tahdo, että kansa tulee tänne ylös.»

Näitä sanoja lausuttaessa kuullaan kumea kirkaisu: Marie Antoinette on pyörtyneenä vaipunut maahan. »Se oli ainoa silmänräpäys», hänen tyttärensä sanoo myöhemmässä selonteossa, »jolloin hänen tarmonsa herposi.»

Kolme viikkoa myöhemmin, syyskuun 21 päivänä, kumahtelevat jälleen kadut. Taaskin kuuntelevat vangit levottomina ulkoapäin tulevia ääniä. Mutta tällä kertaa kansa ei raivostuneena murise, tällä kertaa kohisee sen riemu; he kuulevat, kuinka alhaalla kadulla sanomalehtien kantajat tarkoituksellisen äänekkäästi huutavat, että konventti on päättänyt poistaa kuninkuuden. Seuraavana päivänä ilmestyvät kansanedustajat tekemään kuninkaalle, joka ei enää ole kuningas, ilmoituksen hänen erottamisestaan. Ludvig Viimeinen — niin häntä tästä lähin nimitetään, ennenkuin häntä halveksivasti sanotaan Louis Capefiksi, — vastaanottaa tämän sanoman yhtä rauhallisena kuin Shakespeare’in kuningas Rikhard II.

Varjosta ei enää voida ottaa valoa, aikoja sitten jo valtaa vailla olleelta ei voida riistää valtaa. Tuo jo aikoja sitten kaikkia nöyryytyksiä kestämään tylsistynyt mies ei lausu sanaakaan vastaan, ei myöskään Marie Antoinette; kenties molemmat tuntevat helpotuksenkin. Sillä tästä lähtien heidän ei enää tarvitse vastata omasta kohtalostaan eikä valtion kohtalosta, he eivät enää voi tehdä mitään väärin tai lyödä mitään laimin eikä heidän tarvitse huolehtia enää muusta kuin siitä vähästä elämästä, mikä heidän kenties annetaan pitää. Nyt on parasta iloita pienistä inhimillisistä asioista, auttaa tytärtä neulomatöissä tai klavesiininsoitossa, korjata pojan koulutehtäviä, jotka hän suurin, kankein, lapsellisin kirjaimin kirjoittaa (tosin heidän nyt täytyy aina nopeasti repiä rikki paperi, kun lapsi siihen kirjoittaa — kuinka kuusivuotias poika voisi ymmärtää tapahtumat? — edelleenkin vaivalloisesti oppimansa »Louis Charles Dauphin»). Ratkaistaan arvoituksia, joita on »Mercure de France’in» viime numerossa, lähdetään alas puutarhaan ja tullaan jälleen ylös, katsellaan kamiinalla olevan vanhan, liian hitaasti käyvän kellon viisareiden kulkua, katsellaan, kuinka savu kiemurtelee kaukaisten kattojen yläpuolella ja kuinka syyspilvet tuovat mukanaan talven. Ja ennen kaikkea: Koetetaan unohtaa, mitä kerran on oltu ja yritetään ajatella sitä, mikä tulee ja minkä vääjäämättömästi pitää tulla.

Nyt vallankumous näyttäisi päässeen päämäärään. Kuningas on erotettu, hän on vastaansanomatta luopunut asemastaan ja elelee hiljaa vaimonsa ja lastensa kanssa tornissaan. Mutta vallankumous on eteenpäin pyörivä pallo. Sen, joka sitä ohjaa ja tahtoo jäädä sen ohjaajaksi, täytyy pallotaiteilijan tavoin lakkaamatta juosta sen mukana eteenpäin pysyäkseen tasapainossa: ei ole mitään pysähdyskohtaa alinomaisessa kehityksessä. Tämän tietää jokainen puolue ja pelkää sentähden jäädä toisista jälkeen. Oikeisto pelkää maltillisia, maltilliset vasemmistoa, vasemmisto äärimmäistä siipeään, girondisteja, girondistit taas maratisteja, johtajat kansaa, kenraalit sotilaita, konventti kommuunia, kommuuni osastoja, ja juuri tämä tarttuva kaikkien ryhmien keskinäinen pelko ajaa niiden sisäisen voiman niin kiihkeään kilpajuoksuun; kaikkien pelko käydä maltillisista yksin ajoi Ranskan vallankumouksen niin kauas varsinaisen päämääränsä ohi ja antoi sille samalla tuon koskenkaltaisen, itsensä väsyksiin näännyttävän vauhdin. Sen kohtalona on tehdä tyhjäksi kaikki pysähdyskohdat, jotka se on itselleen asettanut, ylittää kaikki päämääränsä, niin pian kuin ne on saavutettu. Ensiksi vallankumous arveli täyttäneensä tehtävänsä riistäessään kuninkaalta hänen merkityksensä, sitten erottaessaan hänet virastaan. Mutta erotettuna ja kruunuttomanakin tämä onneton, vaaraton mies edelleenkin on symboli, ja jos kerran tasavalta kaivaa haudoista satoja vuosia sitten kuolleiden kuningasten luut polttaakseen vielä kerran sen, mikä aikoja sitten on muuttunut tomuksi ja tuhkaksi, kuinka se silloin voi sietää edes varjoakaan elävästä kuninkaasta? Sentähden johtajat luulevat, että heidän on toteutettava Ludvig XVI:n poliittinen kuolema myös ruumiillisesti, ollakseen turvassa kaikelta paluulta entisiin oloihin. Radikaaliselle tasavaltalaiselle tasavallan rakennus voi olla kestävä ainoastaan, jos se on muurattu kuninkaallisella verellä; pian muutkin, vähemmän radikaalit, peläten jäävänsä heistä jälkeen kilpailussa kansansuosiosta, yhtyvät tähän vaatimukseen, ja niin päätetään joulukuussa alkaa oikeudenkäynti Louis Capeta vastaan.

Temple’issä saadaan tästä uhkaavasta päätöksestä tietää sen kautta, että äkkiä ilmestyy komissioni, joka vaatii poistettavaksi »kaikki terävät esineet», siis veitset, sakset ja haarukat: »le détenu» [Pidätetty], vain valvonnan alle asetettu, on täten merkitty syytetyksi. Edelleen Ludvig XVI eristetään perheestään. Vaikka hän asuu samassa tornissa, vain kerrosta alempana omaisiaan, hän ei tästä päivästä lähtien saa nähdä vaimoaan eikä lapsiaan, mikä lisää tämän toimenpiteen julmuutta. Kaikkina näinä kohtalokkaina viikkoina ei oma vaimo voi ainoatakaan kertaa puhua puolisonsa kanssa, hän ei saa tietää, miten oikeudenkäynti edistyy, miten se ratkeaa. Marie Antoinette’in ei sallita lukea mitään sanomalehtiä, hän ei saa tehdä kysymyksiä miehensä puolustajille; hirvittävässä epätietoisuudessa ja jännityksessä täytyy tuon onnettoman naisen viettää yksinään kaikki nämä kammottavat tunnit. Kerrosta alempana, vain yhden seinän erottamana, hän kuulee puolisonsa raskaat askeleet, mutta ei saa häntä nähdä eikä häntä puhutella: täysin järjettömän toimenpiteen aiheuttama sanomaton kärsimys. Ja kun tammikuun 20 päivänä maistraatin virkailija ilmestyy Marie Antoinette’in luo ja jonkin verran vaivaantuneella äänellä ilmoittaa, että hänellä tänään poikkeuksellisesti on lupa perheensä kanssa mennä alakerrokseen puolisonsa luo, hän heti ymmärtää tämän armonosoituksen hirvittävän merkityksen: Ludvig XVI on tuomittu kuolemaan, Marie Antoinette ja hänen lapsensa näkevät puolison ja isän viimeistä kertaa. Ottaen huomioon traagillisen hetken — ken huomenna astuu mestauslavalle, ei enää ole vaarallinen — neljä kaupunginvirkailijaa sallivat perheen viimeistä kertaa ollessa yhdessä, vaimon, miehen, sisaren ja lasten olla huoneessa ensi kertaa yksin; vain pienen lasioven läpi he valvovat hyvästijättöä.

Tänä pateettisena hetkenä, jolloin he samalla kertaa saavat nähdä jälleen tuomitun kuninkaan ja heti sanoa hänelle jäähyväiset ikiajoiksi, ei kukaan ulkopuolinen ollut läsnä; kaikki painetut kertomukset ovat vapaita, romanttisia keksintöjä, ja samaten nuo hentomieliset kuparipiirrokset, jotka ajan makean-äitelän tyylin mukaisesti alentavat sellaisen hetken traagillisuutta itkusuisella liikuttavuudellaan. Miksipä tarvitsisi epäillä, että tämä ero lastensa isästä on ollut tuskallisimpia hetkiä Marie Antoinette’in elämässä ja mitä varten lisäksi on koetettava liioittelevasti korostaa tätä järkyttävyyttä? Jo tämä seikka sinänsä, että on pakko nähdä kuolemaan vihitty, kuolemaan tuomittu, vaikka se olisi aivan vieraskin henkilö, lähdössä viimeiselle matkalle, on raastavan tuskallista inhimillisesti tuntevalle ihmiselle; Marie Antoinette tosin ei milloinkaan ole intohimoisesti rakastanut tätä miestä ja on jo aikoja sitten antanut sydämensä toiselle, mutta kuitenkin hän on kaksikymmentä vuotta yhtä mittaa elänyt hänen kanssaan ja synnyttänyt hänelle neljä lasta; hän ei tänä rauhattomana aikana ole milloinkaan huomannut häntä muuksi kuin hyväntahtoiseksi ja uhrautuvaiseksi puolisoaan kohtaan. Lähemmin toisiinsa liittyneinä kuin konsanaan valoisina vuosina olivat nuo molemmat, alkuaan vain poliittisista syistä koko elämäkseen yhdistetyt, yhteisesti kärsityn onnettomuuden ylenmääräisyyden johdosta tulleet näinä vankeuden synkkinä hetkinä inhimillisesti toisiaan lähemmäksi. Ja sitäpaitsi: kuningatar tietää, että hänen on pian seurattava miestään tämän viimeisen askelman yli. Hänen puolisonsa on hänestä vain lyhyen matkaa edellä.

Tällä äärimmäisellä, tällä viimeisellä hetkellä koituu se, mikä kuninkaalle koko eliniän oli ollut onnettomuudeksi: hänen täydellinen hermottomuutensa, tuolle kovia kokeneelle miehelle eduksi; Ludvigin muuten niin sietämätön levollisuus antaa hänelle tänä ratkaisevana hetkenä eräänlaisen siveellisen suuruuden. Hän ei ilmaise pelkoa eikä jännittyneisyyttä, nuo neljä komissaaria eivät kuule hänen viereisessä huoneessa kertaakaan kuuluvasti ja nyyhkyttäen korottavan ääntään: tällä jäähyväishetkellä, erotessaan omaisistaan tuo surettavan heikko mies, tuo arvoton kuningas osoittaa enemmän voimaa ja enemmän arvokkuutta kuin konsanaan koko elämässään. Rauhallisena kuin muinakin iltoina kuolemaan tuomittu kello kymmeneltä nousee ja antaa siten perheelleen merkin poistumiseen. Marie Antoinette ei uskalla vastustaa hänen selvästi ilmaisemaansa tahtoa, varsinkin, kun hän hurskaassa pettämistarkoituksessa sanoo tulevansa huomenna puoli seitsemältä vielä kerran vaimonsa luokse.

Sitten tulee hiljaista. Kuningatar jää yksikseen yläkerroksessa olevaan huoneeseensa, tulee yö, pitkä ja uneton. Vihdoin hämärtää aamu, ja sen mukana alkavat valmistelujen kammottavat äänet. Marie Antoinette kuulee raskaspyöräisten vaunujen ajavan esiin, hän kuulee yhä uudestaan kuljettavan portaissa ylös ja alas: rippi-isäkö siellä kulkee vaiko kaupungin hallintomiehet vaiko jo pyöveli? Kaukaa kuuluu marssivien rykmenttien rummunpärinä, käy yhä valoisammaksi, tulee päivä, yhä lähemmäksi käy hetki, joka on riistävä isän hänen lapsiltaan ja häneltä itseltään monien vuosien kunnioitettavan, hienotunteisen lempeän kohtalotoverin. Vankina huoneessaan, taipumattomat vartijat oven edessä, tuo kovia kokenut nainen ei saa astua alas harvoja portaita, hän ei saa kuulla mitään, ei nähdä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, ja hän elää sen sentähden sisäisesti kenties tuhat kertaa kauheampana, kuin millaista todellisuudessa tapahtuu. Sitten tulee hänen alapuolellaan olevassa kerroksessa kauhistavan hiljaista. Kuningas on poistunut talosta, raskaat vaunut kuljettavat häntä teloituspaikalle. Ja tuntia myöhemmin on giljotiini antanut Marie Antoinette’ille, entiselle Itävallan arkkiherttuattarelle, sittemmin dauphine’ille ja vihdoin Ranskan kuningattarelle, uuden nimen: leski Capet.

MARIE ANTOINETTE YKSIN

Mestauskirveen kovaa putoamista seuraa eräänlainen painostava hiljaisuus. Ludvig XVI:n teloituksella konventti tahtoi vain vetää veripunaisen rajaviivan kuninkuuden ja tasavallan välille. Ei yksikään kansanedustajista, joista useimmat vain salassa pahoitellen työnsivät tämän heikon, hyväntahtoisen miehen mestauskirveen alle, alussa ollenkaan ajattele syyttää myös Marie Antoinette’ia. Neuvottelematta kommuuni myöntää leskelle vaaditut surupuvut, vartiointi höltyy huomattavasti, ja kun habsburgitar ja hänen lapsensa kumminkin vielä pidetään vangittuina, tapahtuu tämä ajatellen, että hänen henkilönsä on arvokas pantti Itävallan tekemiseksi myöntyväiseksi.

Mutta tämä laskelma ei pidä paikkaansa; Ranskan konventti yliarvioi suunnattomasti habsburgilaisen sukulaisrakkauden. Keisari Frans, tunteiltaan täysin tylsä, ahnas ja ilman sisäistä suuruutta, ei edes ajattele ottaa ainoatakaan jalokiveä keisarillisesta lippaastaan, jossa firenzeläisen timantin ohella on lisäksi lukemattomia muita kalleuksia ja jalokiviä, ostaakseen vapaaksi veriheimolaisensa; sitäpaitsi itävaltalainen sotilaspuolue panee kaikki vipusimet liikkeelle tehdäkseen tyhjiksi neuvottelut. Tosin Wienissä on alussa selitetty ryhdyttävän tähän sotaan vain aatteen eikä suinkaan valloitusten ja sotakorvausten vuoksi, mutta — Ranskan vallankumouskin on pian kieltävä tunnussanansa — jokaisen sodan olemukseen kuuluu, että se vähitellen pakosta muuttuu valtaussodaksi. Kaikkina aikoina kenraalit ovat vastenmielisesti antaneet häiritä itseään sodankäynnissä; heidän mielestään kansat liian harvoin suovat heille tämän hyvän tilaisuuden, sentähden: kuta pitempi sota, sen parempi. Ei auta mitään, että vanha Mercy, Fersenin alinomaa painostamana, huomauttaa Wienin hoville, että Marie Antoinette’ista on sen johdosta, että häneltä on otettu pois Ranskan kuningattaren arvonimi, jälleen tullut Itävallan arkkiherttuatar ja keisarillisen perheen jäsen, ja että keisarin siveellisenä velvollisuutena siis olisi vaatia hänet takaisin. Mutta miten merkityksetön onkaan vangittu nainen maailmansodassa, elävä ihminen politiikan kyynillisessä pelissä! Kaikkialla pysyvät sydämet kylminä ja ovet suljettuina. Jokainen hallitsija väittää olevansa syvästi järkyttynyt; kukaan ei liikahduta sormeakaan. Ja Marie Antoinette voisi toistaa sanat, jotka Ludvig XVI oli sanonut Fersenille: »Koko maailma on minut hylännyt.»

Koko maailma on hänet hylännyt, sen Marie Antoinette tuntee yksinäiseen lukittuun huoneeseensa asti. Mutta vielä tämän naisen elämäntahto on murtumaton, ja tästä tahdosta kasvaa esiin päätös auttaa itse itseään. Kruunu on häneltä voitu riistää, mutta yhden asian tämä nainen, vaikka hänellä jo onkin väsyneet ja vanhentuneet kasvot, on säilyttänyt: merkillisen lumousvoiman voittaa häntä ympäröivät ihmiset puolelleen. Kaikki varovaisuustoimenpiteet, joihin Hébert ja kaupunginhallituksen muut jäsenet ovat ryhtyneet, osoittautuvat tehottomiksi sitä salaperäistä magneettista voimaa vastaan, joka kaikkien näiden pikkuporvarillisten vartijoiden ja virkailijoiden mielestä yhä edelleenkin säteilee todellisen kuningattaren olemuksesta. Jo muutamien viikkojen perästä kaikki tai melkein kaikki vannoutuneet sanskylotit, joiden pitäisi häntä vartioida, ovat vahdeista muuttuneet salaisiksi auttajiksi, ja kommuunin ankarista määräyksistä huolimatta murtuu se näkymätön seinä, joka erottaa Marie Antoinette’in ulkomaailmasta. Hänen puolelleen voittamiensa vartijoiden avulla kuljetetaan salaa lakkaamatta viestejä ja tiedonantoja talosta ja taloon, osaksi kirjoitettuina sitruunanmehulla tai näkymättömällä musteella pienille lappusille, jotka sitten vesipullon tulppina tai uunin ilmakäytävän välityksellä toimitetaan edelleen. Keksitään viittomakieli, jonka avulla valppaista komissaareista huoli Marie Antoinette yksin matta kuningattarelle annetaan tieto päivittäisistä politiikan ja sodan tapahtumista; sitäpaitsi sovitaan siitä, että vartavasten hankittu kolportööri erikoisen kuuluvalla äänellä huutaa Temple’in edustalla tärkeimmät tiedot. Vähitellen tämä auttajien piiri vartijoiden joukossa laajenee. Ja nyt, kun Marie Antoinette’in rinnalla ei enää ole Ludvig XVI, joka ainaisella päättämättömyydellään lamautti jokaisen todellisen teon, Marie Antoinette, jonka kaikki ovat hylänneet, itse päättäväisenä tekee uskaliaan vapautumisyrityksen.

Vaara on kuin sievesi. Se, mikä tavallisissa ja haaleissa elämänoloissa sekoittuu epäselvästi keskenään — ihmisen rohkeus ja pelkuruus —, erottuu sen kosketuksessa. Vanhan yhteiskunnan miehuuttomat, itsekkäät aateliston joukossa ovat kaikki paenneet emigrantteina, niin pian kuin kuningas vietiin Pariisiin. Vain todella uskolliset ovat jääneet jäljelle, ja jokaista pakenematonta voidaan pitää ehdottomasti epäilyttävänä, sillä jokaiselle kuninkaan entiselle palvelijalle merkitsee oleskelu Pariisissa kuolemanvaaraa. Näihin urhoollisiin kuuluu ensi sijassa entinen kenraali Jarjayes, jonka puoliso oli ollut Marie Antoinette’in hovinaisena. Ollakseen joka hetki kuningattaren apuna hän on vartavasten palannut turvallisesta Koblenzista ja antanut tietää olevansa valmis mihin uhraukseen hyvänsä. Helmikuun 2 päivänä 1793, neljätoista päivää kuninkaan mestauksen jälkeen, ilmestyy nyt Jarjayes’in luo aivan outo mies ja tekee hänelle yllättävän ehdotuksen Marie Antoinette’in vapauttamiseksi Temple’istä. Jarjayes heittää epäluuloisen silmäyksen tuntemattomaan, joka näyttää oikealta ja aidolta sanskylotilta. Hän aavistelee ansaa. Mutta silloin vieras ojentaa hänelle pienen pienen, ilmeisesti kuningattaren kädellä kirjoitetun paperilappusen: »Voitte luottaa mieheen, joka puhuu Teille minun nimessäni ja tuo Teille tämän lappusen. Hänen mielenlaatunsa on minulle tunnettu, viiteen kuukauteen se ei ole muuttunut.» Se on Toulan, eräs Temple’in alinomaisista vartijoista, merkillinen psykologinen tapaus. Elokuun 10 päivänä, kun kuninkuus oli murskattava, hän oli ollut ensimmäisiä vapaaehtoisia hyökättäessä Tuilerioihin; kunniamitali tästä teosta koristaa ylpeänä hänen rintaansa. Tästä avoimesti osoitetusta tasavaltalaisesta mielenlaadustaan Toulan saa kiittää sitä, että kaupunginneuvosto uskoo hänelle, kuten ainakin erikoisen luotettavalle ja lahjomattomalle henkilölle, kuningattaren valvonnan. Mutta Sauluksesta tulee Paavali. Valvontaansa jätetyn naisen onnettomuuden hellyttämänä Toulanista tulee niiden alttein ystävä, joita vastaan hän hyökkäyksessä on kantanut aseita, ja niin suurta uhrautuvaa alttiutta hän osoittaa kuningattarelle, että Marie Antoinette salaisissa tiedoituksissaan aina käyttää hänestä nimitystä »fidèle», »uskollinen». Kaikista niistä, jotka ovat sekaantuneet vapauttamissalaliittoon, tämä merkillinen Toulan on ainoa, joka ei vaaranna päätään rahanhimosta, vaan eräänlaisesta humaanisesta intohimosta, kenties myös uhkarohkeasta seikkailunhalusta: rakastavathan urheat aina vaaraa, ja täysin tosiasioiden logiikan mukaista on, että muut, jotka tavoittelivat vain omaa etuaan, heti asian tultua ilmi osasivat taitavasti pelastua, sillä välin kuin Toulan yksin hengellään sai maksaa huimapäisyytensä.

Jarjayes luottaa vieraaseen, mutta hän ei luota häneen kokonaan. Kirje voi sittenkin olla väärennetty, kaikki kirjeenvaihto merkitsee vaaraa. Sentähden Jarjayes pyytää, että Toulan tekisi hänelle mahdolliseksi tunkeutua Temple’iin puhumaan kaikesta kuningattaren kanssa henkilökohtaisesti. Ensiksi näyttää mahdottomalta päästää vieras mies, aatelismies, tähän tarkoin vartioituun torniin. Mutta sillä välin kuningatar on rahoja lupaamalla jo hankkinut vahtimiehistön joukosta uusia auttajia, ja muutamia päiviä myöhemmin Toulan jo tuo kenraalille uuden lappusen: »Nyt, koska olette päättänyt tulla tänne, olisi parempi, jos se tapahtuisi pian; mutta pitäkää Jumalan nimessä huolta siitä, ettei Teitä tunneta, varsinkin ettei Teitä tunne nainen, joka on meidän kanssamme suljettu tänne.» Tämän naisen nimi on Tison, ja kuningatar vaistoaa aivan oikein, että hän on urkkija: hänen ovela valppautensa saattaa kaiken epäonnistumaan. Mutta toistaiseksi kaikki vielä onnistuu: Jarjayes salakuljetetaan Temple’iin, ja tämä tapahtuu tavalla, joka muistuttaa salapoliisikomediaa. Joka ilta tulee nimittäin Temple’in kortteliin lyhdynsytyttäjä; kaupunginvaltuuston käskystä täytyy koko ympäristön olla erikoisen hyvin valaistuna, sillä pimeys voisi helpottaa pakoa. Tälle lyhdynsytyttäjälle Toulan nyt on uskotellut, että eräs hänen ystävänsä haluaisi kerran huvikseen nähdä Temple’in, hänen tulisi lainata hänelle vaatteensa ja kamppeensa yhdeksi illaksi. Lyhdynsytyttäjä naurahtaa ja lähtee mielellään saamallaan rahalla juomaan viiniä. Siten valepukuun puettuna Jarjayes onnellisesti pääsee kuningattaren luo ja sopii hänen kanssaan rohkeasta pakosuunnitelmasta: hänen ja madame Elisabethin pitäisi miehiksi pukeutuneina kaupunginvirkailijoiden univormuissa ja varastetuilla valtakirjoilla varustettuina poistua tornista, aivan kuin he olisivat maistraatin henkilöitä, jotka juuri olivat pitäneet tarkastuksen. Vaikeammaksi käy lasten poiskuljettaminen. Silloin kuitenkin onnellinen sattuma tahtoo, että tuolla lyhdynsytyttäjällä usein kierroksellaan on mukana puolikasvuiset lapsensa. Annetaan siis päättäväisen aatelismiehen näytellä hänen osaansa; molemmat lapset, aivan kuin he olisivat nuo tavalliset mukaanotetut, on määrä kurjaan pukuun puettuina lyhdynsytyttämisen jälkeen kaikessa rauhassa viedä pois vankilasta. Läheisyydessä odottaisivat sitten kolmet kevyet vaunut, yhdet kuningatarta ja hänen poikaansa ja Jarjayes’ia varten, toiset hänen tytärtään ja toista salaliittolaista Lepître’ia ja kolmannet madame Elisabethia ja Toulania varten. Saamalla viiden tunnin etumatkan ilmitulon jälkeen he toivovat näissä kevyissä vaunuissa pelastuvansa takaa-ajajiltaan. Kuningatarta ei suunnitelman uhkarohkeus säikytä. Hän antaa suostumuksensa, ja Jarjayes selittää olevansa valmis asettumaan yhteyteen toisen salaliittolaisen, Lepître’in kanssa.

Tämä toinen salaliittolainen, Lepître, entinen koulumestari, puhelias, pieni ja ontuva — kuningatar itse kirjoittaa: »Te tulette näkemään tuon uuden miehen, hänen ulkomuotonsa ei ole edullinen, mutta hän on ehdottoman tarpeellinen ja meidän täytyy voittaa hänet puolellemme» — näyttelee tässä salaliitossa kummallista osaa. Häntä ei inhimillisyys, saatikka sitten seikkailunhalu saa ottamaan osaa siihen, vaan suuri rahasumma, jonka Jarjayes hänelle lupaa, — ikävä kyllä kykenemättä sitä maksamaan heti käteisellä, sillä vastavallankumouksen varsinaiseen rahoittajaan Pariisissa, paroni de Batziin, kenraali Jarjayes, merkillistä kyllä, ei ole minkäänlaisissa suhteissa; heidän molemmat salaliittonsa toteutetaan melkein samanaikaisesti rinnakkain, toisiaan koskettamatta, ja kumpikaan ei tiedä toisesta. Siten menetetään aikaa, tärkeätä aikaa, koska kuningattaren entisen pankkiirin luottamus ensiksi on saavutettava. Vihdoin, monien mutkien jälkeen, raha on hankittu ja valmiina. Mutta sillävälin Lepître, joka kaupunginneuvoston jäsenenä jo on hankkinut pyydetyt väärät passit, on menettänyt rohkeutensa. On levinnyt huhu, että Pariisin kaupunginportit tullaan sulkemaan ja kaikki vaunut mitä tarkimmin tutkimaan: varovainen mies joutuu pelon valtaan. Kenties hän myös joistakin merkeistä on huomannut, että urkkijatar Tison vaanii; joka tapauksessa hän kieltää apunsa, ja siten on mahdotonta saada kaikkia neljää henkeä samanaikaisesti pois Temple’istä. Ainoastaan kuningatar olisi pelastettavissa. Jarjayes ja Toulan koettavat taivuttaa hänet siihen. Mutta todellisella ylväydellä Marie Antoinette torjuu ehdotuksen antaa pelastaa yksin itsensä. Mieluummin hän luopuu kaikesta, kuin hylkää lapsensa! Ilmeisen mielenliikutuksen vallassa hän perustelee Jarjayes’ille tätä peruuttamatonta päätöstään: »Olemme nähneet kaunista unta, siinä kaikki. Mutta luen suureksi voitoksi sen, että tämän asian yhteydessä jälleen olen saanut uuden todistuksen uhrautuvaisuudestanne hyväkseni. Luottamukseni Teihin on rajaton. Tulette joka tilanteessa tapaamaan minussa lujaluonteisuutta ja rohkeutta, mutta poikani etu on ainoa, minkä tulee ohjata minua, ja niin suurta onnea kuin minulle merkitsisikin täältä pääseminen, en kuitenkaan voi suostua luopumaan hänestä. Tunnen erittäin hyvin uskollisuutenne kaiken sen perusteella, mitä eilen sanoitte minulle, ja uskokaa, että minä tunnen, kuinka suuresti Teidän perusteenne tarkoittavat minun omaa parastani, kuin myös, ettei tällaista tilaisuutta enää milloinkaan ole tarjoutuva. Mutta en voisi iloita mistään, jos minun täytyisi jättää lapseni tänne.»

Jarjayes on täyttänyt ritarillisen velvollisuutensa; nyt hän ei enää voi olla Pariisissa kuningattarelle avuksi. Mutta yhden palveluksen tämä uskollinen mies vielä voi hänelle tehdä: hänen välityksellään tarjoutuu varma mahdollisuus toimittaa ulkomailla oleville ystäville ja omaisille viimeinen rakkauden- ja elämänmerkki. Vähää ennen mestaustaan Ludvig XVI oli tahtonut lähettää perheelleen sinettisormuksensa ja pienen hiustukon muistoksi kamaripalvelijansa välityksellä; mutta kaupungin hallintomiehet, jotka tämän kuolemaantuomitun miehen lahjan takana yhäti epäilivät salaperäistä salaliittomerkkiä, olivat takavarikoineet ja antaneet sinetöidä nämä jäännökset. Tämän sinetin kuningattaren puolesta aina uhkarohkea Toulan murtaa ja tuo Marie Antoinette’ille muistoesineet. Mutta hän tuntee, etteivät ne hänen luonaan enää kauan tule olemaan varmassa tallessa, ja kun hänellä nyt vihdoinkin on luotettava lähetti, hän lähettää sormuksen ja hiukset kuninkaan veljille varmaan talteen. Lisäksi hän kirjoittaa Provence’in kreiville: »Koska minulla on uskollinen henkilö, johon voimme luottaa, käytän hyväkseni tilaisuutta lähettääkseni Teille, rakas veljeni ja ystäväni, tämän testamentin, joka kai Teidän käsissänne voidaan parhaiten säilyttää. Tuoja on kertova Teille, millä ihmeellisellä tavalla olemme saaneet haltuumme tämän kallisarvoisen muiston. Olen mainitsematta Teille sen henkilön nimeä, joka meille nyt on niin hyödyllinen. Se seikka, että minulle tähän asti on ollut mahdotonta antaa Teille tietoja itsestämme, ja onnettomuutemme ylenmääräisyys saavat meidät vielä elävämmin tuntemaan hirvittävän eristyneisyytemme. Älköön sitä enää kauan jatkuko! Siihen asti syleilen Teitä ja rakastan Teitä ja tiedätte, että teen sen koko sydämestäni.» Samanlaisen kirjeen hän lähettää Artois’n kreiville. Mutta Jarjayes epäröi yhäti lähteä Pariisista, yhä edelleenkin tuo urhoollinen mies toivoo läsnäolonsa kautta voivansa olla Marie Antoinette’ille hyödyksi. Vihdoin hänen jäämisensä kuitenkin muuttuu järjettömäksi vaaraksi. Vähää ennen lähtöään hän Toulanin välityksellä vielä saa viimeisen kirjeen kuningattarelta: »Voikaa hyvin; koska nyt olette päättänyt matkustaa, pidän parhaimpana, että se tapahtuu heti. Hyvä Jumala, kuinka valitan vaimo-raukkaanne! Ja kuinka onnellinen tulenkaan olemaan, jos pian saamme nähdä toisemme. En milloinkaan ole voiva olla Teille kyllin kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka hirvittävä onkaan tämä sana!»

Marie Antoinette aavistaa, hän tietää, että tämä on viimeinen kerta, jolloin hän voi lähettää tuttavallisen tervehdyksen kaukana oleville ystävilleen: tämä ainoa, kaikkein viimeinen tilaisuus on hänellä käytettävissä. Eikö hänellä ole kenellekään muulle vielä sanottavana muutamaa sanaa, lähetettävänä rakkauden ilmausta kuin näille kahdelle, Provence’in ja Artois’n kreiveille, joita hän ei paljostakaan voi kiittää ja jotka vain veriheimolaisuus määrää veljen testamentin vaalijoiksi? Eikö hänellä todellakaan ole lähetettävänä tervehdystä sille, joka hänelle on kallein maan päällä paitsi hänen lapsiaan, Fersenille, josta hän sanoo, että hän »ei voi elää» ilman tietoja hänestä, jolle hän vielä piiritettyinä olevien Tuileriain helvetistä oli lähettänyt tuon sormuksen, jotta tämä ikuisesti muistaisi häntä? Ja eikö hän nyt tämän viimeisen, kaikkein viimeisen tilaisuuden tarjoutuessa vielä kerran kohottaisi sydäntään hänen puoleensa. Mutta ei: Goguelat’n muistelmat, jotka julkaisevat tuon Jarjayes’in hyvästijätön tarkoin kirjejäljennöksin, eivät sisällä ainoatakaan sanaa Fersenistä, eivät ainoatakaan tervehdystä; meidän tunteemme, joka sisäisen sielunpakon perusteella odottaisi viimeistä viestiä, jää pettyneeksi.

