[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFyG2gBM6RU8mN92TiHdOKc4SW5vbVCIH0L9mg6DFElk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2813,"Majakanvartija y.m. kertomuksia","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2813-sienkiewicz-henryk-majakanvartija-y-m-kertomuksia","2813__Sienkiewicz_Henryk__Majakanvartija_y.m._kertomuksia",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1875,1903,25654,163470,false,54192,[24,25],"Polish fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Polish -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Historical Novels","Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Majakanvartija y.m. kertomuksia\" by Henryk Sienkiewicz is a collection of stories written in the late 19th century. The narratives explore various themes, likely including philosophical inquiries into the nature of life, love, and existence, as indicated by the character descriptions and dialogues. The main character introduced is Cajus Septimus Cinna, a Roman patrician grappling with a profound sense of restlessness and dissatisfaction after a life of indulgence and excess in Rome.  The opening of the book presents us with Cajus Septimus Cinna, who is depicted as a man of wealth and leisure, having returned to Rome after years in the military. Despite his apparent success and enjoyment of life's pleasures, he experiences a deep existential unrest, feeling that something significant is missing from his life. After exhausting all forms of luxury and entertainment, he is sent to Alexandria to seek a new fortune but finds that his discontent follows him. The intricacies of his character are explored through his interactions with philosophers and his eventual friendship with Timon, a wise older man. As Cinna confronts his inner turmoil, the story hints at the exploration of love, truth, and the search for meaning, particularly as he becomes enamored with Timon's daughter, Antea, who embodies wisdom and beauty. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Talvio, Maila",308,"Nobel-palkitun kirjailijan kertomuskokoelma sisältää viisi tarinaa, jotka sijoittuvat eri aikakausiin ja ympäristöihin. Teos sisältää muun muassa nimikertomuksen puolalaisesta majakanvartijasta sekä antiikin Roomaan sijoittuvan kuvauksen kristinuskon ensihetkistä.","Henryk Sienkiewiczin 'Majakanvartija y.m. kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2813. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAJAKANVARTIA Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\nPuolankielestä [\"Latarniki\"] suomentanut Maila Talvio\n\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Seuratkaamme häntä!\n Majakanvartia\n Pelimanni-Jussi\n Vanha palvelija\n Posenilaisen opettajan muistikirjasta\n\n\n\n\nSEURATKAAMME HÄNTÄ!\n\n(PÓJZMY ZA NIM)\n\n\nI\n\nCajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti\nlegionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan\nelämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka\ntosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi\nminkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi\njättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin\nulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai\nkeskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa — joissa muuten\ntiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli\nsirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli\nkreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten\nennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu\nArkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua,\noli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin\nkreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja\nsyötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan\npiti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä\nPunaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei\nhän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten\npatricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään\nmuissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat,\nAttikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista\nkuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot,\nhyvänhajuiset Arapian yrtit — kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat\nomiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat.\nTaiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien\nukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä\nruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia,\nsaadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja\nHomeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän\npuhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja\nosasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan\nkäheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut\nfilosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja\nkolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän\nsenkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti\npaljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan\nhän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka\nvastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään,\nkehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja\njulistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta,\nettä totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana\npäämääränä voi olla kuollut lepo.\n\nKaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle.\nHän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut\nperiaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri\nnero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat\nkunne tahtovat — siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa\npurjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti\narvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa\nolivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista\npäätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään\noli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä\nelämän läpi.\n\nHän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli\nskeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin,\nettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut.\nSentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen\nsilmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää\nkuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun,\nläksi hän sirkukseen katsomaan verta.\n\nJumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän\nuskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi\nItämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta.\nOrjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut\nhäntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka\nkäy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän\npuolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei\nrakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta\njalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja — kauniista, patricion\njalastaan.\n\nMellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa.\nMuutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi\nsiihenkin.\n\n\nII\n\nVihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja\nCinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan\npäivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä\nviimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut\nrikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen\nmaailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan\nkunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa\nihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja\ntaiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä\noli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän\noli jäänyt vaille jotakin — vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän\nkuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä\najattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä\najatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa\nitselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei\nhänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi\nyltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole\nlevoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti\nettä halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan\ntäytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi\nihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen\nvaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.\n\nHeti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten\nsuosituksesta Aleksandriaan — oikeastaan siinä tarkoituksessa, että\nhän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui\nBrindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki.\nAleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen\nmaailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin.\nMutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen — ja aivan kuten\nDemeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan\nlihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta\npensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan\nsielua.\n\nAlussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa.\nAleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia\nkreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän\nläpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.\n\nMutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän\najattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla\nvapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia\nkuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän\ntehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään\nasentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna\nkävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään\ntuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä\nkuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt\nvastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa.\nOlento kumarsi hänelle ja lausui: \"Riensin tänne ottamaan sinua\nvastaan!\" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että\nhe yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman\nlevottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.\n\nVihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi\nSerapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät\nhe voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä _tu\nmuseiuksi_, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia.\nVähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin\nmiehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan,\ntuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei\nSerapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa — ja jäi yhä\ntoivomaan.\n\nMerkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon\nAtenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita\nvuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen\negyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut\nainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja\nsanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän\noli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten\nviisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi\nheidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi\nlikeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten\ntaitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja\nvakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat\nihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että\nvanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin,\nkun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu\nkysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata\nhänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.\n\n\nIII\n\nEräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat\npäättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala\nmerelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman\ntuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja\nfilosofeja.\n\n— Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, — että olen\ntutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi\nselvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.\n\nJonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui,\nsitte hän virkkoi:\n\n— Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä\npohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?\n\n— Tiedän. Lämmintä ja valoa.\n\n— Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa,\nnimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget\nlentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja\nlevottomuudessa.\n\n— Miksi, jalo Timon, ne eivät voi löytää tietä?\n\n— Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun,\nkuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle\ntotuuden aurinko — nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät,\nfilosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä\nskeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin\nrauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi\nhänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis\nhaparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä...\n\n— Etkö sinäkään ole sitä löytänyt?\n\n— Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä\nnautinnosta, minä mietinnästä — ja meitä molempia ympäröi samallainen\nsumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko\nmaailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?\n\n— Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan\nsinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan\nvihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat\nniitä vilpittömässä uskossa.\n\n— Ja ainoastaan heillä on rauha.\n\n— Kuten niilläkin, jotka täällä palvelevat kissoja ja sipulia.\n\n— Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta\ntahdo kuin maata aterian päälle.\n\n— Mutta ansaitseeko nyt tämän tähden elää?\n\n— Tiedämmekö me mitä kuolema tuo meille?\n\n— Mikä ero on oikeastaan sinun ja skeptikkojen välillä?\n\n— Skeptikot tyytyvät pimeyteen tai ainakin sanovat tyytyvänsä, mutta\nminä kärsin pimeässä.\n\n— Etkö näe pelastusta?\n\nTimon vaikeni hetkisen, sitte hän lausui hitaasti ja ikäänkuin\nhaikaillen:\n\n— Odotan sitä.\n\n— Mistä?\n\n— En tiedä.\n\nHänen päänsä vaipui käsien varaan ja ikäänkuin ympärillä vallitsevan\näänettömyyden vaikutuksesta hiljensi hänkin ääntään:\n\n— Se on kummallista, mutta välistä tuntuu minusta siltä, että jollei\nmaailmassa olisi muuta kuin mitä me tiedämme ja jollemme voisi tulla\nmuuksi kuin mitä me olemme, niin ei meissä olisi rauhattomuutta... Kun\nminä olen sairas, syntyy minussa terveyden toivo... Usko Olympoon ja\nfilosofiaan on kuollut, mutta terveytenä saattaa olla joku uusi totuus,\njota en tunne.\n\nKumma kyllä tuotti tämä keskustelu Cinnalle suurta lohtua. Olihan hän\nkuullut, ettei hän yksinään ollut sairas, vaan että koko maailma\nsairasti. Hänestä tuntui siltä kuin hänen hartioiltaan olisi nostettu\nääretön paino ja laskettu se tuhansille hartioille.\n\n\nIV\n\nSiitä asti kävi Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys vieläkin\nlikeisemmäksi. He kävivät usein tervehtimässä toisiaan ja jakoivat sekä\nhuolensa että leipänsä ja juhlansa. Muuten Cinna kokemuksistaan ja\nkyllästyksestään huolimatta oli siksi nuori, että elämässä vielä täytyi\nlöytyä hänelle tuntematontakin viehätystä. Sellaiseksi viehätykseksi\ntuli hänelle varsinkin Timonin ainoa tytär, Antea.\n\nAntean maine oli Aleksandriassa yhtä suuri kuin hänen isänsä maine.\nHäntä ylistivät uljaat roomalaiset, jotka oleskelivat Timonin talossa,\nylistivät kreikkalaiset, ylistivät Serapeumin filosofit, ylisti kansa.\nTimon ei sulkenut häntä gynaeceumiin, kuten muut naiset suljettiin,\nvaan hän koetti valaa häneen kaikki mitä itse tiesi. Tytön tultua\ntäysikasvaneeksi luki hän hänen kanssaan sekä kreikkalaisia että\nroomalaisia, jopa heprealaisiakin kirjoja, sillä Antealla oli hyvä\nmuisti ja hän oli kasvanut kielirikkaassa Aleksandriassa, joten hän oli\noppinut sujuvasti puhumaan kaikkia näitä kieliä. Tyttö oli isänsä\nhenkinen toveri, hän otti monasti osaa keskusteluihin, joita kestien\naikana pidettiin Timonin talossa ja usein, kun puhe liikkui vaikeissa\nsokkeloissa, osasi hän Ariadnena selviytyä niistä, jopa johdattaa muita\nmukanaan. Isä ihaili ja kunnioitti häntä. Lisäksi häntä ympäröi\nsalaperäisyyden, melkeinpä pyhyyden taika. Sillä hän näki\nprofeetallisia unia ja asioita, joita ei tavallisen kuolevaisen silmä\nnäe. Vanha tietäjä rakasti häntä kuin omaa sieluaan, ehkä vielä enemmän\nsenkin tähden, että hän pelkäsi kadottavansa hänet. Tyttö oli nimittäin\nusein kertonut unessa näkevänsä joitakin hänelle vihamielisiä olentoja\nsekä jonkun ihmeellisen valon, josta ei hän tietänyt ennustiko se\nelämää vaiko kuolemaa.\n\nHäntä ympäröi ainainen rakkaus. Egyptiläiset, jotka kävivät Timonin\ntalossa, kutsuivat häntä lotus-kukaksi, ehkä sentähden että tätä kukkaa\nNiilin rannoilla kunnioitetaan jumalallisena olentona, tai ehkäpä\nsiksi, että se, joka hänet kerran näki, saattoi unohtaa koko maailman.\n\nHän oli nimittäin yhtä kaunis kuin hän oli viisas. Egyptin aurinko\nei ollut tummentanut hänen kasvojaan, niitä saattoi verrata\nhelmenkarvaiseen näkinkengänkuoreen, jonka läpi kuultaa aamuruskon\npunertava hohde. Hänen silmissään oli Niilin sini ja hänen katseensa\nnäytti tulevan kaukaa, tuntemattomilta tienoilta, niinkuin tämän\nsalaperäisen virran vesi. Kun Cinna ensi kerran nähtyään hänet ja\nkuultuaan hänen äänensä, palasi kotiin, valtasi hänet halu pystyttää\natriumiinsa alttari ja uhrata valkeita kyyhkysiä hänen kunniakseen. Hän\noli eläissään kohdannut tuhansia naisia, sekä kaukaisen pohjolan\nvalkokulmaisia tyttöjä, joitten hiukset ovat kypsyneen viljan\nkarvaiset, että numidiattaria, mustia kuin laava — mutta ei hän ikinä\nollut kohdannut tällaista ruumista eikä tällaista sielua. Ja jota\nuseammin hän hänet näki, jota paremmin hän häneen tutustui, jota\nuseammin hän sai kuunnella hänen puhettaan, sitä enemmän hänen\nhämmästyksensä yltyi. Välistä hän, joka ei uskonut jumaliin, sai\npäähänsä, ettei Antea voi olla Timonin tytär, vaan joku jumalatar, siis\nainoastaan puoleksi nainen ja puoleksi kuolematon.\n\nJa pian hän rupesi rakastamaan tyttöä aavistamattomalla, äärettömällä\nja vastustamattomalla rakkaudella, joka erosi kaikista hänen\ntähänastisista tunteistaan yhtä suuresti kuin Antea erosi kaikista\nmuista naisista. Hän halasi omistaa häntä vaan voidakseen häntä\npalvella. Hän oli valmis vuodattamaan verensä saadakseen hänet\nomakseen. Hän tunsi, että hän mieluummin on kerjäläisenä hänen kanssaan\nkuin keisarina ilman häntä. Kuten meren pyörre vastustamattomalla\nvoimalla riistää mukaansa kaikki mitä sen piirissä on, niin riisti\nCinnan rakkaus valtoihinsa hänen sielunsa, sydämensä, ajatuksensa,\nhänen päivänsä, yönsä ja kaikki mistä elämä on kokoonpantu.\n\nVihdoin se riisti mukaansa Anteankin.\n\n— Tu felix, Cinna! toistivat ystävät toistamistaan. — Tu felix,\nCinna! toisteli hän itsekin — ja kun hän vihdoin hänet nai ja tytön\njumalalliset huulet lausuivat pyhät sanat: \"missä sinä Cajus olet,\nsiellä olen minäkin Caja\" — silloin tuntui hänen onnensa olevan kuin\nmeri, pohjaton ja rajaton.\n\n\nV\n\nKului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin\njumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa\nja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut,\nettä merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä,\ntuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka\nkuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen\nkasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen\nkätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle\notsan alle — ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan,\nkunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat\nrupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa.\nNäyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi\nmaille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea\nkuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen\nympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset\nkasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat\nhäneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet\nmenemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi\nAntean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät\nhikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui\npelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja\nvalkein huulin toisteli toistelemistaan: \"pelasta minut, Cajus! suojele\nminua!\"\n\nJa Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä\nPersefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän\nkatseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten\ntavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa\nvalaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä\nhiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien\nhaukkojen vikinää.\n\nNäyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne\nseurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin.\nLääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia\nja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla\nsoitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta\nturhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun\naurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa\nkuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä\nväräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka\ntuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: \"seuraa\nminua!