[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpPoxDIrQSl81dtCHEUj60klKvqNaMu_5lBr4T-aI5a0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2812,"Marie Antoinette","Zweig, Stefan",1881,1942,"2812-zweig-stefan-marie-antoinette","2812__Zweig_Stefan__Marie_Antoinette",null,"muistelmat",[],[],"fi",1932,1935,127053,914806,true,[],[],[],"Zweigin elämäkerta kuvaa Ranskan kuningatar Marie Antoinetten elämää ja kohtaloa. Teos seuraa hänen matkaansa Wienin hovista Versailles’n loistoon ja lopulta vallankumouksen pyörteisiin, analysoiden samalla kuningattaren luonnetta ja historiallista merkitystä.","Stefan Zweigin 'Marie Antoinette' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2812. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MARIE ANTOINETTE\n\nKirj.\n\nStefan Zweig\n\n\nTekijän luvin suomentanut\n\nErik Ahlman\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAikataulukko\nJohdanto\nLapsi menee naimisiin\nAlkovin salaisuus\nAloittelija Versailles’issa\nTaistelu sanasta\nPariisin valloitus\nLe Roi est mort, vive le Roi!\nKuningasparin muotokuva\nRokokoon kuningatar\nTrianon\nUusi seurapiiri\nVeli käy sisartaan tervehtimässä\nÄidiksi tulo\nKuningatar joutuu epäsuosioon\nSalamanisku rokokooteatteriin\nKaulakoristejuttu\nOikeudenkäynti ja tuomio\nKansa herää, kuningatar herää\nRatkaisun kesä\nYstävät pakenevat\nYstävä ilmestyy\nOliko hän se vai eikö hän ollut?\nViimeinen yö Versailles’issa\nYksinvallan ruumissaatto\nItsetutkistelua\nMirabeau\nPakoa valmistellaan\nPako Varennes’iin\nYö Varennes’issa\nPaluu\nToinen pettää toista\nYstävä näyttäytyy viimeisen kerran\nPako sotaan\nViimeiset huudot\nElokuun kymmenes\nTemple\nMarie Antoinette yksinään\nViimeinen yksinäisyys\nConciergerie\nViimeinen yritys\nKataluuksien kataluus\nOikeudenkäynti alkaa\nOikeudenkäynti\nViimeinen matka\nKuolonvalitus\nJälkihuomautus\nSana- ja asiaselityksiä\n\n\n\n\nAIKATAULUKKO\n\n\n1755\n— 2 p. marraskuuta: Marie Antoinette’in syntymä.\n\n1769\n— 7 p. kesäkuuta: Ludvig XV:n kirjallinen kosinta.\n\n1770\n— 19 p. huhtikuuta: Häät per procurationem Wienissä.\n— 16 p. toukokuuta: Häät Versailles’issa.\n— 24 p. joulukuuta: Choiseul joutuu epäsuosioon.\n\n1772\n— 11 p. tammikuuta: Rohanin saapuminen Wieniin.\n— 5 p. elokuuta: Puolan jako.\n\n1773\n— 8 p. kesäkuuta: Dauphine’in tulo Pariisiin.\n\n1774\n— 10 p. toukokuuta: Ludvig XV:n kuolema.\n— Kaulakoriste tarjotaan Marie Antoinette’ille ensi kertaa.\n— Fersen ensimmäistä kertaa Versailles’issa.\n— Rohan kutsutaan pois Wienistä.\n— Beaumarchais myy häväistyskirjoituksensa Maria Teresialle.\n\n1777\n— huhtikuu/toukokuu: Josef II:n käynti Versailles’issa.\n— elokuu: ensimmäinen intiimi yhdessäolo puolison kanssa.\n\n1778\n— 19 p. joulukuuta: Madame Royale, sittemmin Angoulême’in herttuatar\n  syntyy.\n\n1779\n— Ensimmäinen häväistyskirja Marie Antoinette’ia vastaan.\n\n1780\n— 1 p. elokuuta: Ensimmäinen esiintyminen Trianonin teatterissa.\n— 29 p. marraskuuta: Maria Teresian kuolema.\n\n1781\n— 22 p. lokakuuta: Ensimmäisen dauphinin syntymä.\n\n1783\n— 3 p. syyskuuta: Versaillesin rauha.\n— Englanti tunnustaa Yhdysvallat.\n\n1784\n— 27 p. huhtikuuta: »Figaron» ensi esitys Théâtre Français’ssa.\n— 11 p. elokuuta: Luuloteltu kohtaus Rohanin kanssa Bosquet de Venuslehtimajassa.\n\n1785\n— 29 p. tammikuuta: Rohan ostaa kaulakoristeen.\n— 27 p. maaliskuuta: Toisen dauphinin syntymä.\n— 15 p. elokuuta: Rohanin vangitseminen Versailles’issa.\n— 19 p. elokuuta: »Parturin» esitys Trianonissa, samalla viimeinen\n  teatteriesitys siellä.\n\n1786\n—31 p. toukokuuta: Tuomiopäätös kaulakoristejutussa.\n— 9 p. heinäkuuta: Prinsessa Sophie-Beatrixin syntymä.\n\n1788\n— Alkava intiimi suhde Ferseniin.\n— 8 p. elokuuta: Valtakunnansäädyt kutsutaan kokoon toukokuun 1 päiväksi.\n\n1789.\n— Necker toistamiseen ministerinä.\n— 5 p. toukokuuta: Valtiosäätyjen avajaiset.\n— 3 p. kesäkuuta: Ensimmäisen dauphinin kuolema.\n— 17 p. kesäkuuta: Kolmas sääty julistautuu kansalliskokoukseksi.\n— 20 p. kesäkuuta: Vala Pallohuoneessa.\n— 25 p. kesäkuuta: Painovapaus.\n— 11 p. heinäkuuta: Necker ajetaan maanpakoon.\n— 13 p. heinäkuuta: Kansalliskaartin muodostaminen.\n— 14 p. heinäkuuta: Hyökkäys Bastiljiin.\n— 16 p. heinäkuuta: Maasta siirtyminen alkaa (Artois, Polignac).\n— Elokuun loppu: Fersen Versailles’issa.\n— 1 p. lokakuuta: Henkikaartien banketti.\n— 5 p. lokakuuta: Pariisin kansan marssi Versailles’iin.\n— 6 p. lokakuuta: Kuninkaallisen perheen lähtö Pariisiin.\n— Jakobiiniklubin perustaminen Pariisissa.\n\n1790\n— 20 p. helmikuuta Josef II:n kuolema.\n— 4 p. kesäkuuta: Viimeinen kesänvietto Saint-Cloud’ssa.\n— 3 p. heinäkuuta: Kohtaus Mirabeaun kanssa.\n\n1791\n— 2 p. huhtikuuta: Mirabeaun kuolema.\n— 20—25 p. kesäkuuta: Pako Varennes’iin.\n— Barnave ja hänen ystävänsä Tuilerioissa.\n— 14 p. syyskuuta: Kuningas vannoo perustuslain.\n— 1 p. lokakuuta: Assemblée législative.\n\n1792\n— 13—14 p. helmikuuta: Fersen viimeistä kertaa Tuilerioissa.\n— 20 p. helmikuuta: Marie Antoinette viimeistä kertaa teatterissa.\n— 1 p. maaliskuuta: Leopold II:n kuolema.\n— 24 p. maaliskuuta: Rolandin ministeristö.\n— 29 p. maaliskuuta: Ruotsin Kustaa III:n kuolema.\n— 20 p. huhtikuuta: Ranskan sodanjulistus Itävaltaa vastaan.\n— 13 p. kesäkuuta: Rolandin ministeristö erotetaan.\n— 19 p. kesäkuuta: Kuninkaan veto.\n— 20 p. kesäkuuta: Ensimmäinen hyökkäys Tuilerioihin.\n— 10 p. elokuuta: Hyökkäys Tuilerioihin. Danton oikeusministeri.\n— 13 p. elokuuta: Kuninkaan vallan lakkauttaminen.\n— Kuningasperheen siirtäminen Temple’iin.\n— 22 p. elokuuta: Ensimmäinen kapina Vendéessä.\n— 2 p. syyskuuta: Verdunin antautuminen.\n— 2—5 p. syyskuuta: Syyskuunmurhat.\n— 3 p. syyskuuta: Prinsessa Lamballe’in murha.\n— 20 p. syyskuuta: Valmyn tykinammunta.\n— 21 p. syyskuuta: Konventti (Convention nationale).\n— Kuninkuuden poistaminen, tasavallan julistaminen.\n— 6 p. marraskuuta: Jemappes’in taistelu.\n— 11 p. joulukuuta: Oikeudenkäynti Ludvig XVI:ta vastaan alkaa.\n\n1793\n— 4 p. tammikuuta: Puolan toinen jako.\n— 21 p. tammikuuta: Ludvig XVI:n mestaus.\n— 10 p. maaliskuuta: Vallankumoustuomioistuimen perustaminen.\n— 31 p. maaliskuuta: Ranskalaiset poistuvat Belgiasta.\n— 4 p. huhtikuuta: Dumouriez siirtyy vihollisen puolelle.\n— 29 p. toukokuuta: Lyonin kapina.\n— 3 p. heinäkuuta: Dauphin erotetaan Marie Antoinette’ista.\n— 1 p. elokuuta: Siirtäminen Conciergerie’hin.\n— 3 p. lokakuuta: syytös girondisteja vastaan.\n— 9 p. lokakuuta: Lyonin antautuminen.\n— 12 p. lokakuuta: Marie Antoinette’in ensimmäinen kuulustelu.\n— 14 p. lokakuuta: Oikeudenkäynti Marie Antoinette’ia vastaan alkaa.\n— 16 p. lokakuuta: Kuningattaren mestaus.\n\n1795\n— 8 p. kesäkuuta: Dauphinin (Ludvig XVII:n) väitetty kuolema.\n\n1814\n— Ludvig XVIII (aikaisemmin Provence’in kreivi) Ranskan kuningas.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nKuningatar Marie Antoinette’in historian kirjoittaminen tietää\nyli satavuotisen jutun jälleen esilleottamista, jutun, jossa\nsyyttäjät ja puolustajat mitä kiivaimmin puhuvat toisiaan vastaan.\nVäittelyn intohimoisen sävyn ovat aiheuttaneet syyttäjät. Osuakseen\nkuningasvaltaan täytyy vallankumouksen käydä kuningattaren kimppuun\nja kuningattaressa naisen. Nyt totuudellisuus ja politiikka harvoin\nasuvat saman katon alla, ja milloin demagoogisessa tarkoituksessa on\npiirrettävä henkilöhahmo, on yleisen mielipiteen alttiilta kätyreiltä\nodotettavissa vain vähän oikeudenmukaisuutta. Ainoatakaan keinoa,\nainoatakaan syytöstä Marie Antoinette’ia vastaan ei säästetty hänen\nsaattamisekseen mestauslavalle, jokainen pahe, jokainen siveellinen\nalhaisuus, jokainen perversiteetin laji pantiin sanomalehdissä,\nlentokirjasissa ja kirjoissa siekailematta »la louve autrichienne’in»,\n»itävaltalaisen nartun» syyksi. Yksinpä oikeuden omassa temppelissä,\noikeussalissa, yleinen syyttäjä vertasi »leski Capet’ta» pateettisesti\nhistorian kuuluisimpiin paheellisiin naisiin, Messalinaan, Agrippinaan\nja Fredegundaan. Sitä ratkaisevampi oli sitten käänne, kun 1815\njälleen Bourbonit astuivat Ranskan valtaistuimelle; hallitsijahuoneen\nimartelemiseksi sivellään demonisoitua muotokuvaa mitä öljyisimmin\nvärein: tältä ajalta ei ole ainoatakaan Marie Antoinette’in esitystä\nilman suitsutusta ja pyhimyskehää. Ylistyslaulu seuraa ylistyslaulua,\nMarie Antoinette’in puhdasta siveyttä puolustetaan kiihkeästi,\nhänen uhrimieltään, hyvyyttään, tahratonta sankariuttaan ylistetään\nrunomuodossa ja suorasanaisesti; ja runsain kyynelin kostutetut\nanekdoottihunnut, enimmäkseen ylimyksellisten käsien kutomat, verhoavat\n»la reine martyre’in», marttyyrikuningattaren kirkastettuja kasvoja.\n\nSielullinen totuus on tässä kuten useimmiten keskivälillä. Marie\nAntoinette ei ollut rojalismin suuri pyhimys, ei myöskään portto,\nvallankumouksen »grue», vaan keskimääräinen luonne, oikeastaan\ntavallinen nainen, ei erikoisen viisas, ei erikoisen typerä, ei tulta\neikä jäätä, vailla erikoisempaa voimaa hyvään ja vailla vähintäkään\ntahtoa pahaan, eilispäivän, tämänpäivän ja huomisen keskimittanainen,\nilman taipumusta demonisuuteen, ilman tahtoa heroisuuteen ja sentähden\nnäköjään tuskin murhenäytelmän päähenkilö. Mutta historia, tuo\nsuuri demiurgi, ei lainkaan tarvitse heroista luonnetta järkyttävän\ndraaman kehittelemiseksi. Traagillinen jännitys ei johdu ainoastaan\nhenkilöhahmon ylimittaisuudesta, vaan aina ihmisen ja hänen\nkohtalonsa epäsuhdasta. Se puhkeaa draamallisena esiin, kun valtava\nihminen, sankari, nero joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa, joka\nosoittautuu liian ahtaaksi, hänen synnynnäiselle tehtävälleen liian\nvihamieliseksi — Napoleon esimerkiksi, riutuessaan Sant Helenan\nsurkeassa maailmankolkassa, Beethoven kuurouteensa teljettynä —\naina ja kaikkialla, kun on kyseessä suuri henkilö, joka ei löydä\nmittojaan ja kehittymismahdollisuuksiaan. Mutta tragiikkaan päädytään\nmyös, kun keskimittaisen tai suorastaan heikon luonteen osaksi tulee\nennenkuulumaton kohtalo, henkilökohtainen vastuu, joka hänet painaa\nalas ja musertaa, jopa tämä traagillisuuden muoto näyttää minusta\ninhimillisesti järkyttävämmältä. Sillä epätavallinen ihminen etsii\ntiedottomasti itselleen epätavallisen kohtalon; on elimellisesti hänen\nylimittaisen luontonsa mukaista elää sankarillisesti tai, käyttääksemme\nNietzschen sanaa »vaarallisesti»; hän manaa väkivaltaisesti maailman\nvastaansa hänessä elävän valtavan vaatimuksen johdosta. Näin nerokas\nluonne viimekädessä ei olekaan syytön kärsimykseensä, koska sallimus\nhänessä rytmillisesti haluaa tätä tulikoetta hänen viimeisen voimansa\npurkautumiseksi; samoin kuin myrsky kannattaa lokkia, kantaa häntä\nhänen voimakas kohtalonsa voimakkaasti yhä korkeammalle. Keskimittainen\nluonne sitä vastoin on luonnostaan asennoitunut rauhalliseen\nelämänmuotoon, hän ei halua, hän ei ollenkaan tarvitse suurempaa\njännitystä, hän tahtoisi mieluimmin elää rauhassa ja varjossa,\ntyvenessä ja lauhkeassa kohtalonlämmössä; sentähden hän hangottelee\nvastaan, sentähden hän tuskailee, sentähden hän pakoilee, kun\nnäkymätön käsi työntää hänet järkytysten keskelle. Hän ei halua mitään\nmaailmanhistoriallista vastuuta, päinvastoin, hän pelkää sitä; hän ei\netsi kärsimystä, vaan hänet syöstään siihen väkipakolla; ulkonaisen,\nei sisäisen pakon johdosta hänen täytyy olla suurempi varsinaisia\nmittojaan. Tämän ei-sankarin, keskimääräisen ihmisen kärsimykset\nkatson, koska niistä puuttuu näkyvä tarkoitus, yhtä suureksi kuin\ntodellisen sankarin paatoksellisen kärsimyksen, kenties vielä\njärkyttävämmäksikin; sillä jokamiesihmisen täytyy yksikseen kantaa\nkohtalonsa eikä hänellä, kuten taiteilijalla, ole tarjona autuasta\npelastusta muuntaa tuskaansa teokseksi ja pysyväksi muodoksi.\n\nSiitä, kuinka tuollainen keskimääräihminen silti monesti kykenee\nraivaamaan tiensä kohtalon kautta, ja kuinka hän voimanponnistuksellaan\nkykenee väkivaltaisesti kohoamaan oman keskimittaisuutensa yläpuolelle,\nsiitä on Marie Antoinette’in elämä kenties historian selvin esimerkki.\nEnsimmäiset kolmekymmentä kolmestakymmenestäkahdeksasta elinvuodestaan\nhän kulkee yksikaikkista tietä, tosin huomiotaherättävässä\nympäristössä; hän ei milloinkaan, ei hyvässä eikä pahassa, ylitä\nkeskimäärää; haalea sielu, keskinkertainen luonne ja historian kannalta\nkatsoen aluksi vain statistihahmo. Ilman vallankumouksen tunkeutumista\nhänen hilpeän huolettomaan leikkimaailmaansa tämä sinänsä mitätön\nhabsburgitar olisi elänyt kaikessa rauhassa kuin sadat miljoonat\nnaiset kaikkina aikoina; hän olisi tanssinut, lörpötellyt, rakastanut,\nnauranut, koristellut itseään, tehnyt vieraskäyntejä ja jaellut almuja;\nhän olisi synnyttänyt lapsia ja vihdoin hiljaa laskeutunut vuoteeseensa\nkuollakseen olematta todella tullut kosketuksiin maailmanhengen kanssa.\nHänet olisi kuningattarena juhlallisesti pantu paareille, olisi\nsäädetty hovisuru, mutta sen jälkeen hän olisi häipynyt ihmiskunnan\nmuistista samalla tavoin kuin kaikki nuo lukemattomat toiset\nprinsessat, Maria-Adelaïdet ja Adelaïde-Mariat ja Anna-Katarinat ja\nKatarina-Annat, joiden hautakirjoitukset, kenenkään niitä lukematta,\nsäälimättömin kylmin kirjaimin ovat painettuina Almanach de Gothaan.\nEi milloinkaan kenessäkään elävässä ihmisessä olisi herännyt halua\nkysellä hänen hahmoaan, hänen sammunutta sieluaan, ei kukaan olisi\ntietänyt, kuka hän todella oli, eikä milloinkaan — tämä on oleellisinta\n— hän itse — Marie Antoinette, Ranskan kuningatar, olisi ilman\nvallankumouksen koettelemuksia tietänyt ja oppinut tuntemaan, kuka\nhän oli ollut. Sillä keskimääräisen ihmisen onneen tai onnettomuuteen\nkuuluu, ettei hän itse tunne minkäänlaista sisäistä pakkoa mitata\nitseään, ettei hän tunne uteliaisuutta kysellä omaa olemustaan,\nennenkuin sitä kyselee kohtalo: hän antaa mahdollisuuksiensa\nkäyttämättöminä uinua itsessään, varsinaisten kykyjensä surkastua,\nvoimiensa milloinkaan harjoittamattomien lihasten tavoin veltostua,\nennenkuin hätä jännittää ne todelliseen taisteluun. Keskimääräinen\nluonne täytyy ensiksi pakottaa ulos itsestään, jotta se olisi kaikkea\nsitä, mitä se voisi olla, ja kenties enemmän, kuin se itse aikaisemmin\naavisti ja tiesi; tähän ei kohtalolla ole käytettävissä muuta ruoskaa\nkuin onnettomuus. Ja samoinkuin taiteilija monta kertaa ehdoin tahdoin\netsii itselleen ulkonaisesti vähäpätöisen aiheen, pateettisesti\nmaailmaakäsittävän asemesta, osoittaakseen luomisvoimansa, samoin\nkohtalo aika ajoin etsii itselleen merkityksettömän sankarin\nnäyttääkseen, että se hauraan aineksen varassa kykenee kehittämään\nesiin mitä suurimman jännityksen, heikosta ja vastahakoisesta sielusta\nsuuren murhenäytelmän. Sellainen murhenäytelmä ja kenties kauneimpia\ntällaisen tahattoman sankariuden murhenäytelmiä oli Marie Antoinette’in\nkohtalo.\n\nSillä kuinka taidokkaasti, kuinka suurta keksimiskykyä\nyksityisseikoissa osoittaen, kuinka valtavin historiallisin\njännitysvälein historia sovittaakaan tämän keskimittaisen ihmisen\nelämäkerran hänen draamaansa, kuinka erinomaisella kontrapunktitaidolla\nse sijoittaakaan vastakohdat tämän alkuaan vain vähän antoisan\npäähenkilön ympärille! Pirullisen viekkaasti se ensin hemmottelee\ntätä naista. Jo lapsena se lahjoittaa hänelle keisarinhovin kodiksi,\npuolikasvuiselle se antaa kruunun, nuorelle naiselle se kasaa tuhlaten\nkaikki sulouden ja rikkauden antimet ja suo hänelle lisäksi keveän\nsydämen, joka ei kysele näiden lahjojen hintaa ja arvoa. Vuosikausia\nse hemmottelee ja lellittelee tätä ajattelematonta sydäntä, kunnes se\nmenettää harkintakykynsä ja tulee yhä huolettomammaksi. Mutta niin\nnopeasti ja helposti kuin kohtalo kohottaakin tämän naisen onnen\nkorkeimmille kukkuloille ja huipuille: sitä harkitun säälimättömämmin,\nsitä hitaammin se sitten antaa hänen pudota. Melodraamallisen\nräikeästi tämä näytelmä asettaa äärimmäiset vastakohdat toisiaan\nvastaan; se työntää hänet satahuoneisesta keisaripalatsista kurjaan\nvankilakomeroon, kuninkaanistuimelta mestauslavalle, lasisista\nkultavaunuista pyövelin kärryille, ylellisyydestä puutteeseen, maailman\nsuosiosta vihattuna olemiseen, voitonriemusta nöyryytykseen, yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle ja leppymättömästi aina viimeisiin syvyyksiin.\nJa tämä pieni, tämä keskimittainen ihminen, äkkiä yllätettynä\nkeskellä hemmoteltua elämäänsä, tämä ajattelematon sydän, se ei\ntajua, mihin tuo vieras mahti hänen suhteensa pyrkii, se tuntee vain\nkovan kämmenen otteen, viiltävät kynnet rääkätyssä ruumiissaan; tämä\nmitään aavistamaton ihminen, vastahakoisena ja kaikkeen kärsimykseen\ntottumattomana puolustautuu eikä tahdo, voihkii, pakenee, koettaa\npäästä pakoon, mutta leppymättömänä kuin taiteilija, joka ei hellitä,\nennenkuin hän on saanut irti aiheestaan korkeimman jännityksen\nviimeisenkin mahdollisuuden, onnettomuuden tarkoituksistaan tietoinen\nkäsi ei päästä Marie Antoinette’ia ennenkuin se on takonut tämän\nhempeän ja voimattoman sielun kovaksi ja ryhdikkääksi, ennenkuin\nse on pakottanut plastilliseen muotoon kaiken sen suuruuden, mikä\nvanhemmilta ja esivanhemmilta perittynä piili hänen sielunsa pohjalla.\nHavahtuen tuskiensa keskeltä tuo koeteltu nainen, joka ei milloinkaan\nole kysynyt omaa itseään, vihdoin tuntee muutoksen: hän huomaa juuri\nulkonaisen mahtinsa ollessa loppumaisillaan, että hänen sisimmässään\non alulla jotakin uutta ja suurta, joka ilman tuota Marie Antoinette\nkoettelemusta ei olisi ollut mahdollista. »Vasta onnettomuudessa\ntietää todellisesti, kuka on», nämä puoleksi ylpeät, puoleksi\njärkyttyneet sanat putoavat äkkiä hänen hämmästyneestä suustaan: hänet\nvaltaa aavistus, että juuri tämän kärsimyksen kautta hänen pieni\nkeskimittainen elämänsä on elävä esimerkkinä jälkimaailmalle. Ja tässä\nkorkeamman velvoituksen tietoisuudessa hänen luonteensa kasvaa itsensä\nyläpuolelle. Vähää ennen, kuin kuolevainen muoto hajoaa, on valmiina\ntaideteos, hänen jälkeensä jääpä, sillä viimeisenä, kaikkein viimeisenä\nelonhetkenään Marie Antoinette, tuo keskimääräihminen, vihdoin\nsaavuttaa traagilliset mittansa ja tulee yhtä suureksi kuin kohtalonsa.\n\n\n\n\nLAPSI MENEE NAIMISIIN\n\n\nVuosisatoja Habsburg ja Bourbon ovat monilukuisilla Saksan, Italian\nja Flanderin taistelukentillä kamppailleet Euroopan yliherruudesta;\nvihdoin ne ovat väsyneitä molemmat. Kahdennellatoista hetkellä\nvanhat kilpailijat huomaavat, että niiden kyllästymätön kateus vain\non raivannut tietä toisille hallitsijahuoneille; jo tavoittelee\nEnglannin saarelta käsin kerettiläiskansa maailmanherruutta, jo kasvaa\nprotestanttinen Mark Brandenburg mahtavaksi kuningasvallaksi, jo\nvalmistautuu puoleksi pakanallinen Venäjä laajentamaan valtapiiriänsä\nrajattomiin; eikö olisi parempi, näin alkavat hallitsijat ja heidän\ndiplomaattinsa — liian myöhään kuten aina — kysellä, että pysyttäisiin\nkeskinäisessä sovussa, sensijaan että yhä uudestaan toistettaisiin\nkohtalokas sotaleikki epäuskoisten nousukasten hyväksi? Choiseul\nLudvig XV: n hovissa, Kaunitz Maria Teresian neuvonantajana solmivat\nliiton, ja jotta se jäisi pysyväksi eikä vain kahden sodan väliseksi\nhengähdysajaksi, he ehdottavat, että Habsburgin ja Bourbonin\nhallitsijahuoneet liittyisivät toisiinsa veren sitein. Naimakelpoisista\nprinsessoista ei Habsburgin hallitsijasuvussa milloinkaan ole\nollut puutetta; tälläkin kertaa sillä on runsas valikoima kaikkiin\nikäluokkiin kuuluvia tarjona. Ensiksi tuumivat ministerit naittaa\nLudvig XV:n hänen isoisän asemastaan ja hänen enemmän kuin\nepäilyttävistä tavoistaan huolimatta habsburgilaiselle prinsessalle;\nmutta kaikkeinkristillisin kuningas pakenee nopeasti Pompadourin\nvuoteesta toisen lemmikin, Dubarryn vuoteeseen. Ei myöskään keisari\nJosef, joka toistamiseen on jäänyt leskeksi, osoita erikoisempaa\nhalua antaa yhdistää itseään johonkuhun Ludvig XV:n vanhahkoista\ntyttäristä — jää siis luonnollisimmaksi yhtymäksi kolmas mahdollisuus:\nkihlata kasvuiässä oleva Dauphin, Ludvig XV:n pojanpoika ja Ranskan\nkruunun vastainen kantaja Maria Teresian tyttären kanssa. 1766 voidaan\nsilloin yksitoistavuotista Marie Antoinette’ia jo pitää todenteolla\nehdotettuna; Itävallan lähettiläs kirjoittaa 24 päivänä toukokuuta\nkeisarinnalle nimenomaan: »Kuningas on ilmaissut mielipiteensä sillä\ntavoin, että Teidän Majesteettinne jo voi pitää suunnitelmaa varmana\nja ratkaistuna.» Mutta diplomaatit eivät olisi diplomaatteja, ellei\nheidän ylpeytenään olisi yksinkertaisten asioiden tekeminen vaikeiksi\nja ennen kaikkea jokaisen tärkeän asian taidokas viivyttäminen.\nJuonitteluja punotaan hovista hoviin, kuluu vuosi, toinen, kolmaskin,\nja Maria Teresia, ollen täydellä syyllä epätietoinen, pelkää, että\nhänen vaivalloinen naapurinsa, Preussin Fredrik, »le monstre»\n[Hirviö, epäsikiö, julmuri, raakalainen], kuten hän häntä nimittää\nvilpittömästi katkeroituneena, on lopulta tekevä tämänkin Itävallan\nmahtiasemalle niin ratkaisevan suunnitelman tyhjäksi machiavellisilla\npaholaisenjuonillaan; sentähden hän käyttää kaiken rakastettavuutensa,\ntarmonsa ja viekkautensa saadakseen Ranskan hovin olemaan peräytymättä\npuolittaisesta lupauksestaan. Ammattimaisen naimakaupanvälittäjän\nuupumattomuudella, diplomatiansa sitkeällä ja hellittämättömällä\nkärsivällisyydellä hän yhä uudelleen tiedoittaa Pariisiin prinsessan\nedullisia ominaisuuksia; hän hukuttaa lähettiläät kohteliaisuuksiin\nja lahjoihin, jotta nämä vihdoinkin toisivat mukanaan Versaillesista\nsitovan naimatarjouksen; ollen enemmän keisarinna kuin äiti, ajatellen\nenemmän »hallitsijahuoneen mahtia» kuin lapsen onnea, hän ei välitä\nmyöskään lähettiläänsä varoittavasta ilmoituksesta, että luonto on\nkieltänyt Dauphinilta kaikki henkiset lahjat: että tällä on erittäin\nrajoitettu ymmärryskyky, että hän on erittäin kömpelö ja täysin\ntunteeton. Mutta miksi arkkiherttuattaren tarvitsee tulla onnelliseksi,\njos hänestä vain tulee kuningatar? Kuta kiihkeämmin Maria Teresia\ntiukkaa sopimusta ja kirjettä, sitä ylimielisempi on kuningas Ludvig\nXV pidättyväisyydessään; kolme vuotta hän antaa lähettää itselleen\nkuvia ja selostuksia pienestä arkkiherttuattaresta ja selittää olevansa\nperiaatteessa taipuvainen naimasuunnitelmaan. Mutta hän ei lausu\nvapauttavaa kosintasanaa, hän ei sido itseään.\n\nTämän tärkeän valtiotoimen mitäänaavistamaton pantti,\nyksitoistavuotias, kaksitoistavuotias, kolmetoistavuotias Toinette,\nhentokasvuinen, suloinen, solakka ja kiistämättömästi sievä tyttö,\npeuhaa ja leikkii sillä välin sisartensa, veljiensä ja ystävättäriensä\nkanssa täysin innoin Schönbrunnin huoneissa ja puutarhoissa;\nopintoihin, kirjoihin ja sivistymiseen hän ei kiinnitä paljoakaan\nhuomiota. Kotiopettajattarensa ja apotit, joiden tulee häntä kasvattaa,\nhän osaa luontaisella rakastettavuudellaan ja elohopeamaisella\nhilpeydellään kiertää niin taitavasti sormensa ympäri, että hän\npääsee kaikista koulutunneista. Kauhistuneena Maria Teresia, joka\nvaltionasioiden paljouden vuoksi ei milloinkaan ole lähemmin voinut\nhuolehtia ainoastakaan monista lapsistaan, huomaa, että Ranskan tuleva\nkuningatar ei kolmetoistavuotiaana vielä osaa kirjoittaa oikein saksaa\neikä ranskaa ja ettei hänellä ole pintapuolisintakaan historian ja\nyleissivistyksen tuntemusta; hänen musikaalinen sivistyksensä ei ole\npaljoakaan paremmalla kannalla, vaikka ei kukaan vähempi kuin Gluck\nole antanut hänelle pianonsoiton opetusta. Kahdennellatoista hetkellä\non nyt laiminlyönnit korvattava, leikki-intoinen ja laiska Toinette\nkasvatettava sivistyneeksi naiseksi. Tärkeätä Ranskan tulevalle\nkuningattarelle on ennen kaikkea, että hän osaa tanssia säädyllisesti\nja puhua ranskaa hyvällä korostuksella: tässä tarkoituksessa Maria\nTeresia kiireimmän kaupalla ottaa palvelukseensa suuren tanssimestarin\nNoverre’in ja kaksi Wienissä vierailevan ranskalaisen seurueen\nnäyttelijää, edellisen opettamaan ääntämistä, jälkimmäisen laulua.\nMutta tuskin on Ranskan lähettiläs ilmoittanut tämän Bourbonin hoviin,\nkun jo Versaillesista tulee paheksuva viittaus, ettei Ranskan tulevan\nkuningattaren sovi saada opetusta ilveilijöiltä. Nopeasti ryhdytään\nuusiin diplomaattisiin neuvotteluihin, sillä Versailles pitää\nDauphinin ehdotetun morsiamen kasvatusta jo omana asianaan, ja pitkien\ntuumiskelujen jälkeen lähetetään Orléansin piispan suosituksista muuan\napotti Vermont kasvattajaksi Wieniin; häneltä meillä on ensimmäiset\nluotettavat kolmetoistavuotiasta arkkiherttuatarta koskevat selonteot.\nHän pitää häntä ihastuttavana ja miellyttävänä: »Hänen hurmaaviin\nkasvoihinsa on yhtyneinä kaikki mahdollinen esiintymisen sulous, ja kun\nhän, kuten voidaan toivoa, hieman varttuu, on hänellä oleva kaikki ne\nsulot, joita voidaan toivoa korkealle prinsessalle. Hänen luonteensa\nja mielenlaatunsa ovat erinomaiset.» Melkoista varovammin kelpo\napotti kuitenkin ilmaisee mielipiteensä oppilaansa tosiasiallisista\ntiedoista ja opintohalusta. Ollen leikinhaluinen, tarkkaamaton,\nvälinpitämätön, elohopeamaisen iloinen pikku Marie Antoinette mitä\nparhaimmasta käsityskyvystään huolimatta ei ole osoittanut pienintäkään\ntaipumusta käydä käsiksi mihinkään vakavaan asiaan. »Hänellä on\nenemmän ymmärrystä kuin hänellä on läheskään otaksuttu olevan, mutta\nvalitettavasti tätä ymmärrystä ei kahdenteentoista ikävuoteen asti ole\ntotutettu minkäänlaiseen keskitykseen. Se seikka, että hän on hieman\nlaiska ja aika kevytmielinen, on lisäksi minulle tuottanut vaikeutta\nhänen opettamisessaan. Minä koetin kuuden viikon ajan opettaa hänelle\nkaunokirjallisuuden peruspiirteitä, hän käsitti hyvin, arvosteli\noikein, mutta en saanut häntä tunkeutumaan syvemmälle aiheeseen, vaikka\ntunsin hänellä olevan edellytyksiä siihen. Siten lopulta tajusin, että\nhäntä voidaan kasvattaa ainoastaan siten, että häntä samanaikaisesti\nhuvitetaan.»\n\nMiltei sana sanalta saavat kaikki valtiomiehet vielä kymmenen,\njopa kaksikymmentä vuotta myöhemmin valittaa tätä haluttomuutta\najattelemiseen suuresta ymmärryksestä huolimatta, tätä ikävystynyttä\npoisliukumista kaikesta perusteellisesta keskustelusta; jo\nkolmetoistavuotiaassa on koko laajuudessaan täydelleen näkyvissä\nse vaara, joka uhkasi tätä luonnetta, joka osasi kaikkea, mutta ei\ntahtonut tosissaan mitään. Mutta Ranskan hovissa pannaan rakastajatar\nkomennon alettua naisen esiintymiseen enemmän painoa kuin hänen\nhenkiseen sisällykseensä; Marie Antoinette on sievä, hän on edustava\nja luonteeltaan säädyllinen — se riittää, ja niinpä vihdoin 1769\nlähetetään Maria Teresialle kauan ikävöity Ludvig XV:n kirjelmä, jossa\nkuningas juhlallisesti pyytää nuoren prinsessan kättä pojanpojalleen,\ntulevalle Ludvig XVI:lle ja ehdottaa häiden ajankohdaksi seuraavan\nvuoden pääsiäispäiviä. Ihastuneena Maria Teresia antaa suostumuksensa;\nmonien suruntäyttämien vuosien jälkeen tuo traagillisen resignoitunut\nnainen vielä kerran saa elää iloisen hetken. Valtakunnan ja sen mukana\nEuroopan rauha näyttää hänestä nyt varmistetulta; pikalähettien\nja kuriirien välityksellä julistetaan heti juhlallisesti kaikille\nhoveille, että Habsburg ja Bourbon ovat ikuisiksi ajoiksi muuttuneet\nvihollisista veriheimolaisiksi. »Bella gerant alii, tu, felix Austria\nnube» [Käykööt muut sotia, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja];\nvielä kerran on Habsburgien vanha tunnussana toteutunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDiplomaattien tehtävä on nyt onnellisesti päättynyt. Mutta vasta\nnyt huomataan, että tämä oli työn helpompi osa. Sillä Habsburgin\nja Bourbonin saattaminen yhteisymmärrykseen, Ludvig XV:n ja Maria\nTeresian sovittaminen keskenään, mitä lastenleikkiä se olikaan\nverrattuna siihen aavistamattomaan vaikeuteen, kuinka ranskalainen\nja itävaltalainen hovi- ja perhe-etiketti oli saatavissa niin\nedustavassa juhlassa sopeutumaan yhteen. Tosin on kummallakin puolen\nylihovimestareilla ja muilla järjestysfanaatikoilla käytettävänä\nkokonainen vuosi hääjuhlallisuuksien suunnattoman tärkeän ohjelman\nvalmistamiseen viimeistä pykälää myöten, mutta mihinpä riittää\nnopeaan vierivä, vain kaksitoistakuukautinen vuosi sellaisille\nsaivarteleville etikettikiinalaisille. Ranskan kruununperillinen nai\nitävaltalaisen arkkiherttuattaren — millaisiin maailmaa järisyttäviin\ntahtikysymyksiin sellainen tapahtuma antaakaan aihetta, kuinka\nsyvällisesti onkaan tässä ajateltava jokaista yksityiskohtaa, kuinka\nmonta korjaamatonta harhaotetta onkaan tässä vältettävä tutkimalla\nvuosisatoja vanhoja asiakirjoja! Yötä päivää miettivät Versaillesissa\nja Schönbrunnissa tapojen ja pitämyksien pyhät vaalijat höyryävin\naivoin; yötä päivää neuvottelevat lähettiläät kunkin yksityisen\nkutsun johdosta, pikakuriirit mukanaan ehdotukset ja vastaehdotukset\nkiitävät edestakaisin; sillä muistettakoon, mikä silmänkantamaton\nkatastrofi (pahempi kuin seitsemän sotaa) voisi syntyä, jos tässä\nylevässä tilaisuudessa loukattaisiin jommankumman korkean perheen\narvoasteikkoturhamaisuutta! Lukemattomissa tutkimuksissa Reinin\noikealla ja vasemmalla puolella harkitaan ja selvitellään pulmallisia\ntohtorikysymyksiä, kuten esimerkiksi sitä, kenen nimi on ensimmäisenä\nmainittava avioliittosopimuksessa, Itävallan keisarinnanko vai\nRanskan kuninkaan, kenen on ensiksi kirjoitettava alle, mitä lahjoja\non annettava, millaisista myötäjäisistä on sovittava, kenen on\nsaatettava morsian, kenen otettava hänet vastaan, kuinka monta\nkavaljeeria, arvonaista, sotilashenkilöä, kaartinratsastajaa, yli-\nja alikamarineitsyttä, kähertäjää, rippi-isää, lääkäriä, kirjuria,\nhovisihteeriä ja pesijätärtä pitää kuulua Itävallan arkkiherttuattaren\nhääkulkueeseen rajalle asti ja kuinka monta sen jälkeen Ranskan\nkruununperijättären seurueeseen rajalta Versaillesiin. Mutta\nennenkuin molemmin puolin peruukkipäät vielä ovat päässeet läheskään\nyksimielisyyteen peruskysymysten peruspiirteistä, kiistelevät jo\npuolestaan keskenään, aivan kuin kyseessä olisi paratiisin avain,\nmolemmissa hoveissa kavaljeerit ja hovinaiset keskenään, toisiaan\nvastaan, toistensa ohitse, kunniasta saada seurata hovikulkuetta\ntai ottaa se vastaan, jokainen yksityinen puolustaa vaatimuksiaan\nkokonaisella pergamenttikodeksilla, ja vaikka seremoniamestarit\ntekevät työtä kuin kaleeriorjat, eivät he kuitenkaan kokonaisen\nvuoden kuluessa täysin pääse näiden maailmantärkeiden etusijaa\nja hovikelpoisuutta koskevien kysymysten loppuun: viime hetkessä\nesimerkiksi Elsassin aatelin esittäminen pyyhitään ohjelmasta, jotta\n»päästäisiin pitkällisistä etikettikysymyksistä, joiden järjestämiseen\nei enää jää aikaa». Ja ellei kuninkaallinen käsky olisi naulannut\nkiinni aivan määrättyä päivää tapahtumalle, eivät itävaltalaiset ja\nranskalaiset juhlamenojen ohjaajat olisi tähän päivään mennessä vielä\npäässeet yksimielisyyteen häiden »oikeasta» muodosta, eikä olisi ollut\nolemassa mitään kuningatar Marie Antoinette’ia eikä kenties Ranskan\nvallankumousta.\n\nMolemmin puolin valmistaudutaan viettämään häitä mitä suurimmalla\nloistolla ja komeudella, vaikka sekä Ranskalle että Itävallalle\nsäästäväisyys olisi tuiki tarpeellinen. Habsburg ei tahdo jäädä\nBourbonista eikä Bourbon Habsburgista jälkeen. Ranskan lähetystön\npalatsi Wienissä osoittautuu liian pieneksi 1 500 vieraalle;\nsadat työmiehet kyhäävät tulisella kiireellä lisärakennuksia, ja\nsamanaikaisesti valmistetaan Versaillesissa erityistä oopperasalia\nhääjuhlallisuuksia varten. Hovihankkijoille, hoviräätäleille,\njalokivikauppiaille, vaununtekijöille koittaa niin täällä kuin\ntuolla ihana aika. Pelkästään prinsessan noutamiseksi Ludvig XV\ntilaa hovihankkija Francieniltä Pariisissa kahdet ennenkuulumattoman\nloisteliaat matkavaunut: kallisarvoisesta puusta tehdyt ja kimallelevin\nlasi-ikkunoin varustetut, sametilla sisustetut, ulkoa koristetut\ntuhlailevan runsain maalauksin, katossa kruunut, ja kaikesta tästä\nupeudesta huolimatta ihanasti notkuvat ja erittäin keveäliikkeiset.\nDauphinille ja kuninkaalliselle hoville hankitaan uudet juhlapuvut,\njotka kirjaillaan kallisarvoisilla jalokivillä, ja suuri Pitt, tuon\najan ihanin timantti, koristaa Ludvig XV:n häähattua, ja samanlaisella\nylellisyydellä valmistaa Maria Teresia tyttärensä kapiot: vartavasten\nMechelnissä nyplätyt pitsit, mitä hienoimmat liinavaatteet, silkit\nja jalokivet. Vihdoin saapuu lähettiläs Durfort noutamaan morsianta,\nsuurenmoinen näytelmä intohimoisen katseluhaluisille wieniläisille:\nneljätkymmenetkahdeksat kuuden hevosen vetämät vaunut, niiden joukossa\nmolemmat lasiset ihmelaitokset vierivät hitaasti ja juhlallisesti\nseppelein koristettuja katuja pitkin Hofburgiin; sataseitsemäntuhatta\ntukaattia ovat maksaneet yksistään sadanseitsemäntoista morsiamen\nnoutajaa seuraavan henkikaartilaisen ja lakeijan uudet livreet, koko\nkulkue ei vähempää kuin kolmesataaviisikymmentätuhatta. Tästä hetkestä\nalkaen liittyy juhla juhlaan: julkinen kosinta, Marie Antoinette’in\nluopuminen itävaltalaisista oikeuksistaan evankeliumin, ristiinnaulitun\nkuvan ja palavien kynttilöiden edessä, hovin ja yliopiston onnittelu,\narmeijan paraati, théâtre paré, vastaanotto ja tanssiaiset Belvederessä\n30 000 hengelle, vastaava vastaanotto ja illalliset 1 500 vieraalle\nLichtenstein-palatsissa, vihdoin Augustinolaiskirkossa huhtikuun 19\npäivänä vihkiminen per procurationem, jossa arkkiherttua Ferdinand\nedustaa Dauphinia. Sitten vielä sydämelliset perheillalliset ja 21\npäivänä juhlalliset jäähyväiset, viimeinen syleily. Ja kunnioittavien\nalamaisten muodostaman kujanteen keskitse ajaa Ranskan kuninkaan\njuhlavaunuissa Itävallan entinen arkkiherttuatar Marie Antoinette\nkohtaloaan kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria Teresialle oli ero tyttärestään ollut raskas. Vuosikausia on\nvanheneva, väsynyt nainen ikävöinyt tätä avioliittoa habsburgilaisen\n»perhemahdin» edistämisen vuoksi korkeimpana onnena, ja kuitenkin\nviime hetkessä häntä huolestuttaa kohtalo, jonka hän itse on\nmäärännyt lapselleen. Jos katsoo syvemmälle hänen kirjeisiinsä,\nhänen elämäänsä, huomaa, että tämä traagillinen valtiatar, Itävallan\nhallitsijahuoneen ainoa suuri yksinvaltias, on jo kauan kantanut\nkruunuaan vain taakkana. Äärettömällä vaivalla, alinomaa sotien hän\non pitänyt pystyssä avioliittojen avulla kokoonliitettyä ja eräässä\nmielessä teennäistä valtakuntaansa Preussia ja turkkilaisia, itää\nja länttä vastaan, mutta juuri nyt, kun se näyttää ulkonaisesti\nvarmistetulta, hänen mielensä lannistuu. Kunnianarvoisan naisen\nvaltaa merkillinen aavistus, että tämä valtakunta, jolle hän on\nantanut kaiken voimansa ja intohimonsa, on hänen seuraajiensa aikana\nheikkenevä ja hajoava; hän tietää, tuo selväkatseinen ja miltei näkijän\nlahjoilla varustettu poliitikko, kuinka hauras tämä tilapäisesti\nyhteenkytkettyjen kansallisuuksien yhdistelmä on, ja kuinka paljolla\nvarovaisuudella ja pidättyväisyydellä, kuinka paljolla viisaalla\npassiivisuudella sen olemassaolo yksin on pitkitettävissä. Mutta\nkuka on jatkava sitä työtä, johon hän itse niin suurin huolin on\nryhtynyt? Syvät pettymykset lapsiinsa nähden ovat herättäneet hänessä\nKassandran hengen, heissä kaikissa hän kaipaa sitä, mikä oli hänen\noman olemuksensa syvimpänä voimana, suurta kärsivällisyyttä, hidasta\nvarmaa suunnittelua ja kestäväisyyttä, kieltäytymiskykyä ja viisasta\nitsensä rajoittamista. Mutta hänen miehensä lothringilaisesta verestä\nmahtaa olla virrannut kuuma levottomuuden aalto hänen lastensa\nsuoniin; he ovat kaikki valmiita turmelemaan silmänkantamattomia\nmahdollisuuksia hetken mielihalujen vuoksi: pieni sukukunta,\nvailla vakaumusta, vailla uskoa ja vain lyhytaikaisia menestyksiä\najatteleva. Hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Josef II imartelee\nkruununprinssin kärsimättömyydessään Fredrik Suurta, joka on Maria\nTeresiaa kautta hänen elämänsä ahdistanut ja pilkannut; poika on\nsuhteissa Voltaire’iin, jota hän, hurskas katolilaisnainen, vihaa\nantikristuksena; hänen toinen lapsensa, jonka hän niin ikään on\nmäärännyt valtaistuimelle, arkkiherttuatar Maria Amalia, saattaa,\nehdittyään tuskin häidensä jälkeen saapua Parmaan, koko Euroopan\nihmeisiinsä kevytmielisyydellään. Kahdessa kuukaudessa hän pilaa\nraha-asiat, saattaa maan epäjärjestykseen, elelee rakastajiensa\nkanssa. Myöskin hänen toinen tyttärensä Neapelissa tuottaa hänelle\nvähän kunniaa; ei kukaan tyttäristä osoita vakavuutta ja siveellistä\nankaruutta, ja koko se suunnaton antaumuksellista ja tunnontarkkaa\nvaivannäköä vaatinut työ, jolle suuri keisarinna oli arvelematta\nuhrannut koko persoonallisen ja yksityisen elämänsä, jokaisen ilon,\njokaisen kevyen nautinnon, näyttää hänestä tarkoituksettomalta.\nMieluimmin hän pakenisi luostariin, ja vain pelosta ja sen\noikean aavistuksen täyttämänä, että hänen hätiköivä poikansa on\najattelemattomalla kokeilulla heti hävittävä kaiken, minkä hän on\nrakentanut, vanha taistelijatar pitää kiinni valtikasta, johon hänen\nkätensä jo aikoja sitten on väsynyt.\n\nMyöskään nuorimpaan lapseensa, Marie Antoinette’iin nähden ei\ntuo voimakas luonteentuntija antaudu harhakuvitelmien valtaan:\nhän tietää nuorimman tyttärensä hyvät puolet, hänen suuren\nhyväluontoisuutensa ja sydämellisyytensä, hänen raikkaan hilpeän\nälykkyytensä, teeskentelemättömän inhimillisen olemuksensa, mutta hän\ntuntee myös vaarat, hänen kypsymättömyytensä, kevytmielisyytensä,\nkujeilevaisuutensa, keskityksenpuutteensa. Päästäkseen häntä\nlähemmäksi, vielä viime hetkessä muovaillakseen kuningattaren tästä\ntemperamentikkaasta huimapäästä, hän antaa Marie Antoinette’in nukkua\nviimeiset kaksi kuukautta ennen lähtöään omassa huoneessaan: hän\nkoettaa pitkin keskusteluin valmistaa häntä tärkeään asemaansa; ja\nsaadakseen taivaan apua hän ottaa lapsen mukaansa toivioretkelle\nMariazelliin. Mutta mitä lähemmäksi eronhetki tulee, sitä\nlevottomammaksi käy keisarinna. Jokin synkkä aavistus hiipii hänen\nsydämeensä, aavistus tulevasta onnettomuudesta, ja hän käyttää kaikki\nvoimansa karkoittaakseen nuo pimeät mahdit. Ennen lähtöä hän antaa\nMarie Antoinette’ille seikkaperäiset käyttäytymisohjeet ja ottaa\nhuolimattomalta lapseltaan lupauksen, että tämä joka kuukausi on\nhuolellisesti lukeva ne. Virallisen kirjeen lisäksi hän kirjoittaa\nLudvig XV:lle yksityisen, jossa tuo vanha nainen pyytämällä pyytää\nantamaan anteeksi neljätoistavuotiaan lapsellisen vakavuuden puutteen.\nMutta vieläkään ei hänen sisäinen levottomuutensa ole hälvennyt.\nMarie Antoinette on vielä tuskin saapunut Versaillesiin, kun hän jo\nuudistaa kehoituksensa kysyä neuvoa noilta käyttäytymisohjeilta.\n»Muistutan sinua, rakas tyttäreni, että joka kuukauden 21 päivänä\nluet tuon kirjoituksen. Pyydän sinua, noudata tarkasti tätä minun\ntoivomustani; minähän en sinussa pelkää muuta kuin huolimattomuuttasi\nrukoilemisessa ja lukemisessasi ja siitä johtuvaa huolettomuutta ja\nvelttoutta. Taistele niitä vastaan... äläkä unohda äitiäsi, joka,\njoskin hän on kaukana, ei ole lakkaava viimeiseen hengenvetoonsa asti\nolemasta huolissaan sinusta.» Keskellä maailman riemua hänen tyttärensä\nmenestyksen johdosta tuo vanha nainen käy kirkossa ja rukoilee Jumalaa,\nettä hän torjuisi onnettomuuden, jonka hän yksin kaikista aavistaa\ntulevaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin kuin jättiläismäinen hevosjono, kolmesataaneljäkymmentä\nhevosta, jotka jokaisella postiasemalla täytyy vaihtaa, hitaasti\nkulkee Ylä-Itävallan ja Baijerin läpi ja lukemattomien juhlien ja\nvastaanottojen jälkeen lähestyy rajaa, valmistavat kirvesmiehet ja\nverhoilijat Reinin saarella Kehlin ja Strassburgin välillä merkillistä\nrakennusta. Täällä Versaillesin ja Schönbrunnin ylihovimestarit\novat lyöneet pöytään suuren valttinsa; loputtomien neuvottelujen\njälkeen siitä, pitikö morsiamen juhlallisen luovuttamisen tapahtua\njo Itävallan alueella vaiko vasta Ranskan, joku neropatti heidän\njoukostaan keksi sen Salomonin ratkaisun, että oli rakennettava eräälle\npienistä asumattomista Reinin hiekkasaarista, Ranskan ja Saksan\nvälille, ei-kenenkään maalle siis, erikoinen puupaviljonki juhlallista\nluovutusta varten, puolueettomuuden ihme, kaksi esihuonetta oikealle\npuolelle, joihin Marie Antoinette vielä astuisi arkkiherttuattarena,\nkaksi esihuonetta vasemmalle puolelle, joista hän juhlamenojen jälkeen\npoistuisi Ranskan Dauphine’ina, ja keskelle juhlallista luovutusta\nvarten suuri sali, jossa arkkiherttuatar lopullisesti muuttuisi Ranskan\nkruununperijättäreksi. Kallisarvoiset arkkipiispan palatsista saadut\nverhot peittävät nopeasti kyhättyjä puuseiniä, Strassburgin yliopisto\nlainaa kunniakatoksen, Strassburgin rikas porvaristo kauneimmat\nhuonekalunsa. Tunkeutuminen tähän ruhtinaallisen loiston pyhättöön on\ntietysti kielletty porvarillisilta katseilta; pari hopeakolikkoa tekee\nkuitenkin vartijat kaikkialla myöntyviksi, ja niin hiipii muutamia\npäiviä ennen Marie Antoinette’in tuloa muutamia nuoria saksalaisia\nylioppilaita puolivalmiisiin huoneisiin tyydyttämään uteliaisuuttaan.\nJa varsinkaan yksi heistä, kookasvartaloinen nuorukainen, jolla on\nvapaa hehkuva katse ja neron sädeloiste miehisellä otsallaan, ei voi\nkyllikseen katsella kallisarvoisia seinäkudoksia, jotka on valmistettu\nRafaelin piirrosten mukaan; ne herättävät nuorukaisessa, joka äskettäin\nensi kerran Strassburgin katedraalissa oli tutustunut gotiikan henkeen,\nkiihkeän halun omaksua samanlaisella rakkaudella klassillisen taiteen.\nHaltioituneena hän selittää vähemmän kaunopuheisille tovereilleen\ntätä arvaamatta heidän eteensä avautunutta italialaisten mestarien\nkauneusmaailmaa, mutta äkkiä hän vaikenee, hänet valtaa levottomuus,\nvoimakkaat tummat kulmakarvat synkistyvät melkein vihaisina verhoten\näsken vielä hehkuvan katseen. Nyt vasta hän on huomannut, mitä nämä\nseinäverhot esittävät, nimittäin hääjuhlaan todella mahdollisimman\nsopimatonta legendaa, Jasonin, Medean ja Kreusan tarinaa, kohtalokkaan\navioliiton malliesimerkkiä. »Mitä», huudahtaa nerokas nuorukainen\nkovalla äänellä välittämättä ympärillä olevien hämmästyksestä, »onko\nluvallista niin siekailematta asettaa nuoren kuningattaren silmien\neteen hänen astuessaan sisään esimerkki kammottavimmista häistä,\nmitä kenties milloinkaan on vietetty? Eikö todella ranskalaisten\narkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole\nainoatakaan ihmistä, joka ymmärtää, että kuvat esittävät jotakin, että\nkuvat vaikuttavat mieleen ja tunteeseen, että ne jättävät jäljen, että\nne herättävät aavisteluja? Tämähän merkitsee, että tälle kauniille ja,\nkuten väitetään, elämänhaluiselle naiselle lähetetään rajalle vastaan\nmitä hirvittävin aave.»\n\nYstävien onnistuu vaivoin tyynnyttää intohimoinen nuorukainen, melkein\nväkisin he vievät Goethen — sillä tämä nuori ylioppilas ei ole kukaan\nmuu — lautatalosta. Mutta pian lähenee hääkulkueen »valtava hovi-\nja loistovirta» ja tulvii hilpeästi keskustellen ja iloisin mielin\nkoristettuun huoneeseen aavistamatta, että muutamia tunteja aikaisemmin\nrunoilijan näkijänkatse on tässä kirjavassa kudoksessa jo nähnyt\nkohtalon mustan langan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette’in luovutuksen tulee ennen kaikkea havainnollistaa\nsitä, mikä yhdistää hänet Itävallan hallitsijahuoneeseen; tätäkin\nvarten juhlamenojen ohjaajat ovat keksineet erikoisen symbolin: ei\nkukaan hänen kotimaisesta saattueestaan saa seurata häntä näkymättömän\nrajaviivan tuolle puolen, vieläpä etiketti vaatii, ettei hänellä saa\nolla ainoatakaan kotimaista lankaa, ei ainoatakaan kenkää, sukkaa,\npaitaa, nauhaa paljaalla ruumiillaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin\nMarie Antoinette’ista tulee Ranskan Dauphine, saa häntä verhota vain\nranskalainen kangas. Niinpä täytyy neljätoistavuotiaan itävaltalaisessa\nesihuoneessa riisuutua koko itävaltalaisen seurueen edessä ihoa\nmyöten; ilkoisen alastomana loistaa hetkisen pimeässä huoneessa hento,\nvielä kukkaansa puhkeamaton tytönruumis; senjälkeen hänet verhotaan\nranskalaisesta silkistä tehtyyn paitaan, parisilaiseen alushameeseen,\nlyonilaisiin sukkiin, hovisuutarin kenkiin, pitseihin ja silmukkoihin;\nhän ei saa rakkaana muistona säilyttää mitään, ei sormusta, ei ristiä\n— eikö etiketin maailma luhistuisi, jos hän pitäisi yhden ainoankin\nsoljen tai tutun nauhan? Hän ei saa tästä alkaen nähdä ympärillään\nainoatakaan esineistä, joihin hän vuosikausia on tottunut. Onko ihme,\njos tuo pieni, kaikesta tästä komeudesta ja loistosta pelästynyt\ntyttö tuntiessaan tällä tavoin äkkiä tulleensa heitetyksi vieraaseen\nmaailmaan aivan lapsen tavoin puhkeaa kyyneliin? Mutta hänen täytyy\njälleen heti päästä tasapainoon, sillä tunteenpurkaukset eivät ole\nsopivia poliittisissa häissä; tuolla toisessa huoneessa odottaa jo\nranskalainen seurue, ja olisi häpeä mennä kostein silmin, itkettyneenä\nja pelokkaana tätä uutta saattuetta vastaan. Morsiamen saattaja,\nkreivi Starhemberg, ojentaa hänelle ratkaisevaa lähtöä varten kätensä,\nja ranskalaisesti puettuna ja viimeisen kerran itävaltalaisen\nsaattueensa seuraamana hän astuu, oltuaan vielä kaksi minuuttia sitten\nitävaltalainen, luovutussaliin, jossa bourbonilaiset valtuutetut\nodottavat häntä kaikessa komeudessaan. Ludvig XV:n kosiomies pitää\njuhlallisen puheen, asiakirja luetaan, sitten tulee — kaikki\npidättävät henkeään — suuri seremonia. Se on askel askeleelta laskettu\nkuin menuetti, ennakolta harjoiteltu ja opittu. Huoneen keskellä\noleva pöytä esittää vertauskuvallisesti rajaa. Sen edessä seisovat\nitävaltalaiset, sen takana ranskalaiset. Ensiksi päästää itävaltalainen\nmorsiamensaattaja, kreivi Starhemberg, Marie Antoinette’in käden; hänen\nsijastaan tarttuu siihen ranskalainen morsiamensaattaja ja johtaa\nhitaasti, juhlallisin askelin vapisevan tytön pöydän ympäri. Näiden\ntarkoin varattujen minuuttien aikana peräytyy itävaltalainen saattue\nhitaasti ovea kohti ranskalaisen seurueen samassa tahdissa astuessa\ntulevaa kuningatartaan vastaan, joten täsmälleen samana hetkenä, kuin\nMarie Antoinette seisoo keskellä uutta ranskalaista hoviseuruettaan,\nitävaltalainen seurue jo on ehtinyt poistua huoneesta. Äänettömästi,\nmallikelpoisesti, kummituksellisen suurenmoisesti suoritetaan tämä\netiketin orgia; vain viime hetkellä pieni säikähtynyt tyttö ei enää\nkestä tätä kylmää juhlallisuutta. Ja sen sijaan, että hän kylmän\ntyynenä vastaanottaisi uuden seuranaisensa, kreivitär de Noaillesin\nalamaisen hoviniiauksen, hän nyyhkyttäen ja ikäänkuin apua etsien\nheittäytyy hänen syliinsä — kaunis ja liikuttava avuttomuuden ele,\njonka määräämisen kaikki juhlaedustuksen suurkoftat kummallakin puolen\novat unohtaneet. Mutta tunnetta ei ole otettu laskuihin hovisääntöjen\nlogaritmeissa, jo odottavat ulkona lasivaunut, jo kumahtelevat\nStrassburgin katedraalin kellot, jo jyrisevät tykinlaukaukset ja riemun\nkuohuessa hänen ympärillään Marie Antoinette jättää ikuisiksi ajoiksi\nlapsuutensa huolettomat rannat: hänen naiskohtalonsa alkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette’in saapumisesta muodostuu unohtumaton juhlahetki\nRanskan kansalle, jota ei enää pitkiin aikoihin ole hemmoteltu\njuhlilla. Vuosikymmeniin ei Strassburg ole nähnyt ketään tulevaa\nkuningatarta eikä kenties vielä koskaan niin hurmaavaa kuin tämä nuori\ntyttö. Vaaleahiuksinen, solakkavartaloinen lapsi nauraa ja hymyilee\nsinisillä, ylimielisillä silmillään lasivaunuista suunnattomille\nihmisjoukoille, jotka puettuina kauniisiin elsassilaisiin\nkansanpukuihin ovat virranneet kaikista kylistä ja kaupungeista\nriemuitsemaan loisteliaan kulkueen ympärillä. Sadat valkopukuiset\nlapset kulkevat kukkia sirotellen vaunujen edessä, on pystytetty\nriemukaari, portit ovat köynnöksillä koristetut, torilla pulppuaa\nviiniä kaivoista, kokonaisia härkiä paistetaan vartaalla, leipää\njaetaan köyhille jättiläismäisistä koreista. Illalla on kaikissa\ntaloissa juhlavalaistus, tuliset valokäärmeet kiemurtelevat pitkin\nkirkon tornia, läpinäkyvänä hehkuu jumalaisen katedraalin punertava\npitsistö. Reinvirralla liukuvat riippulyhtyjä kuin hehkuvia oransseja\nkantaen lukemattomat laivat ja purret värillisin soihduin, puissa\nkimaltelee tulensäteiden valaisemina kirjavia lasipalloja, ja\nsaarelta loistavat kaikille näkyvinä suurenmoisen ilotulituksen\npäätöksenä mytologisten hahmojen keskellä Dauphinin ja Dauphine’in\nyhteenkietoutuneet nimikirjaimet. Myöhään yöhön asti katseluintoinen\nkansa kuljeksii rannalla ja kaduilla, musiikki heläjää ja pauhaa,\nsadoissa eri paikoissa miehet ja neidot pyörähtelevät iloisessa\ntanssissa; onnen kultainen aikakausi näyttää tämän vaaleaverisen\nitävaltalaisen tulokkaan mukana koittaneen, ja vielä kerran nousee\niloinen toivo Ranskan katkeroituneen, tuskastuneen kansan sydämestä.\n\nMutta tässäkin suurenmoisessa taulussa piilee pieni näkymätön halkeama,\ntännekin, samoin kuin vastaanottosalin seinäkudoksiin, on kohtalo\nvertauskuvallisesti kutonut onnettomuuden ennemerkin. Kun seuraavana\npäivänä Marie Antoinette ennen lähtöään vielä tahtoo kuulla messun,\ntervehtii häntä katedraalin ovella kunnianarvoisan piispan asemesta\ntämän veljenpoika ja koadjutori [(Arkki-)Piispan apulainen, sijainen]\npapiston etunenässä. Ollen laskoksisessa sinipunertavassa puvussaan\nhieman naismaisen näköinen tuo mondeeni pappi pitää siromuotoisen,\npateettisen puheen — akatemia ei ole syyttä valinnut häntä jäsenekseen\n—, joka huippenee liehakoiviin lauseisiin: »Te olette meille sen\nkunnioitetun keisarinnan elävä kuva, jota Eurooppa jo kauan on\nyhtä paljon ihaillut, kuin jälkimaailma on häntä kunnioittava.\nMaria Teresian sielu yhtyy nyt Bourbonien sieluun.» Kunnioittavasti\njärjestyy näiden tervehdyssanojen jälkeen kulkue sinisenhohtavassa\ntuomiokirkossa, nuori pappi johtaa nuoren prinsessan alttarin luo\nja kohottaa hienolla, sormuksilla koristetulla tuntijankädellään\nvihkilippaan. Hän on Louis, Rohanin prinssi, joka ensimmäisenä\nlausuu hänet tervetulleeksi Ranskaan, kaulakoristejutun myöhempi\ntragikoomillinen sankari, hänen vaarallisin vastustajansa, hänen\nkohtalokkain vihollisensa. Ja käsi, joka nyt siunaten kohoaa hänen\npäänsä yläpuolelle, on sama käsi, joka myöhemmin on viskaava hänen\nkruununsa ja kunniansa lokaan ja häpeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauaksi aikaa ei Marie Antoinette saa jäädä Strassburgiin, puoleksi\nkotoiseen Elsassiin; kun Ranskan kuningas odottaa, olisi kaikki\nvitkastelu loukkaavaa. Juhlariemun kohisevien rantojen keskitse,\nriemukaarien ja seppelöityjen porttien kautta morsiuskulkue vihdoin\nsuuntaa kulkunsa lähintä päämääräänsä kohti, Compiègne’in metsään,\njossa kuninkaallinen perhe mukanaan jättiläismäinen vaunujen\npaljous odottaa uutta jäsentään. Hoviherrat, hovinaiset, upseerit,\nhenkikaartilaiset, rumpalit, torvenpuhaltajat ja -soittajat, kaikki\nuusissa hohtavissa vaatteissa, seisovat kirjavaan arvojärjestykseen\nasettuneina; koko valoisa toukokuinen metsä välkkyy tästä liehuvasta\nvärileikistä. Molempien kulkueiden fanfaarit kuuluttavat hääseurueen\nsaapumisen, ja sitten astuu Ludvig XV vaunuistaan vastaanottaakseen\npojanpoikansa vaimon. Mutta jo kiirehtii Marie Antoinette ihailluin\nkevein askelin häntä vastaan ja tekee suloisimman niiauksensa (hän ei\nturhaan ole ollut suuren tanssimestarin Noverre’in oppilas) tulevan\npuolisonsa isoisälle. Kuningas, ollen Hirvipuistoajoiltaan raikkaan\ntytönlihan hyvä tuntija ja erittäin vastaanottavainen luontevalle\nsuloudelle, kumartuu hellän tyytyväisenä nuoren vaaleaverisen\nherkullisen olion puoleen, nostaa pojanpoikansa morsiamen seisomaan\nja suutelee häntä molemmille poskille. Vasta sen jälkeen hän esittää\nhänelle tulevan puolison, joka viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkänä,\nkankeana ja kömpelön kainona seisoo hänen rinnallaan; nyt hän vihdoin\nkohottaa uneliaat likinäköiset silmänsä ja ilman erikoisempaa intoa\nsuutelee häntä muodollisesti, etiketin mukaisesti poskelle. Vaunuissa\nMarie Antoinette istuu isoisän ja pojanpojan, Ludvig XV:n ja tulevan\nLudvig XVI:n välissä. Vanha herra näyttää pikemminkin näyttelevän\nsulhasen osaa, puhelee innokkaasti, jopa hieman liehakoikin häntä,\ntuleva puoliso sitävastoin painautuu ikävystyneenä ja mykkänä istuimen\nsoppeen. Illalla, kun kihlautuneet ja per procurationem jo vihityt\nmenevät nukkumaan erillisiin makuuhuoneisiinsa, ei murheellisen\nnäköinen rakastaja vielä ole lausunut ainoatakaan hellää sanaa\ntälle ihastuttavalle tyttöselle, ja päiväkirjaansa hän kirjoittaa\nyhteenvetona ratkaisevasta päivästä vain kuivan rivin: »Entrevue avec\nMadame Dauphine.» [Rouva dauphine’in kohtaaminen]\n\nKolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin odottaa samassa Compiègne’in\nmetsässä toinen Ranskan valtias, Napoleon, toista itävaltalaista\narkkiherttuatarta, Marie Louise’ia puolisokseen. Hän ei ole yhtä sievä,\nei yhtä houkutteleva kuin Marie Antoinette, tuo pullea, ikävystyttävän\nlempeä Marie Louise. Mutta kuitenkin tarmokas mies ja kosija heti ottaa\nhänelle määrätyn morsiamen omakseen sydämellisesti ja myrskyisästi.\nVielä samana iltana hän kysyy piispalta, antaako Wienissä solmittu\navioliitto hänelle jo aviomiehen oikeudet, ja odottamatta vastausta hän\ntekee johtopäätöksen: seuraavana aamuna molemmat jo syövät aamiaista\nyhteisessä vuoteessa. Mutta Marie Antoinette ei Compiègne’in metsässä\nole kohdannut rakastajaa eikä ihmistä: ainoastaan valtiosulhasen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen, varsinainen hääjuhla tapahtuu toukokuun 16 päivänä Ludvig\nXIV:n kappelissa. Sellainen kaikkein kristillisimmän hallitsijahuoneen\nhovi- ja valtioteko merkitsee liian intiimiä, liian tuttavallista kuin\nmyös liian ylevää ja suvereenia toimitusta, jotta sallittaisiin kansan\nolla siinä katselijana tai edes muodostaa kujannetta ovien eteen. Vain\naatelisveri — vähintään sataoksainen sukupuu — oikeuttaa astumaan\nkirkkoon, joka kevätauringon säteillessä kirjavien lasi-ikkunoiden\ntakaa vielä kerran antaa kirjaillun brokadin, välkkyvän silkin,\nvalittujen sukujen suunnattoman upeuden loistaa valtavana kuin\nhäviävän maailman viimeisen tulimerkin. Reimsin arkkipiispa suorittaa\nvihkimisen. Hän siunaa kolmetoista kultakappaletta ja hääsormuksen;\nDauphin painaa sormuksen Marie Antoinette’in neljänteen sormeen,\nojentaa hänelle kultakappaleet, molemmat polvistuvat vastaanottaakseen\nsiunauksen. Urkujen soitolla alkaa messu, isämeitää luettaessa\npidetään hopeista kunniakatosta nuoren parin päiden yläpuolella,\nsitten vasta kuningas ja — tarkasti arvoasteikkoa noudattaen —\nkoko suku allekirjoittavat aviosopimuksen. Siitä tulee äärettömän\npitkä, monitaitteinen asiakirja; vielä tänään nähdään kalvenneella\npergamentilla kömpelösti ja taitamattomasti kirjoitetut neljä sanaa\nMarie Antoinette Josepha Jeanne, jotka viisitoistavuotiaan lapsen käsi\nvaivalloisesti on siihen raapustanut, ja niiden vieressä — jälleen\nkuiskivat kaikki: paha enne — valtava musteläiskä, joka häneltä ja vain\nhäneltä kaikista allekirjoittajista tärskähtää vastahakoisesta kynästä.\n\nNyt, seremonian päätyttyä, sallitaan kansankin iloita mukana\nhallitsijan juhlassa. Lukemattomat ihmislaumat — puoli Pariisia on\ntyhjänä — tulvivat Versaillesin puutarhoihin, jotka tänään myös\nprofanum vulgukselle [Yhteinen kansa] näyttävät suihkulähteensä ja\nputouksensa, varjoisat käytävänsä ja vihreät nurmensa; kaiken huippuna\non illalla määrä olla ilotulitus, suurenmoisin, mitä milloinkaan\non nähty kuninkaan hovissa. Mutta taivas panee omin päin toimeen\nilotulituksen. Synkkinä, onnettomuutta ennustavina kasautuvat\niltapäivällä pilvet, puhkeaa rajuilma, suunnaton rankkasade putoaa\ntaivaasta, hurjassa sekasorrossa kansa, pettyneenä siitä, ettei\nollutkaan saanut nähdä näytelmää, syöksyy takaisin Pariisiin. Sillä\nvälin kuin kymmenettuhannet viluiset katselijat läpimärkinä, myrskyn\najamina sekasorrossa rientävät pitkin katuja ja puut sateen piekseminä\ntaipuvat puistossa, alkaa monien tuhansien kynttilöiden valaisemien\nikkunoiden takana, äsken rakennetussa »Salle de spectacle’issa»,\n[teatterisali] esikuvallisen, minkään rajumyrskyn ja minkään\nmaanjäristyksen järkyttämättömän juhlaohjelman mukaisesti suuri\nhääateria: ensimmäisen ja viimeisen kerran Ludvig XV yrittää voittaa\nsuuren edeltäjänsä Ludvig XIV:n loiston. Kuusituhatta valikoitua\naatelisvierasta on vaivalloisesti taistellut itselleen pääsykortit,\nei tosin ottaakseen osaa pitoihin, vaan ainoastaan saadakseen\nkunnioittavasti katsella parvekkeelta, kuinka kuningasperheen 21\njäsentä käyttelee veistä ja haarukkaa. Kaikki kuusituhatta pidättävät\nhenkeään ollakseen häiritsemättä tämän suuren näytelmän ylevyyttä;\nvain vienosti ja hillitysti myötäilee marmoriholvikäytävistä\nkahdeksankymmenen soittajan muodostama orkesteri ruhtinaallista\nateriaa. Sitten astuu Ranskan kaartien kunnialaukausten kaikuessa koko\nkuninkaallinen perhe aatelin nöyrästi kumartavan kujanteen kautta:\nvirallinen juhla on lopussa, ja kuninkaallisella sulhasella ei enää\nole muuta velvollisuutta täytettävänä kuin kenellä hyvänsä muulla\naviomiehellä. Oikealla puolellaan Dauphine, vasemmalla puolellaan\nDauphin kuningas saattaa lapsiparin (heidän ikänsä on yhteensä\ntuskin kolmekymmentä vuotta) makuuhuoneeseen. Aina morsiuskamariin\nasti ulottuu etiketti, sillä kukapa muu voisi kruununperilliselle\nojentaa yöpaidan kuin Ranskan kuningas omassa persoonassa, ja kukapa\nmuu Dauphine’ille hänen paitansa kuin viimeiseksi naimisiin mennyt\nnainen korkeinta arvoluokkaa, tässä tapauksessa Chartresin herttuatar?\nMutta itse vuodetta saa morsiusparia lukuunottamatta lähestyä vain\nyksi henkilö: Reimsin arkkipiispa, joka sen siunaa ja pirskottaa\nvihkivedellä.\n\nVihdoin hovi poistuu makuuhuoneesta; Ludvig ja Marie Antoinette jäävät\nensikerran aviollisesti yksikseen, ja heidän päittensä päällä humisee\nvuodekatos näkymättömän murhenäytelmän kullalla kirjailtuna esirippuna.\n\n\n\n\nALKOVIN SALAISUUS\n\n\nTuossa vuoteessa ei ensi aluksi tapahdu mitään. Ja syntyy peräti\nonneton kaksimielisyys, kun nuori aviomies seuraavana aamuna\nkirjoittaa päiväkirjaansa: »Rien.» [Ei mitään] Hoviseremoniat yhtä\nvähän kuin arkkipiispan suorittama morsiusvuoteen siunaus on kyennyt\nmitään vaikuttamaan Dauphinin luonteen tuskalliseen ehkäisyyn,\nmatrimonium non consummatum est, häitä ei varsinaisessa mielessä\nsaatettu päätökseen, ei tänään eikä huomenna eikä lähivuosina. Marie\nAntoinette on saanut välinpitämättömän puolison (»nonchalant mari»),\nja lähinnä arvellaan, että vain ujous, kokemattomuus tai »nature\ntardive» (nykyään sanoisimme: infantiilinen myöhästyneisyys) on tehnyt\nkuusitoistavuotiaan kykenemättömäksi tähän hurmaavaan nuoreen tyttöön\nnähden. On vain oltava hoputtamatta ja tyynnytettävä sielullisesti\nehkäistyä, ajattelee kokenut äiti ja kehoittaa Antoinette’ia olemaan\nottamatta aviollista pettymystään liian raskaasti — »point d’humeur\nlà-dessus» hän kirjoittaa toukokuussa 1771 ja suosittelee tyttärelleen\n»caresses, cajolis», hellyydenosoituksia, hyväilyjä, mutta toisaalta\nei sitä lajia saa olla liian paljon: »Trop empressement gâterait le\ntout.» [Liika hätiköiminen pilaisi kaiken] Mutta kun tätä olotilaa\njatkuu vuoden, kaksi vuotta, keisarinnaa alkaa tämä nuoren aviomiehen\n»conduit si étrange» [Merkillinen käyttäytyminen] huolestuttaa. Hänen\nhyvästä tahdostaan ei ole epäilystä, sillä kuukausi kuukaudelta\nDauphin osoittautuu yhä hellemmäksi suloista puolisoaan kohtaan, hän\nuudistaa keskeymättä yölliset käyntinsä, hyödyttömät yrityksensä,\nmutta tuosta ratkaisevasta hellyydestä häntä ehkäisee jokin »maudit\ncharme», salaperäinen onneton häiriö. Tietämätön Antoinette arvelee,\nettä tämä on vain »maladresse et jeunesse», vain taitamattomuutta\nja nuoruutta; kokemattomuudessaan hän, tuo raukka, jopa itse\nehdottomasti peruuttaa »ilkeämieliset huhut, joita maassa liikkuu\nhänen kykenemättömyydestään». Mutta nyt tarttuu äiti asiaan. Hän\nkutsuu luokseen hovilääkärinsä van Swietenin ja neuvottelee hänen\nkanssaan siitä, kuinka »froideur extraordinaire du Dauphin» [D:n\nomituinen kylmyys] olisi poistettavissa. Tämä kohauttaa olkapäitään.\nEllei niin erinomaisilla suloilla varustetun nuoren tytön onnistunut\nlämmittää Dauphinia, oli jokainen lääketieteellinen parannuskeino\ntehoton. Maria Teresia kirjoittaa Pariisiin kirjeen toisensa\njälkeen; vihdoin ottaa kuningas Ludvig XV, hyvin kokeneena ja tällä\nalalla liiankin harjaantuneena, pojanpoikansa kuulusteltavaksi;\nranskalainen hovilääkäri Lassone vihitään asiaan, surullinen lemmenurho\ntarkastetaan, ja nyt ilmenee, että tämä Dauphinin kykenemättömyys ei\nole sielullista laatua, vaan riippuu mitättömästä orgaanisesta viasta\n(phimosis). »Quien dice que el frenillo sujeta tanto et prepucio que\nno cede a la introduccion y causa un dolor vivo en el, por el quai se\nretrahe S. M. del impulso que conviniera. Quien supone qua «l dicho\nprepucio esta tan cerrado que no puede explayarse para la dilatation\nde la punta o cabeza de la parte, en virtud de lo que no llegua la\nereccion ai punto de elasticidad necessaria.» [ei käännöstä] (Espanjan\nlähettilään salainen selonteko.) Sen jälkeen seuraa neuvottelu toisensa\njälkeen siitä, pitäisikö kirurgin leikkausveitsellään puuttua asiaan, —\n»pour lui rendre la voix», kuten esihuoneessa kyynillisesti kuiskataan.\nMyöskin Marie Antoinette, jota hänen kokeneet ystävättärensä sillä\nvälin ovat valistaneet, tekee voitavansa taivuttaakseen puolisonsa\nkirurgiseen käsittelyyn. (»Je travaille à le déterminer à la petite\nopération, dont on a déjà parlé et que je crois nécessaire» [Koetan\nsaada aikaan, että tehdään pieni leikkaus, josta jo on puhuttu ja\njonka luulen tarpeelliseksi.]; 1775 äidilleen.) Mutta Ludvig XVI —\nDauphinista on sillä välin tosin jo tullut kuningas, mutta hän ei\nviidenkään vuoden jälkeen ole aviomies — ei kykene horjuvan luonteensa\nmukaisesti päättämään mitään tarmokasta toimenpidettä. Hän epäröi\nja vitkastelee, yrittää ja yrittää, ja tämä hirvittävä, inhottava,\nnaurettava ikuisen yrittämisen ja ikuisen epäonnistumisen tilanne\nkoituu Marie Antoinette’in häpeäksi, koko hovin pilkaksi, raivostuttaa\nMaria Teresiaa ja alentaa Ludvig XVI:tta vielä kaksi vuotta eteenpäin,\nkaiken kaikkiaan siis seitsemän hirveätä vuotta, kunnes lopulta\nkeisari Joosef varta vasten lähtee Pariisiin taivuttamaan ei erikoisen\nrohkeata lankoaan leikkaukseen. Silloin vasta tämän murheellisen\nlemmen-Caesarin onnistuu kulkea Rubikonin yli. Mutta se sielullinen\nvaltakunta, jonka hän lopulta valloittaa, on jo tämän seitsemän vuotta\nkestäneen naurettavan taistelun, näiden kahdentuhannen yön autioittama,\njoina Marie Antoinette naisena ja puolisona on kärsinyt sukupuolensa\näärimmäisen nöyryytyksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikö olisi ollut vältettävissä (kysyy ehkä moni tunteikas sielu)\ntämän arkaluontoisen ja pyhimmän alkovisalaisuuden kosketteleminen?\nEikö olisi riittänyt, että kokonaan olisi peitelty kuninkaallisen\nkykenemättömyyden tosiasia, hiivitty varovasti aviovuoteen\nmurhenäytelmän ohitse ja korkeintaan peitetyin sanoin mumistu jotakin\n»äitiyden puuttuvasta onnesta»? Onko todella sellaisten intiimimpien\nyksityiskohtien korostaminen välttämätöntä luonneopilliselle\nesitykselle? Kyllä, se on välttämätöntä, sillä kaikki jännitykset,\nriippuvaisuudet, alistussuhteet ja vihamielisyydet, jotka vähitellen\nkehittyvät kuninkaan ja kuningattaren, kruununtavoittelijain ja\nhovin välille ja joilla on maailmanhistoriallinen kantavuus, jäävät\nkäsittämättömiksi, ellei avoimesti käydä käsiksi niiden varsinaiseen\nalkulähteeseen. Useammat maailmanhistorialliset seurausilmiöt,\nkuin mitä tavallisesti ollaan taipuvaisia myöntämään, ovat saaneet\nalkunsa alkoveissa ja kuninkaallisten vuoteiden katosten alla;\nmutta tuskin missään muussa tapauksessa on loogillinen ketju mitä\nyksityisluontoisimman syyn ja valtiollis-maailmanhistoriallisen\nvaikutuksen välillä niin kiistämättömän ilmeinen kuin tässä intiimissä\ntragikomediassa, ja epärehelliseksi jää jokainen karakterologinen\nesitys, joka painaa varjoon tapahtuman, joka Marie Antoinette’lle\nitselleen oli, hänen omien sanojensa mukaisesti, »article essentiel»,\nhänen surujensa ja odotustensa keskeinen kohta.\n\nJa edelleen: Paljastetaanko todella jokin salaisuus puhuttaessa\nvapaasti ja rehellisesti Ludvig XVI:n monivuotisesta aviollisesta\nkykenemättömyydestä? Ei ollenkaan. Vain yhdeksännentoista vuosisadan\nsairaalloinen moraalinen seksuaalikainostelu on tehnyt kaikesta\nennakkoluulottomasta fysiologisten seikkojen käsittelemisestä »noli\nme tangere’n». [Älä koske minuun] Sitävastoin kahdeksannellatoista\nvuosisadalla, kuten kaikilla aikaisemmilla, ei kuninkaan\naviokelpoisuutta tai -kelpaamattomuutta, kuningattaren hedelmällisyyttä\ntai hedelmättömyyttä pidetty yksityisluontoisena, vaan poliittisena,\nvaltioasiana, koska se ratkaisi perimysjärjestyksen ja siten koko maan\nkohtalon; vuode kuului yhtä ilmeisenä inhimilliseen olemassaoloon kuin\nkastemalja tai ruumisarkku. Maria Teresian ja Marie Antoinette’in\nkirjeenvaihdossa, joka aina kulki valtionarkistonhoitajan ja kopistin\nkäsien kautta, puhuivat siihen aikaan Itävallan keisarinna ja Ranskan\nkuningatar täysin vapaasti kaikista tämän merkillisen avioliiton\nyksityiskohdista ja epäkohdista. Kaunopuheisesti Maria Teresia kuvailee\ntyttärelleen yhteisen vuoteen etuja ja antaa pieniä naisellisia\nvihjauksia käyttämään jokaista tilaisuutta taitavasti intiimiin\nyhdessäoloon; tytär puolestaan kertoo kuukautisen pahoinvoinnin\nesiintymisestä tai poisjäämisestä, aviopuolison epäonnistumisista,\njokaisesta vähäisestä edistysaskeleesta ja vihdoin voitonriemuisena\nraskaudestaan. Jopa kerran Ifigenian säveltäjälle, Gluck’ille uskotaan\nsellaisen intiimin uutisen välittäminen, koska hän lähtee aikaisemmin\nkuin kuriiri: kahdeksannellatoista vuosisadalla suhtaudutaan\nluonnollisiin asioihin vielä luonnollisesti.\n\nMutta jospa vain yksin äiti olisikin tietänyt silloin noista\nsalaisista epäonnistumisista! Todellisuudessa lörpöttelevät niistä\nkaikki kamarineitsyet, kaikki hovinaiset, kavaljeerit ja upseerit;\npalvelijat ja Versaillesin hovin pesijättäret tietävät niistä, täytyypä\nkuninkaan omassa pöydässäänkin kestää moni karkea pilapuhe. Sitä\npaitsi kaikki ulkomaiset hovit käsittelevät mitä innokkaimmin tätä\nasiaa, koska Bourbonin kykenemättömyys merkitsee vallanperimykseen\nnähden suurpoliittista kysymystä. Preussin, Saksin, Sardinian\nlähettiläiden selonteoissa on seikkaperäisiä selvittelyjä tästä arasta\nkysymyksestä; antaapa innokkain heistä, kreivi Aranda, Espanjan\nlähettiläs, lahjottujen palvelijoiden tarkastaa kuninkaallisen vuoteen\nlakanatkin päästäkseen mahdollisimman tarkoin tuon fysiologisen\ntapahtuman jäljille. Kaikkialla Euroopassa ruhtinaat ja kuninkaat\nnauravat ja pilkkaavat kirjeellisesti ja suullisesti taitamatonta\nvirkaveljeään; eikä ainoastaan Versaillesissa, vaan koko Pariisissa\nja Ranskassa on kuninkaan aviollinen häpeä Polichiennellin salaisuus\n[Kaikkien tiedossa]. Siitä puhutaan kaikilla kaduilla, se leijailee\nhäväistyskirjasena kädestä käteen, ja ministeri Maurepas’n saadessa\nnimityksensä kiertelee yleiseksi riemuksi iloinen kupletti:\n\n    Maurepas était impuissant,\n    Le Roi l’a rendu plus puissant.\n    Le Ministre réconnaissant\n    Dit: Pour vous. Sire,\n    Ce que je désire,\n    D’en faire autant.\n\n    [Maurepas oli kykenemätön,\n    kuningas teki hänet kykenevämmäksi.\n    Kiitollinen ministeri sanoi:\n    »Sire, tahdon korvata sen\n    Teille samalla mitalla.»]\n\nMutta sillä, mikä kuulostaa leikiltä, on todellisuudessa kohtalokas\nja peloittava merkitys. Sillä nämä seitsemän epäonnistumisen vuotta\nmääräävät sielullisesti kuninkaan ja kuningattaren luonteen ja vievät\npoliittisiin seurauksiin, jotka ilman tietoa tästä tosiasiasta olisivat\nkäsittämättömiä: avioliiton kohtalo yhtyy tässä maailman kohtaloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäsittämättömäksi jäisi ennen kaikkea Ludvig XVI:n sielullinen\nasennoituminen ilman tuon intiimin vian tuntemusta. Sillä suorastaan\nkliinillisellä selvyydellä hänen inhimillinen habituksensa osoittaa\nkaikki miehisestä heikkoudesta johtuvan alemmuudentunteen tyypilliset\ntuntomerkit. Tältä ehkäisyjen vaivaamalta mieheltä puuttuu kaikki\nkyky luovaan tekoon julkisessa elämässä, koska häneltä se puuttuu\nyksityiselämässä. Hän ei osaa esiintyä, ei osaa osoittaa mitään tahtoa\nja vielä vähemmän ajaa sen läpi; kömpelönä ja arkana pakenee tuo\nsalaisuudessa häpeissään oleva kaikkea hoviseurustelua ja varsinkin\nseurustelua naisten kanssa, sillä hän tietää, tuo pohjaltaan kelpo,\nkunnon mies, että hänen vammansa on jokaisen hovilaisen tiedossa, ja\nasiaan vihittyjen ivallinen hymy säikyttää hänen koko esiintymisensä.\nMonesti hän yrittää väkisin hankkia itselleen eräänlaista arvovaltaa,\neräänlaisen miehisyyden näön. Mutta tällöin hän aina ampuu pykälän\nverran liian korkealle, käy karkeaksi, raa’aksi ja brutaaliksi —\ntyypillistä pakenemista voimamiehen eleisiin, joihin ei kukaan usko.\nMutta hänen ei milloinkaan onnistu esiintyä vapaasti, luonnollisesti\nja itsetietoisesti ja kaikkein vähimmin majesteetillisesti. Koska hän\nei makuuhuoneessa osaa näytellä miestä, ei hän toisten silmissä voi\nnäytellä kuningasta.\n\nSe seikka, että tämän ohessa hänen henkilökohtaiset harrastuksensa\novat mitä miehisimpiä, metsästys ja raskas ruumiillinen työ — hän\non järjestänyt itselleen oman työpajan, hänen sorvipenkkinsä on\nvielä nykyään nähtävänä — ei suinkaan ole ristiriidassa kliinillisen\nkuvan kanssa, vaan pelkästään vahvistaa sitä. Sillä juuri se, joka\nei ole mies, rakastaa tiedottomasti miehisyyden näyttelemistä,\njuuri salaisuudessa heikko pöyhkeilee mielellään voimalla ihmisten\nedessä. Kun hän höyryävän hevosen selässä tuntikausia ajaa takaa\nvillisikaa ja ratsastaa metsien halki, kun hän alasimen ääressä lopen\nuuvuttaa lihaksensa, korvaa puhtaasti ruumiillisen voiman tietoisuus\ntervetulleella tavalla salaisen heikkouden: se, joka huonosti onnistuu\nVenuksen palveluksessa, pitää miellyttävänä Hefaistoksen osaa. Mutta\ntuskin Ludvig on pukenut päälleen juhlapukunsa ja astunut hovimiesten\njoukkoon, kun hän jo tuntee, että tämä voima on vain lihasten eikä\nsydämen voimaa, ja heti hän käy ujoksi. Harvoin kuullaan hänen\nnauravan, harvoin nähdään hänet todella onnellisena ja tyytyväisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vaarallisin vaikutus tällä salaisella heikkouden tunteella on\nkarakterologisesti hänen sielulliseen suhteeseensa vaimoonsa. Moni\npiirre hänen luonteestaan on ristiriidassa hänen persoonallisen\nmakunsa kanssa. Hän ei voi sietää vaimonsa seuratilaisuuksia, häntä\nkiusaa hänen alituinen äänekäs huvittelunsa, hänen tuhlailunsa, hänen\nepäkuninkaalhset rivoutensa. Todellinen mies osaisi tällaisessa\ntapauksessa nopeasti auttaa asian. Mutta kuinka voi mies päivällä\nesiintyä herrana naisen edessä, joka joka yö saa nähdä hänet\nnolostuneena, avuttomana ja naurettavan kykenemättömänä? Koska\nLudvig XVI on miehenä voimaton, pysyy hän vaimoonsa nähden täysin\naseettomana; päinvastoin, kuta pitemmälle hänen alennustilaansa\njatkuu, sitä surkeammin hän joutuu täydelliseen riippuvaisuuden,\njopa orjuutuksen tilaan. Vaimo voi pyytää häneltä mitä tahtoo, yhä\nuudelleen mies aivan rajattomalla myöntyväisyydellä ostaa itsensä\nvapaaksi salaisesta syyllisyydentunnostaan. Voidakseen käskevästi\npuuttua hänen elämäänsä, estää hänen ilmeiset järjettömyytensä,\npuuttuu häneltä tahdonvoima, joka viimeisiltään ei edusta muuta\nkuin ruumiillisen potenssin sielullista ilmausta. Epätoivoisina\nnäkevät ministerit, näkee keisarillinen äiti, näkee koko hovi,\nkuinka tämän traagillisen voimattomuuden johdosta kaikki valta\njoutuu nuoren kevytmielisen naisen käsiin, ja kuinka tämä\najattelemattomasti murentaa sen. Mutta voimasuunnikas, joka kerran\non syntynyt avioliitossa, jää, kuten kokemus osoittaa, sielullisena\nkonstellaationa muuttumattomaksi. Vieläpä kun Ludvig XVI on tullut\ntodelliseksi aviomieheksi ja lasten isäksi, on hän, jonka pitäisi\nolla Ranskan herra, edelleenkin Marie Antoinette’in tahdoton\norja, yksinomaan sen vuoksi, ettei hän oikeaan aikaan ollut hänen\nmiehensä. Yhtä kohtalokkaasti vaikuttaa Ludvig XVI:n seksuaalinen\nkykenemättömyys Marie Antoinette’in sielulliseen kehitykseen.\nSukupuolten vastakohtaisuuden mukaisesti sama häiriö aiheuttaa miehen\nja naisen luonteessa tasan päinvastaisia ilmiöitä. Kun miehessä\nsukupuolinen iskuvoima on häiriöiden alainen, syntyy estyneisyyttä\nja epävarmuutta; missä taas naista ei passiivinen antautumisalttius\nauta, siellä täytyy pakosta ilmetä liikakiihtyneisyyttä ja pidäkkeiden\npuutetta, häilähtelevää liikaeloisuutta. Luonnostaan Marie Antoinette\non oikeastaan täysin normaali, naisellinen, lämmin naistyyppi,\nmoninkertaiseen äitiyteen määrätty, todennäköisesti vain sitä\nodottava, että hän saisi mukautua todellisen miehen tahtoon. Mutta\nonneton kohtalo tahtoo, että juuri hän, tunnekykyinen ja tunnealtis,\njoutuu epänormaaliin avioliittoon, että hänet yhdistetään ei-mieheen.\nTotta kyllä, hän on vasta viidentoista vuotias avioliiton solmimisen\naikoihin; sinänsä ei hänen miehensä kiusallisen epäonnistumisen\nvielä tarvitsisi ilmetä sielullisena rasituksena; sillä kukapa voisi\nnimittää sitä tosiasiaa jo fysiologisesti epäluonnottomaksi, että\nnainen toiseenkolmatta ikävuoteensa asti pysyy neitseenä; mutta se,\nmikä tässä erikoistapauksessa aiheuttaa hänen hermostonsa järkytyksen\nja vaarallisen liikakuumuuden, on, että tuo valtiosyistä hänelle\nmäärätty aviomies ei salli hänen viettää näitä seitsemää valeaviollista\nvuotta luonnollisen ja koskemattoman neitsyyden tilassa, vaan että\ntomppelimainen ja estynyt mies kahdentuhannen yön aikana lakkaamatta\nvaivaa hänen nuorta ruumistaan. Vuosikausia hänen seksualiteettiaan\ntuloksetta kiihottamalla kiihotetaan tällä vapautusta tuottamattomalla,\nhäpäisevällä ja alentavalla tavalla ilman mitään tyydytystä. Siten\nei tarvita hermolääkäriä toteamaan, että hänen niin kohtalokas\nliikaeloisuutensa, tuo loputon leijailu sinne tänne ja kyvyttömyys\nolla milloinkaan tyytyväinen, tuo kiihkeä syöksyminen huvituksesta\nhuvitukseen, edustavat suorastaan kliinillistyypillisiä seurauksia\nhänen puolisonsa aiheuttamasta alituisesta sukupuolisesta kiihtymisestä\nja sukupuolisesta tyydyttämättömyydestä. Koska hän ei koskaan\nsisimmässään ollut tuntenut mitään eikä päässyt rauhoittumaan, täytyy\ntuolla seitsemän aviovuoden jälkeen edelleenkin valloittamattomalla\nnaisella alinomaa olla ympärillään liikettä ja levottomuutta, ja\nlopulta muuttuu se, mikä aluksi on ollut vain lapsellisen hilpeätä\nleikkiväisyyttä, kouristuksenomaiseksi, sairaalloiseksi ja koko\nhovin häpeälliseksi tuntemaksi huvitteluvimmaksi, jota vastaan\nMaria Teresia ja kaikki ystävät koettavat taistella. Samoinkuin\nkuninkaassa kirvoittamaton miehisyys muuntuu karkeaksi sepäntyöksi ja\nmetsästysintohimoksi, tylsäksi ja uuvuttavaksi lihasponnistukseksi,\nhakeutuu hänessä virheellisesti asennoitunut ja käyttämätön tunnevoima\nhelliksi ystävyyssuhteiksi naisiin, lemmenleikittelyksi nuorten\nkavaljeerien kanssa, koristeluhaluksi ja muiksi sen tapaisiksi\nriittämättömiksi tunteentyydytyksiksi. Yön toisensa jälkeen hän\nvälttelee aviovuodetta, naisellisen nöyryytyksensä surullista\ntyyssijaa, ja oleskelee puolisonsa ja ei-puolisonsa rauhassa\nnukkuessa pois metsästysväsymystään neljään, viiteen asti aamulla\noopperanaamiaisissa, pelisaleissa, illallisissa ja epäilyttävissä\nseuroissa, lämmitellen itseään vieraiden tulien ääressä käyttäytyen\nkuningattaren arvolle sopimattomasti, koska hän on kytketty arvottomaan\naviomieheen. Mutta siitä, että tämä kevytmielisyys oikeastaan on\nilotonta, pelkkää tanssimista ja huvittelua sisäisen pettymyksen yllä,\nsen ilmaisee moni kiusaantuneen melankolian hetki ja voimakkaimmin\nkerran hänen huudahduksensa, kun hänen sukulaisensa Chartresin\nherttuatar ensi kerran synnyttää kuolleen lapsen. Silloin hän\nkirjoittaa äidilleen: »Niin kauheata kuin se onkin, tahtoisin, että\nolisin päässyt edes niin pitkälle.» Mieluummin kuollut lapsi, kunhan\nvain lapsi! Hän tahtoisi kerran päästä tästä hivuttavasta, arvottomasta\ntilasta, kerrankin tulla miehensä todelliseksi normaaliksi vaimoksi\neikä aina olla edelleenkin neitsyt seitsenvuotisen avioliiton jälkeen.\nSe, joka ei käsitä naisellista epätoivoa tämän naisen huvitteluvimman\nalla, ei voi selittää eikä käsittää sitä merkillistä muutosta, mikä\ntapahtuu, kun Marie Antoinette’ista vihdoinkin tulee vaimo ja äiti.\nYhdellä iskulla hermot tulevat huomattavasti rauhallisemmiksi, syntyy\ntoinen Marie Antoinette, tuo hillitty ja voimakastahtoinen, rohkea,\njollaiseksi hän muuttuu elämänsä jälkipuoliskolla. Mutta tämä muutos\ntulee jo liian myöhään. Samoin kuin jokaisen lapsuudessa, samoin\njokaisessa avioliitossa ensimmäiset elämykset ovat ratkaisevia, eivätkä\nvuosikymmenet voi hyvittää sitä, mitä yksi ainoa vähäinen häiriö on\naiheuttanut sielun ylen herkässä kuteessa. Juuri näitä sisimpiä,\ntunteen näkymättömiä haavoja ei voida täysin parantaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaikki tämä olisi vain yksityinen tragedia, onnettomuus,\njollaisia meidänkin päivinämme yhtenään tapahtuu suljettujen\novien takana. Tässä tapauksessa kuitenkin sellaisen aviollisen\nonnettomuuden kohtalokkaat seuraukset ulottuvat kauas yksityiselämän\nulkopuolelle. Sillä mies ja vaimo ovat kuningas ja kuningatar, he\novat pääsemättömästi julkisen huomion vääristelevän kuperapeilin\nkuvastamia; se, mikä toisissa jää kahdenkeskiseksi asiaksi, synnyttää\nheidän tapauksessaan juoruja ja kritiikkiä. Niin pilkallinen hovi kuin\nRanskan ei tietysti tyydy onnettomuuden valittelevaan toteamiseen,\nvaan askartelee lakkaamatta kysymyksellä, millä tavoin Marie\nAntoinette korvaa puolisonsa epäonnistumisen. He näkevät hurmaavan\nnuoren naisen, itsetietoisen ja koketin, temperamentikkaan olion,\njossa nuori veri kohisee, ja tietävät, millaiseen surkeaan yömyssyyn\ntämä taivaallinen rakastajatar on tullut sidotuksi: nyt askartelee\nkoko joutilas ovenvartijajoukkio vain kysymyksellä, kenen kanssa hän\npettää miestään. Juuri sentähden, ettei tosiasiallisesti ole mitään\nkerrottavaa, kuningattaren kunnia joutuu rivojen juorujen kohteeksi.\nTarvitaan vain ratsastusretki jonkun hovimiehen, Lauzunin tai Coignyn\nkanssa, ja jo ovat juoruavat tyhjäntoimittajat nimittäneet hänet hänen\nrakastajakseen; aamukävely puistossa hovinaisten ja kavaljeerien\nkanssa, ja heti kerrotaan mitä uskomattomimmista orgioista. Lakkaamatta\naskarruttaa pettyneen kuningattaren rakkauselämän ajatteleminen\nkoko hovia; juoruista tulee chansoneja ja häväistyskirjoituksia,\npamfletteja ja pornografisia runoja. Ensiksi hovinaiset viuhkojensa\ntaakse kätkeytyneinä pistävät toistensa käsiin näitä kantariidisia\nrunoja, sitten ne surisevat julkeina hovin ulkopuolella, ne painetaan\nja leviävät kansan keskuuteen. Kun sitten vallankumouspropaganda\nalkaa, ei jakobiinilaisten journalistien tarvitse kovinkaan kauan\netsiä argumentteja Marie Antoinette’in esittämiseksi kaikkien\nirstailujen huipuksi, häpeämättömäksi rikokselliseksi, ja yleisen\nsyyttäjän tarvitsee vain pistää kätensä tähän galanttien herjausten\nPandoran-lippaaseen painaakseen hennon kaulan giljotiinin alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnettomien olosuhteiden johdosta siis tässä tapauksessa aviollisen\nhäiriön seuraukset ulottuvat maailmanhistoriaan: kuninkaallisen\narvovallan häviäminen ei todellisuudessa alkanut Bastiljissa\nvaan Versaillesissa. Sillä se seikka, että tiedot kuninkaan\nkykenemättömyydestä ja ilkeämieliset valheet kuningattaren\nsukupuolisesta tyydyttämättömyydestä niin nopeasti ja niin laajalle\nlevisivät Versaillesin linnasta koko kansakuntaan, ei ollut mikään\nsattuma, vaan sillä on salainen perhepoliittinen taustansa. Tässä\npalatsissa elää nimittäin neljä tai viisi henkilöä, tarkemmin sanoen\nlähimpiä sukulaisia, joilla on henkilökohtaista kiinnostusta Marie\nAntoinette’in aviolliseen pettymykseen, ja ennen kaikkea ovat tällaisia\nkuninkaan molemmat veljet, joille on erinomaisen tervetullutta, että\ntämän naurettavan fysiologisen vian ja Ludvig XVI:n kirurgin pelon\njohdosta häiriintyy, ei ainoastaan normaali avioelämä, vaan myös\nnormaali perimysjärjestys, sillä he näkevät tässä odottamattoman\nmahdollisuuden itse päästä valtaistuimelle. Ludvig XVI:n lähinnä vanhin\nveli, Provence’in kreivi ja tosiasiallisesti myöhemmin Ludvig XVIII —\nhän saavutti tarkoitusperänsä ja herra tiesi mitä kiemuraisia teitä —\nei milloinkaan voinut tottua ajatukseen, että hänen kautta elämänsä\noli seisottava toisena valtaistuimen takana sensijaan, että itse\nolisi pitänyt valtikkaa; kruununperillisen puuttuminen tekisi hänestä\nregentin, joskaan ei kuninkaan perillistä, ja hänen kärsimättömyytensä\non tuskin hillittävissä; mutta koska hänkin on epäilyttävä aviomies\nja lapseton, on myöskin toisella veljellä Artois’n kreivillä etua\nvanhemman veljensä kykenemättömyydestä, sillä se tekee hänen poikansa\nlaillisiksi vallanperijöiksi. Siten he molemmat nauttivat onnena\nsiitä, mikä on Marie Antoinette’in onnettomuus, ja mitä pitemmälle\nkammottavaa olotilaa jatkuu, sitä varmemmiksi he tuntevat itsensä\nodotuksessaan. Siitä tuo rajaton, hillitön viha, kun seitsemäntenä\nvuonna Marie Antoinette vihdoin onnistuu aikaansaamaan sen ihmeen, joka\ntekee, että hänen puolisostaan äkkiä tulee mies ja aviollinen suhde\nkuninkaan ja kuningattaren välillä muodostuu täysin normaaliksi. Tätä\nhirvittävää iskua, joka murskaa kaikki hänen toiveensa, ei Provence’in\nkreivi milloinkaan voi antaa anteeksi Marie Antoinette’ille; sen, mikä\nhäneltä ei onnistunut kulkemalla suoria teitä, hän koetti saavuttaa\nmutkien kautta: siitä pitäen kuin Ludvig XVI oli tullut isäksi,\ntuli hänen veljestään ja hänen sukulaisistaan hänen peloittavimmat\nvastustajansa. Vallankumouksella oli hovissa hyviä auttajia, prinssien\nja ruhtinasten kädet avasivat sille oven ja painoivat sen käsiin\nparhaimmat aseet; tämä ainoa alkoviepisodi turmeli pahemmin kuin\nkaikki ulkonaiset tapahtumat sisältäpäin kuningasperheen arvovallan\nja saatti sen luhistumaan. Melkein ainahan salainen kohtalo vetää\nmukaansa ulospäin näkyvän ja julkisen kohtalon, melkein jokainen\nmaailmantapahtuma on kuvastus sisäisestä persoonallisesta konfliktista.\nAlinomaa kuuluu historian suuriin taidesalaisuuksiin osata kehitellä\nmikrobisista aiheista silmänkantamattomia seurauksia, eikä tapahtunut\nviimeistä kertaa, että yksityisen miehen ohimenevän sukupuolisen\nhäiriön johdosta koko kosmos joutuu sekasortoon: Serbian Aleksanterin\nimpotenssi, hänen eroottinen riippuvaisuutensa vapauttajastaan\nDraga Maschinista, molempien murha, Karageorgevitsin kutsuminen,\nriitaantuminen Itävallan kanssa ja maailmansota muodostavat yhtä\nleppymättömän loogillisen lumivyöryn. Sillä hämähäkinseitistä historia\nkutoo kohtalon pääsemättömän verkon; sen ihmeellisen monimutkaisessa\nkoneistossa mitä pienin pyörä panee mitä peloittavimmat voimat\nliikkeelle; siten muodostuu myös Marie Antoinette’in elämässä mitätön\nvaltavaksi, näköjään naurettava ensimmäisten öiden ja aviovuosien\nelämys ei ainoastaan paina leimaansa hänen omaan luonteeseensa, vaan\nkoko maailman ulkonäköön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kuinka etäällä taivaanrannalla ovat vielä nämä uhkaavat pilvet!\nKuinka kaukana vielä ovat kaikki nämä seuraamukset ja selkkaukset tuon\nviisitoistavuotiaan lapsellisesta mielestä, hänen, joka vilpittömästi\nkujeilee kömpelön toverinsa kanssa, joka pieni sydän iloisesti sykkien\nja kirkkain, uteliain silmin hymyillen luulee nousevansa valtaistuimen\nportaita yhä ylemmäksi, — ja niitten loppupäässä on mestauslava.\nMutta sille, jolle jumalat kerran ovat määränneet mustan arvan,\nsille he eivät anna merkkejä ja viittauksia. He antavat hänen mitään\naavistamatta suruttomana kulkea tietään, ja sisältäpäin kasvaa hänessä\nkohtalo häntä itseään vastaan.\n\n\n\n\nALOITTELIJA VERSAILLES’ISSA\n\n\nVielä tänä päivänä Versailles vaikuttaa autokratian suurenmoisimmalta\nja uhittelevimmalta eleeltä; kokonaan ilman näkyvää aihetta kohoaa\nkeskellä maaseutua syrjässä pääkaupungista keinotekoisella kummulla\njättiläismäinen linna ja katselee sadoilla ikkunoillaan keinotekoisten\nkanavien ja keinotekoisesti leikattujen puistojen yli tyhjyyteen.\nEi ainoakaan kauppaa ja liikennettä edistävä joki virtaa sen ohi,\neivät mitkään tiet yhdy täällä; täysin sattumanvaraisena, mahtavan\nherran kivettyneenä oikkuna tämä palatsi levittää tarkoituksettoman\njättiläismäisen loistonsa ihmettelevän katselijan silmien eteen.\n\nMutta juuri tätä halusi Ludvig XIV:n caesarimainen tahto: pystyttää\nkimaltelevan alttarin omalle itsetunnolleen, taipumukselleen\nitsejumalointiin. Päättävänä itsevaltiaana, mahti-ihmisenä hän\noli voitokkaasti pakottanut pirstoutuneen maan mukautumaan\nyhtenäistämistahtoonsa, hän oli mahtikäskyllään antanut valtakunnalle\njärjestyksen, yhteiskunnalle tavat, hoville etiketin, uskolle\nyhtenäisyyden, kielelle puhtauden. Hänen henkilöstään tämä\nyhtenäistämistahto oli säteillyt, hänen henkilöönsä piti sentähden\njälleen kaiken loiston virrata takaisin. »Minä olen valtio», missä minä\nasun, siellä on Ranskan keskipiste, maailman napa: antaakseen näkyvän\nmuodon tälle asemansa täydelliselle rajattomuudelle Aurinkokuningas\ntarkoituksellisesti sijoittaa palatsinsa Pariisin ulkopuolelle.\nJuuri asettamalla residenssinsä täydellisen tyhjyyden keskelle hän\nkorostaa sitä, ettei Ranskan kuningas tarvitse valtansa tueksi tai\nperustaksi kaupunkia, porvareita, massaa. Riittää, että hän ojentaa\nkätensä ja käskee, ja jo kohoaa soiden ja hiekan keskelle puutarhoja\nja metsiä, putouksia ja luolia, mitä ihanin ja mahtavin palatsi; tästä\nastronomisesta pisteestä, jonka hänen mielivaltansa on valinnut, tämän\njälkeen hänen valtakuntansa aurinko nousee ja laskee. Versailles on\nrakennettu osoittamaan Ranskalle havainnollisesti, että kansa ei ole\nmitään ja kuningas kaikki.\n\nMutta luomisvoima pysyy aina sidottuna vain siihen ihmiseen, joka\non sen täyttämä; vain ulkonainen valta menee perinnöksi, ei siihen\nsisältyvä mahti ja majesteettius. Ahtaat, heikkotunteiset ja\nnautinnonhimoiset, ei enää luomiskykyiset sielut, Ludvig XV ja Ludvig\nXVI, perivät tuon avaran palatsin, suuripiirteisesti suunnitellun\nvaltakunnan. Ulkonaisesti jää heidän aikanaan kaikki ennalleen:\nrajat, kieli, tapa, uskonto, armeija; liian lujiksi on tuo tarmokas\nkäsi muovannut muodot, jotta ne sadassa vuodessa voisivat hävitä,\nmutta pian alkaa muodoista puuttua sisällystä, luomisvietin hehkuvaa\nainesta. Ulkonaiselta kuvaltaan Versailles ei muutu Ludvig XV:n\naikana, mutta sen merkitys muuttuu: edelleenkin hyörii loistavissa\nlivreissään kolmetuhatta, neljätuhatta palvelijaa käytävissä ja\npihoilla, edelleenkin seisoo talleissa kaksituhatta hevosta,\nedelleenkin toimii hyvin öljytyillä saranoillaan etiketin teennäinen\nkoneisto kaikissa tanssiaisissa, vastaanotoissa ja naamiohuveissa,\nedelleenkin kuljeksivat peilisaleissa ja kullalta kimaltelevissa\nhuoneissa hovimiehet ja -naiset kullalla kirjailluissa, silkkisissä\nja jalokivikoristeisissa loistopuvuissaan, edelleenkin on tämä\nhovi silloisen Euroopan kuuluisin, hienostunein ja kultivoiduin.\nMutta se, mikä ennen oli ollut uhkuvan vallantäyteyden ilmausta, on\naikoja sitten muuttunut pelkäksi tyhjää jauhavaksi, sieluttomaksi,\ntarkoituksettomaksi koneistoksi. Jälleen on kuninkaana Ludvig,\nmutta hän ei ole enää mikään hallitsija, vaan veltto naissankari;\nhänkin kokoaa hoviinsa arkkipiispoja, ministereitä, sotapäälliköitä,\narkkitehtejä, runoilijoita, musiikkimiehiä, mutta samoin kuin hän\nei itse ole mikään Ludvig XIV, samoin eivät nuokaan ole mitään\nBossueteja, Turenneja, Richelieu’itä, Mansarteja, Colberteja,\nRacine’eja ja Corneille’eja, vaan virkapaikkoja ahnehtiva, liukas,\njuonitteleva sukukunta, joka vain tahtoo nauttia, ei luoda, vain\nloisena elää siitä, mitä on luotu eikä valaa siihen omaa tahtoaan ja\nhenkeään. Tässä marmoriansarissa ei enää kehitellä mitään rohkeita\nsuunnitelmia, ei mitään päättäviä uudistuksia, ei mitään runoteoksia,\nvain juonittelun ja liehittelyn suokasvit täällä uhkeina rahoittavat.\nEnää ei ratkaise suoritus, vaan onnistunut juoni, ei ansio vaan\nsuojelus; se, joka Pompadourin tai Dubarryn aamuvastaanotolla tekee\nsyvimmän kumarruksen, kohoaa korkeimmalle; tekojen sijalla ovat\nsanat, ytimen sijalla näkö. Pelkästään toisiaan varten nämä ihmiset\nnäyttelevät täysin tarkoituksettomasti, joskin erittäin luontevasti,\nhedelmättömiä osiaan: kuningasta, valtiomiestä, pappia, sotapäällikköä;\nRanskan, todellisuuden he kaikki ovat unohtaneet, vain omaa itseään\nhe ajattelevat, ylenemistään, huvejaan. Versailles, jonka Ludvig XIV\noli ajatellut Euroopan Forum Maximumiksi, vajoaa Ludvig XV: n aikana\naatelisten amatöörien seuranäyttämöksi, tosin taitehikkaimmaksi ja\nkalleimmaksi, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä suurenmoisella näyttämöllä esiintyy nyt epäröivin aloittelijan\naskelin ensi kerran viisitoistavuotias neitonen. Aluksi hän näyttelee\nvain pientä näyteroolia: dauphine’in, kruununperillisen puolison.\nMutta korkea-aatelinen katselijakunta tietää, että tälle pienelle\nvaaleaveriselle Itävallasta tulleelle arkkiherttuattarelle on\nmyöhemmin aiottu päärooli Versaillesissa, kuningattaren osa, ja\nsentähden heti hänen saavuttuaan kaikki katseet uteliaina suuntautuvat\nhäneen. Ensimmäinen vaikutelma on mahdollisimman hyvä: pitkiin\naikoihin ei täällä ole nähty esiintyvän niin hurmaavaa neitosta,\njonka ihmeellisen solakka vartalo on kuin Sèvres-biskviitä, hipiä\nkuin maalattua porsliinia, jolla on iloiset siniset silmät, supukka\nylimielinen suu, joka osaa nauraa mitä lapsellisimmin ja hymyillä\nmitä suloisimmin. Ryhti on moitteeton: askel notkea ja viehättävä,\ntanssissa tenhoava, mutta kuitenkaan hän ei turhaan ole keisarinnan\ntytär — varmana, pystypäisenä ja ylpeänä hän kulkee peilisalin\nkautta ja tervehtii vaivattomasti oikealle ja vasemmalle. Huonosti\nsalaten harminsa naiset, jotka primadonnan puuttuessa vielä ovat\nsaaneet näytellä ensiosaa, näkevät tässä kapeaharteisessa eikä vielä\ntäysin kehittyneessä tytössä voitokkaan kilpailijansa. Vain yksi\nesiintymisvirhe täytyy tosin ankaran hoviväen yksimielisesti panna\nmerkille: tällä viisitoistavuotiaalla lapsella on merkillinen halu\nlapsellisen vaivattomasti, eikä jäykästi, liikkua näissä pyhissä\nsuojissa; ollen luonnostaan huimapää pikku Marie Antoinette temmeltää\nliehuvin hamein leikeissään puolisonsa nuorempien veljien kanssa;\nhän ei vielä osaa tottua siihen elottomaan täsmällisyyteen, siihen\nkylmään pidättyväisyyteen, mitä täällä alati vaaditaan kuninkaallisen\nprinssin puolisolta. Suurissa tilaisuuksissa hän osaa käyttäytyä\nmoitteettomasti, sillä onhan hän itsekin kasvanut yhtä juhlallisen\nespanjalais-habsburgilaisen etiketin merkeissä. Mutta Hofburgissa\nja Schönbrunnissa käyttäydyttiin vain juhlatilaisuuksissa niin\narvokkaasti. Vastaanotoissa otettiin seremonia esiin kuin juhlapuku ja\nse pantiin vapautuneina taas pois, niin pian kuin palvelijat olivat\nsulkeneet oven vieraiden mentyä. Sitten heittäydyttiin rennoksi,\ntultiin sydämellisiksi ja tuttavallisiksi, lapset saivat iloisesti\nhullutella ja telmiä; Schönbrunnissa noudatettiin tosin etikettiä,\nmutta sitä ei orjamaisesti palvottu kuin Jumalaa. Mutta täällä, tässä\nturhantarkassa ja vanhuuden kangistamassa hovissa ei eletä elämistä\nvarten, vaan ainoastaan edustustarkoituksessa, ja mitä korkeammalla\njoku on arvoasteikossa, sitä enemmän häntä sitovat säännökset. Siis\ntaivaan nimessä ei mitään spontaanisia eleitä, ei millään hinnalla\nmitään luonnollista esiintymistä, tämä olisi korjaamaton loukkaus hyvää\ntapaa vastaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun aina vain asenteita,\nasenteita, asenteita, muuten murisee leppymätön liehakoitsija-yleisö,\njonka olemassaolon ainoana tarkoituksena on elää tässä teatterissa ja\ntätä teatteria varten.\n\nTätä hirveätä kuolettavaa vakavuutta, tätä Versaillesin\nseremoniapyhyyttä ei Marie Antoinette lapsena eikä kuningattarenakaan\njaksanut ymmärtää; hän ei tajua sitä hirvittävää tärkeyttä, minkä\ntäällä kaikki ihmiset panevat päännyökkäykseen, edelläkulkemiseen, eikä\nole sitä koskaan tajuava. Ollen luonnostaan omapäinen, uhmaava ja ennen\nkaikkea pidäkkeettömän avomielinen hän vihaa kaikenlaista rajoitusta;\ntodellisena itävallattarena hän tahtoo olla oman mielensä mukaan, elää\nmiten haluaa eikä alinomaa mukautua tähän sietämättömään tärkeilyyn.\nSamoin kuin hän kotona on koettanut päästä läksyistään, samoin hän\ntäälläkin joka tilaisuudessa yrittää karata ankaran hovinaisensa madame\nde Noailles’in — jolle hän on antanut pilkkanimen Madame Étiquette —\nsilmien alta; tiedottomasti tämä politiikan liian aikaisin kaupitsema\nlapsi haluaa sitä ainoaa, mikä häneltä keskellä hänen ylellistä\nelämäänsä kielletään: paria todellisen lapsuuden vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kruununprinsessa ei saa enää olla lapsi: kaikki liittoutuvat\nmuistuttamaan häntä hänen velvollisuudestaan esiintyä järkähtämättömän\narvokkaasti. Hurskailevan ylihovimestarittaren ohella tulee hänen\nkasvatuksensa pääosa kolmen tädin, Ludvig XV:n tyttären tehtäväksi,\nkolmen naimattomaksi jääneen tekopyhän ja häijyn vanhanpiian, joiden\nsiveyttä ei ilkeämielisinkään parjaaja uskalla epäillä. Madame\nAdélaide, madame Victoire, madame Sophie, nämä kolme kohtalotarta,\nottavat turviinsa miehensä laiminlyömän Marie Antoinette’in näköjään\nystävällisesti; heidän syrjäisessä sopessaan hänet vihitään hovin\npikkukahakoiden koko strategiaan, siellä hänen pitää oppia panettelun,\npeitettyjen ilkeyksien, maanalaisen juonittelun, neulanpistosten\ntekniikka. Aluksi tämä uusi oppi huvittaa pientä kokematonta Marie\nAntoinette’a, viattomana hän matkii suolattuja sukkeluuksia, mutta\npohjaltaan hänen luontainen vilpittömyytensä tuntee vastenmielisyyttä\ntuollaisia häijyyksiä kohtaan. Marie Antoinette ei vahingokseen ole\nmilloinkaan oppinut teeskentelemään, salaamaan vihan tai mieltymyksen\ntunteitaan, ja pian hän oikeata vaistoa seuraten riistäytyy vapaaksi\ntätien holhouksesta: kaikki epärehellisyys on hänen suoralle ja\nvilpittömälle luonteelleen vastenmielistä. Yhtä vähän menestystä on\nkreivitär Noaillesilla opetuksessaan; lakkaamatta viisitoistavuotiaan,\nkuusitoistavuotiaan hillitön temperamentti nousee »mesure’ia» vastaan,\ntarkoin säännösteltyä, alati pykälin sidottua päiväjärjestystä\nvastaan, mutta se asia on auttamattomissa. Hän kuvaa itse päiväänsä\nseuraavasti: »Nousen kello puoli kymmeneltä tai kymmeneltä, pukeudun ja\nluen aamurukouksen. Sen jälkeen syön aamiaista ja menen tätien luokse,\njossa tavallisesti tapaan kuninkaan. Tätä jatkuu puoli yhteentoista,\ntämän jälkeen, yhdeltätoista, menen kammattavaksi. Päivälliseksi\nkutsutaan seurueeni kokoon, ja silloin saavat kaikki tulla sisälle\nlukuunottamatta henkilöitä, jotka ovat vailla arvoa ja nimeä. Panen\npunaa poskilleni ja pesen käteni kokoontuneitten läsnäollessa, sen\njälkeen miehet poistuvat, naiset jäävät, ja minä pukeudun heidän\nläsnäollessaan. Kello kahdeltatoista on kirkonkäynti. Jos kuningas\non Versailles’issa, menen hänen, puolisoni ja tätien kanssa messuun.\nJos hän on poissa, menen yksin herra Dauphinin kanssa, mutta aina\nsamaan aikaan. Messun jälkeen syömme julkisesti päivällistä, mutta\nse on lopussa puoli kahdelta tai kahdelta, sillä me syömme molemmat\nhyvin nopeasti. Tämän jälkeen menen herra Daupninin luo, ja jos\nhän työskentelee, palaan takaisin huoneeseeni, luen, kirjoitan tai\nteen työtä, sillä valmistan kuninkaalle takkia, mikä työ edistyy\nvain hitaasti, mutta toivon, että se Jumalan avulla on muutamien\nvuosien perästä valmis. Puoli kolmelta menen jälleen tätien luo,\njonne kuningas tähän aikaan saapuu; kello neljältä tulee apotti\nluokseni, kello viideltä pianonopettaja tai soitonopettaja kuuteen\nasti. Puoli seitsemältä menen melkein aina tätien luo, ellen mene\nkävelemään. Tiedä, että puolisoni melkein aina menee kanssani tätien\nluo. Seitsemästä yhdeksään asti soitetaan, mutta jos on kaunis ilma,\nmenen kävelemään, ja silloin soittaminen ei tapahdu minun luonani,\nvaan tätien luona. Kello yhdeksältä syömme illallista, ja ellei\nkuningas ole mukana, syövät tädit luonamme. Mutta jos kuningas on\nläsnä, menemme illallisen jälkeen heidän luokseen. Odotamme kuningasta,\njoka tavallisesti tulee neljännestä vaille yksitoista. Mutta minä\nheittäydyn sillä välin lepäämään suureen leposohvaan ja nukun kuninkaan\nsaapumiseen asti, mutta ellei hän tule, menemme puoli yhdeltätoista\nnukkumaan. Sellainen on päiväjärjestykseni.»\n\nTässä tuntijärjestyksessä ei huvituksille jää paljoakaan tilaa,\nmutta juuri niitä kaipaa hänen kärsimätön sydämensä. Hänen nuori\nkuohuva verensä haluaisi vielä riehua, hän haluaisi leikkiä, nauraa,\nhullutella, mutta silloin heti »Madame Étiquette» kohottaa ankaran\nsormensa ja varoittaa, että tämä ja tuo ja oikeastaan kaikki, mitä\nMarie Antoinette haluaisi, ei mitenkään ole sopusoinnussa Dauphine’in\naseman kanssa. Vielä huonommin tulee hänen kanssaan toimeen apotti\nVermond, hänen entinen opettajansa, nyt hänen rippi-isänsä ja\nesilukijansa. Oikeastaan Marie Antoinette’illa olisi hirveän paljon\nopittavaa, sillä hänen sivistyksensä on paljon keskitason alapuolella:\nviidentoistavuotiaana hän on jo jotakuinkin unohtanut saksansa, mutta\nei vielä täydelleen oppinut ranskaa, hänen käsialansa on peräti kehno,\nhänen esitystapansa vilisee mahdottomuuksia ja oikeinkirjoitusvirheitä;\nyhä edelleen hänen täytyy antaa avuliaan apotin sepittää kirjeensä.\nSitä paitsi tämän tulee lukea hänelle tunti päivässä ja pakottaa\nhänet itsensä lukemaan, sillä Maria Teresia tiedustelee melkein joka\nkirjeessään hänen lukemistaan. Hän ei oikein usko tiedonantoon, että\nToinette todella joka iltapäivä lukee ja kirjoittaa. »Yritä paperoida\npääsi hyvällä kirjallisuudella», kehoittaa äiti, »se on sinulle\ntarpeellisempaa kuin kenellekään muulle. Olen jo kaksi kuukautta\nodottanut luetteloa apotilta, ja pelkään, ettet sinä ole pannut siihen\ntyötä, vaan että aasit ja hevoset ovat riistäneet sinulta kirjoihin\nkäytettävän ajan. Älä nyt talvella laiminlyö tätä työskentelyä,\nkun sinä et muutakaan osaa oikein kunnollisesti, et musiikkia\netkä piirustusta, tanssia, maalausta tai muita kaunotaiteita.»\nValitettavasti Maria Teresia osuu oikeaan epäluulossaan, sillä pikku\nToinette osaa samalla kertaa naivilla ja taitavalla tavalla kietoa\napotti Vermondin — eihän Dauphine’ia voi pakottaa tai rangaista! — niin\ntäydellisesti pauloihinsa, että lukutunnista aina tulee juttelutunti;\nhän oppii vähän tai ei mitään, eikä äidin painostus voi enää saattaa\nhäntä vakavaan askarteluun. Suoran, terveen kehityksen on suistanut\nraiteiltaan avioliitto, johon hänet liian aikaisin pakotettiin.\nOllen arvonimeltään nainen, mutta todellisuudessa vielä lapsi Marie\nAntoinette’in tulee majesteetillisesti edustaa arvokkuutta, ja toiselta\npuolen vielä koulunpenkillä istuen paikkailla kansakoulusivistyksen\nalkeitten tuntemustaan; milloin häntä kohdellaan maailmannaisena,\nmilloin häntä torutaan kuin pientä alaikäistä lasta; hovinaiset\nvaativat häneltä edustusta, tädit juonienpunomiskykyä, äiti sivistystä;\nmutta hänen nuori sydämensä ei halua muuta kuin elää ja olla nuori,\nja näiden iän ja aseman, oman tahdon ja toisen tahdon ristiriitojen\njohdosta syntyy tässä muuten kauttaaltaan normaalissa luonteessa tuo\nhillitön levottomuus ja kärsimätön vapaudenkaipuu, joka myöhemmin niin\nonnettomalla tavalla määrää Marie Antoinette’in kohtalon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä tyttärensä vaarallisesta ja uhanalaisesta asemasta vieraassa\nhovissa Maria Teresia on selvillä, hän tietää myös, ettei tämä aivan\nliian nuori, epävakainen ja liehuva olio milloinkaan ole kykenevä\noman vaistonsa varassa välttämään juonittelujen ketunloukkuja\nja palatsipolitiikan ansoja. Sentähden hän on uskolliseksi\nkaitsijaksi antanut hänelle diplomaateistaan parhaimman miehen,\nkreivi Mercyn. »Pelkään», hän oli ihmeteltävällä avomielisyydellä\nhänelle kirjoittanut, »tyttäreni liiallista nuoruutta, imartelun\nliikanaisuutta hänen ympärillään, hänen laiskuuttaan ja puuttuvaa\nhaluansa vakavaan työhön, ja annan Teille tehtäväksi, koska minä\ntäysin luotan teihin, valvoa, ettei hän joudu huonoihin käsiin.»\nKeisarinna ei olisi voinut tehdä parempaa valintaa. Syntyään\nbelgialaisena, mutta täydelleen hallitsijattarelleen kuuliaisena,\nhovimiehenä, silti olematta lakeijasielu, kylmästi ajattelevana,\nsilti olematta kylmä, selvänäköisenä, joskaan ei nerokkaana, ottaa\ntämä rikas, kunnianhimoton vanhapoika, joka ei tahdo elämässä\nmuuta kuin parhaimmalla tavalla palvella hallitsijatartaan, tämän\nsuojelusvahdin toimen osoittaen kaikkea mahdollista tahtia ja\nliikuttavaa uskollisuutta. Ollen näennäisesti keisarinnan lähettiläs\nVersaillesin hovissa hän todellisuudessa vain on äidin silmä, korva ja\nauttava käsi: kuin kaukoputken kautta voi Maria Teresia, kiitos hänen\ntarkkojen selontekojensa, Schönbrunnista käsin seurata tytärtään. Hän\ntietää jokaisen sanan, minkä tytär lausuu, jokaisen kirjan, minkä hän\nlukee tai pikemminkin jättää lukematta, tuntee jokaisen puvun, minkä\nhän ottaa päälleen, hän saa tietää, kuinka Marie Antoinette viettää\ntai haaskaa kunkin päivän, keiden ihmisten kanssa hän keskustelee,\nmitä virheitä hän tekee, sillä Mercy on erittäin taitavasti vetänyt\nverkkonsa hyvin tiiviisti suojattinsa ympärille. »Olen saanut\npuolelleni kolme henkilöä arkkiherttuattaren palveluskunnasta, annan\npäivästä päivään huomioida häntä Vermondin välityksellä, tiedän\nmarkiisi Durfortilta viimeistä sanaa myöten, mitä hän juttelee tätiensä\nkanssa. Minulla on lisäksi keinoja ja teitä päästäkseni selville\nsiitä, mitä kuninkaan luona tapahtuu Dauphine’in ollessa siellä.\nNäihin lisään vielä omat huomioni, niin ettei ole ainoatakaan tuntia\npäivästä, josta en voisi tehdä selkoa, mitä hän on tehnyt, sanonut\ntai kuullut. Ja ulotan tutkimukseni aina vain niin pitkälle, kuin\nTeidän Majesteettinne rauhoittamiseksi on tarpeellista.» Kuulemansa ja\nselville saamansa tämä rehellinen palvelija kertoo täysin armottomalla\ntotuudellisuudella. Koska molemminpuolinen postivarkaus siihen aikaan\nedusti diplomatian tärkeintä taitoa, välittävät erikoiset kuriirit\nnäitä intiimejä, yksinomaan Maria Teresialle tarkoitettuja selostuksia,\njotka kiitos suljettujen kirjekuorien, joissa on päällekirjoitus »tibi\nsoli» [Yksin sinulle], eivät edes ole valtiokanslerin ja keisari\nJosefin saatavissa. Tosin vilpitön Marie Antoinette monta kertaa\nihmettelee, kuinka nopeasti Schönbrunnissa ollaan selvillä jokaisesta\nhänen elämänsä yksityiskohdasta, mutta hän ei milloinkaan aavista,\nettä tuo harmaahapsinen, isällisen ystävällinen herra on hänen äitinsä\nintiimi vakoilija ja että hänen äitinsä kehoittavat, salaperäisen\nkaikkitietävät kirjeet aina ovat kirjoitetut Mercyn pyynnöstä ja\nhänen neuvomassaan äänilajissa. Sillä Mercyllä ei ole muuta keinoa\nvaikuttaa huimapäiseen tyttöön kuin äidin arvovalta. Vieraan, joskin\nsukulaissitein yhdistetyn hovin lähettiläänä hänellä ei ole lupa antaa\nkruununperijättärelle siveellisiä käyttäytymisohjeita, hän ei saa ottaa\nitselleen oikeutta haluta kasvattaa Ranskan tulevaa kuningatarta tai\nvaikuttaa häneen. Sen tähden hän aina tahtoessaan saavuttaa jotakin\ntilaa tuollaisen hellän ankaran kirjeen, jonka Marie Antoinette sydän\ntykyttäen vastaanottaa ja avaa. Olematta kenenkään alamainen koko\nmaailmassa tuntee tämä epävakainen lapsi kuitenkin yhä kunnioitusta\nkuullessaan äitinsä äänen vaikkapa vain kirjoitettuina sanoina; nöyränä\nhän painaa alas päänsä kovimmankin moitteen edessä.\n\nKiitos tämän keskeymättömän valvonnan Marie Antoinette säilyy\nensimmäiset vuodet äärimmäiseltä vaaralta: omalta ylimielisyydeltään,\ntoinen vahvempi henki, hänen äitinsä suuri ja kaukokatseinen\näly, ajattelee hänen puolestaan, tarmokas vakavuus valvoo hänen\nkevytmielisyyttään. Ja sen, mitä keisarinna on rikkonut Marie\nAntoinette’ia vastaan uhratessaan liian aikaisin tämän nuoren elämän\nvaltion alttarille, äiti koettaa tuhatkertaisella huolenpidolla jälleen\nkorvata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOllen hyvänsuopa, sydämellinen ja ajattelematon Marie Antoinette,\ntuo lapsi, ei oikeastaan tunne kaikkia näitä ympärillään olevia\nihmisiä kohtaan mitään vastenmielisyyttä. Hän pitää naimisensa kautta\nsaamastaan isoisästä Ludvig XV:stä, joka häntä ystävällisesti taputtaa,\nhän tulee melko hyvin toimeen vanhojenpiikojen ja »Madame Étiquette’in»\nkanssa, hän tuntee luottamusta hyvää rippi-isäänsä Vermondia kohtaan ja\nlapsellisen kunnioittavaa mieltymystä äitinsä hiljaiseen ystävälliseen\nystävään, lähettiläs Mercy’hin. Mutta kuitenkin kaikitenkin, kaikki\nnämä ovat vanhoja ihmisiä, kaikki vakavia, jäykkiä, juhlallisia,\narvokkaita, ja hän, viisitoistavuotias, haluaisi mielellään\nvaivattomasti olla jonkun kanssa ystävä, iloinen ja tuttavallinen;\nhän haluaisi leikkitovereita eikä vain opettajia, tarkkailijoita ja\nnuhtelijoita; hänen nuoruutensa janoaa nuoruutta, mutta kenen kanssa\ntäällä saattoi olla iloinen tässä hirveän juhlallisessa kylmässä\nmarmoritalossa, kenen kanssa saattoi täällä leikkiä? Hänen oikea\nleikkitoverinsa olisi pitänyt olla iän perusteella oikeastaan hänen\noma miehensä, joka on häntä vain vuotta vanhempi. Mutta murjottavana,\nujona ja ujoutensa vuoksi usein karkeanakin tämä kömpelö tomppeli\nvälttelee kaikkea tuttavallisuutta nuoren vaimonsa kanssa; hänkään ei\nmilloinkaan ole vähintäkään halunnut mennä naimisiin niin nuorena, ja\nkuluu melkoinen aika, ennen kuin hän ylimalkaan saa itsensä pakotetuksi\nolemaan puolittain kohtelias tälle vieraalle tytölle. Siten jäävät\njäljelle vain miehen nuoremmat veljet, Provence’in ja Artois’n\nkreivit; näiden neljäntoistavuotiaiden ja kolmentoistavuotiaiden\npoikien kanssa Marie Antoinette usein pitää hauskaa, he lainaavat\nyhteisesti pukuja ja näyttelevät salaa teatteria, mutta nopeasti on\nkaikki piilotettava, niin pian kuin »Madame Étiquette» lähestyy:\nDauphine’ia ei saa yllättää leikkimästä! Mutta jossakin tämä villi\nlapsi tarvitsee ollakseen iloinen ja sydämellinen; kerran hän kääntyy\nlähettilään puoleen pyynnöllä, että hänelle Wienistä lähetettäisiin\nkoira, »un chien Mops», toisen kerran ankara kotiopettajatar\nhavaitsee, että Ranskan kruununperijätär — oi kauhistus! — on tuonut\nhuoneeseensa erään hovinaisen kaksi pientä lasta ja säästämättä hienoja\nvaatteitaan temmeltää ja hulluttelee heidän kanssaan lattialla.\nEnsimmäisestä hetkestä viimeiseen asti vapaa luonnollinen ihminen Marie\nAntoinette’issa taistelee tämän ympäristön, johon hän avioliittonsa\nkautta on joutunut, luonnottomuutta vastaan, tämän vannehame- ja\nkureliivikulttuurin pikkutarkkaa pateettisuutta vastaan. Aina tämä\nkevyt ja leikkivä wienitär tunsi itsensä vieraaksi Versaillesin\ntuhatikkunaisessa juhlallisessa palatsissa.\n\n\n\n\nTAISTELU SANASTA\n\n\n»Älä sekaannu politiikkaan, älä huolehdi toisten asioista», Maria\nTeresia alusta alkaen yhä uudestaan teroittaa tyttärelleen — oikeastaan\ntarpeeton kehoitus, sillä nuorelle Maria Antoinette’ille ei mikään\nmuu maailmassa ole tärkeätä kuin hänen huvinsa. Kaikki asiat, jotka\nvaativat perusteellista harkintaa ja järjestelmällistä ajattelua,\nikävystyttävät sanomattomasti tätä nuorta, itseensä rakastunutta\nnaista, ja tapahtuu todella täysin vastoin hänen tahtoaan, että\nhänet jo ensi vuosina vedetään juonittelujen surkeaan pikkusotaan,\njoka Ludvig XV:n hovissa korvaa hänen edeltäjänsä suurisuuntaisen\nvaltiopolitiikan. Jo saapuessaan hän tapaa Versaillesin jakautuneena\nkahdeksi puolueeksi. Kuningatar on jo aikoja sitten kuollut. Niinpä\nkuuluisi oikeutta myöten korkein naisellinen arvoasema ja kaikki\narvovalta kuninkaan kolmelle tyttärelle, mutta taitamattomina,\nyksinkertaisina ja pikkumaisina nämä kolme juonittelevaa ja\nhurskastelevaa naista eivät osaa käyttää asemaansa muuhun kuin\nistumiseen messussa ensi penkkirivissä ja saamaan etusijan\nvastaanotoissa. Pitkäpiimäisinä, katkeroituneina vanhoinapiikoina\nheillä ei ole mitään vaikutusta kuninkaalliseen isäänsä, joka\nyksinomaan etsii huvitusta ja sitä aistillisen karkeissa, jopa kaikkein\nkarkeimmissa muodoissa; mutta koska heillä ei ole mitään valtaa,\nei mitään vaikutusta, koska he eivät jakele virkoja, ei alinkaan\nhovilainen välitä heidän suosiostaan, ja kaikki loisto, kaikki kunnia\ntulee sen osaksi, jolla on kunnian kanssa hyvin vähän tekemistä:\nkuninkaan viimeiselle rakastajatarelle, madame Dubarrylle. Kohottuaan\nkansan alimmasta pohjasakasta, vietettyään hämärän menneisyyden ja, jos\nhuhuja tahdotaan uskoa, päästyään yleisen talon kautta kuninkaalliseen\nmakuuhuoneeseen hän on, hankkiakseen itselleen näennäisen\nkuuluvaisuuden hoviin, antanut heikkotahtoisen rakastajansa ostaa\nitselleen aatelisen puolison, kreivi Dubarryn, peräti mukautuvaisen\naviomiehen, joka paperihäitten jälkeisenä päivänä ikuisiksi ajoiksi\nhäipyy näkymättömiin. Mutta joka tapauksessa hänen nimensä on tehnyt\nentisen katutytön hovikelpoiseksi. Toisen kerran on koko Euroopan\nsilmien edessä näytelty se naurettava ja alentava ilveily, että\nkaikkeinkristillisin kuningas antaa esittää hovissa muodollisesti\nvieraana aatelisnaisena hänelle hyvintunnetun lemmikkinsä. Tämän\nvastaanoton legitimoimana kuninkaan rakastajatar asuu suuressa\npalatsissa, kolmen huoneen päässä skandalisoiduista tyttäristä, ja\nvartavasten rakennetuilla portailla yhdistettynä kuninkaan huoneiden\nkanssa. Oman hyvin harjaantuneen ruumiinsa ja vielä koettelemattomien\nkauniiden miellyttävien tyttöjen avulla, joita hän hankkii vanhalle\nirstailijalle piristykseksi, hän pitää seniilis-eroottista Ludvig XV:ta\ntäydellisesti pauloissaan: kuninkaan suosioon ei päästä muuta tietä\nkuin hänen salonkinsa kautta. Tietysti tungeksivat, koska hänellä on\nvaltaa, kaikki hovilaiset hänen ympärillään, kaikkien hallitsijain\nlähettiläät odottavat kunnioittavasti hänen esihuoneessaan, kuninkaat\nja ruhtinaat lähettävät hänelle lahjoja; hän voi erottaa ministereitä,\njaella virkoja, voi antaa rakentaa itselleen linnoja, vapaasti\nkäyttää kuninkaallista rahastoa; raskaat jalokiviketjut säkenöivät\nhänen uhkealla kaulallaan, jättiläismäiset sormukset kimaltelevat\nhänen käsissään, joita kaikki eminenssit, ruhtinaat ja pyrkijät\nkunnioittavasti suutelevat, ja näkymättömänä kimaltelee kruunu hänen\ntuuhealla ruskealla tukallaan.\n\nKuninkaallisen armon kaikki loisto ympäröi runsaana tätä vuoteen\nillegitiimiä valtiatarta, kaikki imartelu ja arvonanto kohdistuu\ntähän julkeaan jalkavaimoon, joka Versailles’issa pöyhkeilee\nylpeämpänä kuin konsanaan kuningatar. Mutta takahuoneisiin kätkettyinä\nistuvat kuninkaan närkästyneet tyttäret ja sadattelevat tätä\njulkeata katunaista, joka saattaa koko hovin häpeään, heidän isänsä\nnaurettavaksi, tekee hallituksen voimattomaksi ja kaiken kristillisen\nperhe-elämän mahdottomaksi. Koko vastentahtoisen siveytensä, ainoan\nomaisuutensa — sillä heillä ei ole suloutta eikä henkevyyttä\neikä arvokkuutta — vihalla nämä kolme tytärtä vihaavat Baabelin\nporttoa, joka heidän äitinsä sijasta nauttii kuningattarelle tulevaa\nkunnioitusta, ja aamusta iltaan asti heillä ei ole muuta ajatusta\nkuin herjata, halveksia ja vahingoittaa häntä. Silloin ilmestyy\nhoviin tervetulleena onnenpotkauksena tämä vieras arkkiherttuallinen\nlapsi, Marie Antoinette, vasta viisitoistavuotias, mutta tulevana\nkuningattarena hänelle kuuluvan arvon perusteella oikeudenmukaisesti\nhovin ensimmäinen nainen; hänen asettamisensa Dubarryn vastapainoksi\nmuodostuu kolmelle vanhallepiialle tervetulleeksi tehtäväksi, ja ensi\nhetkestä alkaen he ponnistelevat tehdäkseen tästä ajattelemattomasta\nja mitään aavistamattomasta tytöstä itselleen terävän aseen. Hänen\ntäytyy kulkea edellä, heidän itsensä jäädessä näkymättömiin hänen tulee\nauttaa saastaisen riistan surmaamista. Siten he näköjään sydämellisesti\nvetävät pienen prinsessan piiriinsä. Ja aavistamattaan Marie Antoinette\nmuutaman viikon kuluttua on keskellä silmitöntä taistelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaapuessaan Marie Antoinette ei ollut tietänyt mitään madame\nDubarryn olemassaolosta eikä hänen merkillisestä asemastaan: Maria\nTeresian ankaran siveellisessä hovissa oli rakastajataren käsite\ntäysin tuntematon. Hän näkee vain ensimmäisillä illallisilla muitten\nhovinaisten joukossa uhkeapovisen, silmäänpistävästi maalatun,\nloisteliaasti puetun naisen, joka uteliaana katselee häneen päin,\nja kuulee, että häntä puhutellaan kreivittäreksi — kreivitär\nDubarryn. Mutta tädit, jotka heti hellästi ottavat siipiensä suojaan\nkokemattoman, valistavat häntä perusteellisesti ja tarkoituksellisesti,\nsillä muutamia viikkoja myöhemmin Marie Antoinette jo kirjoittaa\nhänestä äidilleen käyttäen sanoja »sotte et impertinente créature»\n[Typerä ja nenäkäs olio]. Äänekkäästi ja ajattelemattomasti hän toistaa\nkaikki ne ilkeämieliset ja häijyt huomautukset, jotka rakkaat tädit\novat panneet hänen löyhille huulilleen, ja nyt on äkkiä ikävystynyt\nja alati sellaisia sensaatioita himoitseva hovi saanut oivallisen\nilonaiheen; sillä Marie Antoinette on saanut päähänsä — tai pikemminkin\ntädit ovat panneet sen hänen päähänsä — perusteellisesti nujertaa\ntämän julkean tungettelijan, joka täällä kuninkaan hovissa pöyhistelee\nkuin riikinkukko. Etiketin rautaisen lain mukaan ei Versaillesin\nkuninkaan hovissa arvossa alempi nainen milloinkaan saa puhutella\narvossa korkeampaa, vaan hänen täytyy kunnioittavasti odottaa, kunnes\nkorkea-arvoisempi puhuttelee häntä. Dauphine on tietysti kuningattaren\npuuttuessa arvossa korkein ja käyttää runsain mitoin hyväkseen tätä\noikeuttaan. Kylmänä, hymyilevänä ja uhmaavana hän antaa tämän kreivitär\nDubarryn odottamistaan odottaa puhutelluksi tulemista; viikkokausia,\nkuukausimääriä hän antaa tuon kärsimättömän janota yhtä ainoata sanaa.\nTämän tietysti hovilaiset pian huomaavat, tämä kaksintaistelu tuottaa\nheille suunnatonta nautintoa, koko hovi lämmittelee hekumallisena\ntämän tätien huolellisesti sytyttämän tulen ääressä. Kaikki huomioivat\njännityksellä Dubarrytä, joka huonosti salaten raivonsa istuu hovin\nkaikkien naisten joukossa ja jonka täytyy nähdä, miten tuo pieni\nviisitoistavuotias julkea vaaleatukkainen tyttö iloisesti ja kenties\ntahallisen iloisesti juttelemistaan juttelee kaikkien naisten kanssa;\nvain hänen kohdallaan Marie Antoinette säännöllisesti kiristää hieman\neteenpäin riippuvaa habsburgilaishuultaan, ei lausu sanaakaan ja\nkatselee timanteista säkenöivän kreivittären läpi kuin olisi hän\nlasista.\n\nNyt Dubarry ei oikeastaan ole mikään häijy ihminen. Aitona\nkansannaisena hänellä on kaikki alaluokan edut, eräänlainen\nnousukashyvänsuopaisuus, tuttavallinen joviaalisuus kaikkia kohtaan,\njotka ovat hänelle hyväntahtoisia. Turhamaisuudesta hän mukautuu\nhelposti jokaisen tahtoon, joka häntä imartelee; velttona ja\njalomielisenä hän antaa mielellään jokaiselle, joka häneltä jotakin\npyytää; hän ei suinkaan ole mikään pahatahtoinen tai kateellinen\nnainen. Mutta Dubarry, koska hän on kohonnut alhaalta niin uskomattoman\nnopeasti, ei tyydy ainoastaan tuntemaan valtaa, hän tahtoo myös nauttia\nsiitä kouriintuntuvasti ja näkyvästi, hän tahtoo turhamaisuudessaan\nhekumoida hänelle kuulumattomassa loistossa ja ennenkaikkea hän tahtoo,\nettä sitä pidettäisiin hänelle kuuluvana. Hän tahtoo istua ensi rivissä\nhovinaisten joukossa, hän tahtoo kantaa ihanimpia jalokiviä, omata\nupeimmat vaatteet, kauneimmat vaunut, nopeimmat hevoset, kaiken tämän\nhän saa vaivatta heikkotahtoiselta, hänelle seksuaalisesti täysin\nalamaiselta mieheltä, häneltä ei kielletä mitään, mutta, ja siinä on\nkaiken illegitiimin vallan tragikomedia — se saadaan nähdä yksinpä\nNapoleonissakin! — juuri legitiimin vallan tunnustamaksi tuleminen\non hänen viimeinen, äärimmäinen kunnianhimonsa. Niin on kreivitär\nDubarrylla, joskin hän on kaikkien ruhtinaiden liehittelemä, kaikkien\nhovilaisten hemmoittelema, kaikkien tyydytettyjen toiveittensa\njälkeen vielä jäljellä yksi: se, että hovin ensimmäinen nainen\ntunnustaisi hänen olemassaolonsa, että habsburgilainen arkkiherttuatar\nsydämellisesti ja ystävällisesti ottaisi hänet vastaan. Mutta ei kyllin\nsiinä, että tuo »petite rousse» [Pieni punatukkainen nainen] (niin hän\nnimittää Marie Antoinette’ia voimattomassa raivossaan), että tuo pieni\nkuusitoistavuotias hanhi, joka ei edes vielä osaa säädyllisesti puhua\nranskaa, joka ei edes pysty suorittamaan niin naurettavaa pikkuseikkaa,\nettä saisi oman miehensä todella täyttämään aviomiehen tehtävät, ei\nkyllin siinä, että tämä vastoin tahtoaan neitsyeksi jäänyt nainen\nalati nyrpistää huuliaan ja loukkaa häntä koko hovin nähden — lisäksi\nhän julkeaa aivan avoimesti, aivan häpeämättömästi saattaa hänet\nnaurunalaiseksi, hänet, hovin mahtavimman naisen, — ja tähän hän ei\nmissään nimessä voi suostua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeus tässä homeerisessa arvoriidassa on kirjaimellisesti katsoen\nkiistattomasti Marie Antoinette’in puolella. Hän on arvossa korkeampi,\nhänen ei tarvitse puhua tämän naisen kanssa, joka kreivittärenä\non arvossa paljon kruununperijättären alapuolella, vaikkapa hänen\npovellaan säkenöikin seitsemän miljoonaa maksaneet timantit. Mutta\nDubarryn takana on tosiasiallinen valta: hänellä on kuningas\ntäydellisesti käsissään. Ollen jo lähellä moraalisen rappionsa alinta\nastetta, täysin välinpitämättömänä valtiosta, perheestä, alamaisista\nja maailmasta, ylpeänä kyynikkona — après moi le deluge [Minun\njälkeeni vedenpaisumus] — Ludvig XV ei enää piittaa muusta, kuin\nettä hän saa olla rauhassa ja omistautua nautinnoilleen. Hän antaa\nkaiken mennä menojaan, hän ei huoli tavoista ja säädyllisyydestä\nhovissaan, hyvin tietäen, että hänen silloin täytyisi aloittaa\nitsestään. Hän on hallinnut kyllin kauan, nämä viimeiset pari vuotta\nhän tahtoo elää, elää vain itselleen, olkoonpa, että kaikki hänen\nympärillään ja hänen jäljessään menisikin perikatoon. Sentähden tämä\näkkiä puhjennut naissota kiusallisesti häiritsee hänen rauhaansa!\nEpikuurolaisten periaatteidensa mukaisesti hän mieluimmin olisi\nsekaantumatta koko asiaan. Mutta Dubarry antaa hänen joka päivä\nkuulla, ettei hän salli tuollaisen nuoren olion nöyryyttää itseään,\ntehdä itseään naurettavaksi koko hovin edessä, että kuninkaan pitäisi\nhäntä suojella, pelastaa hänen kunniansa ja samalla omansa. Lopuksi\nnämä kohtaukset ja kyyneleet käyvät kuninkaalle ylivoimaisiksi, hän\nkutsuu luokseen Marie Antoinette’in ylihovimestarittaren, madame de\nNoailles’in, jotta hän vihdoinkin saisi tietää, millä tolalla asiat\novat. Ensiksi hän lausuu vain rakastettavia sanoja pojanpoikansa\npuolisosta, mutta vähitellen hän pujottaa puheeseensa kaikenlaisia\nvälihuomautuksia: hänen mielestään Dauphine ottaa itselleen oikeuden\npuhua hieman liian vapaasti siitä, mitä hän näkee, ja olisi hyvä\nkiinnittää hänen huomionsa siihen, että sellaisen esiintymisen täytyy\naiheuttaa epäedullisia vaikutuksia perheen intiimissä piirissä.\nHovinainen kertoo heti (kuten tarkoitus oli) tämän varoituksen Marie\nAntoinette’ille, tämä kertoo sen tädeille ja Vermondille, tämä vihdoin\nItävallan lähettiläälle Mercylle, joka tietysti kauheasti säikähtyy —\nallianssi, allianssi! — ja tiedoittaa pikakuriirin välityksellä koko\nasian keisarinnalle Wieniin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiusallinen tilanne hurskaalle, jumaliselle Maria Teresialle, tuleeko\nhänen, joka Wienissä kuuluisalla tapakomissiollaan antaa säälimättä\npiiskata tämänlaatuiset naiset ja viedä kuritushuoneeseen, käskeä\noman tyttärensä osoittaa kohteliaisuutta sellaiselle otukselle?\nMutta voiko hän toisaalta asettua kuningasta vastaan? Äiti, ankara\nkatolilainen ja poliitikko hänessä joutuvat mitä tuskallisimpaan\nristiriitaan. Vihdoin hän vanhana hiottuna diplomaattina vetäytyy\nasiasta lykkäämällä koko kysymyksen valtiokansliaan. Hän ei itse\nkirjoita tyttärelleen, vaan antaa valtioministerin Kaunitzin laatia\nkirjelmän Mercylle, samalla määräten, että tämän on esitettävä\nMarie Antoinette’ille tämä poliittinen tutkielma. Tällä tavoin on\ntoiselta puolen säilytetty siveellinen asenne ja tyttärelle kuitenkin\nsanottu, kuinka hänen on käyttäydyttävä, sillä Kaunitz esittää asian\nseuraavasti: »Kohteliaisuuden epääminen henkilöiltä, jotka kuningas on\nottanut seurapiiriinsä, merkitsee hänen seurapiirinsä loukkaamista, ja\nsellaisina henkilöinä on pidettävä kaikkia niitä, joita hallitsija itse\npitää uskottuinaan, eikä kenelläkään ole oikeutta tutkia, tapahtuuko\ntämä oikeudella vai ei. Ruhtinaan, hallitsijan omaa valintaa on\nvastaansanomattomasti kunnioitettava.»\n\nTämä on selvästi, jopa liiankin selvästi sanottu. Mutta Marie\nAntoinette on tätien kiihkeän vaikutuksen alaisena. Kun hänelle\nluetaan kirje, hän lausuu Mercylle huolettomalla tavallaan veltosti:\n»Niin» ja »aivan oikein», mutta sisimmässään hän ajattelee,\nettä tuo vanha peruukkipää Kaunitz saa laverrella mitä hyvänsä,\nhänen yksityisasioihinsa ei kenelläkään kanslerilla ole oikeutta\nsekaantua. Sen jälkeen kun hän on huomannut, kuinka hirvittävästi\ntuo tyhmä ihminen, tuo »sotte créature» on suutuksissaan, asia vasta\ntuottaa pienelle ylimieliselle neidolle kaksinkertaista huvia;\naivan kuin ei olisi tapahtunut mitään, hän häijyn hilpeänä jatkaa\nmielenosoituksellista vaikenemistaan. Joka päivä hän tapaa suosikin\ntanssiaisissa, juhlissa, pelipöydän ääressä, jopa kuninkaan pöydässä\nja huomaa, miten tämä odottaa ja tuijottaa ja jännittyneenä vapisee\nhänen lähestyessään. Mutta odota vain, odota viimeiseen tuomioon asti:\njälleen nyrpistää hän halveksivasti huuliaan, kun hänen katseensa\nsattumalta menee siihen suuntaan, ja kylmänä hän kulkee hänen ohitseen;\nDubarryn, kuninkaan, Kaunitzin, Mercyn ja salaisesti myös Maria\nTeresian toivomaa ja ikävöimää sanaa ei lausuta.\n\nNyt on julistettu avoin sota. Kuin kukkotaistelussa hovilaiset\nkerääntyvät molempien naisten ympärille, jotka itsepintaisesti pysyvät\nvaiti, toinen voimattoman raivon kyyneleet silmissä, toinen huulillaan\nhalveksiva pieni ylimielinen hymy. Kaikki haluavat nähdä ja tietää ja\nlyödä vetoa siitä, onko Ranskan legitiimi vaiko illegitiimi valtiatar\najava tahtonsa läpi. Huvittavampaa näytelmää ei Versailles’illa ole\nollut moniin vuosiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt kuningas suuttuu. Tottuneena siihen, että tässä palatsissa\nkaikki häntä bysanttilaisesti tottelevat, kun hän vain kohottaa\nkulmakarvojaankin, että jokainen palvelevaisena rientää hänen\ntahtonsa suuntaan, jo ennen kuin hän on sen selvästi ilmaissut,\nhän, Ranskan kaikkeinkristillisin kuningas ensi kerran kohtaa\nvastarintaa: puolikasvuinen tyttö rohkenee julkisesti uhmata hänen\nkäskyään. Yksinkertaisinta tietysti olisi kutsua tämä julkea\nvastahakoinen olio eteensä ja antaa hänelle ankara läksytys; mutta\nyksinpä tässä siveettömässä ja kauttaaltaan kyynillisessä miehessä\non vielä hitunen arkuutta; hänestä on sittenkin kiusallista antaa\npojanpoikansa täysikasvuiselle vaimolle käsky, että tämän tulee\nantautua keskusteluun isoisänsä rakastajattaren kanssa. Niin Ludvig\nXV pulmallisessa tilanteessaan tekee täsmälleen samaa, mitä Maria\nTeresia on tehnyt omassaan: hän tekee yksityisasiasta valtioasian.\nHämmästyksekseen Itävallan ministeri saa Ranskan ulkoministeriöltä\nkäskyn saapua keskusteluun, ei audienssihuoneisiin, vaan kreivitär\nDubarryn huoneistoon. Heti hän alkaa aavistella kaikenlaista tämän\nkummallisen paikanvalinnan perusteella, ja käy niin, kuin hän on\nodottanutkin: Tuskin hän on puhunut muutamia sanoja ministerin\nkanssa, kun jo kreivitär Dubarry astuu huoneeseen, tervehtii häntä\nsydämellisesti ja kertoo hänelle nyt seikkaperäisesti, kuinka\nväärin häntä kohtaan menetellään otaksuttaessa, että hänellä olisi\nvihamielisiä tunteita Dauphine’ia vastaan; päinvastoin on hän se,\njota on häpeämättömästi loukattu. Kelpo lähettiläs Mercystä tuntuu\nkiusalliselta niin äkkiä muuttua keisarinnan edustajasta Dubarryn\nuskotuksi, hän puhelee diplomaattisesti sinne tänne. Mutta silloin\navautuu äänettömästi salainen tapettiovi, ja Ludvig XV puuttuu omassa\npersoonassaan arkaluontoiseen keskusteluun. »Tähän asti Te olette»,\nhän sanoo Mercylle, »ollut keisarinnan lähettiläs, olkaa nyt, pyydän,\nvähän aikaa minun lähettilääni.» Sitten hän hyvin avoimesti ilmaisee\nmielipiteensä Marie Antoinette’ista. Hänestä tyttö on hurmaava; mutta\nnuori ja ylen vilkas kun on ja lisäksi naimisissa miehen kanssa,\njoka ei osaa hillitä häntä, hän joutuu kaikenlaisten juonittelujen\nalaiseksi ja sallii toisten henkilöiden (näillä tarkoitetaan tätejä,\nkuninkaan omia tyttäriä) antaa itselleen huonoja neuvoja. Hän pyytää\nsentähden Mercytä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa siihen, että\nDauphine muuttaisi asennettaan. Mercy käsittää heti, että asia on\nmuuttunut politiikaksi, tässä on kyseessä selvä avoin toimeksianto,\njoka on suoritettava: kuningas vaatii muitta mutkitta antautumista.\nLuonnollisesti Mercy selostaa asiantilan kiireimmän kaupalla Wieniin,\nsivelee lieventääkseen tehtävänsä kiusallisuutta hiukan ystävällistä\nmaalia Dubarryn muotokuvaan, hän ei muka ole niinkään pahasisuinen,\nja hän ikävöi vain sitä pikkuseikkaa, että Dauphine edes yhden kerran\njulkisesti lausuisi hänelle jonkin sanan. Samanaikaisesti hän käy\nMarie Antoinette’in luona, koettaa kaikin tavoin taivuttaa häntä eikä\nsäästä voimakkaimpiakaan keinoja. Hän säikyttää häntä, mutisee jotakin\nmyrkystä, jolla Ranskan hovissa aikaisemminkin on raivattu tieltä\nkaikenlaisia korkeassa asemassa olevia henkilöitä, ja kuvailee aivan\nerikoisen kaunopuheisesti sitä riitaa, joka voisi syntyä Habsburgin ja\nBourbonin välillä. Tämä on hänen voimakkain valttinsa: hän antaa Marie\nAntoinette’ille yksinään kaiken syyn, jos allianssi, hänen äitinsä\nelämäntyö, hajoaisi pirstaleiksi tyttären käyttäytymisen johdosta.\n\nJa itse asiassa, ankara tykinammunta alkaa vaikuttaa: Marie Antoinette\nantaa säikyttää itseään. Vihan kyyneleet silmissä hän lupaa\nlähettiläälle määrättynä päivänä pelipöydän ääressä lausua sanasen\nDubarrylle. Mercy hengähtää helpotuksesta. Jumalan kiitos! allianssi on\npelastettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsiluokkainen juhlanäytäntö odottaa nyt hovin intiimiä piiriä.\nSuusta suuhun kulkee tieto tuosta salaperäisestä pelipuhelusta:\ntänä iltana vihdoinkin Dauphine ensi kerran tulee lausumaan sanan\nDubarrylle! Huolellisesti asetetaan kulissit ja ennakolta määrätään\npistosana. Illalla peliseurassa, niin ovat lähettiläs ja Marie\nAntoinette keskenään sopineet, pitää pelin lopussa Mercyn astua\nkreivitär Dubarryn luo ja alkaa hänen kanssaan pieni keskustelu. Sitten\npitää, niinikään kuin sattumalta, Dauphine’in kulkea ohi, lähestyä\nlähettilästä, tervehtiä häntä ja samassa yhteydessä lausua myös\nkuninkaan suosikille muutama sana. Kaikki on oivallisesti suunniteltu.\nMutta valitettavasti ei iltaesitys mene lukkoon, sillä tädit eivät\nsuo vihatulle kilpailijattarelleen julkista menestystä: he puolestaan\nsopivat keskenään siitä, että rautainen väliverho on laskettava jo\nennen, kuin tulisi sovintodueton vuoro. Mitä parhaimmin tarkoituksin\nMarie Antoinette lähtee illalla seuratilaisuuteen, näyttämö\njärjestetään, Mercy ottaa ohjelman mukaisesti johdon. Kuin sattumalta\nhän lähestyy madame Dubarrytä ja alkaa keskustelun. Tällä välin Marie\nAntoinette, aivan sopimuksen mukaisesti, on alkanut kierroksensa.\nHän juttelee yhden naisen kanssa, sitten toisen, sitten jälleen\nseuraavan, pitkittää kenties pelosta ja kiihtymyksestä ja harmista\nhiukkasen viimeistä puhelua; nyt on vain enää yksi, viimeinen nainen\nhänen ja Dubarryn välillä — kahden minuutin, minuutin kuluttua hänen\non täytynyt ehtiä Mercyn ja suosikin luo. Mutta tällä ratkaisevalla\nhetkellä madame Adelaide, pääkiihottaja tätien joukossa, suorittaa\nsuuren kaappauksensa. Hän suuntaa kulkunsa suoraan Marie Antoinette’in\nluo ja sanoo käskevästi: »Meidän on aika lähteä. Tule! Meidän täytyy\nodottaa kuningasta Victoire sisareni luona.» Marie Antoinette,\nsäikähtyneenä ja yllätettynä, menettää rohkeutensa; pelästyksissään\nhän ei uskalla vastata kieltävästi eikä hänellä toiselta puolen ole\nriittävästi kylmäverisyyttä vielä nytkin nopeasti lausua jotakin\nyhdentekevää odottavalle Dubarrylle. Hän punastuu, hämmentyy ja\nenemmän juoksee kuin kävelee pois, ja sana, tuo kaivattu, tilattu,\ndiplomaattisesti taisteltu ja nelinkesken sovittu sana jää sanomatta.\nKaikki jää tuloksettomaksi. Koko näytelmä oli turhaan järjestetty;\nsovinnon sijasta hän on aikaansaanut uuden nöyryytyksen. Ilkeämieliset\nhovilaiset hykertelevät käsiään, palvelusväen huoneissa asti kerrotaan\ntirskuen, kuinka Dubarry oli odottanut turhaan. Mutta Dubarry vaahtoaa,\nja mikä on vieläkin arveluttavampaa, Ludvig XV joutuu vilpittömän\nsuuttumuksen valtaan. »Näen, herra von Mercy», hän sanoo vihoissaan\nlähettiläälle, »ettei Teidän neuvoillanne valitettavasti ole ollut\nvaikutusta. On tarpeellista, että minä itse puutun tähän asiaan.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskan kuningas on suuttunut ja on lausunut uhkauksen, madame Dubarry\nraivoaa huoneissaan, koko itävaltalais-ranskalainen allianssi horjuu,\nEuroopan rauha on vaarassa. Heti lähettiläs ilmoittaa huonosta\nkäänteestä Wieniin. Nyt tarvitaan keisarinnan apua, »seitsemästi\nhehkuvaa valoa». Nyt Maria Teresian itsensä täytyy sekaantua asiaan,\nsillä vain hän yksin kaikista ihmisistä kykenee vallitsemaan tätä\nuppiniskaista ja ajattelematonta lasta. Maria Teresia on ylen\nkauhuissaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut. Kun hän lähetti\ntyttärensä Ranskaan, oli hänen rehellisenä tarkoituksenaan säästää\nlapsensa politiikan sameilta juonitteluilta, ja ensi alusta alkaen hän\noli kirjoittanut lähettiläälleen: »Tunnustan avoimesti, etten halua\ntyttäreni saavan mitään ratkaisevaa vaikutusta julkisiin asioihin.\nOlen itse kokenut, miten painostava taakka suuren valtakunnan johto\non, ja lisäksi tunnen tyttäreni nuoruuden ja kevytmielisyyden, johon\non liittyneenä hänen puuttuva taipumuksensa mihinkään vakavaan\npyrkimykseen (ja hänellä ei myöskään vielä ole mitään tietoja); tämä\ntekee sen, etten toivo mitään hyvää niin rappeutuneen monarkian kuin\nRanskan hallitukselta. Ellei tyttärelleni tämän asiantilan parantaminen\nonnistuisi tai jos se päällepäätteeksi vielä huononisikin, toivoisin\nmieluummin, että siitä syytettäisiin jotakin ministeriä kuin lastani.\nEn sentähden voi saada itseäni puhumaan hänelle politiikasta ja\nvaltioasioista.»\n\nMutta tällä kertaa — voi kohtalon kovuutta! — vanhan traagillisen\nnaisen täytyy olla uskoton itselleen, sillä Maria Teresialla on\nviime aikoina ollut vakavia poliittisia huolia. Hämäräperäinen ja\nkaikkea muuta kuin siisti asia on Wienissä tekeillä. Jo kuukausia\nsitten Fredrik Suurelta, jota hän vihaa Luciferin ruumiillistuneena\nsanansaattajana maan päällä, ja Venäjän Katariinalta, jota hän\nepäilee yhtä perusteellisesti, on tullut kiusallinen ehdotus Puolan\njakamisesta, ja se ihastunut kannatus, jota tämä ajatus saa Kaunitzilta\nja Maria Teresian kanssahallitsijalta Josef II:lta, häiritsee siitä\nlähtien keisarinnan omaatuntoa. »Kaikki jakaminen on pohjaltaan\nepäoikeudenmukaista, ja meille vahingollista. En voi kylliksi valittaa\ntätä ehdotusta, ja minun on pakko tunnustaa, että olen häpeissäni.»\nHän on heti huomannut tämän poliittisen ajatuksen siksi, mitä se\non, siveelliseksi rikokseksi, rosvoretkeksi turvatonta ja viatonta\nkansaa vastaan. »Mikä oikeus meillä on käydä viattoman kimppuun, jota\naina olemme kerskanneet suojelevamme?» Vakavasti ja vilpittömästi\nsuuttuneena hän torjuu ehdotuksen, välittämättä siitä, että hänen\nsiveelliset arvelunsa voitaisiin tulkita heikkoudeksi. »Pidettäköön\nmeitä mieluummin heikkoina kuin epärehellisinä», hän sanoo jalosti ja\nviisaasti. Mutta Maria Teresia on jo aikoja sitten lakannut olemasta\nyksinvaltias. Josef II, hänen poikansa ja kanssahallitsijansa,\nhaaveilee vain sodasta ja valtakunnan laajentamisesta ja uudistuksista,\nkun taas hän, ollen viisaasti tietoinen Itävallan horjuvasta ja\nkeinotekoisesta valtiorakenteesta, yksinomaan ajattelee olemassa olevan\nsäilyttämistä ja ennallaan pysyttämistä; työskennelläkseen äitinsä\nvaikutusvaltaa vastaan poika matkii tuota sotilaskuningasta, joka on\nollut hänen äitinsä katkerin vihollinen, Fredrik Suurta, ja syväksi\nhämmästyksekseen vanheneva nainen näkee uskollisimman palvelijansa\nKaunitzin, joka saa kiittää häntä suuruudestaan, taipuvan hänen\npoikansa nousevan tähden puoleen. Mieluimmin hän, työn uuvuttamana,\npettyneenä kaikissa toiveissaan sekä äitinä että hallitsijattarena,\nluopuisi hallitusvallasta. Mutta vastuuntunto pidättää häntä, hän\naavistaa profeetallisen selvänäköisesti — tässä tilanne muistuttaa\nsalaperäisellä tavalla Frans Josefin asemaa, joka, niinikään väsyneenä,\nei myöskään päästänyt valtaa käsistään —, että tämän hätäisen\nuudistusintoilijan läikähtelevästä levottomasta hengestä levottomuus\nheti leviäisi koko vaivalloisesti hallittavaan valtakuntaan. Siten tämä\nhurskas ja syvimmältään rehellinen nainen taistelee viimeiseen hetkeen\nasti säilyttääkseen sen, mikä hänelle on korkeinta: kunnian. »Minä\ntunnustan», hän kirjoittaa, »etten milloinkaan elämässäni ole tuntenut\nitseäni niin levottomaksi. Kun kaikkia maitani uhattiin, turvauduin\nkiistämättömään oikeuteeni ja Jumalan apuun. Mutta nyt kyseessä\nolevassa tapauksessa, jossa minun puoleltani puuttuu, ei ainoastaan\noikeus, vaan jossa lisäksi sitoumukset, oikeus ja kohtuus ovat minua\nvastassa, minulle ei jää mitään rauhaa, vaan päinvastoin rauhattomuus\nja sydämen soimaukset, sydämen, joka ei ole tottunut milloinkaan\npettämään ketään tai itseään eikä asettamaan kaksimielisyyttä\navomielisyyden tilalle. Luottamus ja usko on ikiajoiksi mennyttä, mikä\nkuitenkin on hallitsijan suurin aarre ja hänen todellinen voimansa\nmuita vastaan.»\n\nMutta Fredrik Suurella on parkittu omatunto ja hän ivailee Berliinissä:\n»Keisarinna Katarina ja minä, me olemme kaksi vanhaa maantierosvoa,\nmutta miten tulee tämä hurskas akka suoriutumaan rippi-isästään?» Hän\npainostaa ja Josef II uhkailee yhä uudelleen, hän manaa esiin sodan\nvälttämättömyyden, ellei Itävalta mukaudu. Vihdoin, kyynelsilmin,\nomatunto haavoittuneena ja sielu tuskaisena keisarinna Maria Teresia\nantaa myöten: »En ole kyllin voimakas yksin ohjaamaan asioita ja\nsentähden annan niiden, en kuitenkaan ilman mitä suurinta mielipahaani,\nmennä omaa menoaan», ja kirjoittaa alle lisäten varauman: »... koska\nkaikki viisaat ja kokeneet miehet siihen neuvovat». Mutta sydämensä\nsisimmässä hän tietää olevansa kanssasyyllinen ja odottaa vavisten\npäivää, jolloin salainen sopimus ja sen seuraukset tulevat maailman\ntietoon. Mitä on Ranska sanova? Onko se allianssin huomioonottaen\nvälinpitämättömänä salliva tämän rosvohyökkäyksen Puolan kimppuun\nvaiko vastustava vaatimusta, jota hän itse ei pidä oikeudenmukaisena?\nOnhan Maria Teresia omakätisesti pyyhkinyt valtausmääräyksestä pois\nsanan »oikeudenmukainen». Kaikki riippuu yksinomaan Ludvig XV:n\nmyötämielisestä tai kylmästä suhtautumisesta.\n\nSilloin ilmestyy keskellä näitä suruja, tätä polttavaa omantunnon\nristiriitaa, Mercyn hälytyskirje: kuningas on suuttunut Marie\nAntoinette’ille, hän on lähettiläälle avoimesti ilmaissut mielipahansa\nja tehnyt tämän samaan aikaan kuin Wienissä niin oivallisesti yhäti\nvedetään nenästä typerää lähettilästä, Rohanin prinssiä, ettei\nhän huvituksiltaan ja metsästysratsastuksiltaan huomaa mitään\nPuolan asioista. Koska Marie Antoinette ei halua puhua Dubarryn\nkanssa, voi Puolan jaosta kehittyä poliittinen juttu, lopulta\nsotakin — Maria Teresia kauhistuu. Kun kerran hänen itsensä,\nviisikuudettavuotiaan naisen, on täytynyt valtionedun vuoksi tehdä\nniin tuskallinen omantunnonuhri, silloin ei hänen oma lapsensa,\ntuo asioita ymmärtämätön, saa haluta olla paavillisempi kuin paavi\nitse, ei moraalisempi kuin hänen äitinsä. — Kirjoitetaan siis kirje,\npainokkaampi kuin milloinkaan ennen, lapsen uhman kertakaikkiseksi\nmusertamiseksi. Tietysti ei sanaakaan Puolasta, ei sanaakaan\nvaltioneduista, vaan — sen on täytynyt tuntua raskaalta vanhasta\nkeisarinnasta — koko juttu tehdään pikkuasiaksi: »Ah, mitä aihetta\nSinulla on olla peloissasi puhua kuninkaan, tuon isistä parhaimman\nkanssa, tai henkilöiden, joita Sinua pyydetään puhuttelemaan!\nMiksi pelkäät vain yksinkertaisesti sanoa hyvää päivää! Maksaako\ntodella sanasen lausuminen vaatekappaleesta tai jostakin muusta\npikkuasiasta Sinulle niin monta irvistystä tai ehkä enemmänkin?\nOlet antanut kietoa itsesi sellaiseen orjuuteen, ettei järkesi eikä\nedes velvollisuutesikaan näytä enää pystyvän taivuttamaan Sinua.\nEn voi enää kauempaa vaieta. Mercyn kanssa pidetyn keskustelun ja\nhänen ilmoituksensa jälkeen siitä, mitä kuningas toivoo ja mitä\nvelvollisuutesi vaatii, olet rohjennut olla häntä tottelematta! Minkä\njärjellisen vaikuttimen tähän voit minulle mainita? Et mitään. Sinun ei\npidä suhtautua Dubarryhin toisin kuin muihinkaan naisiin, jotka hovissa\non hyväksytty kuninkaan seurueeseen. Kuninkaan ensimmäisenä alamaisena\nSinun täytyy esiintyä koko hovin silmissä niin, että käskijäsi toivomus\nehdottomasti täytetään. Tietysti, jos Sinulta vaadittaisiin jotakin\nhalpamaista tai myöntymistä lähentelyihin, silloin en minä eikä kukaan\nmuukaan kehoittaisi Sinua sellaiseen, mutta nythän on kyseessä vain\nyhdentekevä sananen, ei naisen itsensä vuoksi, vaan isoisäsi, käskijäsi\nja hyväntekijäsi vuoksi!»