Mutta kuitenkin, tunne on viimeisiltään aina oikeassa. Tosiasiassa Marie Antoinette — kuinka voisikaan olla toisin! — ei viimeisessä yksinäisyydessänsäkään unohtanut rakastettuaan, ja tuo velvollisuudenomainen viesti veljille oli kenties vain tekosyy peittämään varsinaisen viestin, jonka Jarjayes mitä uskollisimmin toimitti perille. On vain niin, että 1823, kun nuo muistelmat ilmestyivät, Fersenin ympärillä jo oli alkanut tuo vaikenemisen salaliitto, jonka tuli jälkimaailmalta salata hänen intiimi suhteensa kuningattareen. Tässäkin tapauksessa byzantilaiset julkaisijat olivat jättäneet pois meille tärkeimmän kirjeen (kuten tavallista Marie Antoinette’in tapauksessa). Vasta vuosisadan jälkeen se tulee päivänvaloon ja osoittaa: kuningattaren intohimoinen tunne ei milloinkaan ollut voimakkaampi kuin näinä hetkinä ennen tuhoa. Ollakseen alati välittömästi liitettynä rakastetun lohtua antavaan muistoon Marie Antoinette oli antanut valmistaa itselleen sormuksen, joka kuninkaallisen liljan asemesta (sellaisen sormuksen hän oli lähettänyt Fersenille) sisälsi Fersenin vaakunan: samoin kuin Fersen kantoi sormessaan kuningattaren tunnusmerkkiä, tämä omassaan kantoi noina erillään olon päivinä ruotsalaisen aatelismiehen vaakunaa; jokaisen katsahduksen omaan käteen täytyi muistuttaa Ranskan kuningatarta etäällä olevasta ystävästä. Ja kun nyt vihdoin tarjoutuu mahdollisuus lähettää hänelle vielä yksi — kuten hän aavistaa viimeinen — rakkauden merkki, hän tahtoo osoittaa Fersenille, että hän tämän sormuksen kanssa on myös säilyttänyt tunteen, jota hän tuntee Ferseniä kohtaan. Hän painaa vaakunan kirjoituksineen kuumaan vahaan ja lähettää jäljennöksen Jarjayes’in mukana Fersenille: ei tarvita sanaakaan tämän lisäksi, tällä merkillä on kaikki sanottuna. »Jäljennöksen, jonka liitän oheen», hän kirjoittaa Jarjayes’ille, »pyydän Teitä jättämään sille tuntemallenne henkilölle, joka viime talvena tuli Brüsselistä luokseni. Sanokaa kyseessä olevalle, ettei tämä tunnussana milloinkaan ole ollut pätevämpi kuin nyt.»

Mutta mitä ilmaisee tuo sinettisormuksen kirjoitus, jonka Marie Antoinette vartavasten oli antanut valmistaa ja joka »ei milloinkaan ole ollut pätevämpi kuin nyt»? Tuossa sinettisormuksessa, johon Ranskan kuningatar oli antanut kaivertaa pienen ruotsalaisen aatelismiehen vaakunan ja jonka hän ainokaisena kaikista miljoonien arvoisista koruistaan vielä vankilassakin säilyttää sormessaan?

Viisi italialaista sanaa muodostaa tunnuksen, ja nuo sanat, jotka vaaksan etäisyydellä kuolemasta ovat todempia kuin milloinkaan, kuuluvat: »Tutto a te mi guida», »Kaikki johtaa minut sinun luoksesi».

Koko kuolemanedellinen intohimo, koko jälleennäkemättömyyden hehku lieskahtaa tästä kuolemaan vihityn mykästä tervehdyksestä vielä kerran mahtavana taivasta kohti, ennenkuin elävä ruumis hajoaa tomuksi, ja tuo etäinen, hän tietää, että tämä sydän sykkii rakkaudesta hänelle viimeiseen hetkeen asti. Tässä hyvästijätön tervehdyksessä on lausuttuna ikuisuuden ajatus, tunteen katoamattomuus on saanut ilmauksensa katoavaisessa. Viimeinen sana tässä suuressa ja vertojaan hakevassa giljotiinin varjostamassa rakkaustragediassa on lausuttu: nyt voi esirippu laskea.

VIIMEINEN YKSINÄISYYS

Tuntuu huojennukselta, kun viimeinen sanottava on sanottu, kun tunne vielä kerran vapaasti saattoi puhjeta esiin. Nyt on helpompi levollisena ja tyynenä odottaa, mitä tuleman pitää. Marie Antoinette on sanonut jäähyväiset maailmalle. Hän ei enää toivo mitään, hän ei enää yritä mitään. Wienin hoviin, liittoutuneiden armeijojen voittoon ei enää ole luottamista, ja sen jälkeen kuin Jarjayes on hänet jättänyt ja uskollinen Toulan kommuunin käskystä on poistettu, hän tietää, ettei koko kaupungissa ole ketään pelastajaa. Kiitos urkkijatar Tisonin kaupunginhallitus on tullut varuilleen vahteihin nähden; jos vapauttamisyritys jo aikaisemminkin oli ollut vaarallinen, olisi se nyt mieletön ja samaa kuin itsemurha.

Mutta on olemassa luonteita, joita juuri vaara vetää salaperäisellä tavalla puoleensa, elämän uhkapelureita, jotka vasta silloin tuntevat voimansa koko täyteläisyyden, kun he uskaltavat mahdotonta, ja joille uhkarohkea seikkailu on olemassaolon ainoa heille soveltuva muoto. Tavallisina aikoina sellaiset henkilöt eivät voi hengittää; liian ikävystyttäväksi käy heille silloin elämä, liian ahtaaksi, liian pelkurimaiseksi jokainen teko, he tarvitsevat mielettömiä tehtäviä huimapäisyydelleen, hurjia ja järjettömiä päämääriä, ja mielettömän, mahdottoman yrittäminen on heidän syvin intohimonsa. Sellainen mies elää tähän aikaan Pariisissa, hänen nimensä on paroni de Batz. Niin kauan kuin kuningasvalta oli loistossa ja kunniassa, pysytteli tämä rikas aatelismies ylpeänä taka-alalla; mitä varten hän olisi tehnyt kumarruksia saadakseen aseman, elinkoron? Vasta vaara houkuttelee hänestä esiin seikkailijan. Vasta silloin, kun kaikki hylkäävät tuomitun kuninkaan, tämä kuningasuskollisuuden don Quijote heittäytyy mielettömän sankarillisena taisteluun pelastaakseen hänet. On itsestään selvää, että tämä huimapää koko vallankumouksen ajan pysyy kaikkein vaarallisimmalla paikalla: käyttäen tusinoittain vieraita nimiä hän piileksii Pariisissa taistellakseen yksin ja nimettömänä vallankumousta vastaan. Hän uhraa koko omaisuutensa lukemattomiin yrityksiin, joista tähän asti hurjin on ollut se, että hän Ludvig XVI:ta vietäessä mestattavaksi yht’äkkiä hypähtää esiin kahdeksankymmenentuhannen aseistetun ihmisen keskeltä, heiluttaa sapeliaan ja huutaa kuuluvalla äänellä: »Tänne kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!» Mutta kukaan ei liity häneen. Koko Ranskassa ei kukaan ole niin järjettömän rohkea, että yrittäisi kirkkaassa päivänvalossa riistää kokonaisen kaupungin, kokonaisen armeijan käsistä yksityisen miehen. Ja niin paroni de Batz kätkeytyy jälleen ihmisvilinään, ennenkuin vahdit ovat ehtineet tointua hämmästyksestään. Mutta tämä epäonnistuminen ei ole tehnyt häntä toivottomaksi, ja hän varustautuu ylittämään oman tekonsa ryhtymällä kuninkaan teloituksen jälkeen heti mielikuvituksellisen rohkeaan suunnitelmaan kuningattaren pelastamiseksi.

Parooni de Batz on tuntijan silmällä huomannut vallankumouksen heikon kohdan, sen sisimmän, salaisen myrkyn idun, jonka Robespierre hehkuvalla raudalla koettaa polttaa pois: alkavan lahjomisjärjestelmän. Poliittisella mahdillaan vallankumoukselliset ovat saavuttaneet valtionvirkoja, ja kaikkiin valtionvirkoihin takertuu kulta, tuo vaarallinen syövytysaine, joka tarttuu sieluihin kuin ruoste teräkseen. Köyhälistöoliot, pikkueläjät, joilla ei milloinkaan ole ollut käsissään suuria summia, käsityöläiset, kirjurit ja tähän asti ammattia vailla olleet agitaattorit saavat nyt äkkiä hoidettavakseen jättiläissummia hoitaessaan sotahankintoja, ostaessaan elintarpeita, myydessään emigranttien omaisuuksia ilman valvontaa, eikä kovinkaan monella ole sellaista catolaista lujuutta, että he voisivat kestää näin tarjoutuvat suunnattomat houkutukset. Mielialan ja liiketoimien kesken muodostuu hämäriä yhteyksiä, tehtyään palveluksia tasavallalle monet hurjimmista vallankumouksellisista tahtovat nyt ansaita huimasti tasavallan kustannuksella. Tähän lahjottavien karppilammikkoon, jossa jokainen ahnaana vaanii saalistaan, paroni de Batz päättäväisenä viskaa onkensa kuiskaten taikasanan, joka yhtä paljon nykyään kuin silloinkin huumaa mielet, sanan: »miljoona». Miljoona kaikille niille, jotka auttavat toimittamaan kuningattaren pois Temple’istä! Sellaisella rahasummalla voidaan räjäyttää paksuimmatkin vankilan muurit, sillä paroni de Batz ei Jarjayes’in tavoin työskentele toisen asteen apureilla, lampunsytyttäjillä ja yksityisillä sotilailla, vaan hän suuntaa ponnistuksensa rohkeasti ja päättävästi itse keskukseen: hän ei osta alempia virkailijoita, vaan valvontajärjestelmän pääelimet, ennen kaikkea kaupunginneuvoston tärkeimmän miehen, entisen limonadikauppiaan Michonis’n, jonka alaisena kaikkien vankiloiden, siis myös Temple’in tarkastus on. Hänen toisena vetonaan on koko piirin sotilaallisen johtajan, Corteyn lahjominen. Siten tällä kaikkien virastojen ja poliisilaitoksen yötä päivää vangitsemismääräyksellä etsimällä rojalistilla on käsissään sekä, siviiliviranomaiset että Temple’in sotilaallinen valvonta, ja hän voi hyvin suojattuna käydä käsiksi tehtäväänsä samaan aikaan kuin konventissa ja turvallisuusvaliokunnassa pidetään jyriseviä puheita »katalaa Batzia» vastaan.

Tällaiseen rautahermoiseen kylmäverisyyteen laskelmissa ja lahjomisissa mestarivehkeilijä paroni de Batz kuitenkin samalla yhdistää hehkuvan henkilökohtaisen rohkeuden. Hän, jota sadat urkkijat ja kätyrit epätoivoisina ajavat takaa kautta koko maan — turvallisuusvaliokunta tietää jo, että hän tekee suunnitelman toisensa jälkeen tasavallan tuhoamiseksi —, kirjoittautuu tavallisena sotilaana, Forguet-nimisenä, Temple’in vahtikomppaniaan henkilökohtaisesti tarkastaakseen maastoa. Kivääri olalla, kansalliskaartilaisen likaisissa ja rähjäisissä vaatteissa tuo upporikas ja hemmoiteltu ylimys suorittaa toisten sotilasten kanssa halpaa vahtipalvelusta kuningattaren ovien edustalla. Onnistuiko hänen tunkeutua itsensä Marie Antoinette’in luo, ei ole tunnettua, eikä tämä ollutkaan hänen varsinaiselle suunnitelmalleen tarpeellista, sillä Michonis, jonka tuli saada runsas osuutensa miljoonasta, epäilemättä antoi itse tiedon kuningattarelle. Samaan aikaan keinotellaan lahjotun sotilaskomendantti Corteyn myötävaikutuksella yhä useampia paronin kätyreitä vahtikomppaniojen miehistön joukkoon. Siten syntyy lopulta eräs maailmanhistorian hämmästyttävimpiä ja epätodennäköisimpiä tilanteita: määrättynä päivänä, 1793, keskellä vallankumouksellista Pariisia, vartioivat koko Temple’in piiriä, johon ei kukaan asiaankuulumaton saa astua ilman kaupunginhallinnon lupaa, ja sen sisäpuolella Marie Antoinette’ia, pannaanjulistettua, vangittua Ranskan kuningatarta, yksinomaan tasavallan viholliset, pataljoona valepukuisia rojalisteja, ja heidän johtajanaan on konventin ja turvallisuusvaliokunnan sadoilla päätöksillä ja vangitsemismääräyksillä vainoama paroni de Batz: hurjempaa, uhkarohkeampaa juonta ei yhdenkään runoilijan mielikuvitus ole keksinyt.

Vihdoin Batzin mielestä aika on kypsynyt ratkaisevan kaappauksen toimeenpanemiseen. On tullut yö, josta teon onnistuessa voisi tulla maailmanhistorian unohtumattomimpia ja merkitsevimpiä, sillä tänä yönä on Ranskan uusi kuningas, Ludvig XVII ainiaaksi kuljetettava pois vallankumouksen valtapiirin ulottuvilta. Tänä yönä paroni de Batz ja kohtalo heittävät arpaa tasavallan menestymisestä tai turmiosta. Tulee ilta, alkaa hämärtää, kaikki on valmiina yksityiskohtiaan myöten. Pihalle marssii lahjottu Cortey sotilasosastoineen, hänen mukanaan salaliiton johtaja, paroni de Batz. Cortey jakaa miehistön siten, että juuri ratkaisevat uloskäytävät ovat yksinomaan paroni de Batzin värväämien rojalistien käsissä. Samalla kertaa toinen lahjottu, Michonis, on ottanut osalleen valvonnan huoneissa ja jo varustanut sotilasviitoilla Marie Antoinette’in, madame Elisabethin ja Marie Antoinette’in tyttären. Keskiyön aikaan tulee näiden kolmen sotilaslakit silmillä, kivääri olalla tavallisen patrullin tapaan muutamien toisten valekansalliskaartilaisten kanssa Corteyn johdolla marssia Temple’istä pieni dauphin keskellään. Kaikki näyttää turvatulta, suunnitelma on pienimpiä yksityiskohtiaan myöten selvä. Koska Corteyllä kaartin komendanttina on oikeus milloin hyvänsä avata suuret portit patrulleilleen, on miltei epäilemätöntä, että hänen henkilökohtaisesti johtamansa joukko-osasto on häiritsemättä pääsevä kadulle. Kaikesta muusta on huolehtinut mestarivehkeilijä Batz, joka väärällä nimellä omistaa maatalon Pariisin lähettyvillä, talon, jonne ei milloinkaan poliisi ole tunkeutunut: lähinnä tänne aiotaan piilottaa kuninkaallinen perhe muutamiksi viikoiksi ja ensimmäisen turvallisen tilaisuuden tarjoutuessa viedä yli rajan. Sitäpaitsi on kadulle sijoitettu pari urheata, päättäväistä nuorta rojalistia kummallakin kaksi pistoolia taskussa pidättämään takaa-ajajia hälytyksen varalta. Niin mielettömän uhkarohkealta kuin suunnitelma tuntuukin, on se pikkuseikkoja myöten läpiajateltu ja oikeastaan jo suoritettu.

Kello on lähes yksitoista. Marie Antoinette ja hänen seuralaisensa ovat valmiina minä hetkenä hyvänsä seuraamaan vapauttajia. He kuulevat patrullin kovin askelin astelevan alhaalla edestakaisin, mutta tämä vartiointi ei heitä peloita, sillä he tietävät, että tämän sanskylottiunivormun alla sykkivät liittolaissydämet. Michonis odottaa vain paroni de Batzin merkkiä. Silloin äkkiä — mitä on tapahtunut? He hytkähtävät pelästyneinä — kuuluu kovaa kolkutusta vankilan portilta. Kaiken epäluulon välttämiseksi tulija päästetään heti sisään. Se on suutari Simon, tuo rehellinen, lahjomaton vallankumousmies, kaupunginhallituksen jäsen, joka kiihtyneenä syöksyy sisään vakuuttautuakseen, ettei kuningatarta vielä ole viety pois. Muutamia tunteja aikaisemmin muuan santarmi on tuonut hänelle kirjelippusen, että Michonis täksi yöksi suunnittelee petosta, ja hän on heti ilmoittanut tämän tärkeän tiedon kaupungin valtuutetuille. Nämä eivät oikein ota uskoakseen niin romanttista juttua; hehän päivittäin saavat vastaanottaa satoja ilmiantoja. Ja edelleen, kuinka sellainen olisi mahdollista: Eikö Temple’iä vartioi 280 miestä ja eivätkö sitä valvo luotettavimmat komissaarit? Mutta oli miten oli, he antavat joka tapauksessa Simonille tehtäväksi tänä yönä Michonisin asemesta kontrolloida Temple’in sisähuoneet. Heti kun Cortey näkee hänen tulevan, hän tietää, että kaikki on hukassa. Kaikeksi onneksi Simon ei vähääkään aavista hänessä salaliittolaisten auttajaa. »Koska sinä olet täällä, olen rauhallinen», hän sanoo hänelle toverillisesti ja lähtee Michonisin luo torniin.

Paroni de Batz, joka näkee koko suunnitelmansa ajautuvan karille tämän yhden epäluuloisen miehen vuoksi, harkitsee sekunnin verran: Eikö hänen vielä olisi riennettävä nopeasti Simonin jälkeen ja oikeaan aikaan lävistettävä hänen päänsä pistoolinluodilla? Mutta siinä ei olisi paljoakaan järkeä. Sillä laukauksen täytyisi kutsua koko muu vahtimiehistö paikalle, ja sitäpaitsi täytyy heidän joukossaan muutenkin olla kavaltaja. Kuningatar ei enää ole pelastettavissa: jokainen väkivallanteko saattaisi tarpeettomasti hänen henkensä vaaranalaiseksi. Nyt on vain edes saatava ehein nahoin Temple’istä ulos ne, jotka valepukuisina ovat sinne hiipineet. Cortey, joka niinikään on joutunut kovan ahdistuksen valtaan, muodostaa nopeasti salaliittolaisista patrullin. Tämä marssii mukanaan paroni de Batz rauhallisesti Temple’in pihalta kadulle: salaliittolaiset ovat pelastuneet, kuningatar jätetty oman onnensa nojaan.

Tällä välin Simon on vihastuneena vetänyt tilille Michonisin; hänen tulee heti saapua vastaamaan kaupunginhallituksen eteen. Michonis, joka nopeasti on toimittanut pois valepukunsa, Pysyy järkähtämättömänä. Vastaansanomatta hän seuraa vaarallista miestä vaarallisen tuomioistuimen eteen. Mutta merkillistä kyllä suhtaudutaan siellä Simoniin jokseenkin kylmäkiskoisesti. Tosin ylistetään hänen isänmaallista mielenlaatuaan, hänen hyvää tahtoaan ja hänen valppauttaan, mutta annetaan kelpo Simonin selvästi ymmärtää, että hän on nähnyt aaveita. Kaupunginhallitus ei näköjään ota vakavalta kannalta koko salaliittoa.

Todellisuudessa — ja tämä antaa meidän katsahtaa syvälle politiikan umpisokkeloihin — kaupunginvaltuutetut ottivat tämän pakoyrityksen erittäin vakavalta kannalta ja varoivat vain antamasta siitä kuulua mitään. Tämän osoittaa erittäin merkillinen asiakirja, jossa yhteishyvän valiokunta nimenomaan käskee julkista syyttäjää Marie Antoinette’in oikeudenkäynnissä salaamaan kaikki yksityiskohdat siinä suuressa, Simonin tyhjäksitekemässä suunnitelmassa, jossa Batz ja hänen kätyrinsä olivat osallisina. Oli vain puhuttava pakoyrityksen tosiasiasta mainitsematta yksityiskohtia: kaupunginneuvosto pelkäsi antaa maailman tietää, kuinka syvälle lahjonta jo oli myrkyttänyt sen parhaimmat miehet, ja siten vuosikausiksi muuan maailmanhistorian draamallisimmista ja hämmästyttävimmistä välikohtauksista jäi tuntemattomaksi.

Mutta joskaan kaupunginneuvosto pelästyen näennäisesti luotettavimpien virkamiestensä lahjottavuudesta ei uskalla julkisesti ryhtyä oikeudenkäyntiin paon auttajia vastaan, se päättää nyt käydä asioihin lujemmin käsiksi ja tehdä tällaiset yritykset mahdottomiksi tuolle rohkealle naiselle, joka masentumatta, taipumattoman sydämensä uhmalla yhä uudelleen taistelee vapautensa puolesta. Ensi töiksi erotetaan virasta epäluulonalaiset komissaarit, ennen kaikkea Toulan ja Lepître, ja Marie Antoinette’ia vartioidaan kuin rikoksentekijää. Kello yksitoista yöllä Hébert, häikäilemättömin kaupunginvaltuutetuista, ilmestyy Marie Antoinette’in ja madame Elisabethin luo, jotka kaikessa rauhassa ovat aikoja sitten menneet levolle ja käyttää mitä perusteellisimmin hyväkseen kommuunin käskyä tarkastaa »mielin määrin» huoneet ja henkilöt. Kello neljään asti aamulla pengotaan jokaista huonetta, jokaista vaatekappaletta, jokaista laatikkoa ja jokaista huonekalua.

Tämän tutkimuksen tulos jää kuitenkin harmillisen vähäiseksi — punanahkainen lompakko, jossa on pari merkityksetöntä osoitetta, lyijykynänpidin ilman lyijykynää, palanen sinettilakkaa, kaksi pienoismuotokuvaa ja muita muistoesineitä, vanha Ludvig XVI:n hattu. Etsinnät uudistetaan, mutta aina ilman raskauttavaa tulosta. Marie Antoinette, joka koko vallankumousajan jatkuvasti on heti polttanut kaiken kirjoitetun, jottei tarpeettomasti panisi alttiiksi ystäviään ja auttajiaan, ei tälläkään kertaa anna tutkintoviranomaisille vähintäkään syytöksen aihetta. Harmistuneena siitä, ettei se voi saada kylmäveristä vastustajatarta kiinni mistään todistettavasta rikoksesta ja toiselta puolen vakuuttuneena, ettei tämä ole luopuva salakähmäisistä ponnistuksistaan, kaupunginneuvosto päättää haavoittaa naista siihen kohtaan, missä hän on arin: äidintunteeseen. Tällä kertaa isku osuu suoraan hänen, sydämeensä. Heinäkuun 1 päivänä, muutamia päiviä salaliiton paljastumisen jälkeen, yhteishyvän valiokunta tekee kaupunginneuvoston esityksestä päätöksen, että nuori dauphin, Louis Capet, on erotettava äidistään ja sijoitettava Temple’in kaikkein varmimpaan huoneeseen ilman minkäänlaista mahdollisuutta olla yhteydessä hänen kanssaan eli, selvemmin ja julmemmin sanottuna: riistettävä äidiltä. Kasvattajan valinta annetaan kaupunginneuvoston tehtäväksi, ja tämä päättää, ilmeisesti kiitollisena Simonin valppaudesta, asettaa kasvattajaksi tämän suutarin, koska hän on luotettavin ja koetelluin, yhtä vähän rahalla kuin tunteellisuudella ja hentomielisyydelläkään järkytettävissä oleva sanskylotti. Nyt ei Simon, yksinkertainen, suora, karkea rahvaanmies, aito ja todellinen proletaari, suinkaan ollut sellainen inhottava juoppo ja verenhimoinen sadisti, miksi rojalistit ovat hänet valheellisesti esittäneet; mutta kuitenkin, mikä kammottava kasvattajan valinta! Sillä tämä mies ei elinaikanaan ole todennäköisesti milloinkaan lukenut kirjaa, hänellä ei ole, kuten ainoa häneltä säilynyt kirje osoittaa, edes kaukaisinta aavistustakaan oikeinkirjoituksen alkeista: hän on rehellinen sanskylotti, ja tämä näyttää 1793 jo riittävältä edellytykseltä mihin virkaan hyvänsä. Vallankumouksen henkinen taso on jyrkässä kaaressa alentunut kuuden kuukauden kuluessa siitä lähtien, kun vielä kansalliskokouksessa ajateltiin Ranskan kruununperillisen kasvattajaksi Condorcet’ta, tuota hienoa suurta kirjailijaa, »Progrès de l’esprit humain» [Ihmishengen kehitys, edistyminen] kirjan tekijää. Verrattuna suutari Simoniin on erotus hirvittävä. Mutta noista kolmesta sanasta »vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys» vapauden käsite on valvontavaliokunnan asettamisen jälkeen ja veljeyden vapaus giljotiinin käytäntöön tulemisen jälkeen joutunut yhtä suuren arvonalennuksen alaiseksi kuin assignaatit; ainoastaan tasa-arvoisuuden, tai pikemminkin väkivaltaisen yhtäläistyttämisen ajatus vallitsee vallankumouksen viimeistä, radikaalista ja väkivaltaista vaihetta. Tällä toimenpiteellä ilmaistaan tietoisesti tarkoitus, ettei nuorta dauphinia ole kasvatettava sivistyneeksi, eipä edes kultivoiduksi ihmiseksi, vaan että hänen tulee henkisesti pysyä alimman, sivistymättömimmän kansanluokan tasolla. Hänen tulee täydelleen unohtaa syntyperänsä ja siten tehdä muille helpommaksi sen unohtaminen.

Tästä konventin päätöksestä, riistää Marie Antoinette’in äidillisestä huolenpidosta hänen lapsensa, hän itse ei aavista mitään, kun puoli kymmeneltä illalla kuusi kaupungin lähettilästä kolkuttaa Temple’in porteille. Julmien, äkillisten yllätysten menetelmä kuuluu Hébert’in rankaisujärjestelmään. Aina nämä hänen tarkastuksensa suoritetaan äkkiyllätyksinä myöhään yöllä ja ilman edelläkäypää tiedoksiantoa. Lapsi on aikoja sitten viety vuoteeseen, kuningatar ja madame Elisabeth ovat vielä valveilla. Kaupunginvirkailijat astuvat huoneeseen, epäluuloisena nousee kuningatar seisomaan; vielä ei ainoakaan näistä yöllisistä käynneistä ole tuonut hänelle mukanaan muuta kuin nöyryytystä tai huonoja viestejä. Tällä kertaa kaupunginvirkailijat itsekin näyttävät hieman nolostuneilta. On raskas tehtävä heille, jotka suurimmaksi osaksi itse ovat perheenisiä, ilmoittaa äidille yhteishyvänvaliokunnan käskeneen, että hänen täytyy heti, ilman mitään ulkonaista aihetta ja saamatta kunnolleen sanoa jäähyväisiä lapselleen, luovuttaa ainoa poikansa ikiajoiksi vieraiden hoivaan.

Niistä näytelmistä, joita tuona yönä esitettiin epätoivoisen äidin ja kaupunginviranomaisten välillä, ei meillä ole muuta kertomusta kuin tuo ylen epäluotettava ainoan silminnäkijän, Marie Antoinette’in tyttären selostus. Onko totta, että, kuten myöhempi Angoulème’in herttuatar väittää, Marie Antoinette kyynelsilmin rukoili näitä virkamiehiä, jotka kuitenkin vain suorittivat virkatehtäväänsä, jättämään hänelle lapsen? Että hän huusi heille, että he saivat mieluummin tappaa hänet itsensä kuin riistää häneltä pojan? Että virkamiehet (tämä kuulostaa epätodennäköiseltä, sillä siihen heitä ei ollut käsketty) olisivat uhanneet enempää vastarintaa tehtäessä tappaa lapsen ja pienen prinsessan, ja vihdoin tuntikausia kestäneen käsikähmän jälkeen väkivallalla olisivat raahanneet mukanaan kirkuvan, nyyhkyttävän lapsen? Virallinen selonteko ei tiedä siitä mitään; itse puolestaan virkamiehet kaunistellen tiedoittavat: »Ero tapahtui kaikin tunteenpurkauksin, mitkä olivat sellaisina hetkinä odotettavissa. Kansan edustajat osoittivat kaikkea sitä huomaavaisuutta, mikä oli saatettavissa sopusointuun heidän velvollisuutensa ankaruuden kanssa.» Tässä on siis selonteko selontekoa vastaan, puolue puoluetta vastaan, ja missä puolueella on sananvuoro, siellä puhuu harvoin totuus. Mutta yksi asia ei ole epäiltävissä: Tämä väkivaltainen ja tarpeettoman julma erottaminen pojasta oli kenties raskain hetki Marie Antoinette’in elämässä. Tähän vaaleaveriseen, vallattomaan, varhaiskypsään lapseen äiti oli erikoisesti kiintynyt; tämä poika, josta hän tahtoi kasvattaa kuninkaan, yksin teki lörpöttävällä iloisuudellaan, uteliaalla kyselyhalullaan yksinäisessä tyrmässä vietetyt hetket vielä siedettäviksi äidille. Epäilemättä poika oli lähempänä hänen sydäntään kuin tytär, joka ollen juro, synkkä, epäystävällinen luonne, henkisesti hidas ja joka suhteessa mitätön, tarjosi Marie Antoinette’in alati eloisalle hellyydelle vähemmän virikettä kuin tämä kaunis, hento ja merkillisen valpas poikanen, joka niin mielettömän kovalla ja raa’alla tavalla nyt ainaiseksi riistetään häneltä. Sillä vaikkakin dauphin edelleenkin saa asua Temple’in korttelissa, vain muutamia metrejä Marie Antoinette’in tornista, ei kaupunginneuvoston anteeksiantamaton muodollisuus salli äidin vaihtaa ainoatakaan sanaa lapsensa kanssa; yksinpä silloinkin, kun hän kuulee pojan olevan sairaana, häneltä evätään käynti hänen luonaan: kuin ruton saastuttamana pidetään häntä pojastaan eristettynä. Eipä edes — siinä toinen järjetön julmuus — hän saa puhua hänen merkillisen kasvattajansa, suutari Simonin kanssa, hän ei saa tiedustella poikansa vointia; mykkänä ja avuttomana äidin täytyy alistua siihen, että hän tietää lapsensa hengittävän samaa ilmaa kuin hän itse, mutta ei voi häntä tervehtiä eikä olla hänen kanssaan missään muussa kosketuksessa kuin sisäisen tunteen, jota ei mikään käsky voi estää.

Vihdoin Marie Antoinette vähäiseksi riittämättömäksi lohdutuksekseen huomaa, että tornin yhdestä pikkuisesta porrasikkunasta kolmannesta kerroksessa voi nähdä sen osan pihamaata, missä dauphin usein leikkii. Ja siinä seisoo nyt tuntikausia ja lukemattomia kertoja turhaan tuo kovia kokenut nainen, joka kerran oli koko valtakunnan kuningatar, odottaen, voisiko hän varkain (vartijat ovat armahtavaisia) vankilansa pihassa aivan ohimennen huomata rakastetun vaalean hahmon ääriviivat. Lapsi, joka ei aavista, että hänen äitinsä katse usein kyynelten samentamana, ristikkoikkunasta seuraa jokaista hänen liikettään, leikkii iloisena ja huolettomana (mitä tietää 9-vuotias lapsi kohtalostaan?). Poika on nopeasti, aivan liian nopeasti mukautunut uuteen ympäristöönsä, hän on iloisessa temmellyksessään unohtanut, kenen lapsi hän on ja mikä on hänen sukuperänsä ja nimensä. Rohkeasti ja äänekkäästi hän laulaa merkitystä aavistamatta »Carmagnole’ia» ja »Ça ira’ta», mitkä Simon ja tämän toverit hänelle ovat opettaneet; hänellä on päässään sanskylottien punainen myssy ja hän on siitä huvitettu, hän kujeilee sotilasten kanssa, jotka vartioivat hänen äitiään, — tätä lasta eivät äidistä enää erota vain kiviset muurit, vaan sisäisesti erottaa hänet jo kokonainen uusi maailma. Ja kuitenkin, äidin sydän lyö yhä uudestaan voimakkaana ja riemullisena, kun hän näkee lapsensa, jota hän nyt voi syleillä vain katseillaan, ei enää käsivarsillaan, leikkivän niin iloisena ja huolettomana, sillä mitä tuosta raukasta on tuleva? Eikö Hébert, jonka kurjiin käsiin konventti on säälimättömänä kuningattaren luovuttanut, jo ole kirjoittanut häväistyslehteensä, »Père Duchesne’iin», uhkaavia sanoja: »Kansakunta parka, tämä pieni pojanvintiö on ennemmin tai myöhemmin tuleva sinulle kohtalokkaaksi; kuta lystillisempi hän nyt on, sitä vaarallisemmaksi hän on tuleva. Tämä pieni käärme ja hänen sisarensa olisi pantava heitteelle autiolle saarelle; hänestä on mistä hinnasta hyvänsä päästävä. Sitäpaitsi, mitä merkitsee lapsi, kun kyseessä on tasavallan paras?»

Mitä merkitsee lapsi? Ei paljoakaan Hébertille, sen tietää äiti. Sen tähden häntä värisyttää joka päivä, jona hän ei näe lemmikkiään pihalla. Sentähden hän myös vapisee aina voimattomasta raivosta, kun tämä hänen verivihollisensa astuu hänen huoneeseensa, tuo mies, jonka neuvosta lapsi on häneltä riistetty ja joka sillä on tehnyt halpamaisimman rikoksen siveellisen maailman piirissä: harjoittanut tarpeetonta julmuutta voitettua kohtaan. Se seikka, että vallankumous luovutti kuningattaren juuri Hébertin, tuo Thersiteensä käsiin, on synkkä lehti sen historiassa, lehti, jonka mieluimmin sivuuttaa. Sillä puhtainkin aate muuttuu alhaiseksi ja pieneksi, niin pian kuin se antaa pienille ihmisille vallan tehdä nimessään epäinhimillisiä tekoja!