\"\n\nVälistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat\navautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia,\njotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan\najattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin\nkävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa\npitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen\nottaa myrkkyä.\n\nMutta Cinna tiesi, ettei hän voi... Hän olisi ollut valmis miekalla\navaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän\nkyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät\nummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa\nlävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin\nhän kykenee sellaisiin tekoihin.\n\nMuuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy\nAntealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa\nhäntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä\nmieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten,\ntäytyy kuolla.\n\nSilloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen,\nuhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana\npäivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.\n\nKoetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot\npaksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen,\nkatselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla,\nkuolonkarvaisella loistollaan.\n\nIlloin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen,\nettä Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi\nhän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä\nkuljetettiin kantotuolissa.\n\nCinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja\nvaltasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä\noli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin\nsalaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon\nensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet.\nMahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut\neikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten\nkukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.\n\nCinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän\nvei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien\nhiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän\nAleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka\nmanasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka\nihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten\nherkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa,\nvaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.\n\nNiihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen\nlääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo —\nja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut\nkreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti\npuheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat\nriivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa\nDeltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä\npuhumattakaan. Hän neuvoi — ehkä siksi, että itse oli juutalainen —\nlähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja\nsiellä on ilma kuiva ja terveellinen.\n\nCinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut\nmuuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli\nvarakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan\nperheen holhokkina.\n\nHeidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi\nheidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin\nmuureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät\nperille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan\nkannella — perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä\nkuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.\n\nJa niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa,\nepätoivossa ja kuoleman odotuksessa.\n\n\nVI\n\nSuihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä\nhuolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen\naurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha,\ntuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui\ntuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin,\njoka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea\nlepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen\nkäsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:\n\n— Onko sinun hyvä täällä, carissima?\n\n— On, vastasi Antea tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nJa hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista,\nainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa,\nkantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä\nauringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät\nkivien välissä.\n\nHetkisen perästä avasi sairas silmänsä.\n\n— Cajus, virkkoi hän, — onko se totta, että näille maille on\nilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?\n\n— Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. — Olen minä\nkuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi,\nmutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on\nrikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden\nprokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet\nristiinnaulitaan.\n\nAntean pää painui alas.\n\n— Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen\nkasvoihinsa tuli surullinen ilme.\n\n— Aika on kuoleman eikä elämän palveluksessa, vastasi sairas hitaasti.\n\nJa taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet;\nsirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli\nesiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia\npaikkoja.\n\nTuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti\nhänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on\nkäytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo\nrakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa\ncolumbariumissa.\n\nTuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän\njo näytti aivan kuolleelta.\n\n— Minä seuraan sinua! toisteli Cinna ajatuksissaan.\n\nSamassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean\nkasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys\nkulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli\nvarma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa\ntuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä\nja rupesi häntä rauhoittamaan:\n\n— Älä pelkää, Antea, minäkin kuulen askeleet.\n\nHetken perästä hän lisäsi:\n\n— Pontius tulee luoksemme.\n\nPolun käänteeseen ilmaantui todella prokuratori kahden orjan seurassa.\nHän oli keski-ikäinen mies, pyöreähköt kasvot huolellisesti ajettuina,\nilmeessä keinotekoista varmuutta, mutta samalla surumielisyyttä ja\nväsymystä.\n\n— Tervehdän sinua, jalosukuinen Cinna ja sinua, jumalallinen Antea!\nlausui hän astuessaan pistacian alle. — Kylmän yön perästäpä olemme\nsaaneet helteisen päivän: olkoon se suotuisa teille molemmille ja\nkukoistakoon Antean terveys kuten nuo hyasintit ja omenapuun oksat,\njotka koristavat hänen kantotuoliaan!\n\n— Rauha olkoon kanssasi ja terve sinulle! vastasi Cinna.\n\nProkuratori istuutui kalliolohkareelle, katseli Anteaa, rypisti tuskin\nhuomattavasti kulmakarvojaan ja puhui:\n\n— Yksinäisyys synnyttää surua ja sairautta, mutta joukkojen hyörinässä\nei ole tilaa pelolle. Annanpa teille sentähden neuvon! Paha kyllä emme\nole Antiokiassa emmekä Cesareassa, ei täällä ole sirkusleikkejä eikä\nkilpa-ajoja, ja jos sirkuksen rakentaisikin, niin nuo tuittupäät jo\nhuomispäivänä sen hävittäisivät. Täällä et muuta kuule kuin sanan\n\"laki\" — ja tämä \"laki\" määrää kaikki. Mieluummin olisin vaikka\nSkytiassa kuin täällä...\n\n— Mutta mitä sinun pitikään sanoa, Pilatus?\n\n— Poikkesin todella aineestani. Mutta se tulee kaikki minun\nhuolestumisestani. Sanoin, ettei pelolle jää tilaa ihmisjoukossa.\nKuulkaappas, tänäpänä te voitte saada nähdä näytelmän. Jerusalemissa\ntäytyy tyytyä vähempään. Ennen kaikkia täytyy Antean keskipäivällä olla\nkeskellä ihmisjoukkoja. Tänään kuolee ristillä kolme miestä. Onhan se\nenemmän kuin ei mitään. Pääsiäisjuhlan johdosta on kaupunkiin\nsitäpaitsi tulvinut kaikellaisia irtolaisia koko maasta. Voittehan te\ntarkastella tätä väkeä. Käsken toimittaa teille hyvät paikat ristien\nlikeisyydessä. Minulla on syytä toivoa, että rikokselliset kuolevat\nrohkeasti. Yksi heistä on kummallinen ihminen: sanoo olevansa Jumalan\nPoika, on lempeä kuin kyyhkynen eikä todella ole tehnyt mitään, joka\nansaitsisi kuolemanrangaistuksen.\n\n— Ja sinä olet tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi?\n\n— Tahdoin päästä ikävyyksistä ja samalla kajoamasta tuohon\nampiaispesään, joka kihisee temppelin ympärillä. Muutenkin kantelevat\nminusta Roomaan. Eikähän tässä sitäpaitsi ole kysymyksessä Rooman\nkansalainen.\n\n— Kyllä tuo mies siltä kärsii yhtä paljon.\n\nProkuratori ei vastannut. Mutta hetkisen perästä hän rupesi puhumaan\nikäänkuin itsekseen:\n\n— Yhtä asiaa en saata kärsiä ja se on liioittelu. Kun joku vaan minun\nläsnäollessani lausuu tuon sanan, menee minulta hyvä tuuli koko siksi\npäiväksi. Kultaisella keskitiellä! kas sillä on minun mielestäni\nviisainta pysytellä. Mutta eipä ole kolkkaa maailmassa missä tätä\nsääntöä seurattaisiin vähemmin kuin täällä. Kuinka tämä kaikki minua\nkiusaa! Oi kuinka kiusaakin! Ei koskaan lepoa, ei koskaan tasapainoa...\nei ihmisissä eikä luonnossa... Nyt keväällä esimerkiksi ovat yöt kylmät\n— mutta päivällä on sellainen kuumuus, ettei tahdo saada astutuksi\nkiville. Puoleenpäivään on vielä hyvän matkaa, mutta katsokaappa missä\nsitä jo ollaan! Ihmisistä ei kannata puhuakaan! Minä olen täällä siksi\nettä minun täytyy olla. Mutta vähät niistä! Johan minä taas poikkesin\naineestani. Menkää katsomaan ristiinnaulitsemista. Olen varma siitä\nettä tuo Natsarealainen kuolee rohkeasti. Käskin ruoskia häntä, sillä\narvelin sillä lailla suojelevani häntä kuolemasta. Minä en ole mikään\npyöveli. Mutta kun häntä lyötiin, pysyi hän kärsivällisenä kuin karitsa\nja siunasi ihmisiä. Ja kun hänen verensä valui virtana, nosti hän\nsilmänsä taivasta kohti ja rukoili. En ole eläissäni nähnyt niin\nkummallista ihmistä. Vaimoni ei hänen tähtensä ole antanut minulle\nhetkenkään lepoa. 'Älä päästä viatonta kuolemaan!' on hän varhaisesta\naamusta asti huutanut korvaani. Ei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa.\nKahdesti astuin katolle ja puhuin raivostuneille papeille ja koko\ntuolle rupiselle joukolle. Mutta he oikaisivat päät taaksepäin,\naukaisivat kitansa jotta leuat venyivät korviin asti ja huusivat yhteen\nääneen: 'ristiinnaulitse!'\n\n— Ja sinä suostuit? huudahti Cinna.\n\n— Kaupungissa olisi muuten syntynyt levottomuuksia ja olenhan minä\ntäällä ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyy täyttää velvollisuuteni. En\npidä liioittelusta ja sitäpaitsi olen kuolettavasti väsyksissä. Mutta\nkun kerran olen ottanut tehdäkseni jotakin, niin olen valmis yleisen\nhyvän tähden uhraamaan yhden miehen elämän, varsinkin, jos se on\ntuntematon mies, jota ei kukaan kysy. Se on hänen onnettomuutensa,\nettei hän ole roomalainen.\n\n— Paistaahan päivä muuallekin kuin Roomaan, kuiskasi Antea.\n\n— Jumalallinen Antea! virkkoi prokuratori, — voisinhan minä vastata\nsinulle, että ympäri maan piirin loistaa Rooman valta; sentähden on sen\nhyväksi uhrattava kaikki, mutta levottomuudet kuluttavat voimaamme.\nEnnen kaikkia rukoilen sinua: älä pyydä minua muuttamaan tuomiota.\nCinnakin voi vakuuttaa sinulle, ettei se käy laatuun, sillä langetettua\ntuomiota ei kukaan muu kuin Caesar voi muuttaa. Minä en voi vaikka\ntahtoisinkin. Eikö totta, Oajus?\n\n— Totta on.\n\nNähtävästi sanat koskivat Anteaan. Ehkä itseään ajatellen, virkkoi hän:\n\n— Ihminen saattaa siis sekä kärsiä että kuolla viattomasti?\n\n— Ei kukaan ole viaton, vastasi Pontius. — Natsarealainen ei ole\ntehnyt mitään rikosta ja prokuratorina pesenkin käteni. Mutta ihmisenä\nvastustan hänen oppiansa. Puhelin hänen kanssansa aika kauvan, sillä\nminä tahdoin tutkia häntä. Ja minä tulinkin vakuutetuksi siitä, että\nhän puolustaa kuulumattomia asioita. Se on vaikeaa! Täytyy maailman\ntoki seisoa järjen perustuksella. Kuka väittää, ettei siveyttä\ntarvittaisi?... En suinkaan minä. Opettavathan stoikotkin, että\nvastoinkäymisiä tulee kantaa kärsivällisyydellä, mutta eiväthän he\nvaadi ihmistä luopumaan kaikesta, alkaen maatilasta päivällisateriaan\nasti. Sanoppas sinä Cinna, joka olet järkevä mies, mitä sinä minusta\najattelisit, jos minä antaisin tämän talon, jossa te nyt asutte,\njollekulle retkulaiselle, joka tuolla Jopen portilla paahtaa kylkiään\nauringossa? Mutta juuri sellaisia asioita hän vaatii. Sitte hän\njulistaa, että kaikkia tulee rakastaa samalla tavalla: juutalaisia yhtä\npaljon kuin roomalaisia, roomalaisia yhtä paljon kuin egyptiläisiä,\negyptiläisiä yhtä paljon kuin afreja, ja niin poispäin. Myönnän että\nsain hänestä tarpeekseni. Hänen henkensä on kysymyksessä ja kuitenkin\nhän käyttäytyy ikäänkuin olisi kysymyksessä vaan jonkun toisen henki,\nopettaa ja — rukoilee. En minä ole velvollinen pelastamaan ihmistä,\njoka itse ei pelastuksestaan välitä. Joka ei missään osaa pitää määrää,\non typerä mies. Sitte hän sanoo itseään Jumalan Pojaksi ja järkyttelee\nperustuksia, joilla maailma lepää ja sillä hän tietysti vahingoittaa\nihmisiä. Miettiköön mielessään mitä tahtoo, mutta älköön ruvetko\njärkyttelemään. Ihmisenä minä vastustan hänen oppiaan. Edellyttäkäämme\netten usko jumaliin — se on silloin minun asiani. Joka tapauksessa\nminä käsitän uskonnon tarpeellisuuden ja tunnustan sitä julkisesti,\nsillä tiedän että uskonto on kansalle ohja. Hevostenkin täytyy olla\nvaljaissa ja lujissa valjaissa. Eihän kuoleman tuollaiselle\nNatsarealaiselle pitäisi olla kauheankaan, koska hän väittää nousevansa\nylös kuolleista.\n\nCinna ja Antea katsahtivat toisiinsa kummissaan.\n\n— Nousevansa ylös kuolleista?\n\n— Ei enempää eikä vähempää: kolmen päivän perästä. Niin hänen\nopetuslapsensa ainakin väittävät. En muistanut kysyä häneltä itseltään.\nOnhan se muuten yhdentekevä, sillä vapauttaahan kuolema lupauksista. Ja\neihän hän kadottaisi mitään, jollei nousisikaan ylös, sillä hänen\noppinsa mukaanhan todellinen onni alkaa vasta silloin kun iankaikkinen\nelämä alkaa, nimittäin kuoleman jälkeen. Hän puhuu siitä todella kuin\nmies, joka on asiastaan ihan varma. Hänen Hadeksessaan on valoisampaa\nkuin aurinkoisessa maailmassa ja joka eninten kärsii täällä, se pääsee\nvarminten sinne; pitää vaan rakastaa, rakastaa ja rakastaa!\n\n— Onpa se kummallinen oppi! huudahti Antea.\n\n— Ja huusivatko ne todella sinulle: \"ristiinnaulitse!\" kysyi Cinna.\n\n— En minä sitä oikeastaan ihmettele. Tämän kansan mieli on täynnä\nvihaa ja mikä sitte mielisi ristiinnaulita rakkauden, jollei viha?\n\nAntea painoi kättään kalpealle otsalleen.\n\n— Ja hän on varma siitä, että ihminen voi elää ja olla onnellinen —\nkuoleman jälkeen?\n\n— Sentähden ei häntä kammota risti eikä kuolema.\n\n— Kuinka se olisi suloista, Cinna!...\n\nHetkisen perästä kysyi Antea uudelleen:\n\n— Mistä hän sen tietää?\n\nProkuratori heilautti kättään.\n\n— Hän sanoo saaneensa tietää sen kaikkien ihmisten isältä, joka on\njuutalaisille sama kuin meille Jupiter. Natsarealaisen opin mukaan on\nsiinä vaan se eroitus, että hän on yksi, ainoa ja laupias Jumala.\n\n— Kuinka se olisi suloista, Cajus! toisti sairas.\n\nCinna avasi suunsa ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikenikin —\nja keskustelu katkesi. Nähtävästi Pontius yhä mietti Natsarealaisen\nkummallista oppia, koska hän yhtä mittaa ravisti päätään ja kohautteli\nolkapäitään. Vihdoin hän nousi ja rupesi sanomaan hyvästi.\n\nÄkkiä virkkoi Antea:\n\n— Cajus, mennäänpä katsomaan tuota Natsarealaista!\n\n— Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, — sillä\nkulkue lähtee pian liikkeelle!\n\n\nVII\n\nIlma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän\naikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai\nkuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta\nuhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä\ntaivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja\npeittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja\ntulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä\npoutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.\n\nKorkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä\ntäällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko\nvalaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja\nhedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan\nrevelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota\nvaloisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria,\nyhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.\n\nAlempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko,\njoka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä,\njoihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä,\nsurkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia,\nliimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa\nvalkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin\ntodella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli\nsentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine\nihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.\n\nAurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä\nollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko\nhiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota\ntai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen\nvilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät\nauringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita\nkivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli\ntänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli\nsen.\n\nHajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat\nodotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue\nminä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin\nsaapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli\npannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään\nulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin\nrinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.\n\nAntea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika\npian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä.\nProkuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen\najatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta\ntuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei\nsaattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä,\njotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat\npalaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista\nlahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen\nvaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan,\nepämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa,\nkukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta\npolttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin\nmahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi\nsellaisen antaa.\n\nHän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena.\nTämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa\nlohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se\ntieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle\nmerkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta,\nrakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on\nmiltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi\ntuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes\njotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta\nja onnesta — niin olisihan siihen tyynesti alistunut.\n\nMutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän\näkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti?\nIhmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten\nrakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä\nruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli:\n\"minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi\npalkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa — ei hän ole sitä tahtonut.\nMuut ovat vaatineet rikkautta — hän on pysynyt köyhänä; muut ovat\nvaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja\nelfenluulla koristettuja vaunuja — hän on pysynyt paimenena. Koska hän\non saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole\nvoinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on\npuhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun\nmaallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka\nvalaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se\npääsee lentämään iankaikkiseen iloon!\" Nyt alkoi Antea ymmärtää\nylösnousemisen lupausta.\n\nSairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin.\nHänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut,\nnimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen\nihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se\nvoitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja\nmielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen\npäivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä,\nvaikka puolenpäivän hetki läheni.\n\nVihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti — ja\nkukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki.\nKansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei\nhukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja\nmatkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella,\nvielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä\ntultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka\ntulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten\nsiniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa.\nKeskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin\nauringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului\nihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.\n\nVihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo\nnousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada\nhyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin.\nSotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli\nlapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla\nvyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat\njätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi,\nainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he\nrevelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä\nristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään\nkaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja\ntoivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut\nnähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut\nkreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä\nääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä.\nIhmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut\nheidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän\nhenkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä\nolisi nyljetty.\n\nSadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä,\nauliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa\nuusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi\nnähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen\nniin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon\noli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille\nkaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka\nolivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja\nhyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska\neivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin\nulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai\nkirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta.\nHeidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa\nriippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.\n\nVihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka\nkasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä\nkaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki\neri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten _laahaavia_, jotka tahallaan\nastuivat kaikkien esteiden päälle, _veriotsaisia_ fariseuksia, jotka\nniinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja _nöyriä_\nfariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman\nhartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun\nkansan meluisasta vihasta.\n\nCinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies,\njoka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti\nihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia,\nmutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi\nkerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä\nkuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret\nkasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa,\njoka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin\npaljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin\nsuuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei\nainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät\nkaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt\nymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun\nprofettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.\n\nJa äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä\nrakkaalta. Hänen täytyi kuolla — Antean samoin. Hänen tuomionsa oli\nlangetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli\nniinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja\nkuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta\nNatsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen,\nkun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut\ntänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.\n\nEtäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä\nhiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat\naskeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi\ntuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että\ntakana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä\nnäkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään,\nsillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään\nniiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä\nkolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin\nraa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen\nmaalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa.\nNatsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi\nkaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen\npäässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui\nveripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset\nhyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet\nkruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin.\nJoukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten\nvallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan\nhuudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi\nenemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän\nenemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä,\nhän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli\nhiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.\n\n— Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.\n\nKulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin,\nsillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä.\nAntea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen\nheiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan\npurppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos\ntölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten\neteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta.\nKaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia\nhampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia,\njotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen\nkatsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: \"mitä minä olen tehnyt?\" —\nnosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja — antoi anteeksi.\n\n— Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.\n\nMutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään\nvieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen\npäivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän\nvapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja\nmielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja\nja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.\n\nHetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen\nroomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen\nkäänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen\nhuulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea\noli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden,\nlempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja\nkuiskasi taasen:\n\n— Sinä olet totuus.\n\nSitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.\n\nTungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin\nristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas\nhänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi\nAntea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa.\nSotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen\nniin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin\nmolemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi\nkeskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä\ntuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja\nrupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: \"kuningas,\nkuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!\" Sitte\npäästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat.\nNatsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä\nsaataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte\nsellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.\n\nÄkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja\njoka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja\nhiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä\nhuutamaan:\n\n— Minä olin spitalinen — hän paransi minut — miksi he hänet\nristiinnaulitsevat?\n\nAntean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.\n\n— Hän paransi hänet... kuuletko Cajus? virkkoi hän.\n\n— Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.\n\n— Emme. Tahdon jäädä tänne!\n\nMutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei\nhän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!\n\nSotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä\nkiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan.\nVähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja\npainuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa.\nIhmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia\nhuudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta.\nMutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut\nkaikuivat pitkin kukkuloita.\n\nVihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa\nnostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui,\ntai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden\nmukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.\n\nPilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle,\npeittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat\npaistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova\nkuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko\nvaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut\njonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma\ntuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi\nkuin höyry.\n\nÄkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja\nsuurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan\nja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.\n\n— Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.\n\n— Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.\n\nKoska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä\nkantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut\nkuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui\nristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin\nkuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta\nnousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt\nkohti korkeutta.\n\nPilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi\nhirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin\npohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin\nhiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että\nmaa tärisi perustuksia myöten.\n\nSamaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan,\nmaan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi\nkuin lammaslauma.\n\nSalamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä\nkuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja\nhaikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne,\njotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä\nalkoi kuulua läpitunkevia ääniä.\n\n— Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!\n\n— Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!\n\n— Hän herätti kuolleita! Voi meitä!\n\nToinen ääni huusi:\n\n— Voi sinua, Jerusalem!\n\nSamassa kuului toinen:\n\n— Maa järisi.\n\nJo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia\njättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan\nhukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä\nvoimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan\nniitä ilmassa.\n\nÄänet puhkesivat taasen huutamaan:\n\n— Maa järisi!\n\nToiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle — ja he\nseisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja\nainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.\n\nMutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne\nsäpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin\nsärkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan\nauringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät\nselvästi.\n\nNatsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin\nvaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.\n\n— Hän kuoli, kuiskasi Antea.\n\n— Kuoli, toisti Cinna.\n\nSamassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä\nnäytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan\njoukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään\nestäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:\n\n— Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!\n\nVielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.\nSitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:\n\n— Nouseeko hän kuolleista?...\n\nKuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja\nsuulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli\nliikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita,\nkuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen\näänessään epätoivoisa epäilys.\n\nHätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että\nNatsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi\nelänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut\nparantaa Antean.\n\nYhä useammat äänet huusivat nyt:\n\n— Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!\n\n— Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. — Tee hänet terveeksi ja\nota minun sieluni!\n\nIlma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa,\nmutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan.\n\"Turris Antonia\" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli\nkäynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan\nkäskystä lähdettiin paluumatkalle.\n\nPuolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea\näkkiä huudahti:\n\n— Hekate ei tullutkaan tänään.\n\nCinna oli hänkin ajatellut samaa.\n\n\nVIII\n\nAave ei tullut huomennakaan... Sairas oli erittäin reippaalla mielellä,\nsillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan\nkirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt\nAleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan\nlapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen,\nikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta\nCinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa.\nNäyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet,\nvaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että\nerämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä\nseurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin\njuurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan\nmielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon\nkuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli\nsilloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan\ntietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.\n\nMuuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun\npuolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo.\nMoneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään\nkirjoittamaan sen muistiin.\n\nOikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen,\nensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja\ntaivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri,\nkultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla\npilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja\nvaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.\n\nVasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus\nhelteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana\npienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn.\nKaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä\nrakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi,\nihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät\nhetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat\ntarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei\nniissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän\nliketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui\nheikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea\nparanee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta\nja ylistää jumalia — mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että\ntämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes\njostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi\nliikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen\nkatsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että\npuolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa\nja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat\nkaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea\nitse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa,\nhengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä,\nkaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus\nkasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan\nväkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita\nperhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo\nolivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta\nsiltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten\njoka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena\nlämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.\n\nTimon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät\nsulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta\nhäirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen\nrinnastaan.\n\nCinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen\njalkainsa juuressa.\n\nOli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla\näänellä:\n\n— Cinna, anna minulle kätesi.\n\nCinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi:\nhirveitten näkyjen hetki oli käsissä.\n\nMutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.\n\n— Näetkö, virkkoi hän, — kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se\nväräjää, loistaa ja likenee minua?\n\n— Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.\n\nMutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa\navautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan — ja ääretön ilo alkoi\nloistaa hänen kasvoistaan.\n\n— Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. — Nyt näen. Se on hän,\nNatsarealainen!... Hän hymyilee... Oi sinä suloinen!... Oi sinä\nrakastavainen!... Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti.\nCinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua\nluokseen.\n\nCinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:\n\n— Kutsukoon meitä minne hyvänsä — seuratkaamme häntä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista\nkylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata,\nettä hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena\nherkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä\nhän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:\n\n— Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!\n\n\n\n\nMAJAKANVARTIA\n\n(LATARNIK)\n\n\nTämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti\nJ. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.\n\n\nI\n\nKerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi\njäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman\nastuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä\njoutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi,\nkun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut\nkallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se\noli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon\nsekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista\nPanamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie\nsiitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee\nsumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla\nvesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana\nohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui\nYhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ,\nensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista\ntunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin\nhuolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä.\nPyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä\nse houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän\nmaankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää\nkalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran\npäivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee\ntiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään.\nMajakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa\nmerkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan;\nillalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi\nnoustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja\nsangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta\nkertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä\nyksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma,\njos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi\nvainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun\nodottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha\nmies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas,\nsuoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat\nihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä\nsilmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa\nolivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti\nFolcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja\nsyntyi seuraava keskustelu:\n\n— Mistä te olette?\n\n— Olen puolalainen.\n\n— Mitä te tähän asti olette tehnyt?\n\n— Olen kierrellyt.\n\n— Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.\n\n— Tarvitsen lepoa.\n\n— Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä,\nettä olette ollut valtion palveluksessa?\n\nVanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha\nlippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:\n\n— Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä.\nTuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan\nlegionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen\nsodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä —\ntuossa on sieltä paperi.\n\nFolcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.\n\n— Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?... Hm!... Valloittanut kaksi\nlippua omin käsin painettihyökkäyksessä... Olette ollut urhoollinen\nsotamies!\n\n— Voin olla huolellinen majakanvartiakin.\n\n— Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko\nteillä terveet jalat?\n\n— Olen jalkaisin tullut _plainien_ poikki. (Plaineiksi kutsutaan\näärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)\n\n— _Ali right!_ Oletteko tottunut meripalvelukseen?\n\n— Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.\n\n— Oletteko vielä koettanut muuta?\n\n— Rauhaa vaan en ole löytänyt.\n\n— Miksette?\n\nVanhus kohautti olkapäitään.\n\n— Minun kohtaloni on sellainen...\n\n— Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?\n\n— Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. — Olen hyvin\nväsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on\nsellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha,\ntarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut\npaikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä.\nToisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että\nsatuin olemaan Panamassa!... Minä rukoilen teitä... Niin totta kuin\nJumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se\npääse satamaan... Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi...\nVakuutan, että olen rehellinen... mutta... jo minä olen saanut\ntarpeekseni kulkurielämästä...\n\nVanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen\nhyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.\n\n— _Weil!_ sanoi hän. — Otan teidät. Olette majakanvartia.\n\nVanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.\n\n— Kiitoksia.\n\n— Joko voitte tänään lähteä torniin?\n\n— Voin kyllä.\n\n— _Good bye_ sitte!... Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä\npalveluksessa saatte eron.\n\n— _All right!_\n\nVielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja\npoutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi\nmajakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten\ntavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön,\ntropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun\nympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat\nolivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli\nnousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon\nvieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän\nkoetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli\nniin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa\nolivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä\ntakaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai\njohonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika.\nTurvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen\nsielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle\nkulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen.\nHän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt\nköydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan\nasti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt —\nja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat\nkulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle\ntulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän\nkyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän\nedes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän\npystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan\nsen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen\nsammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä\nmajakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän\nmenneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla\n— ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä\nhän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta\nvarovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman\nkautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa,\netsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä\nItä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti\nkuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien\nvillien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja\nturvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä,\neläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan\npetoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa\nArkansasissa ja — tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja\nhänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui\nindianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin\nihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja\nBordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa — molemmat\nnämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas\nHavannassa ja — hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen\nsairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja\ntäällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä\nhäntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi,\nei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään\nollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin\npahoja.\n\nSensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja\nahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen\nelämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan\nhän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän,\nkostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän\nkuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin\nmistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja\nvastasi, että se tulee sieltä... Hänellä oli oikeastaan ollut niin\npaljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä.\nHänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli\nsellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys\nsynnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä\npainetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja\nhuutaa \"pardon!\" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän\nmyöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän\nponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin\nnarin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän\noli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla\nsoturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota\nkurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun\nkulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että\nhän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa — ja se oli aika\nsuuri — jättämättä itselleen graniakaan.\n\nKumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista\nhuolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki\nvielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten\ntapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli\nodotuksessaan vuosikausia... Mutta talvet satoivat lumiaan eikä\nSkawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat.\nVihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen\nkärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen\ntyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi\nkäymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis\nsulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä\nkoti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän\nnäki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta\nvuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin\nkuultua... Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä\nvaltasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja\npyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja\nkalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa\nloppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin\nettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää — sentähden hän\nluultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse\nkiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen,\nmutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä\nsaavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan\nodottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin\nkuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten\ntehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli\nkuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta?\neikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin\nepäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia\nparvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla\nhänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen\nvalokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta,\nsalaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti\njohtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä,\ntulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo\nniiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja\nhuuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä\nvoimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien\npauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten\nihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte\nsattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä\n— ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi\nsijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi\nkuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti\nmajakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä\nmourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin\ntällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin\nnousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin\nvasemmalle.\n\nSkawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona\nkamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa;\nhuoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan\nheikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus\nikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.\n\n\nII\n\nTunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä... Merimiehet vakuuttavat että\nhe välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön\nja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa\nihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys,\nvielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on\nelämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei\nvoi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään\nvetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli\nSkawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin\nmajakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen\nantautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti\nmajakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä\nsulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja\nlähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa\nhajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän\nmajakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti\nelämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia\njoutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja.\nTaivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi — ja näitten äärettömyyksien\nvälillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista\nmiettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei\nedes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi\nhelmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta.\nMutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän\nnousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun\nsydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle.\nEi hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki.\nTavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain\nvalkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin\nhäikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät\nlaivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä\njonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit,\njotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti\naalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan\njättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti\nsekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen\nperäänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki\nSkawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman\nmastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili\nvalkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot\nkuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset\nliikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain\naamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä\nelonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli.\nPuolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit\npiilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin\nlaiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa\nhäiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat\njättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta.\nMajakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon\nsäteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin\nriisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on\nihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään\npuuttunut.\n\nSkawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua\nonnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja\nluottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat\ntaloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta\nsotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen\nluottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin\nja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat\nkallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski\nviskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun\nvanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään\nkokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen\nkeskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän\nmatalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita,\nhelmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt\nhiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion\nkielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui\nkallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin\nmeheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan\nkyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi\noikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän\nkasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli\nnäkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat\nikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana.\nEtempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka\npäälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea\ntropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit\npunoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät\norkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan\nsaattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet,\nvieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka\ntuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon\nmetsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän,\njouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja\nharhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden\nihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan\nmetsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa,\njaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan\npuissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä\nsähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla\nihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet\novat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja,\niilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän\nitse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden\nhän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja\nihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja.\nHänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän\npyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän\nvartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen\nkunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta\nastuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: \"onpa meillä oiva\nmajakanvartia\". — \"Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkin _yankee_!\"\nHeti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi\nonnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän\nmyöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut,\ntai new-yorkilaista \"Heraldia\", jonka oli lainannut Folcombridgeltä.\nAhneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa!\nVartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä\nsynnyinmaalle... Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui\nsaarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa.\nMyöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä\nkaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia\nkeskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan\nnähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta\noli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta\nyhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi\nvanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä\nkoti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen\ntunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan.\nHän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän\nsuorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli\nmystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina\nja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen\nsuuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä\nrupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta\nerityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä\nkanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti.\nLopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen\nkallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet\npurjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet\npois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun\nsalaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla,\njoka elää ja lepää.\n\nHän painui, hän keinutteli, hän unohti — ja tuossa oman olemisen\nrajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa\noli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.\n\n\nIII\n\nMutta tuli herääminenkin.\n\nKerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt\ntuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi,\nettä tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti.\nKäärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle\npurjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: \"Skawinski Esq.\" Uteliaasti\nrepi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan\nkäteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen\nkätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi\nluottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta — kirja oli puolalainen.\nMitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää\nkirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman.\nVartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta\n\"Heraldista\" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen\nseura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet\nkuukausipalkastaan — mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan!\nKiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan\nluonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut\npäähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen\nyksinäisyydessään! — se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta\najoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän\noli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas,\nvaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä,\nettä uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen\nedessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli\nvalmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan,\nkuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä\noli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla\nkirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen\nolevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli\nlukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa\noli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan\nnousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei\nhän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän\nsitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi\npuolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli\nhänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin\nvaltavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä\nkalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä\nvallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot\nAspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan\nhattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa.\nValtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat,\nlempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin\nvalkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta,\ntärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua\nvanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi\nparemmin:\n\n    \"Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,\n    Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selon\n    Sai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaa\n    Mun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa.\"\n\n[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta \"Pan\nTadeusz\".]