\n\nTämä tykinammunta (jossa argumentit eivät ole täysin rehellisiä) murtaa\nMarie Antoinette’in tarmon; niin niskoitteleva, omapäinen ja uhmaileva\nkuin hän onkin, ei hän kuitenkaan milloinkaan ole uskaltanut asettua\nvastustamaan äitinsä arvovaltaa. Habsburgilainen perhekuri pysyy tässä\ntapauksessa kuten aina voittoisana. Marie Antoinette hangoittelee\nkuitenkin vielä hiukkasen vastaan muodon vuoksi. »En kieltäydy siitä\nenkä sano, etten milloinkaan tulisi puhumaan hänen kanssaan. Minä vain\nen voi saada itseäni puhumaan hänen kanssaan määrätyn päivän määrättynä\nhetkenä, jottei hän ennakolta voisi sitä toitottaa voitonriemuisena\nmaailmalle.» Mutta todellisuudessa hänen vastarintansa on sisimmältään\nmurrettu, ja nämä sanat ovat vain viimeinen perääntymiskahakka:\nantautuminen on jo ennakolta päätetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuodenpäivä 1772 tuo vihdoinkin mukanaan ratkaisun tässä\nsankarillisen-koomillisessa naissodassa, se tuo mukanaan madame\nDubarryn voiton ja Marie Antoinette’in alistumisen. Taaskin näyttämö\non teatraalisesti järjestetty, jälleen on juhlallisesti koolla oleva\nhovi kutsuttu todistajaksi ja katselijaksi. Suuri onnentoivotuskierros\nalkaa. Dauphine’in ohi kulkevat arvojärjestyksensä mukaisesti\nhovinaiset toinen toisensa perään, heidän joukossaan Aiguillonin\nherttuatar, ministerin puoliso, madame Dubarryn kanssa. Dauphine\nlausuu muutamia sanoja Aiguillonin herttuattarelle, sen jälkeenhän\nkääntää päänsä likimain madame Dubarryn suuntaan ja lausuu, ei\nsuorastaan hänelle, mutta kuitenkin niin, että joltisenkin hyvällä\ntahdolla voidaan katsoa sen kohdistuvan häneen — kaikki pidättävät\nhenkeään ollakseen menettämättä ainoatakaan tavua, — kauan\nikävöidyn, vimmatuilla taisteluilla saavutetun, ennenkuulumattoman,\nkohtalovoimaisen sanan, hän sanoo hänelle: »Tänään on paljon ihmisiä\nVersaillesissa.» Viisi sanaa, tarkalleen laskien viisi sanaa Marie\nAntoinette on pusertanut itsestään, mutta hovissa on tapahtunut\nennenkuulumatonta, tärkeämpää kuin kokonaisen maakunnan valloitus,\nhuomiotaherättävämpää kuin kaikki aikoja sitten välttämättömät\nuudistukset — Dauphine on vihdoinkin puhunut rakastajattaren kanssa!\nMarie Antoinette on antautunut, madame Dubarry on voittanut. Nyt\non kaikki jälleen hyvin, Versaillesin taivas loistaa kirkkaana.\nKuningas ottaa Dauphine’in vastaan avoimin käsivarsin, hän syleilee\nhäntä hellästi kuin jälleen löydettyä lastaan, Mercy kiittää\nhäntä liikutettuna, kuin riikinkukko astuu Dubarry salien kautta,\nkiukustuneet tädit raivoavat, koko hovi on kiihtynyt, se sorisee ja\nlörpöttää katonharjalta kellarikerrokseen asti ja tekee näin pelkästään\nsentähden, että Marie Antoinette on sanonut Dubarrylle: »Tänään on\npaljon ihmisiä Versailles’issa.»\n\nMutta näihin viiteen sanaan kätkeytyy syvempi merkitys. Näillä viidellä\nsanalla on annettu siunaus suurelle poliittiselle rikokselle, niillä\non ostettu Ranskan äänetön myöntymys Puolan jakoon. Näillä viidellä\nsanalla ei ainoastaan Dubarry ole ajanut tahtoansa läpi, vaan myös\nFredrik Suuri ja Katariina. Ei ainoastaan Marie Antoinette’ia ole\nnöyryytetty, vaan kokonaista maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette on joutunut tappiolle, hän tietää sen, hänen nuori ja\nvielä lapsellisen hillitsemätön ylpeytensä on saanut kuolettavan iskun.\nEnsi kerran hän on taivuttanut niskaansa, mutta hän ei ole taivuttava\nsitä enää toista kertaa ennenkuin mestauslavalla. Tässä tilaisuudessa\non tullut ilmi, että tämä herkkäsydäminen ja kevytmielinen olento, että\n»la bonne et tendre Antoinette» [Hyvä ja hellä A], niinpian kuin on\nkysymys hänen kunniastaan, kätkee itseensä ylvään ja järkähtämättömän\nsielun. Katkeroituneena hän sanoo Mercylle: »Kerran olen puhunut\nhänelle, mutta olen päättänyt, että se saa riittää. Tämä nainen ei\nenää saa kuulla äännähdystäkään minun suustani.» Myöskin äidilleen\nhän näyttää selvästi, ettei tämän yksityisen myönnytyksen jälkeen\nole odotettavissa enempiä uhreja: »Te saatte uskoa minua, että aina\nolen uhraava ennakkoluuloni ja vasta rintani, mutta vain niin kauan,\nkuin minulta ei vaadita mitään ostentatiivista tai mitään kunniani\nvastaista.» Turhaan äiti sen johdosta, aivan julmistuneena tästä\nlapsensa ensimmäisestä itsenäisestä asenteesta, päättäväisesti\ntiuskaisee: »Saatat minut nauramaan, jos kuvittelet, että minä tai\nlähettilääni milloinkaan antaisimme Sinulle neuvon, joka olisi\nkunniasi vastainen tai edes riidassa säädyllisyyden pienimmänkin\nkäskyn kanssa. Minut valtaa pelko puolestasi nähdessäni kiihtymyksesi\nnäin harvojen sanojen vuoksi. Ja kun sanot, ettet enää tahdo tehdä\nsitä, panee tämä minut vapisemaan puolestasi.» Turhaan Maria Teresia\nyhä uudelleen kirjoittaa: »Sinun täytyy puhua hänelle kuin jokaiselle\ntoiselle naiselle kuninkaan hovissa: sen olet velkaa kuninkaalle ja\nminulle.» Turhaan Mercy ja muut lakkaamatta koettavat taivuttaa häntä\nasettumaan ystävälliselle kannalle Dubarryhin ja siten takaamaan\nitselleen kuninkaan suosion: kaikki kilpistyy takaisin äsken opitusta\nitsetunnosta. Marie Antoinette’in ohut habsburgilaishuuli, joka yhden\nainoan kerran on avautunut vastoin tahtoaan, pysyy raudanlujasti\nsuljettuna, ei mikään uhkaus, ei mikään houkutus voi sitä enää avata.\nViisi sanaa se on sanonut Dubarrylle, ja kuudetta ei tuo vihattu nainen\nkoskaan saanut kuulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän yhden kerran, tammikuun 1 päivänä 1772, madame Dubarry on\nvoittanut Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan Dauphine’in, ja\notaksuttavasti voisi hovikokotti niin mahtavien liittolaisten\nkuin kuningas Ludvigin ja keisarinna Maria Teresian kanssa jatkaa\ntaisteluaan tulevaa kuningatarta vastaan, mutta on olemassa\ntaisteluita, joiden jälkeen voittaja, tuntien vastustajansa voiman,\nitse säikähtää voittoaan ja ajattelee, eikö olisi viisaampaa\nvapaaehtoisesti poistua taistelukentältä ja tehdä rauha. Madame\nDubarryn oloa ei hänen riemuvoittonsa tee erikoisen mieluisaksi.\nSisimmässään ei tämä hyväluontoinen, mitätön olento alusta alkaen\nole tuntenut minkäänlaista vihamielisyyttä Marie Antoinette’ia\nvastaan; ylpeydessään verisesti loukattuna hän ei halunnut muuta\nkuin tämän pienen hyvityksen. Nyt hän on tyytyväinen, vieläpä\nenemmänkin: häntä hävettää ja huolettaa liian julkinen voittonsa.\nSillä hän on joka tapauksessa kyllin viisas tietääkseen, että koko\nhänen mahtinsa on epävarmalla perustalla, nopeasti vanhenevan\nmiehen luuvaloisten jalkojen varassa. Tarvitaan vain, että\nkahdenseitsemättävuotias hallitsija saa halvauskohtauksen ja\njo huomenna voi tämä »petite rousse» olla Ranskan kuningatar;\n»lettre de cachet», tuollainen kohtalokas matkalippu Bastiljiin on\nkädenkäänteessä allekirjoitettu. Sentähden madame Dubarry, tuskin\nehdittyään voittaa Marie Antoinette’in, tekee mitä kiihkeimpiä, mitä\nrehellisimpiä ja vilpittömimpiä yrityksiä päästä hänen kanssaan\nsovintoon. Hän sokeroi sappensa, voittaa ylpeytensä; hän ilmestyy\nkerran toisensa jälkeen hänen seurantoihinsa, ja vaikk’ei häntä\nenää kunnioiteta ainoallakaan sanalla, ei hän kuitenkaan osoittaudu\nnärkästyneeksi, vaan antaa Dauphine’in välikäsien ja satunnaisten\nsananviejien kautta yhä uudelleen tietää, miten sydämellisesti hän\nhäneen suhtautuu. Sadoin tavoin hän yrittää suosittaa aikaisempaa\nvastustajatartaan kuninkaalliselle rakastajalleen, vihdoin hän jopa\nkäy käsiksi rohkeimpaan keinoon: koska hän ei voi voittaa Marie\nAntoinette’ia puolelleen rakastettavuudella, hän koettaa ostaa hänen\nsuosionsa. Hovissa tiedetään — ja tiedetään valitettavasti liiankin\nhyvin, kuten kuuluisa helmikoriste juttu myöhemmin on osoittava —,\nettä Marie Antoinette on silmittömästi ihastunut kalliisiin koruihin.\nNiinpä ajattelee Dubarry — ja on kuvaavaa, että kardinaali Rohan\nvuosikymmentä myöhemmin noudattaa täsmälleen samaa ajatuksenjuoksua —,\nettä kenties olisi mahdollista ostaa hänen suosionsa lahjoilla. Muuan\nsuuri jalokiviseppä, sama Böhmer, joka on mukana kaulakoristejutussa,\ntarjoaa kaupaksi jalokivikorvarenkaita, jotka arvioidaan\nseitsemäksisadaksituhanneksi livriksi. Todennäköisesti Marie Antoinette\non jo salassa tai avoimesti ihaillut tätä koristetta, ja Dubarry on\nsaanut vihiä hänen mielihalustaan. Sillä eräänä päivänä hän antaa\nerään hovinaisen kuiskata hänelle, että jos hän todella tahtoo saada\njalokivikorvarenkaat, on Dubarry mielihyvin valmis taivuttamaan Ludvig\nXV:n lahjoittamaan ne hänelle. Mutta Marie Antoinette ei vastaa tähän\nhäpeämättömään ehdotukseen ainoallakaan sanalla, halveksien hän\nkääntyy pois ja katselee edelleenkin kylmästi vastustajattarensa ohi;\nei, kaikkien maailman kruununjalokivienkään hinnalla ei tämä madame\nDubarry, joka kerran on häntä julkisesti nöyryyttänyt, ole saava kuulla\nkuudetta sanaa hänen huuliltaan. Uusi ylpeyden, uusi varmuuden tunne on\nalkanut kehittyä seitsentoistavuotiaassa; hän ei tarvitse enää mitään\nvierasten suosiosta ja armosta saatuja jalokiviä, sillä hän tuntee jo\notsallaan läheisenä kuningattaren diadeemin.\n\n\n\n\nPARIISIN VALLOITUS\n\n\nPimeinä iltoina nähdään Versaillesin kummuilta Pariisin hehkuvan\nvalokehän kaartuvan taivaalla, niin lähellä kaupunki on palatsia;\nnotkuva kabrioletti suorittaa matkan kahdessa tunnissa, jalankulkija\ntarvitsee tuskin kuutta tuntia — mikä siis olisi luonnollisempaa, kuin\nettä uusi kruununperijätär heti toisena, kolmantena tai neljäntenä\npäivänä häittensä jälkeen tekisi käynnin tulevan kuningaskuntansa\npääkaupungissa; mutta seremoniain varsinainen järki tai pikemminkin\njärjettömyys piilee juuri siinä, että luonnollisuus kaikissa\nelämänmuodoissa tukahdutetaan tai vääristetään. Versaillesin ja\nPariisin välillä on Marie Antoinette’in kohdalta olemassa näkymätön\naitaus: »etiketti». Vain juhlallisia muotoja noudattaen, erikoisen\nkuulutuksen ja kuninkaan ennakolta suoman luvan jälkeen Ranskan\nkruununperillinen saa puolisoineen ensimmäisen kerran astua\npääkaupunkiin. Mutta juuri tätä juhlallista kaupunkiin tuloa, Marie\nAntoinette’in »joyeuse entrée’tä» [Iloinen tulo.], rakas sukulaispiiri\nkoettaa lykätä mahdollisimman kauan tuonnemmaksi. Niin äkäisiä kuin\nkaikki muuten ovatkin toisilleen, vanhat tekohurskaat tädit, Dubarry ja\nkunnianhimoinen veljespari, Provence’in ja Artois’n kreivit, yhdessä\nasiassa he kaikki mitä innokkaimmin vetävät yhtä köyttä, siinä,\nettä Marie Antoinette on estettävä pääsemästä Pariisiin; he eivät\nsuo hänelle voittoa, joka liian näkyvästi osoittaisi hänen tulevan\narvoasemansa. Joka viikko, joka kuukausi kamarilla keksii uuden esteen,\nuuden verukkeen, ja niin kuluu kuusi kuukautta, kaksitoista kuukautta,\nneljäkolmatta kuukautta, kuusineljättä kuukautta, vuosi, kaksi vuotta,\nkolme vuotta, ja yhä edelleenkin Marie Antoinette pysyy teljettynä\nVersaillesin kultaristikkojen taakse. Vihdoin, toukokuussa 1773 Marie\nAntoinette menettää kärsivällisyytensä ja käy avoimeen hyökkäykseen.\nKun seremoniamestarit yhäti epäilevästi pudistavat puuteroituja\npäitään hänen toiveelleen, hän ilmoittautuu Ludvig XV:lle. Tämä ei\nhuomaa sellaisessa pyynnössä mitään merkillistä, ja heikkona kaikille\nkauniille naisille hän antaa pojanpoikansa hurmaavalle puolisolle koko\njuonittelijajoukon suuttumukseksi heti myöntymyksensä. Jopa hän antaa\nhänelle oikeuden itse valita juhlallisen kaupunkiin tulon päivänkin.\n\nMarie Antoinette valitsee kesäkuun 8 päivän, mutta nyt, kun kuningas\nhänelle on lopullisesti antanut luvan, hän vallattomasti vielä salaa\ntekee kepposen vihatulle palatsiohjesäännölle, joka kolme vuotta on\nestänyt häntä pääsemästä Pariisiin. Ja samoin kuin monet rakastuneet\nhääparit perheen tietämättä ottavat ennakolta ennen papin siunausta\nhääyönsä lisätäkseen nautintoa kielletyn huvin viehätyksellä, samoin\nMarie Antoinette taivuttaa puolisonsa ja lankonsa, hiukkaista ennen\njulkista Pariisiin saapumista tekemään siellä salaisen käynnin.\nPari viikkoa ennen »joyese entrée’tä» he antavat myöhään illalla\nvaljastaa vaunut ja matkustavat naamioituina ja valepukuun puettuina\noopperatanssiaisiin Mekka-Pariisissa, kielletyssä kaupungissa. Ja koska\nhe seuraavana aamuna aivan tavallisessa järjestyksessä ilmestyvät\naamumessuun, jää tämä mukava seikkailu täysin huomaamatta. Ei tule\nmitään ikävyyksiä, ja kuitenkin Marie Antoinette on onnellisesti ensi\nkerran kostanut vihatulle etiketille.\n\nSitä valtavamman vaikutuksen tekee, sen jälkeen kuin hän jo salassa\non maistanut Pariisin paratiisillista hedelmää, julkinen juhlallinen\nkaupunkiin saapuminen. Ranskan kuninkaan esimerkkiä noudattaen antaa\nmyös taivaan valtias juhlallisen myöntymyksensä: tästä kesäkuun 8\npäivästä muodostuu pilvetön, säteilevä kesäpäivä, joka houkuttelee\nkatsojiksi silmänkantamattomia ihmisjoukkoja. Koko maantie\nVersailles’ista Pariisiin muuttuu yhdeksi ainoaksi kohisevaksi, hattuja\nheiluttavaksi, lippujen ja kukkaköynnösten värikkäästi koristamaksi\nihmiskujanteeksi. Kaupungin portilla odottaa juhlavaunuja marsalkka\nde Brissac, kaupungin kuvernööri, ojentaakseen kunnioittavasti\nrauhallisille valloittajille avaimet hopeatarjottimella. Sitten tulevat\nhallien naiset, tänään juhlapukuisina (kuinka toisella tavalla he\nmyöhemmin tulevatkaan tervehtimään Marie Antoinette’ia!) ja tarjoavat\nvuoden ensimmäisiä antimia, hedelmiä ja kukkia, dynastisin mietelausein\nkoristettuina. Samalla jyrähtelevät Invaliidipalatsin, kaupungintalon\nja Bastiljin tykit. Hitaasti ajavat hovivaunut edelleen kautta koko\nkaupungin Tuileriain rantalaituria pitkin Notre Dame’iin. Kaikkialla:\ntuomiokirkossa, luostareissa, yliopistossa heidät otetaan vastaan\ntervehdyspuhein, he ajavat varta vasten pystytettyjen riemukaarien\nalitse ja lippumetsien ohi, mutta ihanimman tervehdyksen suo molemmille\nkansa. Kymmenintuhansin, sadointuhansin ovat ihmiset kokoontuneet\njättiläiskaupungin kaikilta kaduilta katsomaan nuorta paria, ja tämän\nodottamattoman ihastuttavan ja ihastuneen naisen näkeminen herättää\nkuvaamatonta innostusta. Taputetaan käsiä, kohotetaan riemuhuutoja,\nheilutetaan liinoja ja hattuja; naiset, lapset tunkeutuvat esiin,\nja kun Marie Antoinette Tuileriain parvekkeelta näkee haltioituneen\nihmismeren silmänkantamattomat aallot, hän melkein pelästyy:\n»Hyvä Jumala, kuinka paljon ihmisiä!» Mutta silloin marsalkka de\nBrissac kumartuu hänen puoleensa ja vastaa aitoranskalaisella\nkohteliaisuudella: »Madame, älköön hänen korkeutensa kruununprinssi\npanko pahakseen, mutta Te näette tässä kaksisataatuhatta ihmistä, jotka\novat Teihin rakastuneet.»\n\nSe vaikutus, minkä tämä ensikertainen kansan kohtaaminen tekee Marie\nAntoinette’iin, on valtava. Ollen luonnostaan vain vähän ajatteluun\ntaipuvainen, mutta nopealla käsityskyvyllä varustettu, hän ymmärtää\nkaikki tapahtumat ainoastaan välittömän henkilökohtaisen vaikutuksen\nperusteella, aistihavainnolliseen, silminnähtävään nojautuen. Vasta\ntänä hetkenä, jolloin silmänkantamattomana, jättiläismäisenä, lippuja\nheiluttavana, riemuhuutoja kohottavana ja hattuja heiluttavana elävänä\nmetsänä nimetön ihmismassa lämpimän aallokon tavoin kohisee häntä\nvastaan, hän ensi kerran aavistuksentapaisesti tuntee sen aseman,\nloiston ja suuruuden, johon kohtalo on hänet kohottanut. Tähän asti\nhäntä on Versailles’issa puhuteltu sanoin: »madame la Dauphine», mutta\ntämä oli ollut vain arvonimi tuhansien muiden joukossa, loputtomien\naatelisportaiden korkein jäykkä arvoaskelma, tyhjä sana, kylmä käsite.\nMutta nyt Marie Antoinette ensi kerran aistihavainnollisesti tajuaa\nsen hehkuvan merkityksen ja ylvään lupauksen, joka sisältyy sanoihin:\n»Ranskan kruununperijätär.» Järkyttyneenä hän kirjoittaa äidilleen:\n»Viime tiistaina olen kokenut juhlan, jota en milloinkaan elämässäni\nole unohtava: saapumisemme Pariisiin. Olemme saaneet osaksemme kaikki\nkunnianosoitukset, mitä suinkin on ajateltavissa, mutta tämä ei ollut\nse, mikä syvimmin valtasi mieleni, vaan kansaparan sydämellisyys ja\ninto, kansan, joka sitä painavista raskaista veroista huolimatta\noli täynnä iloa saadessaan nähdä meidät. Tuileriain puutarhassa oli\nsellainen ihmisjoukko, ettemme kolmeen neljännestuntiin päässeet\nliikkumaan eteen- emmekä taaksepäin, ja palattuamme tältä kävelyltä\njäimme vielä puoleksi tunniksi avoimelle pengermälle. En kykene\nSinulle, rakas äiti, kuvaamaan niitä rakkauden ja ilon purkauksia,\njotka tänä hetkenä tulivat osaksemme. Ennenkuin vetäydyimme takaisin,\ntervehdimme vielä kädellämme kansaa, joka siitä suuresti iloitsi.\nKuinka onnellinen voikaan olla meidän asemassamme, kun niin helposti\nvoi voittaa puolelleen ystävällisyyttä. Ja kuitenkaan ei ole olemassa\nmitään sen kallisarvoisempaa, sen tunsin selvästi, enkä ole sitä\nmilloinkaan unohtava.»\n\nNämä ovat ensimmäiset todella persoonalliset sanat, jotka kuulee\nMarie Antoinette’in kirjeissä äidilleen. Hänen herkkä luonteensa\non heti altis voimakkaille vaikutteille, ja se ihana järkytys,\njonka tämä kansan ansaitsematon ja kuitenkin niin myrskyisä rakkaus\naiheuttaa, synnyttää hänessä kiitollisen, jalon tunteen. Mutta yhtä\nnopea kuin Marie Antoinette on käsityskyvyltään, yhtä nopea hän on\nmyös unohtamaan. Parin seuraavan käynnin jälkeen hän jo pitää tätä\nriemua itsestään selvänä kunnioituksena, hänen arvolleen ja asemalleen\nkuuluvana ja iloitsee siitä yhtä lapsellisesti ja ajattelemattomasti,\nkuin hän ottaa vastaan elämän kaikki muutkin lahjat. Ihmeen ihanalta\nhänestä tuntuu olla tämän ihmisjoukon lämpimien kuohujen ympäröimä,\nihmeen ihanalta olla tämän tuntemattoman kansan rakastama: tästä pitäen\nhän nauttii tästä kahdenkymmenenmiljoonan rakkaudesta hänelle kuuluvana\noikeutena, aavistamatta, että oikeus myös velvoittaa ja että puhtainkin\nrakkaus vihdoin väsyy, ellei se tunne itseään palkituksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ensimmäisellä matkallaan Marie Antoinette on valloittanut Pariisin.\nMutta samalla kertaa valloittaa myös Pariisi Marie Antoinette’in.\nTästä päivästä lähtien hän on tämän kaupungin lumoissa. Usein,\nja pian liiankin usein hän lähtee viekoitelevaan, huvituksista\ntyhjentymättömään kaupunkiin; milloin ruhtinaallisissa vaatteissa\nkaikkine hovinaisineen päiväsaikaan, milloin taas öisin mukanaan\npieni intiimi seurue, käydäkseen teattereissa, tanssiaisissa ja\nhullutellakseen yksityisesti kiehtovalla tai myös vähemmän kiehtovalla\ntavalla. Nyt vasta irtaannuttuaan hovikalenterin yksitoikkoisesta\npäiväjärjestyksestä tämä puoleksi lapsi, tämä villi tyttö huomaa, miten\nhirvittävän ikävystyttäviä Versaillesin tuhatikkunaiset marmori- ja\nkivilaatikot hoviniiauksineen ja juonitteluineen ja jäykkine juhlineen,\nkuinka vastenmielisiä nämä kitkerät ja homehtuneet tädit ovat olleet,\njoiden kanssa hänen on täytynyt istua aamuisin messuissa ja iltaisin\nsukankutimen ääressä. Kummituksellisen muumiomaiselta ja teennäiseltä\nnäyttää hänestä koko tämä hovielämä vailla iloisuutta ja vapautta,\nhirvittävän teeskennellyine asenteineen, tämä iänikuinen menuetti\nalati samoine henkilöineen, samoine turhantarkkoine liikkeineen ja\naina samanlaisine kauhistumisineen vähimmänkin virheen sattuessa,\nverrattuna Pariisin aaltoilevaan elämänrunsauteen. Hänestä tuntuu,\nkuin hän olisi päässyt pakenemaan ansarista vapaaseen ilmaan. Täällä\njättiläiskaupungin vilinässä voi hävitä ja sukeltaa näkymättömiin,\npaeta päiväjärjestyksen leppymätöntä tuntiviisaria ja leikitellä\nkohtalon kanssa, täällä voi elää itselleen ja nauttia, kun tuolla taas\neletään vain kuvastinta varten. Siten vierii nykyään säännöllisesti,\nkaksi jopa kolmekin kertaa viikossa vaunullinen juhlahepenissä olevia\nnaisia Pariisiin palatakseen kotiin vasta aamuhämärissä.\n\nMutta mitä Marie Antoinette näkee Pariisista? Ensi päivinä hän\nuteliaisuudesta vielä käy katsomassa kaikenlaisia nähtävyyksiä,\nmuseoita, suuria kauppaliikkeitä, menee kansanjuhlaan ja kerran\ntaulunäyttelyynkin. Mutta tällä onkin seuraavaksi kahdeksikymmeneksi\nvuodeksi hänen sivistystarpeensa Pariisin piirissä täysin tyydytetty.\nMuuten hän omistautuu yksinomaan huvipaikoille, käy säännöllisesti\noopperassa, Comédie Française’issa, italialaisessa Commediassa,\ntanssiaisissa, naamiohuveissa, pelisaleissa, siis tarkalleen siinä\nsamassa »Paris at night, Paris city of pleasure’ssa» [Öinen P.,\nhuvitusten P. — Hyvä G.], jossa nykyajan rikkaat amerikattaret\nkäyvät. Eniten häntä houkuttelevat oopperatanssiaiset, sillä naamion\nsuoma vapaus on ainoa, joka hänelle, asemansa vangille, on sallittu.\nNaamio silmillään nainen voi sallia itselleen seikkailuja, jotka\nmuuten olisivat mahdottomia madame la Dauphine’ille. Voi muutamia\nminuutteja puhella iloisesti vierasten kavaljeerien kanssa — eloton,\nkykenemätön aviomies nukkuu kotona —, voi vapaasti puhutella hurmaavaa\nruotsalaista Fersen nimistä kreiviä ja pakista hänen kanssaan naamion\nturvin, kunnes hovinaiset taas tulevat noutamaan aitioon; voi tanssia\nkuuman notkean ruumiinsa väsyksiin; täällä saa huolettomasti nauraa,\nah, Pariisissa voi niin ihanasti elää mielensä mukaan! Mutta kaikkina\nnäinä vuosina hän ei milloinkaan astu jalallaankaan porvaristaloon,\nhän ei milloinkaan ole läsnä parlamentin tai akatemian istunnoissa,\nhän ei milloinkaan käy sairaalassa, torilla, hän ei kertaakaan koeta\ntutustua kansansa jokapäiväiseen elämään. Alati jää Marie Antoinette\nnäiden pariisilaisten syrjähyppyjensä aikana hienoston huvitusten\nahtaaseen kimaltelevaan piiriin ja luulee täyttäneensä velvollisuutensa\nkelpo kansaa, »bon peuple’iä» kohtaan sillä, että hän hymyillen ja\nhuolimattomasti vastaa sen innokkaisiin tervehdyksiin; ja kas vain,\nyhä uudelleen se ihastuneena laumana muodostaa kunniakujanteen,\nja samoin riemuitsee aateli ja rikas porvaristo, kun hän iltaisin\nteatterissa astuu parrasvaloon. Aina ja kaikkialla huomaa nuori\nnainen iloisen joutilaisuutensa, äänekkäiden huviretkiensä saavan\nhyväksymistä, iltaisin, kun hän ajaa kaupunkiin ja ihmiset parhaillaan\ntulevat väsyneinä työstään, ja samoin aamulla kello kuudelta, kun\n»kansa» taas menee työhönsä. Mikä tässä ylimielisyydessä, tässä\nlöyhässä huvittelussa siis voisi olla väärää? Järjettömän nuoruutensa\nriehunnassa Marie Antoinette pitää koko maailmaa tyytyväisenä ja\nhuolettomana, koska hän itse on huoleton ja onnellinen. Mutta\nluullessaan tietämättömyydessään jättävänsä taakseen hovin ja\ntekevänsä itsensä Pariisissa kansanomaiseksi huvitteluretkillään\nhän todellisuudessa ajaa helähtelevissä ylellisissä ja notkuvissa\nlasivaunuissaan kahdenkymmenen vuoden aikana todellisen kansan ja\ntodellisen Pariisin ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPariisin vastaanoton mahtava vaikutus on muuttanut jotakin Marie\nAntoinette’issa. Vierasten ihailu vahvistaa aina ihmisen omaa\nitsetuntoa: nuori nainen, jonka tuhannet ovat vakuuttaneet olevan\nkauniin, tulee heti kauniimmaksi tämän kauneutensa tietoisuuden\njohdosta; niin myös tämä arka tyttö, joka Versailles’issa tähän asti\naina on tuntenut itsensä vieraaksi ja tarpeettomaksi. Mutta nyt\nnuori, itsensä yllättävä ylpeys puhaltaa hänen olemuksestaan pois\nkaiken epävarmuuden ja arkuuden; hävinnyt on viisitoistavuotias, joka\nlähettiläiden ja rippi-isien, tätien ja sukulaisten holhoamana hiipi\nkautta huoneiden ja piiloutui jokaisen hovinaisen lähestyessä. Nyt\nMarie Antoinette oppii yhdellä iskulla aikoja sitten häneltä vaaditun\nylemmyysasenteen, hän ojentautuu suoraksi sisältäpäin, pää pystyssä hän\nsulavin siivitetyin askelin kulkee kaikkien hovinaisten kuin alamaisten\nohi. Kaikki hänessä muuttuu toiseksi. Nainen, persoonallisuus alkaa\nmurtautua esiin, jopa käsialakin muuttuu yhdellä iskulla: oltuaan tähän\nasti kömpelöä isokirjaimista lapsenkirjoitusta, se nyt naismaisen\nhermostuneena ahtautuu siroille lappusille. Tosin hänen olemuksensa\nkärsimättömyys, hätäisyys, katkonaisuus ja ajattelemattomuus ei\nmilloinkaan ole häviävä kokonaan hänen käsialastaan, mutta sen sijaan\nalkaa siinä ilmetä eräänlaista itsenäisyyttä. Nyt tämä hehkuva,\ntunnetta sykkivää nuoruutta, kokonaan täysi tyttö olisi kypsä elämään\npersoonallista elämää, rakastamaan jotakuta. Mutta politiikka on\nkytkenyt hänet tuohon tomppelimaiseen aviomieheen, joka vielä ei ole\nmies, ja koska Marie Antoinette ei ole löytänyt sydäntään eikä tiedä\nketään muuta, ketä rakastaa, on tuo kahdeksantoistavuotias nainen\nrakastunut itseensä. Imartelun suloinen myrkky virtailee kuumana hänen\nsuonissaan. Kuta enemmän häntä ihaillaan, sitä enemmän hän tahtoo\ntulla ihailluksi, ja jo ennen kuin hän lain mukaan on valtiatar,\nhän tahtoo naisena tehdä sulollaan hovin, kaupungin ja valtakunnan\nitselleen alamaiseksi. Niin pian kuin voima kerran on tullut itsestään\ntietoiseksi, se tuntee halua panna itsensä koetukselle.\n\nNuoren naisen ensimmäinen koe saada tietää, voiko hän pakottaa\ntoiset, hovin ja kaupungin mukautumaan tahtoonsa, koskee onneksi —\ntekisi melkein mieli sanoa tämän ainoan kerran — hyvää asiaa. Mestari\nGluck on saattanut päätökseen »Iphigeneiansa» ja haluaisi saada sen\nesitetyksi Pariisissa. Erittäin soitannollinen Wienin hovi katsoo\nhänen menestymisensä tavallaan kunnianasiaksi, ja Maria Teresia,\nKaunitz, Josef II odottavat Dauphine’ilta, että hän on tasoittava hänen\ntiensä. Nyt Marie Antoinette’in arvostelukyky taideteoksiin nähden\nei suinkaan ollut pettämätön, yhtä vähän musiikin kuin maalauksen\nja kirjallisuuden alalla. Hänellä oli eräänlaista luontaista makua,\nmutta ei mitään itsenäisesti harkitsevaa, vaan ainoastaan tuollainen\nvelton utelias, joka kuuliaisena seuraa jokaista uutta muotia ja\nihastuu kaikkeen yhteiskunnallisesti tunnustettuun lyhytaikaisella\nolkivalkeakiinnostuksella. Syvemmästä ymmärtämyksestä puuttui Marie\nAntoinette’ilta, joka ei milloinkaan lukenut kirjaa loppuun ja\nosasi välttää jokaista ytimeen tunkeutuvaa keskustelua, todellisen\narvostelukyvyn välttämätön henkinen edellytys: vakavuus, kunnioituksen\ntunne, ponnistelu ja ajattelevaisuus. Taide ei hänelle milloinkaan\nollut enempää kuin elämän lisäkoriste, ajanviete toisen joukossa,\nhän tunsi ainoastaan vaivattoman, mutta ei koskaan todellista\ntaidenautintoa. Musiikkia hän oli kuten kaikkea muutakin harrastanut\nhutiloiden, mestari Gluckin Wienissä antamat pianotunnit eivät\nolleet häntä kehittäneet kovinkaan pitkälle, hän soitti klavesiinia\nharrastelijamaisesti, samoinkuin hän näyttelijättärenä esiintyi\nnäyttämöllä ja laulajattarena intiimissä piirissä. »Iphigeneian»\nuutuuden ja valtavuuden aavistelevaan käsittämiseen hän, joka\nei ollenkaan huomannutkaan Pariisissa maanmiestään Mozartia,\nluonnollisestikin oli täysin kykenemätön. Mutta Maria Teresia oli\npannut Gluckin hänen sydämelleen, ja hän tuntee todella huvitettua\nmieltymystä tähän näennäisesti kärttyisään, leveään ja joviaaliseen\nmieheen, mutta sitä paitsi hän, juuri sentähden, että Pariisissa\nitalialainen ja ranskalainen ooppera kavalin juonin koettaa\npuolustautua »barbaaria» vastaan, käyttää tilaisuutta hyväkseen\nkerrankin osoittaakseen mahtiaan. Heti hän ajaa läpi, että ooppera,\njonka herrat hovimuusikerit ovat selittäneet »mahdottomaksi esittää»,\nhyväksytään ja harjoitukset välittömästi aloitetaan. Helpoksi\ntosin hänelle ei suojeluaan tee tuo itsepäinen, koleerinen, suuren\ntaiteilijan fanaattisen taipumattomuuden riivaama mies. Hän haukkuu\nharjoituksissa hemmoiteltuja laulajattaria niin armottomasti, että\nhe itkien syöksyvät prinssillisten rakastajiensa luo ja valittavat\nsaamaansa kohtelua, leppymättömänä hän oikaisee soittajia, jotka eivät\nole tottuneet sellaiseen tarkkuuteen, ja raivoaa oopperassa tyrannin\ntavoin; suljettujen ovien kautta kuullaan hänen mahtavan äänensä\nsotainen jyrinä, kerran toisensa jälkeen hän uhkaa heittää kaiken\nsikseen ja matkustaa takaisin Wieniin, ja vain hänen kunnioituksensa\nkorkeata suosijatartaan kohtaan ehkäisee skandaalin. Vihdoin,\nhuhtikuun 13 päiväksi 1774, määrätään ensiesitys, hovi tilaa jo\npaikkansa, vaununsa. Silloin sairastuu muuan laulaja ja hänet on\nnopeasti korvattava toisella. Ei, komentaa Gluck, ensiesitys lykätään.\nEpätoivoisina rukoillaan häntä luopumaan tällaisesta päähänpistosta,\nhovi on jo varannut aikansa tilaisuutta varten; ei käy laatuun,\nettä jonkun enemmän tai vähemmän hyvän laulajan vuoksi säveltäjä,\nvarsinkaan porvarissyntyinen ja lisäksi ulkomaalainen, tekisi tyhjiksi\nhovin toimenpiteet, kaikkein armollisimpien herrasväkien määräykset.\nTuo talonpoikainen visapää pauhaa, että se on hänelle yhdentekevää,\nmieluummin hän heittää partituurinsa tuleen, kuin antaa esittää\noopperansa alamittaisesti, hurjana hän syöksyy suosijattarensa Marie\nAntoinette’in luo, jota tämä villi ihminen huvittaa. Hän asettuu heti\n»bon Gluckin» puolelle, hovivaunut peruutetaan prinssien kiukuksi ja\nensiesitys lykätään 19 päiväksi. Sitä paitsi Marie Antoinette antaa\npoliisiluutnantin ryhtyä toimenpiteisiin sen estämiseksi, että korkeat\nherrasväet ilmaisisivat vihellyspilleillä kiukkunsa epäkohteliasta\nmusiikkimiestä kohtaan: kaikella ponnella hän julkisesti tekee\nmaanmiehensä asian omakseen.\n\nTosiasiallisesti »Iphigeneian» ensiesityksestä muodostuu riemuvoitto,\nmutta enemmän Marie Antoinette’in kuin Gluckin. Sanomalehdet ja yleisö\nosoittautuvat mieleltään pikemminkin kylmäkiskoisiksi; niiden mielestä\noopperassa on »muutamia erittäin hyviä kohtia erittäin latteitten\nohella», sillä, kuten aina on laita taiteessa, oppimaton kuulijakunta\nharvoin ensi katseella käsittää suurisuuntaisen rohkean teoksen\narvon. Mutta Marie Antoinette on laahannut koko hovin ensiesitykseen;\nyksinpä hänen miehensä, joka muuten ei uhraisi metsästystään sfäärien\nmusiikillekaan ja jolle ammuttu hirvi on tärkeämpi kuin kaikki yhdeksän\nrunotarta, täytyy tällä kertaa olla mukana. Kun oikea mieliala ei\nheti ota syntyäkseen, Marie Antoinette mielenosoituksellisesti\ntaputtaa aitiostaan käsiään jokaisen aarian jälkeen; jo pelkästä\nkohteliaisuudesta täytyy lankojen ja kälyjen ja koko hovin ahkerasti\npaukuttaa mukana, ja siten kaikista juonitteluista huolimatta\ntästä illasta tulee musiikkihistoriallinen merkkitapaus. Gluck on\nvalloittanut Pariisin, Marie Antoinette on ensi kerran julkisesti\npakottanut kaupungin ja hovin noudattamaan tahtoaan: se on hänen\npersoonallisuutensa ensimmäinen voitto, tämän nuoren naisen ensimmäinen\nilmaus koko Ranskan edessä. Vielä pari viikkoa, ja kuningattaren\narvonimi antaa vahvistuksen vallalle, jonka hän omin voimin jo on\nitsenäisesti taistellut itselleen.\n\n\n\n\nLE ROI EST MORT, VIVE LE ROI! [Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!]\n\n\nHuhtikuun 27 päivänä 1774 Ludvig XV:n valtaa metsästysretkellä\nyht’äkkiä raukeus; pää kovasti kivistäen hän palaa lempilinnaansa\nTrianoniin. Yöllä lääkärit toteavat kuumetta ja kutsuvat madame\nDubarryn hänen vuoteensa ääreen. Seuraavana aamuna he jo levottomina\nantavat ohjeet hänen siirtämisestään Versailles’iin. Yksinpä\npääsemättömän kuoleman täytyy mukautua etiketin vielä pääsemättömämpiin\nlakeihin: Ranskan kuningas ei saa missään muualla olla vakavasti\nsairaana tai kuolla kuin kuninkaallisessa paraativuoteessa. »C’est à\nVersailles, Sire, qu’ il faut être malade.» [Sire, sairaana täytyy\nolla V:ssa.] Siellä ympäröi sairasvuodetta heti kuusi lääkäriä,\nviisi kirurgia, kolme apteekkaria, kaikenkaikkiaan neljätoista\nhenkeä, kuusi kertaa tunnissa jokainen yksityinen koettelee hänen\nsuontaan. Mutta vain sattuma auttaa diagnoosia; kun illalla muuan\npalvelija kohottaa kynttilää, huomaa muuan ympärilläolijoista\nkasvoissa kuuluisat punaiset täplät, ja tuossa tuokiossa koko hovi ja\nkoko linna portailta katonrajaan asti saa tiedon: isorokko! Kauhun\nhenkäys käy kautta jättiläismäisen talon, tartunnan pelko, joka\ntosiasiallisesti seuraavina päivinä leviääkin muutamiin henkilöihin,\nja kenties vielä enemmän hovimiesten pelko asemansa horjumisesta\nkuoleman sattuessa. Tyttäret osoittavat todella hurskasten rohkeutta,\nkoko päivän he vaalivat kuningasta, yöllä madame Dubarry jää\nuhrautuvaisesti potilaan vuoteen ääreen. Vallanperijöitä, Dauphinia\nja Dauphine’ia kieltää perhelaki tartunnan vaaran vuoksi astumasta\nhuoneeseen: kolme päivää sitten heidän elämänsä on tullut paljon\nkallisarvoisemmaksi. Ja nyt jakautuu valtavalla leikkauksella hovi\nkahtia; Ludvig XV:n sairasvuoteen ääressä valvoo ja vapisee vanha\npolvi, eilispäivän mahti, tädit ja Dubarry; he tietävät tarkalleen,\nettä näiden kuumeisten huulien viimeinen hengenveto on tekevä lopun\nheidän suuruudestaan. Toisiin huoneisiin on kokoontuneena tuleva\npolvi, tuleva kuningas Ludvig XVI, tuleva kuningatar Marie Antoinette\nja Provence’in kreivi, joka, niin kauan kuin hänen veljensä Ludvig\nei voi siittää lapsia itselleen, salassa niin ikään tuntee itsensä\ntulevaksi valtaistuinehdokkaaksi. Molempien näiden huoneiden välillä\nvalvoo kohtalo. Ei kukaan saa astua sairaan huoneeseen, jossa valtiuden\nvanha aurinko laskee, ei kukaan toiseen huoneeseen, jossa uusi vallan\naurinko nousee: niiden välillä Häränsilmässä, suuressa esihuoneessa,\nodottaa huolestuneena ja horjuvana mielistelevien hovimiesten lauma,\nepävarmana, kumman puoleen sen tulisi kääntää toivonsa, kuolevanko vai\ntulevan kuninkaan, auringonlaskunko vai auringonnousun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin kyntää kuolettavalla voimalla sairaus kuninkaan\nelähtäneessä, kuluneessa ja väsyneessä ruumiissa. Hirvittävästi\nturvonneena, ajoksien peittämänä elävä ruumis tajunnan hetkeksikään\nhäviämättä joutuu kammottavaan mätänemistilaan. Tyttäret ja madame\nDubarry tarvitsevat runsaasti rohkeutta voidakseen kestää sen, sillä\navatuista ikkunoista huolimatta täyttää ruton löyhkä kuninkaallisen\nhuoneen. Pian lääkärit astuvat vuoteen ääreen, he katsovat ruumiin\nmenetetyksi — nyt alkaa toinen taistelu, kamppailu syntisestä sielusta.\nMutta kauhistus: papit kieltäytyvät astumasta sairasvuoteen ääreen\nja myöntämästä rippiä ja herranehtoollista; ensin täytyy kuolevan\nkuninkaan, joka niin kauan on elänyt jumalattomasti ja vain himoilleen,\nitse teossa osoittaa katumusta. Ensin on saatava pois loukkauksen kivi,\njalkavaimo, joka epätoivoisena valvoo vuoteen ääressä, jonka hän niin\nkauan epäkristillisesti on jakanut kuninkaan kanssa. Vaivoin päättää\nkuningas juuri nyt tänä hirvittävänä viimeisenä yksinolon hetkenä\nlähettää pois ainoan ihmisen, johon hän sydämellään on kiintynyt,\nmutta yhä raivoisampana kuristaa helvetin tulen pelko hänen kurkkuaan.\nTukahtunein äänin hän sanoo jäähyväiset madame Dubarrylle, ja heti tämä\nhuomaamattomasti viedään vaunuissa Rueilin pikkulinnaan: siellä hänen\ntulee odottaa palatakseen siinä tapauksessa, että kuningas vielä kerran\nparanee.\n\nNyt vasta, tämän näkyvän katumuksenteon jälkeen, ovat rippi\nja herranehtoollinen mahdolliset. Vasta nyt astuu mies, joka\nkolmekymmentäkahdeksan vuotta on ollut toimettomin koko hovissa,\nkuninkaan makuuhuoneeseen: hänen majesteettinsa rippi-isä. Hänen\njäljessään sulkeutuu ovi, ja suureksi mielipahakseen uteliaat\nhovilaiset esihuoneessa eivät saa olla mukana kuulemassa\nhirvipuistokuninkaan (ja se olisi niin kiintoisaa!) syntiluetteloa.\nMutta kello kädessä ulkopuolellaolijat lukevat minuutit laskeakseen\nilkeämielisessä skandaali-ilossaan ainakin sen, kuinka paljon\naikaa Ludvig XV tarvitsee kaikkien syntiensä ja irstailujensa\ntunnustamiseen. Vihdoin, täsmälleen viidentoista minuutin\njälkeen, aukenee ovi uudestaan ja rippiisä astuu ulos. Mutta jo\nviittaavat monet merkit siihen, ettei Ludvig XV:Ile vielä ole\nmyönnetty lopullista synninpäästöä, että kirkko hallitsijalta, joka\nkolmeenkymmeneenkahdeksaan vuoteen ei ole keventänyt sydäntään ja joka\nlastensa silmien edessä on elänyt häpeässä ja lihallisessa himossa,\nvaatii vielä syvempää nöyrtymistä kuin tämän salaisen tunnustuksen.\nJuuri sentähden, että hän on ollut korkein maailmassa ja kuvitellut\nhuolettomana olevansa hengellisen lain yläpuolella, kirkko vaatii, että\nhän erikoisen syvälle kumartuisi Kaikkeinkorkeimman edessä. Julkisesti,\nkaikkien edessä ja kaikille, syntisen kuninkaan pitäisi ilmaista\nkatumuksensa arvottoman elämänvaelluksensa johdosta. Sitten vasta saisi\nhänelle jakaa herranehtoollisen.\n\nSuurenmoinen näytelmä tarjoutuu seuraavana aamuna: kristikunnan\nmahtavimman yksinvaltiaan täytyy tehdä kristillinen katumus omien\nalamaistensa kokoontuneen joukon kuullen. Pitkin linnan koko portaita\nkaartilaiset seisovat aseissa, sveitsiläiset muodostavat kappelista\nkuolinhuoneeseen asti kujanteen, kumeasti pärisevät rummut, niin\npian kuin korkea papisto juhlallisena kulkueena kunniakatoksen alla\nastuu sinne mukanaan hostia. Kädessään palavat kynttilät kulkevat\narkkipiispan ja hänen seurueensa jäljessä Dauphin ja hänen molemmat\nveljensä, prinssit ja prinsessat saattaakseen Kaikkeinpyhintä ovelle\nasti. Kynnykselle he pysähtyvät ja laskeutuvat polvilleen. Vain\nkuninkaan tyttäret ja perimäoikeutta vailla olevat prinssit astuvat\nkorkean papiston kanssa kuolinhuoneeseen.\n\nHiiskumattomassa äänettömyydessä kuullaan kardinaalin pitävän\nhiljaisen puheen, avoimesta ovesta nähdään, kuinka hän jakaa pyhän\nehtoollisen. Sen jälkeen — hetki on täynnä kammoa ja kunnioittavaa\njännitystä — hän astuu esihuoneen kynnykselle ja lausuu kuuluvalla\näänellä koko kerääntyneelle hoville: »Hyvät herrat, kuningas antaa\nminun tehtäväkseni sanoa teille, että hän pyytää Jumalalta anteeksi\ntekemiään hairahduksia ja sitä huonoa esimerkkiä, minkä hän on antanut\nkansalleen. Jos Jumala jälleen suo hänelle terveyden, hän lupaa tehdä\nparannuksen, tukea uskoa ja helpottaa kansansa kohtaloa.» Vuoteesta\nkuuluu hiljaista voihkinaa. Vain lähimpänä seisovien selvästi kuullessa\nkuoleva mumisee: »Tahtoisin, että minulla itselläni olisi ollut voimaa\nsen sanomiseen.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe, mitä nyt tulee, on pelkkää kauhistavuutta. Ei kuole ihminen, vaan\npöhöttynyt, mustunut raato hajoaa. Mutta jättiläisen voimin, aivan\nkuin siihen olisi kokoontunut kaikkien hänen Bourbonilais-esi-isiensä\nvoima, Ludvig XV:n ruumis puolustautuu keskeymätöntä hävitystyötä\nvastaan. Kauhistavia ovat nämä päivät kaikille. Palvelijat pyörtyvät\nkammottavan löyhkän vaikutuksesta, tyttäret valvovat ponnistaen\nviimeiset voimansa, aikoja sitten lääkärit ovat toivottomina\nvetäytyneet takaisin, yhä kärsimättömämpänä koko hovi odottaa tämän\npöyristyttävän murhenäytelmän pikaista loppumista. Alhaalla seisovat,\njo päiviä sitten valjastettuina, valmiina vaunut, sillä tartunnan\nvälttämiseksi pitää uuden Ludvigin minuuttiakaan hukkaamatta siirtyä\nkoko seurueineen Choisyhin, niin pian kuin vanha kuningas on vetänyt\nviimeisen henkäyksensä. Ratsastajat ovat jo panneet kuntoon satulansa,\nmatka-arkut ovat pakatut, tunnin toisensa jälkeen odottavat alhaalla\npalvelijat ja kuskit; kaikki tuijottavat enää vain pieneen palavaan\nkynttilään, joka on kiinnitetty kuolevan ikkunalautaan ja joka —\nkaikille sovittuna merkkinä — tiettynä hetkenä on sammutettava. Mutta\nvanhan Bourbonin jättiläisruumis puolustautuu vielä kokonaisen päivän.\nVihdoin, tiistaina, toukokuun 10 päivänä kello puoli neljä iltapäivällä\nkynttilä sammuu. Heti mumina muuttuu kohinaksi. Huoneesta huoneeseen\nkiitää hypähtelevän aallon tavoin viesti, huuto, yhäti kasvava tuuli:\n»Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!»\n\nMarie Antoinette odottaa puolisoineen pienessä huoneessa. Yht’äkkiä\nhe kuulevat tuon salaperäisen kohinan yhä äänekkäämpänä, yhä\nläheisempänä hyrskyää huoneesta huoneeseen käsittämätön sana-aallokko.\nNyt avautuu ovi aivankuin myrsky olisi sen rajusti kiskaissut auki,\nmadame de Noailles astuu sisään, polvistuu ja tervehtii ensimmäisenä\nkuningatartaan. Hänen jäljessään tungeksivat muut, yhä useammat,\nkoko hovi, sillä jokainen tahtoo kiireesti esittää kunnioituksensa\ntunteet, jokainen näyttäytyä ensimmäisten onnentoivottajien joukossa.\nEteishuoneessa on vilisemällä väkeä, upseerit kohottavat miekkojaan,\nja sadoilta huulilta kumajaa huuto: »Kuningas on kuollut, eläköön\nkuningas!»\n\nKuningattarena Marie Antoinette poistuu huoneesta, johon hän\nDauphine’ina on astunut. Ja samalla kuin hyljätyssä palatsissa\nvapautuksesta hengähtäen Ludvig XV:n sinimusta, tuntemattomaksi\nmuuttunut ruumis kiireimmän kaupalla sullotaan jo aikoja sitten\nvarattuun arkkuun, jotta hänet mahdollisimman pientä huomiota herättäen\nsaataisiin haudatuksi, kuljettavat vaunut uuden kuninkaan ja uuden\nkuningattaren Versaillesin kullattujen puistoporttien kautta. Kaduilla\nkansa osoittaa heille riemuaan, aivan kuin vanhan kuninkaan mukana\nvanha surkeus olisi päättynyt ja uuden hallitsijan kanssa alkaisi uusi\nmaailmankausi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha juoruakka madame Campan kertoo milloin hunajanmakeissa, milloin\nvetistelevissä muistelmissaan, että Ludvig XVI ja Marie Antoinette\nsaadessaan tiedon Ludvig XV:n kuolemasta\n\nolisivat langenneet polvilleen ja nyyhkyttäen huudahtaneet: »Hyvä\nJumala, suojele ja varjele meitä, olemme liian nuoria, aivan liian\nnuoria hallitsemaan.» Tämä on perin liikuttava ja lukukirjaan mainiosti\nsoveltuva anekdootti; vahinko vain, että sillä, kuten useimmilla Marie\nAntoinette’ia koskevilla anekdooteilla, on se pieni vika, että se on\nylen taitamattomasti ja epäpsykologisesti sepitetty. Sillä sellainen\nhurskasteleva liikutus soveltuu perin huonosti kylmätunteiselle\nLudvig XVI:Ile, jolla ei ollut vähintäkään aihetta olla järkyttynyt\ntapahtuman johdosta, jota koko hovi kahdeksan päivää kello kädessä\njoka hetki oli odottanut, ja vielä huonommin Marie Antoinette’ille,\njoka suruttomin sydämin vastaanotti tämän hetken lahjan kuten\njokaisen muunkin. Ei silti, että hän olisi ollut vallanhimoinen tai\njo kärsimätön tarttumaan ohjaksiin; Marie Antoinette ei milloinkaan\nollut uneksinut, että hänestä tulisi Elisabet, Katarina, Maria Teresia:\nsiihen hänellä oli liian vähän sielullista tarmoa, hänen henkensä\njännitysväli oli liian ahdas, hänen olemuksensa liian veltto. Hänen\ntoiveensa, kuten aina on laita keskimittaisen luonteen, eivät ulotu\nkovinkaan laajalle hänen oman minänsä ulkopuolelle; tuolla nuorella\nnaisella ei ole mitään poliittisia aatteita, jotka hän tahtoisi\ntoteuttaa maailmassa, ei minkäänlaista halua orjuuttaa ja nöyryyttää\ntoisia; vain voimakas, uhmainen ja usein lapsellinen riippumattomuuden\nvaisto on hänelle nuoruudesta alkaen ominainen, hän ei tahdo hallita,\nmutta ei myöskään antaa kenenkään vallita itseään ja vaikuttaa\nitseensä. Valtiattarena oleminen ei hänelle tiedä enempää kuin itse\nvapaana olemista. Nyt vasta, enemmän kuin kolmivuotisen holhottuna ja\nvalvottuna olemisen jälkeen, hän tuntee ensi kerran olevansa vapaa\nsiteistä, nyt, kun ei enää ole ketään, joka voisi pidättää häntä\n(sillä ankara äiti asuu tuhannen peninkulman päässä, ja halveksivalla\nhymyllä hän kuittaa alistuvan puolisonsa pelokkaat vastalauseet).\nAstuttuaan tämän ratkaisevan portaan ylöspäin, kruununperijättärestä\nkuningattareksi, hän vihdoinkin on kaikkien yläpuolella, olematta\nmillekään muulle alamainen kuin omalle oikukkaalle luonteelleen. Nyt\non lopussa tätien nälvintä, lopussa luvanpyynnöt kuninkaalta, saako\nhän lähteä oopperatanssiaisiin vai eikö, lopussa on hänen vihatun\nvastustajattarensa Dubarryn ylvästely: huomenna tuo »créature» on oleva\nkarkoitettu ikuisiksi ajoiksi, milloinkaan enää eivät hänen jalokivensä\nole kimaltelevat illallisilla, milloinkaan enää eivät ruhtinaat ja\nkuninkaat tule tungeksimaan hänen buduaarissaan suudellakseen häntä\nkädelle. Ylpeänä ja ylpeyttään häpeämättä Marie Antoinette ojentaa\nkätensä vastaanottamaan osakseen tulleen kruunun: »Joskin Jumala jo\nantoi minun syntyä siihen arvoasemaan», hän kirjoittaa äidilleen, »joka\nminulla nyt on, en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä sallimuksen\nhyvyyttä, joka on valinnut minut, lapsistanne nuorimman, Euroopan\nihanimman kuningaskunnan valtiattareksi.» Siltä, joka ei tässä ylpeässä\nlausunnossa kuule ilon ylä-äänen värähtelevän mukana, puuttuu tarkka\nkorva. Juuri sentähden, että hän vain tuntee asemansa suuruuden eikä\nsamalla sen vastuunalaisuutta, Marie Antoinette suruttomana ja valoisin\nmielin astuu valtaistuimelle.\n\nJa tuskin hän on sille astunut, kun jo alhaaltapäin riemu pauhaa häntä\nvastaan. Vielä he eivät ole tehneet mitään, eivät mitään luvanneet\neivätkä mitään pitäneet, ja kuitenkin jo ihastuksella tervehditään\nmolempia nuoria valtiaita. Eikö nyt ole koittava kultainen aikakausi,\nhaaveilee ikuisesti ihmeisiin uskova kansa, nyt, kun ytimiä imevä\njalkavaimo on karkoitettu, vanha välinpitämätön irstailija Ludvig XV on\nkätketty multaan, kun nuori, yksinkertainen, säästäväinen, vaatimaton,\nhurskas kuningas ja hurmaava, suloisen nuori ja hyvä kuningatar\nhallitsevat Ranskaa? Kaikissa näyteikkunoissa komeilevat uusien,\nvielä raikkain toivein rakastettujen hallitsijain kuvat; ihastuksella\nsuhtaudutaan jokaiseen heidän tekoonsa, ja pelkoonsa jäykistynyt\nhovikin alkaa iloita: nyt tulee taas tanssiaisia ja paraateja,\nhilpeyttä ja uutta elämäniloa, nuoruuden ja vapauden valtakausi.\nHengähdetään helpotuksesta vanhan kuninkaan kuoltua, ja kuolinkellot\nRanskan kaikissa torneissa kumajavat niin raikkaina ja iloisina,\naivankuin ne kutsuisivat juhlaan.\n\nTodella järkytetty ja pelästynyt, koska hänessä liikkuu synkkiä\naavistuksia, on koko Euroopassa vain yksi ihminen Ludvig XV:n\nkuollessa: keisarinna Maria Teresia. Hallitsijana hän tuntee\nkolmenkymmenen vaivalloisen vuoden ajalta kruunun painon, äitinä\ntyttärensä heikkoudet ja viat. Kovin mielellään hän olisi nähnyt\nvaltaistuimelleastumishetken vielä lykkääntyneen tuonnemmaksi, kunnes\ntämä kevytmielinen ja vallaton olento olisi hieman kypsynyt ja ollut\nenemmän turvassa tuhlailuhalunsa houkutuksilta. Tuon vanhan naisen\nsydän käy raskaaksi, synkät aavistukset näyttävät sitä painavan.\n»Olen siitä hyvin järkytetty», hän kirjoittaa tiedon vastaanotettuaan\nuskolliselle lähettiläälleen, »ja vielä enemmän minua huolestuttaa\ntyttäreni kohtalo, jonka täytyy muodostua joko aivan suurenmoiseksi\ntai hyvin onnettomaksi. Kuninkaan, ministerien, valtion asema ei näytä\nminulle mitään rauhoittavia piirteitä, ja hän itsehän on niin nuori!\nHän ei milloinkaan ole osoittanut vakavaa pyrkimystä ja sellaista\nhänellä ei ole oleva koskaan tai tuskin koskaan.» Surumielisesti\nhän myös vastaa tyttärensä ylpeän itsetietoiseen tiedonantoon: »En\nlausu Sinulle mitään onnitteluja uuden arvoasemasi johdosta, joka on\nkalliisti ostettu ja on tuleva vielä kalliimmaksi, ellet voi pakottaa\nitseäsi viettämään samaa rauhallista ja viatonta elämää, jota sinä\nkiitos tämän hyvän isän hyvyyden ja huolenpidon olet viettänyt näiden\nkolmen vuoden aikana ja joka Teille molemmille on hankkinut kansanne\nhyväksymisen ja rakkauden. Tämä merkitsee suurta etua nykyisessä\nasemassanne; mutta nyt on osattava se säilyttää ja käyttää oikein\nkuninkaan ja valtion parhaaksi. Te olette molemmat vielä niin nuoria,\nja taakka on suuri; olen sentähden huolestunut, todella huolestunut...\nkaikki, mihin nyt voin teitä neuvoa, on, ettette hätäilisi; katselkaa\nkaikkea omilla silmillänne, älkää muuttako mitään, antakaa kaiken\nkehittyä itsestään, muuten syntyy loputon sekasorto ja juonittelu,\nja te, rakkaat lapset, joudutte sellaisen hämmennyksen keskelle,\nettä tuskin enää siitä voitte suoriutua.» Etäältä, vuosikymmenisen\nkokemuksen korkeudesta, koeteltu hallitsijatar Kassandran-katseellaan\nnäkee Ranskan epävarman aseman paljoa paremmin kuin nuo läheisyydestä,\nhartaasti hän rukoilee molempia ennen kaikkea säilyttämään ystävyyden\nItävallan kanssa ja siten maailman rauhan. »Meidän molemmat monarkiamme\ntarvitsevat vain rauhaa saattaakseen asiansa järjestykseen. Jos me\ntoimimme edelleen läheisessä yhteisymmärryksessä, ei kukaan ole\nhäiritsevä työtämme ja Eurooppa on iloitseva onnesta ja rauhasta.\nEi vain meidän kansamme tule olemaan onnellinen, vaan myös kaikki\nmuut.» Mutta painokkaimmin hän varoittaa lastaan henkilökohtaisesta\nkevytmielisyydestä, taipumuksesta huvitteluun. »Tätä pelkään enemmän\nkuin mitään muuta Sinussa. On ehdottoman tarpeellista, että harrastat\nvakavia asioita ja ennenkaikkea, ettet anna houkutella itseäsi liian\nsuuriin menoihin. Kaikki riippuu siitä, että tämä onnellinen alku,\njoka ylittää kaikki odotuksemme, jatkuu ja tekee teidät molemmat\nonnellisiksi, samalla kuin teette onnelliseksi kansanne.»\n\nMarie Antoinette, äitinsä huolten valtaamana, lupaa lupaamistaan.\nHän myöntää kyvyttömyytensä kaikkeen vakavaan toimintaan ja lupaa\nparannusta. Mutta vanhan naisen kaukokatseinen huolestuminen ei ota\nrauhoittuakseen. Hän ei usko tämän kruunun onneen, ei tyttärensä\nonneen. Ja samaan aikaan kuin koko maailma riemuitsee Marie\nAntoinette’in ympärillä ja kadehtii hänen asemaansa, hän kirjoittaa\nuskolliselle lähettiläälleen äidin sydämestä lähtevän huokauksen:\n»Luulen, että hänen ihanimmat päivänsä ovat menneet.»\n\n\n\n\nKUNINGASPARIN MUOTOKUVIA\n\n\nValtaistuimelle astumisen jälkeisinä ensi viikkoina on aina ja\nkaikkialla kuparinpiirtäjillä, maalareilla, kuvanveistäjillä ja\nmitalinkaivertajilla kädet täynnä työtä. Ranskassakin poistetaan\nkiihkoisalla kiireellä aikoja sitten ei enää »korkeasti rakastetun»\nkuningas Ludvig XV:n muotokuva ja korvataan uuden hallitsijaparin\nkomeasti seppelöidyllä kuvalla: Le roi est mort, vive le Roi!\n\nHarjaantunut mitalinkaivertaja ei tarvitse paljoakaan imartelutaitoa,\njotta voisi antaa caesarimaiset piirteet Ludvig XVI:n hyville\nkelpomiehen kasvoille. Sillä lyhyttä tanakkaa niskaa lukuunottamatta\nei uuden kuninkaan päätä suinkaan voida sanoa epäjaloksi: tasaisesti\ntaaksepäin viettävä otsa, voimakkaasti, melkein rohkeasti kaartuva\nnenä, täyteläiset aistilliset huulet, paksu, mutta hyvin muodostunut\nleuka antavat yhtyneinä hänelle pyöristetyn, komean, kauttaaltaan\nsympaattisen profiilin. Kaunistelemista vaatii eniten katse, sillä\nilman lornjettia poikkeuksellisen likinäköinen kuningas ei enää\nkolmenkaan askeleen päästä tunne toista ihmistä; tässä kohden täytyy\nkaivertajan piirtimen jo lisätä melkoisesti syvyyttä antaakseen\njonkinverran auktoriteettia näille raskasluomisille, haaleille\nlehmänsilmille. Huonosti on myös raskasliikkeisen Ludvigin ryhdin\nlaita; kun hänet täydessä juhlapuvussa on saatava näyttämään suoralta\nja mahtavalta, on kaikilla hovimaalareilla edessään vaikea tehtävä,\nsillä ollen ennenaikaisen rasvoittunut, kömpelö ja likinäköisyytensä\nvuoksi naurettavan avuton Ludvig XVI, vaikka hän onkin melkein\nkuusi jalkaa pitkä ja komeavartaloinen, tekee kaikissa virallisissa\ntilaisuuksissa onnettoman vaikutuksen (la plus mauvaise tournure qu’on\npût voir). Hän kulkee Versaillesin kiiltävällä parketilla kömpelösti ja\nkeinuvin hartioin »kuin talonpoika auransa takana», hän ei osaa tanssia\neikä pelata palloa; jos hän vain astuu nopeasti muutaman askeleen, hän\njo kompastuu omaan miekkaansa. Tästä ruumiillisesta avuttomuudestaan\ntuo miesraukka on täysin tietoinen, se tekee hänet ujoksi, tämä ujous\nlisää uudestaan hänen kömpelyyttään: siten jokainen saa lähinnä sen\nvaikutuksen, että Ranskan kuningas on surkuteltava moukka.\n\nMutta Ludvig XVI ei suinkaan ole typerä ja heikkoälyinen; samoinkuin\nhäntä ulkonaisessa esiintymisessään ehkäisee hänen likinäköisyytensä,\nhäntä henkisesti vain pahasti ehkäisee hänen ujoutensa (joka\nviimeisiltään todennäköisesti johtuu hänen seksuaalisesta\nkykenemättömyydestään). Keskustelun vireillä pitäminen merkitsee tälle\nsairaalloisen ujolle hallitsijalle joka kerta sielullista ponnistusta,\nsillä tietäessään, kuinka hitaasti ja vaivalloisesti hän ajattelee,\nLudvig XVI:lla on määrätön pelko viisaita, sukkelia ja älykkäitä\nihmisiä kohtaan, joiden huulille sanat nopeasti lentävät; häveten tuo\nrehellinen mies tuntee oman arvottomuutensa heidän rinnallaan. Mutta\njos hänelle jätetään aikaa ajatustensa järjestämiseen, ellei häntä\nhoputeta liian nopeisiin ratkaisuihin ja vastauksiin, hämmästyttää hän\nyksinpä niin skeptillisiä puhetovereita kuin Josef II:ta tai Pétionia,\ntosin ei milloinkaan erinomaisella, mutta kuitenkin rehellisellä ja\nsuoraviivaisella terveellä järjellään; niin pian kuin hänen hermostunut\narkuutensa on vain onnellisesti voitettu, hän on täysin normaali.\nMutta yleensä hän lukee ja kirjoittaa mieluummin kuin puhuu, sillä\nkirjat ovat alallaan eivätkä hoputa; Ludvig XVI (sitä ei uskoisi)\nlukee mielellään ja paljon, hänellä on hyvät tiedot historiassa ja\nmaantieteessä, hän parantaa lakkaamatta englantiaan ja latinaansa,\njossa häntä auttaa erinomainen muisti. Asiakirjansa ja tilikirjansa hän\npitää moitteettomassa järjestyksessä; joka ilta hän merkitsee muistiin\nselvällä, pyöreällä, melkein kaunokirjoitusmaisella käsialallaan\nelämänsä viheliäiset mitättömyydet (»ampunut kuusi saksanhirveä»,\n»ottanut peräruiskeen») päiväkirjaan, joka ymmärtämättömässä, kaiken\nmaailmanhistoriallisesti tärkeän sivuuttamisessaan tekee suorastaan\njärkyttävän vaikutuksen Hän on keskinkertaisen, epäitsenäisen\nälyn mallikuva, luonnostaan aiottu sanokaamme luotettavaksi\ntullireviisoriksi tai kansliavirkamieheksi, johonkin puhtaasti\nkoneelliseen ja alempiasteiseen toimintaan tapausten varjossa, mihin\nhyvänsä, mutta ei yhteen asemaan: hallitsijaksi.\n\nMutta varsinaisesti kohtalokasta Ludvig XVI:n luonteessa on se, että\nhänellä on lyijyä veressä. Jotakin kankeata, raskasta on hyytämässä\nhänen suoniaan, ei mikään käy häneltä helposti. Yhäti täytyy tämän\nrehellisesti ponnistelevan miehen voittaa itsessään materian vastus,\neräänlainen uneliaisuus, voidakseen tehdä, ajatella tai edes tuntea\njotakin. Hänen hermonsa ovat herpaantuneiden kuminauhojen tavoin\nkykenemättömät tiukkenemaan, jännittymään, värähtelemään, ne eivät\nsäteile sähköä. Tämä synnynnäinen hermotylsyys tekee Ludvig XVI:lle\njokaisen voimakkaan tunteen mahdottomaksi: rakkauden (sekä henkisessä\nettä fysiologisessa mielessä), ilon, mielihyvän, ahdistuksen,\ntuskan, pelon; mitkään tunteen elementit eivät tunkeudu hänen\nyhtäkaikkisuutensa elefantinnahan läpi, eikä edes välitön hengenvaara\nsaa häntä havahdutetuksi horrostilastaan. Vallankumouksellisten\nhyökätessä Tuilerioihin hänen valtimonsa ei kiihdy hiukkaistakaan,\ngiljotiinia edeltävä yökään ei voi järkyttää hänen hyvänolonsa molempia\ntukipylväitä, unta ja ruokahalua. Ei milloinkaan tämä mies, edes\npistoolinpiippu rintaansa vastaan, voi kalveta, ei milloinkaan hänen\ntylsissä silmissään välähdä viha, ei mikään voi häntä säikäyttää mutta\nei mikään myöskään häntä innosta. Vain kaikkein karkein ponnistus,\nkuten sepäntyö ja metsästys, saattaa ainakin ulkonaisesti hänen\nruumiinsa liikkeeseen; kaikki herkkä, hienohenkinen, sulava, siis\ntaide, musiikki, tanssi, sitävastoin jää kokonaan hänen tunnemaailmansa\nulkopuolelle; ei mikään runotar eikä mikään jumala kykene panemaan\nhänen tylsiä aistejaan väräjämään, ei edes Eroskaan. Kahtenakymmenenä\nvuotena Ludvig XVI ei milloinkaan himoinnut muuta naista kuin sitä,\nminkä hänen isoisänsä oli määrännyt hänen puolisokseen; hänen kanssaan\nhän pysyy onnellisena ja tyytyväisenä, samoinkuin hän on tyytyväinen\nkaikkeen suorastaan kuohuttavassa kieltäymyksellisyydessään. Sen tähden\noli kohtalon pirullista ilkeyttä vaatia juuri sellaiselta jäykältä\nja tylsän animaaliselta luonteelta koko vuosisadan historiallisesti\ntärkeimpiä ratkaisuja, asettaa sellainen kauttaaltaan passiivinen\nhenkilö mitä kammottavimman maailmankatastrofin eteen. Sillä juuri\nsiellä, missä teko alkaa, missä tahdon lihaksen tulee jännittyä\nhyökkäykseen tai puolustukseen, tämä ruumiillisesti roteva mies\nosoittautuu mitä surkeimmalla tavalla heikoksi: jokainen ratkaisu\nmerkitsee Ludvig XVI:lie aina mitä hirvittävintä neuvottomuutta. Hän\nosaa vain myöntyä, vain tehdä, mitä muut tahtovat, koska hän ei itse\ntahdo muuta kuin rauhaa, rauhaa, rauhaa. Ahdistettuna ja yllätettynä\nhän lupaa jokaiselle, mitä tämä pyytää, ja yhtä velttona ja auliina\nseuraavalle päinvastaista; se, joka kääntyy hänen puoleensa, on jo\nsaanut hänet valtoihinsa. Tämän määrättömän heikkouden vuoksi Ludvig\nXVI yhä uudelleen tulee syyttömänä syylliseksi ja rehellisimmistäkin\ntarkoituksistaan huolimatta epärehelliseksi, vaimonsa, ministeriensä\nleikkikaluksi, pahvikuninkaaksi ilman hilpeyttä ja ryhtiä. Hän on\nonnellinen, jos hänet jätetään rauhaan, epätoivoinen ja omiaan tekemään\ntoiset epätoivoisiksi niinä hetkinä, jolloin hänen todella pitäisi\nhallita. Jos vallankumous, sensijaan että se katkaisi hänen lyhyen\npaksun kaulansa mestauspiilulla, olisi tälle hyvänahkaiselle, tylsälle\nihmiselle jossakin suonut pienen talonpoikaismökin pikku puutarhoineen\nja vaatimattoman toimen, se olisi tehnyt hänet onnellisemmaksi,\nkuin hänet teki Reimsin arkkipiispa Ranskan kruunulla, jota hän\nvailla ylpeyttä, vailla iloa ja vailla arvokkuutta kantoi päässään\nkaksikymmentä vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaista hyväluontoisen epämiehekästä miestä ei imartelevinkaan\nhovin runoilijoista ole koskaan uskaltanut ylistää imperaattoriksi.\nSitävastoin kaikki taiteilijat kilvan ihannoivat kuningatarta kaikin\nmuodoin ja sanoin, he kuvaavat häntä marmorissa, terrakotassa,\nporsliinissa, pastellissa, siroissa norsunluuminiatyyreissä ja\nviehättävissä runoissa, sillä hänen kasvoissaan, hänen olemuksessaan\nkuvastuu suorastaan täydellisenä ajan ihanne. Hentona, solakkana,\nsuloisena, kiehtovana, leikkivänä ja kokettina yhdeksäntoistavuotias\nheti ensi hetkestä tulee rokokoon jumalattareksi, muodin ja\nvallitsevan maun esikuvalliseksi tyypiksi; jos joku nainen haluaa\nitseään pidettävän kauniina ja puoleensavetävänä, hän tahtoo olla\nhänen kaltaisensa. Silti Marie Antoinette’illa ei oikeastaan\nole merkitseviä eikä liioin erikoisen luonteenomaisia kasvoja;\nhänen puhdas, hienomuotoinen kasvosoikionsa pienine pikantteine\nepäsäännöllisyyksineen kuten voimakkaine habsburgilaisine alahuulineen\nja hieman liian latteine otsineen ei tenhoa henkisellä ilmeellään eikä\nmillään persoonallisen fysiognoomisella piirteellä. Jotakin kylmää\nja tyhjää, emaljihohteista huokuu näistä kehittymättömistä, vielä\nitseään kohtaan uteliaista tytönkasvoista, joihin vasta myöhemmät\nkypsät vuodet lisäävät eräänlaista majesteetillista täydellisyyttä ja\npäättäväisyyttä. Vain hempeät ja ilmeeltään erittäin vaihtelevaiset\nsilmät, jotka helposti kostuvat kyynelistä sitten jälleen heti\nsäkenöidäkseen leikkiä ja kujeita, viittaavat tunteen eloisuuteen, ja\nlikinäköisyys antaa niiden pinnalliselle, ei kovin tummalle sinelle\nvienon ja liikuttavan sävyn; mutta ei missään tahdontiukkuus piirrä\njyrkkää luonteenpiirtoa tähän kalpeaan soikioon: näemme vain pehmeän,\ntaipuvaisen luonteen, joka antaa hetken tunnelman temmata itsensä\nmukaansa ja joka kauttaaltaan naisellisena alati vain seuraa tunteensa\nailahduksia. Tämä hento suloisuus on myös se puoli, jota kaikki Marie\nAntoinette’issa ennen muuta ihailevat. Todella kaunista tässä naisessa\non oikeastaan vain oleellisesti naisellinen, uhkea, tuhkanharmaasta\npunertavaan hohtava tukka, porsliinin valkeus ja hänen hipiänsä\nhienous, muotojen täyteläinen pehmeys, hänen norsunluunsileiden ja\nhennonpyöreiden käsivarsiensa täydelliset piirteet, hänen käsiensä\nhyvinhoidettu kauneus, koko hänen vasta puoleksi kehittyneen\ntyttömäisyytensä kukkeus ja tuoksu, tosin liian häipyvä ja hieno sulo,\nvoidakseen kokonaan tulla näkyviin hänen muotokuvissaan.\n\nSillä myös häntä esittävät harvat mestarilliset kuvat salaavat\nmeiltä vielä kaikista oleellisimman hänen luonteestaan, kaikkein\npersoonallisimman hänen vaikutuksestaan. Kuvat voivat melkein aina\nvangita vain ihmisen väkinäisen kankean asennon, ja Marie Antoinette’in\nvarsinainen tenho piili, siitä on olemassa vain yksi mielipide, hänen\nliikkeittensä verrattomassa suloudessa. Vasta elävissä liikkeissään\nMarie Antoinette paljastaa ruumiinsa synnynnäisen musikaalisuuden; kun\nhän siroilla jaloillaan pitkänä ja solakkana kulkee peilisalien jonon\nläpi, kun hän koketin sulavana vaipuu nojatuoliin juttelemaan, kun hän\nvallattomana hypähtää ylös ja kevein askelin juoksee ylös portaita, kun\nhän luontevan suloisella eleellä ojentaa häikäisevän valkoisen kätensä\nsuudeltavaksi tai sydämellisesti panee käsivartensa ystävättären\nvyötärölle, hänen ryhtinsä on täysin vaivaton ja pelkästään naisellisen\nintuitionsa voimasta täydellinen. »Kun hän on seisoallaan», kirjoittaa\naivan haltioituneena muuten viileä englantilainen Horace Walpole, »hän\non kaunis kuin veistokuva, kun hän liikkuu, on hän elävä sulotar.» Ja\ntodella, hän ratsastaa, hän leikkii palloa kuin amatsooni; kaikkialla,\nmissä hänen notkea lahjakas ruumiinsa tulee kysymykseen, hän voittaa\nhovinsa kauneimmat naiset, ei ainoastaan taitavuudessa, vaan myös\naistillisessa suloudessa, ja ihastunut Walpole torjuu tarmokkaasti\nvastaväitteen, ettei hän tanssissa aina tarkoin noudattaisi rytmiä,\nsillä kauniilla käänteellä, että siinä tapauksessa musiikissa on vika.\nOikeasta vaistosta — jokainen nainen tuntee kauneutensa lain — Marie\nAntoinette sentähden rakastaa liikettä. Levottomuus on hänen oikea\nelementtinsä; sitävastoin hiljaa istuminen, kuunteleminen, lukeminen,\ntarkkaaminen, ajatteleminen ja eräässä mielessä jopa nukkuminenkin\novat hänelle sietämättömiä kärsivällisyyden koetuksia. Aina hänen\npitää liikkua sinne tänne, ryhtyä johonkin, alati tehdä jotakin\nuutta eikä mitään loppuun asti, alati olla menossa silti todenteolla\nrasittamatta itseään; alati vain tuntea, ettei aika seiso paikallaan,\nalati olla sen kintereillä, ehtiä sen ohi! Hän ei halua syödä kauan,\nvain kiireesti maistaa hiukan sokerikakkua, ei kauan nukkua, ei kauan\najatella, vain rientää eteenpäin vaihtelevassa tyhjäntoimituksessa!\nNiin muodostuu Marie Antoinette’in kahdestakymmenestä kuningattarena\nolon vuodesta loputon, hänen oman minänsä ympärillä pyörivä liike,\njoka suuntautumatta mihinkään ulkonaiseen tai sisäiseen päämäärään\ninhimillisesti ja poliittisesti merkitsee täydellistä tyhjän jauhamista.\n\nTämä ryhdittömyys, tämä sisäisen keskityksen puute, tämä suuren\nja vain virheellisesti käytetyn voiman tuhlaus on se, mikä Marie\nAntoinette’issa niin katkeroittaa hänen äitiään: hän tietää tarkoin,\ntuo vanha ihmistuntija, että tämä luonnostaan lahjakas ja myös\nsielukas tyttö voisi saada sata kertaa enemmän itsestään irti. Marie\nAntoinette’in tarvitsisi olla vain sitä, mitä hän pohjimmiltaan on,\nja hänellä olisi kuninkaallinen mahti; mutta onnettomuudekseen hän\nmukavuudenrakkaudesta alinomaa elää oman henkisen tasonsa alapuolella.\nAitona itävallattarena hänellä on epäilemättä runsaasti lahjoja\nmonenlaisiin asioihin, mutta valitettavasti ei vähintäkään tahtoa\nvakavasti käyttää näitä synnynnäisiä lahjoja, saatikka sitten syventää\nniitä: kevytmielisesti hän hajoittaa lahjansa etsiessään omaa huviaan.\n»Hänen ensimmäinen virikkeensä», lausuu hänestä Josef II, »on aina\noikea, ja jos hän pysyisi siinä, ajattelisi pikkuisen enemmän, hän\nolisi erinomainen.» Mutta juuri tämä täytymys pikkuisenkin ajatella\nkäy hänen epävakaiselle temperamentilleen jo taakaksi; kaikki muu\najattelu kuin hetken sanelema merkitsee hänelle ponnistusta, ja\nhänen oikukkaan ylimielinen luonteensa vihaa kaikenlaista henkistä\nponnistusta. Hän haluaa vain leikkiä, vain helppoutta joka asiassa,\nei missään nimessä vaivannäköä, ei mitään todellista työtä. Marie\nAntoinette juttelee yksinomaan suullaan eikä ollenkaan päällään. Kun\nhäntä puhutellaan, hän kuuntelee hyppäyksellisen hajamielisesti;\nkeskustelussa, joka on viehättävää tenhoavassa rakastettavuudessaan\nja säkenöivässä helppoudessaan, hän päästää käsistään hetken kuluttua\njokaisen ajatuslangan, hän ei puhu, ei ajattele, ei lue mitään\nloppuun, ei tarraudu mihinkään kiinni imeäkseen siitä todellisen\nkokemuksen ydinmehua. Sentähden hän ei myöskään välitä mistään\nkirjoista, ei mistään valtiotoimista, ei mistään vakavasta, mikä\nvaatii täsmällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, ja vain vastahakoisesti,\nkärsimättömästi, raaputtavalla käsialalla hän kyhää kokoon kaikkein\nvälttämättömimmät kirjeensä; yksinpä äidillekin lähetetyissä kirjeissä\nhuomaa usein selvästi halun päästä valmiiksi. Hän haluaa välttää\nkaikkea, mikä vaikeuttaa elämää, kaikkea, mikä tekee mielen synkäksi\ntai rasittavaksi tai alakuloiseksi. Se, joka parhaiten osaa leikkiä\npois tämän ajatuslaiskuuden, on hänen silmissään viisain mies, se,\njoka vaatii ponnistusta, vaivalloinen pedantti, ja hyppäyksellä hän\nriistäytyy irti kaikista järkevistä neuvonantajistaan lähteäkseen\nkavaljeeriensa ja samanmielistensä luo. On vain nautittava, ei\nannettava ajattelun ja laskemisen ja säästämisen häiritä itseään,\nniin ajattelee hän ja niin ajattelevat kaikki hänen piirissään. Elää\nvain mielitekojensa mukaan eikä harkita: siinä kokonaisen sukukunnan\nmoraali, kahdeksannentoista vuosisadan, jonka kuningattareksi kohtalo\non vertauskuvan tavoin hänet asettanut, jotta hän näkyvästi eläisi sen\nkanssa ja näkyvästi sen kanssa kuolisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRäikeämpää luonnevastakohtaa kuin tämä peräti yhteensopimaton pari ei\nkukaan runoilija voisi keksiä; ruumistensa viimeistä hermoa myöten,\naina veren rytmiin, aina temperamenttinsa äärimmäisiin värähtelyihin\nasti Ludvig XVI ja Marie Antoinette edustavat kaikkien ominaisuuksiensa\nja omituisuuksiensa puolesta suorastaan antiteesin kouluesimerkkiä.\nEdellinen on raskas, jälkimmäinen keveä, edellinen kömpelö,\njälkimmäinen notkea, edellinen jäykkä, jälkimmäinen helmeilevä,\nedellinen tylsähermoinen, jälkimmäinen liehuvan hermostunut. Ja\nedelleen sielullisella alalla: mies on päättämätön, vaimo liian\nnopeasti päättävä, mies hitaasti harkitseva, vaimo heti valmis\nmyöntämään tai kieltämään, mies ankaran jumalinen, vaimo autuaallisesti\nmaailmaan rakastunut, mies vaatimattoman nöyrä, vaimo koketin\nitsetietoinen, mies pedanttinen, vaimo hutiloiva, mies säästäväinen,\nvaimo tuhlailevainen, mies liian vakava, vaimo määrättömän\nkevytmielinen, mies raskasverinen syvälläkulkija, vaimo kuin vaahtoa\nja aaltojen tanssia. Mies viihtyy mieluimmin yksin, vaimo äänekkäässä,\nmeluavassa seurassa, mies rakastaa animaalisen tylsällä mielihyväliä\npaljoa ruokaa ja raskasta viiniä, vaimo ei milloinkaan koske viiniin,\nsyö vähän ja nopeasti. Miehen elementtinä on uni, vaimon tanssi, miehen\nmaailma on päivä, vaimon yö; siten liikkuvat heidän elämänkellojensa\nviisarit alati kuten aurinko ja kuu vastakkaisiin suuntiin. Kello\nyhdeltätoista, kun Ludvig XVI paneutuu nukkumaan, Marie Antoinette\nvasta oikein alkaa herätä eloon, tänään hän lähtee pelisaliin, huomenna\ntanssiaisiin, aina uusiin paikkoihin; kun mies aamulla jo tuntikausia\non ratsastanut metsästämässä, vaimo vasta alkaa nousta vuoteestaan.\nEivät missään, ainoassakaan kohdassa heidän tottumuksensa, heidän\ntaipumuksensa, heidän päiväjärjestyksensä lankea yhteen; oikeastaan\nMarie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n elämän suurin osa on »vie à part»\n[Erillään eläminen], samoinkuin he (Maria Teresian suruksi) melkein\naina noudattavat sääntöä »lit à part» [Erillään nukkuminen].\n\nHuono, riitaisa, ärtynyt, vaivalloisesti koossa pysyvä avioliitto\nsiis? Kaikkea muuta! Päinvastoin kauttaaltaan sopusointuinen,\ntyytyväinen avioliitto — ja ellei alussa olisi ollut miehen aviollista\nkykenemättömyyttä tunnettuine tuskallisine vaikutuksineen, se olisi\nollut jopa täysin onnellinen. Sillä jännityksien syntymiseksi tarvitaan\nkummallakin puolen eräänlaista voimaa, tahdon täytyy asettua tahtoa\nvastaan, kovan kovaa vastaan. Mutta nämä molemmat, Marie Antoinette\nja Ludvig XVI, välttävät kaikkea hankausta ja jännitystä, mies\nruumiillisesta, vaimo sielullisesta velttoudesta. »Makuni ei ole sama\nkuin kuninkaan», pakisee Marie Antoinette löyhästi eräässä kirjeessään,\n»hän ei harrasta muuta kuin metsästystä ja mekaanista työtä... te\nmyöntänette, ettei asemani pajassa olisi erikoisen luonteva: en olisi\nsiellä Vulkanus, ja Venuksen osa miellyttäisi miestäni kenties vielä\nvähemmän kuin muut taipumukseni.» Ludvig XVI:lle taas hänen vinhat,\nmeluavat huvituksensa eivät ollenkaan ole mieleisiä, mutta tuolla\nveltolla miehellä ei ole tahtoa eikä voimaa puuttua tarmokkaasti\nasiaan; hyväntahtoisena hän hymyilee vaimonsa vallattomuuksille ja on\npohjaltaan ylpeä siitä, että hänellä on niin suuresti ihailtu, hurmaava\nvaimo. Mikäli hänen heikko tunteensa ylimalkaan kykenee värähtelemään,\ntämä kelpo mies on omalla tavallaan — siis kömpelösti ja rehellisesti —\nkauniille ja ymmärrykseltään yläpuolellaan olevalle vaimolleen täysin\nalamainen, hän vetäytyy alemmuudestaan tietoisena syrjään, jottei\nestäisi hänen valoaan loistamasta. Vaimo taas puolestaan hymyilee\nhiukan mukavuudenhaluiselle aviomiehelleen, mutta ilman ilkeyttä,\nsillä hänkin pitää hänestä eräänlaisella anteeksiantavalla tavalla,\nsuunnilleen kuin suuresta pörröisestä bernhardilaiskoirasta, jota\nsilloin tällöin kutkutetaan ja hyväillään, koska se ei milloinkaan\nmurise ja kuuliaisena ja hellänä tottelee pienintäkin viittausta: ajan\npitkään ei tuolle kelpo paksunahalle voi olla vihoissaan, jo pelkästä\nkiitollisuudesta ei, sillä mies antaa hänen toimia oikkujensa mukaan,\nvetäytyy hienotunteisesti takaisin huomatessaan, ettei hänen seuraansa\nhaluta, ei milloinkaan astu ilmoittautumatta hänen huoneeseensa ja\non ihanteellinen aviomies, joka säästäväisyydestään huolimatta yhä\nedelleen maksaa hänen velkansa ja sallii hänelle kaiken, lopulta\nrakastajankin. Mitä kauemmin Marie Antoinette elää Ludvig XVI:n kanssa,\nsitä enemmän hän alkaa kunnioittaa hänen kaikessa heikkoudessaankin\nerittäin kunnioitusta ansaitsevaa luonnettaan. Tästä diplomaattisesti\nsolmitusta avioliitosta kehittyy vähitellen todellinen toveruus, hyvä\nsydämellinen yhdessäolo, joka tapauksessa sydämellisempi kuin on laita\nuseimpien tuon ajan ruhtinaallisten avioliittojen.\n\nVain rakkaus, tämä suuri ja pyhä sana, on mieluimmin tässä yhteydessä\njätettävä mainitsematta. Todelliseen rakkauteen tältä epämiehiseltä\nLudvigilta puuttuu sydämen energia; Marie Antoinette’in mieltymyksessä\nhäneen on toiselta puolen liian paljon sääliä, liian paljon\nalentuvaisuutta, liian paljon anteeksiantavaisuutta, että tätä mietoa\nsekoitusta vielä voitaisiin nimittää rakkaudeksi. Ruumiillisesti tämä\nhienosyinen ja hento nainen saattoi ja hänen täytyikin velvollisuuden\ntunnosta ja valtiosyiden vuoksi antautua miehelleen, mutta olisi\nsulaa mielettömyyttä otaksua, että tämä kömpelö, mukavuudenhaluinen,\ntunnelaiska mies, tämä Falstaff, olisi tässä iloluontoisessa\nnaisessa voinut herättää ja tyydyttää eroottisten jännitysten\nvirran. »Rakkautta hän ei häntä kohtaan tunne ollenkaan», ilmoittaa\nsuorasukaisesti, levollisen asiallisesti todeten Josef II Pariisissa\nollessaan Wieniin, ja kun tytär puolestaan kirjoittaa äidilleen,\nettä kolmesta veljeksestä hänelle edelleenkin on rakkain se, jonka\nJumala on määrännyt hänelle aviopuolisoksi, sanoo tämä »edelleenkin»,\ntämä kavalasti riveihin luiskahtanut »edelleenkin» enemmän kuin hän\ntietoisesti tahtoi ilmaista, jotakin sentapaista kuin: koska en\nvoinut saada parempaa miestä, on tämä säädyllinen kelpo puoliso aina\n»edelleenkin» hyväksyttävin korvike. Tässä yhdessä sanassa näkyy hänen\nhaalean suhteensa koko lämmönaste. Nyt Maria Teresia lopultakin olisi\n— hän saa toisesta, Parmassa olevasta tyttärestään kuulla paljoa\npahempia asioita — tyytyväinen tähän venyvään avioliittokäsitykseen,\njos Marie Antoinette vain osoittaisi hieman enemmän teeskentelytaitoa\nja sielullista tahtia esiintymisessään, jos hän vain osaisi paremmin\ntoisilta salata, että hän miehenä pitää kuninkaallista puolisoaan\nnollana, quantité négligeable’ina! [Seikka, suure, tekijä, jota ei\ntarvitse ottaa huomioon.] Mutta Marie Antoinette — ja tätä Maria\nTeresia ei anna anteeksi — unohtaa muotojen säilyttämisen ja samalla\npuolisonsa kunnian; kaikeksi onneksi juuri äiti ajoissa saa tietoonsa\nerään näistä kevytmielisistä sanoista. Eräs hänen valtiollisista\nystävistään, kreivi Rosenberg, on tullut vierailulle Versailles’iin,\nMarie Antoinette on mieltynyt hienoon, vanhaan, kohteliaaseen herraan\nja päässyt hänen kanssaan niin luottamuksellisiin suhteisiin, että\nhän kirjoittaa hänelle Wieniin iloisen pakinoivan kirjeen, jossa hän\nkertoo, kuinka hän salaa on pitänyt miestään narrina, kun Choiseulin\nherttua pyysi häneltä audienssia. »Te uskotte minua mielellänne\nsanoessani, etten nähnyt häntä ilman kuninkaan suostumusta. Mutta ette\nvoi aavistaa, miten suurta taitoa käytin, jotten näyttäisi pyytävän\nlupaa. Minä sanoin, että mielelläni näkisin herra Choiseulin, mutta\nen vielä vain ollut selvillä päivästä, ja tämän tein niin ovelasti,\nettä tuo miesraukka (»le pauvre homme» [Miesparka, -paha, -raukka]\nitse sai keksiä tunnin, jolloin mukavimmin saatoin tavata hänet.\nMielestäni olen tässä asiassa vain erinomaisella tavalla käyttänyt\nhyväkseni oikeuttani naisena.» Täysin ajattelemattomasti! valuu Marie\nAntoinette’in kynästä sana »pauvre homme», huolettomana hän sinetöi\nkirjeen, sillä hän uskoo vain kertoneensa hauskan kaskun, ja nimitys\n»pauvre homme» merkitsee hänen sydämensä kielessä aivan rehellisen\nhyväntahtoisesti: »kelpo miesparka». Mutta Wienissä luetaan tämä\nmyötätunnon, säälin ja ylenkatseen sekailmaus toisin. Maria Teresia\nhuomaa heti, mikä vaarallinen tahdittomuus sisältyy siihen, että\nRanskan kuningatar yksityiskirjeessä nimittää julkisesti Ranskan\nkuningasta, kristikunnan korkeinta herraa sanalla »pauvre homme»,\nsiinä, ettei hän edes kunnioita hallitsijaa puolisossaan. Millaisessa\näänilajissa mahtaakaan tämä tuulihattu suullisesti laskea pilaa\nRanskan käskijästä puutarhajuhlissa ja naamiohuveissa Lamballe’iensa,\nPolignaciensa, nuorten kavaljeeriensa seurassa! Heti pidetään\nWienissä ankara neuvottelu ja Marie Antoinette’ille kirjoitetaan\nniin päättävä kirje, ettei keisarillinen arkisto vuosikymmeniin ole\nsallinut sen julkaisemista. »En voi olla Sinulle sanomatta», toruu\nvanha keisarinna velvollisuutensa unohtanutta tytärtään, »että\nkirjeesi kreivi Rosenbergille on minua hämmästyttänyt äärimmilleen.\nMillaisia ilmauksia Sinä käytätkään, millaiseen kevytmielisyyteen\nteet itsesi syypääksi! Missä on arkkiherttuatar Marie Antoinette’in\nennen niin hyvä, niin hellä, niin altis sydän? Minä näen siinä vain\njuonittelua, pikkumaista vihaa, pilkkaa ja häijyyttä; juonittelua,\njossa joku Pompadour, joku Dubarry voisi olla osallisena, mutta ei\nprinsessa eikä varsinkaan korkea prinsessa Habsburg-Lothringenin\nsuvusta täynnä hyvyyttä ja tahtia. Aina minua on huolestuttanut nopea\nmenestyksesi ja kaikki, jotka sinua imartelevat, siitä talvesta\nalkaen, jolloin sinä heittäydyit huvituksiin ja naurettaviin muoteihin\nja muihin hullutuksiin. Tämä syöksyminen huvituksesta huvitukseen\nilman kuningasta, vaikka tiedät, ettei se häntä ilahduta ja että hän\npelkästä myöntyväisyydestä seuraa mukanasi tai sietää niitä, kaikki\ntämä saattoi minut aikaisemmissa kirjeissäni ilmaisemaan oikeutetun\nlevottomuuteni. Näen tämän kirjeen vain antaneen sille vahvistuksen.\nMillaista kieltä Sinä käytätkään! ’Le pauvre homme’! Minne on joutunut\nrespektisi ja kiitollisuutesi kaikesta hänen huomaavaisuudestaan?\nJätän sen Sinun itsesi ajateltavaksi enkä sano enempää, vaikka olisi\npaljonkin sanottavaa... mutta jos minä vast’edes vielä huomaan\nsellaisia sopimattomuuksia, en voi vaieta, koska liiaksi rakastan\nSinua, ja minä näen sellaisia valitettavasti vielä enemmän kuin koskaan\nennen, koska tiedän Sinut niin kevytmieliseksi, niin kiivaaksi ja\nniin täysin harkitsemattomaksi. Sinun onnestasi voi tulla nopea loppu\nja voit omasta syystäsi syöksyä mitä suurimpaan onnettomuuteen, ja\ntämä kaikki vain tuon kauhistavan huvitteluhalusi johdosta, joka ei\nanna Sinulle aikaa mihinkään vakavaan askarteluun. Mitä kirjoja Sinä\noikeastaan luet? Ja siitä huolimatta uskallat sekaantua kaikkeen, mitä\ntärkeimpiin asioihin ja ministereiden valitsemiseen? ... Näyttää siltä,\nettä apotti ja Mercy ovat tulleet Sinulle vastenmielisiksi sentähden,\nettä he eivät matki näitä alhaisia imartelijoita, vaan tahtovat tehdä\nSinut onnelliseksi eivätkä ainoastaan huvitella ja saada hyötyä Sinun\nheikkoudestasi. Eräänä päivänä olet sen älyävä, mutta liian myöhään.\nToivon, ettei minun tarvitse elää tätä hetkeä, ja rukoilen Jumalaa\npäättämään päiväni niinpian kuin mahdollista, koska en enää voi olla\nSinulle hyödyksi, koska en voisi kestää sitä, että menettäisin ja\nnäkisin onnettomana lapseni, jota hellästi olen rakastava viimeiseen\nhetkeeni asti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikö hän liioittele, eikö hän liian aikaisin maalaa paholaista\nseinälle tuon pienen, mutta vain ylimielisyydessä lausutun »pauvre\nhomme»-pilasanan vuoksi? Mutta Maria Teresialle ei tässä tapauksessa\nole kysymys satunnaisesta sanasta, vaan oireesta. Tämä lausunto\nilmaisee hänelle salamanvälähdyksen tavoin, kuinka vähän kunnioitusta\nLudvig XVI nauttii omassa avioliitossaan ja kuinka vähän koko\nhovipiirissä. Äidin sydän käy levottomaksi. Jos valtiossa hallitsijan\nylenkatsominen jo horjuttaa lujimpia tukihirsiä, omaa perhettä, kuinka\nsilloin muut tuet ja pylväät voivat pysyä myrskyssä pystyssä? Kuinka\nvoi uhattu monarkia säilyä ilman monarkkia, valtaistuin keskellä\npelkkiä statisteja, joilla ei ole kuningasajatusta veressään eikä\naivoissaan eikä sydämessään? Heikko raukka ja huvittelunhaluinen\nnainen, edellinen liian vitkaan ajatteleva, toinen liian ajattelematon,\nkuinka nämä köykäiset olennot voisivat puolustaa dynastiaansa\nuhkaavasti synkistyvää aikaa vastaan? Todellisuudessa vanha keisarinna\nei ole tyttärelleen ollenkaan vihoissaan, hän on vain huolissaan\nhänestä.\n\nJa todella, kuinka voisikaan vihastua näille kahdelle, kuinka voisikaan\nheidät tuomita? Yksinpä Konventille, heidän syyttäjälleen, kävi hyvin\nvaikeaksi selittää tämä »miesparka» tyranniksi ja ilkimykseksi;\nperimmältään ei näissä kummassakaan ollut hituistakaan ilkeämielisyyttä\neikä liioin, kuten enimmäkseen on laita keskimittaisten luonteiden,\nmitään kovuutta, mitään julmuutta, eipä edes kunnianhimoa ja karkeata\nturhamaisuuttakaan. Kuitenkaan heidän hyvät puolensakaan eivät\nvalitettavasti kohoa porvarillisen keskitason yläpuolelle: heissä on\nkunniallista hyvänahkaisuutta, löyhää suvaitsevaisuutta, lauhkeata\nhyväntahtoisuutta. Jos he olisivat joutuneet keskelle aikaa, joka\nolisi ollut yhtä keskinkertainen kuin he itse, he olisivat eläneet\nkunnialla ja tehneet kohtalaisen hyvän vaikutuksen. Mutta yhtä vähän\nMarie Antoinette kuin Ludvig osasi sisäisen myötäkehityksen kautta\nasettaa draamalliseksi korostuvaa aikakautta vastaan vastaavaa\nsydämenylevyyttä; he osasivat paremmin kuolla kunniakkaasti kuin\nelää voimakkaasti ja sankarillisesti. Jokaisen tapaa aina vain se\nkohtalo, jonka herraksi hän ei kykene pääsemään — kaikessa tappiolle\njoutumisessa piilee syvempi ajatus ja syyllisyys. Marie Antoinette’in\nja Ludvig XVI:n tapauksessa Goethe on lausunut tuomionsa heidän\nsisäisestä arvostaan sanoessaan viisaasti:\n\n    Warum denn wie mit einem Besen\n    Wird so ein König hinausgekehrt?\n    Wären sie Könige gewesen\n    Sie ständen alle noch unversehrt.\n\n    [Miksi siis sellainen kuningas\n    kuin luudalla lakaistaan pois?\n    Jos he olisivat (todella) olleet kuninkaita,\n    he olisivat vielä kaikki\n    vahingoittumattomina paikoillaan.]\n\n\n\n\nROKOKOON KUNINGATAR\n\n\nSinä hetkenä, jolloin Marie Antoinette, Fredrik Suuren vanhan\nvastustajan Maria Teresian tytär, astuu Ranskan valtaistuimelle, tulee\nhän, Itävallan perivihollinen, levottomaksi. Kirjeen toisensa jälkeen\nhän lähettää Preussin lähettiläälle, että tämä huolellisesti tutkisi\nhänen poliittisia suunnitelmiaan. Itse asiassa vaara on hänelle suuri.\nMarie Antoinette’in tarvitsisi vain tahtoa, aivan vähäisen nähdä\nvaivaa, ja kaikki Ranskan diplomatian langat kulkisivat yksistään hänen\nkätensä kautta, Eurooppaa hallitsisi kolme naista, Maria Teresia,\nMarie Antoinette ja Venäjän Katarina. Mutta Preussin onneksi, omaksi\nonnettomuudekseen Marie Antoinette’ia ei vähimmässäkään määrässä vedä\npuoleensa suurenmoinen, maailmanhistoriallinen tehtävä, hän ei ajattele\naikansa ymmärtämistä, vaan yksinomaan ajan tappamista, huolimattomasti\nhän tarttuu kruunuun kuin leikkikaluun. Sensijaan, että hän käyttäisi\nsaamaansa valtaa, hän tahtoo vain nauttia siitä.\n\nTämä oli Marie Antoinette’in kohtalokas virhe alusta alkaen: hän\ntahtoi voittaa naisena eikä kuningattarena, hänen pienet naiselliset\nriemuvoittonsa merkitsivät hänelle enemmän kuin maailmanhistorian\nsuuret ja laajakantoiset, ja koska hänen huvinhaluinen sydämensä ei\nosannut antaa kuningasajatukselle mitään sielullista sisällystä,\nvaan ainoastaan täydellisen muodon, kutistui hänen käsissään suuri\ntehtävä turhanpäiväiseksi leikiksi, korkea asema näyttelijärooliksi.\nKuningattarena oleminen merkitsee Marie Antoinette’ille viidentoista\nkevytmielisen vuoden ajan yksinomaan sitä, että häntä ihaillaan hovin\neleganteimpana, koketeimpana, parhaimmin puettuna, hemmotelluimpana\nja ennen kaikkea tyytyväisimpänä naisena, että hän saa olla arbiter\nelegantiarum, [Hienouksien, maun tuomari] johtava maailmannainen\ntuossa ylhäisen ylikultivoidussa seuramaailmassa, joka pitää\nitseään maailmana. Kaksikymmentä vuotta hän näyttelee Versaillesin\nyksityisnäyttämöllä, joka japanilaisen kukkassillan tavoin kaartuu\nkuilun ylle, itseensä rakastuneena täydellisen rokokookuningattaren\nprimadonnanosaa tyylikkäästi ja viehkeästi, mutta kuinka niukaksi jää\ntämän seurapiirikomedian ohjelmisto: pari pientä haihtuvaa koketteriaa,\npari ohutta juonittelua, hyvin vähän henkevyyttä ja hyvin paljon\ntanssia. Näissä leikeissä ja leikittelyissä hänellä ei kuninkaana\nrinnallaan ole ketään oikeata kanssapelaajaa, ei ketään todellista\nsankaria ja alati sama, ikävystyneen snobistinen katsojakunta, samalla\nkuin kullattujen ristikkoporttien takana monimiljoonainen kansa odottaa\nnähdäkseen valtiattarensa. Mutta tuo sokaistunut ei hellitä rooliaan,\nhän ei väsy yhä uusilla mitättömyyksillä huumaamasta järjetöntä\nsydäntään; eipä hän edes lakkaa niistä, kun Pariisista jo ukonjyrinä\nuhkaavana vyöryy Versaillesin puutarhojen yli. Vasta kun vallankumous\nväkivaltaisesti työntää hänet tältä pikkuiselta rokokoonäyttämöltä\nmaailmanhistorian suurelle ja traagilliselle näyttämölle, hän huomaa\nsen suunnattoman erehdyksen, että hän kaksikymmentävuotta on valinnut\nnäyteltäväkseen liian pienen osan, subretin, salonkinaisen osan, vaikka\nkohtalo oli suonut hänelle voimaa ja sielunlujuutta sankariosaan.\nMyöhään hän huomaa tämän erehdyksen, mutta ei kuitenkaan liian myöhään.\nSillä juuri sinä hetkenä, kun hän ei enää saa elää kuningattarena\nosaansa ja vain saa kuolla sellaisena, paimenkomedian traagillisessa\njälkinäytöksessä, hän saavuttaa todelliset mittansa. Vasta kun\nleikki muuttuu todellisuudeksi ja häneltä riistetään kruunu, Marie\nAntoinette’ista todella tulee sydämeltäänkin kuningatar.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä Marie Antoinette’in ajatus- tai pikemminkin\najattelemattomuussyyllisyys, se, että hän melkein kahdenkymmenen\nvuoden ajan uhraa oleellisen mitättömälle, velvollisuuden nautinnolle,\nraskaan helpolle, Ranskan pienelle Versailles’ille, todellisen\nmaailman leikkimaailmalleen, — tämä historiallinen syyllisyys on\nmelkein käsittämätön. Jotta voisi havainnollisesti käsittää hänen\njärjettömyytensä, on parasta ottaa näytteeksi Ranskan kartta ja\npiirtää siihen se viheliäisen pieni alue, jonka piirissä Marie\nAntoinette vietti hallituskautensa kaksikymmentä vuotta. Tulos on\nhämmästyttävä. Sillä tämä kehä on niin pieni, että se keskisuuruisella\nkartalla muodostuu melkein pisteeksi. Versaillesin, Trianonin, Marlyn,\nFontainebleaun, Saint-Cloud’n, Rambouillet’n, noiden kuuden linnan\nväliä, naurettavan pienellä, vain muutaman tunnin matkan laajuisella\nalueella pyörii hänen touhukkaan ikävystymisensä kultainen hyrrä\nlakkaamatta edestakaisin. Marie Antoinette ei ainoatakaan kertaa, yhtä\nvähän paikallisesti kuin henkisesti, ole tuntenut tarvetta astua tämän\npentagrammin [Viisikulmio] ulkopuolelle, johon häntä piti teljettynä\ntyhmin kaikista paholaisista, huvittelupaholainen. Ei ainoatakaan\nkertaa melkein vuosisadan viidenneksen aikana Ranskan valtiatar tunne\nhalua perehtyä omaan valtakuntaansa, nähdä maakuntia, joiden kuningatar\nhän on, mereen, joka huuhtelee rannikoita, vuoriin, linnoituksiin,\nkaupunkeihin ja katedraaleihin, laajaan ja vaihtelevaan maaseutuun.\nHän ei ainoatakaan kertaa varasta joutilaisuudeltaan tuntiakaan\nkäydäkseen katsomassa alamaisiaan tai edes ajatellakseen heitä, hän ei\nainoatakaan kertaa astu porvariskotiin: koko tämä todellinen maailma\nhänen aatelispiirinsä ulkopuolella on todella hänelle olematon. Marie\nAntoinette ei koskaan tiedä, että Pariisin oopperatalon ympärillä\nleviää jättiläiskaupunki, tulvillaan köyhyyttä ja surkeutta, että\nTrianonin lammikoiden takana kiinalaisine ankkoineen, hyvin ravittuine\njoutsenineen ja riikinkukkoineen, hoviarkkitehtien siistiksi\nja sieväksi rakentaman paraatikylän, Hameaun takana todelliset\ntalonpoikaistalot törröttävät rappeutuneina ja ladot tyhjinä, että\nhänen puistonsa kullattujen ristikkojen tuolla puolen monimiljoonainen\nkansa ahertaa, näkee nälkää ja toivoo. Kenties saattoi vain tuo\ntietämättömyys ja halu olla tietämättä kaikesta maailman tragiikasta\nja surkeudesta antaa rokokoolle tuon lumoavan luontevuuden, tuon\nkeveän, suruttoman sulon; sillä voihan vain se, joka ei tunne maailman\nvakavuutta, leikkiä niin autuaallisesti. Mutta kuningatar, joka unohtaa\nkansan, pelaa vaarallista peliä. Pelkkä kysymys olisi paljastanut\nMarie Antoinette’ille maailman, mutta hän ei tahtonut kysyä. Vain\nkatsahdus aikaan, ja hän olisi käsittänyt, mutta hän ei tahtonut\nkäsittää. Hän tahtoi pysyä eristyneisyydessään iloisena, nuorena ja\nhäiritsemättömänä. Virvatulen johtamana hän kulkee loppumatonta ympyrää\nja laiminlyö hovimarionettiensa ja teennäisen kulttuurin keskellä\nelämänsä ratkaisevat ja milloinkaan korvaamattomat vuodet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä on hänen syyllisyytensä, hänen kieltämätön syyllisyytensä: siinä,\nettä hän vertojaan hakevalla kevytmielisyydellä kohtasi historian\nvaltavimman tehtävän, höllin mielin vuosisadan kovimman ratkaisun.\nKieltämätön syyllisyys ja kuitenkin anteeksi annettava, koska se\non ymmärrettävissä sen suunnattoman houkutuksen perusteella, jota\nvoimakkaampikaan luonne tuskin olisi voinut vastustaa. Lastenkamarista\naviovuoteeseen noudettuna, palatsin perähuoneista yht’äkkiä kutsuttuna\nkorkeimpaan valtaan ikäänkuin vielä uneksivana, ei vielä valmiina,\nei vielä henkisesti heränneenä, tämä hyväluontoinen, ei erikoisen\nvoimakas, ei erikoisen valpas sielu huomaa yht’äkkiä olevansa aurinko,\njonka ympärillä käy ihailun planeettain tanssi; ja kuinka roistomaisen\nhyvin harjaantunut onkaan tämä kahdeksannentoista vuosisadan sukukunta\nviettelemään nuoren naisen! Kuinka perinpohjin koulutettu hienojen\nimartelujen myrkynsekoitukseen, kuinka kekseliäs taidossaan hurmata\nmitättömyyksillä, kuinka mestarillinen liehittelyssä ja faijakilaisessa\nelämän keveältä kannalta ottamisen taidossa! Perehtyneenä, ylenmäärin\nperehtyneenä kaikkiin sielun houkutus- ja heikentämiskeinoihin\nhovimaailma vetää tämän kokemattoman, tämän omasta itsestään vielä\nuteliaan tytönsydämen heti alusta pitäen taikapiiriinsä. Kuningattarena\nolonsa ensi päivästä lähtien Marie Antoinette leijailee määrättömän\njumaloinnin suitsutuspilven kannattamana. Sitä, mitä hän sanoo,\npidetään viisaana, mitä hän tekee, lakina, se, mitä hän toivoo,\ntäytetään. Hänellä on oikku, ja jo huomenna siitä on tullut muoti.\nHän tekee tyhmyyden, ja koko hovi jäljittelee sitä innostuneena.\nHänen läheisyytensä on tämän turhamaisen, kunnianhimoisen lauman\naurinko, hänen katseensa lahja, hänen hymynsä onnen aihe, hänen\ntulonsa juhla; kun hänellä on vastaanotto, kaikki naiset, vanhimmasta\nnuorimpaan, ylhäisimmistä äsken hoviin päässeisiin asti, tekevät mitä\nkouristuksentapaisimpia, teennäisimpiä, naurettavimpia, narrimaisimpia\nponnistuksia saadakseen hänen huomionsa hinnalla millä hyvänsä vain\nsekunniksikin kiinnitetyksi itseensä, saadakseen kuulla hänen suustaan\nkohteliaisuuden, sanasenkin, ja ellei sitä, niin ainakin tullakseen\nhuomatuiksi eikä kokonaan sivuutetuiksi. Kaduilla taas kansa hänen\ntullessaan uskollisena riemuitsee taajoin rivein, teatterissa nousevat\nkatselijat viimeistä paikkaa myöten, ja kulkiessaan peilien ohi hän\nnäkee niissä ihanasti puetun ja oman menestyksensä siivittämän nuoren,\nkauniin naisen, suruttoman ja onnellisen, yhtä ihanan kuin hovin\nihanimmat ja siten myös — sillä hän sekoittaa tämän hovin maailmaan —\nmaailman ihanimman. Kuinka olisi mahdollista lapsellisella sydämellä,\nkeskinkertaisella voimalla varustetun torjua luotaan niin huumaavaa\nonnenjuomaa, johon on sekoitettu kaikki tunteen väkevät ja makeat\nnesteet, miesten palvonta, naisten ihaileva kateus, kansan rakkaus ja\noma ylpeys? Kuinka olisi mahdollista olla tulematta kevytmieliseksi,\nkun kaikki on niin kevyttä? Koska rahoja tulee lentäen yhä uusilla\npaperilappusilla ja sana, tuo ainoa sana »payez» [Maksakaa], hätäisesti\nlippuselle kirjoitettuna, tuottaa tuhansittain tukaatteja ja loihtii\nesiin kallisarvoisia kiviä, puutarhoja ja linnoja? Kun onnen vieno\nilma niin suloisesti ja veltosti herpaisee kaikki hermot? Kuinka\nolisi mahdollista olla tulematta suruttomaksi ja sydämeltä kevyeksi,\nkun sellaiset taivaalliset siivet kiinnitetään nuoriin, häikäiseviin\nolkapäihin? Kuinka olisi mahdollista olla menettämättä pohjaa jalkojen\nalla, kun sellaiset houkutukset ovat tarjona?\n\nTämä elämänkäsityksen keveys, joka historian näkökulmasta katsoen\nepäilemättä on hänen syyllisyyttään, oli samalla koko hänen\nsukupolvensa syyllisyyttä: juuri täydellisesti omaksuessaan aikansa\nhengen Marie Antoinette’ista tuli kahdeksannentoista vuosisadan\ntyypillinen edustaja. Rokokoo, tuo liikasivistynyt ja ikivanhan\nkulttuurin hennoin kukka, hienojen ja joutilasten käsien, leikkivän\nja hemmoitellun hengen vuosisata, tahtoi ennen perikatoaan ilmetä\nruumiillistuneena. Nyt ei ainoakaan kuningas, ei ainoakaan mies olisi\nvoinut edustaa tätä naisen vuosisataa historian kuvakirjassa, —\nainoastaan naisen, kuningattaren hahmo saattoi aistihavainnollisesti\nkuvata sitä, ja tällainen rokokoon kuningatar Marie Antoinette\non ollut esikuvallisella tavalla. Ollen suruttomista suruttomin,\ntuhlailevista tuhlailevin, galanteista ja koketeista naisista\nsiron galantein ja tietoisen koketein hän on omassa henkilössään\nilmentänyt seitsemäntoistasataluvun tavat ja taiteellisen elämänmuodon\nsuorastaan asiakirjamaisen selvästi ja unohtumattomasti. »On\nmahdotonta», sanoo hänestä madame de Staël, »panna kohteliaisuuteen\nenemmän suloa ja hyvyyttä. Hänellä on kyky seurustella ihmisten\nkanssa tavalla, joka ei milloinkaan saa häntä unohtamaan, että hän\non kuningatar, ja aina näyttämään siltä, kuin hän sen unohtaisi.»\nMarie Antoinette eli elämäänsä, aivankuin hän olisi soittanut hyvin\nhentoa ja haurasta soitinta. Siten hän ei tullut suureksi kaikkia\naikoja varten, mutta luonteenomaiseksi omalle ajalleen; ja samalla\nkun hän hukkasi järjettömästi oman sisäisen voimansa, hän kuitenkin\ntäytti erään tarkoituksen: hänessä seitsemäntoistasataluku saavuttaa\ntäydellisyytensä, hänessä se saatetaan päätökseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä on rokokookuningattaren ensi huolena hänen aamulla herätessään\nVersaillesin linnassa? Tiedot kaupungista tai valtion asioistako?\nLähettilästen kirjeet siitä, ovatko armeijat voittaneet, onko\njulistettu sota Englantia vastaan? Ei suinkaan. Marie Antoinette on,\nkuten tavallista, palannut kotiin vasta neljän tai viiden aikaan\naamulla —, hän on nukkunut vain muutaman tunnin, hänen levottomuutensa\nei tarvitse paljoakaan lepoa; tärkeällä seremonialla alkaa nyt päivä.\nYlikamarineitsyt, jonka johdon alaisena on vaatevarasto, saapuu\nhuoneeseen mukanaan muutamia paitoja, nenäliinoja ja pyyheliinoja\naamutoilettia varten, ja hänen rinnallaan ensimmäinen kamarineitsyt.\nTämä kumartuu ja ojentaa nähtäväksi foliantin, johon nuppineuloilla on\nkiinnitettyinä pieniä kangasnäytteitä kaikista vaatevarastossa olevista\npuvuista. Marie Antoinette’in on ratkaistava, mitä pukuja hän tänä\npäivänä haluaa pukea ylleen: vaikea, vastuunalainen valinta, sillä\njoka kaudeksi on määrätty kaksitoista uutta juhlapukua, kaksitoista\nfantasiapukua, kaksitoista seremoniapukua, puhumattakaan sadoista\nmuista, joita joka vuosi hankitaan uusia (ajateltakoon, mikä häpeä,\njos muodin kuningatar useita kertoja esiintyisi samassa puvussa!)\nLisäksi tulee valita aamunutut, liivit, pitsit ja röyhelykset,\nhatut, päällystakit, vyöt, käsineet, sukat ja alusvaatteet tuosta\nnäkymättömästä arsenaalista, jossa työskentelee kokonainen armeija\nompelijattaria ja vaatevarastonaisia. Valinta kestää tavallisesti\nkauan: vihdoin merkitään nuppineuloilla niiden pukujen näytteet, jotka\nMarie Antoinette täksi päivää haluaa, virallinen puku vastaanottoa\nvarten, deshabillée [tässä: Kotipuku] iltapäivää varten ja juhlapuku\niltaa varten. Ensimmäinen huoli on poissa, kangasnäytekirja viedään\npois ja valittujen pukujen alkukappaleet kannetaan sisään.\n\nIhmekö, että pukeutumisen ollessa näin tärkeä, ylimmällä modistilla,\njumalaisella mademoiselle Bertinillä on suurempi mahti Marie\nAntoinette’iin kuin kaikilla valtioministereillä, sillä nämä\novat sentään tusinoittain korvattavissa, mutta ensinmainittu on\nainutlaatuinen ja korvaamaton. Ollen tosin syntyperältään vain\ntavallinen ompelijatar alimmasta kansankerroksesta, karkea,\nitsetietoinen, esiintunkeutuva ja pikemminkin rahvaanomainen kuin\nhienokäytöksinen, tämä haute couture’in [Suuri (hovi-)ompelu-,\nneulomataito] mestaritar pitää kuningatarta täydellisesti pauloissaan.\nHänen vuokseen kahdeksantoista vuotta ennen varsinaista vallankumousta\ntoimeenpannaan Versailles’issa palatsivallankumous: mademoiselle\nBertin murtaa etiketin määräyksen, joka porvarissyntyiseltä kieltää\npääsyn kuningattaren petit cabinet’eihin [Yksityishuoneet]; tämä\nalansa taiteilijatar saavuttaa sen, mitä Voltaire’in ja kaikkien ajan\nrunoilijoiden ja maalarien ei koskaan onnistunut saavuttaa: että\nkuningatar ottaa hänet vastaan yksinään. Kun hän kaksi kertaa viikossa\nilmestyy uusine piirustuksineen, Marie Antoinette lähettää pois\naateliset hovinaisensa ja lähtee kunnioitetun taiteilijattaren kanssa\nsalaiseen neuvotteluun suljettuihin yksityishuoneisiin päästääkseen\nhänen kanssaan liikkeelle uuden, eilistäkin vielä naurettavamman\nmuodin. Tietystikin liikeasioita ymmärtävä modisti käyttää sellaista\nvoittoa runsaasti hyväkseen oman kukkaronsa hyväksi. Sen jälkeen\nkuin hän on houkutellut Marie Antoinette’in itsensä mitä suurimpiin\nmenoihin, hän verottaa koko hovia ja aatelia: hän kiinnityttää\nRue Saint Honoré’n varrella sijaitsevan liikkeensä yläpuolelle\nkuningattaren hovihankkijan arvonimen jättiläiskirjaimin ja selittää\nylimielisen välinpitämättömästi asiakkailleen heidän saadessaan\nodottaa: »Olen juuri työskennellyt yhdessä Hänen Majesteettinsa\nkanssa.» Pian on hänen palveluksessaan kokonainen rykmentti\nompelijattaria ja kutojattaria, sillä mitä elegantimmin kuningatar\npukeutuu, sitä hurjemmin ponnistelevat muut naiset ollakseen jäämättä\nhänestä jälkeen. Monet lahjovat runsailla kultarahoilla uskottoman\ntaikurin leikkaamaan itselleen mallin, jota kuningatar itse ei\nvielä ole käyttänyt: sairauden tavoin leviää pukeutumisylellisyys.\nLevottomuudet maassa, riidat parlamentissa, sota Englannin kanssa eivät\nkiihdytä läheskään samassa määrin tätä turhamaista hoviseurapiiriä\nkuin se uusi kirpunruskea, jonka mademoiselle Bertin saattaa muotiin,\ntai erikoisen rohkeasti kaartuva vannehameen turnyyri tai Lyonissa\nensimmäistä kertaa valmistettu uusi silkkikangas. Jokainen oman\narvonsa tunteva nainen tuntee velvollisuudekseen askel askeleelta\nseurata mukana liioitteluiden apinatanssissa, ja huokaisten valittelee\naviomies: »Naiset eivät Ranskassa ole milloinkaan tuhlanneet niin\npaljon rahaa tehdäkseen itsensä naurettaviksi.»\n\nMutta kuningattarena olemisen tässä piirissä Marie Antoinette tuntee\nvarsinaisimmaksi velvollisuudekseen. Hallittuaan neljännesvuoden\npieni prinsessa jo on kohonnut elegantin maailman muotinukeksi,\nkaikkien pukujen ja tukkalaitteitten malliksi; kaikissa salongeissa,\nkaikissa hoveissa hän viettää riemuvoittojaan. Tosin myös Wienissä\nasti, ja sieltä kajahtaa huolestunut vastakaiku. Maria Teresia, joka\nhaluaisi arvokkaampia tehtäviä lapselleen, lähettää lähettiläälleen\nharmistuneena takaisin kuvan, jossa hänen tyttärensä näkyy muodikkaasti\nlaiteltuna ja liioitellun loisteliaasti puettuna, sanoen, että se on\nnäyttelijättären eikä Ranskan kuningattaren kuva. Harmistuneena hän\nvaroittaa tytärtään, tosin kuten aina turhaan: »Sinä tiedät, että minä\naina olen ollut sitä mieltä, että muoteja on seurattava kohtuudella\neikä milloinkaan niitä liioiteltava. Nuori, kaunis nainen, kuningatar\ntäynnä suloa, ei tarvitse kaikkea tätä laittelua, päinvastoin puvun\nyksinkertaisuus sopii hänelle paremmin ja on enemmän kuningattaren\narvon mukaista. Koska hän on määräävässä asemassa, koko maailma koettaa\nseurata häntä yksinpä hänen pieniä harha-askeleitaankin myöten.\nMutta minä, joka rakastan pientä kuningatartani ja seuraan häntä\njoka askeleella, en saa epäröidä huomauttaa hänelle tästä pienestä\nkevytmielisyydestä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena huolena on joka aamu tukkalaite. Onneksi on tässäkin kohden\nsaatavissa ensiluokkainen taiteilija, herra Léonard, rokokoon\nväsymätön ja voittamaton Figaro. Kuin korkea herra hän joka aamu ajaa\nkuusivaljakolla Pariisista Versailles’iin koetellakseen kuningattaren\ntukassa jaloa ja joka päivä uutta taitoaan kammoin, hiusvesin ja\nvoitein. Samoin kuin Mansart, suuri arkkitehti, rakensi taloihin\nhänestä nimensä saaneet taitehikkaat katot, samoin herra Léonard\njokaisen arvostaan aran naisen otsan yläpuolelle rakentaa kokonaisia\nhiustorneja ja muovaa korkealle kohoavan laitteen vertauskuvallisiksi\nornamenteiksi. Jättiläismäisillä hiusneuloilla ja vahvasti käyttämällä\njäykkää pomaadaa hiukset ensiksi vedetään juuresta asti otsan\nyläpuolelle viivasuoraan, suunnilleen kaksi kertaa niin korkealle kuin\npreussilainen krenatöörinlakki, vasta sitten, ilmavassa avaruudessa,\npuoli metriä silmistä ylöspäin, alkaa taiteilijan varsinainen\nplastillinen valtakunta. Kammalla ei ainoastaan muovailla kokonaisia\nmaisemia ja panoraamoja hedelmineen, puutarhoineen, taloineen ja\nlaivoineen ja aaltoilevine merineen, siis kokonaista värikästä\nmaailmaa näiden »pouffien» eli »quaisacojen» (niin niitä nimitetään\neräässä Beaumarchais’n pamfletissa) yläpuolelle, vaan jotta muoti\nsaataisiin oikein vaihtelevaksi, nämä plastiikat alati esittävät\nvertauskuvallisesti päiväntapahtumia. Kaikki, mikä askarruttaa näitä\nkolibrinaivoja, mikä täyttää nämä enimmäkseen ontot naistenpäät, on\nsaava sijansa tukkalaitteessa. Jos Gluckin ooppera herättää huomiota,\nLéonard heti keksii »coiffeure à la Iphigenien» [I:n hiuslaite], jossa\non mustat ’surunauhat ja Dianan puolikuu. Jos kuningas rokotetaan,\nilmenee tämä päiväntapahtuma heti »poufs de l’inoculationina»\n[Rokotus-hiuskoriste, -puuhka, -pöhötin]. Jos Amerikan kapina tulee\nmuotiin, tulee heti vapaustukkalaitteesta päivän sankaritar, mutta\nvielä ilkeämmin ja tyhmemmin: kun Pariisin leipuripuodit nälänhädän\naikana ryöstetään, ei tämä kevytmielinen hoviseura keksi tärkeämpää\nkuin esittää tätä tapausta käyttämällä niin sanottuja »bonnets de la\nrevolt» [Kapinapäähine, -myssy]. Nämä tyhjien päiden päälle kyhätyt\ntaiderakennelmat käyvät yhä järjettömämmiksi. Vähitellen hiustornit,\nkiitos paksumpien aluksien ja tekokiharoiden, tulevat niin korkeiksi,\netteivät niillä varustetut naiset enää voi istua vaunuissa, vaan\nheidän täytyy nostetuin hamein olla polvillaan, muuten kallisarvoinen\ntukkalaite törmäisi vaunujen kattoon; linnan ovipieliä täytyy korottaa,\njottei naisten juhla-asussa aina tarvitsisi ovista kulkiessaan\nkumartua, teatteriaitioiden katot tehdään holvimaisiksi. Mitä erikoisia\nkiusoja nämä ylimaailmalliset tukkalaitteet tuottivat näiden naisten\nrakastajille, siitä kertovat sen ajan satiirit monta huvittavaa\njuttua. Mutta kun on kysymyksessä muoti, naiset kuten tunnettua ovat\nvalmiita mihin uhrauksiin hyvänsä, ja kuningatar puolestaan ilmeisesti\nkuvittelee, ettei hän olisi todella kuningatar, ellei hän johtaisi\nkaikkia näitä hullutuksia tai voittaisi niitä.\n\nJa jälleen ärähtää Wienistä muriseva kaiku: »En voi olla\nkoskettelematta erästä kohtaa, jonka niin usein huomaan toistetuksi\ntiedoituksissa, nimittäin tukkalaitteitasi! Väitetään, että ne ovat\nhiusjuuresta luettuna kolmenkymmenenkuuden tuuman korkuisia ja että\nniiden yläpuolella vielä on sulkia ja nauhoja.» Puolustellen tytär\nvastaa rakkaalle äidilleen, että täällä Versaillesissa silmät jo ovat\nsiinä määrin niihin tottuneet, ettei koko maailma — maailmalla Marie\nAntoinette kuten aina tarkoittaa vain hovin sataa aatelisnaista —\nniissä näe mitään merkillistä. Ja mestari Léonard rakentaa reippaasti\nedelleen, kunnes tuon kaikkivoipaisen herran päähän pälkähtää\ntehdä loppu tästä muodista, ja seuraavana vuonna tornit poistetaan\ntosin vain antaakseen tilaa vielä kalliimmalle muodille, nimittäin\nkamelikurjensulille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmas huolenaihe: voiko aina esiintyä eri tavoin puettuna ilman\nvastaavia koristeita? Ei, kuningattarella pitää olla suuremmat\ntimantit, paksummat helmet kuin kenelläkään muulla. Hän tarvitsee\nenemmän sormuksia, renkaita ja rannerenkaita ja diadeemeja ja\nhiusketjuja ja jalokiviä, enemmän kengänsolkia tai timanttireunuksia\nFragonardin maalaamiin viuhkoihinsa kuin kuninkaan nuorempien veljien\nvaimot, kuin kaikki muut hovin naiset. Tosin hän jo Wienistä on\nsaanut mukaansa runsaasti timantteja ja Ludvig XV:ltä kokonaisen\nlaatikollisen perhekoristeita. Mutta mitä varten hän olisi kuningatar,\nellei ostaakseen yhä uusia, kauniimpia ja kallisarvoisempia kiviä?\nMarie Antoinette, sen tietää Versailles’issa jokainen — ja pian on\nosoittautuva, ettei ole niinkään onnellista, että jokainen siitä\nlörpöttelee, — on hullaantunut koristeisiin. Hän ei koskaan voi\nvastustaa kiusausta, kun nuo taitavat ja liukkaat jalokivikauppiaat,\nnuo Saksasta maahan siirtyneet juutalaiset Böhmer ja Bassenge\nsamettialustoilla näyttävät uusimpia taideluomiaan, lumoavia\nkorvarenkaitaan, sormuksiaan ja solkiaan. Sitäpaitsi nämä oivat miehet\neivät milloinkaan tee kauppaa vaikeaksi. He osaavat kunnioittaa Ranskan\nkuningatarta laskemalla tosin tavarastaan kaksinkertaisen hinnan, mutta\nsamalla myöntämällä luottoa ja maksamalla hänelle puolet vanhojen\narvosta. Huomaamatta sellaisten koronkiskurikauppojen alentavaisuutta\nMarie Antoinette tekee velkoja joka taholle — hätätapauksessa, sen hän\ntietää, säästäväinen puoliso selvittää asian.\n\nMutta nyt kajahtaa jo ankarampana Wienistä varoitus: »Kaikki tiedot\nPariisista pitävät yhtä siinä, että Sinä jälleen olet ostanut itsellesi\nrannerenkaita kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella livrillä\nja siten saattanut tulosi epäjärjestykseen ja itsesi velkoihin ja\nettä sinä selvitäksesi asiasta jopa myyt timanttejasi halvemmasta\nhinnasta... sellaiset ilmoitukset raastavat rikki sydämeni varsinkin\najatellessani tulevaisuuttasi. Koska tulet omaksi itseksesi?»\nhuudahtaa äiti hänelle epätoivoissaan. »Hallitsijatar alentaa itseään\nkoristellessaan itseään sillä tavoin, ja hän alentaa itseään vielä\nenemmän, kun hän tällaisena aikana aiheuttaa niin suuria menoja.\nTunnen liiankin hyvin tämän tuhlailun hengen enkä voi olla puhumatta\nsiitä, koska rakastan Sinua itsesi vuoksi enkä imarrellakseni Sinua.\nKatso ettet sellaisilla kevytmielisyyksillä menetä kunnioitusta, jonka\nvoitit hallituksesi alussa. Tiedetään yleisesti, että kuningas on hyvin\nvaatimaton, ja niin lankeaisi syy yksin Sinuun. Toivon, ettei minun\ntarvitse kokea sellaista muutosta, sellaista romahdusta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTimantit maksavat rahaa, puvut maksavat rahaa, ja vaikka hyvänahkainen\naviomies heti ryhtyessään hallitukseen on kaksinkertaistanut vaimonsa\napanaasin, täytyy tämän runsaasti varustetussa rahalippaassa kuitenkin\nolla jokin vuotava aukko, sillä alati vallitsee siellä kauhistava luode.\n\nMistä siis on saatava rahat? Kevytmielisille paholainen on onneksi\nkeksinyt paratiisin: pelin. Ennen Marie Antoinette’ia pidettiin\npelaamista kuninkaan hovissa vielä viattomana iltahuvina, suunnilleen\nsamanlaisena kuin biljaardia ja tanssia: pelattiin vaaratonta\nlansquenet’ta pienin panoksin. Marie Antoinette keksii itselleen ja\nmuille pahamaineisen Pharaopelin, jonka Casanovan muistelmista tunnemme\nkaikkien veijarien ja huijarien luvatuksi metsästysmaaksi. Hänen\npelitovereilleen on yhdentekevää se, että kuninkaan nimenomaan toistama\nkäsky on rangaistuksen uhalla kieltänyt uhkapelin: kuningattaren\nsalonkeihin ei poliisi pääse. Ja se seikka, ettei kuningas itse\nsuvaitse näitä kultarahoilla sälytettyjä pelipöytiä, ei tätä\nkevytmielistä joukkoa huolestuta vähääkään: pelataan edelleenkin hänen\nselkänsä takana, ja ovenvartijoille on annettu käsky heti hälyttää,\njos kuningas tulee. Silloin katoavat kuin taikaiskusta kortit pöydän\nalle, jatketaan vain puhelemista, kaikki nauravat kunnon miehelle, ja\npeliseurue jatkaa. Liikkeen vilkastuttamiseksi ja panosten lisäämiseksi\nkuningatar myöntää kenelle hyvänsä, joka vain tuo rahaa mukanaan,\npääsyn vihreän pöydän ääreen; seikkailijat ja huijarit tunkeutuvat\nesiin, eikä kestä kauankaan, kun kaupungilla puhutaan siitä häpeästä,\nettä kuningattaren seurapiireissä on väärinpelaajia. Vain yksi ei\ntiedä siitä mitään, koska hän huvitustensa sokaisemana ei halua tietää\nmitään, Marie Antoinette. Milloin hän kerran on syttynyt tuleen ja\nkiihkoon, ei häntä kukaan voi pidättää, hän pelaa päivän toisensa\njälkeen kolmeen, neljään, viiteen asti aamulla, jopa kerran hovin\nskandaaliksi koko yön ennen pyhäinmiestenpäivää.\n\nJa jälleen kuuluu kaiku Wienistä: »Peli on epäilemättä kaikkein\nvaarallisimpia huvituksia, sillä se tuo mukaansa huonoa seuraa\nja pahoja puheita... se tenhoo liian voimakkaasti herättämällä\nvoittamiskiihkon, ja kun laskee tarkoin, tulee siinä aina puijatuksi,\nsillä ajan pitkään ei voi voittaa, jos pelaa säädyllisesti. Niinpä\npyydän Sinua, rakas tyttäreni: ei mitään velttoutta, täytyy yhdellä\nriuhtaisulla vapautua sellaisesta intohimosta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vaatteet, koristeet ja peli antaa tekemistä vain puoleksi\nyötä, muuan toinen huoli seuraa tuntiviisaria vuorokauden umpeensa:\nkuinka on huviteltava? Ratsastetaan, metsästetään, ne ovat ikivanhoja\nruhtinaallisia huvituksia: tosin ei tällöin olla oman aviomiehen\nseurassa, hänhän on niin kuolettavan pitkäveteinen, vaan valitaan\nmieluummin iloinen lanko d’Artois ja muita kavaljeereja. Usein\nratsastetaan myös leikin vuoksi aaseilla, se tosin ei ole yhtä\nhienoa, mutta silloin voi, kun tuollainen harmaa elukka alkaa\nreistailla, pudota sen selästä mitä hurmaavimmalla tavalla ja näyttää\nhoville kuningattaren pitsialusvaatteet ja siromuotoiset sääret.\nTalvisin lähdetään lämpimästi peitettynä rekiretkille, kesäisin\nhuvitellaan iltaisin ilotulituksilla ja maalaistanssiaisissa, pienissä\nyökonserteissa puistossa. Tarvitaan vain pari askelta pengermältä\nalaspäin, kun jo ollaan valikoidun seurueen kanssa kokonaan pimeyden\nturvissa ja voidaan siellä hilpeästi laverrella ja ilakoida — tietysti\nkaikessa säädyllisyydessä, mutta kuitenkin leikkiä vaaralla, kuten\nkaikilla muilla elämän asioilla. Se, että sitten joku häijy hovimies\nkirjoittaa runomittaisen lentolehtisen kuningattaren yöllisistä\nseikkailuista »Le lever de l’aurore» [Aamuruskon nousu]: mitäpä siitä\n— kuningas, tuo suvaitsevainen aviomies, ei sellaisten neulanpistosten\njohdosta pahastu, ja on tullut hauskasti huvitelluksi. Kunhan vain\nei tarvitse olla yksin, ainoatakaan iltaa kotona, kirjan ääressä,\noman miehen kanssa, vaan alati iloisessa menossa. Kun jokin uusi\nmuoti pääsee vauhtiin, on Marie Antoinette ensimmäinen omaksumaan\nsen; tuskin on kreivi d’Artois tuonut Englannista kilpa-ajot — muuten\nhänen ainoa palveluksensa Ranskalle —, niin nähdään jo kuningattaren\nseisovan katsojalavalla lukuisien nuorten keikaroivien anglomaanien\nympäröimänä, lyömässä vetoa, pelaamassa ja tästä uudenlaisesta\nhermojännityksestä intohimoisesti kiihtyneenä. Tavallisesti tällainen\nhänen innostustensa olkivalkea ei tosin kestä kauan, enimmäkseen häntä\njo huomenna ikävystyttää se, mikä häntä vielä eilen ihastutti; vain\nalinomainen huvitusten vaihtelu voi lieventää hänen hermostunutta\nrauhattomuuttaan, joka epäilemättä perustuu jo mainittuun alkovin\nsalaisuuteen. Rakkaimmat sadoista erilaisista ajanvietteistä,\nainoat, joihin hän jatkuvasti on hullaantunut, ovat tosin myös\nhänen maineelleen vaarallisimmat: naamiohuvit. Niistä tulee Marie\nAntoinette’in pysyvä intohimo, sillä niissä hänellä on kaksinkertainen\nnautinto, ensinnäkin olla kuningatar ja toiseksi tilaisuus, kiitos sen,\nettä musta samettinaamio tekee hänet kuningattarena tuntemattomaksi,\nuskaltautua lemmenseikkailujen rajalle asti, siis panna panokseksi\nei ainoastaan rahaansa, kuten pelipöydän ääressä, vaan itsensä\nnaisena. Puettuna Artemikseksi tai yllään koketti domino hän voi\netiketin jääkylmästä korkeudesta laskeutua keskelle vierasta,\nlämmintä ihmisvilinää, tunteakseen hellyyden henkäyksen, viettelyn\nläheisyyden, puolittaisen vaaraan liukumisen karmivan ytimissään,\nhän voi puoleksi tunniksi tarttua elegantin nuoren englantilaisen\ngentlemannin käsivarteen naamion turvissa tai parilla rohkealla\nsanalla osoittaa hurmaavalle ruotsalaiselle kavaljeerille, Hans\nAxel von Fersenille, kuinka suuresti tämä miellyttää naista, joka\nvalitettavasti, ah valitettavasti, kuningattarena on väkivaltaisesti\npakotettu hyveellisyyteen. Siitä, että sitten näistä pienistä kujeista,\njotka Versaillesin juoru heti karkeasti erotisoi, puhutaan kaikissa\nsalongeissa, että, kun kerran hovivaunujen pyörä matkalla särkyy\nja Marie Antoinette ottaa vuokra-ajurin ajaakseen kahdenkymmenen\naskeleen päässä olevaan oopperaan, salaisten journaalien kertomukset\nvääristelevät nämä hullutukset rivoiksi seikkailuiksi, siitä Marie\nAntoinette ei tiedä mitään taikka ei tahdo tietää mitään. Turhaan\nvaroittaa häntä äiti: »Kunhan se vielä tapahtuisi kuninkaan seurassa,\nolisin vaiti, mutta aina ilman häntä ja aina Pariisin huonoimpien ja\nnuorimpien ainesten kanssa, hurmaavan kuningattaren ollessa vanhin\nkoko joukosta. Sanomalehdet, jotka ennen olivat minulle ilon aiheena,\nkoska ne ylistivät tyttäreni jaloutta ja sydämenhyvyyttä, ovat\nyht’äkkiä muuttuneet. Ei kuule muusta kuin kilpa-ajoista, uhkapeleistä\nja valvotuista öistä, niin etten enää halua niitä nähdäkään; mutta\nsiitä huolimatta en voi sille mitään, että koko maailma, joka tuntee\nrakkauteni ja kiintymykseni lapsiini, puhuu ja kertoo niistä. Usein\nminä jopa kartan menemistä seuraan, jotten saisi kuulla niistä mitään.»\n\nMutta kaikilla nuhteilla ei ole mitään vaikutusta tuohon mielettömään,\njoka jo on niin pitkällä, ettei hän enää ymmärrä, ettei häntä\nymmärretä. Miksi ei saisi nauttia elämästä, sillähän ei ole mitään\nmuuta tarkoitusta. Ja järkyttävällä avomielisyydellä hän vastaa\nlähettiläs Mercylle tämän esiintuodessa äidin varoitukset: »Mitä hän\ntahtoo? Minä pelkään ikävystymistä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Minä pelkään ikävystymistä»: näillä sanoilla Marie Antoinette\non lausunut aikansa ja koko seurapiirinsä tunnussanan.\nSeitsentoistasataluku on lopussa, se on täyttänyt tarkoituksensa.\nValtakunnan perustus on laskettu, Versailles on rakennettu,\netiketti täydellistetty, nyt hovilla ei oikeastaan ole mitään enää\ntekemistä; marsalkoista on, koska ei käydä sotaa, tullut pelkkiä\nunivormuun puettuja puunukkeja, piispoista, koska tämä sukukunta ei\nenää usko Jumalaan, galantteja, violetteihin kauhtanoihin puettuja\nherroja, kuningattaresta, koska hänellä ei ole rinnallaan mitään\ntodellista kuningasta eikä kasvatettavana kruununperillistä, iloinen\nmaailmannainen. Ikävystyneinä ja vailla ymmärrystä he kaikki näkevät\najan mahtavana vyöryvän vastaansa; uteliain käsin he monesti kumartuvat\ntarttuakseen pariin kimaltelevaan kiveen; lasten tavoin nauraen\nhe leikkivät peloittavalla elementillä, koska virta niin keveänä\npärskyy sormien lomitse. Mutta ei kukaan huomaa tulvan yhä nopeampaa\nnousemista: ja kun he vihdoin ovat huomanneet vaaran, on pako jo\nturhaa, peli on jo menetetty, hukassa elämä.\n\n\n\n\nTRIANON\n\n\nKevein, leikkivin käsin Marie Antoinette tarttuu kruunuun kuin\nodottamattomaan lahjaan; vielä hän on liian nuori tietääkseen, ettei\nelämä anna mitään ilmaiseksi ja että kaikkeen, mikä saadaan kohtalolta,\non salassa määrätty hinta. Tämän hinnan maksamista Marie Antoinette\nei ajattele. Hän ottaa vain kuninkaallisen asemansa oikeudet ja jää\nvelvollisuudet velkaa. Hän tahtoisi yhdistää kaksi asiaa, jotka\ninhimillisesti eivät ole yhdistettävissä: hän tahtoisi hallita ja siitä\nhuolimatta nauttia. Kuningattarena hän tahtoisi kaiken palvelevan\nhänen mielihalujaan ja itse häiriintymättömänä antaa perään jokaiselle\noikulle; hän tahtoo valtiattaren vallantäyteisyyttä ja naisen vapautta,\nsiis kaksinkertaisena nauttia nuoresta myrskyisestä elämästään.\n\nMutta Versaillesissa ei vapaus ole mahdollinen. Näiden valoisien\npeilisalien piirissä ei ainoakaan askel jää salatuksi. Jokainen liike\nsäännöstellään, jokaisen sanan kantaa salakavala tuuli pitemmälle.\nTäällä ei ole mitään yksinoloa eikä kahdenoloa, ei mitään levähdystä\neikä laukeamista, kuningas on jättiläismäisen kellon keskipiste,\nkellon, joka leppymättömän säännöllisesti kulkee kulkuaan, jokainen\nyksityinen elämäntapaus syntymästä hautaan asti, vuoteelta nousemisesta\nnukkumaan menoon asti, yksinpä lemmenhetkikin, muuttuu valtiotoimeksi.\nHallitsija, jolle kuuluu kaikki, kuuluu täällä kaikille eikä itselleen.\nMutta Marie Antoinette vihaa kaikkea kontrollia; niinpä hän alati\nmyöntyväiseltä puolisoltaan tuskin kuningattareksi tultuaan pyytää\nsoppea, jossa hänen ei tarvitse olla kuningatar. Ja Ludvig XVI,\npuolittain heikkoudesta, puolittain kohteliaisuudesta, lahjoittaa\nhänelle huomenlahjaksi Trianonin kesälinnan, toisen pikkuruisen, mutta\naivan henkilökohtaisen valtakunnan Ranskan mahtavan valtakunnan ohella.\n\nSinänsä ei Trianon, jonka Marie Antoinette saa puolisoltaan, ole\nmikään suuri lahja, vain leikkikalu, jonka on määrä enemmän kuin\nvuosikymmenen ajan ihastuttaa ja askarruttaa häntä joutilaisuudessaan.\nSen rakentaja ei milloinkaan ollut ajatellut tätä pientä linnaa\nkuninkaallisen perheen vakinaiseksi olinpaikaksi, vaan ainoastaan\nmaison de plaisire’iksi, buen retiroksi [Syrjäinen, rauhallinen\nlempimis-, kuhertelupaikka], pysähdyspaikaksi, ja tässä\nhäiritsemättömän kuhertelupaikan mielessä Ludvig XV ja Dubarry\nynnä hänen muut tilapäiset tuttavuutensa käyttivät sitä runsaasti\nhyväkseen. Taitava mekaanikko oli galantteja illallisia varten keksinyt\nnostettavan pöydän, niin että se katettuna peräti hienotunteisesti\nsaattoi maanalaisista keittiöhuoneista kohota ruokasaliin eikä\nainoankaan palvelijan tarvinnut kuunnella pöytäkohtauksia: tästä\neroottisen miellyttävyyden lisäyksestä oivallinen Leporello\nsai erikoisen kahdentoistatuhannen livrin palkkion niiden\nseitsemänsadankolmenkymmenenkuudentuhannen livrin lisäksi, mitkä\nlemmenmaja kokonaisuudessaan oli tullut maksamaan. Marie Antoinette\nvastaanottaa tämän syrjäisen hellistä kohtauksista vielä ummehtuneen,\nVersaillesin puistossa olevan pikkulinnan. Nyt hänellä on leikkikalunsa\nja mitä ihastuttavin sellainen, minkä ranskalainen maku milloinkaan\non keksinyt, siropiirteinen, mittasuhteiltaan täydellinen, todellinen\nkorulaatikko elegantille ja nuorelle kuningattarelle. Rakennettuna\nyksinkertaiseen, lievästi antikisoivaan tyyliin, valkeahohtoisena\npuutarhojen vienossa vihreydessä, täysin syrjässä ja kuitenkin lähellä\nVersailles’ia tämä entisen rakastajattaren ja nyt kuningattaren\npalatsi ei ole suurempi kuin nykyaikainen yhdenperheen rakennus\nja tuskin mukavampi tai ylellisempi: kaikkiaan seitsemän tai\nkahdeksan huonetta, esihuone, ruokailuhuone, pieni ja suuri salonki,\nmakuuhuone, kylpyhuone, pienoiskirjasto (lucus a non lucendo*),\nsillä yksimielisesti todistavat kaikki, ettei Marie Antoinette koko\nelämänsä aikana milloinkaan avannut kirjaa lukuunottamatta paria\nhätäisesti selailtua romaania). [*Oik.: »Lehto (väärin) johdettu\nei-loistavasta». Tässä tarkoitettu, että kirjaston laittamisesta\nTrianoniin voisi tehdä väärän johtopäätöksen T:n rakennuttajan M.\nA:n luonteesta.] Tämän pienen linnan sisustusta kuningatar kaikkina\nvuosina ei paljoakaan muuttanut, varmalla maulla hän on tuomatta mitään\nupeilevaa, mitään juhlallisen raskasta, mitään karkean kallisarvoista\nnäihin kokonaan intiimeiksi tarkoitettuihin huoneisiin; päinvastoin\nhän koettaa saada kaiken hennoksi, valoisaksi ja pidättyväksi, tuon\nuuden tyylin mukaiseksi, jota yhtä väärin nimitetään Ludvig XVI:n\ntyyliksi kuin Amerikkaa Amerigo Vespuccin mukaan. Hänen, tämän\nhennon, eloisan, elegantin naisen mukaan pitäisi sitä nimittää\nMarie Antoinette’in tyyliksi, sillä ei mikään sen hauraan sulavissa\nmuodoissa tuo mieleen tuota lihavaa massiivista miestä, Ludvig XVI:a\nja hänen karkeata makuaan, vaan kaikki keveän, viehkeän naishahmon,\njonka muotokuva vielä nytkin koristaa näitä huoneita; yhtenäisenä\nvuoteesta puuterirasiaan asti, klavesiinista norsunluuviuhkaan asti,\nleposohvasta miniatyyriin asti, käyttäen vain ensiluokkaisinta ainesta\nmitä vaatimattomimpiin muotoihin, näennäisesti hauraana ja kuitenkin\nkestävänä, antiikin viivapuhtauden ja ranskalaisen sulon yhdistelmänä\ntämä vielä meillekin käsitettävä tyyli julistaa enemmän kuin mikään\naikaisempi naisen, kultivoidun, maulla varustetun naisen, voimakasta\nvaltaanpääsyä Ranskassa ja korvaa Ludvig XV:n ja Ludvig XVI:n\ndramaattisen prameilevan tyylin intiimisyydellä ja musikaalisuudella.\nSalonki, missä tarinoidaan ja seurustellaan tuttavallisen herttaisesti,\nmuodostuu siten ylpeästi ajattelevien edustushuoneiden sijasta\ntalon keskipisteeksi; leikkauksilla tai kultauksella koristettu\npuupäällys korvaa jäykän marmorin, keveästi välkkyvä silkki\npainostavan sametin ja raskaan brokadin. Kalpeat ja hennot värit,\nhimmeä kermanväri, persikanpunainen, keveänsininen alkavat lempeän\nhallituksensa: tämä taide liikkuu naisen ja kevään, galanttien\njuhlien ja suruttoman yhdessäolon merkeissä. Täällä ei ole pyritty\nuhittelevaan suurenmoisuuteen, ei teatraaliseen vaikuttavuuteen, vaan\nhuomiotaherättämättömään ja hillittyyn, täällä ei tahdota korostaa\nkuningattaren valtaa, vaan nuoren naisen suloa tulee kaikkien häntä\nympäröivien esineiden vienosti heijastaa. Vasta näiden kallisarvoisten\nja kokettien puitteiden sisäpuolella Clodionin sirot statyetit,\nWatteaun ja Paterin maalaukset, Boccherinin hopeankirkas musiikki ja\nkaikki muut seitsemäntoistasataluvun herkulliset luomukset saavat\ntodelliset ja oikeat mittasuhteensa; tämä autuaallisen huolettomuuden\nverraton leikkitaide vähää ennen suurten surujen alkamista ei tee\nmissään niin oikeutettua ja aitoa vaikutusta. Ikiajoiksi Trianon on\njäävä tämän korkealle kehitetyn kulttuurin hienoimmaksi, hennoimmaksi\nja kuitenkin lujaksi tyyssijaksi: täällä tämä hienostuneen nautinnon\nkulttuuri on saanut taiteena täydellisen muotonsa yhdessä talossa,\nyhdessä hahmossa. Ja rokokoon zenitin ja nadirin samanaikaisen\nkukoistus- ja kuolinhetken lukee vielä tänä päivänä parhaiten pienestä\npendyylistä, joka seisoo marmorikamiinalla Marie Antoinette’in\nhuoneessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä Trianon on pienois- ja leikkimaailma: tekee vertauskuvallisen\nvaikutuksen, että sen ikkunoista ei voi nähdä elävää elämää, ei\nkaupunkia, ei Pariisia, ei maaseutua. Kymmenessä minuutissa kulkee\nkoko sen alueen läpi, ja kuitenkin tämä piskuinen maa-ala oli Marie\nAntoinette’ille tärkeämpi ja oleellisempi kuin koko Ranska ja sen\nkaksikymmentämiljoonaa alamaista. Sillä täällä hän ei tuntenut olevansa\nmihinkään velvollisuuksiin sidottu, ei seremoniaan, ei etikettiin,\ntuskinpa tapoihinkaan. Selvästi ilmaistakseen, että tällä pienellä\nmaatilkulla käskijänä on vain hän eikä kukaan muu, hän, saalilaisesta\nlaista ankarasti kiinnipitävän hovin suureksi suuttumukseksi,\nantaa omassa nimessään, »de par la Reine» [Kuningattaren nimessä.]\neikä puolisonsa nimessä, kaikki määräykset; palvelijat eivät käytä\nkuninkaallista punaisen-valkoisen-sinistä livreetä, vaan hänen\nvärejään, punaisen-hopeista. Jopa oma puolisokin ilmestyy tänne\nvain vieraana — muuten hyvin tahdikkaana ja mukavana vieraana, joka\nei milloinkaan saavu kutsumattomana tai sopimattomaan aikaan, vaan\nankarasti noudattaa vaimonsa talon järjestystä. Mutta tuo kelpomies\ntulee mielellään, koska täällä on viihtyisämpää kuin suuressa linnassa;\n»par ordre de la Reine» [Kuningattaren käskystä.] täällä on kaikki\nankaruus ja jäykkyys pannaan julistettu. Täällä ei pidetä hovia, vaan\nistutaan ruohikossa hatutta mukavissa keveissä vaatteissa, kaikki\narvoasteikot häviävät hupaisan yhdessäolon kestäessä, kaikki jäykkyys,\nmonesti tosin myös arvokkuus. Täällä kuningatar viihtyy, ja pian\nhän on siinä määrin tottunut tähän höllempään elämänmuotoon, että\nhänelle käy vaikeaksi palata Versailles’iin. Yhä vieraammalta hänestä\ntuntuu hovi hänen saatuaan kerran koetella tätä maalaisvapautta, yhä\nikävystyttävämmiksi käyvät edustusvelvollisuudet ja todennäköisesti\nmyös aviolliset, yhä useammin hän koko päiväksi vetäytyy hauskaan\nkyyhkyslakkaansa. Mieluimmin hän ainiaaksi jäisi Trianoniinsa. Ja\nkoska Marie Antoinette aina tekee mitä tahtoo, hän tosiasiallisesti\nkokonaan muuttaa kesäpalatsiinsa. Makuuhuone pannaan kuntoon, tosin\nyhden maattavin vuotein, johon mittasuhteiltaan valtava kuningas\ntuskin olisi voinutkaan mahtua. Kuten kaikki muukin, ei myöskään\naviollinen intiimisyys enää ole kuninkaan tahdosta riippuvainen, vaan\nkuten Saban kuningatar käy Salomon, samoin Marie Antoinette’kin vain\nsilloin, kun häntä haluttaa (ja kun äiti liian ankarasti toruu),\nnoudattaen »lit à part» järjestelmää käy kelpo puolisonsa luona. Hänen\nvuoteessaan hän ei ole vieraanakaan ainoatakaan kertaa, sillä Trianon\non Marie Antoinette’ille autuaan koskematon valtakunta, yksinomaan\nCytherelle, yksinomaan huville vihitty, ja huvituksiinsa hän ei\nmilloinkaan ole lukenut velvollisuuksia, kaikkein vähimmän aviollisia.\nTäällä hän tahtoo esteettömästi elää itselleen olematta muuta kuin\nhemmoiteltu, kunnioitettu ja mitoista tietämätön nuori nainen, joka\ntuhansien joutavuuksien vuoksi unohtaa kaiken, valtakunnan, miehensä,\nhovinsa, ajan, maailman ja monta kertaa — nämä ovat kenties hänen\nautuaallisimmat hetkensä — jopa itsensäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTrianon antaa vihdoinkin tälle joutilaalle sielulle askarrusta,\nse on yhäti uusi leikkikalu. Samoinkuin hän modistilta tilaa\npuvun toisensa jälkeen ja hovijalokivisepältä yhä uusia koruja,\nsamoin Marie Antoinette’illa alati on hankittavana jotakin\nuutta valtakuntansa koristamiseksi; modistin, jalokivisepän,\nbalettimestarin, musiikinopettajan ja tanssimestarin ohella täyttävät\nnyt arkkitehti, puutarhataiteilija, maalari, koristetaiteilija,\nkaikki nämä hänen pienoisvaltakuntansa uudet ministerit hänen pitkän,\noi miten kammottavan pitkän, aikansa ja tyhjentävät samalla mitä\nvoimaperäisimmin valtion kassaa. Marie Antoinette’in päähuoli koskee\npuutarhaa, sillä tietystikään se ei missään kohdassa saa muistuttaa\nVersaillesin historiallista puutarhaa, siitä täytyy tulla koko\naikakauden uusimuotisin, omalaatuisin ja koketein puutarha, oikea\nrokokoopuutarha. Jälleen Marie Antoinette tietoisesti tai tiedottomasti\ntätä halutessaan noudattaa aikansa muuttunutta makusuuntaa. Sillä on\nväsytty puutarhakuningas Lenôtre’in kuin viivoittimella vedettyihin\nnurmikenttiin, kuin partaveitsellä leikattuihin pensasaitoihin, hänen\npiirustuspöydän ääressä kylmästi suunniteltuihin ornamentteihinsa,\njoiden korskeilevasti tuli osoittaa, että Ludvig Aurinkokuningas oli\npakottanut, ei ainoastaan valtakunnan, aateliston, säädyt, kansakunnan\nomaksumaan hänen vaatimansa muodon, vaan myös Jumalan luonnon. On\nkyllästytty tämän vihreän geometrian näkemiseen, on väsytty tähän\n»luonnon silpomiseen»; samoinkuin ajan koko sivistykselliselle\nepäviihtymykselle, samoin tässäkin kohden »yhteiskunnan» ulkopuolella\noleva henkilö, Jean Jaques Rousseau keksii vapauttavan sanan\nvaatiessaan »Uusi Heloïse»-kirjassaan »luonnonpuistoa».\n\nNyt Marie Antoinette epäilemättä ei milloinkaan ole lukenut »Uutta\nHeloïse’ia», Jean Jaques Rousseaun hän parhaimmassa tapauksessa\ntuntee musikaalisen sepitelmän »Le devin de village» [Kylätaikuri]\nsäveltäjänä. Mutta Jean Jaques Rousseaun mielipiteet leijailevat\ntuohon aikaan ilmassa. Markiiseille ja herttuoille kohoavat kyyneleet\nsilmiin, kun heille puhutaan tästä viattomuuden jalosta puoltajasta\n(joka yksityiselämässään on homo perversissimus [Mitä harhaviettisin\nihminen.]. He ovat hänelle kiitollisia, sillä hän on heille kaikkien\nmonien ärsytyskeinojen jälkeen vielä onnellisesti keksinyt viimeisen\nnautinnon: naivisuudella leikkimisen, viattomuuden perversion,\nluonnollisuuden naamiopuvun. Luonnollisesti Marie Antoinette’kin\nnyt tahtoo »luonnollista» puutarhaa, viatonta maisemaa, ja tietysti\nluonnollisinta kaikista uusimuotisen luonnollisista puutarhoista. Ja\nniin kutsuu hän ajan parhaimmat, raffinoiduimmat taiteilijat kokoon,\njotta he kaikista teennäisimmällä tavallaan sommittelisivat hänelle\nkaikista luonnollisimman puutarhan.\n\nSillä ajan muodin mukaisesti ei tässä »englantilais-kiinalaisessa\npuutarhassa» tahdota esittää ainoastaan luontoa, vaan koko luontoa,\nparin neliökilometrin mikrokosmoksessa täydellistä kosmosta\nleikkikalumaisessa pienoiskoossa. Kaikkea pitää olla nähtävänä tällä\npikkuriikkisellä alalla, ranskalaisia, intialaisia, afrikkalaisia\npuita, hollantilaisia tulpaaneja, etelämaisia magnolioita, kalalammikko\nja pikku joki, vuori ja luola, romanttinen raunio ja maalaistaloja,\nkreikkalaisia temppeleitä ja itämaisia näköaloja, hollantilaisia\ntuulimyllyjä, pohjoinen ja etelä, länsi ja itä, luonnollisin ja\neriskummallisin, kaikki keinotekoisena ja kaikki mahdollisimman\naitona; alkuaan arkkitehti tahtoo saada tälle kämmenen levyiselle\nalueelle sopimaan tulivuorenkin ja kiinalaisen temppelin, mutta\nonneksi osoittautuu hänen ehdotuksensa liian kalliiksi. Kuningattaren\nkärsimättömyyden kiirehtiminä sadat työmiehet alkavat rakennusmestarien\nja maalarien suunnitelmien mukaisesti nopeasti loihtia todellisen\nmaiseman keskelle mahdollisimman maalauksellista, tietoisen\nepäsäännöllistä ja luonnollisen-keinotekoista maisemaa. Ensiksi\nasetetaan niittyjen väliin hiljaa ja lyyrillisesti soliseva pikku\npuro, jokaisen oikean paimenidyllin välttämätön ainesosa; tosin on\nvesi tuotava kaksituhatta jalkaa pitkissä putkissa Marlystä, ja näihin\nputkiin valuu samanaikaisesti paljon rahaa, mutta pääasia on, että\nsen maiandrosmainen juoksu näyttää vienolta ja luonnolliselta. Hiljaa\nsolisten puro laskee keinotekoiseen kalalammikkoon keinotekoisine\nsaarineen, ystävällisenä se mutkittelee siron sillan alitse,\nsomana se kannattaa aalloillaan hohtavan valkoisia joutsenia. Kuin\nAnakreonin runoista on peräisin keinotekoisen sammalen peittämä kallio\ntaidokkaasti peitettyine lemmenluolineen ja romanttisine näköaloineen;\nei mikään anna aavistaa, että tämä niin liikuttavan naivi maisema oli\njo ennakolta piirrettynä lukemattomille väritetyille paperilehdille,\nettä koko laitelmasta tehtiin kaksikymmentä kipsimallia, joissa\nkalalammikko ja puro oli korvattu peililasilla, nurmet ja puut, kuin\nlasten leikkikaluissa, maalatulla sammaleella. Mutta yhäti vain uutta!\nJoka vuosi kuningattarella on uusi mieliteko, yhä erinomaisempien ja\nluonnollisten laitteiden tulee kaunistaa hänen valtakuntaansa, hän ei\ntahdo odottaa, kunnes vanhat laskut on maksettu; nyt hän on löytänyt\nleikkinsä ja tahtoo leikkiä sitä edelleenkin. Kuin sattumalta sinne\ntänne siroteltuina ja kuitenkin hänen romanttisten arkkitehtiensä\ntarkoin ennakolta harkitsemina, järjestetään puutarhaan ihastuttavia\npikkuasioita viihtymyksen lisäämiseksi. Pikkutemppeli, tuon ajan\njumalalle vihitty lemmentemppeli, kohoaa pieneltä kummulta, sen\navoimesta antiikkisesta pyöriöstä näkyvät Bouchardonin ihanimmat\nveistoteokset, Amor, joka veistää itselleen Herkuleen nuijasta kauas\nosuvan jousen. Luola, lemmenluola, hakataan niin taitavasti kallioon,\nettä siinä kuherteleva pari kyllin ajoissa ehtii huomaamaan lähestyjän\neikä siis tarvitse tulla yllätetyksi lempimisessään. Metsikön halki\nvedetään kiemurtelevia teitä, niittyihin kudotaan harvinaisia\nkukkaslajeja, pian pilkistää myös verhoavan vihreyden lomitse esiin\npieni musiikkipaviljonki, valkeanhohtoinen kahdeksankulmio, ja kaikki\ntämä on niin aistikkaasti asetettu vierekkäin ja sisäkkäin, että\ntodellakaan ei enää huomaa tämän sulon teennäistä tahallisuutta.\n\nMutta muoti vaatii vielä enemmän aitoutta. Jotta luonto saataisiin\nvielä perinpohjaisemmin luonnolliseksi, kulissit maalatuiksi\nraffinoiduimman todellisiksi, tähän kaikkien aikojen kalleimpaan\npaimenkomediaan aitoushuijauksen korostamiseksi hankitaan oikeita\nesittäjiä: oikeita talonpoikia ja oikeita talonpoikaisnaisia,\noikeita karjapiikoja oikeine lehmineen, vasikkoineen, sikoineen,\nkaniineineen ja lampaineen, oikeita viljanleikkaajia ja paimenia,\nmetsästäjiä, pesijöitä ja juustontekijöitä, jotta he leikkaisivat ja\npesisivät ja lannoittaisivat ja lypsäisivät, jotta marionettileikki\nkeskeymättömänä jatkaisi ripeää liikettään. Uusi ja syvempi kahmaus\nkassaan, ja Marie Antoinette’in käskystä tuodaan näille hemmotelluille\nlapsille leikkilaatikoissa Trianonin viereen luonnollisen suuruinen\nnukketeatteri talleineen, vilja-aumoineen ja latoineen, kyyhkyslakkojen\nja kanatarhoineen, kuuluisa Hameau [= pieni (talonp.) taloryhmä t.\nkylä.]. Suuri arkkitehti Mique ja maalari Hubert Robert piirtävät,\nsuunnittelevat, rakentavat kahdeksan tavallisen talonpoikaistalon\ntarkkaa jäljennöstä olkikattoineen, kanatarhoineen ja lantakasoineen.\nJotta nämä ihka uudet näkyesineet keskellä tätä kalliisti rakennettua\nluontoa eivät missään nimessä kuitenkaan näyttäisi epäaidoilta,\nmatkitaan ulkonaisesti todellisten kurjuudenmajojen köyhyyttä ja\nrappeutuneisuuttakin. Vasaralla lyödään halkeamia seiniin, kalkin\nannetaan romanttisesti rapista, sieltä täältä reväistään pois pari\nkattopaanua; Hubert Robert maalaa keinotekoisia rakoja puuhun, jotta\nkaikki näyttäisi lahonneelta ja ikivanhalta, savupiiput töhritään\nmustiksi. Sensijaan monet näköjään ränsistyneistä taloista varustetaan\nkaikilla mukavuuksilla, peileillä ja uuneilla, biljaardeilla ja\nviihtyisillä leposohvilla. Sillä jos kuningattarella joskus on\nikävä ja hän haluaa leikkiä Jean Jaques Rousseauta, esimerkiksi\nhovinaistensa kanssa omakätisesti kirnuta voita, ei hän silti missään\ntapauksessa saa tahria sormiaan. Kun hän käy navetassa katsomassa\nlehmiään Brunette’ia ja Blanchette’ia, puhdistaa luonnollisestikin\nnäkymätön käsi sitä ennen lattian kirkkaaksi kuin parketin, karva\nharjataan lumivalkoiseksi tai mahonginruskeaksi, ja vaahtoava maito\ntarjoillaan, ei karkeista talonpoikaiskulhoista, vaan varta vasten\nSèvres’in tehtaassa valmistetuista ja hänen nimikirjaimillaan\nvarustetuista porsliinimaljakoista. Tämä Hameau, joka nykyään on niin\nviehättävä rappiossaan, oli Marie Antoinette’ille teatteria täydessä\npäivänvalossa, kevyt, juuri keveydessään miltei kiihdyttävä comédie\nchampêtre [Maalaisaiheinen näytelmä]. Sillä samaan aikaan kuin koko\nRanskassa talonpojat jo liittyvät yhteen, kun todellinen, verojen\nrasittama talonpoikaisväestö suunnattoman kiihtyneenä kapinoiden vaatii\nvihdoinkin parannusta kestämättömään asiaintilaan, vallitsee tässä\npotemkinilaisessa kulissikylässä veltto ja valheellinen viihtymys.\nSinisistä nauhoista talutetaan lampaita laitumelle, hovinaisen\nkannattaman päivänvarjon alta kuningatar katselee, kuinka pesijättäret\nsolisevan puron ääressä huuhtovat liinavaatteita: oi, tämä on niin\nihanaa, tämä yksinkertaisuus, niin moraalista ja mukavaa, kaikki\non niin siistiä ja viehättävää tässä paratiisillisessa maailmassa,\nniin valoista ja kirkasta on täällä elämä kuin maito, joka pursuaa\nlehmien utareista. Pukeudutaan ohuisiin musliinivaatteisiin, maalaisen\nyksinkertaisiin (ja maalautetaan siinä itsensä paristatuhannesta\nlivristä); antaudutaan viattomiin huvituksiin, palvotaan »goût de\nla nature’ia» [Luonnonpalvonta, -harrastus.] kyllästymyksen koko\nhäpeämättömyydellä. Ongitaan, poimitaan kukkia, käyskennellään — hyvin\nharvoin yksin — näitä kiemuraisia teitä, juostaan yli niittyjen,\nkatsellaan kelpo talonpoikaisstatisteja heidän työssään, pelataan\npalloa, tanssitaan menuettia ja gavottia kukkaiskedolla eikä liukkailla\nlattiapalkeilla, riiputaan puiden väliin pingotetuissa keinuissa,\npelataan kiinalaista rengaspeliä, eksytään toisistaan ja kohdataan\ntaas talojen ja siimeksisten käytävien vaiheilla, ratsastellaan\nja huvitellaan ja katsellaan teatterinäytäntöä tämän luonnollisen\nteatterin keskellä, ja lopuksi näytellään itse.\n\nTämä intohimo on viimeinen, minkä kuningatar Marie Antoinette keksii.\nAluksi hän antaa rakentaa pienen, vielä säilyneen ja siroissa\nmittasuhteissaan hurmaavan yksityisteatterin — oikku maksaa vain 141\n000 livriä — antaakseen italialaisten ja ranskalaisten näyttelijöiden\nesiintyä sillä, mutta sitten hän äkkiä, rohkean päättäväisenä hypähtää\nitse näyttämölle. Iloinen seurue hänen ympärillään innostuu niinikään\nnäyttelemiseen, hänen lankonsa Artois’n kreivi, kreivitär Polignac ja\nhänen kavaljeerinsa ovat mielellään mukana, pari kertaa tulee itse\nkuningaskin ihailemaan vaimoaan näyttelijättärenä, ja siten jatkuu\nTrianonin iloinen karnevaali kautta vuoden. Annetaan juhlia milloin\npuolison tai veljen, milloin vierasten ruhtinaallisten kävijöiden\nkunniaksi, joille Marie Antoinette haluaa näyttää taikavaltakuntaansa,\njuhlia, joissa tuhannet pienet piilossa olevat valoliekit värillisten\nlasien heijastamina ametistien, rubiininen ja topaasien tavoin\ntuikkivat pimeästä, samalla kuin sähisevät tulisuihkut halkovat\ntaivasta ja läheisyydestä kuuluu vienona näkymätöntä musiikkia.\nPidetään banketteja, joihin ottaa osaa satoja ihmisiä, pystytetään\nmarkkinakojuja leikkiä ja tanssia varten, viaton maisema palvelee\nkuuliaisesti tätä ylellisyyttä raffinoituna taustana. Ei, aika ei tunnu\npitkältä »luonnossa». Marie Antoinette ei ole vetäytynyt Trianoniin\nmietiskelläkseen, vaan voidakseen paremmin ja esteettömämmin huvitella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTrianonin lopullinen lasku esitettiin vasta elokuun 31 päivänä 1791,\nse nousi 1 649 529 livriin ja todellisuudessa muiden peitettyjen\nyksityiserien kanssa enemmän kuin kahteen miljoonaan — se oli tosin\npisara kuninkaallisen tuhlauksen danaidiseulassa, mutta kuitenkin\nylenpalttinen kustannus otettaessa huomioon raha-asioiden surkea\ntila ja yleinen kurjuus. Vallankumoustuomioistuimen edessä »leski\nCapet’n» täytyy itse myöntää: »On mahdollista, että pieni Trianon\nmaksoi jättiläismäisiä summia ja kenties enemmän kuin itse olisin\nhalunnut. Jouduttiin vähin erin yhä suurempiin kustannuksiin.»\nMutta myöskin poliittisessa merkityksessä kuningattaren oikku tuli\nhänelle kalliiksi. Sillä jättäessään toimettomaksi Versaillesin koko\nhovikamarillan hän riistää hovilta sen olemassaolon tarkoituksen.\nNaisen, jonka tehtävänä on käsineiden ojentaminen hänelle, sen,\njoka kunnioittavasti työntää hänelle yötuolin, noiden arvonaisten\nja hovikavaljeerien, noiden tuhansien kaartilaisten, palvelijoiden\nja imartelijoiden, mihin heidän pitää nyt ryhtyä, kun heillä ei ole\nvirkatehtäviään? He istuvat toimettomina päivät pääksytysten »œil de\nboefissä» [Härän silmä], ja samoinkuin koneisto seisoessaan hiljaa\nruostuu, siten imeytyy tähän hylättyyn hoviin yhä vaarallisemmin sappea\nja myrkkyä. Pian ovat asiat niin pitkällä, että hieno seurapiiri\nsalaisessa yhteisymmärryksessä karttaa hovijuhlia: huvitelkoon\nylpeä »itävaltalaisnainen» »pienessä Schönbrunnissaan», »pienessä\nWienissään» yksin; hätäisenkylmään päännyökkäykseen vastaanotossa\ntämä aateli, joka on yhtä vanha kuin habsburgilainen, pitää itseään\nsentään liian hyvänä. Yhä avoimemmaksi käy Ranskan ylhäisaatelin\nvastarinta kuningatarta vastaan hänen jätettyään Versaillesin, ja\nLévis’n herttua kuvaa hyvin havainnollisesti tilannetta seuraavasti:\n»Huvittelun ja kevytmielisyyden vuosina, suurimman valtansa huumeessa\nkuningatar ei sietänyt minkäänlaista pakkoa. Etiketti ja seremoniat\nolivat hänelle kärsimättömyyden ja ikävystymisen aiheena. Hänelle\ntodistettiin, että niin valistuneella aikakaudella, jolloin ihmiset\nvapautuvat kaikista ennakkoluuloista, hallitsijoidenkin tuli heittää\nyltään epämukavat kahleet, joilla tapa heitä sitoi, sanalla sanoen,\nettä oli naurettavaa ajatella, että kansojen kuuliaisuus riippuisi\nsiitä suuremmasta tai pienemmästä tuntimäärästä, minkä kuninkaallinen\nperhe vietti pitkäveteisten ja ikävystyneiden hovilaisten piirissä...