Pitkiä ovat nyt tunnit ja pimeämmiltä tuntuvat tornin ristikkoikkunaiset huoneet, sen jälkeen kuin lapsen nauru ei niitä enää kirkasta. Ei yksikään ääni, ei yksikään viesti tule enää ulkoapäin, viimeiset auttajat ovat hävinneet, etäiset ystävät ovat saavuttamattoman kaukana. Kolme yksinäistä naista istuu yhdessä, päivän toisensa jälkeen: Marie Antoinette, hänen pieni tyttärensä ja madame Elisabeth; heillä ei pitkiin aikoihin enää ole ollut mitään kerrottavaa toisilleen, he eivät enää osaa toivoa eivätkä ehkä kenties enää pelätäkään. Vaikka tulee kevät ja jo kesäkin, he tuskin enää menevät alas pieneen puutarhaan, suuri väsymys tekee heidän jäsenensä raskaiksi. Jotakin sammuu myös näinä äärimmäisen koettelemuksen viikkoina kuningattaren kasvoissa. Jos katselee sitä Marie Antoinette’in kuvaa, jonka joku tuntematon maalari tänä kesänä on valmistanut, tuskin voi tuntea siinä samaksi tuon entisen paimennäytelmien kuningattaren, rokokoon jumalattaren, tuskin myöskään sen ylpeänä ja pystypäisenä taistelevan, majesteetillisen naisen, mikä Marie Antoinette vielä oli ollut Tuilerioissa. Tämän kömpelön muotokuvan nainen, leskenhuntu harmaantuneilla hiuksillaan, on kolmestakymmenestäkahdeksasta ikävuodestaan huolimatta — hän on kärsinyt liian paljon — jo vanha nainen. Kerran niin vallattomien silmien säkenöinti ja eloisuus on sammunut, veltosti riippuvin käsin hän istuu siinä suuren väsymyksen vallassa, valmiina noudattamaan mielellään ja vastaansanomatta jokaista kutsua, vaikka se veisi tuhoonkin. Hänen kasvojensa entinen sulo on väistynyt hiljaisen surumielisyyden tieltä, levottomuus suuren välinpitämättömyyden. Kaukaa nähtynä Marie Antoinette’in kuvaa voisi pitää priorittaren, abbedissan kuvana, naisen, jolla ei enää ole mitään maallisia ajatuksia, joka ei toivo enää mitään maailmalta, joka ei enää elä tätä, vaan jo toista elämää varten. Siinä ei enää huomaa mitään kauneutta, ei enää rohkeutta, ei enää voimaa: ei muuta kuin suuren, äänettömänä kärsivän välinpitämättömyyden. Kuningatar on luopunut asemastaan, nainen toiveistaan; vain väsynyt, raukea matroona kohottaa sinisen kirkkaan katseensa, jota ei enää mikään kykene hämmästyttämään eikä peloittamaan.

Marie Antoinette ei enää pelästykään, kun muutamia päiviä myöhemmin kello kahdelta aamulla jälleen kova kolkutus kuuluu hänen oveltaan. Mitä voi maailma vielä tehdä hänelle, sen jälkeen kuin häneltä on otettu mies, lapsi, rakastettu, kruunu, kunnia, vapaus? Hän nousee rauhallisena, pukeutuu ja päästää sisään komissaarit. He lukevat konventin päätöksen, joka määrää, että leski Capet on siirrettävä Conciergerie’hin, koska häntä vastaan on nostettu syyte. Marie Antoinette kuuntelee rauhallisena eikä vastaa mitään. Hän tietää, että vallankumoustuomioistuimen syytös merkitsee tuomiota ja Conciergerie ruumishuonetta. Mutta hän ei rukoile, hän ei riitele vastaan, hän ei pyydä lykkäystä. Hän ei vastaa ainoatakaan sanaa näille ihmisille, jotka sellainen ilmoitus mukanaan murhamiesten tavoin yllättävät hänet keskellä yötä. Tyynenä hän antaa tutkia vaatteensa ja antaa ottaa itseltään pois kaiken, mitä hänellä on taskuissaan. Vain nenäliinan hän saa pitää ja pienen pullon sydäntä vahvistavaa lääkettä. Sitten hänen täytyy vielä kerran — kuinka usein onkaan hän sen jo tehnyt — sanoa jäähyväiset, tällä kertaa kälylleen ja tyttärelleen. Hän tietää, että tämä hyvästijättö on viimeinen. Mutta maailma on jo totuttanut hänet jäähyväisiin.

Taakseen katsomatta, pystypäisenä ja lujana Marie Antoinette kulkee asuinhuoneensa ovelle ja hyvin nopeasti alas portaita. Kaiken avunannon hän torjuu luotaan, oli tarpeetonta antaa hänen pitää pullo väkevine essensseineen sen varalta, että hänen voimansa pettäisivät: hän on jo itse tullut voimakkaaksi sisältäpäin. Raskain on jo aikoja sitten kestetty: ei mikään voi enää olla pahempaa kuin näiden viimeisten kuukausien elämä. Nyt tulee helpompi: kuolema. Hän melkein rientää sitä kohti. Niin nopeasti hän kiirehtii pois tästä kauhistavien muistojen vankilasta, että hän — kenties kyynelet samentavat hänen silmiään — unohtaa kumartua kulkiessaan matalasta ulkoportista ja lyö otsansa rajusti kovaan hirteen. Huolestuneina rientävät seuralaiset hänen luokseen ja kysyvät, koskiko häneen. »Ei», hän vastaa rauhallisena, »nyt ei mikään minuun enää voi koskea.»

CONCIERGERIE

Eräs toinenkin nainen on tänä yönä herätetty, madame Richard, Conciergerien taloudenhoitajan vaimo. Myöhään illalla on hänelle yht’äkkiä annettu tehtäväksi asettaa Marie Antoinette’ille kuntoon selli; herttuoiden, ruhtinasten, kreivien, piispojen, porvarien, kaikensäätyisten uhrien jälkeen tulee nyt myös Ranskan kuningatar ruumishuoneeseen. Madame Richard pelästyy. Sillä yhä edelleenkin herättää kansan naisessa sana »kuningatar» syvää kunnioitusta, kuin valtavan kellon kumahdus. Kuningatar, kuningatar hänen kattonsa alla! Heti madame Richard valitsee vuodevaatteidensa joukosta hienoimmat ja valkoisimmat liinavaatteet; kenraali Custine’in, Mainzin valloittajan, jonka pään yläpuolella niin ikään mestauskirves riippuu, täytyy siirtyä pois ristikkoikkunaisesta sellistään, joka muinoin on ollut neuvoshuoneena; kiireesti laitetaan tuo synkkä huone kuntoon kuningatarta varten. Kokoonkäännettävä rautasänky, kaksi patjaa, kaksi olkituolia, päänalus, kevyt peite, sitten vielä pesumalja ja kostealla seinällä vanha matto: sen enempää hän ei uskalla antaa kuningattarelle. Ja sitten he kaikki odottavat ikivanhassa, puoleksi maanalaisessa kivitalossa.

Kello kolmelta aamulla ajavat kolisten paikalle vaunut. Ensiksi astuu santarmeja soihtu kädessä pimeään käytävään, sitten ilmestyy — tuo liukas mies on onnellisesti pelastunut Batzin jutusta ja saanut pitää virkansa vankiloiden ylitarkastajana — limonadikauppias Michonis, hänen takanaan lepattavassa valossa kuningatar seurassaan pieni koiransa, joka ainoana elollisena olentona saa seurata häntä vankilaan. Myöhäisen hetken vuoksi — ja lisäksi, olisihan ilveilyä teeskennellä, ettei Conciergeriessä tiedettäisi, kuka Marie Antoinette, Ranskan kuningatar, on — säästetään häneltä tavallinen kansliaan ilmoittautumisen muodollisuus, ja hänen sallitaan heti mennä levolle selliinsä. Emännöitsijän palvelustyttö, muuan nuori, köyhä raukka maaseudulta, Rosalie Lamorlière, joka ei osaa kirjoittaa ja jota meidän kuitenkin on kiittäminen kuningattaren seitsemänkymmenenseitsemän viimeisen päivän todenmukaisimmista ja vaikuttavimmista kuvauksista, hiipii aivan järkyttyneenä kalpean, mustiin puetun naisen jäljessä ja tarjoutuu auttamaan häntä riisuutumisessa. »Kiitän sinua, lapseni», vastaa kuningatar, »kun minulla ei enää ole ketään, autan itse itseäni.» Ensiksi hän ripustaa kellonsa seinässä olevaan naulaan, voidakseen mitata ajan kulkua, tuon lyhyen hänelle suodun ja kuitenkin loputtoman ajan. Hän riisuutuu ja paneutuu vuoteeseen. Santarmi ladattuine kivääreineen astuu huoneeseen, ovi sulkeutuu. Suuren tragedian viimeinen näytös on alkanut.

Conciergerie on — se tiedetään Pariisissa ja koko maailmassa — vaarallisimpien poliittisten rikollisten erikoisvankila; merkintää sen nimiluetteloon voidaan huoleti pitää kuolintodistuksena. Saint-Lazare’ista, Carmesista, Abbayesta ja kaikista muista vankihuoneista palataan vielä kerran takaisin maailmaan, Conciergerie’sta ei milloinkaan tai aivan tavattoman harvinaisissa tapauksissa. Marie Antoinette’in ja yleisön täytyy siis uskoa (ja se on tarkoituskin), että siirtäminen ruumishuoneeseen jo on kuolemantanssin ensimmäinen jousenveto. Todellisuudessa konventti ei ollenkaan vielä ajattele tehdä kovin pikaista loppua kuningattaresta, tuosta kallisarvoisesta panttivangista. Tämän uhkaavan siirtämisen Conciergeriehin tulee olla vain ruoskaniskuna Itävallan kanssa käydyille, hitaasti edistyville vaihtoneuvotteluille, uhkaava »kiiruhtakaa» -ele, poliittinen painostuskeino; mutta todellisuudessa annetaan konventissa äänekkäästi julkitoitotetun syytöksen levätä rauhassa. Vielä kolme viikkoa tuon pateettisen »kuoleman esihuoneeseen» siirtämisen jälkeen, johon tietysti kaikissa ulkomaisissa sanomalehdissä (ja sitä halusikin yhteishyvän valiokunta) vastataan kauhistuksen huudoilla, ei vallankumoustuomioistuimen yleiselle syyttäjälle Fouquier-Tinville’ille vielä ole annettu ainoatakaan asiakirjaa, ja tuon suuren torventörähdyksen jälkeen ei konventin eikä kommuunin julkisessa keskustelussa enää ole puhetta Marie Antoinette’ista. Tosin Hébert, vallankumouksen likainen pyöveli, silloin tällöin nalkuttaa »Père Duchesne’issään» että »portto» (grue) vihdoinkin olisi pantava »koettelemaan Samsonin kravattia» ja että pyövelin pitäisi saada »heittää keilaa nartun pääkallolla». Mutta yhteishyvän valiokunta, joka ajattelee pitemmälle, antaa hänen rauhassa kysellä, miksi »keksitään niin paljon verukkeita, ennenkuin tuomitaan itävaltalainen naarastiikeri, ja etsitään todistuskappaleita hänen tuomitsemisekseen, vaikka hänet, jos tahdottaisiin olla häntä kohtaan oikeudenmukaisia, pitäisi pienentää hakkelukseksi kaiken sen veren vuoksi, mikä hänellä on omallatunnollaan» —, kaikki tämä hurja suunpieksäntä ja kirkuminen ei hiukkaistakaan vaikuta yhteishyvän valiokunnan, joka katselee yksinomaan sotakarttaa, salaisiin suunnitelmiin. Kuka tietää, miten mainiosti vielä voidaan käyttää tätä habsburgilaistytärtä, ehkäpä jo hyvinkin pian, sillä heinäkuun päivät ovat Ranskan armeijalle olleet kohtalokkaita. Joka hetki voivat liittoutuneiden joukot marssia Pariisia vastaan; miksi tarpeettomasti tuhota niin kallisarvoista verta! Hébertin annetaan siis rauhassa kirkua ja raivota, sillä se antaa lisätukea käsitykselle, että suunnitellaan kuningattaren pikaista mestausta: todellisuudessa konventti antaa hänen kohtalonsa häilyä. Marie Antoinette’ia ei päästetä vapaaksi, häntä ei myöskään tuomita. Pidetään vain hyvin näkyvästi miekkaa hänen päänsä yläpuolella, ja silloin tällöin näytetään sen säkenöivä terä, koska toivotaan voitavan siten säikäyttää Habsburgin huonetta ja tehdä se vihdoinkin myöntyväiseksi neuvotteluihin.

Mutta kohtalokasta kyllä ei tieto Marie Antoinette’in siirtämisestä Conciergeriehin säikäytä hänen sukulaisiaan vähintäkään: Marie Antoinette’in Kaunitz laski habsburgilaisen politiikan tulopuolelle vain niin kauan, kuin hän oli Ranskan kuningatar; viralta pantu kuningatar, yksityinen onneton nainen tulee ministereille, kenraaleille ja keisareille täysin yhdentekeväksi, diplomatia ei tunne mitään hentomielisyyttä. Vain yhden ainoan, täysin valtaa vailla olevan sydämeen tämä tieto osuu kuin tuli: Ferseniin. Epätoivoisena hän kirjoittaa sisarelleen: »Rakas Sophie, ainoa ystävättäreni, Sinä tiedät kai jo tällä hetkellä siitä hirvittävästä onnettomuudesta, että kuningatar on siirretty Conciergerien vankilaan halpamaisen konventin päätöksestä, joka luovuttaa hänet vallankumoustuomioistuimelle. Tästä hetkestä lähtien en enää elä, sillä ei ole elämistä olla olemassa sillä tavoin kuin minä ja kärsiä kaikki ne tuskat, joita minä tunnen. Jos voisin tehdä edes jotakin hänen vapauttamisekseen, luulen, että kärsisin vähemmän. Mutta minusta tuntuu hirvittävältä, etten voi tehdä mitään muuta kuin esittää rukouksia. Vain Sinä voit käsittää, mitä kärsin, kaikki on minulta mennyttä, suruni on oleva ikuinen, ja vain kuolema on saava minut sen unohtamaan. En voi ryhtyä mihinkään, en voi ajatella mitään muuta kuin tämän kovia kokeneen, arvokkaan ruhtinattaren onnettomuutta. Minulla ei edes ole voimaa sanoa sitä, mitä tunnen. Antaisin elämäni pelastaakseni hänet enkä kuitenkaan sitä voi; suurin onneni olisi kuolla hänen puolestaan pelastaakseni hänet.» Ja muutamia päiviä myöhemmin: »Syytän usein itseäni siitä, että hengitän, ajatellessani, että hänet on suljettu kammottavaan vankilaan. Tämä ajatus viiltää sydäntäni, myrkyttää elämäni, ja olen lakkaamatta tuskan ja raivon sinne tänne raastama.» Mutta mitä merkitsee tämä pieni, yhdentekevä herra von Fersen kaikkivaltiaalle yleisesikunnalle, viisaalle ja ylevälle suurpolitiikalle? Mitä hän kykenee tekemään muuta kuin purkamaan vihansa, katkeroitumisensa, epätoivonsa, koko sen helvetillisen tulen, joka hänessä riehuu ja polttaa hänen sieluaan, yhä uudelleen hyödyttömiin pyyntöihin, juoksemaan odotushuoneissa ja rukoilemaan sotilasviranomaisia, valtiomiehiä, prinssejä ja emigrantteja toista toisensa jälkeen, ettei niin häpeällisen kylmästi katseltaisi, kuinka Ranskan kuningatar, Habsburgin sukuinen prinsessa, nöyryytetään ja surmataan. Mutta kaikkialla hän kohtaa välttelevän kohteliasta välinpitämättömyyttä, yksinpä Marie Antoinette’in uskollisen vaalijan, kreivi Mercyn, hän huomaa »jääkylmäksi» (»de glace»). Mercy torjuu luotaan kunnioittavasti, mutta päättäväisesti Fersenin kaiken avunannon ja antaa, onnetonta, kyllä juuri tässä tilaisuudessa henkilökohtaisen kaunansa puhjeta esiin: Mercy ei milloinkaan antanut anteeksi Fersenille, että hän oli kuningattareen lähemmissä suhteissa kuin tapa salli, ja juuri kuningattaren rakastajalta — ainoalta, joka rakastaa häntä ja hänen elämäänsä, — hän ei tahdo vastaanottaa mitään ohjeita.

Mutta Fersen ei hellitä. Tämä kaikkien ihmisten jääkylmyys, joka niin hirvittävän suuressa määrässä eroaa hänen omasta hehkustaan, saattaa hänet raivoihinsa. Kun Mercy kieltäytyy, hän kääntyy kuninkaallisen perheen toisen uskollisen ystävän puoleen, kreivi de La Marckin, joka aikoinaan välitti neuvotteluja Mirabeaun kanssa. Hänessä hän tapaa inhimillisempää ymmärtämystä. Kreivi de La Marck menee Mercyn luo ja muistuttaa tuota vanhaa miestä lupauksesta, jonka, hän neljännesvuosisata sitten on antanut Maria Teresialle, suojella hänen tytärtään viimeiseen hetkeen asti. Hänen pöytänsä ääressä he kirjoittavat tarmokkaan kirjeen Coburgin prinssille, Itävallan joukkojen ylipäällikölle: »Niin kauan kuin kuningatar ei vielä ollut välittömästi uhan alaisena, voitiin olla vaiti pelosta, että herätettäisiin häntä ympäröivien hurjimusten raivo. Nykyään, kun hänet on luovutettu verituomioistuimen käsiin, näyttänee jokainen toimenpide hänen pelastamisekseen Teistä velvollisuudelta.» Mercy vaatii de La Marckin innostamana viipymätöntä nopeaa etenemistä Pariisia kohti kauhun herättämiseksi siellä; jokaisen toisen sotilaallisen toimenpiteen täytyy väistyä tämän kaikkein tarpeellisimman tieltä. »Sallikaa minun», kehoittaa Mercy, »mainita siitä mielipahasta, mitä meidän kaikkien jonakin päivänä täytyy tuntea, jos tällaisena hetkenä olemme olleet toimettomina. Jälkimaailma ei voi uskoa, että niin suuri rikos on voitu suorittaa muutaman tunnin matkan päässä voitokkaista armeijoista näiden armeijojen tekemättä yritystäkään sen ehkäisemiseksi.»

Tämä kehoitus Marie Antoinette’in pelastamiseksi ajoissa on valitettavasti kohdistettu heikkoon ja ennen kaikkea hirvittävän tyhmään henkilöön, jolla on tylsät kersantin aivot. Ylipäällikön, Coburgin prinssin vastaus muodostuu tämän mukaiseksi. Aivan kuin vuonna 1793 vielä elettäisiin Noitavasaran [1400-luvun lopulla tuomioistuimille laadittu ohjesääntö, miten noituudesta syytetyt oli pakotettava tunnustamaan.] ja inkvisition aikoja, tämä mitättömyydestään (»nullité») tunnettu prinssi ehdottaa, että pitäisi »siinä tapauksessa, että Hänen Majesteettinsa kuningattaren henkilöä kohtaan harjoitettaisiin vähintäkin väkivaltaa, heti elävältä teilata konventin neljä äskettäin vangiksi otettua jäsentä.» Mercy ja de La Marck, molemmat hienoja, sivistyneitä aatelismiehiä, ovat todella kauhuissaan tällaisesta tyhmyydestä ja näkevät, ettei ole mitään järkeä olla neuvotteluissa sellaisen heikkopään kanssa, sentähden de La Marck pyytää Mercytä viipymättä kirjoittamaan Wienin hoville: »Lähettäkää heti toinen kuriiri, pitäkää huolta siitä, että siellä opitaan tuntemaan vaara koko laajuudessaan, ilmaiskaa äärimmäinen huolestumisenne, joka on liiankin aiheellinen. On välttämätöntä, että Wienissä vihdoinkin ymmärretään, kuinka kiusallista, uskallanpa sanoa, kuinka kohtalokasta keisarilliselle hallitukselle olisi, jos historia eräänä päivänä voisi sanoa: neljänkymmenen peninkulman päässä mahtavasta ja voitokkaasta Itävallasta Maria Teresian ylevä tytär on päättänyt päivänsä mestauslavalla ilman, että tehtiin yritystäkään hänen pelastamisekseen. Se olisi lähtemätön tahra keisarimme vaakunakilvessä.» Ja saadakseen jonkin verran vaivalloisesti liikuteltavissa olevan vanhan herran vielä enemmän yltymään, hän lisäksi liittää henkilökohtaisen kehoituksen Mercylle: »Sallikaa minun huomauttaa, että alati epäoikeudenmukainen ihmisten arvostelu ei tulisi oikein arvostamaan Teidän todellista tunnettanne, jota kaikki ystävät kunnioittavat, jos Te nykyisissä valitettavissa olosuhteissa ette alusta alkaen ja yhä uusiintuvin ponnistuksin yrittäisi ravistaa hereille hoviamme siitä kohtalokkaasta tylsyydestä, minkä vallassa se on.»

Tällaisen varoituksen häiritsemättä vanha Mercy vihdoinkin asettuu tarmokkaasti liikkeelle ja kirjoittaa Wieniin: »Kysyn itseltäni, onko sopusoinnussa keisarin arvon ja hänen etujensa kanssa, että hän pysyy pelkkänä sen kohtalon katselijana, mikä, uhkaa hänen korkeata tätiään, koettamatta pelastaa häntä tästä kohtalosta tai suorastaan riistää häntä sen käsistä... Eikö keisarilla sellaisissa oloissa ole erikoisia velvollisuuksia täytettävänä?... Ei ole unohdettava, että hallituksemme asennetta kerran on arvosteleva jälkimaailma; ja eikö ole pelättävä tämän tuomion ankaruutta, jos Hänen Majesteettinsa Keisari ei ole tehnyt yrityksiä eikä uhrauksia hänen pelastamisekseen?»

Tämä kirje, joka on verraten rohkea ollakseen lähettilään kirjoittama, pistetään kylmästi johonkin hovikanslian asiakirjakoteloon, siellä se saa vastaamattomana tomuttua. Keisari Frans ei aio liikahduttaa sormeakaan; levollisena hän käyskentelee Schönbrunnissa, levollisena odottaa Coburg talvimajassaan ja antaa sotilaidensa suorittaa niin pitkällisiä aseharjoituksia, että heitä niissä sortuu useampia, kuin hän olisi menettänyt verisimmässäkään taistelussa. Kaikki hallitsijat pysyvät rauhallisina ja välinpitämättöminä ja huolettomina. Sillä mitä merkitsee Habsburgin ikivanhalle hallitsijasuvulle hitunen kunniaa enemmän tai vähemmän! Kukaan ei pane korttakaan ristiin Marie Antoinette’in pelastamiseksi, ja katkeroituneena Mercy sanoo äkkiä puhkeavassa vihassa: »He eivät olisi pelastaneet häntä sittenkään, vaikka omin silmin olisivat nähneet hänen astuvan giljotiinille.»

Coburgilta, Itävallalta ei ole odotettavissa apua, ei prinsseiltä, ei emigranteilta eikä sukulaisilta, — niinpä yrittävät Mercy ja Fersen omin päin viimeistä keinoa: lahjomista. Tanssimestari Noverre’in, hämäräperäisen rahamiehen, välityksellä lähetetään rahoja Pariisiin: ei kukaan tiedä, kenen käsiin ne joutuvat. Ensiksi koetetaan lähestyä Dantonia, joka, kuten Robespierre oikein on vainunnut, yleisesti on lahjottavan maineessa; merkillistä kyllä kulkee teitä myös Hébertin luo, ja vaikkakin, kuten useimmiten on laita lahjomisissa, todistus puuttuu, tekee hämmästyttävän vaikutuksen, että yht’äkkiä tämä pääkirkuja, joka kuukausimääriä on raivonnut kuin kaatumatautinen, että »grue» vihdoinkin on pantava »tekemään hauenhyppy», nyt äkkiä vaatii hänen viemistään takaisin Temple’iin. Kuinka paljon näillä valoa kaihtavilla neuvotteluilla oli menestystä tai olisi voinut olla, sitä ei tiedä kukaan. Joka tapauksessa nämä kultaiset luodit ammuttiin liian myöhään. Sillä samaan aikaan kuin nämä taitavat ystävät yrittävät pelastaa Marie Antoinette’in, on muuan liian taitamaton jo syössyt hänet syvyyteen: kuten aina hänen elämässään ovat ystävät tulleet hänelle kohtalokkaammiksi kuin viholliset.

VIIMEINEN YRITYS

Conciergeriella, »kuoleman esihuoneella» on vallankumouksen kaikista vankiloista ankarimmat ohjesäännöt. Ollen ikivanha kivirakennus, läpipääsemättömillä muureilla ja nyrkinpaksuisilla raudoitetuilla ovilla varustettu, jokaisen ikkunan edessä ristikko, jokaisen käytävän edessä sulku, kokonaisten vahtikomppaniojen ympäröimä, voisi sen portin kiviotsikkoon olla kirjoitettuna Danten sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää»... Vuosisatoja koeteltu, terrorin joukkovangitsemisten jälkeen seitsenkertaisesti kovennettu valvontajärjestelmä tekee kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa mahdottomaksi. Ei ainoatakaan kirjettä voida lähettää, ei ainoatakaan vieraskäyntiä tehdä, sillä vartijakuntana eivät täällä ole diletanttivahdit kuten Temple’issä, vaan vankila-ammattimiehet, joihin eivät pysty mitkään juonet; päälle päätteeksi on kaiken varalta syytettyjen joukkoon sekoitettu niin sanottuja »moutons» [Oik. »lammas»; suom. vastaava nimitys »vasikka»], ammattiurkkijoita, jotka jo edeltäkäsin tiedottaisivat viranomaisille jokaisen pakoyrityksen. Kaikkialla, missä järjestelmä on ehtinyt vuosien ja vuosikymmenien aikana tulla koetelluksi, näyttää yksityiselle vastarinnan yrittäminen toivottomalta.

Mutta, ja se on salaperäinen lohdutus kaikkea kollektivistista väkivaltaa vastaan: yksityinen ihminen, jos hän on taipumaton ja päättäväinen, osoittautuu lopulta melkein aina voimakkaammaksi kuin mikään järjestelmä. Alati ihmisolento, jos hänen tahtonsa pysyy murtumattomana, kykenee tekemään tyhjäksi paperikäskyt; näin oli laita Marie Antoinette’in tapauksessa. Jo muutamien päivien jälkeen hän Conciergeriessakin on tehnyt kaikki ne ihmiset, joiden tulee häntä vartioida, ystävikseen, auttajikseen, palvelijoiksi, kiitos sen merkillisen taikavoiman, joka osaksi säteilee hänen nimestään, osaksi hänen esiintymisensä henkilökohtaisesta ylhäisyydestä. Taloudenhoitajan vaimolla ei olisi viran puolesta muuta tehtävänä kuin huoneen siivoaminen ja yksinkertaisesta ruoasta huolehtiminen. Mutta hän keittää liikuttavalla huolella kuningattarelle mitä oivallisimpia ruokia; hän tarjoutuu kampaamaan hänet; hän antaa toisesta kaupunginosasta joka päivä varta vasten tuoda pullollisen sitä juomavettä, mistä Marie Antoinette pitää. Emännöitsijän palvelustyttö taas käyttää jokaisen hetken nopeasti pistäytyäkseen vangin luona puolestaan kysymässä, voisiko hän tehdä jonkin palveluksen. Ja ankarat santarmit kierrettyine viiksineen, leveine kalskahtelevine sapeleineen, alati ladattuine kivääreineen, nuo, joiden oikeastaan pitäisi kieltää kaikki tämä, mitä he tekevät? He tuovat, kuten erään kuulustelun pöytäkirja osoittaa, omasta aloitteestaan kuningattarelle joka päivä tuoreita kukkia, joita he ostavat hänelle torilta omalla rahallaan, hänen lohduttomaan huoneeseensa. Juuri alemmassa kansassa, joka elää lähempänä onnettomuutta kuin porvari, asuu liikuttava myötätunto onnen päivinään niin vihattua ruhtinatarta kohtaan. Kun Conciergerien läheisyydessä torivaimot saavat kuulla madame Richardilta, että kana tai vihannekset on määrätty kuningattarelle, valitsevat he huolellisesti parhaimmat, ja harmistuneella hämmästyksellä Fouquier-Tinville’in täytyy oikeudenkäynnissä todeta, että kuningatar on nauttinut Conciergeriessä huomattavasti enemmän helpotuksia kuin Temple’issä. Juuri siellä, missä kuolema säälimättömimpänä hallitsee, korostuu tajuttomana vastapainona ihmisissä inhimillisyys.

Se, että jopa niin tärkeän valtiollisen vangin kuin Marie Antoinette’in valvonta suoritettiin löyhästi, tekee, ottaen huomioon hänen aikaisemmat pakoyrityksensä, aluksi hämmästyttävän vaikutuksen. Mutta moni asia käy ymmärrettäväksi niin pian kuin muistaa, että tämän vankilan ylimpänä tarkastajana ei ole kukaan muu kuin limonadikauppias Michonis, jolla jo Temple’in salaliitossa oli ollut sormensa mukana pelissä auttajana. Conciergerien paksujen muurien takaa houkuttelee ja välkkyy paroni de Batzin miljoona, yhä edelleenkin Michonis näyttelee uhkarohkeata kaksoisosaansa. Joka päivä hän tulee velvollisuudentuntoisena ja ankarana kuningattaren huoneeseen, tunnustelee rautaristikon kestävyyttä, koettelee ovia ja ilmoittaa pedanttisen tunnollisesti nämä käynnit kommuunille, joka onnittelee itseään siitä, että se on asettanut valvojaksi, vahtijaksi niin luotettavan tasavaltalaisen. Mutta todellisuudessa Michonis odottaa vain, kunnes santarmit ovat poistuneet huoneesta, pakinoidakseen kuningattaren kanssa melkeinpä ystävällisesti, tuodakseen hänelle Temple’istä ikävöidyt tiedot hänen lapsistaan; silloin tällöin hän pitäessään tarkastusta Conciergeriessä jopa salakuljettaa mukanaan joko rahanhimosta tai hyväntahtoisuudesta jonkun uteliaan, milloin englantilaisen tai englannittaren, kenties tuon spleenin [Maailmantuska] vaivaaman mrs. Atkinsin, milloin valantekemättömän papin, joka kuuluu ripittäneen kuningattaren viimeisen kerran, milloin tuon maalarin, jota saamme kiittää Musée Carnevalet’ssa olevasta kuvasta. Ja vihdoin ja onnettomuudeksi myös sen rohkean narrin, joka liikainnollaan tekee yhdellä iskulla tyhjäksi kaikki nämä vapaudet ja helpotukset.

Tämä kuuluisa »affaire de l’œillet», neilikkasalaliitto, jonka Alexander Dumas myöhemmin on muodostellut suureksi romaaniksi, on hämärä juttu; sen täydellinen selvittäminen ei kai enää milloinkaan ole onnistuva, sillä se, mitä oikeusasiakirjat sisältävät, on riittämätöntä; se taas, mitä jutun oma sankari kertoo, haiskahtaa epäilyttävästi kerskailulta. Jos tahdotaan uskoa kaupunginneuvostoa ja vankiloiden ylitarkastajaa Michonista, olisi koko tapahtuma ollut täysin merkityksetön välikohtaus. Hän oli kerran illastaessaan ystäviensä kanssa tullut kertoneeksi kuningattaresta, jota hänen velvollisuutensa oli päivittäin käydä vankilassa katsomassa. Silloin oli tuo vieras herra, jonka nimeä hän ei tietänyt, osoittautunut erittäin uteliaaksi ja kysynyt, eikö hän kerran saisi tehdä hänelle seuraa. Ollen hyvällä tuulella hän ei ollut tehnyt lähempiä tiedusteluja, vaan ottanut tämän herran kerran mukaansa tarkastuskierrokselle; tietystikin velvoitetaan hänet olemaan puhumatta sanaakaan kuningattaren kanssa.

Mutta onko Michonis, paroni de Batzin uskottu, tosiaankin niin naiivi, kuin miksi hän itsensä kuvaa? Eikö hän todellakaan ole viitsinyt nähdä sen verran vaivaa, että olisi ottanut selvää, kuka tämä vieras herra oli, joka hänen piti salakuljettaa kuningattaren selliin? Hän olisi silloin saanut tietää, että tämä mies on Marie Antoinette’in hyvä ystävä, chevalier de Rougeville, muuan noista aatelismiehistä, jotka heinäkuun 20 päivänä olivat puolustaneet kuningatarta oman henkensä uhalla. Mutta kaikesta päättäen on Michonisilla, joka oli avustanut paroni de Batzia, hyvät ja ennen kaikkea kilisevät syynsä olla liiaksi tiedustelematta tältä vieraalta herralta hänen tarkoituksiaan; todennäköisesti salaliitto oli paljon pitemmälle kypsynyt kuin nykyään voidaan huomata häipyneistä jäljistä.

Joka tapauksessa elokuun 28 päivänä helisee avainkimppu vankilansellin ovella. Kuningatar ja santarmi nousevat seisomaan. Marie Antoinette pelästyy ensi hetkenä, vankilan oven avautuessa, sillä melkein jokainen odottamaton viranomaisten käynti on jo kuukausimääriä tuonut hänelle vain huonoja uutisia. Mutta ei, siellä on vain Michonis, salainen ystävä, tällä kertaa mukanaan joku vieras herra, johon vanki ei ollenkaan kiinnitä huomiota. Marie Antoinette hengähtää helpotuksesta, hän juttelee Michonisin kanssa ja tiedustelee häneltä lastensa vointia: aina koskee äidin ensimmäinen ja kiihkein kysymys heitä. Michonis vastaa ystävällisesti, kuningatar tulee melkeinpä iloiseksi: nämä harvat minuutit, jolloin vaitiolon harmaa lasikello läpäisee äänet, jolloin hän jollekin voi lausua lastensa nimet, merkitsevät hänelle aina jonkinlaista onnea.