\n\nSkawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään.\nRinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja\nsitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja\nkuristamaan kurkkua... Hetkisen perästä hän kuitenkin sai\nmielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:\n\n    \"Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,\n    Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo\n    Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,\n    Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan\n    Mun autoit — huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos\n    Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,\n    Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa\n    Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. —\n    Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan...\"\n\nAalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja\nheittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle.\nNiin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja\nJumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli\n— ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki\nvaltameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä\nrakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta\npuistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä\nrakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on\nmitätöntä... Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta\nkaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että\nhän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes\nikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan.\nSentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat — hän yhä vaan\nmakasi maassa. — Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät\nikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen\noli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt\nrupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli\ntulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään\nhänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään\naikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä\nolivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa\nlinnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen\nkävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja\nPanaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen\ntaakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä\ntäydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:\n\n    \"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan\n    Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten...\"\n    — — — — —\n    — — — — —\n\nHämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin\nsilmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin\nse, joka on \"Ostrobraman kirkkaan kilpi\", otti hänen sielunsa ja vei\nsen \"kentille noille, joilla eri viljat kypsyy\". Taivaalla paloi vielä\npitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä\nrakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat\nkotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä:\n\"muistatko?\" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot,\npyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen\nmajakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä — mutta nyt hän on\nkotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat\nkulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe\nsyntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä,\nsillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä\nennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä,\nikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä\nsoi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä\nvartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse\nkuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä\nkatselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön\nhiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja\nvingutetaan viuluja. \"Hui ja hai!\" Ulanit siellä iskevät tulta\nsaappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen\nselässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy\nsilmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt\nvarmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella\nsumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä:\npian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen\nsurisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö!\nEtäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto.\nPian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan.\nToinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee\nkaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve.\nMitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin\nmuutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi\nkuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa\naamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat,\nmökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin\nläkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka\nsorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!\n\nHiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat\nvaihtamaan vuoroa.\n\nÄkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:\n\n— Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?\n\nVanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen\nvieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen\npäässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen\nedessään seisoo Johns, sataman vartia.\n\n— Mitä kummaa? kysyy Johns. — Oletteko tullut kipeäksi?\n\n— En.\n\n— Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene\nSan-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään\nihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun\nkanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.\n\nVanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla\nAspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa.\nKulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt\nirti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin\nmäärin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin\nväsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat\nvielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen\nkirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten,\nettä sekin häneltä katoaisi.\n\n\n\n\nPELIMANNI-JUSSI\n\n(JANKO MUZYKANT)\n\n\nLapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat\nkokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä\näiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi\nvihdoin lohduttelemaan sairasta.\n\n— Malttakaappas, sanoi hän, — niin minä sytytän teille kynttilän. Ei\nteistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen\nmaailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän\nsynneistänne.\n\n— Vähät siitä! sanoi toinen akka, — mutta tuo mukula tuossa on\nkastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään\npaholaisen kynsistä.\n\nTämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja\npirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään.\nAkka puhui:\n\n— Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja\npanen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu,\nsinne kusta tullutkin olet. Amen.\n\nMutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä\nsinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä\nraihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen\nruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että\nmuijat mutisivat keskenään: \"luulisipa sitä kissaksi tai joksikin\nmuuksi sellaiseksi!\"\n\nHaettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi\nterveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin\nvähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun\npoika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi,\nmutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen\nikävuoteensa asti.\n\nHän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket\nkuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat\nsilmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin\ntunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden\nääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut\npanemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti\npaitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta\ntirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä\nloisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä\npäivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja\nnimitti tavallisesti \"vaihdokkaaksi\". Kahdeksatta käydessään oli poika\njo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun\npanna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.\n\nTyperä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli\nsormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä\npaljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut\ntyöhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä\nsentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan\nsoittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta\najatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai\nkoppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:\n\n— Äiti! Kun tiellä mettättä toi nii kovatti! Voi voi...!\n\nMutta siihen ehätti äiti sanomaan:\n\n— Kyllä minä sinulle \"toitan\"! Saatpa nähdä!\n\nJa kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi,\nettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä\nmietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä\nhän tiesi?... Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat:\nkoko metsä soitti. Niin se vaan oli!\n\nJa entäs kaiku...! Soitti koiruohopensas kedolla, visersivät varpuset\npuutarhassa mökin ikkunan alla niin että kirsikkapuut tärisivät. Illoin\nsattuivat hänen korvaansa kaikki äänet kylästä ja silloin hän oli varma\nsiitä, että koko kylä soittaa. Kun hänet lähetettiin työhön,\nhajoittamaan lantatunkioita, niin soitteli tuulikin talikon sakaroissa.\n\nVouti näki hänet kerran, juuri kun hän, tukka pörröllään, seisoi\nkuuntelemassa tuulen soittoa puutalikon sakaroita vastaan. Ja samassa\nhän irroitti hihnan vyöltään ja veteli poikaa selkään niin että\ntiesi. Mutta vähät siitä! Ihmiset kutsuivat kun kutsuivatkin häntä\n\"Pelimanni-Jussiksi\". Keväällä hän karkasi purolle veistämään itselleen\nsorapilliä. Öisin, kun sammakot rupesivat kurnuttamaan, turilaat\nsurisivat niityllä ja kovakuoriaiset turisivat kasteessa, ei hän saanut\nunta, vaan kuunteli kuuntelemistaan ja Jumala ties mitä soittoa hän\nsilloinkin oli kuulevinaan... Kirkkoon ei äiti enään voinut häntä\nviedä, sillä paikalla kun urut rupesivat pauhaamaan tai suloisella\näänellä soimaan, kävivät lapsen silmät niin sameiksi, ettei olisi\nluullut sen enään tätä maailmaa näkevän.\n\nKylän yövartia, joka pysyäkseen valveella luki taivaan tähtiä tai\nhiljakseen haasteli koirien kanssa, näki monasti Jussin valkean paidan\npimeässä lipuvan kapakkaan päin. Ei poika kuitenkaan mennyt sisälle,\nvaan pysähtyi ulkopuolelle, piilottautui seinivierelle ja kuunteli.\nKansa tanssi obertasta, tuontuostakin hihkaisi joku pojista. Sitte\nkuului askelten töminää ja tyttöjen ääni kysyi: \"mitä?\" Toiset viulut\npanivat vienosti: \"syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme\" ja\ntoiset vastasivat arvokkaalla, karkealla äänellä: \"suokoon Jumala!\nsuokoon Jumala!\" Ikkunat loistivat ja joka hirsi kapakkarakennuksessa\ntuntui tärisevän, laulavan ja soivan. Ja Jussi kuunteli.\n\nKun hänellä olisikin tuollainen viulu, joka vienosti soi \"syökäämme ja\njuokaamme ja hauskaa pitäkäämme!\" Tuollaiset laulavat laudanpalaset!\nMutta mistä ne saisi? Missä niitä tehdään? Kun antaisivat hänen edes\nkerran ottaa ne sellaiset käteensä!... Mutta mitä vielä! Hyvä kun saa\nkuunnellakin ja tavallisesti hän kuuntelee kunnes vartian ääni kuuluu\npimeästä:\n\n— Lähdetkö kotiin, senkin heittiö!\n\nSilloin hän paljain jaloin juosta lippasi kotiin. Mutta pimeässä\nseurasi häntä sekä toisen viulun vieno: \"syökäämme ja juokaamme ja\nhauskaa pitäkäämme\" että toisen arvokas: \"suokoon Jumala! suokoon\nJumala!\"\n\nHänellä oli suuri juhla, kun hän vaan sai kuulla viulunsoittoa, sama se\nhäissäkö vai hautajaisissa. Jälkeenpäin hän ryömi uunin nurkkaan eikä\npäiväkausiin puhunut sanaakaan, katseli vaan kiiluvin silmin kuin kissa\npimeästä. Sitte hän päreistä ja hevosen jouhista teki itselleen viulun,\nmutta ei se tahtonut soida niin kauniisti kuin kapakan viulu: soi\nhiljaa, ihan hiljaa, niinkuin surviaiset tai muut hyttyset olisivat\nlaulaneet. Hän soitti sitä kuitenkin aamusta iltaan, vaikka saikin niin\npaljon potkuja, että lopulta oli kuin survottu, puolikypsä omena. Mutta\nsellainen hänellä oli luonto. Lapsi laihtui laihtumistaan, vatsa vaan\npysyi suurena, pörrö kävi yhä tuuheammaksi ja silmät suurenivat\nsuurenemistaan ja olivat tavallisesti vesissä. Mutta rinta ja posket\npainuivat yhä syvemmälle...\n\nEi hän ollut muitten lasten kaltainen. Hän muistutti suuresti\npäreviuluansa, joka tuskin kitisi. Nälkään hän oli kuolemaisillaan\nennen uutista, sillä hänen ravintonaan oli pääasiallisesti raaka\nporkkana ja himo päästä viulun omistajaksi.\n\nSe himo ei ollut hänen onnekseen.\n\nKartanon kuskilla oli viulu, jota hän hämärissä soitteli\nmiellyttääkseen kamarineitiä. Jussi piiloitteli usein pensaissa\nsaadakseen palvelijahuoneen avoimesta ovesta sitä katsella. Se riippui\nseinällä juuri vastapäätä ovea ja silmäyksissä liiti koko hänen\nsielunsa sen luo, sillä se tuntui hänestä pyhältä esineeltä, johon ei\nhän ole kelvollinen kajoamaan ja joka on hänelle rakkain maailmassa.\nKuinka hänen teki sitä mieli! Hän olisi tahtonut edes kerran saada sen\nkäsiinsä, voidakseen sitä likeltä katsella... Lapsellinen sydän raukka\nvärisi onnesta, kun hän vaan sitä ajatteli.\n\nYhtenä yönä ei palvelijahuoneessa ollut ketään. Herrasväki oli aikoja\nsitte lähtenyt ulkomaille, talo oli tyhjillään ja kuski istui toisella\npuolella, kamarineidin luona, Jussi oli piiloittautunut pensaisiin ja\nkatseli ikävänsä esinettä. Ovet olivat selkosen selällään. Täysikuu\npaistoi vinoon palvelijahuoneen ikkunaan ja teki vastapäiselle seinälle\nsuuren, loistavan neliön. Mutta tämä neliö likeni hiljalleen viulua ja\nvalaisi sen vihdoin kokonaan. Silloin näytti viulusta valuvan hopeisia\nsäteitä. Varsinkin loistivat kohopaikat niin häikäisevästi, ettei Jussi\ntahtonut saada katsotuksi niihin. Kuunvalossa saattoi nähdä kaikki ihan\nselvään: kaarevat laidat, kielet ja käyrän kaulan. Tapit loistivat kuin\nkiiltomadot ja pitkin viulun pituutta riippui hopeisena nauhana\njousi...\n\nOi, ihanaa se oli, lumottua kuin sadussa! Jussin silmäykset kävivät yhä\nahneemmiksi. Istuen kippurassa keskellä pensaita, kyynärpäät laihoja\npolvia vastaan, suu auki, hän katselemistaan katseli. Milloin kahlehti\nkauhu hänet paikalle, milloin ajoi vastustamaton halu häntä eteenpäin.\nOnko hän lumottu vai mikä hänen on?... Valossa alkaa viulu liikkua,\nikäänkuin lipua lapsen luo... Hetkeksi sammuu valo, mutta samassa se\ntaas välähtää loistamaan entistä kirkkaammin. Taikatemppuja,\ntaikatemppuja nämä ovat! Tuuli alkoi henkiä, puut humisivat hiljaa,\npensaissa kahisi ja Jussi oli selvästi kuulevinaan:\n\n— Mene pois Jussi! huoneessa ei ole ketään... mene pois vaan,\nJussi!...\n\nYö oli kirkas, selkeä. Kartanon puutarhassa, lammikon luona rupesi\nsatakieli laulamaan ja visertelemään, milloin hiljaa, milloin ääneen:\n\"mene, mene, ota!\" Rehellinen yökehrääjä kierteli hiljalleen pojan\nympärillä ja huusi: \"älä, älä, Jussi!\" Mutta yökehrääjä lensi tiehensä\nja satakieli jäi paikoilleen ja pensaat kahisivat kahisemistaan: \"ei\nsiellä ole ketään!\" Viulu välähti taasen häikäisevän valoisaksi...\n\nVaivainen, käyrä poikanen liikkui hiljaa, varovaisesti eteenpäin ja\nsatakieli viserteli tuskin kuuluvasti: \"mene, mene, ota!\"\n\nValkea paita pääsee yhä likemmä palvelijahuoneen ovea. Eivät ole enään\nmustat pensaat poikaa suojelemassa. Palvelijahuoneen ovella kuuluu\nsairaitten keuhkojen nopea hengitys. Jo katoaa valkoinen paita ja vain\ntoinen paljas jalka on kynnyksellä. Turhaan, yökehrääjä, lentelet\nja varoitat viimeisen kerran: \"älä, älä!\"... Jussi on jo\npalvelijahuoneessa.\n\nÄkkiä rupesivat suuret sammakot ikäänkuin pelästyksissään kurnuttamaan\nlammikossa, mutta lakkasivat samassa. Satakieli vaikeni, pensaat\nsamoin. Jussi ryömi hiljaa ja varovaisesti, mutta äkkiä hänet valtasi\nkauhu. Pensaissa hän oli ollut kuin kotonaan, kuin peto viidakossa,\nmutta täällä hänen oli kuin pedon, joka on pudonnut kuoppaan. Hänen\nliikkeensä kävivät hätäisiksi, hän hengitti kiireesti ja pihisemällä.\nÄkkiä hänen ympärillään oli pilkkosen pimeä. Heikko kesäyön salama\nlennähti idän ja lännen väliä ja valaisi hetkiseksi huoneen ja Jussin,\njoka nelin ryömin, pää pystyssä oli viulun edessä. Mutta salama sammui,\npilvi peitti kuun eikä enään kuulunut eikä näkynyt mitään.\n\nVasta jonkun ajan perästä kuului pimeästä heikko, valittava helähdys,\nikäänkuin joku varomattomasti olisi koskenut kieleen — ja äkkiä...\n\nKysyi karkea, uninen ääni vihaisesti huoneen nurkasta:\n\n— Kuka siellä?\n\nJussi piteli henkeään, mutta karkea ääni kysyi uudelleen.\n\n— Kuka siellä?\n\nTulitikku rupesi samassa tuikkimaan, huone kävi valoiseksi ja sitte...\nVoi! Jumalan tähden! Kirouksia, läiskettä, lapsen itkua ja rukousta:\n\"voi, Jumalan tähden!\" koiranhaukuntaa, kiireisiä askelia, tulta\nikkunoissa, hälinää koko talossa...\n\nSeuraavana päivänä seisoi Jussi raukka jo tuomioistuimen edessä.\n\nAikoivatko he ruveta tuomitsemaan häntä varkaana?... Varmaankin. Sekä\nherrastuomari että lautamiehet katselivat häneen mietteissään. Hän\nseisoi heidän edessään sormi suussa, pelästyneet silmät suurina päässä,\npienenä, vaivaisena, tietämättä missä oikeastaan on ja mitä hänestä\ntahdotaan... Mitenkä tuota nyt rankaisee tuollaista raukkaa, joka on\nkymmenen vuoden vanha ja tuskin pysyy jaloillaan seisomassa?...\nVankeuteenko sen lähettää vai kuinka?... Täytyyhän lasta armahtaa.\nOttakoon yövartia ja antakoon selkään niin ettei toista kertaa varasta.\nPäättyköön siihen koko juttu.\n\n— Niinpä kyllä!\n\nTapani, yövartia kutsuttiin paikalle.\n\n— Ota hänet ja anna selkään niin että muistaa!\n\nTapani nyökäytti tyhmää, petomaista päätään, otti Jussin kuin minkäkin\nkissanpojan, kainaloonsa ja vei talliin. Lapsi ei puhunut sanaakaan,\nkatsoa tuijotti vaan kuin lintu. Se ei taitanut ymmärtää mikä sitä\nodotti, tai lieneekö ollut niin peloissaan, ettei äännähtänyt. Mistäpä\nse oikeastaan tiesi mitä ne hänestä tahtoivat! Vasta kun Tapani oli\nsaanut hänet talliin, laskenut pitkäkseen maahan, nostanut paidan ja\nruvennut olkansa takaa hutkimaan, pääsi Jussilta huuto:\n\n— Äiti! ja joka kerta kun vartia löi, huusi hän: \"äiti! äiti!\" mutta\nhuudot heikkenivät heikkenemistään, kunnes ääni vihdoin katkesi\nkokonaan eikä enään huutanutkaan äitiä...\n\nPoloinen, särjetty viulu!...\n\n— Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa?\nSehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään\npysyy.\n\nÄiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin... Seuraavana\npäivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo\nhiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.\n\nPääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli\nsisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja\nkasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo\nmuodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa\nhyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie,\nsillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä.\nHengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat\nikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään\navoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen:\n\"Tuolla niityllä viheriällä!\" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi\nkuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa... Loimella hänen\nvieressään oli hänen päreviulunsa.\n\nÄkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta\npääsi kuiskeena:\n\n— Äiti?...\n\n— Mitä, poikani? kysyi äiti, joka ei itkulta tahtonut saada puhutuksi.\n\n— Äiti! Antaako Jumala minulle taivaassa oikean viulun?\n\n— Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi\nenempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin\nhillitön tuska. \"Oi Jeesus, Jeesus!\" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen\nkirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut\njärkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata\nkuoleman käsistä reväistä rakastettuaan...\n\nEi hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja\nne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään,\nliikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja\nkankeat. Auringonsädekin katosi...\n\nNuku rauhassa, Jussi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä palasivat herrasväet Italiasta ja heidän mukanaan\noli nuori neiti ja herra joka hakkaili neitiä.\n\nHerra lausui:\n\n— _Quel beau pays que l'Italie!_ [Mikä ihana maa se Italia on!]\n\n— Ja mikä taiteilijakansa! _On est heureux de chercher là-bas de\ntalents et de les protéger_... lisäsi neiti. [Kuinka on hauskaa siellä\netsiä ja suojella kykyjä!]\n\nJussin haudalla humisivat koivut.\n\n\n\n\nENKELI\n\n(\"JAMIOL\")\n\n\nLupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty\nmessu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka\ntahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja\nkirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä.\nPääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää\npaloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin\njaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen\njalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti\nsuurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta\nsammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät\npappispenkkien ympäristön vahan hajulla.