\nlukuunottamatta muutamia etuoikeutettuja, jotka pääsystään saivat\nkiittää oikkua tai juonittelua, kaikki suljettiin pois hovista.\nArvoasema, ansiot, arvonanto, korkea syntyperä eivät enää olleet\nmitään perusteita kuninkaallisen perheen tuttavalliseen piiriin\npääsemiseksi. Vain sunnuntaisin saattoivat ne, jotka oli esitetty,\nmuutamien hetkien aikana nähdä ruhtinaalliset henkilöt. Mutta useimmat\nheistä menettivät pian halun tähän turhaan rasitukseen, josta heille\nei mitenkään oltu kiitollisia; he huomasivat puolestaan, että oli\njärjetöntä saapua kaukaa, kun ei heitä sen paremmin otettu vastaan,\nja lakkasivat tulemasta... Versailles, Ludvig XIV:n suuruuden\nnäyttämö, jonne Euroopan kaikista osista oli iloisina matkustettu\noppimaan hienostuneita elämänmuotoja ja kohteliaisuutta, ei ollut\nenää muuta kuin pieni maaseutukaupunki, jonne enää lähdettiin vain\nvastenmielisesti ja josta jälleen poistuttiin mahdollisimman nopeasti.»\n\nNämäkin vaarat Maria Teresia näki ennakolta kaukaa hyvissä ajoin:\n»Tunnen itse edustuksen koko pitkäveteisyyden ja tyhjyyden, mutta\nluulen, että jos sen laiminlyö, johtuu siitä vielä paljon laajemmalle\nulottuvia ikävyyksiä kuin nämä pienet rasitukset, varsinkin Teillä,\nniin vilkkaan kansan keskuudessa.» Kuitenkin, kun Marie Antoinette\nei halua ymmärtää, on toivotonta puhua järkeä hänelle. Miksi pitää\nmelua tuosta puolentunnin matkasta, joka erottaa hänen olopaikkansa\nVersailles’ista! Mutta todellisuudessa hän on näiden kahden tai kolmen\nvirstan kautta poistunut eliniäkseen hovin samoinkuin kansan luota. Jos\nMarie Antoinette olisi jäänyt Versailles’iin, ranskalaisen aatelin ja\nperinnäistavan keskelle, olisi hänellä vaaran hetkellä ollut rinnallaan\nprinssit, ruhtinaat, aatelisarmeija. Jos hän toisaalta, kuten hänen\nveljensä Josef yritti tehdä, olisi demokraattisesti lähestynyt kansaa,\nolisivat Pariisin sadattuhannet, Ranskan miljoonat jumaloineet\nhäntä. Mutta Marie Antoinette, tuo ehdoton individualisti, ei toimi\naristokraattien eikä kansan mieliksi, hän ajattelee vain itseään,\nja pelkästään tämän lempioikkunsa Trianonin vuoksi hän joutuu yhtä\npaljon ensimmäisen ja toisen kuin kolmannenkin säädyn epäsuosioon;\nkoska hän liian kauan tahtoi olla yksin onnessaan, on hän oleva yksin\nonnettomuudessaan ja saava maksaa lapsellisen leikkikalunsa kruunulla\nja hengellään.\n\n\n\n\nUUSI SEURAPIIRI\n\n\nMarie Antoinette on tuskin asettunut asumaan iloiseen linnaansa, kun jo\nuudet luudat alkavat voimaperäisesti lakaista. Pois ensinnäkin vanhat\nihmiset — vanhat ihmiset ovat ikävystyttäviä ja rumia. He eivät osaa\ntanssia, he eivät osaa huvitella, aina he saarnaavat varovaisuutta\nja harkintaa, ja tähän iänikuiseen pidätetyksi ja varoitetuksi\ntulemiseen tuo temperamentikas nainen on kruununprinsessa-aikanaan\nehtinyt perusteellisesti kyllästyä. Pois siis jäykkä kasvattaja, madame\nÉtiquette, kreivitär Noailles: kuningatar ei tarvitse kasvattamista,\nhän saa tehdä mitä tahtoo! Sopivan välimatkan päähän on myös saatava\näidin hänelle mukaan antama rippi-isä ja neuvonantaja, apotti Vermond,\npois, kauas pois kaikki ne, joiden seurassa on pakko henkisesti\nponnistaa! Yksinomaan nuorisoa on saatava, iloista sukukuntaa, joka\nei typerällä vakavuudella pilaa elämän leikkiä ja hauskuutta! Vähät\nsiitä, ovatko nämä huvittelutoverit korkea-arvoisia, ensiluokkaisista\nsuvuista ja kunniallisia, nuhteettomia luonteita, heidän ei myöskään\ntarvitse olla erikoisen viisaita ja sivistyneitä — sivistyneet ihmiset\novat pedanttisia ja viisaat häijyjä —, riittää, jos he ovat säkenöivän\nhenkeviä, jos he osaavat kertoa pikantteja kaskuja ja juhlissa esiintyä\nedukseen.\n\nHuvittelu, huvittelu, huvittelu, siinä Marie Antoinette’in ensimmäinen\nja ainoa vaatimus omassa ahtaassa piirissään. Hän ympäröi itsensä\n»avec tout ce qui est de plus mauvais à Paris et de plus jeune»\n[Kaikella sillä, mikä Pariisissa on kaikkein huonointa ja kaikkein\nnuorinta.], kuten Maria Teresia huokaisee, hänen seurassaan on\n»soi-disante société» [Muka, ns. seurapiirinä], kuten hänen veljensä\nJosef II, kiukustuneena murisee, näköjään huolimaton, mutta\ntodellisuudessa peräti itsekäs joukkio, joka antaa kuningattaren\nmaksaa helpon tehtävänsä maître de plaisire’ina [Huvimestari] mitä\ntärkeimmillä virkapaikoilla ja galantin leikkinsä aikana työntää\nHarlekinin-taskuihinsa salaa mitä runsaimmat eläkkeet.\n\nYksi ainoa pitkäveteinen herra häiritsee silloin tällöin ohimennen\ntuota iloista seuraa. Mutta häntä ei voida ilman kiusallisuutta\nkarkoittaa, sillä — se oltiin vähällä unohtaa — hänhän on tämän\nhilpeän rouvan aviomies ja sitä paitsi Ranskan valtias. Rehellisesti\nrakastuneena hurmaavaan puolisoonsa Ludvig Suvaitsevainen ennakolta\nhankittuaan luvan usein saapuu Trianoniin, katselee, kuinka nuo\nnuoret ihmiset huvittelevat, yrittää monta kertaa arasti tehdä\nhuomautuksia, kun liian suruttomasti ylitetään sopivaisuuden rajat\ntai kun menot kasvavat määrättömiin; mutta silloin kuningatar nauraa,\nja tällä naurulla on kaikki kuitattu. Iloiset vieraatkin tuntevat\neräänlaista alentuvaista myötätuntoa kuninkaaseen, joka aina kiltisti\nja kuuliaisesti panee kauniisti kirjoittamansa »Louis» -nimen kaikkien\nniiden valtakirjojen alle, joilla kuningatar lahjoittaa heille korkeita\nvirkoja. Tuo kelpo mieshän ei milloinkaan häiritse heitä kauan, aina\nhän jää vain tunniksi tai pariksi, sitten hän vetäytyy takaisin\nVersailles’iin kirjojensa tai takomatyönsä ääreen. Kerran, kun hän\nistuu liian kauan ja kuningatar jo käy kärsimättömäksi päästä Pariisiin\niloisine seurueineen, Marie Antoinette salaa asettaa pendyylin käymään\ntunnin edellä, ja kuningas lähtee pientä petosta huomaamatta lauhkeana\nkuin lammas puoli yhdentoista asemesta puoli kymmeneltä nukkumaan, ja\nkoko elegantti herrasväki nauraa menehtyäkseen.\n\nTällaiset kujeet eivät tosin ole omiaan kohottamaan kuninkaan\narvonantoa. Mutta mihin Trianonin pitää ryhtyä niin kömpelöön,\ntomppelimaiseen henkilöön nähden? Hän ei voi kertoa mitään hauskoja\nkaskuja, hän ei osaa nauraa. Hätääntyneenä ja arkana, aivankuin\nhänellä olisi vatsanväänteitä, hän istuu hilpeän seuran keskellä ja\nhaukottelee nukkumisenhalusta, kun taas toiset vasta keskiyön tienoilla\noikein piristyvät. Hän ei käy missään naamiohuveissa, hän ei pelaa\nuhkapeliä, hän ei liehittele ketään naista, — ei, häntä ei voi käyttää,\ntätä ikävystyttävää kelpo miestä; Trianonin seurapiirissä, rokokoon\nvaltakunnassa, näillä kevytmielisyyden ja ylimielisyyden arkaadisilla\nkentillä hän on väärässä paikassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningasta ei siis voida osanottajana lukea ollenkaan tähän uuteen\nseurapiiriin. Myöskin hänen veljensä, Provence’in kreivi, joka\nkätkee kunnianhimonsa näennäisen välinpitämättömyyden taakse, pitää\nviisaimpana olla pilaamatta arvonantoaan seurustelemalla näiden nuorten\nnulikkain kanssa. Koska kuitenkin jonkun hovin miespuolisen jäsenen\ntäytyy seurata kuningatarta hänen huvitteluissaan, ottaa Ludvig XVI:n\nnuorin veli, Artois’n kreivi, niskoilleen suojeluspyhimyksen osan.\nKevytmielisenä, rivona, julkeana, mutta notkeana ja taitavana häntä\nvaivaa sama pelko kuin Marie Antoinette’iakin, nimittäin pelko,\nettä hänen tulisi ikävä tai pakko askarrella vakavilla asioilla.\nNaismetsästäjänä, velkojen tekijänä, hauskana seuraihmisenä, keikarina,\nenemmän julkeana kuin rohkeana, enemmän räiskyvänä kuin todella\nintohimoisena, hän johtaa tuota remuavaa joukkoa kaikkialla, missä\non kyseessä jokin uusi urheilu, uusi muoti, uusi huvi, ja hänellä\non pian enemmän velkoja kuin kuninkaalla, kuningattarella ja koko\nhovilla yhteensä. Mutta juuri sellaisena, kuin hän on, hän sopii\nerinomaisesti Marie Antoinette’in tarkoituksiin. Hän ei erikoisemmin\nkunnioita tätä julkeata veijaria, ja vielä vähemmän hän rakastaa häntä,\nvaikkakin pahat kielet tätä pian väittävät; hän vain suojelee häntä\nselkäpuolelta. Ollen sisaruksia huvitteluvimmassaan he pian muodostavat\nerottamattoman parin.\n\nArtois’n kreivi on komentajana siinä henkikaartissa, jonka seurassa\nMarie Antoinette tekee päivittäiset ja yötiset partioretkensä iloisen\njoutilaisuuden kaikkiin maakuntiin; tämä joukko on oikeastaan pieni,\nja johtavat asemat vaihtuvat siinä alati. Sillä kaikki rikkomukset\nsuvaitseva kuningatar antaa anteeksi henkivartijoilleen, velat\nja pöyhkeilyn, uhmaavan tai liian toverillisen käyttäytymisen,\nrakkaushistoriat ja häväistysjutut — mutta jokainen on menettänyt hänen\nsuosionsa, niin pian kuin hän alkaa ikävystyttää häntä. Jonkin aikaa\non johtoasemassa paroni Besenval, viisikymmenvuotias sveitsiläinen\naatelismies, jolla on vanhan sotilaan meluava karkeus, sitten saa\netusijan Coignyn herttua, »un des plus constamment favorisés et le plus\nconsultés». [Yksi pysyväisimpiä suosikkeja ja niitä, joiden neuvoa\nuseimmin kysytään.] Näille molemmille sekä samalla kunnianhimoiselle\nGuinesin herttualle ja unkarilaiselle kreivi Esterhazylle annetaan\nmerkillinen tehtävä vaalia kuningatarta tuhkarokon aikana, mikä seikka\nhovissa antaa aihetta häijyyn kysymykseen, mitkä neljä hovinaista\nkuningas samanlaisessa tilaisuudessa valitsisi. Pysyvästi säilyttää\nasemansa Vaudreuilin kreivi, kreivitär Polignacin, Marie Antoinette’in\nsuosikin rakastaja; vähän enemmän taka-alalle jää viisain, hienoin\nkaikista, Ligne’in prinssi, ainoa, joka Trianonissa ei nauti mitään\nsuurta valtioneläkettä asemansa johdosta, myös ainoa, joka vielä\nvanhana miehenä muistelmissaan osoittaa kunnioitusta kuningattarensa\nmuistolle. Häipyviä tähtiä tällä arkaadisella taivaalla ovat:\n»kaunis» Dillon ja nuori tulinen huimapää Lauzunin herttua, jotka\nmolemmat tahtomattaan neitseelliselle kuningattarelle käyvät jonkin\naikaa vaarallisiksi. Vain vaivoin lähettiläs Mercyn tarmokasten\nponnistusten onnistuu syrjäyttää tämä nuori huimapää, ennenkuin hän\non ehtinyt valloittaa enemmän kuin kuningattaren pelkän sympatian.\nKreivi Adhémar taas laulaa kauniisti harpun säestyksellä ja näyttelee\nhyvin: tämä riittää hankkimaan hänelle lähettilään paikan Brysselissä\nja sitten Lontoossa. Mutta toiset jäävät mieluimmin kotiin ja\nonkivat tarkoituksellisesti samennetusta vedestä itselleen hovin\ntuottoisimmat virat. Ei ainoakaan näistä kavaljeereista Ligne’in\nprinssiä lukuunottamatta ole henkisesti todella merkitsevä, ei\nainoallakaan ole kunnianhimoa käyttää kuningattaren ystävyyden antamaa\nmahtiasemaa poliittisessa mielessä suurisuuntaisesti hyväkseen, ei\nkenestäkään näistä Trianonin naamiaissankareista ole tullut todellista\nhistorian sankaria. Ei ketään heistä ole myöskään Marie Antoinette\ntodella sisimmässään kunnioittanut. Monelle tuo nuori koketti nainen\nsalli enemmän tuttavallisuutta seurustelussa, kuin mikä olisi ollut\nkuningattaren aseman mukaista, mutta ei kenellekään heistä, ja tämä\non ratkaisevaa, hän sielullisesti eikä naisena täysin antautunut.\nAinoa heistä, hän, jonka pitää olla ainoa ja joka Marie Antoinette\nsellaiseksi tulee, ainoa, joka milloinkaan ja ainaiseksi saavuttaa\nhänen sydämensä, on vielä varjoon kätkettynä. Ja tuon kirjavan vilinän\ntarkoituksena kenties onkin vain salata paremmin hänen lähestymisensä\nja läsnäolonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaarallisemmiksi kuin nämä epäluotettavat ja vaihtuvat kavaljeerit\nkuningattarelle tulevat hänen ystävättärensä; tässä kohden sekaantuu\nleikkiin kohtalokkaasti salaperäisiä tunnevoimia. Marie Antoinette on\nluonteeltaan kauttaaltaan luonnollinen, erittäin naisellinen ja hempeä\nnainen täynnä antautumistarvetta ja hellyyttä, tarvetta, joka näinä\nensimmäisinä vuosina oli jäänyt ilman vastakaikua hänen uneliaan,\ntunnetylsän puolisonsa taholta. Ollen luonteeltaan avomielinen hän\nhaluaisi jollekulle uskoa sielulliset jännityksensä, ja koska tapa ei\nsalli miehen, ystävän olla tai ei ainakaan vielä olla sellaisena, Marie\nAntoinette vaistomaisesti alusta alkaen etsii ystävätärtä.\n\nOn aivan luonnollista, että eräänlainen hellä sävy väreilee\nmukana Marie Antoinette’in naisystävyyksissä. Kuusitoistavuotias,\nseitsentoistavuotias, kahdeksantoistavuotias Marie Antoinette\non, vaikkakin hän on naimisissa tai pikemminkin valenaimisissa,\nsielullisesti täysihoitolaystävyyksien tyypillisessä iässä ja\ntyypillisessä mielentilassa. Tultuaan lapsena aikaisin temmatuksi\näitinsä, erittäin rehellisesti rakastamansa kasvattajan hoivista\nja asetettuna kömpelön tunnekylmän miehen rinnalle hän ei\nvielä milloinkaan ole voinut purkaa itsestään tuota tarvetta\nluottamuksellisesti lyöttäytyä jonkun seuraan, mikä kuuluu nuoren\ntytön luonteeseen samalla tavoin kuin tuoksu kukkaan. Kaikki nuo\nlapselliset pikkuseikat, käsi kädessä tai kaulassa kulkeminen, nurkissa\ntirskuminen, huoneissa reuhaaminen, keskinäinen päivitteleminen,\nkaikki nämä »Frühlingserwachenin» [Kevään herääminen] naivit oireet\neivät vielä ole käyneet loppuun hänen lapsenruumiissaan. Kuusitoista-,\nseitsentoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoista-, kaksikymmenvuotiaana\nMarie Antoinette ei edelleenkään ole vielä saanut olla oikein nuoresti\nja lapsellisesti rakastunut — tällaisessa myrskyisessä kuohunnassa ei\nilmaustaan saa sukupuolisuus, vaan arka ennakkotunne, haaveilevaisuus.\nSiten täytyy myös Marie Antoinette’in ensimmäisten suhteiden\nystävättäriinsä olla sävyltään mitä hellimpiä, ja kuningattaren\nepäsovinnaisen käyttäytymisen galantti hovi heti tulkitsee väärin\nmitä pahimmalla tavalla. Ollen ylikultivoitu ja pervertoitu se ei\nkykene ymmärtämään luonnollista, ja pian aletaan kuiskia ja juoruta\nkuningattaren sapholaisista taipumuksista. »On hyvin laajassa mitassa\nvihjailtu, että minulla olisi mieltymystä naisiin ja rakastajiin»,\nMarie Antoinette varmana viattomuudestaan kirjoittaa aivan avoimesti\nja reippaasti äidilleen; hänen ylpeä avomielisyytensä halveksii\nhovia, julkista mielipidettä, maailmaa. Hän ei vielä tunne panettelun\ntuhatkielistä mahtia, vielä hän avoimesti antautuu odottamattomalle\nilolle saada kerrankin rakastaa ja luottaa, ja hän uhraa kaiken\nvarovaisuuden vain saadakseen osoittaa ystävätärilleen, kuinka\nehdottomasti hän kykenee rakastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningattaren ensimmäinen suosikki madame de Lamballe oli suhteellisen\nonnellinen valinta. Kuuluen Ranskan ensimmäisiin sukuihin ja ollen\nsentähden vailla rahan- ja vallanhimoa, herkkä, hentomielinen luonne,\nei erikoisen viisas, mutta samalla ei myöskään juoniteleva, ei\nerikoisen merkitsevä, mutta ei myöskään kunnianhimoinen, hän vastaa\nkuningattaren mieltymykseen todellisella ystävyydellä. Hänen tapojaan\npidetään nuhteettomina, hänen vaikutuksensa rajoittuu kuningattaren\nyksityiseen elämänpiiriin, hän ei kerjää etuja ystävilleen,\nsuvulleen, hän ei sekaannu valtion asioihin tai politiikkaan. Hän ei\npidä pelisalia, ei vedä Marie Antoinette’ia syvemmälle huvitusten\npyörteeseen, vaan osoittaa hänelle hiljaa ja huomiota herättämättömällä\ntavalla uskollisuuttaan, ja sankarillinen kuolema lopulta sinetöi hänen\nystävyytensä.\n\nMutta eräänä iltana hänen mahtinsa sammuu äkkiä kuin sammuksiin\npuhallettu kynttilä. Eräissä hovitanssiaisissa vuonna 1775 kuningatar\nhuomaa nuoren naisen, jota hän ei tunne, liikuttavana vaatimattomassa\nsuloudessaan, enkelimäisen puhtain sinisin katsein, tyttömäisen hennoin\nvartaloin; kysyttäessä hänelle mainitaan tämän nimi, kreivitär Jules\nde Polignac. Tällä kertaa ei kuten Lamballe’in prinsessaan nähden ole\nkyseessä inhimillinen sympatia, joka vähitellen kohoaa ystävyydeksi,\nvaan äkillinen intohimoinen kiinnostus, coup de foudre [Salaman isku],\neräänlainen tulinen rakastuminen. Marie Antoinette astuu vieraan\nnaisen luo ja kysyy häneltä, miksi hänet niin harvoin nähdään hovissa.\nKreivitär Polignac tunnustaa rehellisesti, ettei hän ole kyllin varakas\nedustukseen, ja tämä avomielisyys ihastuttaa kuningatarta, sillä\nkuinka puhdas sielu mahtaakaan olla kätkeytyneenä tähän hurmaavaan\nnaiseen, kun hän niin liikuttavan suoraan jo puhuteltaessa tunnustaa\nsilloisen ajan pahimman häpeän, rahattomuuden! Eikö tämä ole oleva\nhänelle ihanteellinen, kauan etsitty ystävätär? Heti Marie Antoinette\nvetää kreivitär Polignacin hoviinsa, hukuttaa hänet siinä määrin\nsilmäänpistäviin suosionosoituksiin, että ne herättävät yleistä\nkateutta; hän kävelee julkisesti hänen kanssaan käsikynkässä, antaa\nhänen asua Versailles’issa, ottaa hänet kaikkialle mukaansa ja siirtää\nkerran vieläpä koko hovikuntansa Marlyhin pelkästään voidakseen olla\nlähellä jumaloitua ystävätärtään tämän maatessa lapsivuoteessa.\nMuutamien kuukausien perästä on köyhtyneestä aatelisnaisesta tullut\nMarie Antoinette’in ja koko hovin valtiatar.\n\nMutta ikävä kyllä ei tämä hento, viaton enkeli ole peräisin taivaasta,\nvaan pahoin velkaantuneesta perheestä, joka innokkaasti tahtoo hyötyä\nsellaisesta odottamattomasta suosiosta; pian on rahaministereillä omat\nkerrottavansa asiasta. Ensinnäkin maksetaan velkoja neljäsataatuhatta\nlivriä, kahdeksansataatuhatta tytär saa myötäjäisiksi, vävypoika saa\nkapteenin paikan, vuotta myöhemmin lisäksi maatilan, joka tuottaa\nseitsemänkymmentä tukaattia vuodessa, isä saa eläkkeen, ja myöntyväinen\naviomies, jonka todellisuudessa jo aikoja sitten on korvannut\nrakastaja, saa herttuan arvon ja yhden Ranskan tuottoisimmista\nvirka-asemista, postilaitoksen. Käly Diane de Polignac tulee huolimatta\nhuonosta maineestaan hovissa arvonaiseksi, kreivitär Jules itse\nkuninkaallisten lasten kasvattajaksi, hänen isänsä saa eläkkeen ohella\nvielä lähettilään paikan, koko perhe ui kullassa ja kunniassa ja tuhlaa\nlisäksi runsaudensarvestaan suosionosoituksia ystävilleen; lopulta tämä\nkuningattaren oikku, yksistään tämä Polignacin perhe, maksaa valtiolle\nvuosittain puoli miljoonaa livriä. »Ei ole olemassa mitään toista\nesimerkkiä», kirjoittaa lähettiläs Mercy kauhistuneena Wieniin, »siitä,\nettä niin lyhyessä ajassa olisi yhdelle ainoalle perheelle maksettu\nniin suuria summia.» Eivät edes Maintenon ja Pompadour maksaneet\nenemmän kuin tämä suosikki enkelimäisen alasluotuine silmineen, tämä\nniin vaatimaton, niin hyvä kreivitär Polignac.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe, jotka itse ovat joutuneet pyörteeseen, seisovat hämmästyneinä\neivätkä ymmärrä kuningattaren rajatonta myöntyväisyyttä, kun hän\nantaa väärinkäyttää nimeään, asemaansa, mainettaan tämän arvottoman\nja pelkästään omaa hyötyään ajattelevan loisperheen hyväksi. Jokainen\ntietää, että kuningatar luonnollisen älyn, sisäisen voiman ja suoruuden\npuolesta on satakertaisesti näiden kurjien olioiden yläpuolella,\njotka ovat hänen jokapäiväisenä seuranaan. Mutta luonteiden välisessä\njännityksessä ei ratkaisevana milloinkaan ole voima, vaan taitavuus, ei\nhengen, vaan tahdon ylemmyys. Marie Antoinette on veltto ja Polignacit\npyrkijäluonteita, hän on häilähtelevä ja nuo ovat sitkeitä, hän seisoo\nyksinään, mutta nuo ovat yhtyneet joukkioksi, joka järjestelmällisesti\neristää kuningattaren koko muusta hovista. He pitävät häntä kynsissään\nhuvittamalla häntä. Mitäpä auttaa, että tuo vanha rippi-isä Vermond\nparka varottaa entistä oppilastaan: »Te olette tullut liian\nsuvaitsevaiseksi ystävienne ja ystävättärienne tavoille ja maineelle»,\nettä hän merkittävällä rohkeudella nuhtelee: »Huono käyttäytyminen,\nhuonot tavat, turmeltunut tai menetetty maine ovat suorastaan\nmuodostuneet keinoksi päästä Teidän seurueeseenne»; mutta mitä auttaa\nmuutama sana vastustamaan tätä suloista ja hellää lepertelyä käsi\nkaulalla, mitä auttaa viisaus tätä päivittäistä laskelmoivaa viekkautta\nvastaan! Kreivitär Polignac ja hänen joukkokuntansa ovat saaneet\nkäsiinsä kuningattaren sydämen taika-avaimen kyetessään huvittamaan\nhäntä, ravitessaan hänen ikävystymistään, ja muutamien vuosien perästä\nMarie Antoinette on kokonaan tämän kylmästi laskevan roskajoukon\nkäskettävänä. Toinen kannattaa kreivitär Polignacin salongissa toisen\npyrkimyksiä päästä virkoihin ja asemiin, he pelaavat toisilleen\nvirkapaikkoja ja eläkkeitä jokainen ollen itse harrastavinaan\nyksinomaan toisen parasta, ja niin valuvat mitään huomaamattoman\nkuningattaren käsien kautta viimeisetkin valtion ehtyvän rahakammion\nkultavirrat muutamien harvojen taskuihin. Ministerit eivät voi asettaa\nsulkuja tälle komennolle. »Faites parler la Reine», — »Koettakaa saada\nkuningatar puhumaan puolestanne», he vastaavat olankohauksella kaikille\npyytäjille, sillä arvoja ja titteleitä, asemia ja eläkkeitä jakaa\nRanskassa yksinomaan kuningattaren käsi, ja tätä kättä vuorostaan ohjaa\nnäkymättömänä orvokinsilmäinen nainen, kaunis, vieno kreivitär Polignac.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäillä alinomaisilla huvituksilla tuo piiri pystyttää Marie\nAntoinette’in ympärille läpipääsemättömän aitauksen. Muu hovi huomaa\ntämän pian, se tietää, että näiden muurien takana on maallinen\nparatiisi. Siellä kukoistavat arvoasemat, siellä virtaavat eläkkeet,\nsiellä voi pilapuheella, iloisella kohteliaisuudella poimia itselleen\nsuosionosoituksen, johon muut ovat vuosikymmeniä ponnistelleet\nväsymättömällä työllä. Tuossa autuaassa maailmassa vallitsee ikuinen\nhilpeys, suruttomuus ja ilo, ja sille, joka on päässyt tunkeutumaan\nkuningattaren suosion Elysiuminkentille, ovat maailman kaikki hyvyydet\ntarjolla. Ihmekö siis, että kaikki ne katkeroituvat yhä kiivaammin,\njotka eivät pääse tämän muurin sisäpuolelle, vanhat ansioituneet\naatelissuvut, joita ei päästetä Trianoniin, joiden niin ikään ahnaita\nkäsiä ei kultasade koskaan kostuta. Olemmeko me halpa-arvoisempia kuin\nnuo köyhtyneet Polignacit? murisevat Orléansit, Rohanit, Noaillesit,\nMarsanit. Sitäkö varten on saatu nuori vaatimaton kunnollinen\nkuningas, vihdoinkin mies, joka ei ole rakastajattariensa leikkikalu,\njotta Pompadourin, Dubarryn jälkeen taas täytyisi kerjätä suosikilta\nsellaista, mihin itsellä on täysi oikeus? Pitääkö todellakin sietää\ntätä julkeata syrjäytetyksi tulemista, tätä kylmää sivuuttamista\ntuon nuoren itävallattaren taholta, joka kerää ympärilleen vieraita\nlurjuksia ja epäilyttäviä naisia eikä vanhaa, vuosisatoja maassa\nasunutta aatelia? Yhä kiinteämmin liittyvät yhteen poissuljetut,\njokainen päivä, jokainen vuosi lisää heidän laumaansa. Ja pian katselee\nVersaillesin autioista ikkunoista satasilmäinen viha kuningattaren\nsurutonta ja pahaa aavistamatonta leikkimaailmaa.\n\n\n\n\nVELI KÄY TERVEHTIMÄSSÄ SISARTAAN\n\n\nVuonna 1776 ja karnevaalissa 1777 Marie Antoinette’in huvitemmellys\nsaavuttaa jyrkästi nousevan käyränsä huippukohdan. Mondeeni kuningatar\nei ole poissa ainoistakaan kilpa-ajoista, oopperatanssiaisista,\nnaamiohuveista, hän ei milloinkaan tule kotiin ennen päivänkoittoa,\nalati hän välttää aviovuodetta. Neljään asti aamulla hän istuu\npelipöydän ääressä, hänen tappionsa ja velkansa herättävät jo julkista\npahennusta. Epätoivoisena lähettiläs Mercy kiidättää Wieniin raportin\ntoisensa jälkeen: »Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa unohtaa\ntäydelleen ulkonaisen arvokkuutensa», on tuskin mahdollista ojentaa\nhäntä, sillä »erilaiset huvitukset seuraavat toisiaan niin nopeasti,\nettä vain mitä suurimmalla vaivalla voi saada muutaman hetken puhua\nhänen kanssaan vakavista asioista.» Pitkiin aikoihin ei ole nähty\nVersailles’ia niin autiona kuin tänä talvena; viime kuukauden kuluessa\neivät kuningattaren askartelut tai pikemminkin hänen huvittelunsa\nole muuttuneet tai vähentyneet. On aivan kuin demoni olisi riivannut\ntämän nuoren naisen: milloinkaan ei hänen rauhattomuutensa, hänen\nmalttamattomuutensa ole ollut mielettömämpää kuin tänä ratkaisevana\nvuotena.\n\nLisäksi tulee nyt ensi kerran uusi vaara. Marie Antoinette ei 1777 enää\nole se viisitoistavuotias naiivi lapsi, jona hän on tullut Ranskaan,\nvaan kaksikymmenkaksivuotias uhkeaan kauneuteen puhjennut, houkutteleva\nja itse jo houkuteltu nainen; olisi pikemminkin luonnotonta, jos hän\njäisi täysin kylmäksi tunteiltaan Versaillesin hovin eroottisessa,\nylikiihtyneen aistillisessa ilmapiirissä. Kaikilla hänen samanikäisillä\nsukulaisillaan, kaikilla hänen ystävättärillään on jo aikoja sitten\nlapsia, jokaisella todellinen mies tai ainakin rakastaja; vain hän\nyksin on onnettoman aviomiehensä vamman vuoksi suljettu pois, vain\nhän, kauniimpi kuin kaikki muut, halutumpi kuin kukaan muu hänen\npiirissään ei vielä ole kenellekään lahjoittanut tunnettaan. Turhaan\nhän on suunnannut voimakkaan hellyydentarpeensa ystävättäriinsä,\nhuumannut sisäisen tyhjyytensä loppumattomilla juhlilla — ei auta,\nluonto vaatii vähitellen oikeuksiaan jokaisessa, siis myös tässä\nkauttaaltaan luonnollisessa ja normaalissa naisessa. Yhä enemmän Marie\nAntoinette menettää ollessaan yhdessä nuorten kavaljeerien kanssa\nalkuperäisen huolettoman varmuutensa. Tosin hän edelleenkin pelkää\nkaikista vaarallisinta. Mutta hän ei lakkaa leikkimästä vaaralla\neikä kykene tällöin hillitsemään vertansa, joka hänet paljastaa; hän\npunastuu, kalpenee, alkaa näiden tiedottomasti himoamiensa nuorten\nhenkilöiden läheisyydessä vavista, joutuu hämmennyksiin, saa kyyneleet\nsilmiin ja manaa kuitenkin yhä uudelleen esiin näiden kavaljeerien\ngalantit kohteliaisuudet; Lauzunin muistelmat, joissa tavataan tuo\nmerkillinen kohtaus, jolloin äsken vielä kiukusta kiihtynyt kuningatar\näkkiä painaa hänet nopeaan syleilyyn ja pelästyneenä omaa menettelyään\nheti häpeissään pakenee, tekevät kauttaaltaan luotettavan vaikutuksen,\nsillä Ruotsin lähettilään selonteko hänen ilmeisestä intohimostaan\nnuoreen kreivi Ferseniin kuvastaa samaa kiihtynyttä mielentilaa. On\nkieltämätöntä: piinaantunut, tomppelimaisen puolisonsa säästämä ja\nuhraama kaksikymmenkaksivuotias nainen on itsehillintänsä äärimmäisellä\nrajalla. Hänen hermonsa eivät enää kestä näkymätöntä jännitystä,\nvaikkakin Marie Antoinette koettaa puolustautua sitä vastaan, ja\nkenties juuri sentähden. Itse asiassa kertookin lähettiläs Mercy, aivan\nkuin hän tahtoisi täydentää kliinillistä kuvaa, äkkiä esiintyvistä\n»affectations nerveuses» [Hermokiihtymys], niin sanotuista »vapeurs»\n[Hysteeriset oireet]. Toistaiseksi Marie Antoinette’in vielä pelastaa\nhänen omien kavaljeeriensa hienotunteinen arkuus tekemästä todellista\naviorikosta — molemmat, Lauzun ja Fersen, poistuvat nopeasti hovista,\nniin pian kuin huomaavat kuningattaren liian ilmeisen kiinnostuksen\nheihin — mutta ei ole epäilystäkään, että jos joku nuorista\nsuosikeista, joiden kanssa hän koketisti leikittelee, suotuisalla\nhetkellä rohkeasti kävisi asiaan, voisi hän helposti valloittaa\ntämän sisäisesti enää vain heikosti puolustetun siveyden. Tähän asti\nMarie Antoinette’in on onneksi onnistunut pysähtyä askelen päähän\nlankeemisesta. Mutta sisäisen rauhattomuuden mukana kasvaa vaara:\nyhä lähempänä, yhä huikentelevammin perhonen liitelee houkuttelevan\nkynttilänliekin ympärillä; vain taitamaton siivenräpytys, ja leikkivä\nsyöksyy auttamattomasti tuhoavaan tuleen.\n\nTietääkö äidin valitsema vartija tästäkin vaarasta? Se on\notaksuttavissa, sillä hänen Lauzunia, Dillonia, Esterhazya\nkoskevat varoituksensa viittaavat siihen, että vanha kokenut\nvanhapoika ymmärtää kärjistyneen tilanteen viimeistä syytään\nmyöten paremmin kuin kuningatar, joka ei aavista, kuinka paljon\nhänen äkilliset kiihtymystilansa, hänen hurja ja kyllästymätön\npaikallaanpysymättömyytensä paljastavat. Hän käsittää koko\nlaajuudessaan, mitä katastrofia tietäisi, jos Ranskan kuningatar\njoutuisi jonkun vieraan rakastajan uhriksi, ennenkuin hän on\nsynnyttänyt puolisolleen ensimmäisen oikean perillisen: tämä on\nestettävä hinnalla millä hyvänsä. Niin lähettää hän Wieniin kirjeen\ntoisensa jälkeen, että keisari Josef vihdoinkin tulisi Versaillesin\npitämään silmällä kuningatarta. Sillä hän tietää, tuo hiljainen,\nrauhallinen huomioitsija, että on viimeinen hetki pelastaa kuningatar\nitseltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJosef II:n matkalla Pariisiin on kolminainen tarkoitus. Hänen pitää\nmiehenä puhua kuninkaalle, langolleen, edelleenkin täyttämättömien\naviollisten velvollisuuksien arkaluontoisesta asiasta. Hänen pitää\nvanhemman veljen arvovallalla torua huvittelunhaluista sisartaan,\nasettaa hänen silmiensä eteen hänen huvittelunhalunsa poliittiset\nja inhimilliset vaarat. Kolmanneksi hänen tulee henkilökohtaisesti\nlujittaa Ranskan ja Itävallan hallitsijahuoneiden valtiollista liittoa.\n\nNäihin kolmeen hänelle annettuun tehtävään Josef II vielä\nvapaaehtoisesti liittää neljännen: hän tahtoo ottaa vaarin tämän\nhuomiota herättävän käynnin suomasta tilaisuudesta, tehdä sen vielä\nhuomiota herättävämmäksi ja henkilökohtaisesti hankkia itselleen\nmahdollisimman paljon ihailua. Tämä sisimmässään rehellinen,\nei suinkaan älytön, joskaan ei liioin ylenmäärin lahjakas ja\nennenkaikkea turhamainen mies potee jo vuosia sitten tyypillistä\nkruununprinssisairautta; häntä harmittaa, ettei hän täysikasvuisena\nmiehenä vieläkään saa hallita vapaasti ja oman tahtonsa mukaan, vaan\nettä hänen täytyy kuuluisan, juhlitun äitinsä varjossa näytellä\npolitiikan näyttämöllä vain toista osaa eli, kuten hän närkästyneenä\nsanoo, »olla viidentenä pyöränä vaunuissa». Juuri sentähden, että hän\ntietää, ettei hän viisaudessa eikä moraalisessa arvovallassa kykene\nvoittamaan suurta keisarinnaa, joka on hänen tiellään, hän koettaa\nsivuroolilleen antaa erikoisen silmäänpistävän vivahduksen. Koska\nhänen äitinsä Euroopan silmissä jo ruumiillistaa hallitsijavallan\nsankarillisen käsityksen, hän puolestaan tahtoo näytellä\nkansankeisaria, uudenaikaista, ihmisystävällistä, ennakkoluulotonta,\nvalistunutta maanisää. Hän kävelee talonpoikana auran kurjessa, hän\nsekaantuu yksinkertaiseen porvaristakkiin puettuna ihmisvilinään, hän\nnukkuu yksinkertaisessa sotilasvuoteessa, hän antaa koetteeksi teljetä\nitsensä Spielbergiin, mutta huolehtii samalla siitä, että maailma saa\nrunsain mitoin tietää tästä kerskailevasta vaatimattomuudesta. Mutta\ntähän asti Josef II on saattanut näytellä tällaista kansanomaisen\nkalifin osaa ainoastaan omille alamaisilleen; tämä Pariisin\nmatka tarjoaa hänelle vihdoinkin tilaisuuden esiintyä suurella\nmaailmannäyttämöllä. Ja jo viikkoja aikaisemmin keisari harjoittelee\nvaatimattomuusrooliaan kaikkia ajateltavissa olevia yksityisseikkoja\nmyöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolittain keisari Josef onnistui tässä tarkoituksessaan. Tosin hän\nei ole kyennyt pettämään historiaa, se merkitsee hänen velkatililleen\nvirheen toisensa jälkeen, ennenaikaisia, taitamattomasti toimeenpantuja\nuudistuksia, onnettomia hätiköintejä, ja kenties vain hänen\nennenaikainen kuolemansa pelasti Itävallan jo silloin uhkaavalta\nhajoamiselta; mutta legendan, joka on herkkäuskoisempi kuin historia,\nhän on voittanut puolelleen. Vielä paljon myöhemmin veisattiin virttä\nhyvästä kansankeisarista, lukemattomat nurkkaromaanit kertovat, kuinka\nmuuan jalo tuntematon yksinkertaiseen viittaan verhottuna tekee\nhyviä töitä avoimin käsin ja rakastaa rahvaan tyttöjä; kuuluisa on\nnäissä romaaneissa alati toistuva loppu: tuntematon avaa viittansa,\nnähdään hämmästyneinä loistava univormu, ja jalo mies poistuu lausuen\nsyvämietteiset sanat: »Nimeäni ette saa koskaan tietää, olen keisari\nJosef.»\n\nTämä on leikinlaskua, mutta kuitenkin se on vaistomaisesti viisaampaa\nkuin tulee ajatelleeksikaan: miltei nerokkaalla tavalla se karrikoi\nkeisari Josefin historiallista omituisuutta haluta toiselta puolen\nnäytellä vaatimatonta miestä ja toiselta puolen tehdä kaikki, jotta\ntätä vaatimattomuutta myös asianmukaisesti ihailtaisiin. Hänen\nPariisin-matkansa antaa siitä kuvaavan näytteen. Sillä tietystikään\nkeisari Josef II ei matkusta Pariisiin keisarina — hän ei halua\nherättää huomiota —, vaan kreivi Falkensteininä, ja pannaan mitä\nsuurinta painoa siihen, ettei kukaan saisi tietää mitään tästä\nincognitosta. Pitkissä kirjelmissä määrätään, ettei kukaan saa\nhäntä puhutella muuten kuin sanalla »Monsieur» [Herra], eipä edes\nRanskan kuningaskaan, että hän ei halua asua linnoissa ja tahtoo\nkäyttää vain yksinkertaisia vuokravaunuja. Mutta tietystikin\nkaikki Euroopan hovit päivälleen ja tunnilleen tietävät hänen\nsaapumisestaan; jo Stuttgartissa Württembergin herttua tekee\nhänelle pahan kepposen antamalla käskyn poistaa majataloista kaikki\nkilvet, joten kansankeisarille ei jää muu neuvoksi kuin kuitenkin\nnukkua herttuan palatsissa. Mutta pedanttisella itsepäisyydellä\nuusi Harun al Rasid viime hetkeen asti pitää kiinni aikoja sitten\nyleisesti tunnetusta incognitostaan. Yksinkertaisessa fiakerissa hän\nsaapuu Pariisiin, majoittuu Hotel de Tréville’iin, nykyiseen Hotel\nFoyot’hon, tuntemattomana kreivi Falkensteininä; Versailles’issa\nhän vuokraa huoneen pienehköstä talosta, nukkuu siellä, aivan kuin\nolisi sotakentällä kenttävuoteessa, vain viitan peittämänä. Ja hän\non laskenut oikein. Pariisin kansalle, joka tuntee kuninkaansa vain\nylellisyydessä elävänä, sellainen hallitsija merkitsee sensaatiota,\nkeisari, joka sairaaloissa maistaa köyhäin soppaa, joka on läsnä\nakatemiojen istunnoissa ja parlamentin asiainkäsittelyissä tai\nkäy katsomassa laivureita, kauppiaita, kuuromykkäinlaitosta,\nkasvitieteellistä puutarhaa, saippuatehdasta ja käsityöläisiä;\nJosef näkee paljon Pariisissa ja iloitsee samalla siitä, että hänet\nnähdään: hän ihastuttaa kaikki kansanomaisuudellaan ja on itse vielä\nihastuneempi osakseen tulleesta haltioituneesta suosiosta. Tuossa aidon\nja epäaidon välisessä kaksoisroolissaan tämä salaperäinen luonne pysyy\nalati tietoisena kaksijakoisuudestaan, ja ennen lähtöään hän kirjoittaa\nveljelleen: »Sinä olet enemmän arvoinen kuin minä, mutta minä olen\nsuurempi teeskentelijä, ja tässä maassa pitää olla sellainen. Minä\nolen tarkoituksellisesti ja vaatimattomuudesta yksinkertainen, mutta\nliioittelen sitä tahallisesti; olen täällä herättänyt innostusta, joka\ntodella jo käy kiusalliseksi minulle. Poistun tästä kuningaskunnasta\nerittäin tyytyväisenä, mutta kaipauksetta, sillä olen jo saanut\nkylliksi roolistani?»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän persoonallisen menestyksen ohella Josef saavuttaa myös aiotut\npoliittiset tarkoitusperät; ennen kaikkea sujuu keskustelu langon\nkanssa tietystä arkaluontoisesta kysymyksestä yllättävän helposti.\nRehellisenä ja joviaalisena Ludvig XVI suhtautuu lankoonsa täysin\nluottamuksellisesti. Fredrik Suurta ei auttanut vähääkään se, että\nhän lähettiläälleen, paroni Goltzille, antoi tehtäväksi levittää\nkoko Pariisissa tietoa, että keisari Josef muka olisi sanonut\nhänelle: »Minulla on kolme lankoa, ja kaikki ovat yhtä surkeita:\nVersailles’issa oleva on heikkomielinen, Napolissa oleva narri ja\nParmassa oleva pölkkypää.» Tässä tapauksessa »häijy naapuri» on tehnyt\nturhaa työtä, sillä Ludvig XVI ei ole vähääkään turhamainen, nuoli\nkilpistyy takaisin hänen hyvänahkaisuudestaan. Langokset juttelevat\nvapaasti ja rehellisesti keskenään, ja Ludvig XVI voittaa lähemmin\ntutustuttaessa myös eräänlaisen Josef II:n inhimillisen kunnioituksen.\n»Tämä mies on heikko raukka, mutta ei mikään tyhmyri. Hänellä on\ntietoja ja arvostelukykyä, mutta hän on sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti apaattinen. Hän keskustelee järkevästi, mutta hänellä ei ole\nmitään todellista halua hankkia syvällisempää sivistystä eikä mitään\nuteliaisuutta; fiat lux [Tulkoon valkeus] ei vielä ole tullut hänen\nkohdalleen, materia on vielä alkutilassaan.» Muutamien päivien perästä\nJosef II on kokonaan saanut kuninkaan valtaansa, he ovat yksimielisiä\nkaikista poliittisista kysymyksistä, ja on tuskin epäiltävissä, että\nhänen vaivatta onnistui taivuttaa lankonsa tuohon arkaluontoiseen\nleikkaukseen.\n\nVaikeammaksi Josefin asema käy Marie Antoinette’iin nähden, koska se\ntässä kohden on vastuunalaisempi. Sisar on sekavin tuntein odottanut\nveljensä käyntiä, onnellisena siitä, että hän vihdoinkin kerran\nsaisi rehellisesti puhua omaisensa kanssa ja lisäksi sen omaisen,\njohon hänellä on suurin luottamus, mutta samalla myös kovin peläten\nsitä jyrkkää opettavaista tapaa, millä keisari mielellään kohtelee\nnuorempaa sisartaan. Vasta äskettäin hän on torunut häntä kuin\nkoulutyttöä: »Mihin Sinä sekaannutkaan?» hän oli kirjoittanut, »Sinä\nannat erottaa ministereitä, toisen annat karkoittaa maatiloilleen,\nperustat hoviin uusia kalliita virkoja! Oletko kysynyt itseltäsi,\nmillä oikeudella Sinä sekaannut hovin ja Ranskan monarkian asioihin?\nMitä tietoja olet hankkinut itsellesi uskaltaaksesi sekaantua\nasioihin, ja kuvitelluksesi, että mielipiteesi voisi olla jossakin\nsuhteessa merkitsevä, ja varsinkin, kun on kysymys valtion asioista,\njotka kuitenkin vaativat aivan erikoisen syvällisiä tietoja? Sinä,\nrakastettava nuori henkilö, joka päivät päästään ei ajattele muuta\nkuin kevytmielisyyksiä, pukuja ja huvituksia, joka ei lue mitään, joka\nei neljännestuntiakaan kuukaudessa käytä järkevään keskusteluun tai\nkuuntele sellaista, joka ei mieti, ei ajattele mitään loppuun eikä\nkoskaan, siitä olen varma, ajattele, mitä seurauksia on oleva siitä,\nmitä hän sanoo tai tekee...» Sellaiseen karvaaseen koulumestarinuottiin\nei hemmoteltu, lellitelty nainen ole tottunut hovilaistensa taholta\nTrianonissa, ja ymmärtää hänen sydäntykytyksensä, kun äkkiä\nhovimarsalkka ilmoittaa, että kreivi von Falkenstein on saapunut\nPariisiin ja on huomenna ilmestyvä Versailles’iin.\n\nMutta käy paremmin kuin hän on odottanut. Josef II on kyllin\ndiplomaattinen ollakseen heti ukonilmana syöksymättä taloon;\npäinvastoin, hän sanoo kohteliaisuuksia hänen hurmaavasta ulkonäöstään,\nvakuuttaa, että jos hän vielä kerran menisi naimsiin, täytyisi hänen\nvaimonsa olla hänen näkösensä, hän käyttäytyy pikemmin keikarin tavoin.\nMaria Teresia on jälleen kerran ennustanut oikein ilmoittaessaan\nennakolta lähettiläälleen: »En oikeastaan pelkää, että hän on\noleva tyttäreni käyttäytymisen liian ankara arvostelija, luulen\npikemminkin, että tyttäreni, sievä ja hurmaava kun on ja taitava\nsekoittamaan keskusteluun henkevyyttä ja arvokasta esiintymistä, on\nsaavuttava poikani hyväksymisen, mikä vuorostaan on mairitteleva\npoikaani.» Itse asiassa, hurmaavan, sievän sisaren rakastettavuus,\nhänen vilpitön ilonsa veljen jälleennäkemisestä, se kunnioitus,\nmillä hän häntä kuuntelee, toiselta puolen langon tuttavallinen\nhyvänluontoisuus ja se suuri menestys, minkä hän on saavuttanut\nPariisissa vaatimattomuusilveilyllään, tekevät tuon pelätyn pedantin\nmykäksi; ankara muriseva karhu rauhoittuu, senjälkeen kuin sille on\nniin runsaasti annettu hunajaa. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa on\npikemminkin myötätuntoinen: »Hän on rakastettava ja säädyllinen nainen,\nvielä jonkinverran nuori ja jonkinverran liian ajattelematon, mutta\nhänellä on kuitenkin melkoinen määrä säädyllisyyttä ja hyvettä ja\nlisäksi vielä eräänlainen oikea käsittämisen lahja, joka usein on minua\nhämmästyttänyt. Hänen ensimmäinen virikkeensä on aina oikea, ja jos\nhän seuraisi sitä ja ajattelisi hituista enemmän, sensijaan, että hän\nkuuntelisi niitä monilukuisia mielistelijöitä, jotka häntä ympäröivät,\nolisi hän täydellinen. Huvittelunhalu on hänessä valtava, ja kun on\ntehty tämän heikkouden tuttavuutta, pidetään siitä kiinni, ja hän\nkuuntelee aina eniten niitä, jotka häntä tässä kohden osaavat palvella.»\n\nMutta samaan aikaan kuin Josef II näköjään rauhallisena ottaa osaa\nkaikkiin niihin juhliin, joita hänen sisarensa panee toimeen hänen\nkunniakseen, tekee tämä merkllinen kaksoisihminen teräviä ja tarkkoja\nhuomioita. Ennen kaikkea hänen täytyy todeta, ettei Marie Antoinette\n»tunne lainkaan rakkautta puolisoonsa», että hän kohtelee häntä\nhuolimattomasti, välinpitämättömästi ja sopimattoman ylimielisesti.\nEdelleen hänelle ei myöskään ole vaikeata nähdä »huimapään» huonoa\nseuraa, ennen kaikkea Polignacien. Vain eräässä suhteessa hän näyttää\nrauhoittuneen. Josef II hengähtää silminnähtävästi helpotuksesta\n— todennäköisesti hän on pelännyt pahempaa, — huomatessaan, että\nhuolimatta kaikesta koketeerauksesta nuorten kavaljeerien kanssa hänen\nsisarensa siveys toistaiseksi on kestänyt, että — varovaisuuden vuoksi\nhän liittää varauman »ainakin tähän asti» — tämän turmeltuneen moraalin\nkeskellä hänen käyttäytymisensä siveellisessä suhteessa on parempi\nkuin hänen maineensa. Totta kyllä: erikoisen varmaksi tulevaisuuteen\nnähden ei se, mitä hän tässä kohden on kuullut ja nähnyt, näytä häntä\ntehneen; pari voimakasta varoitusta näyttää hänestä olevan paikallaan.\nMuutamia kertoja hän nuhtelee nuorta sisartaan, joudutaan ankariin\nyhteenottoihin, esimerkiksi, kun veli todistajien läsnäollessa tylysti\nmoittii häntä siitä, ettei hän »ole miehelleen miksikään hyödyksi»,\ntai nimittää hänen ystävätärensä, Guémenéen herttuattaren pelihuonetta\ntodelliseksi veijariluolaksi, »un vrai tripot». Sellaiset julkiset\nmoitteet kiukustuttavat Marie Antoinette’ia: usein pannaan kova kovaa\nvastaan näissä sisarusten välisissä keskusteluissa. Nuoren naisen\nlapsellinen uhma torjuu luotaan tämän vaateliaan holhouksen; mutta\nsamaan aikaan hänen sisäinen rehellisyytensä tuntee, miten oikeassa\nveli on kaikissa moitteissaan, kuinka tarpeellista hänelle hänen omassa\nluonteenheikkoudessaan olisi, että hänellä olisi rinnallaan sellainen\nvartija.\n\nMihinkään lopulliseen välien selvittelyyn ei kuitenkaan näytä\npäädytyn sisarusten kesken. Tosin Josef II myöhemmin varoittavasti\nmuistuttaa eräästä keskustelusta kivipenkillä, mutta varsinaisinta\nja tärkeintä hän ilmeisesti ei halua uskoa sisarelleen tilapäisissä\nkeskusteluissa. Kaksi kuukautta Josef II on tarkastellut koko Ranskaa,\nhän tietää tästä maasta enemmän kuin sen oma kuningas, ja enemmän\nsisartaan uhkaavista vaaroista kuin tämä itse. Mutta hän on oppinut\nsenkin, että jokainen tälle pintapuoliselle henkilölle lausuttu sana\nhaihtuu, että hän seuraavalla hetkellä unohtaa kaiken, varsinkin sen,\nminkä hän tahtoo unohtaa. Niin hän kaikessa hiljaisuudessa laatii\nohjesäännön, johon hän kokoaa kaikki huomionsa ja arvelunsa, ja\nluovuttaa tämän kolmikymmensivuisen asiakirjan tahallisesti aivan viime\nhetkellä pyytäen lukemaan sen vasta hänen lähtönsä jälkeen. Scripta\nmanent [Kirjoitettu säilyy], kirjoitetun kehoituksen on määrä hänen\npoissaollessaan olla sisaren tukena.\n\nTämä »instruction» [Ohjesääntö, ohjeet] on Marie Antoinette’in\nluonteesta kenties valaisevin asiakirja, mikä meillä on, sillä Josef II\nkirjoittaa sen vilpittömässä tarkoituksessa ja täysin lahjomattomasti.\nOllen hieman mahtipontinen muodoltaan, meidän makumme kannalta\nhiukan liian pateettinen moraalissaan, se samalla todistaa suurta\ndiplomaattista taitavuutta, sillä Saksan keisari karttaa tahdikkaasti\nantamasta Ranskan kuningattarelle suoranaisia käyttäytymissääntöjä.\nHän vain liittää kysymyksen kysymykseen, sepittää eräänlaisen\nkatkismuksen herättääkseen tuon ajattelemattoman naisen harkintaan,\nitsetuntemukseen ja edesvastuuntuntoon; mutta tahtomattakin kysymykset\nmuodostuvat syytöksiksi, niiden näennäisesti löyhä sarja muodostuu\nMarie Antoinette’in hairahduksien täydelliseksi luetteloksi. Josef\nII muistuttaa sisartaan ennen kaikkea siitä, kuinka paljon aikaa\nhän jo on turhaan kuluttanut. »Sinä vartut iässä, et voi siis enää\nesittää puolustukseksi, että olet lapsi. Mitä on tapahtuva, mitä on\nSinusta tuleva, jos edelleenkin vitkastelet?» Ja hän vastaa itse\nkauhistavan selvänäköisesti: »Onneton nainen ja vielä onnettomampi\nkuningatar.» Kysymysten muodossa hän yksitellen luettelee kaikki\nhänen laiminlyöntinsä: salamankirkkaana heijastuu terävä kylmä valo\nvarsinkin hänen suhteeseensa kuninkaaseen. »Otatko todellakin vaaria\nkaikista tilaisuuksista, vastaatko tunteisiin, joita hän osoittaa\nSinulle? Etkö ole kylmä ja hajamielinen hänen puhuessaan Sinulle? Etkö\nmonestikin näytä ikävystyneeltä tai loukkaantuneelta? Kuinka näin\nkäyttäytyessäsi voit pyytää, että luonnostaan kylmä mies lähestyy Sinua\nja todella rakastaa Sinua?» Säälimättömänä hän moittii — edelleenkin\nnäennäisesti vain kysyen, mutta todellisuudessa ankarasti moittien —\nhäntä siitä, että hän, sensijaan, että mukautuisi kuninkaan tahtoon,\nkäyttää hyväkseen hänen avuttomuuttaan ja heikkouttaan vetääkseen\nkaikki menestykset ja kaiken huomaavaisuuden omaan itseensä kuninkaan\nsijasta. »Ymmärrätkö todella tehdä itsesi hänelle välttämättömäksi?»\nhän kysyy ankarammin. »Saatko hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kukaan\nrakasta häntä vilpittömämmin eikä enemmän harrasta hänen kunniaansa\nja onneaan kuin Sinä? Luovutko koskaan omasta halustasi loistaa hänen\nkustannuksellaan? Käytkö koskaan käsiksi asioihin, jotka hän laiminlyö,\nehkäistäksesi näyttämästä siltä, että Sinulla olisi ansioita hänen\nkustannuksellaan? Teetkö uhrauksia hänen hyväkseen? — Ja vaikenetko\nehdottomasti hänen virheistään ja heikkouksistaan? Puolusteletko\nniitä ja käsketkö heti niiden pitää suunsa kiinni, jotka uskaltavat\nviittailla niihin?»\n\nSivu sivulta keisari Josef senjälkeen latelee esiin huvitteluvimman\nkoko luettelon: »Oletko vielä kertaakaan ajatellut, miten huono\nvaikutus seurustelusuhteillasi, ystävyyksilläsi, elleivät ne ulotu joka\nsuhteessa moitteettomiin henkilöihin, voi olla yleiseen mielipiteeseen\nja täytyy olla, koska sen johdosta sentään ehdottomasti syntyy\nepäluulo, että Sinä joko itse hyväksyt nämä huonot tavat tai suorastaan\nitse noudatat niitä? Oletko koskaan punninnut niitä kauhistavia\nseurauksia, jotka uhkapeli voi tuoda mukanaan huonon seuran ja sen\nseurustelusävyn johdosta, mikä siihen kuuluu? Muistelehan asioita,\nmitä on tapahtunut omien silmiesi edessä, muista, että kuningas itse\nei pelaa ja että vaikuttaa kiihdyttävästi, jos Sinä niin sanoakseni\nainoana koko perheestä kannatat tätä huonoa tapaa. Samaten ajattele\nainakin hetkinen kaikkia niitä kiusallisia seikkoja, jotka liittyvät\noopperatanssiaisiin, kaikkia niitä tyhmiä seikkailuja, joista Sinä\nitsekin tässä kohden olet minulle kertonut. En voi olla sanomatta\nSinulle, että kaikista huvituksista tämä epäilemättä on sopimattomin\nja varsinkin se tapa, millä Sinä menet noihin tanssiaisiin, sillä se\nseikka, että lankosi seuraa Sinua niihin, ei vaikuta mitään asiaan.\nMitä järkeä on siinä, että haluat olla siellä tuntemattomana, esittää\nvierasta naamiota, etkö sitten käsitä, että Sinut siitä huolimatta\ntunnetaan ja Sinulle sanotaan paljon asioita, joiden kuuleminen ei\nSinulle sovi, mutta jotka tahallaan sanotaan Sinun huvittamiseksesi\nja jotta saataisiin Sinut uskomaan, että ne on sanottu kaikessa\nviattomuudessa? Jo paikalla sinänsä on huono maine. Mitä Sinä sieltä\noikeastaan haet? Naamio estää säädyllisen keskustelun, tanssia Sinä\nsiellä et voi, mitä varten siis nämä seikkailut, nämä sopimattomuudet,\nmiksi antautua näiden hillittömien nulikkojen, kevytmielisten tyttöjen\nja vierasten henkilöiden roskaseuraan, kuunnella kaksimielisiä puheluja\nja kenties itsekin puhella jotakin samantapaista? Ei, se ei käy\nlaatuun. Tunnustan Sinulle, että tämä on se kohta, josta olen kaikkien\nihmisten, jotka Sinua rakastavat ja ajattelevat säädyllisesti, nähnyt\nolevan eniten kuohuksissa: kuningas jätetään yökausiksi Versaillesin\nyksikseen, ja Sinä olet Pariisin koko lurjusjoukkion seurassa!»\nKiihkeästi Josef toistaa hänelle äidin vanhat kehotukset, että hänen\nvihdoinkin tulisi hiukan harrastaa kirjallisuutta, kaksi tuntia\npäivässä ei olisi liiaksi, ja ne tekisivät hänet viisaammaksi ja\njärkevämmäksi kuin muut kaksikymmentäkaksi. Ja äkkiä pulpahtaa pitkän\nsaarnan keskeltä esiin näkijämäinen sana, jota ei voi puistatusta\ntuntematta lukea. Ellei sisar noudata hänen neuvojaan tässä kohden,\nsanoo Josef II, hän näkee edessään pahoja asioita, ja hän kirjoittaa\nhänelle sananmukaisesti: »Minua vapisuttaa nyt puolestasi, sillä näin\nei voi jatkua; la révolution sera cruelle si vous ne la préparez.» —\n»Vallankumous on oleva julma» — tässä on ensi kertaa kirjoitettuna tuo\nkammottava sana. Vaikkakin se on tarkoitettu toisin, on sillä kuitenkin\nprofeetallinen merkitys. Mutta vasta vuosikymmen myöhemmin Marie\nAntoinette on tajuava tämän sanan merkityksen.\n\n\n\n\nÄIDIKSITULO\n\n\nTämä keisari Josef II:n käynti näyttää historiallisesti katsottuna\nMarie Antoinette’in elämässä merkityksettömältä välikohtaukselta;\nmutta tosiasiallisesti se aikaansaa mitä ratkaisevimman käänteen.\nSillä jo muutamia viikkoja myöhemmin näyttäytyvät keisarin ja Ludvig\nXVI:n alkovin arkaluontoista kysymystä koskevan kaksinpuhelun\nhedelmät. Rohkaistuna voimistunut kuningas käy käsiksi aviollisiin\nvelvollisuuksiinsa. Vielä elokuun 19 päivänä 1777 Marie Antoinette\nilmoittaa Wieniin vain »un petit mieux»: hänen (neitseellinen)\n»tilansa on muuttumaton». Suuri hyökkäys ei vielä ole onnistunut,\n»mutta en silti epäile sen onnistumista, sillä vähäinen parannus\non merkille pantavissa, nimittäin se, että kuningas on käynyt\nhellemmäksi kuin aikaisemmin, ja tämä merkitsee paljon, kun hänestä\non kysymys.» Elokuun 30 päivänä kajahtaa vihdoinkin voitonfanfaari:\nensi kerran lukemattomien tappioiden jälkeen tässä rakkaudenjumalan\nseitsenvuotisessa sodassa »nonchalant mari» [Välinpitämätön, veltto\naviomies] on hyökännyt täysin puolustautumattomaan linnoitukseen. »Olen\nmitä onnellisin koko elämääni nähden», Marie Antoinette kiirehtii\nkertomaan äidilleen: »nyt on jo kulunut kahdeksan päivää siitä, kuin\navioliittoni on kokonaan tullut täytetyksi; yritys uudistettiin\nja eilen vielä täydellisemmin kuin ensi kerralla. Ajattelin ensin\nheti lähettää kuriirin rakkaan äitini luo, mutta rupesin sitten\npelkäämään, että se aiheuttaisi liian paljon huomiota ja juorua,\nhalusin myös ensin olla täysin varma asiastani. En usko vielä olevani\nraskaana, mutta minulla on nykyään ainakin toiveita tulla siksi minä\nhetkenä hyvänsä.» Pitkäksi aikaa tämä kunniakas käänne ei muuten\njää salaisuudeksi: Espanjan lähettiläs, jolla on parhaimmat tiedot\nkaikista, osaa ilmoittaa käänteentekevän päivämääränkin (elokuun\n25 p.) hallitukselleen ja lisää: »Koska sellainen tapahtuma on\nmielenkiintoinen ja yleiseltä kannalta tärkeä, olen puhunut siitä\nministerien Maurepas’n ja Vergennes’in kanssa erikseen, ja molemmat\novat vahvistaneet minulle sen. Muuten on varmaa, että kuningas on\nkertonut asiasta eräälle tädeistään ja sanonut hyvin avomielisesti:\n’Pidän suuresti tämänlaisesta huvituksesta ja pahoittelen, että niin\npitkään aikaan en ollut oppinut sitä tuntemaan.’ Hänen majesteettinsa\non paljon iloisempi kuin aikaisemmin, ja kuningattarella on nykyään\nuseammin, kuin tähän asti on huomattu, tummat renkaat silmien\nympärillä.» Nuoren vaimon ensi ilo kykenevästä aviomiehestään\nosoittautuu muuten vielä ennenaikaiseksi, sillä Ludvig XVI ei\nlähimainkaan harrasta tätä »uutta huvitusta» yhtä innokkaasti kuin\nmetsästystä, ja jo kymmenen päivää myöhemmin Marie Antoinette’in\njälleen täytyy valittaa äidilleen: »Kuningas ei pidä nukkumisesta\nkahden. Koetan taivuttaa hänet olemaan ainakaan kokonaan luopumatta\ntästä yhteydestä. Monesti hän viettää yön luonani, enkä usko, että\nuskallan kiusata häntä tekemään sen useammin.» Äiti kuulee tämän varsin\nepämielellään, koska hän pitää tätä kohtaa erittäin »oleellisena»,\nmutta hän yhtyy hienotunteiseen tyttäreensä siinä, ettei aviomiestä\nole painostettava; kuningattaren pitää vain omasta puolestaan mukautua\nparemmin kuin tähän asti puolisonsa makuuaikoihin. Wienissä kiihkeästi\nikävöity tieto raskauden alkamisesta antaa siis tässä intohimottomassa\navioliitossa edelleenkin odottaa itseään, vasta huhtikuussa kärsimätön\nvaimo luulee sisimmän toiveensa täyttyneen. Jo ensi oireitten ilmetessä\nMarie Antoinette tahtoo kiireesti lähettää äidilleen pikakuriirin,\nmutta hovilääkäri, vaikka hän onkin yksityisesti valmis lyömään\nvetoa tuhannesta louisdorista, että kuningatar on oikeassa, neuvoo\ntoistaiseksi olemaan sitä tekemättä. Toukokuun 5 päivänä varovainen\nMercy tiedoittaa asian varmaksi, elokuun 4 päivänä kuulutetaan hovissa\nraskaudentila virallisesti, sittenkuin kuningatar heinäkuun 31\npäivänä kello puoli yksitoista illalla on tuntenut lapsen ensimmäiset\nliikkeet. »Siitä lähtien», hän kirjoittaa Marie Teresialle, »se liikkuu\nusein, ja tämä tuottaa minulle suurta iloa.» Ilossaan hänelle tuottaa\nerikoista huvia ilmoittaa myöhään kokeensa kestäneelle puolisolleen\nhänen isyytensä luonnonraikkaalla tavalla. Hän astuu hänen luokseen,\nottaa synkän ilmeen ja on olevinaan loukkaantunut: »Sire, minun täytyy\nvalittaa erään alamaisenne kohtelua, joka on juljennut potkaista minua\nvatsaan.» Kelpo kuningas ei heti hoksaa asiaa, sitten hän ylpeän\nitsetyytyväisenä nauraa ja syleilee vaimoaan aivan hämmästyneenä omasta\nodottamattomasta aikaansaannoksestaan.\n\nHeti alkavat nyt mitä moninaisimmat julkiset seremoniat. Kirkoissa\nlauletaan Tedeumia, parlamentti lähettää onnentoivotuksensa,\nPariisin arkkipiispa määrää pidettäväksi esirukouksia raskauden\nonnellisen edistymisen puolesta; suunnattomalla huolella etsitään\ntulevalle kuninkaanlapselle imettäjä, köyhille varataan satatuhatta\nlivriä. Koko maailma odottaa jännittyneenä suurta tapahtumaa, ei\nvähimmin synnytyslääkäri, jolle tämä synnytys merkitsee eräänlaista\nonnenpeliä, sillä kruununperillisen syntyessä hänellä on odotettavissa\nneljänkymmenentuhannen livrin suuruinen eläke ja vain kymmenentuhannen\nsuuruinen, jos syntyy prinsessa. Mutta suorastaan kiihkoisena hovi\nodottaa kauan kaivattua näytelmää, sillä vuosisataisen pyhityksen\nsaaneen tavan mukaisesti ei Ranskan kuningattaren synnytys\nmerkitse pelkkää yksityistä perhetapausta; hänen raskaan hetkensä\ntäytyy ikivanhojen sääntöjen mukaan tapahtua kaikkien prinssien\nja prinsessojen läsnäollessa ja koko hovin kontrollin alaisena.\nJokaisella kuninkaallisen perheen jäsenellä, samoinkuin lukuisilla\nkorkeimmilla arvohenkilöillä, on oikeus synnytyksen aikana olla läsnä\nsynnyttäjän huoneessa, eikä kenelläkään tietysti ole kaukaisintakaan\najatusta luopua tästä barbaarisesta ja terveydelle vaarallisesta\netuoikeudesta. Kaikista maakunnista, etäisimmistäkin linnoista saapuu\nuteliaita, Versaillesin pikkukaupungin pieninkin ullakkokamari on\nasuttu, ja jättiläismäinen ihmistulva nostaa elintarpeiden hinnat\nkolminkertaisiksi. Mutta kuningatar antaa epätervetulleitten vierasten\nkauan odottaa näytelmää. Vihdoin, joulukuun 18 päivänä, kilisee yöllä\nkello kautta talon, poltteet ovat alkaneet. Ensimmäisinä syöksyy\nmadame de Lamballe lapsivuoteessa olijan huoneeseen, hänen jäljestään\nkiihdyksissä kaikki arvonaiset. Puoli kolmelta herätetään kuningas,\nprinssit ja prinsessat, paashit ja kaartilaiset heittäytyvät ratsaille\nja kiitävät täyttä laukkaa Pariisiin ja Sain-Cloud’hun tuomaan kaikki\nkuninkaallista sukua olevat ja prinssin arvolla varustetut ajoissa\ntodistajiksi paikalle: puuttuu vain, että soitettaisiin hätäkelloa tai\nammuttaisiin tykeillä hälytyslaukauksia.\n\nPari minuuttia sen jälkeen kuin hovilääkäri kuuluvalla äänellä\non julistanut, että kuningattaren vaikea hetki on tullut, koko\naatelislauma vaeltaa sisään; taajaan sulloutuneina ahtaaseen\nhuoneeseen katselijat istuutuvat arvojärjestykseen asetettuihin\nnojatuoleihin vuoteen ympärille. Ne, jotka eivät ole enää saaneet\nsijaa ensi riveillä, nousevat jopa istuimille ja penkeille seisomaan,\njottei heiltä vain herran nimessä ainoakaan piinatun naisen liike,\nainoakaan voihkina jäisi huomaamatta. Ilma suljetussa huoneessa käy\nyhä sakeammaksi ja tukahduttavammaksi noin 50 ihmisen hengityksestä,\netikan ja essenssien kirpeästä hajusta, mutta ei kukaan avaa ikkunaa,\nei kukaan liikahda paikaltaan, ja ummelleen seitsemän tuntia kestää\ntämä julkinen piinanäytös, kunnes vihdoin kello puoli kahdeltatoista\npäivällä Marie Antoinette lahjoittaa elämän lapselle — hélas! — [Voi\nsurkeutta! valitettavasti!] tyttärelle. Kunnioittavasti kannetaan\nkuninkaan jälkeläinen viereiseen kabinettiin kylvetettäväksi ja\nsenjälkeen heti kasvattajan hoiviin annettavaksi; ollen ylpeydestä\nliikutuksen vallassa seuraa kuningas ihaillakseen myöhäistä\naikaansaannostaan, hänen jäljessään tungeksii uteliaana kuin aina\nkoko hovi — silloin kajahtaa synnytyslääkärin kimakka huuto: »Ilmaa\nja lämmintä vettä! Suonenisku on välttämätön.» Kuningattarelle on\nveri äkkiä noussut päähän; ollen tainnoksissa, pilaantuneen ilman ja\nkenties myös ponnistuksen puoleksi tukahduttamana, oltuaan pakotettu\nviidenkymmenen uteliaan katselijan nähden salaamaan tuskansa, hän makaa\nliikkumattomana ja ääni koristen patjoillaan. Syntyy yleinen hämminki,\nkuningas tempaa omin käsin ikkunat auki, kaikki juoksentelevat\nkauhistuneina sinne tänne. Mutta kuuma vesi ei vain tule: kaikkia\nkeskiaikaisia seremonioja ovat etiketin palvojat ajatelleet tässä\nsynnytyksessä, mutta eivät luonnollisinta toimenpidettä sellaisessa\ntapauksessa: pitää varalla kuumaa vettä. Siten täytyy kirurgin\nuskaltaa ryhtyä suoneniskentään ilman enempää valmistusta. Verisuihku\nsyöksyy esiin jalkaan isketystä suonesta ja katso: kuningatar avaa\nsilmänsä, hän on pelastettu. Vasta nyt riemu puhkeaa hillittömänä\nilmoille, syleillään, onnitellaan toisiaan, itketään ilosta, ja kellot\nkuuluttavat kumahdellen iloista uutista ympäri maan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaisen kärsimys on lopussa, äidin onni alkaa. Joskaan ilo ei ole\ntäydellinen, joskin tykit jyrisevät vain 21 kertaa prinsessan\nkunniaksi, eivätkä 101 kertaa tervehtiäkseen äsken syntynyttä\nkruununperillistä, riemuitsee kuitenkin Versailles ja Pariisi.\nPikalähettäjä lähetetään Euroopan kaikkiin maihin, almuja jaellaan\nkoko maassa, vankeja vapautetaan velkavankeudesta ja vankiloista,\nsata nuorta morsiusparia vaatetetaan kuninkaan kustannuksella,\nvihitään ja varustetaan myötäjäisillä. Kun kuningatar lapsivuoteesta\nnoustuaan tulee Notre Dame’iin, häntä odottavat siellä ylen onnellisina\nnuo sata paria — poliisiministeri on tarkoituksellisesti valinnut\nerikoisen kauniita — ja tervehtivät innostuneina hyväntekijätärtään.\nPariisin kansalle toimitetaan ilotulitus, juhlavalaistus, viiniä\nsuihkuavista lähteistä, leivän- ja makkaranjakelu, vapaa pääsy\nComédie Française’iin, hiilenpolttajille osoitetaan kuninkaan aitio,\nkalanmyyjättärille kuningattaren: köyhienkin pitää kerran saada juhlia.\nKaikki näyttää nyt onnelliselta ja hyvältä, nyt voisi Ludvig XVI:sta\ntulla reipas, itsevarma mies, sen jälkeen kuin hänestä on tullut isä,\nja Marie Antoinette’ista onnellinen, vakava, tunnontarkka nainen,\nsenjälkeen kuin hänestä on tullut äiti: suuri este on poistettu,\navioliitto varmistettu ja vahvistettu. Vanhemmat, hovi ja koko maa\nsaavat iloita, ja iloitsevatkin todella runsaassa mitassa juhlin ja\nhuvituksin.\n\nVain yksi ainoa ei ole täysin tyytyväinen: Maria Teresia. Tämän\ntyttärentyttären syntyminen tosin näyttää parantaneen hänen\nlempilapsensa asemaa, mutta ei vielä riittävästi vahvistaneen sitä.\nKeisarinnana, poliitikkona hän ajattelee yksityistä perheonnea\npitemmälle ja ennenkaikkea lakkaamatta hallitsijasuvun säilymistä.\n»Me tarvitsemme ehdottomasti Dauphinin, kruununperillisen.» Litanian\ntavoin hän toistaa kehoituksen tyttärelleen olemaan missään nimessä\nnyt noudattamatta »lit à part’ia» olemaan antautumatta mihinkään\nkevytmielisyyksiin. Kun jälleen kuluu kuukausi kuukauden jälkeen\nilman raskaudentilaa, hän suorastaan suuttuu siitä, kuinka huonosti\nMarie Antoinette käyttää aviolliset yönsä. »Kuningas vetäytyy\naikaisella hetkellä lepoon, hän nousee aikaisin ylös, kuningatar\nmenettelee päinvastoin, kuinka silloin on odotettavissa mitään hyvää?\nJos sillä tavoin nähdään toisensa vain ohimennen, ei voida toivoa\nmitään todellista menestystä.» Yhä kiihkeämmiksi tulevat hänen\npyyntönsä. »Tähän asti olen ollut hienotunteinen, mutta nyt olen käyvä\ntunkeilevaksi: olisi rikos olla synnyttämättä useampia lapsia tätä\nverta.» Vain tämän yhden asian hän vielä tahtoo kokea: »Olen kärsimätön\n— minun iässäni ei enää voi kauan odottaa.»\n\nMutta tätä viimeistä iloa, saada nähdä hänen habsburgilaisvertaan\noleva Ranskan tuleva kuningas, ei enää ole hänelle suotu. Marie\nAntoinette’in seuraava raskaus jää tuloksettomaksi; äkillinen liike\nvaunujen ikkunaa sulkiessa aiheuttaa keskenmenon, ja ennenkuin\nkauan ikävöity, niin kärsimättömästi toivottu tyttärenpoika on\nsyntynyt tai edes odotettavissa, kuolee marraskuun 29 päivänä 1780\nMaria Teresia keuhkotulehdukseen. Kaksi toivetta vanha, elämässään\njo aikoja sitten pettynyt nainen oli vielä odottanut täyttyväksi.\nEnsimmäisen täyttymisen: ilon nähdä tyttärestään syntyneen pojan\nRanskan kruununperillisenä, kohtalo häneltä epäsi. Mutta mitä\ntoiseen toivomukseen tulee: siihen, ettei hänen enää tarvitsisi\nnähdä, kuinka hänen oma rakastettu lapsensa järjettömyydessään ja\nymmärtämättömyydessään syöksyy onnettomuuteen, kuuli Jumala hurskaan\nnaisen rukouksen.\n\nVasta vuosi Maria Teresian poismenon jälkeen Marie Antoinette saattaa\nmaailmaan ikävöidyn poikalapsen: ottaen huomioon ensimmäisessä\nsynnytyksessä sattuneet kiihdyttävät tapaukset tällä kertaa on luovuttu\nsuuresta näytelmästä synnyttäjän huoneessa; vain kaikista lähimmät\nperheenjäsenet on päästetty saapuville. Tällä kertaa synnytys tapahtuu\nhelposti. Kuitenkin, kun äskensyntynyt lapsi kannetaan huoneesta, ei\nkuningattarella enää ole voimaa kysyä, onko se poika vaiko jälleen vain\ntyttö. Mutta silloin astuu kuningas hänen vuoteensa ääreen, kyyneleet\nvuotavat tuon muuten niin vaikeasti liikutuksiin joutuvan miehen\nposkia pitkin, ja kaikuvalla äänellään hän kuuluttaa: »Kruununprinssi\nhaluaa astua sisään.» Nyt puhkeaa yleinen riemu, molemmat ovet\navataan juhlallisesti, kokoontuneen hovin suosionhuutojen raikuessa\npesty ja kapaloitu lapsi — Normandie’n herttua — tuodaan jälleen\nonnellisen äitinsä luo. Nyt voidaan vihdoinkin panna toimeen suuri\nkruununprinssin-syntymisseremonia. Jälleen Marie Antoinette’in kohtalon\nmääräämä vastapelaaja kardinaali Rohan, hän, jonka ratkaisevana\nhetkenä alati pitää osua hänen tielleen, suorittaa kasteen: hankitaan\nuhkea imettäjätär, joka saa leikillisen nimen »madame Poitrine»\n[Rouva Rinta], tykit jyrähtelevät, pian Pariisi tietää tapahtuman. Ja\nnyt alkaa uudestaan, huomattavasti suurenmoisempana kuin prinsessan\nsyntyessä, juhlien sarja. Kaikki ammattikunnat lähettävät soittajien\nsaattamina lähetystöjä Versailles’iin, yhdeksän päivää kestää kiltojen\nvärikäs marssi, sillä jokainen sääty tahtoo tervehtiä äskensyntynyttä\ntulevaa kuningasta omalla erikoisella tavallaan. Nuohoojat laahaavat\nriemukulkueessa mukanaan kokonaista savupiippua, jonka huipussa\nistuu pieniä nokikolareita laulaen hauskoja lauluja; teurastajat\nkuljettavat lihavaa härkää, kantotuolinkantajat kullattua kantotuolia,\njossa imettäjätär ja pieni Dauphin istuvat nukkeina, suutarit pieniä\nlapsenkenkiä, räätälit hänen tulevan rykmenttinsä pienoisunivormua,\nsepät alasinta, jota he takovat musiikin tahdissa. Mutta lukkosepät,\njotka tietävät kuninkaan ammattinsa virkaveljelliseksi harrastelijaksi,\novat erikoisesti nähneet vaivaa; he lahjoittavat taidokkaan salalukon,\nja kun Ludvig XVI avaa sen ammattimiehen uteliaisuudella, ponnahtaa\nsiitä esiin ihmeteltävän taidokkaasti teräksestä valmistettu pieni\nDauphin. Hallien naiset taas, samat, jotka pari vuotta myöhemmin\npilkkaavat kuningatarta mitä karkeimmin herjasanoin, ovat pukeutuneet\nhienoihin mustiin silkkivaatteisiin ja lausuvat La Harpe’in säkeitä.\nKirkoissa pidetään jumalanpalveluksia, Pariisin kaupungintalossa\nkauppiaat panevat toimeen suuret päivälliset; unohdettu on sota\nEnglannin kanssa, puute, kaikki epämiellyttävä. Hetken ajan on maa\nilman rauhattomuutta ja rauhattomia, tulevat vallankumoukselliset\nja tasavaltalaisetkin uivat mitä meluavimmassa rojalismissa.\nJakobiinien myöhempi presidentti, Collot d’Herbois, siihen aikaan\nvielä yksinkertainen lyonilainen näyttelijä, sepittää erikoisen\nnäytelmäkappaleen »korkean ruhtinattaren kunniaksi, jonka hyveet ovat\nvalloittaneet kaikkien sydämet». Hän, Louis Capet’n kuolemantuomion\nvastainen allekirjoittaja, rukoilee kunnioittavana taivasta:\n\n    Pour le bonheur des Français,\n    Notre bon Louis seize\n    S’est allié pour jamais\n    Au sang de Thérèse.\n    De cette heureuse union\n    Il sort un beau rejeton.\n    Pour répandre en notre coeur\n    Félicité parfaite,\n    Conserve, o ciel protecteur, L\n    es jours d’Antoinette!\n\n    [Ranskalaisten onneksi\n    meidän hyvä Ludvig XVI\n    on ainaiseksi yhdistynyt\n    Teresian vereen.\n    Tästä onnellisesta liitosta\n    syntyy kaunis jälkeläinen.\n    Vuodattaaksesi sydämiimme\n    täydellisen onnen\n    varjele, oi taivas, suojelija,\n    Antoinette’in henkeä ja elämää.]\n\nVielä kansa rakastaa hallitsijoitaan, vielä on tämä lapsi syntynyt koko\nmaalle ja sen tulo merkitsee yleistä juhlaa. Kadunkulmauksissa näkyy\nviulunsoittajia ja torventoitottajia, soitetaan, lauletaan, rummutetaan\nja tanssitaan kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Kaikki rakastavat,\nkaikki ylistävät kuningasta ja kuningatarta, jotka vihdoinkin niin\nurheasti ovat täyttäneet velvollisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kohtalokas kirous on lopullisesti poissa. Vielä kaksi kertaa Marie\nAntoinette tulee äidiksi, 1785 hän antaa elämän toiselle pojalle,\ntulevalle Ludvig XVII:lle, voimakkaalle, terveelle lapselle, »oikealle\ntalonpoikaislapselle», vuonna 1786 neljännelle ja viimeiselle, Sophie\nBeatrixille, joka kuitenkin elää vain yhdentoista kuukauden vanhaksi.\nÄidiksitulon mukana alkaa Marie Antoinette’in ensimmäinen muodon\nvaihdos, ei vielä ratkaiseva, mutta ratkaisun alku. Raskaudentilat jo\nsinänsä pakottavat kuukausimääriksi hänet pidättymään mielettömistä\nhuvituksistaan, sydämellinen leikki lasten kanssa elää hänelle pian\nviehättävämmäksi kuin kevytmielinen leikki vihreän pöydän ääressä,\nhänen voimakas, tähän asti arvottomaan miellyttämishaluun haaskattu\nhellyydentarpeensa on vihdoinkin saanut normaalin purkautumistiensä.\nTie mielenmalttiin on nyt avoinna. Vain pari hiljaista, pari onnellista\nvuotta vielä, ja hänestä on itsestään tuleva hiljainen, tästä\nhelläkatseisesta, kauniista naisesta, hän on, paeten mitättömyyksien\ntemmellystä, tyytyväisenä katseleva, miten hänen lapsensa hitaasti\nkasvavat kiinni elämään. Mutta tätä levähdysaikaa kohtalo hänelle ei\nenää suo; juuri silloin, kun levottomuus Marie Antoinette’issa loppuu,\nse alkaa maailmassa.\n\n\n\n\nKUNINGATAR JOUTUU EPÄSUOSIOON\n\n\nDauphinin syntymähetki oli merkinnyt Marie Antoinette’in vallan\nhuippukohtaa. Lahjoittaessaan valtakunnalle kruununperillisen hänestä\noli ikäänkuin toistamiseen tullut kuningatar. Vielä kerran joukkojen\nkohiseva riemu oli näyttänyt hänelle, mikä tyhjentymätön rakkauden ja\nluottamuksen pääoma perinnäisellä kuningasperheellä vielä oli Ranskan\nkansassa kaikista pettymyksistä huolimatta, miten vähällä vaivalla\nhallitsija olisi voinut kiinnittää itseensä tämän kansan. Nyt hänen\ntäytyisi vain ottaa ratkaiseva askel, Trianonista Versailles’iin,\nPariisiin takaisin, rokokoomaailmasta todelliseen maailmaan, liehuvasta\nseurapiiristään aatelin, kansan keskelle, ja kaikki olisi voitettu.\nMutta vielä kerran hän menee raskaasta hetkestään huolettomana takaisin\nkeveään ja huvittelevaan elämäänsä; kansanjuhlien jälkeen alkavat\njälleen Trianonin kalliit kohtalokkaat juhlat. Mutta nyt on suuri\nkärsivällisyys lopussa, onnen vedenjakaja on saavutettu. Tästä lähtien\nvedet valuvat alaspäin, syvyyksiä kohti.\n\nEnsi aluksi ei tapahdu mitään näkyvää, ei mitään huomiotaherättävää.\nTulee vain yhä hiljaisempaa Versailles’issa, yhä harvempia herroja\nja naisia ilmestyy suuriin vastaanottoihin, ja näiden harvojen\ntervehdyksessä näkyy eräänlaista asiallista kylmyyttä. Edelleenkin\nnoudatetaan muotoja, mutta muodon eikä kuningattaren vuoksi. Vielä he\npolvistuvat, vielä he suutelevat hovimaisesti kuninkaallista kättä,\nmutta he eivät enää innokkaasti tavoittele suosiollista keskustelua,\nkatseet pysyvät synkkinä ja vieraina. Marie Antoinette’in astuessa\nteatteriin eivät enää permanto ja aitiot myrskyisän innokkaina\nkohoa seisomaan kuten ennen, kaduilla vaimenee tuttu huuto »Vive la\nreine!» [Eläköön kuningatar] Vielä tosin ei ilmene mitään avointa\nvihamielisyyttä, poissa on vain tuo lämpö, joka ennen hyväätekevästi\nelävöitti velvollisuuden vaatiman kunnioituksen; totellaan vielä\nvaltiatarta, mutta ei enää ihailla naista. Palvellaan kunnioittavasti\nkuninkaan puolisoa, mutta ei osoiteta mitään henkilökohtaista\nharrastusta häneen. Hänen toivomuksiaan ei avoimesti vastusteta, mutta\npysytään vaiti; se on salaliiton kovaa, häijyä, pidättyväistä vaitioloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän salaisen liittoutuman päämaja on jakaantuneena kuninkaallisen\nperheen neljään tai viiteen linnaan: Luxembourgiin, Palais Royale’iin,\nBellevuen linnaan ja itse Versailles’iin, ne kaikki ovat liittoutuneet\nTrianonia, kuningattaren asuinpaikkaa vastaan.\n\nVihan kuoroa johtavat nuo kolme vanhaa tätiä. He eivät yhä vieläkään\nole unohtaneet, että nuori tyttö on karannut heidän häijyyskoulustaan\nja kuningattarena kasvanut heidän päittensä yli; katkeroituneina\nsiitä, etteivät he enää näyttele mitään osaa, he ovat vetäytyneet\ntakaisin Bellevuen linnaan. Siellä he Marie Antoinette’in ensimmäisinä\nvoitonriemun vuosina istuvat hyvin hylättyinä ja ikävystyneinä\nhuoneissaan; ei kukaan välitä heistä, sillä kaikki palvelevaisuus\non kohdistuneena hurmaavaan valtiattareen, joka pitää kaikkea\nvaltaa keveissä valkoisissa käsissään. Mutta mitä enemmän Marie\nAntoinette joutuu epäsuosioon, sitä useammin liikutaan Bellevuen\nlinnan ovissa. Kaikki naiset, joita ei ole kutsuttu Trianoniin,\nvirasta vapautettu »madame Étiquette», erotetut ministerit, rumat\nja sentähden hyveellisinä pysyneet naiset, syrjäytetyt kavaljeerit,\nhaaksirikkoutuneet virka-asemiin pyrkijät, kaikki ne, jotka inhoavat\n»uutta suuntaa» ja kaihoisina surevat vanhaa ranskalaista traditiota,\nkirkkohurskautta ja »hyviä tapoja», he kokoontuvat säännöllisesti tähän\nsivuutettujen salonkiin. Tätien huoneesta Bellevuessä tulee salainen\nmyrkkyapteekki, jossa koko ilkeä hovijuoruilu, »itävaltalaisnaisen»\nuusimmat hullutukset, hänen galanteriojensa »ondits» [Oik.= sanotaan,\nkerrotaan; tässä: juorut, huhupuheet] pisara pisaralta tislataan ja\npullotetaan; tänne pystytetään kaikkien ilkeämielisten parjausten\npääasevarasto, kuuluisa »atelier de calomnies»; [Panettelujen,\nparjausten työpaja. — Tässä: Ranskan kuninkaan vanhimman veljen\narvonimi] täällä sepitetään, luetaan ja siivitetään ne pienet purevat\nkupletit, jotka sitten iloisesti liihoittelevat Versailles’issa; tänne\nkokoontuvat väijyvinä ja salakavalina kaikki ne, jotka vielä kerran\nhaluaisivat kiertää taaksepäin ajan rattaan, kaikki pettyneiden,\nasemansa menettäneiden, virastaan erotettujen elävät ruumiit, hävinneen\nmaailman naamiot ja muumiot, koko viralta pantu vanha sukukunta\nkostamaan sitä, että se on vanha ja viralta pantu. Mutta tämän\nvarastoidun vihan myrkky ei kohdistu »hyvään kuningasraukkaan», jota\nhe tekopyhästi valittelevat, vaan yksinomaan Marie Antoinette’iin,\nnuoreen, säteilevään, onnelliseen kuningattareen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaarallisempi kuin nämä hampaattomat eilispäivän ja toispäivän olennot,\njotka eivät enää kykene puremaan, vaan ainoastaan ruiskuttamaan\nmyrkkyä, on uusi sukupolvi, joka ei vielä koskaan ole päässyt valtaan\neikä kauempaa halua pysyä pimennossa. Versailles on poissulkevalla ja\nhuolimattomalla asenteellaan tietämättään siinä määrin eristäytynyt\ntodellisesta Ranskasta, ettei se ollenkaan huomaa niitä uusia\nvirtauksia, jotka liikkuvat maassa. Älykäs porvarisluokka on herännyt,\nse on Jean Jacques Rousseaun teoksista oppinut tuntemaan oikeutensa, se\nnäkee läheisessä Englannissa demokraattisen hallitusmuodon; Amerikan\nvapaussodasta palanneet kertovat heille vieraasta maasta, jossa kastien\nja säätyjen välisen eron on kumonnut yhdenvertaisuuden ja vapauden\naate. Mutta Ranskassa he näkevät vain jäykistymistä ja rappiota hovin\ntäydellisen kykenemättömyyden johdosta. Kansa oli yksimielisesti Ludvig\nXV:n kuollessa toivonut, että nyt vihdoinkin olisi lopussa häpeällinen\nrakastajatarvalta ja alentava suosikkijärjestelmä; sen sijaan ovat\njälleen vallassa naiset, Marie Antoinette ja hänen takanaan kreivitär\nPolignac. Valistunut porvaristo huomaa lisääntyvällä harmilla, kuinka\nRanskan valtiollinen mahtiasema rappeutuu, kuinka velat kasvavat,\narmeija ja laivasto ränsistyvät, siirtomaat menetetään, samalla kuin\nkaikki ympärillä olevat valtiot tarmokkaasti kehittyvät; ja laajoissa\npiireissä kasvaa esiin halu tehdä loppu tästä veltosta komennosta.\n\nTämä vilpittömästi isänmaallisten ja kansanmielisten yhteinen kauna\nkohdistuu — eikä syyttäkään — ennen kaikkea Marie Antoinette’iin.\nKykenemättömänä ja haluttomana todellisiin ratkaisuihin ei kuningas\n— tämän tietää koko maa — merkitse mitään hallitsijana, ainoastaan\nkuningattaren vaikutus on kaikkivoipa. Nyt Marie Antoinette’illa\nolisi ollut kaksi mahdollisuutta: joko käydä käsiksi hallitusasioihin\nvakavasti, toimeliaasti, tarmokkaasti, kuten hänen äitinsä, tai\nkokonaan pysyä niistä erillään. Itävaltalainen ryhmä koettaa\nkeskeymättä ajaa häntä politiikkaan, mutta turhaan, sillä jotta\nvoisi hallita tai hallita mukana, täytyisi säännöllisesti joka päivä\nlukea pari tuntia asiakirjoja, mutta kuningatar ei lue mielellään.\nTäytyisi kuunnella ministerien esityksiä ja ajatella niitä, mutta\nMarie Antoinette ei mielellään ajattele. Jo pelkkä pakko kuunnella\ntietää hänen häilyväiselle mielelleen kovaa ponnistusta. »Hän tuskin\nviitsii kuunnella, kun sanoo jotakin», valittaa lähettiläs Mercy\nWieniin, »eikä juuri koskaan ole mahdollista puhua hänen kanssaan\ntärkeästä ja vakavasta asiasta tai suunnata hänen huomiotaan\nmerkitykselliseen kohteeseen. Huvittelutarve pitää häntä liiaksi\nsalaperäisessä vallassaan.» Parhaimmassa tapauksessa hän vastaa\nhänelle silloin tällöin, kun hän äidin tai veljen käskystä liian\nankarasti ahdistaa häntä: »Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä,\nja olen sen myös tekevä», ja meneekin sitten myös todella kuninkaan\nluo. Mutta seuraavana päivänä hän häilyväisyydessään on jo jälleen\nunohtanut kaiken, hänen asioihin puuttumisensa rajoittuu »eräänlaisiin\nkärsimättömiin virikkeisiin», ja lopulta Kaunitz Wienin hovissa alistuu\nkohtaloonsa. »Älkäämme koskaan ja missään kysymyksessä asettako\ntoiveitamme häneen. Saamme tyytyä siihen, että puserramme hänestä kuin\nhuonosta velallisesta irti ainakin sen, mikä on puserrettavissa.»\nHän kirjoittaa Mercylle, että täytyy tyytyä siihen, etteivät naiset\nmuissakaan hoveissa sekaannu politiikkaan.\n\nMutta jos hän todella päästäisikin käsistään valtionperäsimen!\nSilloin hän ainakin jäisi vaille syyllisyyttä ja edesvastuuta! Mutta\nPolignac-ryhmän ajamana hän puuttuu lakkaamatta asioihin, niin pian\nkuin on kyseessä ministerinpaikan tai tärkeän valtionviran täyttäminen;\nhän tekee vaarallisinta, mitä politiikassa voi tehdä, hän lausuu\nsanansa kaikkialla tuntematta hiventäkään asioita, epäpätevänä hän\nkädenkäänteessä päättää mitä tärkeimmistä kysymyksistä, hän leikittelee\nsuunnattomalla mahdillaan kuninkaaseen yksinomaan suosikkiensa\nhyväksi. »Jos kyseessä ovat vakavat asiat», valittelee Mercy, »hän\nheti käy araksi ja epävarmaksi toiminnassaan; mutta jos hänen kavala\nja juonitteleva seurapiirinsä häntä painostaa, hän tekee kaiken\najaakseen läpi sen toivomukset.» — »Ei mikään ole nostattanut enemmän\nvihaa», huomauttaa valtioministeri Saint-Priest, »kuin nämä yht’äkkiset\nasioihin puuttumiset, nämä epäoikeutetut suosikkien virkanimitykset.»\nSillä koska hän kansalaisten silmissä johtaa valtion asioita, koska\nkaikki nämä hänen virkoihin asettamansa kenraalit ja lähettiläät ja\nministerit ovat kykenemättömiä tehtäviään hoitamaan, koska tällainen\nomapäisen autokratian järjestelmä kärsii täydellisen haaksirikon\nja Ranska yhä nopeampaa vauhtia ajautuu taloudellista vararikkoa\nkohti, lankeaa kaikki syy edesvastuustaan täysin tietämättömään\nkuningattareen (oi, hänhän on vain hankkinut muutamille ihastuttavan\nhauskoille ihmisille hyviä virkoja!). Kaikki, jotka Ranskassa haluavat\nedistystä, uudestijärjestelyä, oikeudenmukaisuutta ja luovaa työtä,\npuhuvat napisten ja uhkaillen Trianonin tuhlailevan huoletonta, alati\niloista valtiatarta vastaan, joka uhraa kahdenkymmenen miljoonan\nihmisen rakkauden ja hyvinvoinnin järjettömästi ja ajattelemattomasti\nkaksikymmentä vallasnaista ja kavaljeeria käsittävän ylimielisen\njoukkion hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä suuri tyytymättömyys, joka kytee kaikissa uutta järjestelmää,\nparempaa järjestystä ja edesvastuun järkevämpää jakaantumista\nvaativissa, on kauan ollut ilman keskityskohtaa. Vihdoin se\nlöytää sellaisen eräässä talossa, eräässä henkilössä. Tälläkin\nkatkeroituneella vastustajalla on suonissaan kuninkaallista verta:\nsamoinkuin taantumus kokoontuu tätien linnaan Bellevuehyn, samoin\nkokoontuu vallankumous Orleansin herttuan kotiin Palais Royale’iin:\nkahdelta rintamalta samanaikaisesti aivan päinvastaisin tarkoituksin\naletaan taistelu Marie Antoinette’ia vastaan. Luonteeltaan pikemminkin\nnautintoon kuin kunnianhimoon taipuvaisena, naismetsästäjänä, pelurina,\ntuhlailijana ja keikarina, olematta ollenkaan viisas ja oikeastaan\nmyöskään pahasisuinen tällä täysin keskinkertaisella miehellä on\nluomisvoimaa vailla olevien luonteiden tavallinen heikkous: pelkästään\nulkonaiseen kohdistunut turhamaisuus. Ja hänen turhamaisuuttaan Marie\nAntoinette on henkilökohtaisesti loukannut ilmaistessaan leikillisesti\n— »frozzelnd», kuten itävallansaksaksi sanotaan ja tarkoitetaan —,\nmielipiteensä serkkunsa sotilaallisista ansioista ja estäessään\nhänet saamasta Ranskan suuramiraalin sauvaa. Kovin loukkaantuneena\nOrléansin herttua nostaa taisteluhansikkaan; kuningassuvun yhtä\nvanhan sivuhaaran jälkeläisenä, upporikkaana, riippumattomana miehenä\nhän ei siekaile uhkaamasta vastustaa kuningasta parlamentissa ja\nkohdella kuningatarta avoimesti vihollisenaan. Hänestä tyytymättömyys\nvihdoinkin on saanut kaipaamansa johtajan. Jokainen, joka tahtoo\nkapinoida Habsburgia ja Bourbonien hallitsevaa sukuhaaraa vastaan, joka\npitää rajatonta kuningasautokratiaa vanhentuneena ja painostavana,\njoka vaatii Ranskassa järkevää ja demokraattista uudestijärjestelyä,\nasettuu tästälähin Orleansin herttuan suojeluksen alaiseksi. Palais\nRoyaliin, oikeastaan ensimmäiseen vielä ruhtinaallisen suojeluksen\nalaiseen vallankumouskerhoon, kokoontuvat kaikki uudistusmieliset,\nvapaamieliset, perustuslailliset, voltairelaiset, filantropistit,\nvapaamuurarit; heihin lyöttäytyvät kaikki tyytymättömät ainekset,\nvelkaantuneet, syrjäytetyt aristokraatit, sivistyneet porvarit, jotka\neivät saa virkoja, toimettomat asianajajat, demagogit ja journalistit,\nkaikki nuo kuohuvat ja liikaeloisat voimat, jotka myöhemmin liittyvät\nyhteen vallankumouksen hyökkäysjoukoksi. Heikon turhamaisen johtajan\nalaisena seisoo suljetuin rivein valmiina mitä mahtavin henkinen\narmeija, jolla Ranska on valloittava itselleen vapauden. Vielä ei ole\nannettu hyökkäysmerkkiä. Mutta jokainen on selvillä suunnasta, tuntee\ntunnussanan: kuningasta vastaan! ja ennenkaikkea: kuningatarta vastaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden molempien vastustajaryhmien, vallankumouksellisen ja\ntaantumuksellisen, välillä seisoo yksinään kuningattaren kenties\nvaarallisin ja kohtalokkain vastustaja, hänen miehensä oma veli,\n»Monsieur», Louis-Stanislas-Xavier, Provence’in kreivi, myöhempi Ludvig\nXVIII. Ollen salakähmäinen varjossa liikkuja, juonikas ja varovainen\nhän, jottei ennen aikojaan pilaisi asiaansa, on liittymättä kumpaankaan\nnäistä ryhmistä, odottaen hän huojuu oikealle ja vasemmalle, kunnes\nkohtalo näyttää hänelle oikean hetken. Hän näkee tyydytyksellä\nkasvavat vaikeudet, mutta varoo julkisesti niitä arvostelemasta;\nmustana, mykkänä maamyyränä hän kaivaa maanalaisia käytäviään ja\nodottaa, kunnes hänen veljensä asema on kyllin järkkyvä. Sillä vasta\nkun Ludvig XVI ja Ludvig XVII ovat poissa leikistä, voi Provence’in\nkreivistä Louis-Xavier’stä vihdoinkin tulla kuningas, vihdoinkin\nLudvig XVIII — mikä lapsesta pitäen on ollut hänen kunnianhimonsa\nsalaisena päämääränä. Jo kerran hän oli täydellä syyllä saattanut\ntoivoa tulevansa veljensä edustajaksi, »regentiksi» ja oikeudelliseksi\nseuraajaksi; nuo seitsemän traagillista vuotta, jolloin Ludvig\nXVI:n avioliitto hänen pahaenteisten ehkäisyjensä vuoksi pysyi\nhedelmättömänä, olivat hänen kärsimättömälle kunnianhimolleen Raamatun\nseitsemän lihavaa vuotta. Mutta sitten hänen perintöä havittelevat\ntoiveensa saivat kirvelevän iskun; kun Marie Antoinette synnyttää\ntyttären, häneltä eräässä Ruotsin kuninkaalle osoitetussa kirjeessä\npääsee tuskallinen tunnustus: »En salaa itseltäni, että asiantila\ntuntuvasti on koskenut minuun... ulospäin olen nopeasti jälleen päässyt\nitseni herraksi ja olen esiintynyt samalla tavoin kuin ennenkin, tosin\nkorostamatta iloa, jota olisi pidetty teeskentelynä, mikä lopulta\nolisikin ollut totta... sisäisesti oli minulle vaikeampaa päästä\nvoittajaksi. Monta kertaa tunteeni vielä kapinoitsi, mutta toivon\nvoivani pitää sen kurissa, joskaan ei sitä täydelleen voida painaa\nalas.»\n\nDauphinin syntyminen murskaa sitten kokonaan hänen viimeisetkin\nunelmansa kruununperilliseksi pääsemisestä; nyt on suora tie suljettu,\nja hänen täytyy kulkea noita mutkittelevia ja teeskenteleviä polkuja,\njotka lopulta — tosin vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen — johtivat\nkaivattuun päämäärään. Provence’in kreivin vastustus ei Orléansin\nherttuan tavoin ole avoin vihanliekki, vaan teeskentelyn tuhkan alla\nkytevä kateuden tuli; niin kauan kuin Marie Antoinette’illa ja Ludvig\nXVI:lla on valta kiistämättömänä käsissään, pysyttelee salainen\nkruununtavoittelija, vähimmässäkään määrässä esittämättä julkisesti\nvaatimuksiaan, kylmänä ja hiljaisena; vasta vallankumouksen mukana\nalkaa hänen epäilyttävä kaksinaamainen toimintansa, nuo merkilliset\nneuvottelut Luxembourg-palatsissa. Mutta tuskin ehdittyään ehein nahoin\nrajan yli hän jo uhittelevin julistuksin on mukana luomassa veljensä,\nkälynsä ja veljenpoikansa hautaa, sydämessään se — todella täyttynytkin\n— toive, että hän heidän ruumisarkuistaan löytäisi ikävöimänsä kruunun.\n\nOnko Provence’in kreivi tehnyt vielä enemmän? Oliko hänen osansa\nvielä mefistomaisempi, kuten niin monet väittävät? Menikö hänen\nkruununtavoittelukunnianhimonsa niin pitkälle, että hän itse painatti\nja levitytti lentokirjasia kälynsä kunnian halventamiseksi? Syöksikö\nhän todella tuon onnettoman lapsen, Ludvig XVII:n, joka salaa oli\npelastettu Temple’istä, jälleen asiakirjavarkautta käyttäen hämärään ja\nvielä tänä päivänä riittämättömästi selvittämättömään kohtaloonsa? Moni\nseikka hänen käyttäytymisessään antaa aihetta äärimmäiseen epäluuloon.\nSillä heti astuttuaan valtaistuimelle kuningas Ludvig XVIII paljolla\nrahalla tai turvautuen raakaan väkivaltaan hankki itselleen tai antoi\nmuulla tavoin hävittää useita kirjeitä, jotka aikoinaan Provence’in\nkreivi oli kirjoittanut. Ja se seikka, ettei hän uskaltanut antaa\nhaudata tuon Temple’issä kuolleen lapsen ruumista Ludvig XVII:nä,\nkuinka se olisi muuten selitettävissä kuin siten, ettei Ludvig XVIII\nitse uskonut Ludvig XVII:n kuolemaan, vaan uskoi, että todellakin\nvieras lapsi oli asetettu oikean tilalle? Mutta tämä itsepintainen\nsalakähmäilijä osasi hyvin vaieta ja kätkeä tekonsa; nykyään ne\nmaanalaiset käytävät, joilla hän kaivoi maaperää Ranskan valtaistuimen\nalta, ovat aikoja sitten menneet umpeen. Vain se on varmaa: yksinpä\nkatkerimpienkaan vastustajiensa joukossa Marie Antoinette’illa ei ollut\nketään vaarallisempaa vihollista kuin tämä kavala ja läpinäkymätön mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen kevytmieliseen leikittelyyn hukatun hallitusvuoden jälkeen\nMarie Antoinette on jo saarrettu joka puolelta, 1785 viha on jo\ntäydessä liekissä. Kaikki kuningattarelle vihamieliset ryhmät —\nniihin kuuluu melkein koko aatelisto ja puolet porvaristoa — ovat\nasettuneet asemiinsa ja odottavat vain merkkiä hyökkäykseen. Mutta\nperityn vallan auktoriteetti on vielä liian vahva, vielä ei ole mitään\nerikoista päättäväistä suunnitelmaa. Vain hiljainen juoruilu, hienosti\nsiivitettyjen nuolien suhina käy kautta Versaillesin; jokainen niistä\nkantaa kärjessään pisaran aretinolaista myrkkyä, ja kaikki suunnataan\nohi kuninkaan kuningatarta vastaan. Pienet painetut tai kirjoitetut\nlehtiset vaeltavat pöydän alla kädestä käteen ja työnnetään kiireesti\ntaskuun vierasten askelten lähestyessä. Palais Royalin kirjakaupoissa\nLudvigin-ristillä ja timanttisilla kengänsoljilla varustetut\naatelisherrat antavat myyjän johtaa itsensä takahuoneeseen, jossa tämä\nlukittuaan huolellisesti oven noutaa jostakin tomuisesta piilopaikasta\nvanhojen kirjakulujen välistä uusimman herjauskirjasen kuningatarta\nvastaan; ne ilmoitetaan salakuljetetuiksi Lontoosta tai Amsterdamista,\nmutta todellisuudessa painomuste on merkillisen tuoretta, jopa vielä\nkosteatakin, kenties kirja on painettu samassa rakennuksessa, Palais\nRoyalissa, jonka omistaa Orléansin herttua, tai Luxembourgissa. Hienot\nasiakkaat maksavat surkeilematta näistä lentokirjasista useinkin\nuseampia kultarahoja, kuin niissä on lehtiä; monesti näitä ei ole\nenempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä, mutta sensijaan ne ovat\nrunsaasti koristetut rivoilla kuparipiirroksilla ja höystetyt häijyillä\npilajutuilla. Sellaista mehukasta häväistyskirjasta pidetään nyt\nmieluisimpana lahjana aateliselle morsiamelle, jollekulle noista, joita\nMarie Antoinette ei ole kunnioittanut kutsumalla heitä Trianoniin;\nsellainen katala lahja ilahduttaa enemmän kuin kallisarvoinen sormus\ntai viuhka. Tuntemattomien tekijöiden sepittäminä, salaisten käsien\npainamina, tuntemattomien käsien levittäminä nämä kuningattaren kunniaa\nherjaavat kirjaset lepakon siivin leijailevat Versaillesin puiston\nporttien kautta naisten buduaareihin ja maaseudun linnoihin; mutta\nkun poliisivirkailija tahtoo ajaa niitä takaa, hän yhtäkkiä huomaa\nolevansa näkymättömien mahtien ehkäisemä. Kaikkialle nämä lehtiset\npääsevät pujahtamaan; kuningatar löytää niitä syödessään ruokaliinansa\nalta, kuningas kirjoituspöydältään asiakirjojen keskeltä; kuningattaren\naitiossa on istuimeen kiinnitettynä, neulalla samettiin painettuna\nhäijy runo, ja kumartuessaan yöllä ulos ikkunastaan hän kuulee\npilkkaavan katulaulun, joka jo aikoja sitten on ollut kaikkien suussa\nja alkaa kysymyksellä:\n\n    Chacun se demande tous bas:\n    Le Roi peut-il? Ne peut-il pas?\n    La triste Reine en désespère...\n\n    [Jokainen kysyy aivan hiljaa itsekseen:\n    Kykeneekö kuningas? Vai eikö hän kykene?\n    Surullinen kuningatar on epätoivoissaan... ]\n\nja joka eroottisten yksityiskohtien jälkeen loppuu uhkaukseen:\n\n    Petite Reine de vingt ans\n    Qui traitez aussi mal les gens\n    Vous repasserez en Bavière.⁵\n\n    [Pikku kaksikymmenvuotias kuningatar,\n    Te, joka kohtelette ihmisiä niin pahoin,\n    saatte vielä palata takaisin Baieriin. ]\n\nNämä ensi ajan pamfletit ja »polissonneriat» ovat myöhempiin\nverrattuina tosin vielä pidättyväisiä, pikemminkin häijyjä kuin\npahansuopia. Vielä ovat nuolenpäät kastetut vain lipeään eikä\nmyrkkyyn, ne ovat teroitetut enemmän kiusoittamaan kuin kuolettavasti\nsatuttamaan. Vasta siitä hetkestä lähtien, jolloin kuningatar tulee\nraskaaksi ja tämä odottamaton tapaus mitä syvimmin kiukustuttua\nhovin erilaisia perinnöntavoittelijoita, sävy käy huomattavasti\nterävämmäksi. Juuri nyt, kun se ei enää ole totta, alkavat kaikki\ntarkoituksellisesti äänekkäästi pilkata kuningasta impotentiksi,\nkuningatarta avionrikkojaksi, jotta heti alustapitäen siten\nsaataisiin — aavistetaan kyllä kenen hyväksi — kaikki mahdolliset\njälkeläiset esitetyiksi bastardeiksi. [Äpäriksi] Varsinkin Dauphinin,\nkiistämättömästi lainmukaisen kruununperijän, synnyttyä ammutaan noista\nsuojatuista ja kätketyistä väijytyspaikoista Marie Antoinette’ia\n»punaisilla kuulilla». Hänen ystävättärensä Lamballe ja Polignac\nasetetaan häpeäpaaluun muka harjaantuneina lesbiläisen rakkaudentaidon\nmestareina, Marie Antoinette esitetään kyllästymättömäksi ja\nperversiksi erotomaaniksi, kuningas petetyksi aviomiesraukaksi, Dauphin\nbastardiksi; näytteenä olkoon seuraava mieteruno, joka näihin aikoihin\niloisesti hypähteli kaikkien huulilla:\n\n    Louis, si tu veux voir\n    Batard, cocu, putain.\n    Regarde ton miroir,\n    La Reine et le Dauphin.\n\n    [Jos tahdot, Ludvig, nähdä\n    äpärän, aisankannattajan\n    (petetyn aviomiehen) ja porton,\n    katso peiliisi,\n    kuningatarta ja kruununprinssiä]\n\n1785 herjauskonsertti on jo täydessä käynnissä, tahti on annettu,\nteksti kaikkien tuntema. Vallankumouksen tarvitsee sitten vain\näänekkäästi huutaa kaduilla samaa, mikä on runoiltu ja keksitty\nsalongeissa, Marie Antoinette’in vetämiseksi tuomarinlavansa\neteen. Syytöksen varsinaiset pistosanat hovi on kuiskannut. Ja sen\nmestauskirveen, joka surmaa kuningattaren, ovat pyövelin käteen\npainaneet hienot, kapeat, sormuksilla koristetut aristokraattikädet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka sepittää nämä herjauskirjoitukset? Tämä on oikeastaan sivuasia,\nsillä ne poetasterit [»Runonrustaajat»], jotka runoilevat nuo\nsäkeistöt, harjoittavat toimintaansa enimmäkseen täysin ilman omia\netuja ja tarkoituksia. He tekevät työtä toisten tarkoitusperien\nhyväksi ja toisten maksamina. Kun renessanssin aikana ylhäiset herrat\ntahtoivat raivata tieltään epämukavan henkilön, he ostivat säkillisellä\nkultaa varman tikarin tai hankkivat myrkkyä. Kahdeksastoista\nvuosisata, joka on tullut filantrooppiseksi, käyttää hienompia\nmenetelmiä. Vuokrataan poliittisen vastustajan kaatamiseksi, ei enää\ntikari, vaan kynä, ja raivataan tieltä poliittiset viholliset, ei\nenää ruumiillisesti, vaan moraalisesti: heidät surmataan tekemällä\nheidät naurettaviksi. Kaikeksi onneksi juuri 1780:n vaiheilla\nhelisevällä rahalla saadaan vuokratuiksi mitä parhaimmat kynät.\nHerra Beaumarchais, kuolemattomien komediojen kirjoittaja, Brissot,\ntuleva tribuuni, Mirabeau, vapauden genius, Choderlos de Laclos,\nkaikki nämä suuret miehet ovat neroudestaan huolimatta halvasta\nhinnasta ostettavissa, koska he kuuluvat syrjäytettyihin. Ja näiden\nnerokkaiden häväistyskirjoitusten sepittäjien takana odottavat\nsadat muut karkeammat ja halpamaisemmat henkilöt likaisin kynsin ja\ntyhjin vatsoin, alati valmiina kirjoittamaan, mitä hyvänsä heiltä\npyydetään, hunajaa tai myrkkyä, häärunoja tai häväistyskirjoituksia,\nylistyshymnejä tai pamfletteja, pitkiä tai lyhyitä, teräviä tai helliä,\npoliittisia tai epäpoliittisia, juuri sellaisia kuin armollinen\nherra tilaa. Jos sitäpaitsi omataan rohkeutta ja taitavuutta,\nansaitaan sellaisilla kaupoilla kaksi tai kolme kertaa enemmänkin.\nEnsiksi asianomainen antaa nimeltä mainitsemattoman tilaajan maksaa\nitselleen hänelle toimittamastaan häväistyskirjasesta Pompadouria,\nDubarryta ja nyt Marie Antoinette’ia vastaan; sitten hän ilmoittaa\nsalaa hoviin, että sellainen häväistyskirjoitus on Amsterdamissa tai\nLontoossa painovalmiina, ja saa siitä, että hän auttaa estämään kirjan\nilmestymistä, rahaa hovirahainvartijalta tai poliisipäälliköltä. Ja\nkolmanneksi tuo kolminkertaisesti viisas — näin menetteli Beaumarchais\n—, ansaitsee sillä, että hän valastaan ja kunniasanastaan huolimatta\nkuitenkin pitää kappaleen tai pari muka kokonaan hävitetystä\npainoksesta ja uhkaa muuttamattomina painaa nämä uudestaan — mukava\nkuje, joka nerokkaalle keksijälleen Wienissä, Maria Teresian maassa,\ntuottaa neljäntoista päivän vankeuden, mutta sittemmin pelokkaassa\nVersailles’issa tuhat kultaguldenia vahingonkorvausta ja lisäksi\n7 000 livriä. Pian kynäilijäin keskuuteen leviää tieto, että\ntällä hetkellä häväistyskirjoitukset Marie Antoinette’ia vastaan\novat erittäin tuottoisia eivätkä edes erikoisen vaarallisiakaan\nliikeyrityksiä; niin leviää kohtalokas muoti ripeästi yhä laajemmalle.\nVaikeneminen ja lörpöttely, liike-edut ja halpamaisuus, viha ja\nvoitonpyynti työskentelevät hyvässä yhteisymmärryksessä keskenään\nnäiden kirjoitusten aikaansaamiseksi ja levittämiseksi. Ja pian\nniiden yhtyneet ponnistukset ovat päässeet haluamansa tarkoituksen\nperille: tehdä Marie Antoinette naisena, kuningattarena koko Ranskassa\nlopullisesti vihatuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette huomaa selvästi nämä ilkeämieliset jutut selkänsä\ntakana, hän tietää häväistyskirjoituksista ja aavistaa myös niiden\nalkuunpanijan. Mutta hänen desinvolturansa [Luontevuus, huolettomuus],\nhänen synnynnäinen ja parantumaton habsburgilaisylpeytensä pitää\nrohkeampana halveksia vaaroja, kuin kohdata ne viisaasti ja\nvarovaisesti. Ylenkatseella hän pudistelee vaatteistaan nämä\nlikaläiskät. »Elämme satiiristen chansonien [Laulu; loru, lörpötys]\naikakautta», hän nopeasti kirjoittaa äidilleen: »Sellaisia sepitetään\nkaikista henkilöistä hovissa, miehistä ja naisista, eikä ranskalainen\nkevytmielisyys pidäty kuninkaankaan henkilöstä. Mitä minuun tulee, ei\nminuakaan ole säästetty.» Siinä on kaikki, siinä näköjään hänen koko\nsuuttumisensa, koko kaunansa. Mitäpä vahinkoa hänelle olisi siitä, jos\npari likakärpästä istuutuukin hänen hameelleen! Kuninkaallisen arvonsa\npanssaroimana hän luulee olevansa paperinuolien haavoittamattomissa.\nMutta hän unohtaa, että yksikin pisara sellaista saatanallista\nherjausmyrkkyä kerran tunkeutuneena julkisen mielipiteen verenkiertoon\nvoi aikaansaada kuumeen, jota myöhemmin yksinpä viisaimmatkin\nlääkärit voimattomina koettavat vastustaa. Hymyillen ja keveästi\nMarie Antoinette kulkee vaaran ohi. Sanat ovat hänelle vain akanoita\ntuulessa. Täytyy ensin tulla myrsky, jotta hän heräisi.\n\n\n\n\nSALAMANISKU ROKOKOOTEATTERIIN\n\n\nEnsimmäiset elokuun viikot vuonna 1785 tapaavat kuningattaren\ntavattoman toimeliaana, mutta ei sentähden, että poliittinen\ntilanne on tullut erikoisen vaikeaksi ja Alankomaiden kapina panee\nranskalais-itävaltalaisen liiton mitä kovimmalle koetukselle: yhä\nedelleenkin Marie Antoinette’ista hänen Trianonissa oleva pieni\nrokokooteatterinsa näyttää tärkeämmältä kuin maailman draamallinen\nnäyttämö. Hänen ankara kiihtymyksensä koskee tällä kertaa\nyksinomaan uutta ensiesitystä. Ollaan jo kärsimättömiä esittämään\nlinnanteatterissa »Sevillan parturia», herra de Beaumarchais’n\nkomediaa, ja miten valikoitu esittäjäjoukko pyhittääkään profaanit\nosat. Artois’n kreivin on omassa persoonassa määrä näytellä Figarota,\nVaudreulin kreiviä ja kuningattaren iloista Rosina-neitosta.\n\nHerra de Beaumarchais’nko? Ei kai vain tuon saman poliisille tunnetun\nherra Caronin, joka kymmenen vuotta sitten muka oli nuuskinut esiin\nhäijyn pamfletin »Avis important à la branche espagnole sur ses\ndroits à la couronne de France», [Tärkeitä tietoja espanjalaiselle\nsukuhaaralle sen oikeuksista Ranskan kruunuun. ] mutta todellisuudessa\noli sen itse kirjoittanut ja toimittanut kiukustuneelle keisarinna\nMaria Teresialle. Tuoko, joka on nimittänyt keisarillista äitiä\n»Friponiksi», heittiöksi, Ludvig XVI:tta narriksi ja »mauvais\nsujet’ksi» [Heittiö]? Tuoko, joka Wienissä keisarillisesta käskystä\npantiin vankeuteen julkeana kiristäjänä, joka Saint-Lazarin vankilassa\nsai tervehdykseksi silloin tavalliset raipaniskut? Kyllä, aivan\nsama mies! Niin pian kuin on kyseessä hänen huvituksensa, Marie\nAntoinette’illa on hirvittävän huono muisti, ja Kaunitz Wienissä\nei liioittele sanoessaan, että hänen hullutuksensa vain »kasvavat\nja kaunistuvat» (croître et embellir). Sillä ei kyllin siinä, että\ntämä hommakas ja samalla kertaa nerokas seikkailija on pilkannut\nhäntä itseään ja katkeroittanut hänen äitinsä, lisäksi liittyy\ntämän komediankirjoittajan nimeen mitä peloittavin kuninkaallisen\nauktoriteetin nolaus. Kirjallisuudenhistoria, myös maailmanhistoria\ntietävät vielä sadanviidenkymmenen vuoden jälkeen tästä runoilijan\nkuninkaalle aiheuttamasta surkuteltavasta tappiosta; vain hänen oma\nvaimonsa on neljän vuoden jälkeen jo ehtinyt unohtaa sen täydellisesti.\n1781 sensuuri on tarkalla vainulla vaistonnut, että tämän runoilijan\nuusi komedia, »Figaron häät», arveluttavasti haiskahtaa ruudille ja\nettä se skandalisoidun teatteri-illan oikukkaan liekin sytyttämänä\nsaattoi räjäyttää ilmaan koko vanhan järjestelmän; yksimielisesti\nministerineuvosto kielsi esityksen. Mutta Beaumarchais alati\nverrattoman liikkuvaisena, kun on kysymys hänen maineestaan tai\nvarsinkin hänen rahastaan, löytää satoja teitä kappaleensa uudelleen\nesillesaamiseksi; vihdoin saa hän aikaan, että se viimeistä ja\nlopullista ratkaisua varten luetaan kuninkaalle itselleen. Niin\nahdasjärkinen kuin tämä kelpo mies muuten olikin, ei hän kuitenkaan\nollut niin rajoitettu, ettei hän olisi huomannut tämän jumalaisen\nkomedian kapinallisuutta. »Tämä mies tekee naurunalaisiksi kaikki\nasiat, joita valtiossa pitää kunnioittaa», hän sättii närkästyneenä.\n»Eikö siis todellakaan tulla näyttelemään kappaletta?» kysyy pettyneenä\nkuningatar, jolle mielenkiintoinen ensiesitys on tärkeämpi kuin valtion\netu. »Ei, ehdottomasti ei», vastaa Ludvig XVI, »siitä voit olla varma.»\n\nTällä näyttää kappale saaneen tuomionsa; kaikkein kristillisin\nkuningas, Ranskan rajaton valtias ei halua, että »Figaron häitä»\nnäyteltäisiin hänen teatterissaan: siinä eivät auta mitkään\nvastaväitteet. Kuningas on poistanut asian päiväjärjestyksestä. Mutta\nnäin ei suinkaan ole tehnyt Beaumarchais. Tämä ei ajattelekaan laskea\npurjeitaan; hänelle on liiaksi tunnettua, että kuninkaan pää merkitsee\njotakin vain rahoissa ja virkapapereissa, mutta valtiasta hallitsee\nsentään todellisuudessa kuningatar, kuningatarta taas Polignacin\njoukko. On siis käännyttävä tämän korkeimman instanssin puoleen!\nBeaumarchais lukee kappaleensa — kielto on saattanut sen muotiin —\nmitä innokkaimmin kaikissa salongeissa, ja tuolla salaperäisellä\nitsehävityshalulla, mikä on tuon ajan rappeutuneelle seurapiirille\nniin luonteenomainen, koko aateli ihastuneena hyväksyy komedian,\nensinnäkin, koska se pilkkaa sitä itseään, toiseksi, koska Ludvig\nXVI on havainnut sen sopimattomaksi. Vaudreuil, kreivitär Polignacin\nrakastaja, on kyllin julkea antaakseen esittää kuninkaan kieltämän\nkappaleen omalla näyttämöllään; mutta ei tässä kyllin: kuninkaan\ntäytyy julkisesti joutua tappiolle ja Beaumarchais’n julkisesti\npäästä voitolle, huvinäytelmä on saatava esitetyksi kuninkaan omassa\ntalossa, vaikka hän on sen kieltänyt ja juuri sentähden, että hän\non sen kieltänyt. Salaa ja todennäköisesti kuningattaren tieten,\njolle kreivitär Polignacin hymy on tärkeämpi kuin kuninkaan arvon\nsäilyttäminen, näyttelijät saavat tehtäväkseen oppia roolinsa; jo\njaetaan pääsylippuja, jo tungeksivat vaunut teatterin oven edessä —\nsilloin kuningas viime hetkessä kuitenkin vielä tulee ajatelleeksi\nuhattua arvokkuuttaan. Hän on kieltänyt näyttelemästä kappaletta; nyt\non kyseessä hänen arvovaltansa. Tuntia ennen alkua Ludvig XVI epää\nesityksen lettre de cachet’lla. Valot sammutetaan, vaunujen täytyy\najaa kotiin. Jälleen asia näyttää tulleen loppuunkäsitellyksi. Mutta\nkuningattaren häpeämätöntä joukkokuntaa huvittaa nyt vasta oikein\nsaada näyttää, että sen yhtynyt mahti on suurempi kuin kruunupäisen\nnahjuksen. Artois’n kreivi ja Marie Antoinette lähetetään painostamaan\nkuningasta; kuten aina ennenkin tuo tahdoton mies antaa myöden, niin\npian kuin hänen vaimonsa häneltä jotakin vaatii. Hän haluaa vain\npeittää tappionsa. Hän haluaa muutettavaksi uhmailevimmat kohdat, siis\nnuo, jotka todellisuudessa jokainen aikoja sitten osaa ulkoa. Huhtikuun\n17 päiväksi 1784 määrätään Théâtre Français’ssa näyteltäväksi »Figaron\nhäät»: Beaumarchais on päässyt voitolle Ludvig XVI:sta. Se seikka,\nettä kuningas tahtoi kieltää esityksen ja oli lausunut toivovansa,\nettä kappale epäonnistuisi, tekee illan vastustuskannalla oleville\naatelismiehille sensaatioksi. Yleisöä tulvii näytäntöön siinä määrin,\nettä ovet murtuvat, rautakaiteet katkeavat; hurjin suosionosoituksin\ntuo vanhuuttaan laho hienosto tervehtii kappaletta, joka moraalisesti\ntaittaa siltä niskan, ja tämä suosio on sen itsensä sitä aavistamatta\nkapinahengen ensimmäinen julkinen ele, vallankumouksen ensimmäinen enne.\n\nVähimmänkin säädyllisyyden tunteen, tahdin ja ymmärryksen pitäisi\nsellaisissa oloissa taivuttaa Marie Antoinette pysymään erillään\ntämän herra de Beaumarchais’n huvinäytelmästä. Juuri tämän herra de\nBeaumarchais’n, joka häpeämättömästi on tahrannut musteella hänen\nkunniansa ja tehnyt kuninkaan naurettavaksi koko Pariisin silmissä,\nei pitäisi saada kerskata siitä, että Maria Teresian tytär, Ludvig\nXVI:n puoliso, jotka molemmat ovat antaneet panna vankilaan tuon\nkonnan, ruumiillistaa erään hänen näyttämöhahmoistaan. Mutta — summa\nlex [Korkein laki], mondeenin kuningattaren korkein instanssi — herra\nBeaumarchais’ta pidetään hänen saatuaan voiton kuninkaasta Pariisissa\nsuurena muotikirjailijana; ja kuningatar tottelee muotia. Mitäpä\nkunniasta ja sopivaisuudesta, näytelläänhän sentään vain teatteria. Ja\nlisäksi, mikä ihastuttava osa onkaan tämä veitikkamainen tyttö! Kuinka\nsanotaankaan tekstissä? »Kuvitelkaahan mitä herttaisinta neitosta,\nhempeätä, hellää, eloisaa, raikasta ja herkullista, kepeäliikkeistä,\nsolakkaa ja notkeavartaloista, pyörein käsivarsin, kasteenraikkain\nhuulin! Millaiset kädet! Millaiset hampaat! Millaiset silmät! Pitääkö\ntodella kenenkään toisen — kenellä on niin valkoiset kädet, niin\npehmeät käsivarret? — saada näytellä tätä hurmaavaa osaa, kuin Ranskan\nja Navarran kuningattaren? Pois siis kaikki arvelu ja hienotunteisuus!\nTänne Comédie Française’ista oivallinen Dazincourt, jotta hän opettaisi\nylhäisille harrastelijoille oikeat sulavat liikkeet, ja tilatkaa\nmademoiselle Bertiniltä hurmaavimmat puvut! Nyt pitää kerran taas saada\nperusteellisesti huvitella eikä ajatella iänikuisia hovi-ikävyyksiä,\nrakkaiden omaisten ilkeyksiä, politiikan tyhmiä inhottavuuksia.»\nPäivän toisensa jälkeen Marie Antoinette nyt puuhaa tätä huvinäytelmää\nihastuttavassa valkoisenkullatussa pikkuteatterissaan, aavistamatta,\nettä esirippu nousee toisen näytelmän edestä, jossa hänet tietämättään\nja tahtomattaan on valittu esittämään pääosaa.\n\nSevillan parturin harjoitukset ovat loppumaisillaan. Marie Antoinette\non yhä edelleenkin äärimmäisen levoton ja touhukas. Onko hän todella\nmyös näyttävä kyllin nuorelta, kyllin sievältä Rosinana, eikö\nkutsuttujen ystävien täyttämä hemmoitellun vaatelias katsomo ole\njälleen moittiva häntä siitä, että hän on ollut liian vähän joustava ja\nluonnollinen, ja sentään enemmän diletantti kuin näyttelijätär? Toden\ntotta, hän on huolissaan — merkillisiä huolia kuningattaren asemassa!\nJa miksi ei madame Campan tänään vieläkään ole tullut, jotta hän saisi\nläpikäydä roolinsa hänen kanssaan? Vihdoin, vihdoin hän ilmestyy,\nmutta, mitä on tekeillä? Hän näyttää niin merkillisen kiihtyneeltä.\nLopulta hän änkyttäen kertoo, että hovijalokiviseppä Böhmer ilmestyi\neilen hänen luokseen aivan näännyksissä pyytääkseen heti audienssia\nkuningattarelta. Tämä saksilainen juutalainen on kertonut aivan hassun\nja sekavan jutun; kuningatar olisi muka muutamia kuukausia sitten salaa\nantanut ostaa tuon kuuluisan kallisarvoisen timanttikaulaketjun, ja\nsilloin oli sovittu vähittäismaksuista. Mutta ensimmäinen maksuerä\non jo aikoja sitten langennut maksettavaksi, eikä tukaattiakaan ole\nsuoritettu. Hänen velkojansa ahdistavat häntä, hän tarvitsee heti\nrahansa.\n\nKuinka? Mitä? Millaisia timantteja? Mikä kaulaketju? Mitä rahaa? Mitä\nmaksueriä? Kuningatar ei aluksi ymmärrä. Tuon suuren, kallisarvoisen\nkaulaketjun, jonka nämä molemmat jalokivisepät, Böhmer ja Bassenge,\nniin taidokkaasti ovat valmistaneet, sen hän tietysti tuntee. Ovathan\nhe hänelle kerran, kahdesti, kolmestikin tarjonneet sen hänelle\nostettavaksi yhdestämiljoonasta kuudestasadastatuhannesta livristä;\ntietystikin hän olisi mielellään ottanut tämän upean koruesineen, mutta\nministerithän eivät luovuta rahaa, alati he lörpöttelevät vajauksesta.\nKuinka nämä huijarit voivat väittää, että hän olisi sen ostanut, jopa\nvähittäismaksulla ja salaa, ja olisi siitä rahoja velkaa? Tässä täytyy\nolla jokin hassu erehdys. Tosin hän nyt myös muistaa, että noin viikko\nsitten jo saapui näiltä jalokivisepiltä merkillinen kirje, jossa he\nkiittivät häntä jostakin ja puhuivat kallisarvoisesta koristeesta?\nMissä on kirje? Tietysti poltettu. Hänenhän tapanaan ei milloinkaan ole\nlukea kirjeitä perusteellisesti, ja silloinkin hän oli heti hävittänyt\ntämän kunnioittavan, käsittämättömän lörpöttelevän kirjeen. Mutta mitä\nhänestä oikeastaan tahdotaan? Marie Antoinette antaa sihteerinsä heti\nkirjoittaa Böhmerille kirjelippusen. Tosin hän ei tilaa häntä heti\nseuraavaksi aamuksi, vaan 9 päiväksi elokuuta; hyvä Jumala, eihän tuon\nnarrin asialla sentään ole sellaista kiirettä, ja aivot tarvitaan\n»Sevillan parturin» harjoituksiin.\n\nElokuun 9 päivänä saapuu jalokivikauppias Böhmer kiihdyksissä ja\nkalpeana. Hänen kertomansa historia on täysin käsittämätön. Ensiksi\nkuningatar luulee, että hänen edessään on mielipuoli. Muuan kreivitär\nValois, kuningattaren intiimi ystävätär —. »Kuinka? Ystävättäreni?\nMinullehan ei milloinkaan ole esitetty tämän nimistä naista!» —, oli\nmuka käynyt hänen luonaan katsomassa tuota korua ja selittänyt, että\nkuningatar halusi ostaa sen salaa. Ja hänen eminenssinsä kardinaali\nRohan — »mitä, tuo inhottava mieskö, jonka kanssa en milloinkaan ole\npuhunut sanaakaan?» —, oli ottanut sen vastaan hänen majesteettinsa\nkäskystä ja saanut sen huostaansa.\n\nNiin hullulta kuin kaikki kuulostaakin täytyy asiassa kuitenkin olla\njotakin totta, sillä hiki nousee miesparan otsalle, hänen kätensä ja\njalkansa vapisevat. Kuningatarkin vapisee raivosta saadessaan kuulla,\nettä vieraat konnat ovat halpamaisella tavalla väärinkäyttäneet hänen\nnimeään. Hän antaa jalokivisepälle käskyn viipymättä kirjoittaa tarkan\nselostuksen koko tapauksesta. Elokuun 12 päivänä hänellä on käsissään\ntämä arkistoissa vieläkin säilynyt mielikuvituksellinen asiakirja.\nMarie Antoinette luulee näkevänsä unta. Hän lukee lukemistaan, hänen\nraivonsa, hänen vihansa kasvavat rivi riviltä: sellainen petos on\nvailla vertaansa. Tässä on annettava varoittava esimerkki. Toistaiseksi\nhän ei vielä tee ilmoitusta ministereille eikä neuvottele kenenkään\nystävänsä kanssa; ainoastaan kuninkaalle hän uskoo koko asian elokuun\n14 päivänä ja vaatii, että hänen on puolustettava vaimonsa kunniaa.\n\nMyöhemmin Marie Antoinette saa huomata, että hän olisi menetellyt\nviisaammin, jos hän huolellisesti olisi harkinnut siinä määrin sekavaa\nja salaperäistä juttua. Mutta perusteellinen harkinta, punnitseva\najattelu ei milloinkaan ole kuulunut tämän käskevän kärsimättömän\nluonteen ansioihin ja kaikkein vähimmin, kun hänen olemuksensa\nratkaiseva hermo oli jo alkanut värähdellä: hänen impulsiivisen\nriehahteleva ylpeytensä.\n\nMaltittomuudessaan kuningatar alussa ja aina myöhemminkin lukee\nja näkee tässä syytöskirjelmässä vain yhden nimen, kardinaali\nLouis de Rohanin, jota hän hillittömän sydämensä koko kiihkolla on\nvuosikausia katkerasti vihannut ja jolle hän arvelematta uskoo minkä\nkevytmielisyyden ja kataluuden hyvänsä mahdolliseksi. Sinänsä tämä\nmaailmallinen pappisaatelismies ei milloinkaan ole tehnyt hänelle\npahaa, vieläpä juuri hän Marie Antoinette’in saapuessa Ranskaan\nStrassburgin tuomiokirkon portilla lausui hänet tervetulleeksi\nmitä ylitsevuotavimmin sanoin. Hän on kastanut hänen lapsensa ja\netsinyt jokaista mahdollista tilaisuutta päästä hänen ystävyyteensä.\nSyvimmältään heidän luonteittensa välillä ei ole lainkaan mitään\nvastakohtaa; päinvastoin tämä kardinaali de Rohan on oikeastaan\nMarie Antoinette’in miespuolinen peilikuva, täsmälleen yhtä\nkevytmielinen, täsmälleen yhtä pinnallinen ja tuhlaileva ja yhtä\nvälinpitämätön hengellisistä velvollisuuksistaan kuin Marie Antoinette\nkuninkaallisista, mondeeni pappi, samoinkuin hän on mondeeni\nvaltiatar, rokokoon piispa, samoinkuin hän on rokokoon kuningatar.\nHän olisi erinomaisesti sopinut Trianoniin, jos ottaa huomioon hänen\nhuolitellun käyttäytymisensä, hänen henkevän välinpitämättömyytensä,\nhänen rajattoman suurellisuutensa, ja he olisivat todennäköisesti\noivallisesti ymmärtäneet toisiaan, tuo elegantti, kaunis,\nkevytmielinen, miellyttävästi rivopuheinen kardinaali ja\nmiellyttämishaluinen, sievä, ilakoiva ja elämänhaluinen kuningatar.\nVain sattuma teki heidät toistensa vastustajiksi. Mutta kuinka usein\ntuleekaan niistä, jotka pohjaltaan mitä suurimmassa määrin muistuttavat\ntoisiaan, mitä katkerimmat viholliset!\n\nOikeastaan työnsi Maria Teresia kiilan Rohanin ja Marie Antoinette’in\nväliin; kuningattaren viha on äidiltä perittyä keinotekoista, toisen\nherättämää vihaa. Ennen tuloaan Strassburgin kardinaaliksi Louis de\nRohan oli ollut lähettiläänä Wienissä. Siellä hän osasi vetää päälleen\nvanhan keisarinnan rajattoman suuttumuksen. Hän odotti saavansa\nnähdä diplomaatin ja näki uhittelevan lavertelijan. Hänen henkiseen\nalamittaisuuteensa Maria Teresia olisi kyllä mielelläänkin mukautunut,\nsillä vieraan vallan typerä edustaja merkitsee onnenpotkausta oman\npolitiikan kannalta. Myös hänen loisteliaisuutensa hän vielä olisi\nantanut hänelle anteeksi, joskin häntä pahasti närkästytti se, että\ntämä turhamainen Jeesuksen palvelija oli saapunut Wieniin kaksissa\nloistovaunuissa, joista kummatkin maksoivat 40 000 tukaattia, mukanaan\ntallillinen hevosia, kamarijunkkareita ja kamaripalvelijoita, lakeijoja\nja lehtoreita, hovimestareita ja ylihovimestareita, kokonainen kirjava\nmetsä sulkatöyhtöjä ja nauhakoristeisia vihreään silkkiin puettuja\npalvelijoita, sanalla sanoen osoittaen upeutta, joka julkeasti saattoi\nkeisarillisen hovin varjoon. Mutta kahdessa kohdassa vanha keisarinna\npysyy leppymättömänä: siinä, mikä koskee uskontoa tai siveyttä, hän\nei anna leikkiä kanssaan. Jumalanpalvelijan näkeminen, joka panee\npois papillisen pukunsa, ruskeaan takkiin puettuna, ihastuneiden\nnaisten ympäröimänä, yhtenä päivänä ampuakseen satakolmekymmentä\nkappaletta metsänriistaa, herättää jumalisessa naisessa määrätöntä\nsuuttumusta, joka kohoaa rehelliseksi raivoksi, kun hän näkee,\nkuinka tämä kevytmielinen, tuhlaileva, rivo esiintyminen herättää\nsuuttumuksen asemesta Wienissä yleistä hyväksymistä, jesuiittojen\nja siveyskomiteojen Wienissä. Koko aateli, jota Schönbrunnin hovin\nsäästäväisen ankara järjestelmä painostaa, hengähtää tämän hienon\nelegantin elostelijan seurassa; ennen kaikkea naiset, joiden elämän\npuritaanisen lesken siveellinen ankaruus tekee happameksi, tungeksivat\nhänen iloisissa illallisissaan. »Naisemme», täytyy hänen harmistuneena\ntunnustaa, »olivatpa he nuoria tai vanhoja, kauniita tai rumia, hän\non hurmannut. Hän on epäjumala, he ovat aivan hullaantuneita häneen,\nniin että hän viihtyy täällä erinomaisen hyvin ja vakuuttaa, että\nhän setänsä, Strassburgin piispan kuoltuakin haluaa jäädä tänne.»\nMutta vielä enemmän, loukatun keisarinnan jopa täytyy nähdä, kuinka\nhänen uskollinen palvelijansa Kaunitz nimittää Rohania rakkaaksi\nystäväkseen ja kuinka hänen oma poikansa, jota aina huvittaa sanoa\n»kyllä», milloin äiti sanoo »ei», tulee piispakavaljeerin ystäväksi;\nhänen täytyy kokea, kuinka tämä elegantti ylimys viettelee perheen,\nkoko hovin, koko kaupungin kevytmieliseen elämäntapaansa. Mutta\nMaria Teresia ei halua tehdä ankarasti katolisesta Wienistään mitään\nkevytmielistä Versailles’ia, ei mitään Trianonia, eikä päästää\naatelinsa keskuudessa vallalle aviorikosta ja keveitä tapoja: tämä\nrutto ei saa pesiytyä Wieniin, ja sentähden on Rohan saatava pois.\nKirje toisensa jälkeen lähetetään Marie Antoinette’ille, että hän\nponnistaisi kaikki voimansa, jotta tämä »hyljeksittävä olio», tämä\nvilain évêque [Piispaheittiö, -ilkimys], tämä »parantumaton luonne»,\ntämä »volume farci de bien de mauvais propos» [Siivottomuuksia täyteen\nahdettu kirja], tämä »mauvais sujet», tämä »vrai panier percé» [Oikea\nsuurtuhlari, »pohjaton säkki»], tulisi pois hänen läheisyydestään,\n— näemme, mitä kovia sanoja suuttumus panee tuon muuten maltillisen\nnaisen suuhun. Hän ähkii, hän suorastaan huutaa epätoivoisena, että\nhänet vihdoinkin »vapautettaisiin» tästä Antikristuksen lähettiläästä.\nJa Marie Antoinette’ista on tuskin tullut kuningatar, kun hän äidilleen\nkuuliaisena jo todellakin ajaa läpi, että Louis Rohan kutsutaan\ntakaisin lähettilään paikaltaan Wienistä.\n\nMutta jos joku Rohan kaatuu, hän kaatuu ylöspäin. Menetetystä\nlähettiläänvirastaan hänet korotetaan piispaksi ja pian senjälkeen\nsuuralmujenjakajaksi, hovin ylimmäksi hengelliseksi arvohenkilöksi,\njonka välityksellä kuninkaan kaikki hyväntekeväisyyslahjat jaetaan.\nHänen tulonsa ovat määrättömät; sillä hänestä tulee Strassburgin piispa\nja lisäksi Elsassin maakreivi, erittäin tuottoisan Saint-Vaastin\napotti, kuninkaallisen sairaalan ylivalvoja, Sorbonne’in proviisori\nja kaiken kukkuraksi vielä — ei tiedetä, minkä ansion perusteella —\nRanskan akatemian jäsen. Mutta niin valtaviksi kuin hänen tulonsa\nkasvavatkin, jäävät ne kuitenkin alati menoja pienemmiksi, sillä\nRohan sirottelee hyvänluontoisena, keveäsydämisenä ja tuhlailevana\nrahaa täysin käsin ympärilleen. Hän rakentaa miljoonia maksavan uuden\npiispanpalatsin Strassburgiin, antaa mitä ylellisimpiä juhlia, hän\nei ole kitsas naisten ollessa kyseessä, mutta ennen kaikkea hänen\nharrasteluihinsa kuuluu herra Cagliostro, joka yksinään maksaa enemmän\nkuin seitsemän rakastajatarta. Pian on julkinen salaisuus, että piispan\nraha-asiat ovat peräti murheellisella kannalla, tämä Kristuksen\npalvelija tavataan useammin juutalaisten rahanlainaajien luota kuin\nHerran huoneesta, ja useammin naisten kuin oppineiden teologien\nseurasta. Aivan äskettäin parlamenttikin on saanut käsitellä Rohanin\nvalvoman sairaalan velkaantumista: ihmekö siis, jos kuningatar heti\nensi katsomalta on vakuuttunut siitä, että tämä kevytkenkäinen veli\non pannut toimeen koko huijauksen hankkiakseen luottoa kuningattaren\nnimen turvin? »Kardinaali on väärinkäyttänyt nimeäni», hän ensi\nsuuttumuksessaan kirjoittaa veljelleen, »kuin halpamainen, taitamaton\nrahanväärentäjä. Todennäköisesti hän pakottavassa rahantarpeessaan\non toivonut, että hän voisi maksaa jalokivikauppiaalle määräaikoina\nasian tulematta päivänvaloon.» Ymmärtää kuningattaren erehdyksen,\nymmärtää hänen katkeroitumisensa, sen, että hän ei tahdo antaa\nanteeksi juuri tälle _yhdelle_ miehelle. Sillä viidentoista vuoden\naikana, tuosta ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Strassburgin\ntuomiokirkon edustalla, Marie Antoinette äitinsä käskylle kuuliaisena\nei ole kertaakaan lausunut sanaakaan tälle miehelle, vaan avoimesti\nloukannut häntä koko hovin nähden. Sentähden hänen täytyy nähdä katala\nkostotoimenpide siinä, että juuri tämä mies sekoittaa hänen nimensä\npetolliseen liikeasiaan; kaikista hyökkäyksistä kunniaansa vastaan,\nmitä hän on saanut kärsiä Ranskan ylhäisaatelin taholta, tämä näyttää\nhänestä julkeimmalta ja katalimmalta. Ja intohimoisin sanoin, kyyneleet\nsilmissä hän käskee kuninkaan säälimättömästi ja toisille varoitukseksi\nrangaista tätä petkuttajaa — sillä sellaisena hän erheellisesti pitää\ntätä itseään pettänyttä miestä — koko julkisuuden edessä.\n\nKuningas, tahdottomasti vaimolleen kuuliaisena, ei tarkemmin\najattele kuningattaren jotakin vaatiessa, kuningattaren, joka itse\nei milloinkaan toimissaan ja toiveissaan punnitse seurauksia.\nHarkitsematta syytöstä, vaatimatta nähtäväksi asiakirjoja, kyselemättä\nasiaa jalokivisepältä tai kardinaalilta hän alistuvaisena kuin orja\nantautuu ajattelemattoman naisen vihan kätyriksi. Elokuun 15 päivänä\nkuningas hämmästyttää ministerineuvostoa ilmoittamalla aikovansa\nheti vangituttaa kardinaalin. Kardinaalinko? Kardinaali Rohanin?\nMinisterit ällistyvät, kauhistuvat, katsovat hämmästyneinä toisiinsa.\nLopulta joku heistä rohkenee varovasti kysyä, eikö sentään tekisi\nliian kiusallista vaikutusta, jos niin korkea ja lisäksi hengellinen\narvohenkilö vangittaisiin julkisesti kuin tavallinen rikollinen.\nMutta juuri tätä, juuri julkista häpäisemistä Marie Antoinette vaatii\nrangaistukseksi. On vihdoinkin annettava laajalle näkyvä esimerkki\nsiitä, ettei kuningattaren nimi ole käytettävissä mihin katalaan\ntarkoitukseen hyvänsä. Sentähden hän järkkymättömänä vaatii julkista\noikeudenkäyntiä. Erittäin epämielellään, hyvin levottomina ja pahoin\naavistuksin ministerit lopulta myöntyvät. Muutamia tunteja myöhemmin\nesitetään odottamaton näytelmä. Koska Maarian taivaaseenastumisen\npäivä on samalla kertaa kuningattaren nimipäivä, ilmestyy koko hovi\nVersaillesiin onnittelukäynnille; oeil de boeuf ja parvekkeet ovat\ntäpösen täynnä hoviväkeä ja korkeita arvohenkilöitä, myöskin mitään\naavistamaton päänäyttelijä Rohan, jonka tehtävänä tänä juhlapäivänä on\nedustaa pyhää paavinistuinta, odottaa helakanpunaisessa viitassaan,\nmessupaita jo hartioillaan, korkeille herrasväille, (»les grandes\nentrées») tarkoitetussa huoneessa kuninkaan huoneen ulkopuolella.\n\nMutta sensijaan, että Ludvig XVI juhlallisesti ilmestyisi puolisonsa\nkanssa mennäkseen messuun, lähestyy Rohania palvelija. Hän ilmoittaa,\nettä kuningas pyytää kardinaalia tulemaan yksityishuoneeseensa. Siellä\nseisoo huulet yhteenpuristettuina ja katse pois kääntyneenä kuningatar\nvastaamatta hänen tervehdykseensä ja, niinikään muodollisena,\njääkylmänä ja epäkohteliaana ministeri paroni Breteuil, kardinaalin\nhenkilökohtainen vihamies. Ennenkuin Rohan on ehtinyt harkita, mitä\nhänestä oikeastaan tahdotaan, kuningas alkaa suorasukaisesti ja\nkarkeasti: »Rakas serkku, kuinka on laita sen timanttikaulaketjun,\njonka Te kuningattaren nimessä olette ostanut?»\n\nRohan kalpenee. Tähän hän ei ollut valmistunut. »Sire, näen, että minut\non petetty, mutta minä itse en ole pettänyt», hän änkyttää.\n\n»Jos näin on asianlaita, rakas serkku, ei Teidän tarvitse olla\nhuolissanne. Mutta tehkää hyvin, selvittäkää koko tämä asia.» Rohan\nei kykene vastaamaan. Hän näkee edessään Marie Antoinette’in mykkänä\nja uhkaavana. Sanat tarttuvat hänen kurkkuunsa. Hänen hämmennyksensä\nsäälittää kuningasta, joka etsii keinoa tilanteen pelastamiseksi.\n»Kirjoittakaa paperille, mitä Teillä on minulle kerrottavana», sanoo\nkuningas ja poistuu Marie Antoinette’in ja Breteuilin kanssa huoneesta.\n\nKardinaali jäätyään yksin kirjoittaa paperille noin viisitoista riviä\nja ojentaa jälleen huoneeseen astuvalle kuninkaalle selityksensä.\nMuuan rouva nimeltä Valois oli muka taivuttanut hänet hankkimaan tämän\nkaulaketjun kuningattaren laskuun. Nyt hän huomaa, että tämä henkilö\noli häntä pettänyt.\n\n»Missä tämä nainen on», kysyy kuningas.\n\n»Sire, sitä en tiedä.»\n\n»Onko Teillä kaulaketju?»\n\n»Se on tämän naisen hallussa.»\n\nNyt kuningas käskee kutsua paikalle kuningattaren, Breteuilin ja\nsuursinetinvartijan ja lukea molempien jalokivikauppiaiden selonteon.\nHän tiedustelee valtakirjoja, jotka kuningatar muka omakätisesti on\nallekirjoittanut.\n\nAivan musertuneena kardinaalin täytyy tunnustaa: »Sire, ne ovat minun\nhallussani, ne ovat ilmeisesti väärennettyjä.»\n\n»Sellaisia ne varmaankin ovat», vastaa kuningas. Ja joskin kardinaali\nnyt tarjoutuu maksamaan kaulaketjun, hän lopettaa ankarasti: »Hyvä\nherra, nykyisten olosuhteiden vallitessa en voi olla antamatta\nsinetöidä taloanne ja pidättää Teitä itseänne. Kuningattaren nimi on\nminulle kallis. Sitä on häväisty, enkä saa tehdä itseäni syylliseksi\nmihinkään laiminlyöntiin.»\n\nRohan pyytää pyytämällä, että häneltä säästettäisiin sellainen häpeä ja\nvarsinkin hetkellä, jolloin hänen tulee astua Jumalan kasvojen eteen ja\nlukea pontifikaalimessu koko hovin edessä. Kuningas, helläsydämisenä ja\nhyväntahtoisena, käy epävarmaksi nähdessään itsepetetyn miehen ilmeisen\nepätoivon. Mutta nyt Marie Antoinette ei voi enää kauempaa hillitä\nitseään, suuttumuksen kyyneleet silmissä hän hyökkää Rohanin kimppuun\nkysyen, kuinka hän on voinut uskoa, että hän, joka kahdeksaan vuoteen\nei ole kunnioittanut kardinaalia sanallakaan, olisi valinnut hänet\nvälittäjäksi tekemään salaa kauppoja kuninkaan selän takana. Tähän\nsyytökseen kardinaali ei löydä vastausta: nyt hän ei itse enää ymmärrä,\nkuinka hän on saattanut antaa niin järjettömästi kietoa itsensä tähän\ntomppelimaiseen seikkailuun. Kuningas pahoittelee, mutta päättää:\n»Toivon, että voitte osoittaa syyttömyytenne! Mutta minun täytyy tehdä\nse, mihin kuninkaana ja aviopuolisona olen velvoitettu.»\n\nKeskustelu on lopussa. Ulkona odottaa täpötäydessä vastaanottosalissa\njo kärsimättömänä ja uteliaana koko aateli. Messunhan olisi pitänyt\naikoja sitten alkaa, miksi vitkastellaan niin kauan, mitä on tekeillä?\nHiljaa tärisevät ikkunat, niin kiivaan kärsimättömästi muutamat\nkävelevät edestakaisin; toiset ovat istuutuneet ja supattavat\nkeskenään: ilmassa on lähestyvän rajuilman tuntua.\n\nÄkkiä kuninkaan huoneen pariovet lennähtävät auki. Ensimmäisenä\nilmaantuu kardinaali Rohan helakanpunaisessa viitassaan, kalpeana\nja huulet yhteenpuristettuina, hänen jäljessään Breteuil, tuo vanha\nsoturi, karkeat talonpoikaiset juoponkasvot punaisina, silmät\nkiihtymyksestä säkenöiden. Huoneen keskellä hän äkkiä tarkoituksellisen\nkuuluvalla äänellä karjaisee henkikaartin komentajalle: »Pidättäkää\nherra kardinaali!»\n\nKaikki hätkähtävät. Kaikki ovat tyrmistyksissään. Kardinaali pidätetty!\nRohan! Ja kuninkaan esihuoneessa! Onko vanha soturi Breteuil\njuovuksissa? Mutta ei, Rohan ei vastustele, ei kuohahda, alasluoduin\nkatsein hän astuu kuuliaisesti vartijaa vastaan. Tyrmistyneinä\nhovimiehet vetäytyvät syrjään, ja tämän tutkivien, nöyryyttävien,\nkatkeroituneiden katseiden kujan keskitse kulkee salista saliin aina\nalas portaita asti Rohanin prinssi, kuninkaan suuralmujenjakaja, ainoan\nautuaaksitekevän kirkon kardinaali, Elsassin valtakunnanruhtinas,\nakatemian jäsen ja lukemattomien arvonimien omistaja, ja kuin\nkaleeriorjan takana karkea soturi vartijana. Sillä aikaa kuin Rohan\nsivuhuoneessa luovutetaan hovivartiostolle, käyttää hän huumauksestaan\nherättyään hyväkseen yleistä hämminkiä nopeasti raapustaakseen\npaperille lyijykynällä pari riviä, joissa hänen kotiapotilleen annetaan\nkäsky nopeasti polttaa kaikki eräässä punaisessa salkussa olevat\nasiakirjat, — ne ovat, kuten myöhemmin jutusta käy ilmi, kuningattaren\nväärennetyt kirjeet. Alhaalla pihalla heittäytyy muuan Rohanin\nlakeijoista kiireesti ratsaille, kiitää kirjelippunen mukanaan Hôtel de\nStrassbourgiin, ennenkuin häntä hitaammat poliisimiehet ehtivät saapua\npaikalle takavarikoimaan paperit ja ennenkuin — mikä vertojaan vailla\noleva häpeä — Ranskan suuralmujenjakaja viedään Bastiljiin samana\nhetkenä, jolloin hänen piti lukea messu kuninkaalle ja koko hoville.\nSamalla kertaa annetaan käsky ottaa kiinni kaikki hänen välittömät ja\nvälilliset apurinsa tässä vielä hämärässä jutussa. Tänä päivänä ei\nVersailles’issa enää lueta messua, ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan? Ei\nkenelläkään olisi enää kylliksi hartautta sen kuulemiseen; koko hovi,\nkoko kaupunki, koko maa ovat kuin ukkosen lyömiä kuullessaan tämän\nviestin, joka tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuljettujen ovien taakse jää kuningatar kiihtyneenä, hänen hermonsa\nvavahtelevat vielä vihasta; kohtaus on häntä itseään hirvittävästi\nkiihdyttänyt, — mutta vihdoinkin on ainakin kiinni yksi parjaajista,\nhänen kunniansa salakähmäisistä tahraajista. Eivätkö nyt kaikki oikein\najattelevat tule kiirehtimään hänen luokseen, onnittelemaan häntä tämän\nheittiön kiinniottamisesta? Eikö koko hovi ole ylistävä niin kauan\nheikkona pidetyn kuninkaan tarmoa, kun hän lujalla otteella on antanut\nvangita tämän arvottomimman kaikista papeista? Mutta kummallista:\nei kukaan tule. Häpeilevin katsein yksinpä hänen ystävättärensäkin\nväistävät häntä, tänään on hyvin hiljaista Trianonissa ja\nVersailles’issa. Aateli ei yritäkään salata suuttumustaan siitä,\nettä sen etuoikeutettuun luokkaan kuuluvaa henkilöä on näin\nloukkaavasti kohdeltu, ja kardinaali Rohan, jolle kuningas on luvannut\narmahtavaisuutta, jos hän alistuisi hänen henkilökohtaiseen tuomioonsa,\ntorjuu luotaan ensi säikähdyksestään tointuneena kylmästi armon ja\nvalitsee parlamentin tuomarikseen. Epämiellyttävä olo valtaa liian\nhätäisesti toimineen kuningattaren. Marie Antoinette ei iloitse\nmenestyksestään: illalla kamarineidot tapaavat hänet itkemästä.\n\nMutta pian puhkeaa vanha kevytmielisyys taas esiin. »Mitä minuun\ntulee», hän kirjoittaa mielettömässä itsepetoksessa veljelleen\nJosefille, »olen ihastuksissani siitä, ettei meidän enää tarvitse\nkuulla mitään tästä inhottavasta jutusta.» Ollaanhan vasta elokuussa,\nja parlamentissa tulee juttu esille parhaimmassa tapauksessa vasta\njoulukuussa, ehkäpä vasta ensi vuonna — miksipä siis nyt enempää\nrasittaa päätään sellaisella painolastilla? Laverrelkoot tai muriskoot\nihmiset, mitäpä se merkitsee! Siis kiireesti esille ihomaalirasia ja\nuudet puvut, ei kai nyt sentään ole luovuttava niin ihastuttavasta\nhuvinäytelmästä tuollaisen mitättömyyden vuoksi! Harjoitukset\njatkuvat, kuningatar tutkii (ei suinkaan poliisin asiakirioja tässä\nsuuressa jutussa, joka kenties vielä olisi pysäytettävissä) reippaan\nRosinan osaa »Sevillan parturissa». Mutta näyttää siltä, että hän on\nopiskellut tämänkin osan liian hutiloiden. Sillä muuten hänen olisi\npitänyt hätkähtää ja tulla mietteliääksi kuullessaan vastapelaajansa\nBassilion sanat, joka niin profeetallisesti kuvailee panettelun\nmahtia. »Panettelu! Ette aavista, ketä Te siinä halveksitte! Olen\nnähnyt rehellisimpien ihmisten joutuvan sen valtoihin. Uskokaa minua,\nei ole olemassa ainoatakaan kyllin latteata ilkeyttä, ei ainoatakaan\nkataluutta, ei ainoatakaan mahdotonta juttua, jota ei voitaisi istuttaa\nsuuren kaupungin joutilaaseen joukkoon, kun sitä oikealla tavalla\nkäsitellään, ja meillä on tässä maassa todellisia mestareita siinä\ntaidossa!... Ensiksi kuuluu vain heikko kuiskaus, joka liitelee ohi\nkuin pääskynen ennen myrskyä, pianissimo, joka vain suhahtaa ja häviää,\nmutta lentäessään kylvää myrkytettyjä siemeniään. Joku tavoittaa\nsen lennosta ja kuiskaa sen piano, piano, erittäin varovasti toisen\nkorvaan. Nyt on turmio päässyt alkuun, se kasvaa, ojentautuu pystyyn,\nkulkee tietään rinforzando suusta suuhun, juoksee kuin paholainen.\nJa äkkiä, Jumala tiesi kuinka, parjaus nostaa päätään, viheltelee\nja paisuu silminnähtävästi, kohoaa yhä korkeammalle, pyörii, tempaa\nmukaansa, puhkeaa ukkosena esiin ja muuttuu kiitos taivaan yleiseksi\nhuudoksi, julkiseksi crescendoksi, vihan ja kirouksen yhteiskuoroksi.\nKuka paholainen kykenisi sitä vastustamaan?»\n\nMutta Marie Antoinette on kuten aina huonosti kuunnellut vastapuoltaan.\nMuuten hänen olisi pitänyt käsittää, että tässä näennäisesti\nkevytmielinen leikki tarinoi hänelle hänen oman kohtalonsa.\nRokokookomedia on tämän viimeisen esityksen mukana elokuun 19 päivänä\n1785 peruuttamattomasti lopussa: incipit tragoedia. [Murhenäytelmä\nalkaa.]\n\n\n\n\nKAULAKORISTEJUTTU\n\n\nMitä sitten on todellisuudessa tapahtunut? Sen uskottava esittäminen\nei ole helppoa, sillä sellaisena kuin kaulakoristejuttu tosiasiassa\ntapahtui, se on epätodennäköisin kaikista epätodennäköisyyksistä,\nsiinä määrin, ettei sitä romaanissa uskoisi. Mutta jos todellisuus\nkerran saa nerokkaan mielijohteen ja samalla runollisen innoituksen,\nsilloin se voittaa kekseliäimmänkin runoilijan mielikuvituksessa,\nmonimutkaistamistaidossa. Mutta silloin myös kaikki runoilijat tekevät\nviisaammin pitämällä kätensä poissa pelistä ja olemalla yrittämättä\nvoittaa sen nerokasta kombinaatiotaitoa: yksinpä Goethe, joka\n»Grosskophtassa» koettaa dramatisoida kaulakoristejutun, kangistaa\nmauttomaksi pilaksi sen, mikä todellisuudessa oli historian julkeimpia,\nloistavimpia ja oivallisimpia farsseja. Missään Molière’in komediassa\nei tavata niin värikästä ja loogillisen-hassunkurisesti koottua\nkimpullista veijareita, huijareita ja puijattuja, narreja ja oivasti\npetkutettuja, kuin tässä ylpeässä »olla podridassa» [Sekamelska,\n-sotku], jossa varasteleva harakka, veijauksen kaikilla voiteilla\nsivelty kettu, kömpelön herkkäuskoinen karhu yhdessä keittävät kokoon\nmaailmanhistorian hullunkurisimman apinakomedian.\n\nOikeassa ja aidossa komediassa on keskipisteenä aina nainen.\nKaulakoristejutussa esiintyvä naikkonen kasvaa vararikkoon joutuneen\naatelismiehen ja langenneen palvelijattaren tyttärenä, likaisena,\nhoidotta jääneenä kerjäläislapsena, joka paljasjalkaisena varastelee\npellolta perunoita ja leipäpalasta paimentaa talonpoikien lehmiä.\nIsän kuoltua äiti antautuu katunaiseksi, pikku tyttö irtolaiseksi;\nseitsentoistavuotias olisi joutunut perikatoon, ellei häntä olisi\nkohdannut se onnenpotkaus, että hän kadulla sattui kääntymään\njuuri markiisitar de Boulainvilliersin puoleen kerjäten häneltä\nhämmästyttävllä valitushuudolla: »Osoittakaa armeliaisuutta Valois’n\nsukuiselle orporaukalle!» Kuinka? Tuollainenko repaleinen, nälkiintynyt\nlapsi olisi kuninkaallista verta? Ludvig Hurskaan pyhää verta?\nMahdotonta, ajattelee markiisitar. Mutta joka tapauksessa hän antaa\npysäyttää vaununsa ja alkaa tehdä kysymyksiä pikku kerjäläiselle.\n\nKaulakoristejutussa täytyy alusta pitäen totuttautua pitämään\nepätodennäköisintä totena; ällistyttävin on siinä tosiasia. Tämä\nJeanne on todellakin Jacques de Saint-Rémyn aviollinen tytär, miehen,\njoka oli salametsästäjä, juomari ja talonpoikain kauhu, mutta siitä\nhuolimatta suoranainen ja välitön Valois-suvun jälkeläinen, suvun, joka\nei arvossa ja iässä jää vähääkään jälkeen Bourboneista. Markiisitar\nde Boulainsvilliers, liikuttuneena niin fantastisesta kuningassuvun\njälkeläisen syöksymisestä sellaiseen kurjuuteen, ottaa heti mukaansa\ntytön ja tämän nuoremman sisaren sekä antaa kasvattaa molemmat\nkustannuksellaan sisäoppilaitoksessa. Neljätoistavuotiaana Jeanne\npääsee ompelijattaren oppiin, hänestä tulee pesijätär, silittäjätär,\nvedenkantajatar, valko-ompelijatar ja vihdoin hänet sijoitetaan\nerääseen aatelisneitoja varten tarkoitettuun luostariin.\n\nMutta nunnaksi, tämä näyttäytyy ennen pitkää, pikku Jeanne’illa on\nvain vähän taipumuksia. Isän kulkuriveri kohisee hänen suonissaan,\nkahdenkolmattavuotiaana hän sisarineen kiipeää päättävästi\nluostarimuurin yli. Rahattomina, pää täynnä seikkailuja he ilmestyvät\nBar-sur-Aube’iin. Siellä Jeanne, sievä kun on, tapaa pikkuaatelistoon\nkuuluvan santarmiupseerin, Nicolas de La Motte’in, joka pian sen\njälkeen nai hänet ja tekee sen kahdennellatoista hetkellä, sillä\npapillinen siunaus ehtii vain yhtä kuukautta ennen jo tulossa olevaa\nkaksoisparia. Tässä määrin moraalisesti vapaamielisen miehen rinnalla\n— hän ei milloinkaan ollut mustasukkainen — voisi madame La Motte\noikeastaan viettää mukavasti vaatimatonta pikkuporvarin elämää. Mutta\n»Valois-suvun veri» vaatii oikeuksiaan; alusta alkaen tällä pikku\nJeanne’illa on päässä vain yksi ajatus: ylöspäin! Samantekevä, miten\nja millä keinoin. Ensiksi hän käy hyväntekijättärensä markiisitar\nde Boulainsvilliersin kimppuun, ja hänellä on onni päästä hänen\nvastaanotolleen kardinaali Rohanin linnassa Zabernissa. Ollen sievä\nja nokkela hän heti käyttää hyväkseen galantin ja hyvänluontoisen\nkardinaalin rakastettavia heikkouksia. Tämän välityksellä hänen\nmiehensä — todennäköisesti näkymättömän sarviparin hinnasta — heti\nsaa rakuuna rykmentin ratsumestarin viran sekä tähänastiset velkansa\nmaksetuiksi.\n\nJälleen Jeanne voisi nyt olla tyytyväinen. Mutta tätäkin kaunista\ntempaisua ylöspäin hän pitää vain askelmana kohoamisessaan. Hänen\nmiehensä on kuningas nimittänyt ratsumestariksi, nyt La Motte lisäksi\nomin valtuuksin korottaa itsensä muitta mutkitta kreiviksi. Pitääkö\ntodella naisen, joka voi rehennellä niin komeasti kalskahtelevalla\nnimellä kuin »kreivitär Valois de La Motte», kuihtua maaseudulla,\narmoeläkkeen ja vaatimattoman upseerinpalkan varassa? Kaikkea vielä!\nSellainen nimi on sadantuhannen livrin arvoinen vuodessa kauniille,\nhäikäilemättömälle naiselle, joka on päättänyt perusteellisesti\npuijata kaikkia turhamaisia pölkkypäitä. Tätä tarkoitusta varten\nmolemmat veijarit vuokraavat Pariisissa kokonaisen talon Rue\nNeuve-Saint-Gillesin varrella, lavertelevat koronkiskureille\njättiläismäisistä maatiluksista, joihin kreivittärellä Valois-suvun\njälkeläisenä muka on oikeus, ja lainatuilla tavaroilla näytellään\nhienostoa — hopeakalusto on aina vain kolmeksi tunniksi lainattu\nläheisestä liikkeestä. Kun sitten vihdoin Pariisissa velkojat liian\nkovasti ahdistavat häntä, kreivitär Valois de La Motte selittää\nlähtevänsä Versaillesiin esittääkseen hovissa vaatimuksensa.\n\nTietystikään hovissa ei häntä tunne yksikään ihminen, ja hän saisi\nviikkokausia seisoa kauniit säärensä väsyksiin pääsemättä edes\nkuningattaren esihuoneeseenkaan. Mutta ovela seikkailijatar on jo\najatellut valmiiksi kaappauksensa. Hän asettuu muiden pyytäjien kanssa\nmadame Elisabetin esihuoneeseen ja vaipuu yht’äkkiä tainnoksiin. Kaikki\nsyöksyvät apuun, hänen miehensä mainitsee ylhäissointuisen nimen ja\nkertoo kyyneleet silmissä, että vuosia kestänyt nälkiintyminen ja\nsiitä johtunut voimattomuus muka on tainnoksiin menemisen syynä.\nKaikkien syvästi säälimänä kannetaan tuo täysin terve potilas paareilla\nkotiin, hänelle lähetetään kaksisataa livriä ja eläke korotetaan\nkahdeksastasadasta tuhanteenviiteensataan livriin. Mutta eikö tämä ole\narmopala Valois-suvun jäsenelle? Siis reippaasti vain eteenpäin samaa\ntietä: toinen pyörtymiskohtaus Artois’in kreivittären esihuoneessa,\nkolmas peiligalleriassa, jonka läpi kuningattaren pitää kulkea.\nValitettavasti Marie Antoinette, jonka jalomielisyyteen pakkokeinoja\nkäyttävä pyytäjätär oli erikoisesti kiinnittänyt toiveensa, ei\nsaa tietää mitään tästä tapahtumasta, ja neljäs pyörtymiskohtaus\nVersailles’issa herättäisi epäluuloa; siten molemmat palaavat takaisin\nPariisiin vain pieni saalis mukanaan. He eivät ole lähimainkaan\nvielä saavuttaneet, mitä halusivat. Mutta tietystikin he varovat\nilmaisemasta tätä, päinvastoin, he pöyhistelevät edelleenkin, kertoen,\nkuinka armollisesti, kuinka sydämellisesti kuningatar on ottanut hänet\nvastaan rakkaana sukulaisenaan. Ja koska on yllin kyllin ihmisiä,\njoille kuningattaren seurassa suuresti kunnioitettu kreivitär Valois\nnäyttää tärkeältä tuttavuudelta, ilmestyy pian muutamia lihavia\nlampaita kerittäviksi, luotto on jälleen palautettu muutamaksi aikaa.\nMolemmat velkaantuneet kerjäläiset hankkivat itselleen — mundus vult\ndecipi [Maailma tahtoo joutua petetyksi] — kokonaisen hoviseurueen,\njota johtaa ns. ensimmäinen sihteeri, nimeltään Rétaux de Villette,\njoka itse asiassa osallistuu, ei ainoastaan jalon kreivittären\nkoiruuksiin, vaan myös hänen vuoteeseensa, toinen sihteeri, Loth, on\nvieläpä hengellistä säätyä. Lisäksi palkataan vaununajajia, lakeijoja,\nkamarineitsyitä, pian pidetään Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella hyvin\nhauskaa. Siellä pannaan toimeen hilpeitä peli-iltoja, jotka tosin\novat hyvin vähän tuottoisia niille hölmöille, jotka menevät ansaan,\nmutta joita kuitenkin piristää hämäräperäisen naismaailman läsnäolo.\nValitettavasti sekaantuvat asioihin jälleen nuo tunkeilevat henkilöt,\nvelkojat ja ulosottomiehet, ja esittävät säädyttömän vaatimuksen saada\nvihdoinkin maksua viikkojen ja kuukausien odotuksen jälkeen. Vielä\nkerran on arvon pari tyhjentänyt mahdollisuutensa. Pienet keinot eivät\nenää ota tepsiäkseen. Pian on aika käydä käsiksi suureen kaappaukseen.