Mutta äkkiä Marie Antoinette käy kalman kalpeaksi. Sekunnin ajaksi kalpeaksi. Sitten kohoaa veri äkkiä hänen poskilleen. Hän alkaa vavista ja voi vaivoin pysyä pystyssä. Hänen hämmästyksensä on liian suuri; hän on tuntenut Rougeville’in, miehen, joka satoja kertoja on linnassa ollut hänen rinnallaan ja josta hän tietää, että hän on valmis kuinka uhkarohkeihin tekoihin hyvänsä. Mitä merkitsee — aika kuluu liian nopeasti, jotta kaiken ehtisi ajatella läpi — mitä merkitsee, että tämä varma ja luotettava ystävä yht’äkkiä ilmestyy tänne hänen selliinsä? Tahdotaanko hänet pelastaa? Tahdotaanko hänelle jotakin sanoa? Välittää hänelle jotakin? Hän ei uskalla puhutella Rougeville’ia, hän ei edes uskalla santarmien ja palvelusvaimon pelosta erikoisemmin katsoakaan häneen, ja kuitenkin hän huomaa, että mies yhä uudelleen tekee hänelle merkkejä, joita hän ei ymmärrä. On tuskaisen kiihdyttävää ja samalla kertaa onnellistavaa kuukausien jälkeen olla lähellä sanansaattajaa ymmärtämättä hänen sanomaansa; yhä levottomammaksi käy kiihdyksiin joutunut nainen, ja yhä enemmän hän pelkää paljastavansa itsensä. Kenties Michonis huomaa jotakin tästä hämmennyksestä; joka tapauksessa hänelle muistuu mieleen, että hänen on käytävä vielä muissakin vankilahuoneissa, ja hän poistuu kiireesti vieraan kanssa sellistä, mutta selittää nimenomaan, että hän vielä kerran aikoo palata.

Yksikseen jäätyään Marie Antoinette — hänen polvensa vapisevat — istuutuu ja yrittää koota ajatuksensa. Hän päättää, että hän, jos molemmat tulevat takaisin, tarkkaavammin ja levollisemmin kuin tuon ensi hämmästyksen aikana on kiinnittävä huomiota jokaiseen merkkiin ja jokaiseen eleeseen. Ja todellakin, he tulevat vielä kerran, jälleen kilisevät avaimet, jälleen astuu Michonis Rougeville’in kanssa huoneeseen. Nyt Marie Antoinette jälleen täydelleen hallitsee voimansa. Terävämmin, valppaammin ja tyynemmin hän tarkkaa Rougeville’ia puhuessaan Michonisin kanssa ja huomaa äkkiä nopeasta viittauksesta, että Rougeville on heittänyt jotakin nurkkaan uunin taakse. Hänen sydämensä jyskyttää, hän ei enää jaksa odottaa sanoman lukemista; Michonis ja Rougeville ovat tuskin poistuneet huoneesta, kun hän kylmäverisesti jonkin verukkeen varjolla lähettää santarmin heidän jälkeensä. Tätä vartioimatonta silmänräpäystä hän käyttää hyväkseen tarttuakseen yhdellä kaapaisulla piilotettuun esineeseen. Kuinka? Eikö muuta kuin neilikka? Mutta ei, neilikassa on kätkettynä kirjelappunen. Hän avaa sen ja lukee: »Suosijattareni, en milloinkaan ole unohtava Teitä, olen yhä uudelleen etsivä keinoja osoittaakseni Teille alttiuttani. Jos tarvitsette kolme- tai neljäsataa louisdoria ympäristöänne varten, tuon ne ensi perjantaina.»

Voidaan kuvitella tämän onnettoman naisen tunteita hänen kokiessaan tämän toivon ihmeen. Vielä kerran avautuu pimeä holvi kuin enkelin miekaniskusta. Ruumishuoneen kammottavuuteen ja päästämättömyyteen, seitsemän tai kahdeksan lukitun oven kautta, kaikkia kieltoja uhmaten, kommuunin kaikkia toimenpiteitä pilkaten on muuan hänen omistaan, Ludvigin ritarikunnan ritari, uskollinen ja luotettava rojalisti päässyt tunkeutumaan hänen luokseen; nyt täytyy pelastuksen olla lähellä. Varmaankin Fersenin rakastetut kädet ovat kehränneet nämä langat, varmaankin ovat jälleen mahtavat ja tuntemattomat auttajat mukana pelastaakseen hänen elämänsä vielä askelen päässä perikadosta. Yhdellä iskulla tämä jo kokonaan resignoitunut, valkotukkainen nainen on jälleen saanut rohkeutta ja elämäntahtoa.

Hänellä on rohkeutta ja onnettomuudeksi liiankin paljon rohkeutta. Hänellä on luottamusta ja valitettavasti liiaksikin luottamusta. Nuo kolmesataa tai neljäsataa tukaattia, sen hän ymmärtää heti, on käytettävä hänen huoneessaan olevan santarmin lahjomiseen; vain tämä on hänen tehtävänsä, kaikesta muusta sitten ystävät tulevat huolehtimaan. Äkkiä leimahtavassa optimismissaan hän käy heti toimeen. Hän repii vaarallisen kirjelappusen pienen pieniksi palasiksi ja valmistelee vastaustakin. Häneltä on otettu pois sulkakynä, lyijykynä, muste, vain palanen paperia hänellä vielä on. Mutta sen hän ottaa ja pistää — hätä keinon keksii — vastauksen kirjaimet silmäneulallaan pieneen kirjepaperiin, joka vielä tänäkin päivänä on säilynyt pyhäinjäännöksenä, tosin perästäpäin tehtynä käsittämättömäksi toisten neulanpistojen avulla. Luvaten suuren palkinnon hän antaa tämän lappusen santarmi Gilbertille käskien hänen jättää sen tuolle vieraalle, jos tämä tulisi takaisin.

Nyt lankeaa hämäryys tähän juttuun. Näyttää siltä, että santarmi Gilbert sisimmässään huojuu sinne tänne. Kolmesataa louisdoria, neljäsataa louisdoria välähtelee viekoittelevina tuon köyhän miesraukan silmissä; mutta myös giljotiinin terä säkenöi ja välähtelee selkäpiitä karmivalla tavalla. Hänen käy sääli naisrukkaa, mutta hän on myös peloissaan virkansa menettämisestä. Mitä tehdä? Tehtävän suorittaminen tietäisi tasavallan kavaltamista, ilmianto taas tuon kurjan, onnettoman naisen luottamuksen väärinkäyttämistä. Niinpä kulkee tämä kelpo santarmi lähinnä keskitietä, hän uskoo huolensa taloudenhoitajan vaimolle, kaikkivoivalle madame Richardille. Ja katso, madame Richard on yhtä ymmällä. Hänkään ei uskalla olla vaiti, hän ei myöskään uskalla puhua avoimesti ja vielä vähemmin antautua siinä määrin huimapäiseen salajuoneen; todennäköisesti on hänenkin korviinsa kantautunut salainen puhe miljoonasta.

Vihdoin madame Richard menettelee samoin kuin santarmi: hän ei tee mitään ilmiantoa, mutta hän ei myöskään kokonaan pysy vaiti. Aivan samalla tavoin kuin santarmi hän sysää edesvastuun toisille ja kertoo nyt luottamuksellisesti jutun salaisesta kirjelappusesta esimiehelleen Michonisille, joka tämän uutisen kuullessaan kalpenee. Nyt käy juttu jälleen hämäräksi. Onko Michonis jo aikaisemmin huomannut, että hän Rougeville’issa on tuonut mukanaan kuningattaren kätyrin, vai huomasiko hän sen vasta tänä hetkenä? Oliko hän vihitty salajuoneen vai vetikö Rougeville häntä nenästä? Joka tapauksessa hänelle on epämieluista, että hänellä samalla kertaa on kaksi kanssatietäjää. Näköjään erittäin ankarana hän ottaa kelpo rouva Richardilta epäilyttävän paperin pois, pistää sen taskuunsa ja käskee hänen olla hiiskumatta siitä mitään. Siten hän toivoo korjanneensa kuningattaren ajattelemattomuuden ja onnellisesti selvittäneensä tämän kiusallisen asian. Tietysti hän ei tee sen enempää ilmoitusta asiasta; samoin kuin ensimmäisessä salaliitossa de Batzin kanssa hän hiljaa vetäytyy pois jutusta, niin pian kuin se alkaa käydä vaaralliseksi.

Nyt pitäisi kaiken olla järjestyksessä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi tämä asia ei suo santarmille mitään rauhaa. Kourallinen kultarahoja voisi kenties vielä tehdä hänet mykäksi, mutta Marie Antoinette’illa ei ole rahaa, ja vähitellen mies alkaa pelätä päänsä puolesta. Sen jälkeen kun hän on urhoollisesti viisi päivää (tämä on epäilyttävä ja selvittämätön kohta asiassa) täydellisesti vaiennut asiasta tovereilleen ja viranomaisille, hän vihdoin kuitenkin syyskuun 3 päivänä tekee ilmoituksen esimiehilleen; kaksi tuntia myöhemmin syöksyvät jo kaupunginneuvoston komissaarit kiihtyneinä Conciergeriehin ja tutkivat kaikkia asianosaisia.

Aluksi kuningatar kieltää. Hän ei muka ole tuntenut ketään, ja kun häneltä kysytään, kirjoittiko hän muutama päivä sitten jotakin, hän vastaa kylmästi, ettei hänellä ole mitään, millä kirjoittaa. Myös Michonis tekeytyy aluksi tyhmäksi ja toivoo todennäköisesti niin ikään jo lahjotun madame Richardin vaikenemista. Mutta tämä väittää antaneensa hänelle paperin, nyt hänen täytyy se esittää (mutta viisasta kyllä hän sitä ennen on tehnyt uusien neulanpistojen avulla tekstin mahdottomaksi lukea). Seuraavana päivänä tapahtuvassa toisessa kuulustelussa kuningatar luopuu vastarinnasta. Hän selittää tosiaankin tuntevansa tuon miehen Tuilerioista ja saaneensa häneltä kirjelappusen neilikassa sekä vastanneensa siihen, hän ei enää kiellä osallisuuttaan eikä syyllisyyttään. Mutta täysin uhrautuvaisena hän suojaa miestä, joka tahtoi uhrautua hänen puolestaan, hän ei mainitse Rougeville’in nimeä, vaan väittää unohtaneensa, mikä tämän kaartinupseerin nimi on; hän suojelee jalomielisesti Michonista ja pelastaa siten hänen henkensä. Mutta kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin kaupunginvaltuusto ja turvallisuusvaliokunta jo tuntevat Rougeville’in nimen, ja turhaan ajavat poliisimiehet kautta koko Pariisin takaa miestä, joka tahtoi pelastaa kuningattaren ja todellisuudessa vain sinetöi hänen perikatonsa.

Sillä tämä taitamattomasti alkuun pantu salaliitto jouduttaa kammottavalla tavalla kuningattaren kohtaloa. Se armahtava kohtelu, mikä hänelle tähän asti vaieten oli suotu, loppuu yhdellä iskulla. Häneltä riistetään kaikki hänen tavaransa, viimeiset sormuksensa, vieläpä pieni kultakellokin, jonka hän Itävallasta oli tuonut mukanaan viimeisenä muistona äidistään, samoin kuin pieni medaljonki, jossa oli hänen lastensa hellästi säilytettyjä hiuksia. Luonnollisesti häneltä takavarikoidaan neulat, joilla hän kekseliäästi on kirjoittanut kirjelappusen Rougeville’ille, illalla häneltä kielletään valo. Suvaitsevainen Michonis pannaan viralta, samaten madame Richard, joka korvataan uudella valvojalla, madame Baultilla. Samaan aikaan maistraatti päätöksessä syyskuun 11 päivältä määrää, että tälle uudistuneita karkausyrityksiä tehneelle naiselle on osoitettava vielä varmempi vankilaselli kuin tähänastinen; ja koska koko Conciergeriesta ei löydetä ainoatakaan, mikä pelokkaasta maistraatista näyttäisi kyllin luotettavalta, tyhjennetään apteekkarin huone ja varustetaan kaksinkertaisella rautaovella. Naistenpihalle antava ikkuna muurataan umpeen ristikon puolivälin korkeudelta; kaksi vahtia ikkunoiden alla, yötä päivää sivuhuoneessa vuorottelevat santarmit takaavat hengellään vangin säilymisen. Inhimillisesti katsoen ei nyt enää kukaan asiaankuulumaton voi astua huoneeseen paitsi tuo virkansa puolesta kutsuttu: pyöveli.

Nyt Marie Antoinette on yksinäisyytensä viimeisellä, alimmalla portaalla. Uudet vanginvartijat eivät, vaikka ovatkin hänelle ystävällismielisiä, uskalla lausua enää ainoatakaan sanaa tälle vaaralliselle naiselle, yhtä vähän santarmit. Poissa on hänen pieni kellonsa, joka hennolla naksutuksellaan jakoi loputtoman ajan, neulomatyö on häneltä riistetty, hänelle ei ole jätetty muuta kuin pieni koira. Nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen, vasta tässä täydellisessä yksinäisyydessä, Marie Antoinette muistaa lohdutuksen, jota hänen äitinsä niin usein oli hänelle suositellut; ensi kerran elämässään hän pyytää kirjoja ja lukee raukeilla, tulehtuneilla silmillään toisen toisensa jälkeen; hänelle ei voida tuoda niitä kylliksi. Hän ei halua mitään romaaneja, ei näytelmäkappaleita, ei mitään hupaisaa, ei mitään hentomielistä, ei mitään rakkaudesta, se voisi liiaksi muistuttaa häntä menneistä ajoista, ainoastaan hyvin hurjia seikkailuja, kapteeni Cookin matkat, kertomuksia haaksirikkoutuneista ja uhkarohkeista retkistä, kirjoja, jotka huumaavat ja tempaavat mukaansa, kiihottavat ja jännittävät, kirjoja, jotka saavat unohtamaan ajan kulun ja koko maailman. Keksityt, kuvitellut henkilöt ovat hänen ainoat kumppaninsa yksinäisyydessä. Ei kukaan tule enää katsomaan häntä, päivä kausiin hän ei kuule muuta kuin vieressä olevat Sainte-Chapelle’in kellot ja avaimen rahinan lukossa, ja sitten jälleen hiljaisuus, ikuinen hiljaisuus tuossa matalassa huoneessa, joka on ahdas ja kostea ja pimeä kuin ruumisarkku. Liikunnan ja ilman puute heikentää hänen ruumistaan, vaikeat verenvuodot tekevät hänet väsyneeksi. Ja kun hänet vihdoin kutsutaan oikeuteen, astuu vanha, valkohiuksinen nainen tästä pitkästä yöstä päivänvaloon, josta hän jo on niin vieraantunut.

KATALUUKSIEN KATALUUS

Nyt on päästy alimmalle portaalle, matkan loppu on lähellä. Äärimmäinen vastakohtainen jännitys, minkä kohtalo saattoi runoilla, on saavutettu. Hän, joka oli syntynyt keisarin linnassa ja jolla oli käytettävänään satoja huoneita kuninkaallisessa palatsissaan, asuu nyt ahtaassa, ristikkoikkunaisessa, puoleksi maanalaisessa, kosteassa ja pimeässä komerossa. Hän, joka rakasti ylellisyyttä ja jonka elämää ympäröivät rikkauden tuhatkertaiset taidokkaat ja teennäiset kalleudet, ei nyt omista enää edes kaappia, ei peiliä eikä nojatuolia, vain ehdottoman tarpeellinen hänellä on: pöytä, tuoli, rautainen vuode. Hän, jolla oli ollut palveluksessaan monilukuinen imarteleva henkilökunta, yli-intendentti, hovirouva, dame d’átours, kaksi kamarineitsyttä päivällä ja kaksi yöllä, esilukija, lääkäri, kirurgi, sihteeri, keittiömestareita, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kampaajia, kokkeja ja hovipoikia, sukii nyt itse valkeaksi käyneen tukkansa. Hän, joka tarvitsi vuodessa kolmesataa uutta pukua, parsii nyt itse puolisokein silmin risaisen vankilapukunsa lievettä. Hän, joka on ollut voimakas, on tullut väsyneeksi, muinoin niin kaunis ja miellyttävä kalpeaksi ja matroonamaiseksi. Hän, joka on rakastanut seuraa puolipäivästä myöhään yöhön asti, mietiskelee nyt yksinään ja odottaa koko unettoman yön, kunnes aamu vaikenee ristikkoikkunoiden takaa. Mitä pitemmälle kesä kallistuu loppuaan kohti, sitä enemmän pimenee synkkä selli ruumisarkuksi, sillä hämärä alkaa yhä aikaisemmin, ja määräysten kovenemisen jälkeen Marie Antoinette ei enää saa sytyttää kynttilää; ainoastaan käytävästä, ylhäällä olevan ikkuna-aukon kautta lankeaa ohut, niukka loiste öljylampusta armahtavaisena täydelliseen pimeyteen. Tuntuu, että tulee syksy, paljaat lattiakivet huokuvat kylmyyttä, läheisestä Seine’istä tunkeutuu usvainen kosteus seinämuurien lävitse, kaikki puu tuntuu kostealta ja tahmealta; se haisee lahonneelta ja mädänneeltä, yhä selvempi on kuoleman katku. Alusvaatteet hajoavat, puvun kangas murenee, aina luihin asti matelee kostea kylmyys viiltävänä, reumaattisena kipuna. Yhä väsyneemmäksi käy tuo sisältä paleleva nainen, joka kerran — hänestä tuntuu siltä, kuin siitä olisi tuhannen vuotta — oli ollut tämän maan kuningatar ja Ranskan elämäniloisin nainen, yhä kylmemmäksi käy hiljaisuus, yhä tyhjemmäksi aika hänen ympärillään. Hän ei enää ole pelästyvä, kun hänet kutsutaan kuolemaan, sillä tässä sellissä hän on kokenut elävältä ruumisarkussaolon.

Tähän asuttuun hautaan keskellä Pariisia ei tunkeudu ainoatakaan ääntä siitä suunnattomasta myrskystä, joka tuona syksynä riehuu maailmassa. Ranskan vallankumous ei milloinkaan ole ollut vaaranalaisempi kuin tänä hetkenä. Kaksi sen vahvinta linnoitusta, Mainz ja Valenciennes, ovat sortuneet, englantilaiset ovat vallanneet tärkeimmän sotasataman, Ranskan toiseksi suurin kaupunki, Lyon, on kapinassa, siirtomaat on menetetty, konventissa vallitsee riitaisuus, Pariisissa nälänhätä ja masentuneisuus: tasavalta on perikadon partaalla. Vain yksi asia voi nyt pelastaa sen: epätoivoinen rohkeus, itsemurhainen uhma; tasavalta voi voittaa pelon ainoastaan itse herättämällä vastustajissaan pelkoa. »Saattakaamme terrori päiväjärjestykseen» — tämä hirveä sana kajahtaa kammottavana konventin salissa, ja todellisuus vahvistaa häikäilemättömänä tämän uhkauksen. Girondistit asetetaan lainsuojan ulkopuolelle, Orléansin herttua ja lukemattomat muut luovutetaan vallankumoustuomioistuimelle. Mestauskirves heiluu jo, kun Billaud-Varennes nousee paikaltaan ja vaatii: »Konventti on äsken antanut suuren esimerkin ankaruudesta kavaltajia kohtaan, jotka valmistavat maansa tuhoa. Mutta sen velvollisuutena on vielä tehdä muuan tärkeä päätös. Naisen, joka on ihmiskunnan ja oman sukupuolensa häpeä, tulee vihdoinkin mestauslavalla sovittaa rikoksensa. Jo puhutaan kaikkialla, että hänet on jälleen tuotu Temple’iin, että hänet on salaa tuomittu ja vallankumoustuomioistuin pessyt hänet puhtaaksi, aivan kuin ranskalainen tuomioistuin, ranskalainen valamiehistö milloinkaan voisi vapauttaa naista, jolla on omallatunnollaan tuhansien veri. Vaadin, että vallankumoustuomioistuin vielä tällä viikolla on ratkaiseva hänen asiansa.»

Vaikka tämä esitys ei ainoastaan vaadi Marie Antoinette’in tuomitsemista, vaan peittelemättä jo hänen mestaustaan, hyväksytään se vastaansanomatta. Mutta merkillistä: yleinen syyttäjä Fouquier-Tinville, joka muuten työskentelee herkeämättä, kylmästi ja nopeasti kuin kone, vitkastelee vielä nytkin epäilyttävällä tavalla. Hän ei esitä syytöstään kuningatarta vastaan tällä viikolla, ei seuraavalla eikä sitäkään seuraavalla; ei tiedetä, ohjaako joku salassa hänen kättään vai eikö tuolla kivisydämisellä miehellä, joka muulloin silmänkääntäjän nopeudella muuttaa paperin vereksi ja veren paperiksi, todellakaan vielä ole käsissään mitään paikkansapitävää todistusaineistoa. Joka tapauksessa hän vitkastelee, hän viivyttää yhä vain syytöksen esittämistä. Hän kirjoittaa turvallisuusvaliokunnalle, että hänelle on lähetettävä aineistoa, ja merkillistä kyllä turvallisuusvaliokuntakin puolestaan osoittaa samanlaista silmiinpistävää hitautta. Vihdoin hän käärii kokoon pari merkityksetöntä paperia, tutkimuksen neilikka-jutussa, todistajaluettelon, kuninkaan oikeudenkäynnin asiakirjat. Mutta vieläkään ei Fouquier-Tinville käy käsiksi asiaan. Häneltä puuttuu vielä jotakin, joko salainen käsky lopullisesti ryhtyä oikeudenkäyntiin tai jokin erikoisen ratkaiseva asiakirja, ilmeinen tosiasia, joka kykenisi antamaan hänen syytöskirjelmälleen aito tasavaltalaisen suuttumuksen hehkua ja loistetta, jokin aivan kiihdyttävä hairahdus, johon nainen tai kuningatar on tehnyt itsensä syypääksi. Jälleen näyttää pateettisesti vaadittu syytös jo olevan vuotamaisillaan hiekkaan. Silloin Hébert, tuo kuningattaren katkerin, tarmokkain vihollinen viime hetkessä painaa Fouquier-Tinville’in käteen asiakirjan, hirvittävimmän ja katalimman koko Ranskan vallankumouksen aikana. Ja tämä voimakas sysäys vaikuttaa ratkaisevasti: yhdellä iskulla pannaan oikeusjuttu käyntiin.

Mitä oli tapahtunut? Syyskuun 30 päivänä Hébert odottamatta saa Temple’istä kirjeen suutarimestari Simonilta, dauphinin kasvattajalta. Alkuosan on kirjoittanut jonkun muun käsi, ja se kuuluu kunnollista oikeinkirjoitusta käyttäen: »Terve! Tule pian, rakas ystävä, minulla on Sinulle kerrottavana asioita ja olisin hyvin iloinen nähdessäni Sinut; laita niin, että voit tulla vielä tänään, olet huomaava minut rehelliseksi ja kunnon tasavaltalaiseksi.» Loput kirjeestä sitävastoin on lähtenyt Simonin omasta kädestä ja osoittaa suunnattoman groteskilla oikeinkirjoituksellaan tämän »kasvattajan» sivistystason: »Je te coitte bien le bon jour moi e mon est pousse Jean Brasse tas cher est pousse et mas petiste bon amis la petist et fils cent ou blier ta cher soeur que jan Brasse. Je tan prie de nés pas manquer a mas demande pout te voir ce las presse pour mois. Simon, ton amis pour la vis.» Velvollisuudentuntoisena ja tarmokkaana Hébert viipymättä rientää Simonin luo. Se, mitä hän saa kuulla, tuntuu jopa tästä parkitusta miehestäkin siinä määrin kammottavalta, ettei hän henkilökohtaisesti tahdo enemmälti puuttua asiaan, vaan kutsuu, pormestari puheenjohtajana, kokoon kaupunginneuvoston komissionin, joka miehissä lähtee Temple’iin hankkiakseen sieltä ratkaisevan syytösaineiston kuningatarta vastaan kolmena kirjoitettuna (ja vielä tänä päivänä säilyneenä) tutkimuspöytäkirjana. Nyt lähestymme tapausta, joka pitkän aikaa oli uskomaton ja sielullisesti käsittämätön, sitä välikohtausta Marie Antoinette’in historiassa, joka on puolittain ymmärrettävissä vain ajan kammottavan liikakiihtyneisyyden, vuosikausia harjoitetun julkisen mielipiteen järjestelmällisen myrkytyksen perusteella. Pikku dauphin, erittäin varhaiskypsä, vallaton poikanen, oli vielä ollessaan äitinsä hoivassa leikkiessään vioittanut kepillä kiveksensä, apuun kutsuttu kirurgi oli valmistanut lapselle eräänlaisen tyräsiteen. Sillä näytti tämä tapahtuma, joka oli sattunut vielä Marie Antoinette’in asuessa Temple’issä, selvitetyltä ja unohdetulta. Mutta silloin eräänä päivänä Simon ja hänen vaimonsa huomaavat, että tuo varhaiskypsä ja virheellisesti kasvatettu lapsi harjoittaa eräitä pojille ominaisia paheita, tunnettuja »plaisirs solitaires». Kiinni joutunut lapsi ei voi kieltää. Simonin tiukatessa, kuka hänelle on opettanut tämän pahan tavan, poikanen sanoo tai hänet taivutetaan sanomaan, että hänen äitinsä ja tätinsä ovat vietelleet hänet tähän epätapaan. Simon, joka on valmis uskomaan tuosta »naarastiikeristä» kaikkein pirullisintakin, kyselee edelleen ja edelleen ja saa vilpittömästi kauhistuneena äidin paheellisuudesta pojan lopulta väittämään, että molemmat naiset olivat Temple’issä usein ottaneet hänet vuoteeseen ja että hän oli äitinsä kanssa harjoittanut sukurutsausta.

Tällaiseen pöyristyttävään, alle yhdeksänvuotiaan lapsen lausuntoon olisi tietystikin järkevä ihminen, normaali aikakausi suhtautunut äärimmäisen epäluuloisesti. Mutta vakaumus Marie Antoinette’in eroottisesta kyllästymättömyydestä on vallankumouksen lukemattomien häväistyskirjasten ansiosta tunkeutunut niin syvälle veriin, ettei edes tämä mieletön syytös, että oma äiti olisi sukupuolisesti väärinkäyttänyt kahdeksan ja puolen vuoden ikäistä poikaansa, herätä Hébertissä ja Simonissa minkäänlaisia epäilyksiä. Päinvastoin, näistä fanaattisista ja lisäksi sokaistuneista sanskyloteista asia näyttää täysin loogilliselta ja selvältä. Marie Antoinette, tuo Baabelin arkkiportto, tuo pahamaineinen »tribaadi» on Trianoninsa ajoilta tottunut joka päivä käyttämään paria miestä ja paria naista. Mikä on siis luonnollisempaa, päättelevät he, kuin että sellainen naarassusi Temple’iin teljettynä, jossa hän ei saa mitään kohdetta perkeleelliselle mieshulluudelleen, käy käsiksi omaan, turvattomaan, viattomaan lapseensa. Kokonaan vihansa sokaisemina Hébert ja hänen surkuteltavat ystävänsä eivät hetkeäkään epäile sen valheellisen syytöksen paikkansapitävyyttä, minkä lapsi kohdistaa omaan äitiinsä. Nyt on vain pöytäkirjoihin saatava merkityksi tämä kuningattaren häpeällisyys, jotta koko Ranska saisi tietää katalan itävallattaren äärimmäisen alhaisuuden; giljotiinikin on nyt jo vain vähäinen rangaistus hänen verenhimostaan ja paheellisuudestaan. Niin pidetään kolme kuulustelua ei vielä yhdeksänvuotiaan pojan, viisitoistavuotiaan tytön ja madame Elisabethin kanssa — siinä määrin hirvittävä ja häpeämätön näytelmä, että sitä voisi pitää epätodellisena, elleivät vielä tänä päivänä Pariisin kansallisarkistossa olisi säilyneinä nämä häpeälliset asiakirjat, tosin kellastuneina, mutta kuitenkin selvästi luettavina ja varustettuina alaikäisten lasten omakätisillä kiemuraisilla nimikirjoituksilla.

Ensimmäiseen lokakuun 6 päivänä pidettyyn kuulusteluun saapuvat pormestari Pache, syndikus Chaumette, Hébert ja muut kaupunginvaltuutetut, toisessa, lokakuun 7 päivänä pidetyssä, on allekirjoitusten joukossa luettavana myös Davidin nimi, joka oli kuuluisa maalari ja samalla vallankumouksen luonteettomimpia henkilöitä. Ensiksi kutsutaan päätodistajana esiin kahdeksanvuotias poika: häneltä kysytään aluksi muita tapahtumia Temple’issä, ja laverteleva poika kertoo, käsittämättä lausuntojensa kantavuutta, äitinsä salaisista auttajista, ennen kaikkea Toulan’ista. Sitten tulee puheenalaiseksi tuo arkaluontoinen asia, ja tässä kohden sanotaan pöytäkirjassa: »Kun Simon ja hänen vaimonsa useat kerrat olivat tavanneet hänet vuoteessa harjoittamassa sopimattomia tapoja, jotka vahingoittivat hänen terveyttään, oli hän sanonut heille, että hänen äitinsä ja tätinsä olivat opettaneet hänelle näitä vaarallisia tapoja ja että he olivat usein huvitelleet katselemalla, kuinka hän harjoitti niitä heidän nähtensä. Tällaista oli tapahtunut usein heidän antaessaan pojan maata välissään. Siitä tavasta, millä lapsi puhui, olemme ymmärtäneet, että hänen äitinsä kerran saattoi hänet lähestymään itseään, mikä johti yhtymiseen, siitä on myös johtunut hänen toisen kiveksensä turpoaminen, minkä vuoksi hän vielä käyttää sidettä. Hänen äitinsä oli kieltänyt häntä puhumasta asiasta, ja sittemmin tällaiset teot ovat usein toistuneet. Sitäpaitsi hän vielä syyttää Michonista ja eräitä muita siitä, että nämä ovat erittäin tuttavallisesti puhuneet hänen äitinsä kanssa.»

Mustaa valkoisella, seitsemällä ja kahdeksalla allekirjoituksella varustettuna tämä pöyristyttävä selonteko on kerrottuna pöytäkirjoissa: asiakirjan oikeaperäisyys, tosiasia, että sokaistu lapsi todella on antanut tämän hirvittävän lausunnon, ei ole kiellettävissä: korkeintaan voitaisiin huomauttaa, että juuri se kohta, joka sisältää syytöksen sukurutsauksesta kahdeksan- ja puolen vuoden vanhan pojan kanssa, ei ole itse tekstissä, vaan on myöhemmin lisätty reunaan — ilmeisesti tutkijoita itseään on arveluttanut tämän kataluuden merkitseminen asiakirjoihin. Mutta yhtä asiaa ei voida saada poistetuksi: allekirjoitus »Louis Charles Capet» on lausunnon alla piirrettynä jättiläismäisin, vaivalloisesti kirjoitetuin, lapsellisen kömpelöin kirjaimin. Oma lapsi on todella näiden vierasten ihmisten kuullen esittänyt halpamaisimman kaikista syytöksistä äitiään vastaan.

Mutta ei edes tämä mielipuolisuus riitä — tutkintotuomarit tahtovat suorittaa perusteellisesti ilmiantonsa. Alle yhdeksänvuotiaan jälkeen noudetaan paikalle viisitoistavuotias tyttö, hänen sisarensa. Chaumette kysyy häneltä, »eikö hänen veljensä hänen leikkiessään tämän kanssa kosketellut häntä siihen, mihin hänen ei olisi pitänyt häntä kosketella, ja eivätkö hänen äitinsä ja tätinsä antaneet hänen maata välissään.» Tyttö vastaa: »Ei.» Nyt asetetaan — kammottava näytelmä — molemmat lapset, yhdeksänvuotias ja viisitoistavuotias toisiaan vastaan tutkijoiden edessä kiistelemään äitinsä kunniasta. Pieni dauphin pysyy väitteessään, viisitoistavuotias, ankarien miesten läsnäolon säikyttämänä ja näiden sopimattomien kysymysten hämmentämänä, pakenee yhä uudelleen väitteeseen, ettei hän tiedä mitään, ettei hän kaikesta tästä ole nähnyt mitään. Nyt kutsutaan esiin kolmantena todistajana madame Elisabeth, kuninkaan sisar; tämän kahdenkymmenenyhdeksän vuotiaan tarmokkaan tytön käsittely ei kyselijöille ole enää niin helppoa kuin avomielisten tai pelokkaiden lasten. Sillä tuskin hänen eteensä on asetettu kuulustelussa dauphinin kanssa syntynyt pöytäkirja, kun puna nousee loukkaantuneen tytön poskille, halveksuvasti hän viskaa pois paperin ja sanoo, että sellainen häpeällisyys on liiaksi hänen arvonsa alapuolella, jotta hän ylimalkaan voisi edes vastata siihen. Nyt häntä vastaan — uusi pirullinen näytelmä — asetetaan poika. Hän pitää rohkeasti ja julkeasti kiinni väitteestä, että täti ja äiti ovat houkutelleet hänet näihin irstaisuuksiin: madame Elisabeth ei kauemmin jaksa pidättyä, vaan huutaa: »Ah, le monstre» katkeroituneena oikeutetussa, neuvottomassa raivossa, kun tämä julkean valheellinen pojanviikari syyttää häntä sellaisesta häpeämättömyydestä. Mutta valtuutetut ovat jo kuulleet kaiken, mitä ovat halunneet kuulla. Tämäkin asiakirja todistetaan tunnontarkasti, ja voitonriemuisena Hébert tuo nuo kolme asiakirjaa tutkintatuomarille toivoen, että kuningatar nyt on paljastettu ja asetettu häpeäpaaluun aikalaisten ja jälkimaailman edessä ikiajoiksi. Isänmaallisena, pystypäin hän tarjoutuu astumaan tuomioistuimen eteen tämä syytös todistuksena Marie Antoinette’in sukurutsaisesta paheellisuudesta.