\n\nVanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi,\ntoinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat\nveisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai\nvarpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että\nnälkä.\n\nAkat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin\npimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet\ntalikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka\noli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja\nsaatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.\n\nAkat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä\näänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:\n\n    Ja kun lähestyy kuoleman hetki,\n    Niin rukoile, rukoile Poikaasi...\n\nVarjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät\nkasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta — tämä\nkaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä\noikealla paikallaan.\n\nAjottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja\nrupesi vapisevalla äänellä lukemaan: \"terve Maaria, armoa täynnä\" — ja\ntoiset jatkoivat: \"Herra olkoon kanssasi!\" mutta koska oli Kalikstowan\nhautauspäivä, liitettiin jokaisen \"Terve Maarian\" perään sanat: \"Anna,\nHerra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen\nkirkkaus\".\n\nKalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla.\nHänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen\nlumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis\nymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa\noli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet,\nmiltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta\nei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella\nlippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti\nkirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.\n\nSen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti\nkymmenettä kertaa:\n\n\"Ja kun lähestyy kuoleman hetki...\"\n\nTyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat\nkahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi\nikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.\n\nUkko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli\nsolmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui\nKalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti,\nsillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.\n\nSoitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat\nviimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi\nheistä talutti Marysiaa.\n\n— Kulikowa! virkkoi toinen, — mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?\n\n— Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen,\nhänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa.\nEikö sitä ole siinä!\n\n— Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?\n\n— Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on\ntullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua\npalvelijahuoneessa.\n\nNäitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä.\nOli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi\nmärkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja\noljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä\nsynkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli\njo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.\n\nSe soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään.\nAkat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin\npuoli lasillista ja sanoi:\n\n— Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.\n\nKun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen\nmieleen. Kapuscinska virkkoi:\n\n— Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka\nse laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli\nripittämään, oli se jo kylmänä.\n\nKulikowa puuttui puhumaan:\n\n— Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä.\nMenneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: \"kuulkaas nyt,\nKalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!\" Mutta hän vastasi:\n\"minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!\" Paha hänen oli\nollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan\nherrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä\nguldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan:\n\"en sääli, kun on kysymys lapsesta!\" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen\nolivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän\npystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet\npainumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta...\n\n— Juodaan suruumme puoli korttelia!\n\nKäsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa.\nKulikowa toisteli surullisella äänellä: \"voi vaivaista! voi vaivaista!\"\nmutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.\n\n— Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. — Raskaasti,\nraskaasti!\n\nJa hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen\nkehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja\nlopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin\ntahdissa:\n\n    \"Raskaasti, raskaasti, raskaasti,\n    Se vainaja hengitti raskaasti!\"\n\nÄkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle\nkuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin\nmielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.\n\n— Muista, orpo, virkkoi hän, — mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat\nlunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.\n\nHän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi\nsitte tavattoman tarmokkaasti:\n\n— Kun minä sanon, että enkeli on, niin se on!...\n\nKukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin\ntarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:\n\n— Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee\nenkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä\njalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa\nsinua.\n\nKapuscinska rupesi laulamaan:\n\n    \"Hän siivillänsä hellästi sinua suojelee\n    Ja sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee.\"\n\n— Oletteko hiljaa! huusi Kulikowa.\n\nSitte hän kääntyi tytön puoleen:\n\n— Sinä tomppeli, tiedätkö kuka sinua varjelee?\n\n— Enkeli, vastasi lapsi kimeällä äänellään.\n\n— Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli\nsiivillään... leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä\nja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.\n\nTyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään,\njoka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.\n\nKapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana.\nTalikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut\nhanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.\n\nOli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta\nja ääni, joka sanoi hevoselle:\n\n— Ptruuuu!\n\nKapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi\nsen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin\nhän huusi kapakoitsijalle:\n\n— Anna puoli korttelia!\n\n— Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: — otatko tytön\nmukaasi Leszczynceen?\n\n— Otan kyllä, koska käskettiin, vastasi Margula.\n\nSitte hän katseli molempia vaimoja ja virkkoi:\n\n— Olettepa te ottaneet niinkuin...\n\n— Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. — Kun\nminä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo.\nTiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?\n\nWojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita\ntoisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:\n\n— Hitto teille...\n\nMutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa,\nirvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja\nvirkkoi:\n\n— Sehän on selvää vettä. Antakaa tuosta toisesta pullosta.\n\nKapakoitsija kaasi toisesta pullosta! Wojtek irvisteli entistä\npahemmin.\n\n— Eikö teillä nyt ole aarakkia?\n\nMargulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän\nsamaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja\nasiallista kirjoitusta \"herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta\nyhteiskuntarakennuksen perustuksena\", ja siten liittyi Wojtek vasten\ntahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien\nmyyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin\nkauppalassa.\n\nNoin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn,\njosta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen\nkäteen ja virkkoi:\n\n— Tule pois nyt, rääppänä!\n\nAkat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi\nMarysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan\nja tyttö läksi nyt Leszczynceen.\n\nHe tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: \"hei!\" —\nja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun\nkuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille,\nvalkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin\nnarisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen;\ntuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.\n\nHe ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä:\n\"muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?\" Mutta pian hän vaikeni\nja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin\nvasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään\nsiitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä\nhiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: \"Senkin peijakkaat!\" — Marysia\nei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli\nvalkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät\nhänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut\nja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja\nsisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat\nolleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä\nkoskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin\npäälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt\nmieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin,\nettä hän itki vilusta.\n\nEi tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman\naikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto\nLupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti\nhuomauttanut, \"että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän\nrahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta\nmaanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin\nriistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen.\" Wojtek oli\ntällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi\nvoinut tehdä häntä surulliseksi.\n\nEi häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat\nharventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli\nerinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen\nojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.\n\nMarysia rupesi häntä tönimään.\n\n— Wojtek!\n\n— Mitä sinä huudat?\n\n— Me olemme kaatuneet.\n\nMutta Wojtek kysyi:\n\n— Lasiko?\n\nJa nukkui samassa.\n\nTyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan.\nMutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen\ntönimään nukkuvaa.\n\n— Wojtek!\n\nEi vastaa.\n\n— Wojtek, mennään pois sisään!\n\nHetkisen perästä sanoi tyttö taasen:\n\n— Wojtek, minä lähden jalkaisin...\n\nVihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin\nlikellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin\nkanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli\nmetsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde\nlumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi\nkuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän\nhyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista\ntaustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli\nluotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin\nhyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui\nvesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille.\nMutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista,\nhiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää...\n\nEi tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet.\nValkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet\ntaivaalla — kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta.\nTalvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä\nmustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia.\nHyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat\npudottelivat, olivatkin kyyneliä — ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa!\nSuurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!... Yksinään, heikkona,\nraukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois\ntieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun\npieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman\nhuomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.\n\nTyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa\ntekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne\ntänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta.\nEikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa\nkädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista.\nHän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän\npurskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin\ntarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku — metsä\nkuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin\nsurullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli... Lapsi kävelee hitaammin ja\nhitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka\nkauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman\nmetsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.\n\nHän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän\noli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin.\nMutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että\njonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? — Enkeli! Olihan vanha\nKulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. — Marysia tunsi enkelin.\nMökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet\nhartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin.\nEhkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan... — Hiljaa! Joku\ntulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät\nlikenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa\nlapsi uniset silmänsä. Mitä?!\n\nHallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti...\njulmana... hirmuisena...\n\n\n\n\nVANHA PALVELIJA\n\n(STARY SLUGA)\n\n\nI\n\nVanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi\nkatoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan\nlapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole\njäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus\non luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän\npalveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän\noli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein\nkertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän\nNapoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei\nitsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja\nkun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:\n\n— Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti —\nJumala hänen sieluaan siunatkoon! — juosta reksutteli vielä paita\nhampaissa!\n\nHän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli\nsekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin\nleikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja\nkodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.\n\nEn saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että\näidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla\npidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia\nhän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään\ntyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa — ja se tapahtui joka viikko —\nniin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä\nherran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni\njohonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän,\njankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän\nseisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän\nvalvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää\nhänen elämäänsä.\n\n— Katso ympärillesi, katso, — murisi hän, — kyllä minä sinut opetan.\nKas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja\nperässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin\nkerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä\nsiinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!\n\nAterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen\nvastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:\n\n— Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa\nhevoset. Mennään sinne tai sinne.\n\n— Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. — Mikseikäs mentäisi.\nTietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat\njalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on\nmentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä\nkieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut\ntyöt. Visiittihän on tärkein.\n\n— Tuo Nikolai on ihan sietämätön! — huudahti isäni aivan\nkärsimättömänä.\n\nMutta Nikolai jatkoi:\n\n— Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori\nlähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa — miksei\nherrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin\npapin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas\nei herrasväki!\n\nJa niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan\nmörököllin suuta.\n\nMuistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän\nkuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme.\nSisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista\n\"neidiksi\", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli\nmuitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä\nsyystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin\njälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta\nhymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan:\n\n— Nikolai, hyvää päivää Nikolai. Puhdistaako Nikolai tänään kiväärejä?\n\n— Mitä se Henryk täältä hakee? Pyyhinliinaahan minä köytän ympärilleni\nenkä muuta.\n\nHetkisen perästä hän taas alkoi, ääntäni matkien:\n\n— Nikolai, Nikolai! Kun on kysymys nalleista, niin silloin Nikolai\nkyllä kelpaa, mutta muuten hänet syökööt vaikka sudet. Parempi olisi\nettä siitä lähtisit lukemaan. Ei sitä ampumisella ymmärrystä koota.\n\n— Tunti jo loppui, vastaan itku kurkussa.\n\n— Vai loppui tunti, vai loppui! Lue sinä, lue, muuten jää pääsi\ntyhjäksi lekkeriksi. En anna, nyt sen tiedät. (Niin sanoen rupesi hän\njo kopeloimaan taskujaan.) Sattuupa siitä vielä joku nalli silmääsi ja\nsyytetään Nikolaita. Kuka on syypää? Nikolai. Kuka antoi ampua?\nNikolai.\n\nNäin murahdettuaan meni hän isän huoneeseen, otti esiin pistolit,\npuhalteli niitä, tarkasteli vielä sataan kertaan että kaikki oli\nkunnossa, sytytti sitte kynttilän, pani nallin sankkireikään ja antoi\nminun tähdätä, mutta tuli minulle vielä sittenkin raskas risti\nkannettavaksi.\n\n— Kas kuinka pitelee pistolia, virkkoi hän — ihan kuin seppä saksia.\n— Et sinä tuolla tavalla saa kynttilää sammuksiin, jollet sormin\nsammuta, niinkuin kerjäläinen kirkossa. Rupea papiksi, rämpyttele\nrukouksia, mutta älä vaan sotamieheksi aio.\n\nKaikesta huolimatta Nikolai opetti meille entistä ammattiaan. Usein\npäivällisen jälkeen minä ja veljeni opimme marssimaan hänen johdollaan\nja meidän kanssamme marssi joskus pappi Ludvigkin, joka sen teki hyvin\nhullunkurisesti.\n\nNikolai mulkoili häneen silmäkulmiensa alta ja vaikka hän häntä sekä\npelkäsi että kunnioitti enemmän kuin muita, niin ei hän voinut pidättää\nsisuaan, vaan virkkoi:\n\n— Kas tuota pappia, kun marssii ihan kuin vanha lehmä!\n\nMinä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan.\nMutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai\nikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että\nhän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.\n\n— Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. — Kuolkoon nyt siellä! Voi,\nvoi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja.\nLatinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä\nmaailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt,\nvanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin\nkadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.\n\nMuistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat\ntalossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen.\nVain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki\nhiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan\nkyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen,\njoka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla\nmielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole\nensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä:\nennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut\nosannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi\nLudvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut\nVarsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin\noven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä,\nkömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.\n\n— Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään,\nasettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja\nalkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua\nnuoreksiherraksi.