\n\nSuurisuuntaiseen petkutukseen tarvitaan aina kaksi asiaa: suuri\nveijari ja suuri narri. Onneksi tämä narri jo on käsillä: ja se ei\nole kukaan muu kuin Ranskan Akatemian kunnianarvoisa jäsen, hänen\neminenssinsä Strassburgin piispa, Ranskan suuralmujenjakaja, kardinaali\nRohan. Ollen täysin aikansa lapsi, ei sen viisaampi eikä sen tyhmempi\nkuin toisetkaan, tämä ulkonaisesti viehättävä kirkkoruhtinas potee\nvuosisatansa sairautta, herkkäuskoisuutta. Ihmiskunta ei jaksa\njatkuvasti elää ilman uskoa; ja koska vuosisadan epäjumala, Voltaire,\non saattanut pois muodista kirkollisen uskon, hiipii sen tilalle\n1700-luvun salonkeihin taikausko. Alkemisteille, kabbalisteille,\nruusuristiläisille, sarlataneille, nekromanteille ja ihmelääkäreille\nkoittaa kultainen aikakausi. Ei kukaan aatelismies, ei kukaan\nmaailmannainen laiminlyö tilaisuutta käydä tervehtimässä Cagliostroa\nhänen loosissaan, aterioida yhdessä kreivi Saint-Germaine’in kanssa,\nolla mukana Mesmerin magneettisia temppuja katsomassa. Juuri\nsentähden, että he ovat niin valistuneita, niin sukkelan rivoja,\njuuri sentähden, etteivät kenraalit enää ota palvelustaan, kuningatar\nasemaansa, papit jumalaansa vakavalta kannalta, tarvitsevat nämä\nelostelijat hirvittävän tyhjyytensä vastapainoksi jonkinlaista\nleikkimistä metafyysillisellä, mystillisellä, yliluonnollisella ja\nkäsittämättömällä ja joutuvat kaikesta valveutuneisuudestaan, kaikesta\nälykkyydestään huolimatta mitä karkeimpien pettureiden pauloihin\nmitä typerimmällä tavalla. Näiden hengessä köyhien joukosta on nyt\nkaikista herkkäuskoisin, hänen eminenssinsä kardinaali Rohan joutunut\nkaikkein ovelimman silmänkääntäjän, kaikkien huijarien paavin,\n»jumalaisen» Cagliostron kynsiin. Tämä on pesiytynyt Zabernin linnaan\nja taikoo mestarillisella tavalla isäntänsä rahat ja ymmärryksen omiin\ntaskuihinsa. Nyt augurit ja veijarit tuntevat toisensa heti ensi\nnäkemältä, niinpä tässäkin tapauksessa Cagliostro ja kreivitär La\nMotte. Viimeksimainittu saa häneltä, kardinaalin kaikkein salaisten\ntoiveiden tuntijalta, tietää Rohanin kaikkein salaisimman toiveen,\nnimittäin päästä Ranskan ensimmäiseksi ministeriksi, ja hän saa myöskin\nselville sen ainoan esteen, mitä kardinaali pelkää: kuningatar Marie\nAntoinette’in tunnetun, mutta kardinaalille itselleen käsittämättömän\nvastenmielisyyden hänen henkilöään kohtaan. Miehen heikkouden\ntunteminen merkitsee ovelalle naiselle aina sitä, että hänellä on tämä\njo käsissään; tuota pikaa seikkailijatar punoo köyden tanssittaakseen\nsillä piispallista karhua, kunnes se hikoilee kultaa. Huhtikuussa 1784\nkreivitär La Motte alkaa silloin tällöin sirotella puheeseensa pieniä\nvihjauksia siitä, miten sydämellisesti hänen »rakas ystävättärensä»\nkuningatar uskoutuu hänelle; yhä mielikuvitusrikkaammin hän keksii\nepisodeja, jotka naivissa kardinaalissa herättävät sen käsityksen,\nettä tämä pikku sievä nainen oikeastaan voisi olla ihanteellinen\npuolestapuhuja hänelle kuningattaren luona. Niin, hän myöntää\navoimesti, että häntä loukkaa se seikka, ettei hänen majesteettinsa\nkuningatar vuosikausiin kunnioita häntä katseellakaan, vaikka hän\nei tunne suurempaa onnea kuin saada alamaisimmasti palvella häntä.\nOi, jospa sentään joku vihdoinkin selittäisi kuningattarelle hänen\ntodellisen mielenlaatunsa! Osaaottavasti ja liikuttuneena »intiimi»\nystävätär lupaa puhua hänen puolestaan Marie Antoinette’ille, ja miten\nsuuri vaikutus — Rohan aivan hämmästyy — onkaan hänen puheellaan\ntäytynyt olla, sillä jo toukokuussa kreivitär ilmoittaa hänelle, että\nkuningatar on muuttanut mieltään ja on lähitulevaisuudessa antava\nkardinaalille hienotunteisen merkin muuttuneesta mielialastaan,\ntosin ei vielä aivan julkista: hän tulee ensi hovivastaanotossa\nnyökkäämään hänelle aivan määrätyllä tavalla. Jos joku tahtoo uskoa\njotakin, hän uskoo sen mielellään. Joka tahtoo nähdä jotakin,\nhän näkee sen helposti. Todellakin tuo kelpo kardinaali luulee\nseuraavassa vastaanotossa huomanneensa määrätynlaisen »vivahduksen»\npäännyökkäyksessä ja maksaa liikuttavalle välittäjättärelle runsaan\nmäärän tukaatteja.\n\nMutta kreivitär La Motte ei lähimainkaan ole vielä riittävästi iskenyt\nkultasuonta. Saadakseen kardinaalin vielä lujemmin narrinpussiin\nhänelle täytyy näyttää jokin kouriintuntuvampi kuninkaallisen\nsuosionosoitus. Mitähän jos koettaisi kirjeitä? Mitä varten oikeastaan\ntalossa ja vuoteessa pidetään tuota siekailematonta sihteeriä? Rétaux\nsepittää tosiaankin epäröimättä Marie Antoinette’in ystävätärelleen\nValoisille kirjoittamia kirjeitä. Ja kun hämmästynyt narri pitää niitä\noikeina, niin miksi ei astuisi askelta pitemmälle tällä tuottoisalla\npolulla? Miksi ei voitaisi järjestää salaista kirjeenvaihtoa Rohanin\nja kuningattaren välillä, jotta päästäisiin hänen kassansa pohjaan\nasti? Kreivitär La Motte’in neuvosta sokaistu kardinaali sepittää\nseikkaperäisen puolustelun tähänastisesta käyttäytymisestään, korjailee\nsitä päiväkausia ja luovuttaa lopulta puhtaaksikirjoitetun kappaleen\ntälle sanan todellisimmassa mielessä korvaamattomalle naiselle. Ja kas\n— eikö hän todella olekin taikuri ja kuningattaren uskotuin ystävätär?\nMuutamia päiviä myöhemmin kreivitär La Motte jo tuo pienikokoisen\nkirjelippusen, joka on kultareunaista valkoista juovikasta paperia,\nnurkassa Ranskan lilja. Muuten luoksepääsemätön, torjuva, ylpeä\nkuningatar Habsburgin sukua kirjoittaa tähän asti halveksimalleen\nmiehelle: »Iloitsen suuresti, ettei minun enää tarvitse pitää Teitä\nsyyllisenä; vielä en voi myöntää Teille pyytämäänne audienssia. Niin\npian kuin olosuhteet sellaisen sallivat, olen antava Teille tiedon.\nVaietkaa tästä asiasta!» Petetty kardinaali voi tuskin säilyttää\ntasapainoansa pelkältä ilolta. Kreivitär La Motte’in neuvosta hän\nkiittää kuningatarta, vastaanottaa ja kirjoittaa jälleen kirjeitä, ja\nmitä enemmän hänen sydämensä täyttyy ylpeydestä ja kaipauksesta saada\nosakseen Marie Antoinette’in korkein suosio, sitä enemmän La Motte\nkeventää hänen taskujaan. Uhkarohkea peli on täydessä käynnissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahinko vain, että yksi tärkeä henkilö ei vieläkään ole suostunut\ntodella näyttelemään mukana tässä komediassa, ja juuri päähenkilö,\nkuningatar. Mutta kauan ei tämä vaarallinen peli voi jatkua\nilman hänen puuttumistaan sen kulkuun, sillä ikuisesti ei voida\nherkkäuskoisimmallekaan uskotella, että kuningatar on häntä\ntervehtinyt, vaikka hän todellisuudessa jäykästi katselee vihatun\nmiehen ohi eikä milloinkaan puhuttele häntä. Yhä suuremmaksi käy vaara,\nettä narri parka lopulta alkaa vainuta pahinta. Niinpä täytyy keksiä\naivan uhkarohkea veto. Koska tietystikin on kerrassaan mahdotonta,\nettä kuningatar koskaan henkilökohtaisesti tulisi puhumaan kardinaalin\nkanssa — eiköhän riittäisi saada tuo tomppeli siihen uskoon, että hän\ntodellakin on puhunut kuningattaren kanssa? Millaistahan olisi, jos\nvalitsisi kaikkien veijarikujeiden lempiajan, iltahämyn, ja oikean\npaikan, jonkin varjoisan käytävän Versaillesin puistossa, ja toisi\nRohanin luo kuningattaren sijasta kaksoisolion, jolle opetetaan pari\nsanaa? Yöllä ovat kaikki kissat harmaita ja kelpo kardinaali, kiihtynyt\nja päästään sekaisin kun on, on tällä tavoin yhtä hyvin narrattavissa\nkuin Cagliostron silmänkääntötemppujen ja sivistymättömän kirjurin\nkädestä lähteneiden kirjeiden avulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mistä on kaikessa kiireessä löydettävissä sopiva näyttelijätär,\nkaksoisolio, niinkuin nykyään elokuvissa sanotaan? Tietysti sieltä,\nmissä erittäin alttiita naisia joka lajia ja kokoa, solakoita ja\npyöreitä, kapeita ja lihavia, vaalea- ja tummaverisiä alinomaa\nkäyskentelee ansiotarkoituksissa, Palais Royalin puutarhasta, Pariisin\nprostituutioparatiisista. »Kreivi» de La Motte ottaa tehtäväkseen\ntämän arkaluontoisen hankinnan; hän ei tarvitse pitkääkään aikaa,\nkun hän jo on löytänyt kuningattarelle kaksoisolion, nuoren naisen\nnimeltä Nicole — myöhemmin häntä kutsuttiin paroonitar d’Olivaksi\n— hän on ilmoitetulta ammatiltaan modisti, mutta todellisuudessa\nhänen asiakkaisiinsa kuuluvat enemmän herrat kuin naiset. Ei tarvita\npaljoakaan vaivannäköä hänen taivuttamisekseen näyttelemään tuota\nhelppoa osaa, »sillä», niin perustelee rouva de La Motte asiaa\ntuomareilleen, »hän oli erittäin tyhmä». Elokuun 11 p:nä tuodaan\ntämä myöntyväinen lemmenpapitar Versailles’iin, vuokrahuoneistoon,\nkorkeimman omakätisesti kreivitär Valois pukee hänet valkopilkkuiseen\nmusliinileninkiin, joka on täsmälleen samanlainen kuin se, joka\nkuningattarella on päällään madame Vigée le Brunin muotokuvassa.\nVielä leveälierinen hattu, joka varjostaa hänen kasvojaan, painettuna\nhuolellisesti puuteroiduille hiuksille, ja sitten ripeästi ja julkeasti\nmatkaan iltahämäräiseen puistoon mukana tuo nyt hieman pelokas\nnaikkonen, jonka kymmenen minuutin aikana tulee näytellä Ranskan\nkuningatarta valtakunnan suuralmujenjakajan edessä! Kaikkien aikojen\nuhkarohkein petosyritys on käynnissä.\n\nAivan hiljaa hiipii pari mukanaan valepukuinen pseudo- [Vale-]\nkuningatar Versaillesin pengermiä pitkin. Taivas on heille, kuten\naina veijareille, suosiollinen ja levittää kuuttoman hämärän heidän\nylitseen. He astuvat alas Venuksen lehtimajaan, joka ollen kuusien,\nseetripuiden ja mäntyjen tiheästi varjostama antaa ihmishahmosta\nerottaa tuskin enempää kuin ääriviivat ja joka siis on ihmeen sopiva\nlemmen- ja vielä enemmän tähän fantastiseen narrileikkiin. Pikku\nnaikkosparka alkaa vapista. Mihin seikkailuun hän onkaan nyt antanut\nvierasten ihmisten houkutella itsensä? Mieluimmin hän juoksisi\ntiehensä. Täynnä pelkoa hän pitää kädessään ruusua ja kirjelippusta,\njoka hänen ohjeen mukaisesti on annettava ylhäiselle herralle,\njoka häntä on täällä puhutteleva. Silloin hiekka jo narskahtelee.\nMiehen ääriviivat tulevat näkyviin, se on Rétaux, sihteeri, joka\nkuninkaallisen lakeijan osaa näytellen johtaa paikalle Rohanin.\nYht’äkkiä Nicole tuntee voimakkaan töytäyksen — kuin pimeyden nieleminä\nmolemmat parittajat häviävät hänen rinnaltaan. Hän on yksin, tai\npikemminkin ei enää yksin, sillä pitkänä ja solakkana, hattu painettuna\nsyvään otsalle häntä vastaan nyt tulee vieras mies: kardinaali.\n\nKummallista, kuinka narrimaisesti tämä vieras käyttäytyy. Hän kumartuu\nkunnioittavasti maahan asti, hän suutelee pienen katunaisen vaatteitten\nlievettä. Nyt pitäisi Nicole’in antaa hänelle ruusu ja valmiina käsissä\noleva kirje. Mutta hämmennyksessään hän pudottaa ruusun ja unohtaa\nkirjeen. Niin änkyttää hän vain tukahtuneella äänellä ne pari sanaa,\njotka niin suurella vaivalla on päntätty hänen päähänsä. »Te voitte\ntoivoa, että kaikki mennyt on unohdettu», ja nämä sanat näyttävät\nmäärättömästi ihastuttavan vierasta kavaljeeria. Hän kumartaa yhä\nuudestaan ja uudestaan, änkyttää silminnähtävän onnellisena kaikkein\nalamaisimmat kiitoksensa, tuo pikku modistiparka ei tiedä, miksi.\nHän on vain peloissaan, hirvittävästi peloissaan, ettei hänen vain\ntarvitsisi puhua mitään ja siten paljastaa itseään. Mutta jumalan\nkiitos, silloin narskahtavat jälleen hiekkakäytävällä nopeat askeleet,\njoku huutaa hiljaa ja kiihtyneenä: »Pian, pian pois! Madame ja\nkreivitär Artois ovat aivan läheisyydessä.» Sanat tekevät vaikutuksen,\nkardinaali poistuu kiireimmän kaupalla kreivitär La Motte’in seurassa,\nkun taas hänen aviomiehensä johtaa pikku Nicole’in takaisin; sydän\njyskyttäen tämän komedian valekuningatar hiipii linnan ohi, jossa yön\npimentämien ikkunaruutujen takana todellinen kuningatar nukkuu mitään\naavistamatta.\n\nAristofanesmainen kepponen on onnistunut oivallisesti. Nyt on tuo\ntomppeli parka, kardinaali, saanut kalloonsa iskun, joka täysin\nvie häneltä kaiken järjen. Tähän asti on täytynyt alati uudelleen\nkloroformoida hänen epäluulonsa, luuloteltu päännyökkäys oli sittenkin\nvain puolinainen todistus, samaten kirje; mutta nyt, kun puijattu\nluulee henkilökohtaisesti puhuneensa kuningattaren kanssa ja on kuullut\nhänen omasta suustaan, että hän on antanut hänelle anteeksi, tulee\njokainen kreivitär de La Motte’in sana todemmaksi kuin evankeliumi.\nNyt kardinaali kulkee hänen talutusnuorassaan, menipä syteen tai\nsaveen. Tänä iltana ei Ranskassa ole sen onnellisempaa ihmistä. Rohan\nnäkee jo itsensä ensimmäisenä ministerinä, kuningattaren suosikkina.\nMuutamia päiviä myöhemmin rouva La Motte ilmoittaa kardinaalille jo\nuuden todistuksen kuningattaren suosiosta. Hänen majesteettinsa —\nRohanhan tuntee hänen hyväntahtoisen sydämensä — haluaa toimittaa\npuutteeseen joutuneelle aatelisperheelle viisikymmentätuhatta livriä,\nmutta on tällä hetkellä estetty maksamasta. Hän tiedustelee, eikö\nkardinaali hänen puolestaan ottaisi tehtäväkseen tätä laupeudentyötä.\nYlen onnellisena Rohan ei hetkeäkään ihmettele, että kuningatar\njättiläismäisistä tuloistaan huolimatta on rahavaikeuksissa.\nTietäähän koko Pariisi, että hän on alati veloissa. Hän antaa heti\nnoutaa luokseen Elsassin juutalaisen Cerf Beerin, lainaa häneltä nuo\nviisikymmentätuhatta, kaksi päivää myöhemmin kilahtelee raha rouva\nLa Motte’in pöydällä. Nyt hänellä vihdoinkin on käsissään langat,\njoilla hän on saava sätkyukon hyppimään. Kolme kuukautta myöhemmin hän\nvetää ne vielä kireämmälle; jälleen kuningatar haluaa rahaa, ja Rohan\npanttaa innokkaana huonekalunsa ja hopeansa vain voidakseen nopeasti ja\nanteliaasti olla suosijattarelleen mieliksi.\n\nNyt koittavat kreivi ja kreivitär La Motte’ille taivaalliset ajat.\nKardinaali istuu kaukana Elsassissa, mutta hänen rahansa helisevät\nhauskasti heidän taskuissaan. Nyt ei heillä enää tarvitse olla\nmitään huolia, on löydetty narri, joka maksaa viulut. Hänelle\nkirjoitetaan aika ajoin kirje kuningattaren nimessä, ja hän hikoilee\nuusia tukaatteja. Ei muuta kuin elää ilossa ja humussa eikä ajatella\nhuomista päivää! Eivät ainoastaan mahtajat, ruhtinaat ja kardinaalit\nole näinä huikentelevina aikoina kevytmielisiä, vaan myöskin\nveijarit. Bar-sur-Aube’issa ostetaan maatalo komeine puutarhoineen ja\nmonipuolisine karjatarhoineen, syödään kultaisilta vadeilta, juodaan\nkimaltelevista kristallilaseista. Pelataan ja harrastetaan musiikkia\ntässä hienossa palatsissa, ylhäisin seurapiiri kilpailee kunniasta\nsaada seurustella kreivitär Valois de La Motte’in talossa. Kuinka ihana\nonkaan maailma, jossa on sellaisia tomppeleita!\n\nSe, joka on kolme peräkkäistä kertaa saanut pelissä korkeimman kortin,\nuskaltaa arvelematta neljännenkin kerran uhkarohkeimman panoksen.\nOdottamaton sattuma pistää valttiässän rouva La Motte’in käteen.\nEräissä hänen kutsuissaan joku kertoo, että hovijalokiviseppäparat\nBöhmer ja Bassenge ovat suurissa vaikeuksissa. He olivat sijoittaneet\nkoko pääomansa ja melkoisen määrän lainarahaakin ihanimpaan\ntimanttikaulaketjuun, mitä milloinkaan on maan päällä nähty. Oikeastaan\nse oli tarkoitettu Dubarrylle, joka varmasti olisi sen ostanut, ellei\nisorokko onnettomuudeksi olisi poistanut Ludvig XV:tä elävien joukosta;\nsen jälkeen he olivat tarjonneet sitä Espanjan hoville ja kolmesti\nkuningatar Marie Antoinette’ille, joka on hullaantunut koristeisiin ja\nmuuten ostaa kevytmielisesti kysymättä kovinkaan paljon hintaa. Mutta\nLudvig, tuo vaivalloinen saituri, ei ole tahtonut hellittää miljoonaa\nkuuttasataatuhatta livriä; nyt ovat jalokivisepät korviaan myöten\nveloissa, korot nakertavat ihania timantteja; todennäköisesti heidän\ntäytyisi jälleen hajoittaa muruiksi tuo ihmeellinen kaulakoriste ja\nsen mukana kaikki rahansa. Eikö hän, kreivitär Valois, joka kuitenkin\non niin tuttavallisissa suhteissa kuningatar Marie Antoinette’iin,\nvoisi taivuttaa kuninkaallista ystävätärtään ostamaan korua, tietenkin\nvähittäismaksulla, mitä parhaimmin ehdoin — tässä kaupassa saattoi\nsamalla ansaita sievoisen summan rahaa. Kreivitär La Motte, innokkaasti\nhaluten ylläpitää legendaa vaikutusvallastaan, lupaa ystävällisesti\npuhua asian puolesta, ja joulukuun 29 p:nä molemmat jalokivisepät\ntuovat kallisarvoisen lippaan Rue Neuve-Saint-Gillesin varrelle\nnähtäväksi.\n\nMikä näky! Kreivitär La Motte’in sydän lakkaa lyömästä. Samoin\nkuin nämä timantit kimaltelevat auringonvalossa, samoin liitelevät\nhäikäilemättömät ajatukset hänen ovelan päänsä läpi: millaistahan\nolisi, jos tuon verrattoman aasimaisen kardinaalin voisi taivuttaa\nsiihenkin, että hän salaa ostaa kaulaketjun kuningattarelle.\nKardinaali on tuskin palannut Elsassista, kun rouva La Motte ottaa\nhänet voimaperäisen käsittelyn alaiseksi. Häntä muka odottaa uusi\nsuosionosoitus. Kuningatar haluaa, tietysti puolisonsa tietämättä,\nostaa kallisarvoisen korun, ja siihen hän tarvitsee vaiteliaan\nvälittäjän; tähän salaiseen ja kunniakkaaseen tehtävään hän\nluottamuksensa osoitukseksi on ajatellut Rohania. Todellakin, jo\nmuutamia päiviä myöhemmin rouva La Motte voi voitonriemuisena ilmoittaa\nylen onnelliselle Böhmerille, että ostaja on löydetty: kardinaali de\nRohan. Tammikuun 29 p:nä kauppa päätetään kardinaalin palatsissa,\nHôtel de Strassbourgissa: miljoona kuusisataatuhatta livriä, jotka on\nmaksettava kahden vuoden kuluessa neljässä erässä aina kuuden kuukauden\nväliajoin. Koru on luovutettava helmikuun 1 p:nä, ensimmäisen erän\nmaksu on tapahtuva elokuun 1 p:nä 1781. Kardinaali allekirjoittaa\nsopimuksen omakätisesti ja luovuttaa sen rouva La Motte’ille, jotta\ntämä esittäisi sen »ystävätärelleen» kuningattarelle hyväksyttäväksi;\nvälittömästi, tammikuun 30 p:nä, petkuttajatar tuo vastauksen, että\nhänen majesteettinsa suostuu kaikkeen.\n\nMutta — askeleen päässä tallista tekee tuo tähän asti niin\nhyvänahkainen aasi tenän. Loppujen lopuksi, onhan tässä kyseessä\nmiljoona kuusisataatuhatta livriä, se ei yksinpä tuhlaavaisimmallekaan\nruhtinaalle ole mikään leikin asia! Kun on puhe niin jättiläismäisestä\ntakauksesta, täytyy kai sentään kaiken kohtuuden nimessä saada käsiinsä\njokin velkakirjan tapainen, jokin kuningattaren allekirjoittama\nasiapaperi. Jotakin kirjoitettuako? Aivan mielellään! Mitä varten\nsitten on olemassa sihteeri? Seuraavana päivänä rouva La Motte jälleen\ntuo sopimuksen, ja kas vain, jokaisen pykälän kohdalla on manu propria\n[Omakätisesti] kirjoitettuna sana »hyväksytään!» Ja sopimuksen lopussa\n»omakätinen» allekirjoitus: »Marie Antoinette de France». Jos olisi\nhiukankin järkeä päässä, pitäisi tosin hovin suuralmujenjakajan,\nakatemian jäsenen, entisen lähettilään ja unelmissaan jo tulevan\nvaltioministerin heti epäillä, ettei Ranskassa kuningatar milloinkaan\nallekirjoita asiakirjaa muulla tavoin kuin etunimellään, että toisin\nsanoen merkintä: »Marie Antoinette de France» ensi näkemältä paljastaa\nkaikkea muuta kuin taitavan, vieläpä erittäin sivistymättömän\nväärentäjän alinta luokkaa. Mutta kuinka kävisi epäileminen, kun kerran\nkuningatar henkilökohtaisesti on salaa ottanut kardinaalin vastaan\nVenuksen lehtimajassa? Pyhästi vannoo sokaistu mies petkuttajattarelle,\nettei hän milloinkaan ole päästävä käsistään tätä velkakirjaa eikä\nsitä kenellekään koskaan näyttävä. Seuraavana aamuna, helmikuun 1\np:nä, jalokiviseppä tuo korun kardinaalille, joka illalla kantaa sen\nomakätisesti rouva La Motte’ille henkilökohtaisesti vakuuttautuakseen\nsiitä, että se todella on joutuva kuningattaren käsiin. Hänen ei\ntarvitse kauan odottaa Rue Neuve-Saint-Gillesin varrella, ennenkuin jo\nkuuluu portaista miehen askeleita. Rouva La Motte pyytää kardinaalia\nastumaan viereiseen huoneeseen, jossa hän lasiovesta voi tarkastaa ja\ntodistaa asianmukaisen luovutuksen. Todellakin, muuan nuori, kokonaan\nmustiin puettu mies on ilmestynyt huoneeseen — tietenkin jälleen\nRétaux, tuo oiva sihteeri — ja ilmoittautuu sanoen: »Kuningattaren\ntoimeksiannosta.» Mikä ihmeellinen nainen, tämä kreivitär de La\nMotte-Valois, tulee kardinaali väkisinkin ajatelleeksi, kuinka\nhienotunteisesti ja uskollisesti ja taitavasti hän välittääkin kaiken\nystävätärelleen! Rauhoittuneena hän luovuttaa lippaan rouva La\nMotte’ille, tämä ojentaa sen salaperäiselle lähetille; palvelija häviää\nmukanaan arvokas kantamuksensa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, ja\nhänen mukanaan kaulaketju ikiajoiksi. Liikuttuneena poistuu kardinaali:\nNyt, tällaisen ystävänpalveluksen jälkeen ei enää voi kestää kauan,\npian hänestä, kuningattaren salaisesta avustajasta, on tuleva kuninkaan\nensimmäinen palvelija, Ranskan pääministeri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin ilmestyy muuan juutalainen jalokivikauppias\nPariisin poliisilaitokseen valittamaan petettyjen ammattiveljiensä\nnimessä, että muuan Rétaux de Villette tarjoaa mitä kallisarvoisimpia\ntimantteja niin alhaisiin hintoihin, että täytyy päätellä varkauden\ntapahtuneen. Poliisiministeri kutsuttaa luokseen Rétaux’n. Tämä\nselittää, että hän on saanut timantit myytäviksi eräältä kuningattaren\nsukulaiselta kreivitär de La Motte-Valoisilta. Kreivitär Valois, tämä\nhieno nimi vaikuttaa virkamieheen heti ulostusaineen tavoin, kiireimmän\nkaupalla hän päästää äärimmilleen kauhistuneen Rétaux’n menemään. Mutta\njoka tapauksessa: nyt kreivitär on huomannut, kuinka uhkarohkeata\nolisi edelleenkin kaupata itse Pariisissa yksitellen irroitettuja\njalokiviä — he ovat nimittäin heti paloitelleet tuon kallisarvoisen,\nkauan takaa-ajetun riistan: hän sulloo oivan puolisonsa taskut täyteen\njalokiviä ja lähettää hänet Lontooseen — pian New Bond Streetin ja\nPiccadillyn jalokivikauppiaiden ei tarvitse valittaa, etteikö heille\ntarjottaisi tavaraa runsaasti ja halvalla hinnalla.\n\nHei vain, nyt on yhdellä iskulla saatu rahaa, tuhat kertaa enemmän,\nkuin edes tämä kaikkein uskaliain petkuttajatar oli rohjennut toivoa.\nHäpeämättömän julkeana, jollaiseksi hänet on tehnyt tuo hurja menestys,\nhän ei vitkastele prameilemasta tällä uudella rikkaudella. Hankitaan\nkolmen englantilaisen tamman vetämät vaunut, upeisiin univormuihin\npuetut lakeijat, päästä kantapäihin asti hopeakaluunainen neekeri,\nmattoja, gobeliineja, pronsseja ja töyhtöhattuja, vuode helakanpunaista\nsamettia. Kun sitten arvon pari muuttaa ylhäiseen residenssiinsä\nBar-sur-Aube’iin, tarvitaan kokonaista neljäkymmentäkaksi kuormaa\nkuljettamaan sen monia nopeasti hankittuja kalleuksia. Bar-sur-Aube\nelää unohtumattoman juhlan — loistavan kuin »Tuhannen ja yhden yön»\nsaduissa. Upeasti puetut pikalähetit rientävät uuden Suurmogulin\nkulkueen edessä, sitten tulevat englantilaiset hopeanharmaaksi\nlakeeratut, valkoisella kankaalla sisustetut berliiniläisvaunut.\nAtlaspeitteissä, jotka pitävät lämpiminä parin jalkoja (joilla\nheidän mieluummin pitäisi kiireimmän kaupalla paeta ulkomaille),\non Valois-suvun vaakuna: »Rege ab avo sanguinem, nomen et lilia»\n— »esi-isältäni kuninkaalta minulla on vereni ja liljat». Entinen\nsantarmiupseeri on koristautunut mitä loistavimpaan asuun: hänellä\non sormus joka sormessa, kengissä timanttisoljet, kolmet tai neljät\nkellonvitjat kimaltelevat hänen sankarinrinnallaan, ja hänen\npuvustoonsa kuuluu — se voidaan myöhemmässä oikeuspöytäkirjassa todeta,\n— kokonaista kahdeksantoista ihka uutta silkki- tai brokadipukua,\njotka on koristettu Mechelnin pitseillä, siselöidystä kullasta\ntehdyillä napeilla ja mitä kallisarvoisimmilla nyörityksillä. Hänen\nrinnallaan istuva aviovaimo ei jää hänestä jälkeen upeudessa; hän\nsäkenöi ja kimaltelee jalokivistä kuin intialainen jumalankuva.\nSellaista rikkautta ei pienessä Bar-sur-Aube’issa oltu vielä koskaan\nnähty, ja pian alkaa se säteillä magneettista tenhoaan. Ympäristön\nkoko aateli tulvii taloon ja virkistäytyy ylellisissä juhlissa, joita\ntäällä pannaan toimeen, lakeijalaumat tarjoilevat kallisarvoisilta\nhopealautasilta mitä valikoiduimpia ruokalajeja, musikantit soittavat\npöytämusiikkia, kuin uusi Kroisos kreivi liikkuu ruhtinaallisissa\nhuoneissaan ja sirottelee rahaa täysin käsin ympärilleen.\n\nTässä kohdassa kaulakoristejuttu jälleen tulee niin mahdottomaksi ja\nfantastiseksi, että se tekee epätodennäköisen vaikutuksen. Eikö sitten\npetoksen täydy tulla ilmi kolmessa, viidessä, kahdeksassa, vähintään\nkymmenessä viikossa? Kuinka on mahdollista — niin kysyy ehdottomasti\nterve järki —, että nämä molemmat veijarit niin huolettoman julkeasti\nvoivat rehennellä rikkaudellaan, aivan kuin ei olisi olemassakaan\npoliisia? Mutta rouva La Motte tekee oikeastaan aivan oikean\nlaskelman ajatellessaan: jos todella tulisi paha isku, on meillä\nhyvä syntipukki. Jos asiaa aletaan penkoa, eipä hätää, hän kyllä sen\njärjestää, kardinaali de Rohan! Hän, Ranskan suuralmujenjakaja on\nvarova päästämästä julkisuuteen asiaa, joka tekee hänet ikuisesti\nnaurettavaksi. Mieluummin hän kaikessa hiljaisuudessa ja silmäänsä\nräpäyttämättä on maksava kaulaketjun omasta taskustaan. Miksipä siis\nolla huolissaan: kun on sellainen liikekumppani, voi rauhassa nukkua\ndamastivuoteellaan. Ja he eivät tosiaankaan sure, tuo oiva rouva La\nMotte, hänen kunnianarvoisa puolisonsa ja nokkelakynäinen sihteeri,\nvaan nauttivat täysin siemauksin koroista, jotka he niin taitavasti\novat korjanneet itselleen inhimillisen tyhmyyden pohjattomasta\npääomasta.\n\nMuuan pikku seikka kuitenkin tuntuu kelpo kardinaali Rohanista\nkummalliselta. Hän oli odottanut ensi virallisessa vastaanotossa\nnäkevänsä kuningattaren jo koristautuneena kallisarvoisella\nkaulaketjulla, todennäköisesti myös toivonut paria sanaa tai\ntuttavallista päännyökähdystä, toisille näkymätöntä ja vain hänelle\nkäsitettävää tunnustuksen ilmettä. Mutta ei mitään. Kylmänä kuten aina\nMarie Antoinette katsoo hänen ohitseen, kaulakoriste ei kimaltele\nhänen valkoisella kaulallaan. »Miksi kuningatar ei käytä koruani?» hän\nlopulta kysyy aivan ihmeissään rouva La Motte’ilta. Viekas nainen ei\njää koskaan vastausta vaille: kuningattaresta muka on vastenmielistä\nkäyttää kaulaketjuaan, ennenkuin se on täydelleen maksettu. Vasta\nsitten hän muka tahtoisi yllättää puolisoaan sillä. Jälleen tuo\nkärsivällinen aasi työntää päänsä heiniin ja rauhoittuu. Mutta\nhuhtikuu on hiljalleen muuttunut toukokuuksi, toukokuu kesäkuuksi,\nyhä lähemmäksi tulee elokuun ensimmäinen päivä, ensimmäisten\nneljänsadantuhannen maksupäivä. Saadakseen pidennystä petkuttajatar\nkeksii uuden tempun. Hän kertoo, että kuningatar harkitessaan\nasiaa pitää hintaa sittenkin liian suurena; elleivät jalokivisepät\nsuostuisi tinkimään kahtasataatuhatta, hän on päättänyt lähettää\nsen takaisin. Tuo ovela nainen luottaa siihen, että jalokivisepät\nantautuisivat neuvotteluihin, ja siten aika kuluisi. Mutta hän erehtyy.\nJalokivisepät, jotka ovat panneet hinnan aivan liian korkeaksi\nja joiden sormia jo alkaa polttaa, ilmoittavat muitta mutkitta\nsuostuvansa. Bassenge sepittää kirjeen, jonka tulee kuningattarelle\nilmoittaa heidän suostumuksensa, ja Böhmer luovuttaa sen Rohanin\nluvalla heinäkuun kahdentenatoista päivänä, jolloin hänen muutenkin\non määrä tuoda Marie Antoinette’ille eräs toinen koriste. Tämä kirje\nkuuluu: »Teidän Majesteettinne, olemme erittäin onnellisia saadessamme\notaksua, että viimeisiä maksuehtoja, jotka olette ehdottanut ja\njoihin alamaisimmasti ja kunnioittavimmasti mukaudumme, tullaan\npitämään uutena todisteena alttiudestamme ja kuuliaisuudestamme\nTeidän Majesteettinne käskyille. Meille tuottaa todellista tyydytystä\najatella, että ihanin timanttikoru, mikä on olemassa, saa palvella\nkuningattarista ylevintä ja parhainta.»\n\nTämä kirje on teennäisen muotonsa vuoksi asioihin perehtymättömälle\nensi näkemältä käsittämätön. Mutta kuitenkin, jos kuningatar\nlukisi sen tarkkaavaisesti ja ajattelisi hiukkasen, hänen täytyisi\nhämmästyneenä kysyä: Mitä maksuehtoja? Mikä timanttikoriste? Mutta\nse tiedetään sadoista tapauksista: Marie Antoinette lukee harvoin\nmitään kirjoitettua tai painettua tarkkaavaisesti loppuun asti, se\nikävystyttää häntä liiaksi; vakava ajattelu ei milloinkaan ole kuulunut\nhänen vahvoihin puoliinsa. Niinpä hän avaa kirjeen vasta, kun Böhmer jo\non lähtenyt pois. Koska kuningatar — täysin tietämättömänä todellisista\ntapahtumista — ei ymmärrä näiden nöyrästi kiemurtelevien fraasien\ntarkoitusta, hän antaa kamarineitsyelleen käskyn noutaa Böhmerin\nselvittämään asiaa. Mutta ikävä kyllä, jalokiviseppä on poistunut\nlinnasta. No, kylläpähän saadaan selville, mitä tuo Böhmer-narri\ntarkoittaa! Ensi kerralla, ajattelee kuningatar ja viskaa kirjelippusen\nheti tuleen.\n\nMyös tämä kirjeen hävittäminen, tämä kuningattaren välinpitämättömyys\nenemmistä kyselyistä, tekee — kuten kaikki muukin kaulakoristejutussa\n— ensi katsomalta epätodennäköisen vaikutuksen, ja vieläpä niinkin\nrehelliset historiankirjoittajat kuin Louis Blanc ovat tässä nopeassa\nsyrjään sysäämisessä halunneet nähdä epäilyttävän momentin, ikäänkuin\nkuningatar sittenkin olisi tietänyt jotakin tästä sameasta jutusta.\nMutta todellisuudessa tämä nopea polttaminen ei sisällä mitään\nhuomiotaherättävää, kun on kyseessä nainen, joka koko ikänsä aina heti\nhävitti jokaisen hänelle osoitetun rivin oman huolimattomuutensa ja\nhovin vakoilun pelosta: yksinpä kansan hyökättyä Tuilerioihin ei hänen\nkirjoituspöydältään löydetty ainoatakaan hänelle tarkoitettua kirjettä.\nMutta se, mikä muuten oli varovaisuustoimenpide, muodostui tässä\ntapauksessa varomattomuudeksi.\n\nSarjan sattumia täytyi sen tähden osua yhteen, jottei petos aikaisemmin\ntullut päivänvaloon. Mutta nyt eivät mitkään silmänkääntötemput enää\nauta, elokuun 1 päivä lähestyy, ja Böhmer haluaa rahansa. Kreivitär La\nMotte yrittää vielä viimeistä puolustustemppua: Hän paljastaa äkkiä\njalokivisepille korttinsa ja selittää julkeasti: »Teidät on petetty.\nSiinä takauskirjassa, mikä kardinaalilla on, on väärä allekirjoitus.\nMutta prinssi on rikas, hän voi maksaa itse.» Siten kreivitär toivoo\nvoivansa väistää iskun, hän toivoo — laskien oikeastaan täysin\nloogillisesti —, että jalokivisepät nyt suuttuneina syöksyisivät\nkardinaalin luokse, kertoisivat hänelle kaiken ja että hän peläten\ntulevansa koko hovin ja seurapiirin silmissä ikiajoiksi naurettavaksi\nhäpeissään pitäisi suunsa kiinni ja mieluummin pulittaisi kaikessa\nhiljaisuudessa miljoona kuusisataa tuhatta livriä; mutta Böhmer ja\nBassenge eivät ajattele loogillisesti ja psykologisesti, he yksinomaan\nvapisevat rahojensa puolesta. Kuningatar — edelleenkin molemmat ovat\nsiinä käsityksessä, että Marie Antoinette on mukana pelissä, onhan hän\npysynyt vaiti tuosta kirjeestä — merkitsee heille maksukykyisempää\nvelallista kuin tuo tuulihattu kardinaali. Ja lopulta: pahimmassa\ntapauksessa — niin he ajattelevat jälleen erheellisesti — onhan hänellä\nsentään kaulaketju, tuo kallisarvoinen pantti.\n\nNyt on saavuttu pisteeseen, jossa narrinköyttä ei voida kiristää\ntiukemmalle. Ja yhdellä ainoalla ryskeellä luhistuu tämä valheiden\nja molemminpuolisten petkutusten Baabelintorni, kun Böhmer saapuu\nVersailles’iin ja pyytää kuningattarelta audienssia. Minuutin perästä\ntietävät jalokivisepät ja tietää kuningatar, että tässä on harjoitettu\nhäpeämätöntä petosta; mutta se, kuka on ollut varsinainen petkuttaja,\ntulee oikeudenkäynnin osoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkien asiakirjojen ja lausuntojen mukaan, mitä on olemassa tästä\nmaailman mutkikkaimmasta oikeusjutusta, on nykyään yksi asia ehdottoman\nvarma: Marie Antoinette’illa ei ole ollut pienintäkään aavistusta siitä\nhalpamaisesta pelistä, mitä hänen nimellään, hänen henkilöllään, hänen\nkunniallaan harjoitettiin. Hän oli juridisessa mielessä niin viaton\nkuin vain on ajateltavissa, yksinomaan uhri eikä ollenkaan tietoinen\nasiasta, saatikka sitten kanssarikollinen tässä maailmanhistorian\nrohkeimmassa petkutusjutussa. Hän ei milloinkaan ole ottanut vastaan\nkardinaalia, ei milloinkaan tuntenut seikkailijatarta La Motte’ia, hän\nei milloinkaan ole pitänyt käsissään kiveäkään tuosta kaulaketjusta.\nVain päättävän ilkeämielinen mustaamishalu, vain tietoinen panettelu\nsaattoi väittää Marie Antoinette’in olleen yhteistoiminnassa tämän\nhuijarinaisen, tämän heikkopäisen kardinaalin kanssa; ei voi kyllin\nusein tehostaa, että joukko veijareita, väärentäjiä, varkaita ja\nnarreja veti mitään aavistamattoman kuningattaren tähän juttuun, jossa\nhänen kunniansa joutui niin pahasti kärsimään.\n\nJa tästä huolimatta — siveellisessä mielessä Marie Antoinette’ia\nei voida julistaa täysin syyttömäksi. Sillä koko tämä petosjuttu\nvoitiin järjestää ainoastaan sentähden, että yleisesti vallitseva\nhuono käsitys hänestä teki petkuttajat rohkeiksi, sentähden, että\npetetyistä ennakolta millainen ajattelemattomuus hyvänsä kuningattaren\ntaholta tuntui uskottavalta. Ilman Trianonin vuosikausia kestäneitä\nkevytmielisyyksiä ja hullutuksia tältä valhekomedialta olisi puuttunut\nkaikki edellytykset. Ei kukaan tervejärkinen ihminen olisi uskaltanut\nepäillä esimerkiksi Maria Teresian, todellisen hallitsijattaren\nylläpitävän salaista kirjeenvaihtoa miehensä selän takana,\ntoimeenpanevan kohtauksia pimeissä puistolehtimajoissa. Ei milloinkaan\nRohanin eikä molempien jalokiviseppien päähän olisi pälkähtänyt uskoa\nniin karkeaan huijaukseen, että muka kuningatar on rahapulassa ja\ntahtoo miehensä selän takana ostaa kallisarvoisia timanttikoristeita\nvähittäismaksulla ja välikäsien kautta, ellei sitä ennen jo koko\nVersailles’issa olisi kuiskailtu yöllisistä kävelyistä puistoissa,\ntakaisin vaihdetuista jalokivistä, maksamattomista veloista. Kreivitär\nLa Motte ei milloinkaan olisi voinut kyhätä kokoon sellaista\nvalherakennusta, ellei kuningattaren kevytmielisyys itse olisi laskenut\nsen peruskiveä ja ellei hänen huono maineensa olisi helpottanut asiaa.\nOn vieläkin kerran sanottava: kaulakoristejutun kaikkiin fantastisiin\nkonnankoukkuihin Marie Antoinette oli niin viaton kuin suinkin voi\najatella; mutta se seikka, että sellaiseen petokseen ylimalkaan\nuskallettiin ryhtyä hänen nimessään ja että siihen voitiin uskoa, oli\nja pysyy hänen historiallisena syyllisyytenään.\n\n\n\n\nOIKEUDENKÄYNTI JA TUOMIO\n\n\nHaukankatseellaan totesi Napoleon Marie Antoinette’in ratkaisevan\najatusvirheen kaulakoristejutussa. »Kuningatar oli syytön, ja\nsaattaakseen syyttömyytensä julkisesti tunnetuksi, hän tahtoi, että\nparlamentin tuli olla tuomarina. Tulos oli, että kuningatarta pidettiin\nsyyllisenä.» Itse asiassa: Tässä tilaisuudessa Marie Antoinette\nensi kertaa menetti itsevarmuutensa. Vaikka hän muuten kääntämättä\nkatsettakaan ylenkatseellisesti sivuutti juorujen ja panettelujen\nlöyhkäävän liejun, hän tällä kertaa turvautuu instanssiin, jota hän\ntähän asti oli halveksinut: julkiseen mielipiteeseen. Vuosikausia hän\noli esiintynyt niin, kuin hän ei olisi huomannut lainkaan myrkytettyjen\nnuolien suhahtelua. Kun hän nyt äkillisessä, melkein hysteerisessä\nvihanpurkauksessaan vaatii tuomiota, hän paljastaa, kuinka kauan\nja kuinka ankarasti hänen ylpeyttään jo oli ärsytetty: nyt tämän\nkardinaali Rohanin, joka on uskaltanut mennä kaikista pisimmälle,\npitää näkyvimpänä kärsiä rangaistus kaikkien puolesta. Mutta kaikeksi\nonnettomuudeksi kuningatar on ainoa, joka vielä uskoo tuon narriparan\nvihamielisiin tarkoituksiin. Jopa Josef II Wienissä pudistelee epäillen\npäätään, kun hänen sisarensa kuvaa Rohania suurrikolliseksi: »Olen\noppinut tuntemaan suuralmujenjakajan mahdollisimman kevytmieliseksi ja\ntuhlailevaksi ihmiseksi, mutta tunnustan, etten milloinkaan katsoisi\nhänen pystyvän petokseen tai niin mustaan halpamaisuuteen kuin se,\nmistä häntä nyt syytetään.» Vielä vähemmän uskoo Versailles Rohanin\nsyyllisyyteen, ja pian syntyy merkillistä kuiskailua, että kuningatar\ntällä brutaalilla vangitsemistoimenpiteellä vain tahtoo päästä\nepämukavasta todistajasta. Marie Antoinette on liian ajattelemattomasti\npäästänyt valloilleen äitinsä häneen istuttaman vihan. Ja kiihkeä liike\npanee suojelevan hallitsijaviitan putoamaan hänen hartioiltaan; hän\nasettaa itsensä alttiiksi yleiselle vihalle.\n\nSillä nyt voivat vihdoinkin kaikki salaiset vastustajat kokoontua\nyhteisen asian ympärille. Marie Antoinette on lyhytnäköisyydessään\nkäynyt käsiksi kokonaiseen loukattujen turhamaisuuksien käärmeenpesään.\nKardinaali Louis de Rohan’illa — kuka voisi sen unohtaa! — on yksi\nRanskan vanhimpia ja kunniakkaimpia nimiä, ja hänet liittää yhteinen\nveri muihin feodaalisukuihin, ennenkaikkea Soubise’ien, Marsaanien\nja Condé’itten; kaikki nämä suvut tuntevat tietysti tulleensa\nkuolettavasti loukatuiksi sen johdosta, että yksi heistä on tavallisena\ntaskuvarkaana vangittu kuninkaan palatsissa. Suuttunut on edelleen\nkorkeampi papisto. Että onkin annettu karkean sotilaan vangita\nkardinaali, eminenssi, muutamaa minuuttia ennen, kuin hänen on määrä\nlukea messu Herran kasvojen edessä, kirkon loistavassa juhla-asussa!\nAina Roomassa asti esitetään valituskirjelmä, että sekä aateli\nettä papisto tuntevat koko säätynsä häväistyksi. Taisteluintoisena\nastuu edelleen areenalle vapaamuurarien mahtava ryhmäkunta, sillä\nsantarmit eivät ole vieneet Bastiljiin ainoastaan heidän suosijaansa\nkardinaalia, vaan myös jumalattomien jumalan, heidän päämiehensä,\nsuurmestarinsa Cagliostron; nyt vihdoinkin on tulossa tilaisuus,\njolloin voi valtaistuimen ja kaikkivaltiaan alttarin ikkunasta heittää\nsisään pari vankkaa kiveä. Sitä vastoin kaikista hovimaailman juhlista\nja pikanteista skandaaleista pois suljettu kansa on ihastuksissaan\nkoko jutusta. Vihdoinkin sille suodaan suurenmoinen näytös: ilmielävä\nkardinaali julkisesti syytettynä ja piispanviitan purppuravarjossa\ntodellinen mallikokoelma veijareita, huijareita, petkuttajia,\nväärentäjiä ja kaiken päätteeksi taustalla — parhaimpana ilonaiheena —\nylpeä, ylimielinen itävallatar! Huvittavampaa aihetta ei olisi voitu\nlahjoittaa kaikille kynän ja piirtimen onnenritareille, lentolehtisten\nkirjoittajille, pilapiirtäjille, sanomalehtipojille kuin »kauniin\neminenssin» skandaali. Eipä edes Montgolfier-veljesten ilmaannousu,\njoka koko ihmiskunnalle valtaa uuden alueen, ole Pariisissa, eipä edes\nkoko maailmassa herättänyt sellaista huomiota kuin tämä kuningattaren\noikeudenkäynti, joka hiljalleen muuttuu oikeudenkäynniksi kuningatarta\nvastaan. Koska jo ennen asian käsittelyä puolustuspuheet lain mukaan\nsaavat sensuurin estämättä ilmestyä painosta, rynnätään kirjakauppoihin\nja poliisin täytyy puuttua asiaan. Ei edes Voltaire’in, ei Jean Jacques\nRousseaun eikä Beaumarchais’n kuolemattomista teoksista vuosikymmeniin\noteta sellaisia jättiläispainoksia kuin näistä puolustuspuheista\nyhden ainoan viikon kuluessa. Seitsemäntuhatta, kymmenentuhatta,\nkaksikymmentätuhatta kappaletta revitään vielä tuoreina kolportöörien\nkäsistä, ulkomaiden lähetystöissä lähettiläät saavat kaiken päivää\nsitoa paketteja lähettääkseen viivytyksettä uusimmat Versaillesin\nhoviskandaalista sepitetyt pilkkakirjoitukset toverillisen uteliaille\nruhtinaille. Kaikki tahtovat lukea ja olla lukeneet, viikkokausiin\nei ole olemassa mitään muuta puheenaihetta, mitä mielettömimpiin\notaksumiin uskotaan sokeasti. Itse oikeudenkäyntiin tulee maaseudulta\nkokonaisia karavaanillisia aatelismiehiä, porvareita, asianajajia;\nPariisissa käsityöläiset jättävät tuntikausiksi myyntipaikkansa\noman onnensa nojaan. Kansan pettämätön vaisto tajuaa tiedottomasti:\ntässä ei tuomita vain yksityistä hairahdusta, vaan tästä pienestä\nlikaisesta kerästä purkautuvat aivan itsestään kaikki ne langat,\njotka johtavat Versaillesiin: lettres de cachet’illa, noilla\nmielivaltaisilla vangitsemismääräyksillä harjoitettu ilkivalta,\nhovin tuhlaavaisuus, huono rahatalouden hoito — kaikkeen voidaan nyt\npäästä käsiksi, ensimmäisen kerran koko kansa voi sattumalta irti\ntemmatun säleen ansiosta katsella luoksepääsemättömien salamaailmaan.\nTässä oikeusjutussa on kyseessä enempi kuin kaulaketju, on kyseessä\nvoimassa oleva hallitusjärjestelmä, sillä tämä syytös voi taitavasti\njärjestettynä kimmota koko hallitsevaa luokkaa vastaan, kuningatarta ja\nsiten kuninkuutta vastaan. »Mikä suuri ja paljon lupaava tapahtuma!»\nhuudahtaa Pariisin parlamentissa eräs salaisista vastarinnan miehistä.\n»Kardinaali paljastettu veijariksi! Kuningatar sekaantuneena\nskandaalioikeudenkäyntiin! Millaista likaa piispansauvassa ja\nvaltikassa! Mikä riemuvoitto vapauden aatteelle!»\n\nVielä ei kuningatar aavista, minkä onnettomuuden hän on päästänyt\nvalloilleen yhdellä ainoalla harkitsemattomalla eleellä. Mutta missä\nrakennus on laho ja aikoja sitten vailla pohjaa, siellä ei tarvita\nmuuta kuin vetää yksi ainoa naula seinästä, ja koko talo romahtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeuden edessä avataan varovasti Pandoran salaperäinen lipas.\nSen sisältö ei levitä ympärilleen erikoisen ruusuista tuoksua.\nPetkuttajattarelle edulliseksi osoittautuu yksistään se seikka,\nettä hänen jalo puolisonsa La Motte oikeaan aikaan on ehtinyt paeta\nLontooseen mukanaan kaulaketjun tähteet; siten puuttuu silminnähtävä\ntodistuskappale, ja toinen voi lykätä näkymättömän esineen varkauden\nja omistuksen toisen niskoille ja samalla salavihkaa alati uskotella\nmahdolliseksi, että kenties vielä nytkin kaulaketju edelleenkin on\nkuningattaren käsissä. Rouva La Motte, joka aavistaa, että ylhäiset\nherrat tulevat sysäämään syyn hänen niskoilleen, on, tehdäkseen\nRohanin naurettavaksi ja suunnatakseen epäluulon pois itsestään,\nsyyttänyt varkaudesta täysin viatonta Cagliostroa ja vetänyt siten\nhänet väkivaltaisesti oikeusjuttuun. Hän ei kammo mitään keinoja.\nÄkillisen rikkautensa hän selittää julkeasti ja häpeämättömästi siten,\nettä on ollut hänen eminenssinsä rakastajatar — ja tunteehan jokainen\ntämän helläsydämisen papin anteliaisuuden! Jo käy asia vähintään\nkiusalliseksi kardinaalille, kun vihdoin onnistutaan vangitsemaan\nkätyri Rétaux ja »paronitar d’Oliva», tuo pieni modisti, ja heidän\ntodistustensa avulla tulee kaikki selväksi.\n\nMutta erästä nimeä sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa vältellään\naina pelokkaasti: kuningattaren. Huolellisesti varoo jokainen syytetty\nantamasta pienimmänkään varjon langeta Marie Antoinette’iin, yksinpä\nrouva La Motte — myöhemmin hän on puhuva toisin — torjuu rikollisena\nparjauksena ajatuksen, että kuningatar olisi saanut kaulaketjun.\nMutta juuri tämä seikka, että he kaikki kuin sopimuksesta puhuvat\nkuningattaresta niin syvin kumarruksin ja niin kunnioittavasti,\nvaikuttaa epäluuloiseen yleisöön päinvastaisella tavalla; yhä enemmän\nleviää huhu, että muka on annettu käsky kuningattaren »säästämisestä».\nKuiskitaan jo, että kardinaali on jalomielisesti ottanut syyn\nniskoilleen; ja kirjeet, jotka hän niin pikaisesti ja hienotunteisesti\non antanut polttaa — tokkopa ne kaikki ovatkaan olleet väärennyksiä?\nEiköhän sittenkin jotakin — ei tosin tiedetä mitä — mutta sittenkin\njotakin, jotakin ollut poltettava tässä jutussa kuningattaren vuoksi?\nEi auta mitään, että tosiasiat selviävät täydellisesti, semper aliquid\nhaeret [»Ei savua ilman tulta.»]; juuri sentähden, ettei Marie\nAntoinette’in nimeä mainita tuomioistuimen edessä, hän näkymättömänä\njoutuu oikeusistuimen eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun 31 p:nä vihdoin on langetettava tuomio. Kello viidestä\naamulla tungeksii silmänkantamaton kansanjoukko Oikeuspalatsin\nedustalla, vasen ranta yksistään ei riitä antamaan sille tilaa, myös\nPont-Neuf ja Seine’in oikea ranta ovat täpösen täynnä kärsimättömiä\nihmisiä; vain vaivoin ratsupoliisi kykenee ylläpitämään järjestystä.\nJo matkalla kuusikymmentäneljä tuomaria huomaavat kiihtyneistä\nkatseista, katselijoiden intohimoisista huudahduksista tuomionsa\ntärkeyden koko Ranskalle; mutta ratkaiseva kehoitus odottaa heitä\nsuuren neuvostosalin, »Grand chambre’in» esihuoneessa. Siellä\nseisoo kujanteena surupuvussa yhdeksäntoista Rohan-, Soubise- ja\nLothringen-suvun edustajaa, jotka kumartavat syvään heidän kulkiessaan\nohi. Ei kukaan lausu sanaakaan, ei kukaan astu esiin. Heidän pukunsa,\nheidän käyttäytymisensä ilmaisee kaiken. Ja tämä mykkä pyyntö, että\ntuomioistuin tuomiossaan antaisi Rohan-suvulle takaisin sen uhatun\nkunnian, vaikuttaa valtavasti neuvostoherroihin, jotka itse suurimmaksi\nosaksi kuuluvat Ranskan ylhäisaatelistoon; ennen neuvottelun alkamista\nhe jo tietävät, että kansa ja aateli, koko maa odottaa kardinaalin\nvapauttamista.\n\nMutta kuitenkin, kuusitoista tuntia kestää neuvottelu, seitsemäntoista\ntuntia, kello kuudesta aamulla kymmeneen illalla täytyy Rohanien\nja kadulla olevien kymmenientuhansien odottaa. Sillä tuomareilla\non edessään kauaskantava ratkaisu. Petkuttajattaresta on tuomio jo\nennakolta langetettu, samoin hänen kätyristään, ja tuon pienen modistin\nhe antavat mielellään mennä matkoihinsa, koska hän niin sievänä ja\ntietämättömänä on sipsutellut Venuksen lehtimajaan. Todellinen tuomio\nkoskee yksinomaan kardinaalia. Siitä, että hän on vapautettava, koska\nhän todistettavasti itse on petetty eikä mikään pettäjä, ovat kaikki\nyksimielisiä; eri mieltä ollaan vain tämän vapauttamisen muodollisesta\npuolesta, sillä siitä riippuu tärkeä poliittinen kysymys. Hovipuolue\nvaatii — ja syystä — että tähän vapauttamiseen täytyisi olla\nliittyneenä nuhde »rikollisesta röyhkeydestä», sillä sellaistahan oli\nkardinaalin taholta luulla, että Ranskan kuningatar salaa suostuisi\nkohtaamaan hänet pimeässä lehtimajassa. Tästä kunnioituksen puutteesta\nkuningattaren pyhitettyä henkilöä kohtaan syyttäjä vaatii häneltä\nnöyrää ja julkista anteeksipyyntöä »la grande chambre’in» edessä,\nsamoin kuin luopumista kaikista viroista. Vastapuolue, kuningattaren\nvihamiehet, sitävastoin haluavat oikeudenkäynnin lopettamista.\nKardinaalia on muka petetty, hän on siis täysin syytön. Tällainen\ntäydellisesti syyttömäksi julistaminen sisältää myrkkynuolen. Sillä\njos kardinaalille tehdään se myönnytys, että hän kuningattaren\nyleisesti tunnetun käyttäytymisen perusteella on voinut pitää sellaisia\nsalakähmäisyyksiä ja omavaltaisuuksia ajateltavina, on samalla\nkuningattaren kevytmielisyys julkisesti asetettu häpeäpaaluun. Raskaana\npainona vaa’assa on seuraava: jos Rohanin käyttäytymistä pidetään\nainakin kunnioituksen puutteena hallitsijatarta vastaan, on Marie\nAntoinette saanut hyvityksen nimensä väärinkäyttämisestä; jos taas\nhänet täysin vapautetaan, tuomitaan samalla moraalisesti kuningatar.\n\nTämän tietävät parlamentin tuomarit, sen tietävät molemmat puolueet,\nsen tietää ahnaan utelias kansa; tämä ratkaisu ratkaisee enemmän kuin\nyksityisen vähäpätöisen tapauksen. Tässä ei selvitellä yksityistä\nkysymystä, vaan ajankohtaista poliittista, nimittäin kysymystä siitä,\npitääkö Ranskan parlamentti kuningattaren henkilöä vielä »pyhänä»,\nloukkaamattomana, vaiko lakien alaisena aivan samoin kuin jokaisen\ntoisen Ranskan kansalaisen henkilöä; ensimmäisen kerran tuleva\nvallankumous luo aamuruskoisen hohteensa sen rakennuksen ikkunoihin,\njohon myös sisältyy Conciergerie, tuo kammottava vankila, josta Marie\nAntoinette viedään mestauslavalle. Samassa talossa alkaa se, mikä\nsamassa talossa loppuu. Samassa salissa kuin rouva La Motte’in on\nmyöhemmin kuningattaren vastattava.\n\nKuusitoista tuntia neuvottelevat tuomarit, katkerina iskevät toisiaan\nvastaan mielipiteet ja yhtä kiivaina edut. Sillä molemmat puolueet,\nkuninkaallinen ja kuninkaanvastainen, ovat antaneet kaikkien miinojensa\nräjähtää, varsinkin kultaisten; jo viikkoja on kaikkia parlamentin\njäseniä painostettu, uhkailtu, käsitelty, lahjottu ja ostettu, ja jo\nlauletaan kaduilla:\n\n    Si cet arrêt du cardinal\n    Vous parassait trop illégal\n    Sachez que la finance\n    Eh bien\n    Dirige tout en France,\n    Vous m’entendez bien!\n\n    [Jos tämä kardinaalin tuomio\n    teistä tuntuisi liian laittomalta,\n    tietäkää,\n    että rahavalta\n    — no niin —\n    johtaa Ranskassa kaikkea;\n    ymmärrätte minua kyllä!]\n\nVihdoinkin kostautuu kuninkaan ja kuningattaren monivuotinen\nvälinpitämättömyys parlamenttia kohtaan; tuomarien joukossa on liian\nmonta, jotka arvelevat, että on aika antaa itsevaltiudelle kerrankin\nperusteellinen ja tuntuva opetus. Kahdellakymmenelläkuudella äänellä\nkahtakymmentäkahta vastaan — siis vain pienellä äänten enemmistöllä —\nkardinaali vapautetaan »ilman mitään moitetta», samaten hänen ystävänsä\nCagliostro ja pieni Palais-Royal’in modisti. Myös apureita kohtaan\nosoitetaan armahtavaisuutta, he pääsevät pelkällä maastakarkoituksella.\nViulut saa maksaa rouva La Motte, joka yksimielisesti tuomitaan\nrangaistukseen, saamaan raipaniskuja pyöveliltä, polttomerkin »V»\n(voleuse) [Varas] ja senjälkeen häviämään elinajaksi Salpêtrière’iin.\n\nMutta myös eräs, joka ei ole istunut syytettyjen penkillä, tuomitaan\nkardinaalin vapauttamisen mukana ja niinikään Oikeudenkäynti ja\ntuomio elinajaksi: Marie Antoinette. Tästä hetkestä lähtien hän on\nauttamattomasti alttiina vastustajiensa parjauksille ja hillittömälle\nvihalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen kuuntelijoista syöksyy tuomio mukanaan oikeussalista,\nsadat seuraavat häntä ja huutavat haltioissaan vapaaksi julistamisen\nkaduilla. Niin voimakkaaksi paisuu riemu, että sen kohina tunkeutuu\ntoiselle rannalle. »Eläköön parlamentti» — uusi huuto tavanomaisen\n»Eläköön kuningas» sijasta — kajahtaa kautta kaupungin. Vain vaivoin\ntuomarit voivat torjua kiitollisen innostuksen. Heitä syleillään,\nhallien naiset suutelevat heitä, heidän tielleen sirotellaan kukkia;\nsuurenmoisena alkaa vapaaksi julistettujen voittokulku. Kymmenentuhatta\nihmistä seuraa nyt jälleen purppuraan puettua kardinaalia kuin\nvoittoisaa sotapäällikköä Bastiljiin, jossa hänen vielä täytyy\nviettää tämä yö; aina aamunkoittoon asti odottavat ja riemuitsevat\nsen ympärillä yhäti uudistuvat laumat. Yhtä suurta jumalointia saa\nCagliostro osakseen, ja vain poliisin käsky voi ehkäistä sen, että\nkaupunki toimeenpanee juhlavalaistuksen hänen kunniakseen. Siten\njuhlii — arveluttava merkki — kokonainen kansakunta miehiä, jotka\neivät ole tehneet ja suorittaneet Ranskan hyväksi mitään muuta kuin\nsen, että ovat kuolettavalla tavalla vahingoittaneet kuningattaren ja\nkuningasvallan arvonantoa.\n\nTurhaan kuningatar yrittää salata epätoivoaan; tämä ruoskanisku\nkeskelle kasvoja on läimähtänyt liian kirpeänä, liian julkisena. Hänen\nkamarineitsyensä tapaa hänet kylpemästä kyynelissä, Mercy ilmoittaa\nWieniin, että hänen tuskansa on »suurempi kuin mihin asia sinänsä\njärjellisesti katsoen näyttäisi antavan aihetta.» Ollen aina vahvempi\nvaistoltaan kuin tietoiselta harkinnaltaan Marie Antoinette on heti\nhuomannut tämän tappion korjaamattomuuden; ensimmäistä kertaa sen\njälkeen, kuin hän on tullut kuningattareksi, hän on kohdannut mahdin,\njoka on vahvempi kuin hänen oma tahtonsa.\n\nMutta vielä on kuninkaalla käsissään lopullinen ratkaisu. Vielä hän\nvoisi tarmokkaalla toimenpiteellä pelastaa vaimonsa loukatun kunnian\nja hyvissä ajoin tehdä tyhjäksi kumean vastarinnan. Voimakkaan\nkuninkaan, päättäväisen kuningattaren olisi pitänyt ajaa matkoihinsa\nsiinä määrin kapinallinen parlamentti; niin olisi menetellyt Ludvig\nXIV ja kenties vielä Ludvig XV:kin. Mutta Ludvig XVLn rohkeus on vain\nlaimeata laatua. Hän ei uskalla käydä käsiksi parlamenttiin, vaan\nlähettää ainoastaan, antaakseen puolisolleen eräänlaisen hyvityksen,\nkardinaalin ja Cagliostron maanpakoon — puolinainen toimenpide, joka\nsuututtaa parlamenttia siihen todella sattumatta, ja lonkkaa oikeutta\nsilti palauttamatta entiselleen hänen vaimonsa kunniaa. Päättämättömänä\nkuten aina hän kulkee keskitietä, mikä politiikassa kaikkina aikoina\non osoittautunut virheellisimmäksi. Siten on ryhdytty kulkemaan väärää\nrataa, ja pian toteutuu molempien aviopuolisoiden yhteisessä kohtalossa\nvanha Habsburgilaiskirous, jonka Grillparzer on pukenut unohtumattomiin\nsäkeisiin:\n\n    Das ist der Fluch von unserem edlen Haus\n    Auf halben Wegen und zu halber Tat\n    Mit halben Mitteln zauderhaft zu streben.\n\n    [Se on meidän jalon (hallitsijahuoneemme kirous,\n    että hapuillaan keskitietä epäröiden,\n    puolinaisin toimenpitein, puolinaisin keinoin.]\n\nKuningas on peruuttamattomasti laiminlyönyt suuren ratkaisun.\nParlamentin langettaessa tuomionsa kuningatarta vastaan on alkanut uusi\najanjakso.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyös rouva La Motte’ia kohtaan käyttää hovi samaa kohtalokasta\npuolinaisuuden menetelmää. Tässäkin kohden oli olemassa kaksi\nmahdollisuutta: joko oli jalomielisesti säästettävä rikoksentekijätär\njulmalta rangaistukselta — se olisi tehnyt oivallisen vaikutuksen\n— tai vastakkaisessa tapauksessa toimeenpantava rangaistus\nmahdollisimman julkisesti. Mutta jälleen sisäinen päättämättömyys\nturvautuu keskivälillä olevaan toimenpiteeseen. Tosin pystytetään\njuhlallisesti kidutuslaitteet ja luvataan siten koko kansalle julkisen\npolttomerkinnän barbaarinen näytelmä, jo vuokrataan ympärillä olevien\ntalojen ikkunat satumaisiin hintoihin; mutta viime hetkessä hovi\nsäikähtää omaa rohkeuttaan. Kello viideltä aamulla, siis tahallisesti\nhetkellä, jolloin todistajia ei ole pelättävissä, viisitoista\npyöveliä raahaa kimakasti kirkuvan ja raivoissaan ympärilleen\nhuitovan naisen Oikeuspalatsin portaille, jossa hänelle luetaan\ntuomio raipparangaistuksesta ja polttomerkinnästä. Mutta on käyty\nkäsiksi raivoavaan naarasleijonaan. Tuo hysteerinen nainen alkaa\nkimakasti kiljua, hänen herjauksensa kuningasta, kardinaaleja ja\nparlamenttia vastaan herättävät koko ympäristön nukkujat, hän ponnahtaa\npystyyn, puree, potkii jaloillaan, vihdoin on pakko repiä häneltä\nvaatteet, jotta häneen voitaisiin painaa polttomerkki. Mutta sinä\nsilmänräpäyksenä, jolloin polttorauta koskettaa kidutetun olkapäätä,\nhän riuhtaisee itsensä pystyyn kouristuksen tapaisesti paljastaen koko\nalastomuutensa katselijain riemuksi, ja polttava »V» osuukin olkapään\nsijasta hänen rintaansa. Karjuen tuo raivoava eläin puraisee pyöveliä\nhänen nuttunsa läpi, sitten rääkätty vaipuu tainnoksiin. Kuin raatoa\nraahataan häntä tiedottomana Salpêtrière’iin, jossa hänen tuomion\nmukaisesti on elinaikansa tehtävä työtä puettuna säkinharmaisiin\nliinavaatteisiin ja puukenkiin eläen vain mustalla leivällä ja pavuilla.\n\nTämän rankaisun kammottavat yksityiskohdat ovat tuskin ehtineet tulla\ntunnetuiksi, kun jo kaikki myötätunto yhdellä iskulla kääntyy rouva\nLa Motte’in puolelle. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin — asiasta on\nCasanova kertonut muistelmissaan — koko aateli naisineen katseli neljä\ntuntia, kuinka kidutettiin heikkomielistä Damiensia, joka pienellä\nkynäveitsellä oli raapaissut Ludvig XV:tä, ja nautti nähdessään,\nkuinka tätä onnetonta ihmisparkaa kiusattiin hehkuvilla pihdeillä,\npoltettiin kiehuvalla öljyllä ja loputtoman kuolinkamppailun jälkeen,\njonka aikana hänen äkkiä valkoisiksi käyneet hiuksensa nousivat\npystyyn päälaella, kidutettiin teilauspyörällä; nyt tämä sama, muodin\nvaikutuksesta filantrooppiseksi muuttunut seurapiiri yht’äkkiä osoittaa\nmitä liikuttavinta osanottoa »syytöntä» rouva La Mottea kohtaan.\nSillä nyt on onnellisesti keksitty uusi eikä suinkaan vaaraton muoto\nosoittaa vastustushenkeä kuningatarta vastaan: se nimittäin, että\nosoitetaan ilmeistä myötätuntoa »uhria», »tuota onnetonta raukkaa»\nkohtaan. Orleansin herttua panee toimeen julkisen keräyksen, koko\naateli lähettää kuritushuoneeseen lahjoja, joka päivä hienoja vaunuja\najaa Salpêtrière’in edustalle. Käynnistä rangaistun petkuttajattaren\nluona tulee nyt Pariisin hienoston »dernier cri» [Viimeinen huuto].\nMutta hämmästyksellä abbedissa eräänä päivänä huomaa liikuttuneiden\nkävijöiden joukossa erään kuningattaren parhaimmista ystävättäristä,\nLamballe’in prinsessan. Onko hän tullut omasta aloitteestaan vaiko,\nkuten heti aletaan kuiskia, Marie Antoinette’in salaisesta käskystä?\nJoka tapauksessa tämä harhaanosunut säälinosoitus luo kuningattaren\nasiaan kiusallisen varjon: Mitä tällainen huomiotaherättävä\nosanottavaisuus merkitsee? kysyvät kaikki. Vaivaako kuningatarta hänen\nomatuntonsa? Pyrkiikö hän salaa yhteisymmärrykseen »uhrinsa» kanssa?\nJuoruista ei tule loppua. Ja kun muutamia viikkoja myöhemmin rouva La\nMotte salaperäisellä tavalla — tuntemattomat kädet ovat hänelle yöllä\navanneet vankilan ovet — pakenee Englantiin, ei koko Pariisissa olla\nmuuta kuin yhtä mieltä: kuningatar on pelastanut »ystävättärensä»\nkiitokseksi siitä, että tämä tuomioistuimen edessä on jalomielisesti\npysynyt vaiti hänen syyllisyydestään tai kanssasyyllisyydestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItse asiassa rouva La Motte’in paon mahdollistuttaminen oli katalin\nkepponen, minkä salaliittolaisjoukko väijytyspaikastaan saattoi\nsuorittaa. Sillä nyt eivät ainoastaan ovet ole avoinna salaperäisille\njuoruille kuningattaren yhteisymmärryksestä petkuttajattaren kanssa,\nvaan samalla rangaistu rouva La Motte puolestaan voi Lontoosta käsin\nesiintyä syyttäjänä, painattaa rankaisematta mitä häpeämättömimpiä\nvalheita ja herjauksia, jopa enemmänkin, hän voi, koska Ranskassa\nja Euroopassa lukemattomat odottavat tämäntapaisia »paljastuksia»,\nvihdoinkin jälleen ansaita runsaasti rahaa. Jo hänen saapumispäivänään\nmuuan lontoolainen kirjanpainaja lupaa hänelle suuria summia; turhaan\nhovi, joka nyt on huomannut herjausten kantavuuden, koettaa vangita\nmyrkytetyn nuolen lennosta; kuningattaren suosikki, madame Polignac,\nlähetetään ostamaan petkuttajattaren vaitiolo kahdellasadallatuhannella\nlivrillä; mutta ovela seikkailijatar puijaa hovia vielä toisenkin\nkerran, hän ottaa vastaan rahat, mutta antaa siekailematta senjälkeen\n»muistelmiensa» ilmestyä kerran, kaksi, jopa kolmekin kertaa yhäti\nmuutetussa muodossa ja alati uusin sensatiomaisin lisäyksin. Näissä\nmuistelmissa on luettavana kaikki, mitä skandaalinhaluinen yleisö\nhaluaa kuulla, jopa enemmänkin: oikeudenkäynti parlamentissa oli muka\nollut vain turhanpäiväistä ilveilyä, rouva La Motte parka oli annettu\nalttiiksi mitä halpamaisimmalla tavalla. Tietysti ei kukaan muu kuin\nkuningatar ollut tilannut kaulaketjua ja vastaanottanut sitä Rohanilta,\nmutta rouva La Motte, itse viattomuus, oli pelkästä ystävyydestä\nottanut päälleen rikoksen suojellakseen kuningattaren tahrattua\nkunniaa. Myös sen, millä tavalla hän on päässyt Marie Antoinette’in\nniin hyväksi ystävättäreksi, tuo häikäilemätön valehtelijatar\nselittää juuri sillä tavalla, kuin hänen himokas lukijakuntansa\nhaluaa sen selitettäväksi: more lesbico, vuoteen intiimisyyden\nperusteella. Ei auta mitään, että jokaiselle puolueettomalle\ntarkastelijalle useimmat näistä valheista jo karkeatekoisuudellaan\npaljastuvat perättömiksi, kuten esimerkiksi, kun rouva La Motte\nväittää, että Marie Antoinette’illa jo arkkiherttuattarena olisi\nollut rakkaussuhde kardinaali Rohaniin tämän lähettiläsaikana —\nsillä kuka hyvänsä voi laskea sormillaan, että Marie Antoinette\nRohanin ollessa lähettiläänä Wienissä oli aikoja sitten dauphine’inä\nVersailles’issa. Mutta tällaiset totuutta harrastavat henkilöt ovat\nkäyneet harvinaisiksi. Suuri yleisö sitävastoin lukee ihastuneena ne\nmonilukuiset moskukselta tuoksuvat kuningattaren Rohanille lähettämät\nrakkauskirjeet, jotka rouva La Motte väärentää muistelmiinsa, ja\nkuta useampia perversiteettejä hän osaa kertoa kuningattaresta,\nsitä enemmän halutaan tietää näistä asioista. Häväistyskirja seuraa\nnyt toistaan, toinen voittaa toisen rivoudessa ja halpamaisuudessa;\npian ilmestyy julkinen »Luettelo kaikista niistä henkilöistä, joihin\nkuningatar on ollut säädyttömissä suhteissa»; se sisältää, ei vähemmän\nkuin kolmekymmentäneljä nimeä kumpaakin sukupuolta, herttuoita,\nnäyttelijöitä, lakeijoita, kuninkaan veljen hänen kamaripalvelijansa\nrinnalla, madame Polignac’in, Lamballe’in prinsessan ja vihdoin\nlyhyesti »toutes les tribades de Paris» [Kaikki lesbolaisuutta\nharjoittavat Pariisin naiset.], niihin luettuna ruoskaniskuja\nsaaneet katunaiset. Mutta näihin kolmeenkymmeneenneljään eivät vielä\nlähimainkaan sisälly kaikki ne rakkaussuhteet, jotka salonkien ja\nkadun keinotekoisesti kiihdytetty mielipide panee Marie Antoinette’in\nlaskuun; kun kokonaisen kaupungin, kokonaisen kansan leijaileva\neroottinen mielikuvitus on saanut kynsiinsä naisen, olipa hän\nkeisarinna tai elokuvatähti, kuningatar tai oopperalaulajatar, se\nnykyään kuten tuohonkin aikaan runoilee lisäksi kaikki ajateltavissa\nolevat irstailut ja perversiot nauttiakseen mukana anonyymin orgasmin\nja näennäisen suuttumuksen vallassa hänen kuvitelluista himoistaan.\nMuuan toinen häväistyskirjanen, »La vie scandaleuse de Marie\nAntoinette» [M. A:n häpeällinen elämä] tietää kertoa voimakkaasta\nunkarilaisesta sotilaasta, joka jo Itävallan keisarinhovissa oli\ntyydyttänyt kolmetoistavuotiaan ruhtinattaren määrättömiä »fureurs\nuterines» (erään kolmannen lentokirjasen aistikas nimi); ihastuneelle\nlukijakunnalle kuvaillaan seikkaperäisesti »bordel Royal’ia» (toinen\nlentokirjasen nimi) ja sen »mignons et mignonnes’ia», kaikki\nvalaistuna lukuisilla pornografisilla kuparipiirroksilla, jotka\npaljastavat kuningattaren aretinolaisissa lemmenasennoissa erilaisten\nhenkilöiden kanssa. Yhä korkeammalle pärskyy loka, yhä silmittömämmiksi\nkäyvät valheet, ja jokaiseen niistä uskotaan, koska tästä\n»rikoksentekijättärestä» tahdotaan uskoa mitä hyvänsä. Kaksi, kolme\nvuotta kaulakoristejutun jälkeen Marie Antoinette jo on auttamattomasti\ntunnettu koko Ranskan irstaimpana, inhottavimpana, kavalimpana ja\ntyrannillisimpana naisena; viekasta ja polttomerkillä rangaistua\nmadame La Motte’ia sitävastoin pidetään hänen syyttömänä uhrinaan.\nJa vallankumous on tuskin ehtinyt alkaa, kun jo kerhot yrittävät\ntuoda paenneen rouva La Motte’in jälleen Pariisiin suojeluksessaan\npannakseen keinotekoisesti alkuun vielä kerran koko kaulakoristejutun,\nmutta tällä kertaa vallankumoustuomioistuimensa edessä, rouva La Motte\nsyyttäjänä ja Marie Antoinette syytettyjen penkillä: ainoastaan rouva\nLa Motte’in äkillinen kuolema — hän syöksyi 1791 ikkunasta saadessaan\nvainohulluuskohtauksen — ehkäisi sen, että tätä suurisuuntaista\nhuijarinaista olisi riemukulussa kannettu läpi Pariisin ja hänelle\nsuotu se tunnustus, että »hän on tehnyt palveluksia tasavallalle».\nIlman tätä kohtalon sekaantumista asioihin maailma olisi saanut nähdä\nvielä groteskimman oikeuskomedian kuin kaulakoristejutun: madame La\nMotte’in juhlittuna katselijana häpäisemänsä kuningattaren mestauksessa.\n\n\n\n\nKANSA HERÄÄ, KUNINGATAR HERÄÄ\n\n\nKaulakoristejutun maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että se\nsuuntaa julkisuuden valonheittäjän terävänä ja räikeänä kuningattaren\nhenkilöön ja Versaillesin ikkunoihin; mutta kuohunta-aikoina on\nnäkyvissä oleminen aina vaarallista. Sillä tullakseen asekuntoiseksi,\nmuuttuakseen teoksi tyytymättömyys — sinänsä vielä passiivinen olotila\n— tarvitsee inhimillistä hahmoa, joko sitten aatteen lipunkantajaksi\ntai patoutuneen vihan maalitauluksi: se tarvitsee Raamatun\nsyntipukin. Sen salaperäisen olion, jota nimitämme »kansaksi», on\nsuotu ajatella vain antropomorfisesti, yksinomaan ihmisestä käsin;\nsen käsityskyvylle eivät milloinkaan tule täysin selviksi käsitteet,\nvaan ainoastaan henkilöt; sentähden se aina siellä, missä se näkee\nrikoksen tapahtuneen, tahtoo nähdä syylliset. Nyt Ranskan kansa\njo kauan aikaa on hämärästi tuntenut kärsineensä vääryyttä, jota\nsitä vastaan harjoitetaan joltakin taholta. Se on kauan kuuliaisena\nalistunut ja herkkäuskoisena toivonut parempia aikoja, jokaisen uuden\nLudvigin astuessa valtaistuimelle se on yhä uudelleen innostuneena\nheilutellut lippuja, yhäti kärsivällisenä maksanut veroa ja päivätöitä\nlääninherralle ja kirkolle, mutta kuta syvemmälle se on taipunut,\nsitä kovemmaksi on painostus käynyt, yhä ahnaammin imevät verot sen\nverta. Rikkaassa Ranskassa ovat ladot tyhjinä, vuokraajat köyhtyvät,\nEuroopan viljavimmassa maassa, kauneimman taivaan alla on puute\nleivästä. Jonkun täytyy olla tähän syypää; jos toisilla on liian vähän\nleipää, sen täytyy johtua siitä, että toiset syövät liian paljon; jos\ntoiset kuristetaan hengiltä velvollisuuksiensa painon alaisina, täytyy\nolla olemassa toisia, jotka ovat riistäneet itselleen liian paljon\noikeuksia. Tuollainen kumea levottomuus syntyy vähitellen koko maassa,\nlevottomuus, joka aina käy kirkkaan ajattelun ja etsinnän edellä tietä\nraivaten. Porvaristo, jonka silmät Voltaire, Jean Jacques Rousseau ovat\navanneet, alkaa itsenäisesti arvostella, moittia, lukea, kirjoittaa,\nliittyä yhteen; tuon tuostakin jo leimahtaa kalevantuli ennen suurta\nrajuilmaa, maahoveja ryöstetään ja lääninherroja uhataan. Suuri\ntyytymättömyys on synkän pilven tavoin jo aikoja sitten levittäytynyt\nyli koko maan.\n\nSilloin iskee maahan toistensa jälkeen kaksi kirkasta salamaa, jotka\nselvittävät kansalle koko tilanteen: toinen on kaulakoristejuttu,\ntoinen Calonne’in vajausta koskevat paljastukset. Uudistuksissaan\nehkäistynä, kenties myös salaisesta vihamielisyydestä hovia kohtaan\nrahaministeri ensi kerran on maininnut selviä lukuja. Nyt tiedetään se,\nmistä niin kauan oli vaiettu: Ludvig XVI:n hallituksen kahtenatoista\nvuotena on lainattu yksi miljardi kaksisataaviisikymmentä miljoonaa.\nKalpeana on koko kansa tämän salaman iskiessä sen keskelle. Siis on\nkulutettu miljardi kaksisataaviisikymmentä miljoonaa, tähtitieteellinen\nluku, ja mitä varten ja kenen käsien kautta? Kaulakoristejuttu\nantaa vastauksen; siinä nuo kurjat pirut, jotka saavat huhkia\nkymmenen tuntia parin soun päiväpalkasta, saavat tietää, että\neräissä piireissä puolitoista miljoonaa maksavia jalokiviä pidetään\ntavallisina tilapäislainoina, että ostetaan linnoja kymmenellä ja\nkahdellakymmenellä miljoonalla, samalla kuin kansa kärsii puutetta.\nJa koska jokainen tietää, että kuningas, tuo vaatimaton tomppeli, tuo\nhenkinen pikkuporvari, on viaton tähän satumaiseen tuhlaukseen, syöksyy\nkoko vihamielisyys ryöppynä häikäisevän, tuhlailevan, kevytmielisen\nkuningattaren ylitse. Valtionvelkaan syyllinen on löydetty. Nyt\ntiedetään, miksi paperirahat käyvät päivä päivältä arvottomammiksi,\nleipä alati kalliimmaksi ja verot alati raskaammiksi: sen tähden, että\ntämä portto tuhlailevasti antaa päällystää Trianonissaan kokonaisen\nhuoneen jalokivillä, sen tähden, että hän salaa lähettää Itävaltaan\nsata kultamiljoonaa veljelleen Josefille sotaa varten, sen tähden,\nettä hän jakelee vuodetovereilleen ja rakastajattarilleen runsain\nmäärin eläkkeitä ja virkoja ja tuottavia asemia. Äkkiä onnettomuus on\nsaanut syynsä, vararikko aiheuttajansa, kuningatar uuden nimen. »Madame\nVajaus» on nyt hänen nimenään Ranskan toisesta äärestä toiseen asti:\nsana polttaa polttomerkin tavoin hänen selkäänsä.\n\nNyt synkkä pilvi on puhjennut: maahan putoaa kokonainen rankkasade\nlentokirjasia, taistelukirjoituksia, kokonainen ryöppy kirjoituksia,\nehdotuksia ja anomuksia, ei vielä milloinkaan Ranskassa ole niin\npaljon puhuttu, kirjoitettu ja saarnattu; kansa alkaa herätä. Amerikan\nsodasta palanneet vapaaehtoiset ja sotilaat kertovat tietämättömimpiin\nkyläpahasiin asti kansanvaltaisesta maasta, jossa ei ole hovia eikä\nkuningasta eikä aatelia, vaan pelkkiä kansalaisia, jossa vallitsee\ntäydellinen tasa-arvo ja vapaus. Ja eikö ole jo luettavissa selvästi\nJean Jacques Rousseaun »Contrat social’issa» ja, vain hienommin,\npeitetymmin, Voltaire’in ja Diderot’n kirjoituksissa, että\nkuninkaallinen järjestys ei suinkaan ole ainoa jumalanmääräämä eikä\nparas kaikista olemassa olevista maailmoista? Vanha, mykkänä alistuva\nkunnioitus kohottaa ensi kerran uteliaana päätään, ja sen mukana saa\naateli, kansa ja porvaristo uuden varmuuden; vapaamuurariloosien\nja maakuntakokouksien hiljainen kuiskailu yltyy vähitellen etäälle\nkuuluvaksi murinaksi ja jyrinäksi, sähköinen jännitys väreilee\nilmassa, se on tulella kyllästetty: »Se, mikä paisuttaa pahan niin\nsuunnattomiin mittasuhteisiin», kertoo lähettiläs Mercy Wieniin,\n»on henkien lisääntyvä kiihtymys. Voidaan sanoa, että vähitellen\nagitaatio on vallannut yhteiskunnan kaikki luokat, ja tämä kuumeinen\nlevottomuus antaa parlamentille voiman pysyä vastustusasenteessaan. Ei\nvoisi uskoa, kuinka rohkeasti yksinpä julkisilla paikoilla lausutaan\nmielipiteitä kuninkaasta, prinsseistä ja ministereistä; heidän menojaan\narvostellaan, kuvaillaan mitä mustimmin värein hovin tuhlausta\nja alleviivataan valtiosäätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuutta\naivan kuin maa olisi ilman hallitusta. On jo mahdotonta tukahduttaa\nrangaistustoimenpiteillä tätä puhevapautta, sillä kuume on käynyt niin\nyleiseksi, että vaikka ihmisiä tuhansittain heitettäisiin vankilaan, ei\npahaa voitaisi hillitä, vaan ainoastaan kiihdytettäisiin kansan vihaa\nsiihen määrään, että kapina olisi välttämätön.»\n\nNyt yleinen tyytymättömyys ei enää tarvitse naamaria eikä\nvarovaisuutta, se astuu avoimesti esiin ja sanoo sanottavansa: ei\nedes kunnioituksen ulkonaisia muotoja enää noudateta. Kun kuningatar\nvähän kaulakoristejutun jälkeen ensi kertaa jälleen astuu aitioonsa,\nhänet vastaanotetaan niin ankarin hyssytyksin, että hän siitä pitäen\nvälttää teatteria. Kun madame Vigée-Lebrun tahtoo asettaa Marie\nAntoinetten muotokuvan »Salongissa» julkisesti näytteille, on jo\nniin todennäköistä, että kansa tulisi häpäisemään maalattua »Madame\nVajausta», että pidetään parhaimpana toimittaa kuningattaren muotokuva\nkiireimmän kaupalla pois. Versaillesin buduaareissa ja peilisaleissa,\nkaikkialla Marie Antoinette huomaa kylmän vihamielisyyden, ei enää\nvain selkänsä takana, vaan avoimesti silmästä silmään. Vihdoin hän\nsaa kokea vielä äärimmäisenkin häpeän: poliisipäällikkö ilmoittaa\nkiertäen kaartaen, että olisi parasta, ettei kuningatar tällä hetkellä\nkävisi Pariisissa, koska ei enää voida vastata hänen turvaamisestaan\nkiusallisilta välikohtauksilta. Kokonaisen maan koko patoutunut\nkiihtymys iskee nyt hurjistuneena yhteen ainoaan ihmiseen: ja äkkiä\nhavahtuen suruttomuudestaan, näiden vihan raivoniskujen hereille\npiiskaamana ja lyömänä kuningatar vaikeroi epätoivoisena viimeisille\nuskotuilleen: »Mitä he minusta tahtovat?... Mitä olen heille tehnyt?»\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkkosen täytyy jyrähtää taivaalta Marie Antoinette’in säikyttämiseksi\nhereille ylpeän välinpitämättömästä »laisser-aller»-asenteestaan\n[Antaa mennä]. Nyt hän on valveilla, nyt tuo huonoja neuvoja saanut ja\nkaikista oikeaan aikaan annettavista neuvoista eristetty nainen alkaa\nälytä, mitä hän on laiminlyönyt, ja hänelle ominaisella hermostuneella\näkkinäisyydellä hän kiirehtii näkyvällä tavalla hyvittämään enimmän\npahaa verta herättäneet vikansa. Yhdellä kynänvedolla hän ensinnäkin\nsupistaa kallista elämäntapaansa. Mademoiselle Bertin lähetetään\npois, pukuvarastossa, taloudenpidossa ja talleissa toimeenpannaan\nrajoituksia, jotka säästävät yli miljoonan vuodessa, uhkapelit\nhäviävät pankkiireineen salongeista, Saint-Cloud’n linnan uusiminen\nkeskeytetään, toisia linnoja myydään mahdollisimman nopeasti, joukko\ntarpeettomia virkoja poistetaan, ensi sijassa ne, jotka oli annettu\nhänen Trianon-suosikeilleen. Ensimmäistä kertaa Marie Antoinette elää\nkorvat auki, ensimmäistä kertaa hän on tottelematta vanhaa mahtia,\nseurapiirin muotia, vaan tottelee uutta: julkista mielipidettä. Jo\ntämä ensimmäinen yritys selvittää hänelle monella tavalla hänen\ntähänastisten ystäviensä todellisen tunnesuhtautumisen, noiden\nystävien, joille hän oman maineensa vahingoksi vuosikymmenen ajan\non tehnyt ylenmäärin hyviä töitä, sillä nämä kiristäjät osoittavat\nvain vähän ymmärtämystä sellaisille uudistuksille valtiossa, mitkä\ntapahtuvat heidän kustannuksellaan. On sietämätöntä, murisee aivan\njulkisesti muuan näistä häpeämättömistä entisistä liehittelijöistä,\nelää maassa, jossa ei voi olla varma siitä, että huomenna vielä omistaa\nsen, minkä omisti eilen. Mutta Marie Antoinette pysyy lujana. Sen\njälkeen kuin hän on alkanut nähdä valveutunein silmin, hän huomaa\nmonta asiaa paremmin. Hän vetäytyy selvästi pois madame Polignac’in\nkohtalokkaasta seurasta ja lähestyy jälleen vanhoja neuvonantajiaan,\nMercy’tä ja aikoja sitten jo eronsa saanutta Vermond’ia: on aivan kuin\nhän tullessaan myöhään järkiinsä perästäpäin tahtoisi myöntää Maria\nTeresian olleen oikeassa turhissa kehoituksissaan.\n\nMutta »liian myöhään» — tämä kohtalokas sana on nyt oleva vastauksena\nkaikkiin hänen ponnisteluihinsa. Kaikki nämä pienet kieltäymykset\njäävät huomaamattomiksi yleisessä sekasorrossa, nopeat säästöt häipyvät\npisaroina vajauksen suunnattomaan danaidiseulaan. Yksityisillä\ntilapäisillä toimenpiteillä, sen huomaa nyt hovi säikähtyneenä, ei enää\nvoida mitään pelastaa, on tarpeen Herkules, joka lopulta vyöryttää\npois vajauksen jättiläiskiven. Auttaja, ministeri toisensa jälkeen\nkutsutaan tervehdyttämään finanssiasemaa, mutta he käyttävät kaikki\nvain noita hetkellisiä parannuskeinoja, jotka meillä itsellämme\neilisestä ja tästä päivästä ovat hyvässä muistissa (historia kertautuu\naina): jättiläismäisiä lainoja, jotka saavat edelliset näennäisesti\nhäviämään, häikäilemätöntä verotusta ja liikaverotusta, assignaattien\npainattamista ja kultarahan huonontamista, siis peitettyä inflaatiota.\nMutta koska sairaus itse asiassa piilee syvemmällä, virheellisessä\nkiertokulussa, epäterveessä kansantaloudellisessa omaisuuden\njakaantumisessa, kun nimittäin kaikki rikkaudet ovat kasaantuneet\nparin tusinan feodaalisuvun käsiin, ja koska finanssilääkärit eivät\nuskalla tässä kohden ryhtyä välttämättömään kirurgiseen leikkaukseen,\npysyy valtionrahaston heikkoudentila kroonillisena. »Kun tuhlaus ja\nkevytmielisyys on ammentanut tyhjiin kuninkaallisen aarreaitan»,\nkirjoittaa Mercy, »kohoaa epätoivon ja kauhun huuto. Silloin\nrahaministerit käyttävät alati murhaavia keinoja, kuten lopulta\nkultarahan huonontamista petollisissa muodoissa ja uusien verojen\nmääräämistä. Nämä hetkelliset parannuskeinot lieventävät joksikin aikaa\nvaikeuksia, ja siirrytään käsittämättömän keveästi epätoivosta mitä\nsuurimpaan huolettomuuteen. Viime kädessä on varmaa, että nykyinen\nhallitus, mitä epäjärjestykseen ja riistämiseen tulee, ylittää\nedellisen hallituksen ja että on moraalisesti mahdotonta, että tämä\nasiantila voisi kauempaa jatkua aiheuttamatta luhistumista.» Mutta mitä\nlähemmäksi romahduksen huomataan tulevan, sitä levottomammiksi käydään\nhovissa. Vihdoinkin aletaan käsittää, ettei ministerien vaihtaminen\nriitä, vaan on vaihdettava järjestelmää. Hiukkaista ennen valtion\nvararikkoa ollaan ensimmäistä kertaa enää vaatimatta ikävöidyltä\npelastajalta, että hän olisi ylhäistä sukua, vaan ennen kaikkea,\nettä hän — uusi käsite Ranskan hovissa — olisi kansan suosiossa\nja herättäisi luottamusta tuossa tuntemattomassa ja vaarallisessa\n»kansaksi» nimitetyssä olennossa.\n\nSellainen mies on olemassa, hänet tunnetaan hovissa, onpa hädässä jo\notettu neuvojakin häneltä, vaikka hän onkin porvarillista syntyperää,\nulkomaalainen, sveitsiläinen ja, mikä on tuhat kertaa pahempi:\nilmielävä kerettiläinen, kalvinilainen. Mutta ministerit eivät olleet\nkovinkaan ihastuneet tähän syrjästä tulijaan ja olivat, koska hän\n»compte-rendu»ssään [Selonteko] oli antanut kansan katsahtaa liian\nsyvälle heidän noidankattilaansa, kiireimmän kaupalla raivanneet\nhänet tieltään. Loukkaavan pienellä nelikulmaisella kirjepaperilla\noli silloin suuttunut mies lähettänyt kuninkaalle eronpyyntönsä: tätä\nepäkohteliasta kunnioituksen puutetta Ludvig XVI ei voinut antaa\nhänelle anteeksi, ja pitkän aikaa hän nimenomaan selittää — tai jopa\nvannoo — ettei hän milloinkaan enää ole kutsuva Neckeriä palvelukseensa.\n\nMutta nyt tai ei milloinkaan Necker on hetken mies; kuningatar käsittää\nvihdoinkin, kuinka välttämätön juuri hänelle olisi ministeri, joka\nvoisi tyynnyttää tuon kurjan kiljuvan pedon: julkisen mielipiteen.\nHänenkin täytyy voittaa sisäinen vastarinta ajaakseen läpi hänen\nvaalinsa, sillä edellinenkin, niin nopeasti epäsuosioon joutunut\nministeri Loménie de Brienne oli kutsuttu virkaansa yksinomaan\nkuningattaren vaikutuksesta. Pitääkö hänen uuden epäonnistumisen\nsattuessa jälleen ottaa vastuu niskoilleen? Mutta koska hän näkee\nalati päättämättömän puolisonsa yhä vain epäröivän, hän tarttuu\npäättäväisesti tähän vaaralliseen mieheen kuin myrkkyyn. Elokuussa\n1785 hän kutsuu Neckerin yksityiskabinettiinsa ja käyttää kaiken\nylitsepuhumistaitonsa voittaakseen tuon suuttuneen miehen puolelleen.\nNecker saa tänä hetkenä kokea kaksinkertaisen riemuvoiton: sen,\nettä kuningatar ei kutsu häntä, vaan pyytää, ja samalla, että koko\nkansa vaatii hänen asettamistaan virkaan. »Eläköön Necker!» »Eläköön\nkuningas!» kajahtaa tänä iltana Versaillesin gallerioissa, Pariisin\nkaduilla hänen nimittämisensä tultua tunnetuksi.\n\nVain kuningatarella ei ole rohkeutta riemuita mukana: liian raskaana\npainostaa häntä vastuu siitä, että hän kokemattomin käsin on puuttunut\nkohtalon rattaaseen. Ja lisäksi: tämä nimi herättää hänessä kolkon,\nselittämättömän ennakkotunteen, hän ei tiedä, miksi, ja jälleen hänen\nvaistonsa osoittautuu hänen ymmärrystään voimakkaammaksi. »Minä vapisen\najatellessani», hän samana päivänä kirjoittaa Mercy’lle, »että juuri\nminä olen antanut hänen tulla takaisin. Kohtalonani on aikaansaada\nonnettomuutta, ja jos taaskin pirulliset juonet saavat hänet kaatumaan\ntai hän syrjäyttää kuninkaan arvovallan, tullaan minua vihaamaan vielä\nenemmän kuin aikaisemmin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Vapisen ajatellessani» — »Suokaa anteeksi minulle tämä heikkous» —\n»Kohtalonani on aikaansaada onnettomuutta» — »Minulle on hyvin tarpeen,\nettä Teidän kaltaisenne hyvä ja uskollinen ystävä tukee minua tänä\nhetkenä» — sellaisia sanoja ei aikaisemmin Marie Antoinette’in ole\nmilloinkaan kuultu kirjoittaneen eikä lausuneen. Tässä tuntuu uusi\näänensävy, järkytetyn, sisimmässään raastetun ihmisen ääni, ei enää\nhemmoitellun nuoren naisen kevyt ja naurun siivittämä. Marie Antoinette\non maistanut tiedon karvasta omenaa, nyt hänen unessakulkijamainen\nvarmuutensa on tiessään, sillä peloton on aina vain se, joka ei tunne\nvaaraa. Nyt hän alkaa ymmärtää sen valtavan hinnan, millä korkea\nasema ostetaan, edesvastuun, ensimmäistä kertaa häntä painaa kruunu,\njota hän tähän asti on kantanut keveästi kuin mademoiselle Bertinin\nmuotihattua. Kuinka epäröiviksi käyvätkään nyt hänen askeleensa hänen\nhuomattuaan kumean vulkaanisen vavahtelun hauraan maakuoren alla:\nnyt ei enää pitemmälle, mieluummin takaisin! Mieluummin hän jäisi\nsyrjään kaikista ratkaisuista, ainaiseksi erilleen politiikasta ja\nsen sameista puuhista, hän ei enää haluaisi sekaantua niin helpoiksi\nluulemiinsa ja nyt niin vaarallisiksi huomaamiinsa päätöksiin. Marie\nAntoinette’in käytöksessä tapahtuu täydellinen muutos. Hän, joka\ntähän asti on ollut onnellinen melun ja vilinän keskellä, etsii nyt\nhiljaisuutta ja eristyneisyyttä. Hän välttää teatteria ja naamiohuveja,\nhän ei enää pyri kuninkaan valtioneuvostoon; vain lastensa piirissä\nhän vielä voi hengittää. Tähän iloisen naurun täyttämään huoneeseen ei\nvihan ja kateuden rutto ulotu. Äitinä hän tuntee itsensä varmemmaksi\nkuin kuningattarena. Erään toisenkin salaisuuden tuo pettynyt nainen\non myöhään löytänyt: ensimmäistä kertaa mies, todellinen ystävä ja\nhengenheimolainen liikuttaa, tyynnyttää, onnellistaa hänen tunnettaan.\nNyt voisi kaikki vielä tulla hyväksi; hän tahtoisi vain elää\nhiljaisuudessa ja ahtaimmassa ja luonnollisimmassa piirissä, ei enää\nmanata esiin kohtaloa, tätä salaperäistä vastustajaa, jonka mahdin ja\nkavaluuden hän ensi kerran ymmärtää.\n\nMutta juuri nyt, kun kaikki hänen sydämessään kaipaa rauhaa, ajan\nilmapuntari osoittaa myrskyä. Juuri sinä hetkenä, jolloin Marie\nAntoinette huomaa virheensä ja tahtoo vetäytyä takaisin, tehdä itsensä\nnäkymättömäksi, säälimätön tahto työntää hänet eteenpäin keskelle\nhistorian levottomimpia tapauksia.\n\n\n\n\nRATKAISUN KESÄ\n\n\nNecker, se mies, jonka kuningatar kovimmassa merihädässä on\nasettanut valtion peräsimeen, suuntaa päättäväisesti kulun suoraan\nmyrskyä vastaan. Hän ei arkana reivaa purjeita, hän ei luovi kauan,\npuolinaiset toimenpiteet eivät enää auta, vaan ainoastaan ratkaiseva\nja väkivaltainen toimenpide: luottamuksen täydellinen muutos. Näinä\nviimeisinä vuosina on kansakunnan luottamuksen painopiste siirtynyt\npois Versailles’ista. Kansakunta ei enää usko kuninkaan lupauksiin,\nei hänen velkakirjoihinsa ja assignaatteihinsa, se ei enää toivo\nmitään aatelisparlamentilta ja notaabeli-kokoukselta; on luotava uusi\nauktoriteetti — ainakin väliaikaisesti — luoton lujittamiseksi ja\nanarkian patoamiseksi, sillä kova talvi on tehnyt kansan nyrkitkin\nkoviksi; minä hetkenä hyvänsä voi maaseudulta paenneiden ja nyt\nkaupungeissa nälkää näkevien laumojen epätoivo puhjeta esiin. Niin\nkuningas päättää tavanmukaisen epäröintinsä jälkeen yhdennellätoista\nhetkellä kutsua kokoon valtiosäädyt, kahdensadan vuoden jälkeen\ntodella koko kansan. Riistääkseen niiltä, joiden käsissä oikeudet\nja rikkaudet vielä ovat, ensimmäiseltä ja toiselta säädyltä,\naatelistolta ja papistolta etukäteen enemmistön, kuningas Neckerin\npyynnöstä on lisännyt kolmannen säädyn lukumäärän kaksinkertaiseksi.\nSiten nuo molemmat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja sen\njohdosta hallitsijalle on säilytetty lopullinen ratkaisuvalta.\nKansalliskokouksen koollekutsuminen on vähentävä kuninkaan edesvastuuta\nja vahvistava hänen arvovaltaansa: näin ajattelee hovi.\n\nMutta kansa ajattelee toisin; ensimmäistä kertaa se tuntee, että\nsiihen vedotaan, ja tietää, että kuninkaat vaativat kansaltaan neuvoa\nvain epätoivosta eivätkä milloinkaan hyvyydestä. Suunnaton tehtävä\non siten annettu kansakunnalle, mutta myös milloinkaan toistumaton\ntilaisuus; kansa on päättänyt käyttää sitä hyväkseen. Ihastuksen huuma\nvyöryy kaupungeista maaseudulle, vaaleista tulee juhla, kokouksista\nkansallisuskonnollisen nousun tyyssijoja — kuten aina ennen suuria\nrajumyrskyjä luonto luo mitä värikkäimpiä ja pettävimpiä aamuruskoja.\nVihdoin voi työ alkaa: toukokuun 5 päivänä 1789, säätykokouksen\navajaispäivänä, Versailles ensi kertaa on, ei ainoastaan kuninkaan\nresidenssi, vaan koko Ranskan valtakunnan pääkaupunki, aivot, sydän ja\nsielu.\n\nPieni Versaillesin kaupunki ei milloinkaan ole nähnyt niin monta\nihmistä koossa kuin noina kimaltelevina kevätpäivinä vuonna 1789.\nNeljätuhatta henkeä käsittää kuten aina kuninkaallinen hoviseurue,\nmelkein kaksituhatta edustajaa on Ranska lähettänyt, lisäksi tulevat\nPariisista ja sadoista muista paikoista lukemattomat uteliaat, jotka\ntahtovat nähdä maailmanhistoriallisen näytelmän. Runsaalla kullalla\nsaa vaivoin ostetuksi huoneen, kourallisella tukaatteja olkisäkin,\nsadat, jotka eivät ole löytäneet majapaikkaa, nukkuvat porttiholveissa\nja -käytävissä, monet asettuvat jo yöllä virtoina valuvasta sateesta\nhuolimatta kujanteeseen, jottei heiltä tuo suuri näytelmä vain jäisi\nnäkemättä. Elintarpeiden hinnat kohoavat kolmin- ja nelinkertaisiksi,\nvähitellen ihmistungos käy sietämättömäksi. Ja nyt osoittautuu\nvertauskuvallisesti, että tässä ahtaassa provinssikaupungissa on tilaa\nvain _yhdelle_ Ranskan valtiaalle, ei kahdelle. Ajan pitkään täytyy\ntoisen väistyä paikalta: kuninkuuden tai kansalliskokouksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ensimmäisen tunnin ei tule olla omistettu riidalle, vaan\nsuurelle sovinnolle kuninkaan ja kansan välillä. Toukokuun 4 päivänä\nkumahtelevat kellot varhaisesta aamusta asti: ennenkuin ihmiset\nneuvottelevat, on pyhällä paikalla rukoiltava Jumalan siunausta\nsuurelle tehtävälle. Koko Pariisi on tehnyt pyhiinvaellusretken\nVersailles’iin voidakseen kertoa lapsilleen ja lastenlapsilleen tästä\npäivästä, josta alkaa uusi aikakausi. Ikkunoissa, joista riippuu\nkallisarvoisia seinäverhoja, näkyy pää pään vieressä, savupiippuihin\non tarrautuneina hengenvaarasta välittämättä raskaita ihmisrypäleitä,\nei kukaan tahdo jättää ainoatakaan suuren kulkueen yksityiskohtaa\nnäkemättä. Ja todellakin tästä säätyjen näytteilleasettelusta tulee\nsuurenmoinen tapaus; viimeisen kerran Versaillesin hovi kehittää\nkoko loistonsa esittäytyäkseen vaikuttavasti kansalle todellisena\nmajesteettina, synnynnäisenä ja vahvistettuna käskijänä. Kello\nkymmeneltä aamulla kuninkaallinen kulkue lähtee palatsista, sen edessä\nratsastaa paaseja loistavissa livreissään, haukankantajia haukat\npystyynkohotetuilla nyrkeillään, sitten vierivät ihmeen kauniisti\nsuitsitettujen hevosten vetäminä, joiden päitten päällä liehuvat\nvärikkäät sulkatöyhdöt, kuninkaan kultaiset lasiset loistovaunut\nmajesteetillisen hitaasti. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen\nvanhempi, etukorokkeella hänen nuorempi veljensä, takaistuimella nuoret\nAngoulême’in, Berryn ja Bourbonin herttuat. Riemuhuudot: »Eläköön\nkuningas!» tervehtivät myrskyisesti näitä ensimmäisiä vaunuja ja\nmuodostavat kiusallisen vastakohdan sille kovalle ja yhteenpuristetulle\näänettömyydelle, jonka vallitessa toiset, kuningatarta ja prinsessoja\nkuljettavat vaunut ajavat ohitse. Jo tänä aamuhetkenä julkinen\narvostelu vetää selvästi jyrkän rajan kuninkaan ja kuningattaren\nvälille. Samanlainen vaitiolo ottaa vastaan seuraavat vaunut, joissa\nperheen muut jäsenet hitaassa ja juhlallisessa tasakäynnissä ajavat\nNotre-Dame-kirkolle, jossa kolme säätyä, kaksituhatta miestä, jokainen\npalava kynttilä kädessään, odottavat hovia vaeltaakseen yhteisenä\nkulkueena kaupungin läpi.\n\nVaunut pysähtyvät kirkon edustalle. Kuningas, kuningatar ja\nhovi astuvat kaikki vaunuista, epätavallinen näky kohtaa heitä.\nAatelissäätyjen edustajat tosin ovat heille tuttuja juhlista ja\ntanssiaisista, prameillen silkkisissä, kultanauhaisissa viitoissa,\nvalkosulkaisten hattujen lierit rohkeasti taivutettuina ylöspäin,\nja samoin on heille tuttu papiston värikäs upeus, kardinaalien\ntulipunaiset puvut ja piispojen violetit viitat: nämä molemmat\nsäädyt, ensimmäinen ja toinen, ovat sata vuotta seisoneet uskollisina\nvaltaistuimen ympärillä, ne ovat aina koristaneet kuninkaan juhlia.\nMutta mikä on tuo tumma joukko, tarkoituksellisen yksinkertaisiin\nmustiin takkeihin puettu, joiden päällä vain kaularöyhelöt valkoisina\nhohtavat, keitä ovat nämä oudot ihmiset tavallisine kolmikolkkaisine\nhattuineen, keitä nämä tuntemattomat, nyt vielä nimettömät,\njotka suljettuna mustana muurina seisovat kirkon edustalla? Mitä\najatuksia asuu näiden vierasten, milloinkaan näkemättömien kasvojen,\nnäiden rohkeiden, kirkkaiden, jopa ankarien katseiden takana?\nKuningas ja kuningatar tarkastelevat tutkivasti vastustajiaan,\njotka voimakkaina yhteistunnossaan eivät orjamaisesti kumarra\neivätkä puhkea haltioituneisiin riemuhuutoihin, vaan ainoastaan\nmiehisen mykkinä odottavat tilaisuutta käydä käsiksi uudistustyöhön\ntasavertaisina näiden ylpeiden ja koristeltujen, etuoikeutettujen ja\nkuuluisien kanssa. Eivätkö he synkässä mustassa puvussaan, vakavan,\nläpitunkemattoman olemuksensa puolesta muistuta enemmän tuomareita\nkuin kuuliaisia neuvonantajia? Kenties jo tässä ensi kohtauksessa\nkuninkaalla ja kuningattarella oli värisyttävä aavistus kohtalostaan.\n\nMutta tässä ensi kohtaamisessa ei ole kysymys aseiden mittelystä:\nennen välttämätöntä taistelua on omistettava hetki yksimielisyydelle.\nJättiläiskulkueena, vakavina ja hillittyinä, jokainen palava kynttilä\nkädessä, nuo kaksituhatta miestä kulkevat kirkkojen välisen matkan,\nVersaillesin Notre-Dame’ista pyhän Ludvigin katedraaliin, Ranskan\nja sveitsiläiskaartien välkkyvän kunniakujanteen läpi. Heidän\nyläpuolellaan kumahtelevat kellot, heidän vieressään pärisevät rummut\nja liehuvat univormut, ja ainoastaan pappien laulu lieventää näyn\nsotilaallisuuden korkeammaksi juhlallisuudeksi.\n\nPitkän kulkueen etunenässä — viimeiset tulevat ensimmäisiksi —\novat kolmannen säädyn edustajat, kahtena rinnakkaisrivinä, heidän\njäljessään aatelissääty, ja sitten papisto. Kolmannen säädyn viimeisten\nedustajien kuljettua ohi syntyy kansassa (ei satunnainen) liike,\nkatsojat puhkeavat myrskyisiin riemuhuutoihin. Tämä innostus koskee\nOrléansin herttuaa, hovin luopiota, joka demagogisista laskelmista\non pitänyt parempana liittyä kolmannen säädyn edustajien riveihin\neikä kulkea kuninkaallisen perheen mukana. Ei edes kuningasta, joka\nkävelee kunniakatoksen takana, joka varjostaa kaikkein pyhintä —\nPariisin arkkipiispa timanttikoristeiseen messukasukkaan puettuna\nkantaa sitä —, tervehditä yhtä ylitsevuotavin suosionosoituksin kuin\ntuota miestä, joka julkisesti kansan edessä tunnustaa kuuluvansa\nkansakuntaan ja olevansa kuninkaallista auktoriteettia vastaan.\nTuodakseen vielä selvemmin ilmi tämän salaisen vihamielisyytensä hovia\nkohtaan muutamat valitsevat sen hetken, jolloin Marie Antoinette\nlähestyy, huutaakseen äänekkäästi tahallaan, ei »Vive la Reine!»,\nvaan hänen vihamiehensä nimen: »Eläköön Orléansin herttua!» Marie\nAntoinette huomaa loukkauksen, hämmentyy ja käy kalpeaksi; vain\nsuurella vaivalla hänen onnistuu huomiota herättämättä hillitä\nryhtinsä ja kulkea alennuksen tie pystyssä päin loppuun asti. Mutta jo\nseuraavana päivänä kansalliskokouksen avajaisissa odottaa häntä uusi\nnöyryytys. Sillä välin kuin kuningasta riemuiten tervehditään vilkkain\nsuosionosoituksin hänen astuessaan saliin, ei kuningattaren saapuessa\nainoakaan huuli, ainoakaan käsi liikahda: jäätävä, kaikille ilmeinen\näänettömyys puhaltaa häntä vastaan kuin pureva viima. »Voilà la\nvictime» [Kas tuossa uhri.], mutisee Mirabeau naapurilleen, ja vieläpä\nmuuan aivan ulkopuolinen henkilö, amerikkalainen kuvernööri Morris,\nyrittää rohkaista ranskalaisia ystäviään tekemään tämän loukkaavan\nvaikenemisen joillakin huudahduksilla vähemmän loukkaavaksi. Mutta\nturhaan. »Kuningatar itki», kirjoittaa tämä vapaan kansakunnan poika\npäiväkirjaansa, »eikä ainoakaan ääni kohonnut hänen puolestaan. Olisin\nkohottanut käteni, mutta minulla ei ole täällä mitään oikeutta ilmaista\ntunteitani, ja turhaan pyysin naapureitani sen tekemään.» Kolme tuntia\ntäytyy Ranskan kuningattaren istua kuin syytettyjen penkillä kansan\nedustajien edessä saamatta osakseen ainoatakaan tervehdystä tai\nhuomionosoitusta; vasta kun hän Neckerin loputtoman puheen perästä\nnousee paikaltaan poistuakseen kuninkaan kanssa salista, kokoavat\nmuutamat edustajat säälistä rohkeutensa huutaakseen arasti »Vive la\nReine!» Liikutettuna Marie Antoinette päännyökkäyksellä kiittää näitä\nharvoja, ja tämän eleen vaikutuksesta puhkeaa vihdoin koko kuulijakunta\nsuosionhuutoon. Mutta Marie Antoinette ei palatessaan linnaansa\nantaudu minkäänlaisen itsepetoksen valtaan; liian selvästi hän tuntee\neron tämän epäröivän säälinsekaisen tervehdyksen ja sen suuren,\nlämpimän, kuohuvan kansanrakkauden kohinan välillä, joka aikoinaan\nvapaaehtoisesti hiveli hänen lapsensydäntään hänen ensi kertaa\nsaapuessaan maahan. Hän tietää jo, että hän on jäänyt suuren sovinnon\nulkopuolelle ja että alkaa kamppailu elämästä ja kuolemasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkien katselijoiden huomiota herättää näinä päivinä Marie\nAntoinette’in levoton ja kärsivä olemus. Yksinpä kansalliskokouksen\navajaisissa, joissa hän esiintyy kuninkaallisessa loistossa puettuna\nvioletin-valkoisen-hopeiseen pukuun, pää ihanalla strutsinsulalla\nkoristettuna, majesteetillisena ja kauniina, madame de Staël panee\nmerkille surun ja alakuloisuuden ilmeen hänen käyttäytymisessään,\nilmeen, joka tässä muuten huolettoman iloisessa ja koketissa naisessa\non täysin uusi ja outo. Ja todellakin, vain vaivoin ja äärimmäisellä\ntahdonponnistuksella Marie Antoinette on pakottautunut esiintymään\ntällä lavalla, hänen mielensä ja huolestuneet ajatuksensa ovat näinä\npäivinä muualla. Sillä hän tietää, että samaan aikaan kuin hänen täytyy\ntuntikausia esiintyä kansan edessä kuninkaallisessa loistossa ja\nvelvollisuudentuntoisessa majesteettiudessa, kärsii ja kuolee pienessä\nvuoteessaan Meudonissa hänen vanhin poikansa, kuusivuotias Dauphin.\nJo edellisenä vuonna kuningatarta oli kohdannut se suru, että hän\nmenetti yhden neljästä lapsestaan, vasta yksitoista kuukautta vanhan\nprinsessa Sophie Beatricen; nyt kuolema toistamiseen hiiviskelee\nlastenkamarin ympärillä vaanien uhria. Ensimmäiset riisitaudin\noireet olivat hänen esikoisessaan ilmenneet jo 1788. »Vanhin poikani\ntuottaa minulle paljon surua», hän silloin kirjoitti Josef II:lle,\n»hän on hiukan kieroon kasvanut, toinen lonkka on korkeampi kuin\ntoinen, ja selässä ovat nikamat hiukan vinot ja esiinpistävät.\nJonkin aikaa hänellä on ollut jatkuvasti kuumetta, ja hän on laiha\nja heikko.» Sitten seuraa sarja pettäviä tervehtymisiä, mutta pian\nkoetellulla äidillä ei ole enää mitään toivoa jäljellä. Juhlakulkue\nkansalliskokouksen avajaisissa, tämä värikäs omalaatuinen näytelmä jää\nsairaan poikaraukan viimeiseksi ilonaiheeksi: viittoihin käärittynä,\ntyynyjen varassa, aikoja sitten liian heikkona kävelemään hän voi\nraukeilla kuumeisilla silmillään kuninkaallisten tallien parvekkeelta\nvielä nähdä isänsä, äitinsä ja välkkyvän kulkueen vaeltavan ohitse:\nkuukautta myöhemmin hänet haudataan. Tämä lapsensa tuleva välttämätön\nkuolema Marie Antoinette’illa on kaikkina näinä päivinä ajatuksissaan,\nkoko hänen huolestumisensa koskee lasta: ei sentähden ole olemassa\nmitään järjettömämpää kuin se alati uudelleen esiinsukeltava legenda,\nettä Marie Antoinette näinä vaikeimpien äidillisten ja inhimillisten\nhuoliensa viikkoina olisi aamusta iltaan punonut kavalia juonia\nkansalliskokousta vastaan. Noina päivinä hänen taistelutahtonsa on\nkokonaan murtanut hänen kokemansa tuska, ja viha, jolle hän on ollut\nalttiina; vasta myöhemmin ollessaan aivan yksin ja taistellessaan\nepätoivoisen tavoin hengestään ja miehensä ja toisen poikansa\nkuninkuudesta, hän jälleen kokoaa voimansa viimeiseen vastarintaan.\nMutta nyt hänen voimansa ovat uupuneet, ja juuri noina päivinä olisi\ntarvittu jumalan eikä rikkiraastetun onnettoman ihmisen voimat vyöryvän\nkohtalon pidättämiseksi.\n\nSillä tapahtumat seuraavat nyt toisiaan vuoripuron nopeudella.\nMuutamien päivien perästä molemmat etuoikeutetut säädyt, aatelisto\nja papisto, jo ovat katkerassa riidassa kolmannen säädyn kanssa;\ntakaisin työnnettynä kolmas sääty omavaltaisesti julistautuu\nkansalliskokoukseksi ja vannoo Pallohuoneessa valan olla hajaantumatta\nennen kuin kansan tahto, perustuslaki, on täytetty. Hovi kauhistuu\nkansan demonia, jonka se itse on manannut esiin; kuningas, kaikkien\nkutsuttujen ja kutsumattomien neuvonantajien sinne tänne raastamana,\ntänään hyväksyen kolmannen säädyn mielipiteen, huomenna ensimmäisen\nja toisen, pahaenteisesti horjuen juuri sinä hetkenä, jolloin\näärimmäinen selvyys ja voima olisi tarpeen, kallistuu milloin\nsotilaallisten suunpieksäjien puolelle, jotka vanhaan korskeaan tapaan\nvaativat, että roskaväki on ase kädessä ajettava kotiin, milloin\nNeckerin puoleen, joka yhä uudelleen kehoittaa myöntyväisyyteen.\nTänään hän sulkee kolmannelta säädyltä pääsyn neuvottelusaliin,\nsitten hän jälleen perääntyy arkana Mirabeaun selittäessä, että\n»kansalliskokous on väistyvä ainoastaan pistimien edestä». Mutta yhtä\nrintaa hovin päättämättömyyden kanssa kasvaa kansan päättäväisyys.\nKädenkäänteessä tuo mykkä olento »kansa» on painovapauden kautta\nsaanut äänen, sadoissa lentokirjasissa se vaatii oikeuttaan,\nleimuavissa sanomalehtikirjoituksissa se purkaa kapinallisen vihansa.\nPalais Royal’iin kokoontuu Orléansin herttuan suojeluksen alaisina\njoka päivä kymmenentuhatta puhuvaa, huutavaa, agitoivaa, toisiaan\nlakkaamatta yllyttävää ihmistä. Tuntemattomat, joiden suu koko elämän\najan on pysynyt kiinni, huomaavat äkkiä itsessään halun puhumiseen,\nkirjoittamiseen, sadat kunnianhimoiset ja toimettomat henkilöt\nhavaitsevat nyt otollisen hetken tulleen, kaikki politikoivat,\nagitoivat, lukevat, keskustelevat ja esittävät mielipiteitään.\n»Jokainen tunti», kirjoittaa englantilainen Arthur Young, »tuottaa\nlentokirjasia, tänään on ilmestynyt kolmetoista, eilen kuusitoista,\nviime viikolla kaksikymmentäkaksi, ja yhdeksäntoista kahdestakymmenestä\non vapauden puolesta» — se on: etuoikeuksien, myös hallitsijan\netuoikeuksien poistamisen puolesta. Joka päivä, miltei joka tuntikin\nvirta huuhtoo pois kappaleen kuninkaallisesta arvovallasta, sanat\n»kansa» ja »kansakunta» muuttuvat kahden tai kolmen viikon kuluessa\nsadoilletuhansille kylmistä kirjaimista uskonnollisiksi kaikkivaltiuden\nja korkeimman oikeudenmukaisuuden käsitteiksi. Jo liittyvät upseerit\nja sotilaat vastustamattoman liikkeen riveihin, jo huomaavat kaupungin\nja valtion virkamiehet kauhistuneina, kuinka ohjakset liukuvat heidän\nkäsistään tässä kansanvoiman nousussa, yksinpä kansalliskokous joutuu\ntämän virtauksen vanaveteen, menettää dynastisen suuntansa ja alkaa\nhuojua. Yhä pelokkaammiksi käyvät neuvonantajat kuninkaan palatsissa,\nja kuten tavallisesti, yrittää sielullinen epävarmuus pelastautua\npelostaan turvautumalla mahtailevaan voimaeleeseen: kuningas kokoaa\nviimeiset uskollisina pysyneet ja luotettavat rykmentit uhatakseen\nniillä, antaa niiden olla valmiina Bastiljissa ja heittää vihdoin\nuskotellakseen itselleen omaavansa voiman, mikä häneltä sisäisesti\npuuttuu, kansakunnalle taisteluhansikkaan erottamalla heinäkuun 11\npäivänä ainoan kansan suosiossa olevan ministerin, Neckerin, ja\najamalla hänet maanpakoon kuin rikollisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat päivät ovat lähtemättömällä kirjoituksella kaiverretut\nmaailmanhistoriaan; tosin on olemassa yksi ainoa kirja, josta niitä\nei saa yrittää lukea, nimittäin onnettoman, tietämättömän kuninkaan\nkäsinkirjoitettu päiväkirja. Siinä sanotaan heinäkuun 11 päivän\nkohdalla ainoastaan: »Ei mitään. Herra Necker on matkustanut.» Ja\nheinäkuun 14 päivänä, Bastiljihyökkäyksen päivänä, jolloin hänen\nvaltansa lopullisesti luhistuu, jälleen sama traagillinen sana »Rien»\n— se on: ei mitään metsästystä tänä päivänä, ei ammuttua hirveä, siis\nei mitään merkittävää tapahtumaa. Pariisissa ajatellaan toisella\ntavalla tästä päivästä, jota vielä nytkin kokonainen kansakunta viettää\nvapaudentietoisuutensa syntymäpäivänä. Heinäkuun kahdentenatoista\npäivänä aikaisin keskipäivällä leviää tieto Neckerin vangitsemisesta\nPariisiin, kipinä sinkoaa ruutitynnyriin. Palais Royal’issa Camille des\nMoulins, muuan Orléansin herttuan kerhoystävistä, hypähtää tuolille,\nheiluttaa pistoolia, huutaa, että kuningas valmistelee Pärttylinyötä,\nja kutsuu aseisiin. Minuutissa on keksitty kapinan symboli, kokardi,\ntasavallan kolmivärinen lippu; muutamia tunteja myöhemmin hyökätään\nkaikkialla sotajoukon kimppuun, asevarastot ryöstetään, kadut\nsuljetaan. Heinäkuun 14 päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä marssii\nPalais Royal’ista Pariisin pakkolinnaa, Bastiljia vastaan, pari\ntuntia myöhemmin on sinne hyökätty, ja sen puolustamista yrittäneen\nkomentajan pää tanssii kelmeänä peitsenkärjessä: ensimmäistä kertaa\nloistaa tämä verinen vallankumouksen lyhty. Ei kukaan uskalla asettua\nenää vastarintaan tätä kansanraivon alkuvoimaista purkausta vastaan,\njoukko-osastot, jotka eivät Versailles’ista saa selviä määräyksiä,\nvetäytyvät takaisin, illalla Pariisi tuhansin kynttilöin valmistautuu\nvoitonjuhlaan.\n\nMutta kymmenen peninkulmaa tästä maailmantapahtumasta, Versailles’issa,\nei aavisteta asioista mitään. On lähetetty epämukava ministeri\nmatkoihinsa, nyt tulee rauha, pian voidaan jälleen lähteä metsästämään,\ntoivottavasti jo huomenna. Mutta silloin tulee viesti viestin jälkeen\nkansalliskokouksesta: Pariisissa vallitsee levottomuus, asevarastoja\nryöstetään, edetään Bastiljia vastaan. Kuningas vaatii selostusta\ntapahtumista, mutta hän ei tee mitään todellista päätöstä; loppujen\nlopuksi, mitä tarkoitusta varten tämä vaivalloinen kansalliskokous\non kutsuttu koolle? Sen pitää antaa neuvoja. Kuten aina, ei tänäkään\npäivänä vähintäkään muuteta pyhitettyä päiväjärjestystä, kuten aina,\nasettuu tuo mukavuutta rakastava, flegmaattinen ja ilman minkäänlaista\nuteliaisuutta vailla oleva mies (huomennahan saadaan kaikki ajallansa\ntietää) kello kymmeneltä makuulle ja nukkuu jykevää, sikeää, mistään\nmaailmantapahtumista piittaamatonta untaan. Mutta mitä julkeita,\nhäikäilemättömiä, anarkistisia aikoja eletäänkään! On tultu jopa\nniinkin hävyttömiksi, että häiritään hallitsijan unta. Liancourt’in\nherttua kiirehtii vaahtoavin hevosin Versailles’iin tuodakseen tiedon\nPariisin tapahtumista. Hän vaatii, että kuningas herätettäisiin:\nlopulta hänet päästetään pyhitettyyn makuukamariin. Hän tiedoittaa:\n»Bastiljiin on hyökätty! Komentaja murhattu! Hänen päätään on\npeitsenkärjessä kannettu halki koko kaupungin!»\n\n»Mutta tämähän on kapinaa», änkyttää kauhistuneena onneton hallitsija.\n\nMutta säälimättömän ankarana oikaisee häntä tuo epämiellyttävä\nsanantuoja: »Ei, Sire, se on vallankumousta.»\n\n\n\n\nYSTÄVÄT PAKENEVAT\n\n\nLudvig XVI:ta on paljon pilkattu siitä, ettei hän heinäkuun 14 päivänä\n1789, unestaan säikähtyneenä kuullessaan Bastiljin kukistumisesta,\nheti tajunnut tätä juuri maailmaan singottua »vallankumous»-sanaa\nkoko laajuudessaan. Mutta »on liiankin helppoa», muistuttaa Maurice\nMaeterlinck kuuluisassa »Viisaus ja kohtalo» -kirjansa luvussa\njäljestäpäin viisaita, »oivaltaa, mitä olisi pitänyt tehdä,\najankohtana, jolloin jo tietää kaiken sen, mitä on tapahtunut.»\nEpäilemättä eivät kuningas ja kuningatar ensimmäisten myrskynoireiden\nnäyttäytyessä edes lähimainkaan aavistaneet tämän maanjäristyksen\ntuhoisuutta, mutta voidaan toisaalta kysyä: Kuka kaikista aikalaisista\njo tällä ensimmäisellä hetkellä tunsi sen hirvittävän, mikä tässä\npantiin alulle, kuka edes niistäkään, jotka sytyttivät ja lietsoivat\nvallankumousta? Kaikki uuden kansanliikkeen johtajat, Mirabeau,\nBailly, Lafayette eivät itsekään lähimainkaan aavista, kuinka pitkälle\ntämä valloilleen päässyt voima oli kantava heidät päämaalinsa tuolle\npuolen ja tempaava heidät mukaansa vastoin heidän omaa tahtoaan, sillä\n1789 ovat yksinpä hurjimmatkin myöhemmistä vallankumousmiehistä,\nRobespierre, Marat ja Danton vielä täysin vakaumuksellisia rojalisteja.\nVasta itse Ranskan vallankumouksen ansiosta käsite »vallankumous» on\nsaanut tuon laajan, hurjan ja maailmanhistoriallisen merkityksensä,\njossa me sitä nykyään kielellisesti käytämme. Vasta aika on valanut\nsiihen verta ja henkeä eikä jo ensimmäinen hetki. Nyt on merkillinen\nparadoksi tämä: kuningas Ludvig XVI:lle ei muodostunut niin\nkohtalokkaaksi se seikka, ettei hän voinut ymmärtää vallankumousta,\nvaan juuri päinvastainen: se, että tämä keskinkertaisen lahjakas\nmies mitä liikuttavimmalla tavalla yritti ymmärtää sitä. Ludvig XVI\nluki mielellään historiaa, eikä mikään ollut tehnyt arkaan poikaan\nsyvempää vaikutusta kuin se, että hänelle kerran henkilökohtaisesti\nesitettiin kuuluisa herra David Hume, »Englannin historian»\nkirjoittaja, sillä tämä oli hänen lempikirjansa. Siitä hän jo\ndauphinina ollessaan oli lukenut erikoisella jännityksellä varsinkin\nsen luvun, joka kuvasi, kuinka oli tehty vallankumous erästä toista\nkuningasta, Englannin kuningasta Kaarlea vastaan ja hänet lopulta oli\nmestattu: tämä esimerkki vaikutti mahtavana varoituksena pelokkaaseen\nkruununperilliseen. Ja kun sitten samanlainen tyytymättömyydenliike\nalkoi hänen omassa maassaan, Ludvig XVI arveli turvaavansa asemansa\nparhaiten siten, että hän yhä uudelleen tutki tätä kirjaa oppiakseen\nhyvissä ajoin onnettoman edeltäjänsä virheistä, kuinka kuninkaan\nsellaisen kapinan sattuessa _ei_ pidä menetellä: siinä, missä tuo\noli ollut kiihkeä, hän tahtoi olla myöntyväinen, siten hän toivoi\nvälttyvänsä onnettomalta lopulta. Mutta juuri tämä halu ymmärtää\nRanskan vallankumousta aivan toisenlaatuisen vallankumouksen analogian\nmukaisesti koitui kuninkaalle turmioksi. Sillä hallitsija ei saa\nkuivettuneiden reseptien mukaan, alati pätemättömien esikuvien\nmukaan tehdä päätöksiään maailmanhistoriallisina hetkinä: vain neron\nnäkijänkatse voi läsnäolevalla hetkellä löytää pelastavan ja oikean,\nvain sankarillinen, toimintatarmoinen teko voi hillitä hurjina ja\nsekasortoisina esiintunkevat alkuvoimat. Mutta ei milloinkaan voida\nmyrskyä tyynnyttää reivaamalla purjeet; se raivoaa silti edelleenkin\nmurtumattomin voimin, kunnes se itse on riehunut itsensä uuvuksiin ja\nsen johdosta tyyntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä on Ludvig XVI:n tragedia: hän tahtoi käsittää käsittämättömissä\nolevan selailemalla historiaa kuin koulukirjaa ja suojata itsensä\nvallankumoukselta pelokkaasti luopumalla kaikesta kuninkaallisesta\nesiintymisessään. Toisin Marie Antoinette: hän ei ole etsinyt\nneuvoja kirjoista ja tuskinpa keltään ihmiseltäkään. Taaksepäin ja\neteenpäin ajatteleminen ei ollut edes suurimmankaan vaaran hetkinä\nhänen luonteensa mukaista,kaikki laskelmoiminen ja yhdisteleminen\noli vierasta hänen spontaanille luonteelleen. Hänen inhimillinen\nvoimansa perustui yksinomaan vaistoon. Ja tämä vaisto suhtautuu ensi\nhetkestä lähtien jyrkän kielteisesti vallankumoukseen. Syntyneenä\nkuninkaan linnassa, kasvatettuna tietoisuuteen, että hänellä oli\nvaltansa Jumalan armosta, vakuuttuneena hallitsijaoikeuksistaan\nkuin jumalallisesta tosiasiasta, hän alusta alkaen pitää jokaista\nkansan oikeusvaatimusta sopimattomana roskaväen kapinallisuutena:\naina on se, joka itselleen vaatii kaikki vapaudet ja oikeudet,\nvähimmin taipuvainen myöntämään ne muillekin. Marie Antoinette ei\nsisäisesti eikä ulkonaisesti antaudu minkäänlaisiin keskusteluihin;\nveljensä Josefin tavoin hän sanoo: »Mon métier est d’être royaliste.»\n»Tehtävänäni on yksinomaan edustaa kuninkaan katsantokantaa.» Hänen\npaikkansa on ylhäällä, kansan alhaalla: hän ei halua alas, kansa ei saa\npäästä ylös. Bastiljin valtauksesta aina mestauslavalle asti hän joka\nhetki tuntee järkähtämättömästi olevansa oikeassa. Hän ei hetkeäkään\nantaudu sisimmässään sovitteluihin uuden liikkeen kanssa: kaikki\nvallankumouksellinen merkitsee hänelle kapinaa, vain kaunistelevalla\nsanalla ilmaistuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tämä Marie Antoinette’in ylimielisen kova, järkähtämättömän\njyrkkä suhtautuminen vallankumoukseen ei (ainakaan alussa) sisällä\nvähintäkään vihamielisyyttä kansaa kohtaan. Kasvaneena leppoisammassa\nWienissä Marie Antoinette pitää kansaa, »le bon peuple» [Kelpo kansa],\nkauttaaltaan hyvänluontoisena, ei erikoisen ymmärtäväisenä oliona;\nhän uskoo vuorenvarmasti, että jonakin päivänä tuo kelpo lauma on\npettyneenä luopuva näistä yllyttäjistä ja suunpieksäjistä ja palaava\nhyvään karsinaansa, perinnöllisen hallitsijahuoneen hoiviin. Hänen\nkoko vihansa kohteena ovat sentähden »factieux» [Salavehkeilijä], nuo\nsalaliittolaiset, kiihottajat, klubistit, demagogit, puhujat, pyrkijät\nja ateistit, jotka sekavien ideologiojen nimessä tai kunnianhimoisista\npyyteistä tahtovat istuttaa kelpo kansaan vaatimuksia valtaistuinta ja\nalttaria vastaan. »Un amas de fous, de scélérats», kokoelmaksi narreja,\nlurjuksia ja rikoksentekijöitä hän nimittää kahdenkymmenenmiljoonan\nranskalaisen edustajia, ja se, joka vain hetkenkään ajan on kuulunut\ntuohon roskajoukkoon, on menettänyt arvonsa hänen silmissään, se,\njoka ylimalkaan on puhunut näiden uudistusvimmaisten kanssa, on jo\nepäilyttävä. Ainoatakaan kiitoksen sanaa ei saa kuulla Lafayette,\njoka oman henkensä uhalla kolme kertaa pelastaa hänen puolisonsa ja\nlastensa hengen: mieluummin hän tahtoo joutua perikatoon kuin sallia\ntämän kunnianhimoisen kansansuosion liehittelijän pelastaa itsensä!\nEi milloinkaan, ei edes vankeudessa, hän tuomareilleen, joita hän\nei tunnusta, vaan nimittää pyöveleiksi, ei milloinkaan kenellekään\nkansanedustajalle hän myönnä sitä kunniaa, että pyytäisi heiltä\njotakin; luonteensa koko uhmaisella voimalla hän pysyy taipumattomassa\ntorjumisasenteessaan kaikkia sovitteluja vastaan. Ensimmäisestä\nhetkestä viimeiseen Marie Antoinette piti vallankumousta yksinomaan\nsaastaisena, ihmiskunnan alhaisimpien ja halpamaisimpien vaistojen\nnostattamana loka-aaltona; hän ei ymmärtänyt hiukkaakaan sen\nmaailmanhistoriallista oikeutusta, sen rakentavaa tahtoa, koska hän oli\npäättänyt ymmärtää ja puolustaa vain omaa kuninkaallista valtaansa.\n\nTämä halu olla käsittämättä oli Marie Antoinette’in historiallinen\nvirhe: älköön sitä kiellettäkö. Ajatuksellisten yhteyksien\nyleisnäkemystä, sielullista syväkatseisuutta ei tälle läpeensä\nkeskinkertaiselle ja poliittisesti ahdasjärkiselle naiselle oltu\nsuotu sekä hänen kasvatuksensa että hänen sisäisen tahtonsa johdosta,\naina oli hänelle vain inhimillinen, läheinen, aistihavainnollinen\nkäsitettävää. Mutta läheltä katsoen, inhimillisestä käsin nähtynä on\njokainen poliittinen liike samea, aina vääristyy aatteen kuva sen\ntoteutuessa maallisessa hahmossa. Marie Antoinette arvostelee — ja\nmitäpä muuta hän voisikaan? — vallankumousta sitä johtavien ihmisten\nmukaan; kuten aina mullistusaikoina, eivät tällöin äänekkäimmät\nolleet rehellisimpiä ja parhaimpia. Eikö kuningatarta väkisinkin tee\nepäluuloiseksi se, että aristokraattien joukossa juuri velkaantuneet\nja huonomaineiset, siveellisesti turmeltuneimmat, kuten Mirabeau ja\nTalleyrand, ensimmäisinä keksivät sen vapautta janoavan sydämen? Kuinka\nsaattaa Marie Antoinette kuvitella vallankumouksen asiaa rehelliseksi\nja eetilliseksi, kun hän näkee saidan, ahnaan, jokaiseen likaiseen\nedesottamukseen valmiin Orléansin herttuan haaveilevan uudesta\nveljeydestä? Kun kansalliskokous suosikikseen valitsee Mirabeaun,\ntämän Aretinon opetuslapsen, sekä mitä tulee lahjottavuuteen että\nkaksimieliseen kynäilyyn, tämän aateliston henkilön, joka on istunut\nkaikissa Ranskan vankiloissa naisenryöstön ja muiden hämäräperäisten\njuttujen vuoksi ja sen jälkeen on viettänyt elämänsä vakoilijana?\nVoiko sellainen asia olla jumalallinen, joka pystyttää alttareita\ntuollaisille henkilöille? Tuleeko hänen pitää tuota kalanmyyjättärien\nja katunaisten hylkyjoukkoa, joka voittonsa kannibaalisena merkkinä\nkantaa katkaistuja päitä veristen pistimien kärjessä, todellakin uuden\ninhimillisyyden etujoukkona? Sentähden, että Marie Antoinette lähinnä\nnäkee vain väkivaltaa, hän ei usko vapauteen, koska hän näkee vain\nihmisen, hän ei aavista aatetta, joka on näkymättömänä tämän hurjan ja\nmaailmaa mullistavan liikkeen takana; hän ei hiukkaakaan huomannut eikä\nymmärtänyt tämän liikkeen suuria inhimillisiä saavutuksia, liikkeen,\njoka on antanut meille inhimillisten suhteiden suurenmoisimmat\nperiaatteet: uskonvapauden, ajatuksenvapauden, painovapauden,\nammattivapauden, kokoontumisvapauden, joka ensimmäisenä on uuden ajan\nlakitauluun kirjoittanut luokkien, rotujen ja uskontunnustuksien\ntasa-arvoisuuden ja poistanut keskiajan häpeälliset tähteet,\nkidutuksen, verotyön ja orjuuden, hän ei milloinkaan ymmärtänyt\nhiukkaistakaan näistä henkisistä päämääristä, jotka piilivät raakojen\nkatumellakoiden takana tai edes koettanut ymmärtää. Vain sekasortoa hän\nnäkee tässä silmänkantamattomassa melskeessä eikä uuden järjestyksen\nääriviivoja, järjestyksen, joka sukeltaa esiin näistä hirvittävistä\ntaisteluista ja kouristuksista; sentähden hän ensimmäisestä päivästä\nviimeiseen asti vihasi uhmaisen sydämensä koko päättäväisyydellä\njohtajia ja johdettuja. Ja niin tuli se, minkä tuleman piti. Koska\nMarie Antoinette oli epäoikeudenmukainen vallankumousta kohtaan, oli\nvallankumous kova ja epäoikeudenmukainen häntä kohtaan.\n\nVallankumous on vihollinen — tämä on kuningattaren kanta. Kuningatar\non este: tämä on vallankumouksen perusvakaumus. Pettämättömällä\nvaistollaan kansa näkee kuningattaressa ainoan alkuvoimaisen\nvastustajansa, alusta alkaen taistelun koko raivo kohdistuu hänen\nhenkilöönsä. Ludvig XVI ei merkitse mitään hyvässä eikä pahassa, sen\ntietää jo kylän halvinkin talonpoika, kadun nuorinkin lapsi. Tätä\npelokasta, arkaa miestä voidaan parilla pyssynlaukauksella säikäyttää\nniin, että hän sanoo jokaiseen vaatimukseen jaa ja aamen; hänen\npäähänsä voidaan panna punainen myssy, ja hän on sitä kantava, ja jos\nhänelle annettaisiin jyrkkä käsky, että hän huutaisi: »alas kuningas!\nalas tyrannit!» — niin hän, niin kuningas kuin onkin, tottelisi\nsätkyukon tavoin. Yksi ainoa tahto puolustaa Ranskassa valtaistuinta ja\nsen oikeuksia, ja tämä »ainoa mies, mikä kuninkaalla on», on Mirabeaun\nsanojen mukaan »hänen vaimonsa». Sen, joka on vallankumouksen puolesta,\ntäytyy siis olla kuningatarta vastaan; alusta alkaen hänestä tulee\nmaalitaulu, ja jotta hänet aivan selvästi saataisiin sellaiseksi ja\nvedettäisiin jyrkkä rajaviiva, alkavat kaikki vallankumoukselliset\nkirjoitukset esittää Ludvig XVI:ta kansan todelliseksi isäksi,\nhyväksi, hyveelliseksi, jaloksi, mutta valitettavasti vain liian\nheikoksi ja »harhaanjohdetuksi» mieheksi. Jos asiat kulkisivat\ntämän ihmisystävän mielen mukaan, vallitsisi mitä ihanin rauha\nkuninkaan ja kansan kesken. Mutta tämä muukalainen, tämä itävallatar,\nveljelleen kuuliaisena, rakastajiensa ja rakastajattariensa piiriin\nkietoutuneena, vallanhimoisena ja tyrannillisena, hän yksin ei halua\ntätä yhteisymmärrystä, yhä uusia juonia hän punoo muuttaakseen vapaan\nPariisin avuksi kutsumillaan ulkomaisilla sotajoukoilla raunioläjäksi.\nPirullisella viekkaudella hän viekoittelee upseerit suuntaamaan\ntykkinsä turvatonta kansaa kohti, veren janoisena hän yllyttää\nsotilaita viinillä ja lahjoilla toimeenpanemaan uuden Pärttylinyön;\ntosiaankin, olisi jo aika avata onnettoman kuningasparan silmät\nnäkemään hänen oikea karvansa! Pohjimmaltaan on molempien puolueiden\najattelutapa samanlainen: Marie Antoinette’in silmissä kansa on hyvä,\nmutta »factieux» johtavat sen harhaan. Kansan silmissä kuningas on\nhyvä ja vain vaimonsa yllyttämä ja sokaisema. Siten taistelu tapahtuu\noikeastaan vain vallankumouksellisten ja kuningattaren välillä.\nMutta kuta enemmän viha kääntyy Marie Antoinette’ia vastaan, kuta\nepäoikeutetummiksi, herjaavammaksi moitteet käyvät, sitä jäykemmäksi\nhän käy uhmassaan. Sen, joka päättäväisenä johtaa suurta liikettä\ntai päättäväisenä taistelee sitä vastaan, vastarinta kasvattaa yli\nhänen omien mittojensa: Marie Antoinette’in lapsellinen ylpeys, hänen\njouduttuaan koko maailman vihoihin, muuttuu ylväydeksi, ja hänen ennen\nhajanaiset voimansa tiivistyvät todelliseksi luonteeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tämä Marie Antoinette’in myöhään herännyt voima voi tulla\ntehoisaksi ainoastaan puolustuksessa: ei kukaan voi lyijypainot\njaloissa käydä vastustajaa kohti. Ja tänä lyijypainona on epäröivä\nkuningasraukka. Saatuaan Bastiljin valtauksessa lyönnin oikealle\nposkelleen, hän seuraavana aamuna lisäksi nöyränkristillisesti tarjoaa\nvasemmankin lyötäväksi, sen sijaan, että hän suuttuisi, moittisi ja\nrankaisisi, hän lupaa kansalliskokoukselle vetää pois Pariisista\njoukkonsa, jotka kenties vielä olisivat olleet valmiit taistelemaan\nhänen puolestaan, ja loukkaa sillä puolustajiaan, jotka ovat kaatuneet\nhänen puolestaan. Sillä, ettei hän uskalla lausua ainoatakaan kovaa\nsanaa Bastiljin komentajan murhaajista, hän tunnustaa terrorin\nRanskassa oikeutetuksi mahdiksi, hän laillistaa perääntymisellään\nkapinan. Kiitokseksi sellaisesta nöyrtymisestä Pariisi on mielellään\nvalmis seppelöimään tämän myöntyväisen hallitsijan ja myöntämään\nhänelle — mutta vain lyhyeksi ajaksi — nimityksen »Restaurateur de la\nliberté française» [Ranskan vapauden uudistaja]. Kaupungin porteilla\nvastaanottaa hänet pormestari lausuen nuo kaksimieliset sanat, että\nkansakunta on valloittanut takaisin itselleen kuninkaansa; kuuliaisena\nLudvig XVI omaksuu kokardin, jonka kansa on valinnut hyökkäysmerkiksi\nhänen arvovaltaansa vastaan, eikä huomaa, ettei kansanjoukko\ntodellisuudessa ollenkaan juhli häntä, vaan omaa voimaansa, joka tekee\nsen hallitsijan sille niin alistuvaiseksi. Heinäkuun 14 päivänä Ludvig\nmenetti Bastiljin, 17 päivänä hän lisäksi luopuu arvokkuudestaan ja\nkumartaa vastustajiensa edessä niin syvään, että kruunu vierähtää pois\nhänen päästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuningas on tehnyt uhrinsa, ei Marie Antoinette voi kieltäytyä\ntekemästä omaansa. Hänenkin täytyy antaa todistus hyvästä tahdostaan\njulkisesti luopumalla niistä, joita uusi isäntä, kansa, täydellä syyllä\nvihaa, peliystävistään, Polignac’in perheestä ja Artois’n kreivistä:\npannaan julistettuina heidän tulee ikiajoiksi pysyä poissa Ranskasta.\nSinänsä tämä ero olisi kuningattarelle tuskin raskas, ellei se olisi\npakollinen, sillä sisimmässään hän on jo aikoja sitten vetäytynyt\npois tästä kevytmielisestä joukosta. Mutta nyt, eron hetkellä, viriää\nvielä kerran aikoja sitten kylmennyt ystävyys näihin hänen ihanimpien,\nsuruttomimpien vuosiensa tovereihin. He olivat olleet järjettömiä\nkaikissa hullutuksissaan, mutta kreivitär de Polignac on jakanut kaikki\nhänen salaisuutensa, hän on kasvattanut hänen lapsensa ja nähnyt\nniiden syntyvän ja kasvavan. Nyt hänen pitää lähteä pois: kuinka\nkuningatar voisi olla huomaamatta, että tämä ero samalla merkitsee eroa\nomasta huolettomasta nuoruudesta? Sillä nyt ovat huolettomat hetket\nikiajoiksi menneet; vallankumouksen nyrkkien murskaama on 1700 -luvun\nporsliininkirkas ja alabasterinsileä maailma, mennyttä on ikipäiviksi\nhienojen, hempeitten nautintojen ilo. Kenties suuri, mutta karkea,\nvaltava, mutta verinen aika lähestyy. Rokokoon hopeinen korukello\non heläytellyt loppuun sävelensä, lopussa ovat Trianonin päivät.\nTaistellen kyyneltään vastaan Marie Antoinette ei jaksa saattaa entisiä\nystäviään tälle viimeiselle retkelle: hän jää huoneeseensa, siinä\nmäärin hän pelkää omaa liikutustaan. Mutta sitten illalla, kun alhaalla\npihalla vaunut jo odottavat Artois’n kreiviä ja hänen lapsiaan,\nCondet’n herttuaa, Bourbon’in herttuaa, kreivitär de Polignac’ia,\nministereitä ja apotti de Vermond’ia, kaikkia noita ihmisiä, jotka\nympäröivät häntä hänen nuoruudessaan, tempaisee hän vielä kiireesti\npöydältä kirjepaperin ja kirjoittaa kreivitär Polignac’ille nuo\njärkyttyneet sanat: »Jääkää hyvästi, rakkain ystävätär! Sana on\nkauhistava, mutta se on lausuttava. Tässä on käskyni hevosista. Jaksan\nenää vain syleillä Teitä.»\n\nTämä selvästi kuuluva alaääni väreilee tästä lähtien mukana jokaisessa\nkuningattaren kirjeessä: aavisteleva alakuloisuus alkaa verhota\nkaikki hänen sanansa. »En voi kyllin ilmaista Teille valitteluani»,\nhän kirjoittaa seuraavina päivinä rouva de Polignac’ille, »siitä,\nettä minun täytyy olla Teistä erossa, ja toivon vain, että Teillä on\nsama tunne. Terveyteni on jokseenkin hyvä, joskin sitä hieman ovat\nheikentäneet ne jatkuvat järkytykset, joille se on ollut alttiina.\nMeillä on ympärillämme vain hätää ja onnettomuutta ja onnettomia —\nlukuunottamatta niitä, jotka ovat poissa. Kaikki ihmiset pakenevat, ja\nolen vielä onnellinen ajatellessani, että ne, jotka ovat minua lähellä,\nnyt ovat kaukana luotani.» Kuitenkin, aivan kuin hän ei tahtoisi antaa\nkoetellun ystävättären nähdä heikkouttaan, aivan kuin hän tietäisi,\nettä hänelle entisestä kuningattarenvallastaan on jäänyt jäljelle vain\nyksi asia: kuninkaallinen ryhti, hän kiireesti lisää: »Mutta voitte\nolla varma siitä, etteivät nämä vastoinkäymiset tule järkyttämään\nvoimaani eikä rohkeuttani; tässä kohden en tule vähääkään antamaan\nmyöden, päinvastoin, nämä vastoinkäymiset tulevat vain opettamaan\nminut varovammaksi. Juuri sellaisina hetkinä kuin nämä oppii tuntemaan\nihmiset ja oppii erottamaan, ketkä ovat todella uskollisia, ketkä\neivät.»\n\nNyt käy hiljaiseksi kuningattaren ympärillä, joka mielellään, jopa\nliiankin mielellään on elänyt hälinässä. Suuri pako on alkanut. Missä\novat entiset ystävät? Kaikki häipyneet kuin menneen vuoden lumi. Ne,\njotka ennen ahneiden lasten tavoin melusivat lahjapöydän ympärillä,\nLauzun, Esterhazy, Vaudreuil, missä ovat he, nuo pelipöytätoverit,\ntanssittajat ja kavaljeerit? Ratsain ja vaunuissa — »sauve qui peut»\n[Pelastakoon itsensä, ken voi] — he ovat salavihkaa poistuneet\nVersailles’ista, mutta eivät tällä kertaa naamioituina tanssiaisia\nvarten, vaan valepukuun pukeutuneina, jottei kansa heitä lynkkaisi.\nJoka ilta vierivät uudet vaunut kullattujen ristikkoporttien kautta\nollakseen palaamatta, yhä hiljaisempaa tulee liian avariksi käyneissä\nsaleissa; ei ole enää mitään teatterinäytäntöjä, ei tanssiaisia, ei\nretkiä eikä vastaanottoja, vain messu aamulla kuten ennen ja sitten\npienessä kabinetissa pitkät tuloksettomat neuvottelut ministerien\nkanssa, jotka eivät itse tiedä neuvoa. Versailles on muuttunut\nEskorialiksi: ken on viisas, vetäytyy takaisin.\n\nMutta juuri nyt, kun kuningattaren jättävät kaikki, jotka maailman\nsilmissä olivat olleet hänen lähimpiä ystäviään, astuu pimennosta\nesiin se, joka todellisesti on ollut sellainen: Hans Axel von Fersen.\nNiin kauan kuin tuotti loistetta olla Marie Antoinette’in suosikki,\ntämä esikuvallisesti rakastava mies pysyi arkana piilossa säästääkseen\nrakastamansa naisen kunniaa ja varjeli siten kuningattaren syvimmän\nsalaisuuden uteliaisuudelta ja juoruilta. Mutta nyt, kun ei pannaan\njulistetun ystävänä oleminen tuota etua, ei kunniaa, ei arvonantoa eikä\nkateutta, vaan vaatii rohkeutta ja loppumatonta uhrimieltä, nyt astuu\ntämä ainoa rakastava ja yksin rakastettu vapaasti ja päättäväisenä\nMarie Antoinette’in rinnalle ja siten historiaan.\n\n\n\n\nYSTÄVÄ ILMESTYY\n\n\nHans Axel von Fersenin nimi ja hahmo olivat kauan verhottuina\nsalaperäisyyteen. Hän ei ole mainittuna tuossa julkisesti painetussa\nrakastajalistassa, ei lähettilästen kirjeissä eikä aikalaisten\nkertomuksissa, Fersen ei kuulu madame de Polignac’in salongin\ntunnettuihin vieraisiin; kaikkialta, missä on kirkkautta ja valoa,\npuuttuu hänen ylväs, vakava hahmonsa. Kiitos tämän viisaan ja lasketun\npidättyväisyyden hän pelastuu hoviväen ilkeämieliseltä juoruilulta,\nmutta myös historia sivuuttaa hänet kauan, ja kuningatar Marie\nAntoinette’in syvin elämänsalaisuus oli jäämäisillään ainiaaksi\nhämärään; silloin leviää viime vuosisadan jälkipuoliskolla yht’äkkiä\nromanttinen huhu. Kerrottiin, että eräässä Ruotsin linnassa,\nluoksepääsemättöminä ja sinetöityinä, oli säilytettyinä kokonaisia\npakkoja Marie Antoinette’in intiimejä kirjeitä. Aluksi ei kukaan ota\nuskoakseen tätä epätodennäköistä huhua, kunnes sitten äkkiä ilmestyy\npainos tuota salaista kirjeenvaihtoa, joka — huolimatta säälimättömästä\nkaikkien intiimien yksityisseikkojen poisjättämisestä — yhdellä\niskulla tempaa tämän tuntemattoman pohjoismaisen aatelismiehen\nensimmäiselle, etuoikeutetulle paikalle kaikkien Marie Antoinette’in\nystävien joukossa. Tämä julkaisu muuttaa pohjiaan myöten tähän asti\nkevytmielisenä pidetyn naisen koko luonnekuvan; päivänvaloon tulee\nsielundraama, suuripiirteinen ja vaaroja täysi, kuninkaan hovin,\npuolittain jo myös giljotiinin varjostama idylli, muuan noita\njärkyttäviä epätodennäköisiä romaaneja, jollaisia vain historia\nitse uskaltaa runoilla: näemme kaksi ihmistä, jotka palava rakkaus\nyhdistää toisiinsa, mutta jotka velvollisuus ja varovaisuus pakottaa\nkätkemään salaisuutensa mitä tuskallisimmin, yhä uudestaan temmattuina\ntoisistaan erilleen ja alati jälleen pyrkimässä toistensa luo\nsuunnattoman etäällä toisistaan olevista maailmoista, toinen Ranskan\nkuningatar, toinen pieni tuntematon pohjolan aatelismies. Ja näiden\nkahden ihmisen kohtalon taustana on luhistuva maailma, apokalyptinen\najanjakso — liekehtivä historian lehti, ja sitäkin tenhoavampi, koska\ntämän puoleksi poispyyhityn ja katkonaisen salakirjoituksen takaa vain\nvähitellen voidaan arvata tapahtumien koko totuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä suuri historiallinen rakkausdraama ei ala ollenkaan juhlallisesti,\nvaan täydelleen rokokooajan tyyliin; sen alkunäytös on kuin\njäljennetty Faublas’in elämäkerrasta. Muuan nuori ruotsalainen,\nvaltioneuvoksen poika, ylhäisaatelisen nimen perillinen, lähetetään\nviisitoistavuotiaana kotiopettajan seurassa kolmeksi vuodeksi matkoille\n— se ei vielä tänäpäivänäkään ole huonoin kasvatusmenetelmä tulevalle\nmaailmanmiehelle. Hans Axel opiskelee Saksassa yliopistoissa ja\nsotakorkeakouluissa, Italiassa hän tutkii lääketiedettä ja musiikkia,\nGenève’issä hän tekee siihen aikaan välttämättömän käynnin kaiken\nviisauden Pytian, herra Voltaire’in luona, joka, kuivettunut,\nhöyhenenkevyt ruumis käärittynä kudottuun yönuttuun, ottaa hänet\nystävällisesti vastaan. Siten Fersen on suorittanut henkisen\nkypsyyskokeensa. Nyt puuttuu vielä kahdeksantoistavuotiaalta enää vain\nviimeinen hionta: Pariisi, hieno keskustelusävy, hienon esiintymisen\ntaito, sitten on seitsemäntoistasataluvun nuoren aatelismiehen\ntyypillinen sivistys saatettu päätökseen. Nyt tuosta täydellisestä\nkavaljeerista voi tulla lähettiläs, ministeri tai kenraali, suuri\nmaailma on hänelle avoinna.\n\nAatelisarvonsa, henkilökohtaisen arvokkuutensa, hillityn asiallisen\nviisautensa, suuren omaisuutensa ja ulkomaalaista ympäröivän sädekehän\nlisäksi nuorella Hans Axel Fersenillä on vielä erikoinen suositus: hän\non kuvankaunis mies. Suorana, leveähartiaisena, voimakaslihaksisena\nhän tekee, kuten useimmat skandinaavit, miehekkään vaikutuksen\nolematta silti samalla kömpelön jykevä; ehdottomalla myötätunnolla\nkatselee muotokuvissa hänen avoimia säännöllisiä kasvojaan kirkkaine\nlujakatseisine silmineen, joiden yläpuolelle, tasaisen käyrinä\nkuin turkkilaissapelit, kaartuvat sysimustat kulmakarvat. Vapaa\notsa, lämmin aistillinen suu, joka, kuten ihmeellisellä tavalla on\nosoitettu, kykenee moitteettomaan vaitioloon: muotokuvien perusteella\nvoi käsittää, että todellinen nainen rakastaa sellaista miestä, ja\nvielä paremmin, että hän ihmisenä luottaa häneen. Keskustelijana,\nhenkevänä miehenä ja erikoisen huvittavana seuraihmisenä tosin vain\nharvat ylistävät Ferseniä, mutta hieman kuivaan ja arkipäiväiseen\nälyyn yhtyy inhimillinen suoruus ja luonnollinen tahdikkuus; jo\n1774 lähettiläs voi ylpeänä kertoa kuningas Kustaalle: »Kaikista\nruotsalaisista, jotka minun aikanani ovat oleskelleet täällä, on hän\nollut se, joka suuressa maailmassa on parhaiten otettu vastaan.» Tämän\nohella ei nuori kavaljeeri ole mikään murjottuja ja ruoanhylkijä,\nnaiset ylistävät, että hänellä on »coeur de feu» [Tulinen sydän]\njääkuoren alla, hän ei unohda Ranskassa huvittelua ja käy Pariisissa\nahkerasti kaikissa hovin ja suuren seurapiirin tanssiaisissa. Silloin\nhäntä kohtaa hämmästyttävä seikkailu. Eräänä iltana, tammikuun 30\npäivänä 1774 oopperatanssiaisissa, elegantin ja myös hämäräperäisen\nmaailman kohtauspaikassa, suuntaa muuan silmiinpistävän hienosti puettu\nsolakka nuori nainen, jolla on kapea vyötärö ja harvinaisen notkea\nkäynti, kulkunsa häntä kohti ja antautuu samettinaamarin suojelemana\ngalanttiin keskusteluun. Fersen, tämän huomaavaisuuden imartelemana,\nmukautuu huvitettuna hilpeään keskustelusävyyn, havaitsee hyökkäävän\nkeskustelukumppaninsa pikantiksi ja hauskaksi, kenties hänessä herää\njo kaikenlaisia toiveita yön varalle. Mutta silloin hänen huomiotaan\nherättää, että vähitellen eräät toiset herrat ja naiset uteliaasti\nkuiskien kokoontuvat piiriksi heidän molempien ympärille, hän näkee,\nettä hän itse ja tuo naamioitu nainen tulevat yhä vilkkaamman huomion\nkohteiksi. Vihdoin, kun tilanne jo on käynyt kiusalliseksi, tuo\ngalantti kujeilijatar riisuu naamarinsa: se on Marie Antoinette —\nennenkuulumaton tapaus hovin aikakirjoissa — Ranskan kruununperijätär,\njoka jälleen karanneena uneliaan puolisonsa murheellisen aviovuoteen\näärestä, on lähtenyt oopperanaamiaisiin ja on etsinyt käsiinsä vieraan\nkavaljeerin juttukumppanikseen. Hovinaiset ehkäisevät liian suuren\nhuomion syntymisen. He ympäröivät heti ekstravagantin karkurin ja\nvievät hänet takaisin aitioonsa. Mutta mikäpä jäisi tässä juoruilevassa\nVersaillesin hovissa salaisuudeksi? Kaikki supattelevat dauphine’in\netiketinvastaisesta suosionosoituksesta, todennäköisesti jo huomenna\nlähettiläs Mercy on suuttuneena tekevä valituksen Maria Teresialle, ja\nSchönbrunnista saapuu pikakuriireja mukanaan katkeroituneita kirjeitä\nhuikentelevalle tyttärelle, että hänen lopultakin pitäisi jättää\ntällaiset sopimattomat »dissipations» [Huikentelevaisuudet] eikä\nantautua kaikenlaisten hämäräperäisten henkilöiden kanssa juorujen\nalaiseksi. Mutta Marie Antoinette on ajanut läpi tahtonsa, nuori mies\non häntä miellyttänyt, hän on sen hänelle osoittanut. Tuosta illasta\nlähtien ei tuota arvoltaan ja asemaltaan erikoisen huomattavaa nuorta\nkavaljeeria oteta vastaan erikoisen ystävällisesti Versaillesin\ntanssiaisissa. Kehittyykö jo silloin, niin paljon lupaavan alun\njälkeen, eräänlainen kiintymys molempien kesken? Sitä ei tiedetä.\nJoka tapauksessa pian suuri tapahtuma keskeyttää tämän — epäilemättä\nviattoman — kuhertelun, sillä pienestä prinsessasta tulee äkkiä Ludvig\nXV:n kuoleman johdosta Ranskan kuningatar. Kahta päivää myöhemmin —\nonko hänelle annettu vihjaus? — Hans Axel von Fersen matkustaa takaisin\nRuotsiin.\n\nEnsimmäinen näytös on lopussa. Se ei ollut enempää kuin\ngalantti johdanto, varsinaisen näytelmän esinäytös. Kaksi\nkahdeksantoistavuotiasta on kohdannut toisensa ja on mieltynyt\ntoisiinsa — voilà tout [Siinä kaikki] — nykyajan kielelle käännettynä:\ntanssituntiystävyys, lukiolaisrakastuminen. Vielä ei ole tapahtunut\nmitään oleellista, tunteen syvyyksiä ei ole kosketettu.\n\nToinen näytös: Neljän vuoden jälkeen, 1778, Fersen uudelleen matkustaa\nRanskaan: isä on lähettänyt matkaan kaksikymmenkaksivuotiaan poikansa\nonkimaan itselleen rikasta puolisoa, joko neiti von Reyelin Lontoossa\ntai neiti Neckerin, geneveläisen pankkiirin tyttären, josta myöhemmin\nmadame de Staëlina tulee maailmankuulu. Mutta Axel Fersen ei osoita\nerikoisempaa halua aviosäätyyn, ja pian käy käsitettäväksi, miksi\nei. Tuskin saavuttuaan nuori aatelismies juhlapukimissa esittäytyy\nhovissa. Vieläkö hänet tunnetaan? Vieläkö hänet joku muistaa? Jurona\nnyökäyttää kuningas päätään, välinpitämättöminä katselevat toiset\nmitätöntä ulkomaalaista, ei kukaan lausu hänelle kohteliasta sanaa.\nAinoastaan kuningatar, ehdittyään tuskin nähdä hänet, huudahtaa\ntunteitaan hillitsemättä: »Ah, c’est une vielle connaissance», »ah\nmehän tunnemme toisemme jo vanhastaan». Ei, hän ei ole unohtanut\nhäntä, tuota kaunista pohjoismaista kavaljeeriaan, heti leimahtaa —\nse ei sittenkään ollut olkivalkea! — hänen kiinnostuksensa jälleen\nliekkeihin. Hän kutsuu Fersenin seuratilaisuuksiinsa, osoittaa hänelle\nrunsain määrin rakastettavuuttaan; aivan kuten heidän tuttavuutensa\nalkaessa oopperatanssiaisissa Marie Antoinette ottaa ensimmäisen\naskeleen. Pian Fersen voi kertoa isälleen: »Kuningatar, rakastettavin\nruhtinatar, minkä tunnen, oli kyllin ystävällinen kysyäkseen minua.\nHän kysyi Creutziltä, miksi en ole tullut hänen sunnuntaisiin\npeli-iltoihinsa, ja kuullessaan, että minä olin tullut eräänä päivänä,\njolloin vastaanotto oli peruutettu, hän tavallaan pyysi minulta\nanteeksi.» »Furchtbare Gunst dem Knaben» [Peloittava suosio pojalle.],\ntekisi mieli sanoa Goethen sanoin, kun tämä ylpeä nainen, joka ei edes\nvastaa herttuattarienkaan tervehdyksiin, joka ei seitsemään vuoteen\nkardinaali de Rohan’ille eikä neljään vuoteen Dubarry’lie myönnä\npäännyökkäystäkään, pyytää anteeksi tältä pieneltä muukalaiselta\naatelismieheltä, kun hän kerran on turhaan lähtenyt Versailles’iin.\n»Joka kerta, kun olen mukana hänen peliseuroissaan, hän puhuttelee\nminua», tiedoittaa muutamia päiviä myöhemmin nuori kavaljeeri isälleen.\nVastoin kaikkea etikettiä tuo »rakastettavin ruhtinatar» pyytää\nnuorta ruotsalaista edes kerran tulemaan Versailles’iin kotimaansa\nunivormussa, hän tahtoisi ehdottomasti — rakastuneen oikku! — nähdä,\nmillaiselta hän näyttäisi tässä muukalaisessa asussa. Tietysti »le beau\nAxel» täyttää tämän toivomuksen. Vanha leikki on alkanut uudelleen.\n\nMutta: tällä kertaa se on jo vaarallista leikkiä kuningattarelle,\njota hovi valvoo tuhansin Arguksensilmin. Marie Antoinette’in\ntäytyisi nyt olla varovaisempi, sillä hän ei enää ole entinen\nkahdeksantoistavuotias pikku prinsessa, jolle annetaan anteeksi hänen\nlapsellisuutensa ja nuoruutensa, vaan Ranskan kuningatar. Mutta hänen\nverensä on herännyt. Vihdoin, seitsemän kauhean vuoden jälkeen,\nkömpelön aviomiehen Ludvig XVI:n on onnistunut suorittaa aviolliset\ntehtävänsä, hän on todella tehnyt kuningattaren puolisokseen. Mutta\nkuitenkin, mitä täytyykään tämän herkkätunteisen naisen tuntea, kun\nhän, puhjenneena täyteläiseen ja melkein uhkuvaan kauneuteen, vertaa\ntätä paksumahaa nuoreen säteilevään lemmikkiinsä! Olematta itse siitä\ntietoinen alkaa ensi kertaa intohimoisesti rakastunut kuningatar\nylenmääräisillä kohteliaisuuksillaan ja vielä enemmän eräänlaisella\npunastelevalla hämmennyksellään paljastaa kaikille uteliaille\ntunteensa Ferseniä kohtaan. Jälleen, kuten niin usein muulloinkin,\nMarie Antoinette’ille käy vaaralliseksi hänen inhimillisesti katsoen\nsympaattisin ominaisuutensa: se, ettei hän voi teeskennellä tuntiessaan\nmieltymystä tai vastenmielisyyttä. Muuan hovinainen kertoo selvästi\nhuomanneensa, että kuningatar Fersenin kerran odottamatta astuessa\nhuoneeseen alkoi vavista suloisesta säikähdyksestä; toisen kerran,\nkun hän istuessaan klaveerin ääressä laulaa Didon aariaa, tapahtuu,\nettä hän koko hovin nähden sanojen »Ah que je fus bien inspirée,\nquand je vous reçus dans ma cour» [Oi kuinka hyvin teinkään, kun otin\nteidät hoviini.] kohdalla suuntaa muuten niin kylmät siniset silmänsä\nhaaveellisen hellästi sydämensä salaiseen (eikä nyt enää salaiseenkaan)\nvalittuun; jo pääsevät juorupuheet alkuun. Pian seuraa koko hoviseurue,\njolle kuninkaalliset intiimisyydet ovat tärkein maailmantapahtuma,\nintohimoisella kiihkolla tilanteen kehittymistä: onko kuningatar ottava\nhänet rakastajakseen, ja miten ja milloin? Sillä hänen tunteensa on jo\npäässyt esiin liian ilmeisenä, ettei jokainen huomaisi sitä, mitä yksin\nhän ei tajuisesti tiedä, nimittäin, että Fersen voisi voittaa nuorelta\nkuningattarelta minkä suosionosoituksen hyvänsä, jos hänellä olisi\nrohkeutta tai kevytmielisyyttä tavoittaa saalista.\n\nMutta Fersen on ruotsalainen, todellinen mies ja luonne:\npohjoismaalaisissa voi voimakas romanttinen taipumus esteettömänä\nkulkea käsi kädessä rauhallisen ja melkein kuivan asiallisen\nymmärryksen kanssa. Hän oivaltaa heti tilanteen kestämättömyyden.\nKuningatar on mieltynyt häneen, ei kukaan tiedä tätä paremmin\nkuin hän itse, mutta niin suuresti kuin hän puolestaan rakastaa\nja kunnioittaakin tätä nuorta viehättävää naista, on hänen\noikeudentuntonsa kanssa ristiriidassa käyttää tällaista aistillista\nheikkoutta häikäilemättömästi hyväkseen ja saattaa kuningatarta turhan\ntähden juoruilun alaiseksi. Julkinen rakkaussuhde aiheuttaisi vertojaan\nvailla olevan skandaalin: jo platonisilla suosionosoituksillaan Marie\nAntoinette on riittävästi kompromettoinut itsensä. Toiselta puolen\nJoosefin osan näyttelemiseen, nuoren, kauniin, rakastetun naisen\nsuosionosoitusten siveään ja kylmään torjumiseen Fersen tuntee olevansa\nliian nuori ja kuumaverinen. Siten tämä uljas mies tekee jaloimman,\nmitä hänen kaltaisensa mies sellaisessa arkaluontoisessa tilanteessa\nvoi tehdä — hän asettaa tuhannen peninkulmaa itsensä ja vaarannetun\nnaisen väliin, hän ilmoittautuu kiireesti Amerikan armeijaan\nLafayette’in adjutantiksi. Hän leikkaa poikki langan, ennenkuin se\nsotkeutuu purkamattomasti ja traagillisesti.\n\nTästä rakastavien erosta meillä on olemassa luotettava asiakirja, se\nRuotsin lähettilään kuningas Kustaalle lähettämä virallinen kirje,\njoka kertoo kuningattaren intohimoisesta kiintymyksestä Ferseniin.\nLähettiläs kirjoittaa: »Minun täytyy ilmoittaa Teidän Majesteetillenne,\nettä kuningatar suhtautui nuoreen Ferseniin niin suopeasti, että\ntämä eräissä henkilöissä herätti epäluuloa. Minun täytyy tunnustaa,\nettä itse uskon hänen olevan kiintyneen häneen; olen huomannut\nsiksi ilmeisiä merkkejä siitä, etten voi epäillä. Nuori kreivi\nFersen on tässä asiassa osoittanut mallikelpoista käyttäytymistä\nvaatimattomuudellaan, pidättyväisyydellään ja ennen kaikkea sillä, että\nhän on päättänyt lähteä Amerikkaan. Lähdöllään hän on poistanut kaikki\nvaarat; sellaisen kiusauksen vastustaminen taas vaatisi epäilemättä\nsuurempaa päättäväisyyttä, kuin mikä on hänen ikänsä mukaista. Viime\npäivien aikana kuningatar ei voinut kääntää katseitaan hänestä, ja\nkatsoessaan häneen olivat hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Pyydän\nTeidän Majesteettianne säilyttämään tämän salaisuuden yksinomaan\nitsellenne ja valtioneuvos Fersenille. Kun hovin suosikit saivat\nkuulla kreivin lähdöstä, he kaikki olivat ihastuksissaan, ja\nherttuatar Fitz-James sanoi hänelle: »Kuinka, hyvä herra, jätätte\nvalloituksenne pulaan?» »Jos olisin tehnyt sellaisen, en jättäisi sitä\npulaan. Matkustan pois vapaana ja surematta.» Teidän Majesteettinne\ntäytynee myöntää, että tämä vastaus todistaa suurempaa viisautta ja\npidättyväisyyttä, kuin mitä hänen ikäiseltään voisi odottaa. Muuten\nkuningatar nyt on paljon maltillisempi ja viisaampi kuin aikaisemmin.»\n\nTätä asiakirjaa Marie Antoinette’in »siveyden» puolustajat tästä\nlähtien liehuttavat pelkäämättömästi hänen lumivalkoisen viattomuutensa\nlippuna. Fersen on viime hetkellä tempautunut irti aviorikollisesta\ntaipumuksestaan, ihailtavan kieltäymyksellisesti molemmat rakastavat\novat uhranneet toinen toisensa, suuri intohimo on pysynyt »puhtaana»,\nniin he argumentoivat. Mutta tämä todiste ei todista lainkaan\nmitään lopullista, vaan ainoastaan sen väliaikaisen tosiasian, että\ntuohon aikaan, 1779, Marie Antoinette ja Fersen eivät vielä olleet\njoutuneet äärimmäisen läheiseen suhteeseen. Vasta seuraavat vuodet\ntulevat ratkaisevasti vaarallisiksi tälle intohimolle. Olemme vasta\ntoisen näytöksen lopussa ja vielä kaukana tämän intohimon syvimmistä\nkietoutumista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmas näytös: Fersen palaa toisen kerran. Suoraa tietä Brestistä,\njossa hän nelivuotisen vapaaehtoisen maanpaon jälkeen kesäkuussa\n1783 astuu maihin amerikkalaisten apujoukkojen kanssa, hän kiirehtii\nVersailles’iin. Kirjeellisesti hän on Amerikasta käsin pysynyt\nyhteydessä kuningattaren kanssa, mutta rakkaus haluaa ilmielävää\nläsnäoloa. Nyt he eivät enää halua olla toisistaan erotettuina,\nvihdoinkin he tahtovat juurtua lähelle toisiaan, ilman mitään\nvälimatkaa katseesta katseeseen! Ilmeisesti kuningattaren toivomuksesta\nFersen heti hakee virkaa ranskalaisessa rykmentissä; minkä tähden:\ntätä arvoitusta ei vanha säästäväinen isä, Ruotsin valtaneuvos kykene\nratkaisemaan. Miksi Hans Axel ehdottomasti tahtoo jäädä Ranskaan?\nOnhan hänelle koeteltuna sotilaana, vanhan aatelisnimen kantajana,\nromanttisen Kustaa kuninkaan suosikkina kotimaassa sentään valittavana\nmillainen virka-asema hyvänsä. Miksi välttämättömästi Ranskassa? kysyy\nyhä uudelleen harmistuneena pettynyt valtaneuvos. Naidakseen rikkaan\nperijättären, neiti Neckerin ja hänen kaksikymmentä sveitsiläistä\nmiljoonaansa, keksii poika kiireesti epäluuloiselle isälleen\nselitykseksi. Mutta sen seikan, että hän todellisuudessa ajattelee\nkaikkea muuta, mutta ei naimisiin menoa, paljastaa hänen samanaikainen\nintiimi kirjeensä sisarelle, kirjeensä, johon hän aivan avoimesti\nsisällyttää sydämensä avaimen. »Olen tehnyt sen päätöksen, etten\nmilloinkaan solmi aviollisia siteitä, se olisi luonnotonta... Sille\nyhdelle, jolle tahtoisin kuulua, ja joka minua rakastaa, en voi kuulua.