Tämä lapsen todistus omaa äitiään vastaan on, koska se kenties on vertojaan vailla aikakirjoissa, aina ollut Marie Antoinette’in elämäkerran kirjoittajille suurena arvoituksena; päästäkseen tämän kiusallisen salakarin ohi kuningattaren intohimoiset puolustajat ovat turvautuneet mitä etsityimpiin selityksiin ja vääristyksiin. Hébert ja Simon, jotka he alati esittävät ilmetyiksi paholaisiksi, olivat muka yksissä neuvoin punoneet tämän salajuonen ja harjoittaneet mitä väkivaltaisinta pakotusta tuota mitään aavistamatonta poikaraukkaa vastaan kiristääkseen häneltä tämän häpeällisen syytöksen. He olivat muka — ensimmäinen rojalistinen toisinto — osaksi sokerileivällä, osaksi ruoskalla tehneet hänet myöntyväiseksi, tai he olivat — toinen niinikään epäpsykologinen muunnelma — edeltäpäin päihdyttäneet lapsen paloviinalla. Hänen todistuksensa oli muka annettu päihdyksissä ja sentähden mitätön. Näitä molempia todistamattomia väitteitä vastaan puhuu ennen kaikkea se selvä, kauttaaltaan puolueeton kuvaus, minkä on antanut muuan tämän näytelmän silminnäkijöistä, sihteeri Danjou, jonka kädestä pöytäkirja on lähtöisin: »Nuori prinssi, jonka jalat eivät ulottuneet lattiaan asti, istui nojatuolissa ja heilutti pieniä jalkojaan sinne tänne. Kysyttäessä häneltä yllämainittuja asioita, hän vastasi niiden pitävän paikkansa...» Dauphinin koko esiintyminen todistaa pikemminkin uhmailevaa, vallatonta julkeutta. Niinikään käy molempien toisten pöytäkirjojen tekstistä selvästi ilmi, ettei poika suinkaan ole toiminut ulkonaisen pakon alaisena, vaan että hän päinvastoin eräänlaisella lapsellisella uhkamielisyydellä — jopa siinä on havaittavissa eräänlaista ilkeyttä ja kostonhimoa — vapaaehtoisesti on toistanut hirvittävän syytöksensä äitiään vastaan.

Kuinka tämä on selitettävissä? Se ei ole ylen vaikeata meidän sukupolvellemme, joka omaten paljoa perusteellisemman tieteellisen ja oikeuspsykologisen tuntemuksen kuin aikaisemmat kaudet lasten todistusten valheellisuudesta sukupuolisissa asioissa on suuremmalla ymmärtämyksellä tottunut suhtautumaan tällaisiin sielullisiin harhautumiin alaikäisissä. Ennen kaikkea meidän täytyy jättää luvusta se hentomielinen käsitys, että dauphin olisi tuntenut siirron suutari Simonin luo hirvittäväksi nöyryytykseksi ja olisi erikoisesti surrut äitiään; lapset tottuvat hämmästyttävän nopeasti vieraaseen ympäristöön, ja niin peloittavalta kuin ensi kuulemalta tuntuneekin: todennäköisesti kahdeksan ja puolen vuoden ikäinen poika on tuntenut olonsa hauskemmaksi raa’an, mutta hyväntuulisen Simonin kuin Temple’in tornissa molempien alati surevien, itkevien naisten luona, jotka koko päivän opettivat häntä, pakottivat häntä lukemaan ja keinotekoisesti koettivat jo pakottaa lapsen, hän kun oli tuleva Ranskan kuningas, arvokkaaseen esiintymiseen. Suutari Simonin luona taas pikku dauphin on täysin vapaa, häntä ei jumala paratkoon kovinkaan paljon kiusata oppimisella; hän saa leikkiä mielin määrin tarvitsematta olla mistään huolissaan ja välittämättä käyttäytymistavoistaan; on erittäin todennäköistä, että hänestä oli hauskempaa laulaa sotilasten kanssa Carmagnole’ia kuin rukoilla hurskaan ja ikävystyttävän madame Elisabethin kanssa rukousnauhan mukaan. Jokainen lapsi tuntee vaistomaisesti vetoa alaspäin, se koettaa torjua luotaan sille pakotetut kulttuurin ja tavat, se viihtyy paremmin luonnollisten, sivistymättömien ihmisten joukossa kuin sivistyksen pakon alaisena; siellä, missä on enemmän vapautta, enemmän luonnollisuutta ja vaaditaan vähemmän itsehillintää, voi sen luonteen varsinainen anarkisuus voimakkaammin kehittyä. Halu sosiaaliseen nousuun alkaa vasta älyn heräämisen mukana — kymmenenteen, usein viidenteentoista ikävuoteensa asti sitävastoin oikeastaan jokainen hyvästä perheestä oleva lapsi kadehtii köyhälistöön kuuluvia koulutovereitaan, joille on sallittua kaikki, minkä häneltä kieltää hänen huolekas kasvatuksensa. Tämän lapsille ominaisen nopean tunneasenteen muutoksen johdosta dauphin näyttää — ja tätä yksin luonnollista seikkaa eivät sentimentaalit elämäkerrankirjoittajat ole tahtoneet mistään hinnasta myöntää — erittäin pian irtaantuneen tuosta äidillisenmelankolisesta olopiiristä ja eläytyneen pakottomampaan, tosin alempaan, mutta hänelle hupaisampaan suutari Simonin maailmaan; hänen oma sisarensa myöntää, että hän aivan äänekkäästi lauloi vallankumouksellisia lauluja; muuan toinen luotettava todistaja mainitsee dauphinin siinä määrin raa’an lausunnon äidistään ja tädistään, ettei sitä uskalla edes toistaakaan. Mutta lapsen erikoisesta taipumuksesta mielikuvituslausuntoihin on olemassa vielä kumoamattomampi todistus; ei kukaan muu kuin hänen oma äitinsä oli jo vuosia aikaisemmin kirjoittanut noissa ohjeissaan kotiopettajattarelle: »Hän on laverteleva, toistaa mielellään, mitä hän on kuullut sanottavan ja lisää usein haluamatta valehdella siihen jotakin, mitä hänen mielikuvituksensa on pannut hänet uskomaan. Tämä on hänen suurin vikansa ja se kohta, jossa hänet ehdottomasti on ojennettava.»

Tällä luonteenkuvauksella Marie Antoinette antaa selvän viitteen arvoituksen ratkaisuun. Ja se saa johdonmukaisen täydennyksenä eräästä madame Elisabethin tiedonannosta. Tiedetään, että lapset melkein aina, kun heidät yllätetään kielletystä teosta, yrittävät työntää syyn jollekulle toiselle. Vaistomaisesti turvatakseen itseään (koska he aavistavat, ettei mielellään tehdä lapsia vastuunalaisiksi) he tällöin melkein aina selittävät jonkun »vietelleen» heidät. Esillä olevassa tapauksessa madame Elisabethin pöytäkirjaan antama lausunto selittää tilanteen täydellisesti. Hän nimittäin sanoo — ja tämä tosiasia on typerää kyllä enimmäkseen salattu —, että hänen veljenpoikansa todella oli kauan aikaa harjoittanut tätä poikain pahetta, ja että hän muistaa tarkoin, kuinka sekä hän itse että pojan äiti usein olivat häntä ankarasti toruneet sen vuoksi. Tässä ollaan oikeilla jäljillä. Lapsen olivat siis jo aikaisemmin yllättäneet hänen äitinsä ja tätinsä ja todennäköisesti rangaisseet häntä siitä ankarammin tai lievemmin. Kun Simon tiedustelee häneltä, kuka hänelle on opettanut tämän pahan tavan, hän aivan luonnollisesti tekoon liittyvän mielleyhtymän johdosta tulee ajatelleeksi samalla ensimmäistä kiinnijoutumistaan, hän ajattelee suorastaan pakonomaisesti ensiksi niitä henkilöitä, jotka häntä ovat rangaisseet siitä. Tiedottomasti hän kostaa rangaistuksen, ja aavistamatta sellaisen lausunnon kantavuutta hän mainitsee rankaisijain nimet rikoksen aiheuttajina tai vastaa myöntävästi tässä mielessä tehtyyn suggestiivikysymykseen vähääkään arvelematta, siis näköjään erittäin todenmukaisesti. Ja nyt on asian kulku aivan selvä. Sotkeuduttuaan kerran valheeseen lapsi ei enää pääse peräytymään; mutta niin pian kuin se suorastaan lisäksi, kuten käsillä olevassa tapauksessa, huomaa, että hänen väitteensä uskotaan halukkaasti, jopa mielihyvin, se tuntee itsensä täysin varmaksi valheessaan ja myöntää iloisena siitälähtien oikeaksi kaiken, mitä komissaarit kysyvät. Se pitää itsesuojeluvaistosta kiinni selityksestään, huomattuaan siten säästyvänsä rangaistukselta. Kouliintuneemmatkin psykologit kuin nämä koulumestarit, entiset näyttelijät, maalarit ja kirjurit olisivat sentähden vaivoin välttyneet aluksi joutumasta harhaan kuullessaan niin selvästi ja epäilyksettömästi esitetyn todistajalausunnon. Mutta tässä erikoistapauksessa tutkijat sitäpaitsi olivat lisäksi joukkosuggestion alaisia. Heidän, »Père Duchesne’in» jokapäiväisten lukijoiden, mielestä tämä lapsen hirvittävä syytös oli täysin sopusoinnussa äidin pirullisen luonteen kanssa, jonka pornografiset lentolehtiset kautta Ranskan olivat vääristelleet paheellisuuden huipuksi. Ei mikään rikos, mahdottominkaan, voinut hämmästyttää näitä suggestion vallassa olevia, kun oli kysymys Marie Antoinette’istä. Niinpä he eivät hämmästelleetkään kauan, eivät perusteellisesti harkinneet asiaa, vaan piirsivät yhtä huolettomina kuin yhdeksänvuotias lapsi allekirjoituksensa pöytäkirjaan, jossa kerrottiin katalimmasta syytöksestä, mikä milloinkaan on keksitty äitiä vastaan.

Kaikeksi onneksi läpipääsemätön eristys Conciergeriessä on estänyt Marie Antoinette’in saamasta heti tietoa tästä hänen lapsensa pöyristyttävästä todistajalausunnosta. Vasta elämänsä viimeistä edellisenä päivänä syytöskirjelmä tutustuttaa hänet tähän äärimmäiseen nöyryytykseen. Hän on vuosikausia mukautunut kaikkiin syytöksiin kunniaansa vastaan, kaikkein katalimpiinkin solvauksiin, avaamatta milloinkaan huuliaan. Mutta tämän asian, näin hirvittävän oman lapsen lausuman herjauksen kärsiminen, tämän sanomattoman tuskan täytyi järkyttää hänen sielunsa sisintä. Aina kuoleman kynnykselle asti häntä seuraa tämä kiduttava ajatus; vielä kolme tuntia ennen giljotiinia tuo muuten täysin levollinen nainen kirjoittaa kanssasyytetylleen madame Elisabethille: »Tiedän, kuinka suurta tuskaa tämän lapsen on täytynyt tuottaa Sinulle, mutta anna hänelle anteeksi, rakas sisar, muista hänen suurta nuoruuttaan, ja kuinka helppo on panna lapsen suuhun sellaista, mitä siitä haluaa kuulla, ja sellaistakin, mitä se ei itse ymmärrä. Toivon, että on tuleva päivä, jolloin hän sitä paremmin on ymmärtävä Sinun rakkautesi ja hellyytesi arvon.»

Hébertin ei onnistunut tällä suuriäänisellä syytöksellä saavuttaa tarkoittamaansa: kuningattaren häpäisemistä maailman edessä; päinvastoin, oikeudenkäynnin aikana mestauskirves kirpoaa hänen kädestään ja iskee hänen omaan niskaansa. Mutta yksi asia häneltä onnistui: haavoittaa kuolettavasti hänen sieluaan, myrkyttää jo kuolemaan määrätyn naisen viimeisetkin hetket.

OIKEUDENKÄYNTI ALKAA

Nyt on asia riittävästi valmisteltu, nyt voi yleinen syyttäjä ryhtyä toimeen. Lokakuun 12 päivänä Marie Antoinette kutsutaan ensimmäiseen kuulusteluun suureen neuvostosaliin. Häntä vastapäätä istuvat Fouquier-Tinville, Herman, oikeuden puheenjohtaja ja pari kirjuria, kuningattaren vieressä ei kukaan. Ei ketään puolustajaa, ei auttajaa, ainoastaan häntä vartioiva santarmi.

Mutta yksinolon monina viikkoina Marie Antoinette on koonnut kaiken voimansa. Vaara on opettanut hänet keskittämään ajatuksensa, puhumaan hyvin ja vaikenemaan vielä paremmin: jokainen hänen vastauksensa osoittautuu hämmästyttävän iskeväksi ja samalla varovaiseksi ja viisaaksi. Mielentyyneys ei jätä häntä hetkeksikään; mielettömimmät tai kavalimmatkaan kysymykset eivät järkytä hänen mielenmalttiaan. Nyt, viimeisellä, kaikkein viimeisellä hetkellä Marie Antoinette on käsittänyt nimensä antaman edesvastuun, hän tietää: täällä, tässä puolipimeässä tutkintohuoneessa, hänen täytyy olla se kuningatar, mikä hän ei ollut riittävästi ollut Versaillesin loistosaleissa. Hän ei vastaa täällä pienelle, nälän vuoksi vallankumoukseen turvautuneelle asianajajalle, joka täällä luulee näyttelevänsä syyttäjää, eikä näille tuomareiksi puetuille vahtimestareille ja kirjureille, vaan ainoalle todelliselle tuomarille: historialle. »Milloin Sinusta on vihdoinkin tuleva se, mikä olet», oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin epätoivoissaan kirjoittanut hänen äitinsä Maria Teresia. Nyt ollessaan vaaksan päässä kuolemasta Marie Antoinette alkaa omin voimin taistella itselleen sen ylväyden, joka hänelle tähän asti oli suotu vain ulkonaisesti. Muodolliseen kysymykseen, mikä hänen nimensä on, hän vastaa kuuluvalla ja selvällä äänellä: »Marie Antoinette, Itävalta-Lothringenin arkkiherttuatar, kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, Ranskan kuninkaan leski.» Tuskallisen tarkasti haluten pitää kiinni säännönmukaisen oikeudenkäsittelyn kaikista ulkonaisista muodoista Fouquier-Tinville tarkoin noudattaa kuulustelun muodollisuuksia ja kyselee edelleen, eikö hän tietänyt, missä hän vangitsemishetkenään asui. Ilman ivallisuutta Marie Antoinette ilmoittaa syyttäjälleen, ettei häntä milloinkaan ole vangittu, vaan että hänet on tuotu kansalliskokouksesta Temple’iin. Sitten alkavat varsinaiset kysymykset ja syytökset ajan pateettisen paperiseen äänilajiin; hän oli muka ennen vallankumousta ollut poliittisessa suhteessa »Böömin ja Unkarin kuninkaaseen», hän oli »hirvittävällä tavalla» tuhlannut Ranskan rahavarat, »kansan hien hedelmät huvituksiinsa ja juonitteluihinsa yhteisymmärryksessä kunnottomien ministerien kanssa» ja oli keisarille »lähettänyt miljoonia käytettäväksi sitä kansaa vastaan, joka häntä elätti». Hän oli vallankumouksen puhjettua vehkeillyt Ranskaa vastaan, neuvotellut vieraiden valtojen kätyrien kanssa, taivuttanut puolisonsa kuninkaan vetoon. Kaikki nämä syytökset Marie Antoinette asiallisesti ja päättäväisesti torjuu luotaan. Vasta Hermanin esitettyä erikoisen taitamattomasti formuloidun väitteen vuorokeskustelu vilkastuu.

»Juuri te opetitte Capet’lle sen perusteellisen teeskentelyn taidon, millä hän niin kauan petti Ranskan kelpo kansalaisia, tuota kunnon kansaa, joka ei aavistanut, kuinka pitkälle voitiin mennä halpamaisuudessa ja kataluudessa.» Tähän tyhjään sanatulvaan Marie Antoinette vastaa rauhallisesti.

»Aivan niin, kansaa on petetty ja mitä julmimmalla tavalla, mutta sitä emme ole tehneet puolisoni ja minä.»

»Kuka siis on pettänyt kansaa?»

»Ne, joilla siitä oli etua. Meillä itsellämme ei ollut vähintäkään etua pettää sitä.»

Kuullessaan tämän kaksimielisen vastauksen Herman heti iskee kiinni. Hän toivoo voivansa nyt pakottaa kuningattaren lausumaan sanan, joka voitaisiin tulkita vihamieliseksi tasavaltaa vastaan.

»Keitä siis olivat ne, joilla Teidän käsityksenne mukaan oli etua kansan pettämisestä?»

Mutta Marie Antoinette väistää taitavasti ansan. Hän ei sano sitä tietävänsä. Hänen oman etunsa mukaista oli ollut valistaa kansaa eikä pettää sitä.

Herman vaistoaa tämän vastauksen iroonisuuden ja nuhtelee häntä: »Te ette ole selvästi vastannut kysymykseeni.»

Mutta kuningatar ei anna houkutella itseään torjuvasta asenteestaan: »Vastaisin kiertelemättä, jos tietäisin näiden henkilöiden nimet.» Tämän ensimmäisen kahakan jälkeen kuulustelu käy jälleen asiallisemmaksi. Häneltä kysytään Varennes’in paon yksityiskohtia; hän vastaa varovaisesti suojaten kaikkia niitä salaisia ystäviä, jotka syyttäjä tahtoo vetää oikeusjuttuun. Vasta Hermannin seuraavan typerän syytöksen kuullessaan hän jälleen iskee voimakkaasti takaisin.

»Te ette koskaan, ette hetkeäkään ole lakannut yrityksistänne tuhota Ranska. Te tahdoitte aina mistä hinnasta hyvänsä hallita ja isänmaan ystävien ruumiiden yli uudelleen astua valtaistuimelle.» Tähän mahtipontiseen hölynpölyyn kuningatar vastaa ylpeästi ja terävästi (voi, miksi hänelle on annettu tutkijaksi sellainen pölkkypää!), että hänelle ja hänen miehelleen ei ollut tarpeellista astua valtaistuimelle, koska heillä se jo oli, eivätkä he halunneet muuta kuin Ranskan onnea.

Nyt Herman käy hyökkäävämmäksi; kuta enemmän hän huomaa, ettei Marie Antoinette’ia voida houkutella varovaisesta ja varmasta asenteestaan ja ettei hän anna mitään »ainesta» julkiseen oikeudenkäyntiin, sitä kiukkuisemmin hän kasaa syytöksiä: hän oli muka juottanut päihdyksiin flanderilaiset rykmentit, ollut kirjeenvaihdossa ulkomaisten hovien kanssa, aiheuttanut sodan ja vaikuttanut Pillnitzin sopimukseen. Mutta Marie Antoinette oikaisee tosiasiain mukaisesti, että kansalliskonventti eikä hänen puolisonsa oli päättänyt sodan, että hän juhlapidoissa oli vain kaksi kertaa kulkenut salin läpi.

Mutta vaarallisimmat kysymykset Herman on säästänyt viimeiseksi, ne, joissa kuningattaren joko täytyy kieltää omat tunteensa tai sotkeutua johonkin lausuntoon tasavaltaa vastaan. Häneltä vaaditaan valtio-oikeuden katkismuksen kysymyksiin vastaamista.

»Kuinka suhtaudutte tasavallan aseiden kohtaloon?»

»Toivon yli kaiken Ranskan onnea.»

»Uskotteko, että kuninkaat ovat tarpeellisia kansan onnelle?»

»Yksityinen henkilö ei voi ratkaista sellaisia asioita.»

»Te epäilemättä surette, että poikanne on menettänyt valtaistuimen, jolle hän olisi voinut nousta, ellei kansa, vihdoinkin opittuaan tuntemaan oikeutensa, olisi murskannut tätä valtaistuinta?»

»En milloinkaan ole poikani kohtalossa sureva mitään, mikä koituu hänen maalleen eduksi.»

Kuten nähdään, ei tutkintotuomarilla ole menestystä. Marie Antoinette ei olisi voinut puhua ovelammin ja jesuiittamaisemmin kuin sanoessaan, ettei hän sure poikansa kohtalossa mitään, mikä »koituu hänen maansa eduksi», sillä sanalla »hänen» kuningatar, avoimesti väittämättä tasavaltaa laittomaksi, on sanonut tämän tasavallan tutkintotuomarille vasten kasvoja, että hän katsoo Ranskan edelleenkin »hänen», lapsensa lailliseksi maaksi ja omaisuudeksi, hän ei ole edes vaarankaan keskellä luopunut pyhimmästään, poikansa oikeudesta kruunuun. Tämän viimeisen kahakan jälkeen kuulustelu nopeasti kulkee loppuaan kohti. Kysytään, tahtooko hän itse nimetä pääkäsittelyä varten itselleen puolustajan. Marie Antoinette selittää, ettei hän tunne ketään asianajajaa, ja myöntyy siihen, että hänelle viran puolesta annetaan avuksi yksi tai kaksi hänelle henkilökohtaisesti tuntematonta. Pohjaltaan, sen hän tietää, kaikki tämä on yhdentekevää, onko joku ystävä vai vieras, sillä niin rohkeata miestä ei tällä hetkellä ole koko Ranskassa, että hän ryhtyisi tosissaan puolustamaan entistä kuningatarta. Se, joka puhuisi yhdenkään avoimen sanan hänen hyväkseen, siirtyisi heti puolustajan paikalta syytettyjen penkille.

Nyt — oikeudellisen tutkimuksen ulkonainen näkö on säilytetty — koeteltu formalisti Fouquier-Tinville voi ryhtyä työhönsä ja laatia syytöskirjelmän. Hänen kynänsä juoksee reippaasti ja nopeasti paperilla: siltä, jonka joka päivä täytyy valmistaa pinoittain syytöksiä, käy kirjoittaminen kevyesti. Kuitenkin kaikitenkin arvelee tuo pikkuinen maaseutujuristi olevansa tässä erikoistapauksessa velvollinen käyttämään eräänlaista runollista lennokkuutta: kun syytetään kuningatarta, sen täytyy tapahtua juhlallisemmassa, pateettisemmassa äänilajissa kuin jos tartutaan niskasta jotakin pikkuista ompelijatarta, joka on huutanut: »Vive le roi!» Niinpä alkaa hänen kirjoitelmansa peräti mahtipontisesti: »Yleisen syyttäjän antamien todistusten tutkimisen perusteella voidaan todeta, että, samaan tapaan kuin Messalina, Brunhilde, Fredegunde ja Katarina de’ Medici, joita muinoin nimitettiin Ranskan kuningattariksi ja joiden ikuisiksi ajoiksi nämä häpeälliset nimet eivät ole pyyhittävissä pois historian lehdiltä, Marie Antoinette, Ludvig Capet’n leski, Ranskassa oloaikanaan on ollut ranskalaisten vitsaus ja verenimijätär.» Tämän pienen historiallisen virheen jälkeen — sillä Fredegunden ja Brunhilden aikoina ei vielä ollut mitään Ranskan kuningaskuntaa — seuraavat tunnetut syytökset, että Marie Antoinette olisi ollut poliittisissa suhteissa »Böömin ja Unkarin kuninkaiksi» nimitettyyn mieheen, toimittanut keisarille miljoonia, ollut osallisena kaartin »orgioissa», päästänyt valloilleen kansalaissodan, aiheuttanut isänmaanystävien verilöylyn ja toimittanut ulkomaille sotasuunnitelmia. Hieman peitetymmässä muodossa on kirjelmään otettu Hébertin syytös, »että hän luonnottomana ja kaikkiin rikoksiin perehtyneenä, pilkaten luonnonlakia ja asemaansa äitinä ei ole kammonnut harjoittaa poikansa Louis Charles Capet’n kanssa epäsiveellisiä tekoja, joiden keksiminen tai edes mainitseminen jo panee inhosta vapisemaan». Uusi ja yllättävä sitävastoin on vain syytös, että hän oli mennyt alhaisuudessa ja teeskentelyssä niin pitkälle, että oli antanut painaa ja jaella teoksia, joissa häntä itseään kuvattiin epäedullisella tavalla, herättääkseen ulkomailla käsityksen, kuinka suuressa määrin ranskalaiset häntä pahoinpitelivät. Marie Antoinette olisi siis Fouquier-Tinville’in käsityksen mukaan itse levittänyt madame La Motte’in ja lukuisien muiden häpäiseviä lentokirjasia. Kaikkien näiden syytösten perusteella Marie Antoinette asetetaan pelkästä valvonnanalaisuudesta syytetyn asemaan. Tämä asiakirja, joka ei juuri ole mikään esitystaidon mestariteos, annetaan musteen vielä ollessa kosteaa lokakuun 13 päivänä puolustusasianajajalle Chauveau-Lagarde’ille, joka se mukanaan viipymättä lähtee Marie Antoinette’in luo vankilaan. Syytetty ja hänen asianajajansa lukevat yhdessä syytöskirjoituksen. Mutta vain asianajajaa yllättää ja järkyttää sen vihamielinen sävy. Marie Antoinette, joka kuulustelun jälkeen ei voinut odottaa parempaa, pysyy täysin rauhallisena. Mutta tunnontarkka lakimies joutuu yhä uudelleen epätoivon valtaan. Ei, ei ole mahdollista yhtenä ainoana yönä lukea läpi sellaista röykkiötä syytöksiä ja asiakirjoja, hän ei kykene tehokkaasti puolustamaan, ellei hän todella saa perehtyä tuohon paperikaaokseen. Sentähden hän vaatii, että kuningattaren tulisi pyytää kolmen päivän lykkäystä, jotta hän voisi perusteellisesti valmistaa puolustuspuhettaan seulotun aineksen ja tarkistettujen todistuskappaleiden perusteella.

»Kenen puoleen minun sitten on käännyttävä?» kysyy Marie Antoinette.

»Konventin.»

»Ei, ei... Ei ikinä.»

»Mutta», pyytelee Chauveau-Lagarde, »Teidän ei pitäisi tässä tapauksessa hyödyttömän ylpeydentunteen vuoksi luopua edustanne. Teidän velvollisuutenne on säilyttää henkenne, ei ainoastaan itsenne, vaan myös lastenne vuoksi.»

Vedottaessa hänen lapsiinsa kuningatar myöntyy. Hän kirjoittaa kokouksen puheenjohtajalle: »Kansalainen-presidentti, kansalaiset Tronson ja Chauveau, jotka tuomioistuin on määrännyt minulle puolustajiksi, kiinnittävät huomioni siihen, että he vasta tänään ovat saaneet tehtävänsä. Minut on huomenna tuomittava, ja heille on mahdotonta niin lyhyessä ajassa perehtyä oikeudenkäyntipöytäkirjoihin tai edes lukea niitä. Velvollisuus lapsiani kohtaan vaatii minua olemaan laiminlyömättä mitään keinoa heidän äitinsä täydelliseksi puhdistamiseksi syytöksestä. Puolustusasianajajani pyytää kolmen päivän lykkäystä. Toivon, että konventti on siihen suostuva.»

Jälleen yllättää tässä asiakirjassa Marie Antoinette’in henkinen muutos. Hän, joka kautta elämänsä on ollut huono kirjoittaja, huono diplomaatti, alkaa nyt kirjoittaa kuninkaan tavoin ja ajatella vastuunalaisesti. Sillä äärimmäisessä hengenvaarassakaan hän ei kunnioita pyynnöllä konventtia, jota hänen tulee pitää oikeudellisesti ylempänä instanssina. Hän ei tee pyyntöä omassa nimessään — ei, mieluummin hän joutuu perikatoon! —, vaan ainoastaan välittää kolmannen henkilön pyynnön: »Puolustusasianajajani pyytää kolmen päivän lykkäystä», sanotaan kirjelmässä, ja »Toivon, että konventti on sen myöntävä». Ei: »pyydän sitä».

Konventti ei vastaa. Kuningattaren kuolema on aikoja sitten päätetty asia, miksi siis vielä pitkittää muodollisuuksia tuomion edellä? Kaikki vitkastelu olisi julmuutta. Seuraavana aamuna kello kahdeksalta alkaa oikeudenkäynti, ja jokainen tietää ennakolta, miten se on päättyvä.

OIKEUDENKÄYNTI

Conciergeriessa vietetyt seitsemänkymmentä päivää ovat tehneet Marie Antoinette’ista vanhan ja sairaalloisen naisen. Punaisina ja kyynelten tulehduttamina palavat nyt hänen päivänvaloon tottumattomat silmänsä, hänen huulensa ovat silmiinpistävän kalpeat vaikeiden keskeymättömien verenvuotojen johdosta, jotka häntä viime viikkoina ovat vaivanneet. Tuon tuostakin hänen täytyy taistella uupumusta vastaan, useaan kertaan on lääkärin täytynyt antaa hänelle sydäntä vahvistavia lääkkeitä. Mutta hän tietää, että tänään alkaa historiallinen päivä, tänään hän ei saa olla väsynyt, kukaan oikeussalissa olija ei ole saava ivata kuningattaren ja keisarintyttären heikkoutta. Vielä kerran on uupuneesta ruumiista, aikoja sitten jo raukeaksi käyneistä tunteista pakotettava esille kaikki voima, sittenhän se saa levätä kauan, levätä ikuisesti. Vain kaksi asiaa Marie Antoinette’illa vielä on suoritettavana maan päällä: pystyssä päin puolustettava itseään ja pystyssä päin kuoltava.

Mutta ollen sisäisesti täynnä päättäväisyyttä Marie Antoinette tahtoo ulkonaisestikin astua arvokkaana oikeuden eteen. Kansan on tunnettava, että nainen, joka tänään astuu oikeuden eteen, on habsburgitar ja kaikista erottamispäätöksistä huolimatta kuningatar. Huolellisemmin kuin tavallisesti hän kampaa jakaukselle harmaantuneen tukkansa. Hän panee päähänsä laskoksisen, vastatärkkelöidyn valkoisen liinahilkan, jonka kummaltakin puolen riippuu suruhuntu; Ludvig XVI:n, Ranskan viimeisen kuninkaan leskenä Marie Antoinette tahtoo astua vallankumousoikeuden eteen.

Kello kahdeksalta kokoontuvat suureen saliin tuomarit ja valamiehet, presidenttinä Herman, Robespierre’in maanmies, yleisenä syyttäjänä Fouquier-Tinville. Valamiehistö on kokoonpantu kaikista kansanluokista, heidän joukossaan on entinen markiisi, kirurgi, limonadikauppias, muusikeri, kirjanpainaja, peruukintekijä, entinen pappi ja puuseppä; yleisen syyttäjän rinnalle on istuutunut muutamia turvallisuusvaliokunnan jäseniä valvomaan käsittelyn kulkua. Sali on täpösen täynnä. Vain kerran vuosisadassa on tilaisuus nähdä kuningatar syytettyjen penkillä.

Marie Antoinette astuu tyynenä huoneeseen ja istuutuu rauhallisena; hänelle ei enää kuten hänen puolisolleen ole myönnetty erikoista nojatuolia, häntä odottaa paljas puuistuin; tuomaritkaan eivät enää, kuten Ludvig XVI:n juhlallisessa julkisessa syytöstilaisuudessa, ole kansalliskokouksen valitsemia edustajia, vaan joka päivä toimiva jury, joka suorittaa kolkkoa tehtäväänsä kuin käsityötä. Mutta turhaan etsivät katselijat kuningattaren rasittuneista, mutta kuitenkin levollisista kasvoista näkyvää kiihtymyksen ja pelon merkkiä. Pystypäisenä, ryhdikkäänä hän odottaa oikeudenkäsittelyn alkamista. Levollisena hän katselee tuomareihin, levollisena saliin ja kokoaa voimansa.

Ensimmäisenä nousee seisomaan Fouquier-Tinville ja lukee syytöskirjan. Kuningatar tuskin kuuntelee. Hän tuntee jo kaikki nämä syytökset: hän on eilen tutkinut jokaisen asianajajansa kanssa. Hän ei kertaakaan, ei edes kovimpiakaan syytöksiä mainittaessa kohota päätään, hänen sormensa leikkivät välinpitämättöminä istuimen käsipuulla, »kuin soittaen pianoa».

Sitten alkaa neljänkymmenenyhden todistajan esiinmarssi, todistajien, joiden valansa mukaisesti on sanottava »ilman vihaa ja ilman pelkoa totuus, koko totuus ja ainoastaan totuus». Koska oikeudenkäynti on nopeasti valmisteltu — Fouiquier-Tinville paralla on tosiaankin paljon tekemistä noina päivinä, on jo girondistien vuoro, madame Roland’in ja satojen muiden —, esitetään mitä erilaisimpia syytöksiä yhtenä sekamelskana ilman mitään ajallista tai loogillista yhteyttä. Todistajat puhuvat milloin tapahtumista lokakuun 6 päivänä 1789 Versailles’issa, milloin elokuun 10 päivästä 1792 Pariisissa, ennen vallankumousta tai sen aikana tehdyistä rikoksista. Useimmat näistä syytöksistä ovat merkityksettömiä, muutamat suorastaan naurettavia, kuten esimerkiksi palvelustyttö Milot’n, joka väittää kuulleensa, kuinka Coygnyn herttua 1788 oli jollekulle sanonut, että kuningatar oli antanut lähettää veljelleen kaksisataa miljoonaa, tai se vielä mielettömämpi syytös, että Marie Antoinette’illa olisi ollut vaatteittensa alla kaksi pistoolia Orléansin herttuan surmaamiseksi. Kaksi todistajaa tosin vannoo nähneensä kuningattaren maksumääräyksiä; mutta näiden ratkaisevien asiakirjojen alkukappaleita ei kyetä esittämään; yhtä vähän on käsillä kirje, joka Marie Antoinette’in väitetään kirjoittaneen sveitsiläiskaartin komendantille: »Voidaanko luottaa Teidän sveitsiläisiinne, tulevatko he tarvittaessa pysymään rohkeina?» Ainoatakaan Marie Antoinette’in kirjoittamaa paperilappua ei ole saatavissa, ja sekään sinetöity paketti, joka sisältää hänen Temple’issä takavarikoidut tavaransa, ei sisällä mitään raskauttavaa. Hiuskarvat ovat hänen miehensä ja lastensa, pienoismuotokuvat esittävät Lamballe’in prinsessaa ja hänen nuoruuden ystävätärtään Hessen-Darmstadt’in maakreivitärtä, hänen muistikirjaansa merkityt nimet ovat hänen pesijättärensä ja lääkärinsä: ei ainoakaan kappale osoittaudu käyttökelpoiseksi syytökseen. Siten syyttäjä yhä uudelleen koettaa palata yleisiin syytöksiin, mutta kuningatar, ollen tällä kertaa valmistunut, vastaa mikäli mahdollista vieläkin lujemmin ja varmemmin kuin esikuulustelussa. Sukeutuu seuraavantapaisia sananvaihtoja:

»Mistä olette saanut rahat, joilla annoitte rakentaa ja kalustaa Pikku Trianonin, missä toimeenpanitte juhlia, joissa aina olitte jumalattarena?»