\n\nMutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda\nminulle anteeksi. \"Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä\",\npuheli hän, \"ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi\nsen hetken valinnut...\" j.n.e.\n\nIsä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta\narvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen\naikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että\nparannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin\nNikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus\noli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman — siitä hän ei\ntahtonut kuulla puhuttavankaan.\n\n— Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi\nhän. — Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän\nkääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä...\nmiksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä\nkaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille\npuhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.\n\nVanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui\njuttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän\ntuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin\npalkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat\nvanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän\nkuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti\nne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä\nkertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat\nviljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen\nvarstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen\nhuomasi ja huudahti:\n\n— Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat\nkanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi \"lupu! tsupu! lupu! tsupu!\"\nJonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin:\nvanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä:\n\n— Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran\nkuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan,\nmutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan... j.n.e.\n\nOhimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli\ntodella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi\ntultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle\nsekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan\npidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten\nkanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan\ntyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni,\nihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme\nsotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän\noli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa\nkova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.\n\nPalaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien\nhevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista\ntuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien\nesteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa\nkäsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän\nkertoi — eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan\njutun:\n\n— Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran\nmuistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä\nrivissä seisomassa... No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte\nluokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta\npuolelta, ja sanoo: \"aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut\ntunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin\nnyt lopussa.\"\n\n— Eikö muistanut överstiä? kysyi isäni.\n\n— Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja\növerstisi.\n\nPappi Ludvig kävi kärsimättömäksi ja huudahti:\n\n— Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen\npalkan siitä saanut.\n\nVanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän\npelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin\nlieventääkseen puhettaan, jatkoi:\n\n— Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen.\nKun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen...\ntarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä\nhullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini,\njoilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi\nSiekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo\nlopuksi: \"etkös sinä häpeä, Nikolai\", sanoo, \"nyt sinulta pääsi\npaljasta valetta\". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä\nen muista.\n\n— No paranitko sinä?\n\n— Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä\nkurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia\nyhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin\nseuraavana päivänä terveenä kuin kala.\n\nOlisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille\nniitä useampia, jollei pappi Ludvig — en muuten tiedä mistä syystä —\nolisi kieltänyt Nikolaita \"aivan vääntämästä minun päätäni\", kuten hän\nlausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka\ntietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky\nsyntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle,\npään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat\npalvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan\ntoisellaiset olennot.\n\nMuuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan\naivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä\nerittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen\nsanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan\nhyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta\nja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet\nalkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi,\nettä parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat\nkylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata\nmetsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun\nsudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa\nsudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen\nNikolain ja puhui hänelle:\n\n— Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan,\npoiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten\ntuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.\n\nNikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori\npalasi — Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi\nUstrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita\nei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas — ei kuulu. Talossa\ntuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet\nkotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään\nUstrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut\nherraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta\nlainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme\npäämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat\nlähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään\nlöydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun\nisä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla\njalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä\npaikalla tuntee Nikolain.\n\nSe oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä,\nviiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.\n\n— Herranen aika, Nikolai, mitä sinä olet tehnyt koko tämän ajan?\n\n— Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. — Mitä minun sitte piti\ntehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa\nsanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt\nKarolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut.\nPitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän\ntietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin\nkaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa\nhänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni\npiirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä\noikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.\n\n— No antoiko hän sinulle vastauksen?\n\n— Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki.\nmutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi,\npyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle\nkirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen\nsitte oli nauraessa, mutta...\n\n— Entä mitä sinä olet syönyt tänä aikana?\n\n— Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko\nnyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En\nole syönyt, mutta syön vasta.\n\nSenjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan\naina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia\nasianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen\nkaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi\ntäydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on\npalannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei\nkehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.\n\n— Mikä sinun on, Nikolai?\n\n— Olen tapellut, murahti vanhus.\n\n— Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei\nsinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen\nmiehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti\nollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille\nhyvää esimerkkiä.\n\nIsäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana.\nMutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä\nhampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli\npäättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä\noikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut\nsanaakaan.\n\nOli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti\nlähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko\nsitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi\ntalosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen,\njoka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli\nherra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat\ntuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä\nNikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai\nvastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll\nuudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla.\nSilloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa\nja löivät verille asti.\n\nKun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään.\nHän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita,\njoka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä\nnuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko\nasiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte\nja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä\nsiitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan\naikaa.\n\nIlman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa\ntohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita\noli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui\nmeillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä\neikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat,\nmuitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun\nkunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo\npojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun\ntohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti\nMaryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan\ntuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin\nventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin.\nKerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai\nhänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: \"Kuka sitä nyt\nkököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen\nnähty!\" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin\nkivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän\nyhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään\nvarmaan tuntui katkeralta.\n\nOnneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista\nlaatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti\nsaliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen\nikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi \"io\nquesta notte sogno\"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi\nvapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman\nhäntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi\nmolemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja\nkaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti\ntapahtuu.\n\nOnnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan\nillalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän\nluo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla\ntarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi\nhymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin\nasioihin.\n\nNikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa.\nKun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä,\nkulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään\nja kopistelemaan jalkojaan.\n\n— Mitä Nikolai tahtoo? kysyi isä.\n\n— Sitähän minä... Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä\ntahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo\nottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?\n\n— On. No entä sitte?\n\n— Mutta eihän neiti toki mene sellaiselle... teurastajalle.\n\n— Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan\nNikolai tahtookin pistää nokkansa!\n\n— Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra\növerstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka\nansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä,\nmikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.\n\n— Tohtori on viisas mies.\n\n— Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä\nkulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi\neteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet\nkerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on\nleikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään\nkädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee\nasetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin\nihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan\nnousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan\nmaatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole\nkomennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?\n\nMutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti\nhänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että\nvarsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään\nyhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.\n\nNikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa;\nhän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa\nanteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti\nyleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori\nStanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille\nherttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään,\nikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan,\nkanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi\nhuomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus\ntäti Marynian \"säätyrikkoisen avioliiton\" tähden. Muistan kerran\njouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi\nkuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina\njouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:\n\n— Katsokoon Nikolai, kuka sieltä tulee.\n\nNikolai meni ulos ja palasi pian, kasvot hehkuen ilosta.\n\n— Neiti tulee! huusi hän jo kaukaa.\n\n— Kuka? kysyi isäni, vaikka jo tiesi, kenestä hän puhui.\n\n— Neiti!\n\n— Mikä neiti?\n\n— No meidän neiti — vastasi vanhus.\n\nJa kelpasipa sitä \"neitiä\" katsella, kun hän astui huoneeseen kolmen\nlapsen kanssa. Herttainen neiti! Mutta vanhus ei vahingossakaan koskaan\npuhunut hänestä kuin sillä nimellä.\n\nVihdoin hänen vastenmielisyytensä tohtori Stasiin kuitenkin loppui.\nHania sairastui kovaan lavantautiin. Seurasi minullekin surun päivät,\nsillä Hania oli minun ikäiseni ja ainoa leikkitoverini ja minä rakastin\nhäntä melkein kuin sisarta. Tohtori Stas ei melkein kolmeen päivään\njättänyt hänen huonettaan. Vanhus, joka rakasti Haniaa koko sielunsa\nvoimalla, kulki hänen sairautensa aikana epätoivoissaan, ikäänkuin\nkaikki olisi häneltä hävitetty; sairaan vuoteen ääreen sai ainoastaan\nminun äitini mennä; ukko ei syönyt eikä nukkunut, istui vaan tytön\nhuoneen ovella, antaen kovan, rautaisen tuskan kalvaa rintaansa. Olihan\nhänen sielunsa harjaantunut sekä ruumiilliseen työhön että kohtalon\niskuihin, mutta kuitenkin hän oli murtumaisillaan ainoan tyttönsä\nvuoteen ääressä. Kun vihdoin monen päivän kuolettavan pelon perästä\ntohtori Stas hiljaa avasi sairashuoneen ovea ja onnesta säteilevin\nkasvoin kuiskasi tuomiota odottaville viereiseen huoneeseen sanan:\n\"pelastettu!\" niin ei vanhus voinut pidättyä, vaan mylvi kuin\npiisonihärkä, heittäysi hänen jalkoihinsa ja toisteli nyyhkien: \"minun\nhyväntekijäni, minun hyväntekijäni!\"\n\nHania paranikin sitte pian ja tohtori Stas jäi vanhuksen silmäteräksi.\n\n— Kelpo poika, puhui hän kierrellen tuuheita viiksiään. — Ja hyvästi\nistuu hevosen selässä, ja jollei häntä olisi ollut, niin Hania... äh!\nEn tahdo sitä ajatellakaan. Piru vieköön!\n\nMutta jonkun vuoden perästä alkoi vanhus itse riutua. Hänen suora ja\nväkevä vartalonsa taipui ja koukistui. Hän lakkasi torumasta ja\nvalehtelemasta. Yhdeksänkymmenennen ikävuotensa loppupuolella kävi hän\naivan lapselliseksi. Hän viritteli vain pauloja linnuille ja\njoukoittain lenteli niitä, varsinkin peipposia, hänen huoneessaan.\nMuutamia päiviä ennen kuolemaansa ei hän enään tuntenut ihmisiä, mutta\nitse kuolinpäivänä hänen järkensä sammuva lamppu vielä kerran leimahti\nkirkkaaseen tuleen. Muistan että vanhempani, äidin terveyden takia,\njuuri silloin olivat ulkomailla. Sinä iltana istuimme lieden ääressä\nminä, nuorempi veljeni Kasimir ja pappi, joka myöskin oli paljon\nvanhentunut. Talvinen tuuli lumipyryineen piiskasi ikkunaa; pappi\nLudvig rukoili. Minä panin Kasimirin avulla kuntoon pyssyä huomispäivän\nmetsästysretkeä varten. Äkkiä tultiin ilmoittamaan, että vanha Nikolai\ntekee loppua. Pappi Ludvig riensi paikalla kotikappeliin hakemaan\nsakramentteja, minä juoksin minkä jaksoin vanhuksen luo. Hän makasi\nvuoteellaan hyvin kalpeana, kellertävänä ja melkein kankeana, mutta\nlevollisena ja täydessä tajussaan. Kaunis oli tuo paljas, kahden arven\nkoristama pää, pää vanhan soturin ja rehellisen miehen. Vihityt\nvahakynttilät loivat kalmankarvaista valoa huoneen seinille. Nurkissa\nvisertelivät kesyt peipposet. Toisella kädellään vanhus painoi\nrintaansa vastaan krusifiksia, hänen toista kättään piteli ja\nsuudelmilla peitti Hania, kalvakkana kuin liljan kukka. Pappi Ludvig\ntuli huoneeseen ja rippi alkoi; sitte kuoleva halusi nähdä minua.\n\n— Ei ole täällä herraani eikä rakastettua rouvaani, kuiskasi hän, —\nsentähden tuntuu raskaalta kuolla. Mutta olettehan te, nuoriherra\nkulta, perintöherrani... Holhotkaa tuota orpoa... Jumala teille\npalkitsee. Älkää olko vihoissanne... jos olenkin rikkonut, niin...\nantakaa anteeksi. Minä olin paha, mutta uskollinen...\n\nÄkkiä heräsi hän uudelleen, puhui voimakkaalla äänellä ja kiireesti,\nikäänkuin hän jo olisi ollut hengen heitossa:\n\n— Herra!... perintöherra!... minun orpoani!... Jumala, sinun\nkäsiisi...\n\n— Annan tämän kelpo soturin, uskollisen palvelijan ja kunnon ihmisen\nhengen, lopetti juhlallisesti pappi Ludvig.\n\nVanhus oli jo kuollut.\n\nLankesimme polvillemme ja pappi alkoi voimakkaalla äänellä lukea\nrukouksia vainajille.\n\nSiitä on kulunut toistakymmentä vuotta. Uskollisen palvelijan haudalle\non kasvanut tuuheita hautakanervia. Ajat ovat olleet surulliset. Myrsky\non puhaltanut sammuksiin kotikyläni pyhän ja hiljaisen tulen. Jo on\nhaudassa pappi Ludvig, haudassa täti Maryniakin; minä ansaitsen kynällä\njokapäiväisen leipäni, mutta Hania...\n\nOi, valukaa kyyneleet!\n\n\n\n\nPOSENILAISEN OPETTAJAN MUISTIKIRJASTA\n\n(Z PAMIETNIKA POZNANSKIEGO NAUCZYCIELA)\n\n\n... Lampun himmeä valo herätti minut ja monasti näin kahden tai kolmen\naikaan aamuyöstä Mikon yhä vielä työssä. Valkeissa alusvaatteissaan\nistui hän kirjojen ääressä unisena, väsyneenä, koneentapaisesti\ntoistellen latinalaisia tai kreikkalaisia taivutuskaavoja. Hän toisteli\nniitä yhtä yksitoikkoisesti kuin kirkossa toistellaan litanian sanoja.\nKun minä käskin poikaa nukkumaan, vastasi hän minulle: \"en vielä osaa\nläksyäni, herra Wawrzynkiewicz\". Olinhan itse ollut valmistamassa hänen\nkanssaan läksyjä sekä neljästä kahdeksaan että kymmenestä\nkahteentoista. Olin pannut maata vasta kun varmaan tiesin hänen osaavan\nkaikki. Mutta tässä oli kun olikin liikaa työtä. Lopetettuaan\nviimeisten läksyjen lukemisen, oli poika jo unohtanut ensimäiset, ja\nkreikkalaiset, latinalaiset ja saksalaiset taivutuskaavat ja\nkaikellaisten käsitteiden nimitykset olivat panneet hänen pää-raukkansa\nniin sekaisin, ettei hän voinut nukkua. Hän ryömi siis esiin peitteen\nalta, sytytti lampun ja istuutui takaisin pöydän ääreen. Kun minä häntä\nnuhtelin, rupesi hän rukoilemaan ja purskahti itkuun. Vihdoin minä niin\ntotuin näihin yöllisiin istuntoihin, lampun valoon ja taivutuskaavojen\nharjoittamiseen, etten enään saanut unta, jos ne jäivät pois. Minun\nehkei olisi pitänyt sallia lapsen rasittautua näin yli voimain, mutta\nmitä minä saatoin tehdäkään? Täytyihän hänen joka päivä edes\nkutakuinkin oppia läksynsä, muutoinhan hänet olisi pantu pois koulusta\nja Jumala ties kuinka sitte olisi käynyt Maria rouvan, joka miehensä\nkuoltua oli jäänyt vaalimaan kahta orpoa lastaan ja joka pani kaiken\ntoivonsa Mikkoon. Minun tilani kävi todella sietämättömän vaikeaksi,\nsillä näinhän toiselta puolen selvästi, että ylenmääräiset ponnistukset\nkuluttavat pojan terveyttä, ehkäpä uhkaavat hänen elämäänsä. Olisi\nainakin pitänyt koettaa vahvistaa hänen ruumiillisia voimiaan,\ntoimittaa häntä voimistelemaan, kävelemään tai ratsastamaan. Mutta\nsiihen ei ollut aikaa. Lapsella oli niin paljon työtä, niin paljon\nulkoläksyjä, joka päivä niin paljon kirjoittamista, että käsi sydämellä\nsanon: siihen ei ollut aikaa. Joka hetki, joka olisi ollut tarpeellinen\npojalle virkistykseksi ja huviksi, meni latinaan, kreikkaan ja...