\nNiinpä en tahdo kuulua kenellekään.»\n\nOnko tämä kyllin selvää? Täytyykö vielä kysyä, kuka tämä »yksi» on,\njoka häntä rakastaa ja jonka omaksi hän ei milloinkaan voi tulla\navioliitossa — hän, »elle», kuten hän lyhyesti nimittää kuningatarta\npäiväkirjoissaan? Ratkaisevia seikkoja on täytynyt tapahtua, jotta hän\nitselleen, jotta hän sisarelleen uskaltaa niin varmasti, niin avoimesti\ntunnustaa kiintymyksensä Marie Antoinette’iin. Ja kun hän kirjoittaa\nisälleen niistä »tuhansista henkilökohtaisista syistä, joita hän ei voi\nuskoa paperille», jotka muka pidättävät häntä Ranskassa, piilee näiden\ntuhansien syiden takana vain se yksi ainoa, jota hän ei halua ilmaista,\nnimittäin Marie Antoinette’in toivomus tai käsky, että valitun ystävän\ntulee jäädä hänen läheisyyteensä. Sillä tuskin on Fersen nyt lähettänyt\nhakemuksensa rykmentinkomentajan virkaan, kun Marie Antoinette jo\njälleen »armollisesti puuttuu asiaan», hän, joka ei muuten milloinkaan\nsekaantunut sotilaallisiin nimitysasioihin. Ja kuka ilmoittaa — vastoin\nkaikkea tapaa — nopeasta virkanimityksestä Ruotsin kuninkaalle? Ei ylin\nsotapäällikkö, ainoa asianmukainen viranomainen, vaan hänen vaimonsa\nkuningatar omakätisessä kirjeessä.\n\nNäihin tai seuraaviin vuosiin on suurimmalla todennäköisyydellä\nasetettava Marie Antoinette’in ja Fersenin välisen läheisen tai\npikemminkin läheisimmän suhteen alkaminen. Tosin täytyy Fersenin\nvielä kaksi vuotta — hyvin vastahakoisena — seurata kuningas\nKustaata hänen matkoillaan adjutanttina, mutta sen jälkeen, 1785,\nhän jää lopullisesti Ranskaan. Ja nämä vuodet ovat muuttaneet Marie\nAntoinette’in ratkaisevasti. Kaulakoristejuttu on tehnyt yksinäiseksi\ntuon liiaksi maailmanuskoisen ja avannut hänen mielensä oleelliselle.\nHän on vetäytynyt pois henkevän epäluotettavien, huvittavan\npetollisten, galantin leikkivien henkilöiden pyörteisestä piiristä;\nmonien arvottomien asemesta hänen tähän asti pettynyt sydämensä näkee\nnyt yhden todellisen ystävän. Yleisen vihan aikana hänen hellyyden,\nluottamuksen, rakkauden tarpeensa on suunnattomasti kasvanut; nyt\nhän on kypsä olemaan pitemmälti tuhlailematta itseään turhamaisesti\nja typerästi yleisen ihailun pettävässä loisteessa, vaan antautumaan\nyhdelle ihmiselle avoimin ja päättävin sieluin. Ja Fersen taas, tuo\nihanan ritarillinen luonne, rakastaa tätä naista täydellä tunteellaan\noikeastaan vasta sen jälkeen, kun hän tietää hänet herjatuksi,\nhäväistyksi, vainotuksi ja uhatuksi; hän, joka kaihtoi kuningattaren\nsuosiota, niin kauan kuin maailma häntä jumaloi, kun hän oli tuhansien\nliehittelijoiden ympäröimä, uskaltaa rakastaa häntä vasta sitten,\nkun hän on tullut apua tarvitsevaksi ja yksinäiseksi. »Hän on\nhyvin onneton», hän kirjoittaa sisarelleen, »ja hänen rohkeutensa,\njoka on ylen ihailtava, tekee hänet vielä viehättävämmäksi. Ainoa\nsuruni on, etten kokonaan voi hyvittää kaikkia hänen kärsimyksiään\nenkä tehdä häntä niin onnelliseksi kuin hän ansaitsisi.» Kuta\nonnettomammaksi kuningatar tulee, kuta hyljätymmäksi, raastetummaksi,\nsitä mahtavammaksi kasvaa hänen miehinen tahtonsa hyvittää hänelle\nkaikki rakkauden avulla, »elle pleure souvent avec moi, jugez, si\nje dois l’aimer». [Hän itkee usein minun kanssani; päättäkää itse,\nrakastanko häntä.] Ja kuta lähemmäksi katastrofi tulee, sitä hurjemmin,\ntraagillisemmin painautuvat nuo molemmat yhteen, kuningatar vielä\nkerran löytääkseen hänen luotaan viimeisen onnen mittaamattomien\npettymyksiensä korvaukseksi, Fersen ritarillisella rakkaudellaan,\ntäydellisellä uhrautuvaisuudellaan korvatakseen hänelle hänen menetetyn\nkuninkuutensa.\n\nSittenkuin tämä alkuaan pinnallinen kiintymys on muuttunut\nsielulliseksi, lemmenleikki rakkaudeksi, molemmat tekevät kaikki\nmahdolliset ponnistuksensa salatakseen suhteensa maailmalta.\nHälventääkseen kaiken epäluulon Marie Antoinette antaa nuoren\nupseerin sijoituspaikaksi määrätä, ei esimerkiksi Pariisia, vaan\nlähellä rajaa sijaitsevan Valenciennes’in. Ja kun hänet »kutsutaan»\n(niin sanoo Fersen pidättyvästi päiväkirjassaan) linnaan, hän\nkaikin keinoin salaa tämän todellisen matkanmääränsä kaikilta\nystäviltään, jottei hänen oleskelustaan Trianonissa voitaisi tehdä\nhalpahintaista pilaa. »Älä sano kenellekään, että kirjoitan Sinulle\ntäältä», hän kehoittaa Versailles’ista sisartaan, »sillä päivään\nkaikki muut kirjeet Pariisista. Voi hyvin, minun täytyy nyt mennä\nkuningattaren luo.» Fersen ei milloinkaan ole Polignac’ien seurassa,\nhän ei milloinkaan näyttäydy Trianonin intiimissä piirissä, hän\nei milloinkaan ota osaa rekiretkiin, tanssiaisiin, peli-iltoihin:\nsiellä pitää kuningattaren valesuosikkien edelleenkin komeilla\nmahdollisimman huomiotaherättävästi, sillä juuri liehakoinnillaan he\ntietämättään auttavat kätkemään hovilta todellisen salaisuuden. He\nhallitsevat päivällä, Fersenin valtakunta on yö. He osoittavat hänelle\nhuomaavaisuutta ja puhuvat, Ferseniä rakastetaan ja hän vaikenee.\nAsioihin hyvin vihitty Saint-Priest, joka tiesi kaiken paitsi sitä\nyhtä seikkaa, että hänen oma rouvansa oli hullaantunut Ferseniin ja\nkirjoitti hänelle hehkuvia rakkaudenkirjeitä, kertoo sillä varmuudella,\njoka tekee hänen väitteensä pätevämmiksi kuin kaikkien muiden: »Fersen\nlähti kolmesti tai neljästi joka viikko Trianoniin. Kuningatar,\nollen vailla mitään seuralaisia, teki saman, ja nämä kohtaukset\naiheuttivat julkista juoruilua huolimatta suosikin vaatimattomuudesta\nja pidättyväisyydestä, hän kun ei milloinkaan ulospäin korostanut\nasemaansa ja oli kuningattaren kaikista ystävistä hienotunteisin.»\nTosin, viiden vuoden aikana on rakastaville suotu aina vain\nvarastettuja, niukkoja, häipyviä yhdessäolon hetkiä, sillä huolimatta\nhenkilökohtaisesta rohkeudestaan ja kamarineitojensa luotettavuudesta\nMarie Antoinette ei voi uskaltaa liian paljoa; vasta 1790, vähää ennen\neroa, Fersen voi rakastuneen autuaallisena kertoa, että hän vihdoinkin\non saanut olla »hänen kanssaan», »avec elle» kokonaisen päivän.\nAinoastaan yön ja aamun välillä, puiston varjossa, kenties jossakin\nnoista Hameaun hajallaan sijaitsevista pienistä talonpoikaisasumuksista\nTrianon’issa kuningatar voi odottaa rakastajaansa. »Figaron»\npuutarhakohtaus, jota myötäilee hentomielisen romanttinen musiikki,\nsaa salaperäisen päätöksensä Versaillesin lehtimajoissa ja Trianonin\nmaiandrisilla teillä. Mutta jo kumahtelee, jo kaikuu suurenmoisena,\nankarin lyönnein, Don Juanin alkusoitto, ja oven edustalta kuuluvat\nkuvernöörin kiviset, musertavat askeleet; kolmannessa näytöksessä\nsiirrytään rokokootunteellisuudesta vallankumoustragedian suureen\ntyyliin. Vasta viimeinen näytös, jota mahtavana kannattaa veren ja\nväkivallan kauhutunnelma, tuo näytelmään crescendon, eron epätoivon,\nhäviön hurmion.\n\nNyt vasta, äärimmäisessä vaarassa, kun kaikki muut pakenevat, astuu\nesiin se, joka onnen aikoina on ylhäisenä pysynyt piilossa, todellinen,\nainoa ystävä, valmiina kuolemaan hänen kanssaan ja hänen puolestaan;\nuljaan miehisenä piirtyy nyt Fersenin tähän asti varjossa ollut\nhahmo ajan kelmeälle ukkostaivaalle. Kuta enemmän uhanalainen hänen\nrakastettunsa on, sitä suuremmaksi kasvaa hänen päättäväisyytensä;\nsiekailematta molemmat rikkovat sovinnaisuuden rajat, jotka tähän asti\nolivat asetetut habsburgilaisprinsessan, Ranskan kuningattaren ja\nvieraan ruotsalaisen aatelismiehen välille. Joka päivä Fersen ilmestyy\nlinnaan, kaikki kirjeet kulkevat hänen käsiensä kautta, jokainen\npäätös punnitaan hänen kanssaan, hänelle uskotaan vaikeimmat tehtävät,\nvaarallisimmat salaisuudet, hän yksin tuntee kaikki Marie Antoinette’in\ntarkoitukset, kaikki hänen surunsa ja toiveensa, hän yksin myös hänen\nkyyneleensä, hänen epäröintinsä ja hänen katkeran surunsa. Juuri sinä\nhetkenä, jolloin kaikki hylkäävät kuningattaren, jolloin hän menettää\nkaiken, hän löytää sen, mitä hän kautta koko elämänsä on turhaan\netsinyt: rehellisen, suoran, miehisen rohkean ystävän.\n\n\n\n\nOLIKO HÄN SE, VAI EIKÖ HÄN OLLUT? (Kysymys kesken kaiken.)\n\n\nNyt tiedetään ja tiedetään kumoamattomasti, ettei Hans Axel von\nFersen ollut sivuhenkilö Marie Antoinette’in sielunromaanissa,\nkuten niin loputtoman kauan luultiin, vaan päähenkilö; tiedetään,\nettei hänen suhteensa kuningattareen suinkaan ollut vain galanttia\nliehittelyä, romanttista kuhertelua, ritarillista trubaduurileikkiä,\nvaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa karaistunut ja kestänyt rakkaus,\njolla on kaikki mahtinsa tuntomerkit, intohimon tulenvärinen viitta,\nrohkeuden ylväs valtikka, tunteen tuhlaileva suuruus. Lopullinen\nepävarmuus koskee enää ainoastaan tämän rakkauden muotoa. Oliko se\n— kuten viime vuosisadalla kirjallisuudessa mielellään sanottiin —\n»puhdasta» rakkautta, jolla häpeällistä kyllä aina tarkoitettiin\nsellaista, jolloin intohimoisesti rakastava ja intohimoisesti\nrakastettu nainen rakastavalta ja rakastetulta mieheltä tekokainosti\nepää lopullisen antautumisen? Vai oliko se tuon käsityskannan mukaan\n»rikollista» rakkautta, se on: meidän käsityksemme mukaan täyttä,\nvapaata, suuripiirteisesti ja rohkeasti itsensä lahjoittavaa,\nkaikki lahjoittavaa rakkautta? Oliko Hans Axel von Fersen vain\nMarie Antoinette’in cavalière servente [Palveleva kavaljeeri],\nhänen romanttinen palvojansa, vai todella ja ruumiillisesti hänen\nrakastettunsa — oliko hän se vai eikö hän ollut?\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Ei!» »Ei missään tapauksessa!» huutavat heti — merkillisen kiihtyneinä\nja epäilyttävän hätäisesti eräät rojalistis-taantumukselliset\nelämäkerrankirjoittajat, jotka mistä hinnasta hyvänsä tahtovat\nturvata kuningattaren, »heidän» kuningattarensa, »puhtauden» kaikelta\n»häpäisyltä». »Hän rakasti kuningatarta intohimoisesti», väittää\nWerner von Heidenstam kadehdittavan varmana, »ilman että milloinkaan\nlihallinen ajatus olisi saastuttanut tätä rakkautta, joka olisi ollut\ntrubaduurien ja pyöreän pöydän ritarien arvoinen. Marie Antoinette\nrakasti häntä hetkeksikään unohtamatta velvollisuuksiaan puolisona,\narvoaan kuningattarena.» Tämänlaisille kunnioitusfanaatikoille on\nmahdotonta ajatella — se on: he kieltävät, että kukaan sitä ajattelisi\n—, että »Ranskan viimeinen kuningatar olisi kavaltanut sen »depot\nd’honneur’in» [Kunnian varasto], minkä kaikki tai melkein kaikki\nkuninkaittemme äidit olivat jättäneet hänelle perinnöksi.» Herran\nnimessä, ei mitään tutkimuksia siis, ylimalkaan ei mitään keskustelua\ntästä »affreuse calomnie’sta» [Hirveä parjaus] (Goncourt), ei mitään\n»acharnement sournois ou calomnie» [Luihu, salakavala, kiihkeä viha\ntai panettelu, parjaus.] todellisen asiaintilan selvittämiseksi!\nMarie Antoinette’in »puhtauden» ehdottomat puolustajat lopettavat\nhermostuneena keskustelun heti, kun edes lähestytään tätä kysymystä.\n\nTäytyykö todellakin alistua tähän käskyyn ja vaikenevin huulin\nsivuuttaa kysymys, näkikö Fersen Marie Antoinette’in kautta elämänsä\nvain sädekehä otsalla vai myös miehisen inhimillisin katsein? Eikö\npikemminkin se, joka kainostellen välttää tätä kysymystä, sivuuta\nvarsinaista probleemaa? Sillä niin kauan kuin ei ihmisen viimeistä\nsalaisuutta tiedetä, ei häntä tunneta, ja kaikkein vähimmin\ntunnetaan naisen luonnetta, niin kauan kuin ei ole ymmärretty hänen\nrakkautensa olemusmuotoa. Kun on puhe, kuten tässä tapauksessa,\nmaailmanhistoriallisesta suhteesta, jossa vuosikausia tukahdutettu\nintohimo ei vain tilapäisesti hipaise elämää, vaan kohtalonomaisesti\ntäyttää, jopa ääriään myöten täyttää sielun, ei kysymys tämän\nrakkauden lopullisesta muodosta ole joutava eikä kyynillinen, vaan\nratkaiseva naisen sielullisen kuvan kannalta. Jotta voisi piirtää\noikein, täytyy osata avata silmänsä oikein. Siis: Käykäämme asiaan\nkäsiksi, tarkastakaamme tilannetta ja asiakirjoja. Tutkikaamme, kenties\nkysymykseen sittenkin saadaan vastaus.\n\nEnsimmäinen kysymys: Edellyttäen, että katsotaan porvarillisen moraalin\nmukaisesti rikokseksi, jos Marie Antoinette olisi täydellisesti\nantautunut Fersenille — kuka syyttää häntä tästä täydellisestä\nantautumisesta? Aikalaisista vain kolme, tosin kolme suurten mittojen\nmiestä, ei mitään takaportaissa kuuntelijoita, vaan asiaan vihittyjä,\njoiden täytyy uskoa omanneen ehdottoman tilanteen tuntemuksen:\nNapoleon, Tayllerand ja Ludvig XVI:n ministeri Saint-Priest, tuo\nkaikkien tapausten päivittäinen silminnäkijä. Kaikki kolme väittävät\nvarauksetta, että Marie Antoinette on ollut Fersenin rakastettu,\nja tekevät sen tavalla, mikä sulkee pois kaiken epäilyksen.\nSaint-Priest, tarkimmin tilanteeseen perehtynyt, esittää täsmällisimmin\nyksityiskohdat. Olematta vihamielinen kuningatarta kohtaan hän täysin\nasiallisesti kertoo Fersenin yöllisistä käynneistä Trianonissa,\nSaint-Cloud’ssa ja Tuilerioissa, jonne Lafayette yksin hänelle oli\nmyöntänyt salaisen pääsyn. Hän kertoo, että asiasta myös oli tietoinen\nmadame Polignac, joka näytti mielellään näkevän, että kuningattaren\nsuosio oli osunut juuri vierasmaalaiseen, joka ei tahtonut saada\nsuosikkiasemastaan minkäänlaisia etuja. Kolmen sellaisen lausunnon\nsyrjäyttäminen, kuten silmittömät siveydenpuolustajat tekevät,\nNapoleonin, Tayllerandin nimittäminen pärjääjiksi, vaatii oikeastaan\nenemmän rohkeutta kuin ennakkoluuloinen tutkimus. Mutta toinen kysymys:\nKetkä aikalaisista tai silminnäkijöistä selittävät parjaukseksi sen\nsyytöksen, että Fersen on ollut Marie Antoinette’in rakastaja? Ei\nainoakaan. Ja pistää silmään, että juuri intiimit ystävät merkillisen\nyksimielisesti välttävät ylimalkaan Fersenin nimen mainitsemista:\nMercy, joka sentään kolmesti tarkastaa jokaisen kuningattaren\nhiuksiin pistetyn neulan, ei mainitse ainoatakaan kertaa Fersenin\nnimeä virallisissa selonteoissaan; aina hovin uskotut kirjoittavat\nvain »eräästä henkilöstä», jolle on jätetty kirjeitä. Mutta ei kukaan\nlausu hänen nimeään julki; vuosisadan ajan on vallalla epäilyttävä\nvaikenemisen salaliitto, ja ensimmäiset viralliset elämäkerran\nkirjoittajat unohtavat tahallaan edes mainita häntä. Ei siis voida\ntorjua vaikutelmaa, että perästäpäin oli annettu »mot d’ordre»\n[Määräys, käsky] saada mahdollisimman perusteellisesti unohtumaan tämä\nromanttisen siveyslegendan rauhanhäiritsijä.\n\nSiten historiantutkimus oli kauan vaikean kysymyksen edessä. Kaikkialla\nse kohtasi pakottavia epäluulomomentteja, ja kaikkialta olivat\nvirkaintoiset kädet toimittaneet pois ratkaisevan asiakirjatodistuksen.\nKäsillä olevan aineiston perusteella — hävinnyt sisälsi varsinaiset\nraskauttavat todistukset — se ei voinut todeta todellista\nin-flagrantia. Forse che si, forse che no, kenties, kenties ei,\nsanoi, niin kauan kuin vielä viimeiset sitovat todisteet puuttuivat,\nhistoriallinen tiede Fersen-tapauksesta ja sulki asiakirjakokoelman\nhuoaten: Meillä ei ole mitään kirjoitettua, ei mitään painettua, siis\nei mitään todistusta, joka meidän alallamme on lopullisesti pätevä.\n\nMutta siitä, mihin kouraantuntuviin todisteisiin ankarasti sidottu\ntutkimus loppuu, alkaa sieluntutkimuksen vapaa ja siivitetty taide;\nmissä paleografia ei vie perille, täytyy sovelluttaa psykologiaa, jonka\nloogillisesti saavutetut todennäköisyydet usein ovat todempia kuin\nasiakirjojen ja tosiasioiden alaston totuus. Ellei meillä olisi muuta\nkuin historiallisia asiakirjoja, kuinka ahdas, kuinka köyhä, kuinka\naukollinen olisikaan historia! Yksikäsitteinen, ilmeinen kuuluu tieteen\nvaltapiiriin, monitulkintoinen, vasta tulkittava ja selvitettävä on\nsielutieteen myötäsyntyistä vyöhykettä; siinä, missä aineisto ei\nriitä paperitodistuksille, jää vielä mittaamattomia mahdollisuuksia\npsykologille. Tunne tietää ihmisestä aina enemmän kuin kaikki\nasiakirjat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tarkastakaamme ensiksi vielä kerran asiakirjoja. Hans Axel von\nFersenillä oli tosin romanttinen sydän, mutta hän oli järjestyksen\nmies. Pedanttisen tarkasti hän pitää päiväkirjaa, joka aamu hän\ntäsmällisesti merkitsee sään, ilmanpaineen ja sääsuhteitten ohella\npoliittiset ja persoonalliset tapahtumat. Hän pitää edelleen —\nollen peräti järjestystä rakastava henkilö — postikirjaa, johon\nhän merkitsee saapuneet ja lähetetyt kirjeet päivämäärineen.\nHän tekee lisäksi merkintöjä muistiinpanojaan varten, säilyttää\njärjestelmällisesti kirjeenvaihtonsa — hän on siis ihanteellinen mies\nhistorian tutkijoille: sillä kun hän 1810 kuolee, jättää hän jälkeensä\nmoitteettomasti järjestetyn luettelon koko elämästään, verrattoman\nasiakirja-aarteen.\n\nMitä tapahtuu nyt tälle aarteelle? Ei mitään. Ja tämä tekee kummallisen\nvaikutuksen. Perilliset pitävät sen olemassaolon huolellisesti —\ntai sanokaamme mieluummin: tuskallisesti — salassa, ei kukaan pääse\narkistoihin, ei kukaan saa tietää sen olemassaolosta. Vihdoin, puoli\nvuosisataa Fersenin kuoleman jälkeen, muuan hänen jälkeläisensä paroni\nKlinckowström julkaisee kirjeenvaihdon ja osan päiväkirjoista. Mutta\nmerkillistä — kirjekokoelma ei enää ole täydellinen. Joukko Marie\nAntoinette’in kirjeitä, jotka postikirjaan on merkitty »Josephine’in»\nkirjeinä, on hävinnyt, samaten Fersenin päiväkirja ratkaisevilta\nvuosilta, ja — merkillisintä kaikista — kirjeissä taas on kokonaisia\nrivejä korvattu pisteillä. Jonkun käsi on väkivaltaisesti tehnyt\ntuhojaan jälkeenjääneissä papereissa. Ja aina, kun jälkeläiset\ntypistävät tai tuhoavat olemassa olevaa alkuaan täydellistä\nkirjeaineistoa, siellä emme pääse epäilyksestä, että pyritään\nhimmentämään tosiasioita kalpean idealisoinnin tarkoituksessa. Mutta\nvarokaamme ennakkomielipiteitä. Pysykäämme kylminä ja oikeudenmukaisina.\n\nKirjeistä puuttuu siis kohtia, jotka on pisteillä korvattu.\nMinkätähden? Ne on alkukappaleessa tehty mahdottomiksi lukea, väittää\nKlinckowström. Kuka on tämän tehnyt? Todennäköisesti Fersen itse.\n»Todennäköisesti!» Mutta minkätähden? Tähän vastaa Klinckowström\n(eräässä kirjeessä) hyvin hämillään, että todennäköisesti nuo rivit\nsisälsivät poliittisia salaisuuksia tai epämiellyttäviä Marie\nAntoinette’in lausuntoja Ruotsin Kustaa-kuninkaasta. Ja koska\nFersen näytti nämä kirjeet kaikki — kaikkiko? — kuninkaalle, oli\nhän todennäköisesti — todennäköisesti! — pyyhkinyt pois niistä\nnuo kohdat. Kummallista! Kirjeet oli suureksi osaksi kirjoitettu\nsalakirjoituksella, joten Fersen kuitenkin saattoi esittää kuninkaalle\nvain jäljennöksiä. Miksi hän silloin katkoi ja teki mahdottomiksi lukea\nalkukappaleet? Jo tämä tekee epäilyttävän vaikutuksen. Mutta kuten\nsanottu, ei mitään ennakkomielipiteitä.\n\nTarkastakaamme! Katsokaamme ensinnäkin lähemmin poispyyhittyjä ja\npisteillä korvattuja kohtia. Mikä niissä pistää silmään? Ensinnäkin\ntämä: Epäilyttävät pisteet ilmestyvät melkein aina vain sinne, missä\nkirje alkaa tai loppuu, puhuttelussa tai sanan »Adieu» jälkeen — »Je\nvais finir» [Lopetan; lopuksi], sanotaan esimerkiksi, siis: nyt olen\nkertonut loppuun liike- ja poliittiset asiat, nyt tulee... ei, nyt ei\nkatkotussa painoksessa tule muuta kuin pisteitä, pisteitä, pisteitä.\nMutta jos poisjätetyt kohdat ovat kirjeen keskellä, löytyvät ne\nmerkillistä kyllä aina niistä kohdista, joilla ei ole mitään tekemistä\npolitiikan kanssa. Jälleen esimerkki: »Comment va votre santé? Je\nparie que vous ne vous soignez pas et vous avez tort... pour moi je\nme soutiens mieux que je ne devrais» [Miten on terveytenne laita?\nLyön vaikka vetoa, että te ette hoida itseänne, ja teette väärin...\nminä puolestani voin paremmin kuin ansaitsisin.] — voiko kukaan\ntervejärkinen ihminen kuvitella siihen väliin mitään poliittista?\nTai kun kuningatar kirjoittaa lapsistaan: »Cette occupation fait mon\nseul bonheur... et quand je suis bien triste, je prends mon petit\ngarçon» [Tämä tehtävä, homma, työ on ainoa onneni... ja kun olen\noikein surullinen, otan pikku poikani.], niin tuhannesta ihmisestä\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän luonnollisestikin sovittaisi\naukkoon sanat: »sen jälkeen kuin sinä olet lähtenyt täältä», eikä\nmitään iroonista huomautusta Ruotsin kuninkaasta. Klinckowströmin\nneuvottomia väitteitä ei siis voida ottaa vakavalta kannalta; tässä\non painettu villaisella jotakin muuta kuin poliittisia salaisuuksia:\ninhimillinen salaisuus. Tämän seikan toteamiseksi on onneksi olemassa\nkeino: mikrofotografia voi helposti tehdä Sellaiset ylisivellyt\nkirjeenrivit jälleen näkyviksi. Siis alkukappaleet päivänvaloon!\n\nMutta — jälleen yllätys! Alkukappaleita ei enää ole olemassa:\nsuunnilleen vuoteen 1900, siis enemmän kuin vuosisadan, kirjeet\nhyvin säilyneinä ja järjestettyinä olivat Fersenin perintölinnassa.\nÄkkiä ne ovat poissa ja tuhotut. Sillä se teknillinen mahdollisuus,\nettä ylipyyhityt kohdat voitaisiin paljastaa, on ilmeisesti ollut\nsiveelliselle paroni Klinckowströmille painajaisuni; sentähden hän\nmuitta mutkitta ennen kuolemaansa on polttanut Marie Antoinette’in\nkirjeet Fersenille — vertojaan vailla oleva herostraattinen teko,\njärjetön ja, kuten saamme nähdä, lisäksi tarkoitukseton. Mutta\nKlinckowström tahtoi hinnasta mistä hyvänsä Fersenin tapauksessa\nylläpitää hämärää valon asemesta, legendaa selvän ja kumoamattoman\ntotuuden asemesta. Nyt hän arveli voivansa rauhassa kuolla, sillä\nkirjeellisten todistusten poisraivaaminen oli muka pelastanut Fersenin\nja kuningattaren »kunnian».\n\nMutta tämä autodafé oli, käyttääksemme vanhaa sananpartta, enemmän\nkuin rikos: se oli typeryys. Ensinnäkin todisteiden tuhoaminen sinänsä\njo todistaa syyllisyyden tuntoa, ja lisäksi: muuan merkillinen\nkriminologian laki vaatii, että kiireisesti raivattaessa pois\ntodistusaineistoa aina sittenkin jää jäljelle todistus. Ja niinpä\nonkin Alma Söderhjelm, tuo erinomainen tutkijatar, läpikäydessään\njäljellejääneet paperit, löytänyt Fersenin omakätisen jäljennöksen\neräästä Marie Antoinette’in kirjeistä, jonka julkaisijat aikoinaan\nolivat jättäneet huomaamatta, koska se oli olemassa vain Fersenin\njäljennöksenä (ja »tuntematon käsi» todennäköisesti poltti\nalkukappaleen). Kiitos tämän löydön meillä ensi kertaa on käsissämme\nkuningattaren intiimi kirjelippunen in extenso [Sananmukainen] ja\nsamalla avain tai pikemminkin eroottinen äänirauta kaikkiin muihin\nkirjeisiin. Nyt voimme aavistaa, mitä tuo häveliäs julkaisija on muissa\nkirjeissä korvannut pisteillä. Sillä tämänkin kirjeen lopussa on\n»Adieu», jäähyväiset; ja sitten tulee, ei raaputuksia ja pisteellisiä\nkohtia, vaan sanotaan: »Adieu, le plus aimant et le plus aimé des\nhommes», siis: »hyvästi, rakastavin ja rakastetuin kaikista miehistä».\n\nKuinka toisin vaikuttaakaan meihin tämä merkki! Joko nyt ymmärretään,\nminkätähden Klinckowströmit, Heidenstamit ja kaikki muut »puhtauden»\nvannojat, joilla todennäköisesti on ollut käsissään enemmän tämänlaisia\nasiakirjoja, kuin jälkimaailma milloinkaan saa tietää, ovat tulleet\nja tulevat niin silminnähtävän hermostuneiksi heti, kun tahdotaan\nennakkoluulottomasti tutkia Fersenin tapausta? Sillä sille, joka\nymmärtää sydämen ääniä, ei voi olla epäilystä siitä, että kuningatar,\njoka puhuttelee miestä niin rohkeasti ja kaiken sovinnaisuuden\nyläpuolelle asettuen, aikoja sitten on suonut hänelle äärimmäisen\nhellyydenosoituksen: tämä ainoa säilynyt rivi korvaa kaikki muut\ntuhotut. Ellei tuhoaminen sinänsä jo olisi todiste. — tämä yksi\npelastunut sana antaa todisteen sille, joka osaa nähdä asiat oikein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menkäämme eteenpäin. Tämän pelastetun kirjeen ohella Fersenin\nelämässäkin on kohtaus, joka vaikuttaa karakterologisessa suhteessa\nratkaisevasti. Se näytellään kuusi vuotta kuningattaren kuoleman\njälkeen. Fersenin tulee Rastattin kongressissa edustaa Ruotsin\nhallitusta. Silloin Bonaparte karkeasti selittää paroni Edelsheimille,\nettei hän neuvottele Fersenin kanssa, jonka rojalistisen mielialan\nhän tuntee ja joka sitä paitsi on maannut kuningattaren kanssa. Hän\nei sano: ollut suhteissa häneen. Vaan hän sanoo uhmaillen juuri nämä\nmilteipä rivot sanat »maannut kuningattaren kanssa». Paroni Edelsheimin\nmieleen ei juolahda puolustaa Ferseniä; hänestäkin näyttää tosiasia\ntäysin itsestään selvältä. Niin hän vain nauraen vastaa luulleensa,\nettä nämä »l’ancienne regime’in» aikaiset jutut olisivat aikoja\nsitten poissa päiväjärjestyksestä, sellaisellahan ei ole mitään\ntekemistä politiikan kanssa. Ja sitten hän menee ja kertoo Fersenille\nkoko keskustelun. Ja mitä tekee Fersen? Tai pikemminkin, mitä hänen\ntäytyisi tehdä, jos Bonaparten sana olisi sisältänyt valheen? Eikö\nhänen heti pitäisi puolustaa kuningatar-vainajaa syytöstä vastaan\n(jos se olisi väärä)? Eikö hänen pitäisi huutaa: herjausta! Eikö\nhänen pitäisi heti vaatia kaksintaisteluun tätä äskenleivottua\npientä korsikalaista kenraalia, joka syytökseensä lisäksi valitsee\nmitä karkeimman-asiallisen sanan? Saako kunniallinen pystypäinen\nluonne sallia syytettävän naista siitä, että tämä on ollut hänen\nrakastajattarensa, ellei hän todellisuudessa ollut sellainen? Nyt jos\nkoskaan Fersenillä on tilaisuus, jopa velvollisuuskin miekalla iskeä\nalas väite, joka aikoja sitten on salaisuudessa kierrellyt, kerta\nkaikkiaan tehdä loppu huhusta.\n\nMutta mitä tekee Fersen? Voi, hän vaikenee. Hän tarttuu\nkynäänsä ja merkitsee tarkoin päiväkirjaansa koko Edelsheimin\nkeskustelun Bonaparten kanssa siihen luettuna syytös, että hän on\n»maannut» kuningattaren kanssa. Hän ei itse ainoallakaan sanalla\nollessaan oman itsensä kanssa kiellä tätä väitettä, tuota hänen\nelämäkerrankirjoittajainsa mielestä »häpeällistä ja kyynillistä»\nsyytöstä. Hän painaa alas päänsä ja osoittaa sillä myöntymystään.\nKun muutamia päiviä myöhemmin englantilaiset sanomalehdet laajasti\nkäsittelevät tätä välikohtausta ja »samalla puhuivat hänestä ja\nonnettomasta kuningattaresta», lisää hän »ce qui me choqua»,\nkäännettynä »mikä minulle oli kiusallista». Siinä Fersenin koko\nvastalause tai pikemminkin ei-vastalause. Jälleen sanoo vaikeneminen\nenemmän kuin sana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäemme siis: Sitä seikkaa, minkä arat jälkeentulevat niin\nkouristuksentapaisesti ovat koettaneet peittää, nimittäin, että Fersen\noli Marie Antoinette’in rakastaja, ei rakastaja itse milloinkaan\nole kieltänyt. Tusinoittain todistavia yksityisseikkoja saadaan\nlukuisista tosiasioista ja asiakirjoista lisää: se, että hänen\nsisarensa pyytämällä pyytää häntä, kun hän Brüsselissä esiintyy\njulkisesti erään toisen rakastajattarensa kanssa, että hänen pitäisi\npitää huolta siitä, ettei hän (»elle») saisi tietää siitä mitään,\nse loukkaisi häntä (millä oikeudella, täytyy kysyä, ellei hän ollut\nollut Fersenin rakastajatar); se, että päiväkirjasta on poistettu se\nkohta, missä Fersen kertoo viettäneensä yön Tuilerioissa kuningattaren\nhuoneissa; se, että muuan kamarineito vallankumoustuomioistuimen edessä\ntodistaa, että joku usein öisin salaa poistui kuningattaren huoneesta.\nNämä ovat yksityisseikkoja, jotka painavat vaa’assa vain sillä\nperusteella, että ne kaikki niin merkillisen hyvin sopivat yhteen,\n— kuitenkin olisi todistus, joka on saatu niin etäältä toisistaan\nolevista aineksista, vailla vakuuttavuutta, jos siitä puuttuisi\nviimeinen, ratkaiseva yhdysside luonteen kanssa. Vain yksilöllisyyden\nkokonaisuudesta käsin käy aina sen toimintatapa selitettäväksi, sillä\nihmisen jokainen yksityinen tahtotoiminta perustuu hänen luonteensa\nsuljettuun syysuhdesarjaan. Kysymys siitä, onko todennäköistä, että\nFersenin ja Marie Antoinette’in välillä vallitsi intohimoisen intiimi\nvaiko ainoastaan kunnioittavan sovinnainen suhde, sisältyy sentähden\nviime kädessä naisen sielulliseen kokonaisasenteeseen, ja kaikkien\npainavien yksityisseikkojen jälkeen on ennen kaikkea kysyttävä:\nMillainen suhtautuminen, vapaasti antaumuksellinen vaiko pelokkaan\nkieltäymyksellinen, vastasi loogillisesti ja karakterologisesti\nkuningattaren luonnetta? Se, joka katselee kysymystä tästä\nnäkökulmasta, ei etsi kauan vastausta. Sillä Marie Antoinette’issa on\nkaikkien heikkouksien vastapainona suuri voima: hänen pidäkkeetön,\narvelematon, hänen todella suvereeni rohkeutensa. Rehellisenä\nsisimmässään, kykenemättömänä kaikkeen teeskentelyyn tämä nainen satoja\nkertoja paljon mitättömämmistä syistä asettui kaikkien sovinnaisuuden\nrajojen yläpuolelle, välittämättä juorupuheista selkänsä takana.\nJoskin Marie Antoinette saavuttaa todellisen suuruuden vain kohtalonsa\nratkaisevissa huippukohdissa, ei hän ole koskaan ollut pikkumainen,\nei koskaan arkamielinen, hän ei koskaan asettanut toista kunnian ja\nsiveellisyyden, yhteiskunnallisen tai hovimoraalin muotoa oman tahtonsa\nyläpuolelle. Ja juuri tuon ainoanko, jota hän todella rakastaa, edessä\ntämä urhoollinen nainen olisi äkkiä näytellyt kainostelevaa, Ludviginsa\narkaa, kunniallista aviovaimoa, Ludvigin, johon hänet kuitenkin olivat\nyhdistäneet vain valtiolliset näkökohdat eikä milloinkaan rakkaus?\nHänkö olisi yhteiskunnalliselle ennakkoluulolle uhrannut intohimon\nkeskellä maailmanlopunkaltaista aikaa, jolloin kaikki kurin ja\njärjestyksen siteet höltyvät, kuolemanläheisyyden hurjassa huumassa,\nperikadon kaikkien kauhujen keskellä? Hänkö, jota ei kukaan ollut\nvoinut pidättää ja hillitä, olisi pakottanut itsensä pidättymään\ntunteen luonnollisimmasta, naisellisimmasta muodosta harhakuvan vuoksi,\navioliiton vuoksi, joka aina oli vain todellisen avioliiton irvikuva,\nmiehen vuoksi, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut mieheksi, tavan\nvuoksi, jota hän hillittömän luonteensa koko vapauden vaistolla oli\naina vihannut? Sille, joka tahtoo uskoa tämän uskomattomissa olevan,\nolkoon se sallittu. Mutta Marie Antoinette’in kuvaa eivät vääristä ne,\njotka uskovat hänellä täydessä mitassa ja vapaasti olleen rohkeutta ja\nsiekailemattomuutta ainoastaan intohimoisessa rakkaudenelämyksessään,\nvaan ne, jotka tahtovat antaa tälle pelottomalle naiselle heikon,\npelkurimaisen, arvelujen ja varovaisuuden ahdistaman sielun,\nsielun, joka ei uskalla äärimmäistä ja tukahduttaa itsessään\nluonnollisen. Mutta jokaiselle, joka kykenee käsittämään luonteen vain\nkokonaisuudeksi, on täysin epäilemätöntä, että Marie Antoinette on\nollut Hans Axel von Fersenin rakastettu, ei ainoastaan koko pettyneellä\nsielullaan, vaan myös kauan väärinkäytetyllä ja pettyneellä ruumiillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta entä kuningas? Jokaisessa aviorikoksessa petetty kolmas\nasianosainen on arkaluontoinen, kiusallinen, naurettava hahmo,\nja luultavasti Ludvig XVI:n hyväksi on suurelta osalta ryhdytty\nperästäpäin tuon kolmiosuhteen hämärtämiseen. Todellisuudessa Ludvig\nXVI ei suinkaan ollut mikään naurettava, petetty aviomies, sillä hän\ntiesi epäilemättä tästä Fersenin intiimistä suhteesta hänen vaimoonsa.\nSaint-Priest sanoo nimenomaan: »Hän oli löytänyt keinoja antaakseen\nkuninkaan tietää suhteestaan kreivi Ferseniin.»\n\nTämä käsitys sopeutuu täydellisesti tilanteen kuvaan. Marie\nAntoinette’ille ei mikään ollut vieraampaa kuin tekopyhyys ja\nteeskentely; salakähmäinen aviomiehensä pettäminen ei vastaa hänen\nsielullista asennettaan, ja myöskään tuo niin tavallinen epäpuhdas\nsekaantuminen, tuo ruma samanaikainen yhteys aviomiehen ja rakastajan\nkanssa, ei hänen luonteessaan tule kysymykseen. On epäilemätöntä,\nettä niin pian kuin — suhteellisen myöhään, todennäköisesti vasta\nviidennentoista ja kahdennenkymmenennen aviovuoden välillä —\nvihdoin läheinen suhde Ferseniin alkoi, Marie Antoinette teki\nlopun ruumiillisesta suhteestaan puolisoonsa; tätä pelkästään\nkarakterologista otaksumaa tukee yllättävällä tavalla muuan hänen\nkeisari-veljensä kirje, veljensä, joka Wienissä oli jollakin tavoin\nsaanut tietää, että hänen sisarensa neljännen lapsensa synnyttyä tahtoi\neristäytyä Ludvig XVI:sta: ajankohta on täsmälleen sama kuin se,\njolloin intiimimpi suhde Ferseniin alkoi. Se siis, joka haluaa nähdä\nselvästi, näkee tilanteen selvästi. Marie Antoinette, jonka valtion etu\noli naittanut miehelle, jota hän ei ollenkaan rakastanut ja joka ei\nollut vähintäkään puoleensa vetävä, tukahduttaa vuosikausia sielullisen\nrakkaudentarpeensa tämän aviollisen pakon hyväksi. Mutta niin pian\nkuin hän on synnyttänyt kaksi poikaa, siis antanut hallitsijahuoneelle\nepäilyksettömästi bourbonilaista verta olevia kruununperillisiä, hän\ntuntee täyttäneensä moraalisen velvollisuutensa valtiota, lakia ja\nperhettään kohtaan, sekä itsensä vihdoin vapaaksi. Kahdenkymmenen\npolitiikalle uhratun vuoden jälkeen tuo kovia kokenut nainen\nviimeisellä ja traagillisen järkytetyllä hetkellä tarttuu puhtaaseen\nja luonnolliseen oikeuteensa antautua jo kauan rakastamalleen\nmiehelle, joka on hänelle kaikkea samalla kertaa, ystävä ja rakastaja,\nuskottu ja toveri, rohkea kuten hän itsekin ja valmis samanlaiseen\nuhrautuvaisuuteen kuin hän. Kuinka surkeita ovat kaikki keinotekoiset\nhypoteesit suloisen hyveellisestä kuningattaresta verrattuna\nhänen käyttäytymisensä selvään todellisuuteen, ja kuinka suuressa\nmäärin alentavatkaan hänen inhimillistä rohkeuttaan ja sielullista\narvokkuuttaan juuri ne, jotka kaikin mokomin tahtovat puolustaa\ntämän naisen kuninkaallista »kunniaa»! Sillä ei milloinkaan nainen\nole rehellisempi ja jalompi kuin kokonaan ja vapaasti seuratessaan\npettämättömiä, vuosikausia koeteltuja tunteitaan, ei milloinkaan\nkuningatar ole kuninkaallisempi kuin toimiessaan inhimillisimmin.\n\n\n\n\nVIIMEINEN Yö VERSAILLES’ISSA\n\n\nHarvoin on tuhatvuotisessa Ranskassa vilja kypsynyt niin nopeasti\nkuin tänä kesänä 1789. Nopeasti kasvaa vilja vainioilla, mutta vielä\nnopeammin, tultuaan kerran verellä lannoitetuksi, vallankumouksen\nkärsimätön kylvö. Vuosikymmenien laiminlyönnit, vuosisatojen\nvääryydet pyyhkäisee pois yksi ainoa kynänveto, nyt revitään alas\ntoinen näkymätön Bastilji, johon Ranskan kuninkaat olivat teljenneet\nkansansa oikeudet. Elokuun 4 päivänä luhistuu loputtoman riemun\nraikuessa feodalismin ikivanha pakkolinna, aateliset luopuvat\nverotöistä ja kymmenyksistä, kirkkoruhtinaat koroista ja suolaverosta,\nvapaiksi tulevat talonpojat, vapaiksi porvarit, vapaaksi julistetaan\nsanomalehdistö, ihmisoikeudet julistetaan; Jean Jacques Rousseaun\nkaikki unelmat toteutuvat tänä kesänä. Milloin riemusta, milloin\nriidoista tärähtelevät ikkunat »Menus plaisirs»-salissa (jonka\nkuninkaat ovat määränneet huvittelutarkoituksiinsa, mutta kansa\nnyt oikeutensa vaatimispaikaksi): jo sadan askeleen päähän kuuluu\ntämän inhimillisen mehiläispesän lakkaamaton surina. Mutta tuhannen\naskelta kauempana, Versaillesin suuressa palatsissa vallitsee\nneuvoton hiljaisuus. Pelästyneenä hovi katselee ikkunoista tuohon\nmeluavaan vieraaseen, joka, vaikkakin vain neuvotteluun kutsuttuna\njo sonnustautuu näyttelemään hallitsijan herraa. Kuinka tämä\ntaikaoppipoika on jälleen saatava lähetetyksi kotiin? Neuvottomana\nkuningas neuvottelee neuvostonsa kanssa, jotka vain puhuvat toisiaan\nvastaan; parasta on odottaa, kunnes tämä myrsky on riehunut loppuun,\najattelevat kuningas ja kuningatar. Nyt on vain pysyttävä hiljaa ja\ntaka-alalla. On vain voitettava aikaa, silloin on kaikki voitettu.\n\nMutta vallankumous pyrkii eteenpäin, sen täytyy pyrkiä eteenpäin, ellei\nmieli sen vuotaa hiekkaan, sillä vallankumous on alinomaista liikettä.\nPysähtyminen olisi sille kohtalokasta, peräytyminen merkitsisi sen\nloppumista, sen täytyy esittää vaatimuksia, yhä uusia vaatimuksia\npysyäkseen yllä, sen täytyy saada voittoja, jottei sitä voitettaisi.\nTämän rauhattoman etenemisen rumpuja lyövät sanomalehdet; nämä\nvallankumouksen lapset, nämä sen katupojat juoksevat metelöiden ja\nhillittöminä varsinaisen armeijan edellä. Yksi ainoa kynänpiirto on\nkirjoitetulle ja puhutulle sanalle antanut vapauden, tuon vapauden,\njoka ensi innossaan aina muuttuu hurjuudeksi ja hillittömyydeksi.\nSyntyy kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä uutta\nsanomalehteä. Mirabeau perustaa sellaisen, samoin Desmoulins, Brissot,\nLoustalot, Marat, ja kun jokainen tahtoo rummuttaa itselleen lukijoita\nja toinen tahtoo voittaa toisen kansalaispatriotismissa, panevat ne\nhäikäilemättä paperinsa rapisemaan; koko maassa kuullaan vain niiden\nääni. On vain huudettava oikein äänekkäästi, oikein hurjasti, kuta\näänekkäämmin sen parempi, ja kaikki viha on kasattava hovin niskaan!\nVäitetään, että kuningas suunnittelee kavallusta, että hallitus\nehkäisee viljantuonnin, että ulkomaiset rykmentit jo marssivat maahan\nhajoittamaan kokoukset, että on uhkaamassa uusi Pärttylinyö. Herätkää,\nkansalaiset! Herätkää isänmaan ystävät! Sanomalehdet rummuttavat\npäivää ja yötä miljooniin ihmissydämiin pelkoa, epäluuloa, raivoa\nja katkeruutta. Ja rummuttajien takana seisoo jo keihäät ja sapelit\nkäsissä ja ennen kaikkea mittaamattomalla vihalla aseistettuna tähän\nasti näkymätön Ranskan kansan armeija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaasta asiat edistyvät liian nopeasti, vallankumouksesta liian\nhitaasti, tuo varovainen pyylevä mies ei jaksa astua yhtä jalkaa niin\nnuorien aatteiden intohimoisen marssin kanssa. Versailles vitkastelee\nja vitkastuttaa: siis eteenpäin, Pariisi! Tee loppu tästä pitkällisestä\nparlamentoinnista, tästä sietämättömästä lehmäkaupasta kuninkaan ja\nkansan kesken, niin rummuttavat sanomalehdet. Sinulla on käytettävänäsi\nsatatuhatta, kaksisataatuhatta nyrkkiä, ja asevarastoissa odottavat\nPyssyt, odottavat kanuunat: nouda ne esiin ja nouda kuningas ja\nkuningatar Versailles’ista, ota heidät ja samalla kohtalosi lujasti\nkäsiisi! Vallankumouksen päämajassa Orléansin herttuan palatsissa,\nPalais Royal’issa annetaan tunnussana: kaikki on jo valmiina ja\nmuuan hovin karkureista, markiisi de Huruge, ryhtyy jo salaisiin\nvalmistuksiin retkeä varten.\n\nMutta linnan ja kaupungin välillä kulkee pimeitä maanalaisia käytäviä.\nIsänmaan ystävät kerhoissa tietävät lahjottujen palvelijoiden\nvälityksellä kaiken, mitä linnassa tapahtuu, linna taas saa agenttiensa\nvälityksellä tietää suunnitellusta hyökkäyksestä. Versailles’issa\npäätetään toimia, ja koska ranskalaiset sotilaat eivät enää ole kyllin\nluotettavia taistelussa kansalaisiaan vastaan, tilataan flanderilainen\nrykmentti palatsin suojaksi. Lokakuun 1 päivänä joukot marssivat\nmajoituspaikoistaan Versailles’iin, ja heidän suosionsa saavuttamiseksi\nhovi valmistaa heille juhlallisen vastaanoton. Suuri oopperasali\ntyhjennetään päivällisiä varten, ja huolimatta siitä, että Pariisissa\nvallitsee hirveä nälänhätä, ei säästetä viiniä eikä hyviä ruokia:\nuskollisuuskin kulkee, kuten rakkaus, usein vatsan kautta. Vielä\nerikoisesti innostaakseen joukkoja taistelemaan kuninkaansa puolesta\nmenevät kuningas ja kuningatar dauphin mukanaan juhlasaliin — kunnia,\njollaista niille ei milloinkaan aikaisemmin oltu osoitettu.\n\nMarie Antoinette ei milloinkaan ole osannut hyödyllistä taitoa voittaa\nihmisiä tietoisella oveluudella, laskelmoinnilla tai imartelulla.\nMutta luonnostaan asuu hänen ruumiissaan, hänen sielussaan eräänlainen\nylevyys, joka vaikuttaa puoleensavetävästi jokaiseen, joka hänet kohtaa\nensimmäisen kerran: ei kukaan yksityinen eikä kansanjoukko voinut\nkoskaan olla tuntematta ensimmäisen vaikutelman merkillistä tenhoa (se\nhaihtuu jälleen lähemmin tutustuttaessa). Tälläkin kertaa hypähtävät\nupseerit ja sotilaat istuimiltaan tämän kauniin nuoren naisen astuessa\nylevänä ja samalla kertaa rakastettavana huoneeseen, innostuneena\nlentävät miekat tupeista, kohiseva »Vivat» huuto kohotetaan hallitsijan\nja hallitsijattaren kunniaksi, ja samalla todennäköisesti unohdetaan\nsäädetty eläköönhuuto kansakunnalle. Kuningatar kulkee rivistöjen\nkautta. Hän osaa lumoavasti hymyillä, olla ystävällinen ihmeellisen\nvapautuneella tavalla, hän osaa, kuten hänen itsevaltias äitinsä,\nkuten hänen veljensä, kuten melkein kaikki habsburgit (ja tämä\ntaito on periytynyt edelleen Itävallan aristokratiassa), sisäisesti\njärkkymättömän ylpeänä olla kohtelias ja ystävällinen juuri kaikista\nhalvimpia ihmisiä kohtaan mitä luonnollisimmalla tavalla silti\nvaikuttamatta alentuvaiselta. Rehellisen onnellisesti hymyillen, —\nsillä kuinka pitkä aika onkaan siitä, kun hän kuuli tämän »Vive la\nReine», — hän kävelee lastensa kanssa päivällispöydän ympäritse, ja\ntämän hyväntahtoisen suopean, tämän todella kuninkaallisen naisen\nnäkeminen, naisen, joka tulee heidän, karkeiden sotilaiden luokse\nvieraana, saattaa upseerit ja miehistön kuningasuskollisuuden hurmioon:\ntällä hetkellä on jokainen valmis kuolemaan Marie Antoinette’in\npuolesta. Mutta kuningatarkin on autuaallinen poistuessaan tästä\nmeluavasta piiristä; hänelle tarjotun tervetuliaismaljan mukana hän on\njälleen imenyt itseensä luottamuksen kultaviiniä: vielä on olemassa\nuskollisuutta, vielä on Ranskan valtaistuin turvattu.\n\nMutta seuraavana päivänä pärisevät jo patrioottisten sanomalehtien\nrummut, että kuningatar ja hovi ovat pestanneet murhaajia kansaa\nvastaan. Sotilaat on juovutettu punaisella viinillä, jotta he\nkuuliaisina vuodattaisivat kansalaistensa punaista verta, orjamieliset\nupseerit ovat tallanneet maahan ja pilkanneet kolmiväristä kokardia,\non laulettu orjamaisia lauluja — ja tehty kaikkea tätä kuningattaren\nuhmailevasti hymyillessä. Ettekö vieläkään huomaa, mitä on tekeillä,\nisänmaanystävät? — Tahdotaan käydä Pariisin kimppuun, rykmentit ovat\njo lähteneet marssimaan. Siis toimeen, kansalaiset, viimeiseen,\nratkaisevaan taisteluun! Kokoontukaa, isänmaanystävät, — tararam\ntararam tararam...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää myöhemmin, lokakuun 5:ntenä, syntyy Pariisissa meteli. Se\nsyntyy, ja Ranskan vallankumouksen monia käsittämättömiä salaisuuksia\non, miten se oikeastaan syntyy. Sillä tämä meteli, näennäisesti\nitsestään syntynyt, osoittautuu ihmeteltävän laajakatseisesti\norganisoiduksi, poliittisessa suhteessa verrattoman hyvin\njärjestetyksi, laukaus ammutaan niin täsmälleen oikeasta paikasta\noikeaan maaliin, että erittäin viisaiden, erittäin tietävien, erittäin\ntaitavien ja harjaantuneiden käsien on täytynyt se laukaista. Jo\nse oli mestarillinen ajatus — sellaisten psykologien arvoinen kuin\nChoderlos de Lachos’in, joka Palais Royal’issa Orléansin herttuan\nhyväksi johtaa taistelua kruunusta —, ettei kuningasta noudettu\nväkivallalla Versailles’ista miesarmeijan, vaan naisjoukon avulla.\nMiehiä voidaan nimittää kapinallisiksi ja kapinoitsijoiksi; miehiä\nampuu kuuliaisena hyvin komennettu sotilas. Mutta naiset tekevät\nkansannousuissa aina vain epätoivoisen vaikutuksen, heidän pehmeästä\nrinnastaan kimpoaa terävinkin pistin takaisin, ja lisäksi, sen tietävät\nmetelin alkuunpanijat, niin arka ja hentomielinen mies kuin kuningas ei\nmilloinkaan ole antava käskyä suunnata kanuunoita naisia kohti. Siis\nensiksi kiihtymys on jännitettävä korkeimmilleen sen johdosta, että —\njälleen ei tiedetä kenen alkuunpanosta ja millä tavoin — leiväntuonti\nPariisiin on keinotekoisesti ollut kaksi päivää ehkäistynä, jotta\nsyntyisi kapina, tuo kansanvihan ainutlaatuinen vaikutin. Ja sitten,\nniin pian kuin pyörretuuli on lähtenyt liikkeelle, naiset nopeasti\nesiin, naiset ensimmäisiin riveihin!\n\nTosiasiallisesti muuan nuori nainen — väitetään, että hänellä oli\nmonta kallista sormusta sormissaan — lokakuun 5 p:n aamulla syöksyy\nvahtihuoneistoon ja tarttuu rumpuun. Hänen taakseen kokoontuu tuossa\ntuokiossa nopeasti paikalle kiirehtiviä vaimoja, jotka äänekkäästi\nhuutavat leipää. Meteli on pantu alkuun, pian sekaantuu joukkoon\nvalepukuisia miehiä, jotka antavat kohisevalle virralle ennakolta\nmäärätyn kulkusuunnan kaupungintaloa kohti. Puoli tuntia myöhemmin\non siihen hyökätty, pistooleja ja pistimiä, jopa kaksi tykkiä on\nryöstetty, ja yht’äkkiä — kuka hänet on tilannut ja taivuttanut tähän?\n— on ilmestynyt johtaja, nimeltä Maillard, joka järjestää tämän\nsekasortoisena pyörivän joukon armeijaksi ja yllyttää sen marssimaan\nVersailles’iin muka noutamaan leipää, mutta todellisuudessa noutamaan\nkuningasta Pariisiin. Liian myöhään, kuten aina — tämän jalouskoisen\nja rehellisen kömpelön miehen onnettomuutena on se, että hän aina on\ntunnin tapahtumista jäljessä —, tulee paikalle valkoisella ratsullaan\nLafayette, kansalliskaartin komentaja. Hänen tehtävänään tietystikin\nolisi — ja hän haluaisikin täyttää sen rehellisesti —, estää marssi,\nmutta hänen sotilaansa eivät seuraa häntä. Siten jää hänelle ainoaksi\nneuvoksi marssia kansalliskaartillaan naisarmeijan takana antaakseen\njulkiselle kapinalle perästäpäin eräänlaisen laillisuuden näön. Se ei\nole mikään jalo tehtävä, sen tuo vanha vapaushaaveilija hyvin tietää\neikä ole tehtävästään iloinen. Kuuluisalla valkoisella hevosellaan\nLafayette ravaa synkkänä naisten vallankumousarmeijan jäljessä\nvertauskuvana kylmästä, loogillisesti laskevasta, voimattomasta\nihmisjärjestä, joka turhaan yrittää ehättää alkuvoimien ihanan\nepäloogillisen intohimon.\n\nVersaillesin hovi ei keskipäivään asti aavista mitään tuhatpäisenä\nlähestyvästä vaarasta. Kuten joka päivä muulloinkin on kuningas\nantanut satuloida metsästyshevosensa ja lähtenyt Meudonin metsiin\nratsastamaan; kuningatar taas on aikaisin aamulla lähtenyt jalkaisin\nTrianoniin. Mitäpä tekemistä hänellä olisi Versailles’issa, tuossa\njättiläislinnassa, josta hovi ja parhaat ystävät aikoja sitten ovat\npaenneet ja jonka läheisyydessä, kansalliskokouksessa, »les factieux»\njoka päivä esittävät kiukkuisia ehdotuksia häntä vastaan? Ah, hän\non väsynyt kaikkeen tähän katkeruuteen, tähän tarkoituksettomaan\ntaisteluun, väsynyt ihmisiin, väsynyt yksinpä kuningattarena\noloon. Kunpa nyt saisi vain levähtää, istua vaikkapa pari tuntia\nhiljaisuudessa, ilman ihmisiä ympärillään, kaukana poissa kaikesta\npolitiikasta, syksyisessä puistossa, jonka lehtiä lokakuun aurinko\nkultaa! Kunpa saisi hiljaisuudessa poimia penkereitten viimeisiä\nkukkasia, ennenkuin peloittava talvi tulee, ja kenties vielä ruokkia\nkanoja ja pienen lammikon kiinalaisia kultakaloja. Ja sitten levätä,\nvihdoinkin levätä kaiken kiihdyttävän ja raastavan jälkeen; olla\ntekemättä mitään, tahtomatta mitään muuta kuin kädet sylissä istua\nluolassa yksinkertaiseen aamupukuun puettuna, penkillä avattu kirja\nlukematta sitä, eläytyä luonnon suureen väsymykseen ja tuntea syksy\nomassa sydämessään.\n\nNiin istuu kuningatar luolassa kivipenkillä — hän on jo aikoja sitten\nunohtanut, että sitä kerran on nimitetty »lemmenluolaksi» —, kun\nhän näkee hovipojan tulevan tiellä kädessään kirje. Hän nousee ja\nmenee poikaa vastaan. Kirje on ministeri Saint-Priest’iltä ja siinä\nilmoitetaan, että katurahvas marssii Versailles’ia kohti ja että\nkuningattaren on viipymättä tultava takaisin linnaan. Hän tarttuu\nnopeasti hattuunsa, käärii takkinsa ympärilleen ja rientää pois nuorin\nja notkeina pysynein askelin, todennäköisesti niin kiireisesti, ettei\nhän enää luo katsettakaan pieneen rakkaaseen linnaansa ja niin paljolla\nleikkivällä vaivannäöllä keinotekoisesti rakennettuun maisemaan. Sillä\nkuinka hän voi aavistaa, että hän on nähnyt nämä pehmeät kedot, tämän\nherttaisen kummun lemmentemppeleineen ja syksyisen lammikon, että hän\non nähnyt Hameau’nsa, Trianoninsa viimeisen kerran elämässään, että\ntämä jo oli hyvästijättö ikiajoiksi?\n\nLinnassa Marie Antoinette tapaa aatelisherrat ja ministerit neuvottoman\nkiihtymyksen vallassa. Edelle kiirehtinyt palvelija on tuonut mukanaan\nvain epävarmoja huhuja pariisilaisten marssista, kaikki myöhemmät\nsanansaattajat ovat naiset matkalla pidättäneet. Silloin vihdoin\nsyöksyy paikalle ratsastaja, hyppää vaahtoavan hevosensa selästä ja\nrientää ylös marmoriportaita: Fersen. Vaaran ilmestyessä tuo alati\nuhrautuvainen mies on heittäytynyt satulaan ja rajussa laukassa\nrientänyt naisarmeijan, »kahdeksantuhannen Juditin» edelle, kuten\nCamille des Moulins pateettisesti heitä nimittää, voidakseen vaaran\nhetkellä olla kuningattaren rinnalla. Vihdoin kuningaskin ilmestyy\nneuvotteluun. Hänet on löydetty metsästä Porte de Châtillonin luota ja\nhäntä on täytynyt häiritä kesken rakkainta huvitustaan. Illalla hänen\ntäytyy suuttuneena merkitä surkea metsästystulos sanoin: »Tapahtumat\nkeskeyttivät.»\n\nNyt hän on saapunut hämmästyneenä, pelokkain katsein, ja nyt, kun\nkaikki jo on liian myöhäistä, kun yleisen hämmingin keskellä on\nunohdettu sulkea silta Sèvres’in luona kapinallisten etujoukon\nedestä, aletaan neuvotella. Vielä on jäljellä kaksi tuntia, vielä\nolisi runsaasti aikaa tarmokkaaseen päätökseen. Eräs ministeri\nehdottaa, että kuninkaan olisi käytävä ratsaille ja riennettävä\nrakuunain ja flanderilaisen rykmentin etunenässä järjestymätöntä\nkansanjoukkoa vastaan: hänen pelkkä ilmestymisensä pakottaisi\nnaislauman perääntymään. Varovaisemmat taas neuvovat kuningasta ja\nkuningatarta heti lähtemään linnasta ja siirtymään Rambouillet’hen,\nsiten vuotaisi kavalasti valtaistuinta kohtaan suunniteltu hyökkäys\ntyhjiin. Mutta Ludvig, tuo ainainen epäröijä, vitkastelee. Jälleen hän\npäättämättömyydestä päästää tapahtumat kimppuunsa sen sijaan, että itse\nkävisi niitä vastaan.\n\nYhteenpuristetuin huulin kuningatar seisoo näiden neuvottomien miesten\nkeskellä, joista ei ainoakaan ole todellinen mies. Vaistomaisesti\nhän tietää, että kaikkien väkivaltaisuuksien täytyy onnistua, koska\nensimmäisestä verenvuodatuksesta lähtien kaikki pelkäävät kaikkia:\n»Toute cette révolution n’est qu’une suite de la peur.» [Koko tämä\nvallankumous on pelkkää yhtämittaista pelkoa.] Mutta kuinka hän\nyksinään voisi ottaa päälleen vastuuta kaikesta ja kaikista! Pihalla\novat lähtövalmiina vaunut, tunnissa kuninkaallinen perhe, ministerit ja\nkansalliskokous, joka on vannonut seuraavansa kuningasta kaikkialle,\nvoivat olla Rambouillet’ssa. Mutta yhä vieläkään ei kuningas anna\nlähtömerkkiä. Yhä kiivaammin hoputtavat häntä ministerit, ennen\nkaikkea Saint-Priest: »Jos Teidät huomenna viedään Pariisiin, Sire,\non kruununne mennyttä.» Necker taas, jolle hänen kansansuosionsa\nmerkitsee enemmän kuin kaikkien kuningaskuntien pystyssäpysyminen,\nasettuu vastustamaan, ja näiden kahden mielipiteen välillä on kuningas\nkuten aina tahdottomana häilyvä heiluri. Vähitellen tulee ilta, ja yhä\nvain kuopivat hevoset kärsimättöminä pihalla sillä välin puhjenneessa\nrajuilmassa, tuntikausia lakeijat odottavat vaunun ovilla, ja yhä vain\nneuvottelemistaan neuvotellaan.\n\nMutta silloin kaikuu jo sekava sataääninen melu Avenue de Paris’lta.\nHe ovat saapuneet. Puserot heitettyinä päittensä päälle suojaksi\nvirtoina valuvaa sadetta vastaan, tuhatpäisenä massana yön pimeydessä,\nhe rämpivät eteenpäin, nuo hallien amatsoonit. Vallankumouksen kaarti\nseisoo Versaillesin edustalla. On liian myöhäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLäpimärkinä, nälkäisinä ja viluisina, kengät täynnä tien pehmeätä\nliejua, marssivat nyt naiset paikalle. Nämä kuusi tuntia eivät olleet\nmikään huvikävely, vaikkakin kuljettaessa oli väkivaltaisesti verotettu\nviinananniskelupaikkoja ja vähän lämmitetty hurisevaa vatsaa. Naisten\näänet kiljuvat karkeina ja käheinä, ja se, mitä he huutavat, kuulostaa\nhyvin vähän suopealta kuningatarta kohtaan. Ensiksi he menevät\nkansalliskokoukseen. Heidän istuntonsa on alkanut aikaisin aamulla, ja\nmonelle läsnäolijoista, Orléansin herttuan tienraivaajille, ei tämä\namatsoonimarssi tule aivan odottamatta.\n\nAluksi naiset vaativat kansalliskokoukselta ainoastaan leipää: ohjelman\nmukaisesti ei ensiksi lausuta sanaakaan kuninkaan noutamisesta\nPariisiin. Niinpä päätetään lähettää naislähetystö linnaan presidentti\nde Mounierin ja muutamien kansanedustajien saattamana. Nuo kuusi\nvalittua naista lähtevät linnaan, lakeijat avaavat näille modisteille,\nkalanmyyjättärille ja katunaisille kohteliaasti ovet; osoittaen\nkaikkea kunnioitusta tämä kummallinen lähetystö johdetaan suuria\nmarmoriportaita pitkin huoneisiin, joihin muulloin vain siniverinen,\nseitsenkertaisesti siivilöity aateli sai astua. Niiden kansanedustajien\njoukossa, jotka seuraavat kansalliskokouksen presidenttiä, on\nmyös komea, lihavahko, joviaalisen näköinen herra, joka ei herätä\nerikoisemmin huomiota. Mutta hänen nimensä antaa tälle ensi\nkohtaamiselle kuninkaan kanssa vertauskuvallisen merkityksen. Sillä\nPariisin edustajan tri Guillotinin mukana lokakuun 5 päivänä giljotiini\nteki ensi käyntinsä hovissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvänahkainen Ludvig ottaa vastaan naiset niin ystävällisesti, että\npuheenjohtajatar, nuori tyttö, joka myyskentelee Palais Royal’in\nkantavieraille kukkia ja todennäköisesti vähän muutakin, joutuu niin\nhämilleen, että hän pyörtyy. Häntä hoivataan hellästi, hyvä maanisä\nsyleilee pelästynyttä tyttöä, lupaa ihastuneille naisille leipää\nja kaikkea, mitä he vain tahtovat, jopa asettaa heille paluumatkaa\nvarten käytettäviksi omat vaununsakin. Kaikki näyttää sujuvan\nloistavasti, mutta alhaalla, salaisten kätyrien kiihdyttämänä,\nnaislauma vastaanottaa oman lähetystönsä huutaen raivostuneena, että\nse oli antanut rahalla lahjoa itsensä ja tyytynyt valheisiin. Sitä\nvarten ei kuutta tuntia oltu Pariisista tallustettu rankkasateessa,\njotta käveltäisiin kotiin vatsa kuristen ja tyhjin lupauksin. Ei,\noli jäätävä tänne eikä lähdettävä ennen, kuin oli saatu mukaan\nkuningas ja kuningatar ja koko joukkio Pariisiin, jossa heidät kyllä\ntotutettaisiin pois petollisuudesta ja kenkkuilusta. Häikäilemättä\nnaiset tunkeutuvat kansalliskokoukseen nukkuakseen siellä, samalla kuin\nammatilliset heistä, ennen kaikkea Thèroigne de Méricourt, erikoisesti\ntekevät flanderilaisen rykmentin sotilaat itselleen suopeiksi.\nHämäräperäisiä aineksia on lisäksi liittynyt kapinallisiin, vaarallisia\nolioita hiiviskelee öljylyhtyjen epävarmassa, heikossa valossa\nporttiristikkojen ympärillä.\n\nHovi ei vieläkään ole tehnyt päätöstä. Olisikohan sittenkin mieluummin\npaettava? Mutta kuinka voitaisiin uskaltaa raskailla vaunuilla ajaa\ntämän kiihtyneen joukon keskitse? On liian myöhäistä. Vihdoin, vihdoin\nkeskiyön vaiheilla kuullaan etäisyydestä rummunpärinää: Lafayette\nlähestyy. Ensimmäisen käynnin hän tekee kansalliskokouksessa, toisen\nkuninkaan luona. Vaikka hän kunnioittavan alamaisesti kumartaa\nja sanoo: »Sire, olen tullut ja tahdon panna alttiiksi elämäni\npelastaakseni Teidän Majesteettinne hengen», ei häntä kiitä kukaan,\nkaikkein vähimmin Marie Antoinette. Kuningas selittää, ettei hänellä\nenää ole tarkoitusta matkustaa pois tai poistua kansalliskokouksen\nluota. Nyt näyttää kaikki järjestetyltä. Kuningas on antanut\nlupauksensa, Lafayette ja aseistettu kansallissotajoukko ovat\nsaapuvilla häntä suojelemassa, sitten menevät kansanedustajat kotiin,\nkansalliskaarti ja kapinalliset etsivät suojaa maata pehmentävältä\nsateelta kasarmeista ja kirkoista, jopa porttikäytävistä ja\nholviportaista. Vähitellen sammuvat viimeiset valot, ja vielä kerran\ntarkastettuaan kaikki vahdit Lafayette asettuu, vaikka hän onkin\nluvannut valvoa kuninkaan turvallisuutta, kello neljältä aamulla\nmakuulle Hotelle de Noaïllesiin. Myös kuningas ja kuningatar vetäytyvät\nmakuuhuoneisiinsa; he eivät aavista, että he ovat laskeutuneet levolle\nviimeisen kerran Versaillesin palatsissa.\n\n\n\n\nYKSINVALLAN RUUMISSAATTO\n\n\nVanha valta, kuninkuus ja sen vartijat, aristokraatit, ovat menneet\nnukkumaan. Mutta vallankumous on nuori, sen veri on kuuma ja hillitön,\nse ei tarvitse lepoa, kärsimättömänä se odottaa päivänkoittoa ja\ntekoja. Nuotioiden ympärillä, keskellä katuja, ovat kokoontuneina\nPariisin kapinan sotilaat, jotka eivät ole löytäneet yöpymispaikkaa;\nei kukaan voi selittää, miksi he vielä ovat Versailles’issa eivätkä\nkotona vuoteissaan, kun kuningas kuitenkin tottelevaisena on myöntynyt\nkaikkeen ja luvannut kaiken. Mutta maanalainen tahto pitää vallassaan\ntätä levotonta laumaa. Ovissa hiiviskelee varjoja, jotka antavat\nsalaisia käskyjä, ja kello 5:ltä aamulla, jolloin palatsi vielä on\npimeyden ja unen vallassa, hiipivät yksityiset ryhmät, taitavan käden\nohjaamina kiertoteitä kappelin pihan halki linnan ikkunoiden alle. Mitä\nhe tahtovat? Ja kuka johtaa näitä hämäräperäisiä hahmoja, kuka heitä\nkuljettaa, kuka työntää heitä toistaiseksi tietymätöntä, mutta tarkoin\nharkittua päämäärää kohti? Johtajat jäävät hämärään; Orléansin herttua\nja kuninkaan veli Provence’in kreivi, ovat pitäneet parhaimpana ja\ntietävät kenties, miksi, pysyä tänä yönä poissa laillisen kuninkaansa\npalatsista. Joka tapauksessa: äkkiä kajahtaa laukaus, muuan noita\nprovokatorisia laukauksia, jotka aina ovat välttämättömiä tahdotun\nyhteentörmäyksen aikaansaamiseksi. Heti virtaa kaikkialta kapinallisia,\ntusinoittain, sadoittain, tuhansittain, pistimillä ja kuokilla ja\npyssyillä aseistettuina, naisten ja naisiksi pukeutuneiden rykmentit.\nHyökkäyksellä on viivansuora suunta: kuningattaren makuuhuoneita kohti!\nMutta kuinka Pariisin kalanmyyjättäret, hallien naiset, jotka eivät\nmilloinkaan ole käyneet Versailles’issa, niin merkillisen varmasti\nlöytävät oikean sisäänkäytävän tässä aivan silmänkantamattomassa\nlinnassa kymmenine portaineen ja satoine huoneineen? Yhdellä iskulla\nnaisten ja valepukuisten miesten joukko tulvii portaita pitkin\nkuningattaren makuuhuoneiden luo. Pari henkikaartilaista yrittää\nehkäistä pääsyn, kaksi lyödään maahan, surmataan raa’asti, suuri\nparrakas mies hakkaa torilla päät irti ruumiista, päät, jotka muutamaa\nminuuttia myöhemmin verta tihkuen heiluvat suunnattomien keihäitten\nnenässä.\n\nMutta uhrautuneet ovat täyttäneet velvollisuutensa. Heidän kimakat\nkuolemanhuutonsa ovat ajoissa herättäneet palatsin. Yksi kolmesta\nhenkivartijasta on riistäytynyt irti, hän syöksyy haavoittuneena\nylös portaita ja huutaa kirkuvalla äänellä talon onttoon\nmarmorinäkinkuoreen: »Pelastakaa kuningatar!»\n\nTämä huuto tosiasiallisesti pelastaa hänet. Muuan kamarineitsyt herää,\nsyöksyy makuuhuoneeseen varoittamaan kuningatarta. Jo kumahtelevat\nulkopuolella henkivartioiden nopeasti lukitsemat ovet kuokkien ja\nkirveiden iskuista. Ei ole enää aikaa pukea päälle sukkia ja kenkiä,\nvain hameen Marie Antoinette ehtii vetää paitansa yli ja shaalin\nolkapäilleen. Siten hän paljain jaloin, sukat kädessä, tykyttävin\nsydämin juoksee pitkin käytävää, joka johtaa Häränsilmään, ja tämän\navaran huoneen kautta kuninkaan makuukamareihin. Mutta voi kauhistus!\nOvi on suljettu. Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä takovat\nepätoivoisina ovea nyrkeillään, takovat takomistaan, mutta leppymätön\novi pysyy suljettuna. Viisi minuuttia, viisi kauhistavan pitkää\nminuuttia, palkattujen murhamiesten jo murtautuessa huoneisiin aivan\nlähellä ja penkoessa vuoteet ja kaapit, kuningattaren täytyy odottaa,\nkunnes vihdoin muuan palvelija oven tuolla puolen kuulee koputukset\nja pelastaa heidät; vasta nyt Marie Antoinette voi paeta puolisonsa\nmakuuhuoneisiin, samalla kertaa kotiopettajatar tuo dauphinin ja\nkuningattaren tyttäret. Perhe on koossa, henki on pelastettu. Mutta ei\nmyöskään enempää kuin henki.\n\nVihdoin on myös herännyt nukkuja, jonka ei tänä yönä olisi pitänyt\nuhrata Morfeukselle ja joka tästä hetkestä lähtien saa pilkkanimen\n»General Morphée»: Lafayette; hän näkee, mitä hänen kevytmielinen\nhyväuskoisuutensa on maksanut. Enää vain pyynnöillä ja rukouksilla,\nei enää komentajan arvovallalla hän kykenee pelastamaan vangitut\nhenkivartijat teloitukselta, vain äärimmäisin ponnistuksin jälleen\nkarkoittamaan roskaväen makuuhuoneista. Nyt, kun vaara jo on ohi,\nilmestyvät myös hyvin ajeltuina ja puuteroituina Provence’in kreivi,\nkuninkaan veli ja Orléansin herttua; erittäin merkillistä kyllä\nkiihtynyt kansanjoukko kunnioittavasti väistyy kummankin edestä.\nNyt voi valtioneuvottelu alkaa. Mutta mitä neuvoteltavaa nyt enää\non? Kymmentuhantinen kansanjoukko pitää linnaa kuin pientä, ohutta,\nhaurasta pähkinänkuorta likaisissa ja verentahraamissa kourissaan,\ntästä otteesta ei enää ole mitään pakenemismahdollisuutta. Voittajan\nsovittelut ja neuvottelut voitetun kanssa ovat lopussa; tuhatäänisenä\nhuutona jyrisee ikkunoitten edustalla joukon vaatimus, jonka\nkerhojen kätyrit eilen ja tänään ovat sille salaa kuiskanneet:\n»Kuningas Pariisiin! Kuningas Pariisiin!» Ikkunaruudut tärähtelevät\nnäistä uhkaavista äänistä, ja kuninkaallisten esi-isien muotokuvat\nvavahtelevat kauhistuneina vanhan palatsin seinillä.\n\nKuullessaan tämän käskevän huudon kuningas suuntaa kysyvän katseen\nLafayette’iin. Pitääkö hänen totella, tai pikemminkin: Täytyykö hänen\njo totella? Lafayette luo katseensa alas. Eilisestä lähtien tämä kansan\nepäjumala tietää menettäneensä jumalallisuutensa. Vielä kuningas\ntoivoo voivansa viivyttää asiain kulkua: pidättääkseen tätä räyhäävää\njoukkoa, heittääkseen tälle raivoavalle voitonnälkäiselle pedolle\nedes pienenkin murun suuhun, hän päättää astua ulos parvekkeelle.\nTuskin on tuo kelpo mies ilmestynyt, kun jo kansanjoukko puhkeaa\nvilkkaisiin suosionhuutoihin se juhlii aina kuningasta voitettuaan\nhänet. Miksi ei riemuittaisi, kun hallitsija paljastetuin päin astuu\nsen eteen ja nyökkää ystävällisesti pihalle, jossa juuri kahdelta\nhänen puolustajaltaan on katkaistu päät kuin teurailta ja pistetty\nkeihäiden kärkeen? Mutta tuosta flegmaattisesta, kunniakysymyksissäkään\nei kovin kiihkeästä miehestä ei mikään moraalinen uhraus tunnu todella\nvaikealta; ja jos tämän hänen itsenöyryytyksensä jälkeen kansa olisi\nrauhassa mennyt kotiin, hän todennäköisesti tuntia myöhemmin olisi\nasettunut hevosen selkään ja tyytyväisenä lähtenyt metsästämään\nperästäpäin korvatakseen sen, mikä hänen eilen täytyi laiminlyödä\n»tapahtumien» vuoksi. Mutta kansalle ei tämä voitto riitä, itsetuntonsa\nhuumassa se haluaa vielä kuumempaa, vielä tulisempaa viiniä. Myös\nkuningattaren, tuon ylpeän, kovan, julkean, tuon taipumattoman\nitävallattaren täytyy astua esiin! Hänenkin ja juuri hänen, tuon\nuhittelevan, pitää taivuttaa päänsä näkymättömän ikeen alle. Yhä\nhurjemmiksi käyvät huudot, yhä raivoisammin polkevat jalat, yhä\nkäheämpänä kaikuu huuto: »Kuningatar, kuningatar parvekkeelle!»\n\nMarie Antoinette, kalpeana suuttumuksesta, huulet yhteenpuristettuina,\nei liikahuta jalkaakaan. Hänen askeleitaan ei suinkaan lamaa eikä\nposkiansa kalvenna kenties jo viritettyjen pyssyjen, kivien ja\nherjapuheiden pelko, vaan ylpeys, peritty, hävittämätön ylemmyyden\ntunne, joka asuu tässä päässä, tässä niskassa, jotka eivät milloinkaan\neivätkä kenenkään edessä vielä ole taipuneet. Hämillään katselevat\nkaikki häneen. Vihdoin, kun ikkunat jo tärisevät pauhinasta, kun jo\nollaan vähällä heittää sisään kiviä, Lafayette kääntyy hänen puoleensa\nlausuen: »Madame, se on tarpeellista kansan rauhoittamiseksi.»\n»Silloin en epäröi sitä tehdä», vastaa Marie Antoinette ja tarttuu\nlapsiaan kädestä, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla. Pystyssä\npäin, puristetuin huulin hän astuu parvekkeelle. Mutta ei kuin armoa\npyytävä rukoilija, vaan hyökkäykseen käyvä sotilas, lujasti päättäneenä\nkuolla arvokkaasti ja silmiään räväyttämättä. Hän näyttäytyy, mutta\nhän ei taivu. Kuitenkin juuri hänen ryhtinsä pystypäisyys vaikuttaa\ntenhoavasti. Kaksi voimavirtaa kohtaa toisensa näissä katseissa,\nkuningattaren ja kansan, ja niin väkevänä väreilee tämä jännitys,\nettä minuutin ajan valtavalla torilla on kuolemanhiljaista. Ei kukaan\ntiedä, kuinka tämä ensimmäinen, katkeamiskohtaansa asti jännittynyt\nhämmästyksen ja kauhistuksen hiljaisuus on laukeava; raivoavaan\nkiljuntaanko, pyssyn laukaukseen vaiko kivisateeseen. Silloin astuu\nLafayette, aina rohkeana kuten suurina silmänräpäyksinä, hänen\nrinnalleen, ritarillisella eleellä hän kumartaa kuningattarelle ja\nsuutelee hänen kättään.\n\nTämä ele laukaisee yhdellä iskulla jännityksen. Tapahtuu mitä\nyllättävintä: »Eläköön kuningatar! Eläköön kuningatar!» kohisee\ntuhatääninen huuto torilta. Tahtomattaan juhlii sama kansa, joka\nvielä äsken ihastui kuninkaan heikkouteen, tämän naisen ylpeyttä,\ntaipumatonta uhmaa, naisen, joka on näyttänyt, ettei hän millään\npakotetulla hymyllä, millään pelkurimaisella tervehdyksellä kosiskele\nkansan suosiota.\n\nHuoneessa ympäröivät kaikki Marie Antoinette’in, joka palaa\nparvekkeelta, ja onnittelevat häntä, aivan kuin hän olisi pelastunut\nkuolemanvaarasta. Mutta kerran pettyneenä hän ei anna tämän\nmyöhästyneen kansan riemuhuudon: »Eläköön kuningatar!» pettää itseään.\nHänellä on kyyneleet silmissään sanoessaan madame Neckerille: »Minä\ntiedän, että he tulevat pakottamaan meidät, kuninkaan ja minut,\nlähtemään Pariisiin, ja he tulevat kantamaan keihästensä kärjissä\nhenkivartijoidemme päitä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette on vaistonnut oikein. Kumarrukseen kansa ei enää\ntyydy. Mieluummin se kivi kiveltä ja ruutu ruudulta on särkevä tämän\ntalon kuin luopuva tahdostaan. Turhaan eivät kerhot ole panneet\nliikkeelle tätä jättiläiskoneistoa, turhaan eivät nämä tuhannet\nole kuutta tuntia marssineet sateessa. Jo paisuu murina uudestaan\narveluttavasti, jo osoittautuu suojaksi saapunut kansalliskaarti varsin\ntaipuvaiseksi hyökkäämään yhdessä kansanjoukkojen kanssa linnaan.\nSilloin hovi vihdoinkin antaa myöden. Parvekkeelta ja ikkunoista\nheitetään alas kirjoitettuja paperilippusia, joissa ilmoitetaan\nkuninkaan päättäneen muuttaa perheineen Pariisiin. Enempää ei kansa ole\ntahtonut. Nyt sotilaat panevat pois kiväärinsä, upseerit sekaantuvat\nkansan joukkoon, syleillään, riemuitaan, huudetaan, liput liehuvat\njoukon yläpuolella, kiireesti lähetetään keihäät verisine päineen\nedeltäpäin Pariisiin. Tämä uhkaus ei enää ole tarpeen.\n\nKello kahdelta iltapäivällä linnan suuret kullatut ristikkoportit\navataan. Jättiläismäiset kuuden hevosen vaunut vetävät kuninkaan,\nkuningattaren ja koko perheen epätasaista katukiveystä pitkin\nVersailles’ista ikiajoiksi. Kokonainen maailmanhistorian luku,\nkuninkaallisen itsevaltiuden vuosituhat Ranskassa on lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRankkasateessa, vihurin myrskytessä vallankumous oli lokakuun 5\npäivänä lähtenyt taisteluun noutamaan kuningastaan. Sen voittoa\nlokakuun 6 päivänä tervehtii säteilevä päivä. Ilma on syksyisen\nkirkas, taivas kuin sinistä silkkiä, ei tuulenhenkäyskään liikahduta\npuiden kullanvärisiä lehtiä; on kuin luonto uteliaana pidättäisi\nhenkeään katsellessaan tätä vuosisatoihin näkemätöntä näytelmää,\nkuinka kansa vie pois kuninkaansa. Sillä millainen näytelmä onkaan\ntämä Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in paluu pääkaupunkiinsa!\nPuolittain hautajaiskulkue, puolittain laskiaisilveily, yksinvallan\nmaahanpanijaiset ja kansan karnevaalit. Ja ennen kaikkea, mikä\nuusimuotinen, kummallinen etiketti onkaan nyt päässyt valtaan!\nKalunoidut esijuoksijat eivät kuten tavallisesti riennä kuninkaan\nvaunujen edellä, haukankantajat raudikoillaan ja henkivartijat\nnauhatakeissaan eivät ratsasta oikealla ja vasemmalla puolella,\naateli ei loistopuvuissaan ympäröi juhlavaunuja, vaan likainen,\njärjestymätön virta kuljettaa keskessään surullisia vaunuja kuin\nhaaksirikkoista laivanhylkyä. Etunenässä kulkee kansalliskaarti\ntuhruisissa univormuissa, ei rivistöissä, vaan käsikynkässä, piippu\nsuussa nauraen ja laulaen, jokaisella leivänpala pistimensä kärjessä.\nSekaisin heidän joukossaan naiset, hajareisin istuen tykkien päällä,\nystävällisten rakuunain kanssa satulassa tai kulkien jalan, työmiesten\nja sotilasten käsipuolessa, aivan kuin oltaisiin menossa tanssiin.\nHeidän jäljessään ratisevat vaunut, joissa on jauhoja kuninkaallisista\nvarastoista, rakuunain vartioimina, ja lakkaamatta ratsastelee kulkueen\nedessä edestakaisin, hymyilevin suin katselijoille huudellen, sapelia\nheiluttaen ja fanaattisena amatsoonien johtajatar, Théroigne de\nMéricourt. Keskellä tätä kuohuvaa melua uivat pölynharmaina surkeat\nsynkät vaunut, joissa istuvat yhteenahdettuina Ludvig XVI, Ludvig XIV:n\njälkeläinen ja Marie Antoinette, Maria Teresian traagillinen tytär,\nheidän lapsensa ja opettajattarensa, uutimet puoleksi alaslaskettuina.\nHeitä seuraavat yhtä murheellisesti hölköttäen kuninkaallisten\nprinssien, hovin, edustajien ja harvojen uskollisina pysyneiden\nystävien vaunut, Ranskan vanha mahti, jonka on temmannut mukaansa uusi,\njoka tänään ensi kerran koettelee vastustamattomuuttaan.\n\nKuusi tuntia kestää tämä ruumismatka Versailles’ista Pariisiin.\nKaikista taloista tungeksii matkalla ihmisiä liittyäkseen joukkoon.\nMutta katselijat eivät kohota kunnioittavasti hattuaan niin\nhäpeällisesti voitettujen edessä, he vain uteliaina seisovat ja\nkatselevat mykkinä, jokainen tahtoo nähdä kuninkaan ja kuningattaren\nnöyryytettyinä. Voitonriemuisin huudoin näyttävät naiset saalistaan:\n»Me tuomme heidät takaisin, leipurin, vaimon ja pienen leipuripojan.\nNyt on nälkä lopussa.» Marie Antoinette kuulee kaikki nämä vihan ja\npilkan huudot ja painautuu syvälle vaunuunsa ollakseen mitään näkemättä\nja jäädäkseen näkymättömäksi. Hänellä on silmät ummessa, kenties hän\nmuistelee tämän pitkän kuusituntisen matkan kestäessä lukemattomia\nmuita, iloisia ja keveitä matkoja tällä samalla tiellä, kahdenkesken\nmadame de Polignac’in kanssa matkatessaan kabrioletissa naamiaisiin,\noopperaan, illallisiin ja takaisin aamuhämärissä. Kenties hän myös\nkatseellaan kaartilaisten joukosta etsii sitä, joka valepukuisena\nratsain saattaa kulkuetta, Ferseniä, ainoata todellista ystävää.\nKenties hän ei ajattele mitään ja on vain uupunut, lopussa, sillä\nhitaasti, hitaasti vierivät vaunut ja peruuttamattomasti, sen hän\ntietää, turmiota kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin monarkian ruumissaatto pysähtyy Pariisin porteille: täällä\nodottaa poliittisesti kuolleita vielä juhlallinen viimeinen siunaus.\nLepattavien soihtujen valossa pormestari Bailly ottaa vastaan kuninkaan\nja kuningattaren ja ylistää »ihanaksi päiväksi» tätä lokakuun 6\npäivää, joka tekee Ludvigin ainiaaksi alamaistensa alamaiseksi. »Mikä\nihana päivä», hän sanoo painokkaasti, »kun pariisilaiset saavat pitää\nkaupungissaan Teidän Majesteettinne ja kuninkaallisen perheen.» Yksinpä\ntunteeton kuningaskin tuntee tämän piston elefantinnahassaan, hän\nlausuu lyhyesti torjuen: »Toivon, hyvä herra, että minun täälläoloni\non tuova mukanaan rauhan, yksimielisyyden ja lakien alle alistumisen.»\nMutta vieläkään ei kuolettavan väsyneiden anneta päästä lepoon. Vielä\nheidän täytyy tulla Kaupungintaloon, jotta koko Pariisi voisi katsella\nsaalistaan. Bailly välittää kuninkaan sanat: »Olen aina tyydytyksellä\nja luottamuksella rakkaan Pariisini asukasten keskuudessa», mutta\nunohtaa tällöin toistaa sanan »luottamuksella». Yllättävällä\nmielenmaltilla kuningatar huomaa poisjättämisen. Hän oivaltaa, kuinka\ntärkeätä on käyttämällä sanaa »luottamus» asettaa kapinalliselle\nkansalle velvoituskin. Kuuluvasti hän palauttaa mieleen, että kuningas\non myöskin ilmaissut luottamuksensa.\n\n»Te kuulette, hyvät herrat», sanoo Bailly nopeasti mukautuen\ntilanteeseen, »se on vielä paremmin sanottu, kuin jos itse olisin sen\nsanonut.»\n\nLopuksi noudetaan kotiinpakotetut ikkunoiden ääreen. Oikealta ja\nvasemmalta pidetään soihtuja lähellä heidän kasvojaan, jotta kansa\nvoisi olla varma siitä, ettei heille ole tuotu Versailles’ista mitään\nvalepukuisia nukkeja, vaan todellakin kuningas ja kuningatar. Ja kansa\non odottamattomasta voitostaan aivan hurmioitunut, aivan hullaantunut:\nmiksikä ei nyt voitaisi olla jalomielisiä? Pitkään aikaan kuulumaton\nhuuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» kajahtaa yhä uudelleen\nja uudelleen yli Grève-torin, ja palkinnoksi saavat Ludvig XVI ja Marie\nAntoinette nyt ilman sotilasvartiostoa ajaa Tuilerioihin vihdoinkin\nlepäämään tämän hirvittävän päivän jälkeen ja miettimään, miten syvälle\nse on heidät syössyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTomuiset, hehkuvat vaunut pysähtyvät pimeän, aution linnan edustalle.\nSitten Ludvig XIV:n päivien, sataanviiteenkymmeneen vuoteen ei hovi\nole asunut kuningasten vanhassa residenssissä Tuilerioissa; autioina\novat huoneet, huonekalut on viety pois, puuttuu vuoteita ja lamppuja,\novet eivät sulkeudu, kylmänä puhaltaa viima särkyneiden ikkunaruutujen\nläpi. Kaikessa kiireessä koetetaan lainattujen kynttilöiden valossa\ntuota pikaa improvisoida vuoteet meteorintapaisesti taivaasta\npudonneelle kuningasperheelle. »Kuinka rumaa kaikki täällä onkaan,\näiti», sanoo sisäänastuessaan puoliviidettävuotias dauphin, joka on\nkasvanut Versaillesin ja Trianonin loistossa ja tottunut hohtaviin\nkandelaabereihin ja säihkyviin peileihin, rikkauteen ja komeuteen.\n»Lapseni», vastaa kuningatar, »täällä asui Ludvig XIV ja oli\ntyytyväinen. Emme saa olla vaateliaampia kuin hän.» Mutta vähääkään\nvalittamatta Ludvig Välinpitämätön tyytyy epämukavaan vuoteeseensa. Hän\nhaukottelee ja sanoo unisena toisille: »Jokainen etsiköön itselleen\nmakuupaikan, mistä voi. Mitä minuun tulee, olen tyytyväinen.»\n\nMarie Antoinette sitävastoin ei ole tyytyväinen. Hän ei milloinkaan\nvoi pitää tätä taloa, jota hän ei ole vapaasti valinnut, muuna kuin\nvankilana, ei milloinkaan unohtaa, millä nöyryyttävällä tavalla hänet\non tänne raahattu. »Ei milloinkaan tulla uskomaan», hän kirjoittaa kynä\nlentäen uskolliselle Mercylle, »mitä viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä\ntuntina on tapahtunut. Mitä sanotaankin, ei mikään ole liioittelua,\nvaan päinvastoin se jää kauaksi jälkeen siitä, mitä olemme nähneet ja\nkärsineet.»\n\n\n\n\nITSETUTKISTELUA\n\n\nVuonna 1789 vallankumous ei ole ensinkään tietoinen omasta voimastaan,\nvielä se usein pelästyy omaa rohkeuttaan: niin tälläkin kertaa;\nkansalliskokous, Pariisin kaupunginvaltuusto, koko porvaristo, jotka\nsisimmässään vielä ovat vilpittömästi kuninkaalle uskollisia, ovat\nkaikki pikemminkin kauhuissaan amatsoonilauman kaappauksesta, joka on\nsaattanut kuninkaan turvattomana heidän käsiinsä. Hävyntunteesta he\ntekevät kaiken mahdollisen hälventääkseen tämän raa’an väkivallanteon\nlaittomuutta, yksimielisesti he yrittävät muuntaa kuningasperheen\npoisviemisen perästäpäin »vapaaehtoiseksi» siirtymiseksi. Liikuttavalla\ntavalla he kilvan sirottelevat mitä kauneimpia ruusuja kuninkaallisen\narvovallan haudalle, salaa toivoen niiden voivan peittää sen seikan,\nettä monarkia todellisuudessa lokakuun 6 päivästä lähtien oli\nikiajoiksi kuollut ja haudattu. Lähetystö seuraa toistaan vakuuttamaan\nkuninkaalle syvää uskollisuuttaan. Parlamentti lähettää kolmekymmentä\njäsentä, Pariisin maistraatti tekee kunnioittavan käynnin, pormestari\ntekee syvän kumarruksen Marie Antoinette’in edessä lausuen: »Kaupunki\non onnellinen nähdessään Teidät kuninkaittensa palatsissa, ja toivoo,\nettä kuningas ja Teidän Majesteettinne tulette osoittamaan sille\nsen armon, että valitsette sen vakinaiseksi asuinpaikaksenne.» Yhtä\nkunnioittavaksi osoittautuu Suuri Kamari, yliopisto, laskuneuvosto,\nkruununneuvosto, vihdoin lokakuun 20 päivänä koko kansalliskokous,\nja ikkunoiden edustalla tungeksii joka päivä suuria ihmisjoukkoja\nhuutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!» Kaikki tekevät\nvoitavansa ilmaistakseen hallitsijalle ilonsa hänen »vapaaehtoisesta\nmuutostaan». Mutta Marie Antoinette, kykenemättömänä kuten aina\nteeskentelemään, ja hänelle kuuliainen kuningas haraavat inhimillisesti\ntosin ymmärrettävällä, mutta poliittisesti täysin järjettömällä\nitsepintaisuudella tätä tosiasioiden kaunomaalailua vastaan. »Voisimme\nolla jokseenkin tyytyväisiä, jos voisimme unohtaa, millä tavalla olemme\njoutuneet tänne», kirjoittaa kuningatar lähettiläs Mercylle. Mutta\ntodellisuudessa hän ei voi eikä tahdo ensinkään sitä unohtaa. Hän on\nkärsinyt liiaksi häpeää, hänet on väkivallalla raahattu Pariisiin,\nhänen Versaillesin linnansa on vallattu, hänen henkivartijansa ovat\nsurmatut kansalliskokouksen, kansalliskaartin liikahduttamatta\nsormeakaan. Hänet on väkivallalla suljettu Tuilerioihin, koko\nmaailman tulee saada tietää tästä yksinvaltiaan pyhien oikeuksien\nhäpäisystä. Keskeymättä molemmat tarkoituksellisesti alleviivaavat omaa\ntappiotaan: kuningas luopuu metsästyksestään, kuningatar ei käy koskaan\nteatterissa, he eivät näyttäydy kaduilla, he eivät lähde ajelulle ja\nlaiminlyövät siten tärkeän mahdollisuuden tehdä itsensä Pariisissa\njälleen kansanomaisiksi. Tämä uhmainen itseensäsulkeutuminen taas luo\nvaarallisen ennakkopäätöksen. Sillä kun hovi selittää kärsineensä\nväkivaltaista kohtelua, se tekee kansan vakuuttuneeksi mahdistaan;\nsillä, että kuningas alati julistaa olevansa heikompi, hän todella\ntuleekin sellaiseksi. Ei kansa, ei kansalliskokous kaivanut Tuileriojen\nympärille näkymättömiä vallihautoja, vaan kuningas ja kuningatar,\nhe itse järjettömässä uhmassaan muuttavat toistaiseksi vielä\nkiistämättömän vapautensa vankeudeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta joskin hovi niin pateettisesti pitää Tuilerioja vankilana, pitää\nsen kuitenkin olla sellaisenakin kuninkaallinen. Jo seuraavina päivinä\ntuovat jättiläismäiset vaunut huonekaluja Versailles’ista, nikkarit\nja verhoilijat naputtelevat myöhään yöhön huoneissa. Pian kokoontuvat\nuuteen residenssiin vanhat hovivirkailijat, mikäli he eivät ole\nkatsoneet paremmaksi siirtyä maasta, koko liuta kamaripalvelijoita,\nlakeijoja, kuskeja ja kokkeja täyttää palvelusväen asumukset. Vanhat\nlivreet hohtavat jälleen käytävissä, kaikki kuvastaa Versailles’ia\nja myöskin hovimenot on koskemattomina siirretty tänne; ainoana\nerotuksena voidaan korkeintaan huomata, että ovien edustalla\nerotettujen aatelisten henkikaartilaisten tilalla nyt Lafayette’in\nporvarikomppaniat pitävät vahtia.\n\nTuileriojen ja Louvre’in jättiläismäisissä huoneriveissä\nkuninkaallinen perhe asuu vain aivan harvoissa huoneissa, sillä ei\nhaluta enää pitää mitään juhlia, mitään tanssiaisia ja naamiaisia,\nei mitään huomionherättämistä ja tarpeetonta loistoa. Vain\npuutarhaan päin oleva (vuonna 1870 kommuunin aikana poltettu ja\nsen jälkeen jälleenrakentamaton) osa Tuilerioista pannaan kuntoon\nkuninkaallista perhettä varten: yläkerroksessa kuninkaan makuuhuone\nja vastaanottohuone, makuuhuone hänen sisarilleen, kullekin lapsista\nyksi huone ja pieni salonki. Alakerroksessa pannaan kuntoon Marie\nAntoinette’in makuuhuone, vastaanottohuone ja pukeutumishuone sekä\nbiljaardihuone ja ruokasali. Lukuunottamatta varsinaisia portaita ovat\nmolemmat kerrokset lisäksi yhdistetyt keskenään pienillä, uusilla\nportailla. Ne johtavat pohjakerroksessa olevista kuningattaren\nhuoneista dauphinin ja kuninkaan huoneisiin; ja yksinomaan\nkuningattarella ja lasten opettajatarella on avain tähän välioveen.\n\nJos tarkastaa tämän järjestelyn suunnitelmaa, herättää huomiota\nyksi seikka: Marie Antoinette’in epäilemättä itsensä järjestämä\neristäytyminen muusta perheestä. Hän nukkuu ja asuu yksin, ja hänen\nmakuuhuoneensa ja vastaanottohuoneensa sijaitsevat niin, että\nkuningatar aina voi näkemättömänä ottaa vastaan vieraita näiden\ntarvitsematta käyttää julkisia portaita ja pääsisäänkäytävää. Pian\nnäiden toimenpiteiden tarkoitus on ilmenevä ja samaten etu siitä\nseikasta, että kuningatar aina voi mennä yläkerrokseen, samalla kuin\nhän itse puolestaan on suojattu kaikilta yllätyksiltä palvelijoiden,\nvakoilijoiden ja kansalliskaartilaisten (ja kenties myös kuninkaan)\ntaholta. Vankeudessakin hänen »desinvolturansa» puolustaa viimeiseen\nhengenvetoon asti persoonallisen vapauden viimeisiäkin tähteitä.\n\nVanha linna pimeine käytävineen, joita yötä päivää savuavat\nöljylamput vaivoin valaisevat, kiemurtelevine näkinkieräportaineen,\ntäpötäysine palvelijanhuoneilleen ja ennen kaikkea alinomaisine kansan\nkaikkivaltiuden todistajineen, vartioivine kansalliskaartilaisineen, ei\nsinänsä ole mikään miellyttävä olinpaikka; ja kuitenkin kuninkaallinen\nperhe kohtalon yhteentunkemana viettää täällä rauhallisempaa,\nintiimimpää ja kenties mukavampaakin elämää kuin Versaillesin prameassa\nkivilaatikossa. Aamiaisen jälkeen kuningatar antaa tuoda lapsensa\nluokseen, sitten hän menee kuulemaan messua ja jää huoneeseensa\nyksikseen yhteiseen päivälliseen asti. Tämän jälkeen hän pelaa\npuolisonsa kanssa biljaardierän, mikä viimeksimainitulle on heikkona\nvoimistelullisena korvauksena metsästysretkille, joita ilman hänen\nnyt mielipahakseen täytyy olla. Sitten Marie Antoinette vetäytyy\nkuninkaan lukiessa tai nukkuessa jälleen takaisin huoneisiinsa\nneuvotellakseen uskottujen ystäviensä, Fersenin, prinsessa Lamballe’in\nja muiden kanssa. Illallisen jälkeen kokoontuu suureen salonkiin koko\nperhe: kuninkaan veli Provence’in kreivi rouvineen, jotka asuvat\nLuxemburg-palatsissa, vanhat tädit ja muutamat harvat uskolliset\nystävät. Puoli yhdeltätoista valot sammuvat, kuningas ja kuningatar\nmenevät makuuhuoneisiinsa. Tässä hiljaisessa, säännöstellyssä\npikkuporvarillisessa päiväjärjestyksessä ei ole mitään vaihtelua,\nei mitään juhlia eikä minkäänlaista komeutta. Mademoiselle Bertain,\nmuotitaituri, saa tuskin koskaan enää käskyn saapua linnaan,\njalokivikauppiasten aika on ohi, sillä Ludvig XVI:n täytyy nyt\nkäyttää rahansa tärkeämpiin tarkoituksiin, lahjomiseen ja salaisiin\npoliittisiin tehtäviin. Ikkunoista näkee puutarhaan, jossa on syksy\nja lehdet putoilevat aikaisin puista: aika vierii nyt nopeasti, aika,\njoka ennen kuningattaresta kulki liian hitaasti. Nyt hänen ympärillään\nvihdoinkin on hiljaisuus, jota hän tähän asti on pelännyt, nyt hänellä\non ensi kerran tilaisuutta vakavaan ja selkeään harkintaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLepo on luova elementti. Se kokoaa, se puhdistaa, se järjestää sisäiset\nvoimat, se yhdistää jälleen sen, minkä hurja liike on hajoittanut.\nSamoin kuin ravistetussa pullossa, joka pannaan maahan, raskas erottuu\nkeveästä, samoin sekoitetussa olemuksessa hiljaisuus ja ajattelu\nkristallisoivat luonteen selvemmin esiin. Olosuhteiden väkivaltaisesti\npakottamana itsetutkisteluun Marie Antoinette alkaa löytää itsensä.\nNyt vasta käy selväksi, ettei tälle kevytveriselle, pintapuoliselle ja\nkevytmieliselle luonteelle ollut mikään ollut niin turmiollista kuin se\nseikka, että kohtalo oli antanut hänelle kaiken niin helpolla; juuri\nnämä elämän ansaitsemattomat lahjat köyhdyttivät hänet sisäisesti.\nLiian aikaisin ja liian ylenpalttisesti oli kohtalo häntä hemmoitellut,\nhänen osakseen oli ilman vähintäkään ponnistusta tullut ylhäinen\nsyntyperä ja vielä ylhäisempi asema; niinpä hän luuli, ettei hänen\ntarvinnut ponnistaa voimiaan, hänen tarvitsi vain saada elää miten\nhalusi, ja kaikki näytti olevan kohdallaan. Ministerit ajattelivat,\nkansa teki työtä, pankkimiehet maksoivat kaiken hänen mukavuutensa,\nja tuo hemmoiteltu nainen otti vastaan kaiken ajattelematta ja\nkiittämättä. Nyt vasta, kun hänelle asetettiin ennenkuulumaton\nvaatimus, että hänen piti puolustaa kaikkea tätä, kruunuaan, lapsiaan,\nomaa henkeään historian suurenmoisinta kapinaa vastaan, hän itsestään\netsii vastarinnan voimia ja noutaa äkkiä omasta olemuksestaan\nkäyttämättömiä älyn ja tarmon varastoja. Murros on vihdoinkin\ntapahtunut. »Vasta onnettomuudessa tietää, kuka on», tämä kaunis, tämä\njärkyttynyt ja järkyttävä lause välähtää äkkiä esiin eräässä hänen\nkirjeessään. Neuvojilla, äidillä, ystävillä ei vuosikymmeniin ole ollut\nmitään vaikutusta tähän uhmaiseen sieluun. Ne olivat liian aikaisia\nopetuksia hänelle, joka ei tahtonut mitään oppia. Kärsimys on Marie\nAntoinette’in ensimmäinen todellinen opettaja, ainoa, jolta tuo muuten\nkovakorvainen otti opetusta.\n\nOnnettomuuden mukana alkaa uusi ajanjakso tämän merkillisen naisen\nsisäelämässä. Mutta onnettomuus ei oikeastaan milloinkaan muuta\nluonnetta, se ei puserra siihen mitään uusia aineksia; se kehittää\nvain aikoja sitten olemassa olevia taipumuksia. Marie Antoinette\nei tule — se olisi erheellinen käsitys — yht’äkkiä älykkääksi,\ntoimeliaaksi, tarmokkaaksi ja elinvoimaiseksi näinä viimeisen\nkamppailun vuosina: kaikki tämä oli ituna olemassa alusta pitäen,\nhän ei vain eräänlaisen salaperäisen sielunvelttouden, eräänlaisen\nlapsellisen aistien leikkiväisyyden vuoksi ollut tehnyt tehokkaaksi\ntätä persoonallisuutensa olemuspuolta; hän oli tähän asti vain\nleikkinyt elämällä — se ei vaadi mitään voimaa — eikä koskaan\ntaistellut sen kanssa; vasta nyt, suuren taisteluhaasteen jälkeen,\nkaikki nämä energiat hioutuvat aseiksi. Marie Antoinette alkaa ajatella\nja harkita vasta, kun hänen täytyy ajatella. Hän tekee työtä, koska\nhänen on pakko tehdä työtä. Hän kohoaa, koska kohtalo pakottaa hänet\nolemaan suuri, jottei ylivoima surkeasti rusentaisi häntä kuoliaaksi.\nTuilerioissa alkaa nyt täydellinen muutos hänen ulkonaisessa ja\nsisäisessä elämässään. Sama nainen, joka kahteenkymmeneen vuoteen ei\nvoinut tarkkaavaisesti kuulla loppuun ainoatakaan lähettilään esitystä,\njoka ei lukenut kirjettä muuten kuin hutiloiden eikä milloinkaan\nlukenut kirjaa, joka ei välittänyt muusta kuin pelistä, urheilusta,\nmuodista ja sentapaisista mitättömyyksistä, muuttaa kirjoituspöytänsä\nvaltiokansliaksi, huoneensa diplomaattiseksi kabinetiksi. Hän\nneuvottelee — puolisonsa asemesta, jonka nyt kaikki suuttuneina\ntyöntävät syrjään parantumattomana raukkana, — kaikkien ministerien ja\nlähettilästen kanssa, hän valvoo heidän toimenpiteitään, laatii heidän\nkirjeensä. Hän oppii salakirjoituksen ja keksii mitä merkillisimpiä\nsalaisen tiedoituksen tekniikkoja voidakseen diplomaattista tietä\nneuvotella ulkomaisten ystäviensä kanssa; milloin käytetään\nsympateettista mustetta, milloin tiedonannot lukujärjestelmän avulla\nsalakuljetetaan aikakauskirjoissa ja suklaarasioissa vartioston läpi;\njokainen sana on huolellisesti punnittava, jotta se olisi vihityille\nselvä ja ulkopuolisille käsittämätön. Ja tämän kaiken hän tekee yksin,\nilman auttajaa, ilman sihteeriä, vakoilijat oven edessä ja omassa\nhuoneessakin: ei tarvittaisi muuta kuin kiinnisaatu kirje, ja hänen\nmiehensä, hänen lapsensa olisivat hukassa. Ruumiilliseen uupumukseen\nasti työskentelee sellaiseen työhön milloinkaan tottumaton nainen.\n»Olen jo aivan väsynyt kirjoittelusta», hän vaikeroi kerran kirjeessä,\nja toisen kerran: »En enää näe, mitä kirjoitan.»\n\nJa edelleen tapahtuu muuan erittäin merkityksellinen sielullinen\nmuutos: Marie Antoinette oppii vihdoinkin oivaltamaan vilpittömien\nneuvonantajien tärkeyden, hän luopuu järjettömästä tavastaan\nitsenäisesti, kädenkäänteessä, ensi katsomalta ratkaista\npoliittisia asioita. Kun hän ennen aina haukotustaan pidättäen otti\nvastaan hiljaisen, harmaatukkaisen lähettiläs Mercyn ja huokaisi\nsilminnähtävästi helpotuksesta, kun tuo vaivalloinen pedantti sulki\noven jälkeensä, hän nyt häpeissään koettaa saavuttaa tämän liian\nkauan aliarvioimansa, rehellisen ja kokeneen miehen suosion: »Mitä\nonnettomampi olen, sitä enemmän tunnen olevani mitä syvimmässä\nkiitollisuuden velassa ystävilleni», tässä inhimillisessä äänensävyssä\nhän nyt kirjoittaa äitinsä vanhalle ystävälle, tai: »Olen jo\nkärsimätön löytämään hetken, jolloin jälleen voin vapaasti puhua\nTeille ja nähdä Teidät ja vakuuttaa Teille kaikkia niitä tunteita,\njoita niin täydellä syyllä tunnen Teitä kohtaan koko elämäni ajan.»\nKolmannellakymmenennelläviidennellä ikävuodellaan hän vihdoinkin on\nhuomannut, mihin erikoinen kohtalo oli hänet valinnut: ei kilpailemaan\nmuiden kauniiden, kokettien ja henkisesti keskinkertaisten naisten\nkanssa muodin lyhytaikaisista voitoista, vaan osoittautuakseen\njälkimaailman pysyvän, taipumattoman katseen edessä kaksinkertaisesti\nasemansa arvoiseksi: kuningattarena ja Maria Teresian tyttärenä.\nHänen ylpeytensä, joka tähän asti on ollut vain hemmoitellun tytön\npikkuista lapsenylpeyttä, kohdistuu nyt päättäväisenä tehtävään\nosoittautua suuren ajan keskellä suureksi ja rohkeaksi maailman\nsilmissä. Hän ei enää taistele henkilökohtaisesta, ei vallasta tai\nonnestaan yksityisihmisenä: »Mitä tulee meihin itseemme, tiedän,\nettä jokainen onnen mahdollisuus on mennyt, mitä tapahtuneekin.\nMutta kuninkaan velvollisuutena on kärsiä muiden puolesta ja sen me\ntäytämme hyvin. Tulkoon se kerran tulevaisuudessa tunnustetuksi.»\nMyöhään, mutta sielunsa pohjia myöten Marie Antoinette on käsittänyt,\nettä hänet on määrätty tulemaan historialliseksi hahmoksi, ja tämä\nyliajallinen vaatimus lisää valtavasti hänen voimiaan. Sillä kun\nihminen lähestyy omaa syvyyttään, kun hän on päättänyt kaivaa esiin\nsisimmän persoonallisuudestaan, hän omassa veressään herättää eloon\nkaikkien esi-isiensä varjomaiset voimat. Se seikka, että hän on\nhabsburgitar, ikivanhan keisarikunnian jälkeläinen ja perillinen,\nMaria Teresian tytär, nostaa tämän heikon, epävarman naisen yhdellä\niskulla maagillisesti oman itsensä yläpuolelle. Hän tuntee olevansa\nvelvoitettu olemaan »digne de Marie Thérèse», äitinsä arvoinen, ja\nsanasta »rohkeus» tulee hänen kuolemansinfoniansa johtoaihe. Yhä\nuudelleen hän toistaa, ettei »mikään voi murtaa hänen rohkeuttaan»; kun\nhän Wienistä saa tiedon, että hänen veljensä Josef on hirvittävässä\nkuolinkamppailussaan miehisen päättäväisenä säilyttänyt ryhtinsä\naina viimeiseen hetkeen asti, silloin hän tuntee kuin profeetallisen\nkehoituksen ja vastaa elämänsä itsetietoisimmalla sanalla: »Uskallan\nsanoa, että hän on kuollut minun arvoni mukaisesti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä ylpeys, jota Marie Antoinette kantaa kuin lippua korkealla\nmaailman nähden, maksaa tosin hänelle enemmän, kuin muut voivat\naavistaa. Sillä syvimmältään tämä nainen ei ole ylpeä eikä voimakas,\nei mikään sankaritar, vaan hyvin naisellinen nainen, alttiuteen ja\nhellyyteen eikä taisteluun syntynyt. Sen rohkeuden, jota hän osoittaa,\ntulee vain tehdä muut rohkeiksi; hän itse ei sisimmässään enää usko\nparempiin aikoihin. Hän on tuskin ehtinyt palata huoneisiinsa, kun\nhänen käsivartensa herpoavat väsyneinä, hänen käsivartensa, joilla hän\nmaailman edessä kannattaa ylpeyden lippua. Melkein aina Fersen tapaa\nhänet kyynelten vallassa; nämä lemmenhetket määrättömästi rakastetun\nja vihdoinkin löydetyn ystävän kanssa eivät missään kohdin muistuta\ngalantteja leikkejä, vaan tämän itsensäkin liikuttuneen miehen täytyy\nkoota kaikki voimansa varjellakseen rakastamaansa naista uupumukselta\nja alakuloisuudelta, ja juuri tämä, hänen onnettomuutensa, herättää\nrakastavassa miehessä syvimmän tunteen. »Hän itkee usein», Fersen\nkirjoittaa sisarelleen, »ja on hyvin onneton. Kuinka minun täytyykään\nhäntä rakastaa!» Viimeiset vuodet ovat olleet liian kovat tälle\nherkkäuskoiselle sydämelle. »Olemme nähneet liian paljon hirvittävää\nja liian paljon verta voidaksemme enää milloinkaan olla onnellisia.»\nMutta yhä uudelleen nousee turvatonta vastaan viha, eikä hänellä ole\nenää muuta puolustajaa kuin omatuntonsa. »Minä haastan koko maailman\nosoittamaan jonkin tekemäni todellisen vääryyden», hän kirjoittaa,\ntai: »Oikeudenmukaista tuomiota odotan tulevaisuudelta, ja se auttaa\nminua kestämään kaikki kärsimykseni. Niitä, jotka epäävät sen\nminulta, halveksin liiaksi viitsiäkseni ajatella heitä.» Ja kuitenkin\nhän vaikeroi: »Kuinka tällaisella sydämellä voi elää tällaisessa\nmaailmassa!» Ja voi huomata, että monestikin tuolla epätoivoisella\nnaisella on jäljellä vain se yksi toivomus, että kaikki pian loppuisi.\n»Jospa se, mitä me nyt teemme ja kärsimme kerran voisi tehdä meidän\nlapsemme onnellisiksi! Tämä on ainoa toivomus, minkä vielä suon\nitselleni.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä lapsiin kohdistuva ajatus on ainoa, minkä Marie Antoinette vielä\nuskaltaa yhdistää »onni» sanaan. »Jos ylimalkaan vielä voisin olla\nonnellinen, olisin sitä molempien lasteni kautta», hän kerran huoahtaa,\nja toisen kerran: »Kun olen hyvin suruissani, otan pienen poikani\nsyliini», ja jälleen toisen kerran: »Olen koko päivän yksinäni, ja\nlapseni ovat ainoana lohdutuksenani. Pidän heitä niin paljon kuin\nmahdollista ympärilläni.» Kaksi niistä neljästä, joille hän on antanut\nelämän, on häneltä kuollut, nyt suuntautuu hänen padottu, ennen koko\nmaailmalle kevytmielisesti avoinna ollut rakkautensa näihin molempiin\njäljelle jääneisiin epätoivoisen intohimoisena. Varsinkin dauphin\ntuottaa hänelle paljon iloa, koska hän on roteva, iloinen, viisas ja\nherttainen, »chou d’amour» [Sydänkäpynen], kuten hän rakastuneena\nhänestä sanoo; mutta kuten kaikki muutkin tunteet, ovat tuossa kovia\nkokeneessa naisessa mieltymykset ja hellyydentunteetkin vähitellen\ntulleet selvänäköisiksi. Joskin hän jumaloi poikaa, hän ei silti suo\nhänelle mitä vapauksia hyvänsä. »Meidän hellyytemme tätä lasta kohtaan\ntulee olla ankara», hän kirjoittaa kotiopettajattarelleen. »Me emme\nsaa unohtaa, että me hänessä kasvatamme kuningasta.» Ja kun hän madame\nPolignac’in sijasta luovuttaa poikansa uudelle kasvattajattarelle,\nmadame de Tourzel’ille, hän kirjoittaa tämän johdosta psykologisen\nkuvauksen, jossa yhdellä kertaa häikäisevinä osoittautuvat hänen\nkaikki tähän asti salaan jääneet kykynsä, hänen kykynsä arvostella\nihmisiä ja hänen sielullinen vaistonsa. »Poikani on kaksi päivää vaille\nneljä vuotta neljä kuukautta vanha», hän kirjoittaa. »En puhu hänen\nruumiistaan ja ulkomuodostaan, sen itse näette. Hänen terveytensä\non aina ollut hyvä, mutta kehdossa herätti huomiota, että hänen\nhermonsa olivat erinomaisen herkät ja että pieninkin epätavallinen\nmelu vaikutti häneen. Hänen ensimmäiset hampaansa tulivat myöhään,\nmutta ilman sairautta ja välikohtauksia, vasta saadessaan viimeisen,\nluullakseni kuudennen, hänellä oli kouristuskohtaus. Sen jälkeen\nsellaisia kouristuskohtauksia on esiintynyt vain kaksi kertaa, toinen\n1787:n ja 1788:n välisenä talvena, toinen rokotuksen yhteydessä; mutta\njälkimmäinen oli hyvin vähäpätöinen. Hänen hermojensa suuri herkkyys\naiheuttaa, että jokainen melu, johon hän ei ole tottunut, pelästyttää\nhäntä; niin esimerkiksi hän pelkää koiria, koska hän on niiden kuullut\nhaukkuvan läheisyydessään. En ole milloinkaan pakottanut häntä\nkatselemaan koiria, koska luulen, että sitä mukaa kuin hänen järkensä\nkasvaa, on hänen pelkonsa itsestään häviävä. Kuten kaikki voimakkaat\nja rotevat lapset hän on hyvin ylimielinen ja erittäin kiivas\näkillisissä vihanpuuskissaan; siitä huolimatta hän on hyvä, herkkä ja\nherttainen lapsi, jos hän ei ole uhmansa vallassa. Hänellä on hyvin\nsuuri itseluottamus, joka tulevaisuudessa voi kääntyä hänelle eduksi,\njos sitä ohjataan oikein. Ennenkuin hän on alkanut tuntea luottamusta\njohonkin, hän osaa pysyä aisoissa, jopa salata kärsimättömyytensä\nja vihansa voidakseen näyttää kiltiltä ja rakastettavalta. Hän on\nerittäin luotettava, jos hän on luvannut jotakin, mutta hän on\nlörpöttelevä, toistaa mielellään, mitä hän on kuullut sanottavan, ja\nlisää usein silti haluamatta valehdella siihen jotakin, mitä hänen\nmielikuvituksensa on saanut hänen uskomaan. Tämä on hänen suurin\nvikansa ja se kohta, jossa häntä ehdottomasti täytyy oikaista. Muuten\nhän on, kuten jo sanoin, hyvä lapsi, ja herkkätuntoisuudella ja\nsamanaikaisella tarmolla voi häntä olematta liian ankara helposti\nohjata ja aina saada hänet tekemään kaikkea. Ankaruus tekisi hänet\nuppiniskaiseksi, koska hänellä ikäisekseen on paljon luonteenlujuutta.\nTahdon vain mainita erään esimerkin: aikaisimmasta lapsuudesta asti\nsana ’anteeksi’ on aina häntä ärsyttänyt. Hän tekee ja sanoo kaiken,\nmitä häneltä vaaditaan, kun hän on väärässä, mutta sanat ’pyydän\nanteeksi’ hän lausuu vain kyynelsilmin ja uskomattoman vaivaantuneena.\nAlusta alkaen lapseni ovat kasvatetut osoittamaan minulle suurta\nluottamusta, ja sanomaan minulle, jos he ovat tehneet jotakin pahaa.\nTämä tulee siitä, että silloinkin, kun torun heitä, en koskaan ole\nolevinani suuttunut, vaan aina vain ikäänkuin loukattu ja suruissani\nsiitä, mitä he ovat tehneet. Olen opettanut heidät siihen, että kaikki,\nminkä kerran olen sanonut, jokainen ’jaa’ tai ’ei’ on peruuttamaton;\nmutta minä mainitsen heille aina ratkaisuihini syyn, joka on heidän\nikäiselleen käsitettävä, jotteivät he luulisi, että se minun puoleltani\non pelkkä oikku. Poikani ei vielä osaa lukea ja oppii hyvin hitaasti;\nhän on liian hajamielinen ponnistaakseen voimiaan. Hänellä ei ole\naavistustakaan korkeasta asemastaan, ja toivon suuresti, että näin\ntulisi olemaan. Lapsemmehan saavat kuitenkin kyllin aikaisin tietää,\nkeitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan suuresti ja täydestä sydämestään;\naina kun jokin huvittaa häntä, joko meneminen jonnekin tai kun hän\nsaa lahjan, hänen ensi ajatuksensa on pyytää samaa sisarelleenkin.\nLuonnostaan hän on iloinen, ja hänen terveydelleen on tarpeellista olla\npaljon ulkoilmassa...»\n\nJos tämän äidin asiakirjan asettaa aikaisempien naisen kirjeitten\nrinnalle, voisi tuskin uskoa niitä saman käden kirjoittamiksi, niin\netäällä on uusi Marie Antoinette aikaisemmasta, yhtä etäällä kuin\nonnettomuus on onnesta, epätoivo ylimielisyydestä. Taipuisiin,\nepävalmiisiin sieluihin onnettomuus painaa selvimmin leimansa:\nselvät ääriviivat saa nyt luonne, joka tähän asti oli ollut levoton\nja epämääräinen kuin virtaava vesi. »Milloin sinä vihdoinkin olet\ntuleva omaksi itseksesi», oli äiti aina epätoivoisena valittanut. Nyt,\nensimmäiset valkoiset hiukset ohimoillaan, Marie Antoinette vihdoinkin\non tullut omaksi itsekseen.\n\nTämän täydellisen muutoksen todistaa myös muotokuva, ainoa ja\nviimeinen, minkä kuningatar antoi maalata Tuilerioissa. Puolalainen\nmaalari Kucharski on piirtänyt sen löyhin ääriviivoin, pako\nVarennes’iin esti häntä saattamasta sitä päätökseen; kuitenkin se\non täydellisin, mikä meillä on. Wertmüllerin paraatikuvat, madame\nVigée-Lebrun’in salonkikuvat yrittävät lakkaamatta muistuttaa\nkatselijaa kallisarvoisten pukujen ja koristeiden avulla siitä, että\ntämä nainen on Ranskan kuningatar. Upea, ihanilla kamelikurjensulilla\nkoristettu hattu päässään, timanteista säkenöivässä brokaadipuvussa hän\nseisoo samettisen valtaistuimensa edessä, ja yksinpä niissäkin kuvissa,\njotka esittävät häntä mytologisessa tai maalaispuvussa, on jossakin\nkohdassa selvä merkki, joka antaa tietää, että tämä nainen on ylhäinen,\njopa maan ylhäisin, kuningatar. Tämä Kucharskin muotokuva jättää kaikki\nnämä huomiotaherättävät lisäkoristeet syrjään: uhkean kaunis nainen on\nistuutunut tuolille ja katselee uneksivana eteensä. Hän näyttää hieman\nväsyneeltä ja raukealta. Hän ei ole loistopuvussa, hänen kaulallaan ei\nsäkenöi ainoakaan koriste, ainoakaan jalokivi, hän ei ole vartavasten\nlaitellut itseään — menneitä ovat näyttämömetkut, niihin ei ole nyt\naikaa; mielistelevyys on väistynyt levollisuuden tieltä, turhamaisuus\nyksinkertaisuuden. Vapaana ja luonnollisena valuu koruttomasti\njärjestetty tukka, jossa jo ensimmäiset hopeasuortuvat loistavat,\nvaivattomasti lankeaa leninki yli edelleenkin täyteläisten ja hohtavien\nhartioiden, mutta ryhdissä ei ole mitään miellyttämishaluista. Suu ei\nenää hymyile, silmät eivät enää mielistele; eräänlaisessa syksyisessä\nvalaistuksessa, vielä kauniina, mutta jo vienommalla äidillisellä\ntavalla kauniina, ikävöinnin ja kieltäymyksen hämyssä, ollen femme\nentre deux âges [Keski-ikäinen nainen], ei enää nuori eikä vielä\nvanha, olematta enää haluava ja kuitenkin vielä haluttava, tämä\nnainen istuu uneksien itsekseen. Sillä välin kuin kaikista muista\nkuvista saa sen vaikutuksen, että omaan kauneuteensa rakastunut\nnainen kesken kiihkeätä menoa, tanssia, naurua on nopeasti, vain\ntuokioksi asettunut maalarin eteen heti jälleen jatkaakseen vallatonta\nleikkiään, huomaa tästä kuvasta, että tämä nainen on käynyt hiljaiseksi\nja rakastaa hiljaisuutta. Tuhansien kallisarvoisissa marmori- ja\nnorsunluukehyksissä olevien epäjumalankuvien jälkeen tämä puolivalmis\npiirros vihdoinkin näyttää meille ihmisen; yksinään kaikista se antaa\nmeidän ensi kerran aavistaa, että tällä kuningattarella myöskin on\nsitä, mitä sanotaan sieluksi.\n\n\n\n\nMIRABEAU\n\n\nRiuduttavassa taistelussaan vallankumousta vastaan kuningatar tähän\nasti oli turvautunut vain yhteen ainoaan liittolaiseen: aikaan. »Vain\nmyöntyväisyys ja kärsivällisyys voivat meitä auttaa.» Mutta aika on\nepäluotettava, opportunistinen liittolainen. Se asettuu säännöllisesti\nvoimakkaan puolelle ja jättää halveksien oman onnensa nojaan jokaisen,\njoka toimettomana luottaa siihen. Vallankumous marssii eteenpäin,\njokainen viikko hankkii sille tuhansia uusia alokkaita kaupungeista,\ntalonpoikaisväestöstä, armeijasta; ja jakobiinien äsken perustettu\nkerho painaa joka päivä yhä lujemmin vipusintaan vihdoinkin nostaakseen\nmonarkian saranoiltaan. Vihdoin kuningatar ja kuningas oivaltavat\nyksinäisen eristäytyneisyytensä vaaran ja alkavat etsiä liittolaisia.\n\nEräs tärkeä liittolainen oli tosin — tämä arvokas salaisuus on\nsäilytetty huolellisesti ahtaimmassa piirissä — useaan kertaan\ntarjonnut hoville apuaan peitetyin sanoin. Lokakuun päivistä lähtien\ntiedetään Tuilerioissa, että kansalliskokouksen johtaja, suuresti\npelätty ja ihailtu kreivi Mirabeau, tuo vallankumouksen jalopeura,\non valmis ottamaan kultaista ravintoa kuninkaan kädestä. »Pitäkää\nhuoli siitä», hän silloin on sanonut eräälle välittäjälle, »että\nlinnassa saadaan tietää minun seisovan enemmän heidän puolellaan\nkuin heitä vastaan.» Mutta niin kauan kuin hovi vielä varmana istui\nVersailles’issa se tunsi olevansa lujasti satulassa, kuningatar ei\nvielä ollut oivaltanut tämän miehen tärkeyttä, miehen, joka oli\nkykenevämpi kuin kukaan muu johtamaan vallankumousta, koska hän itse\noli vallankumouksen genius, vapaudentahdon ilmielävä ruumiillistuma,\nihmiseksi tullut kumousvoima, elävä anarkia. Toiset kansalliskokouksen\njäsenet, kunnolliset, hyvää tarkoittavat oppineet, teräväjärkiset\njuristit, rehelliset demokraatit haaveilivat idealistisesti\njärjestyksestä ja uudestijärjestelystä; vain tälle yhdelle valtion\nkaaos tulee pelastukseksi omasta sisäisestä kaaoksesta. Hänen\nvulkaaninen voimansa, jota hän ylpeänä kerran nimittää kymmenen\nmiehen voimaksi, tarvitsee maailmanmyrskyn kehittyäkseen oikeihin\nmittasuhteisiinsa; jouduttuaan itse turmioon siveellisten, aineellisten\nja perheolosuhteittensa puolesta, hän tarvitsee turmioon joutuneen\nvaltion voidakseen kohota esiin sen sirpaleitten keskeltä. Kaikki\ntähänastiset hänen alkuvoimaisen luonteensa purkautumat, pienet\nhäväistyskirjaset, naisvalloitukset, kaksintaistelut ja skandaalit\nolivat vain riittämättömiä venttiilejä hänen ylitsevuotavalle\ntemperamentilleen, jota kaikki Ranskan vankilat eivät olleet kyenneet\nhillitsemään. Avarampaa tilaa tarvitsee tämä hurja sielu, mahtavampia\ntehtäviä tämä valtava henki: kuin raivoava, liian kauan ahtaaseen\nkarsinaan teljetty härkä hän syöksyy halveksumisen banderillanuolten\nraivoon ärsyttämänä vallankumouksen areenalle ja murskaa jo ensi\nrynnäköllä säätyjen lahonneet aitaukset. Kansalliskokous säikähtyy\nkuullessaan ensi kerran tämän jylisevän äänen, mutta taipuu sen\nkäskevän ikeen alle; ollen voimakas henki samoin kuin suuri kirjailija,\nMirabeau, tuo mahtava seppä, takoo muutamissa minuuteissa mitä\nvaikeimpia lakeja, mitä uskalletuimpia käänteitä vaskitauluihin.\nLeimuavalla paatoksellaan hän tempaa koko kuulijakunnan mukaansa\nvastoin sen tahtoa, ja ellei olisi olemassa epäluuloa hänen\npahamaineista menneisyyttään kohtaan, ellei järjestyksen ajatus\ntiedottomasti asettuisi itsepuolustukseen tätä kaaoksen sanansaattajaa\nkohtaan, olisi Ranskan kansalliskokouksella ensi päivästä lähtien\ntuhannenkahdensadan pään asemesta yksi ainoa pää, yksi ainoa rajaton\nkäskijä.\n\nMutta tämä vapauden Stentor ei itse ole vapaa: hänen selkäänsä painavat\nvelat, likaisten oikeusjuttujen verkko sitoo häneltä kädet. Mirabeau\nvoi elää ja toimia ainoastaan tuhlaamalla itseään. Hän tarvitsee\nhuolettomuutta, loistoa, täysiä taskuja, kilahtelevaa kultaa, avointa\npöytää, sihteereitä, naisia, apureita ja palvelijoita: vain täyteläisen\nympäristön keskellä hän voi kehittää koko voimansa. Ollakseen\ntässä ainoassa merkityksessään vapaa, tuo kaikkien velkojakoirien\ntakaaajama mies tarjoutuu jokaisen käytettäväksi: Neckerin, Orléansin\nherttuan, kuninkaan veljen ja lopulta hovin itsensä. Mutta Marie\nAntoinette, joka ei vihaa ketään muuta enemmän kuin aatelisluopioita,\nluulee Versailles’issa ollessansa vielä olevansa kyllin voimakas\nkieltäytyäkseen tämän »monstre’in» kaupan olevasta suosiosta. »Toivon»,\nhän vastaa välittäjälle, kreivi de La Marck’ille, »ettemme milloinkaan\ntule niin onnettomiksi, että meidän täytyisi turvautua tähän\näärimmäiseen piinalliseen keinoon, etsiä apua Mirabeau’lta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt he ovat niin pitkällä. Viisi kuukautta myöhemmin — suunnaton\najanjakso vallankumouksen piirissä — kreivi de La Marck saa lähettiläs\nMercyn kautta tiedon, että kuningatar on valmis neuvottelemaan\nMirabeaun kanssa, se on: ostamaan hänet. Onneksi ei vielä ole liian\nmyöhäistä: Heti ensi tarjouksella Mirabeau tarttuu kultaiseen\nsyöttiin. Ahnaana hän kuulee, että Ludvig XVI:lla on valmiina neljä\nomakätisesti allekirjoitettua kahdensadanviidenkymmenentuhannen livrin\nmääräistä velkakirjaa, yhteensä miljoona, joka hänelle on maksettava\nkansalliskokouksen istuntokauden päätyttyä, — »edellyttäen, että\nhän tekee minulle hyviä palveluksia», kuten säästäväinen kuningas\nvarovaisesti lisää. Ja tuskin kansanjohtaja on huomannut, että hänen\nvelkansa yhdellä ainoalla kynänvedolla pyyhkäistään pois ja että\nhänellä on odotettavissa kuukaudessa kuusituhatta livriä, kun jo tuo\nvuosikausia ulosottomiesten ja oikeudenpalvelijain hätyyttämä mies\npuhkeaa »riemuhuumaan, jonka ylenmääräisyys minua ensin yllätti».\n(Kreivi de La Marck). Yhtä intohimoisesti, kuin hän itse aina taivuttaa\ntoiset, hän taivuttaa itsensä uskomaan, että hän yksin kykenee ja\nhaluaa samalla kertaa pelastaa kuninkaan ja vallankumouksen ja maan.\nSen jälkeen kuin kulta kilisee hänen taskuissaan Mirabeaun mieleen\njohtuu yht’äkkiä, että hän, vallankumouksen kiljuva leijona, oikeastaan\naina on ollut hehkuva rojalisti. Toukokuun kymmenentenä päivänä\nhän allekirjoittaa kuitin itsensä myynnistä sanoin: »Hän sitoutuu\npalvelemaan kuningasta ’lojaalisesti, innokkaasti ja rohkeasti’»...\n»Olin selvillä monarkisista periaatteistani jo silloin, kun näin\nhovissa vain heikkoutta ja olin tietämätön Maria Teresian tyttären\nsielusta ja ajatuksista ja kun vielä en voinut toivoa niin korkeita\nliittolaisia. Olen jopa palvellut hallitsijaa silloinkin, kun luulin,\netten tulisi saamaan oikeutta enkä palkintoa kuninkaalta, joka tosin\noli oikeamielinen, mutta harhaan johdettu. Mitä silloin voinkaan vasta\naikaansaada, kun luottamus vahvistaa rohkeuttani ja kiitollisuus\nperiaatteitteni omaksumisesta antaa minulle voimaa. Olen aina pysyvä\nsinä, mikä olen ollut: hallitsijavallan puolustajana siinä mielessä,\nmissä laki sen määrää ja vapauden apostolina sikäli, kuin se on\nkuningasvallan sallima. Sydämeni on seuraava sitä uraa, minkä järki\nsille jo ennakolta on viitoittanut.»\n\nTästä mahtipontisuudesta huolimatta molemmat asianosaiset tietävät\ntarkoin, ettei tämä sopimus ole mikään kunniallinen, vaan päinvastoin\nvalonarka juttu. Sentähden sovitaan siitä, ettei Mirabeau milloinkaan\nhenkilökohtaisesti saisi ilmestyä linnaan, vaan tulisi hänen aina vain\nkirjallisesti toimittaa kuninkaalle neuvonsa. Kadun yleisön silmissä\nMirabeaun tulee olla vallankumouksellinen, kansalliskokouksessa\ntyöskennellä kuninkaan hyväksi, hämäräperäinen juttu, jossa ei\nkumpikaan voita mitään eikä kumpikaan luota toiseen. Mirabeau käy heti\ntoimeen, kirjoittaa hallitsijalle toisen neuvoja sisältävän kirjeen\ntoisensa jälkeen: mutta todellinen kirjeensaaja on kuningatar. Hän\ntoivoo — kuningasta ei tarvitse ottaa lukuun, sen hän piankin huomaa —,\nettä Marie Antoinette ymmärtäisi hänet. »Kuninkaalla», hän kirjoittaa\nheti toisessa nootissaan, »on käytettävänään vain yksi mies, ja tämä\non hänen vaimonsa. Hänelle ei ole olemassa mitään turvallisuutta,\nennenkuin kuninkaallinen arvovalta on palautettu. Otaksun, ettei hän\nhaluaisi elää ilman kruunua, mutta olen aivan varma, ettei hän voi\nsäilyttää henkeään, ellei hän samalla saa säilytetyksi valtaistuinta.\nOn tuleva hetki ja todennäköisesti piankin, jolloin täytyy näyttää,\nmihin nainen ja lapsi kykenevät hevosen selässä. Tämä on hänen\nperheessään koettua, mutta siihen mennessä täytyy valmistella kaikkea\neikä uskoa, että sattuman tai pienten yhdistelmien avulla päästään\nepätavallisesta kriisistä tavallisten miesten ja keinojen avulla.»\nTällaisena epätavallisena, tällaisena erinomaisena miehenä Mirabeau\ntarjoaa perin läpinäkyvästi itsensä käytettäväksi. Sanan kolmikärjellä\nhän toivoo yhtä helposti voivansa tyynnyttää levottomat aallot, kuin\nhän on ne pannut liikkeelle; itseyliarvioinnissaan, ylenmääräisessä\nitsetunnossaan hän jo näkee itsensä toiselta puolen kansalliskokouksen\npresidenttinä ja toiselta puolen kuninkaan ja kuningattaren\nensimmäisenä ministerinä. Mutta Mirabeau erehtyy. Marie Antoinette ei\nhetkeäkään ajattele antaa todellista valtaa tälle »mauvais sujet’lle».\nDemoninen ihminen on aina keskimääräiselle ihmiselle vaistomaisesti\nepäilyttävä, ja Marie Antoinette ei lainkaan ymmärrä tämän neron\nsuurenmoista amoraalisuutta, ensimmäisen ja viimeisen neron, minkä hän\nelämässään tapaa. Hän tuntee vain vastenmielisyyttä hänen luonteensa\nuhkarohkeiden käänteiden edessä, tämä titaanisen intohimoinen\nmies peloittaa häntä enemmän kuin voittaa hänet puolelleen. Hänen\nsalaisin ajatuksensa on sentähden nopeasti maksaa ja lähettää pois\ntämä hurja, väkivaltainen, ylenmääräinen, laskematon ihminen, niin\npian kuin häntä ei enää tarvita. Hänet on ostettu, lähinnä hänen\non tehtävä kunnollisesti työtä kalliin rahan edestä, hänen tulee\nantaa neuvoja, sillä onhan hän viisas ja ovela. Hänen neuvoihinsa on\nperehdyttävä, omaksuttava niistä se, mikä ei ole liian eksentristä\nja uhkarohkeata, mutta ei enempää. Tätä hyvää agitaattoria on\nkäytettävä äänestyksissä, tietojen hankkijana, rauhan välittäjänä\n»hyvän asian» puolesta kansalliskokouksessa, häntä, lahjottua, on\nmyös mahdollisesti käytettävä lahjomaan toisia. Jalopeuran tulee\nkiljua kansalliskokouksessa ja samalla kulkea hovin talutusnuorassa.\nNiin ajattelee Marie Antoinette tästä ylimittaisesta hengestä, mutta\nhän ei suo hituistakaan todellista luottamusta henkilölle, jonka\nkäytettävyyttä hän toisinaan kunnioittaa, jonka »moraliteettia»\nhän aina halveksii ja jonka nerous häneltä ensimmäisestä hetkestä\nviimeiseen hetkeen asti jää täysin huomaamatta.\n\nPian on ensimmäisen innostuksen kuherruskuukausi ohi. Mirabeau huomaa,\nettä hänen kirjeensä vain ruokkivat kuninkaallista paperikoria eivätkä\nsytytä henkistä tulta. Mutta joko turhamaisuudesta taikka luvatun\nmiljoonan ahnehtimisesta Mirabeau ei lakkaa ahdistamasta hovia. Ja kun\nhän näkee, etteivät hänen kirjalliset ehdotuksensa mitään hyödytä, hän\nyrittää viimeistä keinoa. Hän tietää poliittisesta kokemuksestaan,\nlukemattomista naisseikkailuistaan, ettei hänen suurin, varsinaisin\nvoimansa ole kirjoitetussa sanassa, vaan puhutussa, että hänen\nsähköittävä voimansa mahtavimpana ja välittömimpänä säteilee hänen\nhenkilöstään. Niinpä hän lakkaamatta kiusaa välittäjäänsä kreivi de\nLa Marckia, että tämän viimeinkin tulisi antaa hänelle tilaisuus\nkeskustella kuningattaren kanssa. Tunnin keskustelu, ja kuningattaren,\nkuten satojen toisten naisten, epäluulo on heti muuttuva ihailuksi.\nVain yksi audienssi, yksi ainoa! Sillä hänen itsetuntonsa huumaa\nitsensä ajatuksella, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Se, joka hänet\non kerran oppinut tuntemaan, ei enää voi vapautua hänen tenhovoimastaan.\n\nMarie Antoinette hangottelee kauan vastaan, vihdoin hän myöntyy ja\nselittää olevansa valmis ottamaan vastaan Mirabeaun heinäkuun 3 päivänä\nSaint-Cloud’n linnassa.\n\nTietysti tämän kohtauksen täytyy olla täysin salainen; merkillisestä\nkohtalon ivasta tulee Mirabeaun osaksi se, mistä kardinaali de Rohan\npetettynä narrina oli haaveillut — puutarhakohtaus lehtimajan suojassa.\nSaint-Cloud’n puistossa, sen huomaa myös Hans Axel von Fersen samana\nkesänä, on kaikenlaisia salaisia piilopaikkoja. »Olen löytänyt erään»,\nkuningatar kirjoittaa Mercylle, »joka tosin ei ole mukava, mutta\nriittävän sovelias kohtaukseen ja pysyttämään loitolla linnasta ja\npuutarhasta kaikki asiaankuulumattomat.»\n\nAjankohdaksi määrätään kello kahdeksan sunnuntaiaamulla, hetki, jolloin\nhoviväki vielä nukkuu eivätkä kaartilaiset odota käyntejä. Mirabeau\nviettää, epäilemättä kiihtyneenä, yönsä sisarensa talossa Passyssa.\nVaunut vievät hänet aikaisin aamulla Saint-Cloud’hun, ajajana on hänen\nvalepukuinen sisarenpoikansa. Syrjäisessä paikassa hän antaa vaunujen\nodottaa, sitten Mirabeau painaa hatun kasvoilleen, nostaa viittansa\nkauluksen korkealle kuin salaliittolainen ja astuu ennakolta ilmoitetun\nja tarkoituksellisesti lukitsemattoman sivuoven kautta kuninkaalliseen\npuistoon.\n\nPian hän kuulee keveitä askeleita hiekkakäytävältä. Kuningatar ilmestyy\npaikalle ilman seuralaista. Mirabeau tahtoo tehdä kumarruksen,\nmutta sinä hetkenä, jolloin kuningatar näkee tämän plebeijisen\naristokraatin intohimojen hävittämät, rokonarpien runtelemat,\npörröisen tukan ympäröimät, väkivaltaiset ja kuitenkin mahtavat\nkasvot, leviää hänen ruumiiseensa vaistomainen väristys. Mirabeau\nhuomaa tämän kauhistuksen, se on hänelle aikoja sitten tuttu. Aina\novat kaikki naiset, sen hän tietää, myös vieno Sophie Voland, samalla\ntavoin säikähtyneet nähdessään hänet ensimmäistä kertaa. Mutta hänen\nrumuutensa medusamainen voima, joka herättää kammoa, kykenee myös\nheidät tenhoamaan; aina hänen on onnistunut muuttaa tämän ensimmäinen\nkauhistus hämmästykseksi, ihailuksi ja varsin usein intohimoiseksi\nrakkaudeksi.\n\nSe, mitä kuningatar tänä hetkenä puhui Mirabeaun kanssa, jää\nsalaisuudeksi. Koska he olivat ilman todistajaa, ovat kaikki\nkertomukset siitä, kuten esimerkiksi kaikkitietäväksi tekeytyvän\nkamarineidon madame Campan’in, pelkkää satua ja otaksumaa. Vain se\ntiedetään, ettei Mirabeau taivuttanut tahtonsa alle kuningatarta,\nvaan kuningatar Mirabeaun. Hänen peritty ylväytensä, ikuisesti\ntehokkaan kuninkaallisuuden sädekehän vahvistamana, se luonnollinen\narvokkuus ja terävä ymmärrys, mikä saattoi Marie Antoinette’in ensi\nkeskustelussa aina näyttämään viisaammalta, tarmokkaammalta ja\npäättäväisemmältä, kuin tuo epävakainen nainen todellisuudessa oli,\nvaikuttavat voittamattomalla tenholla Mirabeaun nopeasti syttyvään ja\nsuurisuuntaiseen luonteeseen. Siellä, missä hän tuntee rohkeutta, hän\ntuntee myötätuntoa. Vielä aivan kiihtyneenä hän poistuessaan puistosta\ntarttuu sisarenpoikansa käsivarteen ja sanoo hänelle ominaisella\nintohimoisuudella: »Hän on ihmeellinen nainen, erittäin ylhäinen\nja erittäin onneton. Mutta olen pelastava hänet.» Yhdessä ainoassa\ntunnissa Marie Antoinette on tuosta lahjottavuudessaan horjuvasta\nmiehestä tehnyt päättäväisen. »Mikään ei voi minua estää, mieluummin\nolen kuoleva kuin oleva pitämättä lupaustani», Mirabeau kirjoittaa\nneuvottelijalleen de La Marckille.\n\nKuningattarelta ei ole olemassa mitään selostusta tästä kohtauksesta.\nAinoakaan kiitollisuuden tai luottamuksen sana ei milloinkaan ole\nlähtenyt hänen habsburgilaishuuliltaan. Hän ei milloinkaan ole\nhalunnut jälleen nähdä Mirabeauta, ei milloinkaan kirjoittanut hänelle\nriviäkään. Hän ei myöskään tuossa kohtauksessa tehnyt minkäänlaista\nliittoa hänen kanssaan, vaan ainoastaan suhtautui suopeasti hänen\nalttiutensa vakuutukseen. Hän vain antoi hänelle luvan uhrata itsensä\npuolestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMirabeau on antanut lupauksen, tai pikemminkin: hän on antanut\nkaksi lupausta. Hän on vannonut uskollisuuttaan sekä kuninkaalle\nettä kansalle; keskellä taistelua hän on samalla kertaa sekä toisen\nettä toisen puolueen yleisesikuntapäällikkö. Kukaan poliitikko ei\nmilloinkaan ole ottanut vaarallisempaa tehtävää kuin tämä kaksoisosa,\nei milloinkaan kukaan ole nerokkaammin — Wallenstein oli häneen\nverrattuna tuhrustaja — näytellyt sitä loppuun. Jo pelkästään\nfyysillisessä suhteessa Mirabeaun suoritus noina dramaattisina\nviikkoina ja kuukausina on vertojaan vailla. Hän pitää puheita\nkansalliskokouksessa ja kerhoissa, hän agitoi, neuvottelee,\nvastaanottaa käyntejä, lukee, tekee työtä, kirjoittaa päivällä\nselontekoja ja ehdotuksia kansalliskokoukselle ja illalla salaisia\nselostuksia kuninkaalle. Kolme, neljä sihteeriä tekee yht’aikaa työtä,\nja he kykenevät tuskin pysymään hänen puheensa kiitävän vauhdin\ntasalla, mutta hänen tyhjentymättömälle voimalleen ei vielä kaikki\ntämäkään ole kylliksi. Hän haluaa vielä enemmän työtä, vielä enemmän\nvaaroja, vielä enemmän vastuuta, ja sitäpaitsi samanaikaisesti elää\nja nauttia. Nuorallatanssijan tavoin hän koettaa pysyä tasapainossa,\nmilloin oikealle, milloin vasemmalle, hän asettaa epätavallisen\nluonteensa molemmat perusvoimat kokonaan molempien asioiden\npalvelukseen, selvänäköisen poliittisen vaistonsa ja kuumaverisen\nvastustamattoman intohimonsa, ja niin salamannopeasti vaihtelevat\nhänellä iskut ja torjumisasennot, niin pikaisesti hän pyörittää\nmiekkansa terää, ettei kukaan tiedä, ketä vastaan hän suuntaa iskunsa,\nkuningastako vai kansaa vastaan, uuttako mahtia vai vanhaa vastaan,\nja ehkäpä hän ei itsehuumauksen hetkinä tiedä sitä itsekään. Mutta\najanpitkään ei sellainen ristiriitainen asenne voi olla kestävä.\nJo nostaa epäluulo päätään. Marat nimittää häntä ostetuksi, Fréron\nuhkaa paljastaa hänet. »Enemmän siveyttä ja vähemmän lahjakkuutta»,\nhuudetaan hänelle kansalliskokouksesta, mutta hän todella huumautuneena\nei tunne mitään pelkoa, ei mitään kammoa, suruttomana hän, jonka\nvelat koko Pariisi tuntee, sirottelee ympärilleen uutta rikkauttaan.\nVähät hän välittää siitä, että kaikki ihmiset hämmästelevät,\nkuiskivat ja kyselevät, millä varoilla hän yht’äkkiä kykenee\nelämään ruhtinaallisesti, antamaan suurenmoisia pitoja, ostamaan\nBuffonin kirjaston, lahjoittamaan jalokiviä oopperalaulajattarille\nja katutytöille; hän kulkee pelottomana kuin Zeus rajuilman läpi,\nkoska hän tuntee olevansa kaikkien myrskyjen herra. Jos joku ahdistaa\nhäntä, hän lyö filistealaiset vihansa nuijalla, pilkkansa salamalla\nkuin toinen Simson. Allaan kuilu, ympärillään epäluulo, takanaan\nkuolemanvaara tämä jättiläinen vihdoinkin tuntee olevansa oikeassa\nja itsensä mukaisessa elementissään; yhtenä ainoana suunnattomana\nliekkinä, vähän ennen sammumistaan valtavana taivaalle loimuten, hänen\nvertojaan hakeva kymmenen miehen voimansa polttaa itsensä loppuun\nnäinä ratkaisun päivinä. Vihdoinkin tämä harvinainen mies on löytänyt\nmittasuhteiltaan neronsa mukaisen tehtävän: ehkäistä välttämättömän,\npakottaa kohtalon pysähtymään: olemuksensa koko painolla hän heittäytyy\ntapauksiin ja koettaa, yksin miljoonia vastaan, vääntää taaksepäin\nvallankumouksen suunnattoman pyörän, jonka hän itse on pannut pyörimään.\n\nTämän kahdella taholla käydyn taistelun ihmeellisen uhkarohkeuden,\ntämän kaksinaisasenteen suurenmoisuuden ymmärtäminen ylittää niin\nsuoraviivaisen luonteen kuin Marie Antoinette’in poliittisen\nkäsityskyvyn. Mitä rohkeammiksi hänen esittämänsä mietinnöt käyvät,\nmitä diabolisemmiksi hänen antamansa neuvot, sitä kovemmin pelästyy\nkuningattaren pohjaltaan lennoton ymmärrys. Mirabeaun ajatus on\nseuraava: hän tahtoo karkottaa paholaisen Belzebubin avulla, tuhota\nvallankumouksen sen liiallisuuden, anarkian avulla. Koska olosuhteita\nei voida parantaa, täytyy niitä — tämä on hänen kuuluisa »politique\ndu pire’nsä» [»Kurjistamispolitiikka.»] — huonontaa mahdollisimman\nnopeasti, samalla tavoin kuin tekee lääkäri, joka kiihoitusaineilla\nmanaa esiin kriisin jouduttaakseen siten paranemista. Kansanliikettä ei\nole työnnettävä takaisin, vaan otettava sen johto, ei ole ylhäältäpäin\ntaisteltava kansalliskokousta vastaan, vaan kansaa on salaisesti\närsytettävä siten, että se itse ajaa matkoihinsa kansalliskokouksen,\nei ole toivottava lepoa ja rauhaa, vaan sen vastakohtaa: vääryyttä ja\nrauhattomuutta maassa on lisättävä äärimmäiseen kiihtymykseen asti\nja siten aikaansaatava voimakas järjestyksen, vanhan järjestyksen\ntarve, ei ole kammottava mitään, ei edes kansalaissotaakaan — siinä\nMirabeaun amoraaliset, mutta poliittisesti selvänäköiset ehdotukset.\nMutta kuullessaan niin rohkeata puhetta, joka rämisevän fanfaarin\ntavoin toitottaa: »Neljä vihollista lähestyy pikamarssissa, verot,\nvararikko, armeija ja talvi; on tehtävä päätös ja valmistauduttava\nvastaanottamaan tapahtumat ottamalla käsiin niiden johto. Lyhyesti,\nkansalaissota on varma ja kenties välttämätön», kuullessaan niin\nrohkeita julistuksia kuningattaren sydän vapisee. »Kuinka Mirabeau tai\nkukaan ajatteleva olento voi luulla, että milloinkaan tulisi, saatikka\nsitten jo nyt olisi tullut hetki kansalaissodan nostattamiseen», hän\nvastaa pelästyneenä ja nimittää tätä suunnitelmaa »järjettömäksi\nalusta loppuun asti». Hänen epäluulonsa tuota immoralistia kohtaan,\njoka on valmis tarttumaan jokaiseen vieläpä kauheimpaankin keinoon,\ntulee vähitellen voittamattomaksi. Turhaan Mirabeau yrittää\n»ukkosenlyönneillä ravistaa hereille tämän hirvittävän letargian»,\nhäntä ei kuunnella, ja vähitellen hänen suuttumukseensa tähän\nkuningasperheen sielulliseen velttouteen sekaantuu eräänlainen\nhalveksuminen »royal bétail’ia», tätä kuninkaallista lammasluonnetta\nkohtaan, joka kärsivällisenä odottaa, kunnes teurastaja tulee. Hän\ntietää jo aikoja sitten taistelevansa turhaan tämän hovin puolesta,\njoka on vain veltosti valmis hyvään, mutta kykenemätön todelliseen\ntekoon. Mutta taistelu on hänen elementtinsä. Ollen itse mennyttä\nmiestä hän taistelee menetetyn asian puolesta, ja mustan aallon jo\nmukaansa tempaamana hän vielä kerran molemmille huutaa epätoivoiset\nprofeetalliset sanat: »Hyvä, mutta heikko kuningas! Onneton kuningatar!\nNähkää toki se peloittava kuilu, jota kohti horjuminen sokean\nluottamuksen ja ylenmääräisen epäluuloisuuden välillä teitä kuljettaa!\nYksi voimanponnistus on vielä jäljellä kummallakin puolen, mutta se on\noleva viimeinen. Jos siitä luovutaan tai jos se epäonnistuu, silloin\non murheen huntu peittävä tämän valtakunnan. Mitä sille on tapahtuva?\nMihin on ajautuva laiva, johon salama on iskenyt ja jota myrsky\nheittelee? Minä en sitä tiedä. Mutta jos itse pääsen pakoon yleisestä\nhaaksirikosta, olen aina syrjäisessä asemassani ylpeänä sanova\nitselleni: olen asettunut alttiiksi omalle perikadolleni pelastaakseni\nkaikki. Mutta he eivät ole sitä tahtoneet.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe eivät ole sitä tahtoneet; jo Raamattu kieltää valjastamasta härkää\nja hevosta saman auran eteen. Hovin raskasliikkeinen, vanhoillinen\najattelutapa ei jaksa kulkea suuren kansanjohtajan tulisena eteenpäin\nsyöksyvän, kiukkuisesti ohjaksia tempovan temperamentin kanssa.\nVanhan järjestelmän naisena Marie Antoinette ei ymmärrä Mirabeaun\nvallankumouksellista luonnetta, hän käsittää vain suoraviivaisen, ei\ntämän politiikan onnenonkijan uhkarohkeata vabanque-menetelmää. Mutta\nviimeiseen hetkeen asti Mirabeau taistelee edelleen taisteluilosta,\nmittaamattoman uhkarohkeutensa ylpeydestä. Ollen yksin kaikkia vastaan,\nepäilyttävä kansan, epäilyttävä hovin, epäilyttävä kansalliskokouksen\nsilmissä hän pelaa kaikkien kanssa ja kaikkia vastaan yht’aikaa.\nRuumis turmeltuneena, veri kuumeisena hän laahautuu yhä uudelleen\nareenalle vielä kerran pakottaakseen nuo tuhatkaksisataa alistumaan\ntahtoonsa, sen jälkeen maaliskuussa 1791 — kahdeksan kuukautta hän\non samanaikaisesti palvellut kuningasta ja vallankumousta — kuolema\nheittäytyy hänen ylitseen. Vielä kerran hän pitää puheen, vielä hän\nviime hetkeen asti sanelee sihteereilleen, vielä nukkuu hän viimeisen\nyön kahden oopperalaulajattaren kanssa, sitten vasta murtuu tämän\nmiehen yli-inhimillinen voima. Joukoittain seisoo ihmisiä hänen talonsa\nedustalla kuunnellakseen, vieläkö vallankumouksen sydän lyö, ja\nvainajan arkkua saattaa kolmesataatuhatta ihmistä. Ensi kerran Panthéon\navaa porttinsa, jotta arkku siellä ikuisesti lepäisi.\n\nMutta kuinka surkea onkaan sana »ikuisuus» tuollaisena eteenpäin\nsyöksyvänä aikana! Kaksi vuotta myöhemmin, kun Mirabeaun yhteys\nkuninkaan kanssa on saatu selville, tempaa uusi määräys hautakammiosta\nhänen ruumiinsa, joka ei vielä ole ehtinyt hajota, ja viskaa sen\nraatojen joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan hovi on vaiti Mirabeaun kuollessa ja tietää, miksi se on\nvaiti. Rauhallisesti voidaan sivuuttaa madame Campagne’in typerä\nanekdootti, että tiedon saapuessa Marie Antoinette’in silmissä olisi\nnähty kyyneleen kimmeltävän. Ei mikään ole vähemmän uskottavaa,\nsillä todennäköisesti kuningatar huokaisten helpotuksesta tervehti\nvapautumista sellaisesta kumppanuudesta: tämä mies oli liian suuri\npalvellakseen, liian uljas ollakseen kuuliainen; hovi on pelännyt\nhäntä hänen eläessään, se pelkää häntä jopa hänen kuoltuaankin.\nMirabeaun vielä koristen kamppaillessa vuoteessaan lähetetään\nlinnasta hänen taloonsa luotettava kätyri, jotta tämä kiireesti\npoistaisi kirjoituspöydältä epäluuloa herättävät kirjeet ja jotta\njäisi salaiseksi tuo liitto, jota molemmat häpesivät, Mirabeau, koska\nhän teki hoville palveluksia, ja kuningatar, koska hän otti hänen\npalveluksensa vastaan. Mutta hänen mukanaan kaatuu viimeinen mies, joka\nkenties olisi voinut olla välittäjänä monarkian ja kansan välillä. Nyt\nMarie Antoinette ja vallankumous seisovat otsa vasten otsaa.\n\n\n\n\nPAKOA VALMISTELLAAN\n\n\nMirabeaun mukana on kuollut ainoa sekundantti vallankumouksen\ntaistelussa kuninkuutta vastaan. Hovi on jälleen yksin. On olemassa\nkaksi mahdollisuutta: vallankumouksen vastustaminen tai sille\nantautuminen. Kuten aina, hovi valitsee kahdesta ratkaisusta\nonnettomimman, keskitien: paon.\n\nJo Mirabeauta oli askarruttanut ajatus, että kuninkaan tulisi\narvovaltansa palauttamiseksi vetäytyä pois Pariisista pakonalaisesta\naseettomuudestaan, sillä vangit eivät voi käydä sotaa. Jotta voisi\nmenestyksellä taistella, täytyy olla kädet vapaina ja luja maaperä\njalkojen alla. Mirabeau oli vain vaatinut, ettei kuninkaan pitänyt\nsalassa hiipiä matkoihinsa, se olisi hänen arvonsa vastaista.\n»Kuningas ei saa paeta kansaansa», hän sanoi, ja vielä painokkaammin:\n»Kuningas saa poistua vain kirkkaassa päivänvalossa ja vain, jotta\nhänestä siten todella tulisi kuningas.» Hän oli ehdottanut, että\nLudvig XVI tekisi vaunuillaan retken ympäristöön, siellä häntä\npiti odottaa uskollisena pysyneen ratsurykmentin, ja sen keskessä,\nylväällä ratsullaan, päivänvalossa, hänen tuli lähteä armeijansa\nluo ja vapaana miehenä neuvotella kansalliskokouksen kanssa. Totta\nkyllä, sellaiseen esiintymiseen tarvitaan miestä, eikä milloinkaan\nkehoitus rohkeuteen ole osunut päättämättömämpään henkilöön kuin\nLudvig XVI:een. Tämä tosin leikkii ajatuksella, neuvottelee sinne\ntänne, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin rakastaa enemmän omaa\nmukavuuttaan kuin henkeään. Nyt kuitenkin, kun Mirabeau on kuollut,\nMarie Antoinette päivittäisiin nöyryytyksiin kyllästyneenä ottaa asian\ntarmokkaasti esille. Hän ei pelkää paon vaaraa, vaan ainoastaan sitä\narvottomuutta, mikä kuningattaren pakenemisen käsitteeseen liittyy.\nMutta joka päivä huononeva asema ei anna valinnan varaa: »On olemassa\nenää vain kaksi mahdollisuutta», hän kirjoittaa Mercylle, »joko\ntuhoutua kapinallisten miekkaan, jos he voittavat, ja sen johdosta\nolla enää merkitsemättä mitään, tai olla kytkettynä henkilöiden\ndespotismiin, jotka väittävät tarkoittavansa parastamme, mutta\ntodellisuudessa aina ovat tehneet meille vain pahaa ja tulevat aina\nsitä tekemään. Tämä on meidän tulevaisuutemme, ja kenties on hetki,\nmikä meitä odottaa, lähempänä kuin aavistetaankaan, ellemme itse tee\nratkaisua ja omalla voimallamme ja esiintymisellämme ohjaa julkista\nmielipidettä. Uskokaa minua, että se, minkä Teille sanon, ei ole\nlähtöisin kiihtyneestä ajattelusta tai nykyisen asemamme kammosta\ntai kärsimättömyydestä ryhtyä toimenpiteisiin, tunnen tarkalleen\nvaaran suuruuden ja ne eri mahdollisuudet, jotka tällä hetkellä ovat\nmeille avoinna; mutta näen joka taholla edessämme vain niin kauheita\nasioita, että sittenkin on parasta joutua perikatoon pelastumiskeinoa\netsiessä kuin täysin toimettomana antaa tuhota itsensä.» Ja kun Mercy,\ntuo järkevä ja varovainen mies, Brüsselistä käsin yhä uudelleen\nlausuu epäilyksensä, Marie Antoinette kirjoittaa vielä kiihkeämmän\nja selväkatseisemman kirjeen, joka osoittaa, kuinka leppymättömän\nselvästi tuo aikaisemmin herkkäuskoinen nainen tuntee oman sortumisensa\nlähestymisen: »Asemamme on hirvittävä, jopa siinä määrin, ettei\nkukaan, jolla ei ole välittömästi tilaisuutta nähdä sitä, voi sitä\nkuvitella. Meillä on enää vain valittavana: joko sokeasti mukautua\nsiihen, mitä ’factieux’ vaativat, tai tuhoutua miekkaan, joka alati\nriippuu päittemme yläpuolella. Älkää luulko, että liioittelen vaaraa.\nTe tiedätte, että periaatteenani aina on, mikäli mahdollista, ollut\nmyöntyväisyys ja toivo, että aika ja julkisen mielipiteen muuttuminen\non meitä auttava. Mutta nykyään on kaikki muuttunut: meidän täytyy joko\ntuhoutua tai kulkea sitä ainoata tietä, mikä meillä vielä on avoinna.\nEmme suinkaan ole niin sokaistuja, että uskoisimme tämän tien olevan\nvaarattoman, mutta jos meidän kerran pitää tuhoutua, niin tapahtukoon\nse ainakin arvokkaasti ja siten, että olemme tehneet kaiken kunnian\nja uskonnon hyväksi, mitä velvollisuutemme vaatii... Luulen, että\nmaaseutu on turmeltumattomampi kuin pääkaupunki, mutta Pariisihan\nmäärää koko kuningaskunnan ajattelutavan. Kerhot ja salaseurat johtavat\nkoko maata; kunnialliset henkilöt ja tyytymättömät, joita tosin on\nolemassa suuri lukumäärä, pakenevat maasta tai piiloutuvat, koska he\neivät ole voimakkaampia tai koska he eivät ole yhtyneet. Vasta sitten,\nkun kuningas vapaana voi näyttäytyä varustetussa kaupungissa, tullaan\nhämmästymään, kuinka paljon tyytymättömiä tulee esiin, jotka nykyään\novat vaiti ja vaikeroivat. Mutta kuta kauemmin vitkastellaan, sitä\nvähemmän kannatusta saadaan, sillä tasavaltalainen henki voittaa joka\npäivä uutta jalansijaa kaikissa kansanluokissa, joukkoja painostetaan\nenemmän kuin koskaan ennen, ja niihin ei voitaisi enää luottaa, jos\nvitkasteltaisiin vielä kauemmin.»\n\nMutta vallankumouksen lisäksi on uhkaamassa vielä toinenkin vaara.\nRanskalaiset prinssit, Artois’n kreivi, Condén prinssi ja muut\nemigrantit, jotka ovat huonoja sankareita, mutta suurisuisia\nkerskailijoita, rämisyttävät rajalla sapeleitaan, joita he\nvarovaisuuden vuoksi kuitenkin kantavat tupessa. He juonittelevat\nkaikissa maissa, he tahtovat, peittääkseen pakenemisensa\nhäpeällisyyden, ehdottomasti näytellä sankaria, niin kauan kuin se ei\nole vaarallista; he matkustavat hovista hoviin, yrittävät yllyttää\nkeisarit ja kuninkaat Ranskaa vastaan, ajattelematta ja välittämättä\nsiitä, että he näillä ontoilla mielenosoituksilla lisäävät kuninkaan ja\nkuningattaren hengenvaaraa. »Hän (d’Artois) välittää vähät veljestään\nja sisarestani», kirjoittaa keisari Léopold II, »gli importa un frutto,\nnäitä sanoja hän käyttää puhuessaan kuninkaasta, eikä ajattele,\nmiten suuressa määrin hän suunnitelmillaan ja yrityksillään panee\nvaaranalaiseksi kuninkaan ja sisareni.» Nuo suuret sankarit oleskelevat\nKoblenzissa ja Torinossa, pitävät ylellisiä päivällisiä ja väittävät\njanoavansa jakobiinilaisverta; mitä suurimmalla vaivalla kuningatar\nsaa heidät estetyksi tekemästä ainakaan suurimpia järjettömyyksiä.\nHeiltäkin täytyy ottaa tuuli purjeista. Kuninkaan täytyy olla\nvapaa pysyttääkseen alallaan äärimmäiset vallankumoukselliset ja\näärimmäiset taantumukselliset, kyllästymättömät Pariisissa olijat ja\nkyllästymättömät rajantakaiset. Kuninkaan täytyy olla vapaa, ja tämän\nsaavuttamiseksi on ryhdyttävä yksinpä vastenmielisimpäänkin keinoon:\npakoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaon toimeenpano on kuningattaren käsissä, ja niin on selitettävissä,\nettä hän luonnollisesti uskoo käytännölliset valmistelut sille\nhenkilölle, jolta hänellä ei ole mitään salattavaa ja johon hän\nehdottomasti luottaa: Fersenille. Hänelle, joka on sanonut: »Elän vain\npalvellakseni Teitä», hänelle, ystävälleen, hän antaa tehtävän, joka\nvoidaan suorittaa vain ponnistamalla kaikki voimat, jopa vielä enemmän,\nvain panemalla oma henki alttiiksi. Vaikeudet ovat mittaamattomat.\nJotta voitaisiin päästä kansalliskaartilaisten vartioimasta palatsista,\njossa melkein jokainen palvelija on urkkija, jotta voitaisiin\nkulkea koko vieraan ja vihamielisen kaupungin läpi, on pakko ryhtyä\nvarovaisesti erikoislaatuisiin toimenpiteisiin, ja jotta matka itse\nmaan halki kävisi mahdolliseksi, on oltava yhteisymmärryksessä ainoan\nluotettavan sotajoukkojen päällikön, kenraali Bouillén kanssa. Tämän\ntulee, niin on suunniteltu, puolitiehen Montmédyn linnoitukseen,\nsiis suunnilleen Châlonsiin asti, lähettää vastaan yksityisiä\nratsuväkiosastoja, jotta siltä varalta, että pako tulisi tunnetuksi\ntai heitä alettaisiin ajaa takaa, heti voitaisiin suojella kuninkaan\nvaunuja ja siinä olevaa koko kuninkaallista perhettä. Nyt ilmenee\nuusi vaikeus: jotta voitaisiin perustella tätä huomiota herättävää\nsotilaallista liikettä raja-alueilla, on keksittävä veruke, Itävallan\nhallituksen täytyy koota rajalle armeijakunta, jotta kenraali Bouillé\nsaisi aiheen suorittaa joukkoliikkeensä. Kaikki tämä on salassa\nkäsiteltävä lukemattomissa kirjeissä ja äärimmäisen varovaisesti, koska\nuseimmat kirjeet avataan ja koska, kuten Fersen itse sanoo, »kaikki\nolisi hukassa, jos huomattaisiin pieninkin toimenpide.» Sitäpaitsi\n— vieläkin muuan vaikeus — tämä pako vaatii suurehkoja rahasummia,\nja kuningas ja kuningatar itse ovat kokonaan vailla varoja. Kaikki\nyritykset saada muutamia miljoonia lainaksi hänen veljeltään, toisilta\nEnglannissa, Espanjassa ja Neapelissa olevilta ruhtinailta tai\nhovipankkiirilta ovat epäonnistuneet. Tästäkin, kuten kaikesta muusta,\ntäytyy Fersenin, tuon pienen, muukalaisen aatelismiehen huolehtia.\n\nMutta Fersen ammentaa voimaa intohimostaan. Hän työskentelee\nikäänkuin hänellä olisi kymmenet aivot, kymmenen kättä ja vain\nyksi ainoa altis sydän. Tuntikausia hän neuvottelee kuningattaren\nkanssa yksityiskohdista hiipien salateitä hänen luokseen yöllä tai\niltapuolella. Hän on kirjeenvaihdossa ulkomaisten ruhtinasten ja\nkenraali Bouillén kanssa, hän valitsee luotettavimmat aatelismiehet,\njoiden tulee kuriireiksi puettuina seurata pakomatkalla, ja lisäksi\nne, joiden tulee kuljettaa kirjeet edestakaisin ja jälleen rajalle.\nHän tilaa vaunut omalla nimellään, huolehtii väärennetyistä passeista,\nhankkii rahaa lainaamalla omaisuuttaan vastaan eräältä venäläiseltä\nja ruotsalaiselta naiselta kummaltakin kolmesataatuhatta livriä ja\njopa lopulta ottamalla lainaksi kolmetuhatta omalta hovimestariltaan.\nHän kantaa vaatekappale vaatekappaleelta tarpeelliset valepuvut\nTuilerioihin ja salakuljettaa puolestaan kaupattavaksi kuningattaren\njalokivet. Päivällä ja yöllä, viikko viikon jälkeen hän kirjoittaen,\nneuvotellen, suunnitellen ja matkustellen on katkeamattomassa\njännityksessä ja samalla alituisessa hengenvaarassa, sillä ei tarvita\nmuuta kuin että yksikin lanka tässä yli koko Ranskan ulottuvassa\nverkossa katkeaa, että yksikin asiaan vihityistä käyttää luottamusta\nväärin, että tavoitetaan yksikin sana tai kirje, niin hänen henkensä\non mennyttä. Mutta rohkeana ja samalla selväjärkisenä, väsymättömänä,\nkoska intohimo häntä kannustaa, hän täyttää hiljaisena, näkymättömänä\nsankarina velvollisuutensa yhdessä maailmanhistorian suurimmista\ndraamoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä vieläkin vitkastellaan, yhä vieläkin epäröivä kuningas toivoo,\nettä jokin onnellinen tapahtuma säästäisi häneltä tämän pakenemisen\nkiusallisuuden ja ponnistuksen. Mutta turhaan, vaunut on tilattu,\ntarvittava raha haalittu kokoon, kenraali Bouillén kanssa lopullisesti\nsovittu saattojoukosta. Nyt puuttuu vielä vain yksi seikka: täysin\nilmeinen aihe, moraalinen veruke tälle kaikesta huolimatta ei\nkovinkaan ritarilliselle paolle. On keksittävä vielä jokin tekosyy\nosoittamaan selvästi maailmalle, etteivät kuningas ja kuningatar\nole paenneet pelkästä pelkuruudesta, vaan että terrori itse on\npakottanut heidät siihen. Hankkiakseen tämän tekosyyn kuningas\nilmoittaa kansalliskokoukselle ja kaupunginhallinnolle, että hän\ntahtoo viettää pääsiäisviikon Saint-Cloud’ssa. Ja heti paikalla,\nkuten salassa oli toivottu ja laskettu, jakobiinilaislehdistö tarttuu\nasiaan väittäen, että hovi pyrkii Saint-Cloud’hun vain saadakseen\nvalantekemättömältä papilta messun ja synninpäästön ja että lisäksi\noli olemassa vaara, että kuningas pakenisi sieltä perheineen.\nKiihottavat sanomalehtikirjoitukset tekevät vaikutuksensa. Huhtikuun\n19 päivänä, kun kuningas tahtoo astua erittäin huomiotaherättävästi\nvalmiiksi järjestettyihin paraativaunuihin, on paikalla jo suunnattomia\nihmisjoukkoja, Marat’n ja kerhojen armeijat väkivallalla estämässä\nlähtöä.\n\nMutta juuri tällaista julkista hälinää kuningatar ja hänen\nneuvonantajansa ovatkin toivoneet. Kouriintuntuvasti on osoitettava\nkoko maailmalle, että Ludvig XVI:lla yksinään koko Ranskassa ei enää\nole niin paljon vapautta, että hän saisi vaunuissaan ajaa kymmenen\npeninkulman päähän hengittämään raitista ilmaa. Koko kuninkaallinen\nperhe istuutuu siis mielenosoituksellisesti vaunuihin ja odottaa,\nettä hevoset valjastettaisiin. Mutta kansanjoukko ja sen kanssa\nkansalliskaarti asettuu tallinovien eteen. Vihdoin tulee ainainen\n»pelastaja» Lafayette paikalle ja käskee kansalliskaartin komentajana,\nettä kuningas on vapaasti päästettävä lähtemään. Mutta kukaan ei\ntottele häntä. Pormestari, jota hän käskee nostamaan punaisen lipun\nvaroitukseksi, nauraa hänelle vasten kasvoja. Lafayette tahtoo puhua\nkansalle, hänen sanansa hukutetaan karjuntaan. Anarkia tunnustaa\navoimesti vääryyden tekemisen oikeudekseen.