»Näitä menoja varten oli olemassa erikoinen rahasto.»

»Tämän rahaston täytyi olla melkoisen suuri, sillä Pikku Trianonin on täytynyt maksaa jättiläismäisiä summia.»

»On mahdollista, että Pikku Trianon maksoi jättiläismäisiä summia ja todennäköisesti enemmän, kuin itse olisin halunnut. Vähitellen jouduttiin yhä suurempiin menoihin. Muuten toivon minä enemmän kuin kukaan muu, että kaikesta saataisiin selvyys.»

»Ettekö juuri Pikku Trianonissa ensi kertaa nähnyt rouva La Motte’ia?»

»En ole milloinkaan nähnyt häntä.»

»Eikö hän ollut Teidän uhrinne kuuluisassa kaulakoristejutussa?»

»Se hän ei voinut olla, koska en tuntenut häntä.»

»Te siis ehdottomasti kiellätte tunteneenne hänet?»

»Minun järjestelmääni ei kuulu kieltäminen. Olen sanonut totuuden ja olen jatkuvasti sen sanova.»

Jos ylimalkaan vielä olisi olemassa toivoa, voisi Marie Antoinette antautua sen valtaan, sillä useimmat todistajat ovat olleet täysin merkityksettömiä, ei ainoakaan niistä, joita hän pelkäsi, ole tuonut esiin mitään todenteolla raskauttavaa häntä vastaan. Yhä voimakkaammaksi muodostuu hänen vastarintansa. Kun yleinen syyttäjä väittää, että hän vaikutuksellaan on saanut entisen kuninkaan tekemään kaiken, mitä hän oli halunnut, hän vastaa: »On eri asia, neuvooko jotakuta vai paneeko hänet tekemään sen.» Kun oikeudenkäynnin kuluessa puheenjohtaja viittaa siihen, että hänen lausuntonsa on ristiriidassa hänen poikansa väitteiden kanssa, hän sanoo halveksien: »On helppo saada kahdeksanvuotias lapsi sanomaan kaikkea, mitä tahtoo hänen sanovan.» Todella uhkaavia kysymyksiä tehtäessä hän suojelee itseään varovaisella lauseella: »En tiedä, en voi muistaa.» Siten Herman ei ainoaakaan kertaa voi voitonriemuisena todistaa hänen tehneen itseänsä syypääksi suoranaiseen valheeseen tai ristiriitaan, noiden pitkien tuntien aikana jännittyneenä kuunteleva yleisö ei saa tilaisuutta kertaakaan vihastuneeseen välihuudahdukseen tai vihamielisyyden osoituksiin tai isänmaallisiin kättentaputuksiin. Tyhjänä, hitaana, täynnä kuolleita kohtia edistyy oikeudenkäsittely. On aika, että esitetään jokin ratkaiseva, todella musertava todistus, jotta syytökseen tulisi vauhtia. Tämän sensaation Hébert vihdoin luulee voivansa aikaansaada esittämällä hirvittävän sukurutsaussyytöksensä.

Hän astuu esiin. Päättäväisenä, vakuuttuneena, kuuluvalla äänellä hän esittää tuon pöyristyttävän syytöksen. Mutta pian hän huomaa, että tämän syytöksen uskomattomuus tekee uskomattoman vaikutuksen, ettei kukaan koko salissa ilmaise raivostuneilla välihuudahduksilla inhoaan tätä paheellista äitiä, tätä epäinhimillistä naista kohtaan; kaikki istuvat mykkinä, kalpeina ja järkyttyneinä. Silloin arvelee tuo kurja raukka, että hänen on tarjottava kuulijakunnalle erikoisen raffinoitu psykologis-poliittinen selitys. »Voidaan otaksua», selittää tuo tyhmyri, »että tätä rikollista nautintoa ei ollut määräämässä huvituksen tarve, vaan poliittinen tarkoitusperä saada lapsi ruumiillisesti herpaistuksi. Leski Capet on nimittäin toivonut, että hänen poikansa kerran on astuva valtaistuimelle, ja sellaisten menetelmien avulla hän saattoi turvata itselleen tilaisuuden määrätä hänen toimintansa.»

Mutta merkillistä, tällaista maailmanhistoriallista typeryyttäkin kuullessaan kuulijakunta pysyy suorastaan hämmästyttävän hiljaisena. Marie Antoinette ei vastaa ja katselee halveksien Hébertin ohi. Välinpitämättömänä, ikäänkuin tämä kiukkuinen tomppeli olisi puhunut kiinankieltä, ja muuttamatta ilmettäkään, hän istuu suorana ja rauhallisena. Myös presidentti Herman ei ole ollut kuulevinaan koko syytöstä. Hän unohtaa tahallaan kysyä, mitä solvatulla äidillä on vastattavana — hän on jo huomannut tämän sukurutsaussyytöksen kiusallisen vaikutuksen kaikissa kuulijoissa, varsinkin naisissa, ja jättää sentähden nopeasti syrjään tämän inhottavan syytöksen. Silloin onnettomuudeksi muuan valamiehistä on kyllin julkea huomauttaakseen presidentille: »Kansalainen presidentti, pyydän Teitä kiinnittämään huomiota siihen, ettei syytetty ole lausunut mitään niistä tapahtumista, joita kansalainen Hébert väittää esiintyneen syytetyn ja hänen poikansa välillä.»

Nyt presidentti ei kauempaa voi päästä asiasta. Vastoin sisäistä tunnettaan hänen täytyy tehdä kysymys syytetylle. Marie Antoinette kohottaa ylpeänä ja yhdellä nykäyksellä päänsä — »tässä näyttää syytetty vahvasti järkytetyltä», kertoo muuten niin kuiva Moniteur — ja vastaa kuuluvasti ja sanomattoman halveksivasti: »Kun jätin vastaamatta, johtui se siitä, että luonto kieltää vastaamasta mitään sellaiseen äitiin kohdistettuun syytökseen. Käännyn kaikkien äitien puoleen, joita täällä saattaa olla.»

Ja todellakin, salin läpi käy maanalainen kohina, voimakas liike. Kansannaiset, työläisvaimot, kalanmyyjättäret ja neulojattaret pidättävät henkeään, he ovat salaperäisessä yhteisymmärryksessä: tämän naisen kanssa on loukattu koko heidän sukupuoltaan. Presidentti vaikenee, tuo utelias valamies luo alas katseensa: tuskallisen vihan sävy herjatun naisen äänessä on sattunut kaikkiin. Sanattomana Hébert palaa aitauksesta, ei juuri ylpeänä suorituksestaan. Kaikki huomaavat, ja kenties hän itsekin, että hänen syytöksensä on juuri vaikeimmalla hetkellä auttanut kuningatarta saavuttamaan suuren siveellisen voiton. Se, minkä piti alentaa häntä, on häntä korottanut.

Robespierre, joka samana iltana saa kuulla välikohtauksesta, ei voi hillitä suuttumustaan Hébertiin. Hän, ainoa poliittinen henki näiden äänekkäiden, meluavien kansanyllyttäjien joukossa, käsittää heti, mikä hirvittävä tyhmyys oli vetää tämä järjetön, alle yhdeksänvuotiaan pojan äitiään vastaan esittämä, pelosta tai syyllisyydentunnosta johtunut syytös julkisuuteen. »Tuon Hébert-tomppelin» hän sanoo raivoissaan ystävilleen, »täytyi hankkia hänelle vielä voitto.» Robespierre on jo aikoja sitten työlästynyt tähän raakaan lurjukseen, joka alhaisella demagogiallaan, anarkisella puuhailullaan häpäisee hänelle pyhän vallankumouksen asian; tänä päivänä hän sisimmässään päättää hävittää tämän likatahran. Kivi, jonka Hébert viskaa Marie Antoinette’ia vastaan, putoaa kuolettavasti takaisin häneen itseensä. Vain pari kuukautta vielä, ja hän on samoissa rattaissa matkaava samaa tietä, mutta ei niin urhoollisena kuin Marie Antoinette, vaan siinä määrin miehuuttomana, että hänen toverinsa Ronsinin täytyy kehoittaa häntä: »Kun oli toimittava, sinä et tehnyt muuta kuin lavertelit. Opi nyt edes kuolemaan.»

Marie Antoinette on tuntenut saavuttaneensa voiton. Mutta hän on myöskin kuullut äänen kuulijoiden joukosta hämmästyen lausuvan: »Katso, kuinka ylpeä hän on!» Ja niinpä hän kysyy puolustusasianajajaltaan: »Olenko ehkä pannut liian paljon arvokkuutta vastaukseeni?» Mutta tämä rauhoittaa häntä: »Madame, pysykää sellaisena, millainen olette, ja tulette olemaan oivallinen.» Vielä toinenkin päivä Marie Antoinette’in on taisteltava, vaivalloisesti laahautuu oikeudenkäynti eteenpäin väsyttäen kuulijat ja asianosaiset; mutta vaikka hän on verenvuotojen lopen uuvuttama eikä väliaikoina nauti muuta kuin lautasellisen soppaa, pysyy hänen ryhtinsä samoin kuin henkensä tarmokkaana ja uljaana. »Koetettakoon kuvitella koko sitä sielunvoimaa», hänen puolustusasianajajansa kirjoittaa muistelmissaan, »mitä kuningatar tarvitsi jaksaakseen kestää niin pitkän ja hirvittävän istunnon ponnistukset: olla näyttämöllä koko kansan edessä, puolustautua taistelussa verenhimoisten vastustajien kanssa kaikkia niitä ansoja vastaan, joita hänelle viritettiin ja samalla säilyttää ryhtinsä ja mielenmalttinsa eikä jäädä itsensä alapuolelle.» Viisitoista tuntia hän on taistellut ensimmäisenä päivänä, yli kaksitoista on jo kulunut toisena, kun vihdoinkin presidentti julistaa kuulustelun päättyneeksi ja esittää syytetylle kysymyksen, onko hänellä vielä jotakin lisättävänä puolustuksekseen. Itsetietoisena Marie Antoinette vastaa: »Eilen en vielä tuntenut todistajia, en tietänyt, mitä he esittäisivät minua vastaan. Ei yksikään heistä ole esittänyt ainoatakaan positiivista tosiasiaa minua vastaan. Minulla ei ole mitään enempää huomautettavana, kuin että olin vain Ludvig XVI:n vaimo ja että minun sentähden oli mukauduttava kaikkeen, mitä hän päätti.»

Nyt nousee Fouquier-Tinville seisomaan ja perustelee kokoavasti syytöksen. Molemmat tehtäväänsä määrätyt puolustusasianajajat vastaavat jokseenkin laimeasti: todennäköisesti he muistavat, että Ludvig XVI:n puolustusasianajaja oli joutunut mestauslavalle, koska hän liian tarmokkaasti puolusti häntä; he katsovat viisaammaksi vedota kansan lempeyteen kuin väittää kuningatarta viattomaksi. Ennenkuin presidentti Herman nyt esittää valamiehistölle syyllisyyskysymyksen, Marie Antoinette viedään salista, tuomioistuin ja valamiehistö jäävät yksikseen. Nyt kaikkien korulauseiden jälkeen presidentti Herman esittää jutun selvän asiallisesti: hän jättää kaikki epämääräiset sadat erilaiset yksityissyytökset syrjään ja kokoaa kaikki kysymykset lyhyeen muotoon. Marie Antoinette’ia syytti Ranskan kansa, sillä kaikki valtiolliset tapahtumat, joita oli sattunut viiden vuoden aikana, todistivat häntä vastaan. Sentähden hän esittää valamiesten vastattavaksi seuraavat neljä kysymystä:

Ensiksi: Onko todistettu, että on oltu puuhissa ja neuvotteluissa vierasten valtojen ja tasavallan vihollisten kanssa raha-avustuksen antamiseksi näille, näiden päästämiseksi Ranskan maaperälle ja heidän aseittensa voiton edistämiseksi?

Toiseksi: Onko todistettu, että itävaltalainen Marie Antoinette, Ludvig Capet’n leski on ottanut osaa sellaisiin puuhailuihin ja ollut sellaisissa neuvotteluissa?

Kolmanneksi: Onko todistettu, että on ollut olemassa salavehkeitä kansalaissodan aikaansaamiseksi maassa?

Neljänneksi: Onko itävaltalainen Marie Antoinette, Ludvig Capet’n leski, todistettu osallistuneeksi tällaiseen salaliittoon?

Vaieten nousevat valamiehet paikoiltaan ja vetäytyvät sivuhuoneeseen. Keskiyö on sivuutettu. Kynttilät lepattavat levottomina ihmisten kuumentamassa salissa, ja sydämet sykähtelevät niiden kanssa jännityksestä ja uteliaisuudesta.

Välikysymys: Kuinka valamiehistön olisi oikeuden mukaan pitänyt tuomita? Loppuesityksessään presidentti työnsi syrjään oikeusjutun kaikki poliittiset koristeet ja palautti syytökset oikeastaan yhdeksi ainoaksi. Valamiehistöltä ei kysytä, pitävätkö he Marie Antoinette’ia luonnottomana ja haureellisena, irstaana, tuhlailevana naisena, vaan ainoastaan, onko entinen kuningatar syyllinen siihen, että hän on ollut yhteydessä ulkomaiden kanssa, halunnut vihollisarmeijoiden voittoa ja sisällissodan syntymistä sekä edistänyt näitä tarkoituksia.

Onko Marie Antoinette nyt oikeudellisessa mielessä syypää ja syylliseksi todistettu tähän rikokseen? Kaksiteräinen kysymys, johon voidaan vastata vain kahdella tavalla. Epäilemättä Marie Antoinette oli — ja siinä on oikeudenkäynnin vahva puoli — todella syyllinen tasavallan kannalta. Hän oli, kuten tiedämme, kieltämättä alituisessa yhteydessä ulkomaisten vihollisten kanssa. Hän teki, täydelleen syytöksen tarkoittamassa merkityksessä, tosiasiallisesti itsensä syypääksi maankavallukseen antaessaan Itävallan lähettiläälle Ranskan sotilaalliset hyökkäyssuunnitelmat, hän käytti ja olisi käyttänyt jokaista laillista ja laitonta keinoa, mikä saattoi antaa takaisin hänen puolisolleen valtaistuimen ja vapauden.

Syytös on siis oikeudenmukainen. Mutta — tässä on oikeudenkäynnin heikko kohta — tätä ei ole vähimmässäkään määrässä todistettu. Nykyään ovat tunnettuina ja painettuina asiakirjat, jotka kiistämättömästi todistavat Marie Antoinette’in syypääksi maankavallukseen; ne ovat saatavissa Wienin valtionarkistosta ja Fersenin jäämistöstä. Mutta tämä oikeudenkäynti suoritettiin lokakuun 14 päivänä 1793 Pariisissa, ja silloin ei ainoakaan näistä asiakirjoista ollut yleisen syyttäjän käsissä. Koko oikeudenkäynnissä ei valamiehistölle voitu esittää ainoatakaan todella pätevää todistusta tuosta todella tehdystä maankavalluksesta.

Rehellinen, täysin vapaa valamiehistö olisi siis pahassa pulassa. Jos nämä kaksitoista tasavaltalaista noudattaisivat vaistoaan, täytyisi heidän ehdottomasti tuomita Marie Antoinette, sillä ei yksikään heistä voi epäillä, että tämä nainen on tasavallan verivihollinen, että hän on tehnyt kaiken voitavansa vallatakseen kuninkaallisen mahdin vähentymättömänä takaisin pojalleen. Mutta kirjaimellisesti oikeus on kuningattaren puolella: puuttuu tosiasiallinen todistus syyllisyydestä. Tasavaltalaisina he saattavat katsoa kuningattaren syylliseksi, valantehneinä oikeuden jäseninä täytyisi heidän pitää kiinni laista, joka ei tunne muuta syyllisyyttä kuin todistetun. Mutta kaikeksi onneksi nämä pikku porvarit säästyvät tältä sisäiseltä omantunnon ristiriidalta. Sillä he tietävät, ettei konventti lainkaan vaadi mitään oikeudenmukaista tuomiota. Se ei ole valinnut heitä ratkaisemaan, se on käskenyt heidän tuomita valtiolle vaarallisen naisen. Heidän tulee joko luovuttaa konventille Marie Antoinette’in pää tai tarjota sille omansa. Siten nuo kaksitoista todellisuudessa neuvottelevat vain näön vuoksi, ja jos he näyttävät punnitsevan asiaa kauemmin kuin minuutin, tapahtuu tämä vain, jotta teeskenneltäisiin neuvottelemista siinä, missä jo aikoja sitten on käsketty tekemään selvä päätös.

Kello neljältä aamulla valamiehet vaieten palaavat saliin, heidän oikeudenpäätöstään odottaa kuolon hiljaisuus. Yksimielisesti he julistavat Marie Antoinette’in syylliseksi hänen tekemäkseen väitettyyn rikokseen. Presidentti Herman kehoittaa kuulijoita — heitä ei nyt, paljon jälkeen puolen yön, enää ole monta, väsymys on ajanut useimmat kotiin —, välttämään kaikkia myöntymyksen osoituksia. Sitten tuodaan Marie Antoinette sisään. Hänellä yksin, joka jo toista päivää kello kahdeksalta aamulla on taistellut keskeymättä, ei ole vielä mitään oikeutta olla väsynyt. Luetaan julki valamiesten päätös. Fouquier-Tinville vaatii kuolemanrangaistusta; se hyväksytään yksimielisesti. Sitten presidentti kysyy tuomitulta, onko hänellä vielä tehtävänä joitakin vastahuomautuksia.

Marie Antoinette on liikkumattomana, täysin rauhallisena kuunnellut valamiesten päätöstä ja tuomiota. Hänessä ei näy vähintäkään merkkiä pelosta eikä vihasta eikä heikkoudesta. Presidentin kysymykseen hän ei vastaa sanaakaan, hän pudistaa vain kieltävästi päätään. Kääntymättä taakseen, kehenkään katsomatta hän kulkee yleisen hiljaisuuden keskitse ulos salista ja alas portaita, hän on väsynyt tähän elämään, näihin ihmisiin ja syvimmältään tyytyväinen siihen, että kaikki nämä pienet kidutukset nyt ovat lopussa. Nyt on vain pysyttävä lujana viimeiseen hetkeen.

Silmänräpäyksen ajan pilkkopimeässä käytävässä pettävät hänen lopen uupuneet ja heikontuneet silmänsä, jalka ei enää löydä askelmaa, hän epäröi ja horjuu. Ennenkuin hän kaatuu maahan, tarjoaa santarmiupseeri luutnantti de Busne, ainoa, joka oikeudenistunnon aikana oli rohjennut ojentaa hänelle lasillisen vettä, nopeasti käsivartensa tukeakseen häntä. Tämän vuoksi ja koska hän on pitänyt kädessään hattua saattaessaan kuolemaan vihittyä, eräs toinen santarmi heti nuhtelee häntä ja hänen täytyy puolustautua: »Tein sen ainoastaan estääkseni häntä kaatumasta, eikä kukaan tervejärkinen ihminen voi siihen nähdä muuta aihetta, sillä jos hän olisi kaatunut rapuissa, olisi heti huudettu salavehkeistä ja kavalluksesta.» Myöskin kuningattaren molemmat puolustusasianajajat otetaan kiinni istunnon päätyttyä; tutkitaan, olisiko kuningatar salaa antanut heille kirjoitetun tiedonannon; kurjina juristisieluina tuomarit pelkäävät tämän naisen lannistumatonta tarmoa vielä askelen päässä haudastakin.

Mutta se, jota kaikki tämä pelko ja huolestuminen koskee, tuo verenvuotojen heikentämä, väsynyt naisparka, ei enää tiedä mitään kaikista näistä rettelöistä; rauhallisena ja tyynenä hän on palannut vankikoppiinsa. Nyt voidaan hänen elämänsä jo laskea tunneissa.

Pienen huoneen pöydällä palaa kaksi kynttilää. Kuolemaan tuomitulle ne on suotu viimeisenä armonosoituksena, jottei hänen tarvitsisi pimeässä viettää ikuisen yön edellistä yötä. Erästä toistakaan pyyntöä ei tähän asti ylen varovainen vanginvahti enää uskalla kieltää: Marie Antoinette pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen; viimeisestä pimeästä yksinäisyydestään hän tahtoisi vielä kerran sanoa sanan niille, jotka ovat hänestä huolissaan. Vartija tuo mustetta, kynän ja taitetun paperin, ja ensimmäisen aamuruskon jo pilkistäessä ristikkoikkunasta Marie Antoinette ponnistaen viimeiset voimansa alkaa kirjoittaa viimeistä kirjettään.

Goethe sanoo kerran viimeisistä elonilmauksista välittömästi kuoleman edellä nuo ihanat sanat: »Elämän loppuessa herää itseään hallitsevassa hengessä ajatuksia, joita se ennen ei ole voinut ajatella; ne ovat kuin autuaita demoneja, jotka loistavina asettuvat menneisyyden huipuille.» Tällainen salaperäinen jäähyväishohde välkkyy myös tämän kuolemaanvihityn viimeisen kirjeen yllä; Marie Antoinette ei milloinkaan ole niin valtavasti ja yhtä lujalla kirkkaudella koonnut sieluaan kuin sanoessaan nämä jäähyväiset madame Elisabethille, puolisonsa sisarelle ja nyt myös lastensa vaalijattarelle. Lujempia, varmempia, miltei miehisiä ovat kynänpiirrot tässä paperissa, joka on kirjoitettu viheliäisen pienen vankilapöydän ääressä, kuin kaikki nuo muut, jotka läksivät liehuen lentämään Trianonin kullatun kirjoituspöydän äärestä; puhtaammaksi muodostuu tässä sanonta, vapaaksi tunteen ilmaus: on kuin kuoleman valloilleen päästämä sisäinen myrsky olisi hajoittanut koko sen levottoman usvapilven, joka kohtalokkaan kauan oli tältä traagilliselta naiselta peittänyt katseen omaan sisimpään. Marie Antoinette kirjoittaa:

 »Sinulle, rakas sisar, kirjoitan viimeistä kertaa. Minut on
 juuri tuomittu, ei häpeälliseen kuolemaan, joka odottaa vain
 rikoksentekijöitä, vaan nähdäkseni jälleen veljesi. Ollen syytön,
 kuten hänkin, toivon voivani olla hänen kaltaisensa viimeisellä
 hetkellä. Olen rauhallinen kuten on se, jota ei hänen omatuntonsa
 soimaa. Suren syvästi, että minun täytyy jättää lapsiraukkani.
 Sinä tiedät, että olen elänyt vain heidän hyväkseen ja Sinun
 hyväksesi, rakas, hellä sisareni. Sinä, joka ystävyydestä olet
 uhrannut kaiken voidaksesi jäädä luoksemme, — mihin tilaan jätänkään
 Sinut! Oikeudenkäynnin puolustuspuheesta olen saanut tietää, että
 tyttäreni on erotettu Sinusta. Voi tuota pientä raukkaa! En uskalla
 kirjoittaa hänelle; hän ei saisi kirjettäni, — enhän edes tiedä,
 onko tämä kirje saavuttava Sinut. Ota vastaan tämän välityksellä
 siunaukseni heille molemmille. Toivon, että kerran myöhemmin, kun he
 ovat suurempia, he tapaavat Sinut ja saavat kokonaan nauttia Sinun
 hellästä huolenpidostasi. Ajatelkoot molemmat sitä, mitä lakkaamatta
 olen opettanut heille: että periaatteet ja omien velvollisuuksien
 tarkka noudattaminen ovat elämän tärkein perusta, että ystävyys
 ja luottamus, jota he osoittavat toisilleen, on tekevä heidät
 onnellisiksi. Tuntekoon tyttäreni vanhempana, että hänen aina tulee
 auttaa veljeään neuvoilla, joita hänelle antavat suurempi kokemus ja
 hänen ystävyytensä. Osoittakoon poikani puolestaan sisarelleen kaikkea
 huolenpitoa ja kaikkia palveluksia, jotka ovat lähtöisin ystävyydestä.
 Tuntekoot he vihdoin molemmat, että he kaikissa elämänsä oloissa
 tulevat todella onnellisiksi ainoastaan pysyessään yksimielisinä.
 Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka paljon lohdutusta onkaan meille
 kärsimyksissämme tuottanut ystävyytemme! Ja onnesta voi nauttia
 kaksinverroin, kun sen voi jakaa ystävän kanssa. Mutta mistä voi
 löytää hellemmän, läheisemmän ystävän kuin omasta perheestä? Älköön
 poikani koskaan unohtako isänsä viimeisiä sanoja, jotka minä hänelle
 erikseen toistan: Älköön hän milloinkaan koettako kostaa kuolemaamme!

 Minun täytyy puhua Sinulle eräästä asiasta, joka tekee kovin kipeää
 sydämelleni. Tiedän, että tämän lapsen on täytynyt tuottaa Sinulle
 tuskaa; anna hänelle anteeksi, rakas sisar, muista hänen suurta
 nuoruuttaan, ja kuinka helppo on saada sanomaan lapsi sellaista, mitä
 haluaa hänen sanovan, jopa sellaistakin, mitä hän ei itse ymmärrä.
 Toivon, että on tuleva päivä, jolloin hän sitä paremmin on ymmärtävä
 Sinun rakkautesi ja hellyytesi arvon, jota kummallekin olet osoittanut.

 Minun täytyy vielä uskoa Sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin halunnut
 kirjoittaa ne oikeudenkäynnin alussa, mutta lukuunottamatta sitä,
 ettei minun sallittu kirjoittaa, kului se niin nopeasti, ettei minulla
 itse asiassa olisi ollut aikaakaan siihen.

 Minä kuolen apostolisessa, roomalaiskatolilaisessa uskossa, isieni
 uskonnossa, jossa olen kasvatettu ja johon aina olen tunnustautunut.
 Koska en voi odottaa mitään hengellistä lohdutusta, koska en tiedä,
 onko täällä vielä tämän uskonnon pappeja, ja koska myöskin paikka,
 jossa olen, asettaisi heidät liian suurten vaarojen alaiseksi,
 jos he tulisivat luokseni, pyydän Jumalalta sydämestäni anteeksi
 kaikkia syntejäni, mitä olen tehnyt elämäni aikana. Toivon, että Hän
 hyvyydessään on kuuleva viimeiset rukoukseni, kuten kaikki nekin,
 jotka kauan olen kohdistanut Häneen, jotta sieluni tulisi osalliseksi
 Hänen armahtavaisuudestaan ja hyvyydestään.

 Pyydän kaikkia, jotka tunnen, ja erityisesti Sinua, rakas sisareni,
 antamaan anteeksi jokaisen kärsimyksen, minkä ehkä tietämättänikin
 olen teille tuottanut. Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni kaiken
 pahan, mitä olen kärsinyt heidän kauttaan. Sanon samalla tädeilleni ja
 kaikille veljilleni ja sisarilleni jäähyväiset. Minulla oli ystäviä.
 Ajatus, että ikiajoiksi olen heistä erotettu, ja tietoisuus heidän
 tuskastaan kuuluvat suurimpiin kärsimyksiin, mitä kuollessani otan
 mukaani. Tietäkööt he ainakin sen, että viimeiseen hetkeeni asti olen
 ajatellut heitä.

 Voi hyvin, hyvä hellä sisar! Saavuttakoon tämä kirje Sinut! Älä
 unohda minua! Syleilen Sinua kaikesta sydämestäni samoin kuin
 rakkaita lapsiraukkojani! Hyvä Jumala, kuinka sydäntä repivää
 onkaan jättää heidät ainaiseksi! Voi hyvin, voi hyvin! Nyt olen
 enää vain omistautuva hengellisille velvollisuuksilleni. Koska en
 ole päätöksissäni vapaa, tuodaan kenties luokseni joku pappi. Mutta
 selitän täten, etten aio sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja olen
 kohteleva häntä kuin täysin vierasta.»

Sitten kirje äkkiä katkeaa, ilman loppusanoja, ilman allekirjoitusta. Todennäköisesti väsymys on yllättänyt kirjoittajan. Pöydällä palavat edelleenkin lepattaen molemmat vahakynttilät, niiden liekki on kenties pysyvä elossa elävän ihmisen jälkeen.

Tämä pimeydestä lähetetty kirje saavutti tuskin ketään niistä, joille se oli osoitettu. Marie Antoinette antaa sen vähää ennen pyövelin saapumista vankilamestari Baultille toimitettavaksi kälylleen; Baultilla oli kyllä ollut juuri riittävästi inhimillisyyttä myöntämään hänelle kirjoituspaperia ja kynän, mutta ei kylliksi rohkeutta toimittaakseen perille ilman lupaa tätä testamenttia. (Kuta useampia päitä nähdään putoavan, sitä enemmän jokainen pelkää omansa puolesta!) Niin luovuttaa hän kuningattaren kirjeen asianmukaisessa järjestyksessä tutkintotuomari Fouquier-Tinville’ille, joka varustaa sen allekirjoituksella, mutta ei myöskään toimita sitä edelleen. Ja kun sitten kaksi vuotta myöhemmin Fouquier’n puolestaan on noustava mestauskärryille, jotka hän on toimittanut niin monille muille Conciergerie’ssä oleville, on kirjoitus hävinnyt; ei kukaan maailmassa aavista eikä tiedä sen olemassaolosta paitsi yksi ainoa peräti mitätön Courtois-niminen mies. Tämä alhaisarvoinen ja hengetön kansanedustaja oli Robespierre’in vangitsemisen jälkeen saanut konventilta tehtäväksi järjestää ja julkaista hänen jälkeenjääneet paperinsa; tällöin entisen puukengän valmistajan mieleen oli juolahtanut ajatus, kuinka paljon valtaa sillä on käsissään, joka hankkii itselleen salaisia valtiopapereita. Sillä kaikki kompromettoidut kansanedustajat liehakoivat nyt mitä nöyrimmin vähäpätöistä Courtoista, jota he sitä ennen olivat tuskin tervehtineet; he antavat hänelle mitä mielettömimpiä lupauksia, jos hän palauttaisi heille Robespierre’ille kirjoittamansa kirjeet. On siis viisasta, huomaa harjaantunut kauppias, hankkia mahdollisimman monia vieraita kirjeitä pöytälaatikkoonsa; siten hän käyttää hyväkseen yleistä sekasortoa ryöstääkseen vallankumoustuomioistuimen kaikki asiakirjat ja tehdäkseen niillä kauppaa; ainoastaan Marie Antoinette’in kirjeen, joka tällöin joutuu hänen käsiinsä, tuo ovela mies pidättää itselleen: kukapa saattaa tällaisina aikoina tietää, mihin sellaista kallisarvoista salaista asiakirjaa kerran voi käyttää, kun tuuli taas kääntyy. Kaksikymmentä vuotta hän piilottaa ryöstötavaransa ja todellakin: tuuli kääntyy. Jälleen tulee Bourbon, Ludvig XVIII, Ranskan kuninkaaksi, ja entiset »régicides» [Kuninkaanmurhaajat], ne, jotka olivat äänestäneet hänen veljensä, Ludvig XVI:n mestausta, tuntevat nyt selvää nykähtelyä kaulanikamissaan. Päästäkseen suosioon Courtois tarjoaa (kuinka viisasta onkaan varastaa asiapapereita!) Ludvig XVIII:lle tekopyhässä kirjeessä lahjaksi tätä »pelastamaansa» Marie Antoinette’in kirjettä. Tämä katala metku ei auta häntä vähääkään, Courtois karkoitetaan aivan samalla tavoin kuin muutkin maanpakoon. Mutta kirje on pelastettu. Kaksikymmentäyksi vuotta sen jälkeen kuin kuningatar sen on lähettänyt, tämä ihailtava jäähyväiskirje tulee päivänvaloon.

Mutta liian myöhään! Melkein kaikki ne, joille Marie Antoinette kuolinhetkenään tahtoi lähettää terveisensä, ovat seuranneet häntä. Madame Elisabeth on joutunut giljotiinin uhriksi, dauphin on joko todella kuollut Temple’issä tai harhailee tähän aikaan (tähän päivään asti ei ole saatu selville koko totuutta) vierasnimisenä, tuntemattomana ja omasta kohtalostaan tietämättömänä maailmalla. Ei myöskään Ferseniä enää saavuta rakastava tervehdys. Häntä ei tuossa kirjeessä ollut sanallakaan mainittu, ja kuitenkin, — ketä muuta kuin häntä tarkoittivat nuo liikuttuneet rivit: »Minulla oli ystäviä. Ajatus, että ikiajoiksi olen heistä erotettu ja tietoisuus heidän tuskastaan on suurimpia kärsimyksiä, mitä kuollessani otan mukaani.» Velvollisuus kielsi Marie Antoinette’ia mainitsemasta maailmalle sen nimeä, joka hänelle oli kallein. Mutta hän toivoo, että nämä rivit kerran ovat joutuvat hänen nähtävikseen ja että rakastettu peitetyistäkin sanoista on huomaava, että hän viimeiseen hengenvetoonsa asti muuttumattomalla sydämenantaumuksella on häntä ajatellut. Ja — salaperäinen tunteen kaukovaikutus! — aivan kuin Fersen olisi tuntenut tämän hänen kaipuunsa olla viimeisellä hetkellä lähellä häntä, kuolemanviestin saapuessa hänen päiväkirjansa vastaa kuin taikakutsusta että »hirvittävin tuska hänen tuskistaan on se, että kuningattaren täytyi olla yksin noina viimeisinä hetkinä, vailla lohdutusta saada puhua jonkun läheisen kanssa». Samoin kuin hän ajatteli Ferseniä äärimmäisessä yksinäisyydessään, ajatteli tämä samalla hetkellä häntä. Ollen penikulmien ja vankilamuurien erottamina, toisilleen näkymättömissä ja ulottumattomissa, molemmat sielut samalla hetkellä tuntevat saman kaipuun: käsittämättömässä avaruudessa, ajattomassa sfäärien väreilyssä heidän ajatuksensa koskettavat toisiaan kuin huulet suudelmassa.

Marie Antoinette on laskenut alas kynänsä. Pahin on voitettu, jäähyväiset kaikelle ja kaikille on sanottu. Nyt on vain vielä laskeuduttava muutamaksi hetkeksi vuoteelle ja koottava voimia. Hänellä ei ole enää paljon tehtävää tässä elämässä. Vain yksi asia vielä: on kuoltava ja kuoltava arvokkaasti.

VIIMEINEN MATKA

Kello viideltä aamulla Marie Antoinette’in vielä kirjoittaessa viimeistä kirjettään, alkaa jo kaikista Pariisin neljästäkymmenestäkahdeksasta kaupunginosasta kuulua rumpujen pärinää. Kello seitsemältä on koko sotaväki jalkeilla, ampumavalmiit tykit sulkevat sillat ja pääkadut, vartiostot marssivat pistimet kivääreissä halki kaupungin, ratsuväki muodostaa kujanteen — suunnaton joukko sotilaita yksityistä naista vastaan, joka ei enää halua muuta kuin kuolla. Usein väkivalta pelkää enemmän uhriaan kuin uhri väkivaltaa.

Kello seitsemältä hiipii vankilanvalvojan keittiötyttö hiljaa vankikoppiin. Pöydällä palavat vielä molemmat vahakynttilät, nurkassa istuu valppaana varjona santarmiupseeri. Aluksi Rosalie ei näe kuningatarta, sitten vasta hän huomaa pelästyneenä: Marie Antoinette lojuu täysin puettuna vuoteella mustassa leskenleningissään. Hän ei nuku. Hän on vain väsynyt, alituisten verenvuotojen uuvuttama.

Pieni liikuttava maalaistyttö seisoo väristen, kaksinkertaisen säälin vallassa kuolemaantuomitun, kuningattarensa edessä. »Madame», hän lähestyy häntä järkyttyneenä, »eilen illalla ette syönyt mitään ja tuskin mitään päivälläkään. Mitä haluatte tänään aamulla?»

»Lapseni, en tarvitse enää mitään, minulta on kaikki lopussa», vastaa kuningatar kohoamatta istualleen. Mutta kun tyttö vielä kerran tyrkyttämällä tarjoaa hänelle soppaa, jonka hän on erikoisesti valmistanut häntä varten, hän sanoo raukeasti: »Olkoon menneeksi, Rosalie, tuokaa minulle lihalientä!» Hän syö pari lusikallista, sitten alkaa neitonen auttaa häntä vaatteiden muuttamisessa. Marie Antoinette’ille on huomautettu, ettei hänen pitäisi mennä mestauslavalle mustissa suruvaatteissa, joita hän oli käyttänyt tuomarien edessä, huomiota herättävä leskenpuku voisi ärsyttää kansaa. Marie Antoinette — mitä hänelle enää merkitsee puku! — ei vastustele ja päättää pukeutua keveään, valkoiseen aamupukuun.

Mutta tämä viimeinenkin vaivannäkö tuottaa hänelle vielä viimeisen nöyryytyksen. Kuningatar on kaikkina näinä päivinä lakkaamatta menettänyt verta, kaikki hänen paitansa ovat sen tahraamia. Luonnollisesta halusta suorittaa viimeisen matkansa ruumiillisesti puhtaana hän nyt haluaa ottaa käyttämättömän paidan ja käskee vartioivan santarmiupseerin vetäytyä hetkeksi pois. Mutta mies, jolle on annettu ankara käsky olla päästämättä häntä hetkeksikään silmistään, selittää, ettei hän voi poistua vartiopaikaltaan. Niinpä kyyristyy kuningatar vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen solaan ja hänen vetäessään ylleen paitaa asettuu pieni keittiötyttö säälivästi hänen eteensä peittääkseen hänet. Mutta tuo verinen paita, minne se on pantava? Nainen häpeää jättää tahraantunutta liinavaatetta vieraan miehen nähtäväksi ja niiden henkilöiden uteliaasti katseltavaksi, jotka muutamien tuntien perästä jo tulevat jakamaan hänen jäämistönsä. Niin hän nopeasti käärii sen pieneksi mytyksi ja työntää sen muurin seinän takana olevaan syvennykseen.

Sen jälkeen kuningatar pukeutuu erikoisen huolellisesti. Yli vuoteen hän ei ole ollut kadulla, ei nähnyt vapaata avointa taivasta yläpuolellaan: juuri tällä viimeisellä matkalla on hänen oltava säädyllisesti ja siististi puettu; hänen toimintaansa ei enää määrää naisellinen turhamaisuus, vaan tunne historiallisen hetken merkityksestä. Huolellisesti hän suorii valkoisen aamupukunsa, verhoaa niskansa keveällä musliiniliinalla, valitsee parhaimmat kenkänsä; harmaantuneen tukkansa hän kätkee kaksisiipiseen hilkkaan.

Kello kahdeksalta kolkutetaan ovelle. Ei, se ei ole vielä pyöveli. Se on vain hänen enteensä, pappi, eräs niistä, jotka ovat tehneet valan tasavallalle. Kuningatar kieltäytyy kohteliaasti ripittäytymästä hänelle, hän tunnustaa vain valantekemättömät papit Jumalan palvelijoiksi, ja papin kysymykseen, tuleeko hänen seurata kuningatarta viimeiselle retkelle, hän vastaa välinpitämättömästi: »Kuten haluatte.»

Tämä näennäinen välinpitämättömyys on tavallaan suojamuuri, jonka takana Marie Antoinette lujittaa itseään sisäisesti viimeistä matkaa varten. Kun kello kymmeneltä teloittaja Samson, nuori jättiläiskokoinen mies astuu sisään leikkaamaan hänen tukkaansa, hän antaa rauhallisesti sitoa kätensä selkänsä taakse eikä tee mitään vastarintaa. Henki, sen hän tietää, ei enää ole pelastettavissa, ainoastaan kunnia. Nyt hän ei millään hinnalla saa kenellekään näyttää heikkoutta! Nyt hänen on säilytettävä lujuutensa ja osoitettava kaikille, jotka sen haluavat nähdä, kuinka Maria Teresian tytär kuolee.

Kellon lähetessä yhtätoista Conciergerien ovet avataan. Ulkona seisovat pyövelinrattaat, eräänlaiset häkkivaunut, joiden eteen on valjastettu valtava, raskas hevonen. Ludvig XVI kuljetettiin vielä suljetuissa hovivaunuissaan juhlallisesti ja kunnioittavasti kuolemaan, lasiseinien suojaamana karkeimmalta uteliaisuudelta, tuskallisimmalta vihalta. Tällä välin tasavalta on nopeassa juoksussaan edistynyt suunnattoman paljon pitemmälle; se vaatii tasa-arvoisuutta giljotiinimatkallakin: kuningatar ei saa kuolla mukavammin kuin muutkaan kansalaiset, häkkivaunut ovat kyllin hyvät Capet’n leskelle. Istuimena on vain poikkipäin asetettu lauta ilman patjaa tai peitettä: myös madame Roland, Danton, Robespierre, Fouquier, Hébert, kaikki, jotka lähettävät Marie Antoinette’in kuolemaan, saavat sittemmin tehdä viimeisen retkensä samalla kovalla laudalla; tuomittu on ainoastaan vähän matkaa edellä tuomareistaan.

Ensiksi astuu esiin upseereita Conciergerie’n synkästä käytävästä, heidän jäljessään kokonainen vahtikomppania, käsi kiväärillä, sitten tulee rauhallisena ja varmoin askelin Marie Antoinette. Pyöveli Samson taluttaa häntä pitkästä köydestä, jolla hänen kätensä on sidottu selän taakse, aivan kuin olisi olemassa vaara, että hänen uhrinsa satojen vahtien ja sotilaiden ympäröimänäkin voisi vielä häneltä karata. Tämä odottamaton ja tarpeeton nöyryytys hämmästyttää vaistomaisesti ympärillä seisovia. Ei kuulu ainoatakaan tavanmukaisista pilkkahuudoista. Aivan ääneti sallitaan kuningattaren kulkea vaunuihin asti. Siellä Samson ojentaa hänelle kätensä auttaakseen hänet rattaisiin. Hänen viereensä istuutuu pappi Girard porvarillisessa puvussa, mutta seisoalleen jää, katse liikkumattomana, seisomaan pyöveli köysi kädessä. Kuten Kharon vainajien sieluja, kuljettaa hän joka päivä tunteettomin sydämin lastiaan elämän toiselle rannalle. Mutta tällä kertaa pitävät sekä hän että hänen apurinsa koko matkan kestäessä kolmikärkeä kainalossaan, aivan kuin he tahtoisivat pyytää turvattomalta naiselta, jota he vievät mestauslavalle, anteeksi surullista virkaansa.

Kurjat vankkurit rämisevät hitaasti katukiviä pitkin. Viivytellään tahallaan, jokaisen pitää voida tarkasti katsella tätä ainutlaatuista näytelmää. Istuessaan kovalla alusellaan kuningatar tuntee ytimiin asti karkeiden ajopelien jokaisen tärähdyksen viheliäisellä kiveyksellä, mutta kalpeat kasvot liikkumattomina, punareunaisilla silmillään jäykästi eteensä tuijottaen Marie Antoinette ei anna taajan, uteliaan katselijajoukon huomata itsessään ainoatakaan pelon tai tuskan merkkiä. Hän jännittää koko sielunvoimansa pysyäkseen lujana loppuun asti, ja turhaan tähyilevät hänen kiukkuisimmat vihollisensa havaitakseen hänessä hetkenkään ajan heikkoutta tai voimien pettämistä. Mutta Marie Antoinette’ia ei saa järkkymään mikään, ei se, että Saint-Roch’in kirkon luona kokoontuneet vaimot vastaanottavat hänet tavanmukaisin pilkallisin huudoin, ei se, että näyttelijä Grammond, saadakseen eloa synkkään näytelmään, kansalliskaartilaisen univormussa ratsastaa kuolinvaunujen eteen ja heiluttaen sapeliaan huutaa: »Tuossa hän on, katala Antoinette! Nyt hän menee menojaan, hyvät ystävät.» Hänen kasvonsa pysyvät rautaisen liikkumattomina, hän ei näytä kuulevan eikä näkevän mitään. Selän taakse sidotut kädet jäykistävät hänen niskansa vain vielä suoremmaksi, suoraan eteensä hän katsoo eivätkä kadun kirjavat ja hurjat kuvat enää tunkeudu hänen silmiinsä, jotka sisältäpäin ovat kuoleman verhoamat. Ei mikään värähtely liikahduta hänen huuliaan, ei mikään vavistus hänen ruumistaan; täydelleen voimiaan halliten hän istuu, ylväänä ja halveksuvana, ja yksinpä Hébertin täytyy seuraavana päivänä »Père Duchesne’issään» myöntää: »Muuten portto pysyi rohkeana ja julkeana aina loppuun asti.»

Rue Saint-Honorén kulmassa, nykyisen Café de la Régence’in kohdalla, odottaa lyijykynä teroitettuna, paperilehti kädessä muuan mies. Se on Louis David, ajan pelkurimaisimpia sieluja, suurimpia taiteilijoita. Ollen vallankumouksen aikana kirkujista äänekkäin hän palvelee mahtajia, niinkauan kuin he ovat vallassa, ja hylkää heidät vaaran hetkellä. Hän maalaa Marat’n kuolinvuoteellaan, Thermidorin kahdeksantena päivänä hän vannoo pateettisesti Robespierre’ille »tyhjentävänsä hänen kanssaan kalkin sakkaan asti», mutta jo yhdeksäntenä, kohtalokkaassa istunnossa, tämä heroinen jano on hänestä haihtunut, tuo murheellinen sankari piilottautuu mieluummin kotiinsa ja välttyy tällä pelkurimaisuudella giljotiinilta. Oltuaan tyrannien katkera vihollinen vallankumouksen aikana hän on ensimmäinen liittymässä uuteen diktaattoriin ja valmis vaihtamaan entisen ylimysvihansa »paronin» arvonimeen palkaksi siitä, että maalaa Napoleonin kruunauksen. Ollen tyypillinen esimerkki ikuisesta mahdissa olevien puolelle siirtyjästä, imarteleva menestyksellisiä ja säälimätön voitettuja kohtaan hän maalaa voittajat kruunaustilaisuudessa ja tappiolle joutuneet matkalla mestauslavalle. Istuessaan samoilla pyövelinrattailla, jotka nyt vievät Marie Antoinette’ia, huomaa hänet myöhemmin myös Danton, joka tuntee hänen viheliäisyytensä ja heittää hänelle vielä nopeasti vasten kasvoja halveksuvan herjaussanan: »lakeijasielu!»

Mutta tällä miehellä, vaikkakin hän on lakeijasielu ja kurja pelkuri, on oivallinen silmä ja virheetön käsi. Nopein vedoin hän kiinnittää hätäisesti paperille kuningattaren kasvonpiirteet hänen ajaessaan mestauslavalle — se on kammottavan suuren Marie Antoinette matkalla mestauslavalle. moinen luonnos, ihmeellisellä voimalla välittömästi elämästä tavoitettu: vanhentunut nainen, ei enää kaunis, mutta sitä ylväämpi. Suu ylpeästi yhteenpuristuneena, kuin sisäänpäin huutavana, silmät välinpitämättöminä ja vieraina hän istuu selän taakse sidotuin käsin niin uhmaavan pystypäisenä pyövelinrattaillaan, kuin olisivat ne hänen valtaistuimensa. Sanomaton halveksunta puhuu kivettyneiden kasvojen jokaisesta juonteesta, järkkymätön päättäväisyys korkealle kohonneesta rinnasta; uhmaksi muuttunut kärsivällisyys, sisäiseksi voimaksi muuttunut tuska antaa tälle rääkätylle hahmolle uuden ja peloittavan majesteettiuden. Ei edes viha voi nähdessään tämän piirroksen kieltää sitä ylväyttä, millä Marie Antoinette’in suurenmoinen ryhti tekee tyhjäksi pyövelinrattaiden häpeän.

Suunnaton Vallankumousten, nykyinen Place de la Concorde, on mustanaan ihmisiä. Kymmenettuhannet ovat aikaisesta aamusta asti olleet jalkeilla päästäkseen näkemään sen ainutlaatuisen näytelmän, kuinka Hébertin karkeiden sanojen mukaan »kansallinen partaveitsi käy käsiksi kuningattareen». Tuntikausia on jo utelias ihmisjoukko odottanut. Jottei aika kävisi pitkäksi, jutellaan hiukan jonkun sievän vieressä seisovan tytön kanssa, nauretaan, laverrellaan, ostetaan myyskentelijöiltä sanomalehtiä tai pilakuvia, selaillaan uusinta ajankohtaista lentolehtistä »Les Adieux de la Reine à ses mignons et mignonnes» [Kuningattaren jäähyväiset hempukoilleen ja rakastajattarineen] tai »Grandes fureurs de la ci-devant Reine» [Entisen kuningattaren rajut intohimot ]. Arvaillaan ja riidellään siitä, kenen pää huomenna ja ylihuomenna tällä paikalla on putoava koriin, ja tämän lomassa ostetaan katukauppiailta limonadia, leivoksia tai pähkinöitä: tämä suuri näytelmä on sentään hitusen kärsivällisyyden arvoinen.

Tämän uteliaana lainehtivan mustan ihmisvilinän yläpuolelle kohoaa jäykkinä, ainoina elottomina olioina keskellä eloisaa toria, kaksi siluettia: giljotiinin solakat ääriviivat, tuon puusillan, joka erottaa tämänpuolisen maailman tuonpuolisesta; sen poikkipuussa välkkyy kelmeässä lokakuun auringossa kirkas tienviitta, äsken teroitettu kirveenterä. Keveänä ja vapaana se piirtyy harmaata taivasta vasten, kammottavan jumalan unohdettuna leikkikaluna, ja linnut, jotka eivät aavista tämän julman välineen kolkkoa merkitystä, leikkivät huolettomasti liidellen sen yläpuolella.

Mutta ankarana ja vakavana kohoaa sen lähettyvillä, ylpeästi ylittäen kuoleman portin, vapauden jättiläismäinen kuvapatsas jalustalla, joka aikaisemmin oli kannattanut Ludvig XV:n muistopatsasta. Äänettömänä hän istuu, tuo luoksepääsemätön jumalatar, päässään fryygialainen myssy, pitäen miettiväisenä miekkaa kädessään; siinä hän istuu kivettynein kasvoin, vapauden jumalatar, ja uneksii yksikseen. Hänen valkoiset silmänsä tuijottavat hänen jalkojensa juuressa olevan alati levottoman ihmisjoukon yli, etäälle, läheisen murhakoneen tuolle puolen, johonkin kaukaiseen ja näkymättömään. Hän ei näe ihmisiä ympärillään, ei elämää, ei kuolemaa, tuo käsittämätön ja ikuisesti rakastettu kivisilmäinen, uneksiva jumalatar. Hän ei kuule kaikkien niiden huutoja, jotka huutavat häntä avukseen, hän ei huomaa seppeleitä, jotka lasketaan hänen kivisille polvilleen, ei verta, joka höystää maan hänen jalkojensa juuressa. Ollen ikuinen ajatus, vieras ihmisten joukossa, hän istuu mykkänä ja tuijottaa kaukaisuuteen, näkymättömään päämäärään. Hän ei kysele eikä tiedä, mitä hänen nimessään tapahtuu.

Äkkiä ihmisjoukko alkaa liikehtiä, kuohahtaa ja mykistyy yht’äkkiä. Tässä hiljaisuudessa kuullaan nyt hurjia huutoja Rue Saint-Honorén suunnalta, nähdään edeltä rientävä ratsuväkijoukko, ja nyt kääntyvät nurkkauksen ympäri traagilliset vankkurit ja niissä nähdään sidottu nainen, joka muinoin oli Ranskan valtiatar; hänen takanaan seisoo, köysi ylpeästi toisessa kädessä, hattu nöyrästi toisessa, Samson, pyöveli. Täydellinen äänettömyys vallitsee jättiläismäisellä torilla. Myyskentelijät eivät enää huuda, jokainen sana mykistyy, tulee niin hiljaista, että kuullaan hevosen raskas käynti ja pyörien kitinä. Ne kymmenettuhannet, jotka vielä äsken iloisina lörpöttelivät ja nauroivat, katsovat äkkiä ahdistuneina lumotuin kammon tuntein kalpeaan, siteissä olevaan naiseen, joka ei katso keneenkään heistä. Hän tietää: vain tämä viimeinen koetus on vielä jäljellä! Vielä viisi minuuttia kuolemaa ja sitten kuolemattomuus.

Rattaat pysähtyvät mestauslavan eteen. Rauhallisena ja ilman apua, »kasvot vieläkin kivettyneempinä kuin poistuessaan vankilasta», kuningatar torjuen luotaan kaiken avun astuu ylös mestauslavan lautaportaita; hän kulkee yhtä keveästi ja siivitetyin askelin mustissa, korkeakorkoisissa atlaskengissään ylös näitä viimeisiä portaita kuin muinoin Versaillesin marmoriportaita. Hän heittää vielä oudoksuvan katseen taivasta kohti yli inhottavan ihmisvilinän. Tunteeko hän tuolla syksyisen sumun keskeltä Tuileriat, joissa hän on asunut ja sanomattomasti kärsinyt? Muistaako hän vielä tänä viimeisenä, jo kaikkein viimeisenä hetkenä sitä päivää, jolloin juuri nämä samat ihmisjoukot samassa puistossa haltioituneina tervehtivät häntä kruununperijättärenä? Sitä emme tiedä: Ei kukaan tunne kuolevan viimeisiä ajatuksia. Ja kaikki on jo ohitse. Pyövelit tarttuvat häneen selkäpuolelta, hänet heitetään lautaa kohti, pää asetetaan terän alle, nykäys köydestä, alassuhahtavan veitsen välähdys, kumea isku, ja jo tarttuu Samson hiuksista verettömään päähän ja nostaa sen korkealle näkyviin torin yli. Yhdellä iskulla pelastautuu nyt kymmentuhansien henkeä salpaava kammo hurjaksi huudoksi. »Eläköön tasavalta!» jylisee kuin raivokkaasta kuristuksesta vapautuneesta kurkusta. Sen jälkeen ihmisjoukko hajaantuu melkeinpä nopeasti. Parbleu [Totisesti! Jumaliste!], kello on jo todella neljänneksen yli kahdentoista, on jo aika kiirehtiä päivälliselle; nyt siis joutuisasti kotiin. Miksi seisoskella täällä pitemmälti! Saahan huomenna ja kaikkina seuraavina viikkoina ja kuukausina kumminkin samalla paikalla melkein joka päivä nähdä saman näytelmän uudestaan ja yhä uudestaan.

On keskipäivä. Joukko on hajaantunut. Pienissä työntörattaissa teloittaja kuljettaa pois ruumiin, verinen pää jalkojen välissä. Pari santarmia vartioi vielä mestauslavaa. Mutta ei kukaan välitä hitaasti maahan tihkuvasta verestä, tori on jälleen tyhjä.

Ainoastaan vapauden jumalatar, valkoiseen kiveensä vangittuna, on jäänyt liikkumattomana paikalleen ja tuijottaa yhä edelleen näkymättömään päämaaliinsa. Hän ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Ankarana hän katselee ihmisten hurjan ja mielettömän touhun yli ikuiseen kaukaisuuteen. Hän ei tiedä eikä tahdo tietää, mitä hänen nimessään tapahtuu.

KUOLONVALITUS

Pariisissa tapahtuu noina kuukausina liian paljon, jotta ehdittäisiin kauan ajatella yksityisen kuolemaa. Kuta vinhemmin aika vierii, sitä lyhyemmäksi käy ihmisen muisti. Pari päivää, pari viikkoa, ja Pariisissa on jo kokonaan unohdettu, että kuningatar Marie Antoinette on mestattu ja haudattu. Mestauksen jälkeisenä päivänä Hébert vielä ulvoo »Père Duchesne’issään»; »Olen nähnyt nais-veton pään putoavan säkkiin, ja haluaisin, hitto vie (’foutre’), kuvailla sanskylottien riemua, kun päänaarastiikeri ajoi Pariisin läpi kolmekymmenkuusisäleisissä vaunuissa... Hänen kirottu päänsä irroitettiin vihdoinkin hänen portonniskastaan, ja ilma jyrähtelee — hitto vie — huudoista: Eläköön tasavalta!» Mutta häntä tuskin kuunnellaan, tänä terrorin vuonna jokainen on peloissaan omasta päästään. Tällä välin jää ruumisarkku kirkkomaalle hautaamattomaksi, yksityisen ihmisen vuoksi ei kaiveta hautaa, se olisi liian kallista. Odotetaan lisää ahkeralta giljotiinilta, ja vasta kun on koossa läjä, Marie Antoinette’in arkulle sirotetaan sammuttamatonta kalkkia, ja se heitetään äsken tulleitten kanssa joukkohautaan. Sillä on asia kuitattu. Vankilassa juoksentelee ja ulvoo vielä muutamia päiviä kuningattaren pieni koira levottomana, kulkee nuuskien huoneesta huoneeseen ja hyppii kaikille patjoille etsiäkseen herratartaan; sitten sekin käy välinpitämättömäksi, ja vankilanvalvoja ottaa sen sääliväisenä luokseen. Edelleen: kaupunginvirastoon saapuu haudankaivaja ja esittää laskun: »Kuusi livriä leski Capet’n arkusta, viisitoista livriä kolmekymmentäviisi souta haudasta ja haudankaivajille.» Sitten oikeudenpalvelija vielä hätäisesti kokoaa kuningattaren muutamat kurjat vaatekappaleet, panee mukaan kirjelmän ja lähettää ne sen jälkeen erääseen sairaalaan; vanhat, köyhät vaimot käyttävät niitä tietämättä ja kysymättä, kenen ne sitä ennen ovat olleet. Sillä ovat aikalaiset suoriutuneet siitä henkilöstä, jonka nimi oli Marie Antoinette: kun muutamia vuosia myöhemmin muuan saksalainen saapuu Pariisiin ja tiedustelee kuningattaren hautaa, ei koko kaupungissa enää ole ainoatakaan ihmistä, joka voisi neuvoa, minne Ranskan entinen kuningatar on haudattuna.

Myöskään rajan tuolla puolen ei Marie Antoinette’in mestaus — sehän oli odotettavissa — herätä paljonkaan hälinää. Coburgin herttua, joka oli ollut liian pelkurimainen pelastaakseen hänet ajoissa, julistaa armeijakäskyssään pateettisesti kostoa. Provence’in kreivi, joka tämän mestauksen johdosta jälleen on päässyt melkoisen askeleen lähemmäksi myöhempää Ludvig XVIII:ta — ainoastaan Temple’issä oleva pieni poika on vielä kätkettävä tai raivattava tieltä —, antaa näennäisesti liikutettuna lukea hurskaita sielunmessuja. Wienin hovissa määrää keisari Frans, joka on ollut liian laiska edes kirjoittamaan kirjettäkään kuningattaren pelastamiseksi, mitä ankarimman hovisurun. Naiset pukeutuvat mustiin, Hänen Keisarillinen Majesjesteettinsa ei muutamiin viikkoihin käy teatterissa, sanomalehdet kirjoittavat, kuten on käsketty, mitä suurimmalla suuttumuksella Pariisin ilkeistä jakobiineistä. Ollaan niin armollisia, että otetaan vastaan timantit, jotka Marie Antoinette oli uskonut Mercyn huostaan, ja myöhemmin vaihdetaan hänen tyttärensä vangittuihin komissaareihin; mutta kun sitten on maksettava takaisin pelastusyrityksiin käytetyt rahasummat ja lunastettava kuningattaren velkakirjat, Wienin hovi äkkiä käy kovakorvaiseksi. Ylimalkaan ei mielellään muistella kuningattaren mestausta, jonkin verran keisarinkin omaatuntoa painaa se, että hän niin surkeasti koko maailman nähden on jättänyt alttiiksi veriheimolaisensa. Vielä vuosia myöhemmin Napoleon huomauttaa: »Itävallan hallitsijahuoneessa oli vallalla se ehdoton periaate, että oli täysin vaiettava Ranskan kuningattaresta. Nimeä ’Marie Antoinette’ mainittaessa kaikki luovat maahan katseensa ja antavat keskustelulle toisen suunnan, ikäänkuin he haluaisivat välttää vastenmielistä, kiusallista puheenaihetta. Tämä on koko perheen noudattama sääntö, jota heidän ulkomaisten edustajiensakin tulee noudattaa.»

Yhtä ainoata ihmistä sanoma kohtaa keskelle sydäntä: Ferseniä, uskollisista uskollisinta. Joka päivä hän on peloissaan odottanut tätä hirvittävää tietoa: »Jo kauan olen koettanut valmistautua siihen, ja luulen, että sentähden olen ottava vastaan sanoman ilman erikoista järkytystä.» Mutta kun sitten tiedot saapuvat Brüsseliin, hän tuntee itsensä muserretuksi. »Hän, joka merkitsi minulle koko elämääni», hän kirjoittaa sisarelleen, »ja jota en milloinkaan ole lakannut rakastamasta, en, en hetkeäkään, ja jolle olisin uhrannut kaiken, kaiken, häntä, josta nyt vasta todella tiedän, mitä hän minulle oli, ja jonka puolesta olisin antanut sata kertaa henkeni, häntä ei enää ole olemassa. Oi, hyvä Jumala, miksi minua olet niin rangaissut, millä olen ansainnut vihasi? Häntä ei ole enää, tuskani on saavuttanut huippukohtansa enkä ymmärrä, kuinka itse vielä voin elää. En tiedä, kuinka jaksan enää kantaa tuskani, sillä se on mittaamaton eikä milloinkaan ole sammuva. Olen aina pitävä häntä muistissani itkeäkseni häntä. Rakas ystäväni, ah, miksi en kuollut hänen rinnallaan, hänen puolestaan, tuona kesäkuun 20 päivänä, se olisi ollut minulle onnellisempaa kuin nyt laahautua eteenpäin ikuisessa kärsimyksessä, soimauksissa, jotka vasta kuollessani loppuvat, sillä milloinkaan ei hänen rakastettu kuvansa ole haihtuva mielestäni.» Hän tuntee, että hän tästä lähin voi elää vain surulleen, vain rakastettunsa muistolle: »Ainoa olento, joka minut täytti, joka yksin minulle yhdisti itseensä kaiken, ei enää ole olemassa, ja vasta nyt käsitän, kuinka suuresti olin häneen kiintynyt. Hänen kuvansa ei lakkaa askaroittamasta mieltäni, se seuraa minua ja on lakkaamatta seuraava minua kaikkialle, voin puhua vain hänestä ja palauttaa muistiini elämäni ihanimmat hetket. Olen antanut käskyn ostaa Pariisissa kaikki muistoesineet hänestä, jotka vielä ovat saatavissa; kaikki hänelle kuulunut on minulle pyhää, ne ovat pyhäinjäännöksiä, jotka ikuisesti tulevat olemaan uskollisen ihailuni kohteena.» Mikään ei hänelle voi korvata menetystä. Vielä kuukausia myöhemmin hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Voi, tunnen joka päivä, kuinka paljon olen menettänyt ja kuinka hän joka suhteessa oli täydellinen. Ei milloinkaan ole ollut olemassa hänen kaltaistaan naista eikä milloinkaan tule olemaan.» Vuodet eivät vähennä hänen tuskaansa, kaikki muodostuu hänelle yhä uudestaan aiheeksi ajatella poismennyttä. Kun hän 1796 tulee Wieniin ja siellä ensi kerran näkee Marie Antoinette’in tyttären keisarihovissa, on vaikutelma niin voimakas, että hänelle kohoavat kyyneleet silmiin: »Polveni vapisivat astuessani portaita alas. Tunsin hyvin suurta tuskaa ja hyvin suurta iloa ja olin syvästi liikutettu.»

Joka kerta, kun hän näkee tyttären, kostuvat hänen silmänsä hänen ajatellessaan äitiä. Tämä veri hänen verestään vetää Ferseniä puoleensa. Mutta tyttären ei sallita kertaakaan puhutella Ferseniä. Johtuuko se hovin salaisesta käskystä, että uhrattu on unohdettava, vaiko rippi-isän ankaruudesta, rippi-isän, joka kenties tietää hänen »rikollisesta» suhteestaan tytön äitiin? Itävallan hovi ei katsele mielellään Fersenin siellä oloa ja näkee kernaasti hänen jälleen matkustavan pois: sanaa »kiitos» ei tuo uskollisin milloinkaan ole saanut kuulla Habsburgin hallitsijahuoneelta.

Marie Antoinette’in kuoleman jälkeen Fersenistä tulee epäystävällinen, kova mies. Epäoikeudenmukaiselta ja kylmältä näyttää hänestä maailma, järjettömältä elämä, hänen poliittinen, hänen diplomaattinen kunnianhimonsa on täysin lopussa. Sotavuosina hän harhailee Euroopassa lähettiläänä, milloin hän on Wienissä, milloin Karlsruhessa, Rastattissa, Italiassa ja Ruotsissa; hän solmii suhteita toisten naisten kanssa, mutta kaikki tämä ei askarruta häntä eikä tyynnytä häntä sisäisesti; yhä uudelleen sukeltaa hänen päiväkirjassaan esiin todistuksia siitä, kuinka suuresti rakastava sittenkin elää vain rakastetulle varjolle. Lokakuun 16 päivänä, hänen kuolinpäivänään, hän kirjoittaa vielä vuosien jälkeen: »Tämä päivä on minulle kunnioituksen päivä. En ole milloinkaan voinut unohtaa, mitä olen menettänyt, suruni on elävä yhtä kauan kuin minä itse.» Mutta vielä toisenkin päivämäärän Fersen yhä uudelleen merkitsee elämänsä kohtalon päiväksi, kesäkuun 20:nnen. Hän ei milloinkaan voinut antaa itsellensä anteeksi, että hän tänä Varennes’in paon päivänä myöntyi Ludvig XVI:n käskyyn ja jätti Marie Antoinette’in yksin vaaraan; yhä uudelleen hän tuntee tämän päivän henkilökohtaiseksi, vielä sovittamattomaksi syyllisyydekseen. Olisi ollut parempi ja sankarillisempaa, hän yhä uudelleen valittaa, että kansa olisi saanut repiä hänet kappaleiksi, kuin elää tällaisena edelleen Marie Antoinette’in kuoltua, ilman iloa sydämessä ja sielu syytösten raskauttamana. »Miksi en silloin kuollut hänen puolestaan, kesäkuun 20 päivänä?» — Yhä uudelleen tapaamme tämän salaperäisen syytöksen soimaavana hänen päiväkirjassaan.