\n\nSillä välin kuin murheellinen komentaja turhaan rukoilee joukkojaan\ntottelemaan häntä, istuvat kuningas, kuningatar ja prinsessa Elisabeth\nrauhallisesti vaunuissa rähisevän joukon keskellä. Hurja melu,\nkarkeat herjasanat eivät liikuta Marie Antoinette’ia; päinvastoin hän\nsalaisesti tyytyväisenä näkee, kuinka Lafayette, vapauden apostoli,\nkansan lemmikki joutuu raukaksi kiihtyneen joukon edessä. Hän ei\nsekaannu tähän molempien, hänelle yhtä vastenmielisten mahtien\nriitaan; rauhallisena ja häiriintymättömänä hän antaa tämän melskeen\njylistä ympärillään, sillä se antaa ilmeisen ja kaikille näkyvän\ntodisteen, ettei kansalliskaartin arvovaltaa enää ole olemassa,\nettä Ranskassa vallitsee täydellinen anarkia, että katurahvas saa\nrankaisematta loukata kuninkaallista perhettä ja että kuninkaalla\nnäin ollen on siveellinen oikeus puolellaan, jos hän pakenee. Kaksi\ntuntia ja neljänneksen he antavat kansan riehua, sitten vasta kuningas\nantaa käskyn viedä vaunut takaisin talloihin ja selittää luopuvansa\nretkestä Saint-Cloud’hun. Kuten aina päästyään voitolle on äsken vielä\nräyhäävä, kirkuva, raivoava kansanjoukko yhdellä iskulla ihastuksen\nvallassa, kaikki riemuitsevat kuningasparin ympärillä, ja äkillisessä\nmielenmuutoksessa kansalliskaarti lupaa suojella kuningatarta. Mutta\nMarie Antoinette tietää, mitenkä tämän suojeluksen laita on, ja vastaa\nkuuluvalla äänellä: »Niin, siihen luotammekin. Mutta nyt teidän täytyy\nmyöntää, että me emme ole vapaita.» Tarkoituksellisesti hän lausuu\nnämä sanat kuuluvasti. Näennäisesti ne on lausuttu kansalliskaartille,\ntodellisuudessa koko Euroopalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos vielä tänä huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä yöllä aikomusta\nolisi seurannut teko, olisivat syy ja vaikutus, loukkaus ja suuttumus,\nisku ja vastaisku täydentäneet toisiaan välittömästi loogillisessa\nsarjassa. Matkaan olisivat lähteneet kahdet yksinkertaiset, leveät,\nhuomiota herättämättömät vaunut, toisissa kuningas, poikansa\nkanssa, toisissa kuningatar tyttärineen ja kenties sitäpaitsi\nmadame Elisabeth, eikä kukaan olisi huomannut sellaisia tavallisia\nkabrioletteja, joissa on kaksi henkeä sisässä; huomiota herättämättä\nkuninkaallinen perhe olisi päässyt rajalle: todisteena tästä on\nkuninkaan veljen, Provence’in kreivin pako, hän kun kiitos tällaisen\nhuomiotaherättämättömyyden ilman välikohtauksia pääsi pakenemaan.\n\nMutta kuninkaallinen perhe ei edes ollessaan kämmenen\netäisyydellä kuolemasta tahdo loukata pyhiä perhelakeja, kaikkein\nvaarallisimmallekin retkelle on välttämättömästi otettava mukaan\nkuolematon etiketti. Ensimmäinen virhe: päätetään, että viisi henkeä\nmatkustaa samoissa vaunuissa, siis koko perhe, isä, äiti, sisar ja\nmolemmat lapset, siis täsmälleen sillä tavalla kuin asia tunnetaan\nsadoista kuparipiirroksista Ranskan viimeistä kylää myöten. Mutta ei\ntässä kyllin: madame de Tourzel muistaa valansa, jonka mukaisesti hän\nei saa jättää kuninkaan lapsia hetkeksikään yksin, siis pitää hänen\nkuudentena henkenä seurata mukana — toinen virhe. Tämän tarpeettoman\nkuormituksen johdosta vauhti tietysti hidastuu matkalla, jolla\njokainen neljännestunti, jokainen minuutti on kallis. Kolmas virhe: on\nmahdotonta ajatella, että kuningatar henkilökohtaisesti pitäisi huolta\nitsestään. Siis täytyy lisäksi ottaa mukaan kaksi kamarineitsyttä\ntoisiin vaunuihin; nyt on jo päästy kahdeksaan henkeen. Mutta\nkoska ajajan, esiratsastajan, posteljoonin ja lakeijojen paikat on\ntäytettävä luotettavilla henkilöillä, jotka tosin eivät tunne tietä,\nmutta joiden täytyy olla aatelismiehiä, on onnellisesti jo päästy\nkahteentoista henkilöön ja, kun lisäksi tulee Fersen ja hänen ajajansa,\nneljääntoista: runsas lukumäärä salaisuuden ollessa kyseessä. Neljäs,\nviides, kuudes ja seitsemäs virhe: on kuljetettava mukana pukuja, jotta\nkuningatar ja kuningas voisivat esiintyä Montmédy’ssa juhlapuvussa\neikä esimerkiksi matkapukimissa, pakataan siis lisäksi vielä parisataa\nnaulaa tavaraa uudenuutukaisiin matka-arkkuihin, jotka myös pinotaan\nvaunuihin, — tämä merkitsee jälleen vauhdin hidastumista, uutta\nsilmiinpistävyyden lisääntymistä. Vähitellen tulee siitä, minkä oli\nmäärä olla salainen pako, prameileva kulkue.\n\nMutta virheitten virhe oli seuraava: jos kerran kuninkaan ja\nkuningattaren tulee matkustaa kaksikymmentäneljä tuntia vaikkapa itse\nhelvetistä, tulee heidän saada matkustaa mukavasti. Siis tilataan\nuudet vaunut, erikoisen leveät, erikoisen notkuvin vieterein, vaunut,\njotka tuoksuvat tuoreelta lakalta ja rikkaudelta, vaunut, joiden\ntäytyy jokaisessa hevosten vaihtokohdassa herättää jokaisen ajajan,\njokaisen posteljoonin, jokaisen postimestarin, jokaisen rengin\nerikoista huomiota. Mutta Fersen — rakastavat eivät milloinkaan\najattele pitkälle — tahtoo tehdä Marie Antoinette’ille kaiken niin\nihanaksi ja miellyttäväksi ja ylelliseksi kuin suinkin. Hänen tarkkojen\nmääräystensä mukaisesti valmistetaan (nimellisesti erään paronitar\nKorff’in laskuun) jättiläismäinen laitos, pieni nelipyöräinen\nsotalaiva, jonka tulee kuljettaa ei ainoastaan kuningasperheen kolme\njäsentä ja lisäksi kotiopettajatar, vaununajaja ja palvelija, vaan\njossa lisäksi täytyy olla tilaa kaikille mahdollisille mukavuuksille,\nhopeiselle pöytäkalustolle, vaatevarastolle, ruokavarastolle, jopa\nistuimet pieniä, kuninkaillakin esiintyviä tarpeita varten. Kokonainen\nviinikellari rakennetaan vaunuihin ja ladotaan täyteen pulloja, sillä\ntunnetaanhan hallitsijan janoinen kurkku; jotta kaikki saataisiin\nvieläkin järjettömämmäksi, päällystetään sisus vaalealla damastilla,\nja melkein ihmettelee, ettei lisäksi panna liljavaakunaakin oikein\nnäkyvälle paikalle vaunun oveen. Näin raskaasti varustettuina\ntarvitsevat nämä suunnattomat loistovaunut voidakseen ajaa siedettävää\nvauhtia vähintäin kahdeksan, mutta mieluummin kaksitoista hevosta,\nse on: sillä välin kuin keveät kahdenhevosen vetämät postivaunut on\nvaljastettu uudestaan viidessä minuutissa, vaatii hevosten vaihtaminen\ntässä tapauksessa säännöllisesti puoli tuntia, mikä merkitsee\nkaikkiaan neljän tai viiden tunnin viivytystä matkalla, jossa jokainen\nneljännestunti ratkaisee elämän tai kuoleman. Jotta aatelissukuiset\nkaartilaiset saisivat hyvitystä siitä, että heidän kahdenkymmenen\nneljän tunnin ajan täytyy käyttää halpoja palvelijanpukuja, heidät\nvaatetetaan hohtaviin, uudenuutukaisiin ja sen johdosta huomiota\nherättäviin livreihin, jotka ovat merkillisenä vastakohtana kuninkaan\nja kuningattaren suunnitelmanmukaiselle yksinkertaiselle valepuvulle.\nTätä silmiinpistävyyttä kuninkaallisen perheen taholla lisää vielä\npäälle päätteeksi se seikka, että jokaisessa pienessä kaupungissa tien\nvarrella keskellä rauhan aikaa pihalle ratsastaa rakuunaeskadroonia,\nkuten väitetään, odottamaan »rahakuormaa», ja lopuksi viimeisenä,\ntodella historiallisena tyhmyytenä on se seikka, että Choiseulin\nherttua yhdysupseeriksi eri joukko-osastojen välille valitsee mitä\nmahdottomimman ihmisen, ilmielävän Figaron, kuningattaren kähertäjän,\njumalaisen Léonardin, joka kyllä pystyy kähertämään, mutta ei toimimaan\ndiplomaattina, ja joka vielä enemmän kuin kuningas pysyy ikuiselle\nFigaron osalleen uskollisena tehden jo sinänsä sekavan tilanteen\nvieläkin sekavammaksi.\n\nAinoana puolustuksena kaikelle tälle on, ettei Ranskan\nvaltioseremoniojen historiassa ollut mitään esikuvaa kuninkaan paolle.\nSeremonioissa on tosin satoja yksityisseikkoja myöten määrätty, kuinka\nkäydään kasteelle, kuinka kruunaukseen, kuinka teatteriin ja kuinka\nmetsästykseen, millaiset vaatteet, millaiset kengät ja millaiset\nsoljet pitää olla suuressa ja pienessä vastaanotossa, messussa ja\nmetsästyksessä ja pelipöydässä. Mutta siitä, millä tavalla kuninkaan\nja kuningattaren on valepukuisena paettava esi-isiensä palatsista, ei\nole olemassa mitään määräyksiä; tässä tapauksessa täytyisi suoralta\nkädeltä keksiä rohkea ja vapaa ratkaisu hetken tarpeiden mukaan.\nKoska hovi oli maailmalle täysin vieras, täytyi sen heti joutuessaan\nkosketuksiin todellisen maailman kanssa voimattomana joutua alakynteen.\nSinä hetkenä, jolloin Ranskan kuningas puki päälleen palvelijan livreen\npaetakseen, hän ei enää voinut olla kohtalonsa herra.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoputtomien vitkastelujen jälkeen on pako määrätty kesäkuun\nyhdeksänneksitoista päiväksi: se tapahtuukin aivan viime tingassa,\nsillä niin monien käsien väliin pingoitettu salaisuuksien verkko voi\nminä hetkenä hyvänsä revetä jostakin kohdasta. Kuin ruoskanläimäys\nosuu tämän hiljaisen supatuksen ja kuiskutuksen keskelle äkkiä\nMarat’n kirjoitus, joka puhuu vehkeilyistä kuninkaan poisviemiseksi.\n»Hänet tahdotaan mistä hinnasta hyvänsä laahata Alankomaihin sillä\ntekosyyllä, että hänen asiansa koskee kaikkia kuninkaita, ja te olette\nkyllin tyhmiä ollaksenne estämättä tätä pakoa. Pariisilaiset, te\njärkenne menettäneet pariisilaiset, olen jo kyllästynyt yhä uudelleen\ntoistamasta teille, pitäkää kuningas ja dauphin teljettynä muurienne\ntaakse ja säilyttäkää heitä hyvin, sulkekaa vankilaan itävallatar ja\nhänen lankonsa ja loput perheestä; yhden ainoankin päivän hukkaaminen\nvoi käydä kohtalokkaaksi koko kansakunnalle.» Merkillinen ennustus\ntämän sairaalloisen epäluulonsa silmälasien kautta katsovan merkillisen\ntarkkanäköisen miehen taholta; oli vain niin, että »tämän yhden päivän\nhukkaaminen» ei käynyt kohtalokkaaksi kansakunnalle, vaan kuninkaalle\nja kuningattarelle. Sillä vielä kerran Marie Antoinette viime hetkessä\nsiirtää tuonnemmaksi jo kaikkia yksityiskohtiaan myöten määrätyn\npaon. Turhaan Fersen on ponnistellut uuvuksiin asti tehdäkseen kaiken\nvalmiiksi kesäkuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yötä päivää hän jo\nviikkoja ja kuukausimääriä on intohimoisesti työskennellyt vain tämän\nainoan yrityksen hyväksi. Omakätisesti hän yö yön jälkeen käydessään\nkuningattaren luona kuljettaa viittansa alla yhä uusia vaatekappaleita,\nlukemattomissa kirjeissä hän on kenraali Bouillén kanssa sopinut siitä,\nmissä paikassa rakuunain ja husaarien tulee odottaa kuninkaan vaunuja;\npitäen ohjaksia omissa käsissään hän Vincennes’in tiellä koettelee\ntilaamiaan postihevosia. Kaikki uskotut on tutustutettu asiaan,\nkoneisto on valmis pienintä ratasta myöten. Mutta viime hetkessä\nkuningatar antaa peruutuskäskyn. Muuan hänen kamarineidoistaan, jolla\non suhde vallankumoukselliseen, on joutunut hänen ankaran epäluulonsa\nalaiseksi. Nyt on järjestetty niin, että juuri seuraavana aamuna,\nkesäkuun 20 päivänä, tällä naisella tulee olla vapaata, ja tätä päivää\non odotettava. Siis jälleen kaksikymmentäneljä tuntia kohtalokasta\nviivytystä, peruutuskäsky kenraalille ja jo lähtövalmiille husaareille,\nuusi hermojännitys jo murtumispisteeseen kiihtyneelle Fersenille ja\nkuningattarelle, joka tuskin enää jaksaa olla levottomuutensa herrana.\nVihdoin kuitenkin tämäkin viimeinen päivä on ohi. Hälventääkseen kaikki\nepäluulot kuningatar ajaa iltapäivällä molempien lastensa ja kälynsä\nElisabethin kanssa huvittelupuistoon Tivoliin. Palattuaan hän antaa\nkomentajalle tavanmukaisella ylemmyydellään ja varmuudellaan määräykset\nseuraavaksi päiväksi. Hänessä ei voida huomata mitään kiihtyneisyyttä\nja vielä vähemmän kuninkaassa, sillä tämä hervoton mies ei kykene\nolemaan kiihtynyt. Illalla Marie Antoinette vetäytyy kello kahdeksalta\nhuoneisiinsa ja lähettää pois kamarineidot. Lapset pannaan vuoteeseen\nja näennäisen huolettomina kokoontuu illallisen jälkeen suureen\nsalonkiin koko perhe. Ja vain erikoisen tarkkaavainen silmä olisi\nkenties huomannut, että kuningatar monta kertaa nousi ylös katsomaan\nkelloa, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt. Mutta todellisuudessa hän\nei milloinkaan ollut jännittyneempi, enemmän valveilla ja kohtaloon\nvalmiimpi kuin tänä yönä.\n\n\n\n\nPAKO VARENNES’IIN\n\n\nTämän kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän illalla 1791 ei\nepäluuloisinkaan tarkastelija voisi huomata mitään epäilyttävää\nTuilerioissa: kuten tavallisesti seisovat kansalliskaartilaiset\nvahtipaikoillaan, kuten aina kamarineitsyet ja palvelijat ovat\nillallisen jälkeen vetäytyneet huoneisiinsa, ja suuressa salongissa\nistuvat kuten joka päivä ennenkin kuningas, hänen veljensä, Provence’in\nkreivi ja muut perheen jäsenet rauhallisina trick-track pelin ääressä\ntai leppoisasti puhellen. Eikö ole jotakin omituista siinä, että\nkuningatar kello kymmenen korvissa kesken keskustelun nousee ja\npoistuu vähäksi aikaa? Ei vähintäkään. Hänellä kai on jokin pieni asia\ntoimitettavana tai kirje kirjoitettavana, ei kukaan palvelijoista\nseuraa häntä, ja kun hän saapuu käytävään, on se aivan tyhjä. Mutta\ntällä kertaa Marie Antoinette jää jännittyneenä seisomaan, pidättäen\nhenkeään hän kuuntelee kaartilaisten kovia askeleita, sen jälkeen hän\nkiiruhtaa tyttärensä huoneen ovelle ja koputtaa hiljaa. Pikku prinsessa\nherää, huutaa pelästyneenä (toista, virkaa tekevää) kotiopettajatartaan\nrouva Brunier’ta; tämä tulee, hämmästyy kuningattaren käsittämätöntä\nkäskyä, että lapsi on nopeasti puettava, mutta ei uskalla panna\nvastaan. Sillä välin kuningatar on herättänyt myöskin dauphinin\navaamalla damastibaldakiinin verhot ja hellästi kuiskaamalla hänelle:\n»Nousehan ylös, me lähdemme matkaan. Me matkustamme linnoitukseen,\njossa on paljon sotilaita.» Unenpöpperössä pikku prinssi sopertaa\njotakin, pyytää sapeliaan ja univormuaan, koska hänen kumminkin\npitää mennä sotilaiden luo. Mutta Marie Antoinette sanoo »pian,\npian, lähdemme pois» ensimmäiselle kotiopettajattarelle madame de\nTourzel’ille, joka aikoja sitten on vihitty salaisuuteen ja joka sillä\ntekosyyllä, että on kyseessä naamiaiset, pukee prinssin tytöksi.\nMolemmat lapset viedään äänettömästi portaita alas kuningattaren\nhuoneeseen. Siellä odottaa heitä hauska yllätys. Sillä kuningattaren\nsaapuessa astuu sieltä esiin kaartinupseeri, muuan herra von Maiden,\njonka väsymätön Fersen on kaikkea ajatellen kätkenyt sinne. Kaikki\nneljä menevät nyt kiireesti vartioimattoman uloskäytävän luo.\n\nPiha on melkein pilkkopimeä. Pitkänä rivinä seisoo vaunuja, pari\najajaa ja lakeijaa maleksii joutilaina sinne tänne tai tarinoi\nkansalliskaartilaisten kanssa, jotka ovat panneet pois raskaat\nkiväärinsä eivätkä — kuinka ihana onkaan leuto kesäilta — ajattele\nvelvollisuutta eivätkä vaaraa. Kuningatar avaa itse oven ja katsahtaa\nulos: hänen varmuutensa ei sellaisissa ratkaisevissa tilanteissa\nhetkeksikään jätä häntä. Ja jo hiipii vaunujen varjosta esiin ajajaksi\npuettu mies, joka sanaakaan sanomatta tarttuu dauphinin käteen:\nFersen, tuo väsymätön, joka aikaisesta aamusta asti on suorittanut\nyli-inhimillisiä voimanponnistuksia. Hän on järjestänyt posteljoonit,\npukenut kolme henkikaartilaista kuriireiksi ja asettanut jokaisen\nvahtiin oikealle paikalleen. Hän on salaa kuljettanut yötarpeet\nlinnasta, antanut ohjeet ajajille ja lisäksi ehtinyt iltapäivällä\nlohduttaa kyyneliin asti kiihtynyttä kuningatarta. Kolme, neljä,\nviisi kertaa hän on, yhden kerran valepukuisena, muuten tavallisessa\npuvussaan kiitänyt Pariisissa edestakaisin saadakseen kaiken\njärjestykseen. Nyt hän uskaltaa henkensä viedessään Ranskan dauphinin\nkuninkaanpalatsista, eikä halua muuta palkintoa kuin kiitollisen\nkatseen rakastetultaan, joka hänelle ja yksin hänelle uskoo lapsensa.\n\nNuo neljä varjoa liukuvat takaisin pimeyteen, kuningatar sulkee hiljaa\noven. Huomiota herättämättä, kevein, huolettomin askelin hän astuu\njälleen, aivan kuin hän vain olisi pistäytynyt noutamassa kirjettä\ntakaisin salonkiin ja pakisee edelleen näköjään välinpitämättömänä,\nsilläaikaa kuin lapset, jotka Fersen onnellisesti on kuljettanut\nsuuren aukion yli, sijoitetaan vanhanaikaiseen fiakeriin, jossa\nhe heti vaipuvat uneen; samaan aikaan kuningattaren molemmat\nkamarineidot toisessa vaunussa lähetetään edeltäkäsin Claye’iin. Kello\nyhdeltätoista alkaa sitten kriitillinen hetki. Provence’in kreivi\nja hänen vaimonsa, jotka puolestaan niinikään aikovat paeta tänään,\npoistuvat kuten tavallisesti linnasta, kuningatar ja madame Elisabeth\nmenevät huoneisiinsa. Ollakseen herättämättä epäluuloa kuningatar\nantaa kamarineitsyensä riisua itsensä ja tilaa seuraavaksi aamuksi\nvaunut huviajelua varten. Puoli kahdeltatoista, jolloin Lafayette’in\nvälttämättömän käynnin kuninkaan luona täytyy olla lopussa, hän antaa\nkäskyn sammuttaa valot ja siten merkin palvelijakunnalle vetäytyä\nhuoneisiinsa. Mutta tuskin on ovi kamarineitojen takana sulkeutunut,\nkun kuningatar jälleen hypähtää pystyyn, pukeutuu nopeasti ja ottaa\ntällöin ylleen huomiotaherättämättömän harmaan silkkileningin, ja\nmustan hatun, jossa on violetti huntu, joka tekee hänen kasvonsa\ntuntemattomiksi. Nyt vielä vain alas pieniä portaita ovelle, jossa\nmuuan uskottu häntä odottaa ja pimeän Place du Carrousel’in poikki,\n— kaikki käy oivallisesti. Mutta, kiusallinen sattuma, juuri nyt\nleimahtavat valot, vaunut juoksijoineen ja soihdunkantajineen\nlähestyvät, ne ovat Lafayette’in, joka on käynyt vakuuttautumassa\nsiitä, että kaikki, kuten aina, on mitä parhaimmassa järjestyksessä.\nKuningatar painautuu valonhohteen lähestyessä nopeasti porttiholvin\nhämärään, ja niin läheltä hänen ohitseen kiitävät Lafayette’in vaunut,\nettä hän voisi koskettaa niiden pyöriä. Kukaan ei ole häntä huomannut.\nVielä pari askelta, ja hän on vuokravaunujen luona, jotka sisältävät\nsen, mitä hän enimmin rakastaa maan päällä: hänen lapsensa ja Fersenin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikeampaa on kuninkaalle pakeneminen. Ensinnäkin hänen täytyy vielä\nkestää Lafayette’in jokailtainen käynti, ja sitä jatkuu niin kauan,\nettä tällä kertaa jopa tuon paksunahkaisen miehenkin käy vaikeaksi\npysyä rauhallisena. Yhä uudelleen hän nousee tuoliltaan ja astuu\nikkunan ääreen, ikäänkuin hän tahtoisi katsella taivasta. Vihdoin,\nkello puoli kahdeltatoista tuo vaivalloinen vieras lähtee. Ludvig\nXVI menee makuuhuoneeseensa, ja täällä alkaa viimeinen epätoivoinen\ntaistelu etikettiä vastaan, joka liian huolellisesti suojelee\nhäntä. Ikivanhan tavan mukaisesti kuninkaan kamaripalvelijan täytyy\nnukkua samassa huoneessa nyöri käärittynä ranteeseensa, niin että\nhallitsijan kädenliike riittää heti herättämään nukkuneen. Jos siis\nLudvig XVI nyt haluaa paeta, täytyy tuon raukan ensinnäkin paeta\nomaa kamaripalvelijaansa. Ludvig XVI antaa siis kuten tavallista\nrauhassa riisua itsensä, paneutuu vuoteeseen ja laskee baldakiinin\nalas kummaltakin puolen aivan kuin hän haluaisi nukkua. Mutta\ntodellisuudessa hän odottaa vain sitä minuuttia, jolloin palvelija\nmenee viereiseen kabinettiin riisuutumaan, ja nyt tänä täpäränä\nsilmänräpäyksenä — kohtaus olisi Beaumarchais’n kuvauksen arvoinen —\nkuningas hiipii kiireesti baldakiinin takaa, katoaa paljain jaloin\nyöpuvussa toisesta ovesta poikansa autioon huoneeseen, jossa hänelle\non asetettu valmiiksi yksinkertainen puku, karkea peruukki ja — uusi\nhäpeä! — lakeijan hattu. Makuuhuoneeseen astuu sillävälin aivan\nhiljaa takaisin uskollinen palvelija, pidättää pelokkaasti henkeään\nollakseen vain herättämättä rakasta, baldakiinin takana lepäävää\nkuningastaan, ja kiertää nyörin toisen pään kuten tavallista ranteensa\nympäri. Portaissa sitävastoin hiipii paitasillaan Ludvig XVI, Ludvig\nPyhän jälkeläinen ja perillinen, Ranskan ja Navarran kuningas,\nkäsivarrellaan harmaa takki, peruukki ja lakeijan hattu alakertaan,\nja täällä odottaa häntä seinäkaappiin piilotettu henkikaartilainen,\nherra von Maiden, näyttääkseen hänelle tietä. Tuntemattomana vihreässä\npäällystakissaan ja lakeijan hattu kunnianarvoisessa päässään kuningas\nkulkee rauhallisesti palatsinsa aution pihan poikki; tuntematta häntä\nnuo ei erikoisen vahti-intoiset kansalliskaartilaiset päästävät hänet\nohitseen. Siten näyttää vaikein onnistuneen, ja puolenyön aikaan\nperhe on kokoontuneena fiakerissa; Fersen, ajajaksi puettuna, nousee\nkuskipukille ja ajaa lakeijaksi puetun kuninkaan ja hänen perheensä\nPariisin halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuoraan halki Pariisin, onnetonta kyllä suoraan halki Pariisin. Sillä\nFersen, aatelismies, on tottunut siihen, että kuskit ajavat hänen\nvaunujaan, eikä itse olemaan kuskina, hän ei tunne monisokkeloisen\nkaupungin ääretöntä labyrinttiä. Sitäpaitsi hän varovaisuudesta —\nonnettomasta varovaisuudesta! — ei heti pyri ulos kaupungista, vaan\ntahtoo vielä kerran käydä Rue Matignon’illa vakuuttautuakseen suurten\nvaunujen lähdöstä. Vasta kello kahdelta, eikä puolenyön aikaan, hän\najaa kallisarvoisen kuormansa ulos kaupungin portista — kaksi tuntia,\nkaksi korvaamatonta tuntia on menetetty.\n\nTulliaitauksen takana pitäisi valtavien vaunujen odottaa; ensimmäinen\nyllätys: niitä ei olekaan siellä. Jälleen hukataan aikaa, kunnes\nvihdoin huomataan niiden lähestyvän neljän hevosen vetäminä ja\npeitetyin valoin. Nyt vasta hän ajaa fiakerin toisten vaunujen luo,\njotta kuninkaallinen perhe voisi siirtyä niihin likaamatta — se olisi\nhirveätä! — kenkiään ranskalaisessa katuloassa. Kun hevoset vihdoinkin\nlähtevät liikkeelle, on kello puoli kolme aamulla puoli kahdentoista\nasemesta yöllä. Nyt Fersen ei säästä ruoskaa, puolessa tunnissa he ovat\npäässeet Bondy’hin, jossa kaartin upseeri jo odottaa heitä mukanaan\nkahdeksan uutta, hyvin levännyttä kuriirihevosta. Täällä on otettava\njäähyväiset. Se ei ole helppoa. Marie Antoinette ei näe mielellään\nainoan luotettavan henkilön poistuvan luotaan, mutta kuningas on\nnimenomaan selittänyt, ettei hän toivo Fersenin saattavan heitä\npitemmälle. Mistä syystä, ei tiedetä. Kenties, jottei hän saapuisi\nuskottujensa luokse mukanaan tämä vaimonsa liian intiimi ystävä,\nkenties Fersenin itsensä vuoksi — joka tapauksessa viimeksimainittu\nhuomauttaa: »il n’a pas voulu» [Hän ei tahtonut sitä.]. Ja sitten,\nonhan sovittu, että Fersen heti käy katsomassa lopullisesti\nvapautettuja: siis vain lyhytaikainen ero. Niin ratsastaa Fersen — jo\nnousee kalpea valonhohde taivaanrannalle ennustaen kuumaa kesäpäivää,\n— vielä kerran vaunujen luo ja huutaa tahallaan kuuluvalla äänellä,\npettääkseen vieraita posteljooneja: »Voikaa hyvin, madame de Korff!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan hevosta vetää paremmin kuin neljä, niiden iloisesti\nravatessa keinuvat mahtavat vaunut maantien harmaassa pölyssä. Kaikki\novat hyvällä tuulella, lapset ovat nukkuneet tarpeeksi, kuningas\non iloisempi kuin tavallista. Lasketaan leikkiä heille annetuista\nvääristä nimistä: rouva de Tourzel on olevinaan hieno vallasnainen,\nmadame de Korff, kuningatar lasten kotiopettajatar nimeltä madame\nRochet, kuningas lakeijan hattuineen hänen hovimestarinsa Durand,\nmadame Elisabeth hänen kamarineitsyensä, dauphin on muuttunut tytöksi.\nOikeastaan perhe mukavissa vaunuissaan tuntee olevansa vapaammin\nyhdessä kuin kotona linnassaan, jossa se on satojen lakeijojen ja\nkuudensadan kansalliskaartilaisen silmälläpidon alaisena; pian antaa\nLudvig XVI:n uskollinen ystävä, joka ei milloinkaan häntä jätä,\nruokahalu, tietää itsestään. Runsaat varastot otetaan esiin, syödään\nvankasti hopeisilta lautasilta, jo lentävät kananluut ja viinipullot\nulos vaununikkunoista, eikä kelpo henkikaartilaisiakaan unohdeta.\nLapset, ihastuneina seikkailuun, leikkivät vaunuissa, kuningatar\njuttelee kaikkien kanssa, ja kuningas käyttää tätä odottamatonta\ntilaisuutta hyväkseen oppiakseen tuntemaan omaa valtakuntaansa:\nhän ottaa esiin kartan ja seuraa kiitettävällä kiinnostuksella\nmatkan edistymistä kylästä kylään. Vähitellen heidät valtaa yleinen\nturvallisuuden tunne. Ensimmäisessä hevostenvaihtopaikassa kello\nkuudelta aamulla porvarit vielä ovat vuoteissaan, ei kukaan kysy\nparonitar Korffin passeja; kunhan nyt vain päästään onnellisesti\nsuuren Châlons’in kaupungin halki, on kaikki voitettu, sillä\nviiden peninkulman päässä tämän viimeisen esteen tuolla puolen,\nPont-de-Somme-Vesle’in luona, odottaa jo ensimmäinen etujoukko\nratsuväkeä nuoren herttua Choiseul’in johdolla.\n\nVihdoin ollaan Châlons’issa kello neljä ikäpuolella. Ei todista\nsuinkaan mitään ilkeämielisyyttä, että niin paljon ihmisiä kokoontuu\npostiasemalle. Kun pikaposti saapuu, halutaan nopeasti tietää\nposteljooneilta viimeiset Pariisin uutiset, kenties antaa mukaan kirje\ntai käärö seuraavalle asemalle, ja ylimalkaankin jutustetaan mielellään\npienessä ikävässä maaseutukaupungissa, nykyään kuten silloinkin,\nkatsellaan mielellään outoja ihmisiä ja kauniita vaunuja: hyvä Jumala,\nmitä parempaa tekemistä on kuumana kesäpäivänä! Asiantuntevasti\ntarkastellaan vaunuja. Ne ovat uudenuutukaiset, toteavat ammattimiehet\nensin kunnioittavasti, ja aivan harvinaisen hienot, damastilla\nsisustetut, ihmeen kauniisti kasettoidut, upeat matkatavarat,\nvarmaankin nämä ovat aatelisia, todennäköisesti emigrantteja.\nOikeastaan oltaisiin uteliaita näkemään heidät, puhelemaan heidän\nkanssaan, mutta kummallista: minkätähden jäävät kaikki kuusi henkeä\ntänä ihmeen ihanana ja lämpimänä päivänä niin pitkän matkan jälkeen\nitsepintaisesti istumaan vaunuihin sen sijaan, että kävelemällä hiukan\npehmentäisivät puristettuja jalkojaan ja rupatellen joisivat lasin\nraikasta viiniä? Minkätähden nämä kalunoidut palvelijat esiintyvät\nniin hävyttömän ylhäisesti, aivan kuin he olisivat jotakin erikoista?\nKummallista, kummallista! Alkaa kuulua hiljaista murinaa, joku astuu\npostimestarin luo ja kuiskaa hänelle jotakin korvaan. Hän näyttää\nhämmästyneeltä, hyvin hämmästyneeltä. Mutta hän ei sen enempää sekaannu\nasiaan ja antaa vaunujen rauhassa ajaa edelleen, mutta — ei kukaan\ntiedä, kuinka — puolen tunnin kuluttua juoruaa ja puhuu koko kaupunki,\nettä kuningas ja kuninkaallinen perhe ovat ajaneet Châlons’in läpi.\n\nMutta nämä eivät tiedä eivätkä aavista mitään. Päinvastoin he\novat kaikesta väsymyksestä huolimatta reippaan tyytyväisiä, sillä\nseuraavalla asemallahan odottaa jo Choiseul husaareineen: silloin\non teeskentely ja piileksiminen lopussa, lakeijan hattu viskataan\nmenemään ja väärät passit revitään rikki, vihdoinkin, taas saadaan\nkuulla »Vive le Roi»! »Vive la Reine!» mitkä huudot niin kauan ovat\nolleet mykistyneinä. Kärsimättömänä madame Elisabeth yhä uudelleen\nkatsahtaa ikkunasta tervehtiäkseen ensimmäisenä Choiseul’ia, kuriirit\nvarjostavat kädellä silmiään laskevan auringon säteiltä nähdäkseen jo\netäältä husaarien välkkyvät sapelit. Mutta mitään ei näy. Ei mitään.\nVihdoin saapuu ratsastaja, mutta vain yksinäinen, edelle kiitänyt\nkaartinupseeri.\n\n»Missä on Choiseul?» huudetaan hänelle.\n\n»Poissa.»\n\n»Entä muut husaarit?»\n\n»Yhtään miestä ei ole paikalla.»\n\nYhdellä iskulla hyvä tuuli loppuu. Jokin asia ei ole kunnossa. Ja\nlisäksi, tulee pimeä, tulee yö. On kolkkoa nyt matkustaa outoja,\ntietymättömiä kohtaloita kohti. Mutta ei ole mahdollista kääntyä\ntakaisin eikä jäädä paikoilleen, pakolaisella on edessään vain yksi\ntie: yhä vain eteenpäin. Kuningatar lohduttaa toisia. Jos husaarit\neivät ole täällä, kohdataan rakuunat Sainte-Ménehould’issa, ja\nsinne on täältä vain kahden tunnin matka, silloin ollaan turvassa.\nNämä kaksi tuntia tuntuvat pitemmiltä kuin koko päivä. Mutta — uusi\nyllätys — Sainte-Ménehould’issakaan ei ole rakuunoja. Ratsastajat\novat odottaneet kauan, ovat päiväkauden istuneet ravintoloissa\nja siellä tappaakseen aikaa juopotelleet ja mellastaneet niin\nperusteellisesti, että koko väestö on kiinnittänyt heihin huomiota.\nVihdoin on komentaja hovikähertäjän sekavan tiedoituksen narraamana\npitänyt viisaampana viedä heidät kaupungista ja antaa heidän odottaa\netäämpänä tien varrella, vain hän itse on jäänyt paikalle. Vihdoin\nkahdeksanvaljakkovaunut juhlallisesti vierivät paikalle ja niiden\nperässä kaksivaljakkoinen kabrioletti, mikä kelpo pikkuporvareille\njo on tämän päivän toinen selittämätön ja salaperäinen tapahtuma.\nEnsiksi nämä rakuunat, jotka tulivat ja oleskelivat täällä, herra\ntiesi mitävarten ja minkätähden, nyt nämä molemmat vaunut hienoissa\nlivreissä olevine posteljooneineen; ja katsokaahan, kuinka nöyrästi,\nkuinka kunnioittavasti rakuunain komentaja tervehtii näitä merkillisiä\nvieraita! Ei vain kunnioittavasti, vaan alamaisesti: puhuessaan heidän\nkanssaan hän koko ajan pitää kättään lakin kohdalla. Postimestari\nDiout, jakobiinikerhon jäsen ja kiivas tasavaltalainen, katselee\nterävästi heitä. Heidän täytyy olla korkeita aristokraatteja tai\nemigrantteja, hän ajattelee, hienoa, hienointa roskajoukkoa, tässä\npitäisi oikeastaan puuttua asiaan. Joka tapauksessa hän antaa\nposteljooneilleen hiljaa käskyn, ettei heidän pitäisi liiaksi jouduttaa\nvauhtia ajaessaan näitä salaperäisiä matkustajia, ja unisena vierivät\nvaunut unisine asukkaineen eteenpäin.\n\nMutta niiden lähdöstä on ehtinyt tuskin kulua kymmenen minuuttia,\nkun äkkiä leviää — onko joku tuonut tiedon Châlons’ista, vai onko\nkansan vaisto arvannut oikein? — huhu, että vaunuissa oli ollut\nkuningasperhe. Kaikki meluavat kiihtyneinä, rakuunain komentaja huomaa\näkkiä vaaran ja tahtoo antaa sotilaittensa kiirehtiä vaunujen perään\nturvajoukoksi. Mutta on jo liian myöhäistä, katkeroitunut kansanjoukko\npanee vastalauseensa, ja rakuunat, runsaan viinin kuumentamina,\nveljeytyvät kansan kanssa eivätkä enää tottele. Pari päättäväistä\nmiestä panee toimeen hälytyksen ja kaikkien ollessa yhtenä sekasortona,\nmuuan yksityinen mies tekee päätöksen: postimestari Drouet, joka\nsotapalvelusajaltaan on hyvä ratsastaja, antaa satuloida hevosensa ja\nratsastaa täyttä laukkaa, yhden toverin seuraamana, lyhyempää tietä\nVarennes’iin ennen raskasliikkeisiä vaunuja. Siellä saadaan vielä pitää\nseikkaperäinen keskustelu näiden epäilyttävien matkustajien kanssa ja\njos se todellakin on kuningas, niin Jumala armahtakoon häntä ja hänen\nkruunuaan! Kuten niin monta tuhatta kertaa, muuttaa tälläkin kertaa\nyhden tarmokkaan ihmisen yksi ainoa tarmokas teko maailmanhistorian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin vierivät kuninkaan jättiläisvaunut kiemurtelevaa maantietä\npitkin Varennes’ia kohti. Kahdenkymmenen neljän tunnin matkustus\nauringonpaahtaman katon alla on tehnyt väsyneiksi tiiviisti toisiinsa\npuristautuneet matkustajat, lapset nukkuvat aikoja sitten, kuningas on\ntaittanut kokoon kartat, kuningatar on vaiti. Vielä tunti, viimeinen\ntunti, ja he saavat varman turvajoukon mukaansa. Mutta jälleen yllätys:\nsovitulla hevostenvaihtopaikalla Varennes’in kaupungin ulkopuolella\nei ole mitään hevosia. Hapuillaan pimeässä, koputetaan ikkunoihin\nja saadaan kuulla epäystävällisiä ääniä. Molemmat upseerit, joiden\ntehtävänä oli odottaa täällä, on edeltäpäin lähetetty kähertäjä Léonard\n— ei pidä valita Figaroa lähetikseen — sekavalla puheellaan saanut\nluulemaan, ettei kuningas enää tulisikaan. He ovat menneet nukkumaan,\nja tämä uni on kuninkaalle yhtä kohtalokas kuin Lafayette’in uni\nlokakuun 6 päivänä. Siis eteenpäin uupuneilla hevosilla. Varennes’ia\nkohti, kenties sieltä tavataan verekset hevoset. Mutta toinen yllätys:\nporttiholvissa juoksee pari nuorta miestä esiratsastajan luo ja\nkomentaa »seis!» Tuossa tuokiossa molemmat vaunut ympäröi joukko nuoria\nmiehiä, jotka alkavat niitä seurata. Drouet ja hänen seuralaisensa,\njotka ovat saapuneet kymmenen minuuttia aikaisemmin, ovat haalineet\nkokoon Varennes’in koko vallankumouksellisen nuorison vuoteista ja\nravintoloista. »Passit!» komentaa joku. »Meillä on kiire, meidän täytyy\npian päästä perille», vastaa vaunuista naisen ääni. Se on luulotellun\n»madame Rochet’n» ääni, mutta todellisuudessa kuningattaren, joka\nyksinään tällä vaarallisella hetkellä säilyttää kylmäverisyytensä.\nMutta vastarinta ei auta, heidän täytyy lähteä lähimpään majataloon,\njonka nimi on — kuinka häijy voikaan maailmanhistoria olla! — »Suuren\nhallitsijan ravintola», ja siellä seisoo jo pormestari, ammatiltaan\nkauppias, jolla on tuo maukas nimi »Sauce» [Kastike, keitto], ja\nhaluaa nähdä passit. Pieni kauppias, joka sydämessään on uskollinen\nkuninkaalle ja kovin pelkää sekaantuvansa ikävään juttuun, tarkastaa\nhätäisesti passit ja sanoo: »Ne ovat järjestyksessä.» Hän puolestaan\nantaisi vaunujen rauhassa ajaa edelleen. Mutta tämä nuori Drouet,\njoka huomaa kalan tarttuneen koukkuun, iskee nyrkkiä pöytään ja\nhuutaa kovalla äänellä: »Se on kuningas ja hänen perheensä, ja jos\nTe päästätte heidät ulkomaille, olette syyllinen valtiopetokseen.»\nSellainen uhkaus käy kelpo perheenisän luihin ja ytimiin, ja samalla\nkertaa alkaa Drouet’n toverien käyntiin panema hätäkello kumahdella,\nkaikkiin ikkunoihin syttyvät valot, koko kaupunki on hälytetty.\nVaunujen ympärille kokoontuu yhä suuremmaksi paisuva ihmisjoukko:\nmatkan jatkaminen ilman väkivaltaa ei ole ajateltavissakaan, sillä\nvereksiä hevosia ei ole vielä valjastettu vaunujen eteen. Pelastuakseen\npälkähästä tuo kelpo kauppias-pormestari ehdottaa, että kun joka\ntapauksessa jo on liian myöhäistä matkustaa edelleen, paronitar Korff\nja hänen seurueensa yöpyisivät hänen talossaan. Huomisaamuksi, hän\nmiettii ovelana, täytyy asian olla selvinnyt tavalla tai toisella, ja\nminä pääsen vapaaksi niskoilleni langenneesta edesvastuusta. Kuningas\nsuostuu epäröiden tarjoukseen, ajatellen, ettei parempaakaan neuvoa\nole, ja sitä paitsi, rakuunat kyllä saapuvat. Voi kestää vain tunnin\ntai pari, kunnes Choiseul tai Bouillé ovat täällä. Siten astuu Ludvig\nXVI levollisena valeperuukki päässään taloon, ja hänen ensimmäinen\nkuninkaallinen toimenpiteensä on pyytää pullo viiniä ja palanen\njuustoa. Onko tuo kuningas? Onko tuo kuningatar? — kuiskailevat\nlevottomina ja kiihdyksissään vanhat naiset ja paikalle rientäneet\ntalonpojat. Sillä niin suunnattoman etäällä siihen aikaan on pieni\nranskalainen kaupunki suuresta, luoksepääsemättömästä hovista,\nettei yksikään kaikista näistä hänen alamaisistaan milloinkaan ole\nnähnyt kuninkaan kasvoja muuten kuin rahoissa ja että varta vasten\npitää lähettää noutamaan aatelisherraa, jotta vihdoinkin saataisiin\ntodetuksi, onko tämä vieras matkustaja todellakin vain erään\nparonitar Korff’in lakeija vaiko Ludvig XVI, Ranskan ja Navarran\nkaikkeinkristillisin kuningas.\n\n\n\n\nYÖ VARENNES’ISSA\n\n\nTänä kesäkuun 21 päivänä 1791 Marie Antoinette,\nkolmannellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan ja\nseitsemäntenätoista vuonna Ranskan kuningattareksi tulonsa jälkeen\nensimmäisen kerran astuu ranskalaisen porvarin kotiin. Se on ainoa\nkeskeytys palatsin ja palatsin, vankilan ja vankilan välillä. Ensiksi\nkuljetaan kauppiaan puodin kautta, joka haisee härskiintyneeltä\nvanhalta öljyltä, kuivaneelta makkaralta ja kirpeiltä ryydeiltä.\nNarisevia portaita pitkin kapuavat peräkanaa kuningas tai pikemminkin\ntuo valeperuukkinen tuntematon herra ja tuo luulotellun paronitar\nKorff’in kotiopettajatar yläkerrokseen; siellä on kaksi huonetta,\nasuinhuone ja makuuhuone, matalia, köyhännäköisiä ja likaisia. Oven\nedustalle asettuu heti uudenlaisiksi vartioiksi, jotka suuresti eroavat\nVersaillesin hohtavapukuisista kaartilaisista, kaksi talonpoikaa\nheinähangot käsissä. Kaikki kahdeksan, kuningatar, kuningas,\nmadame Elisabeth, molemmat lapset, kotiopettajatar ja molemmat\nkamarineitsyet, seisovat ja istuvat tässä ahtaassa huoneessa. Lapset,\nkuolemanväsyneinä, pannaan vuoteeseen, ja he nukahtavat heti madame\nde Tourzel’in vaalimina. Kuningatar on istuutunut tuolille ja vetänyt\nhunnun kasvoilleen; ei kukaan ole saava kerskata nähneensä hänen\nvihaansa, hänen katkeroitumistansa. Vain kuningas alkaa heti järjestää\nolonsa kodikkaaksi, hän istuutuu rauhallisesti pöydän ääreen ja leikkaa\nveitsellä juustosta valtavia kimpaleita. Ei kukaan lausu sanaakaan.\n\nVihdoin kuuluu kadulta kavionkapsetta, mutta samalla kajahtaa myös\nsatojen ihmisten hurja huuto: »Husaarit! Husaarit!» Choiseul, niinikään\nväärien tiedonantojen harhaanjohtamana, on vihdoinkin saapunut, lyö\nparilla sapeliniskulla tiensä vapaaksi ja kokoaa sotilaansa talon\nympärille. Puhetta, jonka hän heille pitää, nuo kelpo saksalaiset eivät\nymmärrä, he eivät tiedä, mikä on kyseessä, he eivät ymmärrä enempää\nkuin molemmat saksalaiset sanat: »Kuningas ja Kuningatar.» Mutta he\ntottelevat joka tapauksessa ja karauttavat niin kiivaasti kansanjoukkoa\nvastaan, että vaunu hetkeksi on vapautunut ihmistungokselta.\n\nKiireesti Choiseul’in herttua harppaa kannukset kilisten ylös portaita\nja tekee ehdotuksensa. Hän on valmis asettamaan käytettäväksi\nseitsemän hevosta. Kuninkaan, kuningattaren ja seurueen on astuttava\nniitten selkään ja keskellä herttuan joukkoa kiireesti ratsastettava\npaikkakunnalta, ennenkuin ympäristön kansalaiskaarti on ehtinyt\nkokoontua. Jäykkänä kumartaa upseeri selontekonsa jälkeen: »Teidän\nMajesteettinne, odotan käskyänne.»\n\nMutta käskyjen antaminen, nopeiden päätösten tekeminen ei koskaan\nole ollut Ludvig XVI:n vahvoja puolia. Voisiko Choiseul taata,\nhän parlamentoi, ettei tässä läpimurtautumisessa luoti voisi osua\nhänen vaimoonsa, hänen sisareensa, jompaankumpaan hänen lapseensa?\nEikö sittenkin olisi suositeltavampaa odottaa, kunnes muutkin\nkapakkoihin hajaantuneet rakuunat on koottu? Tällä tavoin sinne\ntänne mietittäessä kuluvat minuutit, kalliit minuutit. Pienen kolkon\nhuoneen olki-istuimilla istuu perhe, istuu vanha aika ja vitkastelee\nja neuvottelee. Mutta vallankumous, nuori sukukunta, ei odota.\nKylistä saapuvat hätäkellon hereille säikyttäminä miliisimiehet.\nkansalliskaarti on täysilukuisena kokoontunut, valleilta on noudettu\nvanha kanuuna ja kadut on suljettu. Hajaantuneet sotilaat taas, jotka\nkaksikymmentäneljä tuntia ovat harhailleet ratsain sinne tänne,\nottavat mielellään kulauksen viiniä ja veljeytyvät väestön kanssa.\nKadut täyttyvät yhä enemmän ihmisistä. Aivan kuin yhteinen aavistus\nratkaisevien hetkien lähestymisestä ulottuisi syvälle joukkojen\nalatajuntaan, nousevat koko ympäristössä vuoteestaan talonpojat,\ntorpparit, paimenet ja työmiehet ja marssivat Varennes’iin. Ikäloput\neukot tarttuvat uteliaisuudesta sauvaansa nähdäkseen kerran kuninkaan,\nja nyt, kun kuninkaan täytyy avoimesti ilmaista itsensä, ovat kaikki\npäättäneet olla päästämättä häntä muurien ulkopuolelle. Jokainen yritys\nvaljastaa verekset hevoset vaunujen eteen ehkäistään. »Pariisiin,\ntai ammumme, ammumme hänet vaunuihinsa», huutavat hurjat äänet\nposteljoonille, ja tämän metelin keskellä kumahtaa uudelleen hätäkello.\nUusi hälytys tänä draamallisena yönä: Pariisin suunnalta on tullut\nvaunut, kaksi komissaareista, jotka kansalliskokous umpimähkään on\nlähettänyt joka suuntaan vangitsemaan kuningasta, on onnellisesti\npäässyt hänen jäljilleen. Rajaton riemu tervehtii yhteisen mahdin\nsanansaattajia. Nyt on Varennes vapautettu vastuusta, nyt ei enää tämän\nviheliäisen pikkukaupungin pienten leipurien, suutarien, räätälien ja\nteurastajien tarvitse ratkaista maailman kohtaloa: kansalliskokouksen\nlähetit ovat saapuneet, tuon ainoan auktoriteetin, jonka kansa\ntunnustaa omakseen. Riemukulussa johdetaan molemmat lähetit kunnon\nkauppias Sauce’in taloon ja portaita ylös kuninkaan luo.\n\nSillä välin on hirvittävä yö vähitellen kulunut loppuun, kello on puoli\nseitsemän. Molemmista läheteistä on toinen, Romeuf, kalpea, hätääntynyt\nja varsin vähän ihastunut tehtäväänsä. Lafayette’in adjutanttina\nhän on usein suorittanut Tuilerioissa vahtipalvelusta kuningattaren\nluona, aina Marie Antoinette, joka kohtelee kaikkia alaisiaan\nluonnollisella, hyväntahtoisella sydämellisyydellään, on ollut hänelle\nsuopea, usein hän ja myös kuningas ovat puhuneet hänen kanssaan\nmelkein ystävällisesti; sisimmässä sydämessään tällä Lafayette’in\nadjutantilla on vain yksi toive: pelastaa molemmat. Mutta kohtalo, joka\nnäkymättömänä työskentelee kuningasta vastaan, tahtoo, että hänelle\non seuralaiseksi retkelle annettu toinen, erittäin kunnianhimoinen ja\nvallankumoukselle kauttaaltaan uskollinen toveri, nimeltä Bayon. Romeuf\non heti päästyään karkulaisten jäljille koettanut salaa vilkastuttaa\nkulkua antaakseen kuninkaalle etumatkan, mutta Bayon, tuo leppymätön\ntähystäjä, hoputtaa häntä, ja niin hän nyt on siellä punastuneena,\npelokkaana ollessaan pakotettu ilmoittamaan kuningattarelle\nkansalliskokouksen kohtalokkaan määräyksen kuninkaallisen perheen\npidättämisestä. Marie Antoinette ei voi salata hämmästystään: »Mitä?\nTekö, hyvä herra? Ei, tätä en olisi voinut uskoa!» Hämillään Romeuf\nänkyttää, että koko Pariisi on kiihdyksissä, että valtion etu vaatii\nkuninkaan palaamista. Kuningatar käy kärsimättömäksi ja kääntyy pois,\nhän aavistelee sekavan puheen takaa pahinta. Vihdoin kuningas pyytää\nsaada nähdä määräyksen ja lukee, että kansalliskokous on kumonnut\nhänen oikeutensa ja että jokaisen kuriirin, joka tapaa kuninkaallisen\nperheen, tulee ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin matkan jatkamisen\nehkäisemiseksi. Sanoja: pako, kiinniottaminen, vangitseminen on\ntosin taitavasti vältetty. Mutta ensimmäistä kertaa kansalliskokous\njulistaa tässä päätöksessään, ettei kuningas ole vapaa, vaan sen\ntahdon alainen. Yksinpä Ludvig Hidasajatuksinenkin käsittää tämän\nmaailmanhistoriallisen muutoksen.\n\nMutta hän ei tee vastarintaa. »Ei ole olemassa enää Ranskan\nkuningasta», hän sanoo uneliaalla äänellään, aivan kuin asia ei\npaljoakaan koskisi häntä, ja laskee määräyksen hajamielisenä\nvuoteelle, jossa uupuneet lapset nukkuvat. Mutta silloin Marie\nAntoinette ponnahtaa äkkiä pystyyn. Kun hänen ylpeyttään loukataan,\nhänen kunniaansa uhataan, silloin aina tämä nainen, joka kaikissa\npikkuasioissa oli pikkumainen, kaikissa ulkonaisuuksissa ulkonainen,\nsaa äkillisen arvokkuuden. Hän rutistaa kokoon kansalliskokouksen\nmääräyksen, joka uskaltaa komentaa häntä ja hänen perhettään, ja viskaa\nsen halveksuvasti lattialle: »En tahdo, että tämä paperi likaa lapseni.»\n\nPienten virkamiesten selkäpiitä karmii heidän kuullessaan nämä\nuhmailevat sanat. Kohtauksen välttämiseksi Choiseul nopeasti nostaa\nlattialta paperin. Kaikki huoneessa olijat ovat yhtä kauhuissaan,\nkuningas vaimonsa rohkeudesta, molemmat lähetit kiusallisen asemansa\nvuoksi; ei kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Nyt kuningas esittää\nnäennäisesti antautumista merkitsevän, mutta todellisuudessa viekkaan\nehdotuksen. Hän haluaisi vain saada levätä täällä pari kolme tuntia,\nsitten hän on valmis lähtemään takaisin Pariisiin. Heidänhän piti toki\nitse nähdä, kuinka väsyneitä lapset olivat, kahden niin hirvittävän\npäivän ja yön jälkeen tarvitaan hiukan levätä. Romeuf ymmärtää heti,\nmitä kuningas tahtoo. Kahdessa tunnissa ehtii Bouillén koko ratsuväki\ntänne, ja sen takana jalkaväki ja tykit. Koska hän sisimmässään haluaa\npelastaa kuninkaan, hän ei pane vastaan: eihän hänen tehtävänsä lopulta\nsisällä muuta kuin matkan katkaisemisen. Sen hän on tehnyt. Mutta\ntoinen komisaari, Bayon, huomaa pikaisesti, mistä tässä on kysymys, ja\npäättää vastata viekkauteen viekkaudella. Hän myöntyy näennäisesti,\ntallustaa veltosti portaita alas, ja kun kansanjoukko kiihtyneenä\nympäröi hänet, ja kysyy, mitä on päätetty, hän huokaisee tekopyhästi:\n»Ah, he eivät halua lähteä... Bouillé on jo lähellä, he odottavat\nhäntä.» Nämä pari sanaa valavat öljyä jo liekehtivään tuleen. Sitä ei\nsallita! Enempää ei antauduta petettäviksi! »Pariisiin! Pariisiin!»\nIkkunat tärähtelevät melskeestä, epätoivoisina vaativat viranomaiset,\nennenkaikkea onneton kauppias Sauce, kuningasta lähtemään pois, muussa\ntapauksessa he eivät enää voisi vastata hänen turvallisuudestaan.\nHusaarit ovat voimattomina kansanjoukon puristuksessa tai siirtyneet\nsen puolelle, riemukulussa vaunut vedetään oven eteen ja valjastetaan\nkaiken viivytyksen ehkäisemiseksi. Ja nyt alkaa nöyryyttävä näytelmä,\nsillä onhan kysymys vain neljännestunneista. Bouillén husaarien\ntäytyy olla jo lähellä, jokainen minuutti, mikä voitetaan, voi\npelastaa kuninkuuden: siis nyt on vain kaikin arvottomimminkin keinoin\nviivytettävä lähtöä Pariisiin. Yksinpä Marie Antoinette’in täytyy\ntaipua ja rukoilla ensi kerran elämässään. Hän kääntyy kauppiaan vaimon\npuoleen ja pyytää häntä auttamaan itseään. Mutta tuo vaimoraukka\npelkää miehensä puolesta. Hän vaikeroi kyynelsilmin, että hänelle\non hirveätä täytyä kieltää kuninkaalta, Ranskan kuninkaalta vieraan\noikeudet talossaan, mutta hänellä on itse lapsia, ja hänen miehensä\ntäytyisi maksaa se hengellään — hän on aavistetuissaan oikeassa,\ntuo naisparka, sillä tuolle onnettomalle kauppiaalle maksaa hänen\npäänsä, että hän tuona yönä auttoi kuningasta polttamaan pari\nsalaista paperia. Yhä uudelleen yrittävät kuningas ja kuningatar\nviivyttää lähtöä mitä onnettomimmilla verukkeilla, mutta aika kuluu\nkulumistaan eikä Bouillén husaareja näy. Jo on kaikki valmiina, kun\nLudvig XVI — kuinka syvälle onkaan hän vajonnut, kun hänen täytyy\nolla mukana sellaisissa ilveilyissä! — sanoo, että hän haluaisi\nvielä syödä jotakin. Voiko kuninkaalta evätä pienen aterian? Ei,\nriennetään hankkimaan hänelle syötävää, jottei vain aikaansaataisi\nviivytystä. Ludvig XVI pureksii muutaman suupalan, Marie Antoinette\nsysää lautasen halveksivasti luotaan. Nyt ei enää ole keksittävissä\nmitään verukkeita. Silloin ilmenee uusi, viimeinen välikohtaus:\nkoko perhe seisoo jo ovella, kun muuan kamarineidoista, madame\nNeuveville, lysähtää maahan saaden teeskennellyn kouristuskohtauksen.\nHeti Marie Antoinette valtiattaren äänellä selittää, ettei hän jätä\nkamarineitsyttään pulaan. Hän ei lähde, ennenkuin on hankittu lääkäri.\nMutta lääkärikin — onhan koko Varennes jalkeilla — saapuu ennen kuin\nBouillén joukot. Hän antaa simulantille pari pisaraa tyynnyttävää\nlääkettä; nyt tuota murheellista ilveilyä ei käy pitemmälle jatkaminen.\nKuningas huokaisee ja astuu ensimmäisenä alas ahtaita portaita.\nHäntä seuraa huulet yhteenpuristettuina, herttua de Choiseul’in\nkäsipuolessa Marie Antoinette. Hän aavistaa, mikä heitä kaikkia odottaa\ntällä paluumatkalla. Mutta kesken omia surujaan hän vielä ajattelee\nystäväänsä: hänen ensimmäiset sanansa Choiseul’ille tämän saapuessa\nolivat olleet: »Luuletteko, että Fersen on pelastunut?» Todellisen\nmiehen rinnalla tämäkin helvetinmatka olisi kestettävissä; on vain\nvaikeata pysyä yksin lujana pelkkien raukkojen ja nahjusten keskellä.\n\nKuningasperhe astuu vaunuihin. Yhä vieläkin he toivovat Bouillén\nja hänen husaariensa saapumista. Mutta mitään ei tule. Kuuluu vain\njoukkojen kumea rähinä heidän ympärillään. Vihdoinkin suuret vaunut\nlähtevät liikkeelle. Kuusituhatta ihmistä on heidän ympärillään,\nkoko Varennes marssii saaliinsa mukana, ja nyt puhkeavat raivo ja\npelko äänekkäisiin riemuhuutoihin. Vallankumouslaulujen kohinan,\nproletaarisen armeijan ympäröimänä monarkian onnettomuudenlaiva suuntaa\nkulkunsa sen kallion luota, johon se oli ajautunut karille.\n\nMutta vain kaksikymmentä minuuttia tämän jälkeen, kun Varennes’in\ntakaiselta maantieltä vielä pölypilvi patsaana nousee kuumaa taivasta\nkohti, rientää jo kaupungin toisesta päästä paikalle kiivaassa laukassa\nratsuväki, kokonaisia eskadroonia. Vihdoinkin ovat Bouillén husaarit,\nnuo turhaan ikävöidyt, saapuneet! Olisi tarvittu vain puolituntinen\nlisää viivytystä kuninkaalle, ja he olisivat ottaneet kuninkaan\nvastaan hänen armeijansa keskelle, ja hämmästyneinä olisivat palanneet\nkoteihinsa ne, jotka nyt riemuitsevat. Mutta kun Bouillé kuulee, että\nkuningas rohkeutensa menettäneenä on antanut myöten, hän vetää takaisin\njoukkonsa. Miksi kannattaisi enää turhaan vuodattaa verta? Hänkin\ntietää, että monarkian kohtalon on ratkaissut hallitsijan heikkous,\nettä Ludvig XVI ei enää ole kuningas eikä Marie Antoinette Ranskan\nkuningatar.\n\n\n\n\nPALUUMATKA\n\n\nLaiva kulkee nopeammin tyynellä kuin myrskyssä. Matkan Pariisista\nVarennes’iin vaunut olivat suorittaneet kahdessakymmenessä tunnissa;\npaluumatka kestää kolme päivää. Pisara pisaralta pohjaan asti kuninkaan\nja kuningattaren täytyy tyhjentää nöyryytyksen karvas kalkki. Kuoleman\nväsyneinä kahden unettoman yön jälkeen, vaihtamattomin vaattein —\nkuninkaan paita on niin likainen hiestä, että hänen täytyy lainata\ntoinen eräältä sotilaalta — he istuvat, kuusi ihmistä, vaunujen\nhehkuvassa pätsissä. Säälimättä paahtaa pistävä kesäkuun aurinko\njo tulikuumaa kattoa, ilma maistuu hehkuvalta pölyltä, kiukkuisen\npilkallisena ympäröi yhäti kasvava joukko häväistyjen murheellista\nkotimatkaa. Tuo kuuden tunnin matka Versailles’ista Pariisiin oli kuin\nparatiisi tähän verrattuna. Karkeat ja karkeimmat sanat sinkoilevat\nheidän ylitseen, jokainen tahtoo nauttia kotiinpakotettujen häpeästä.\nMieluummin he siis sulkevat ikkunat ja hikoilevat ja janoavat tämän\nvyöryvän kattilan kiehuvassa höyryssä, kuin antavat ulkopuolisten\nivallisten katseitten, heidän häväistyssanojensa loukata itseään. Jo\novat onnettomien matkustajien kasvot kuin harmaan jauhon peittämät,\nsilmät unettomuuden ja pölyn tulehduttamat, mutta heidän ei anneta\npysyvästi laskea uutimia, sillä joka asemalla joku pikkuinen pormestari\nkatsoo olevansa velvoitettu pitämään kuninkaalle opettavaisen puheen,\nja joka kerta hänen täytyy vakuuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ollut\npoistua Ranskasta. Sellaisina hetkinä kuningatar säilyttää parhaiten\nkaikista ryhtinsä. Kun eräällä asemalla heille vihdoin tuodaan jotakin\nsyötävää ja verhot lasketaan alas, jotta he saisivat tyydyttää\nnälkänsä, räyhää kansa vaatien, että uutimet on vedettävä ylös.\nMadame Elisabeth on jo antamaisillaan perään, mutta kuningatar sanoo\npäättäväisesti ei. Hän antaa ihmisten rauhassa mellastaa, ja vasta\nneljännestunnin perästä, kun ei enää näytä siltä kuin hän tottelisi\nkäskyä, hän itse kohottaa uutimen, viskaa kananluut ikkunasta ja sanoo\nlujalla äänellä: »Täytyy säilyttää ryhtinsä loppuun asti.»\n\nVihdoin toivon pilkahdus: illalla viivähdetään Châlons’issa. Siellä\nodottaa porvaristo kivisen riemukaaren takana, se on — historian ivaa —\nsama, joka yksikolmatta vuotta sitten pystytettiin Marie Antoinette’in\nkunniaksi, kun hän saapui Itävallasta lasisissa juhlavaunuissa,\njuhlivan kansan keskitse, tulevaa puolisoaan vastaan, ja kiviotsikkoon\non hakattuna: »Perstet aeterna ut amor», »Säilyköön tämä muistomerkki\nikuisesti kuten rakkautemme.» Mutta rakkaus on häviävämpi kuin hyvä\nmarmori ja hakattu kivi. Kuin unessa Marie Antoinette näkee, että hänet\ntämän kaaren alla kerran aateli oli ottanut vastaan juhlavaatteissa,\nettä katu oli täynnä valoja ja ihmisiä ja että kaivoista suihkusi\nviiniä hänen kunniakseen. Nyt häntä enää odottaa vain kylmä,\nparhaimmassa tapauksessa säälivä kohteliaisuus, joka kuitenkin on\nlaupeudentyö äänekkään, julkeana tunkeilevan vihan jälkeen. He\nsaavat nukkua, vaihtaa vaatteita; mutta seuraavana aamuna, auringon\njälleen vihamielisesti hehkuessa, heidän täytyy jatkaa kärsimyksensä\ntaivalta. Kuta lähemmäksi Pariisia he tulevat, sitä vihamielisemmäksi\nkäy väestö; jos kuningas pyytää märkää sientä pestäkseen tomun ja\nlian kasvoiltaan, pilkkaa häntä muuan virkailija: »Sellainen kuuluu\nasiaan kun matkustaa.» Kun kuningatar lyhyen levähdyksen jälkeen\nastuu vaunujen portaille takaisin, sihisee hänen takanaan kuin pureva\nkäärme, naisääni: »Odotapas pienokaiseni, pian saat nähdä toisenlaiset\nportaat.» Muuan aatelismies, joka tervehtii heitä, temmataan alas\nhevosen selästä ja lyödään kuoliaaksi pistooleilla ja puukoilla. Nyt\nvasta kuningas ja kuningatar käsittävät, ettei ainoastaan Pariisi ole\njoutunut vallankumouksen »erehdyksen» valtaan, vaan että heidän maansa\nkaikilla pelloilla uusi kylvö on kohonnut mitä runsaimpaan kukkaan;\nmutta heillä ei kenties enää ole voimaa tuntea tätä kaikkea: vähitellen\nväsymys tekee heidät täysin turtuneiksi. Raukeina he istuvat vaunuissa,\njo välinpitämättöminä kohtalostaan; silloin, vihdoin, vihdoin tulee\nkuriireja ratsain ilmoittamaan, että kolme kansalliskokouksen jäsentä\nsaapuu heitä vastaan suojelemaan kuningasperheen matkaa. Nyt henki on\npelastettu, mutta siinä myös kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaunut pysähtyvät keskellä maantietä: heitä vastaan tulee kolme\nkansanedustajaa: Maubourg, rojalisti, Barnave, porvarillinen\nasianajaja, Pétion, jakobiini. Kuningatar avaa omin käsin vaunun oven\nsanoen kiihtyneenä ja ojentaen noille kolmelle pikaisesti kätensä:\n»Voi, hyvät herrat, katsokaa, ettei tapahdu mitään onnettomuutta, ettei\nuhrata ihmisiä, jotka ovat saattaneet meitä, vaan että heidän elämänsä\nturvataan.» Hänen erehtymätön tahtinsa suurina hetkinä on heti osunut\noikeaan: kuningatar ei saa pyytää turvaa itselleen, vaan ainoastaan\nniille, jotka ovat häntä uskollisesti palvelleet.\n\nKuningattaren päättäväinen ylhäisyys tekee heti alusta pitäen lopun\nlähettilästen armollisesta asenteesta: yksinpä jakobiini Pétionin\ntäytyy muistelmissaan vastahakoisesti myöntää, että nämä eloisasti\nlausunut sanat tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Hän käskee\nheti meluavien olla hiljaa ja ehdottaa sen jälkeen kuninkaalle, eikö\nolisi parempi, että kaksi kansalliskokouksen lähettiläistä asettuisi\nvaunuihin, jotta heidän läsnäolonsa turvaisi kuninkaallisen perheen\nkaikilta vaaroilta. Madame de Tourzel’in ja madame Elisabethin tulisi\nsen tähden astua toisiin vaunuihin. Mutta kuningas vastaa, että näinkin\nkäy laatuun, täytyisi vain painautua hieman enemmän yhteen, jotta\nsaataisiin tilaa. Nyt kaikessa kiireessä järjestetään seuraavasti:\nBarnave istuu kuninkaan ja kuningattaren välissä, joka puolestaan\nottaa dauphinin syliinsä. Pétion istuutuu madame de Tourzel’in ja\nmadame Elisabethin väliin, samalla kuin madame de Tourzel painaa\nprinsessan polviensa väliin. Ollen kahdeksan henkeä kuuden asemesta,\nreidet painautuneina lujasti kiinni toisiinsa istuvat nyt monarkian\nja kansan edustajat yksissä vaunuissa, ja voidaan kai sanoa, etteivät\nkuningasperhe ja kansalliskokouksen edustajat milloinkaan olleet niin\nlähellä toisiaan kuin näinä tunteina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe, mitä näissä vaunuissa nyt tapahtuu, on yhtä odottamatonta kuin\nluonnollista. Ensiksi vallitsee mitä vihamielisin jännitys molempien\nnapojen, kuningasperheen viiden jäsenen ja kansalliskokouksen kahden\nedustajan välillä, vankien ja vanginvartijain välillä. Molemmat\npuolet ovat lujasti päättäneet säilyttää jäykkänä arvovaltansa toista\nvastaan. Marie Antoinette katselee itsepintaisesti molempien ohitse\neikä avaa suutaan, juuri sentähden, että hän on näiden »factieux’ien»\nsuojaama ja heidän armostaan riippuvainen: heidän ei pidä luulla,\nettä hän, kuningatar, tavoittelisi heidän suosiotaan. Edustajat\ntaas eivät mistään hinnasta tahdo, että kohteliaisuus tulkittaisiin\nalistuvaisuudeksi: tällä matkalla on kuninkaalle opetettava, että\nkansalliskokouksen jäsenet vapaina ja lahjomattomina miehinä pitävät\npäänsä pystyssä toisin kuin hänen mateleva hovijoukkionsa. Siis\nvälimatka on kaikin mokomin säilytettävä!\n\nTässä mielentilassa Pétion, jakobiini, ryhtyy avoimeen hyökkäykseen.\nHeti alusta alkaen hän haluaa antaa kuningattarelle, joka on\nylpein, pienen opetuksen saattaakseen hänet pois tasapainosta.\nHän selittää saaneensa tarkan tiedon siitä, että kuninkaallinen\nperhe linnan läheisyydessä oli astunut tavalliseen fiakeriin,\njota ajoi ruotsalainen, nimeltä... ruotsalainen nimeltä... sitten\nPétion vaikenee, aivan kuin hän ei voisi muistaa nimeä, ja kysyy\nkuningattarelta, mikä tämän ruotsalaisen nimi on. Hän on suunnannut\nkuningattareen myrkytetyllä tikarilla tehdyn iskun tiedustellessaan\nkuninkaan läsnäollessa tämän rakastajan nimeä. Mutta Marie Antoinette\nvälttää tarmokkaasti iskun: »Minulla ei ole tapana huolehtia\ntallimiesteni nimistä.» Vihamielisyys ja jännitys täyttävät tämän\nensimmäisen etuvartiokahakan jälkeen ilkeällä tavalla tuon ahtaan\nhuoneen.\n\nSilloin hälventää pieni välikohtaus kiusallisen mielialan. Pieni\nprinssi on hypännyt äitinsä sylistä alas. Vieraat herrat askarruttavat\nsuuresti hänen uteliaisuuttaan. Hän tarttuu pienoisilla sormillaan\nBarnave’in virkapuvun messinkinappiin ja tavaa vaivalloisesti\nkirjoituksen: »Vivre libre ou mourir.» [Elää vapaana tai kuolla.]\nTällöin tietysti herättää suurta hilpeyttä molemmissa komissaareissa,\nettä Ranskan tulevan kuninkaan tällä tavoin täytyy oppia tuntemaan\nvallankumouksen johtavat ajatukset. Vähitellen sukeutuu keskustelu.\nJa nyt tapahtuu se kummallinen asia, että Bileamin, joka on lähtenyt\nkiroamaan, lopulta täytyy siunata. Molemmat puolet alkavat huomata\ntoisensa oikeastaan paljon hauskemmiksi, kuin he etäältä olivat\nvoineet olettaa. Pétion, tuo pikkuporvari ja jakobiini, Barnave, nuori\nmaaseutuasianajaja, olivat kuvitelleet »tyrannit» yksityiselämässään\nluoksepääsemättömiksi, korskeileviksi, ylpeiksi, tyhmiksi ja\nhävyttömiksi, ja luulleet, että hovielämän suitsutus tukahduttaisi\nkaiken inhimillisyyden. Nyt he, jakobiini ja porvarillinen\nvallankumouksellinen, ovat aivan yllättyneet kuninkaallisen perheen\npiirissä vallitsevista luonnollisista käyttäytymistavoista. Yksinpä\nPétionin, joka tahtoi näytellä Catoa, täytyy kertoa: »Näen heissä\neräänlaista yksinkertaisuutta ja tuttavallisuutta, joka miellyttää\nminua; heissä ei ole jälkeäkään kuninkaallisesta tärkeydestä,\nvaan keveyttä ja kotoista leppoisuutta. Kuningatar käyttää madame\nElisabethista nimitystä ’pikku sisareni’, madame Elisabeth puolestaan\nvastaa samaan tapaan. Madame Elisabeth puhuttelee kuningasta\nsanoilla ’veljeni’. Kuningatar tanssittaa prinssiä polvillaan,\nnuori prinsessa leikkii veljensä kanssa, ja kuningas katselee tätä\nkaikkea tyytyväisenä, joskin jokseenkin liikkumattomana ja tylsänä.»\nMolemmat vallankumousmiehet näkevät hämmästyneinä, että kuninkaan\nlapset leikkivät aivan samalla tavoin kuin heidän omansa kotona,\njopa alkaa heistä tuntua kiusalliselta, että he oikeastaan ovat itse\npaljoa hienommin puetut kuin Ranskan valtias, jolla on jopa likaiset\nalusvaatteet. Yhä löyhemmäksi käy alussa vallinnut vastarinta. Kun\nkuningas juo, hän tarjoaa Pétionille kohteliaasti oman lasinsa, ja\nyliluonnolliselta tapahtumalta näyttää hämmästyneestä jakobiinista,\nettä Ranskan ja Navarran kuningas, dauphinin ilmaistessa pienen\ntarpeen, korkean omakätisesti avaa hänen housunsa ja toimituksen aikana\npitää hänelle hopeista yöastiaa. »Tyrannit» ovat oikeastaan aivan\nsamanlaisia ihmisiä kuin mekin, tunnustaa hämmästyneenä tuo kiukkuinen\nvallankumouksellinen. Ja yhtä yllättynyt on kuningatarkin. Oikeastaan\nhe lopulta ovat aivan mukavia ihmisiä nämä kansalliskokouksen\n»scélérats» [Roisto, heittiö, konna], nämä »monstres»! Eivät ollenkaan\nverenhimoisia, eivät ollenkaan sivistymättömiä, ja varsinkaan eivät\nollenkaan tyhmiä; päinvastoin heidän kanssaan voi jutella paljon\nmukavammin kuin kreivi d’Artois’in ja hänen kumppaneidensa kanssa.\nVielä eivät he ole matkustaneet yhdessä edes kolmea tuntia, kun jo\nmolemmat puolet, jotka tahtoivat tehota toisiinsa kovuudella ja\nylpeydellä — ihmeellinen ja kuitenkin syvästi inhimillinen muutos —,\nalkavat pyrkiä toistensa suosioon. Kuningatar saattaa puheenalaiseksi\npoliittisia probleemoja osoittaakseen molemmille vallankumousmiehille,\nettei heidän piireissään olla lainkaan niin ahdasjärkisiä ja\npahansuopia kuin kansa huonojen sanomalehtien harhaan johtamana luulee.\nKansanedustajat taas yrittävät selittää kuningattarelle, ettei hänen\npitäisi sekoittaa kansalliskokouksen päämääriä herra Marat’n hurjaan\nsuunsoittoon; ja kun tulee kysymys tasavallasta, sivuuttaa jopa Pétion\nvarovaisesti asian. Pian näyttäytyy, kuten ikivanha kokemus osoittaa,\nettä hovi-ilma saattaa hämmennyksiin päättävimmätkin kumousmiehet, ja\nsen, kuinka narrimaiseksi perinnöllisen majesteetin läheisyys, voi\ntehdä turhamaisen miehen, tuskin mikään osoittaa hupaisemmalla tavalla\nkuin Pétionin muistiinpanot. Kolmen tuskallisen yön, kolmen kuolettavan\nkuuman, epämukavissa matkavaunuissa vietetyn päivän jälkeen, kaikkien\nsielullisten järkytysten ja nöyryytysten perästä naiset ja lapset ovat\nluonnollisesti hirvittävän väsyneitä. Tahtomattaan madame Elisabeth\ntorkahtaessaan tulee nojanneeksi naapuriaan Pétionia vastaan. Tämä\nseikka innostuttaa tuon turhamaisen tyhmyrin heti kuvittelemaan, että\nhän on tehnyt galantin valloituksen, ja niinpä hän selontekoonsa\nkirjoittaa sanat, jotka sadoiksi vuosiksi tekevät tuon hovi-ilman\nhuumaaman miesraukan naurettavaksi: »Madame Elisabeth suuntasi helläksi\nkäyneen katseensa minuun sillä antautumisen ilmeellä, minkä hetki\nsynnyttää, ja joka herättää niin suurta kiinnostusta. Meidän silmämme\nkohtasivat toisensa monta kertaa eräänlaisessa yhteisymmärryksessä ja\nmolemminpuolisessa vetovoimassa, yö saapui, ja kuutamo alkoi levittää\nsamanlaista vienoa kirkkautta. Madame Elisabeth otti prinsessan\nsyliinsä, asetti hänet puoleksi minun polvelleni, puoleksi omalleen.\nPrinsessa vaipui uneen, minä ojensin esiin toisen käsivarteni ja\nmadame Elisabeth omansa sen päälle. Meidän käsivartemme olivat siis\nkietoutuneet yhteen, ja minun käsivarteni kosketti häntä olkapään\nalapuolelle. Minä tunsin liikkeen ja lämmön, joka tunkeutui vaatteitten\nläpi. Madame Elisabethin katseet näyttivät minusta kutsuvammilta,\nhuomasin eräänlaisen alttiuden hänen olemuksessaan, hänen silmänsä\nkävivät kosteiksi, ja hänen alakuloisuuteensa sekoittui eräänlainen\nhekumallisuus. Voin erehtyä, kenties tulee sekoittaneeksi onnettomuuden\nilmaukset nautinnon ilmauksiin, mutta luulen, että jos olisimme olleet\nyksin, hän olisi vaipunut käsivarsiini ja antautunut luonnon vieteille.»\n\nPaljon vakavalaatuisempi kuin tämä »kauniin Pétionin» eroottinen\nmielikuvitelma on majesteetin vaarallisen tenhovoiman vaikutus hänen\nseuralaiseensa Barnave’iin. Ollen aivan nuori, äsken leivottuna\nasianajajana provinssikaupungistaan Pariisiin saapunut, tämä\nidealistinen vallankumousmies on aivan lumottu, kun kuningatar,\nRanskan kuningatar, vaatimattomasti antaa hänen selittää itselleen\nvallankumouksen perusajatuksia, hänen kerhoystäviensä aatteita.\nMikä tilaisuus, ajattelee tahtomattaan tämä markiisi Posa, herättää\nkuningattaressa kunnioitusta ja arvonantoa pyhiä periaatteita kohtaan,\nkenties voittaa hänet perustuslaillisten ajatusten ystäväksi. Tuo\ntulisieluinen nuori asianajaja puhuu ja kuulee puhuvansa, ja katso\n— sitä hän ei milloinkaan olisi uskonut — tämä, kuten väitetään,\npintapuolinen nainen (Jumala tietäköön, että se on valhetta!)\nkuuntelee osaaottavaisena ja ymmärtämyksellisenä hänen puhettaan, ja\nkuinka viisaita ovatkaan hänen vastahuomautuksensa! Itävaltalaisella\nrakastettavuudellaan, näennäisesti alttiina omaksumaan hänen\najatuksensa Marie Antoinette vetää tämän naivin herkkäuskoisen miehen\nkokonaan tenhopiiriinsä. Kuinka epäoikeudenmukaisesti onkaan tätä\njaloa naista kohdeltu, kuinka väärin hänelle on tehty, hän ajattelee\nyllättyneenä. Hänhän tahtoo vain parasta, ja jos vain olisi olemassa\njoku antamassa hänelle oikeat viitteet, voisi kaikki olla hyvin\nRanskassa. Kuningatar saa hänet ehdottomasti uskomaan, että hän\netsii sellaista neuvonantajaa, ja myös, että hän olisi Barnave’ille\nkiitollinen, jos tämä tulevaisuudessa oikealla tavalla valistaisi\nhäntä hänen tietämättömyydessään. Niin hän on tästä lähin ottava\ntehtäväkseen ilmoittaa tälle niin odottamattoman ymmärtäväiselle\nnaiselle kansan todelliset toivomukset, ja itse puolestaan hän on saava\nkansalliskokouksen vakuuttumaan kuningattaren demokraattisen mielialan\npuhtaudesta. Pitkien keskustelujen aikana Meaux’n arkkipiispan,\npalatsissa, jossa he levähtävät, Marie Antoinette osaa siinä määrin\nkietoa pauloihinsa Barnave’in rakastettavuudellaan, että hän joka\nsuhteessa asettuu hänen käytettäväkseen; siten kuningatar kaikessa\nsalaisuudessa — ei kukaan olisi voinut odottaa sellaista ratkaisua —\nVarennes’in matkalta tuo mukanaan suunnattoman poliittisen menestyksen.\nJa sillä välin kuin muut vain hikoilevat ja syövät ja ovat väsyneitä ja\nrohkeutensa menettäneitä, hän näissä vierivissä vankivaunuissa vielä\ntaistelee viimeisen voiton kuninkuuden asian puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkan kolmas ja viimeinen päivä on hirvittävin. Ranskan taivaskin\non kansan puolella ja kuningasta vastaan. Säälimättömänä lämmittää\naamusta iltaan asti aurinko vaunujen nelipyöräistä, paksun pölyn\npeittämää ja täpötäyttä leivinuunia, ei yksikään pilvenhattara luo\nhäipyväksi minuutiksikaan varjoa niiden tulikuumalle katolle. Vihdoin\nkulkue pysähtyy Pariisin porttien eteen, mutta kaikkien niiden\nsatojentuhansien, jotka tahtovat nähdä kaleerilla kotiin kuljetetun\nkuninkaan, täytyy saada tahtonsa täytetyksi: sentähden kuningas ja\nkuningatar eivät pääse Saint-Denis’n portin kautta linnaansa, vaan\nsuunnatonta kiertotietä loputtomien bulevardien kautta. Ei yksikään\nhuuto kohoa koko matkalla heidän kunniakseen, ei myöskään ainoakaan\nhäväistyssana, sillä tiedonannot saattavat halveksumiselle alttiiksi\njokaisen, joka tervehtii kuningasta, ja uhkaavat raipoilla jokaista,\njoka solvaa kansakunnan vankia. Mutta suunnaton riemu hyrskyy niiden\nvaunujen ympärillä, jotka kulkevat kuninkaallisten vaunujen perässä.\nNiissä näyttäytyy turhamaisena mies, jota kansa yksin saa kiittää tästä\nvoitosta, postimestari Drouet, tuo rohkea metsästäjä, joka viekkaudella\nja kiukulla on kaatanut maahan kuninkaallisen riistan.\n\nTämän matkan viimeinen hetki, kaksi metriä vaunuista palatsin portille\non vaarallisin. Koska kuninkaallinen perhe on kansanedustajien\nsuojelema, mutta raivo ehdottomasti vaatii uhria, se hyökkää kolmen\nsyyttömän henkikaartilaisen kimppuun, jotka muka ovat auttaneet\nkuninkaan »poisviemistä». Heidät temmataan alas kuskipukilta, hetken\najan näyttää siltä, kuin kuningattaren jälleen pitäisi nähdä veristen\npäitten heiluvan keihäitten kärjessä palatsinsa sisäänkäytävän\nedustalla. Silloin kansalliskaarti heittäytyy väliin ja lakaisee\npistimillä ovikäytävän vapaaksi. Nyt vasta leivinuunin ovi avataan;\nlikaisena, hiostuneena ja väsyneenä kuningas raskain askelin astuu\nensimmäisenä vaunuista, häntä seuraa kuningatar. Heti nousee peloittava\nmurina »Itävallatarta» vastaan, mutta nopein askelin hän on kulkenut\npienen matkan vaunuista ovelle, lapset seuraavat jäljestä; hirveä matka\non lopussa.\n\nSisällä lakeijat odottavat juhlallisin rivein: pöytä on katettu aivan\nkuten tavallista, arvojärjestys säilytetty; kotiin palanneet voisivat\nluulla nähneensä vain unta. Mutta todellisuudessa nämä viisi päivää\novat järkyttäneet kuninkuuden perustaa enemmän kuin viisi vuotta\nuudistuksia, sillä vangit eivät enää ole kruunupäitä. Kuningas on\njälleen vajonnut portaan alemmaksi, vallankumous kohonnut portaan\nverran ylöspäin.\n\nMutta tuota väsynyttä miestä tämä ei näytä kovinkaan liikuttavan. Ollen\nvälinpitämätön kaikelle on hän välinpitämätön omalle kohtalolleen.\nKäsi vapisematta hän merkitsee päiväkirjaansa ainoastaan: »Lähtö\nMeaux’sta kello puoli seitsemältä, tulo Pariisiin puoli kahdeksalta,\nilman keskeytystä.» Siinä kaikki, mitä Ludvig XVI:lla on sanottavana\nelämänsä syvimmästä häpeästä. Ja Pétion kertoo samaten: »Hän oli niin\nrauhallinen, kuin ei olisi tapahtunut mitään. Olisi voinut luulla hänen\npalaavan metsästysretkeltä.»\n\nMutta Marie Antoinette tietää, että kaikki on mennyttä. Koko tämän\ntuloksettoman matkan tuskan on täytynyt hänen ylpeydelleen merkitä\nmiltei kuolettavaa järkytystä. Mutta ollen todellinen nainen ja todella\nrakastava hän myöhäisen ja peruuttamattomasti viimeisen intohimonsa\nkoko alttiudella ajattelee tässäkin helvetissä yksistään tuota, joka\non hävinnyt hänen luotaan, hän pelkää, että Fersen, ystävä, liiaksi\nolisi huolissaan hänestä. Mitä hirvittävimpien vaarojen ympäröimänä\nhänet tekee kärsimyksissään eniten levottomaksi Fersenin sääli,\nhänen levottomuutensa. »Älkää olko levoton meistä», hän kirjoittaa\nnopeasti paperilapulle, »me elämme.» Ja seuraavana päivänä, vielä\npyytävämmin, vielä hellemmin (varsinaiset intiimit paikat on Fersenin\njälkeläinen hävittänyt, mutta silti sanojen väreilystä tuntee\nhellyyden henkäyksen): »Elän vielä... mutta olen huolestunut Teistä,\nja valitan, että Te kärsitte siitä, ettette saa mitään tietoja meiltä!\nSuokoon taivas, että tämä tulisi käsiinne, älkää kirjoittako minulle,\nse merkitsisi joutumistamme vaaraan, ja ennen kaikkea, älkää nyt\ntulko millään tekosyyllä. Tiedetään, että Te autoitte meidät täältä\npakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos tulisitte takaisin. Olemme yötä\npäivää täällä vartioituina, mutta se on minulle yhdentekevää... Olkaa\nhuoleti, minulle ei tule tapahtumaan mitään. Kansalliskokous tulee\nkohtelemaan meitä lempeästi. Hyvästi... En voi tämän jälkeen enää\nkirjoittaa Teille...»\n\nJa kuitenkaan Marie Antoinette ei jaksa juuri nyt olla ilman sanaakaan\nFerseniltä. Ja seuraavana päivänä hän kirjoittaa uudestaan mitä\nhehkuvimman, mitä hellimmän kirjeen, joka vaatii tietoa, tyynnytystä,\nrakkautta: »Voin sanoa Teille ainoastaan, että rakastan Teitä ja\nsiihenkin minulla tuskin on aikaa. Minä voin hyvin, älkää olko minusta\nhuolissanne, minä vain mielelläni tahtoisin tietää Teistä samaa.\nKirjoittakaa minulle salakirjoituksella, antakaa kamaripalvelijanne\nkirjoittaa osoite... Ja sanokaa minulle vain, kenelle minun tulee\nosoittaa kirjeeni Teille, sillä ilman sitä en enää jaksa elää. Voikaa\nhyvin, Te rakastavin ja rakastetuin kaikista ihmisistä. Syleilen Teitä\nkoko sydämestäni.»\n\n»En voi enää elää ilman sitä!», sellaista intohimon huutoa ei\nmilloinkaan ole kuultu kuningattaren huulilta. Mutta miten vähän\nonkaan hän enää kuningatar, miten paljon entisestä mahdista onkaan\nhäneltä riistetty; vain naiselle on jäänyt se, mitä ei mikään voi\nhäneltä riistää: hänen rakkautensa. Ja tämä tunne antaa hänelle voimaa\npuolustamaan henkeään suurena ja päättäväisenä.\n\n\n\n\nTOINEN PETTÄÄ TOISTA\n\n\nPako Varennes’iin alkaa vallankumouksen historiassa uuden jakson. Tänä\npäivänä syntyy uusi puolue, tasavaltalainen. Tähän asti, kesäkuun 21\npäivään 1791, kansalliskokous oli ollut yksimielisesti rojalistinen,\nkoska se oli yksinomaan aatelismiehistä ja porvareista kokoonpantu,\nmutta jo tunkeutuu kolmannen säädyn, porvarissäädyn, takaa esiin\nneljäs, proletariaatti, suuri, myrskyinen, alkuvoimainen massa,\njota porvaristo säikähtyy, samoin kuin kuningas oli säikähtänyt\nporvaristoa. Peloissaan ja liian myöhään katuen laaja omistava luokka\nhuomaa, mitkä demoniset alkuvoimat se on päästänyt valloilleen, ja\nniin he vielä nopeasti haluaisivat perustuslailla erottaa toisistaan\nkuninkaan ja kansan mahdin. Jotta siihen voitaisiin saada Ludvig\nXVI:lta myöntymys, on tarpeellista säästää häntä henkilökohtaisesti;\nja niin maltilliset puolueet ajavat läpi päätöksen, ettei kuningasta\nmillään tavalla moitita hänen paostaan Varennes’iin; hän ei muka\nvapaaehtoisesti, omasta tahdostaan ole poistunut Pariisista, he\nselittävät tekopyhästi, vaan hänet on »viety pois». Ja kun sitten\njakobiinit vastoin tätä Mars-kentällä panevat toimeen mielenosoituksen\nkuninkaan valtaistuimelta syöksemiseksi, porvariston johtajat,\nBailly ja Lafayette, antavat ensi kerran päättäväisesti hajoittaa\nkansanjoukon ratsuväen ja kiväärienlaukausten avulla. Mutta kuningatar,\njoka on tarkoin saarrettu omaan taloonsa — Varennes’in pakomatkan\njälkeen hän ei enää saa itse lukita oviaan, ja kansalliskaartilaiset\nvalvovat ankarasti jokaista hänen askeltaan — ei sisimmässään enää\npitkiin aikoihin ole ollut epätietoinen sellaisten myöhästyneiden\npelastusyritysten todellisesta arvosta. Usein hän kuulee ikkunoistaan\nvanhan »Eläköön kuningas!» huudon asemesta uuden »Eläköön tasavalta!»\nJa hän tietää, että tämä tasavalta voi syntyä ainoastaan, kun sitä\nennen hän, hänen puolisonsa ja lapsensa ovat joutuneet perikatoon.\n\nVarennes’in yön varsinaisena onnettomuutena — senkin kuningatar pian\nhuomaa — ei niinkään paljon ollut hänen oman pakonsa epäonnistuminen\nkuin samanaikainen Ludvigin nuoremman veljen, Provence’in kreivin paon\nonnistuminen. Hän on tuskin ehtinyt Brüsseliin, kun hän jo tekee lopun\npitkällisestä ja vaivalla sietämästään alistussuhteesta veljeensä,\njulistautuu regentiksi, kuninkuuden lailliseksi edustajaksi, niin\nkauan kuin todellinen kuningas Ludvig XVI on vankina Pariisissa, ja\ntekee salaa kaikkensa pitkittääkseen tätä väliaikaa niin paljon kuin\nmahdollista. »Mitä sopimattomimmalla tavalla on täällä osoitettu\niloa kuninkaan vangiksi joutumisesta», kertoo Fersen Brüsselistä,\n»Artois’n kreivi suorastaan säteili.» Nythän he vihdoinkin istuvat\nlujasti satulassa, nuo, joiden kauan nöyrinä on täytynyt ratsastaa\nkuninkaan kuormastossa, nyt he voivat kalistella sapeleitaan ja\nsiekailematta vaatia sotaa; jos tällöin Ludvig XVI, Marie Antoinette\nja toivottavasti myös Ludvig XVII tuhoutuvat, sitä parempi, silloin\non yhdellä harppauksella hypätty kahden valtaistuimelle johtavan\nporrasaskelman yli ja silloin vihdoinkin »Monsieur», Provence’in\nkreivi, voi nimittää itseään Ludvig XVIII:ksi. Kohtalokkaalla\ntavalla ulkomaisetkin ruhtinaat liittyvät tähän mielipiteeseen, että\nmonarkian aatteen kannalta on täysin yhdentekevää, mikä Ludvig istuu\nRanskan valtaistuimella; pääasiaksi jää, että saadaan ehkäistyksi\ntasavaltalaisen myrkyn leviäminen Eurooppaan, että »ranskalainen\nrutto» tukahdutetaan alkuunsa. Selkäpiitä karmivan kylmästi Ruotsin\nkuningas Kustaa III kirjoittaa: »Niin suurta kiinnostusta kuin\ntunnenkin kuningasperheen kohtaloon, painaa kuitenkin Euroopan\ntasapainon vaikeus, Ruotsin erikoiset edut ja hallitsijoiden asia\nvielä enemmän vaa’assa. Kaikki riippuu siitä, voidaanko kuningasvalta\nRanskassa palauttaa entiselleen, ja meille voi olla yhdentekevää,\nistuuko tällä valtaistuimella nyt Ludvig XVI, Ludvig XVII vai Kaarle\nX, edellyttäen, että valtaistuin itse saatetaan entiselleen ja että\nratsastuskoulun (kansalliskokouksen) hirviö murskataan.» Selvemmin ja\nkyynillisemmin ei voi ilmaista ajatustaan. Monarkille on olemassa vain\n»monarkkien asia», se on, heidän oma vähentymätön valtansa, »heille\nvoi olla yhdentekevää», kuten Kustaa III sanoo, mikä Ludvig on Ranskan\nvaltaistuimella. Itse asiassa se on heille yhdentekevää ja jää siksi.\nJa tämä yhdentekevyys maksaa Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n hengen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kahtaalta, sisältä ja ulkoa tulevaa vaaraa vastaan, kotimaista\ntasavaltalaisuutta ja prinssien rajantakaista sotaintoilua vastaan,\ntulee nyt Marie Antoinette’in samanaikaisesti taistella: se on\nyli-inhimillinen tehtävä ja aivan ylivoimainen yksinäiselle heikolle,\nraastetulle ja kaikkien ystävien hylkäämälle naiselle. Siihen\ntarvittaisiin nero, joka olisi samalla kertaa Odysseus ja Akilles,\novela ja rohkea, uusi Mirabeau; mutta lähettyvillä tässä suuressa\nhädässä on vain pieniä auttajia, ja heidän puoleensa kuningatar\nkääntyy. Palatessaan Varennes’ista Marie Antoinette on nopealla\nkatseella huomannut, kuinka helposti pieni maaseutuasianajaja Barnave,\njoka on kokouksen puheenjohtaja, antaa imartelevien sanojen lumota\nitsensä, niin pian kuin ne lausuu kuningatar; tätä heikkoutta hän nyt\npäättää käyttää hyväkseen.\n\nNiin hän kääntyy salaisessa kirjeessä heti Barnave’in puoleen\nselittäen, että hän palattuaan Varennes’ista on »paljon ajatellut sen\nhenkilön älyä ja henkevyyttä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut\nja tuntenut, että hän voisi saada suurta hyötyä, jos hän olisi\neräänlaisessa kirjeellisessä keskustelussa hänen kanssaan.» Barnave\nvoi muka luottaa hänen vaitioloonsa samoin kuin hänen luonteeseensa,\njoka, kun on kyseessä yleinen paras, aina on valmis alistumaan\nvälttämättömyyksien alle. Tämän johdannon jälkeen Marie Antoinette\nlausuu selvemmin: »Nykyinen olotila ei voi jatkua. On varmaa, että\njotakin täytyy tapahtua. Mutta mitä? Sitä en tiedä. Käännyn puoleenne\nsaadakseni sen tietää. Hänen on täytynyt meidän keskusteluistamme\nhuomata, kuinka hyvä tarkoitukseni on. Sellainen se on oleva aina. Se\non ainoa hyvä, mikä meille jää ja jota minulta ei milloinkaan voida\nriistää. Luulen huomanneeni hänessä pyrkimyksen oikeuteen, meillä on\nsama toive, ja se on meillä, sanottakoon sitä vastaan mitä hyvänsä,\naina ollut. Hänen tulee nyt asettaa meidät sellaiseen tilanteeseen,\nettä voimme yhteisesti toteuttaa pyrkimyksemme. Jos hän keksii keinon\najatuksensa ilmaisemiseksi minulle, olen avoimesti vastaava, mitä voin\nsaada aikaan. Olen valmis mihin uhrauksiin hyvänsä, kunhan todella\nnäen yhteisen hyvän.» Barnave näyttää tämän kirjeen ystävilleen,\njotka samalla kertaa ovat sekä iloissaan että peloissaan, mutta\nlopulta päättävät ottaa tästä lähtien tehtäväkseen yhteisesti antaa\nsalaisia neuvoja kuningattarelle — Ludvig XVI:a ei oteta laskuihin.\nEnsimmäiseksi he vaativat kuningattarelta, että hänen tulisi taivuttaa\nprinssit palaamaan ja saada veljensä, keisari, tunnustamaan Ranskan\nperustuslaki. Näennäisesti myöntyväisenä kuningatar suostuu kaikkiin\nnäihin ehdotuksiin. Hän lähettää veljelleen kirjeitä neuvonantajiensa\nsanelun mukaan, hän toimii heidän toivomustensa mukaisesti; vain »siinä\nkohdassa, missä kunnia ja kiitollisuus pannaan uhanalaisiksi», hän\nkieltäytyy antamasta myöten. Ja jo luulevat uudet poliittiset opettajat\nsaaneensa Marie Antoinette’ista tarkkaavaisen ja kiitollisen oppilaan.\n\nKuitenkin, kuinka suunnattomasti pettävätkään itseään nämä kelpo\nmiehet! Todellisuudessa Marie Antoinette ei hetkeäkään ajattele\nantautua näiden »factieux’ien» valtaan, koko neuvottelujen\ntarkoituksena on jälleen vain vanhan »temporisoimisen»,\nviivyttelemisen, helpottaminen, kunnes hänen veljensä on kutsunut\nkokoon tuon ikävöidyn »aseellisen kongressin». Kuin Penelope hän\nyöllä purkaa kuteen, minkä hän päivällä on uusien ystäviensä kanssa\nkutonut. Samalla kuin hän näköjään myöntyväisenä lähettää veljelleen,\nkeisari Leopoldille hänelle sanellut kirjeet, hän samanaikaisesti\nantaa Mercyn tietää: »Olen kirjoittanut Teille 29 päivänä kirjeen,\njosta Te vaivatta lienette huomannut, ettei se vastaa minun tyyliäni.\nMutta arvelin olevani pakotettu noudattamaan täkäläisen puolueen\ntoivomusta, henkilöiden, jotka itse ovat antaneet minulle luonnoksen\ntähän kirjeeseen. Olen eilen kirjoittanut toisen sellaisen kirjeen\nkeisarille ja tuntisin itseni nöyryytetyksi, ellen voisi toivoa veljeni\nymmärtävän, että nykyisessä tilanteessani olen pakotettu tekemään ja\nkirjoittamaan kaikkea, mitä minulta pyydetään.» Hän korostaa, »että\non tärkeätä, että keisari on vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan tämän\nkirjeen sana ole hänen omansa eikä hänen kantansa mukainen». Niin\ntulee tuosta kirjeestä Uriankirje. Joskin hänen »oikeudenmukaisesti\ntäytyy myöntää huomanneensa neuvonantajissaan, vaikka he aina\npitävät itsepäisesti kiinni mielipiteestään, suurta vilpittömyyttä\nja suuren rehellisen halun palauttaa järjestys ja sen mukana\nkuninkuus ja kuninkaallinen auktoriteetti», hän kuitenkin kieltäytyy\nrehellisesti seuraamasta auttajiaan, sillä »joskin uskon heidän hyvään\ntarkoitukseensa, ovat heidän aatteensa kuitenkin liioiteltuja eivätkä\nmilloinkaan voi sopia meille».\n\nMarie Antoinette alkaa tällä ristiriitaisuudella kammottavan\nkaksinaamaisen ja hänelle kaikkea muuta kuin kunniakkaan pelin,\nsillä ensi kerran alettuaan harjoittaa politiikkaa tai pikemminkin,\nkoska hän harjoittaa politiikkaa, hänen on pakko valehdella, ja hän\ntekee sen mitä julkeimmalla tavalla. Samalla kuin hän auttajilleen\ntekopyhästi vakuuttaa, ettei hänen toimenpiteillään ole mitään\ntaka-ajatuksia, hän kirjoittaa Fersenille: »Älkää pelätkö, en anna\nnäiden ’enragés’ [Raivo-, hurjapää] kietoa itseäni pauloihinsa. Jos\nnäen muutamia heistä tai olen suhteissa heihin, on sen tarkoituksena\nvain käyttää heitä hyväkseni; mutta inhoan liiaksi heitä kaikkia,\njotta milloinkaan liittyisin heihin.» Viime kädessä hänelle on täysin\nselvänä, kuinka arvotonta on tällä tavoin pettää hyväntahtoisia\nihmisiä, jotka hänen vuokseen joutuvat mestauslavalle, hän huomaa\nselvästi moraalisen syyllisyytensä, mutta hän sysää päättäväisesti\nvastuun siitä ajalle, olosuhteille, jotka ovat pakottaneet hänet\nnäyttelemään niin surkeata osaa. »Monta kertaa», hän epätoivoisena\nkirjoittaa uskolliselle Fersenille, »en enää itsekään ymmärrä itseäni,\nja minun on pakko ajatella, onko se, joka puhuu, todella minä. Mutta\nmitä Te tahdotte minun tekevän? Kaikki tämä on välttämätöntä, ja\nuskokaa minua, että olisimme vajonneet vielä paljon syvemmälle,\nkuin jo olemme vajonneet, ellen heti olisi tarttunut tähän keinoon.\nAinakin voitamme sillä aikaa, ja tämä on kaikki, mitä tarvitsemme.\nMikä onni, jos jonakin päivänä taas voisin tulla omaksi itsekseni\nja saisin näyttää kaikille näille kärkkyjille (gueux) [Kerjäläinen,\nkärkkyjä], etten ole antanut heidän puijata itseäni.» Vain siitä hän\nhaaveilee hillittömässä ylpeydessään, että hän taas voisi olla vapaa\neikä enää pakotettu politisoimaan, diplomatisoimaan, valehtelemaan. Ja\nkoska hän kruunattuna kuningattarena tuntee tämän rajattoman vapauden\nJumalan suomaksi oikeudekseen, arvelee hän olevansa oikeutettu mitä\nhäikäilemättömimmällä tavalla pettämään kaikkia, jotka tahtovat asettua\nvastustamaan tätä hänen asemaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei yksin kuningatar petä, vaan tässä ratkaisua edeltävässä\nkriisissä kaikki suuren pelin osanottajat pettävät toisiaan —\nharvoin voi plastillisempana nähdä kaiken salassa käydyn politiikan\nepämoraalisuuden, kuin lukiessa silloisten hallitusten, ruhtinasten,\nlähettilästen ja ministerien loputonta kirjeenvaihtoa. Kaikki\ntyöskentelevät maanalaisesti kaikkia vastaan, ja jokainen vain oman\nyksityisetunsa hyväksi. Ludvig XVI pettää kansalliskokousta, joka\npuolestaan vain odottaa, että tasavaltalainen ajatus on voittanut\nriittävästi jalansijaa pannakseen kuninkaan viralta. Perustuslailliset\nuskottelevat Marie Antoinette’ille, että heillä on valta, jota\nheillä pitkiin aikoihin enää ei ole ollut, ja hän petkuttaa heitä\nmitä häpeällisimmällä tavalla, sillä heidän selkänsä takana hän on\nneuvotteluissa veljensä Leopoldin kanssa. Tämä taas pettää sisartaan,\nsillä sisimmässään hän on päättänyt olla panematta alttiiksi\nainoatakaan sotilasta, ainoatakaan taalaria hänen asiansa hyväksi ja\nneuvottelee tämän kestäessä Venäjän ja Preussin kanssa Puolan toisesta\njaosta. Mutta samaan aikaan kuin Preussin kuningas Leopoldin kanssa\nkeskustelee »aseellisesta kongressista» Ranskaa vastaan Berliinistä\nkäsin, hänen oma lähettiläänsä Pariisissa rahoittaa jakobiineja ja syö\npäivällistä Pétionin kanssa. Maasta paenneet prinssit taas kiihottavat\nsotaan, mutta eivät säilyttääkseen valtaistuimen veljelleen Ludvig\nXVI:lle, vaan mahdollisimman pian noustakseen sille itse, ja keskellä\nnäitä paperiturnajaisia huitoo käsiään kuninkuuden Don Quijote,\nRuotsin Kustaa III, jota kaikki pohjimmaltaan ei ollenkaan liikuta\nja joka vain haluaisi näytellä Kustaa Aadolfia, Euroopan pelastajaa.\nBraunschweigin herttua, jonka on määrä johtaa liittolaisarmeijaa\nRanskaa vastaan, on samanaikaisesti neuvotteluissa jakobiinien kanssa,\njotka tarjoavat hänelle Ranskan valtaistuinta, Danton ja Dumouriez\ntaas pelaavat keskenään kaksinaamaista peliä. Ruhtinaat ovat yhtä\nvähän yksimielisiä kuin vallankumoukselliset, veli pettää sisartaan,\nkuningas kansaansa, kansalliskokous kuningasta, hallitsija toistaan,\nkaikki valehtelevat toisilleen vain voittaakseen hiukan aikaa oman\nasiansa hyväksi. Jokainen haluaisi saada jotakin hyötyä sekasorrosta\nja lisää uhkailullaan yleistä epävarmuutta. Ei kukaan haluaisi polttaa\nsormiaan, kaikki leikkivät tulella, mutta kaikki, keisarit, kuninkaat,\nprinssit ja vallankumoukselliset luovat tällä alituisella sopimusten\nhieronnallaan ja harhaanjohtelullaan epäluuloisuuden ilmapiirin\n(samantapaisen kuin se, mikä nykyään myrkyttää maailmaa) ja tempaavat\nvihdoin, sitä oikeastaan tahtomatta, kaksikymmentäviisi miljoonaa\nihmistä kaksikymmenviisivuotisen sodan kurimukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin vierii aika näistä pienistä juonista piittaamatta\nmyrskyisenä edelleen, vallankumouksen vauhti ei noudata vanhan\ndiplomatian »temporisointia». Ratkaisu on tehtävä. Kansalliskokous on\nvihdoinkin saanut valmiiksi luonnoksen hallitusmuodoksi ja esittänyt\nsen Ludvig XVI:lle hyväksyttäväksi. Nyt on annettava vastaus. Marie\nAntoinette tietää, että tämä »hirviömäinen» hallitusmuoto — kuten hän\nkirjoittaa Venäjän keisarinna Katariinalle — »merkitsee moraalista\nkuolemaa, joka on tuhat kertaa pahempi kuin ruumiillinen kuolema, joka\nvapauttaa kaikesta kurjuudesta», hän tietää myös, että sen hyväksymistä\npidettäisiin Koblenzissa ja hoveissa antautumisena, kenties sitä\nsuorastaan moitittaisiin henkilökohtaiseksi pelkuruudeksi, mutta niin\nsyvälle on kuninkaan mahti jo vajonnut, että Marie Antoinettekin, tuo\nylpein kaikista, on pakotettu ehdottamaan alistumista.\n\n»Olemme matkamme kautta riittävästi osoittaneet», hän kirjoittaa,\n»ettemme arkaile asettaa itseämme vaaralle alttiiksi, kun yleinen etu\non kysymyksessä. Mutta nykyiseen tilanteeseen katsoen ei kuningas\npitemmälti voi evätä hyväksymistään. Uskokaa minua, että asia on totta,\nkun sen sanon. Te tunnette luonteeni riittävästi tietääksenne, että se\npikemminkin kehoittaisi minua ylhäiseen ja urheaan tekoon. Mutta ei\nole mitään järkeä siinä, että avoimin silmin hyödyttömästi antautuu\nvaaralle alttiiksi.» Mutta kun kynä jo on valmiina antautumissopimuksen\nallekirjoittamiseksi, Marie Antoinette samanaikaisesti ilmoittaa\nuskotuilleen, ettei kuningas sisimmässä sydämessään lainkaan ajattele\n— toinen pettää toista ja tulee itse petetyksi — pitää kansalle\nantamaansa sanaa. »Mitä tulee hyväksymiseen, pidän mahdottomana,\netteikö jokainen ajatteleva ihminen käsittäisi, että kaikki, mitä\nteemme, tapahtuu vain sentähden, ettemme ole vapaita. Tärkeätä on\nainoastaan se, ettemme nyt herätä mitään epäluuloa niissä hirviöissä,\njotka meitä ympäröivät. Joka tapauksessa voivat meitä auttaa ainoastaan\nulkovallat, armeija on menetetty, rahaa ei enää ole, eivät mitkään\nohjakset, eivät mitkään sulut voi pidättää aseistettua roskaväkeä. Ei\nedes vallankumouksen johtajiakaan enää kuunnella, kun he saarnaavat\njärjestystä: sellainen on se surullinen olotila, jossa olemme.\nLisätkää tähän vielä, ettei meillä ole ainoatakaan ystävää, että koko\nmaailma kavaltaa meidät, toiset pelosta, toiset heikkoudesta tai\nkunnianhimosta, ja että olen vaipunut jopa niin syvälle, että pelkään\npäivää, jolloin meille taas suodaan jonkinlainen vapaus. Ainakaan\nnyt, voimattomuuden tilassa, jossa olemme, emme voi syyttää itseämme\nmistään.» Ja ihmeteltävän suorasukaisesti hän jatkaa: »Te näette tässä\nkirjeessä koko sieluni. Kenties erehdyn, mutta se on ainoa keino, minkä\nnäen edessäni. Olen, mikäli kykenen, kuunnellut ihmisiä kummaltakin\npuolelta ja muodostanut mielipiteeni heidän mielipiteittensä\nperusteella; mutta en tiedä, noudatetaanko sitä. Te tunnette henkilön,\njonka kanssa olen tekemisissä; sinä hetkenä, jolloin luulee saaneensa\nhänet taivutetuksi, voi jonkun toisen sana tai mielipide kääntää\nsen päinvastaiseksi hänen itsensä sitä huomaamatta, ja jo sentähden\novat tuhannet asiat mahdottomat ajaa läpi; joka tapauksessa, mitä\ntapahtuneekin, antakaa minun säilyttää ystävyytenne ja kiintymyksenne.\nTarvitsen sitä suuresti, ja uskokaa minua, mikä onnettomuus minua\nkohdanneekin: on mahdollista, että mukaudun olosuhteisiin, mutta\nmilloinkaan ei ole tapahtuva, että suostuisin johonkin toimenpiteeseen,\njoka ei ole arvoni mukainen. Vasta onnettomuudessa todella tuntee, kuka\non. Vereni virtaa poikani suonissa, ja toivon, että hän eräänä päivänä\non osoittautuva arvokkaaksi olemaan Maria Teresian tyttärenpoika.»\n\nNämä ovat suuria ja järkyttäviä sanoja, mutta ne eivät voi peittää sitä\nsisäistä häpeäntunnetta, mitä tässä suoruutta rakastavassa naisessa\nherättää hänen pakonalainen petospelinsä. Syvimmässä sydämessään\nhän tietää, että hän esiintyessään näin epärehellisesti toimii\nepäkuninkaallisemmin, kuin jos hän vapaaehtoisesti olisi luopunut\nvaltaistuimesta. Mutta ei ole enää valinnan varaa. »Kieltäytyminen\nolisi ollut jalompaa», hän kirjoittaa rakastamalleen Fersenille, »mutta\nse oli mahdotonta nykyisissä olosuhteissa. Olisin toivonut, että\nsuostumus olisi ollut niukempi, mutta valitettavastihan olemme alati\nilkeämielisten henkilöiden ympäröiminä; kuitenkin vakuutan Teille,\nettä sittenkin vähimmin huono sanamuoto lopulta hyväksyttiin. Myöskin\nprinssien ja emigranttien typeryys on määrännyt toimintatapamme. Oli\nvälttämätöntä suostumuksesta poistaa jokainen rivi, joka olisi voitu\ntulkita siten, kuin emme suostuisi mitä vilpittömimmin tarkoituksin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän epärehellisen ja sentähden epäpoliittisen hallitusmuodon\nvalehyväksymisen kautta kuningasperhe on voittanut aikaa vetääkseen\nhenkeä: siinä tämän kaksinaamaisen pelin koko, ja kuten pian on\nosoittautuva, julma voitto. Kaikki huokaisevat helpotuksesta, ikäänkuin\njokainen todella uskoisi toisen valheeseen. Silmänräpäykseksi rajuilmaa\nennustava pilvi repeää ja häipyy. Vielä kerran kansansuosion aurinko\npaistaa pettävänä Bourbonien päähän. Heti, kun kuningas syyskuun 13\npäivänä on ilmoittanut vannovansa seuraavana päivänä hallitusmuodon\nkansalliskokouksessa, poistetaan kaartilaiset, jotka tähän asti ovat\nvartioineet kuninkaallista linnaa, ja Tuileriain puisto annetaan\nyleisön vapaaseen käyttöön. Vankeus on lopussa ja — kuten useimmat\nennenaikaisesti luulevat — myös vallankumous. Ensimmäisen kerran\nsuunnattoman pitkien viikkojen ja kuukausien jälkeen, mutta myös\nviimeisen kerran, Marie Antoinette saa kymmenien tuhansien kurkusta\nkuulla jo kokonaan unohdetun huudon: »Eläköön kuningas! Eläköön\nkuningatar!»\n\nMutta jo aikoja sitten ovat kaikki, sekä ystävät että viholliset, rajan\ntällä ja tuolla puolen vannoneet, etteivät tule enää kauan antamaan\nhänen elää.\n\n\n\n\nYSTÄVÄ NÄYTTÄYTYY VIIMEISEN KERRAN\n\n\nVarsinaisesti traagillisia hetkiä Marie Antoinette’in tuhossa eivät\nmilloinkaan olleet suuret rajuilmat, vaan aina niiden välistä\npilkahtavat pettävän ihanat päivät. Jos vallankumous olisi tullut\nlumivyörynä, yhdessä tuokiossa murskaten monarkian, jättämättä\nhengähdysaikaa miettimiseen, toivomiseen ja vastarintaan, ei se olisi\nkäynyt kuningattarelle niin hirvittävän hermoja repiväksi kuin hidas\nkuolinkamppailu. Mutta alati tulee myrskyjen väliin yht’äkkisiä\ntyveniä: viisi, jopa kymmenen kertaa vallankumouksen kestäessä\nkuningasperhe saattoi luulla rauhan nyt lopullisesti palautuneen,\ntaistelun loppuneen. Mutta vallankumous on luonnon elementti kuten\nmeri, sellainen tulvavuoksi ei yhtenä hyökynä tunkeudu maahan,\nvaan jokaisen kiivaan hyökkäyksen jälkeen aalto vetäytyy takaisin,\nnäköjään uupuneena, mutta todellisuudessa vain kootakseen levänneet\nvoimansa uuteen ja vielä tuhoavampaan rynnäkköön. Eivätkä uhanalaiset\nmilloinkaan tiedä, onko viimeinen aalto jo ollut vahvin, ratkaiseva.\n\nHallitusmuodon hyväksymisen jälkeen kriisi näyttää voitetulta.\nVallankumous on muuttunut laiksi, levottomuus on kangistunut kiinteiksi\nmuodoiksi. Tulee muutamia päiviä, muutamia viikkoja petollista\nhyvänoloa, pettävän euforian viikkoja; riemu täyttää kadut, ihastus\nkansalliskokouksen, teatterit kaikuvat myrskyisistä suosionhuudoista.\nMutta Marie Antoinette on aikoja sitten menettänyt nuoruutensa naiivin,\nluonnollisen herkkäuskoisuuden. »Mikä vahinko», hän huokaa lastensa\nkasvattajattarelle palatessaan juhlavalaistusta kaupungista linnaan,\n»että tällainen kauneus voi herättää sydämessämme vain murheen ja\nlevottomuuden tunteen.» Tultuaan niin usein pettyneeksi hän ei enää\ntahdo antaa pettää itseään. »Tällä hetkellä kaikki on rauhallista»,\nhän kirjoittaa Fersenille, sydänystävälleen, »mutta tämä rauha on\npelkän langan varassa, ja kansa on aivan samanlainen kuin se aina on\nollut, joka hetki valmis mihin kauhutöihin tahansa. Meille vakuutetaan,\nettä se on puolellamme. En usko siihen vähääkään, ainakaan mitä\nitseeni tulee. Tiedän, kuinka paljon kaikkeen sellaiseen voi luottaa.\nUseimmissa tapauksissa se on maksettua riemua, ja kansa rakastaa\nmeitä ainoastaan, mikäli teemme, mitä se vaatii. On mahdotonta,\nettä enää kauan voi jatkua tähän tapaan. Pariisissa olemme vielä\nvähemmän turvassa kuin aikaisemmin, sillä on totuttu nöyryyttämään\nmeitä.» Itse asiassa tulee äskenvalitusta kansalliskokouksesta\npettymys, se on kuningattaren käsityksen mukaan »tuhat kertaa\nhuonompi kuin aikaisempi», ja heti sen ensimmäinen päätös riistää\nkuninkaalta nimityksen »majesteetti». Muutamien viikkojen jälkeen\njohto on siirtynyt girondisteille, jotka aivan avoimesti ilmaisevat\ntasavaltalaiset sympatiansa, ja sovinnon pyhä sateenkaari katoaa\nnopeasti taivaalle jälleen kohoavien pilvien taa. Uudelleen alkaa\ntaistelu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsemansa nopeasta huononemisesta kuningas ja kuningatar eivät\nvoi syyttää vallankumousta, vaan ensi kädessä omia sukulaisiaan.\nProvence’in kreivi ja Artois’n kreivi ovat ottaneet päämajakseen\nKoblenzin, sieltä he käyvät avointa sotaa Tuilerioja vastaan. Se\nseikka, että kuningas hädän pakottamana on hyväksynyt perustuslain,\nsopii erinomaisesti heidän tarkoituksiinsa, kun he antavat maksettujen\njournalistien pilkata Marie Antoinette’ia ja Ludvig XVI:ta pelkureiksi,\nja esittää itsensä, täydessä turvassa istuessaan, kuninkuuden\najatuksen todellisiksi ja ainoiksi arvokkaiksi puolustajiksi: heille\non yhdentekevää, saako heidän veljensä hengellään vastata tämän leikin\nkustannuksista. Turhaan Ludvig XVI pyytämällä pyytää, jopa käskeekin\nveljiään tulemaan takaisin ja siten poistamaan kansan oikeutetun\nepäluulon. Perinnön havittelijat väittävät häijysti, ettei tämä ole\nvangitun kuninkaan todellinen tahto, he pysyvät Koblenzissa etäällä\ntaistelupaikalta ja näyttelevät vaaratonta sankariosaansa. Marie\nAntoinette vapisee raivosta ajatellessaan emigranttien pelkuruutta,\ntuon »halveksittavan joukkion, jotka aina selittivät olevansa meille\nuskollisia eivätkä kuitenkaan koskaan ole tehneet meille muuta kuin\npahaa». Hän syyttää miehensä sukulaisia siitä, että ainoastaan »heidän\nkäyttäytymisensä on saattanut heidät siihen asemaan, jossa he nyt\novat». — »Mutta», hän kirjoittaa vihoissaan, »mitä he tahtovat? He\novat, voidakseen olla noudattamatta meidän toivomuksiamme, omaksuneet\ntavan väittää, ettemme ole vapaita (mikä tosin pitää paikkansa),\nmutta että me sen johdosta emme saa sanoa, mitä ajattelemme, ja että\nheidän aina täytyy toimia meidän tahtoamme vastaan.» Turhaan hän\nrukoilee keisaria pidättämään prinssit ja muut ranskalaiset, jotka\novat maan rajojen ulkopuolella, mutta Provence’in kreivi ehtii Marie\nAntoinette’in lähettilästen edelle, esittää kuningattaren kaikki käskyt\n»pakotetuiksi» ja saavuttaa kaikkialla sotapuolueiden hyväksymisen.\nRuotsin kuningas Kustaa lähettää Ludvig XVI:lle avaamattomana takaisin\nkirjeen, jossa tämä ilmoittaa hyväksyneensä perustuslain, vielä\nhäpäisevämmin pilkkaa Venäjän keisarinna Katariina Marie Antoinette’ia\nsanoen, että on surullista, kun ei ole jäljellä muuta toivoa kuin\nrukousnauha. Hänen oma veljensä Wienissä antaa kulua viikkoja,\nennenkuin hän antaa kiertelevän vastauksen; perimmältään vallat\nodottavat, että heille tulisi sopiva tilaisuus saada jotakin hyötyä\nRanskan sekasortoisista olosuhteista. Ei kukaan tarjoa todellista\napua, ei kukaan tee selvää ehdotusta, eikä kukaan kysy rehellisesti,\nmitä nuo ahdingossa olevat Tuilerioissa toivovat ja tahtovat: yhä\nkiihkeämmin kaikki pelaavat kaksinaamaista peliään onnettomien vankien\nkustannuksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitä haluaa ja mitä toivoo Marie Antoinette itse tapahtuvaksi?\nRanskan vallankumous, joka kuten melkein jokainen valtiollinen liike\notaksuu vastustajan aina hautovan syviä ja salaperäisiä suunnitelmia,\nluulee, että Marie Antoinette, että »le comité autrichien»\n[Itävaltalainen komitea] Tuilerioissa valmistelee suurenmoista\nristiretkeä Ranskan kansaa vastaan, ja monet historiankirjoittajat\novat perästäpäin väittäneet samaa. Itse asiassa Marie Antoinette’illa,\njoka on diplomaatti epätoivosta, ei milloinkaan ollut selvää ideaa,\ntodellista suunnitelmaa. Hän kirjoittaa ihailtavan uhrautuvaisesti,\nomiin edellytyksiinsä nähden hämmästyttävän uutterasti kirjeen toisensa\njälkeen joka taholle, hän kirjoittaa ja laatii memorandumeita ja\nehdotuksia, hän keskustelee ja neuvottelee, mutta mitä enemmän hän\nkirjoittaa, sitä vähemmän käy oikeastaan ymmärrettäväksi, mikä hänen\npoliittinen kantansa on. Hänen silmiensä edessä häämöttää hämäränä\naseistettu valtojen kongressi, puolinainen toimenpide, ei liian jyrkkä,\nei liian kesy, jonka toiselta puolen tulee uhallaan pelästyttää\nvallankumoukselliset, toiselta puolen olla kiihdyttämättä ranskalaisten\nkansallistunnetta; mutta miten ja milloin tämä on tapahtuva, on hänelle\nitselleen epäselvää, hän ei toimi eikä ajattele loogillisesti, vaan\nhänen tempoilevat liikkeensä ja huutonsa muistuttavat hukkuvaa, joka\nvaivuttaa itsensä yhä syvemmälle veteen. Joskus hän selittää ainoaksi\nmahdolliseksi tiekseen kansan luottamuksen voittamisen, ja samassa\nhengenvedossa, samassa kirjeessä hän kirjoittaa: »Ei ole enää mitään\nmahdollisuutta sovintoon.» Hän ei tahdo sotaa ja näkee varsin oikein\nja selvästi: »Toiselta puolen meidän velvollisuutemme olisi taistella\nheitä vastaan, se ei olisi estettävissä, ja toiselta puolen meidän\ntäällä kuitenkin epäiltäisiin olevan yhteisymmärryksessä ulkomaisten\njoukkojen kanssa.» Ja pari päivää myöhemmin taas hän kirjoittaa:\n»Vain aseellinen mahti voi saattaa kaiken ennalleen», ja »ilman apua\nulkoapäin emme voi tehdä mitään». Toiselta puolen hän yllyttää veljeään\nsanoen, että keisarin vihdoinkin tulisi tuntea loukkaus, mikä hänelle\ntehdään. »Älköön enää välitettäkö meidän turvallisuudestamme, tämä maa\nvaatii ryhtymään sotaan.» Mutta sitten hän taas estää hänet siitä.\nHyökkäys ulkoapäin olisi turmiollinen. Lopulta ei kukaan enää todella\nymmärrä hänen tarkoituksiaan. Diplomaattien kansliat, jotka eivät\najattelekaan tuhlata rahojansa pelkkään »aseelliseen kongressiin»,\njotka heittäessään kalliita armeijoja rajalle samalla haluavat täyttä\nsotaa aluevaltauksineen ja sotakorvauksineen, kohauttavat olkapäitään,\nkun heitä kehoitetaan yksistään »pour le roi de France» [Ranskan\nkuninkaan vuoksi] seisottamaan sotilaitaan kivääri jalalla. »Mitä on\najateltava», kirjoittaa Venäjän keisarinna Katariina, »henkilöistä,\njotka alati neuvottelevat kahdella aivan päinvastaisella tavalla»,\neikä edes Fersen, uskollisin, joka kuitenkin luulee tuntevansa\nMarie Antoinette’in sisimmätkin ajatukset, lopulta enää ymmärrä,\nmitä kuningatar todella tahtoo, sotaako vai rauhaa, onko hän\nsisäisesti tehnyt sovinnon perustuslain kanssa vai pettääkö hän vain\nperustuslaillisia, pettääkö hän vallankumousta vai ruhtinaita, vaikka\ntodellisuudessa tuo kidutettu nainen tahtoo vain yhtä asiaa: elää,\nelää, elää eikä kauempaa olla nöyryytettynä. Sisimmässään hän kärsii\nenemmän kuin kukaan aavistaa tästä hänen suoraviivaiselle luonteelleen\nsietämättömästä kaksinaispelistä; yhä uudelleen tämä inho osaa kohtaan,\njota hänen on pakko näytellä, purkautuu syvästi inhimilliseksi\nhuudoksi: »En itse enää tiedä, mikä asenne ja mikä äänilaji\nminun on omaksuttava. Koko maailma syyttää minua teeskentelystä,\nvilpillisyydestä, eikä kukaan voi uskoa — ja täydellä syyllä —, että\nveljeni osoittaa niin pientä osanottoa sisarensa hirvittävää asemaa\nkohtaan, että hän lakkaamatta panee hänet vaaralle alttiiksi sanomatta\nsanaakaan. Niin, hän panee minut alttiiksi ja tuhat kertaa enemmän,\nkuin jos hän todella toimisi. Viha, epäluulo ja julkeus ovat ne kolme\nvoimaa, jotka tällä hetkellä vallitsevat maassa. Ihmiset ovat julkeita\nylenmääräisestä pelosta ja koska he samalla uskovat,ettei ulkoapäin\ntulla tekemään mitään... Ei ole mitään pahempaa kuin jäädä siihen,\nmissä olemme, sillä meillä ei enää ole odotettavissa mitään apua ajalta\nja Ranskan sisäisten olojen kehittymiseltä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi ainoa henkilö käsittää lopulta, että tämä horjuminen, tämä\nkäskyjen ja vastakäskyjen antaminen vain ovat merkki neuvottomasta\nepätoivosta ja että tämä nainen ei yksinään voi pelastaa itseään. Hän\ntietää, ettei hänellä ole ketään rinnallaan, sillä Ludvig XVI:lla\nei ole mitään merkitystä päättämättömyytensä vuoksi. Myöskään hänen\nkälynsä, madame Elisabeth, ei ole kokonaan se taivaallinen, uskollinen,\nJumalaan luottava hengenheimolainen, jollaiseksi rojalistinen\nlegenda häntä ylistää: »Sisareni on niin epähienotunteinen, niin\njuonittelijoiden ympäröimä ja ennen kaikkea siinä määrin ulkomailla\nolevien veljiensä vaikutuksen alainen, ettemme voi ollenkaan\nkeskustella, muuten täytyisi riidellä koko päivä.» Ja vielä kovemmin,\nvielä hurjemmin avomielisyytensä perimmäisistä syvyyksistä hän\nhuudahtaa: »Perhe-elämämme on helvetti, emme voi puhua keskenämme\nainoatakaan järjellistä sanaa.»\n\nYhä selvemmin Fersen etäältä vaistoaa, että Marie Antoinette’ia\nnyt enää voi auttaa vain yksi ja että tämä yksi, jolla on hänen\nluottamuksensa, ei ole hänen puolisonsa, ei hänen veljensä eikä kukaan\nhänen omaisistaan, vaan hän itse. Muutamia viikkoja sitten hän on\nsalateitä kreivi Esterhazyn välityksellä lähettänyt hänelle vakuutuksen\nloppumattomasta rakkaudestaan: »Jos kirjoitatte hänelle, sanokaa\nhänelle, etteivät koko maailman peninkulmat ja maat voi erottaa sydämiä\ntoisistaan ja että joka päivä yhä enemmän tunnen tämän totuuden», ja\ntoisen kerran: »En tiedä, missä hän on. Minulle tuottaa hirvittävää\ntuskaa, kun en ole saanut mitään tietoja enkä edes ole selvillä, missä\nne ovat, joita rakastan.» Näitä viimeisiä polttavia lemmensanoja oli\nseurannut lahja, pieni kultasormus, jonka ulkosyrjään oli kaiverrettu\nkolme liljaa ja kirjoitus: »Pelkuri, ken hylkää.» Tämän sormuksen Marie\nAntoinette on, kuten hän Esterhazylle kirjoittaa, vartavasten antanut\nvalmistaa oman sormensa mitan mukaan, hän on kantanut sitä kaksi päivää\nomassa sormessaan ennen sen lähettämistä, jotta vielä virtailevan\nveren lämpö siten ikäänkuin tunkeutuisi kylmään kultaan. Fersen kantaa\ntätä rakastettunsa sormusta sormessaan, ja tästä sormuksesta ja sen\nkirjoituksesta: »Pelkuri, ken hylkää», tulee hänen omalletunnolleen\nainainen kehoitus uskaltaa kaikki tämän naisen puolesta; kun epätoivon\nääni niin valtavana puhkeaa esiin hänen kirjeistään, kun hän huomaa,\nmikä hirveä hämmennys alkaa ottaa valtoihinsa rakastetun naisen, koska\nhän näkee olevansa kaikkien ihmisten hylkäämä, hän tuntee sielussaan\nruoskan, joka ajaa hänet todella sankarilliseen tekoon: koska he kaksi\neivät kirjeellisesti voi päästä ratkaisevaan yhteisymmärrykseen, hän\npäättää mennä Marie Antoinette’in luo Pariisiin, samaan Pariisiin,\njossa hänet on julistettu lainsuojattomaksi, ja jossa hänen oleskelunsa\nmerkitsee hänelle varmaa kuolemaa.\n\nMarie Antoinette pelästyy saadessaan tiedon tästä. Ei, sellaista\nyli-inhimillistä ja todella sankarillista uhria hän ei tahdo\nystävältään. Todella rakastavana hän rakastaa hänen henkeään enemmän\nkuin omaansa ja myöskin enemmän kuin sitä sanomatonta tyynnytystä ja\nonnea, minkä hänen läsnäolonsa voisi antaa. Sentähden hän joulukuun 7\npäivänä vastaa nopeasti: »Teidän on aivan mahdotonta tällä hetkellä\nsaapua tänne. Tämä merkitsisi onnemme asettamista uhanalaiseksi. Kun\nsanon tämän, täytyy Teidän uskoa minua, sillä minulla on äärimmäinen\nhalu nähdä Teidät.» Mutta Fersen ei peräänny. Hän tietää: »On\nehdottoman tarpeellista päästää Teidät nykyisestä tilastanne.» Hän on\nRuotsin kuninkaan kanssa valmistanut uuden pakosuunnitelman, Marie\nAntoinette’in vastarinnasta huolimatta hän tietää kutsunsaaneen\nsydämen herkkäkuuloisuudella, kuinka suuresti Marie Antoinette ikävöi\nhäntä ja miten suurta helpotusta tuon täysin yksinäisen naisen sielun\ntäytyisi tuntea saadessaan kerran, vielä kerran kaikkien varovaisten ja\nsalaisten kirjeitten jälkeen jälleen vapaasti ja esteettömästi puhua\nhänen kanssaan. Helmikuun alussa Fersen tekee päätöksen olla pitemmälle\nodottamatta ja matkustaa Ranskaan Marie Antoinette’in luo.\n\nTämä päätös tietää oikeastaan samaa kuin itsemurhaa. Satakertainen\ntodennäköisyys yhtä vastaan puhuu sen puolesta, ettei hän ole palaava\ntältä matkalta, sillä tällä hetkellä ei Ranskassa kenenkään pää ole\nkorkeammassa hinnassa kuin hänen. Ei mikään nimi ole useammin ja\nvihamielisemmin mainittu, Fersen on Pariisissa julistettu julkisesti\nvaltiokiroukseen, hänen vangitsemismääräyksensä on kaikkien käsissä,\ntarvitaan vain, että yksikin tuntee hänet matkalla tai Pariisissa,\nja hänen ruumiinsa viruu silvottuna katukiveyksellä. Mutta Fersen\n— ja tämä lisää vielä tuhatkertaisesti hänen sankaruuttaan —\nei tahdo ainoastaan Pariisiin, siellä kätkeytyäkseen johonkin\nsyrjäiseen soppeen, vaan hän pyrkii suoraa tietä Minotauroksen\nluoksepääsemättömään onkaloon, Tuilerioihin, joita päivää ja yötä\nvartioi tuhatkaksisataa kansalliskaartilaista, palatsiin, jossa\njokainen renki, jokainen kamarineito, jokainen kuski suunnattomasta\npalvelijajoukosta hänet tuntee henkilökohtaisesti, mutta nyt\ntai ei koskaan tämä aatelismies on saanut tilaisuuden vahvistaa\nlemmenlupauksensa. »Elän vain palvellakseni Teitä.» Helmikuun 11\npäivänä hän toteuttaa tämän sanansa ja ryhtyy yritykseen, joka on\nkoko vallankumoushistorian rohkeimpia. Fersen matkustaa peruukki\npäässä, väärällä passilla, johon hän uhkarohkeasti väärentää siihen\ntarpeellisen Ruotsin kuninkaan allekirjoituksen, muka suorittamaan\ndiplomaattista tehtävää Lissaboniin, ainoastaan ordonanssiupseerinsa\nsaattamana, jonka palvelija hän muka on. Kuin ihmeen kautta papereita\nja henkilöitä ei todellakaan tarkemmin tutkita, vahingoittumattomana\nhän saapuu helmikuun 13 päivänä kello puoli kuudelta Pariisiin. Vaikka\nhänellä siellä on luotettava ystävätär, tai pikemminkin rakastajatar,\njoka oman henkensä uhalla on valmis piilottamaan hänet, Fersen lähtee\npostivaunuista suoraan Tuilerioihin. Talvikuukausina tulee aikaisin\npimeä, hämärän ystävällinen suojelus auttaa uhkarohkeata. Se salaovi,\njohon hänellä vielä on avain, on — hämmästyttävä onnenpotkaus —\ntälläkin kertaa vartioimaton. Uskollisesti säilytetty avain tekee\ntehtävänsä, Fersen astuu sisään: kahdeksan mitä hirvittävimmän\nerilläänolon ja mitä kauhistavimpien tapahtumien täyttämän kuukauden\njälkeen — onhan maailma tänä aikana kokonaan muuttunut — rakastaja\njälleen on rakastettunsa luona, Fersen jälleen ja viimeisen kerran\nMarie Antoinette’in luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä merkittävästä käynnistä on olemassa kahdenlaisia Fersenin\ntekemiä muistiinpanoja, muistiinpanoja, jotka huomattavasti eroavat\ntoisistaan, toinen virallinen ja toinen intiimi; ja juuri niiden\nerilaisuus on äärettömän paljonsanova, kun on kysymys Fersenin ja\nMarie Antoinette’in suhteen todellisesta laadusta. Sillä virallisissa\nkirjeissä hän kertoo hallitsijalleen, että hän helmikuun 13 päivänä\npuoli kuudelta saapui Pariisiin ja vielä samana iltana näki Heidän\nMajesteettinsa — nimenomaan monikko, siis kuningas Ludvigin ja\nMarie Antoinette’in — sekä puhui heidän kanssaan, ja toisen kerran\nseuraavana iltana. Mutta tämä selostus, joka oli tarkoitettu Ruotsin\nkuninkaalle, jonka Fersen tietää erittäin lavertelevaksi ja jolle hän\nei tahdo uskoa Marie Antoinette’in naisenkunniaa, on ristiriidassa\nhänen päiväkirjansa paljonsanovan intiimin muistiinpanon kanssa. Siinä\nsanotaan ensiksi: »Mennyt hänen luokseen; käyttänyt tavallista tietäni.\nHuolissani kansalliskaartilaisten vuoksi, hänen huoneistonsa ihmeen\nihana.» Siis on nimenomaan sanottu hänen menneen »Hänen luokseen» eikä\n»Heidän luokseen». Sitten seuraa päiväkirjassa vielä kaksi sanaa,\njotka tuo ennestään tunnettu, häveliäs käsi on musteella tehnyt\nkäsittämättömiksi. Mutta kaikeksi onneksi on onnistuttu ne jälleen\ntulkitsemaan, ja nämä kaksi sisällysrikasta sanaa kuuluvat »resté là»,\n»jäänyt sinne».\n\nNämä kaksi sanaa tekevät tuon Tristan-yön koko tilanteen selväksi:\nFersen ei tuona iltana siis mennyt vastaanotolle molempien\nmajesteettien luo, kuten hän antoi Ruotsin kuninkaan uskoa, vaan\nainoastaan Marie Antoinette’in, ja hän — sekin on aivan epäilyksetöntä\n— vietti tämän yön kuningattaren huoneessa. Yöllinen poismeno,\ntakaisintulo ja uudelleen poistuminen Tuilerioista olisi merkinnyt mitä\njärjettömintä vaaran moninkertaistamista, sillä käytävissä vartioivat\npäivää ja yötä kansalliskaartilaiset. Mutta Marie Antoinette’in\npohjakerroksessa olevat huoneet eivät tunnetusti käsittäneet muuta kuin\nmakuuhuoneen ja vähäisen pukeutumishuoneen: ei siis ole olemassa muuta\nkuin se siveyden puolustajille niin kiusallinen selitys, että Fersen\nvietti tämän yön ja seuraavan päivän keskiyöhön asti kuningattaren\nmakuuhuoneeseen kätkettynä, siihen ainoaan huoneeseen koko linnassa,\njoka oli turvassa kansalliskaartin vartioinnilta ja palvelijakunnan\nkatseilta.\n\nNoista kahdenkeskenolon tunneista on Fersen vaiti, joka aina\nihmeellisesti on osannut olla vaiti, yksinpä intiimissä\npäiväkirjassaan: sitä vaatisi jokaisen muunkin kunnia. Keneltäkään\nei voida kieltää huvia uskoa, että tämäkin yö omistettiin yksinomaan\nromanttiselle ritaripalvelukselle ja poliittiselle keskustelulle. Mutta\nsille, joka tuntee sydämellään ja ajattelee selvällä järjellään, joka\nuskoo veren mahtiin ikuisena lakina, sille on varmaa: vaikka Fersen ei\njo aikoja sitten olisikaan ollut Marie Antoinette’in rakastaja, hänestä\nolisi tullut se tänä kohtalon yönä, tänä rohkeuden äärimmäisellä\ninhimillisellä panoksella ostettuna, tänä peruuttamattoman viimeisenä\nyönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen yö kuului kokonaan rakastaville, vasta seuraava ilta\npolitiikalle. Kello kuusi, siis täsmälleen kaksikymmentäneljä\ntuntia Fersenin saapumisen jälkeen, hienotunteinen aviomies astuu\nkuningattaren huoneeseen keskustelemaan heroisen sanantuojan kanssa.\nFersenin esittämän pakosuunnitelman Ludvig XVI hylkää, ensinnäkin,\nkoska hän pitää sitä käytännöllisesti mahdottomana, ja toiseksi\nkunniantunnosta, sillä hän on julkisesti luvannut kansalliskokoukselle\njäädä Pariisiin eikä tahdo pettää sanaansa. (Fersen huomauttaa tähän\nkunnioittavasti päiväkirjassaan: »Sillä hän on kunniantuntoinen\nhenkilö.») Silmä vasten silmää kuningas sitten täydellä luottamuksella\nesittää luotettavalle ystävälle asemansa. »Olemme kahdenkesken»,\nhän sanoo, »ja voimme puhua vapaasti. Tiedän, että minua syytetään\nheikkoudesta ja päättämättömyydestä, mutta kukaan ei koskaan ole\nollut samanlaisessa tilanteessa, kuin missä minä olen. Tiedän, että\nolen laiminlyönyt oikean hetken (pakoon), heinäkuun 14 päivänä, ja\nsenjälkeen en enää ole saanut sellaista. Koko maailma on jättänyt\nminut pulaan.» Ei kuningattarella eikä kuninkaalla ole enää mitään\ntoivoa pelastumisesta. Valtojen tulisi yrittää kaikki voitavansa\nvälittämättä heistä. Niiden ei vain tulisi ihmetellä, jos hän täällä\nsuostuisi moniin asioihin; heidän täytyi nykyisessä asemassaan kenties\ntehdä sellaista, mikä ei ollut heidän todellinen tahtonsa. He voivat\nitselleen voittaa vain aikaa, itse pelastuksen täytyisi tulla ulkoapäin.\n\nKeskiyöhön asti Fersen jää palatsiin, kaikki on puhuttu, mitä oli\npuhuttava. Sitten tulee vaikein näistä kolmestakymmenestä tunnista,\njolloin heidän täytyy sanoa toisilleen jäähyväiset. Kumpikaan ei\ntahtoisi pitää sitä totena, mutta kumpikin aavistaa pettämättömästi,\netteivät he milloinkaan enää saa nähdä toisiaan, eivät milloinkaan\nenää tässä elämässä. Lohduttaakseen järkyttynyttä kuningatarta hän\nlupaa hänelle tulla takaisin, milloin se vain on oleva mahdollista,\nja tuntee onnellisena, kuinka suuressa määrin hän on tyynnyttänyt\nhäntä läsnäolollaan. Pimeää, kaikeksi onneksi tyhjää käytävää pitkin\nkuningatar saattaa Fersenin ovelle asti. Vielä he eivät ole ehtineet\nlausua toisilleen viimeisiä sanoja, viimeiset syleilyt ovat vielä\nvaihtamatta, kun kuuluu vieraan askeleita: kuolemanvaara! Verhottuna\nviittaansa, peruukki painettuna päähän Fersen livahtaa ulos. Marie\nAntoinette pakenee takaisin huoneisiinsa; rakastavat ovat viimeisen\nkerran nähneet toisensa.\n\n\n\n\nPAKO SOTAAN\n\n\nOn olemassa ikivanha resepti: kun valtiot ja hallitukset eivät enää\nkykene pääsemään sisäisten kriisien herraksi, ne koettavat suunnata\njännityksen ulospäin: tämän ikuisen lain mukaisesti vallankumouksen\njohtomiehet vaativat, päästäkseen miltei välttämättömästä\nkansalaissodasta, kuukausi kuukaudelta sotaa Itävaltaa vastaan.\nHyväksymällä perustuslain Ludvig tosin on vähentänyt kuninkaallista\narvoaan, mutta turvannut sen. Vallankumouksen pitäisi nyt — ja niin\nluulevatkin hyväuskoiset henkilöt kuten Lafayette — ikiajoiksi\nolla lopussa. Mutta girondistien puolue, joka vallitsee uutta\nkansalliskokousta, on sydämessään tasavaltalainen. Se tahtoo poistaa\nkuninkuuden, ja siihen ei ole olemassa parempaa keinoa kuin sota, koska\nsen täytyy saattaa kuninkaallinen perhe välttämättömään ristiriitaan\nkansan kanssa. Sillä ulkomaisten armeijojen etujoukkonahan ovat\nkuninkaan molemmat suurisuiset veljet, ja vihollisen yleisesikunnat\novat kuningattaren veljen alaisia.\n\nMarie Antoinette tietää, että avoin sota ei auttaisi, vaan pelkästään\nvahingoittaisi hänen asiaansa. Olkoon sotilaallinen ratkaisu mikä\nhyvänsä, on se hänen vahingokseen. Jos vallankumouksen armeijat\nvoittavat emigrantit ja keisarit ja kuninkaat, on varmaa, ettei Ranska\nkauempaa kärsisi »tyrannia». Jos taas kuninkaan ja kuningattaren\nsukulaiset lyövät kansalliset joukot, niin epäilemättä Pariisin\nkiihtynyt tai toisten kiihdyttämä roskaväki on tekevä Tuileriain\nvangit syypäiksi. Jos Ranska voittaa, he menettävät valtaistuimensa;\njos ulkovallat voittavat, he menettävät henkensä. Tästä syystä Marie\nAntoinette on lukemattomissa kirjeissä rukoillut veljeään Leopoldia\nja emigrantteja pysymään alallaan, ja tämä varovainen, epäröivä,\nkylmästi laskeva ja sisimmässään sotaa vihaava hallitsija on todellakin\npudistanut luotaan sapelia kalistelevat prinssit ja emigrantit ja\nvälttänyt kaikkea, mikä voitiin tulkita uhitteluksi.\n\nMutta Marie Antoinette’in onnentähti on aikoja sitten himmentynyt.\nKaikki yllätykset, mitkä kohtalolla on tarjona, se kääntää häntä\nvastaan. Juuri nyt, maaliskuun 1 päivänä, äkillinen sairaus tempaa pois\nhänen veljensä, rauhansäilyttäjän, ja neljätoista päivää myöhemmin\ntappaa salaliittolaisen pistoolinlaukaus rojalistisen ajatuksen\nparhaimman puolustajan Euroopan yksinvaltiaiden joukossa, Ruotsin\nKustaa III:n. Siten sota on käynyt välttämättömäksi. Sillä Kustaan\nseuraaja ei ajattele monarkkien asian tukemista, ja Leopold II:n\nseuraaja ei välitä veriheimolaisestaan, vaan punnitsee yksinomaan omia\netujaan. Tässä neljäkolmattavuotiaassa, typerässä, kylmässä, täysin\ntunteettomassa keisari Fransissa, jonka sielussa ei kyde kipinääkään\nMaria Teresian hengestä, ei Marie Antoinette tapaa ymmärtämystä eikä\ntahtoa siihen. Kylmäkiskoisena hän vastaanottaa hänen lähettinsä,\nvälinpitämättömänä hänen kirjeensä; hän ei piittaa siitä, joutuuko\nhänen sukulaisensa mitä hirvittävimpään sielulliseen ristiriitaan,\nvaarantavatko hänen toimenpiteensä kuningattaren hengen. Hän näkee vain\nhyvän tilaisuuden enentää mahtiaan, ja torjuu kansalliskokouksen kaikki\ntoivomukset ja vaatimukset kylmästi ja uhittelevasti luotaan.\n\nNyt girondistit ovat onnellisesti saaneet yliotteen. Huhtikuun 20\npäivänä Ludvig XVI pakotetaan pitkällisen vastarinnan ja — kuten\nväitetään — kyyneleet silmissä julistamaan sota »Unkarin kuningasta»\nvastaan. Armeijat lähtevät liikkeelle ja kohtalo jatkaa kulkuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMillä puolella on kuningattaren sydän tässä sodassa? Vanhan vaiko\nuuden isänmaansa puolella? Ranskanko vai ulkovaltojen sotajoukkojen\npuolella? Tämä ratkaiseva kysymys on rojalistisia kirjoittajia, hänen\nehdottomia puoltajiaan ja ylistäjiään pahasti hermostuttanut, jopa\nhe ovat väärentäneet muistelmiin ja kirjeisiin kokonaisia kappaleita\nverhotakseen sen selvän ja ilmeisen tosiasian, että Marie Antoinette\ntässä sodassa koko sielullaan toivoi liittoutuneiden hallitsijain\njoukkojen voittoa ja Ranskan armeijan tappiota. Tämä kannanotto on\nkieltämätön; se, joka vaikenee siitä, väärentää tosiasioita. Se, joka\nkieltää sen, valehtelee. Sillä vielä enemmänkin: Marie Antoinette,\njoka ennen kaikkea tuntee olevansa kuningatar ja vasta toisessa\nsijassa Ranskan kuningatar, ei ainoastaan asetu niitä vastaan, jotka\novat rajoittaneet hänen kuninkaallista mahtiaan, ja niiden puolelle,\njotka tahtovat sitä vahvistaa dynastisessa mielessä, vaan hän tekee\nlisäksi kaiken luvallisen ja luvattoman jouduttaakseen Ranskan tappiota\nja edistääkseen ulkomaiden voittoa. »Suokoon Jumala, että kerrankin\nkostettaisiin kaikki ne loukkaukset, joita olemme saaneet kokea\ntämän maan puolelta», hän kirjoittaa Fersenille, ja vaikka hän jo\naikoja sitten on unohtanut äidinkielensä ja hänen on pakko käännättää\nitselleen saksankieliset kirjeet, hän kirjoittaa: »En milloinkaan ole\nollut ylpeämpi kuin nyt siitä, että olen syntynyt saksalaiseksi.»\nNeljä päivää ennen sodan julistamista hän toimittaa — tai selvemmin:\nkavaltaa — vallankumousarmeijoiden sotasuunnitelman, mikäli hän sen\ntunsi, Itävallan lähettiläälle. Hänen asenteensa on täysin selvä: Marie\nAntoinette’ille itävaltalaiset ja preussilaiset liput ovat omia lippuja\nja Ranskan trikolori vihollisen.\n\nEpäilemättä — tämä sana tulee heti huulille — tämä on ilmettyä\nmaanpetosta, ja jokaisen maan oikeus nimittäisi nykyään sellaista\nmenettelyä rikokseksi. Mutta ei ole unohdettava, että kansallisuuden\nja kansakunnan käsitettä ei vielä oltu keksitty kahdeksannellatoista\nvuosisadalla; vasta Ranskan vallankumous muovaa sen Euroopalle.\nKahdeksastoista vuosisata, jonka käsityksiin Marie Antoinette on\nkiinteästi ankkuroitunut, ei vielä tunne muuta kuin puhtaasti\ndynastisen kannan, maa kuuluu kuninkaalle; sillä puolella, millä\nkuningas on, on oikeus; se, joka taistelee kuninkaan ja kuninkuuden\npuolesta, taistelee ehdottomasti oikean asian puolesta. Se, joka on\nkuninkuutta vastaan, on kapinoitsija, silloinkin, kun hän puolustaa\nomaa maataan. Isänmaa-ajatuksen täydellinen kehkeytymättömyys aikaansaa\nyllättävästi tässä sodassa epäisänmaallisen tunnesuhtautumisen\nvastapuolella: parhaimmat saksalaiset, Klopstock, Schiller, Fichte\nja Hölderlin toivovat vapauden aatteen vuoksi saksalaisten joukkojen\ntappiota, joukkojen, jotka vielä eivät ole kansanarmeijoita, vaan\ndespoottisen ajatuksen puolesta taistelevia. He iloitsevat Preussin\nsotavoimien perääntymisestä, kun taas Ranskassa kuningas ja kuningatar\nnäkevät omien joukkojen tappiossa henkilökohtaisen etunsa edistymistä.\nSekä täällä että tuolla sota ei koske maan etuja, vaan henkistä\naatetta, suvereenisuuden tai vapauden. Eikä mikään osoita paremmin\nmerkillistä siirtymäkohtaa vanhan ja uuden vuosisadan käsitysten\nvälillä kuin se, että yhtyneiden saksalaisten armeijojen johtaja,\nBraunschweigin herttua, kuukautta aikaisemmin vielä vakavissaan\npunnitsi, eikö hänen ehkä mieluummin olisi otettava Ranskan joukkojen\nylipäällikkyyttä saksalaisia vastaan. Nähdään, että isänmaan ja\nkansakunnan käsite ei 1791 vielä ollut selkeytynyt kahdeksannentoista\nvuosisadan sieluissa. Vasta tämä sota, joka luo kansan sotajoukot,\nkansan tietoisuuden ja samalla kokonaisten kansakuntien hirvittävän\nveljeskamppailun, synnyttää kansallispatriotismin idean, joka periytyy\nseuraavalle vuosisadalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen, että Marie Antoinette toivoo ulkovaltojen voittoa, yhtävähän\nkuin siihenkään, että hän on tehnyt itsensä syypääksi maankavallukseen,\nei Pariisissa ole mitään todisteita. Mutta vaikkakaan kansa massana\nei milloinkaan ajattele loogillisesti ja suunnitelmallisesti, on\nsillä kuitenkin alkuvoimaisempi, eläimellisempi vainuamiskyky kuin\nyksityisolennolla; ajattelun sijasta se työskentelee vaistoilla, ja\nnämä vaistot ovat melkein aina erehtymättömiä. Alusta pitäen Ranskan\nkansa tuntee ilmassa tuon Tuilerioissa vallitsevan vihamielisyyden;\nilman ulkonaista kiinnekohtaa se vainuaa sen sotilaallisen kavalluksen,\njohon Marie Antoinette tosiasiallisesti on tehnyt itsensä syypääksi\nkansan armeijaa ja sen asiaa vastaan; ja sata askelta kuninkaallisesta\npalatsista huutaa kansalliskokouksessa muuan girondisteista, Vergniaud,\nsyytöksen julkisesti saliin: »Tältä lavalta, jolta puhun teille, voi\nnähdä palatsin, jossa turmeltuneet neuvonantajat johtavat harhaan ja\npettävät kuningasta, joka on antanut meille perustuslain, jossa he\ntakovat kahleita, joihin tahtovat meidät kytkeä, ja valmistavat juonia,\njoiden tarkoituksena on luovuttaa meidät Itävallan hallitsijasuvun\nkäsiin. Näen palatsin ikkunat, jossa valmistetaan vastavallankumousta\nja ajatellaan kaikkia keinoja meidän saattamiseksemme takaisin orjuuden\nvankilaan.» Ja jotta aivan selvästi tajuttaisiin Marie Antoinette\nnäiden väitettyjen salaliittojen todelliseksi alkuunpanijaksi,\nhän lisää uhkaavasti: »Tietäkööt kaikki, jotka asuvat tässä\npalatsissa, että meidän hallitusmuotomme myöntää koskemattomuuden\nyksistään kuninkaalle. Tietäkööt he, että laki poikkeuksetta on\nkäyvä käsiksi kaikkiin syyllisiin ja ettei yksikään pää, joka on\ntodistettu syylliseksi rikokseen, ole välttävä miekkaa.» Vallankumous\nalkaa käsittää, että se voi lyödä ulkoisen vihollisen ainoastaan\nvapautumalla myös sisäisestä vihollisesta. Jotta se voisi voittaa\nsuuren pelinsä maailman silmien edessä, on kuninkaan vaikutusvalta\nkotona tehtävä mitättömäksi. Tarmokkaasti pyrkivät nyt kaikki\ntodella vallankumoukselliset aikaansaamaan yhteentörmäyksen; jälleen\nkulkevat ensimmäisinä sanomalehdet vaatien kuninkaan viraltapanoa;\nuusia painoksia kuuluisasta kirjasesta: »La vie scandaleuse de\nMarie-Antoinette» [M.A:n häpeällinen elämä] jaellaan kaduilla vanhan\nvihan uudelleen elvyttämiseksi. Kansalliskokouksessa tehdään tahallaan\nesityksiä, joissa toivotaan kuninkaan käyttävän hallitusmuodon\nmukaista veto-oikeuttaan, ennenkaikkea se ehdotus, johon Ludvig XVI\nuskovaisena katolilaisena ei milloinkaan voi suostua, nimittäin että\npapit, jotka kieltäytyvät vannomasta kuuliaisuutta hallitusmuodolle, on\nväkivaltaisesti karkoitettava maasta: etsitään, manataan esille avoin\nvälien katkeaminen. Kuningas todellakin ensi kerran kokoaa rohkeutensa\nja lausuu vetonsa. Niin kauan kuin hän oli voimakas, hän ei koskaan\nole käyttänyt ainoatakaan oikeuksistaan; nyt, vaaksan etäisyydellä\nperikadosta, tuo onneton mies onnettomimmalla hetkellä ensi kerran\nkoettaa osoittaa rohkeutta. Mutta kansa ei enää ole taipuvainen\nsietämään vastaansanontaa tämän vahanuken taholta. Tämä veto on oleva\nkuninkaan viimeinen sana kansaansa vastaan ja kansalleen.\n\nAntaakseen kuninkaalle ja ennen kaikkea tuolle taipumattomalle,\nylpeälle itävallattarelle perusteellisen läksytyksen jakobiinit,\nvallankumouksen iskujoukko, valitsevat vertauskuvallisen päivän,\nkesäkuun 20:nnen. Tänä päivänä kolme vuotta sitten kansan edustajat\nVersaillesin pallosalissa ovat ensi kerran yhteisesti vannoneet\njuhlallisen valan olla väistymättä pistinten mahdin edestä ja omasta\nvoimastaan antaa Ranskalle hallitusmuodon. Tänä päivänä vuosi\nsitten kuningas lakeijaksi puettuna on yöllä hiipinyt palatsinsa\npikku portista ulos välttääkseen kansan tahtoa. Tänä vuosipäivänä\non nyt ikuisiksi ajoiksi annettava hänelle muistutus siitä, ettei\nhän ole mitään ja kansa kaikki. Kuten 1789 hyökkäystä Versaillesin,\nvalmistetaan 1792 hyökkäystä Tuilerioihin järjestelmällisesti\nedeltäkäsin. Mutta edellisellä kerralla täytyi vielä salaa ja\nlainvastaisesti koota tuo amatsooniarmeija pimeyden turvissa; tällä\nkertaa marssii keskellä kirkasta päivää, hätäkellojen kaikuessa,\noluenpanija Santerre’in johdolla viisituhatta miestä, kaupunginhallitus\nmukana, liehuvin lipuin, kansalliskokous avaa heille portit, ja\npormestari Pétion, jonka pitäisi huolehtia järjestyksestä, tekeytyy\nsokeaksi ja kuuroksi edistääkseen tämän kuninkaan nöyryytyksen varmaa\nonnistumista.\n\nVallankumouksellisen joukon esiinmarssi alkaa pelkkänä juhlakulkueena\nkansalliskokouksen edessä. Ruoturivistöinä marssii viisituhatta miestä\nmukanaan suuret julisteet »Alas veto!» ja »Vapaus tai kuolema!»\n»Ça ira’n» [Tunnettu vallankumouslaulu] tahdissa ratsastuskoulun\nohi, jossa kansalliskokous pitää istuntojaan; puoli neljältä\nsuuri näytelmä näyttää loppuneen, poismarssi alkaa. Mutta nyt\nvasta alkaa varsinainen mielenosoitus. Sillä sensijaan, että tuo\nsuunnaton kansanjoukko rauhallisesti poistuisi, se heittäytyy,\nkäskemättä ja kuitenkin näkymättömän käden johtamana, palatsin\nsisäänkäytävää vastaan. Siellä seisovat tosin kansalliskaartilaiset\nja santarmit pistimet ojossa, mutta hovi on tavanmukaisessa\npäättämättömyydessään jättänyt antamatta mitään määräyksiä tämän\nkuitenkin niin selvästi arvattavan tapauksen varalle, sotilaat eivät\ntee mitään vastarintaa, ja tiiviinä joukkona massat valuvat ovien\nahtaan suppilon kautta sisään. Niin voimakas on tämän joukon paine,\nettä se ikäänkuin itsestään tunkeutuu portaita pitkin ensimmäiseen\nkerrokseen. Nyt ei enää ole pysähtymismahdollisuutta, ovet painetaan\nsisään tai lukot lyödään rikki, ja ennenkuin voidaan ryhtyä\nmihinkään turvallisuustoimenpiteisiin, ensimmäiset sisääntunkijat\nseisovat kuninkaan edessä, jota vain riittämättömästi ryhmä\nkansalliskaartilaisia suojelee pahimmalta. Nyt täytyy Ludvig XVI:n\nomassa palatsissaan vastaanottaa kapinallisen kansan paraati, ja vain\nhänen järkkymätön flegmaattinen tyyneytensä ehkäisee yhteentörmäyksen.\nKärsivällisenä hän antaa kaikkiin uhitteluihin kohteliaat vastaukset,\nkuuliaisena hän panee päähänsä punaisen myssyn, jonka muuan\nsanskyloteista ottaa päästään. Kolme ja puoli tuntia hän hehkuvassa\nkuumuudessa vastaansanomatta ja vastustelematta sietää näiden\nvihamielisten vierasten uteliaisuutta ja pilkkaa.\n\nSamanaikaisesti on toinen joukko kapinallisia tunkeutunut\nkuningattaren huoneisiin; lokakuun viidennen päivän kauhunäytelmät\n1789 Versailles’issa ovat vähällä uudistua. Mutta koska kuningatar\non vaaranalaisempi kuin kuningas, ovat upseerit kiireesti kutsuneet\nkokoon sotilaita, työntäneet Marie Antoinette’in nurkkaan, siirtäneet\nhänen suojakseen suuren pöydän, jotta hän olisi ainakin turvassa\nruumiilliselta pahoinpitelyltä; sitäpaitsi kansalliskaartilaiset\nkolmena rivinä vartioivat tätä pöytää. Hurjina sisään syöksyvät naiset\nja miehet eivät pääse ruumiillisesti käsiksi Marie Antoinette’iin,\nmutta kuitenkin kyllin lähelle voidakseen tarkastella »hirviötä»\nuhittelevasti kuin näytteelle pantua esinettä, riittävän lähelle, jotta\nMarie Antoinette’in täytyy kuulla jok’ikinen häväistys ja uhkaus.\nSanterre, joka yrityksellään vain pyrkii kuningattaren perusteelliseen\nnöyryyttämiseen ja peloittamiseen, mutta tahtoo välttää todelliset\nväkivallanteot, antaa krenatööreille käskyn astua syrjään, jotta\nkansa saisi tahtonsa täytetyksi ja saisi katsella uhriaan, voitettua\nkuningatarta; samalla hän koettaa rauhoittaa Marie Antoinette’ia:\n»Madame, Teitä petetään, kansalla ei ole mitään pahoja tarkoituksia\nTeitä vastaan. Jos vain tahtoisitte, rakastaisi Teitä jokainen kuin\ntämä lapsi» (samalla hän viittaa dauphiniin, joka pelästyneenä ja\nvavisten painautuu äitiinsä). »Muuten, älkää olko peloissanne,\nTeille ei tehdä mitään.» Mutta kuten aina, kun joku »factieux’eista»\ntarjoaa kuningattarelle apuaan, hänen ylpeytensä suoristuu. »Minua\nei ole petetty eikä johdettu harhaan», kuningatar vastaa kovasti,\n»enkä ole peloissani. Säädyllisten ihmisten joukossa ei tarvitse olla\npeloissaan.» Kylmänä ja ylpeänä kuningatar kestää vihamieliset katseet\nja julkeimmatkin puhuttelut. Ainoastaan kun hänet tahdotaan pakottaa\npanemaan lapsensa päähän punainen myssy, hän kääntyy pois ja sanoo\nupseereille: »Tämä on liikaa, se menee yli ihmisen kärsivällisyyden.»\nMutta hän kestää hetkeäkään osoittamatta pelkoa tai epävarmuutta. Vasta\nsenjälkeen kuin sisääntunkeutuneet eivät enää häntä todellisesti uhkaa,\nilmestyy pormestari Pétion ja pyytää joukkoa lähtemään kotiin, »jottei\nsaataisi tilaisuutta epäillä kansan kunniallista tarkoitusta.» Mutta\nkestää vielä myöhään iltaan asti, ennenkuin linna on tyhjentynyt, ja\nnyt vasta kuningatar, tuo nöyryytetty nainen, tuntee turvattomuutensa\nkoko tuskan. Nyt hän tietää, että kaikki on menetetty. »Elän vielä,\nmutta se on ihme», hän kirjoittaa kiireessä uskotulleen Hans Axel von\nFersenille. »Tämä päivä oli hirvittävä.»\n\n\n\n\nVIIMEISET HUUDOT\n\n\nSiitä lähtien kuin Marie Antoinette on kasvoissaan tuntenut vihan\nhenkäyksen, nähnyt vallankumouksen peitset omassa huoneessaan\nTuilerioissa ja kokenut kansalliskokouksen voimattomuuden ja\npormestarin pahansuopuuden, hän tietää, että hän ja hänen perheensä\novat auttamattomasti hukassa, ellei nopeasti tule apua ulkoapäin.\nVain preussilaisten ja itävaltalaisten nopea ratkaiseva voitto\nvoisi vielä pelastaa hänet. Tosin nyt viimeisellä, kaikkein\nviimeisellä hetkellä vanhat ja äkkiä hankitut uudet ystävät yrittävät\npakoretken järjestämistä. Kenraali Lafayette tahtoo persoonallisesti\nratsuväkiosaston etunenässä noutaa kuninkaan perheineen heinäkuun\n14 päivänä Marskentän juhlallisuuksista ja viedä hänet paljastetuin\nmiekoin kaupungista. Mutta Marie Antoinette, joka edelleenkin\nnäkee Lafayette’issa kaiken onnettomuuden alkujuuren, tahtoo\nmieluummin tuhoutua kuin uskoa lapsensa, miehensä ja itsensä tälle\nherkkäuskoiselle miehelle.\n\nJalommilla perusteilla hän torjuu luotaan toisen ehdotuksen, jonka\ntekee Hessen-Darmstadt’in maakreivitär, nimittäin, että hänet\nkaikkein vaaranalaisimpana olisi pelastettava palatsista, sillä tämä\npakomahdollisuus on ajateltu vain häntä varten. »Ei, hyvä prinsessa»,\nvastaa Marie Antoinette, »vaikkakin tunnen Teidän tarjouksenne koko\narvon, en siihen kuitenkaan voi suostua. Olen omistanut elämäni\ntäyttääkseni velvollisuuteni minulle rakkaita henkilöitä kohtaan,\njoiden onnettomuuden jaan ja jotka, mitä hyvänsä heistä sanottaneenkin,\nansaitsevat kaikkea osanottoa sen rohkeuden johdosta, millä he kantavat\nkohtalonsa... Tehköön jonakin päivänä kaikki se, mitä me teemme ja\nkärsimme, ainakin lapsemme onnellisemmiksi, se on ainoa toivomus,\njoka minulla vielä on. Voikaa hyvin, prinsessa! Minulta on riistetty\nkaikki paitsi sydäntäni, jonka aina tulen säilyttämään rakastaakseni\nTeitä, älkää sitä epäilkö, se olisi ainoa onnettomuus, jota en jaksaisi\nkantaa.»\n\nTämä on ensimmäisiä kirjeitä, joita Marie Antoinette ei enää kirjoita\nitsensä vuoksi, vaan jälkimaailmaa varten. Sisimmässään hän jo tietää:\nellei turmiota enää voida estää, hän tahtoo enää vain täyttää viimeisen\nvelvollisuutensa, tuhoutua ryhdikkäänä ja pää pystyssä. Kenties hän\njo tiedottomasti ikävöi nopeata ja mahdollisimman sankarillista\nkuolemaa tämän hitaan liejuun vajoamisen asemesta, tämän joka hetki\nsyvemmälle vaipumisen. Heinäkuun 14 päivänä, Bastiljin valtauksen\nmuistojuhlassa, jolloin hänen — viimeistä kertaa — täytyy ottaa\nosaa suuriin juhlamenoihin Marskentällä, hän kieltäytyy pukemasta\npanssaripaitaa pukunsa alle, kuten hänen varovainen puolisonsa tekee;\nyöllä hän nukkuu yksinään, vaikka kerran epäilyttävä hahmo ilmestyy\nhänen huoneeseensa. Hän ei enää poistu talosta, sillä hän ei pitkiin\naikoihin enää ole voinut mennä omaan puutarhaansa kuulematta kansan\nlaulavan: »Madame Veto avait promis De faire égorger tout Paris.»\n[Rouva Veto oli luvannut surmauttavansa koko Pariisin.] Hänen yöunensa\non lopussa; aina kun kello lyö tornissa, vavistaan jo linnassa\npelosta, että se voisi olla hälytyskello merkiksi aikoja sitten\nsuunnitellusta lopullisesta hyökkäyksestä Tuilerioihin. Saaden joka\npäivä, melkeinpä joka tunti lähettien ja vakoojien kautta sanomia\nsalakerhojen ja esikaupunkipiirien toimista, koko hovi tietää, että\nenää on kysymys vain päivistä, kolmesta, kahdeksasta, kymmenestä,\nkenties neljästätoista päivästä, kunnes jakobiinit tulevat tekemään\nkaikesta väkivaltaisen lopun, ja nämä vakoojat eivät suinkaan ilmaise\nmitään salaisuutta. Sillä yhä kirkuvammin vaativat Marat’n ja Hébertin\nsanomalehdet jo virasta erottamista. Vain ihme — sen tietää Marie\nAntoinette — tai tuhoava ja nopea Preussin ja Itävallan armeijain\neteneminen voisi heidät pelastaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoiden viimeisen ja mitä kärsimättömimmän odotuksen päivien kauhua,\nkammoa ja ahdistusta kuvastavat kuningattaren kirjeet uskollisimmalle\nystävälle. Oikeastaan ne eivät enää ole mitään kirjeitä, vaan\nhuutoja, hurjia, kouristuksentapaisia tuskanhuutoja, samalla kertaa\nsekavia ja kimakoita kuin ahdistetun ja kuristetun huudot. Vain\nnoudattaen äärimmäistä varovaisuutta ja käyttäen uhkarohkeimpia\nkeinoja voidaan nyt enää ylimalkaan kuljettaa tietoja Tuilerioista,\nsillä palvelijakunta ei enää ole luotettavaa, urkkijoita seisoo\nikkunoiden edustalla ja ovien takana. Piilotettuina suklaapaketteihin,\nhatunlieriin pujotettuina, sympateettisella musteella ja salamerkeillä\nkirjoitettuina (tavallisesti ei enää omakätisesti) Marie Antoinette’in\nkirjeet ovat kirjoitetut niin, että ne kiinnisaatuina tekevät täysin\nviattoman vaikutuksen. Ne puhuvat näennäisesti kaikenlaisista yleisistä\nasioista, keksityistä liiketoimista ym.; se, mitä kuningatar todella\ntahtoo sanoa, on enimmäkseen lausuttu kolmannessa persoonassa ja\nlisäksi salakirjoituksena. Nopeammin, yhä nopeammin seuraavat nyt\ntoisiaan nämä äärimmäisen hädän huudot. Kesäkuun 20 päivänä kuningatar\nvielä kirjoittaa: »Teidän ystävänne pitävät parantumista mahdottomana\ntai ainakin hyvin kaukaisena mahdollisuutena. Sen tähden rauhoittukaa\nmikäli mahdollista, se on heille tarpeellista, heidän asemansa käy\njoka päivä hirvittävämmäksi.» Kesäkuun 23 päivänä kehoitus tulee\njo kiihkeämmäksi. »Teidän ystävänne on mitä suurimmassa vaarassa,\nhänen sairautensa edistyy hirvittävän nopeasti, lääkärit eivät tunne\nenää mitään pelastuskeinoa... Jos vielä kerran haluatte nähdä hänet,\nkiiruhtakaa, ilmoittakaa hänen epätoivoinen tilansa vanhemmille.»\nYhä rajummin nousee kuumemittari (kesäkuun 26 p.): »Nopea kriisi on\nvälttämätön hänen pelastamisekseen, olemme epätoivoissamme siitä,\nettä sellaista ei vielä ole esiintynyt. Ilmoittakaa hänen tilansa\nkaikille, jotka ovat yhteydessä hänen kanssaan, jotta he ryhtyvät\ntoimenpiteisiinsä. Aika on täpärällä...» Keskellä hälytyshuutoja\npelästyy raastettu nainen hienotunteisena kuin todella rakastava\nuseinkin sitä, että hän siinä määrin tekee levottomaksi ihmisen, joka\nhänelle on kallis yli kaiken; korkeimmassakin tuskassaan ja hädässään\nMarie Antoinette ensiksi ajattelee sitä sielullista järkytystä, mikä\nhänen hätähuutojensa täytyy herättää rakastetussa: »Meidän tilamme on\nhirvittävä, mutta älkää olko liian levoton, tunnen rohkeutta ja huomaan\nitsessäni jotakin, joka sanoo minulle, että me pian tulemme olemaan\nonnellisesti pelastettuja! Tämä ajatus yksin pitää minua pystyssä...\nVoikaa hyvin! Milloin taas saamme nähdä toisemme rauhassa!» (3 p.\nheinäkuuta.) Ja vielä kerran: »Älkää olko liian levoton minusta.\nUskokaa minua, että rohkeus aina suoriutuu voittajana... Voikaa\nhyvin ja koettakaa vain, mikäli mahdollista, jouduttaa luvattua apua\npelastumiseksemme... Säästäkää itseänne älkääkä olko levoton meidän\nvuoksemme.» Mutta sitten seuraa kirje nopeasti toistaan. »Huomenna\ntulee kahdeksansataa miestä Marseille’ista, ja sanotaan, että he\nkykenevät kahdeksassa päivässä toteuttamaan suunnitelmansa.» (21 p.\nheinäkuuta.) Ja kolme päivää myöhemmin: »Sanokaa herra von Mercy’lle,\nettä kuninkaan ja kuningattaren elämä on mitä suurimmassa vaarassa,\nettä yhden ainoankin päivän menetys voi tuoda mukanaan arvaamatonta\ntuhoa... Murhaajien joukko kasvaa lakkaamatta, päivästä päivään.»\nJa viimeinen kirje elokuun 1 päivältä, samalla kaikkein viimeinen,\nminkä Fersen saa kuningattarelta, kuvailee äärimmäisen epätoivon\nselvänäköisyydellä vaaraa koko laajuudessaan. »Kuninkaan samoin\nkuin kuningattaren henki on tosiasiallisesti pitkän aikaa ollut\nuhattu. Noin kuudensadan marseillelaisen ja lukuisien muiden kaikkiin\njakobiinikerhoihin kuuluvien henkilöiden saapuminen lisää meidän\nvalitettavasti liiankin perusteltua levottomuuttamme. Ryhdytään tosin\nkaikkiin toimenpiteisiin kuningasperheen turvaksi, mutta murhaajat\nhiiviskelevät koko ajan linnan ympärillä: kansaa yllytetään, osassa\nkansalliskokousta vallitsee pahansuopa mieliala, toisessa osassa\nheikkous ja pelkuruus... Nyt täytyy vain ajatella välttymistä\ntikareilta ja salaliittolaisten vehkeiden tyhjäksitekemistä, noiden,\njotka jo parveilevat horjuvan valtaistuimen ympärillä. Pitkiin\naikoihin eivät ’factieux’it’ enää ole lainkaan salanneet aikomustaan\nraivata tieltä kuningasperhettä. Kahdessa viimeisessä yöllisessä\nkokouksessa oltiin vain erimielisiä toimeenpanotavasta. Te tiedätte\nedellisestä kirjeestäni, kuinka tärkeätä on voittaa vaikkapa vain\nkaksikymmentäneljä tuntia; tänään voin vain toistaa saman ja lisätä,\nettä ellei meille nyt tulla avuksi, ainoastaan kaitselmus voi pelastaa\nkuninkaan ja kuningattaren.