Mutta kohtalo rakastaa sattuman analogioja ja lukujen salaperäistä leikkiä; vuosien perästä se täyttää hänen romanttisen toiveensa. Juuri tänä päivänä, kesäkuun 20:nä, Ferseniä kohtaa tuo uneksittu kuolema, ja juuri sellaisena, millaiseksi hän sen on halunnut. Fersen on vähitellen, pyrkimättä kunniavirkoihin, nimensä voimasta tullut kotimaassaan mahtavaksi mieheksi: hänestä on tullut aatelismarsalkka ja kuninkaan vaikutusvaltaisin neuvonantaja, mahtava mies; mutta kova, ankara mies, käskijäluonne menneen vuosisadan merkityksessä. Tuosta Varennes’in päivästä lähtien hän vihaa kansaa ilkeänä roskaväkenä, halpamaisena roistojoukkona, koska se on riistänyt häneltä hänen kuningattarensa, ja kansa puolestaan vihaa kiihkeästi tätä aatelismiestä. Hänen vihamiehensä levittävät salaa huhua, että tämä julkea feodaaliherra tahtoo, kostaakseen Ranskalle, tulla itse Ruotsin kuninkaaksi ja vetää kansakunnan sotaan. Ja kun kesäkuussa 1810 Ruotsin kruununperillinen äkkiä kuolee, syntyy koko Tukholmassa selittämättömällä tavalla huhu, hurja, vaarallinen kulkupuhe, että aatelismarsalkka von Fersen on raivannut myrkyllä hänet tieltään tavoitellakseen itse kruunua. Tästä hetkestä lähtien Fersenin henki on aivan samalla tavalla kansan vihan uhkaama kuin Marie Antoinette’in vallankumouksen aikana. Sentähden varoittavat hautajaispäivänä hyväätarkoittavat ystävät, jotka ovat kuulleet kaikenlaisista suunnitelmista, tuota uhkamielistä miestä ottamasta osaa hautajaisiin ja mieluummin varovaisesti jäämään kotiin. Mutta se on kesäkuun 20 päivä, Fersenin mystillinen kohtalonpäivä: hämärä sisäinen veto pakottaa hänet toteuttamaan uneksitun fatuminsa [Kohtalo]. Ja tänä kesäkuun 20 päivänä tapahtuu Tukholmassa täsmälleen samaa, mitä kahdeksantoista vuotta aikaisemmin olisi tapahtunut Pariisissa, jos kansanjoukko olisi löytänyt vaunuista Fersenin Marie Antoinette’in saattajana; vaunut ovat tuskin poistuneet linnasta, kun raivoava roskajoukko murtaa sotilasketjun, raastaa väkivallalla harmaahapsisen miehen vaunuista ja lyö maahan suojattoman seipäillä ja kivillä. Kesäkuun 20:n päivän unikuva on toteutunut; saman hurjan, kesyttömän aineksen tallaamana, mikä oli vienyt Marie Antoinette’in mestauslavalle, Tukholman raatihuoneen edustalla viruu verta vuotavana ja runneltuna »kauniin Fersenin», viimeisen kuningattaren viimeisen henkiritarin ruumis. Elämä ei voinut yhdistää häntä kuningattareen, niinpä hän ainakin kuolee heidän yhteisenä kohtalonpäivänään hänen puolestaan symbolisen kuoleman.

Fersenin mukana poistui viimeinen, joka rakastavana oli yhdistetty Marie Antoinette’in muistoon. Mutta ei kukaan ihminen eikä mikään varjo ole todellisesti elossa kauempaa, kuin häntä vielä todellisesti rakastaa joku olento maan päällä. Fersenin kuolonvalitus on viimeinen uskollisuuden sana, sitten tulee täysin hiljaista. Pian kuolevat Marie Antoinette’in jälkeen muut uskolliset, Trianon rappeutuu, sen sirot puutarhat villiytyvät, muotokuvat, huonekalut, joiden sopusoinnussa hän oli kuvastellut omaa sulouttaan, myydään huutokaupalla ja hajoitetaan eri tahoille, siten on viimeinen näkyvä jälki hänen olemassaolostaan lopullisesti hävinnyt. Ja jälleen vierii edelleen aika, verivirrat seuraavat toisiaan, vallankumous sammuu konsulaattiin, Bonaparte tulee, pian hänen nimensä on Napoleon, keisari Napoleon, ja hän noutaa itselleen toisen arkkiherttuattaren Habsburgin suvusta viettääkseen hänen kanssaan uusia kohtalokkaita häitä. Mutta hänkin, Marie Louise, vaikka hän on samaa sukua, ei kumeassa tunnetylsyydessään — käsittämätöntä meidän mielestämme — kertaakaan tiedustele, missä katkeraa untaan uinuu se nainen, joka ennen häntä on samojen Tuileriojen samoissa huoneissa elänyt ja kärsinyt: eivät milloinkaan lähimmät sukulaiset ja jälkeläiset ole niin julmankylmästi unohtaneet vielä äsken elänyttä henkilöä. Vihdoin tulee käänne, se johtuu huonosta omastatunnosta. Provence’in kreivi on kolmen miljoonan ruumiin yli vihdoinkin noussut Ludvig XVIII:na Ranskan valtaistuimelle, lopulta tuo pimeässä liikkuja on päässyt päämääräänsä. Koska onnellisesti ovat poissa ne, jotka niin kauan olivat sulkeneet hänen kunnianhimoltaan tien, Ludvig XVI ja Marie Antoinette ja heidän onneton lapsensa Ludvig XVII, ja koska kuolleet eivät voi nousta haudoistaan esittämään valituksia, — mikä estää perästäpäin pystyttämästä heille upeata mausoleumia? Nyt vihdoinkin annetaan käsky ottaa selville Marie Antoinette’in hautapaikka (oman veljensä hautaa ei veli milloinkaan ole tiedustellut). Mutta kahdenkymmenenkahden vuoden jälkeen, joina asiasta on oltu täysin välinpitämättömiä, ei se enää ole helppoa, sillä tuossa kuuluisassa Madelaine’in luostaripuutarhassa, jota terrori lannoitti tuhansilla ruumiilla, ei pikatyö suonut haudankaivajalle aikaa yksityisten hautojen muistiinmerkitsemiseen; he kuljettivat sinne ja viskasivat vain sikin sokin hautoihin kaikki ne, jotka kyllästymätön mestauskirves heille joka päivä toimitti. Nulla rux, nulla corona, ei mikään risti, ei mikään kruunu anna tietoa hävinneestä hautapaikasta; vain se tiedetään, että konventti käski sirottaa kuninkaallisten ruumiitten päälle sammuttamatonta kalkkia. Niin kaivetaan ja kaivetaan. Vihdoin lapio särähtää kovaan maakerrokseen. Ja puoleksi mädänneestä sukkanauhasta tunnetaan, että se kourallinen kelmeätä tomua, mikä kunnioittavasti nostetaan kosteasta maasta, on viimeinen jälki tuosta hävinneestä hahmosta, joka aikoinaan oli ollut sulon ja hyvän aistin jumalatar, mutta sitten kaiken kärsimyksen kovia kokenut ja valittu kuningatar.

JÄLKIHUOMAUTUS

On tavallista historiallisen teoksen lopussa luetella käytetyt lähteet; Marie Antoinette’in erikoistapauksessa näyttää minusta melkein tärkeämmältä todeta, mitä lähteitä ei ole käytetty ja millä perusteilla. Sillä muuten varmimmat asiakirjat, nimittäin omakätiset kirjeet, osoittautuvat tässä epäluotettaviksi. Marie Antoinette oli, kuten tässä kirjassa monta kertaa on mainittu, kärsimättömän luonteensa mukaisesti, laiska kirjeenkirjoittaja; hän ei juuri milloinkaan vapaaehtoisesti, ellei todellinen välttämättömyys pakottanut, istuutunut tuon ihmeen ihanan siron kirjoituspöydän ääreen, joka vielä tänäpäivänä on nähtävissä Trianonissa. Näin ollen ei ole lainkaan ihmeteltävää, että vielä kymmenen, vielä kaksikymmentä vuotta hänen kuoltuaan tunnettiin tuskin mitään hänen omakätisesti kirjoittamiaan kirjeitä, lukuunottamatta noita lukemattomia laskulippusia, joissa on pääsemätön »Payez, Marie Antoinette». Molemmat todella seikkaperäiset kirjeenvaihdot, mitä hänellä oli, kirjeenvaihto äidin ja Wienin hovin kanssa, ja toinen intiimi, kreivi von Fersenin kanssa, olivat siihen aikaan ja vielä puoli vuosisataa eteenpäin arkistoihin suljettuina, harvojen julkaistujen kreivitär Polignac’ille osoitettujen kirjeiden alkukappaleet eivät myöskään olleet ulottuvilla. Sitä suurempi oli sentähden hämmästys, kun neljäkymmen-, viisikymmen-, kuusikymmenluvulla melkein jokaisessa Pariisin autografihuutokaupassa sukelsi esiin käsinkirjoitettuja kirjeitä, joissa, merkillistä kyllä jopa kaikissa, oli kuningattaren allekirjoitus, vaikka kuningatar todellisuudessa vain aivan harvoissa tapauksissa kirjoitti alle. Sitten ilmestyi nopeassa tahdissa suuria julkaisuja, eräs kreivi Hunolsteinin ja se (vielä tänäänkin laajin) kirjekokoelma, minkä paroni Feuillet de Conches on toimittanut, sekä kolmantena Klinckowströmin julkaisu, joka — tosin kainosti katkottuna valikoimana — sisälsi Marie Antoinette’in kirjeet Fersenille. Ankarien historiantutkijoiden ilo tästä aineiston suurenmoisesta rikastumisesta ei tosin ollut samentumaton; jo muutamia kuukausia niiden julkaisemisen jälkeen epäillään lukuisien Hunolsteinin ja Feuillet de Conchesin julkaisemien kirjeiden oikeaperäisyyttä, syntyy pitkällinen polemiikki, ja pian eivät rehellismieliset enää voi epäillä, että joku erittäin taitava, jopa nerokas väärentäjä on mitä rohkeimmalla tavalla sekoittanut aitoa väärään ja samalla alkukappaleina tuonut kauppaan vieläpä väärät autografitkin.

Tuon suurisuuntaisen väärentäjän nimeä, joka oli taitavimpia, mitä tunnetaan, eivät oppineet merkillisestä hienotunteisuudesta ole maininneet. Tosin Flammermont ja Rocheterie, parhaimmat tutkijat, antoivat rivien välistä selvästi ymmärtää, ketä he epäilivät. Nykyään ei enää mikään estä mainitsemasta tuota nimeä ja siten rikastuttamasta väärennysopin historiaa psykologisesti tavattoman mielenkiintoisella tapauksella. Tuo Marie Antoinette’in kirjeaarteen liika innokas enentäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen kirjeidensä julkaisija, paroni Feuillet de Conches; ollen ylempi diplomaatti, harvinaisen sivistynyt mies, erinomainen, huvittava kirjailija ja Ranskan kulttuurihistorian oivallinen tuntija hän oli kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana etsinyt käsiinsä kaikki Marie Antoinette’in kirjeet kaikista arkistoista ja yksityiskokoelmista ja todella tunnustusta ansaitsevalla ahkeruudella ja suurella asiantuntemuksella sommitellut kokoon edellämainitun teoksen — suoritus, joka vielä nytkin ansaitsee kunnioitusta.

Mutta tällä kunnioitettavalla ja uutteralla miehellä oli intohimo, ja intohimot ovat aina vaarallisia; hän kokosi autografeja todellisella kiihkolla, häntä pidettiin tällä alalla tieteellisenä paavina, ja kirjassaan »Causeries d’un curieux» [Kokeilijan pakinoita ] hän on kirjoittanut tästä kokoamisesta erinomaisen tutkielman. Hänen kokoelmansa eli, kuten hän ylpeänä sanoi, hänen »cabinet’nsa» oli Ranskan suurin, mutta kukapa kokeilija on tyytyväinen kokoelmaansa? Todennäköisesti sen tähden, etteivät hänen omat varansa riittäneet hänen koteloidensa lisäämiseen siinä määrin, kuin hän olisi halunnut, hän omakätisesti valmisti suuren lukumäärän Lafontaine’in, Boileaun ja Racine’in autografeja, joita vielä nykyäänkin usein esiintyy kaupassa, ja möi niitä pariisilaisten ja englantilaisten kauppiasten välityksellä. Mutta hänen varsinaisiksi mestariteoksikseen jäävät kiistämättä Marie Antoinette’in väärennetyt kirjeet. Tässä hän tunsi paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan aineksen, kirjoituksen ja kaikki sivuseikat. Siten hänelle ei ollut kovinkaan vaikeata seitsemän todella oikeaperäisen herttuatar de Polignac’ille lähetetyn kirjeen mukaan, joiden alkukappaleet hän ensimmäisenä oli nähnyt, tekaista lisäksi yhtä monta väärää ja kirjoittaa pieniä kuningattaren niille sukulaisille muka lähettämiä kirjeitä, joista hän tiesi, etteivät he olleet häneen lähemmissä suhteissa. Koska hän kykeni tähän erikoislaatuiseen puuhaan paremmin kuin kukaan muu kiitos sen seikan, että hän erikoisesti tunsi kuningattaren sekä graafillisen että tyylillisen kirjoitusmuodon, hän valitettavasti myös ryhtyi tekemään väärennyksiä, joiden mestarillisuus todella on omiaan johtamaan harhaan, niin tarkkaan on niissä kirjoituksen muotoa matkittu, niin syvällä eläytymisellä tyyliä jäljitetty, niin erinomaisella historiallisella tuntemuksella on jokainen yksityiskohta keksitty. Siten ei parhaimmalla tahdollakaan — tunnustakaamme se avoimesti — voida nykyään enää yksityisiin kirjeisiin nähden ratkaista, ovatko ne aitoja vai vääriä, ovatko ne kuningatar Marie Antoinette’in ajattelemia ja kirjoittamia vai paroni Feuillet de Conchesin keksimiä ja väärentämiä. Mainitakseni esimerkin, en itse voisi varmasti sanoa Preussin valtiokirjastossa olevasta paroni Flachslandenille osoitetusta kirjeestä, onko se oikeaperäinen vai väärennys. Aitouden puolesta puhuisi teksti, väärennyksen puolesta jonkin verran liian rauhallinen ja pyöristetty kirjoitus ja ennen kaikkea se seikka, että sen entinen omistaja oli hankkinut sen paroni Feuillet de Conchesilta. Kaikista näistä syistä on suuremman historiallisen varmuuden vuoksi tässä kirjassa jätetty säälimättä huomioonottamatta jokainen asiakirja, jonka alkukappaleesta ei tiedetä muuta, kuin että se on peräisin paroni Feuillet de Conchesin »kabinetista»; mieluummin vähemmän ja oikeata, kuin enemmän ja epäilyttävää — siinä psykologinen perussääntö, jota on noudatettu käytettäessä hyväksi kirjeitä esillä olevaa kirjaa varten.

Mitä luotettavuuteen tulee, eivät Marie Antoinette’ia koskevat suulliset tiedonannot ole paljoakaan paremmassa asemassa kuin kirjeet. Jos toisten ajanjaksojen ollessa kyseessä täytyy valittaa muistelmien ja silminnäkijäin kertomusten liiallista niukkuutta, tulee Ranskan vallankumouksen ajan ollessa puheena pikemminkin voihkineeksi sitä, että niitä on liian paljon. Myrskyisinä vuosikymmeninä, jolloin poliittinen aalto rajuna viskaa sukupolven uuteen aikaan, jää harvoin sijaa harkinnalle ja yleiskatsaukselle; kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa silloin yksityinen sukukunta kokee mitä odottamattomimpia muodonvaihdoksia, se näkee melkein katkeamattomana sarjana kuninkuuden viimeisen kukoistuksen, sen kuolinkamppailun, vallankumouksen ensimmäiset autuaat päivät, terrorin kammottavan ajan, direktorion, Napoleonin nousun, hänen konsulaattinsa, hänen diktatuurinsa, keisarivallan, maailmanvallan, tuhannet voitot ja ratkaisevan tappion, uudelleen kuninkaan ja vielä kerran, sadan päivän ajan, Napoleonin. Vihdoin, Waterloon jälkeen, tulee suuri levähdyskausi, neljännesvuosisadan jälkeen on vertojaan vailla oleva maailmanmyrsky vaimennut. Nyt ihmiset heräävät painajaisunestaan ja hierovat silmiään. He ihmettelevät ensiksi, että ylimalkaan vielä elävät, sitten sitä, kuinka paljon he tänä ajanjaksona ovat kokeneet — meidän itsemme on käyvä samoin, kun se myrskyaalto, joka vuodesta 1914 lähtien on lakkaamatta meitä huojuttanut, kerran jälleen on laskeutunut, — ja päästyään nyt turvalliselle rannalle he haluaisivat katsella tyynesti ja johdonmukaisesti kaikkea, minkä he hämmästyneinä ja kiihtyneinä ovat nähneet ja kokeneet. Jokainen tahtoo silloin lukea historiaa silminnäkijäin muistelmista rekonstruoidakseen itselleen järjestymättömät elämyksensä; siten syntyy 1815 jälkeen aivan yhtä kuumeinen konjunktuuri muistelmateoksille kuin meidän aikanamme maailmansodan jälkeen sotakirjoille. Tämän vainuavat pian ammattikynäilijät ja kustantajat ja valmistavat nopeasti, ennenkuin mielenkiinto ehtyy — senkin me olemme kokeneet —, äkkiä puhjenneen uteliaisuuden tarpeisiin sarjoittain muistelmia, muistelmia, muistelmia tuosta suuresta ajasta. Yleisö vaatii jokaista, joka kerran on sattunut hipaisemaan tällä välin historiallisiksi tulleiden henkilöiden puvunliepeitä, kertomaan kokemuksensa. Mutta koska nuo pikkuiset ihmisraukat, jotka enimmäkseen aivan tylsinä olivat kompuroineet suurten tapausten halki, muistavat vain vähän yksityisseikkoja ja sitäpaitsi eivät kykene mielenkiintoisesti esittämään sitäkään, minkä vielä muistavat, leipovat nokkelat kynäilijät heidän nimissään nämä harvat rusinat paksuun taikinaan, sokeroivat sen hentomielisyydellä ja kaaviloivat sitä niin kauan, että siitä syntyy kirja. Jokainen, joka joskus on Tuilerioissa tai vankiloissa tai vallankumousoikeuden istunnossa elänyt hetken verran maailmanhistoriaa, tulee nyt kysymykseen kirjailijana: Marie Antoinette’in ompelijatar, kamarineitsyt, ensimmäinen, toinen, kolmas sisäkkö, kampaaja, vanginvartija, ensimmäinen, toinen lastenopettajatar, jokainen hänen ystävistään. Ja loppujen lopuksi täytyy jopa pyövelinkin, herra Samsonin, nyt kirjoittaa muistelmia tai ainakin rahaa vastaan lainata nimensä kirjaan, jonka joku toinen kyhää kokoon.

Tietysti nämä huijaustarkoituksessa syntyneet kertomukset ovat toistensa kanssa ristiriidassa jokaisessa yksityiskohdassa, ja juuri ratkaisevimmista tapahtumista lokakuun 5 ja 6 päivänä 1789, kuningattaren käyttäytymisestä Tuileriain valtauksessa tai hänen viimeisistä hetkistään meillä on seitsemän, kahdeksan, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä toisistaan suuresti eroavaa niin sanottujen silminnäkijäin esitystä. Yksimielisiä ne kaikki ovat vain poliittisen mielialansa puolesta, nimittäin ehdottomassa, liikuttavassa ja järkkymättömässä uskollisuudessaan kuninkaalle, ja tämän ymmärtää, kun muistaa, että ne kaikki on painettu Bourbonien virallisella suostumuksella. Samat palvelijat ja vanginvartijat, jotka vallankumouksen aikana olivat mitä ehdottomimpia vallankumouksellisia, eivät Ludvig XVIII:n aikana osaa kylliksi vakuuttaa, kuinka suuresti he salaisuudessa ovat kunnioittaneet ja rakastaneet hyvää, jaloa, puhdasta ja hyveellistä kuningatarta: jos edes murto-osakaan näistä perästäpäin uskollisista olisi 1792 todella ollut niin uskollinen ja uhrautuvainen, miksi he 1820 esittävät itsensä, ei Marie Antoinette’in koskaan olisi tarvinnut joutua Conciergeriehin eikä mestauslavalle. Yhdeksän kymmenettäosaa tuon ajan muistelmateoksista on siis saanut alkunsa karkeasta sensaation tavoittelusta tai bysanttilaisesta liehakoinnista; ja se, joka etsii historiallista totuutta, tekee (vastoin aikaisempia esityksiä) viisaimmin lähettämällä matkoihinsa jo ennakolta epäluotettavina todistajina heidän liian mielistelevän muistinsa vuoksi kaikki nämä esiintyönnetyt kamarineidot, kampaajat, santarmit ja hovipojat; näin on kirjassamme periaatteellisesti menetelty.

Tästä saa selityksensä se, miksi en esittäessäni Marie Antoinette’in elämäkertaa ole käyttänyt hyväkseni useita asiakirjoja, kirjeitä ja keskusteluja, joita arvelematta on käytetty kaikissa aikaisemmissa kirjoissa. Lukija kaipaa siitä monta kaskua, jotka häntä noissa elämäkerroissa hurmasivat tai ilahuttivat, alkaen tuosta ensimmäisestä, jossa pieni Mozart Schönbrunnissa tekee Marie Antoinette’ille avioliittotarjouksen ja rohkeasti edelleen viimeiseen asti, jonka mukaan kuningattaren väitetään mestauksessa polkiessaan pyöveliä vahingossa jalalle sanoneen kohteliaasti: »Pardon, monsieur» [Anteeksi, hyvä herra] (se on liian selvästi henkevä voidakseen olla tosi). Edelleen tullaan kaipaamaan lukuisia kirjeitä, varsinkin noita liikuttavia »cher cœur’ille» [Rakas sydän, rakas ystävä.], prinsessa de Lamballe’ille kirjoitettuja, ja aivan yksinkertaisesti sentähden, että ne ovat paroni Feuillet de Chonchesin tekaisemia eivätkä Marie Antoinette’in kirjoittamia, samaten monia suullisesti kerrottuja, tuntehikkaita ja henkeviä lausuntoja, ja yksinomaan siitä syystä, että ne ollen liian henkeviä ja liian tuntehikkaita minusta eivät näyttäneet soveltuvan Marie Antoinette’in enemmän keskinkertaiseen luonteeseen.

Vastapainona tälle menetykselle, joka on menetys tunteilun, mutta ei historiallisen totuudellisuuden kannalta, on voittopuolella uutta ja oleellista aineistoa. Ennen kaikkea huolellinen Wienin valtionarkiston tarkastus on antanut tulokseksi, että muka täydellisenä julkaistusta Maria Teresian ja Marie Antoinette’in välisestä kirjeenvaihdosta on erittäin tärkeitä kohtia, jopa tärkeimmät jätetty pois niiden intiimisyyden vuoksi. Niitä on tässä arkailematta käytetty hyväksi, koska Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in aviollinen suhde on psykologisesti käsittämätön ilman niin kauan peitellyn fysiologisen salaisuuden tuntemusta. Peräti merkitsevä oli edelleen se vihdoinkin tapahtunut selvittelytyö, jonka erinomainen tutkijatar Alma Söderhjelm on suorittanut Fersenin jälkeläisten arkistossa, jolloin on mitä onnellisimmalla tavalla paljastettu joukko moraalisia kaunomaalailuja: »Pia fraus» [Hurskas petos, vilppi], tuo hurskas legenda Fersenin trubaduurimaisesta rakkaudesta luoksepääsemättömään Marie Antoinette’iin ei ole enää pitemmälti ylläpidettävissä, kiitos näiden katkonaisuutensa vuoksi vieläkin vakuuttavampien asiakirjojen: muutenkin on voitu tuoda valaistusta moniin hämäriin tai hämärrettyihin yksityiskohtiin. Ollen paljon vapaampia käsityksessämme naisen inhimillisistä ja siveellisistä oikeuksista, olkoonpa, että hän sattumalta olisi kuningatarkin, olemme nykyään lähempänä avomielisyyden tietä ja pelkäämme vähemmän sielullista totuutta, sillä emme enää usko, kuten edellinen sukupolvi, että on tarpeellista myötätunnon herättämiseksi historiallista henkilöä kohtaan mistä hinnasta hyvänsä idealisoida, sentimentalisoida tai heroisoida hänen luonteensa, siis himmentää tärkeitä olemuspiirteitä ja vastapainoksi liioitella tragediamaisesti toisia. Kaiken luovan sieluntuntemuksen ylimpänä lakina ei ole jumalalliseksi, vaan inhimilliseksi tekeminen; sen tehtävänä ei ole puolusteleminen teennäisillä argumenteilla, vaan selittäminen. Tällaista sieluntuntemusta on tässä yritetty sovelluttaa keskimittaiseen luonteeseen, joka saa yliajallisesta vaikutuksestaan kiittää vertojaan vailla olevaa kohtaloa ja sisäisestä suuruudestaan vain ylenmääräistä onnettomuuttaan, ja joka — ainakin toivon sitä — ilman mitään liioittelujakin juuri maallisen rajoittuneisuutensa vuoksi ansaitsee nykyajan osanoton ja ymmärtämyksen.

SANA- JA ASIASELITYKSIÄ

Lapsi menee naimisiin.

1. Hirviö, epäsikiö, julmuri, raakalainen. 2. Käykööt muut sotia, sinä,

onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja. 3. (Arkki-)Piispan apulainen, sijainen. 4. Rouva dauphine’in kohtaaminen. 5. Yhteinen kansa. 6. Teatterisali.

Alkovin salaisuus.

7. Ei mitään. 8. Liika hätiköiminen pilaisi kaiken. 9. Merkillinen

käyttäytyminen. 10. D:n omituinen kylmyys. 11. - 12. Koetan saada aikaan, että tehdään pieni leikkaus, josta jo on puhuttu ja jonka luulen tarpeelliseksi. 13. Älä koske minuun. 14. Kaikkien tiedossa. 15. Maurepas oli kykenemätön, kuningas teki hänet kykenevämmäksi. Kiitollinen ministeri sanoi: »Sire, tahdon korvata sen Teille samalla mitalla.»

Aloittelija Versailles’issa.

16. Yksin sinulle.

Taistelu sanasta.

17. Typerä ja nenäkäs olio. 18. Pieni punatukkainen nainen. 19. Minun

jälkeeni vedenpaisumus. 20. Hyvä ja hellä A.

Pariisin valloitus.

21. Iloinen tulo. 22. Öinen P., huvitusten P. — Hyvä G.

Le roi est mort, vive le Roi!

23. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas! 24. Sire, sairaana täytyy

olla V:ssa.

Kuningasparin muotokuva.

25. Erillään eläminen. 26. Erillään nukkuminen. 27. Seikka, suure,

tekijä, jota ei tarvitse ottaa huomioon. 28. Miesparka, -paha, -raukka. 29. Miksi siis sellainen kuningas kuin luudalla lakaistaan pois? Jos he olisivat (todella) olleet kuninkaita, he olisivat vielä kaikki vahingoittumattomina paikoillaan.

Rokokoon kuningatar.

30. Hienouksien, maun tuomari. 31. Viisikulmio. 32. Maksakaa. 33.

(Tässä:) Kotipuku. 34. Suuri (hovi-)ompelu-, neulomataito. 35. Yksityishuoneet. 36. I:n hiuslaite. 37. Rokotus-hiuskoriste, -puuhka, -pöhötin. 38. Kapinapäähine, -myssy. 39. Aamuruskon nousu.

Trianon.

40. Syrjäinen, rauhallinen lempimis-, kuhertelupaikka. 41. Oik.:

»Lehto (väärin) johdettu ei-loistavasta». Tässä tarkoitettu, että kirjaston laittamisesta Trianoniin voisi tehdä väärän johtopäätöksen T:n rakennuttajan M. A:n luonteesta. 42. Kuningattaren nimessä. 43. Kuningattaren käskystä. 44. Kylätaikuri. 45. Mitä harhaviettisin ihminen. 46. Hameau = pieni (talonp.) taloryhmä t. kylä. 47. Maalaisaiheinen näytelmä. 48. Luonnonpalvonta, -harrastus. 49. Härän silmä.

Uusi seurapiiri.

50. Kaikella sillä, mikä Pariisissa on kaikkein huonointa ja kaikkein

nuorinta. 51. Muka, ns. seurapiirinä. 52. Huvimestari. 53. Yksi pysyväisimpiä suosikkeja ja niitä, joiden neuvoa useimmin kysytään. 54. Kevään herääminen. 55. Salaman isku.

Veli käy tervehtimässä sisartaan.

56. Hermokiihtymys. 57. Hysteeriset oireet. 58. Herra. 59. Tulkoon

valkeus. 60. Kirjoitettu säilyy. 61. Ohjesääntö, ohjeet.

Äidiksi tulo.

62. Välinpitämätön, veltto aviomies. 63. Voi surkeutta! valitettavasti!

64. Rouva Rinta. 65. Ranskalaisten onneksi meidän hyvä Ludvig XVI on

ainaiseksi yhdistynyt Teresian vereen. Tästä onnellisesta liitosta syntyy kaunis jälkeläinen. Vuodattaaksesi sydämiimme täydellisen onnen varjele, oi taivas, suojelija, Antoinette’in henkeä ja elämää.

Kuningatar joutuu epäsuosioon.

66. Eläköön kuningatar. 67. Oik. = sanotaan, kerrotaan;’tässä:

juorut, huhupuheet. 68. Panettelujen, parjausten työpaja. — Tässä: Ranskan kuninkaan vanhimman veljen arvonimi. 69. Jokainen kysyy aivan hiljaa itsekseen: Kykeneekö kuningas? Vai eikö hän kykene? Surullinen kuningatar on epätoivoissaan... 70. Pikku kaksikymmenvuotias kuningatar, Te, joka kohtelette ihmisiä niin pahoin, saatte vielä palata takaisin Baieriin. 71. Äpäriksi. 72. Jos tahdot, Ludvig, nähdä äpärän, aisankannattajan (petetyn aviomiehen) ja porton, katso peiliisi, kuningatarta ja kruununprinssiä. — 73. »Runonrustaajat.» 74. Luontevuus, huolettomuus. 75. Laulu; loru, lörpötys.

Salamanisku rokokooteatteriin.

76. Tärkeitä tietoja espanjalaiselle sukuhaaralle sen oikeuksista

Ranskan kruunuun. 77. Heittiö. 78. Korkein laki. 79. Piispaheittiö, -ilkimys. 80. Siivottomuuksia täyteen ahdettu kirja. 81. Oikea suurtuhlari, »pohjaton säkki». 82. Murhenäytelmä alkaa.

Kaulakoristejuttu.

83. Sekamelska, -sotku. 84. Maailma tahtoo joutua petetyksi 85. Vale-.

86. Omakätisesti.

Oikeudenkäynti ja tuomio.

87. »Ei savua ilman tulta.» 88. Jos tämä kardinaalin tuomio teistä

tuntuisi liian laittomalta, tietäkää, että rahavalta — no niin — johtaa Ranskassa kaikkea; ymmärrätte minua kyllä! 89. Varas. 90. Se on meidän jalon (hallitsijahuoneemme kirous, että hapuillaan keskitietä epäröiden, puolinaisin toimenpitein, puolinaisin keinoin. 91. »Viimeinen huuto.» 92. Kaikki lesbolaisuutta harjoittavat Pariisin naiset. 93. M. A:n häpeällinen elämä.

Kansa herää, kuningatar herää.

94. Antaa mennä. 95. Selonteko.

Ratkaisun kesä.

96. Kas tuossa uhri.

Ystävät pakenevat.

97. Kelpo kansa. 98. Salavehkeilijä. 99. Ranskan vapauden uudistaja.

100. Pelastakoon itsensä, ken voi.

Ystävä ilmestyy.

101. Tulinen sydän. 102. Huikentelevaisuudet. 103. Siinä kaikki. 104.

Peloittava suosio pojalle. 105. Oi kuinka hyvin teinkään, kun otin teidät hoviini. 106. Hän itkee usein minun kanssani; päättäkää itse, rakastanko häntä.

Oliko hän se vai eikö hän ollut?

107. Palveleva kavaljeeri. 108. Kunnian varasto. 109. Hirveä parjaus.

110. Luihu, salakavala, kiihkeä viha tai panettelu, parjaus. 111.

Määräys, käsky. 112. Lopetan; lopuksi. 114. Miten on terveytenne laita? Lyön vaikka vetoa, että te ette hoida itseänne, ja teette väärin... minä puolestani voin paremmin kuin ansaitsisin. 8. Tämä tehtävä, homma, työ on ainoa onneni... ja kun olen oikein surullinen, otan pikku poikani. 115. Sananmukainen.

Viimeinen yö Versailles’issa.

116. Koko tämä vallankumous on pelkkää yhtämittaista pelkoa.

Itsetutkistelua.

117. Sydänkäpynen. 118. Keski-ikäinen nainen.

Mirabeau.

119. »Kurjistamispolitiikka.»

Pako Varennes’iin.

120. Hän ei tahtonut sitä. 121. Kastike, keitto.

Paluumatka.

122. Elää vapaana tai kuolla. 123. Roisto, heittiö, konna.

Toinen pettää toista.

124. Raivo-, hurjapää. 125. Kerjäläinen, kärkkyjä.

Ystävä näyttäytyy viimeisen kerran.

126. Itävaltalainen komitea. 127. Ranskan kuninkaan vuoksi.

Pako sotaan.

128. M.A:n häpeällinen elämä. 129. Tunnettu vallankumouslaulu.

Viimeiset huudot.

130. Rouva Veto oli luvannut surmauttavansa koko Pariisin.

Elokuun kymmenes.

131. Kansan suojelus( vartio).

Temple.

132. Kansallinen partaveitsi. — 2. Pidätetty.

Viimeinen yksinäisyys.

133. Ihmishengen kehitys, edistyminen.

Conciergerie.

134. 1400-luvun lopulla tuomioistuimille laadittu ohjesääntö, miten

noituudesta syytetyt oli pakotettava tunnustamaan.

Viimeinen yritys.

135. Oik. »lammas»; suom. vastaava nimitys »vasikka». — 2.

Maailmantuska.

Oikeudenkäynti.

136. Kuninkaanmurhaajat.

Viimeinen matka.

137. Kuningattaren jäähyväiset hempukoilleen ja rakastajattarineen.

138. Entisen kuningattaren rajut intohimot. 139. Totisesti! Jumaliste!

Kuolonvalitus.

140. Kohtalo.

Jälkihuomautus.

141. Kokeilijan pakinoita. 142. Anteeksi, hyvä herra. 143. Rakas sydän,

rakas ystävä. — Hurskas petos, vilppi.