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakastava vastaanottaa nämä kirjeet Brüsseliin; voidaan kuvitella,\nkuinka epätoivoisena. Aamuvarhaisesta myöhään yöhön hän taistelee\nkuninkaiden, sotapäällikköjen ja lähettilästen velttoutta ja\npäättämättömyyttä vastaan; hän kirjoittaa kirjeen toisensa jälkeen,\ntekee käynnin toisensa jälkeen, äärimmäisen kärsimättömänä hän\nkaikin voimin vaatii nopeata etenemistä, sotilaallista toimintaa.\nMutta armeijan ylipäällikkö, Braunschweigin herttua, on sotilas\ntuota vanhaa sotakoulua, joka arveli, että esiinmarssi on kuukausia\naikaisemmin päivälleen laskettava. Hitaasti, huolellisesti,\njärjestelmällisesti aikoja sitten vanhentuneiden Fredrik Suuren\npalveluksessa oppimainsa sotataidon lakien mukaisesti Braunschweigin\nherttua järjestää joukkonsa, ja iänikuisessa kenraalinylpeydessään\nhän ei anna poliitikkojen, saatikka sitten ulkopuolella olevien,\ntaivuttaa itseään poikkeamaan tuumankaan vertaa kirjoitetuista\nliikekannallepanosuunnitelmistaan. Hän selittää, ettei hän ennen\nelokuun keskiväliä voi kulkea rajojen yli, mutta sitten hän lupaa\nsuunnitelmanmukaisesti — sotilaallinen kävelyretki on kaikkien\nkenraalien ikuinen lempiunelma — tunkeutua yhtä painoa Pariisiin asti.\n\nMutta Fersen, jonka sielua raastavat hätähuudot Tuilerioista, tietää,\nettei niin pitkälliseen viivytykseen enää ole aikaa. Jotakin on tehtävä\nkuningattaren pelastamiseksi. Ja intohimonsa hämmennyksessä rakastaja\ntekee juuri sen, minkä on määrä tuhota hänen rakastettunsa. Sillä juuri\nsillä toimenpiteellä, millä hän tahtoo pidättää roskaväen hyökkäystä\nTuilerioihin, hän jouduttaa sitä. Jo pitkän aikaa Marie Antoinette\noli vaatinut manifestia liittoutuneiden taholta. Hänen — varsin oikea\n— ajatuksenjuoksunsa oli, että tässä manifestissa oli yritettävä\nerottaa tasavaltalaisten ja jakobiinien asia näkyvästi Ranskan\nkansan asiasta ja siten valettava rohkeutta Ranskan kelvollisiin (se\non: hänen merkityksessään kelvollisiin) aineksiin ja herätettävä\npelkoa »les gueux’eissa». Ennen kaikkea hän oli toivonut, ettei\ntässä manifestissa sekaannuttaisi Ranskan sisäisiin oloihin ja että\n»vältettäisiin puhumasta liiaksi kuninkaasta, samoin kuin liiaksi\ntuomasta ilmi, että oikeastaan tahdottiin tukea häntä». Hän haaveilee\nystävyyden ilmauksista Ranskan kansaa kohtaan ja samalla uhkauksesta\nterroristeja vastaan. Mutta onneton Fersen, kauhu sielussaan, tietäen,\nettä todellisen sotilaallisen avun saantiin liittoutuneiden taholta\nvielä kuluisi ikuisuus, haluaa, että tuo manifesti kirjoitettaisiin\nmahdollisimman ankaraan äänilajiin; hän kirjoittaa itse luonnoksen,\nantaa erään ystävän toimittaa sen perille, ja kohtalokasta kyllä\njuuri tämä luonnos tulee hyväksytyksi! Liittoutuneiden joukkojen\nsurullisen kuuluisa julistus Ranskan joukoille on kirjoitettu niin\nkäskevään muotoon kuin Braunschweigin herttuan rykmentit jo seisoisivat\nvoitokkaina Pariisin edustalla; se sisältää kaiken, minkä kuningatar,\nparemmin tuntien tilanteen, tahtoi välttää. Alinomaa puhutaan siinä\nkaikkeinkristillisimmän kuninkaan pyhästä henkilöstä, kansalliskokousta\nsyytetään siitä, että se muka oikeudenvastaisesti on riistänyt\nitselleen hallitusohjakset, Ranskan sotilaita kehoitetaan heti\nalistumaan kuninkaansa, laillisen hallitsijansa tahtoon, ja Pariisin\nkaupunkia uhataan, siltä varalta, että Tuileriain linna vallattaisiin\nväkivallalla »esimerkillisellä ja kaikiksi ajoiksi muistettavalla\nrangaistuksella», sotilaallisilla pakkotoimenpiteillä ja täydellisellä\nhävityksellä: heikkotahtoinen kenraali lausuu ennen ensimmäistä\npyssynlaukausta Tamerlanin veroisia ajatuksia.\n\nTämän paperiuhkauksen vaikutus on peloittava. Yksinpä ne, jotka tähän\nasti ovat lainkuuliaisina pitäytyneet kuninkaaseen, tulevat yhdellä\niskulla tasavaltalaisiksi saadessaan tietää, kuinka rakas heidän\nkuninkaansa on Ranskan vihollisille, huomatessaan, että muukalaisten\nsotajoukkojen voitto tuhoaisi vallankumouksen kaikki saavutukset,\nettä silloin Bastilji olisi turhaan vallattu, hyödyttömästi tehty\nvala Pallohuoneessa, että tehottomaksi jäisi se, minkä lukemattomat\nranskalaiset olivat vannoneet Marskentällä. Fersenin käsi, rakastetun\nkäsi, on tällä typerällä uhkauksella heittänyt pommin hehkuvaan tuleen.\nJa kahdenkymmenen miljoonan suuttumus räjähtää tämän järjettömän\ntaisteluhaasteen vaikutuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuun viimeisinä päivinä tulee Braunschweigin herttuan onnettoman\nmanifestin sanamuoto Pariisissa tunnetuksi. Liittoutuneiden uhkausta\nhävittää Pariisi maan tasalle, jos kansa kävisi Tuileriain kimppuun,\nkansa pitää suorastaan haasteena hyökkäykseen. Heti ryhdytään\nvalmisteluihin, ja jollei heti ryhdytä toimeen, johtuu se vain siitä,\nettä vielä tahdotaan odottaa, kunnes saapuu ydinjoukko, kuusisataa\nvalittua tasavaltalaista Marseille’ista. Elokuun kuudentena päivänä nuo\netelän auringon päivettämät, hurjat ja päättäväiset miehet marssivat\nesiin, ja askeltensa tahdissa he laulavat uutta laulua, jonka poljento\nmuutamassa viikossa tempaa mukaansa koko maan, Marseljeesia, tuota\nvallankumouksen hymniä, jonka kokonaan lahjaton upseeri armoitetulla\nhetkellä on sepittänyt. Nyt ovat kaikki valmiina viimeiseen rynnäkköön\nlahonnutta yksinvaltaa vastaan. Hyökkäys voi alkaa: »Allons enfants de\nla patrie...»\n\n\n\n\nELOKUUN KYMMENES\n\n\nElokuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välinen yö ennustaa kuumaa\npäivää. Ainoatakaan pilvenhattaraa ei ole taivaalla, jolla tuikkivat\ntuhannet tähdet, ei tunnu tuulen henkäystäkään; täydellinen hiljaisuus\nvallitsee kaduilla, katot kimaltelevat kesäisen kuutamon valkoisessa\nhohteessa.\n\nMutta tämä hiljaisuus ei johda ketään harhaan. Ja jos kadut ovat\nniin harvinaisen autioina, vahvistaa tämä vain sen, että jotakin\nepätavallista ja merkillistä on tekeillä. Vallankumous ei nuku.\nOsastoissa, kerhoissa, kodeissaan istuvat johtajat koossa, lähettejä\nkäskyineen kiitää epäilyttävän äänettömästi piiristä toiseen, kapinan\nyleisesikuntalaiset, Danton, Robespierre ja girondistit, varustavat,\npysyen itse näkymättöminä laitonta armeijaansa, Pariisin kansaa,\nhyökkäykseen.\n\nMutta linnassakaan ei kukaan nuku. Jo päiväkausia on odotettu kapinaa.\nTiedetään, etteivät marseillelaiset ole tyhjän vuoksi tulleet\nPariisiin, ja viimeiset viestit kertovat, että heidän marssinsa on\nodotettavissa seuraavana aamuna. Ikkunat on avattu tukahduttavan\nkuumassa kesäyössä, kuningatar ja madame Elisabeth kuuntelevat ulkoa\ntulevia ääniä. Mutta vielä ei voi kuulla mitään. Rauhallinen hiljaisuus\nhuokuu suljetusta Tuileriain puistosta, vain vahtimiesten askeleet\nkuuluvat pihoilta, ja silloin tällöin kilahtaa sapeli tai tömisyttää\njalkojaan hevonen, sillä yli kaksituhatta sotilasta on majoitettuna\nlinnaan, galleriat ovat täynnä upseereita ja aseellisia aatelismiehiä.\n\nVihdoin neljännestä vailla kaksi aamulla — kaikki syöksyvät ikkunoiden\nluo — kumahtaa kello jossakin etäällä esikaupungissa, nyt toinen,\nkolmas, neljäs. Ja kaukaa, kaukaa kuuluu rummun pärinää. Nyt ei enää\nole epäilystä, kapinalliset kokoontuvat. Pari tuntia vielä, ja ratkaisu\non tapahtuva. Kiihtyneenä kuningatar rientää yhä uudelleen ikkunan\nääreen kuuntelemaan, vahvistuvatko uhkaavat äänet. Tänä yönä ei tiedetä\nunesta. Vihdoin, kello neljältä aamulla nousee verenpunaisena aurinko\npilvettömälle taivaalle. On tuleva kuuma päivä.\n\nLinnassa on kaikki valmiina. Viime hetkellä on yhdeksänsadan\nmiehen vahvuisena kruunun luotettavin rykmentti saapunut paikalle,\nsveitsiläiskaarti, kovia, järkähtämättömiä, rautaisessa kurissa\nkasvatettuja, velvollisuudelleen peruuttamattomasti uskollisia miehiä.\nKello kuudesta asti illalla lisäksi kuusitoista valiopataljoonaa\nkansalliskaartia ja ratsuväkeä vartioi Tuilerioja, laskusillat on\npäästetty alas, vahdit on kolminkertaistettu, ja tusinan verta\ntykkejä sulkee mykkänä uhkaavin putkin sisäänkäytävän. Sitäpaitsi\non kahdelletuhannelle aatelismiehelle lähetetty sanoma, keskiyöhön\nasti on portit jätetty auki, tosin turhaan; vain pieni joukko, noin\nsataviisikymmentä on saapunut, enimmäkseen vanhempia harmaantuneita\naatelismiehiä. Kurista huolehtii Mandat, urhoollinen, tarmokas upseeri,\njoka on päättänyt olla väistymättä minkään uhkauksen edestä. Mutta\ntämän tietävät myös vallankumoukselliset, ja kello neljältä aamulla hän\näkkiä saa käskyn tulla raatihuoneeseen. Järjettömyydessään kuningas\nantaa hänen mennä, ja vaikka Mandat tietää, mikä häntä uhkaa ja\nodottaa, hän noudattaa kehoitusta. Uusi vallankumouksellinen kommuuni,\njoka omin luvin on ottanut haltuunsa Kaupungintalon, ottaa hänet\nvastaan ja tekee pikaisen lopun asiasta; kaksi tuntia myöhemmin hän\nkavalasti murhattuna, pääkallo murskattuna, uiskentelee Seine’issä\nruumiina. Turvajoukoilta on riistetty johtaja, päättäväinen sydän,\ntarmokas käsi.\n\nSillä kuningas ei ole mikään johtaja. Päättämättömänä tuo hämmentynyt\nmies tallustelee violetinvärisessä takissa, peruukki unen jäljiltä\npörröisenä, avuttomin, tyhjin katsein huoneesta toiseen ja odottaa\nodottamistaan. Vielä eilen oli päätetty puolustaa Tuilerioja\nviimeiseen verenpisaraan asti, ja uhmaisella tarmolla ne oli muutettu\nlinnoitukseksi, sotaleiriksi. Mutta nyt, ennenkuin vihollinen vielä\non näyttäytynytkään, aletaan jälleen tulla epävarmoiksi, ja tämä\nepävarmuus on lähtöisin Ludvig XVI:sta. Aina kun on tehtävä päätös,\ntämä sinänsä ei suinkaan pelkurimainen, mutta kaikkea edesvastuuta\nkammova mies tulee kuin sairaaksi, ja kuinka voidaan odottaa\nurhoollisuutta sotilailta, kun he näkevät johtajansa vapisevan?\nSveitsiläisrykmentti, jota sen upseerit pitävät ankarassa kurissa,\npysyy järkähtämättömänä, mutta epäilyttäviä merkkejä alkaa jo\nosoittautua kansalliskaartilaisissa, sen jälkeen kuin he yhä uudelleen\nkuulevat kysymyksen: »Taistellaanko? Vai eikö taistella?»\n\nKuningatar jaksaa tuskin enää salata kiukkuaan puolisonsa heikkoudesta.\nNyt Marie Antoinette haluaa viimeistä ratkaisua. Hänen lopen uupuneet\nhermonsa eivät kauempaa kestä tätä ikuista jännitystä, hänen ylpeytensä\nei enää alinomaista uhattuna olemista ja arvotonta alistumista. Näinä\nkahtena vuotena hän on riittävästi saanut kokea, ettei myöntyväisyys ja\nperään antaminen heikennä vallankumouksen vaatimuksia, vaan ainoastaan\nvahvistaa sen itseluottamusta. Mutta nyt kuninkuus on vajonnut\nviimeiselle, alimmalle portaalle, jonka alla enää vain ammottaa\npohjaton kuilu; vielä vain askel, ja kaikki on menetetty, myös kunnia.\nMieluummin tuo ylpeydessään vapiseva nainen itse menisi masentuneiden\nkansalliskaartilaisten luo vuodattaakseen heihin päättäväisyyttä omasta\npäättäväisyydestään ja kehoittaakseen heitä tekemään velvollisuutensa.\nTajuttomasti kenties tänä hetkenä hänessä on herännyt muisto äidistään,\njoka suurimmassa hädässään kruununperillinen käsivarsillaan astui\nniinikään epäröivien unkarilaisten aatelismiesten luo ja tällä eleellä\nveti heidät haltioituneina puolelleen. Mutta hän tietää myöskin,\nettei vaimo sellaisella hetkellä saa edustaa miestään, kuningatar\nedustaa kuningasta. Niinpä hän taivuttaa Ludvig XVI:n vielä pitämään\nviimeisen paraatin ennen taistelua, ja puheella murtamaan puolustajien\nhorjuvaisuuden.\n\nAjatus oli oikea: aina Marie Antoinette’in vaisto on erehtymätön.\nTarvittaisiin pari sytyttävää sanaa, jollaiset Napoleon vaaran hetkinä\nlöysi omasta sisimmästä vakaumuksestaan, kuninkaan lupaus kaatua\nsotilastensa kanssa, tarmokas pakottava ele, — ja nämä vielä epäröivät\npataljoonat olisivat yhtyneet rautaiseksi muuriksi. Mutta tuossa\ntallustaa, likinäköisenä ja kömpelönä, raskasliikkeinen, epäsotainen\nmies, hattu pistettynä kainaloon, suuria portaita alas ja änkyttää\nmuutamia katkonaisia, kömpelöitä sanoja: »Sanotaan, että he tulevat...\nMinun asiani on sama kuin kaikkien hyvien kansalaisten... Eikö totta,\nme taistelemme urhoollisesti?...» Epäröivä äänensävy, neuvoton\nesiintyminen lisäävät epävarmuuden tunnetta eivätkä vähennä sitä.\nHalveksien näkevät kansalliskaartilaiset tämän nahjuksen epävarmoin\naskelin lähestyvän rivejään; odotetun huudon: »Eläköön kuningas!»\nsijasta ollaan ensin vaiti, sitten kuuluu kaksimielinen huuto: »Eläköön\nkansa!», ja kun sitten kuningas uskaltautuu ristikkoporttien luo,\njossa joukot jo alkavat veljeillä kansan kanssa, hän kuulee avoimet\nkapinanhuudot: »Alas veto! Alas paksu sika!» Omat kannattajat ja\nministerit ympäröivät nyt kauhistuneina kuninkaan ja vievät hänet\ntakaisin palatsiin. »Jumalan tähden, kuningasta pilkataan», huutaa ensi\nkerroksesta meriministeri, ja Marie Antoinette, joka punareunaisin,\nkyynelten ja unettomuuden tulehduttamin silmin on tuijottaen katsellut\nviheliäistä näytelmää, kääntyy katkeroituneena pois. »Kaikki on\nhukassa», hän sanoo järkyttyneenä kamarineitsyelleen. »Kuningas ei ole\nosoittanut mitään tarmoa, ja tämä paraati on saanut aikaan enemmän\npahaa kuin hyvää.» Ennenkuin taistelu edes on alkanut, se on jo lopussa.\n\nTänä lopullisen, ratkaisevan, yksinvallan ja tasavallan välisen\ntaistelun aamuna seisoo Tuileriain edustalla olevassa kansanjoukossa\nmyös nuori luutnantti, viraton korsikalainen upseeri, Napoleon\nBonaparte, joka pilkkaisi jokaista narriksi, joka sanoisi hänelle, että\nhän kerran on asuva tässä linnassa Ludvig XVI:n seuraajana. Hänellä\nei tällä hetkellä ole tointa, ja niin arvioi hän erehtymättömällä\nsotilaankatseellaan hyökkäyksen ja puolustuksen mahdollisuuksia.\nTarvittaisiin vain pari kanuunanlaukausta, kiivas hyökkäys, ja nämä\nlurjukset (kuten hän myöhemmin St. Helenalla ollessaan pilkallisesti\nnimittää esikaupunkijoukkoja) olisivat kuin rautaisella luudalla\npoislakaistut. Jos kuninkaalla olisi käytettävänään tämä pieni\ntykistöupseeri, hän voisi pitää puoliaan koko Pariisia vastaan. Mutta\ntässä linnassa ei ainoallakaan ole tämän pienen upseerin rautaista\nsydäntä eikä hänen nopeata katsettaan. »Ei ole hyökättävä, on pidettävä\nhyvä ryhti ja voimakkaasti puolustauduttava», siinä koko sotilaille\nannettu käsky, — puolinainen toimenpide, joka sentähden jo merkitsee\ntäydellistä tappiota. Sillä välin kello tulee seitsemän aamulla,\nkapinallisten etujoukko lähestyy, järjestymätön, huonosti aseistettu\nlauma, joka ei ole vaarallinen sotakelpoisuutensa, vaan ainoastaan\ntaipumattoman päättäväisyytensä tähden. Jo kokoontuu muutamia\nyksityisiä laskusillan eteen. Ratkaisua ei enää voida pitemmälle\nsiirtää. Roederer, kenraaliprokuraattori, tuntee edesvastuunsa.\nJo tuntia aikaisemmin hän on kehoittanut kuningasta menemään\nkansalliskokoukseen ja asettumaan sen suojeluksen alaiseksi. Mutta\nsilloin Marie Antoinette oli kiivastunut: »Hyvä herra, meillä on\ntäällä kylliksi voimia, ja on vihdoinkin aika ratkaista, kenen pitää\nolla herrana, kuninkaanko vai kapinallisten, hallitusmuodonko vai\nvallankumouksellisten.» Kuningas itse ei kuitenkaan nyt osaa lausua\nainoatakaan tarmokasta sanaa. Raskaasti hengittäen, hätääntynein\nkatsein hän istuu nojatuolissaan ja odottaa ja odottaa, tietämättä\nmitä; hän tahtoo vain lykätä kaikki toistaiseksi, vain saada olla\ntekemättä päätöstä. Nyt Roederer tulee vielä kerran yllään vyö, joka\nsuo hänelle pääsyn kaikkialle, muutamat kaupunginneuvokset seuraavat\nhäntä. »Sire», hän sanoo päättäväisesti Ludvig XVI:lle, »Teidän\nMajesteetillanne ei ole enää viittäkään minuuttia hukattavana, Teillä\nei ole muuta turvaa kuin kansalliskokous.»— »Mutta minä en vielä näe\nkovinkaan paljon ihmisiä Place du Carrousel’illa», vastaa hätääntyneenä\nLudvig XVI, joka aina vain haluaa voittaa aikaa. »Sire, suunnaton\njoukko mukanaan kaksitoista tykkiä etenee esikaupungista tänne.»\n\nMuuan kaupunginvirkailija, pitsikauppias, jolta kuningatar aikaisemmin\nusein on tehnyt ostoksia, yhtyy Roederin kehoituksiin. Mutta Marie\nAntoinette (aina sama raivostuminen, kun joku, jota hän ei kunnioita,\ntahtoo hänet pelastaa) tiuskaisee hänelle heti: »Olkaa vaiti, hyvä\nherra, ja antakaa kenraaliprokuraattorin puhua!» Nyt hän itse kääntyy\nRoedererin puoleen: »Mutta hyvä herra, onhan meillä aseistetut joukot.»\n— »Madame, koko Pariisi on marssimassa tänne, kaikki vastarinta on\nmahdotonta.»\n\nMarie Antoinette ei enää voi pidättää kiihtymystään, veri tulvii\nhänen poskilleen, hänen täytyy hillitä itsensä ollakseen keskellä\nheikkouttaan puhkeamatta sadatteluihin näitä miehiä kohtaan, joista\nei yksikään ajattele miehekkäästi. Mutta vastuu on suunnaton; Ranskan\nkuninkaan läsnäollessa ei nainen saa antaa taistelukäskyä. Niinpä\nhän odottaa alati päättämättömän miehensä ratkaisua. Tämä nostaa\nlopulta pystyyn raskaan päänsä, katsoo pari sekuntia Roedereriin,\nhuokaisee sitten ja sanoo onnellisena siitä, että on tehnyt päätöksen:\n»Menkäämme!»\n\nJa aatelismiesten muodostaman kujanteen keskitse, miesten, jotka\nkatselevat häneen ilman minkäänlaista kunnioitusta, sveitsiläisten\nsotilasten ohi, joille unohdetaan sanoa ainoatakaan sanaa siitä,\npitääkö heidän taistella vai eikö, yhä taajemmaksi käyvän kansanjoukon\nläpi, joka avoimesti pilkkaa, jopa uhkaakin kuningasta, hänen vaimoaan\nja harvoja uskottuja, Ludvig XVI lähtee ilman taistelua, jopa\nyrittämättäkään vastarintaa linnasta, jonka hänen esi-isänsä ovat\nrakentaneet ja johon hän ei enää milloinkaan ole palaava. He kulkevat\npuutarhan poikki, ensimmäisinä kuningas ja Roederer, hänen jäljessään\nkuningatar meriministerin käsipuolessa, rinnallaan poikansa. He\nkiirehtivät arvottoman nopein askelin vartioituun ratsastuskouluun,\njossa hovi ennen hilpeänä ja suruttomana katseli ratsastusnäytöksiä ja\njossa nyt kansalliskokous ylpeänä saa nähdä, kuinka kuningas, peläten\nhenkeään, taistelutta etsii siltä turvaa. Sinne on noin kaksisataa\naskelta. Mutta käytyään nämä kaksisataa askelta Marie Antoinette\nja Ludvig XVI ovat peruuttamattomasti jättäneet taakseen mahtinsa.\nKuninkuus on lopussa.\n\nKansalliskokous näkee sekavin tuntein entisen herransa, jota\ntottelemaan se yhä vielä on sidottu valallaan ja kunniallaan, pyytävän\nsiltä vierasoikeutta. Ensi hämmästyksen jalomielisyydessä presidentti\nVergniaud selittää: »Voitte, Sire, luottaa kansalliskokouksen\npäättäväisyyteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa kansan\noikeuksien ja voimassa olevan arvovallan turvaamisen puolesta.» Tämä\non suuri lupaus, sillä kuningas on vielä hallitusmuodon mukaan toinen\nlaillisista voimassa olevista arvovalloista, ja sekasorron keskellä\nkansalliskokous esiintyy niin, kuin laillinen järjestys vielä olisi\nvoimassa. Se vetoaa pedanttisesti hallitusmuodon pykälään, joka\nkieltää kuninkaalta läsnäolon salissa kansalliskokouksen neuvottelun\naikana. Mutta koska tahdotaan neuvotella edelleen, hänelle määrätään\nturvapaikaksi viereinen aitio, jossa muuten pikakirjoittajat istuvat.\nTämä aitio on matala huone, niin matala, ettei siinä voi seisoa\npystyssä, etuosassa on pari tuolia, takana olkipenkki: rautainen\nristikko on tähän asti erottanut sen varsinaisesta kokoushuoneesta.\nTämä ristikko otetaan nyt edustajien henkilökohtaisella avustuksella\ntuota pikaa pois viiloilla ja vasaroilla, sillä otetaan yhä edelleenkin\nhuomioon mahdollisuus, että katurahvas voisi yrittää väkivaltaisesti\nnoutaa pois kuninkaallisen perheen; tämän äärimmäisen tapauksen\nvaralta on määrätty, että kansanedustajien tulee lopettaa kaikki\nasioidenkäsittelyt ja ottaa keskuuteensa kuninkaallinen perhe. Tässä\nhäkissä, joka hehkuvana elokuun päivänä on tukahduttavan kuuma,\ntäytyy nyt Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n oleskella lapsineen\nkahdeksantoista tuntia, kokouksen uteliaille, ilkeämielisille\nja sääliville katseille alttiina. Mutta se, mikä tekee heidän\nnöyryytyksensä vielä hirveämmäksi kuin mikään korostettu tai\näänekäs vihamielisyys, on se täydellinen välinpitämättömyys, millä\nkansalliskokous näiden kahdeksantoista tunnin aikana suhtautuu\nkuninkaallisen perheen läsnäoloon. Heihin kiinitetään yhtä vähän\nhuomiota, kuin jos he olisivat ovenvartijoita tai lehteriyleisöä; ei\nyksikään kansanedustaja nouse paikoiltaan ja tule heitä tervehtimään,\nei kukaan ajattele tehdä jonkinlaisella mukavuudella heidän oleskeluaan\ntässä karsinassa siedettävämmäksi. He vain saavat kuunnella, kuinka\nheistä puhutaan kiinnittämättä heidän läsnäoloonsa huomiota:\nkummituksellinen näytelmä, aivan kuin joku katselisi ikkunasta omia\nhautajaisiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä valtaa jännitys kokouksen. Muutamat edustajat hypähtävät\npaikoiltaan kuuntelemaan, ovi temmataan auki, ja jo kuuluu\nläheisistä Tuilerioista pyssynlaukauksia, ja nyt vavahtavat ikkunat\nkumeista jysähdyksistä: kuuluu tykkien jyskettä. Kapinalliset ovat\ntunkeutuessaan linnaan kohdanneet sveitsiläiskaartin. Surkean\nhätäisesti paetessaan kuningas oli kokonaan unohtanut antaa sille\nkäskyjä, tai sitten hänellä, kuten tavallisesti, ei ollut riittävästi\nvoimaa rohjetakseen selvästi antaa kielteistä tai myönteistä käskyä.\nUskollisina aikaisemmalle määräykselleen, jota ei ollut peruutettu,\npysyä puolustuskannalla, Sveitsin kaartilaiset puolustavat autiota\nkuningaslinnaa, Tuilerioja ja ampuvat upseerinsa komennuksesta pari\nyhteislaukausta. He ovat jo poistuneet pihalta, vallanneet paikalle\nlaahatut kanuunat ja siten osoittaneet, että päättäväinen hallitsija\nolisi uskollistensa keskellä voinut kunniakkaasti puolustautua. Mutta\nnyt kuningas, tuo päätön valtias — pian hän todella onkin oleva\nilman päätä — tulee muistaneeksi velvollisuuttaan, ettei hänen ole\nvaadittava toisilta urhoollisuutta ja verta, kun hän itse osoittautuu\nmiehuuttomaksi, ja lähettää sveitsiläisille käskyn luopua linnan\npuolustamisesta. Mutta hänen valtiutensa ainainen kohtalonsana on:\nliian myöhään! Jo on hänen päättämättömyytensä tai muistamattomuutensa\nmaksanut yli tuhannen ihmisen hengen. Estämättä murtautuu raivostunut\nkansanjoukko suojattomaan linnaan. Jälleen loistaa vallankumouksen\nverinen lyhty: peitsenkärjissä kannetaan surmattujen rojalistien päitä,\nvasta kello yhdeltätoista aamupäivällä on teurastus lopussa. Tänä\npäivänä ei putoa enää yksikään pää, putoaa vain kruunu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUmmehtuneeseen aitioon sullottuna kuninkaallisen perheen täytyy,\nsaamatta lausua sanaakaan, seurata kaikkea, mitä tapahtuu tässä\nkokouksessa. Ensiksi he näkevät uskollisten sveitsiläistensä, ruudista\nmustuneina, verisinä syöksyvän sisään, näiden jäljessä voittoisain\nkapinallisten, jotka väkivalloin tahtoisivat riistää heidät kokouksen\nturvista. Sitten asetetaan palatsista ryöstetyt esineet puheenjohtajan\npöydälle: hopeista pöytäkalustoa, koruja, kirjeitä, lippaita ja\nassignaatteja. Marie Antoinette’in täytyy suu kiinni kuunnella, kuinka\nkapinan johtajia ylistetään. Hänen täytyy kuunnella suojattomana,\nsanattomana, kuinka nyt yksityisten osastojen edustajat astuvat\naitauksen sisäpuolelle ja mitä kiivaimmin sanoin vaativat kuninkaan\nerottamista, kuinka selostuksissa vääristellään mitä ilmeisimmät\ntosiasiat, esimerkiksi, että linnan käskystä olisi soitettu hätäkelloa,\nettä linna olisi muka piirittänyt kansan eikä kansa linnaa. Hän saa\njälleen kokea sen ikuisen ja alati toistuvan näytelmän, että poliitikot\naina käyvät pelkureiksi, niin pian kuin he tuntevat tuulen kääntyvän.\nSama Vergniaud, joka vielä kaksi tuntia sitten kokouksen nimessä\non luvannut mieluummin kuolla kuin sallia loukattavan laillisen\nhallitsijavallan oikeuksia, antautuu nyt nopeasti ja tekee ehdotuksen\ntoimeenpanevan vallan edustajan, se on: kuninkaan poistamisesta\nja vaatii kuninkaallisen perheen siirtämistä Luxembourg-palatsiin\n»kansalaisten ja lain suojeluksen alaiseksi», se on: vankeuteen.\nJotta kuningasmielisille kansanedustajille ylimeno kävisi hiukan\nkivuttomammaksi, vaaditaan näön vuoksi kasvattajan nimittämistä\nkruununprinssille, mutta todellisuudessa ei kukaan enää ajattele\nkruunua tai kuningasta. Häneltä riistetään hänen vetonsa, hänen ainoa\noikeutensa, juuri samat lait, jotka hän on hylännyt, kansalliskokous\nomavaltaisesti panee voimaan, ei ainoakaan katse kysy tuon avuttoman,\nselostaja-aitiossa väsyneenä tuolillaan istuvan ja hikoilevan miehen\nsuostumusta, miehen, joka kenties sisimmässään on iloinen siitä, ettei\nhäneltä enää kysytä. Tästä lähtien ei Ludvig XVI:n enää tarvitse tehdä\nmitään päätöksiä Tästä lähtien hänestä päätetään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan tuntia, kaksitoista tuntia, neljätoista tuntia kestää\nistunto. Nuo viisi yhteenahdettua ihmistä aitiossa eivät tänä kauhun\nyönä ole nukkuneet ja ovat tämän päivän aamusta lähtien eläneet\nkokonaisen ikuisuuden. Lapset, jotka eivät mitään ymmärrä tästä\nkaikesta, ovat väsyneinä nukahtaneet, kuninkaan ja kuningattaren\notsalta valuu hiki, yhä uudestaan Marie Antoinette’in täytyy kostuttaa\nnenäliinansa vedellä, kerran tai kaksi hän juo lasillisen jäävettä,\njonka hänelle ojentaa armelias käsi. Polttavin silmin, väsyneenä\nja samalla kertaa hirvittävän hereillä olevana hän tuijottaa tähän\nylikuumentuneeseen kattilaan, jossa sanamylly jo tuntikausia on\npyöritellyt hänen kohtaloaan. Hän ei syö suupalastakaan aivan\npäinvastoin kuin puolisonsa. Katselijoista välittämättä Ludvig XVI\nantaa tuoda itselleen useita aterioita ja pureksii ja pureksii\naitiossa raskailla hitailla leukapielillään yhtä rauhallisesti kuin\nistuessaan kultakalustoisen pöytänsä ääressä Versailles’issa. Ei edes\näärimmäisin vaarakaan voi karkottaa tästä epäkuninkaallisesta ruumiista\nnälkää ja unentarvetta; raskaat silmäluomet laskeutuvat vähitellen,\nja kesken taistelua, joka Ludvig XVI:lle maksaa hänen kruununsa,\nhän torkahtaa hetkiseksi. Marie Antoinette on vetäytynyt pois hänen\nrinnaltaan hämärään. Sellaisina hetkinä hän aina häpeää miehensä\nhirvittävän arvotonta heikkoutta, tuon miehen, joka huolehtii enemmän\nvatsastaan kuin kunniastaan, joka hirvittävimmän nöyryytyksensäkin\nkeskellä voi rauhallisesti pistellä poskeensa ruokia ja nukkua. Silmät\nkuumina hän katselee poispäin ollakseen ilmaisematta kiukkuaan; mutta\nkokouksestakin kuningatar kääntyy pois ja haluaisi mieluummin painaa\nkädet korviinsa. Hän yksin tuntee tämän päivän koko nöyryytyksen,\nja kuristetussa kurkussaan hänellä on jo sapen maku kaikesta siitä,\nminkä vielä tuleman pitää; mutta hän ei hetkeksikään menetä ryhtiään,\nollen aina suuri silloin, kun hän huomaa itseään ärsytettävän; näiden\nkapinallisten ei pidä saada nähdä ainoatakaan kyyneltä, ei kuulla\nainoatakaan huokausta, ja hän painautuu vain yhä syvemmälle ja\nsyvemmälle aition pimentoon.\n\nVihdoin oltuaan kahdeksantoista kamalaa tuntia tässä hehkuvassa\nhäkissä kuningas ja kuningatar saavat lähteä entiseen Feuillantien\nluostariin, jossa heille erääseen paljaaseen, autioon kammioon\nkaikessa kiireessä valmistetaan makuusija. Vieraat vaimot lainaavat\nRanskan kuningattarelle paidan ja vähän alusvaatteita, eräältä\nomista palvelijattaristaan hänen täytyy lainata pari kultakolikkoa,\nkoska hän on menettänyt omat rahansa tai unohtanut ne mellakassa.\nNyt vihdoin heidän päästyään yksin Marie Antoinette syö muutaman\nsuupalan. Mutta ristikkoikkunain edustalla ei vielä ole hiljaista,\nyhä edelleenkin — sillä koko kaupunki on kuin kuumeessa — kuljeksii\nihmisryhmiä lakkaamatta ohi, ja Tuileriojen taholta kuuluu vaunujen\nkumeata jyrinää. Ne ovat ne kärryt, jotka kuljettavat pois tuhannen\nkaatuneen ruumiit: kolkkoa yöllistä työtä. Kuninkuuden raato poistetaan\nkirkkaassa päivänvalossa.\n\nSeuraavana aamuna ja sitäkin seuraavana kuningasperheen jälleen täytyy\nolla kuulemassa kansalliskokouksen istuntoa samassa hirvittävässä\nkarsinassa; tunti tunnilta he voivat seurata, kuinka heidän mahtinsa\nsulaa olemattomiin tässä tulisessa pätsissä. Eilen puhuttiin vielä\nkuninkaasta, tänään Danton jo puhuu »kansansortajista» ja Cloots\n»kuninkaiksi nimitetyistä henkilöistä». Eilen vielä valittiin\nLuxembourg-linna hovin »olinpaikaksi» ja ehdotettiin asetettavaksi\ndauphinille kasvattaja, tänään on sanamuoto jo jyrkempi: kuningas\non oleva »le sauvgarde de la nation’in» [Kansan suojelus( vartio)]\nalainen, mikä vain on kauniimpi sana vankeudelle; sitäpaitsi kommuuni,\nuusi vallankumouksellinen kaupunginhallitus, joka on muodostunut\nelokuun kymmenennen päivän yönä, kieltäytyy hyväksymästä Luxembourgia\ntai oikeusministeriötä tulevaksi residenssiksi ja ilmoittaa selvästi\nperusteen: koska olisi liian helppoa paeta näistä molemmista\nrakennuksista. Ainoastaan »Temple’issä» se voisi vastata »pidätettyjen»\n— yhä peittelemättömämpi muoto annetaan vankeuden käsitteelle —\nturvallisuudesta. Kansalliskokous, salaa iloiten saadessaan vyöryttää\nniskoiltaan ratkaisun, luovuttaa kommuunille huolehtimisen kuninkaasta.\nKommuuni lupaa viedä kuningasperheen Temple’iin »osoittaen kaikkea sitä\nkunnioitusta, minkä onnettomuus ansaitsee»; siten on kaikki selvää, ja\nsanamylly jatkaa jauhamistaan edelleen koko päivän aina kello kahteen\nasti yöllä, mutta ainoatakaan sanaa ei lausuta nöyryytettyjen hyväksi,\njotka kyyristyneinä aition hämärään istuvat kuin kohtalon varjossa.\n\nVihdoin elokuun 13 päivänä on Temple pantu kuntoon. Suunnaton matka\non näinä kolmena päivänä kuljettu. Rajattomasta hallitsijavallasta\nkansalliskokoukseen oli kestänyt vuosisatoja, kansalliskokouksesta\nperustuslakiin kaksi vuotta, perustuslaista Tuileriain valtaukseen pari\nkuukautta, Tuileriain valtauksesta vangitsemiseen vain kolme päivää.\nNyt on vain parin viikon väliaika mestauslavalle, ja sitten ainoastaan\nyksi tempaus ruumisarkkuun.\n\nElokuun 13 päivänä kello kuudelta illalla kuninkaallinen perhe\nPétionin johdolla viedään Temple’iin — kello kuudelta illalla, ennen\nhämärän tuloa, eikä esimerkiksi yöllä, sillä tahdotaan, että voittoisa\nkansa saisi katsella entistä herraansa ja ennen kaikkea ylpeätä\nkuningatartaan heidän matkallaan vankilaan. Kaksi tuntia annetaan\nvaunujen tahallisen hitaasti vieriä puolen kaupungin halki; vartavasten\nkuljetaan kiertotietä Place Vendôme’in kautta, jotta Ludvig XVI saisi\nkatsella kansalliskokouksen käskystä murskattua ja jalustaltaan\nkiskaistua isoisänsä isän Ludvig XIV:n muistopatsasta, jottei hän\nenää pitemmälti sisimmässään epäilisi, ettei ainoastaan hänen oma\nvaltiutensa, vaan myös koko hänen sukunsa herruus on lopussa.\n\nMutta samana iltana, jolloin Ranskan entinen herra muuttaa esi-isiensä\nlinnasta vankilaan, vaihtaa myös Pariisin uusi herra olinpaikkaa.\nSamana yönä noudetaan giljotiini Conciergerien pihalta ja pystytetään\nuhkaavana Place du Carrousel’ille. Ranskan tulee tietää, että elokuun\n13 päivästä lähtien ei Ranskaa enää hallitse Ludvig XVI, vaan terrori.\n\n\n\n\nTEMPLE\n\n\nOn jo pimeä kuningasperheen saapuessa Temppeliherrain entisen\nlinnan, »Temple’in» edustalle. Päärakennuksen ikkunat on valaistu\nlukemattomilla lampiooneilla — vietetäänhän kansanjuhlaa. Marie\nAntoinette tuntee tämän pienen palatsin. Täällä oli rokokoon\nautuaallisina huolettomina vuosina asunut kuninkaan veli, Artois’n\nkreivi, kuningattaren tanssi- ja huvittelutoveri. Kilisevin kulkusin,\nkallisarvoisiin turkiksiin käärittynä hän neljätoista vuotta sitten oli\nkerran talvella runsailla maalauksilla koristetussa reessään tullut\ntänne aterioidakseen nopeasti lankonsa luona. Tällä kertaa kutsuvat\nhänet sinne pysyväisesti asumaan vähemmän rakastettavat isännät,\nkommuunin jäsenet, ja lakeijojen asemesta ovien edustalla seisoo\nhuolekkaina vartijoina kansalliskaartilaisia ja santarmeja. Suuren\nsalin, jossa vangituille tarjotaan päivällinen, tunnemme kuuluisasta\nmaalauksesta »Teekutsut Contin prinssin luona». Se poika ja nuori\ntyttö, jotka tässä kuvassa huvittavat ylhäistä seuruetta konsertilla,\novat kahdeksanvuotias Wolfgang Amadeus Mozart ja hänen sisarensa:\nmusiikki ja iloisuus ovat raikuneet näissä huoneissa, onnelliset,\nnautiskelevat aatelismiehet ovat viimeksi asuneet tässä talossa.\n\nMutta Marie Antoinette’in ja Ludvig XVI:n olinpaikaksi ei kommuuni\nole määrännyt tätä eleganttia palatsia, jonka kultapandoissa kenties\nvielä aivan hiljaa tuntuu värähtely tuosta hopeahelskeisestä\nMozart-keveydestä, vaan molemmat viereiset ikivanhat pyöreät ja\nsuippokattoiset linnantornit. Temppeliherrain keskiajalla rakentamina\nraskaista neljäkäskivistä valloittamattomaksi linnaksi ne herättävät,\nharmaina ja synkkinä, Bastiljin tavoin ensiksi kummituksenomaista\nkammoa. Jykevillä, raudoitetuilla ovillaan, matalilla ikkunoillaan,\nsynkkien muurien ympäröimillä pihoillaan ne tuovat mieleen menneen ajan\nunhoon vaipuneet balladit, fem-murhat, inkvisiition, noitakellarit ja\nkidutuskammiot. Vastenmielisesti, katse arkana pariisilaiset katselevat\nnäitä väkivaltaisen ajan muistomerkkejä, jotka käyttämättöminä ja\nsentähden kaksinverroin salaperäisinä ovat jääneet törröttämään\nvilkkaan pikkuporvarikorttelin keskelle: Oli kolkko, paljonsanova\ntunnuskuva, että tämä vanha, hyödyttömäksi käynyt kivimuuri määrättiin\nvankilaksi vanhalle ja samaten hyödyttömäksi käyneelle kuninkuudelle.\n\nSeuraavat viikot tarkoittavat tämän avaran vankilan varmistamista.\nJoukko pieniä tornien ympärillä olevia taloja revitään alas, pihalta\nkaadetaan kaikki puut vartioinnin helpottamiseksi joka taholla,\nsitäpaitsi eristetään tornien ympärillä olevat sileäksi ajellut,\npaljaat pihat kivisellä muurilla muista rakennuksista, niin että\nensiksi täytyy kulkea kolmen linnoitusvallin kautta, ennenkuin\npääsee varsinaiseen linnaan. Vahtikoppeja pystytetään kaikkien\nuloskäytävien luo ja jokaisen sisäoven eteen, jokaisen kerroksen\nkäytäviin rakennetaan kaikkien mahdollisuuksien varalta aitaus, joka\npakottaa jokaisen sisään- ja ulostulijan ilmoittautumaan seitsemälle\ntai kahdeksalle eri vahtimiehelle. Valvojiksi kaupunginneuvosto, joka\nvastaa vangeista, nimittää joka päivä arvalla neljä komissaaria, joiden\ntulee vuorotellen päivällä ja yöllä valvoa kaikkia huoneita ja joiden\nvelvollisuutena on iltaisin ottaa haltuunsa kaikkien ovien kaikki\navaimet. Lukuunottamatta näitä ja kaupunginneuvoksia ei Temple’in\nkoko linnoitusalueelle päästetä ketään ilman maistraatin erikoista\nlupakorttia: ei kukaan Fersen eikä kukaan myötätuntoinen ystävä voi\nenää lähestyä kuninkaallista perhettä, mahdollisuus kirjeellisesti\nasettua ulkomaailman yhteyteen on — tai ainakin näyttää olevan —\nperuuttamattomasti lopussa.\n\nVielä raskaampana kohtaa kuninkaallista perhettä muuan toinen\nvarovaisuustoimenpide. Elokuun 19 päivän yönä ilmestyy kaksi\nmaistraatin virkamiestä mukanaan käsky viedä pois kaikki henkilöt,\njotka eivät kuulu kuninkaalliseen perheeseen. Erittäin tuskalliseksi\nkäy kuningattarelle ero madame de Lamballe’ista, joka oltuaan jo\nturvassa, vielä kerran oli vapaaehtoisesti saapunut Lontoosta\ntodistaakseen juuri vaaran hetkellä ystävyytensä kestävyyden.\nMolemmat aavistavat, etteivät he enää tule näkemään toisiaan;\ntällä eron hetkellä, jota todistamassa ei kukaan ollut, ilmeisesti\nnäyttää tapahtuneen, että Marie Antoinette viimeiseksi rakkauden\nmerkiksi lahjoitti ystävättärelleen nuo sormukseen käärityt vaaleat\nhiussuortuvat, joissa oli traagillinen kirjoitus »Ne ovat tulleet\nvalkoisiksi onnettomuudesta», jotka myöhemmin löydettiin surmatun\nprinsessan silvotusta ruumiista. Myöskin kasvattajattaren, madame\nde Tourzel’in ja hänen tyttärensä täytyy muuttaa tästä yhteisestä\nvankilasta toiseen, Force’iin, samaten kuninkaan seuralaisten: vain\nkamaripalvelija jätetään hänelle henkilökohtaista palvelusta varten.\nSiten hovikomennon viimeinenkin loisto ja hohde on hävinnyt, ja\nkuningasperhe: Ludvig XVI, Marie Antoinette, heidän molemmat lapsensa\nja prinsessa Elisabeth, ovat kokonaan yksikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin tapahtuman pelko on enimmäkseen sietämättömämpi kuin tapahtuma\nitse. Niin suurta nöyryytystä kuin vankeus merkitseekin kuninkaalle\nja kuningattarelle, tarjoaa se kuitenkin alussa heille eräänlaisen\nhenkilökohtaisen turvallisuuden. Nuo heitä ympäröivät paksut muurit,\nsuluilla varustetut pihamaat, vahtimiehet alati ladattuine pyssyineen\ntosin ehkäisevät jokaisen pakoyrityksen, mutta ne suojaavat samalla\njokaiselta päällekarkaukselta. Nyt ei kuninkaallisen perheen enää,\nkuten Tuilerioissa, tarvitse joka päivä ja hetki kuunnella, milloin\nhätäkellot ja hälytysrummut alkavat soida, onko tänään tai huomenna\nodotettavissa hyökkäys: tässä yksinäisessä tornissa pysyy tänään kuten\nhuomennakin sama ajanjako, sama turvattu tyven yksinäisyys ja sama\neristyneisyys maailman kaikista myllerryksistä. Kaupunginhallitus tekee\nensiksi kaikkensa huolehtiakseen vangitun kuningasperheen puhtaasti\nruumiillisesta hyvinvoinnista: joskin vallankumous taistelussa on\nhäikäilemätön, ei se sisimmältä tahdoltaan ole epäinhimillinen.\nJokaisen ankaran iskun jälkeen se aina jälleen hetkeksi hellittää\notteensa aavistamatta, että juuri nämä tauot, nämä näennäiset\nlaukeamiset tekevät voitetuille tappion vieläkin tuntuvammaksi.\nEnsimmäisinä päivinä Temple’iin siirtämisen jälkeen kaupunginhallitus\nyrittää tehdä vangeille heidän vankilansa mahdollisimman\nmiellyttäväksi. Suuri torni paperoidaan uudestaan, varustetaan\nhuonekaluilla, kokonainen kerros varataan heille, kuninkaalle neljä\nhuonetta, neljä huonetta kuningattarelle, kuningattaren kälylle, madame\nElisabethille, ja lapsille. He saavat milloin hyvänsä poistua synkästä,\nummehtuneelta tornista, mennä puutarhaan kävelemään, ja ennen kaikkea\nkommuuni huolehtii siitä, mikä kuninkaalle hänen viihtyväisyytensä\nkannalta on tärkeintä, runsaasta ruoasta. Ei vähemmän kuin kolmetoista\nhenkilöä on työssä hänen aterioitaan varten, päivälliseksi on aina\nvähintään kolme soppaa, neljä esiruokaa, kaksi paistia, neljä kevyttä\nruokalajia, hillokkeita, hedelmiä, malvasiiri-viiniä, bordeaux-viiniä,\nsamppanjaa, niin että kolmessa ja puolessa kuukaudessa keittiömenot\nnousevat ei vähempään kuin kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen livriin.\nMyös pesusta, vaatetuksesta, sisustuksesta huolehditaan yltäkylläisestä\nniin kauan kuin Ludvig XVI:ta ei vielä kohdella rikollisena. Hän saa\ntoivomuksestaan käytettäväkseen kokonaisen kirjaston, 257 kirjaa, —\netupäässä latinalaisia klassikkoja — kuluttaakseen aikaansa: tällä\nensimmäisellä, erittäin lyhyellä kaudella kuninkaallisen perheen\npidätyksellä ei ollenkaan ole rangaistuksen luonnetta, ja niin\nsaattavat kuningas ja kuningatar, ellei oteta lukuun sielullista\nahdinkoa, viettää hiljaisen mukavaa ja melkein rauhallista elämää.\nAamulla Marie Antoinette antaa lastensa tulla luokseen ja opettaa\nheitä tai leikkii heidän kanssaan, päivällistä syödään yhdessä, sen\njälkeen pelataan trik-trakia tai sakkia. Sillä välin kun sitten\nkuningas vie dauphinin kävelemään puutarhaan ja hänen kanssaan antaa\nleijan kohota, kuningatar, joka on liian ylpeä julkisesti kävelläkseen\nvalvonnan alaisena, enimmäkseen askartelee huoneessaan käsitöillä.\nIllalla hän itse panee lapsensa vuoteeseen, keskustellaan vielä hiukan\ntai pelataan korttia, toisinaan hän yrittää soittaa klavesiinia,\nkuten ennenaikaan, tai hiukan laulaa, mutta ollen eristetty suuresta\nmaailmasta, ystävättäristään, häneltä puuttuu tuo ikiajoiksi kadonnut\nsydämenkeveys. Hän puhuu vähän ja on mieluimmin lasten kanssa tai\nyksinään. Häneltä puuttuu tuo suuren hurskauden lohdutus, joka\nantaa Ludvig XVI:lle ja hänen sisarelleen, jotka rukoilevat paljon\nja ankarasti noudattavat paastoaikoja, kärsimisen tyyneyden. Hänen\nelämäntahtonsa ei ole niin helposti murrettavissa kuin noiden\ntemperamentittomien: yhä edelleenkin hänen mielensä, yksinpä näiden\nmuurien takanakin, on maailman puoleen kääntynyt; vielä kieltäytyy\nhänen voittamaan tottunut sielunsa taipumasta, hän ei vielä tahdo\nheittää toivoa — sisäänpäin kokoontuu nyt tämä padottu voima. Hän yksin\nei antaudu vangiksi vankeudessaan; toiset tuskin tuntevatkaan sitä,\nja ellei olisi valvontaa, ellei alati tarvitsisi pelätä huomispäivää,\nolisi pikkuporvari Ludvig XVI:lle ja luostarisisar madame Elisabethille\noikeastaan toteutuneena se elämän muoto, jota he tiedottomasti ovat\nvuosikausia ikävöineet: ajatukseton ja edesvastuuton passiivisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vahdit ovat olemassa. Keskeymättä muistutetaan tyrmään teljettyjä\nsiitä, että toinen mahti määrää heidän kohtalostaan. Ruokailuhuoneen\nseinälle kommuuni on ripustanut »Ihmisoikeuksien julistuksen», suurta\nfoliokokoa olevan tekstin, jossa on kuninkaalle tuskallinen aikamäärä\n»Tasavallan ensimmäisenä vuonna». Uuninsa messinkilevystä hänen täytyy\nlukea kirjoitus. »Vapaus, tasa-arvoisuus», päivälliseksi ilmestyy\nkomissaari tai linnaväen komentaja kutsumattomana vieraana. Jokaisen\nleipäpalan leikkaa vieraan käsi ja tarkastaa, sisältääkö se ehkä\nsalaisen ilmoituksen, ainoatakaan sanomalehteä ei saa tuoda Temple’in\nalueelle, samoin tarkastavat vahtimiehet mitä huolellisimmin jokaisen,\njoka saapuu torniin tai poistuu sieltä, jottei hänellä olisi mukanaan\nluvattomia papereita, ja lisäksi huoneiden ovet suljetaan ulkopuolelta.\nKuningas ja kuningatar eivät voi kulkea askeltakaan ilman ladatulla\nkiväärillä varustetun vartijan valvontaa, eivät keskustella ilman\ntodistajia, eivät lukea mitään painotuotetta ilman sensuuria. Vain\neristetyissä makuuhuoneissaan he saavat tuntea yksikseenolon onnea ja\narmoa.\n\nMutta oliko tämä valvonta todellakin tahallisesti tehty näin\npiinalliseksi? Olivatko kuninkaan vankeuden vartijat ja tarkastajat\ntosiasiallisesti sellaisia sadistisia kidutuskätyreitä, jollaisiksi\nrojalistinen marttyyrihistoria heidät kuvaa? Onko todellakin Marie\nAntoinette’ia ja hänen omaisiaan lakkaamatta nöyryytetty tarpeettomilla\nrettelöillä, ja valittiinko tähän tarkoitukseen erikoisen raakoja\nsanskylotteja? Kommuunin kertomukset puhuvat tätä vastaan, mutta nekin\novat tietysti puolueellisia. Jotta oikeudenmukaisesti voitaisiin\nratkaista se oleellinen kysymys, loukkasiko ja pahoinpitelikö\nvallankumous todella lisäksi tietoisesti voitettua kuningasta, on\näärimmäinen varovaisuus tarpeen. Sillä vallankumouksen käsite sinänsä\non jo väljä sana: siihen mahtuu laaja asteikko lukemattomia siirtymiä\nkorkeimmasta idealisuudesta tosiasialliseen raakuuteen, suuruudesta\njulmuuteen, hengestä aina sen vastakohtaan, väkivaltaan saakka; se\nvaihtelee ja muuttuu, koska se aina saa värityksensä ihmisistä ja\nolosuhteista. Ranskan vallankumouksessa — kuten jokaisessa muussakin\n— voidaan selvästi erottaa toisistaan kaksi vallankumouksellisten\ntyyppiä: ne, jotka ovat vallankumouksellisia aatteellisuudesta ja\nne, jotka ovat sellaisia ressentimentistä; edelliset, joilla on\nollut paremmat olot kuin suurella joukolla, tahtovat nostaa sen\nomalle tasolleen, kohottaa sen sivistystä, kulttuuria, vapautta,\nelämänmuotoja. Jälkimmäiset, jotka itse kauan ovat eläneet huonoissa\noloissa, tahtovat kostaa niille, jotka ovat olleet parempiosaisia, he\ntahtovat uudessa mahtiasemassaan raivota entisiä mahtavia vastaan.\nTämä asennoituminen on yleispätevä, koska se perustuu ihmisluonnon\nkaksinaisuuteen. Ranskan vallankumouksessa oli ensiksi ylivallalla\nideaalisuus: kansalliskokous, jonka jäsenet olivat aatelismiehiä\nja porvareita, maan arvossapidettyjä henkilöitä, tahtoi auttaa\nkansaa vapauttamaan massat, mutta vapautettu massa, kahleistaan\npäässyt väkivalta kääntyy pian vapauttajiaan vastaan: jälkimmäisellä\nkaudella saavat ylivallan radikaaliset ainekset, ressentimentin\nvallankumoukselliset, ja heille on valta liian uusi, jotta he voisivat\nvastustaa haluaan nauttia siitä runsain mitoin. Peräsimeen pääsevät\nnuo epähenkiset, pakon alta vihdoinkin vapautuneet olennot, joiden\nkunnianhimona on vetää vallankumous omalle tasolleen, oman sielullisen\nkeskinkertaisuutensa tasolle.\n\nNäistä ressentimentin vallankumouksellisista on tyypillisin ja\ninhottavin ilmestys juuri Hébert, jolle kuningasperheen valvonta\nuskotaan. Vallankumouksen jaloimmat, henkisimmät miehet, Robespierre,\nCamille Desmoulins ja Saint-Just huomasivat heti tämän likaisen\ntöhertäjän, raa’an suunsoittajan siksi, mikä hän oli: mätäpaiseeksi\nvallankumouksen maineessa, ja Robespierre poltti sen — tosin liian\nmyöhään — pois hehkuvalla raudalla. Omaten epäilyttävän entisyyden,\njulkisesti syytettynä, teatterikassan kavalluksesta, virattomana ja\narkailemattomana hän heittäytyy vallankumoukseen kuin takaa-ajettu\nmetsänriista virtaan, ja sen aallot kantavat häntä, koska hän, kuten\nSaint-Just sanoo, »ajan mielialan ja vaaran mukaan muuttaa väriä\ntaitavasti kuin matelija»; ja mitä enemmän tasavalta tahraa itsensä\nverellä, sitä punaisemmaksi tulee hänen kynänsä hänen kirjoittamassaan\ntai pikemminkin ulostamassaan »Père Duchesne’issa», vallankumouksen\nhalpamaisimmassa bulevardilehdessä. Käyttäen mitä karkeinta puhetapaa —\n»aivan kuin Seine olisi Pariisin lokaviemäri», sanoo Camille Desmoulins\n— hän mielistelee siinä alimpien, kaikkein alimpien kansankerrosten\ninhottavimpia vaistoja ja riistää siten vallankumoukselta kaiken\narvonannon ulkomailla; mutta henkilökohtaisesti hän tätä roskaväen\nsuosiotaan saa runsasten tulojen ohella kiittää paikastaan\nkaupunginneuvostossa ja yhä suuremmasta mahdistaan: hänen käsiinsä\nonnettomuudeksi annetaan Marie Antoinette’in kohtalo.\n\nAsetettuna kuningasperheen herraksi ja vartijaksi sellainen henkilö\ntietysti pienen sielunsa koko tyydytyksellä nauttii mahdollisuudesta\nsaada nöyryyttää ja ylimielisesti kohdella Itävallan arkkiherttuatarta,\nRanskan kuningatarta. Ollen henkilökohtaisessa seurustelussa\ntahallisesti kylmän kohtelias ja alati halukas näyttämään, että\nhän on uuden oikeudenmukaisuuden tosi ja valittu edustaja Hébert\npurkaa halpamaisina herjauksina »Père Duchesne’issa» kiukkunsa,\nkoska kuningatar torjuu luotaan kaiken keskustelun hänen kanssaan;\njuuri »Père Duchesne’in» ääni oli se, joka lakkaamatta vaati\n»hauenhyppyä» ja »le Rasoir national’ia» [Kansallinen partaveitsi]\nkäytettäväksi »juoppoa ja hänen porttoaan» vastaan, samoja henkilöitä\nvastaan, joita herra kaupunginprokuraattori Hébert joka viikko\nmitä kohteliaimmin käy katsomassa. Hänen suunsa oli epäilemättä\nkiivaampi kuin hänen sydämensä, mutta jo siihen sisältyi tarpeetonta\nvoitettujen nöyryyttämistä, että vankilan päälliköksi valittiin juuri\ntämä patriooteista viheliäisin ja vilpillisin. Sillä Hébertin pelko\nvaikuttaa tietysti vahtisotilaisiin ja virkailijoihin. Heidän täytyy,\npeläten muussa tapauksessa näyttävänsä epäluotettavilta, esiintyä\nhäikäilemättömämmin kuin he oikeastaan tahtovat; mutta toiselta puolen\nhänen vihanhuutonsa auttoi vangittuja yllättävällä tavalla, sillä\nnuo mitään aavistamattomat kelpo käsityöläiset ja pikkuporvarit,\njotka Hébert määrää vartioimaan, ovat hänen »Père Duchesne’issaan»\naina lukeneet verisestä tyrannista ja irstaasta, tuhlailevasta\nItävallattaresta. Kun heidät nyt komennetaan vahtipalvelukseen, mitä\nhe näkevät? Kiltin, pyylevän pikkuporvarin, joka taluttaen kädestä\npientä poikaansa kävelee puutarhassa ja hänen kanssaan mittaa, kuinka\nmonta neliökyynärää ja jalkaa pihamaa on pinta-alaltaan; he näkevät\nhänen syövän ja nukkuvan paljon ja mielellään ja istuvan kirjojensa\nääressä. Pian he huomaavat, ettei tämä tylsä, kelpo perheenisä raski\ntehdä kärpäsellekään pahaa; on todellakin vaikeata vihata sellaista\ntyrannia, ja ellei Hébert valvoisi niin ankarasti vahtisotilaitaan, he\ntodennäköisesti olisivat tarinoineet, laskeneet leikkiä tai pelanneet\nkorttia tämän leppoisan herran kanssa kuin jonkun oman toverinsa\nkanssa. Enemmän pysyttää tietysti kuningatar heidät matkan päässä.\nMarie Antoinette ei kertaakaan pöydässä lausu sanaakaan tarjoileville,\nja jos tulee komissioni tiedustelemaan hänen mahdollisia toiveitaan\nja valituksiaan, hän vastaa järkähtämättä, ettei hän halua eikä pyydä\nmitään. Mieluummin hän ottaa päällensä mitä hyvänsä kuin pyytää\npalvelusta vanginvartijoiltaan. Mutta juuri tämä ylväys onnettomuudessa\nliikuttaa näitä yksinkertaisia ihmisiä, ja kuten aina herättää nainen,\njoka silminnähtävästi kärsii, erikoista myötätuntoa. Vähitellen\nvartijat, jotka oikeastaan hekin ovat vankiensa kanssavankeja,\ntavallaan mieltyvät kuningattareen ja kuninkaalliseen perheeseen,\nja tämä seikka yksin selittää eri pakoyritysten mahdollisuuden; jos\nsiis vahtisotilaat, kuten rojalistisissa muistelmissa on kuvattu,\nesiintyivät ulkonaisesti karkealla ja korostetun tasavaltalaisella\ntavalla, jos he silloin tällöin myös päästivät suustaan karkean\nkirouksen ja lauloivat tai vihelsivät tarpeettoman äänekkäästi,\ntapahtui tämä oikeastaan vain sentähden, että he tahtoivat salata\nsisäisen myötätuntonsa esimiehiltään. Paremmin kuin ideologit\nkonventissa, ymmärsi yksinkertainen kansa, että sortunutta oli\nkunnioitettava hänen onnettomuudessaan, ja Temple’in muka niin raakojen\nsotilasten taholta kuningatar sai kokea paljoa vähemmän vihaa ja\nhäijyyttä kuin aikoinaan Versailles’in salongeissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aika ei pysy paikoillaan, ja vaikkakaan sitä ei huomaa\ntällä muurien ympäröimällä alueella, lentää se ulkona valtavin\nsiivenlyönnein. Rajalta tulee huonoja uutisia, lopulta preussiläiset ja\nitävaltalaiset ovat lähteneet liikkeelle ja ensi yhteenotossa lyöneet\nhajalle vallankumouksellisten joukot. Véndéessä talonpoikaisväestö\non kapinassa, kansalaissota alkaa, Englannin hallitus on kutsunut\npois lähettiläänsä, Lafayette jättää armeijan, katkeroituneena hänen\nitsensä herättämän vallankumouksen radikalismista; elintarpeet käyvät\nvähiin, kansa levottomaksi. Vaarallisin kaikista sanoista, kavallus,\nsukeltaa kuten jokaisen tappion jälkeen tuhatkielisenä esiin ja tekee\nlevottomaksi koko kaupungin. Tällä hetkellä Danton, vallankumouksen\nvoimakkain ja arkailemattomin mies, tarttuu terrorin veriseen lippuun\nja tekee hirvittävän päätöksen surmauttaa syyskuun kolmena päivänä\nja yönä kaikki vähänkin epäluulonalaiset vankiloissa olevat. Näihin\nkahteen tuhanteen kuuluu myös kuningattaren ystävätär, Lamballe’in\nprinsessa.\n\nNäistä kammottavista tapauksista ei kuninkaallinen perhe Temple’issä\ntiedä mitään, sehän elää eristettynä elävistä ihmisäänistä ja\npainetusta sanasta. He kuulevat vain äkkiä hätäkellojen soivan ja Marie\nAntoinette tuntee nämä vaskiset onnettomuuden enteet. Hän tietää jo,\nettä kun ne kumahtelevat yli kaupungin, silloin puhkeaa rajuilma, jokin\nonnettomuus on tulossa. Jännittyneinä kuiskailevat torniin suljetut.\nOnko vihdoinkin Braunschweigin herttua joukkoineen porttien edessä;\nonko puhjennut vallankumous vallankumousta vastaan?\n\nMutta alhaalla Temple’in suljetussa sisäänkäytävässä neuvottelevat\nvartijat ja kaupunginvirkailijat mitä kiihtyneimpinä: he tietävät\nenemmän. Edeltä rientäneet viestintuojat ovat ilmoittaneet, että\nesikaupungeista lähenee suunnaton ihmisjoukko, joka keihään kärjessä\nkantaa edellään surmatun Lamballe’in prinsessan kelmeätä päätä\nliehuvin hiuksin ja raahaa jäljestään hänen alastonta, runneltua,\nsilvottua ruumistaan; ei ole epäilystäkään, että tämä epäinhimillinen\nmurhajoukko verestä ja viinistä juopuneena on nyt viimeisenä\nkannibaalisena voittonaan haluava näyttää Marie Antoinette’ille hänen\nkuolleen ystävättärensä kalpean pään ja alastoman raiskatun ruumiin,\nystävättären, jonka kanssa kuningatar yleisen käsityksen mukaan on\nniin kauan harjoittanut irstautta. Epätoivoissaan vartiosto lähettää\npyytämään sotilaallista apua kommuunilta, sillä se itse ei voisi pitää\npuoliaan sellaisia raivoavia joukkoja vastaan, mutta viekas Pétion\npysyy kuten aina vaaran uhatessa näkymättömissä; ei saavu lisäjoukkoja,\nja jo raivoaa lauma hirvittävine saaliineen pääportin edustalla.\nOllakseen tekemättä kansanjoukkoa vielä raivokkaammaksi ja estääkseen\nsisäänmurtautumisen, joka epäilemättä loppuisi kuninkaallisen perheen\nmurhaamiseen, yrittää komendanti viivyttää heitä; hän päästää tuon\nbakkanttisen kulkueen aluksi Temple’in alueen ulkopihalle, ja likaisena\ntulvavirtana joukko vaahtoaa portista sisään.\n\nKaksi kannibaaleista laahaa alastonta ruumista jaloista, toinen\nkohottaa korkealle kätensä, jossa, ovat veriset sisälmykset, kolmas\nnostaa ylös keihään kärjessä olevan prinsessan vihreänkalpean, verisen\npään. Nämä voitonmerkit mukanaan he pyrkivät torniin pakottaakseen,\nkuten ilmoittavat, kuningattaren suutelemaan porton päätä. Väkivalta ei\nauta mitään näitä raivoavia vastaan; sentähden yrittää eräs kommuunin\nkomissaareista käyttää viekkautta. Varustettuna kansanedustajan\nvirkavyöllä hän vaatii hiljaisuutta ja pitää puheen. Heittääkseen\nheille syötin hän ensin ylistää joukkoa sen suurenmoisesta teosta\nja ehdottaa, että se mieluummin kuitenkin kantaisi pään halki koko\nPariisin, jotta koko kansa voisi ihailla tätä »voitonmerkkiä»,\n»voiton ikuisena muistomerkkinä». Kaikeksi onneksi tekee imartelu\nvaikutuksensa, ja hurjasti karjuen poistuvat juopuneet laahatakseen\nedelleen häväistyä, paljasta ruumista katuja pitkin Palais Royal’iin\nasti.\n\nSillä välin ovat torniin teljetyt tulleet kärsimättömiksi. He kuulevat\nalhaalta raivoavan joukon sekavia ääniä ymmärtämättä, mitä se tahtoo\nja pyytää. Mutta he tuntevat tuon synkän kohinan Versaillesin ja\nTuileriain hyökkäysten päiviltä ja huomaavat, kuinka vahtisotilaat\nkalpeina ja kiihottuneina rientävät vahtipaikoilleen torjumaan\njotakin vaaraa. Levottomana kuningas tiedustelee asiaa eräältä\nkansalliskaartilaiselta. »Hyvä herra», vastaa tämä kiivaasti, »jos\ntahdotte sen tietää: Teille halutaan näyttää madame de Lamballe’in pää.\nVoin vain antaa Teille sen neuvon, että ilmestyisitte ikkunaan, ellette\ntahdo, että kansa tulee tänne ylös.»\n\nNäitä sanoja lausuttaessa kuullaan kumea kirkaisu: Marie Antoinette\non pyörtyneenä vaipunut maahan. »Se oli ainoa silmänräpäys», hänen\ntyttärensä sanoo myöhemmässä selonteossa, »jolloin hänen tarmonsa\nherposi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa myöhemmin, syyskuun 21 päivänä, kumahtelevat jälleen\nkadut. Taaskin kuuntelevat vangit levottomina ulkoapäin tulevia ääniä.\nMutta tällä kertaa kansa ei raivostuneena murise, tällä kertaa kohisee\nsen riemu; he kuulevat, kuinka alhaalla kadulla sanomalehtien kantajat\ntarkoituksellisen äänekkäästi huutavat, että konventti on päättänyt\npoistaa kuninkuuden. Seuraavana päivänä ilmestyvät kansanedustajat\ntekemään kuninkaalle, joka ei enää ole kuningas, ilmoituksen hänen\nerottamisestaan. Ludvig Viimeinen — niin häntä tästä lähin nimitetään,\nennenkuin häntä halveksivasti sanotaan Louis Capefiksi, — vastaanottaa\ntämän sanoman yhtä rauhallisena kuin Shakespeare’in kuningas Rikhard II.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarjosta ei enää voida ottaa valoa, aikoja sitten jo valtaa vailla\nolleelta ei voida riistää valtaa. Tuo jo aikoja sitten kaikkia\nnöyryytyksiä kestämään tylsistynyt mies ei lausu sanaakaan vastaan, ei\nmyöskään Marie Antoinette; kenties molemmat tuntevat helpotuksenkin.\nSillä tästä lähtien heidän ei enää tarvitse vastata omasta kohtalostaan\neikä valtion kohtalosta, he eivät enää voi tehdä mitään väärin tai\nlyödä mitään laimin eikä heidän tarvitse huolehtia enää muusta kuin\nsiitä vähästä elämästä, mikä heidän kenties annetaan pitää. Nyt on\nparasta iloita pienistä inhimillisistä asioista, auttaa tytärtä\nneulomatöissä tai klavesiininsoitossa, korjata pojan koulutehtäviä,\njotka hän suurin, kankein, lapsellisin kirjaimin kirjoittaa (tosin\nheidän nyt täytyy aina nopeasti repiä rikki paperi, kun lapsi siihen\nkirjoittaa — kuinka kuusivuotias poika voisi ymmärtää tapahtumat?\n— edelleenkin vaivalloisesti oppimansa »Louis Charles Dauphin»).\nRatkaistaan arvoituksia, joita on »Mercure de France’in» viime\nnumerossa, lähdetään alas puutarhaan ja tullaan jälleen ylös,\nkatsellaan kamiinalla olevan vanhan, liian hitaasti käyvän kellon\nviisareiden kulkua, katsellaan, kuinka savu kiemurtelee kaukaisten\nkattojen yläpuolella ja kuinka syyspilvet tuovat mukanaan talven. Ja\nennen kaikkea: Koetetaan unohtaa, mitä kerran on oltu ja yritetään\najatella sitä, mikä tulee ja minkä vääjäämättömästi pitää tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt vallankumous näyttäisi päässeen päämäärään. Kuningas on erotettu,\nhän on vastaansanomatta luopunut asemastaan ja elelee hiljaa vaimonsa\nja lastensa kanssa tornissaan. Mutta vallankumous on eteenpäin pyörivä\npallo. Sen, joka sitä ohjaa ja tahtoo jäädä sen ohjaajaksi, täytyy\npallotaiteilijan tavoin lakkaamatta juosta sen mukana eteenpäin\npysyäkseen tasapainossa: ei ole mitään pysähdyskohtaa alinomaisessa\nkehityksessä. Tämän tietää jokainen puolue ja pelkää sentähden\njäädä toisista jälkeen. Oikeisto pelkää maltillisia, maltilliset\nvasemmistoa, vasemmisto äärimmäistä siipeään, girondisteja, girondistit\ntaas maratisteja, johtajat kansaa, kenraalit sotilaita, konventti\nkommuunia, kommuuni osastoja, ja juuri tämä tarttuva kaikkien\nryhmien keskinäinen pelko ajaa niiden sisäisen voiman niin kiihkeään\nkilpajuoksuun; kaikkien pelko käydä maltillisista yksin ajoi Ranskan\nvallankumouksen niin kauas varsinaisen päämääränsä ohi ja antoi sille\nsamalla tuon koskenkaltaisen, itsensä väsyksiin näännyttävän vauhdin.\nSen kohtalona on tehdä tyhjäksi kaikki pysähdyskohdat, jotka se on\nitselleen asettanut, ylittää kaikki päämääränsä, niin pian kuin ne\non saavutettu. Ensiksi vallankumous arveli täyttäneensä tehtävänsä\nriistäessään kuninkaalta hänen merkityksensä, sitten erottaessaan hänet\nvirastaan. Mutta erotettuna ja kruunuttomanakin tämä onneton, vaaraton\nmies edelleenkin on symboli, ja jos kerran tasavalta kaivaa haudoista\nsatoja vuosia sitten kuolleiden kuningasten luut polttaakseen vielä\nkerran sen, mikä aikoja sitten on muuttunut tomuksi ja tuhkaksi, kuinka\nse silloin voi sietää edes varjoakaan elävästä kuninkaasta? Sentähden\njohtajat luulevat, että heidän on toteutettava Ludvig XVI:n poliittinen\nkuolema myös ruumiillisesti, ollakseen turvassa kaikelta paluulta\nentisiin oloihin. Radikaaliselle tasavaltalaiselle tasavallan rakennus\nvoi olla kestävä ainoastaan, jos se on muurattu kuninkaallisella\nverellä; pian muutkin, vähemmän radikaalit, peläten jäävänsä heistä\njälkeen kilpailussa kansansuosiosta, yhtyvät tähän vaatimukseen, ja\nniin päätetään joulukuussa alkaa oikeudenkäynti Louis Capeta vastaan.\n\nTemple’issä saadaan tästä uhkaavasta päätöksestä tietää sen kautta,\nettä äkkiä ilmestyy komissioni, joka vaatii poistettavaksi »kaikki\nterävät esineet», siis veitset, sakset ja haarukat: »le détenu»\n[Pidätetty], vain valvonnan alle asetettu, on täten merkitty\nsyytetyksi. Edelleen Ludvig XVI eristetään perheestään. Vaikka hän\nasuu samassa tornissa, vain kerrosta alempana omaisiaan, hän ei tästä\npäivästä lähtien saa nähdä vaimoaan eikä lapsiaan, mikä lisää tämän\ntoimenpiteen julmuutta. Kaikkina näinä kohtalokkaina viikkoina ei\noma vaimo voi ainoatakaan kertaa puhua puolisonsa kanssa, hän ei\nsaa tietää, miten oikeudenkäynti edistyy, miten se ratkeaa. Marie\nAntoinette’in ei sallita lukea mitään sanomalehtiä, hän ei saa tehdä\nkysymyksiä miehensä puolustajille; hirvittävässä epätietoisuudessa\nja jännityksessä täytyy tuon onnettoman naisen viettää yksinään\nkaikki nämä kammottavat tunnit. Kerrosta alempana, vain yhden seinän\nerottamana, hän kuulee puolisonsa raskaat askeleet, mutta ei saa häntä\nnähdä eikä häntä puhutella: täysin järjettömän toimenpiteen aiheuttama\nsanomaton kärsimys. Ja kun tammikuun 20 päivänä maistraatin virkailija\nilmestyy Marie Antoinette’in luo ja jonkin verran vaivaantuneella\näänellä ilmoittaa, että hänellä tänään poikkeuksellisesti on lupa\nperheensä kanssa mennä alakerrokseen puolisonsa luo, hän heti ymmärtää\ntämän armonosoituksen hirvittävän merkityksen: Ludvig XVI on tuomittu\nkuolemaan, Marie Antoinette ja hänen lapsensa näkevät puolison ja\nisän viimeistä kertaa. Ottaen huomioon traagillisen hetken — ken\nhuomenna astuu mestauslavalle, ei enää ole vaarallinen — neljä\nkaupunginvirkailijaa sallivat perheen viimeistä kertaa ollessa yhdessä,\nvaimon, miehen, sisaren ja lasten olla huoneessa ensi kertaa yksin;\nvain pienen lasioven läpi he valvovat hyvästijättöä.\n\nTänä pateettisena hetkenä, jolloin he samalla kertaa saavat nähdä\njälleen tuomitun kuninkaan ja heti sanoa hänelle jäähyväiset\nikiajoiksi, ei kukaan ulkopuolinen ollut läsnä; kaikki painetut\nkertomukset ovat vapaita, romanttisia keksintöjä, ja samaten nuo\nhentomieliset kuparipiirrokset, jotka ajan makean-äitelän tyylin\nmukaisesti alentavat sellaisen hetken traagillisuutta itkusuisella\nliikuttavuudellaan. Miksipä tarvitsisi epäillä, että tämä ero lastensa\nisästä on ollut tuskallisimpia hetkiä Marie Antoinette’in elämässä\nja mitä varten lisäksi on koetettava liioittelevasti korostaa tätä\njärkyttävyyttä? Jo tämä seikka sinänsä, että on pakko nähdä kuolemaan\nvihitty, kuolemaan tuomittu, vaikka se olisi aivan vieraskin henkilö,\nlähdössä viimeiselle matkalle, on raastavan tuskallista inhimillisesti\ntuntevalle ihmiselle; Marie Antoinette tosin ei milloinkaan ole\nintohimoisesti rakastanut tätä miestä ja on jo aikoja sitten antanut\nsydämensä toiselle, mutta kuitenkin hän on kaksikymmentä vuotta yhtä\nmittaa elänyt hänen kanssaan ja synnyttänyt hänelle neljä lasta; hän\nei tänä rauhattomana aikana ole milloinkaan huomannut häntä muuksi\nkuin hyväntahtoiseksi ja uhrautuvaiseksi puolisoaan kohtaan. Lähemmin\ntoisiinsa liittyneinä kuin konsanaan valoisina vuosina olivat nuo\nmolemmat, alkuaan vain poliittisista syistä koko elämäkseen yhdistetyt,\nyhteisesti kärsityn onnettomuuden ylenmääräisyyden johdosta tulleet\nnäinä vankeuden synkkinä hetkinä inhimillisesti toisiaan lähemmäksi. Ja\nsitäpaitsi: kuningatar tietää, että hänen on pian seurattava miestään\ntämän viimeisen askelman yli. Hänen puolisonsa on hänestä vain lyhyen\nmatkaa edellä.\n\nTällä äärimmäisellä, tällä viimeisellä hetkellä koituu se, mikä\nkuninkaalle koko eliniän oli ollut onnettomuudeksi: hänen täydellinen\nhermottomuutensa, tuolle kovia kokeneelle miehelle eduksi; Ludvigin\nmuuten niin sietämätön levollisuus antaa hänelle tänä ratkaisevana\nhetkenä eräänlaisen siveellisen suuruuden. Hän ei ilmaise pelkoa eikä\njännittyneisyyttä, nuo neljä komissaaria eivät kuule hänen viereisessä\nhuoneessa kertaakaan kuuluvasti ja nyyhkyttäen korottavan ääntään:\ntällä jäähyväishetkellä, erotessaan omaisistaan tuo surettavan\nheikko mies, tuo arvoton kuningas osoittaa enemmän voimaa ja enemmän\narvokkuutta kuin konsanaan koko elämässään. Rauhallisena kuin muinakin\niltoina kuolemaan tuomittu kello kymmeneltä nousee ja antaa siten\nperheelleen merkin poistumiseen. Marie Antoinette ei uskalla vastustaa\nhänen selvästi ilmaisemaansa tahtoa, varsinkin, kun hän hurskaassa\npettämistarkoituksessa sanoo tulevansa huomenna puoli seitsemältä vielä\nkerran vaimonsa luokse.\n\nSitten tulee hiljaista. Kuningatar jää yksikseen yläkerroksessa olevaan\nhuoneeseensa, tulee yö, pitkä ja uneton. Vihdoin hämärtää aamu, ja\nsen mukana alkavat valmistelujen kammottavat äänet. Marie Antoinette\nkuulee raskaspyöräisten vaunujen ajavan esiin, hän kuulee yhä uudestaan\nkuljettavan portaissa ylös ja alas: rippi-isäkö siellä kulkee vaiko\nkaupungin hallintomiehet vaiko jo pyöveli? Kaukaa kuuluu marssivien\nrykmenttien rummunpärinä, käy yhä valoisammaksi, tulee päivä, yhä\nlähemmäksi käy hetki, joka on riistävä isän hänen lapsiltaan ja häneltä\nitseltään monien vuosien kunnioitettavan, hienotunteisen lempeän\nkohtalotoverin. Vankina huoneessaan, taipumattomat vartijat oven\nedessä, tuo kovia kokenut nainen ei saa astua alas harvoja portaita,\nhän ei saa kuulla mitään, ei nähdä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, ja\nhän elää sen sentähden sisäisesti kenties tuhat kertaa kauheampana,\nkuin millaista todellisuudessa tapahtuu. Sitten tulee hänen\nalapuolellaan olevassa kerroksessa kauhistavan hiljaista. Kuningas on\npoistunut talosta, raskaat vaunut kuljettavat häntä teloituspaikalle.\nJa tuntia myöhemmin on giljotiini antanut Marie Antoinette’ille,\nentiselle Itävallan arkkiherttuattarelle, sittemmin dauphine’ille ja\nvihdoin Ranskan kuningattarelle, uuden nimen: leski Capet.\n\n\n\n\nMARIE ANTOINETTE YKSIN\n\n\nMestauskirveen kovaa putoamista seuraa eräänlainen painostava\nhiljaisuus. Ludvig XVI:n teloituksella konventti tahtoi vain vetää\nveripunaisen rajaviivan kuninkuuden ja tasavallan välille. Ei yksikään\nkansanedustajista, joista useimmat vain salassa pahoitellen työnsivät\ntämän heikon, hyväntahtoisen miehen mestauskirveen alle, alussa\nollenkaan ajattele syyttää myös Marie Antoinette’ia. Neuvottelematta\nkommuuni myöntää leskelle vaaditut surupuvut, vartiointi höltyy\nhuomattavasti, ja kun habsburgitar ja hänen lapsensa kumminkin vielä\npidetään vangittuina, tapahtuu tämä ajatellen, että hänen henkilönsä on\narvokas pantti Itävallan tekemiseksi myöntyväiseksi.\n\nMutta tämä laskelma ei pidä paikkaansa; Ranskan konventti yliarvioi\nsuunnattomasti habsburgilaisen sukulaisrakkauden. Keisari Frans,\ntunteiltaan täysin tylsä, ahnas ja ilman sisäistä suuruutta, ei edes\najattele ottaa ainoatakaan jalokiveä keisarillisesta lippaastaan, jossa\nfirenzeläisen timantin ohella on lisäksi lukemattomia muita kalleuksia\nja jalokiviä, ostaakseen vapaaksi veriheimolaisensa; sitäpaitsi\nitävaltalainen sotilaspuolue panee kaikki vipusimet liikkeelle\ntehdäkseen tyhjiksi neuvottelut. Tosin Wienissä on alussa selitetty\nryhdyttävän tähän sotaan vain aatteen eikä suinkaan valloitusten\nja sotakorvausten vuoksi, mutta — Ranskan vallankumouskin on pian\nkieltävä tunnussanansa — jokaisen sodan olemukseen kuuluu, että se\nvähitellen pakosta muuttuu valtaussodaksi. Kaikkina aikoina kenraalit\novat vastenmielisesti antaneet häiritä itseään sodankäynnissä;\nheidän mielestään kansat liian harvoin suovat heille tämän hyvän\ntilaisuuden, sentähden: kuta pitempi sota, sen parempi. Ei auta\nmitään, että vanha Mercy, Fersenin alinomaa painostamana, huomauttaa\nWienin hoville, että Marie Antoinette’ista on sen johdosta, että\nhäneltä on otettu pois Ranskan kuningattaren arvonimi, jälleen tullut\nItävallan arkkiherttuatar ja keisarillisen perheen jäsen, ja että\nkeisarin siveellisenä velvollisuutena siis olisi vaatia hänet takaisin.\nMutta miten merkityksetön onkaan vangittu nainen maailmansodassa,\nelävä ihminen politiikan kyynillisessä pelissä! Kaikkialla pysyvät\nsydämet kylminä ja ovet suljettuina. Jokainen hallitsija väittää\nolevansa syvästi järkyttynyt; kukaan ei liikahduta sormeakaan. Ja\nMarie Antoinette voisi toistaa sanat, jotka Ludvig XVI oli sanonut\nFersenille: »Koko maailma on minut hylännyt.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko maailma on hänet hylännyt, sen Marie Antoinette tuntee yksinäiseen\nlukittuun huoneeseensa asti. Mutta vielä tämän naisen elämäntahto on\nmurtumaton, ja tästä tahdosta kasvaa esiin päätös auttaa itse itseään.\nKruunu on häneltä voitu riistää, mutta yhden asian tämä nainen, vaikka\nhänellä jo onkin väsyneet ja vanhentuneet kasvot, on säilyttänyt:\nmerkillisen lumousvoiman voittaa häntä ympäröivät ihmiset puolelleen.\nKaikki varovaisuustoimenpiteet, joihin Hébert ja kaupunginhallituksen\nmuut jäsenet ovat ryhtyneet, osoittautuvat tehottomiksi sitä\nsalaperäistä magneettista voimaa vastaan, joka kaikkien näiden\npikkuporvarillisten vartijoiden ja virkailijoiden mielestä yhä\nedelleenkin säteilee todellisen kuningattaren olemuksesta. Jo muutamien\nviikkojen perästä kaikki tai melkein kaikki vannoutuneet sanskylotit,\njoiden pitäisi häntä vartioida, ovat vahdeista muuttuneet salaisiksi\nauttajiksi, ja kommuunin ankarista määräyksistä huolimatta murtuu se\nnäkymätön seinä, joka erottaa Marie Antoinette’in ulkomaailmasta.\nHänen puolelleen voittamiensa vartijoiden avulla kuljetetaan salaa\nlakkaamatta viestejä ja tiedonantoja talosta ja taloon, osaksi\nkirjoitettuina sitruunanmehulla tai näkymättömällä musteella pienille\nlappusille, jotka sitten vesipullon tulppina tai uunin ilmakäytävän\nvälityksellä toimitetaan edelleen. Keksitään viittomakieli, jonka\navulla valppaista komissaareista huoli Marie Antoinette yksin matta\nkuningattarelle annetaan tieto päivittäisistä politiikan ja sodan\ntapahtumista; sitäpaitsi sovitaan siitä, että vartavasten hankittu\nkolportööri erikoisen kuuluvalla äänellä huutaa Temple’in edustalla\ntärkeimmät tiedot. Vähitellen tämä auttajien piiri vartijoiden joukossa\nlaajenee. Ja nyt, kun Marie Antoinette’in rinnalla ei enää ole Ludvig\nXVI, joka ainaisella päättämättömyydellään lamautti jokaisen todellisen\nteon, Marie Antoinette, jonka kaikki ovat hylänneet, itse päättäväisenä\ntekee uskaliaan vapautumisyrityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaara on kuin sievesi. Se, mikä tavallisissa ja haaleissa elämänoloissa\nsekoittuu epäselvästi keskenään — ihmisen rohkeus ja pelkuruus —,\nerottuu sen kosketuksessa. Vanhan yhteiskunnan miehuuttomat, itsekkäät\naateliston joukossa ovat kaikki paenneet emigrantteina, niin pian\nkuin kuningas vietiin Pariisiin. Vain todella uskolliset ovat jääneet\njäljelle, ja jokaista pakenematonta voidaan pitää ehdottomasti\nepäilyttävänä, sillä jokaiselle kuninkaan entiselle palvelijalle\nmerkitsee oleskelu Pariisissa kuolemanvaaraa. Näihin urhoollisiin\nkuuluu ensi sijassa entinen kenraali Jarjayes, jonka puoliso oli ollut\nMarie Antoinette’in hovinaisena. Ollakseen joka hetki kuningattaren\napuna hän on vartavasten palannut turvallisesta Koblenzista ja antanut\ntietää olevansa valmis mihin uhraukseen hyvänsä. Helmikuun 2 päivänä\n1793, neljätoista päivää kuninkaan mestauksen jälkeen, ilmestyy nyt\nJarjayes’in luo aivan outo mies ja tekee hänelle yllättävän ehdotuksen\nMarie Antoinette’in vapauttamiseksi Temple’istä. Jarjayes heittää\nepäluuloisen silmäyksen tuntemattomaan, joka näyttää oikealta ja\naidolta sanskylotilta. Hän aavistelee ansaa. Mutta silloin vieras\nojentaa hänelle pienen pienen, ilmeisesti kuningattaren kädellä\nkirjoitetun paperilappusen: »Voitte luottaa mieheen, joka puhuu Teille\nminun nimessäni ja tuo Teille tämän lappusen. Hänen mielenlaatunsa\non minulle tunnettu, viiteen kuukauteen se ei ole muuttunut.» Se\non Toulan, eräs Temple’in alinomaisista vartijoista, merkillinen\npsykologinen tapaus. Elokuun 10 päivänä, kun kuninkuus oli murskattava,\nhän oli ollut ensimmäisiä vapaaehtoisia hyökättäessä Tuilerioihin;\nkunniamitali tästä teosta koristaa ylpeänä hänen rintaansa. Tästä\navoimesti osoitetusta tasavaltalaisesta mielenlaadustaan Toulan saa\nkiittää sitä, että kaupunginneuvosto uskoo hänelle, kuten ainakin\nerikoisen luotettavalle ja lahjomattomalle henkilölle, kuningattaren\nvalvonnan. Mutta Sauluksesta tulee Paavali. Valvontaansa jätetyn\nnaisen onnettomuuden hellyttämänä Toulanista tulee niiden alttein\nystävä, joita vastaan hän hyökkäyksessä on kantanut aseita, ja niin\nsuurta uhrautuvaa alttiutta hän osoittaa kuningattarelle, että\nMarie Antoinette salaisissa tiedoituksissaan aina käyttää hänestä\nnimitystä »fidèle», »uskollinen». Kaikista niistä, jotka ovat\nsekaantuneet vapauttamissalaliittoon, tämä merkillinen Toulan on\nainoa, joka ei vaaranna päätään rahanhimosta, vaan eräänlaisesta\nhumaanisesta intohimosta, kenties myös uhkarohkeasta seikkailunhalusta:\nrakastavathan urheat aina vaaraa, ja täysin tosiasioiden logiikan\nmukaista on, että muut, jotka tavoittelivat vain omaa etuaan, heti\nasian tultua ilmi osasivat taitavasti pelastua, sillä välin kuin Toulan\nyksin hengellään sai maksaa huimapäisyytensä.\n\nJarjayes luottaa vieraaseen, mutta hän ei luota häneen kokonaan.\nKirje voi sittenkin olla väärennetty, kaikki kirjeenvaihto merkitsee\nvaaraa. Sentähden Jarjayes pyytää, että Toulan tekisi hänelle\nmahdolliseksi tunkeutua Temple’iin puhumaan kaikesta kuningattaren\nkanssa henkilökohtaisesti. Ensiksi näyttää mahdottomalta päästää vieras\nmies, aatelismies, tähän tarkoin vartioituun torniin. Mutta sillä\nvälin kuningatar on rahoja lupaamalla jo hankkinut vahtimiehistön\njoukosta uusia auttajia, ja muutamia päiviä myöhemmin Toulan jo tuo\nkenraalille uuden lappusen: »Nyt, koska olette päättänyt tulla tänne,\nolisi parempi, jos se tapahtuisi pian; mutta pitäkää Jumalan nimessä\nhuolta siitä, ettei Teitä tunneta, varsinkin ettei Teitä tunne nainen,\njoka on meidän kanssamme suljettu tänne.» Tämän naisen nimi on Tison,\nja kuningatar vaistoaa aivan oikein, että hän on urkkija: hänen\novela valppautensa saattaa kaiken epäonnistumaan. Mutta toistaiseksi\nkaikki vielä onnistuu: Jarjayes salakuljetetaan Temple’iin, ja tämä\ntapahtuu tavalla, joka muistuttaa salapoliisikomediaa. Joka ilta tulee\nnimittäin Temple’in kortteliin lyhdynsytyttäjä; kaupunginvaltuuston\nkäskystä täytyy koko ympäristön olla erikoisen hyvin valaistuna, sillä\npimeys voisi helpottaa pakoa. Tälle lyhdynsytyttäjälle Toulan nyt on\nuskotellut, että eräs hänen ystävänsä haluaisi kerran huvikseen nähdä\nTemple’in, hänen tulisi lainata hänelle vaatteensa ja kamppeensa\nyhdeksi illaksi. Lyhdynsytyttäjä naurahtaa ja lähtee mielellään\nsaamallaan rahalla juomaan viiniä. Siten valepukuun puettuna Jarjayes\nonnellisesti pääsee kuningattaren luo ja sopii hänen kanssaan rohkeasta\npakosuunnitelmasta: hänen ja madame Elisabethin pitäisi miehiksi\npukeutuneina kaupunginvirkailijoiden univormuissa ja varastetuilla\nvaltakirjoilla varustettuina poistua tornista, aivan kuin he olisivat\nmaistraatin henkilöitä, jotka juuri olivat pitäneet tarkastuksen.\nVaikeammaksi käy lasten poiskuljettaminen. Silloin kuitenkin onnellinen\nsattuma tahtoo, että tuolla lyhdynsytyttäjällä usein kierroksellaan\non mukana puolikasvuiset lapsensa. Annetaan siis päättäväisen\naatelismiehen näytellä hänen osaansa; molemmat lapset, aivan kuin\nhe olisivat nuo tavalliset mukaanotetut, on määrä kurjaan pukuun\npuettuina lyhdynsytyttämisen jälkeen kaikessa rauhassa viedä pois\nvankilasta. Läheisyydessä odottaisivat sitten kolmet kevyet vaunut,\nyhdet kuningatarta ja hänen poikaansa ja Jarjayes’ia varten, toiset\nhänen tytärtään ja toista salaliittolaista Lepître’ia ja kolmannet\nmadame Elisabethia ja Toulania varten. Saamalla viiden tunnin etumatkan\nilmitulon jälkeen he toivovat näissä kevyissä vaunuissa pelastuvansa\ntakaa-ajajiltaan. Kuningatarta ei suunnitelman uhkarohkeus säikytä. Hän\nantaa suostumuksensa, ja Jarjayes selittää olevansa valmis asettumaan\nyhteyteen toisen salaliittolaisen, Lepître’in kanssa.\n\nTämä toinen salaliittolainen, Lepître, entinen koulumestari, puhelias,\npieni ja ontuva — kuningatar itse kirjoittaa: »Te tulette näkemään\ntuon uuden miehen, hänen ulkomuotonsa ei ole edullinen, mutta hän on\nehdottoman tarpeellinen ja meidän täytyy voittaa hänet puolellemme» —\nnäyttelee tässä salaliitossa kummallista osaa. Häntä ei inhimillisyys,\nsaatikka sitten seikkailunhalu saa ottamaan osaa siihen, vaan suuri\nrahasumma, jonka Jarjayes hänelle lupaa, — ikävä kyllä kykenemättä sitä\nmaksamaan heti käteisellä, sillä vastavallankumouksen varsinaiseen\nrahoittajaan Pariisissa, paroni de Batziin, kenraali Jarjayes,\nmerkillistä kyllä, ei ole minkäänlaisissa suhteissa; heidän molemmat\nsalaliittonsa toteutetaan melkein samanaikaisesti rinnakkain, toisiaan\nkoskettamatta, ja kumpikaan ei tiedä toisesta. Siten menetetään aikaa,\ntärkeätä aikaa, koska kuningattaren entisen pankkiirin luottamus\nensiksi on saavutettava. Vihdoin, monien mutkien jälkeen, raha on\nhankittu ja valmiina. Mutta sillävälin Lepître, joka kaupunginneuvoston\njäsenenä jo on hankkinut pyydetyt väärät passit, on menettänyt\nrohkeutensa. On levinnyt huhu, että Pariisin kaupunginportit tullaan\nsulkemaan ja kaikki vaunut mitä tarkimmin tutkimaan: varovainen\nmies joutuu pelon valtaan. Kenties hän myös joistakin merkeistä\non huomannut, että urkkijatar Tison vaanii; joka tapauksessa hän\nkieltää apunsa, ja siten on mahdotonta saada kaikkia neljää henkeä\nsamanaikaisesti pois Temple’istä. Ainoastaan kuningatar olisi\npelastettavissa. Jarjayes ja Toulan koettavat taivuttaa hänet siihen.\nMutta todellisella ylväydellä Marie Antoinette torjuu ehdotuksen\nantaa pelastaa yksin itsensä. Mieluummin hän luopuu kaikesta, kuin\nhylkää lapsensa! Ilmeisen mielenliikutuksen vallassa hän perustelee\nJarjayes’ille tätä peruuttamatonta päätöstään: »Olemme nähneet kaunista\nunta, siinä kaikki. Mutta luen suureksi voitoksi sen, että tämän asian\nyhteydessä jälleen olen saanut uuden todistuksen uhrautuvaisuudestanne\nhyväkseni. Luottamukseni Teihin on rajaton. Tulette joka tilanteessa\ntapaamaan minussa lujaluonteisuutta ja rohkeutta, mutta poikani etu\non ainoa, minkä tulee ohjata minua, ja niin suurta onnea kuin minulle\nmerkitsisikin täältä pääseminen, en kuitenkaan voi suostua luopumaan\nhänestä. Tunnen erittäin hyvin uskollisuutenne kaiken sen perusteella,\nmitä eilen sanoitte minulle, ja uskokaa, että minä tunnen, kuinka\nsuuresti Teidän perusteenne tarkoittavat minun omaa parastani, kuin\nmyös, ettei tällaista tilaisuutta enää milloinkaan ole tarjoutuva.\nMutta en voisi iloita mistään, jos minun täytyisi jättää lapseni tänne.»\n\nJarjayes on täyttänyt ritarillisen velvollisuutensa; nyt hän ei enää\nvoi olla Pariisissa kuningattarelle avuksi. Mutta yhden palveluksen\ntämä uskollinen mies vielä voi hänelle tehdä: hänen välityksellään\ntarjoutuu varma mahdollisuus toimittaa ulkomailla oleville ystäville ja\nomaisille viimeinen rakkauden- ja elämänmerkki. Vähää ennen mestaustaan\nLudvig XVI oli tahtonut lähettää perheelleen sinettisormuksensa ja\npienen hiustukon muistoksi kamaripalvelijansa välityksellä; mutta\nkaupungin hallintomiehet, jotka tämän kuolemaantuomitun miehen\nlahjan takana yhäti epäilivät salaperäistä salaliittomerkkiä, olivat\ntakavarikoineet ja antaneet sinetöidä nämä jäännökset. Tämän sinetin\nkuningattaren puolesta aina uhkarohkea Toulan murtaa ja tuo Marie\nAntoinette’ille muistoesineet. Mutta hän tuntee, etteivät ne hänen\nluonaan enää kauan tule olemaan varmassa tallessa, ja kun hänellä nyt\nvihdoinkin on luotettava lähetti, hän lähettää sormuksen ja hiukset\nkuninkaan veljille varmaan talteen. Lisäksi hän kirjoittaa Provence’in\nkreiville: »Koska minulla on uskollinen henkilö, johon voimme luottaa,\nkäytän hyväkseni tilaisuutta lähettääkseni Teille, rakas veljeni\nja ystäväni, tämän testamentin, joka kai Teidän käsissänne voidaan\nparhaiten säilyttää. Tuoja on kertova Teille, millä ihmeellisellä\ntavalla olemme saaneet haltuumme tämän kallisarvoisen muiston. Olen\nmainitsematta Teille sen henkilön nimeä, joka meille nyt on niin\nhyödyllinen. Se seikka, että minulle tähän asti on ollut mahdotonta\nantaa Teille tietoja itsestämme, ja onnettomuutemme ylenmääräisyys\nsaavat meidät vielä elävämmin tuntemaan hirvittävän eristyneisyytemme.\nÄlköön sitä enää kauan jatkuko! Siihen asti syleilen Teitä ja rakastan\nTeitä ja tiedätte, että teen sen koko sydämestäni.» Samanlaisen kirjeen\nhän lähettää Artois’n kreiville. Mutta Jarjayes epäröi yhäti lähteä\nPariisista, yhä edelleenkin tuo urhoollinen mies toivoo läsnäolonsa\nkautta voivansa olla Marie Antoinette’ille hyödyksi. Vihdoin hänen\njäämisensä kuitenkin muuttuu järjettömäksi vaaraksi. Vähää ennen\nlähtöään hän Toulanin välityksellä vielä saa viimeisen kirjeen\nkuningattarelta: »Voikaa hyvin; koska nyt olette päättänyt matkustaa,\npidän parhaimpana, että se tapahtuu heti. Hyvä Jumala, kuinka valitan\nvaimo-raukkaanne! Ja kuinka onnellinen tulenkaan olemaan, jos pian\nsaamme nähdä toisemme. En milloinkaan ole voiva olla Teille kyllin\nkiitollinen siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka\nhirvittävä onkaan tämä sana!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette aavistaa, hän tietää, että tämä on viimeinen kerta,\njolloin hän voi lähettää tuttavallisen tervehdyksen kaukana oleville\nystävilleen: tämä ainoa, kaikkein viimeinen tilaisuus on hänellä\nkäytettävissä. Eikö hänellä ole kenellekään muulle vielä sanottavana\nmuutamaa sanaa, lähetettävänä rakkauden ilmausta kuin näille kahdelle,\nProvence’in ja Artois’n kreiveille, joita hän ei paljostakaan voi\nkiittää ja jotka vain veriheimolaisuus määrää veljen testamentin\nvaalijoiksi? Eikö hänellä todellakaan ole lähetettävänä tervehdystä\nsille, joka hänelle on kallein maan päällä paitsi hänen lapsiaan,\nFersenille, josta hän sanoo, että hän »ei voi elää» ilman tietoja\nhänestä, jolle hän vielä piiritettyinä olevien Tuileriain helvetistä\noli lähettänyt tuon sormuksen, jotta tämä ikuisesti muistaisi häntä?\nJa eikö hän nyt tämän viimeisen, kaikkein viimeisen tilaisuuden\ntarjoutuessa vielä kerran kohottaisi sydäntään hänen puoleensa.\nMutta ei: Goguelat’n muistelmat, jotka julkaisevat tuon Jarjayes’in\nhyvästijätön tarkoin kirjejäljennöksin, eivät sisällä ainoatakaan\nsanaa Fersenistä, eivät ainoatakaan tervehdystä; meidän tunteemme,\njoka sisäisen sielunpakon perusteella odottaisi viimeistä viestiä, jää\npettyneeksi.\n\nMutta kuitenkin, tunne on viimeisiltään aina oikeassa. Tosiasiassa\nMarie Antoinette — kuinka voisikaan olla toisin! — ei viimeisessä\nyksinäisyydessänsäkään unohtanut rakastettuaan, ja tuo\nvelvollisuudenomainen viesti veljille oli kenties vain tekosyy\npeittämään varsinaisen viestin, jonka Jarjayes mitä uskollisimmin\ntoimitti perille. On vain niin, että 1823, kun nuo muistelmat\nilmestyivät, Fersenin ympärillä jo oli alkanut tuo vaikenemisen\nsalaliitto, jonka tuli jälkimaailmalta salata hänen intiimi suhteensa\nkuningattareen. Tässäkin tapauksessa byzantilaiset julkaisijat\nolivat jättäneet pois meille tärkeimmän kirjeen (kuten tavallista\nMarie Antoinette’in tapauksessa). Vasta vuosisadan jälkeen se\ntulee päivänvaloon ja osoittaa: kuningattaren intohimoinen tunne\nei milloinkaan ollut voimakkaampi kuin näinä hetkinä ennen tuhoa.\nOllakseen alati välittömästi liitettynä rakastetun lohtua antavaan\nmuistoon Marie Antoinette oli antanut valmistaa itselleen sormuksen,\njoka kuninkaallisen liljan asemesta (sellaisen sormuksen hän oli\nlähettänyt Fersenille) sisälsi Fersenin vaakunan: samoin kuin Fersen\nkantoi sormessaan kuningattaren tunnusmerkkiä, tämä omassaan kantoi\nnoina erillään olon päivinä ruotsalaisen aatelismiehen vaakunaa;\njokaisen katsahduksen omaan käteen täytyi muistuttaa Ranskan\nkuningatarta etäällä olevasta ystävästä. Ja kun nyt vihdoin tarjoutuu\nmahdollisuus lähettää hänelle vielä yksi — kuten hän aavistaa viimeinen\n— rakkauden merkki, hän tahtoo osoittaa Fersenille, että hän tämän\nsormuksen kanssa on myös säilyttänyt tunteen, jota hän tuntee Ferseniä\nkohtaan. Hän painaa vaakunan kirjoituksineen kuumaan vahaan ja lähettää\njäljennöksen Jarjayes’in mukana Fersenille: ei tarvita sanaakaan tämän\nlisäksi, tällä merkillä on kaikki sanottuna. »Jäljennöksen, jonka\nliitän oheen», hän kirjoittaa Jarjayes’ille, »pyydän Teitä jättämään\nsille tuntemallenne henkilölle, joka viime talvena tuli Brüsselistä\nluokseni. Sanokaa kyseessä olevalle, ettei tämä tunnussana milloinkaan\nole ollut pätevämpi kuin nyt.»\n\nMutta mitä ilmaisee tuo sinettisormuksen kirjoitus, jonka Marie\nAntoinette vartavasten oli antanut valmistaa ja joka »ei milloinkaan\nole ollut pätevämpi kuin nyt»? Tuossa sinettisormuksessa, johon Ranskan\nkuningatar oli antanut kaivertaa pienen ruotsalaisen aatelismiehen\nvaakunan ja jonka hän ainokaisena kaikista miljoonien arvoisista\nkoruistaan vielä vankilassakin säilyttää sormessaan?\n\nViisi italialaista sanaa muodostaa tunnuksen, ja nuo sanat, jotka\nvaaksan etäisyydellä kuolemasta ovat todempia kuin milloinkaan,\nkuuluvat: »Tutto a te mi guida», »Kaikki johtaa minut sinun luoksesi».\n\nKoko kuolemanedellinen intohimo, koko jälleennäkemättömyyden hehku\nlieskahtaa tästä kuolemaan vihityn mykästä tervehdyksestä vielä kerran\nmahtavana taivasta kohti, ennenkuin elävä ruumis hajoaa tomuksi,\nja tuo etäinen, hän tietää, että tämä sydän sykkii rakkaudesta\nhänelle viimeiseen hetkeen asti. Tässä hyvästijätön tervehdyksessä\non lausuttuna ikuisuuden ajatus, tunteen katoamattomuus on saanut\nilmauksensa katoavaisessa. Viimeinen sana tässä suuressa ja vertojaan\nhakevassa giljotiinin varjostamassa rakkaustragediassa on lausuttu: nyt\nvoi esirippu laskea.\n\n\n\n\nVIIMEINEN YKSINÄISYYS\n\n\nTuntuu huojennukselta, kun viimeinen sanottava on sanottu, kun\ntunne vielä kerran vapaasti saattoi puhjeta esiin. Nyt on helpompi\nlevollisena ja tyynenä odottaa, mitä tuleman pitää. Marie Antoinette on\nsanonut jäähyväiset maailmalle. Hän ei enää toivo mitään, hän ei enää\nyritä mitään. Wienin hoviin, liittoutuneiden armeijojen voittoon ei\nenää ole luottamista, ja sen jälkeen kuin Jarjayes on hänet jättänyt\nja uskollinen Toulan kommuunin käskystä on poistettu, hän tietää,\nettei koko kaupungissa ole ketään pelastajaa. Kiitos urkkijatar\nTisonin kaupunginhallitus on tullut varuilleen vahteihin nähden; jos\nvapauttamisyritys jo aikaisemminkin oli ollut vaarallinen, olisi se nyt\nmieletön ja samaa kuin itsemurha.\n\nMutta on olemassa luonteita, joita juuri vaara vetää salaperäisellä\ntavalla puoleensa, elämän uhkapelureita, jotka vasta silloin tuntevat\nvoimansa koko täyteläisyyden, kun he uskaltavat mahdotonta, ja joille\nuhkarohkea seikkailu on olemassaolon ainoa heille soveltuva muoto.\nTavallisina aikoina sellaiset henkilöt eivät voi hengittää; liian\nikävystyttäväksi käy heille silloin elämä, liian ahtaaksi, liian\npelkurimaiseksi jokainen teko, he tarvitsevat mielettömiä tehtäviä\nhuimapäisyydelleen, hurjia ja järjettömiä päämääriä, ja mielettömän,\nmahdottoman yrittäminen on heidän syvin intohimonsa. Sellainen mies\nelää tähän aikaan Pariisissa, hänen nimensä on paroni de Batz. Niin\nkauan kuin kuningasvalta oli loistossa ja kunniassa, pysytteli tämä\nrikas aatelismies ylpeänä taka-alalla; mitä varten hän olisi tehnyt\nkumarruksia saadakseen aseman, elinkoron? Vasta vaara houkuttelee\nhänestä esiin seikkailijan. Vasta silloin, kun kaikki hylkäävät\ntuomitun kuninkaan, tämä kuningasuskollisuuden don Quijote heittäytyy\nmielettömän sankarillisena taisteluun pelastaakseen hänet. On itsestään\nselvää, että tämä huimapää koko vallankumouksen ajan pysyy kaikkein\nvaarallisimmalla paikalla: käyttäen tusinoittain vieraita nimiä hän\npiileksii Pariisissa taistellakseen yksin ja nimettömänä vallankumousta\nvastaan. Hän uhraa koko omaisuutensa lukemattomiin yrityksiin, joista\ntähän asti hurjin on ollut se, että hän Ludvig XVI:ta vietäessä\nmestattavaksi yht’äkkiä hypähtää esiin kahdeksankymmenentuhannen\naseistetun ihmisen keskeltä, heiluttaa sapeliaan ja huutaa kuuluvalla\näänellä: »Tänne kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!» Mutta\nkukaan ei liity häneen. Koko Ranskassa ei kukaan ole niin järjettömän\nrohkea, että yrittäisi kirkkaassa päivänvalossa riistää kokonaisen\nkaupungin, kokonaisen armeijan käsistä yksityisen miehen. Ja niin\nparoni de Batz kätkeytyy jälleen ihmisvilinään, ennenkuin vahdit ovat\nehtineet tointua hämmästyksestään. Mutta tämä epäonnistuminen ei ole\ntehnyt häntä toivottomaksi, ja hän varustautuu ylittämään oman tekonsa\nryhtymällä kuninkaan teloituksen jälkeen heti mielikuvituksellisen\nrohkeaan suunnitelmaan kuningattaren pelastamiseksi.\n\nParooni de Batz on tuntijan silmällä huomannut vallankumouksen\nheikon kohdan, sen sisimmän, salaisen myrkyn idun, jonka Robespierre\nhehkuvalla raudalla koettaa polttaa pois: alkavan lahjomisjärjestelmän.\nPoliittisella mahdillaan vallankumoukselliset ovat saavuttaneet\nvaltionvirkoja, ja kaikkiin valtionvirkoihin takertuu kulta, tuo\nvaarallinen syövytysaine, joka tarttuu sieluihin kuin ruoste teräkseen.\nKöyhälistöoliot, pikkueläjät, joilla ei milloinkaan ole ollut käsissään\nsuuria summia, käsityöläiset, kirjurit ja tähän asti ammattia vailla\nolleet agitaattorit saavat nyt äkkiä hoidettavakseen jättiläissummia\nhoitaessaan sotahankintoja, ostaessaan elintarpeita, myydessään\nemigranttien omaisuuksia ilman valvontaa, eikä kovinkaan monella ole\nsellaista catolaista lujuutta, että he voisivat kestää näin tarjoutuvat\nsuunnattomat houkutukset. Mielialan ja liiketoimien kesken muodostuu\nhämäriä yhteyksiä, tehtyään palveluksia tasavallalle monet hurjimmista\nvallankumouksellisista tahtovat nyt ansaita huimasti tasavallan\nkustannuksella. Tähän lahjottavien karppilammikkoon, jossa jokainen\nahnaana vaanii saalistaan, paroni de Batz päättäväisenä viskaa onkensa\nkuiskaten taikasanan, joka yhtä paljon nykyään kuin silloinkin huumaa\nmielet, sanan: »miljoona». Miljoona kaikille niille, jotka auttavat\ntoimittamaan kuningattaren pois Temple’istä! Sellaisella rahasummalla\nvoidaan räjäyttää paksuimmatkin vankilan muurit, sillä paroni de\nBatz ei Jarjayes’in tavoin työskentele toisen asteen apureilla,\nlampunsytyttäjillä ja yksityisillä sotilailla, vaan hän suuntaa\nponnistuksensa rohkeasti ja päättävästi itse keskukseen: hän ei osta\nalempia virkailijoita, vaan valvontajärjestelmän pääelimet, ennen\nkaikkea kaupunginneuvoston tärkeimmän miehen, entisen limonadikauppiaan\nMichonis’n, jonka alaisena kaikkien vankiloiden, siis myös Temple’in\ntarkastus on. Hänen toisena vetonaan on koko piirin sotilaallisen\njohtajan, Corteyn lahjominen. Siten tällä kaikkien virastojen ja\npoliisilaitoksen yötä päivää vangitsemismääräyksellä etsimällä\nrojalistilla on käsissään sekä, siviiliviranomaiset että Temple’in\nsotilaallinen valvonta, ja hän voi hyvin suojattuna käydä käsiksi\ntehtäväänsä samaan aikaan kuin konventissa ja turvallisuusvaliokunnassa\npidetään jyriseviä puheita »katalaa Batzia» vastaan.\n\nTällaiseen rautahermoiseen kylmäverisyyteen laskelmissa ja lahjomisissa\nmestarivehkeilijä paroni de Batz kuitenkin samalla yhdistää hehkuvan\nhenkilökohtaisen rohkeuden. Hän, jota sadat urkkijat ja kätyrit\nepätoivoisina ajavat takaa kautta koko maan — turvallisuusvaliokunta\ntietää jo, että hän tekee suunnitelman toisensa jälkeen tasavallan\ntuhoamiseksi —, kirjoittautuu tavallisena sotilaana, Forguet-nimisenä,\nTemple’in vahtikomppaniaan henkilökohtaisesti tarkastaakseen maastoa.\nKivääri olalla, kansalliskaartilaisen likaisissa ja rähjäisissä\nvaatteissa tuo upporikas ja hemmoiteltu ylimys suorittaa toisten\nsotilasten kanssa halpaa vahtipalvelusta kuningattaren ovien\nedustalla. Onnistuiko hänen tunkeutua itsensä Marie Antoinette’in\nluo, ei ole tunnettua, eikä tämä ollutkaan hänen varsinaiselle\nsuunnitelmalleen tarpeellista, sillä Michonis, jonka tuli saada runsas\nosuutensa miljoonasta, epäilemättä antoi itse tiedon kuningattarelle.\nSamaan aikaan keinotellaan lahjotun sotilaskomendantti Corteyn\nmyötävaikutuksella yhä useampia paronin kätyreitä vahtikomppaniojen\nmiehistön joukkoon. Siten syntyy lopulta eräs maailmanhistorian\nhämmästyttävimpiä ja epätodennäköisimpiä tilanteita: määrättynä\npäivänä, 1793, keskellä vallankumouksellista Pariisia, vartioivat koko\nTemple’in piiriä, johon ei kukaan asiaankuulumaton saa astua ilman\nkaupunginhallinnon lupaa, ja sen sisäpuolella Marie Antoinette’ia,\npannaanjulistettua, vangittua Ranskan kuningatarta, yksinomaan\ntasavallan viholliset, pataljoona valepukuisia rojalisteja, ja\nheidän johtajanaan on konventin ja turvallisuusvaliokunnan sadoilla\npäätöksillä ja vangitsemismääräyksillä vainoama paroni de Batz:\nhurjempaa, uhkarohkeampaa juonta ei yhdenkään runoilijan mielikuvitus\nole keksinyt.\n\nVihdoin Batzin mielestä aika on kypsynyt ratkaisevan kaappauksen\ntoimeenpanemiseen. On tullut yö, josta teon onnistuessa voisi tulla\nmaailmanhistorian unohtumattomimpia ja merkitsevimpiä, sillä tänä yönä\non Ranskan uusi kuningas, Ludvig XVII ainiaaksi kuljetettava pois\nvallankumouksen valtapiirin ulottuvilta. Tänä yönä paroni de Batz\nja kohtalo heittävät arpaa tasavallan menestymisestä tai turmiosta.\nTulee ilta, alkaa hämärtää, kaikki on valmiina yksityiskohtiaan\nmyöten. Pihalle marssii lahjottu Cortey sotilasosastoineen, hänen\nmukanaan salaliiton johtaja, paroni de Batz. Cortey jakaa miehistön\nsiten, että juuri ratkaisevat uloskäytävät ovat yksinomaan paroni\nde Batzin värväämien rojalistien käsissä. Samalla kertaa toinen\nlahjottu, Michonis, on ottanut osalleen valvonnan huoneissa ja jo\nvarustanut sotilasviitoilla Marie Antoinette’in, madame Elisabethin\nja Marie Antoinette’in tyttären. Keskiyön aikaan tulee näiden\nkolmen sotilaslakit silmillä, kivääri olalla tavallisen patrullin\ntapaan muutamien toisten valekansalliskaartilaisten kanssa Corteyn\njohdolla marssia Temple’istä pieni dauphin keskellään. Kaikki näyttää\nturvatulta, suunnitelma on pienimpiä yksityiskohtiaan myöten selvä.\nKoska Corteyllä kaartin komendanttina on oikeus milloin hyvänsä avata\nsuuret portit patrulleilleen, on miltei epäilemätöntä, että hänen\nhenkilökohtaisesti johtamansa joukko-osasto on häiritsemättä pääsevä\nkadulle. Kaikesta muusta on huolehtinut mestarivehkeilijä Batz, joka\nväärällä nimellä omistaa maatalon Pariisin lähettyvillä, talon, jonne\nei milloinkaan poliisi ole tunkeutunut: lähinnä tänne aiotaan piilottaa\nkuninkaallinen perhe muutamiksi viikoiksi ja ensimmäisen turvallisen\ntilaisuuden tarjoutuessa viedä yli rajan. Sitäpaitsi on kadulle\nsijoitettu pari urheata, päättäväistä nuorta rojalistia kummallakin\nkaksi pistoolia taskussa pidättämään takaa-ajajia hälytyksen varalta.\nNiin mielettömän uhkarohkealta kuin suunnitelma tuntuukin, on se\npikkuseikkoja myöten läpiajateltu ja oikeastaan jo suoritettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello on lähes yksitoista. Marie Antoinette ja hänen seuralaisensa\novat valmiina minä hetkenä hyvänsä seuraamaan vapauttajia. He\nkuulevat patrullin kovin askelin astelevan alhaalla edestakaisin,\nmutta tämä vartiointi ei heitä peloita, sillä he tietävät, että\ntämän sanskylottiunivormun alla sykkivät liittolaissydämet. Michonis\nodottaa vain paroni de Batzin merkkiä. Silloin äkkiä — mitä on\ntapahtunut? He hytkähtävät pelästyneinä — kuuluu kovaa kolkutusta\nvankilan portilta. Kaiken epäluulon välttämiseksi tulija päästetään\nheti sisään. Se on suutari Simon, tuo rehellinen, lahjomaton\nvallankumousmies, kaupunginhallituksen jäsen, joka kiihtyneenä\nsyöksyy sisään vakuuttautuakseen, ettei kuningatarta vielä ole viety\npois. Muutamia tunteja aikaisemmin muuan santarmi on tuonut hänelle\nkirjelippusen, että Michonis täksi yöksi suunnittelee petosta, ja hän\non heti ilmoittanut tämän tärkeän tiedon kaupungin valtuutetuille. Nämä\neivät oikein ota uskoakseen niin romanttista juttua; hehän päivittäin\nsaavat vastaanottaa satoja ilmiantoja. Ja edelleen, kuinka sellainen\nolisi mahdollista: Eikö Temple’iä vartioi 280 miestä ja eivätkö sitä\nvalvo luotettavimmat komissaarit? Mutta oli miten oli, he antavat\njoka tapauksessa Simonille tehtäväksi tänä yönä Michonisin asemesta\nkontrolloida Temple’in sisähuoneet. Heti kun Cortey näkee hänen\ntulevan, hän tietää, että kaikki on hukassa. Kaikeksi onneksi Simon ei\nvähääkään aavista hänessä salaliittolaisten auttajaa. »Koska sinä olet\ntäällä, olen rauhallinen», hän sanoo hänelle toverillisesti ja lähtee\nMichonisin luo torniin.\n\nParoni de Batz, joka näkee koko suunnitelmansa ajautuvan karille tämän\nyhden epäluuloisen miehen vuoksi, harkitsee sekunnin verran: Eikö\nhänen vielä olisi riennettävä nopeasti Simonin jälkeen ja oikeaan\naikaan lävistettävä hänen päänsä pistoolinluodilla? Mutta siinä\nei olisi paljoakaan järkeä. Sillä laukauksen täytyisi kutsua koko\nmuu vahtimiehistö paikalle, ja sitäpaitsi täytyy heidän joukossaan\nmuutenkin olla kavaltaja. Kuningatar ei enää ole pelastettavissa:\njokainen väkivallanteko saattaisi tarpeettomasti hänen henkensä\nvaaranalaiseksi. Nyt on vain edes saatava ehein nahoin Temple’istä\nulos ne, jotka valepukuisina ovat sinne hiipineet. Cortey, joka\nniinikään on joutunut kovan ahdistuksen valtaan, muodostaa nopeasti\nsalaliittolaisista patrullin. Tämä marssii mukanaan paroni de Batz\nrauhallisesti Temple’in pihalta kadulle: salaliittolaiset ovat\npelastuneet, kuningatar jätetty oman onnensa nojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin Simon on vihastuneena vetänyt tilille Michonisin;\nhänen tulee heti saapua vastaamaan kaupunginhallituksen eteen.\nMichonis, joka nopeasti on toimittanut pois valepukunsa, Pysyy\njärkähtämättömänä. Vastaansanomatta hän seuraa vaarallista miestä\nvaarallisen tuomioistuimen eteen. Mutta merkillistä kyllä suhtaudutaan\nsiellä Simoniin jokseenkin kylmäkiskoisesti. Tosin ylistetään\nhänen isänmaallista mielenlaatuaan, hänen hyvää tahtoaan ja hänen\nvalppauttaan, mutta annetaan kelpo Simonin selvästi ymmärtää, että hän\non nähnyt aaveita. Kaupunginhallitus ei näköjään ota vakavalta kannalta\nkoko salaliittoa.\n\nTodellisuudessa — ja tämä antaa meidän katsahtaa syvälle politiikan\numpisokkeloihin — kaupunginvaltuutetut ottivat tämän pakoyrityksen\nerittäin vakavalta kannalta ja varoivat vain antamasta siitä kuulua\nmitään. Tämän osoittaa erittäin merkillinen asiakirja, jossa\nyhteishyvän valiokunta nimenomaan käskee julkista syyttäjää Marie\nAntoinette’in oikeudenkäynnissä salaamaan kaikki yksityiskohdat siinä\nsuuressa, Simonin tyhjäksitekemässä suunnitelmassa, jossa Batz ja\nhänen kätyrinsä olivat osallisina. Oli vain puhuttava pakoyrityksen\ntosiasiasta mainitsematta yksityiskohtia: kaupunginneuvosto pelkäsi\nantaa maailman tietää, kuinka syvälle lahjonta jo oli myrkyttänyt sen\nparhaimmat miehet, ja siten vuosikausiksi muuan maailmanhistorian\ndraamallisimmista ja hämmästyttävimmistä välikohtauksista jäi\ntuntemattomaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta joskaan kaupunginneuvosto pelästyen näennäisesti luotettavimpien\nvirkamiestensä lahjottavuudesta ei uskalla julkisesti ryhtyä\noikeudenkäyntiin paon auttajia vastaan, se päättää nyt käydä asioihin\nlujemmin käsiksi ja tehdä tällaiset yritykset mahdottomiksi tuolle\nrohkealle naiselle, joka masentumatta, taipumattoman sydämensä uhmalla\nyhä uudelleen taistelee vapautensa puolesta. Ensi töiksi erotetaan\nvirasta epäluulonalaiset komissaarit, ennen kaikkea Toulan ja Lepître,\nja Marie Antoinette’ia vartioidaan kuin rikoksentekijää. Kello\nyksitoista yöllä Hébert, häikäilemättömin kaupunginvaltuutetuista,\nilmestyy Marie Antoinette’in ja madame Elisabethin luo, jotka\nkaikessa rauhassa ovat aikoja sitten menneet levolle ja käyttää mitä\nperusteellisimmin hyväkseen kommuunin käskyä tarkastaa »mielin määrin»\nhuoneet ja henkilöt. Kello neljään asti aamulla pengotaan jokaista\nhuonetta, jokaista vaatekappaletta, jokaista laatikkoa ja jokaista\nhuonekalua.\n\nTämän tutkimuksen tulos jää kuitenkin harmillisen vähäiseksi —\npunanahkainen lompakko, jossa on pari merkityksetöntä osoitetta,\nlyijykynänpidin ilman lyijykynää, palanen sinettilakkaa, kaksi\npienoismuotokuvaa ja muita muistoesineitä, vanha Ludvig XVI:n hattu.\nEtsinnät uudistetaan, mutta aina ilman raskauttavaa tulosta. Marie\nAntoinette, joka koko vallankumousajan jatkuvasti on heti polttanut\nkaiken kirjoitetun, jottei tarpeettomasti panisi alttiiksi ystäviään\nja auttajiaan, ei tälläkään kertaa anna tutkintoviranomaisille\nvähintäkään syytöksen aihetta. Harmistuneena siitä, ettei se voi\nsaada kylmäveristä vastustajatarta kiinni mistään todistettavasta\nrikoksesta ja toiselta puolen vakuuttuneena, ettei tämä ole luopuva\nsalakähmäisistä ponnistuksistaan, kaupunginneuvosto päättää haavoittaa\nnaista siihen kohtaan, missä hän on arin: äidintunteeseen. Tällä kertaa\nisku osuu suoraan hänen, sydämeensä. Heinäkuun 1 päivänä, muutamia\npäiviä salaliiton paljastumisen jälkeen, yhteishyvän valiokunta\ntekee kaupunginneuvoston esityksestä päätöksen, että nuori dauphin,\nLouis Capet, on erotettava äidistään ja sijoitettava Temple’in\nkaikkein varmimpaan huoneeseen ilman minkäänlaista mahdollisuutta\nolla yhteydessä hänen kanssaan eli, selvemmin ja julmemmin sanottuna:\nriistettävä äidiltä. Kasvattajan valinta annetaan kaupunginneuvoston\ntehtäväksi, ja tämä päättää, ilmeisesti kiitollisena Simonin\nvalppaudesta, asettaa kasvattajaksi tämän suutarin, koska hän on\nluotettavin ja koetelluin, yhtä vähän rahalla kuin tunteellisuudella\nja hentomielisyydelläkään järkytettävissä oleva sanskylotti. Nyt\nei Simon, yksinkertainen, suora, karkea rahvaanmies, aito ja\ntodellinen proletaari, suinkaan ollut sellainen inhottava juoppo ja\nverenhimoinen sadisti, miksi rojalistit ovat hänet valheellisesti\nesittäneet; mutta kuitenkin, mikä kammottava kasvattajan valinta!\nSillä tämä mies ei elinaikanaan ole todennäköisesti milloinkaan\nlukenut kirjaa, hänellä ei ole, kuten ainoa häneltä säilynyt kirje\nosoittaa, edes kaukaisinta aavistustakaan oikeinkirjoituksen alkeista:\nhän on rehellinen sanskylotti, ja tämä näyttää 1793 jo riittävältä\nedellytykseltä mihin virkaan hyvänsä. Vallankumouksen henkinen taso on\njyrkässä kaaressa alentunut kuuden kuukauden kuluessa siitä lähtien,\nkun vielä kansalliskokouksessa ajateltiin Ranskan kruununperillisen\nkasvattajaksi Condorcet’ta, tuota hienoa suurta kirjailijaa, »Progrès\nde l’esprit humain» [Ihmishengen kehitys, edistyminen] kirjan tekijää.\nVerrattuna suutari Simoniin on erotus hirvittävä. Mutta noista\nkolmesta sanasta »vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys» vapauden käsite on\nvalvontavaliokunnan asettamisen jälkeen ja veljeyden vapaus giljotiinin\nkäytäntöön tulemisen jälkeen joutunut yhtä suuren arvonalennuksen\nalaiseksi kuin assignaatit; ainoastaan tasa-arvoisuuden, tai\npikemminkin väkivaltaisen yhtäläistyttämisen ajatus vallitsee\nvallankumouksen viimeistä, radikaalista ja väkivaltaista vaihetta.\nTällä toimenpiteellä ilmaistaan tietoisesti tarkoitus, ettei nuorta\ndauphinia ole kasvatettava sivistyneeksi, eipä edes kultivoiduksi\nihmiseksi, vaan että hänen tulee henkisesti pysyä alimman,\nsivistymättömimmän kansanluokan tasolla. Hänen tulee täydelleen unohtaa\nsyntyperänsä ja siten tehdä muille helpommaksi sen unohtaminen.\n\nTästä konventin päätöksestä, riistää Marie Antoinette’in äidillisestä\nhuolenpidosta hänen lapsensa, hän itse ei aavista mitään, kun puoli\nkymmeneltä illalla kuusi kaupungin lähettilästä kolkuttaa Temple’in\nporteille. Julmien, äkillisten yllätysten menetelmä kuuluu Hébert’in\nrankaisujärjestelmään. Aina nämä hänen tarkastuksensa suoritetaan\näkkiyllätyksinä myöhään yöllä ja ilman edelläkäypää tiedoksiantoa.\nLapsi on aikoja sitten viety vuoteeseen, kuningatar ja madame Elisabeth\novat vielä valveilla. Kaupunginvirkailijat astuvat huoneeseen,\nepäluuloisena nousee kuningatar seisomaan; vielä ei ainoakaan\nnäistä yöllisistä käynneistä ole tuonut hänelle mukanaan muuta kuin\nnöyryytystä tai huonoja viestejä. Tällä kertaa kaupunginvirkailijat\nitsekin näyttävät hieman nolostuneilta. On raskas tehtävä heille,\njotka suurimmaksi osaksi itse ovat perheenisiä, ilmoittaa äidille\nyhteishyvänvaliokunnan käskeneen, että hänen täytyy heti, ilman mitään\nulkonaista aihetta ja saamatta kunnolleen sanoa jäähyväisiä lapselleen,\nluovuttaa ainoa poikansa ikiajoiksi vieraiden hoivaan.\n\nNiistä näytelmistä, joita tuona yönä esitettiin epätoivoisen äidin\nja kaupunginviranomaisten välillä, ei meillä ole muuta kertomusta\nkuin tuo ylen epäluotettava ainoan silminnäkijän, Marie Antoinette’in\ntyttären selostus. Onko totta, että, kuten myöhempi Angoulème’in\nherttuatar väittää, Marie Antoinette kyynelsilmin rukoili näitä\nvirkamiehiä, jotka kuitenkin vain suorittivat virkatehtäväänsä,\njättämään hänelle lapsen? Että hän huusi heille, että he saivat\nmieluummin tappaa hänet itsensä kuin riistää häneltä pojan? Että\nvirkamiehet (tämä kuulostaa epätodennäköiseltä, sillä siihen heitä\nei ollut käsketty) olisivat uhanneet enempää vastarintaa tehtäessä\ntappaa lapsen ja pienen prinsessan, ja vihdoin tuntikausia kestäneen\nkäsikähmän jälkeen väkivallalla olisivat raahanneet mukanaan kirkuvan,\nnyyhkyttävän lapsen? Virallinen selonteko ei tiedä siitä mitään; itse\npuolestaan virkamiehet kaunistellen tiedoittavat: »Ero tapahtui kaikin\ntunteenpurkauksin, mitkä olivat sellaisina hetkinä odotettavissa.\nKansan edustajat osoittivat kaikkea sitä huomaavaisuutta, mikä oli\nsaatettavissa sopusointuun heidän velvollisuutensa ankaruuden kanssa.»\nTässä on siis selonteko selontekoa vastaan, puolue puoluetta vastaan,\nja missä puolueella on sananvuoro, siellä puhuu harvoin totuus. Mutta\nyksi asia ei ole epäiltävissä: Tämä väkivaltainen ja tarpeettoman julma\nerottaminen pojasta oli kenties raskain hetki Marie Antoinette’in\nelämässä. Tähän vaaleaveriseen, vallattomaan, varhaiskypsään lapseen\näiti oli erikoisesti kiintynyt; tämä poika, josta hän tahtoi\nkasvattaa kuninkaan, yksin teki lörpöttävällä iloisuudellaan,\nuteliaalla kyselyhalullaan yksinäisessä tyrmässä vietetyt hetket vielä\nsiedettäviksi äidille. Epäilemättä poika oli lähempänä hänen sydäntään\nkuin tytär, joka ollen juro, synkkä, epäystävällinen luonne, henkisesti\nhidas ja joka suhteessa mitätön, tarjosi Marie Antoinette’in alati\neloisalle hellyydelle vähemmän virikettä kuin tämä kaunis, hento ja\nmerkillisen valpas poikanen, joka niin mielettömän kovalla ja raa’alla\ntavalla nyt ainaiseksi riistetään häneltä. Sillä vaikkakin dauphin\nedelleenkin saa asua Temple’in korttelissa, vain muutamia metrejä\nMarie Antoinette’in tornista, ei kaupunginneuvoston anteeksiantamaton\nmuodollisuus salli äidin vaihtaa ainoatakaan sanaa lapsensa kanssa;\nyksinpä silloinkin, kun hän kuulee pojan olevan sairaana, häneltä\nevätään käynti hänen luonaan: kuin ruton saastuttamana pidetään häntä\npojastaan eristettynä. Eipä edes — siinä toinen järjetön julmuus — hän\nsaa puhua hänen merkillisen kasvattajansa, suutari Simonin kanssa, hän\nei saa tiedustella poikansa vointia; mykkänä ja avuttomana äidin täytyy\nalistua siihen, että hän tietää lapsensa hengittävän samaa ilmaa kuin\nhän itse, mutta ei voi häntä tervehtiä eikä olla hänen kanssaan missään\nmuussa kosketuksessa kuin sisäisen tunteen, jota ei mikään käsky voi\nestää.\n\nVihdoin Marie Antoinette vähäiseksi riittämättömäksi lohdutuksekseen\nhuomaa, että tornin yhdestä pikkuisesta porrasikkunasta kolmannesta\nkerroksessa voi nähdä sen osan pihamaata, missä dauphin usein leikkii.\nJa siinä seisoo nyt tuntikausia ja lukemattomia kertoja turhaan tuo\nkovia kokenut nainen, joka kerran oli koko valtakunnan kuningatar,\nodottaen, voisiko hän varkain (vartijat ovat armahtavaisia) vankilansa\npihassa aivan ohimennen huomata rakastetun vaalean hahmon ääriviivat.\nLapsi, joka ei aavista, että hänen äitinsä katse usein kyynelten\nsamentamana, ristikkoikkunasta seuraa jokaista hänen liikettään,\nleikkii iloisena ja huolettomana (mitä tietää 9-vuotias lapsi\nkohtalostaan?). Poika on nopeasti, aivan liian nopeasti mukautunut\nuuteen ympäristöönsä, hän on iloisessa temmellyksessään unohtanut,\nkenen lapsi hän on ja mikä on hänen sukuperänsä ja nimensä. Rohkeasti\nja äänekkäästi hän laulaa merkitystä aavistamatta »Carmagnole’ia» ja\n»Ça ira’ta», mitkä Simon ja tämän toverit hänelle ovat opettaneet;\nhänellä on päässään sanskylottien punainen myssy ja hän on siitä\nhuvitettu, hän kujeilee sotilasten kanssa, jotka vartioivat hänen\näitiään, — tätä lasta eivät äidistä enää erota vain kiviset muurit,\nvaan sisäisesti erottaa hänet jo kokonainen uusi maailma. Ja kuitenkin,\näidin sydän lyö yhä uudestaan voimakkaana ja riemullisena, kun hän\nnäkee lapsensa, jota hän nyt voi syleillä vain katseillaan, ei enää\nkäsivarsillaan, leikkivän niin iloisena ja huolettomana, sillä mitä\ntuosta raukasta on tuleva? Eikö Hébert, jonka kurjiin käsiin konventti\non säälimättömänä kuningattaren luovuttanut, jo ole kirjoittanut\nhäväistyslehteensä, »Père Duchesne’iin», uhkaavia sanoja: »Kansakunta\nparka, tämä pieni pojanvintiö on ennemmin tai myöhemmin tuleva sinulle\nkohtalokkaaksi; kuta lystillisempi hän nyt on, sitä vaarallisemmaksi\nhän on tuleva. Tämä pieni käärme ja hänen sisarensa olisi pantava\nheitteelle autiolle saarelle; hänestä on mistä hinnasta hyvänsä\npäästävä. Sitäpaitsi, mitä merkitsee lapsi, kun kyseessä on tasavallan\nparas?»\n\nMitä merkitsee lapsi? Ei paljoakaan Hébertille, sen tietää äiti.\nSen tähden häntä värisyttää joka päivä, jona hän ei näe lemmikkiään\npihalla. Sentähden hän myös vapisee aina voimattomasta raivosta,\nkun tämä hänen verivihollisensa astuu hänen huoneeseensa, tuo mies,\njonka neuvosta lapsi on häneltä riistetty ja joka sillä on tehnyt\nhalpamaisimman rikoksen siveellisen maailman piirissä: harjoittanut\ntarpeetonta julmuutta voitettua kohtaan. Se seikka, että vallankumous\nluovutti kuningattaren juuri Hébertin, tuo Thersiteensä käsiin, on\nsynkkä lehti sen historiassa, lehti, jonka mieluimmin sivuuttaa. Sillä\npuhtainkin aate muuttuu alhaiseksi ja pieneksi, niin pian kuin se antaa\npienille ihmisille vallan tehdä nimessään epäinhimillisiä tekoja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkiä ovat nyt tunnit ja pimeämmiltä tuntuvat tornin\nristikkoikkunaiset huoneet, sen jälkeen kuin lapsen nauru ei niitä\nenää kirkasta. Ei yksikään ääni, ei yksikään viesti tule enää\nulkoapäin, viimeiset auttajat ovat hävinneet, etäiset ystävät ovat\nsaavuttamattoman kaukana. Kolme yksinäistä naista istuu yhdessä,\npäivän toisensa jälkeen: Marie Antoinette, hänen pieni tyttärensä\nja madame Elisabeth; heillä ei pitkiin aikoihin enää ole ollut\nmitään kerrottavaa toisilleen, he eivät enää osaa toivoa eivätkä\nehkä kenties enää pelätäkään. Vaikka tulee kevät ja jo kesäkin, he\ntuskin enää menevät alas pieneen puutarhaan, suuri väsymys tekee\nheidän jäsenensä raskaiksi. Jotakin sammuu myös näinä äärimmäisen\nkoettelemuksen viikkoina kuningattaren kasvoissa. Jos katselee\nsitä Marie Antoinette’in kuvaa, jonka joku tuntematon maalari tänä\nkesänä on valmistanut, tuskin voi tuntea siinä samaksi tuon entisen\npaimennäytelmien kuningattaren, rokokoon jumalattaren, tuskin\nmyöskään sen ylpeänä ja pystypäisenä taistelevan, majesteetillisen\nnaisen, mikä Marie Antoinette vielä oli ollut Tuilerioissa. Tämän\nkömpelön muotokuvan nainen, leskenhuntu harmaantuneilla hiuksillaan,\non kolmestakymmenestäkahdeksasta ikävuodestaan huolimatta — hän on\nkärsinyt liian paljon — jo vanha nainen. Kerran niin vallattomien\nsilmien säkenöinti ja eloisuus on sammunut, veltosti riippuvin käsin\nhän istuu siinä suuren väsymyksen vallassa, valmiina noudattamaan\nmielellään ja vastaansanomatta jokaista kutsua, vaikka se veisi\ntuhoonkin. Hänen kasvojensa entinen sulo on väistynyt hiljaisen\nsurumielisyyden tieltä, levottomuus suuren välinpitämättömyyden. Kaukaa\nnähtynä Marie Antoinette’in kuvaa voisi pitää priorittaren, abbedissan\nkuvana, naisen, jolla ei enää ole mitään maallisia ajatuksia, joka\nei toivo enää mitään maailmalta, joka ei enää elä tätä, vaan jo\ntoista elämää varten. Siinä ei enää huomaa mitään kauneutta, ei enää\nrohkeutta, ei enää voimaa: ei muuta kuin suuren, äänettömänä kärsivän\nvälinpitämättömyyden. Kuningatar on luopunut asemastaan, nainen\ntoiveistaan; vain väsynyt, raukea matroona kohottaa sinisen kirkkaan\nkatseensa, jota ei enää mikään kykene hämmästyttämään eikä peloittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette ei enää pelästykään, kun muutamia päiviä myöhemmin\nkello kahdelta aamulla jälleen kova kolkutus kuuluu hänen oveltaan.\nMitä voi maailma vielä tehdä hänelle, sen jälkeen kuin häneltä on\notettu mies, lapsi, rakastettu, kruunu, kunnia, vapaus? Hän nousee\nrauhallisena, pukeutuu ja päästää sisään komissaarit. He lukevat\nkonventin päätöksen, joka määrää, että leski Capet on siirrettävä\nConciergerie’hin, koska häntä vastaan on nostettu syyte. Marie\nAntoinette kuuntelee rauhallisena eikä vastaa mitään. Hän tietää, että\nvallankumoustuomioistuimen syytös merkitsee tuomiota ja Conciergerie\nruumishuonetta. Mutta hän ei rukoile, hän ei riitele vastaan, hän ei\npyydä lykkäystä. Hän ei vastaa ainoatakaan sanaa näille ihmisille,\njotka sellainen ilmoitus mukanaan murhamiesten tavoin yllättävät hänet\nkeskellä yötä. Tyynenä hän antaa tutkia vaatteensa ja antaa ottaa\nitseltään pois kaiken, mitä hänellä on taskuissaan. Vain nenäliinan hän\nsaa pitää ja pienen pullon sydäntä vahvistavaa lääkettä. Sitten hänen\ntäytyy vielä kerran — kuinka usein onkaan hän sen jo tehnyt — sanoa\njäähyväiset, tällä kertaa kälylleen ja tyttärelleen. Hän tietää, että\ntämä hyvästijättö on viimeinen. Mutta maailma on jo totuttanut hänet\njäähyväisiin.\n\nTaakseen katsomatta, pystypäisenä ja lujana Marie Antoinette kulkee\nasuinhuoneensa ovelle ja hyvin nopeasti alas portaita. Kaiken avunannon\nhän torjuu luotaan, oli tarpeetonta antaa hänen pitää pullo väkevine\nessensseineen sen varalta, että hänen voimansa pettäisivät: hän on\njo itse tullut voimakkaaksi sisältäpäin. Raskain on jo aikoja sitten\nkestetty: ei mikään voi enää olla pahempaa kuin näiden viimeisten\nkuukausien elämä. Nyt tulee helpompi: kuolema. Hän melkein rientää sitä\nkohti. Niin nopeasti hän kiirehtii pois tästä kauhistavien muistojen\nvankilasta, että hän — kenties kyynelet samentavat hänen silmiään —\nunohtaa kumartua kulkiessaan matalasta ulkoportista ja lyö otsansa\nrajusti kovaan hirteen. Huolestuneina rientävät seuralaiset hänen\nluokseen ja kysyvät, koskiko häneen. »Ei», hän vastaa rauhallisena,\n»nyt ei mikään minuun enää voi koskea.»\n\n\n\n\nCONCIERGERIE\n\n\nEräs toinenkin nainen on tänä yönä herätetty, madame Richard,\nConciergerien taloudenhoitajan vaimo. Myöhään illalla on hänelle\nyht’äkkiä annettu tehtäväksi asettaa Marie Antoinette’ille kuntoon\nselli; herttuoiden, ruhtinasten, kreivien, piispojen, porvarien,\nkaikensäätyisten uhrien jälkeen tulee nyt myös Ranskan kuningatar\nruumishuoneeseen. Madame Richard pelästyy. Sillä yhä edelleenkin\nherättää kansan naisessa sana »kuningatar» syvää kunnioitusta, kuin\nvaltavan kellon kumahdus. Kuningatar, kuningatar hänen kattonsa alla!\nHeti madame Richard valitsee vuodevaatteidensa joukosta hienoimmat ja\nvalkoisimmat liinavaatteet; kenraali Custine’in, Mainzin valloittajan,\njonka pään yläpuolella niin ikään mestauskirves riippuu, täytyy\nsiirtyä pois ristikkoikkunaisesta sellistään, joka muinoin on\nollut neuvoshuoneena; kiireesti laitetaan tuo synkkä huone kuntoon\nkuningatarta varten. Kokoonkäännettävä rautasänky, kaksi patjaa, kaksi\nolkituolia, päänalus, kevyt peite, sitten vielä pesumalja ja kostealla\nseinällä vanha matto: sen enempää hän ei uskalla antaa kuningattarelle.\nJa sitten he kaikki odottavat ikivanhassa, puoleksi maanalaisessa\nkivitalossa.\n\nKello kolmelta aamulla ajavat kolisten paikalle vaunut. Ensiksi astuu\nsantarmeja soihtu kädessä pimeään käytävään, sitten ilmestyy — tuo\nliukas mies on onnellisesti pelastunut Batzin jutusta ja saanut pitää\nvirkansa vankiloiden ylitarkastajana — limonadikauppias Michonis, hänen\ntakanaan lepattavassa valossa kuningatar seurassaan pieni koiransa,\njoka ainoana elollisena olentona saa seurata häntä vankilaan. Myöhäisen\nhetken vuoksi — ja lisäksi, olisihan ilveilyä teeskennellä, ettei\nConciergeriessä tiedettäisi, kuka Marie Antoinette, Ranskan kuningatar,\non — säästetään häneltä tavallinen kansliaan ilmoittautumisen\nmuodollisuus, ja hänen sallitaan heti mennä levolle selliinsä.\nEmännöitsijän palvelustyttö, muuan nuori, köyhä raukka maaseudulta,\nRosalie Lamorlière, joka ei osaa kirjoittaa ja jota meidän kuitenkin\non kiittäminen kuningattaren seitsemänkymmenenseitsemän viimeisen\npäivän todenmukaisimmista ja vaikuttavimmista kuvauksista, hiipii aivan\njärkyttyneenä kalpean, mustiin puetun naisen jäljessä ja tarjoutuu\nauttamaan häntä riisuutumisessa. »Kiitän sinua, lapseni», vastaa\nkuningatar, »kun minulla ei enää ole ketään, autan itse itseäni.»\nEnsiksi hän ripustaa kellonsa seinässä olevaan naulaan, voidakseen\nmitata ajan kulkua, tuon lyhyen hänelle suodun ja kuitenkin loputtoman\najan. Hän riisuutuu ja paneutuu vuoteeseen. Santarmi ladattuine\nkivääreineen astuu huoneeseen, ovi sulkeutuu. Suuren tragedian\nviimeinen näytös on alkanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nConciergerie on — se tiedetään Pariisissa ja koko maailmassa —\nvaarallisimpien poliittisten rikollisten erikoisvankila; merkintää\nsen nimiluetteloon voidaan huoleti pitää kuolintodistuksena.\nSaint-Lazare’ista, Carmesista, Abbayesta ja kaikista muista\nvankihuoneista palataan vielä kerran takaisin maailmaan,\nConciergerie’sta ei milloinkaan tai aivan tavattoman harvinaisissa\ntapauksissa. Marie Antoinette’in ja yleisön täytyy siis uskoa\n(ja se on tarkoituskin), että siirtäminen ruumishuoneeseen jo on\nkuolemantanssin ensimmäinen jousenveto. Todellisuudessa konventti ei\nollenkaan vielä ajattele tehdä kovin pikaista loppua kuningattaresta,\ntuosta kallisarvoisesta panttivangista. Tämän uhkaavan siirtämisen\nConciergeriehin tulee olla vain ruoskaniskuna Itävallan kanssa\nkäydyille, hitaasti edistyville vaihtoneuvotteluille, uhkaava\n»kiiruhtakaa» -ele, poliittinen painostuskeino; mutta todellisuudessa\nannetaan konventissa äänekkäästi julkitoitotetun syytöksen levätä\nrauhassa. Vielä kolme viikkoa tuon pateettisen »kuoleman esihuoneeseen»\nsiirtämisen jälkeen, johon tietysti kaikissa ulkomaisissa\nsanomalehdissä (ja sitä halusikin yhteishyvän valiokunta) vastataan\nkauhistuksen huudoilla, ei vallankumoustuomioistuimen yleiselle\nsyyttäjälle Fouquier-Tinville’ille vielä ole annettu ainoatakaan\nasiakirjaa, ja tuon suuren torventörähdyksen jälkeen ei konventin\neikä kommuunin julkisessa keskustelussa enää ole puhetta Marie\nAntoinette’ista. Tosin Hébert, vallankumouksen likainen pyöveli,\nsilloin tällöin nalkuttaa »Père Duchesne’issään» että »portto»\n(grue) vihdoinkin olisi pantava »koettelemaan Samsonin kravattia»\nja että pyövelin pitäisi saada »heittää keilaa nartun pääkallolla».\nMutta yhteishyvän valiokunta, joka ajattelee pitemmälle, antaa hänen\nrauhassa kysellä, miksi »keksitään niin paljon verukkeita, ennenkuin\ntuomitaan itävaltalainen naarastiikeri, ja etsitään todistuskappaleita\nhänen tuomitsemisekseen, vaikka hänet, jos tahdottaisiin olla häntä\nkohtaan oikeudenmukaisia, pitäisi pienentää hakkelukseksi kaiken\nsen veren vuoksi, mikä hänellä on omallatunnollaan» —, kaikki\ntämä hurja suunpieksäntä ja kirkuminen ei hiukkaistakaan vaikuta\nyhteishyvän valiokunnan, joka katselee yksinomaan sotakarttaa,\nsalaisiin suunnitelmiin. Kuka tietää, miten mainiosti vielä voidaan\nkäyttää tätä habsburgilaistytärtä, ehkäpä jo hyvinkin pian, sillä\nheinäkuun päivät ovat Ranskan armeijalle olleet kohtalokkaita.\nJoka hetki voivat liittoutuneiden joukot marssia Pariisia vastaan;\nmiksi tarpeettomasti tuhota niin kallisarvoista verta! Hébertin\nannetaan siis rauhassa kirkua ja raivota, sillä se antaa lisätukea\nkäsitykselle, että suunnitellaan kuningattaren pikaista mestausta:\ntodellisuudessa konventti antaa hänen kohtalonsa häilyä. Marie\nAntoinette’ia ei päästetä vapaaksi, häntä ei myöskään tuomita. Pidetään\nvain hyvin näkyvästi miekkaa hänen päänsä yläpuolella, ja silloin\ntällöin näytetään sen säkenöivä terä, koska toivotaan voitavan siten\nsäikäyttää Habsburgin huonetta ja tehdä se vihdoinkin myöntyväiseksi\nneuvotteluihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kohtalokasta kyllä ei tieto Marie Antoinette’in siirtämisestä\nConciergeriehin säikäytä hänen sukulaisiaan vähintäkään: Marie\nAntoinette’in Kaunitz laski habsburgilaisen politiikan tulopuolelle\nvain niin kauan, kuin hän oli Ranskan kuningatar; viralta pantu\nkuningatar, yksityinen onneton nainen tulee ministereille, kenraaleille\nja keisareille täysin yhdentekeväksi, diplomatia ei tunne mitään\nhentomielisyyttä. Vain yhden ainoan, täysin valtaa vailla olevan\nsydämeen tämä tieto osuu kuin tuli: Ferseniin. Epätoivoisena hän\nkirjoittaa sisarelleen: »Rakas Sophie, ainoa ystävättäreni, Sinä\ntiedät kai jo tällä hetkellä siitä hirvittävästä onnettomuudesta, että\nkuningatar on siirretty Conciergerien vankilaan halpamaisen konventin\npäätöksestä, joka luovuttaa hänet vallankumoustuomioistuimelle. Tästä\nhetkestä lähtien en enää elä, sillä ei ole elämistä olla olemassa\nsillä tavoin kuin minä ja kärsiä kaikki ne tuskat, joita minä tunnen.\nJos voisin tehdä edes jotakin hänen vapauttamisekseen, luulen, että\nkärsisin vähemmän. Mutta minusta tuntuu hirvittävältä, etten voi\ntehdä mitään muuta kuin esittää rukouksia. Vain Sinä voit käsittää,\nmitä kärsin, kaikki on minulta mennyttä, suruni on oleva ikuinen, ja\nvain kuolema on saava minut sen unohtamaan. En voi ryhtyä mihinkään,\nen voi ajatella mitään muuta kuin tämän kovia kokeneen, arvokkaan\nruhtinattaren onnettomuutta. Minulla ei edes ole voimaa sanoa sitä,\nmitä tunnen. Antaisin elämäni pelastaakseni hänet enkä kuitenkaan\nsitä voi; suurin onneni olisi kuolla hänen puolestaan pelastaakseni\nhänet.» Ja muutamia päiviä myöhemmin: »Syytän usein itseäni siitä, että\nhengitän, ajatellessani, että hänet on suljettu kammottavaan vankilaan.\nTämä ajatus viiltää sydäntäni, myrkyttää elämäni, ja olen lakkaamatta\ntuskan ja raivon sinne tänne raastama.» Mutta mitä merkitsee tämä\npieni, yhdentekevä herra von Fersen kaikkivaltiaalle yleisesikunnalle,\nviisaalle ja ylevälle suurpolitiikalle? Mitä hän kykenee tekemään\nmuuta kuin purkamaan vihansa, katkeroitumisensa, epätoivonsa, koko sen\nhelvetillisen tulen, joka hänessä riehuu ja polttaa hänen sieluaan,\nyhä uudelleen hyödyttömiin pyyntöihin, juoksemaan odotushuoneissa\nja rukoilemaan sotilasviranomaisia, valtiomiehiä, prinssejä ja\nemigrantteja toista toisensa jälkeen, ettei niin häpeällisen kylmästi\nkatseltaisi, kuinka Ranskan kuningatar, Habsburgin sukuinen prinsessa,\nnöyryytetään ja surmataan. Mutta kaikkialla hän kohtaa välttelevän\nkohteliasta välinpitämättömyyttä, yksinpä Marie Antoinette’in\nuskollisen vaalijan, kreivi Mercyn, hän huomaa »jääkylmäksi» (»de\nglace»). Mercy torjuu luotaan kunnioittavasti, mutta päättäväisesti\nFersenin kaiken avunannon ja antaa, onnetonta, kyllä juuri tässä\ntilaisuudessa henkilökohtaisen kaunansa puhjeta esiin: Mercy ei\nmilloinkaan antanut anteeksi Fersenille, että hän oli kuningattareen\nlähemmissä suhteissa kuin tapa salli, ja juuri kuningattaren\nrakastajalta — ainoalta, joka rakastaa häntä ja hänen elämäänsä, — hän\nei tahdo vastaanottaa mitään ohjeita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Fersen ei hellitä. Tämä kaikkien ihmisten jääkylmyys, joka niin\nhirvittävän suuressa määrässä eroaa hänen omasta hehkustaan, saattaa\nhänet raivoihinsa. Kun Mercy kieltäytyy, hän kääntyy kuninkaallisen\nperheen toisen uskollisen ystävän puoleen, kreivi de La Marckin,\njoka aikoinaan välitti neuvotteluja Mirabeaun kanssa. Hänessä\nhän tapaa inhimillisempää ymmärtämystä. Kreivi de La Marck menee\nMercyn luo ja muistuttaa tuota vanhaa miestä lupauksesta, jonka,\nhän neljännesvuosisata sitten on antanut Maria Teresialle, suojella\nhänen tytärtään viimeiseen hetkeen asti. Hänen pöytänsä ääressä\nhe kirjoittavat tarmokkaan kirjeen Coburgin prinssille, Itävallan\njoukkojen ylipäällikölle: »Niin kauan kuin kuningatar ei vielä\nollut välittömästi uhan alaisena, voitiin olla vaiti pelosta, että\nherätettäisiin häntä ympäröivien hurjimusten raivo. Nykyään, kun hänet\non luovutettu verituomioistuimen käsiin, näyttänee jokainen toimenpide\nhänen pelastamisekseen Teistä velvollisuudelta.» Mercy vaatii de\nLa Marckin innostamana viipymätöntä nopeaa etenemistä Pariisia\nkohti kauhun herättämiseksi siellä; jokaisen toisen sotilaallisen\ntoimenpiteen täytyy väistyä tämän kaikkein tarpeellisimman tieltä.\n»Sallikaa minun», kehoittaa Mercy, »mainita siitä mielipahasta,\nmitä meidän kaikkien jonakin päivänä täytyy tuntea, jos tällaisena\nhetkenä olemme olleet toimettomina. Jälkimaailma ei voi uskoa, että\nniin suuri rikos on voitu suorittaa muutaman tunnin matkan päässä\nvoitokkaista armeijoista näiden armeijojen tekemättä yritystäkään sen\nehkäisemiseksi.»\n\nTämä kehoitus Marie Antoinette’in pelastamiseksi ajoissa on\nvalitettavasti kohdistettu heikkoon ja ennen kaikkea hirvittävän\ntyhmään henkilöön, jolla on tylsät kersantin aivot. Ylipäällikön,\nCoburgin prinssin vastaus muodostuu tämän mukaiseksi. Aivan kuin\nvuonna 1793 vielä elettäisiin Noitavasaran [1400-luvun lopulla\ntuomioistuimille laadittu ohjesääntö, miten noituudesta syytetyt\noli pakotettava tunnustamaan.] ja inkvisition aikoja, tämä\nmitättömyydestään (»nullité») tunnettu prinssi ehdottaa, että pitäisi\n»siinä tapauksessa, että Hänen Majesteettinsa kuningattaren henkilöä\nkohtaan harjoitettaisiin vähintäkin väkivaltaa, heti elävältä teilata\nkonventin neljä äskettäin vangiksi otettua jäsentä.» Mercy ja de La\nMarck, molemmat hienoja, sivistyneitä aatelismiehiä, ovat todella\nkauhuissaan tällaisesta tyhmyydestä ja näkevät, ettei ole mitään\njärkeä olla neuvotteluissa sellaisen heikkopään kanssa, sentähden\nde La Marck pyytää Mercytä viipymättä kirjoittamaan Wienin hoville:\n»Lähettäkää heti toinen kuriiri, pitäkää huolta siitä, että siellä\nopitaan tuntemaan vaara koko laajuudessaan, ilmaiskaa äärimmäinen\nhuolestumisenne, joka on liiankin aiheellinen. On välttämätöntä,\nettä Wienissä vihdoinkin ymmärretään, kuinka kiusallista, uskallanpa\nsanoa, kuinka kohtalokasta keisarilliselle hallitukselle olisi, jos\nhistoria eräänä päivänä voisi sanoa: neljänkymmenen peninkulman\npäässä mahtavasta ja voitokkaasta Itävallasta Maria Teresian ylevä\ntytär on päättänyt päivänsä mestauslavalla ilman, että tehtiin\nyritystäkään hänen pelastamisekseen. Se olisi lähtemätön tahra\nkeisarimme vaakunakilvessä.» Ja saadakseen jonkin verran vaivalloisesti\nliikuteltavissa olevan vanhan herran vielä enemmän yltymään, hän\nlisäksi liittää henkilökohtaisen kehoituksen Mercylle: »Sallikaa minun\nhuomauttaa, että alati epäoikeudenmukainen ihmisten arvostelu ei\ntulisi oikein arvostamaan Teidän todellista tunnettanne, jota kaikki\nystävät kunnioittavat, jos Te nykyisissä valitettavissa olosuhteissa\nette alusta alkaen ja yhä uusiintuvin ponnistuksin yrittäisi ravistaa\nhereille hoviamme siitä kohtalokkaasta tylsyydestä, minkä vallassa se\non.»\n\nTällaisen varoituksen häiritsemättä vanha Mercy vihdoinkin asettuu\ntarmokkaasti liikkeelle ja kirjoittaa Wieniin: »Kysyn itseltäni, onko\nsopusoinnussa keisarin arvon ja hänen etujensa kanssa, että hän pysyy\npelkkänä sen kohtalon katselijana, mikä, uhkaa hänen korkeata tätiään,\nkoettamatta pelastaa häntä tästä kohtalosta tai suorastaan riistää\nhäntä sen käsistä... Eikö keisarilla sellaisissa oloissa ole erikoisia\nvelvollisuuksia täytettävänä?... Ei ole unohdettava, että hallituksemme\nasennetta kerran on arvosteleva jälkimaailma; ja eikö ole pelättävä\ntämän tuomion ankaruutta, jos Hänen Majesteettinsa Keisari ei ole\ntehnyt yrityksiä eikä uhrauksia hänen pelastamisekseen?»\n\nTämä kirje, joka on verraten rohkea ollakseen lähettilään kirjoittama,\npistetään kylmästi johonkin hovikanslian asiakirjakoteloon, siellä\nse saa vastaamattomana tomuttua. Keisari Frans ei aio liikahduttaa\nsormeakaan; levollisena hän käyskentelee Schönbrunnissa, levollisena\nodottaa Coburg talvimajassaan ja antaa sotilaidensa suorittaa niin\npitkällisiä aseharjoituksia, että heitä niissä sortuu useampia, kuin\nhän olisi menettänyt verisimmässäkään taistelussa. Kaikki hallitsijat\npysyvät rauhallisina ja välinpitämättöminä ja huolettomina. Sillä\nmitä merkitsee Habsburgin ikivanhalle hallitsijasuvulle hitunen\nkunniaa enemmän tai vähemmän! Kukaan ei pane korttakaan ristiin Marie\nAntoinette’in pelastamiseksi, ja katkeroituneena Mercy sanoo äkkiä\npuhkeavassa vihassa: »He eivät olisi pelastaneet häntä sittenkään,\nvaikka omin silmin olisivat nähneet hänen astuvan giljotiinille.»\n\nCoburgilta, Itävallalta ei ole odotettavissa apua, ei prinsseiltä, ei\nemigranteilta eikä sukulaisilta, — niinpä yrittävät Mercy ja Fersen\nomin päin viimeistä keinoa: lahjomista. Tanssimestari Noverre’in,\nhämäräperäisen rahamiehen, välityksellä lähetetään rahoja Pariisiin:\nei kukaan tiedä, kenen käsiin ne joutuvat. Ensiksi koetetaan lähestyä\nDantonia, joka, kuten Robespierre oikein on vainunnut, yleisesti on\nlahjottavan maineessa; merkillistä kyllä kulkee teitä myös Hébertin\nluo, ja vaikkakin, kuten useimmiten on laita lahjomisissa, todistus\npuuttuu, tekee hämmästyttävän vaikutuksen, että yht’äkkiä tämä\npääkirkuja, joka kuukausimääriä on raivonnut kuin kaatumatautinen,\nettä »grue» vihdoinkin on pantava »tekemään hauenhyppy», nyt äkkiä\nvaatii hänen viemistään takaisin Temple’iin. Kuinka paljon näillä\nvaloa kaihtavilla neuvotteluilla oli menestystä tai olisi voinut olla,\nsitä ei tiedä kukaan. Joka tapauksessa nämä kultaiset luodit ammuttiin\nliian myöhään. Sillä samaan aikaan kuin nämä taitavat ystävät yrittävät\npelastaa Marie Antoinette’in, on muuan liian taitamaton jo syössyt\nhänet syvyyteen: kuten aina hänen elämässään ovat ystävät tulleet\nhänelle kohtalokkaammiksi kuin viholliset.\n\n\n\n\nVIIMEINEN YRITYS\n\n\nConciergeriella, »kuoleman esihuoneella» on vallankumouksen kaikista\nvankiloista ankarimmat ohjesäännöt. Ollen ikivanha kivirakennus,\nläpipääsemättömillä muureilla ja nyrkinpaksuisilla raudoitetuilla\novilla varustettu, jokaisen ikkunan edessä ristikko, jokaisen\nkäytävän edessä sulku, kokonaisten vahtikomppaniojen ympäröimä,\nvoisi sen portin kiviotsikkoon olla kirjoitettuna Danten sanat:\n»Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää»... Vuosisatoja\nkoeteltu, terrorin joukkovangitsemisten jälkeen seitsenkertaisesti\nkovennettu valvontajärjestelmä tekee kaiken yhteyden ulkomaailman\nkanssa mahdottomaksi. Ei ainoatakaan kirjettä voida lähettää, ei\nainoatakaan vieraskäyntiä tehdä, sillä vartijakuntana eivät täällä\nole diletanttivahdit kuten Temple’issä, vaan vankila-ammattimiehet,\njoihin eivät pysty mitkään juonet; päälle päätteeksi on kaiken varalta\nsyytettyjen joukkoon sekoitettu niin sanottuja »moutons» [Oik.\n»lammas»; suom. vastaava nimitys »vasikka»], ammattiurkkijoita, jotka\njo edeltäkäsin tiedottaisivat viranomaisille jokaisen pakoyrityksen.\nKaikkialla, missä järjestelmä on ehtinyt vuosien ja vuosikymmenien\naikana tulla koetelluksi, näyttää yksityiselle vastarinnan yrittäminen\ntoivottomalta.\n\nMutta, ja se on salaperäinen lohdutus kaikkea kollektivistista\nväkivaltaa vastaan: yksityinen ihminen, jos hän on taipumaton ja\npäättäväinen, osoittautuu lopulta melkein aina voimakkaammaksi kuin\nmikään järjestelmä. Alati ihmisolento, jos hänen tahtonsa pysyy\nmurtumattomana, kykenee tekemään tyhjäksi paperikäskyt; näin oli\nlaita Marie Antoinette’in tapauksessa. Jo muutamien päivien jälkeen\nhän Conciergeriessakin on tehnyt kaikki ne ihmiset, joiden tulee\nhäntä vartioida, ystävikseen, auttajikseen, palvelijoiksi, kiitos\nsen merkillisen taikavoiman, joka osaksi säteilee hänen nimestään,\nosaksi hänen esiintymisensä henkilökohtaisesta ylhäisyydestä.\nTaloudenhoitajan vaimolla ei olisi viran puolesta muuta tehtävänä\nkuin huoneen siivoaminen ja yksinkertaisesta ruoasta huolehtiminen.\nMutta hän keittää liikuttavalla huolella kuningattarelle mitä\noivallisimpia ruokia; hän tarjoutuu kampaamaan hänet; hän antaa\ntoisesta kaupunginosasta joka päivä varta vasten tuoda pullollisen sitä\njuomavettä, mistä Marie Antoinette pitää. Emännöitsijän palvelustyttö\ntaas käyttää jokaisen hetken nopeasti pistäytyäkseen vangin luona\npuolestaan kysymässä, voisiko hän tehdä jonkin palveluksen. Ja ankarat\nsantarmit kierrettyine viiksineen, leveine kalskahtelevine sapeleineen,\nalati ladattuine kivääreineen, nuo, joiden oikeastaan pitäisi kieltää\nkaikki tämä, mitä he tekevät? He tuovat, kuten erään kuulustelun\npöytäkirja osoittaa, omasta aloitteestaan kuningattarelle joka päivä\ntuoreita kukkia, joita he ostavat hänelle torilta omalla rahallaan,\nhänen lohduttomaan huoneeseensa. Juuri alemmassa kansassa, joka elää\nlähempänä onnettomuutta kuin porvari, asuu liikuttava myötätunto\nonnen päivinään niin vihattua ruhtinatarta kohtaan. Kun Conciergerien\nläheisyydessä torivaimot saavat kuulla madame Richardilta, että\nkana tai vihannekset on määrätty kuningattarelle, valitsevat\nhe huolellisesti parhaimmat, ja harmistuneella hämmästyksellä\nFouquier-Tinville’in täytyy oikeudenkäynnissä todeta, että kuningatar\non nauttinut Conciergeriessä huomattavasti enemmän helpotuksia kuin\nTemple’issä. Juuri siellä, missä kuolema säälimättömimpänä hallitsee,\nkorostuu tajuttomana vastapainona ihmisissä inhimillisyys.\n\nSe, että jopa niin tärkeän valtiollisen vangin kuin Marie Antoinette’in\nvalvonta suoritettiin löyhästi, tekee, ottaen huomioon hänen\naikaisemmat pakoyrityksensä, aluksi hämmästyttävän vaikutuksen. Mutta\nmoni asia käy ymmärrettäväksi niin pian kuin muistaa, että tämän\nvankilan ylimpänä tarkastajana ei ole kukaan muu kuin limonadikauppias\nMichonis, jolla jo Temple’in salaliitossa oli ollut sormensa\nmukana pelissä auttajana. Conciergerien paksujen muurien takaa\nhoukuttelee ja välkkyy paroni de Batzin miljoona, yhä edelleenkin\nMichonis näyttelee uhkarohkeata kaksoisosaansa. Joka päivä hän tulee\nvelvollisuudentuntoisena ja ankarana kuningattaren huoneeseen,\ntunnustelee rautaristikon kestävyyttä, koettelee ovia ja ilmoittaa\npedanttisen tunnollisesti nämä käynnit kommuunille, joka onnittelee\nitseään siitä, että se on asettanut valvojaksi, vahtijaksi niin\nluotettavan tasavaltalaisen. Mutta todellisuudessa Michonis odottaa\nvain, kunnes santarmit ovat poistuneet huoneesta, pakinoidakseen\nkuningattaren kanssa melkeinpä ystävällisesti, tuodakseen hänelle\nTemple’istä ikävöidyt tiedot hänen lapsistaan; silloin tällöin\nhän pitäessään tarkastusta Conciergeriessä jopa salakuljettaa\nmukanaan joko rahanhimosta tai hyväntahtoisuudesta jonkun uteliaan,\nmilloin englantilaisen tai englannittaren, kenties tuon spleenin\n[Maailmantuska] vaivaaman mrs. Atkinsin, milloin valantekemättömän\npapin, joka kuuluu ripittäneen kuningattaren viimeisen kerran, milloin\ntuon maalarin, jota saamme kiittää Musée Carnevalet’ssa olevasta\nkuvasta. Ja vihdoin ja onnettomuudeksi myös sen rohkean narrin, joka\nliikainnollaan tekee yhdellä iskulla tyhjäksi kaikki nämä vapaudet ja\nhelpotukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kuuluisa »affaire de l’œillet», neilikkasalaliitto, jonka\nAlexander Dumas myöhemmin on muodostellut suureksi romaaniksi, on\nhämärä juttu; sen täydellinen selvittäminen ei kai enää milloinkaan\nole onnistuva, sillä se, mitä oikeusasiakirjat sisältävät, on\nriittämätöntä; se taas, mitä jutun oma sankari kertoo, haiskahtaa\nepäilyttävästi kerskailulta. Jos tahdotaan uskoa kaupunginneuvostoa\nja vankiloiden ylitarkastajaa Michonista, olisi koko tapahtuma ollut\ntäysin merkityksetön välikohtaus. Hän oli kerran illastaessaan\nystäviensä kanssa tullut kertoneeksi kuningattaresta, jota hänen\nvelvollisuutensa oli päivittäin käydä vankilassa katsomassa.\nSilloin oli tuo vieras herra, jonka nimeä hän ei tietänyt,\nosoittautunut erittäin uteliaaksi ja kysynyt, eikö hän kerran saisi\ntehdä hänelle seuraa. Ollen hyvällä tuulella hän ei ollut tehnyt\nlähempiä tiedusteluja, vaan ottanut tämän herran kerran mukaansa\ntarkastuskierrokselle; tietystikin velvoitetaan hänet olemaan puhumatta\nsanaakaan kuningattaren kanssa.\n\nMutta onko Michonis, paroni de Batzin uskottu, tosiaankin niin naiivi,\nkuin miksi hän itsensä kuvaa? Eikö hän todellakaan ole viitsinyt nähdä\nsen verran vaivaa, että olisi ottanut selvää, kuka tämä vieras herra\noli, joka hänen piti salakuljettaa kuningattaren selliin? Hän olisi\nsilloin saanut tietää, että tämä mies on Marie Antoinette’in hyvä\nystävä, chevalier de Rougeville, muuan noista aatelismiehistä, jotka\nheinäkuun 20 päivänä olivat puolustaneet kuningatarta oman henkensä\nuhalla. Mutta kaikesta päättäen on Michonisilla, joka oli avustanut\nparoni de Batzia, hyvät ja ennen kaikkea kilisevät syynsä olla liiaksi\ntiedustelematta tältä vieraalta herralta hänen tarkoituksiaan;\ntodennäköisesti salaliitto oli paljon pitemmälle kypsynyt kuin nykyään\nvoidaan huomata häipyneistä jäljistä.\n\nJoka tapauksessa elokuun 28 päivänä helisee avainkimppu vankilansellin\novella. Kuningatar ja santarmi nousevat seisomaan. Marie Antoinette\npelästyy ensi hetkenä, vankilan oven avautuessa, sillä melkein jokainen\nodottamaton viranomaisten käynti on jo kuukausimääriä tuonut hänelle\nvain huonoja uutisia. Mutta ei, siellä on vain Michonis, salainen\nystävä, tällä kertaa mukanaan joku vieras herra, johon vanki ei\nollenkaan kiinnitä huomiota. Marie Antoinette hengähtää helpotuksesta,\nhän juttelee Michonisin kanssa ja tiedustelee häneltä lastensa vointia:\naina koskee äidin ensimmäinen ja kiihkein kysymys heitä. Michonis\nvastaa ystävällisesti, kuningatar tulee melkeinpä iloiseksi: nämä\nharvat minuutit, jolloin vaitiolon harmaa lasikello läpäisee äänet,\njolloin hän jollekin voi lausua lastensa nimet, merkitsevät hänelle\naina jonkinlaista onnea.\n\nMutta äkkiä Marie Antoinette käy kalman kalpeaksi. Sekunnin ajaksi\nkalpeaksi. Sitten kohoaa veri äkkiä hänen poskilleen. Hän alkaa vavista\nja voi vaivoin pysyä pystyssä. Hänen hämmästyksensä on liian suuri;\nhän on tuntenut Rougeville’in, miehen, joka satoja kertoja on linnassa\nollut hänen rinnallaan ja josta hän tietää, että hän on valmis kuinka\nuhkarohkeihin tekoihin hyvänsä. Mitä merkitsee — aika kuluu liian\nnopeasti, jotta kaiken ehtisi ajatella läpi — mitä merkitsee, että tämä\nvarma ja luotettava ystävä yht’äkkiä ilmestyy tänne hänen selliinsä?\nTahdotaanko hänet pelastaa? Tahdotaanko hänelle jotakin sanoa? Välittää\nhänelle jotakin? Hän ei uskalla puhutella Rougeville’ia, hän ei edes\nuskalla santarmien ja palvelusvaimon pelosta erikoisemmin katsoakaan\nhäneen, ja kuitenkin hän huomaa, että mies yhä uudelleen tekee hänelle\nmerkkejä, joita hän ei ymmärrä. On tuskaisen kiihdyttävää ja samalla\nkertaa onnellistavaa kuukausien jälkeen olla lähellä sanansaattajaa\nymmärtämättä hänen sanomaansa; yhä levottomammaksi käy kiihdyksiin\njoutunut nainen, ja yhä enemmän hän pelkää paljastavansa itsensä.\nKenties Michonis huomaa jotakin tästä hämmennyksestä; joka tapauksessa\nhänelle muistuu mieleen, että hänen on käytävä vielä muissakin\nvankilahuoneissa, ja hän poistuu kiireesti vieraan kanssa sellistä,\nmutta selittää nimenomaan, että hän vielä kerran aikoo palata.\n\nYksikseen jäätyään Marie Antoinette — hänen polvensa vapisevat —\nistuutuu ja yrittää koota ajatuksensa. Hän päättää, että hän, jos\nmolemmat tulevat takaisin, tarkkaavammin ja levollisemmin kuin tuon\nensi hämmästyksen aikana on kiinnittävä huomiota jokaiseen merkkiin\nja jokaiseen eleeseen. Ja todellakin, he tulevat vielä kerran,\njälleen kilisevät avaimet, jälleen astuu Michonis Rougeville’in\nkanssa huoneeseen. Nyt Marie Antoinette jälleen täydelleen hallitsee\nvoimansa. Terävämmin, valppaammin ja tyynemmin hän tarkkaa\nRougeville’ia puhuessaan Michonisin kanssa ja huomaa äkkiä nopeasta\nviittauksesta, että Rougeville on heittänyt jotakin nurkkaan uunin\ntaakse. Hänen sydämensä jyskyttää, hän ei enää jaksa odottaa sanoman\nlukemista; Michonis ja Rougeville ovat tuskin poistuneet huoneesta,\nkun hän kylmäverisesti jonkin verukkeen varjolla lähettää santarmin\nheidän jälkeensä. Tätä vartioimatonta silmänräpäystä hän käyttää\nhyväkseen tarttuakseen yhdellä kaapaisulla piilotettuun esineeseen.\nKuinka? Eikö muuta kuin neilikka? Mutta ei, neilikassa on kätkettynä\nkirjelappunen. Hän avaa sen ja lukee: »Suosijattareni, en milloinkaan\nole unohtava Teitä, olen yhä uudelleen etsivä keinoja osoittaakseni\nTeille alttiuttani. Jos tarvitsette kolme- tai neljäsataa louisdoria\nympäristöänne varten, tuon ne ensi perjantaina.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoidaan kuvitella tämän onnettoman naisen tunteita hänen kokiessaan\ntämän toivon ihmeen. Vielä kerran avautuu pimeä holvi kuin enkelin\nmiekaniskusta. Ruumishuoneen kammottavuuteen ja päästämättömyyteen,\nseitsemän tai kahdeksan lukitun oven kautta, kaikkia kieltoja uhmaten,\nkommuunin kaikkia toimenpiteitä pilkaten on muuan hänen omistaan,\nLudvigin ritarikunnan ritari, uskollinen ja luotettava rojalisti\npäässyt tunkeutumaan hänen luokseen; nyt täytyy pelastuksen olla\nlähellä. Varmaankin Fersenin rakastetut kädet ovat kehränneet nämä\nlangat, varmaankin ovat jälleen mahtavat ja tuntemattomat auttajat\nmukana pelastaakseen hänen elämänsä vielä askelen päässä perikadosta.\nYhdellä iskulla tämä jo kokonaan resignoitunut, valkotukkainen nainen\non jälleen saanut rohkeutta ja elämäntahtoa.\n\nHänellä on rohkeutta ja onnettomuudeksi liiankin paljon rohkeutta.\nHänellä on luottamusta ja valitettavasti liiaksikin luottamusta.\nNuo kolmesataa tai neljäsataa tukaattia, sen hän ymmärtää heti, on\nkäytettävä hänen huoneessaan olevan santarmin lahjomiseen; vain\ntämä on hänen tehtävänsä, kaikesta muusta sitten ystävät tulevat\nhuolehtimaan. Äkkiä leimahtavassa optimismissaan hän käy heti toimeen.\nHän repii vaarallisen kirjelappusen pienen pieniksi palasiksi ja\nvalmistelee vastaustakin. Häneltä on otettu pois sulkakynä, lyijykynä,\nmuste, vain palanen paperia hänellä vielä on. Mutta sen hän ottaa ja\npistää — hätä keinon keksii — vastauksen kirjaimet silmäneulallaan\npieneen kirjepaperiin, joka vielä tänäkin päivänä on säilynyt\npyhäinjäännöksenä, tosin perästäpäin tehtynä käsittämättömäksi\ntoisten neulanpistojen avulla. Luvaten suuren palkinnon hän antaa\ntämän lappusen santarmi Gilbertille käskien hänen jättää sen tuolle\nvieraalle, jos tämä tulisi takaisin.\n\nNyt lankeaa hämäryys tähän juttuun. Näyttää siltä, että santarmi\nGilbert sisimmässään huojuu sinne tänne. Kolmesataa louisdoria,\nneljäsataa louisdoria välähtelee viekoittelevina tuon köyhän miesraukan\nsilmissä; mutta myös giljotiinin terä säkenöi ja välähtelee selkäpiitä\nkarmivalla tavalla. Hänen käy sääli naisrukkaa, mutta hän on myös\npeloissaan virkansa menettämisestä. Mitä tehdä? Tehtävän suorittaminen\ntietäisi tasavallan kavaltamista, ilmianto taas tuon kurjan, onnettoman\nnaisen luottamuksen väärinkäyttämistä. Niinpä kulkee tämä kelpo\nsantarmi lähinnä keskitietä, hän uskoo huolensa taloudenhoitajan\nvaimolle, kaikkivoivalle madame Richardille. Ja katso, madame Richard\non yhtä ymmällä. Hänkään ei uskalla olla vaiti, hän ei myöskään uskalla\npuhua avoimesti ja vielä vähemmin antautua siinä määrin huimapäiseen\nsalajuoneen; todennäköisesti on hänenkin korviinsa kantautunut salainen\npuhe miljoonasta.\n\nVihdoin madame Richard menettelee samoin kuin santarmi: hän ei tee\nmitään ilmiantoa, mutta hän ei myöskään kokonaan pysy vaiti. Aivan\nsamalla tavoin kuin santarmi hän sysää edesvastuun toisille ja kertoo\nnyt luottamuksellisesti jutun salaisesta kirjelappusesta esimiehelleen\nMichonisille, joka tämän uutisen kuullessaan kalpenee. Nyt käy juttu\njälleen hämäräksi. Onko Michonis jo aikaisemmin huomannut, että hän\nRougeville’issa on tuonut mukanaan kuningattaren kätyrin, vai huomasiko\nhän sen vasta tänä hetkenä? Oliko hän vihitty salajuoneen vai vetikö\nRougeville häntä nenästä? Joka tapauksessa hänelle on epämieluista,\nettä hänellä samalla kertaa on kaksi kanssatietäjää. Näköjään erittäin\nankarana hän ottaa kelpo rouva Richardilta epäilyttävän paperin pois,\npistää sen taskuunsa ja käskee hänen olla hiiskumatta siitä mitään.\nSiten hän toivoo korjanneensa kuningattaren ajattelemattomuuden ja\nonnellisesti selvittäneensä tämän kiusallisen asian. Tietysti hän\nei tee sen enempää ilmoitusta asiasta; samoin kuin ensimmäisessä\nsalaliitossa de Batzin kanssa hän hiljaa vetäytyy pois jutusta, niin\npian kuin se alkaa käydä vaaralliseksi.\n\nNyt pitäisi kaiken olla järjestyksessä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi\ntämä asia ei suo santarmille mitään rauhaa. Kourallinen kultarahoja\nvoisi kenties vielä tehdä hänet mykäksi, mutta Marie Antoinette’illa\nei ole rahaa, ja vähitellen mies alkaa pelätä päänsä puolesta. Sen\njälkeen kun hän on urhoollisesti viisi päivää (tämä on epäilyttävä\nja selvittämätön kohta asiassa) täydellisesti vaiennut asiasta\ntovereilleen ja viranomaisille, hän vihdoin kuitenkin syyskuun 3\npäivänä tekee ilmoituksen esimiehilleen; kaksi tuntia myöhemmin\nsyöksyvät jo kaupunginneuvoston komissaarit kiihtyneinä Conciergeriehin\nja tutkivat kaikkia asianosaisia.\n\nAluksi kuningatar kieltää. Hän ei muka ole tuntenut ketään, ja kun\nhäneltä kysytään, kirjoittiko hän muutama päivä sitten jotakin, hän\nvastaa kylmästi, ettei hänellä ole mitään, millä kirjoittaa. Myös\nMichonis tekeytyy aluksi tyhmäksi ja toivoo todennäköisesti niin\nikään jo lahjotun madame Richardin vaikenemista. Mutta tämä väittää\nantaneensa hänelle paperin, nyt hänen täytyy se esittää (mutta\nviisasta kyllä hän sitä ennen on tehnyt uusien neulanpistojen avulla\ntekstin mahdottomaksi lukea). Seuraavana päivänä tapahtuvassa toisessa\nkuulustelussa kuningatar luopuu vastarinnasta. Hän selittää tosiaankin\ntuntevansa tuon miehen Tuilerioista ja saaneensa häneltä kirjelappusen\nneilikassa sekä vastanneensa siihen, hän ei enää kiellä osallisuuttaan\neikä syyllisyyttään. Mutta täysin uhrautuvaisena hän suojaa miestä,\njoka tahtoi uhrautua hänen puolestaan, hän ei mainitse Rougeville’in\nnimeä, vaan väittää unohtaneensa, mikä tämän kaartinupseerin nimi\non; hän suojelee jalomielisesti Michonista ja pelastaa siten hänen\nhenkensä. Mutta kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin kaupunginvaltuusto\nja turvallisuusvaliokunta jo tuntevat Rougeville’in nimen, ja\nturhaan ajavat poliisimiehet kautta koko Pariisin takaa miestä, joka\ntahtoi pelastaa kuningattaren ja todellisuudessa vain sinetöi hänen\nperikatonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä tämä taitamattomasti alkuun pantu salaliitto jouduttaa\nkammottavalla tavalla kuningattaren kohtaloa. Se armahtava kohtelu,\nmikä hänelle tähän asti vaieten oli suotu, loppuu yhdellä iskulla.\nHäneltä riistetään kaikki hänen tavaransa, viimeiset sormuksensa,\nvieläpä pieni kultakellokin, jonka hän Itävallasta oli tuonut mukanaan\nviimeisenä muistona äidistään, samoin kuin pieni medaljonki, jossa oli\nhänen lastensa hellästi säilytettyjä hiuksia. Luonnollisesti häneltä\ntakavarikoidaan neulat, joilla hän kekseliäästi on kirjoittanut\nkirjelappusen Rougeville’ille, illalla häneltä kielletään valo.\nSuvaitsevainen Michonis pannaan viralta, samaten madame Richard,\njoka korvataan uudella valvojalla, madame Baultilla. Samaan aikaan\nmaistraatti päätöksessä syyskuun 11 päivältä määrää, että tälle\nuudistuneita karkausyrityksiä tehneelle naiselle on osoitettava vielä\nvarmempi vankilaselli kuin tähänastinen; ja koska koko Conciergeriesta\nei löydetä ainoatakaan, mikä pelokkaasta maistraatista näyttäisi\nkyllin luotettavalta, tyhjennetään apteekkarin huone ja varustetaan\nkaksinkertaisella rautaovella. Naistenpihalle antava ikkuna muurataan\numpeen ristikon puolivälin korkeudelta; kaksi vahtia ikkunoiden\nalla, yötä päivää sivuhuoneessa vuorottelevat santarmit takaavat\nhengellään vangin säilymisen. Inhimillisesti katsoen ei nyt enää kukaan\nasiaankuulumaton voi astua huoneeseen paitsi tuo virkansa puolesta\nkutsuttu: pyöveli.\n\nNyt Marie Antoinette on yksinäisyytensä viimeisellä, alimmalla\nportaalla. Uudet vanginvartijat eivät, vaikka ovatkin hänelle\nystävällismielisiä, uskalla lausua enää ainoatakaan sanaa tälle\nvaaralliselle naiselle, yhtä vähän santarmit. Poissa on hänen pieni\nkellonsa, joka hennolla naksutuksellaan jakoi loputtoman ajan,\nneulomatyö on häneltä riistetty, hänelle ei ole jätetty muuta kuin\npieni koira. Nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen, vasta tässä\ntäydellisessä yksinäisyydessä, Marie Antoinette muistaa lohdutuksen,\njota hänen äitinsä niin usein oli hänelle suositellut; ensi kerran\nelämässään hän pyytää kirjoja ja lukee raukeilla, tulehtuneilla\nsilmillään toisen toisensa jälkeen; hänelle ei voida tuoda niitä\nkylliksi. Hän ei halua mitään romaaneja, ei näytelmäkappaleita, ei\nmitään hupaisaa, ei mitään hentomielistä, ei mitään rakkaudesta,\nse voisi liiaksi muistuttaa häntä menneistä ajoista, ainoastaan\nhyvin hurjia seikkailuja, kapteeni Cookin matkat, kertomuksia\nhaaksirikkoutuneista ja uhkarohkeista retkistä, kirjoja, jotka\nhuumaavat ja tempaavat mukaansa, kiihottavat ja jännittävät, kirjoja,\njotka saavat unohtamaan ajan kulun ja koko maailman. Keksityt,\nkuvitellut henkilöt ovat hänen ainoat kumppaninsa yksinäisyydessä. Ei\nkukaan tule enää katsomaan häntä, päivä kausiin hän ei kuule muuta kuin\nvieressä olevat Sainte-Chapelle’in kellot ja avaimen rahinan lukossa,\nja sitten jälleen hiljaisuus, ikuinen hiljaisuus tuossa matalassa\nhuoneessa, joka on ahdas ja kostea ja pimeä kuin ruumisarkku. Liikunnan\nja ilman puute heikentää hänen ruumistaan, vaikeat verenvuodot tekevät\nhänet väsyneeksi. Ja kun hänet vihdoin kutsutaan oikeuteen, astuu\nvanha, valkohiuksinen nainen tästä pitkästä yöstä päivänvaloon, josta\nhän jo on niin vieraantunut.\n\n\n\n\nKATALUUKSIEN KATALUUS\n\n\nNyt on päästy alimmalle portaalle, matkan loppu on lähellä.\nÄärimmäinen vastakohtainen jännitys, minkä kohtalo saattoi runoilla,\non saavutettu. Hän, joka oli syntynyt keisarin linnassa ja jolla\noli käytettävänään satoja huoneita kuninkaallisessa palatsissaan,\nasuu nyt ahtaassa, ristikkoikkunaisessa, puoleksi maanalaisessa,\nkosteassa ja pimeässä komerossa. Hän, joka rakasti ylellisyyttä\nja jonka elämää ympäröivät rikkauden tuhatkertaiset taidokkaat ja\nteennäiset kalleudet, ei nyt omista enää edes kaappia, ei peiliä eikä\nnojatuolia, vain ehdottoman tarpeellinen hänellä on: pöytä, tuoli,\nrautainen vuode. Hän, jolla oli ollut palveluksessaan monilukuinen\nimarteleva henkilökunta, yli-intendentti, hovirouva, dame d’átours,\nkaksi kamarineitsyttä päivällä ja kaksi yöllä, esilukija, lääkäri,\nkirurgi, sihteeri, keittiömestareita, lakeijoja, kamaripalvelijoita,\nkampaajia, kokkeja ja hovipoikia, sukii nyt itse valkeaksi käyneen\ntukkansa. Hän, joka tarvitsi vuodessa kolmesataa uutta pukua, parsii\nnyt itse puolisokein silmin risaisen vankilapukunsa lievettä. Hän,\njoka on ollut voimakas, on tullut väsyneeksi, muinoin niin kaunis ja\nmiellyttävä kalpeaksi ja matroonamaiseksi. Hän, joka on rakastanut\nseuraa puolipäivästä myöhään yöhön asti, mietiskelee nyt yksinään ja\nodottaa koko unettoman yön, kunnes aamu vaikenee ristikkoikkunoiden\ntakaa. Mitä pitemmälle kesä kallistuu loppuaan kohti, sitä enemmän\npimenee synkkä selli ruumisarkuksi, sillä hämärä alkaa yhä aikaisemmin,\nja määräysten kovenemisen jälkeen Marie Antoinette ei enää saa sytyttää\nkynttilää; ainoastaan käytävästä, ylhäällä olevan ikkuna-aukon\nkautta lankeaa ohut, niukka loiste öljylampusta armahtavaisena\ntäydelliseen pimeyteen. Tuntuu, että tulee syksy, paljaat lattiakivet\nhuokuvat kylmyyttä, läheisestä Seine’istä tunkeutuu usvainen kosteus\nseinämuurien lävitse, kaikki puu tuntuu kostealta ja tahmealta; se\nhaisee lahonneelta ja mädänneeltä, yhä selvempi on kuoleman katku.\nAlusvaatteet hajoavat, puvun kangas murenee, aina luihin asti matelee\nkostea kylmyys viiltävänä, reumaattisena kipuna. Yhä väsyneemmäksi\nkäy tuo sisältä paleleva nainen, joka kerran — hänestä tuntuu siltä,\nkuin siitä olisi tuhannen vuotta — oli ollut tämän maan kuningatar\nja Ranskan elämäniloisin nainen, yhä kylmemmäksi käy hiljaisuus, yhä\ntyhjemmäksi aika hänen ympärillään. Hän ei enää ole pelästyvä, kun\nhänet kutsutaan kuolemaan, sillä tässä sellissä hän on kokenut elävältä\nruumisarkussaolon.\n\nTähän asuttuun hautaan keskellä Pariisia ei tunkeudu ainoatakaan ääntä\nsiitä suunnattomasta myrskystä, joka tuona syksynä riehuu maailmassa.\nRanskan vallankumous ei milloinkaan ole ollut vaaranalaisempi kuin\ntänä hetkenä. Kaksi sen vahvinta linnoitusta, Mainz ja Valenciennes,\novat sortuneet, englantilaiset ovat vallanneet tärkeimmän sotasataman,\nRanskan toiseksi suurin kaupunki, Lyon, on kapinassa, siirtomaat on\nmenetetty, konventissa vallitsee riitaisuus, Pariisissa nälänhätä\nja masentuneisuus: tasavalta on perikadon partaalla. Vain yksi\nasia voi nyt pelastaa sen: epätoivoinen rohkeus, itsemurhainen\nuhma; tasavalta voi voittaa pelon ainoastaan itse herättämällä\nvastustajissaan pelkoa. »Saattakaamme terrori päiväjärjestykseen»\n— tämä hirveä sana kajahtaa kammottavana konventin salissa, ja\ntodellisuus vahvistaa häikäilemättömänä tämän uhkauksen. Girondistit\nasetetaan lainsuojan ulkopuolelle, Orléansin herttua ja lukemattomat\nmuut luovutetaan vallankumoustuomioistuimelle. Mestauskirves heiluu\njo, kun Billaud-Varennes nousee paikaltaan ja vaatii: »Konventti on\näsken antanut suuren esimerkin ankaruudesta kavaltajia kohtaan, jotka\nvalmistavat maansa tuhoa. Mutta sen velvollisuutena on vielä tehdä\nmuuan tärkeä päätös. Naisen, joka on ihmiskunnan ja oman sukupuolensa\nhäpeä, tulee vihdoinkin mestauslavalla sovittaa rikoksensa. Jo puhutaan\nkaikkialla, että hänet on jälleen tuotu Temple’iin, että hänet on salaa\ntuomittu ja vallankumoustuomioistuin pessyt hänet puhtaaksi, aivan kuin\nranskalainen tuomioistuin, ranskalainen valamiehistö milloinkaan voisi\nvapauttaa naista, jolla on omallatunnollaan tuhansien veri. Vaadin,\nettä vallankumoustuomioistuin vielä tällä viikolla on ratkaiseva hänen\nasiansa.»\n\nVaikka tämä esitys ei ainoastaan vaadi Marie Antoinette’in\ntuomitsemista, vaan peittelemättä jo hänen mestaustaan, hyväksytään\nse vastaansanomatta. Mutta merkillistä: yleinen syyttäjä\nFouquier-Tinville, joka muuten työskentelee herkeämättä, kylmästi\nja nopeasti kuin kone, vitkastelee vielä nytkin epäilyttävällä\ntavalla. Hän ei esitä syytöstään kuningatarta vastaan tällä\nviikolla, ei seuraavalla eikä sitäkään seuraavalla; ei tiedetä,\nohjaako joku salassa hänen kättään vai eikö tuolla kivisydämisellä\nmiehellä, joka muulloin silmänkääntäjän nopeudella muuttaa paperin\nvereksi ja veren paperiksi, todellakaan vielä ole käsissään\nmitään paikkansapitävää todistusaineistoa. Joka tapauksessa hän\nvitkastelee, hän viivyttää yhä vain syytöksen esittämistä. Hän\nkirjoittaa turvallisuusvaliokunnalle, että hänelle on lähetettävä\naineistoa, ja merkillistä kyllä turvallisuusvaliokuntakin puolestaan\nosoittaa samanlaista silmiinpistävää hitautta. Vihdoin hän käärii\nkokoon pari merkityksetöntä paperia, tutkimuksen neilikka-jutussa,\ntodistajaluettelon, kuninkaan oikeudenkäynnin asiakirjat. Mutta\nvieläkään ei Fouquier-Tinville käy käsiksi asiaan. Häneltä puuttuu\nvielä jotakin, joko salainen käsky lopullisesti ryhtyä oikeudenkäyntiin\ntai jokin erikoisen ratkaiseva asiakirja, ilmeinen tosiasia, joka\nkykenisi antamaan hänen syytöskirjelmälleen aito tasavaltalaisen\nsuuttumuksen hehkua ja loistetta, jokin aivan kiihdyttävä hairahdus,\njohon nainen tai kuningatar on tehnyt itsensä syypääksi. Jälleen\nnäyttää pateettisesti vaadittu syytös jo olevan vuotamaisillaan\nhiekkaan. Silloin Hébert, tuo kuningattaren katkerin, tarmokkain\nvihollinen viime hetkessä painaa Fouquier-Tinville’in käteen\nasiakirjan, hirvittävimmän ja katalimman koko Ranskan vallankumouksen\naikana. Ja tämä voimakas sysäys vaikuttaa ratkaisevasti: yhdellä\niskulla pannaan oikeusjuttu käyntiin.\n\nMitä oli tapahtunut? Syyskuun 30 päivänä Hébert odottamatta saa\nTemple’istä kirjeen suutarimestari Simonilta, dauphinin kasvattajalta.\nAlkuosan on kirjoittanut jonkun muun käsi, ja se kuuluu kunnollista\noikeinkirjoitusta käyttäen: »Terve! Tule pian, rakas ystävä, minulla\non Sinulle kerrottavana asioita ja olisin hyvin iloinen nähdessäni\nSinut; laita niin, että voit tulla vielä tänään, olet huomaava minut\nrehelliseksi ja kunnon tasavaltalaiseksi.» Loput kirjeestä sitävastoin\non lähtenyt Simonin omasta kädestä ja osoittaa suunnattoman groteskilla\noikeinkirjoituksellaan tämän »kasvattajan» sivistystason: »Je te\ncoitte bien le bon jour moi e mon est pousse Jean Brasse tas cher est\npousse et mas petiste bon amis la petist et fils cent ou blier ta cher\nsoeur que jan Brasse. Je tan prie de nés pas manquer a mas demande\npout te voir ce las presse pour mois. Simon, ton amis pour la vis.»\nVelvollisuudentuntoisena ja tarmokkaana Hébert viipymättä rientää\nSimonin luo. Se, mitä hän saa kuulla, tuntuu jopa tästä parkitusta\nmiehestäkin siinä määrin kammottavalta, ettei hän henkilökohtaisesti\ntahdo enemmälti puuttua asiaan, vaan kutsuu, pormestari\npuheenjohtajana, kokoon kaupunginneuvoston komissionin, joka miehissä\nlähtee Temple’iin hankkiakseen sieltä ratkaisevan syytösaineiston\nkuningatarta vastaan kolmena kirjoitettuna (ja vielä tänä päivänä\nsäilyneenä) tutkimuspöytäkirjana. Nyt lähestymme tapausta, joka pitkän\naikaa oli uskomaton ja sielullisesti käsittämätön, sitä välikohtausta\nMarie Antoinette’in historiassa, joka on puolittain ymmärrettävissä\nvain ajan kammottavan liikakiihtyneisyyden, vuosikausia harjoitetun\njulkisen mielipiteen järjestelmällisen myrkytyksen perusteella. Pikku\ndauphin, erittäin varhaiskypsä, vallaton poikanen, oli vielä ollessaan\näitinsä hoivassa leikkiessään vioittanut kepillä kiveksensä, apuun\nkutsuttu kirurgi oli valmistanut lapselle eräänlaisen tyräsiteen. Sillä\nnäytti tämä tapahtuma, joka oli sattunut vielä Marie Antoinette’in\nasuessa Temple’issä, selvitetyltä ja unohdetulta. Mutta silloin eräänä\npäivänä Simon ja hänen vaimonsa huomaavat, että tuo varhaiskypsä ja\nvirheellisesti kasvatettu lapsi harjoittaa eräitä pojille ominaisia\npaheita, tunnettuja »plaisirs solitaires». Kiinni joutunut lapsi ei\nvoi kieltää. Simonin tiukatessa, kuka hänelle on opettanut tämän pahan\ntavan, poikanen sanoo tai hänet taivutetaan sanomaan, että hänen\näitinsä ja tätinsä ovat vietelleet hänet tähän epätapaan. Simon, joka\non valmis uskomaan tuosta »naarastiikeristä» kaikkein pirullisintakin,\nkyselee edelleen ja edelleen ja saa vilpittömästi kauhistuneena äidin\npaheellisuudesta pojan lopulta väittämään, että molemmat naiset olivat\nTemple’issä usein ottaneet hänet vuoteeseen ja että hän oli äitinsä\nkanssa harjoittanut sukurutsausta.\n\nTällaiseen pöyristyttävään, alle yhdeksänvuotiaan lapsen lausuntoon\nolisi tietystikin järkevä ihminen, normaali aikakausi suhtautunut\näärimmäisen epäluuloisesti. Mutta vakaumus Marie Antoinette’in\neroottisesta kyllästymättömyydestä on vallankumouksen lukemattomien\nhäväistyskirjasten ansiosta tunkeutunut niin syvälle veriin, ettei\nedes tämä mieletön syytös, että oma äiti olisi sukupuolisesti\nväärinkäyttänyt kahdeksan ja puolen vuoden ikäistä poikaansa, herätä\nHébertissä ja Simonissa minkäänlaisia epäilyksiä. Päinvastoin,\nnäistä fanaattisista ja lisäksi sokaistuneista sanskyloteista asia\nnäyttää täysin loogilliselta ja selvältä. Marie Antoinette, tuo\nBaabelin arkkiportto, tuo pahamaineinen »tribaadi» on Trianoninsa\najoilta tottunut joka päivä käyttämään paria miestä ja paria naista.\nMikä on siis luonnollisempaa, päättelevät he, kuin että sellainen\nnaarassusi Temple’iin teljettynä, jossa hän ei saa mitään kohdetta\nperkeleelliselle mieshulluudelleen, käy käsiksi omaan, turvattomaan,\nviattomaan lapseensa. Kokonaan vihansa sokaisemina Hébert ja hänen\nsurkuteltavat ystävänsä eivät hetkeäkään epäile sen valheellisen\nsyytöksen paikkansapitävyyttä, minkä lapsi kohdistaa omaan äitiinsä.\nNyt on vain pöytäkirjoihin saatava merkityksi tämä kuningattaren\nhäpeällisyys, jotta koko Ranska saisi tietää katalan itävallattaren\näärimmäisen alhaisuuden; giljotiinikin on nyt jo vain vähäinen\nrangaistus hänen verenhimostaan ja paheellisuudestaan. Niin pidetään\nkolme kuulustelua ei vielä yhdeksänvuotiaan pojan, viisitoistavuotiaan\ntytön ja madame Elisabethin kanssa — siinä määrin hirvittävä ja\nhäpeämätön näytelmä, että sitä voisi pitää epätodellisena, elleivät\nvielä tänä päivänä Pariisin kansallisarkistossa olisi säilyneinä\nnämä häpeälliset asiakirjat, tosin kellastuneina, mutta kuitenkin\nselvästi luettavina ja varustettuina alaikäisten lasten omakätisillä\nkiemuraisilla nimikirjoituksilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäiseen lokakuun 6 päivänä pidettyyn kuulusteluun\nsaapuvat pormestari Pache, syndikus Chaumette, Hébert ja muut\nkaupunginvaltuutetut, toisessa, lokakuun 7 päivänä pidetyssä,\non allekirjoitusten joukossa luettavana myös Davidin nimi, joka\noli kuuluisa maalari ja samalla vallankumouksen luonteettomimpia\nhenkilöitä. Ensiksi kutsutaan päätodistajana esiin kahdeksanvuotias\npoika: häneltä kysytään aluksi muita tapahtumia Temple’issä, ja\nlaverteleva poika kertoo, käsittämättä lausuntojensa kantavuutta,\näitinsä salaisista auttajista, ennen kaikkea Toulan’ista. Sitten\ntulee puheenalaiseksi tuo arkaluontoinen asia, ja tässä kohden\nsanotaan pöytäkirjassa: »Kun Simon ja hänen vaimonsa useat kerrat\nolivat tavanneet hänet vuoteessa harjoittamassa sopimattomia tapoja,\njotka vahingoittivat hänen terveyttään, oli hän sanonut heille, että\nhänen äitinsä ja tätinsä olivat opettaneet hänelle näitä vaarallisia\ntapoja ja että he olivat usein huvitelleet katselemalla, kuinka hän\nharjoitti niitä heidän nähtensä. Tällaista oli tapahtunut usein heidän\nantaessaan pojan maata välissään. Siitä tavasta, millä lapsi puhui,\nolemme ymmärtäneet, että hänen äitinsä kerran saattoi hänet lähestymään\nitseään, mikä johti yhtymiseen, siitä on myös johtunut hänen toisen\nkiveksensä turpoaminen, minkä vuoksi hän vielä käyttää sidettä. Hänen\näitinsä oli kieltänyt häntä puhumasta asiasta, ja sittemmin tällaiset\nteot ovat usein toistuneet. Sitäpaitsi hän vielä syyttää Michonista ja\neräitä muita siitä, että nämä ovat erittäin tuttavallisesti puhuneet\nhänen äitinsä kanssa.»\n\nMustaa valkoisella, seitsemällä ja kahdeksalla allekirjoituksella\nvarustettuna tämä pöyristyttävä selonteko on kerrottuna pöytäkirjoissa:\nasiakirjan oikeaperäisyys, tosiasia, että sokaistu lapsi todella on\nantanut tämän hirvittävän lausunnon, ei ole kiellettävissä: korkeintaan\nvoitaisiin huomauttaa, että juuri se kohta, joka sisältää syytöksen\nsukurutsauksesta kahdeksan- ja puolen vuoden vanhan pojan kanssa, ei\nole itse tekstissä, vaan on myöhemmin lisätty reunaan — ilmeisesti\ntutkijoita itseään on arveluttanut tämän kataluuden merkitseminen\nasiakirjoihin. Mutta yhtä asiaa ei voida saada poistetuksi:\nallekirjoitus »Louis Charles Capet» on lausunnon alla piirrettynä\njättiläismäisin, vaivalloisesti kirjoitetuin, lapsellisen kömpelöin\nkirjaimin. Oma lapsi on todella näiden vierasten ihmisten kuullen\nesittänyt halpamaisimman kaikista syytöksistä äitiään vastaan.\n\nMutta ei edes tämä mielipuolisuus riitä — tutkintotuomarit tahtovat\nsuorittaa perusteellisesti ilmiantonsa. Alle yhdeksänvuotiaan jälkeen\nnoudetaan paikalle viisitoistavuotias tyttö, hänen sisarensa.\nChaumette kysyy häneltä, »eikö hänen veljensä hänen leikkiessään tämän\nkanssa kosketellut häntä siihen, mihin hänen ei olisi pitänyt häntä\nkosketella, ja eivätkö hänen äitinsä ja tätinsä antaneet hänen maata\nvälissään.» Tyttö vastaa: »Ei.» Nyt asetetaan — kammottava näytelmä —\nmolemmat lapset, yhdeksänvuotias ja viisitoistavuotias toisiaan vastaan\ntutkijoiden edessä kiistelemään äitinsä kunniasta. Pieni dauphin\npysyy väitteessään, viisitoistavuotias, ankarien miesten läsnäolon\nsäikyttämänä ja näiden sopimattomien kysymysten hämmentämänä, pakenee\nyhä uudelleen väitteeseen, ettei hän tiedä mitään, ettei hän kaikesta\ntästä ole nähnyt mitään. Nyt kutsutaan esiin kolmantena todistajana\nmadame Elisabeth, kuninkaan sisar; tämän kahdenkymmenenyhdeksän\nvuotiaan tarmokkaan tytön käsittely ei kyselijöille ole enää niin\nhelppoa kuin avomielisten tai pelokkaiden lasten. Sillä tuskin hänen\neteensä on asetettu kuulustelussa dauphinin kanssa syntynyt pöytäkirja,\nkun puna nousee loukkaantuneen tytön poskille, halveksuvasti hän viskaa\npois paperin ja sanoo, että sellainen häpeällisyys on liiaksi hänen\narvonsa alapuolella, jotta hän ylimalkaan voisi edes vastata siihen.\nNyt häntä vastaan — uusi pirullinen näytelmä — asetetaan poika. Hän\npitää rohkeasti ja julkeasti kiinni väitteestä, että täti ja äiti\novat houkutelleet hänet näihin irstaisuuksiin: madame Elisabeth ei\nkauemmin jaksa pidättyä, vaan huutaa: »Ah, le monstre» katkeroituneena\noikeutetussa, neuvottomassa raivossa, kun tämä julkean valheellinen\npojanviikari syyttää häntä sellaisesta häpeämättömyydestä. Mutta\nvaltuutetut ovat jo kuulleet kaiken, mitä ovat halunneet kuulla.\nTämäkin asiakirja todistetaan tunnontarkasti, ja voitonriemuisena\nHébert tuo nuo kolme asiakirjaa tutkintatuomarille toivoen, että\nkuningatar nyt on paljastettu ja asetettu häpeäpaaluun aikalaisten\nja jälkimaailman edessä ikiajoiksi. Isänmaallisena, pystypäin hän\ntarjoutuu astumaan tuomioistuimen eteen tämä syytös todistuksena Marie\nAntoinette’in sukurutsaisesta paheellisuudesta.\n\nTämä lapsen todistus omaa äitiään vastaan on, koska se kenties on\nvertojaan vailla aikakirjoissa, aina ollut Marie Antoinette’in\nelämäkerran kirjoittajille suurena arvoituksena; päästäkseen tämän\nkiusallisen salakarin ohi kuningattaren intohimoiset puolustajat ovat\nturvautuneet mitä etsityimpiin selityksiin ja vääristyksiin. Hébert\nja Simon, jotka he alati esittävät ilmetyiksi paholaisiksi, olivat\nmuka yksissä neuvoin punoneet tämän salajuonen ja harjoittaneet mitä\nväkivaltaisinta pakotusta tuota mitään aavistamatonta poikaraukkaa\nvastaan kiristääkseen häneltä tämän häpeällisen syytöksen. He olivat\nmuka — ensimmäinen rojalistinen toisinto — osaksi sokerileivällä,\nosaksi ruoskalla tehneet hänet myöntyväiseksi, tai he olivat — toinen\nniinikään epäpsykologinen muunnelma — edeltäpäin päihdyttäneet lapsen\npaloviinalla. Hänen todistuksensa oli muka annettu päihdyksissä ja\nsentähden mitätön. Näitä molempia todistamattomia väitteitä vastaan\npuhuu ennen kaikkea se selvä, kauttaaltaan puolueeton kuvaus, minkä\non antanut muuan tämän näytelmän silminnäkijöistä, sihteeri Danjou,\njonka kädestä pöytäkirja on lähtöisin: »Nuori prinssi, jonka jalat\neivät ulottuneet lattiaan asti, istui nojatuolissa ja heilutti pieniä\njalkojaan sinne tänne. Kysyttäessä häneltä yllämainittuja asioita,\nhän vastasi niiden pitävän paikkansa...» Dauphinin koko esiintyminen\ntodistaa pikemminkin uhmailevaa, vallatonta julkeutta. Niinikään\nkäy molempien toisten pöytäkirjojen tekstistä selvästi ilmi, ettei\npoika suinkaan ole toiminut ulkonaisen pakon alaisena, vaan että hän\npäinvastoin eräänlaisella lapsellisella uhkamielisyydellä — jopa siinä\non havaittavissa eräänlaista ilkeyttä ja kostonhimoa — vapaaehtoisesti\non toistanut hirvittävän syytöksensä äitiään vastaan.\n\nKuinka tämä on selitettävissä? Se ei ole ylen vaikeata meidän\nsukupolvellemme, joka omaten paljoa perusteellisemman tieteellisen\nja oikeuspsykologisen tuntemuksen kuin aikaisemmat kaudet lasten\ntodistusten valheellisuudesta sukupuolisissa asioissa on suuremmalla\nymmärtämyksellä tottunut suhtautumaan tällaisiin sielullisiin\nharhautumiin alaikäisissä. Ennen kaikkea meidän täytyy jättää\nluvusta se hentomielinen käsitys, että dauphin olisi tuntenut\nsiirron suutari Simonin luo hirvittäväksi nöyryytykseksi ja olisi\nerikoisesti surrut äitiään; lapset tottuvat hämmästyttävän nopeasti\nvieraaseen ympäristöön, ja niin peloittavalta kuin ensi kuulemalta\ntuntuneekin: todennäköisesti kahdeksan ja puolen vuoden ikäinen poika\non tuntenut olonsa hauskemmaksi raa’an, mutta hyväntuulisen Simonin\nkuin Temple’in tornissa molempien alati surevien, itkevien naisten\nluona, jotka koko päivän opettivat häntä, pakottivat häntä lukemaan\nja keinotekoisesti koettivat jo pakottaa lapsen, hän kun oli tuleva\nRanskan kuningas, arvokkaaseen esiintymiseen. Suutari Simonin luona\ntaas pikku dauphin on täysin vapaa, häntä ei jumala paratkoon kovinkaan\npaljon kiusata oppimisella; hän saa leikkiä mielin määrin tarvitsematta\nolla mistään huolissaan ja välittämättä käyttäytymistavoistaan; on\nerittäin todennäköistä, että hänestä oli hauskempaa laulaa sotilasten\nkanssa Carmagnole’ia kuin rukoilla hurskaan ja ikävystyttävän madame\nElisabethin kanssa rukousnauhan mukaan. Jokainen lapsi tuntee\nvaistomaisesti vetoa alaspäin, se koettaa torjua luotaan sille\npakotetut kulttuurin ja tavat, se viihtyy paremmin luonnollisten,\nsivistymättömien ihmisten joukossa kuin sivistyksen pakon alaisena;\nsiellä, missä on enemmän vapautta, enemmän luonnollisuutta ja vaaditaan\nvähemmän itsehillintää, voi sen luonteen varsinainen anarkisuus\nvoimakkaammin kehittyä. Halu sosiaaliseen nousuun alkaa vasta älyn\nheräämisen mukana — kymmenenteen, usein viidenteentoista ikävuoteensa\nasti sitävastoin oikeastaan jokainen hyvästä perheestä oleva lapsi\nkadehtii köyhälistöön kuuluvia koulutovereitaan, joille on sallittua\nkaikki, minkä häneltä kieltää hänen huolekas kasvatuksensa. Tämän\nlapsille ominaisen nopean tunneasenteen muutoksen johdosta dauphin\nnäyttää — ja tätä yksin luonnollista seikkaa eivät sentimentaalit\nelämäkerrankirjoittajat ole tahtoneet mistään hinnasta myöntää —\nerittäin pian irtaantuneen tuosta äidillisenmelankolisesta olopiiristä\nja eläytyneen pakottomampaan, tosin alempaan, mutta hänelle\nhupaisampaan suutari Simonin maailmaan; hänen oma sisarensa myöntää,\nettä hän aivan äänekkäästi lauloi vallankumouksellisia lauluja; muuan\ntoinen luotettava todistaja mainitsee dauphinin siinä määrin raa’an\nlausunnon äidistään ja tädistään, ettei sitä uskalla edes toistaakaan.\nMutta lapsen erikoisesta taipumuksesta mielikuvituslausuntoihin on\nolemassa vielä kumoamattomampi todistus; ei kukaan muu kuin hänen\noma äitinsä oli jo vuosia aikaisemmin kirjoittanut noissa ohjeissaan\nkotiopettajattarelle: »Hän on laverteleva, toistaa mielellään, mitä\nhän on kuullut sanottavan ja lisää usein haluamatta valehdella siihen\njotakin, mitä hänen mielikuvituksensa on pannut hänet uskomaan. Tämä\non hänen suurin vikansa ja se kohta, jossa hänet ehdottomasti on\nojennettava.»\n\nTällä luonteenkuvauksella Marie Antoinette antaa selvän viitteen\narvoituksen ratkaisuun. Ja se saa johdonmukaisen täydennyksenä eräästä\nmadame Elisabethin tiedonannosta. Tiedetään, että lapset melkein aina,\nkun heidät yllätetään kielletystä teosta, yrittävät työntää syyn\njollekulle toiselle. Vaistomaisesti turvatakseen itseään (koska he\naavistavat, ettei mielellään tehdä lapsia vastuunalaisiksi) he tällöin\nmelkein aina selittävät jonkun »vietelleen» heidät. Esillä olevassa\ntapauksessa madame Elisabethin pöytäkirjaan antama lausunto selittää\ntilanteen täydellisesti. Hän nimittäin sanoo — ja tämä tosiasia on\ntyperää kyllä enimmäkseen salattu —, että hänen veljenpoikansa todella\noli kauan aikaa harjoittanut tätä poikain pahetta, ja että hän muistaa\ntarkoin, kuinka sekä hän itse että pojan äiti usein olivat häntä\nankarasti toruneet sen vuoksi. Tässä ollaan oikeilla jäljillä. Lapsen\nolivat siis jo aikaisemmin yllättäneet hänen äitinsä ja tätinsä ja\ntodennäköisesti rangaisseet häntä siitä ankarammin tai lievemmin.\nKun Simon tiedustelee häneltä, kuka hänelle on opettanut tämän pahan\ntavan, hän aivan luonnollisesti tekoon liittyvän mielleyhtymän johdosta\ntulee ajatelleeksi samalla ensimmäistä kiinnijoutumistaan, hän\najattelee suorastaan pakonomaisesti ensiksi niitä henkilöitä, jotka\nhäntä ovat rangaisseet siitä. Tiedottomasti hän kostaa rangaistuksen,\nja aavistamatta sellaisen lausunnon kantavuutta hän mainitsee\nrankaisijain nimet rikoksen aiheuttajina tai vastaa myöntävästi tässä\nmielessä tehtyyn suggestiivikysymykseen vähääkään arvelematta, siis\nnäköjään erittäin todenmukaisesti. Ja nyt on asian kulku aivan selvä.\nSotkeuduttuaan kerran valheeseen lapsi ei enää pääse peräytymään;\nmutta niin pian kuin se suorastaan lisäksi, kuten käsillä olevassa\ntapauksessa, huomaa, että hänen väitteensä uskotaan halukkaasti, jopa\nmielihyvin, se tuntee itsensä täysin varmaksi valheessaan ja myöntää\niloisena siitälähtien oikeaksi kaiken, mitä komissaarit kysyvät. Se\npitää itsesuojeluvaistosta kiinni selityksestään, huomattuaan siten\nsäästyvänsä rangaistukselta. Kouliintuneemmatkin psykologit kuin nämä\nkoulumestarit, entiset näyttelijät, maalarit ja kirjurit olisivat\nsentähden vaivoin välttyneet aluksi joutumasta harhaan kuullessaan\nniin selvästi ja epäilyksettömästi esitetyn todistajalausunnon.\nMutta tässä erikoistapauksessa tutkijat sitäpaitsi olivat lisäksi\njoukkosuggestion alaisia. Heidän, »Père Duchesne’in» jokapäiväisten\nlukijoiden, mielestä tämä lapsen hirvittävä syytös oli täysin\nsopusoinnussa äidin pirullisen luonteen kanssa, jonka pornografiset\nlentolehtiset kautta Ranskan olivat vääristelleet paheellisuuden\nhuipuksi. Ei mikään rikos, mahdottominkaan, voinut hämmästyttää näitä\nsuggestion vallassa olevia, kun oli kysymys Marie Antoinette’istä.\nNiinpä he eivät hämmästelleetkään kauan, eivät perusteellisesti\nharkinneet asiaa, vaan piirsivät yhtä huolettomina kuin yhdeksänvuotias\nlapsi allekirjoituksensa pöytäkirjaan, jossa kerrottiin katalimmasta\nsyytöksestä, mikä milloinkaan on keksitty äitiä vastaan.\n\nKaikeksi onneksi läpipääsemätön eristys Conciergeriessä on estänyt\nMarie Antoinette’in saamasta heti tietoa tästä hänen lapsensa\npöyristyttävästä todistajalausunnosta. Vasta elämänsä viimeistä\nedellisenä päivänä syytöskirjelmä tutustuttaa hänet tähän äärimmäiseen\nnöyryytykseen. Hän on vuosikausia mukautunut kaikkiin syytöksiin\nkunniaansa vastaan, kaikkein katalimpiinkin solvauksiin, avaamatta\nmilloinkaan huuliaan. Mutta tämän asian, näin hirvittävän oman lapsen\nlausuman herjauksen kärsiminen, tämän sanomattoman tuskan täytyi\njärkyttää hänen sielunsa sisintä. Aina kuoleman kynnykselle asti häntä\nseuraa tämä kiduttava ajatus; vielä kolme tuntia ennen giljotiinia tuo\nmuuten täysin levollinen nainen kirjoittaa kanssasyytetylleen madame\nElisabethille: »Tiedän, kuinka suurta tuskaa tämän lapsen on täytynyt\ntuottaa Sinulle, mutta anna hänelle anteeksi, rakas sisar, muista hänen\nsuurta nuoruuttaan, ja kuinka helppo on panna lapsen suuhun sellaista,\nmitä siitä haluaa kuulla, ja sellaistakin, mitä se ei itse ymmärrä.\nToivon, että on tuleva päivä, jolloin hän sitä paremmin on ymmärtävä\nSinun rakkautesi ja hellyytesi arvon.»\n\nHébertin ei onnistunut tällä suuriäänisellä syytöksellä saavuttaa\ntarkoittamaansa: kuningattaren häpäisemistä maailman edessä;\npäinvastoin, oikeudenkäynnin aikana mestauskirves kirpoaa hänen\nkädestään ja iskee hänen omaan niskaansa. Mutta yksi asia häneltä\nonnistui: haavoittaa kuolettavasti hänen sieluaan, myrkyttää jo\nkuolemaan määrätyn naisen viimeisetkin hetket.\n\n\n\n\nOIKEUDENKÄYNTI ALKAA\n\n\nNyt on asia riittävästi valmisteltu, nyt voi yleinen syyttäjä ryhtyä\ntoimeen. Lokakuun 12 päivänä Marie Antoinette kutsutaan ensimmäiseen\nkuulusteluun suureen neuvostosaliin. Häntä vastapäätä istuvat\nFouquier-Tinville, Herman, oikeuden puheenjohtaja ja pari kirjuria,\nkuningattaren vieressä ei kukaan. Ei ketään puolustajaa, ei auttajaa,\nainoastaan häntä vartioiva santarmi.\n\nMutta yksinolon monina viikkoina Marie Antoinette on koonnut kaiken\nvoimansa. Vaara on opettanut hänet keskittämään ajatuksensa, puhumaan\nhyvin ja vaikenemaan vielä paremmin: jokainen hänen vastauksensa\nosoittautuu hämmästyttävän iskeväksi ja samalla varovaiseksi ja\nviisaaksi. Mielentyyneys ei jätä häntä hetkeksikään; mielettömimmät\ntai kavalimmatkaan kysymykset eivät järkytä hänen mielenmalttiaan.\nNyt, viimeisellä, kaikkein viimeisellä hetkellä Marie Antoinette on\nkäsittänyt nimensä antaman edesvastuun, hän tietää: täällä, tässä\npuolipimeässä tutkintohuoneessa, hänen täytyy olla se kuningatar, mikä\nhän ei ollut riittävästi ollut Versaillesin loistosaleissa. Hän ei\nvastaa täällä pienelle, nälän vuoksi vallankumoukseen turvautuneelle\nasianajajalle, joka täällä luulee näyttelevänsä syyttäjää, eikä\nnäille tuomareiksi puetuille vahtimestareille ja kirjureille, vaan\nainoalle todelliselle tuomarille: historialle. »Milloin Sinusta\non vihdoinkin tuleva se, mikä olet», oli kaksikymmentä vuotta\naikaisemmin epätoivoissaan kirjoittanut hänen äitinsä Maria Teresia.\nNyt ollessaan vaaksan päässä kuolemasta Marie Antoinette alkaa omin\nvoimin taistella itselleen sen ylväyden, joka hänelle tähän asti oli\nsuotu vain ulkonaisesti. Muodolliseen kysymykseen, mikä hänen nimensä\non, hän vastaa kuuluvalla ja selvällä äänellä: »Marie Antoinette,\nItävalta-Lothringenin arkkiherttuatar, kolmenkymmenenkahdeksan\nvuoden vanha, Ranskan kuninkaan leski.» Tuskallisen tarkasti\nhaluten pitää kiinni säännönmukaisen oikeudenkäsittelyn kaikista\nulkonaisista muodoista Fouquier-Tinville tarkoin noudattaa kuulustelun\nmuodollisuuksia ja kyselee edelleen, eikö hän tietänyt, missä hän\nvangitsemishetkenään asui. Ilman ivallisuutta Marie Antoinette\nilmoittaa syyttäjälleen, ettei häntä milloinkaan ole vangittu,\nvaan että hänet on tuotu kansalliskokouksesta Temple’iin. Sitten\nalkavat varsinaiset kysymykset ja syytökset ajan pateettisen\npaperiseen äänilajiin; hän oli muka ennen vallankumousta ollut\npoliittisessa suhteessa »Böömin ja Unkarin kuninkaaseen», hän oli\n»hirvittävällä tavalla» tuhlannut Ranskan rahavarat, »kansan hien\nhedelmät huvituksiinsa ja juonitteluihinsa yhteisymmärryksessä\nkunnottomien ministerien kanssa» ja oli keisarille »lähettänyt\nmiljoonia käytettäväksi sitä kansaa vastaan, joka häntä elätti». Hän\noli vallankumouksen puhjettua vehkeillyt Ranskaa vastaan, neuvotellut\nvieraiden valtojen kätyrien kanssa, taivuttanut puolisonsa kuninkaan\nvetoon. Kaikki nämä syytökset Marie Antoinette asiallisesti ja\npäättäväisesti torjuu luotaan. Vasta Hermanin esitettyä erikoisen\ntaitamattomasti formuloidun väitteen vuorokeskustelu vilkastuu.\n\n»Juuri te opetitte Capet’lle sen perusteellisen teeskentelyn\ntaidon, millä hän niin kauan petti Ranskan kelpo kansalaisia, tuota\nkunnon kansaa, joka ei aavistanut, kuinka pitkälle voitiin mennä\nhalpamaisuudessa ja kataluudessa.» Tähän tyhjään sanatulvaan Marie\nAntoinette vastaa rauhallisesti.\n\n»Aivan niin, kansaa on petetty ja mitä julmimmalla tavalla, mutta sitä\nemme ole tehneet puolisoni ja minä.»\n\n»Kuka siis on pettänyt kansaa?»\n\n»Ne, joilla siitä oli etua. Meillä itsellämme ei ollut vähintäkään etua\npettää sitä.»\n\nKuullessaan tämän kaksimielisen vastauksen Herman heti iskee kiinni.\nHän toivoo voivansa nyt pakottaa kuningattaren lausumaan sanan, joka\nvoitaisiin tulkita vihamieliseksi tasavaltaa vastaan.\n\n»Keitä siis olivat ne, joilla Teidän käsityksenne mukaan oli etua\nkansan pettämisestä?»\n\nMutta Marie Antoinette väistää taitavasti ansan. Hän ei sano sitä\ntietävänsä. Hänen oman etunsa mukaista oli ollut valistaa kansaa eikä\npettää sitä.\n\nHerman vaistoaa tämän vastauksen iroonisuuden ja nuhtelee häntä: »Te\nette ole selvästi vastannut kysymykseeni.»\n\nMutta kuningatar ei anna houkutella itseään torjuvasta asenteestaan:\n»Vastaisin kiertelemättä, jos tietäisin näiden henkilöiden\nnimet.» Tämän ensimmäisen kahakan jälkeen kuulustelu käy jälleen\nasiallisemmaksi. Häneltä kysytään Varennes’in paon yksityiskohtia; hän\nvastaa varovaisesti suojaten kaikkia niitä salaisia ystäviä, jotka\nsyyttäjä tahtoo vetää oikeusjuttuun. Vasta Hermannin seuraavan typerän\nsyytöksen kuullessaan hän jälleen iskee voimakkaasti takaisin.\n\n»Te ette koskaan, ette hetkeäkään ole lakannut yrityksistänne tuhota\nRanska. Te tahdoitte aina mistä hinnasta hyvänsä hallita ja isänmaan\nystävien ruumiiden yli uudelleen astua valtaistuimelle.» Tähän\nmahtipontiseen hölynpölyyn kuningatar vastaa ylpeästi ja terävästi\n(voi, miksi hänelle on annettu tutkijaksi sellainen pölkkypää!),\nettä hänelle ja hänen miehelleen ei ollut tarpeellista astua\nvaltaistuimelle, koska heillä se jo oli, eivätkä he halunneet muuta\nkuin Ranskan onnea.\n\nNyt Herman käy hyökkäävämmäksi; kuta enemmän hän huomaa, ettei Marie\nAntoinette’ia voida houkutella varovaisesta ja varmasta asenteestaan\nja ettei hän anna mitään »ainesta» julkiseen oikeudenkäyntiin, sitä\nkiukkuisemmin hän kasaa syytöksiä: hän oli muka juottanut päihdyksiin\nflanderilaiset rykmentit, ollut kirjeenvaihdossa ulkomaisten hovien\nkanssa, aiheuttanut sodan ja vaikuttanut Pillnitzin sopimukseen.\nMutta Marie Antoinette oikaisee tosiasiain mukaisesti, että\nkansalliskonventti eikä hänen puolisonsa oli päättänyt sodan, että hän\njuhlapidoissa oli vain kaksi kertaa kulkenut salin läpi.\n\nMutta vaarallisimmat kysymykset Herman on säästänyt viimeiseksi,\nne, joissa kuningattaren joko täytyy kieltää omat tunteensa tai\nsotkeutua johonkin lausuntoon tasavaltaa vastaan. Häneltä vaaditaan\nvaltio-oikeuden katkismuksen kysymyksiin vastaamista.\n\n»Kuinka suhtaudutte tasavallan aseiden kohtaloon?»\n\n»Toivon yli kaiken Ranskan onnea.»\n\n»Uskotteko, että kuninkaat ovat tarpeellisia kansan onnelle?»\n\n»Yksityinen henkilö ei voi ratkaista sellaisia asioita.»\n\n»Te epäilemättä surette, että poikanne on menettänyt valtaistuimen,\njolle hän olisi voinut nousta, ellei kansa, vihdoinkin opittuaan\ntuntemaan oikeutensa, olisi murskannut tätä valtaistuinta?»\n\n»En milloinkaan ole poikani kohtalossa sureva mitään, mikä koituu hänen\nmaalleen eduksi.»\n\nKuten nähdään, ei tutkintotuomarilla ole menestystä. Marie Antoinette\nei olisi voinut puhua ovelammin ja jesuiittamaisemmin kuin sanoessaan,\nettei hän sure poikansa kohtalossa mitään, mikä »koituu hänen maansa\neduksi», sillä sanalla »hänen» kuningatar, avoimesti väittämättä\ntasavaltaa laittomaksi, on sanonut tämän tasavallan tutkintotuomarille\nvasten kasvoja, että hän katsoo Ranskan edelleenkin »hänen», lapsensa\nlailliseksi maaksi ja omaisuudeksi, hän ei ole edes vaarankaan keskellä\nluopunut pyhimmästään, poikansa oikeudesta kruunuun. Tämän viimeisen\nkahakan jälkeen kuulustelu nopeasti kulkee loppuaan kohti. Kysytään,\ntahtooko hän itse nimetä pääkäsittelyä varten itselleen puolustajan.\nMarie Antoinette selittää, ettei hän tunne ketään asianajajaa, ja\nmyöntyy siihen, että hänelle viran puolesta annetaan avuksi yksi tai\nkaksi hänelle henkilökohtaisesti tuntematonta. Pohjaltaan, sen hän\ntietää, kaikki tämä on yhdentekevää, onko joku ystävä vai vieras, sillä\nniin rohkeata miestä ei tällä hetkellä ole koko Ranskassa, että hän\nryhtyisi tosissaan puolustamaan entistä kuningatarta. Se, joka puhuisi\nyhdenkään avoimen sanan hänen hyväkseen, siirtyisi heti puolustajan\npaikalta syytettyjen penkille.\n\nNyt — oikeudellisen tutkimuksen ulkonainen näkö on säilytetty —\nkoeteltu formalisti Fouquier-Tinville voi ryhtyä työhönsä ja laatia\nsyytöskirjelmän. Hänen kynänsä juoksee reippaasti ja nopeasti\npaperilla: siltä, jonka joka päivä täytyy valmistaa pinoittain\nsyytöksiä, käy kirjoittaminen kevyesti. Kuitenkin kaikitenkin arvelee\ntuo pikkuinen maaseutujuristi olevansa tässä erikoistapauksessa\nvelvollinen käyttämään eräänlaista runollista lennokkuutta: kun\nsyytetään kuningatarta, sen täytyy tapahtua juhlallisemmassa,\npateettisemmassa äänilajissa kuin jos tartutaan niskasta jotakin\npikkuista ompelijatarta, joka on huutanut: »Vive le roi!» Niinpä\nalkaa hänen kirjoitelmansa peräti mahtipontisesti: »Yleisen syyttäjän\nantamien todistusten tutkimisen perusteella voidaan todeta, että,\nsamaan tapaan kuin Messalina, Brunhilde, Fredegunde ja Katarina de’\nMedici, joita muinoin nimitettiin Ranskan kuningattariksi ja joiden\nikuisiksi ajoiksi nämä häpeälliset nimet eivät ole pyyhittävissä\npois historian lehdiltä, Marie Antoinette, Ludvig Capet’n leski,\nRanskassa oloaikanaan on ollut ranskalaisten vitsaus ja verenimijätär.»\nTämän pienen historiallisen virheen jälkeen — sillä Fredegunden ja\nBrunhilden aikoina ei vielä ollut mitään Ranskan kuningaskuntaa —\nseuraavat tunnetut syytökset, että Marie Antoinette olisi ollut\npoliittisissa suhteissa »Böömin ja Unkarin kuninkaiksi» nimitettyyn\nmieheen, toimittanut keisarille miljoonia, ollut osallisena kaartin\n»orgioissa», päästänyt valloilleen kansalaissodan, aiheuttanut\nisänmaanystävien verilöylyn ja toimittanut ulkomaille sotasuunnitelmia.\nHieman peitetymmässä muodossa on kirjelmään otettu Hébertin syytös,\n»että hän luonnottomana ja kaikkiin rikoksiin perehtyneenä,\npilkaten luonnonlakia ja asemaansa äitinä ei ole kammonnut\nharjoittaa poikansa Louis Charles Capet’n kanssa epäsiveellisiä\ntekoja, joiden keksiminen tai edes mainitseminen jo panee inhosta\nvapisemaan». Uusi ja yllättävä sitävastoin on vain syytös, että hän\noli mennyt alhaisuudessa ja teeskentelyssä niin pitkälle, että oli\nantanut painaa ja jaella teoksia, joissa häntä itseään kuvattiin\nepäedullisella tavalla, herättääkseen ulkomailla käsityksen, kuinka\nsuuressa määrin ranskalaiset häntä pahoinpitelivät. Marie Antoinette\nolisi siis Fouquier-Tinville’in käsityksen mukaan itse levittänyt\nmadame La Motte’in ja lukuisien muiden häpäiseviä lentokirjasia.\nKaikkien näiden syytösten perusteella Marie Antoinette asetetaan\npelkästä valvonnanalaisuudesta syytetyn asemaan. Tämä asiakirja,\njoka ei juuri ole mikään esitystaidon mestariteos, annetaan musteen\nvielä ollessa kosteaa lokakuun 13 päivänä puolustusasianajajalle\nChauveau-Lagarde’ille, joka se mukanaan viipymättä lähtee Marie\nAntoinette’in luo vankilaan. Syytetty ja hänen asianajajansa lukevat\nyhdessä syytöskirjoituksen. Mutta vain asianajajaa yllättää ja\njärkyttää sen vihamielinen sävy. Marie Antoinette, joka kuulustelun\njälkeen ei voinut odottaa parempaa, pysyy täysin rauhallisena. Mutta\ntunnontarkka lakimies joutuu yhä uudelleen epätoivon valtaan. Ei, ei\nole mahdollista yhtenä ainoana yönä lukea läpi sellaista röykkiötä\nsyytöksiä ja asiakirjoja, hän ei kykene tehokkaasti puolustamaan, ellei\nhän todella saa perehtyä tuohon paperikaaokseen. Sentähden hän vaatii,\nettä kuningattaren tulisi pyytää kolmen päivän lykkäystä, jotta hän\nvoisi perusteellisesti valmistaa puolustuspuhettaan seulotun aineksen\nja tarkistettujen todistuskappaleiden perusteella.\n\n»Kenen puoleen minun sitten on käännyttävä?» kysyy Marie Antoinette.\n\n»Konventin.»\n\n»Ei, ei... Ei ikinä.»\n\n»Mutta», pyytelee Chauveau-Lagarde, »Teidän ei pitäisi tässä\ntapauksessa hyödyttömän ylpeydentunteen vuoksi luopua edustanne. Teidän\nvelvollisuutenne on säilyttää henkenne, ei ainoastaan itsenne, vaan\nmyös lastenne vuoksi.»\n\nVedottaessa hänen lapsiinsa kuningatar myöntyy. Hän kirjoittaa\nkokouksen puheenjohtajalle: »Kansalainen-presidentti, kansalaiset\nTronson ja Chauveau, jotka tuomioistuin on määrännyt minulle\npuolustajiksi, kiinnittävät huomioni siihen, että he vasta tänään\novat saaneet tehtävänsä. Minut on huomenna tuomittava, ja heille on\nmahdotonta niin lyhyessä ajassa perehtyä oikeudenkäyntipöytäkirjoihin\ntai edes lukea niitä. Velvollisuus lapsiani kohtaan vaatii minua\nolemaan laiminlyömättä mitään keinoa heidän äitinsä täydelliseksi\npuhdistamiseksi syytöksestä. Puolustusasianajajani pyytää kolmen päivän\nlykkäystä. Toivon, että konventti on siihen suostuva.»\n\nJälleen yllättää tässä asiakirjassa Marie Antoinette’in henkinen\nmuutos. Hän, joka kautta elämänsä on ollut huono kirjoittaja, huono\ndiplomaatti, alkaa nyt kirjoittaa kuninkaan tavoin ja ajatella\nvastuunalaisesti. Sillä äärimmäisessä hengenvaarassakaan hän ei\nkunnioita pyynnöllä konventtia, jota hänen tulee pitää oikeudellisesti\nylempänä instanssina. Hän ei tee pyyntöä omassa nimessään — ei,\nmieluummin hän joutuu perikatoon! —, vaan ainoastaan välittää kolmannen\nhenkilön pyynnön: »Puolustusasianajajani pyytää kolmen päivän\nlykkäystä», sanotaan kirjelmässä, ja »Toivon, että konventti on sen\nmyöntävä». Ei: »pyydän sitä».\n\nKonventti ei vastaa. Kuningattaren kuolema on aikoja sitten päätetty\nasia, miksi siis vielä pitkittää muodollisuuksia tuomion edellä? Kaikki\nvitkastelu olisi julmuutta. Seuraavana aamuna kello kahdeksalta alkaa\noikeudenkäynti, ja jokainen tietää ennakolta, miten se on päättyvä.\n\n\n\n\nOIKEUDENKÄYNTI\n\n\nConciergeriessa vietetyt seitsemänkymmentä päivää ovat tehneet Marie\nAntoinette’ista vanhan ja sairaalloisen naisen. Punaisina ja kyynelten\ntulehduttamina palavat nyt hänen päivänvaloon tottumattomat silmänsä,\nhänen huulensa ovat silmiinpistävän kalpeat vaikeiden keskeymättömien\nverenvuotojen johdosta, jotka häntä viime viikkoina ovat vaivanneet.\nTuon tuostakin hänen täytyy taistella uupumusta vastaan, useaan kertaan\non lääkärin täytynyt antaa hänelle sydäntä vahvistavia lääkkeitä.\nMutta hän tietää, että tänään alkaa historiallinen päivä, tänään\nhän ei saa olla väsynyt, kukaan oikeussalissa olija ei ole saava\nivata kuningattaren ja keisarintyttären heikkoutta. Vielä kerran on\nuupuneesta ruumiista, aikoja sitten jo raukeaksi käyneistä tunteista\npakotettava esille kaikki voima, sittenhän se saa levätä kauan,\nlevätä ikuisesti. Vain kaksi asiaa Marie Antoinette’illa vielä on\nsuoritettavana maan päällä: pystyssä päin puolustettava itseään ja\npystyssä päin kuoltava.\n\nMutta ollen sisäisesti täynnä päättäväisyyttä Marie Antoinette\ntahtoo ulkonaisestikin astua arvokkaana oikeuden eteen. Kansan\non tunnettava, että nainen, joka tänään astuu oikeuden eteen, on\nhabsburgitar ja kaikista erottamispäätöksistä huolimatta kuningatar.\nHuolellisemmin kuin tavallisesti hän kampaa jakaukselle harmaantuneen\ntukkansa. Hän panee päähänsä laskoksisen, vastatärkkelöidyn valkoisen\nliinahilkan, jonka kummaltakin puolen riippuu suruhuntu; Ludvig XVI:n,\nRanskan viimeisen kuninkaan leskenä Marie Antoinette tahtoo astua\nvallankumousoikeuden eteen.\n\nKello kahdeksalta kokoontuvat suureen saliin tuomarit ja\nvalamiehet, presidenttinä Herman, Robespierre’in maanmies, yleisenä\nsyyttäjänä Fouquier-Tinville. Valamiehistö on kokoonpantu kaikista\nkansanluokista, heidän joukossaan on entinen markiisi, kirurgi,\nlimonadikauppias, muusikeri, kirjanpainaja, peruukintekijä, entinen\npappi ja puuseppä; yleisen syyttäjän rinnalle on istuutunut muutamia\nturvallisuusvaliokunnan jäseniä valvomaan käsittelyn kulkua. Sali on\ntäpösen täynnä. Vain kerran vuosisadassa on tilaisuus nähdä kuningatar\nsyytettyjen penkillä.\n\nMarie Antoinette astuu tyynenä huoneeseen ja istuutuu rauhallisena;\nhänelle ei enää kuten hänen puolisolleen ole myönnetty erikoista\nnojatuolia, häntä odottaa paljas puuistuin; tuomaritkaan eivät enää,\nkuten Ludvig XVI:n juhlallisessa julkisessa syytöstilaisuudessa, ole\nkansalliskokouksen valitsemia edustajia, vaan joka päivä toimiva jury,\njoka suorittaa kolkkoa tehtäväänsä kuin käsityötä. Mutta turhaan\netsivät katselijat kuningattaren rasittuneista, mutta kuitenkin\nlevollisista kasvoista näkyvää kiihtymyksen ja pelon merkkiä.\nPystypäisenä, ryhdikkäänä hän odottaa oikeudenkäsittelyn alkamista.\nLevollisena hän katselee tuomareihin, levollisena saliin ja kokoaa\nvoimansa.\n\nEnsimmäisenä nousee seisomaan Fouquier-Tinville ja lukee syytöskirjan.\nKuningatar tuskin kuuntelee. Hän tuntee jo kaikki nämä syytökset: hän\non eilen tutkinut jokaisen asianajajansa kanssa. Hän ei kertaakaan, ei\nedes kovimpiakaan syytöksiä mainittaessa kohota päätään, hänen sormensa\nleikkivät välinpitämättöminä istuimen käsipuulla, »kuin soittaen\npianoa».\n\nSitten alkaa neljänkymmenenyhden todistajan esiinmarssi, todistajien,\njoiden valansa mukaisesti on sanottava »ilman vihaa ja ilman pelkoa\ntotuus, koko totuus ja ainoastaan totuus». Koska oikeudenkäynti on\nnopeasti valmisteltu — Fouiquier-Tinville paralla on tosiaankin\npaljon tekemistä noina päivinä, on jo girondistien vuoro, madame\nRoland’in ja satojen muiden —, esitetään mitä erilaisimpia syytöksiä\nyhtenä sekamelskana ilman mitään ajallista tai loogillista yhteyttä.\nTodistajat puhuvat milloin tapahtumista lokakuun 6 päivänä 1789\nVersailles’issa, milloin elokuun 10 päivästä 1792 Pariisissa, ennen\nvallankumousta tai sen aikana tehdyistä rikoksista. Useimmat näistä\nsyytöksistä ovat merkityksettömiä, muutamat suorastaan naurettavia,\nkuten esimerkiksi palvelustyttö Milot’n, joka väittää kuulleensa,\nkuinka Coygnyn herttua 1788 oli jollekulle sanonut, että kuningatar\noli antanut lähettää veljelleen kaksisataa miljoonaa, tai se vielä\nmielettömämpi syytös, että Marie Antoinette’illa olisi ollut\nvaatteittensa alla kaksi pistoolia Orléansin herttuan surmaamiseksi.\nKaksi todistajaa tosin vannoo nähneensä kuningattaren maksumääräyksiä;\nmutta näiden ratkaisevien asiakirjojen alkukappaleita ei kyetä\nesittämään; yhtä vähän on käsillä kirje, joka Marie Antoinette’in\nväitetään kirjoittaneen sveitsiläiskaartin komendantille: »Voidaanko\nluottaa Teidän sveitsiläisiinne, tulevatko he tarvittaessa pysymään\nrohkeina?» Ainoatakaan Marie Antoinette’in kirjoittamaa paperilappua\nei ole saatavissa, ja sekään sinetöity paketti, joka sisältää hänen\nTemple’issä takavarikoidut tavaransa, ei sisällä mitään raskauttavaa.\nHiuskarvat ovat hänen miehensä ja lastensa, pienoismuotokuvat\nesittävät Lamballe’in prinsessaa ja hänen nuoruuden ystävätärtään\nHessen-Darmstadt’in maakreivitärtä, hänen muistikirjaansa merkityt\nnimet ovat hänen pesijättärensä ja lääkärinsä: ei ainoakaan kappale\nosoittaudu käyttökelpoiseksi syytökseen. Siten syyttäjä yhä uudelleen\nkoettaa palata yleisiin syytöksiin, mutta kuningatar, ollen tällä\nkertaa valmistunut, vastaa mikäli mahdollista vieläkin lujemmin\nja varmemmin kuin esikuulustelussa. Sukeutuu seuraavantapaisia\nsananvaihtoja:\n\n»Mistä olette saanut rahat, joilla annoitte rakentaa ja kalustaa\nPikku Trianonin, missä toimeenpanitte juhlia, joissa aina olitte\njumalattarena?»\n\n»Näitä menoja varten oli olemassa erikoinen rahasto.»\n\n»Tämän rahaston täytyi olla melkoisen suuri, sillä Pikku Trianonin on\ntäytynyt maksaa jättiläismäisiä summia.»\n\n»On mahdollista, että Pikku Trianon maksoi jättiläismäisiä summia\nja todennäköisesti enemmän, kuin itse olisin halunnut. Vähitellen\njouduttiin yhä suurempiin menoihin. Muuten toivon minä enemmän kuin\nkukaan muu, että kaikesta saataisiin selvyys.»\n\n»Ettekö juuri Pikku Trianonissa ensi kertaa nähnyt rouva La Motte’ia?»\n\n»En ole milloinkaan nähnyt häntä.»\n\n»Eikö hän ollut Teidän uhrinne kuuluisassa kaulakoristejutussa?»\n\n»Se hän ei voinut olla, koska en tuntenut häntä.»\n\n»Te siis ehdottomasti kiellätte tunteneenne hänet?»\n\n»Minun järjestelmääni ei kuulu kieltäminen. Olen sanonut totuuden ja\nolen jatkuvasti sen sanova.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos ylimalkaan vielä olisi olemassa toivoa, voisi Marie Antoinette\nantautua sen valtaan, sillä useimmat todistajat ovat olleet täysin\nmerkityksettömiä, ei ainoakaan niistä, joita hän pelkäsi, ole\ntuonut esiin mitään todenteolla raskauttavaa häntä vastaan. Yhä\nvoimakkaammaksi muodostuu hänen vastarintansa. Kun yleinen syyttäjä\nväittää, että hän vaikutuksellaan on saanut entisen kuninkaan tekemään\nkaiken, mitä hän oli halunnut, hän vastaa: »On eri asia, neuvooko\njotakuta vai paneeko hänet tekemään sen.» Kun oikeudenkäynnin kuluessa\npuheenjohtaja viittaa siihen, että hänen lausuntonsa on ristiriidassa\nhänen poikansa väitteiden kanssa, hän sanoo halveksien: »On helppo\nsaada kahdeksanvuotias lapsi sanomaan kaikkea, mitä tahtoo hänen\nsanovan.» Todella uhkaavia kysymyksiä tehtäessä hän suojelee itseään\nvarovaisella lauseella: »En tiedä, en voi muistaa.» Siten Herman ei\nainoaakaan kertaa voi voitonriemuisena todistaa hänen tehneen itseänsä\nsyypääksi suoranaiseen valheeseen tai ristiriitaan, noiden pitkien\ntuntien aikana jännittyneenä kuunteleva yleisö ei saa tilaisuutta\nkertaakaan vihastuneeseen välihuudahdukseen tai vihamielisyyden\nosoituksiin tai isänmaallisiin kättentaputuksiin. Tyhjänä, hitaana,\ntäynnä kuolleita kohtia edistyy oikeudenkäsittely. On aika, että\nesitetään jokin ratkaiseva, todella musertava todistus, jotta\nsyytökseen tulisi vauhtia. Tämän sensaation Hébert vihdoin luulee\nvoivansa aikaansaada esittämällä hirvittävän sukurutsaussyytöksensä.\n\nHän astuu esiin. Päättäväisenä, vakuuttuneena, kuuluvalla äänellä\nhän esittää tuon pöyristyttävän syytöksen. Mutta pian hän huomaa,\nettä tämän syytöksen uskomattomuus tekee uskomattoman vaikutuksen,\nettei kukaan koko salissa ilmaise raivostuneilla välihuudahduksilla\ninhoaan tätä paheellista äitiä, tätä epäinhimillistä naista kohtaan;\nkaikki istuvat mykkinä, kalpeina ja järkyttyneinä. Silloin arvelee\ntuo kurja raukka, että hänen on tarjottava kuulijakunnalle erikoisen\nraffinoitu psykologis-poliittinen selitys. »Voidaan otaksua»,\nselittää tuo tyhmyri, »että tätä rikollista nautintoa ei ollut\nmääräämässä huvituksen tarve, vaan poliittinen tarkoitusperä saada\nlapsi ruumiillisesti herpaistuksi. Leski Capet on nimittäin toivonut,\nettä hänen poikansa kerran on astuva valtaistuimelle, ja sellaisten\nmenetelmien avulla hän saattoi turvata itselleen tilaisuuden määrätä\nhänen toimintansa.»\n\nMutta merkillistä, tällaista maailmanhistoriallista typeryyttäkin\nkuullessaan kuulijakunta pysyy suorastaan hämmästyttävän hiljaisena.\nMarie Antoinette ei vastaa ja katselee halveksien Hébertin ohi.\nVälinpitämättömänä, ikäänkuin tämä kiukkuinen tomppeli olisi puhunut\nkiinankieltä, ja muuttamatta ilmettäkään, hän istuu suorana ja\nrauhallisena. Myös presidentti Herman ei ole ollut kuulevinaan koko\nsyytöstä. Hän unohtaa tahallaan kysyä, mitä solvatulla äidillä\non vastattavana — hän on jo huomannut tämän sukurutsaussyytöksen\nkiusallisen vaikutuksen kaikissa kuulijoissa, varsinkin naisissa, ja\njättää sentähden nopeasti syrjään tämän inhottavan syytöksen. Silloin\nonnettomuudeksi muuan valamiehistä on kyllin julkea huomauttaakseen\npresidentille: »Kansalainen presidentti, pyydän Teitä kiinnittämään\nhuomiota siihen, ettei syytetty ole lausunut mitään niistä\ntapahtumista, joita kansalainen Hébert väittää esiintyneen syytetyn ja\nhänen poikansa välillä.»\n\nNyt presidentti ei kauempaa voi päästä asiasta. Vastoin sisäistä\ntunnettaan hänen täytyy tehdä kysymys syytetylle. Marie Antoinette\nkohottaa ylpeänä ja yhdellä nykäyksellä päänsä — »tässä näyttää\nsyytetty vahvasti järkytetyltä», kertoo muuten niin kuiva Moniteur\n— ja vastaa kuuluvasti ja sanomattoman halveksivasti: »Kun jätin\nvastaamatta, johtui se siitä, että luonto kieltää vastaamasta mitään\nsellaiseen äitiin kohdistettuun syytökseen. Käännyn kaikkien äitien\npuoleen, joita täällä saattaa olla.»\n\nJa todellakin, salin läpi käy maanalainen kohina, voimakas liike.\nKansannaiset, työläisvaimot, kalanmyyjättäret ja neulojattaret\npidättävät henkeään, he ovat salaperäisessä yhteisymmärryksessä:\ntämän naisen kanssa on loukattu koko heidän sukupuoltaan. Presidentti\nvaikenee, tuo utelias valamies luo alas katseensa: tuskallisen vihan\nsävy herjatun naisen äänessä on sattunut kaikkiin. Sanattomana Hébert\npalaa aitauksesta, ei juuri ylpeänä suorituksestaan. Kaikki huomaavat,\nja kenties hän itsekin, että hänen syytöksensä on juuri vaikeimmalla\nhetkellä auttanut kuningatarta saavuttamaan suuren siveellisen voiton.\nSe, minkä piti alentaa häntä, on häntä korottanut.\n\nRobespierre, joka samana iltana saa kuulla välikohtauksesta, ei voi\nhillitä suuttumustaan Hébertiin. Hän, ainoa poliittinen henki näiden\näänekkäiden, meluavien kansanyllyttäjien joukossa, käsittää heti, mikä\nhirvittävä tyhmyys oli vetää tämä järjetön, alle yhdeksänvuotiaan pojan\näitiään vastaan esittämä, pelosta tai syyllisyydentunnosta johtunut\nsyytös julkisuuteen. »Tuon Hébert-tomppelin» hän sanoo raivoissaan\nystävilleen, »täytyi hankkia hänelle vielä voitto.» Robespierre on jo\naikoja sitten työlästynyt tähän raakaan lurjukseen, joka alhaisella\ndemagogiallaan, anarkisella puuhailullaan häpäisee hänelle pyhän\nvallankumouksen asian; tänä päivänä hän sisimmässään päättää hävittää\ntämän likatahran. Kivi, jonka Hébert viskaa Marie Antoinette’ia\nvastaan, putoaa kuolettavasti takaisin häneen itseensä. Vain pari\nkuukautta vielä, ja hän on samoissa rattaissa matkaava samaa tietä,\nmutta ei niin urhoollisena kuin Marie Antoinette, vaan siinä määrin\nmiehuuttomana, että hänen toverinsa Ronsinin täytyy kehoittaa häntä:\n»Kun oli toimittava, sinä et tehnyt muuta kuin lavertelit. Opi nyt edes\nkuolemaan.»\n\nMarie Antoinette on tuntenut saavuttaneensa voiton. Mutta hän on\nmyöskin kuullut äänen kuulijoiden joukosta hämmästyen lausuvan: »Katso,\nkuinka ylpeä hän on!» Ja niinpä hän kysyy puolustusasianajajaltaan:\n»Olenko ehkä pannut liian paljon arvokkuutta vastaukseeni?» Mutta tämä\nrauhoittaa häntä: »Madame, pysykää sellaisena, millainen olette, ja\ntulette olemaan oivallinen.» Vielä toinenkin päivä Marie Antoinette’in\non taisteltava, vaivalloisesti laahautuu oikeudenkäynti eteenpäin\nväsyttäen kuulijat ja asianosaiset; mutta vaikka hän on verenvuotojen\nlopen uuvuttama eikä väliaikoina nauti muuta kuin lautasellisen\nsoppaa, pysyy hänen ryhtinsä samoin kuin henkensä tarmokkaana ja\nuljaana. »Koetettakoon kuvitella koko sitä sielunvoimaa», hänen\npuolustusasianajajansa kirjoittaa muistelmissaan, »mitä kuningatar\ntarvitsi jaksaakseen kestää niin pitkän ja hirvittävän istunnon\nponnistukset: olla näyttämöllä koko kansan edessä, puolustautua\ntaistelussa verenhimoisten vastustajien kanssa kaikkia niitä ansoja\nvastaan, joita hänelle viritettiin ja samalla säilyttää ryhtinsä ja\nmielenmalttinsa eikä jäädä itsensä alapuolelle.» Viisitoista tuntia\nhän on taistellut ensimmäisenä päivänä, yli kaksitoista on jo kulunut\ntoisena, kun vihdoinkin presidentti julistaa kuulustelun päättyneeksi\nja esittää syytetylle kysymyksen, onko hänellä vielä jotakin\nlisättävänä puolustuksekseen. Itsetietoisena Marie Antoinette vastaa:\n»Eilen en vielä tuntenut todistajia, en tietänyt, mitä he esittäisivät\nminua vastaan. Ei yksikään heistä ole esittänyt ainoatakaan\npositiivista tosiasiaa minua vastaan. Minulla ei ole mitään enempää\nhuomautettavana, kuin että olin vain Ludvig XVI:n vaimo ja että minun\nsentähden oli mukauduttava kaikkeen, mitä hän päätti.»\n\nNyt nousee Fouquier-Tinville seisomaan ja perustelee kokoavasti\nsyytöksen. Molemmat tehtäväänsä määrätyt puolustusasianajajat vastaavat\njokseenkin laimeasti: todennäköisesti he muistavat, että Ludvig\nXVI:n puolustusasianajaja oli joutunut mestauslavalle, koska hän\nliian tarmokkaasti puolusti häntä; he katsovat viisaammaksi vedota\nkansan lempeyteen kuin väittää kuningatarta viattomaksi. Ennenkuin\npresidentti Herman nyt esittää valamiehistölle syyllisyyskysymyksen,\nMarie Antoinette viedään salista, tuomioistuin ja valamiehistö jäävät\nyksikseen. Nyt kaikkien korulauseiden jälkeen presidentti Herman\nesittää jutun selvän asiallisesti: hän jättää kaikki epämääräiset\nsadat erilaiset yksityissyytökset syrjään ja kokoaa kaikki kysymykset\nlyhyeen muotoon. Marie Antoinette’ia syytti Ranskan kansa, sillä\nkaikki valtiolliset tapahtumat, joita oli sattunut viiden vuoden\naikana, todistivat häntä vastaan. Sentähden hän esittää valamiesten\nvastattavaksi seuraavat neljä kysymystä:\n\nEnsiksi: Onko todistettu, että on oltu puuhissa ja neuvotteluissa\nvierasten valtojen ja tasavallan vihollisten kanssa raha-avustuksen\nantamiseksi näille, näiden päästämiseksi Ranskan maaperälle ja heidän\naseittensa voiton edistämiseksi?\n\nToiseksi: Onko todistettu, että itävaltalainen Marie Antoinette,\nLudvig Capet’n leski on ottanut osaa sellaisiin puuhailuihin ja ollut\nsellaisissa neuvotteluissa?\n\nKolmanneksi: Onko todistettu, että on ollut olemassa salavehkeitä\nkansalaissodan aikaansaamiseksi maassa?\n\nNeljänneksi: Onko itävaltalainen Marie Antoinette, Ludvig Capet’n\nleski, todistettu osallistuneeksi tällaiseen salaliittoon?\n\nVaieten nousevat valamiehet paikoiltaan ja vetäytyvät sivuhuoneeseen.\nKeskiyö on sivuutettu. Kynttilät lepattavat levottomina ihmisten\nkuumentamassa salissa, ja sydämet sykähtelevät niiden kanssa\njännityksestä ja uteliaisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVälikysymys: Kuinka valamiehistön olisi oikeuden mukaan pitänyt\ntuomita? Loppuesityksessään presidentti työnsi syrjään oikeusjutun\nkaikki poliittiset koristeet ja palautti syytökset oikeastaan yhdeksi\nainoaksi. Valamiehistöltä ei kysytä, pitävätkö he Marie Antoinette’ia\nluonnottomana ja haureellisena, irstaana, tuhlailevana naisena, vaan\nainoastaan, onko entinen kuningatar syyllinen siihen, että hän on ollut\nyhteydessä ulkomaiden kanssa, halunnut vihollisarmeijoiden voittoa ja\nsisällissodan syntymistä sekä edistänyt näitä tarkoituksia.\n\nOnko Marie Antoinette nyt oikeudellisessa mielessä syypää ja\nsyylliseksi todistettu tähän rikokseen? Kaksiteräinen kysymys, johon\nvoidaan vastata vain kahdella tavalla. Epäilemättä Marie Antoinette\noli — ja siinä on oikeudenkäynnin vahva puoli — todella syyllinen\ntasavallan kannalta. Hän oli, kuten tiedämme, kieltämättä alituisessa\nyhteydessä ulkomaisten vihollisten kanssa. Hän teki, täydelleen\nsyytöksen tarkoittamassa merkityksessä, tosiasiallisesti itsensä\nsyypääksi maankavallukseen antaessaan Itävallan lähettiläälle Ranskan\nsotilaalliset hyökkäyssuunnitelmat, hän käytti ja olisi käyttänyt\njokaista laillista ja laitonta keinoa, mikä saattoi antaa takaisin\nhänen puolisolleen valtaistuimen ja vapauden.\n\nSyytös on siis oikeudenmukainen. Mutta — tässä on oikeudenkäynnin\nheikko kohta — tätä ei ole vähimmässäkään määrässä todistettu. Nykyään\novat tunnettuina ja painettuina asiakirjat, jotka kiistämättömästi\ntodistavat Marie Antoinette’in syypääksi maankavallukseen; ne ovat\nsaatavissa Wienin valtionarkistosta ja Fersenin jäämistöstä. Mutta\ntämä oikeudenkäynti suoritettiin lokakuun 14 päivänä 1793 Pariisissa,\nja silloin ei ainoakaan näistä asiakirjoista ollut yleisen syyttäjän\nkäsissä. Koko oikeudenkäynnissä ei valamiehistölle voitu esittää\nainoatakaan todella pätevää todistusta tuosta todella tehdystä\nmaankavalluksesta.\n\nRehellinen, täysin vapaa valamiehistö olisi siis pahassa pulassa. Jos\nnämä kaksitoista tasavaltalaista noudattaisivat vaistoaan, täytyisi\nheidän ehdottomasti tuomita Marie Antoinette, sillä ei yksikään heistä\nvoi epäillä, että tämä nainen on tasavallan verivihollinen, että\nhän on tehnyt kaiken voitavansa vallatakseen kuninkaallisen mahdin\nvähentymättömänä takaisin pojalleen. Mutta kirjaimellisesti oikeus on\nkuningattaren puolella: puuttuu tosiasiallinen todistus syyllisyydestä.\nTasavaltalaisina he saattavat katsoa kuningattaren syylliseksi,\nvalantehneinä oikeuden jäseninä täytyisi heidän pitää kiinni laista,\njoka ei tunne muuta syyllisyyttä kuin todistetun. Mutta kaikeksi\nonneksi nämä pikku porvarit säästyvät tältä sisäiseltä omantunnon\nristiriidalta. Sillä he tietävät, ettei konventti lainkaan vaadi mitään\noikeudenmukaista tuomiota. Se ei ole valinnut heitä ratkaisemaan, se on\nkäskenyt heidän tuomita valtiolle vaarallisen naisen. Heidän tulee joko\nluovuttaa konventille Marie Antoinette’in pää tai tarjota sille omansa.\nSiten nuo kaksitoista todellisuudessa neuvottelevat vain näön vuoksi,\nja jos he näyttävät punnitsevan asiaa kauemmin kuin minuutin, tapahtuu\ntämä vain, jotta teeskenneltäisiin neuvottelemista siinä, missä jo\naikoja sitten on käsketty tekemään selvä päätös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello neljältä aamulla valamiehet vaieten palaavat saliin, heidän\noikeudenpäätöstään odottaa kuolon hiljaisuus. Yksimielisesti he\njulistavat Marie Antoinette’in syylliseksi hänen tekemäkseen\nväitettyyn rikokseen. Presidentti Herman kehoittaa kuulijoita —\nheitä ei nyt, paljon jälkeen puolen yön, enää ole monta, väsymys on\najanut useimmat kotiin —, välttämään kaikkia myöntymyksen osoituksia.\nSitten tuodaan Marie Antoinette sisään. Hänellä yksin, joka jo\ntoista päivää kello kahdeksalta aamulla on taistellut keskeymättä,\nei ole vielä mitään oikeutta olla väsynyt. Luetaan julki valamiesten\npäätös. Fouquier-Tinville vaatii kuolemanrangaistusta; se hyväksytään\nyksimielisesti. Sitten presidentti kysyy tuomitulta, onko hänellä vielä\ntehtävänä joitakin vastahuomautuksia.\n\nMarie Antoinette on liikkumattomana, täysin rauhallisena kuunnellut\nvalamiesten päätöstä ja tuomiota. Hänessä ei näy vähintäkään merkkiä\npelosta eikä vihasta eikä heikkoudesta. Presidentin kysymykseen hän ei\nvastaa sanaakaan, hän pudistaa vain kieltävästi päätään. Kääntymättä\ntaakseen, kehenkään katsomatta hän kulkee yleisen hiljaisuuden keskitse\nulos salista ja alas portaita, hän on väsynyt tähän elämään, näihin\nihmisiin ja syvimmältään tyytyväinen siihen, että kaikki nämä pienet\nkidutukset nyt ovat lopussa. Nyt on vain pysyttävä lujana viimeiseen\nhetkeen.\n\nSilmänräpäyksen ajan pilkkopimeässä käytävässä pettävät hänen lopen\nuupuneet ja heikontuneet silmänsä, jalka ei enää löydä askelmaa, hän\nepäröi ja horjuu. Ennenkuin hän kaatuu maahan, tarjoaa santarmiupseeri\nluutnantti de Busne, ainoa, joka oikeudenistunnon aikana oli rohjennut\nojentaa hänelle lasillisen vettä, nopeasti käsivartensa tukeakseen\nhäntä. Tämän vuoksi ja koska hän on pitänyt kädessään hattua\nsaattaessaan kuolemaan vihittyä, eräs toinen santarmi heti nuhtelee\nhäntä ja hänen täytyy puolustautua: »Tein sen ainoastaan estääkseni\nhäntä kaatumasta, eikä kukaan tervejärkinen ihminen voi siihen nähdä\nmuuta aihetta, sillä jos hän olisi kaatunut rapuissa, olisi heti\nhuudettu salavehkeistä ja kavalluksesta.» Myöskin kuningattaren\nmolemmat puolustusasianajajat otetaan kiinni istunnon päätyttyä;\ntutkitaan, olisiko kuningatar salaa antanut heille kirjoitetun\ntiedonannon; kurjina juristisieluina tuomarit pelkäävät tämän naisen\nlannistumatonta tarmoa vielä askelen päässä haudastakin.\n\nMutta se, jota kaikki tämä pelko ja huolestuminen koskee, tuo\nverenvuotojen heikentämä, väsynyt naisparka, ei enää tiedä mitään\nkaikista näistä rettelöistä; rauhallisena ja tyynenä hän on palannut\nvankikoppiinsa. Nyt voidaan hänen elämänsä jo laskea tunneissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienen huoneen pöydällä palaa kaksi kynttilää. Kuolemaan tuomitulle\nne on suotu viimeisenä armonosoituksena, jottei hänen tarvitsisi\npimeässä viettää ikuisen yön edellistä yötä. Erästä toistakaan pyyntöä\nei tähän asti ylen varovainen vanginvahti enää uskalla kieltää:\nMarie Antoinette pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen;\nviimeisestä pimeästä yksinäisyydestään hän tahtoisi vielä kerran sanoa\nsanan niille, jotka ovat hänestä huolissaan. Vartija tuo mustetta,\nkynän ja taitetun paperin, ja ensimmäisen aamuruskon jo pilkistäessä\nristikkoikkunasta Marie Antoinette ponnistaen viimeiset voimansa alkaa\nkirjoittaa viimeistä kirjettään.\n\nGoethe sanoo kerran viimeisistä elonilmauksista välittömästi kuoleman\nedellä nuo ihanat sanat: »Elämän loppuessa herää itseään hallitsevassa\nhengessä ajatuksia, joita se ennen ei ole voinut ajatella; ne ovat\nkuin autuaita demoneja, jotka loistavina asettuvat menneisyyden\nhuipuille.» Tällainen salaperäinen jäähyväishohde välkkyy myös\ntämän kuolemaanvihityn viimeisen kirjeen yllä; Marie Antoinette ei\nmilloinkaan ole niin valtavasti ja yhtä lujalla kirkkaudella koonnut\nsieluaan kuin sanoessaan nämä jäähyväiset madame Elisabethille,\npuolisonsa sisarelle ja nyt myös lastensa vaalijattarelle. Lujempia,\nvarmempia, miltei miehisiä ovat kynänpiirrot tässä paperissa, joka\non kirjoitettu viheliäisen pienen vankilapöydän ääressä, kuin kaikki\nnuo muut, jotka läksivät liehuen lentämään Trianonin kullatun\nkirjoituspöydän äärestä; puhtaammaksi muodostuu tässä sanonta, vapaaksi\ntunteen ilmaus: on kuin kuoleman valloilleen päästämä sisäinen myrsky\nolisi hajoittanut koko sen levottoman usvapilven, joka kohtalokkaan\nkauan oli tältä traagilliselta naiselta peittänyt katseen omaan\nsisimpään. Marie Antoinette kirjoittaa:\n\n »Sinulle, rakas sisar, kirjoitan viimeistä kertaa. Minut on\n juuri tuomittu, ei häpeälliseen kuolemaan, joka odottaa vain\n rikoksentekijöitä, vaan nähdäkseni jälleen veljesi. Ollen syytön,\n kuten hänkin, toivon voivani olla hänen kaltaisensa viimeisellä\n hetkellä. Olen rauhallinen kuten on se, jota ei hänen omatuntonsa\n soimaa. Suren syvästi, että minun täytyy jättää lapsiraukkani.\n Sinä tiedät, että olen elänyt vain heidän hyväkseen ja Sinun\n hyväksesi, rakas, hellä sisareni. Sinä, joka ystävyydestä olet\n uhrannut kaiken voidaksesi jäädä luoksemme, — mihin tilaan jätänkään\n Sinut! Oikeudenkäynnin puolustuspuheesta olen saanut tietää, että\n tyttäreni on erotettu Sinusta. Voi tuota pientä raukkaa! En uskalla\n kirjoittaa hänelle; hän ei saisi kirjettäni, — enhän edes tiedä,\n onko tämä kirje saavuttava Sinut. Ota vastaan tämän välityksellä\n siunaukseni heille molemmille. Toivon, että kerran myöhemmin, kun he\n ovat suurempia, he tapaavat Sinut ja saavat kokonaan nauttia Sinun\n hellästä huolenpidostasi. Ajatelkoot molemmat sitä, mitä lakkaamatta\n olen opettanut heille: että periaatteet ja omien velvollisuuksien\n tarkka noudattaminen ovat elämän tärkein perusta, että ystävyys\n ja luottamus, jota he osoittavat toisilleen, on tekevä heidät\n onnellisiksi. Tuntekoon tyttäreni vanhempana, että hänen aina tulee\n auttaa veljeään neuvoilla, joita hänelle antavat suurempi kokemus ja\n hänen ystävyytensä. Osoittakoon poikani puolestaan sisarelleen kaikkea\n huolenpitoa ja kaikkia palveluksia, jotka ovat lähtöisin ystävyydestä.\n Tuntekoot he vihdoin molemmat, että he kaikissa elämänsä oloissa\n tulevat todella onnellisiksi ainoastaan pysyessään yksimielisinä.\n Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka paljon lohdutusta onkaan meille\n kärsimyksissämme tuottanut ystävyytemme! Ja onnesta voi nauttia\n kaksinverroin, kun sen voi jakaa ystävän kanssa. Mutta mistä voi\n löytää hellemmän, läheisemmän ystävän kuin omasta perheestä? Älköön\n poikani koskaan unohtako isänsä viimeisiä sanoja, jotka minä hänelle\n erikseen toistan: Älköön hän milloinkaan koettako kostaa kuolemaamme!\n\n Minun täytyy puhua Sinulle eräästä asiasta, joka tekee kovin kipeää\n sydämelleni. Tiedän, että tämän lapsen on täytynyt tuottaa Sinulle\n tuskaa; anna hänelle anteeksi, rakas sisar, muista hänen suurta\n nuoruuttaan, ja kuinka helppo on saada sanomaan lapsi sellaista, mitä\n haluaa hänen sanovan, jopa sellaistakin, mitä hän ei itse ymmärrä.\n Toivon, että on tuleva päivä, jolloin hän sitä paremmin on ymmärtävä\n Sinun rakkautesi ja hellyytesi arvon, jota kummallekin olet osoittanut.\n\n Minun täytyy vielä uskoa Sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin halunnut\n kirjoittaa ne oikeudenkäynnin alussa, mutta lukuunottamatta sitä,\n ettei minun sallittu kirjoittaa, kului se niin nopeasti, ettei minulla\n itse asiassa olisi ollut aikaakaan siihen.\n\n Minä kuolen apostolisessa, roomalaiskatolilaisessa uskossa, isieni\n uskonnossa, jossa olen kasvatettu ja johon aina olen tunnustautunut.\n Koska en voi odottaa mitään hengellistä lohdutusta, koska en tiedä,\n onko täällä vielä tämän uskonnon pappeja, ja koska myöskin paikka,\n jossa olen, asettaisi heidät liian suurten vaarojen alaiseksi,\n jos he tulisivat luokseni, pyydän Jumalalta sydämestäni anteeksi\n kaikkia syntejäni, mitä olen tehnyt elämäni aikana. Toivon, että Hän\n hyvyydessään on kuuleva viimeiset rukoukseni, kuten kaikki nekin,\n jotka kauan olen kohdistanut Häneen, jotta sieluni tulisi osalliseksi\n Hänen armahtavaisuudestaan ja hyvyydestään.\n\n Pyydän kaikkia, jotka tunnen, ja erityisesti Sinua, rakas sisareni,\n antamaan anteeksi jokaisen kärsimyksen, minkä ehkä tietämättänikin\n olen teille tuottanut. Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni kaiken\n pahan, mitä olen kärsinyt heidän kauttaan. Sanon samalla tädeilleni ja\n kaikille veljilleni ja sisarilleni jäähyväiset. Minulla oli ystäviä.\n Ajatus, että ikiajoiksi olen heistä erotettu, ja tietoisuus heidän\n tuskastaan kuuluvat suurimpiin kärsimyksiin, mitä kuollessani otan\n mukaani. Tietäkööt he ainakin sen, että viimeiseen hetkeeni asti olen\n ajatellut heitä.\n\n Voi hyvin, hyvä hellä sisar! Saavuttakoon tämä kirje Sinut! Älä\n unohda minua! Syleilen Sinua kaikesta sydämestäni samoin kuin\n rakkaita lapsiraukkojani! Hyvä Jumala, kuinka sydäntä repivää\n onkaan jättää heidät ainaiseksi! Voi hyvin, voi hyvin! Nyt olen\n enää vain omistautuva hengellisille velvollisuuksilleni. Koska en\n ole päätöksissäni vapaa, tuodaan kenties luokseni joku pappi. Mutta\n selitän täten, etten aio sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja olen\n kohteleva häntä kuin täysin vierasta.»\n\nSitten kirje äkkiä katkeaa, ilman loppusanoja, ilman allekirjoitusta.\nTodennäköisesti väsymys on yllättänyt kirjoittajan. Pöydällä palavat\nedelleenkin lepattaen molemmat vahakynttilät, niiden liekki on kenties\npysyvä elossa elävän ihmisen jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä pimeydestä lähetetty kirje saavutti tuskin ketään niistä, joille\nse oli osoitettu. Marie Antoinette antaa sen vähää ennen pyövelin\nsaapumista vankilamestari Baultille toimitettavaksi kälylleen;\nBaultilla oli kyllä ollut juuri riittävästi inhimillisyyttä\nmyöntämään hänelle kirjoituspaperia ja kynän, mutta ei kylliksi\nrohkeutta toimittaakseen perille ilman lupaa tätä testamenttia. (Kuta\nuseampia päitä nähdään putoavan, sitä enemmän jokainen pelkää omansa\npuolesta!) Niin luovuttaa hän kuningattaren kirjeen asianmukaisessa\njärjestyksessä tutkintotuomari Fouquier-Tinville’ille, joka varustaa\nsen allekirjoituksella, mutta ei myöskään toimita sitä edelleen. Ja\nkun sitten kaksi vuotta myöhemmin Fouquier’n puolestaan on noustava\nmestauskärryille, jotka hän on toimittanut niin monille muille\nConciergerie’ssä oleville, on kirjoitus hävinnyt; ei kukaan maailmassa\naavista eikä tiedä sen olemassaolosta paitsi yksi ainoa peräti mitätön\nCourtois-niminen mies. Tämä alhaisarvoinen ja hengetön kansanedustaja\noli Robespierre’in vangitsemisen jälkeen saanut konventilta tehtäväksi\njärjestää ja julkaista hänen jälkeenjääneet paperinsa; tällöin\nentisen puukengän valmistajan mieleen oli juolahtanut ajatus, kuinka\npaljon valtaa sillä on käsissään, joka hankkii itselleen salaisia\nvaltiopapereita. Sillä kaikki kompromettoidut kansanedustajat\nliehakoivat nyt mitä nöyrimmin vähäpätöistä Courtoista, jota he\nsitä ennen olivat tuskin tervehtineet; he antavat hänelle mitä\nmielettömimpiä lupauksia, jos hän palauttaisi heille Robespierre’ille\nkirjoittamansa kirjeet. On siis viisasta, huomaa harjaantunut kauppias,\nhankkia mahdollisimman monia vieraita kirjeitä pöytälaatikkoonsa;\nsiten hän käyttää hyväkseen yleistä sekasortoa ryöstääkseen\nvallankumoustuomioistuimen kaikki asiakirjat ja tehdäkseen niillä\nkauppaa; ainoastaan Marie Antoinette’in kirjeen, joka tällöin joutuu\nhänen käsiinsä, tuo ovela mies pidättää itselleen: kukapa saattaa\ntällaisina aikoina tietää, mihin sellaista kallisarvoista salaista\nasiakirjaa kerran voi käyttää, kun tuuli taas kääntyy. Kaksikymmentä\nvuotta hän piilottaa ryöstötavaransa ja todellakin: tuuli kääntyy.\nJälleen tulee Bourbon, Ludvig XVIII, Ranskan kuninkaaksi, ja entiset\n»régicides» [Kuninkaanmurhaajat], ne, jotka olivat äänestäneet hänen\nveljensä, Ludvig XVI:n mestausta, tuntevat nyt selvää nykähtelyä\nkaulanikamissaan. Päästäkseen suosioon Courtois tarjoaa (kuinka\nviisasta onkaan varastaa asiapapereita!) Ludvig XVIII:lle tekopyhässä\nkirjeessä lahjaksi tätä »pelastamaansa» Marie Antoinette’in kirjettä.\nTämä katala metku ei auta häntä vähääkään, Courtois karkoitetaan aivan\nsamalla tavoin kuin muutkin maanpakoon. Mutta kirje on pelastettu.\nKaksikymmentäyksi vuotta sen jälkeen kuin kuningatar sen on lähettänyt,\ntämä ihailtava jäähyväiskirje tulee päivänvaloon.\n\nMutta liian myöhään! Melkein kaikki ne, joille Marie Antoinette\nkuolinhetkenään tahtoi lähettää terveisensä, ovat seuranneet häntä.\nMadame Elisabeth on joutunut giljotiinin uhriksi, dauphin on joko\ntodella kuollut Temple’issä tai harhailee tähän aikaan (tähän\npäivään asti ei ole saatu selville koko totuutta) vierasnimisenä,\ntuntemattomana ja omasta kohtalostaan tietämättömänä maailmalla. Ei\nmyöskään Ferseniä enää saavuta rakastava tervehdys. Häntä ei tuossa\nkirjeessä ollut sanallakaan mainittu, ja kuitenkin, — ketä muuta kuin\nhäntä tarkoittivat nuo liikuttuneet rivit: »Minulla oli ystäviä.\nAjatus, että ikiajoiksi olen heistä erotettu ja tietoisuus heidän\ntuskastaan on suurimpia kärsimyksiä, mitä kuollessani otan mukaani.»\nVelvollisuus kielsi Marie Antoinette’ia mainitsemasta maailmalle\nsen nimeä, joka hänelle oli kallein. Mutta hän toivoo, että nämä\nrivit kerran ovat joutuvat hänen nähtävikseen ja että rakastettu\npeitetyistäkin sanoista on huomaava, että hän viimeiseen hengenvetoonsa\nasti muuttumattomalla sydämenantaumuksella on häntä ajatellut. Ja —\nsalaperäinen tunteen kaukovaikutus! — aivan kuin Fersen olisi tuntenut\ntämän hänen kaipuunsa olla viimeisellä hetkellä lähellä häntä,\nkuolemanviestin saapuessa hänen päiväkirjansa vastaa kuin taikakutsusta\nettä »hirvittävin tuska hänen tuskistaan on se, että kuningattaren\ntäytyi olla yksin noina viimeisinä hetkinä, vailla lohdutusta saada\npuhua jonkun läheisen kanssa». Samoin kuin hän ajatteli Ferseniä\näärimmäisessä yksinäisyydessään, ajatteli tämä samalla hetkellä\nhäntä. Ollen penikulmien ja vankilamuurien erottamina, toisilleen\nnäkymättömissä ja ulottumattomissa, molemmat sielut samalla hetkellä\ntuntevat saman kaipuun: käsittämättömässä avaruudessa, ajattomassa\nsfäärien väreilyssä heidän ajatuksensa koskettavat toisiaan kuin huulet\nsuudelmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette on laskenut alas kynänsä. Pahin on voitettu,\njäähyväiset kaikelle ja kaikille on sanottu. Nyt on vain vielä\nlaskeuduttava muutamaksi hetkeksi vuoteelle ja koottava voimia. Hänellä\nei ole enää paljon tehtävää tässä elämässä. Vain yksi asia vielä: on\nkuoltava ja kuoltava arvokkaasti.\n\n\n\n\nVIIMEINEN MATKA\n\n\nKello viideltä aamulla Marie Antoinette’in vielä kirjoittaessa\nviimeistä kirjettään, alkaa jo kaikista Pariisin\nneljästäkymmenestäkahdeksasta kaupunginosasta kuulua rumpujen pärinää.\nKello seitsemältä on koko sotaväki jalkeilla, ampumavalmiit tykit\nsulkevat sillat ja pääkadut, vartiostot marssivat pistimet kivääreissä\nhalki kaupungin, ratsuväki muodostaa kujanteen — suunnaton joukko\nsotilaita yksityistä naista vastaan, joka ei enää halua muuta kuin\nkuolla. Usein väkivalta pelkää enemmän uhriaan kuin uhri väkivaltaa.\n\nKello seitsemältä hiipii vankilanvalvojan keittiötyttö hiljaa\nvankikoppiin. Pöydällä palavat vielä molemmat vahakynttilät, nurkassa\nistuu valppaana varjona santarmiupseeri. Aluksi Rosalie ei näe\nkuningatarta, sitten vasta hän huomaa pelästyneenä: Marie Antoinette\nlojuu täysin puettuna vuoteella mustassa leskenleningissään. Hän ei\nnuku. Hän on vain väsynyt, alituisten verenvuotojen uuvuttama.\n\nPieni liikuttava maalaistyttö seisoo väristen, kaksinkertaisen säälin\nvallassa kuolemaantuomitun, kuningattarensa edessä. »Madame», hän\nlähestyy häntä järkyttyneenä, »eilen illalla ette syönyt mitään ja\ntuskin mitään päivälläkään. Mitä haluatte tänään aamulla?»\n\n»Lapseni, en tarvitse enää mitään, minulta on kaikki lopussa», vastaa\nkuningatar kohoamatta istualleen. Mutta kun tyttö vielä kerran\ntyrkyttämällä tarjoaa hänelle soppaa, jonka hän on erikoisesti\nvalmistanut häntä varten, hän sanoo raukeasti: »Olkoon menneeksi,\nRosalie, tuokaa minulle lihalientä!» Hän syö pari lusikallista,\nsitten alkaa neitonen auttaa häntä vaatteiden muuttamisessa.\nMarie Antoinette’ille on huomautettu, ettei hänen pitäisi mennä\nmestauslavalle mustissa suruvaatteissa, joita hän oli käyttänyt\ntuomarien edessä, huomiota herättävä leskenpuku voisi ärsyttää kansaa.\nMarie Antoinette — mitä hänelle enää merkitsee puku! — ei vastustele ja\npäättää pukeutua keveään, valkoiseen aamupukuun.\n\nMutta tämä viimeinenkin vaivannäkö tuottaa hänelle vielä viimeisen\nnöyryytyksen. Kuningatar on kaikkina näinä päivinä lakkaamatta\nmenettänyt verta, kaikki hänen paitansa ovat sen tahraamia.\nLuonnollisesta halusta suorittaa viimeisen matkansa ruumiillisesti\npuhtaana hän nyt haluaa ottaa käyttämättömän paidan ja käskee\nvartioivan santarmiupseerin vetäytyä hetkeksi pois. Mutta mies,\njolle on annettu ankara käsky olla päästämättä häntä hetkeksikään\nsilmistään, selittää, ettei hän voi poistua vartiopaikaltaan. Niinpä\nkyyristyy kuningatar vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen solaan ja\nhänen vetäessään ylleen paitaa asettuu pieni keittiötyttö säälivästi\nhänen eteensä peittääkseen hänet. Mutta tuo verinen paita, minne se\non pantava? Nainen häpeää jättää tahraantunutta liinavaatetta vieraan\nmiehen nähtäväksi ja niiden henkilöiden uteliaasti katseltavaksi, jotka\nmuutamien tuntien perästä jo tulevat jakamaan hänen jäämistönsä. Niin\nhän nopeasti käärii sen pieneksi mytyksi ja työntää sen muurin seinän\ntakana olevaan syvennykseen.\n\nSen jälkeen kuningatar pukeutuu erikoisen huolellisesti. Yli vuoteen\nhän ei ole ollut kadulla, ei nähnyt vapaata avointa taivasta\nyläpuolellaan: juuri tällä viimeisellä matkalla on hänen oltava\nsäädyllisesti ja siististi puettu; hänen toimintaansa ei enää\nmäärää naisellinen turhamaisuus, vaan tunne historiallisen hetken\nmerkityksestä. Huolellisesti hän suorii valkoisen aamupukunsa, verhoaa\nniskansa keveällä musliiniliinalla, valitsee parhaimmat kenkänsä;\nharmaantuneen tukkansa hän kätkee kaksisiipiseen hilkkaan.\n\nKello kahdeksalta kolkutetaan ovelle. Ei, se ei ole vielä pyöveli. Se\non vain hänen enteensä, pappi, eräs niistä, jotka ovat tehneet valan\ntasavallalle. Kuningatar kieltäytyy kohteliaasti ripittäytymästä\nhänelle, hän tunnustaa vain valantekemättömät papit Jumalan\npalvelijoiksi, ja papin kysymykseen, tuleeko hänen seurata kuningatarta\nviimeiselle retkelle, hän vastaa välinpitämättömästi: »Kuten haluatte.»\n\nTämä näennäinen välinpitämättömyys on tavallaan suojamuuri, jonka\ntakana Marie Antoinette lujittaa itseään sisäisesti viimeistä matkaa\nvarten. Kun kello kymmeneltä teloittaja Samson, nuori jättiläiskokoinen\nmies astuu sisään leikkaamaan hänen tukkaansa, hän antaa rauhallisesti\nsitoa kätensä selkänsä taakse eikä tee mitään vastarintaa. Henki, sen\nhän tietää, ei enää ole pelastettavissa, ainoastaan kunnia. Nyt hän\nei millään hinnalla saa kenellekään näyttää heikkoutta! Nyt hänen on\nsäilytettävä lujuutensa ja osoitettava kaikille, jotka sen haluavat\nnähdä, kuinka Maria Teresian tytär kuolee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKellon lähetessä yhtätoista Conciergerien ovet avataan. Ulkona seisovat\npyövelinrattaat, eräänlaiset häkkivaunut, joiden eteen on valjastettu\nvaltava, raskas hevonen. Ludvig XVI kuljetettiin vielä suljetuissa\nhovivaunuissaan juhlallisesti ja kunnioittavasti kuolemaan, lasiseinien\nsuojaamana karkeimmalta uteliaisuudelta, tuskallisimmalta vihalta.\nTällä välin tasavalta on nopeassa juoksussaan edistynyt suunnattoman\npaljon pitemmälle; se vaatii tasa-arvoisuutta giljotiinimatkallakin:\nkuningatar ei saa kuolla mukavammin kuin muutkaan kansalaiset,\nhäkkivaunut ovat kyllin hyvät Capet’n leskelle. Istuimena on vain\npoikkipäin asetettu lauta ilman patjaa tai peitettä: myös madame\nRoland, Danton, Robespierre, Fouquier, Hébert, kaikki, jotka lähettävät\nMarie Antoinette’in kuolemaan, saavat sittemmin tehdä viimeisen\nretkensä samalla kovalla laudalla; tuomittu on ainoastaan vähän matkaa\nedellä tuomareistaan.\n\nEnsiksi astuu esiin upseereita Conciergerie’n synkästä käytävästä,\nheidän jäljessään kokonainen vahtikomppania, käsi kiväärillä, sitten\ntulee rauhallisena ja varmoin askelin Marie Antoinette. Pyöveli\nSamson taluttaa häntä pitkästä köydestä, jolla hänen kätensä on\nsidottu selän taakse, aivan kuin olisi olemassa vaara, että hänen\nuhrinsa satojen vahtien ja sotilaiden ympäröimänäkin voisi vielä\nhäneltä karata. Tämä odottamaton ja tarpeeton nöyryytys hämmästyttää\nvaistomaisesti ympärillä seisovia. Ei kuulu ainoatakaan tavanmukaisista\npilkkahuudoista. Aivan ääneti sallitaan kuningattaren kulkea vaunuihin\nasti. Siellä Samson ojentaa hänelle kätensä auttaakseen hänet\nrattaisiin. Hänen viereensä istuutuu pappi Girard porvarillisessa\npuvussa, mutta seisoalleen jää, katse liikkumattomana, seisomaan\npyöveli köysi kädessä. Kuten Kharon vainajien sieluja, kuljettaa hän\njoka päivä tunteettomin sydämin lastiaan elämän toiselle rannalle.\nMutta tällä kertaa pitävät sekä hän että hänen apurinsa koko matkan\nkestäessä kolmikärkeä kainalossaan, aivan kuin he tahtoisivat pyytää\nturvattomalta naiselta, jota he vievät mestauslavalle, anteeksi\nsurullista virkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKurjat vankkurit rämisevät hitaasti katukiviä pitkin. Viivytellään\ntahallaan, jokaisen pitää voida tarkasti katsella tätä ainutlaatuista\nnäytelmää. Istuessaan kovalla alusellaan kuningatar tuntee ytimiin asti\nkarkeiden ajopelien jokaisen tärähdyksen viheliäisellä kiveyksellä,\nmutta kalpeat kasvot liikkumattomina, punareunaisilla silmillään\njäykästi eteensä tuijottaen Marie Antoinette ei anna taajan, uteliaan\nkatselijajoukon huomata itsessään ainoatakaan pelon tai tuskan merkkiä.\nHän jännittää koko sielunvoimansa pysyäkseen lujana loppuun asti,\nja turhaan tähyilevät hänen kiukkuisimmat vihollisensa havaitakseen\nhänessä hetkenkään ajan heikkoutta tai voimien pettämistä. Mutta Marie\nAntoinette’ia ei saa järkkymään mikään, ei se, että Saint-Roch’in\nkirkon luona kokoontuneet vaimot vastaanottavat hänet tavanmukaisin\npilkallisin huudoin, ei se, että näyttelijä Grammond, saadakseen eloa\nsynkkään näytelmään, kansalliskaartilaisen univormussa ratsastaa\nkuolinvaunujen eteen ja heiluttaen sapeliaan huutaa: »Tuossa hän on,\nkatala Antoinette! Nyt hän menee menojaan, hyvät ystävät.» Hänen\nkasvonsa pysyvät rautaisen liikkumattomina, hän ei näytä kuulevan\neikä näkevän mitään. Selän taakse sidotut kädet jäykistävät hänen\nniskansa vain vielä suoremmaksi, suoraan eteensä hän katsoo eivätkä\nkadun kirjavat ja hurjat kuvat enää tunkeudu hänen silmiinsä, jotka\nsisältäpäin ovat kuoleman verhoamat. Ei mikään värähtely liikahduta\nhänen huuliaan, ei mikään vavistus hänen ruumistaan; täydelleen\nvoimiaan halliten hän istuu, ylväänä ja halveksuvana, ja yksinpä\nHébertin täytyy seuraavana päivänä »Père Duchesne’issään» myöntää:\n»Muuten portto pysyi rohkeana ja julkeana aina loppuun asti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nRue Saint-Honorén kulmassa, nykyisen Café de la Régence’in kohdalla,\nodottaa lyijykynä teroitettuna, paperilehti kädessä muuan mies.\nSe on Louis David, ajan pelkurimaisimpia sieluja, suurimpia\ntaiteilijoita. Ollen vallankumouksen aikana kirkujista äänekkäin hän\npalvelee mahtajia, niinkauan kuin he ovat vallassa, ja hylkää heidät\nvaaran hetkellä. Hän maalaa Marat’n kuolinvuoteellaan, Thermidorin\nkahdeksantena päivänä hän vannoo pateettisesti Robespierre’ille\n»tyhjentävänsä hänen kanssaan kalkin sakkaan asti», mutta jo\nyhdeksäntenä, kohtalokkaassa istunnossa, tämä heroinen jano on\nhänestä haihtunut, tuo murheellinen sankari piilottautuu mieluummin\nkotiinsa ja välttyy tällä pelkurimaisuudella giljotiinilta. Oltuaan\ntyrannien katkera vihollinen vallankumouksen aikana hän on ensimmäinen\nliittymässä uuteen diktaattoriin ja valmis vaihtamaan entisen\nylimysvihansa »paronin» arvonimeen palkaksi siitä, että maalaa\nNapoleonin kruunauksen. Ollen tyypillinen esimerkki ikuisesta mahdissa\nolevien puolelle siirtyjästä, imarteleva menestyksellisiä ja säälimätön\nvoitettuja kohtaan hän maalaa voittajat kruunaustilaisuudessa ja\ntappiolle joutuneet matkalla mestauslavalle. Istuessaan samoilla\npyövelinrattailla, jotka nyt vievät Marie Antoinette’ia, huomaa hänet\nmyöhemmin myös Danton, joka tuntee hänen viheliäisyytensä ja heittää\nhänelle vielä nopeasti vasten kasvoja halveksuvan herjaussanan:\n»lakeijasielu!»\n\nMutta tällä miehellä, vaikkakin hän on lakeijasielu ja kurja pelkuri,\non oivallinen silmä ja virheetön käsi. Nopein vedoin hän kiinnittää\nhätäisesti paperille kuningattaren kasvonpiirteet hänen ajaessaan\nmestauslavalle — se on kammottavan suuren Marie Antoinette matkalla\nmestauslavalle. moinen luonnos, ihmeellisellä voimalla välittömästi\nelämästä tavoitettu: vanhentunut nainen, ei enää kaunis, mutta\nsitä ylväämpi. Suu ylpeästi yhteenpuristuneena, kuin sisäänpäin\nhuutavana, silmät välinpitämättöminä ja vieraina hän istuu selän\ntaakse sidotuin käsin niin uhmaavan pystypäisenä pyövelinrattaillaan,\nkuin olisivat ne hänen valtaistuimensa. Sanomaton halveksunta puhuu\nkivettyneiden kasvojen jokaisesta juonteesta, järkkymätön päättäväisyys\nkorkealle kohonneesta rinnasta; uhmaksi muuttunut kärsivällisyys,\nsisäiseksi voimaksi muuttunut tuska antaa tälle rääkätylle hahmolle\nuuden ja peloittavan majesteettiuden. Ei edes viha voi nähdessään\ntämän piirroksen kieltää sitä ylväyttä, millä Marie Antoinette’in\nsuurenmoinen ryhti tekee tyhjäksi pyövelinrattaiden häpeän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuunnaton Vallankumousten, nykyinen Place de la Concorde, on\nmustanaan ihmisiä. Kymmenettuhannet ovat aikaisesta aamusta asti\nolleet jalkeilla päästäkseen näkemään sen ainutlaatuisen näytelmän,\nkuinka Hébertin karkeiden sanojen mukaan »kansallinen partaveitsi\nkäy käsiksi kuningattareen». Tuntikausia on jo utelias ihmisjoukko\nodottanut. Jottei aika kävisi pitkäksi, jutellaan hiukan jonkun\nsievän vieressä seisovan tytön kanssa, nauretaan, laverrellaan,\nostetaan myyskentelijöiltä sanomalehtiä tai pilakuvia, selaillaan\nuusinta ajankohtaista lentolehtistä »Les Adieux de la Reine à ses\nmignons et mignonnes» [Kuningattaren jäähyväiset hempukoilleen ja\nrakastajattarineen] tai »Grandes fureurs de la ci-devant Reine»\n[Entisen kuningattaren rajut intohimot ]. Arvaillaan ja riidellään\nsiitä, kenen pää huomenna ja ylihuomenna tällä paikalla on putoava\nkoriin, ja tämän lomassa ostetaan katukauppiailta limonadia, leivoksia\ntai pähkinöitä: tämä suuri näytelmä on sentään hitusen kärsivällisyyden\narvoinen.\n\nTämän uteliaana lainehtivan mustan ihmisvilinän yläpuolelle kohoaa\njäykkinä, ainoina elottomina olioina keskellä eloisaa toria, kaksi\nsiluettia: giljotiinin solakat ääriviivat, tuon puusillan, joka erottaa\ntämänpuolisen maailman tuonpuolisesta; sen poikkipuussa välkkyy\nkelmeässä lokakuun auringossa kirkas tienviitta, äsken teroitettu\nkirveenterä. Keveänä ja vapaana se piirtyy harmaata taivasta vasten,\nkammottavan jumalan unohdettuna leikkikaluna, ja linnut, jotka\neivät aavista tämän julman välineen kolkkoa merkitystä, leikkivät\nhuolettomasti liidellen sen yläpuolella.\n\nMutta ankarana ja vakavana kohoaa sen lähettyvillä, ylpeästi ylittäen\nkuoleman portin, vapauden jättiläismäinen kuvapatsas jalustalla, joka\naikaisemmin oli kannattanut Ludvig XV:n muistopatsasta. Äänettömänä hän\nistuu, tuo luoksepääsemätön jumalatar, päässään fryygialainen myssy,\npitäen miettiväisenä miekkaa kädessään; siinä hän istuu kivettynein\nkasvoin, vapauden jumalatar, ja uneksii yksikseen. Hänen valkoiset\nsilmänsä tuijottavat hänen jalkojensa juuressa olevan alati levottoman\nihmisjoukon yli, etäälle, läheisen murhakoneen tuolle puolen, johonkin\nkaukaiseen ja näkymättömään. Hän ei näe ihmisiä ympärillään, ei elämää,\nei kuolemaa, tuo käsittämätön ja ikuisesti rakastettu kivisilmäinen,\nuneksiva jumalatar. Hän ei kuule kaikkien niiden huutoja, jotka\nhuutavat häntä avukseen, hän ei huomaa seppeleitä, jotka lasketaan\nhänen kivisille polvilleen, ei verta, joka höystää maan hänen\njalkojensa juuressa. Ollen ikuinen ajatus, vieras ihmisten joukossa,\nhän istuu mykkänä ja tuijottaa kaukaisuuteen, näkymättömään päämäärään.\nHän ei kysele eikä tiedä, mitä hänen nimessään tapahtuu.\n\nÄkkiä ihmisjoukko alkaa liikehtiä, kuohahtaa ja mykistyy yht’äkkiä.\nTässä hiljaisuudessa kuullaan nyt hurjia huutoja Rue Saint-Honorén\nsuunnalta, nähdään edeltä rientävä ratsuväkijoukko, ja nyt kääntyvät\nnurkkauksen ympäri traagilliset vankkurit ja niissä nähdään sidottu\nnainen, joka muinoin oli Ranskan valtiatar; hänen takanaan seisoo,\nköysi ylpeästi toisessa kädessä, hattu nöyrästi toisessa, Samson,\npyöveli. Täydellinen äänettömyys vallitsee jättiläismäisellä torilla.\nMyyskentelijät eivät enää huuda, jokainen sana mykistyy, tulee niin\nhiljaista, että kuullaan hevosen raskas käynti ja pyörien kitinä.\nNe kymmenettuhannet, jotka vielä äsken iloisina lörpöttelivät ja\nnauroivat, katsovat äkkiä ahdistuneina lumotuin kammon tuntein\nkalpeaan, siteissä olevaan naiseen, joka ei katso keneenkään heistä.\nHän tietää: vain tämä viimeinen koetus on vielä jäljellä! Vielä viisi\nminuuttia kuolemaa ja sitten kuolemattomuus.\n\nRattaat pysähtyvät mestauslavan eteen. Rauhallisena ja ilman apua,\n»kasvot vieläkin kivettyneempinä kuin poistuessaan vankilasta»,\nkuningatar torjuen luotaan kaiken avun astuu ylös mestauslavan\nlautaportaita; hän kulkee yhtä keveästi ja siivitetyin askelin\nmustissa, korkeakorkoisissa atlaskengissään ylös näitä viimeisiä\nportaita kuin muinoin Versaillesin marmoriportaita. Hän heittää\nvielä oudoksuvan katseen taivasta kohti yli inhottavan ihmisvilinän.\nTunteeko hän tuolla syksyisen sumun keskeltä Tuileriat, joissa hän\non asunut ja sanomattomasti kärsinyt? Muistaako hän vielä tänä\nviimeisenä, jo kaikkein viimeisenä hetkenä sitä päivää, jolloin juuri\nnämä samat ihmisjoukot samassa puistossa haltioituneina tervehtivät\nhäntä kruununperijättärenä? Sitä emme tiedä: Ei kukaan tunne kuolevan\nviimeisiä ajatuksia. Ja kaikki on jo ohitse. Pyövelit tarttuvat häneen\nselkäpuolelta, hänet heitetään lautaa kohti, pää asetetaan terän alle,\nnykäys köydestä, alassuhahtavan veitsen välähdys, kumea isku, ja jo\ntarttuu Samson hiuksista verettömään päähän ja nostaa sen korkealle\nnäkyviin torin yli. Yhdellä iskulla pelastautuu nyt kymmentuhansien\nhenkeä salpaava kammo hurjaksi huudoksi. »Eläköön tasavalta!» jylisee\nkuin raivokkaasta kuristuksesta vapautuneesta kurkusta. Sen jälkeen\nihmisjoukko hajaantuu melkeinpä nopeasti. Parbleu [Totisesti!\nJumaliste!], kello on jo todella neljänneksen yli kahdentoista, on\njo aika kiirehtiä päivälliselle; nyt siis joutuisasti kotiin. Miksi\nseisoskella täällä pitemmälti! Saahan huomenna ja kaikkina seuraavina\nviikkoina ja kuukausina kumminkin samalla paikalla melkein joka päivä\nnähdä saman näytelmän uudestaan ja yhä uudestaan.\n\nOn keskipäivä. Joukko on hajaantunut. Pienissä työntörattaissa\nteloittaja kuljettaa pois ruumiin, verinen pää jalkojen välissä. Pari\nsantarmia vartioi vielä mestauslavaa. Mutta ei kukaan välitä hitaasti\nmaahan tihkuvasta verestä, tori on jälleen tyhjä.\n\nAinoastaan vapauden jumalatar, valkoiseen kiveensä vangittuna,\non jäänyt liikkumattomana paikalleen ja tuijottaa yhä edelleen\nnäkymättömään päämaaliinsa. Hän ei ole nähnyt mitään, ei kuullut\nmitään. Ankarana hän katselee ihmisten hurjan ja mielettömän touhun\nyli ikuiseen kaukaisuuteen. Hän ei tiedä eikä tahdo tietää, mitä hänen\nnimessään tapahtuu.\n\n\n\n\nKUOLONVALITUS\n\n\nPariisissa tapahtuu noina kuukausina liian paljon, jotta ehdittäisiin\nkauan ajatella yksityisen kuolemaa. Kuta vinhemmin aika vierii,\nsitä lyhyemmäksi käy ihmisen muisti. Pari päivää, pari viikkoa,\nja Pariisissa on jo kokonaan unohdettu, että kuningatar Marie\nAntoinette on mestattu ja haudattu. Mestauksen jälkeisenä päivänä\nHébert vielä ulvoo »Père Duchesne’issään»; »Olen nähnyt nais-veton\npään putoavan säkkiin, ja haluaisin, hitto vie (’foutre’), kuvailla\nsanskylottien riemua, kun päänaarastiikeri ajoi Pariisin läpi\nkolmekymmenkuusisäleisissä vaunuissa... Hänen kirottu päänsä\nirroitettiin vihdoinkin hänen portonniskastaan, ja ilma jyrähtelee\n— hitto vie — huudoista: Eläköön tasavalta!» Mutta häntä tuskin\nkuunnellaan, tänä terrorin vuonna jokainen on peloissaan omasta\npäästään. Tällä välin jää ruumisarkku kirkkomaalle hautaamattomaksi,\nyksityisen ihmisen vuoksi ei kaiveta hautaa, se olisi liian kallista.\nOdotetaan lisää ahkeralta giljotiinilta, ja vasta kun on koossa läjä,\nMarie Antoinette’in arkulle sirotetaan sammuttamatonta kalkkia, ja\nse heitetään äsken tulleitten kanssa joukkohautaan. Sillä on asia\nkuitattu. Vankilassa juoksentelee ja ulvoo vielä muutamia päiviä\nkuningattaren pieni koira levottomana, kulkee nuuskien huoneesta\nhuoneeseen ja hyppii kaikille patjoille etsiäkseen herratartaan;\nsitten sekin käy välinpitämättömäksi, ja vankilanvalvoja ottaa\nsen sääliväisenä luokseen. Edelleen: kaupunginvirastoon saapuu\nhaudankaivaja ja esittää laskun: »Kuusi livriä leski Capet’n\narkusta, viisitoista livriä kolmekymmentäviisi souta haudasta ja\nhaudankaivajille.» Sitten oikeudenpalvelija vielä hätäisesti kokoaa\nkuningattaren muutamat kurjat vaatekappaleet, panee mukaan kirjelmän\nja lähettää ne sen jälkeen erääseen sairaalaan; vanhat, köyhät\nvaimot käyttävät niitä tietämättä ja kysymättä, kenen ne sitä ennen\novat olleet. Sillä ovat aikalaiset suoriutuneet siitä henkilöstä,\njonka nimi oli Marie Antoinette: kun muutamia vuosia myöhemmin muuan\nsaksalainen saapuu Pariisiin ja tiedustelee kuningattaren hautaa, ei\nkoko kaupungissa enää ole ainoatakaan ihmistä, joka voisi neuvoa, minne\nRanskan entinen kuningatar on haudattuna.\n\nMyöskään rajan tuolla puolen ei Marie Antoinette’in mestaus — sehän\noli odotettavissa — herätä paljonkaan hälinää. Coburgin herttua,\njoka oli ollut liian pelkurimainen pelastaakseen hänet ajoissa,\njulistaa armeijakäskyssään pateettisesti kostoa. Provence’in kreivi,\njoka tämän mestauksen johdosta jälleen on päässyt melkoisen askeleen\nlähemmäksi myöhempää Ludvig XVIII:ta — ainoastaan Temple’issä oleva\npieni poika on vielä kätkettävä tai raivattava tieltä —, antaa\nnäennäisesti liikutettuna lukea hurskaita sielunmessuja. Wienin hovissa\nmäärää keisari Frans, joka on ollut liian laiska edes kirjoittamaan\nkirjettäkään kuningattaren pelastamiseksi, mitä ankarimman hovisurun.\nNaiset pukeutuvat mustiin, Hänen Keisarillinen Majesjesteettinsa ei\nmuutamiin viikkoihin käy teatterissa, sanomalehdet kirjoittavat,\nkuten on käsketty, mitä suurimmalla suuttumuksella Pariisin ilkeistä\njakobiineistä. Ollaan niin armollisia, että otetaan vastaan timantit,\njotka Marie Antoinette oli uskonut Mercyn huostaan, ja myöhemmin\nvaihdetaan hänen tyttärensä vangittuihin komissaareihin; mutta kun\nsitten on maksettava takaisin pelastusyrityksiin käytetyt rahasummat\nja lunastettava kuningattaren velkakirjat, Wienin hovi äkkiä käy\nkovakorvaiseksi. Ylimalkaan ei mielellään muistella kuningattaren\nmestausta, jonkin verran keisarinkin omaatuntoa painaa se, että\nhän niin surkeasti koko maailman nähden on jättänyt alttiiksi\nveriheimolaisensa. Vielä vuosia myöhemmin Napoleon huomauttaa:\n»Itävallan hallitsijahuoneessa oli vallalla se ehdoton periaate, että\noli täysin vaiettava Ranskan kuningattaresta. Nimeä ’Marie Antoinette’\nmainittaessa kaikki luovat maahan katseensa ja antavat keskustelulle\ntoisen suunnan, ikäänkuin he haluaisivat välttää vastenmielistä,\nkiusallista puheenaihetta. Tämä on koko perheen noudattama sääntö, jota\nheidän ulkomaisten edustajiensakin tulee noudattaa.»\n\nYhtä ainoata ihmistä sanoma kohtaa keskelle sydäntä: Ferseniä,\nuskollisista uskollisinta. Joka päivä hän on peloissaan odottanut tätä\nhirvittävää tietoa: »Jo kauan olen koettanut valmistautua siihen, ja\nluulen, että sentähden olen ottava vastaan sanoman ilman erikoista\njärkytystä.» Mutta kun sitten tiedot saapuvat Brüsseliin, hän tuntee\nitsensä muserretuksi. »Hän, joka merkitsi minulle koko elämääni»,\nhän kirjoittaa sisarelleen, »ja jota en milloinkaan ole lakannut\nrakastamasta, en, en hetkeäkään, ja jolle olisin uhrannut kaiken,\nkaiken, häntä, josta nyt vasta todella tiedän, mitä hän minulle oli,\nja jonka puolesta olisin antanut sata kertaa henkeni, häntä ei enää\nole olemassa. Oi, hyvä Jumala, miksi minua olet niin rangaissut, millä\nolen ansainnut vihasi? Häntä ei ole enää, tuskani on saavuttanut\nhuippukohtansa enkä ymmärrä, kuinka itse vielä voin elää. En tiedä,\nkuinka jaksan enää kantaa tuskani, sillä se on mittaamaton eikä\nmilloinkaan ole sammuva. Olen aina pitävä häntä muistissani itkeäkseni\nhäntä. Rakas ystäväni, ah, miksi en kuollut hänen rinnallaan, hänen\npuolestaan, tuona kesäkuun 20 päivänä, se olisi ollut minulle\nonnellisempaa kuin nyt laahautua eteenpäin ikuisessa kärsimyksessä,\nsoimauksissa, jotka vasta kuollessani loppuvat, sillä milloinkaan ei\nhänen rakastettu kuvansa ole haihtuva mielestäni.» Hän tuntee, että\nhän tästä lähin voi elää vain surulleen, vain rakastettunsa muistolle:\n»Ainoa olento, joka minut täytti, joka yksin minulle yhdisti itseensä\nkaiken, ei enää ole olemassa, ja vasta nyt käsitän, kuinka suuresti\nolin häneen kiintynyt. Hänen kuvansa ei lakkaa askaroittamasta\nmieltäni, se seuraa minua ja on lakkaamatta seuraava minua kaikkialle,\nvoin puhua vain hänestä ja palauttaa muistiini elämäni ihanimmat\nhetket. Olen antanut käskyn ostaa Pariisissa kaikki muistoesineet\nhänestä, jotka vielä ovat saatavissa; kaikki hänelle kuulunut on\nminulle pyhää, ne ovat pyhäinjäännöksiä, jotka ikuisesti tulevat\nolemaan uskollisen ihailuni kohteena.» Mikään ei hänelle voi korvata\nmenetystä. Vielä kuukausia myöhemmin hän kirjoittaa päiväkirjaansa:\n»Voi, tunnen joka päivä, kuinka paljon olen menettänyt ja kuinka hän\njoka suhteessa oli täydellinen. Ei milloinkaan ole ollut olemassa hänen\nkaltaistaan naista eikä milloinkaan tule olemaan.» Vuodet eivät vähennä\nhänen tuskaansa, kaikki muodostuu hänelle yhä uudestaan aiheeksi\najatella poismennyttä. Kun hän 1796 tulee Wieniin ja siellä ensi kerran\nnäkee Marie Antoinette’in tyttären keisarihovissa, on vaikutelma niin\nvoimakas, että hänelle kohoavat kyyneleet silmiin: »Polveni vapisivat\nastuessani portaita alas. Tunsin hyvin suurta tuskaa ja hyvin suurta\niloa ja olin syvästi liikutettu.»\n\nJoka kerta, kun hän näkee tyttären, kostuvat hänen silmänsä hänen\najatellessaan äitiä. Tämä veri hänen verestään vetää Ferseniä\npuoleensa. Mutta tyttären ei sallita kertaakaan puhutella Ferseniä.\nJohtuuko se hovin salaisesta käskystä, että uhrattu on unohdettava,\nvaiko rippi-isän ankaruudesta, rippi-isän, joka kenties tietää hänen\n»rikollisesta» suhteestaan tytön äitiin? Itävallan hovi ei katsele\nmielellään Fersenin siellä oloa ja näkee kernaasti hänen jälleen\nmatkustavan pois: sanaa »kiitos» ei tuo uskollisin milloinkaan ole\nsaanut kuulla Habsburgin hallitsijahuoneelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie Antoinette’in kuoleman jälkeen Fersenistä tulee epäystävällinen,\nkova mies. Epäoikeudenmukaiselta ja kylmältä näyttää hänestä maailma,\njärjettömältä elämä, hänen poliittinen, hänen diplomaattinen\nkunnianhimonsa on täysin lopussa. Sotavuosina hän harhailee Euroopassa\nlähettiläänä, milloin hän on Wienissä, milloin Karlsruhessa,\nRastattissa, Italiassa ja Ruotsissa; hän solmii suhteita toisten\nnaisten kanssa, mutta kaikki tämä ei askarruta häntä eikä tyynnytä\nhäntä sisäisesti; yhä uudelleen sukeltaa hänen päiväkirjassaan esiin\ntodistuksia siitä, kuinka suuresti rakastava sittenkin elää vain\nrakastetulle varjolle. Lokakuun 16 päivänä, hänen kuolinpäivänään, hän\nkirjoittaa vielä vuosien jälkeen: »Tämä päivä on minulle kunnioituksen\npäivä. En ole milloinkaan voinut unohtaa, mitä olen menettänyt, suruni\non elävä yhtä kauan kuin minä itse.» Mutta vielä toisenkin päivämäärän\nFersen yhä uudelleen merkitsee elämänsä kohtalon päiväksi, kesäkuun\n20:nnen. Hän ei milloinkaan voinut antaa itsellensä anteeksi, että hän\ntänä Varennes’in paon päivänä myöntyi Ludvig XVI:n käskyyn ja jätti\nMarie Antoinette’in yksin vaaraan; yhä uudelleen hän tuntee tämän\npäivän henkilökohtaiseksi, vielä sovittamattomaksi syyllisyydekseen.\nOlisi ollut parempi ja sankarillisempaa, hän yhä uudelleen valittaa,\nettä kansa olisi saanut repiä hänet kappaleiksi, kuin elää tällaisena\nedelleen Marie Antoinette’in kuoltua, ilman iloa sydämessä ja sielu\nsyytösten raskauttamana. »Miksi en silloin kuollut hänen puolestaan,\nkesäkuun 20 päivänä?» — Yhä uudelleen tapaamme tämän salaperäisen\nsyytöksen soimaavana hänen päiväkirjassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kohtalo rakastaa sattuman analogioja ja lukujen salaperäistä\nleikkiä; vuosien perästä se täyttää hänen romanttisen toiveensa.\nJuuri tänä päivänä, kesäkuun 20:nä, Ferseniä kohtaa tuo uneksittu\nkuolema, ja juuri sellaisena, millaiseksi hän sen on halunnut. Fersen\non vähitellen, pyrkimättä kunniavirkoihin, nimensä voimasta tullut\nkotimaassaan mahtavaksi mieheksi: hänestä on tullut aatelismarsalkka\nja kuninkaan vaikutusvaltaisin neuvonantaja, mahtava mies; mutta\nkova, ankara mies, käskijäluonne menneen vuosisadan merkityksessä.\nTuosta Varennes’in päivästä lähtien hän vihaa kansaa ilkeänä\nroskaväkenä, halpamaisena roistojoukkona, koska se on riistänyt\nhäneltä hänen kuningattarensa, ja kansa puolestaan vihaa kiihkeästi\ntätä aatelismiestä. Hänen vihamiehensä levittävät salaa huhua,\nettä tämä julkea feodaaliherra tahtoo, kostaakseen Ranskalle,\ntulla itse Ruotsin kuninkaaksi ja vetää kansakunnan sotaan. Ja kun\nkesäkuussa 1810 Ruotsin kruununperillinen äkkiä kuolee, syntyy koko\nTukholmassa selittämättömällä tavalla huhu, hurja, vaarallinen\nkulkupuhe, että aatelismarsalkka von Fersen on raivannut myrkyllä\nhänet tieltään tavoitellakseen itse kruunua. Tästä hetkestä lähtien\nFersenin henki on aivan samalla tavalla kansan vihan uhkaama kuin\nMarie Antoinette’in vallankumouksen aikana. Sentähden varoittavat\nhautajaispäivänä hyväätarkoittavat ystävät, jotka ovat kuulleet\nkaikenlaisista suunnitelmista, tuota uhkamielistä miestä ottamasta\nosaa hautajaisiin ja mieluummin varovaisesti jäämään kotiin. Mutta\nse on kesäkuun 20 päivä, Fersenin mystillinen kohtalonpäivä: hämärä\nsisäinen veto pakottaa hänet toteuttamaan uneksitun fatuminsa\n[Kohtalo]. Ja tänä kesäkuun 20 päivänä tapahtuu Tukholmassa täsmälleen\nsamaa, mitä kahdeksantoista vuotta aikaisemmin olisi tapahtunut\nPariisissa, jos kansanjoukko olisi löytänyt vaunuista Fersenin Marie\nAntoinette’in saattajana; vaunut ovat tuskin poistuneet linnasta,\nkun raivoava roskajoukko murtaa sotilasketjun, raastaa väkivallalla\nharmaahapsisen miehen vaunuista ja lyö maahan suojattoman seipäillä\nja kivillä. Kesäkuun 20:n päivän unikuva on toteutunut; saman hurjan,\nkesyttömän aineksen tallaamana, mikä oli vienyt Marie Antoinette’in\nmestauslavalle, Tukholman raatihuoneen edustalla viruu verta vuotavana\nja runneltuna »kauniin Fersenin», viimeisen kuningattaren viimeisen\nhenkiritarin ruumis. Elämä ei voinut yhdistää häntä kuningattareen,\nniinpä hän ainakin kuolee heidän yhteisenä kohtalonpäivänään hänen\npuolestaan symbolisen kuoleman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFersenin mukana poistui viimeinen, joka rakastavana oli yhdistetty\nMarie Antoinette’in muistoon. Mutta ei kukaan ihminen eikä mikään\nvarjo ole todellisesti elossa kauempaa, kuin häntä vielä todellisesti\nrakastaa joku olento maan päällä. Fersenin kuolonvalitus on viimeinen\nuskollisuuden sana, sitten tulee täysin hiljaista. Pian kuolevat Marie\nAntoinette’in jälkeen muut uskolliset, Trianon rappeutuu, sen sirot\npuutarhat villiytyvät, muotokuvat, huonekalut, joiden sopusoinnussa hän\noli kuvastellut omaa sulouttaan, myydään huutokaupalla ja hajoitetaan\neri tahoille, siten on viimeinen näkyvä jälki hänen olemassaolostaan\nlopullisesti hävinnyt. Ja jälleen vierii edelleen aika, verivirrat\nseuraavat toisiaan, vallankumous sammuu konsulaattiin, Bonaparte\ntulee, pian hänen nimensä on Napoleon, keisari Napoleon, ja hän noutaa\nitselleen toisen arkkiherttuattaren Habsburgin suvusta viettääkseen\nhänen kanssaan uusia kohtalokkaita häitä. Mutta hänkin, Marie\nLouise, vaikka hän on samaa sukua, ei kumeassa tunnetylsyydessään\n— käsittämätöntä meidän mielestämme — kertaakaan tiedustele, missä\nkatkeraa untaan uinuu se nainen, joka ennen häntä on samojen\nTuileriojen samoissa huoneissa elänyt ja kärsinyt: eivät milloinkaan\nlähimmät sukulaiset ja jälkeläiset ole niin julmankylmästi unohtaneet\nvielä äsken elänyttä henkilöä. Vihdoin tulee käänne, se johtuu huonosta\nomastatunnosta. Provence’in kreivi on kolmen miljoonan ruumiin yli\nvihdoinkin noussut Ludvig XVIII:na Ranskan valtaistuimelle, lopulta\ntuo pimeässä liikkuja on päässyt päämääräänsä. Koska onnellisesti ovat\npoissa ne, jotka niin kauan olivat sulkeneet hänen kunnianhimoltaan\ntien, Ludvig XVI ja Marie Antoinette ja heidän onneton lapsensa Ludvig\nXVII, ja koska kuolleet eivät voi nousta haudoistaan esittämään\nvalituksia, — mikä estää perästäpäin pystyttämästä heille upeata\nmausoleumia? Nyt vihdoinkin annetaan käsky ottaa selville Marie\nAntoinette’in hautapaikka (oman veljensä hautaa ei veli milloinkaan\nole tiedustellut). Mutta kahdenkymmenenkahden vuoden jälkeen, joina\nasiasta on oltu täysin välinpitämättömiä, ei se enää ole helppoa, sillä\ntuossa kuuluisassa Madelaine’in luostaripuutarhassa, jota terrori\nlannoitti tuhansilla ruumiilla, ei pikatyö suonut haudankaivajalle\naikaa yksityisten hautojen muistiinmerkitsemiseen; he kuljettivat sinne\nja viskasivat vain sikin sokin hautoihin kaikki ne, jotka kyllästymätön\nmestauskirves heille joka päivä toimitti. Nulla rux, nulla corona, ei\nmikään risti, ei mikään kruunu anna tietoa hävinneestä hautapaikasta;\nvain se tiedetään, että konventti käski sirottaa kuninkaallisten\nruumiitten päälle sammuttamatonta kalkkia. Niin kaivetaan ja kaivetaan.\nVihdoin lapio särähtää kovaan maakerrokseen. Ja puoleksi mädänneestä\nsukkanauhasta tunnetaan, että se kourallinen kelmeätä tomua, mikä\nkunnioittavasti nostetaan kosteasta maasta, on viimeinen jälki tuosta\nhävinneestä hahmosta, joka aikoinaan oli ollut sulon ja hyvän aistin\njumalatar, mutta sitten kaiken kärsimyksen kovia kokenut ja valittu\nkuningatar.\n\n\n\n\nJÄLKIHUOMAUTUS\n\n\nOn tavallista historiallisen teoksen lopussa luetella käytetyt\nlähteet; Marie Antoinette’in erikoistapauksessa näyttää minusta\nmelkein tärkeämmältä todeta, mitä lähteitä _ei_ ole käytetty ja millä\nperusteilla. Sillä muuten varmimmat asiakirjat, nimittäin omakätiset\nkirjeet, osoittautuvat tässä epäluotettaviksi. Marie Antoinette oli,\nkuten tässä kirjassa monta kertaa on mainittu, kärsimättömän luonteensa\nmukaisesti, laiska kirjeenkirjoittaja; hän ei juuri milloinkaan\nvapaaehtoisesti, ellei todellinen välttämättömyys pakottanut,\nistuutunut tuon ihmeen ihanan siron kirjoituspöydän ääreen, joka vielä\ntänäpäivänä on nähtävissä Trianonissa. Näin ollen ei ole lainkaan\nihmeteltävää, että vielä kymmenen, vielä kaksikymmentä vuotta hänen\nkuoltuaan tunnettiin tuskin mitään hänen omakätisesti kirjoittamiaan\nkirjeitä, lukuunottamatta noita lukemattomia laskulippusia, joissa on\npääsemätön »Payez, Marie Antoinette». Molemmat todella seikkaperäiset\nkirjeenvaihdot, mitä hänellä oli, kirjeenvaihto äidin ja Wienin hovin\nkanssa, ja toinen intiimi, kreivi von Fersenin kanssa, olivat siihen\naikaan ja vielä puoli vuosisataa eteenpäin arkistoihin suljettuina,\nharvojen julkaistujen kreivitär Polignac’ille osoitettujen kirjeiden\nalkukappaleet eivät myöskään olleet ulottuvilla. Sitä suurempi oli\nsentähden hämmästys, kun neljäkymmen-, viisikymmen-, kuusikymmenluvulla\nmelkein jokaisessa Pariisin autografihuutokaupassa sukelsi esiin\nkäsinkirjoitettuja kirjeitä, joissa, merkillistä kyllä jopa kaikissa,\noli kuningattaren allekirjoitus, vaikka kuningatar todellisuudessa\nvain aivan harvoissa tapauksissa kirjoitti alle. Sitten ilmestyi\nnopeassa tahdissa suuria julkaisuja, eräs kreivi Hunolsteinin ja se\n(vielä tänäänkin laajin) kirjekokoelma, minkä paroni Feuillet de\nConches on toimittanut, sekä kolmantena Klinckowströmin julkaisu, joka\n— tosin kainosti katkottuna valikoimana — sisälsi Marie Antoinette’in\nkirjeet Fersenille. Ankarien historiantutkijoiden ilo tästä aineiston\nsuurenmoisesta rikastumisesta ei tosin ollut samentumaton; jo muutamia\nkuukausia niiden julkaisemisen jälkeen epäillään lukuisien Hunolsteinin\nja Feuillet de Conchesin julkaisemien kirjeiden oikeaperäisyyttä,\nsyntyy pitkällinen polemiikki, ja pian eivät rehellismieliset enää\nvoi epäillä, että joku erittäin taitava, jopa nerokas väärentäjä\non mitä rohkeimmalla tavalla sekoittanut aitoa väärään ja samalla\nalkukappaleina tuonut kauppaan vieläpä väärät autografitkin.\n\nTuon suurisuuntaisen väärentäjän nimeä, joka oli taitavimpia, mitä\ntunnetaan, eivät oppineet merkillisestä hienotunteisuudesta ole\nmaininneet. Tosin Flammermont ja Rocheterie, parhaimmat tutkijat,\nantoivat rivien välistä selvästi ymmärtää, ketä he epäilivät. Nykyään\nei enää mikään estä mainitsemasta tuota nimeä ja siten rikastuttamasta\nväärennysopin historiaa psykologisesti tavattoman mielenkiintoisella\ntapauksella. Tuo Marie Antoinette’in kirjeaarteen liika innokas\nenentäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen kirjeidensä julkaisija, paroni\nFeuillet de Conches; ollen ylempi diplomaatti, harvinaisen sivistynyt\nmies, erinomainen, huvittava kirjailija ja Ranskan kulttuurihistorian\noivallinen tuntija hän oli kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden\naikana etsinyt käsiinsä kaikki Marie Antoinette’in kirjeet kaikista\narkistoista ja yksityiskokoelmista ja todella tunnustusta ansaitsevalla\nahkeruudella ja suurella asiantuntemuksella sommitellut kokoon\nedellämainitun teoksen — suoritus, joka vielä nytkin ansaitsee\nkunnioitusta.\n\nMutta tällä kunnioitettavalla ja uutteralla miehellä oli intohimo, ja\nintohimot ovat aina vaarallisia; hän kokosi autografeja todellisella\nkiihkolla, häntä pidettiin tällä alalla tieteellisenä paavina, ja\nkirjassaan »Causeries d’un curieux» [Kokeilijan pakinoita ] hän\non kirjoittanut tästä kokoamisesta erinomaisen tutkielman. Hänen\nkokoelmansa eli, kuten hän ylpeänä sanoi, hänen »cabinet’nsa» oli\nRanskan suurin, mutta kukapa kokeilija on tyytyväinen kokoelmaansa?\nTodennäköisesti sen tähden, etteivät hänen omat varansa riittäneet\nhänen koteloidensa lisäämiseen siinä määrin, kuin hän olisi halunnut,\nhän omakätisesti valmisti suuren lukumäärän Lafontaine’in, Boileaun\nja Racine’in autografeja, joita vielä nykyäänkin usein esiintyy\nkaupassa, ja möi niitä pariisilaisten ja englantilaisten kauppiasten\nvälityksellä. Mutta hänen varsinaisiksi mestariteoksikseen jäävät\nkiistämättä Marie Antoinette’in väärennetyt kirjeet. Tässä hän tunsi\nparemmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan aineksen, kirjoituksen ja\nkaikki sivuseikat. Siten hänelle ei ollut kovinkaan vaikeata seitsemän\ntodella oikeaperäisen herttuatar de Polignac’ille lähetetyn kirjeen\nmukaan, joiden alkukappaleet hän ensimmäisenä oli nähnyt, tekaista\nlisäksi yhtä monta väärää ja kirjoittaa pieniä kuningattaren niille\nsukulaisille muka lähettämiä kirjeitä, joista hän tiesi, etteivät\nhe olleet häneen lähemmissä suhteissa. Koska hän kykeni tähän\nerikoislaatuiseen puuhaan paremmin kuin kukaan muu kiitos sen seikan,\nettä hän erikoisesti tunsi kuningattaren sekä graafillisen että\ntyylillisen kirjoitusmuodon, hän valitettavasti myös ryhtyi tekemään\nväärennyksiä, joiden mestarillisuus todella on omiaan johtamaan\nharhaan, niin tarkkaan on niissä kirjoituksen muotoa matkittu,\nniin syvällä eläytymisellä tyyliä jäljitetty, niin erinomaisella\nhistoriallisella tuntemuksella on jokainen yksityiskohta keksitty.\nSiten ei parhaimmalla tahdollakaan — tunnustakaamme se avoimesti —\nvoida nykyään enää yksityisiin kirjeisiin nähden ratkaista, ovatko\nne aitoja vai vääriä, ovatko ne kuningatar Marie Antoinette’in\najattelemia ja kirjoittamia vai paroni Feuillet de Conchesin keksimiä\nja väärentämiä. Mainitakseni esimerkin, en itse voisi varmasti sanoa\nPreussin valtiokirjastossa olevasta paroni Flachslandenille osoitetusta\nkirjeestä, onko se oikeaperäinen vai väärennys. Aitouden puolesta\npuhuisi teksti, väärennyksen puolesta jonkin verran liian rauhallinen\nja pyöristetty kirjoitus ja ennen kaikkea se seikka, että sen entinen\nomistaja oli hankkinut sen paroni Feuillet de Conchesilta. Kaikista\nnäistä syistä on suuremman historiallisen varmuuden vuoksi tässä\nkirjassa jätetty säälimättä huomioonottamatta jokainen asiakirja, jonka\nalkukappaleesta ei tiedetä muuta, kuin että se on peräisin paroni\nFeuillet de Conchesin »kabinetista»; mieluummin vähemmän ja oikeata,\nkuin enemmän ja epäilyttävää — siinä psykologinen perussääntö, jota on\nnoudatettu käytettäessä hyväksi kirjeitä esillä olevaa kirjaa varten.\n\nMitä luotettavuuteen tulee, eivät Marie Antoinette’ia koskevat\nsuulliset tiedonannot ole paljoakaan paremmassa asemassa kuin\nkirjeet. Jos toisten ajanjaksojen ollessa kyseessä täytyy valittaa\nmuistelmien ja silminnäkijäin kertomusten liiallista niukkuutta,\ntulee Ranskan vallankumouksen ajan ollessa puheena pikemminkin\nvoihkineeksi sitä, että niitä on liian paljon. Myrskyisinä\nvuosikymmeninä, jolloin poliittinen aalto rajuna viskaa sukupolven\nuuteen aikaan, jää harvoin sijaa harkinnalle ja yleiskatsaukselle;\nkahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa silloin yksityinen sukukunta\nkokee mitä odottamattomimpia muodonvaihdoksia, se näkee melkein\nkatkeamattomana sarjana kuninkuuden viimeisen kukoistuksen, sen\nkuolinkamppailun, vallankumouksen ensimmäiset autuaat päivät, terrorin\nkammottavan ajan, direktorion, Napoleonin nousun, hänen konsulaattinsa,\nhänen diktatuurinsa, keisarivallan, maailmanvallan, tuhannet voitot\nja ratkaisevan tappion, uudelleen kuninkaan ja vielä kerran, sadan\npäivän ajan, Napoleonin. Vihdoin, Waterloon jälkeen, tulee suuri\nlevähdyskausi, neljännesvuosisadan jälkeen on vertojaan vailla oleva\nmaailmanmyrsky vaimennut. Nyt ihmiset heräävät painajaisunestaan ja\nhierovat silmiään. He ihmettelevät ensiksi, että ylimalkaan vielä\nelävät, sitten sitä, kuinka paljon he tänä ajanjaksona ovat kokeneet\n— meidän itsemme on käyvä samoin, kun se myrskyaalto, joka vuodesta\n1914 lähtien on lakkaamatta meitä huojuttanut, kerran jälleen on\nlaskeutunut, — ja päästyään nyt turvalliselle rannalle he haluaisivat\nkatsella tyynesti ja johdonmukaisesti kaikkea, minkä he hämmästyneinä\nja kiihtyneinä ovat nähneet ja kokeneet. Jokainen tahtoo silloin\nlukea historiaa silminnäkijäin muistelmista rekonstruoidakseen\nitselleen järjestymättömät elämyksensä; siten syntyy 1815 jälkeen\naivan yhtä kuumeinen konjunktuuri muistelmateoksille kuin meidän\naikanamme maailmansodan jälkeen sotakirjoille. Tämän vainuavat pian\nammattikynäilijät ja kustantajat ja valmistavat nopeasti, ennenkuin\nmielenkiinto ehtyy — senkin me olemme kokeneet —, äkkiä puhjenneen\nuteliaisuuden tarpeisiin sarjoittain muistelmia, muistelmia, muistelmia\ntuosta suuresta ajasta. Yleisö vaatii jokaista, joka kerran on sattunut\nhipaisemaan tällä välin historiallisiksi tulleiden henkilöiden\npuvunliepeitä, kertomaan kokemuksensa. Mutta koska nuo pikkuiset\nihmisraukat, jotka enimmäkseen aivan tylsinä olivat kompuroineet\nsuurten tapausten halki, muistavat vain vähän yksityisseikkoja ja\nsitäpaitsi eivät kykene mielenkiintoisesti esittämään sitäkään, minkä\nvielä muistavat, leipovat nokkelat kynäilijät heidän nimissään nämä\nharvat rusinat paksuun taikinaan, sokeroivat sen hentomielisyydellä\nja kaaviloivat sitä niin kauan, että siitä syntyy kirja. Jokainen,\njoka joskus on Tuilerioissa tai vankiloissa tai vallankumousoikeuden\nistunnossa elänyt hetken verran maailmanhistoriaa, tulee nyt\nkysymykseen kirjailijana: Marie Antoinette’in ompelijatar,\nkamarineitsyt, ensimmäinen, toinen, kolmas sisäkkö, kampaaja,\nvanginvartija, ensimmäinen, toinen lastenopettajatar, jokainen hänen\nystävistään. Ja loppujen lopuksi täytyy jopa pyövelinkin, herra\nSamsonin, nyt kirjoittaa muistelmia tai ainakin rahaa vastaan lainata\nnimensä kirjaan, jonka joku toinen kyhää kokoon.\n\nTietysti nämä huijaustarkoituksessa syntyneet kertomukset ovat\ntoistensa kanssa ristiriidassa jokaisessa yksityiskohdassa, ja\njuuri ratkaisevimmista tapahtumista lokakuun 5 ja 6 päivänä 1789,\nkuningattaren käyttäytymisestä Tuileriain valtauksessa tai hänen\nviimeisistä hetkistään meillä on seitsemän, kahdeksan, kymmenen,\nviisitoista, kaksikymmentä toisistaan suuresti eroavaa niin\nsanottujen silminnäkijäin esitystä. Yksimielisiä ne kaikki ovat\nvain poliittisen mielialansa puolesta, nimittäin ehdottomassa,\nliikuttavassa ja järkkymättömässä uskollisuudessaan kuninkaalle, ja\ntämän ymmärtää, kun muistaa, että ne kaikki on painettu Bourbonien\nvirallisella suostumuksella. Samat palvelijat ja vanginvartijat, jotka\nvallankumouksen aikana olivat mitä ehdottomimpia vallankumouksellisia,\neivät Ludvig XVIII:n aikana osaa kylliksi vakuuttaa, kuinka suuresti he\nsalaisuudessa ovat kunnioittaneet ja rakastaneet hyvää, jaloa, puhdasta\nja hyveellistä kuningatarta: jos edes murto-osakaan näistä perästäpäin\nuskollisista olisi 1792 todella ollut niin uskollinen ja uhrautuvainen,\nmiksi he 1820 esittävät itsensä, ei Marie Antoinette’in koskaan\nolisi tarvinnut joutua Conciergeriehin eikä mestauslavalle. Yhdeksän\nkymmenettäosaa tuon ajan muistelmateoksista on siis saanut alkunsa\nkarkeasta sensaation tavoittelusta tai bysanttilaisesta liehakoinnista;\nja se, joka etsii historiallista totuutta, tekee (vastoin aikaisempia\nesityksiä) viisaimmin lähettämällä matkoihinsa jo ennakolta\nepäluotettavina todistajina heidän liian mielistelevän muistinsa vuoksi\nkaikki nämä esiintyönnetyt kamarineidot, kampaajat, santarmit ja\nhovipojat; näin on kirjassamme periaatteellisesti menetelty.\n\nTästä saa selityksensä se, miksi en esittäessäni Marie Antoinette’in\nelämäkertaa ole käyttänyt hyväkseni useita asiakirjoja, kirjeitä ja\nkeskusteluja, joita arvelematta on käytetty kaikissa aikaisemmissa\nkirjoissa. Lukija kaipaa siitä monta kaskua, jotka häntä noissa\nelämäkerroissa hurmasivat tai ilahuttivat, alkaen tuosta ensimmäisestä,\njossa pieni Mozart Schönbrunnissa tekee Marie Antoinette’ille\navioliittotarjouksen ja rohkeasti edelleen viimeiseen asti, jonka\nmukaan kuningattaren väitetään mestauksessa polkiessaan pyöveliä\nvahingossa jalalle sanoneen kohteliaasti: »Pardon, monsieur» [Anteeksi,\nhyvä herra] (se on liian selvästi henkevä voidakseen olla tosi).\nEdelleen tullaan kaipaamaan lukuisia kirjeitä, varsinkin noita\nliikuttavia »cher cœur’ille» [Rakas sydän, rakas ystävä.], prinsessa\nde Lamballe’ille kirjoitettuja, ja aivan yksinkertaisesti sentähden,\nettä ne ovat paroni Feuillet de Chonchesin tekaisemia eivätkä Marie\nAntoinette’in kirjoittamia, samaten monia suullisesti kerrottuja,\ntuntehikkaita ja henkeviä lausuntoja, ja yksinomaan siitä syystä, että\nne ollen liian henkeviä ja liian tuntehikkaita minusta eivät näyttäneet\nsoveltuvan Marie Antoinette’in enemmän keskinkertaiseen luonteeseen.\n\nVastapainona tälle menetykselle, joka on menetys tunteilun, mutta ei\nhistoriallisen totuudellisuuden kannalta, on voittopuolella uutta ja\noleellista aineistoa. Ennen kaikkea huolellinen Wienin valtionarkiston\ntarkastus on antanut tulokseksi, että muka täydellisenä julkaistusta\nMaria Teresian ja Marie Antoinette’in välisestä kirjeenvaihdosta\non erittäin tärkeitä kohtia, jopa tärkeimmät jätetty pois niiden\nintiimisyyden vuoksi. Niitä on tässä arkailematta käytetty hyväksi,\nkoska Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in aviollinen suhde on\npsykologisesti käsittämätön ilman niin kauan peitellyn fysiologisen\nsalaisuuden tuntemusta. Peräti merkitsevä oli edelleen se vihdoinkin\ntapahtunut selvittelytyö, jonka erinomainen tutkijatar Alma\nSöderhjelm on suorittanut Fersenin jälkeläisten arkistossa, jolloin\non mitä onnellisimmalla tavalla paljastettu joukko moraalisia\nkaunomaalailuja: »Pia fraus» [Hurskas petos, vilppi], tuo hurskas\nlegenda Fersenin trubaduurimaisesta rakkaudesta luoksepääsemättömään\nMarie Antoinette’iin ei ole enää pitemmälti ylläpidettävissä, kiitos\nnäiden katkonaisuutensa vuoksi vieläkin vakuuttavampien asiakirjojen:\nmuutenkin on voitu tuoda valaistusta moniin hämäriin tai hämärrettyihin\nyksityiskohtiin. Ollen paljon vapaampia käsityksessämme naisen\ninhimillisistä ja siveellisistä oikeuksista, olkoonpa, että hän\nsattumalta olisi kuningatarkin, olemme nykyään lähempänä avomielisyyden\ntietä ja pelkäämme vähemmän sielullista totuutta, sillä emme enää\nusko, kuten edellinen sukupolvi, että on tarpeellista myötätunnon\nherättämiseksi historiallista henkilöä kohtaan mistä hinnasta hyvänsä\nidealisoida, sentimentalisoida tai heroisoida hänen luonteensa,\nsiis himmentää tärkeitä olemuspiirteitä ja vastapainoksi liioitella\ntragediamaisesti toisia. Kaiken luovan sieluntuntemuksen ylimpänä\nlakina ei ole jumalalliseksi, vaan inhimilliseksi tekeminen; sen\ntehtävänä ei ole puolusteleminen teennäisillä argumenteilla, vaan\nselittäminen. Tällaista sieluntuntemusta on tässä yritetty sovelluttaa\nkeskimittaiseen luonteeseen, joka saa yliajallisesta vaikutuksestaan\nkiittää vertojaan vailla olevaa kohtaloa ja sisäisestä suuruudestaan\nvain ylenmääräistä onnettomuuttaan, ja joka — ainakin toivon sitä —\nilman mitään liioittelujakin juuri maallisen rajoittuneisuutensa vuoksi\nansaitsee nykyajan osanoton ja ymmärtämyksen.\n\n\n\n\nSANA- JA ASIASELITYKSIÄ\n\n\nLapsi menee naimisiin.\n\n1. Hirviö, epäsikiö, julmuri, raakalainen. 2. Käykööt muut sotia, sinä,\nonnellinen Itävalta, solmi avioliittoja. 3. (Arkki-)Piispan apulainen,\nsijainen. 4. Rouva dauphine’in kohtaaminen. 5. Yhteinen kansa. 6.\nTeatterisali.\n\n\nAlkovin salaisuus.\n\n7. Ei mitään. 8. Liika hätiköiminen pilaisi kaiken. 9. Merkillinen\nkäyttäytyminen. 10. D:n omituinen kylmyys. 11. - 12. Koetan saada\naikaan, että tehdään pieni leikkaus, josta jo on puhuttu ja jonka\nluulen tarpeelliseksi. 13. Älä koske minuun. 14. Kaikkien tiedossa.\n15. Maurepas oli kykenemätön, kuningas teki hänet kykenevämmäksi.\nKiitollinen ministeri sanoi: »Sire, tahdon korvata sen Teille samalla\nmitalla.»\n\n\nAloittelija Versailles’issa.\n\n16. Yksin sinulle.\n\n\nTaistelu sanasta.\n\n17. Typerä ja nenäkäs olio. 18. Pieni punatukkainen nainen. 19. Minun\njälkeeni vedenpaisumus. 20. Hyvä ja hellä A.\n\n\nPariisin valloitus.\n\n21. Iloinen tulo. 22. Öinen P., huvitusten P. — Hyvä G.\n\n\nLe roi est mort, vive le Roi!\n\n23. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas! 24. Sire, sairaana täytyy\nolla V:ssa.\n\n\nKuningasparin muotokuva.\n\n25. Erillään eläminen. 26. Erillään nukkuminen. 27. Seikka, suure,\ntekijä, jota ei tarvitse ottaa huomioon. 28. Miesparka, -paha, -raukka.\n29. Miksi siis sellainen kuningas kuin luudalla lakaistaan pois? Jos\nhe olisivat (todella) olleet kuninkaita, he olisivat vielä kaikki\nvahingoittumattomina paikoillaan.\n\n\nRokokoon kuningatar.\n\n30. Hienouksien, maun tuomari. 31. Viisikulmio. 32. Maksakaa. 33.\n(Tässä:) Kotipuku. 34. Suuri (hovi-)ompelu-, neulomataito. 35.\nYksityishuoneet. 36. I:n hiuslaite. 37. Rokotus-hiuskoriste, -puuhka,\n-pöhötin. 38. Kapinapäähine, -myssy. 39. Aamuruskon nousu.\n\n\nTrianon.\n\n40. Syrjäinen, rauhallinen lempimis-, kuhertelupaikka. 41. Oik.:\n»Lehto (väärin) johdettu ei-loistavasta». Tässä tarkoitettu, että\nkirjaston laittamisesta Trianoniin voisi tehdä väärän johtopäätöksen\nT:n rakennuttajan M. A:n luonteesta. 42. Kuningattaren nimessä. 43.\nKuningattaren käskystä. 44. Kylätaikuri. 45. Mitä harhaviettisin\nihminen. 46. Hameau = pieni (talonp.) taloryhmä t. kylä. 47.\nMaalaisaiheinen näytelmä. 48. Luonnonpalvonta, -harrastus. 49. Härän\nsilmä.\n\n\nUusi seurapiiri.\n\n50. Kaikella sillä, mikä Pariisissa on kaikkein huonointa ja kaikkein\nnuorinta. 51. Muka, ns. seurapiirinä. 52. Huvimestari. 53. Yksi\npysyväisimpiä suosikkeja ja niitä, joiden neuvoa useimmin kysytään. 54.\nKevään herääminen. 55. Salaman isku.\n\n\nVeli käy tervehtimässä sisartaan.\n\n56. Hermokiihtymys. 57. Hysteeriset oireet. 58. Herra. 59. Tulkoon\nvalkeus. 60. Kirjoitettu säilyy. 61. Ohjesääntö, ohjeet.\n\n\nÄidiksi tulo.\n\n62. Välinpitämätön, veltto aviomies. 63. Voi surkeutta! valitettavasti!\n64. Rouva Rinta. 65. Ranskalaisten onneksi meidän hyvä Ludvig XVI on\nainaiseksi yhdistynyt Teresian vereen. Tästä onnellisesta liitosta\nsyntyy kaunis jälkeläinen. Vuodattaaksesi sydämiimme täydellisen onnen\nvarjele, oi taivas, suojelija, Antoinette’in henkeä ja elämää.\n\n\nKuningatar joutuu epäsuosioon.\n\n66. Eläköön kuningatar. 67. Oik. = sanotaan, kerrotaan;’tässä:\njuorut, huhupuheet. 68. Panettelujen, parjausten työpaja. — Tässä:\nRanskan kuninkaan vanhimman veljen arvonimi. 69. Jokainen kysyy\naivan hiljaa itsekseen: Kykeneekö kuningas? Vai eikö hän kykene?\nSurullinen kuningatar on epätoivoissaan... 70. Pikku kaksikymmenvuotias\nkuningatar, Te, joka kohtelette ihmisiä niin pahoin, saatte vielä\npalata takaisin Baieriin. 71. Äpäriksi. 72. Jos tahdot, Ludvig,\nnähdä äpärän, aisankannattajan (petetyn aviomiehen) ja porton, katso\npeiliisi, kuningatarta ja kruununprinssiä. — 73. »Runonrustaajat.» 74.\nLuontevuus, huolettomuus. 75. Laulu; loru, lörpötys.\n\n\nSalamanisku rokokooteatteriin.\n\n76. Tärkeitä tietoja espanjalaiselle sukuhaaralle sen oikeuksista\nRanskan kruunuun. 77. Heittiö. 78. Korkein laki. 79. Piispaheittiö,\n-ilkimys. 80. Siivottomuuksia täyteen ahdettu kirja. 81. Oikea\nsuurtuhlari, »pohjaton säkki». 82. Murhenäytelmä alkaa.\n\n\nKaulakoristejuttu.\n\n83. Sekamelska, -sotku. 84. Maailma tahtoo joutua petetyksi 85. Vale-.\n86. Omakätisesti.\n\n\nOikeudenkäynti ja tuomio.\n\n87. »Ei savua ilman tulta.» 88. Jos tämä kardinaalin tuomio teistä\ntuntuisi liian laittomalta, tietäkää, että rahavalta — no niin —\njohtaa Ranskassa kaikkea; ymmärrätte minua kyllä! 89. Varas. 90.\nSe on meidän jalon (hallitsijahuoneemme kirous, että hapuillaan\nkeskitietä epäröiden, puolinaisin toimenpitein, puolinaisin keinoin.\n91. »Viimeinen huuto.» 92. Kaikki lesbolaisuutta harjoittavat Pariisin\nnaiset. 93. M. A:n häpeällinen elämä.\n\n\nKansa herää, kuningatar herää.\n\n94. Antaa mennä. 95. Selonteko.\n\n\nRatkaisun kesä.\n\n96. Kas tuossa uhri.\n\n\nYstävät pakenevat.\n\n97. Kelpo kansa. 98. Salavehkeilijä. 99. Ranskan vapauden uudistaja.\n100. Pelastakoon itsensä, ken voi.\n\n\nYstävä ilmestyy.\n\n101. Tulinen sydän. 102. Huikentelevaisuudet. 103. Siinä kaikki. 104.\nPeloittava suosio pojalle. 105. Oi kuinka hyvin teinkään, kun otin\nteidät hoviini. 106. Hän itkee usein minun kanssani; päättäkää itse,\nrakastanko häntä.\n\n\nOliko hän se vai eikö hän ollut?\n\n107. Palveleva kavaljeeri. 108. Kunnian varasto. 109. Hirveä parjaus.\n110. Luihu, salakavala, kiihkeä viha tai panettelu, parjaus. 111.\nMääräys, käsky. 112. Lopetan; lopuksi. 114. Miten on terveytenne laita?\nLyön vaikka vetoa, että te ette hoida itseänne, ja teette väärin...\nminä puolestani voin paremmin kuin ansaitsisin. 8. Tämä tehtävä, homma,\ntyö on ainoa onneni... ja kun olen oikein surullinen, otan pikku\npoikani. 115. Sananmukainen.\n\n\nViimeinen yö Versailles’issa.\n\n116. Koko tämä vallankumous on pelkkää yhtämittaista pelkoa.\n\n\nItsetutkistelua.\n\n117. Sydänkäpynen. 118. Keski-ikäinen nainen.\n\n\nMirabeau.\n\n119. »Kurjistamispolitiikka.»\n\n\nPako Varennes’iin.\n\n120. Hän ei tahtonut sitä. 121. Kastike, keitto.\n\n\nPaluumatka.\n\n122. Elää vapaana tai kuolla. 123. Roisto, heittiö, konna.\n\n\nToinen pettää toista.\n\n124. Raivo-, hurjapää. 125. Kerjäläinen, kärkkyjä.\n\n\nYstävä näyttäytyy viimeisen kerran.\n\n126. Itävaltalainen komitea. 127. Ranskan kuninkaan vuoksi.\n\n\nPako sotaan.\n\n128. M.A:n häpeällinen elämä. 129. Tunnettu vallankumouslaulu.\n\n\nViimeiset huudot.\n\n130. Rouva Veto oli luvannut surmauttavansa koko Pariisin.\n\n\nElokuun kymmenes.\n\n131. Kansan suojelus( vartio).\n\n\nTemple.\n\n132. Kansallinen partaveitsi. — 2. Pidätetty.\n\n\nViimeinen yksinäisyys.\n\n133. Ihmishengen kehitys, edistyminen.\n\n\nConciergerie.\n\n134. 1400-luvun lopulla tuomioistuimille laadittu ohjesääntö, miten\nnoituudesta syytetyt oli pakotettava tunnustamaan.\n\n\nViimeinen yritys.\n\n135. Oik. »lammas»; suom. vastaava nimitys »vasikka». — 2.\nMaailmantuska.\n\n\nOikeudenkäynti.\n\n136. Kuninkaanmurhaajat.\n\n\nViimeinen matka.\n\n137. Kuningattaren jäähyväiset hempukoilleen ja rakastajattarineen.\n138. Entisen kuningattaren rajut intohimot. 139. Totisesti! Jumaliste!\n\n\nKuolonvalitus.\n\n140. Kohtalo.\n\n\nJälkihuomautus.\n\n141. Kokeilijan pakinoita. 142. Anteeksi, hyvä herra. 143. Rakas sydän,\nrakas ystävä. — Hurskas petos, vilppi.\n\n\n\n"]