\nsaksaan. Aamuisin kun panin kirjoja hänen rensseliinsä ja näin hänen\nheikkojen hartioidensa taipuvan bysanttilaisten siteiden painon alla,\nkouri sydäntäni kerrassaan. Välistä minä koetin rukoilla, että häntä\nymmärrettäisiin ja armahdettaisiin, mutta saksalaiset opettajat vain\nvastasivat, että minä hemmottelen lasta, jopa kerrassaan pilaan hänet,\nettä Mikko nähtävästi ei tee tarpeeksi työtä, vaan huutaa ja ulvoo\nyhtämittaa. Sairastan itsekin rintatautia, olen yksinäinen, arka mies,\nja monet hetket ovat heidän moitteensa minulta myrkyttäneet. Minä kyllä\nolen parhaiten nähnyt eikö Mikko tee tarpeeksi työtä! Hänen lahjansa\nolivat keskinkertaiset, mutta hän oli tavattoman uuttera ja\nlempeydestään huolimatta niin erinomaisen lujaluontoinen, etten ole\ntavannut toista hänen kaltaistaan poikaa. Mikko raukka rakasti äitiään\nniin kiihkeästi ja sokeasti, että kun hänelle sanottiin äidin olevan\nsairaana ja ehkä kuolevan jos Mikko on laiska — niin poika pelkäsi ja\nvapisi ja istui yökaudet kirjan ääressä, jottei vaan tuottaisi surua\näidilleen. Kun hän sai huonon arvosanan, purskahti hän itkuun. Mutta ei\nkenenkään päähän edes pälkähtänytkään minkätähden hän itki, ei kukaan\naavistanut mikä hirveä edesvastuun tunne häntä painoi sellaisina\nhetkinä. Niin, ketä se olisi liikuttanut? En minä häntä pilannut enkä\nhemmotellut, minä vain ymmärsin häntä paremmin kuin muut; kun en\nsoimannut häntä vastoinkäymisestä, vaan sen sijaan koetin lohduttaa,\nniin tiesin mitä tein. Itse olen eläissäni saanut tehdä työtä aika\nlailla, olen saanut kärsiä sekä nälkää että hätää, en ole ollut\nonnellinen enkä ikinä tule onnelliseksi. Mutta nyt — hitto vieköön! en\nenään edes kiristele hampaitanikaan, kun sitä ajattelen. Elämä ei ole\nelämisen arvoista, sen tiedän, mutta ehkäpä juuri sentähden todella\nsäälin jokaisen hätää.\n\nKun minä olin Mikon ikäisenä, kun minä juoksentelin kaduilla kilpaa\nkyyhkysten kanssa tai löin nappia raatihuoneen edustalla, olin ainakin\nterve ja iloinen. Silloin ei minua kiusannut yskä; kun minä jostakin\nsyystä suutuin, itkin kunnes sain selkääni; muuten olin vapaa kuin\nlintu enkä välittänyt mistään. Mikko ei milloinkaan ole saanut tuntea\nsellaista. Olisipa elämä kyllä aikoinaan pannut hänetkin alaisimelle ja\nlyönyt vasaralla — sentähden hänen lapsena olisi pitänyt saada sydämen\npohjasta nauttia lasten huveista, tehdä kepposia ja juoksennella\nraittiissa ilmassa ja auringon paisteessa. Mutta en saanut minä nähdä\ntyötä ja iloista lapsellisuutta sopusoinnussa. Päinvastoin: näin lapsen\nsekä lähtevän kouluun että palaavan koulusta alakuloisena,\nnääntymäisillään kirjataakan alle, ylen rasittuneena. Hänen\nsilmäkulmissaan oli ryppyjä, hän kulki aina ikäänkuin itkua pidätellen\n— sentähden minun kävi häntä sääli, sentähden minä tahdoin häntä\nlohduttaa.\n\nOlen itse opettaja, vaikkakin yksityisopettaja, enkä käsitä mitä\nmaailmassa tekisin jos minun vielä pitäisi kadottaa usko opin arvoon ja\nhyötyyn. Mutta yksinkertainen mielipiteeni on, ettei oppi saa käydä\nlapsille rasitukseksi, ettei latina saata korvata raitista ilmaa ja\nterveyttä, ettei hyvä tai huono ääntäminen saa olla ratkaisemassa\nihmislapsen elämän kohtaloa.\n\nArvelen niinikään, että pedagogikka parhaiten täyttää tehtävänsä, jos\nlapsi tuntee, että ohjaava käsi on lempeä, ettei armotonta jalkaa panna\npolkemaan hänen rintaansa ja ettei tukahuteta kaikkea mitä kodissa on\nopetettu kunnioittamaan... Sellainen visapää minä vaan olen, etten\nmuuta mielipidettä tässä suhteessa. Minulle selvenee selvenemistään,\nettä olen oikeassa, kun muistelen pientä Mikkoani, jota niin\nvilpittömästi rakastin. Olin opettanut häntä hänen kuudennesta\nikävuodestaan asti, olin ensin ollut hänen kotiopettajanaan ja sitte,\nhänen päästyään toiselle luokalle, valmistanut läksyjä hänen kanssaan.\nMinulla oli siis ollut yllin kyllin aikaa kiintyä häneen. Niin, mitäpä\nminä rupeisin salaamaan sitä itseltäni: hän oli sen naisen poika, joka\noli minulle kallein maailmassa... Se nainen ei tietänyt sitä eikä\nmilloinkaan saa sitä tietää. Muistan, että olen vain... herra\nWawrzynkiewicz, yksityisopettaja ja sairas mies — kun hän taas on\nmahtavan aatelistalon tytär, ylhäinen rouva, jonka puoleen en uskalla\nsilmiänikään nostaa. Mutta elämän viskelemän, yksinäisen sydämen täytyy\nlopulta saada tarttua kiinni johonkin, kuten aallon viskelemä\nnäkinkenkäkin etsii jalansijaa — minun sydämeni tarttui kiinni häneen.\nMinkä sille voin? ja eihän hänellä siitä ole mitään haittaa! Enhän minä\nhäneltä vaadi enempää valoa kuin auringolta, joka keväisin elähyttää\nsairaan rintani. Olenhan viettänyt kuusi vuotta hänen kodissaan,\nolinhan silloinkin kun hänen miehensä kuoli, näinhän hänet onnettomana,\nyksinään; hän oli aina hyvä kuin enkeli ja kuinka hän rakasti lapsiaan!\nHänen leskeydessään oli jotakin pyhää. Niin, siihen sen täytyi johtaa.\nMutta tunteeni ei ole rakkautta, se on pikemmin uskontoa.\n\nMikko muistutti suuresti äitiään. Monasti, kun poika minuun katsahti,\nluulin näkeväni hänen äitinsä. Hänellä oli samat hienot piirteet, sama\ntuuheiden hiuksien varjostama otsa, samat sirosti kaarevat kulmakarvat\nja varsinkin oli hänen äänensä aivan samallainen. Yhteiset äidille ja\nlapselle olivat niinikään tunteet ja mieliteot, molemmilla oli\ntaipumus kiihtymykseen ja liioitteluun. Molemmat kuuluivat noihin\nhermostuneisiin, herkkiin, ylhäisiin ja rakastavaisiin olentoihin,\njotka kykenevät tekemään mitä suurimpia uhrauksia, mutta jotka\ntavallisesti elämässä ja todellisuudessa löytävät sangen vähän onnea.\nHe levittävät nimittäin ympärilleen enemmän onnea kuin he voivat saada\ntakaisin. Sen tapaiset ihmiset häviävät nykyään häviämistään ja\narvelen, että joku nykyaikainen luonnontutkija voisi sanoa heistä, että\nhe edeltäkäsin ovat määrätyt kuolemaan, sillä he ovat syntyneet\nmaailmaan vika sydämessä — he rakastavat liian paljon.\n\nPerhe oli ennen ollut hyvinkin mahtava, mutta sen jäsenet olivat —\nrakastaneet liiaksi. Kaikellaiset myrskyt olivat hajoittaneet\nomaisuuden ja se mikä oli jäljellä, ei tosin jättänyt hätään, mutta oli\njoka tapauksessa hitunen, verraten entisiin aikoihin. Mikko oli suvun\nviimeinen jäsen; sentähden Maria rouva rakastikin häntä tulevaisuutensa\ntoivona eikä yksin omana lapsenaan. Mutta sokeana, kuten äidit\ntavallisesti ovat, hän, onnetonta kyllä, piti häntä harvinaisen\nlahjakkaana. Ei poika ollut tyhmä, mutta hän kuului niihin lapsiin,\njoitten lahjat alussa ovat keskinkertaiset, mutta jotka kehittyvät\nmyöhemmin, yhdessä ruumiillisten voimien ja terveyden kanssa. Toisissa\nolosuhteissa olisi hän voinut lopettaa sekä koulun että yliopiston ja\njoutua hyödylliseksi työntekijäksi mille alalle tahansa. Mutta olevien\nolosuhteiden vallitessa hän vain väsymistään väsyi ja rasitti itseään\nturhanpäiten, tietäen kuinka suuret luulot äidillä oli hänen\nlahjoistaan.\n\nPaljonhan minun silmäni ovat nähneet maailmassa ja minä olin päättänyt,\netten enään hämmästy mitään. Mutta vaikea minun oli uskoa, että ihmiset\nsaattaisivat laittaa sellaisen sekasotkun, joka vie lapsen kestävyyden,\nluonteen voiman ja työkyvyn aivan pilalle. Sairaalloinenhan se\nsellainen järjestys on. Jos minä sanoilla voisin kostaa kaiken sen\ntuottaman katkeruuden, niin varmaan sanoisin Hamletin kanssa:\nmaailmassa tapahtuu paljon asioita, joista filosofit eivät saata\nuneksiakaan.\n\nMinä ponnistelin Mikon kanssa ikäänkuin oma tulevaisuuteni olisi\nriippunut hänen arvosanoistaan. Sillä minulla ja rakkaalla poikasellani\noli sama päämäärä: olla tuottamatta surua äidille, saada näyttää\nhänelle hyvä arvosana ja houkutella onnen hymy hänen huulilleen. Kun\npojan oli onnistunut saada hyvä numero, saapui hän luokalta säteillen\nonnesta. Hän näytti silloin ikäänkuin äkkiä kasvaneen tai ainakin\nlakanneen kutistumasta kokoon hänen silmistään, jotka tavallisesti\nolivat niin sameat, loisti silloin vilpitön, lapsellinen iloisuus ja ne\ntuikkivat kahtena hehkuvana hiilenä. Paikalla hän viskasi hennoilta\nhartioiltaan kirjataakan, iski minulle silmää ja virkkoi jo\nkynnykseltä:\n\n— Herra Wawrzynkiewicz, äiti tulee iloiseksi! Sain tänään\nmaantieteessä... arvatkaappa kuinka paljon?\n\nJa kun minä sanoin, etten osaa arvata, karkasi hän herttaisesti\nkaulaani ja oli kuiskaavinaan korvaani, mutta sanoi sangen ääneen:\n\n— Viitosen! totta totisesti viitosen!\n\nNe olivat meille molemmille onnellisia hetkiä. Sellaisten päivien\niltana Mikko uneksi ja kuvitteli kummoista on, jos kaikki hänen\narvosanansa ovat kiittäviä. Hän pajatteli puoleksi minulle, puoleksi\nitsekseen:\n\n— Jouluksi lähdemme Zalesiniin: sataa lunta — kuten tavallisesti\ntalvella — ja me ajamme reellä. Kun tulemme perille, on yö, mutta äiti\nodottaa minua, hyväilee, suutelee minua. Sitte hän kysyy todistusta.\nMinä olen käyvinäni surulliseksi, mutta äiti lukee: uskonnossa:\nkiitettävä; saksassa: kiitettävä; latinassa: kiitettävä... paljaita\nkiitettäviä! Oi, herra Wawrzynkiewicz!\n\nJa kyyneleet kohosivat poika raukan silmiin. Enkä minä saattanut ruveta\nhäntä laimentamaan, vaan minun oma väsynyt mielikuvitukseni karkasi\nhänen perässään. Hengissä näin talon Zalesin'ssa, tunsin sen\njuhlallista rauhaa, näin sen ylhäisen olennon, joka siellä hallitsee,\nnäin hänen iloitsevan pojastaan joka palaa ja tuo niin kiittävät\narvosanat.\n\nKäytin hyväkseni tällaisia hetkiä ja koetin selittää Mikolle, että\näidille kyllä on hyvin tärkeää, että Mikko oppii, mutta että yhtä\ntärkeää on, että hän pysyy terveenä. Sentähden ei hän saa itkeä kun\nminä vien häntä kävelemään, hänen pitää panna nukkumaan kun minä käsken\neikä rasittua valvomisesta. Mielenliikutuksissaan syleili poika minua\nja toisteli toistamistaan:\n\n— Kyllä, kyllä, herra kulta! Minä tulen niin terveeksi, että ihan\nhirvittää, ja minä kasvan niin suureksi, ettei äiti eikä pikku Lola\nenään tunne minua.\n\nUsein minä myöskin sain kirjeitä Maria rouvalta, joka kehoitti minua\nhoitamaan lapsen terveyttä. Mutta epätoivolla huomasin joka päivä, että\noli mahdoton sovittaa yhteen terveyttä ja läksyjä. Jos luettavat aineet\nolisivat olleet liian vaikeat, niin olisin ollut valmis muuttamaan\nMikon toiselta luokalta ensimäiselle; mutta hän ymmärsi asianomaiset\naineet, niin hyödyttömät kuin ne olivatkin, täydellisesti. Ei siis\npuuttunut oppimisen mahdollisuutta, vaan ainoastaan aikaa. Ja sitte oli\nalituisena haittana se onneton saksankieli, jota ei lapsi tahtonut\noppia hallitsemaan. Siinä suhteessa eivät minun neuvoni enään\nriittäneet. Panin vaan luottamukseni siihen, että lepo pyhien aikana\nparantaa mitä liiallinen rasitus on pojalle tuottanut.\n\nJos pieni Mikko olisi ollut huolettomampi, niin minun vähemmin olisi\ntarvinnut olla huolissani hänestä; mutta hän suri todella enemmän\njokaista vastoinkäymistä kuin hän iloitsi myötäkäymisestä. Paha kyllä\nnuo yllämainitut _viitosten_ tuottamat ilonhetket uudistuivat ylen\nharvoin.\n\nMinä opin hänen kasvoistaan ymmärtämään kaikki hänen mielialansa ja\nheti kun hän astui huoneeseen, saatoin nähdä, oliko hänen käynyt\nhuonosti.\n\n— Saitko huonon arvosanan? kysyin.\n\n— Sain!\n\n— Etkö ole osannut?\n\nToisinaan hän vastasi:\n\n— En ole osannut! — mutta useammin tuli vastaukseksi:\n\n— Olen kyllä osannut, mutta en ole voinut vastata.\n\nNuori Owicki, toisen luokan primus, jonka läksynlukuja johdin\nvartavasten siksi, että Mikko saisi lukea yhdessä hänen kanssaan, sanoi\nMikon saavan huonoja numeroja vaan siksi, ettei hän saa... suutansa\nauki.\n\nJota suuremmaksi lapsen sekä henkinen että ruumiillinen väsymys kävi,\nsitä useammin nämä onnettomat hetket uudistuivat. Huomasin, että Mikko\naikansa itkettyään istuutui läksyjensä ääreen, ääneti ja ikäänkuin\ntyyntyneenä. Mutta sitte hän heittäysi lukemaan kaksinkertaisella\nkiihkolla ja ikäänkuin kuumeentapaisella epätoivolla. Silloin tällöin\nhän istuutui johonkin nurkkaan, piteli päätään molemmin käsin ja\nvaikeni: silloin kuvitteli kiihtynyt poika kaivavansa hautaa\nrakastetulle äidille, eikä käsittänyt miten suoriutua. Hän tunsi\nolevansa sellaisessa asemassa, ettei siitä ole mitään pelastumisen\nmahdollisuutta.\n\nHänelle tuli tavaksi nousta öisin lukemaan läksyjään. Peläten että minä\nheräisin ja käskisin häntä nukkumaan, nousi hän hiljaa pimeässä, kantoi\nlampun viereiseen huoneeseen, sytytti sen siellä ja istuutui lukemaan.\nHän oli jo viettänyt muutamia öitä tällä tavalla, pimeitten seinien\nkeskellä, ennenkuin sain hänet kiinni. Minulla ei ollut muuta neuvoa\nkuin nousta, kutsua hänet takaisin makuuhuoneeseen ja vielä kerran\nkäydä hänen kanssaan läpi läksyt, jotta hän näkisi osaavansa ne eikä\nturhanpäiten kylmetyttäisi itseään. Mutta hän ei enään lopulta itsekään\ntietänyt mitä hän osasi ja mitä ei osannut. Lapsen voimat heikkenivät\nheikkenemistään, se laihtui, sen kasvot kuihtuivat ja kävivät yhä\nsynkemmiksi. Silloin tällöin sattui tapauksia, jotka antoivat minulle\naihetta uskoa, ettei yksin työ ollut kuluttamassa hänen voimiaan, vaan\nettä siihen oli muitakin syitä. Kerran kun kerroin hänelle kirjasta\n\"Sedän kertomuksia veljenpojalle\" [Kertomuksia lapsille Puolan\nhistoriasta], jota minä Maria rouvan toivomuksen mukaan kerroin Mikolle\njoka päivä, karkasi hän paikaltaan säkenöivin silmin. Minä kerrassaan\npelästyin, kun näin uhkaavan ja ankaran ilmeen hänen kasvoissaan, ja\nkun kuulin hänen äänensä.\n\n— Eihän tämä siis ole pelkkää satua? Kun...\n\n— Kun mitä, Mikko? kysyin häneltä ihmeissäni.\n\nHän ei vastannut, vaan rupesi kiristelemään hampaitaan ja puhkesi\nvihdoin itkemään niin raivoisasti, etten pitkiin aikoihin saanut häntä\nrauhoittumaan.\n\nKoetin Owickilta urkkia syytä tähän tunteen purkaukseen: hän joko ei\nosannut tai ei tahtonut selittää sitä. Arvasin sen kuitenkin itse.\nEpäilemättä puolalaisen lapsen saksalaisessa koulussa täytyi kuulla\npaljon asioita, jotka haavoittivat hänen tunteitaan. Loukkaavat sanat\nluisuivat muitten poikien mielestä jättämättä muita jälkiä kuin\nvastenmielisyyttä opettajiin ja koko heidän rotuunsa; mutta sellainen\nherkkä poika kuin Mikko kärsi niistä kipeästi, vaikkei hän uskaltanut\nnousta vastakynteen. Oli kaksi voimaa, kaksi ääntä, joita lapsen tulee\ntotella ja joitten juuri sentähden tulisi olla sopusoinnussa, mutta\njotka repivät Mikkoa kahdelle vastakkaiselle taholle. Sitä mitä toinen\nvoima sanoi puhtaaksi, kalliiksi ja rakkaaksi, sanoi toinen likaiseksi,\nsaastaiseksi ja naurettavaksi; mitä toinen kutsui hyveeksi, kutsui\ntoinen paheeksi. Tässä ristiaallokossa seurasi poikanen sitä mahtia,\njoka veti puoleensa hänen sydäntään, mutta hänen täytyi olla\nkuulevinaan ja kätkevinään sydämeensä aivan vastakkaisia sanoja; hänen\ntäytyi teeskennellä aamusta iltaan; hänen täytyi elää tässä\nkuluttavassa pakossa päiviä, viikkoja, kuukausia... Voi sitäkin tilaa\nmissä tämä lapsi oli!\n\nKummallinen oli Mikon kohtalo. Elämän näytelmä alkaa tavallisesti\nmyöhemmin, vasta sitte kun ensi lehdet jo varisevat nuoruuden puusta.\nHäntä kohtasivat onnettomuuden eri muodot, kuten siveellinen pakko,\nsalainen kärsimys, levottomuus, turhat ponnistukset, taistelu\nvaikeuksia vastaan, toiveitten asteettainen kadottaminen — häntä alkoi\nkaikki tämä kohdata jo yhdentoista vuoden vanhana. Ei hänen heikko\nruumiinsa enempää kuin hänen heikot voimansakaan jaksaneet kestää sitä\npainoa. Päivät ja viikot vierivät, poika raukka ponnisteli kaksin\nkerroin, mutta ikävöity menestys hupeni hupenemistaan. Maria rouvan\nkirjeet lisäsivät kiviä kuormaan, vaikka olivatkin täynnä rakkautta.\n\n\"Jumala on antanut sinulle, Mikko, harvinaiset lahjat\", kirjoitti äiti;\n\"luotan siihen, ettet petä toiveitani, vaan tuotat maallesi ja minulle\nkunniaa.\"\n\nSaatuaan ensimäisen tällaisen kirjeen, kävi poika suonenvedontapaisella\nkiihkolla kiinni käteeni ja rupesi itkua vastaan taistellen puhumaan:\n\n— Mitä minä teen, herra Wawrzynkiewicz? Mitä minä teen?\n\nMitä hän todella saattoi tehdä? mitä hän sille taisi, ettei hänellä\nollut taipumusta kieliin ja ettei hän saattanut ilmaista ajatuksiaan\nsaksaksi?\n\nPyhäin miesten päiväin lupa-aika oli käsissä; kuukausitodistus ei ollut\nensinkään suotuisa; kolmen tärkeimmän aineen arvosana oli huono. Hänen\nkiihkeitten pyyntöjensä ja rukoustensa johdosta en lähettänyt\ntodistusta Maria rouvalle.\n\n— Rakas herra! huusi poika kädet ristissä. — Äiti ei tiedä, että\nPyhäin miesten päiväksi annetaan arvosanoja. Ehkäpä Jumala jouluksi\narmahtaa minua.\n\nLapsi raukka eli siinä toivossa että hän ehtii parantaa huonot\narvosanansa, ja samaa toivoin minäkin. Arvelin, että hän tottuu koulun\njärjestykseen ja kaikkeen muuhunkin, että hän oppii ääntämään ja\npuhumaan kieltä ja että lukemiseen tästä puoleen menee vähemmin aikaa.\nJollen olisi elänyt tässä toivossa, olisin aikoja sitte kirjoittanut\nMaria rouvalle ja selittänyt millä kannalla asiat olivat. Toivoni ei\nnäyttänyt olevankaan turha. Heti Pyhäin miesten päivien jälkeen sai\nMikko kolme kiitettävää arvosanaa, joista yksi oli latinassa. Hän oli\nyksinään koko luokalla tietänyt, että _gaudeo_ verbin perfekti on:\n_gavisus sum_. Ja sen oli hän tietänyt siksi, että hän kerran\naikaisemmin, saatuaan kaksi kiitettävää arvosanaa, oli kysynyt minulta\nkuinka latinaksi sanotaan: \"iloitsen\". Pelkäsin pojan tulevan hulluksi\nilosta. Hän kirjoitti paikalla äidille kirjeen, joka alkoi sanoilla:\n\n\"Kallein äiti kulta! tietääkö rakkaani kuinka kuuluu perfekti verbistä\n_gaudeo?_ Varmaan ei tiedä äiti eikä pikku Lola, sillä koko luokalla\ntiesin sen minä yksin.\"\n\nMikko suorastaan jumaloi äitiä. Ja siitä lähtien hän yhtämittaa kyseli\nminulta eri perfektejä ja partisiippeja. Hänen elämänsä päämääräksi\nkävi saada tuo kiitettävä arvosana pysymään muuttumattomana. Mutta tämä\nonnen väläys oli lyhyt. Onneton puolalainen ääntäminen kaatoi pian sen\nminkä ponnistus oli saanut pystyyn ja aineiden lukematon paljous ei\nsallinut lapsen uhrata kullekin aineelle niin paljon aikaa kuin\nrasittunut muisto olisi vaatinut. Lisäksi sattui vielä tapaus, joka\nsuurensi onnettomuutta. Mikko ja Owicki olivat unohtaneet puhua minulle\neräästä kirjallisesta tehtävästä ja siten se jäi tekemättä. Owicki\nsuoriutui helposti, sillä primuksena ei häneltä edes kysytty\nkirjoitusta, mutta Mikko sai julkisen muistutuksen ja huomautuksen,\nettä voi seurata koulusta eroittaminen.\n\nKaikesta päättäen oli edellytetty hänen tahallaan salanneen minulta\ntehtävän ja siten toivoneen pääsevänsä siitä. Mutta poika, joka ei\nolisi saattanut saada suustaan pienintäkään valhetta, ei voinut millään\ntavalla todistaa viattomuuttaan. Olisihan hän tosin voinut sanoa, että\nOwickikin oli unohtanut saman tehtävän, mutta sitä ei toverikunnia\nsallinut. Minä koetin vakuuttaa hänen olevan viattoman, mutta\nsaksalaiset huomauttivat vaan, että totutan poikaa laiskuuteen. Sekin\ntuotti minulle aika lailla surua, mutta vaikeinta oli minun katsella\nMikkoa. Sen päivän iltana näin hänen painelevan päätään molemmin käsin\nja itsekseen mutisevan: \"särkee! särkee! särkee!\" Seuraavana aamuna\ntuli kirje äidiltä, jossa Mikkoa hellästi hyväiltiin kiitettävien\narvosanojen johdosta. Se oli uusi isku Mikolle.\n\n— Kyllä minä valmistan äidille kauniin ilon! huusi hän peittäen kasvot\nkäsillään.\n\nSeuraavana päivänä, kun minä nostin kirjarensselin hänen selkäänsä,\nhorjahti hän ja oli kaatumaisillaan. Kehoitin häntä jäämään kotiin,\nmutta hän vakuutti, ettei häntä vaivaa mikään. Hän pyysi ainoastaan,\nettä minä saattaisin hänet, sillä hän pelkää, että rupeaa\npyörryttämään. Iltapäivällä palatessaan koulusta oli hän saanut uuden\nmuistutuksen. Läksynsä hän osasi täydellisesti, mutta Owickin sanojen\nmukaan hän oli pelästynyt eikä saanut sanoja suustaan. Siitä tuli\nmuistutus. Kaikki olivat vakuutetut siitä että pojalla on nurinkuriset\nmielipiteet ja vaistot, että hän on tylsä ja laiska.\n\nNäitä kahta viimeistä iskua vastaan taisteli poika kuin hukkuva aaltoja\nvastaan — epätoivoisesti, mutta turhaan.\n\nLopulta hän kadotti kaiken uskon ja luottamuksen omaan itseensä ja\nomiin voimiinsa; hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaikki ponnistus\nja työ on turhaa, ettei hän saata oppia mitään. Ja samalla hän\nkuvitteli mitä äiti sanoo tähän kaikkeen. Äidille tulee hirveä suru,\näidin heikko terveys menee ehkä kokonaan.\n\nZalesinin pappi, erinomaisen kelpo mies, vaikka hiukan ajattelematon,\nkirjoitti hänelle joskus, ja joka kirje päättyi sanoilla: \"Mikon tulee\nmuistaa, että sekä äidin onni että terveys riippuu Mikon edistyksestä\nja käytöksestä.\" Kyllä Mikko muisti, muisti hyvinkin. Hän toisteli\nunissaankin valittavalla äänellä: \"äiti! äiti!\" ikäänkuin anteeksi\npyytäen.\n\nMutta valveella ollessa alenivat hänen arvosanansa alenemistaan. Joulu\nlikeni eikä arvosanojen laadusta enään saattanut olla epäilystäkään.\nMinä kirjoitin jo Maria rouvalle kirjeen valmistaakseni häntä\nvastaanottamaan iskua. Sanoin hänelle suoraan ja vakavasti, että lapsi\non heikko ja rasittunut, ettei se ahkerimmallakaan työllä saata\nsuoriutua ja että se varmaan joulusta on otettava pois koulusta ja\npidettävä maalla voimistumassa ja parantumassa. Vastauksesta kyllä\nhuomasin, että hänen äidinylpeytensä jollakin lailla oli loukkaantunut.\nSamalla hän kuitenkin kirjoitti kuten järkevän naisen ja rakastavan\näidin sopii. En puhunut Mikolle mitään tästä kirjeestä. En myöskään\nmaininnut sitä että hänet otettaisiin pois koulusta. Pelkäsin nimittäin\ntuottavani hänelle liiallista mielenliikutusta, ja sanoin vaan, että\näiti tietää hänen olevan ahkeran ja ymmärtää hänet, vaikkei hän\nonnistuisikaan. Tämä nähtävästi huojensi hänen huoliaan, sillä hän itki\nkauvan ja haikeasti — ja sitä ei hän ollut saanut tehdyksi pitkiin\naikoihin. Itkiessään hän toisteli: \"miten paljon surua minä tuotan\näidille!\" Samassa hän sentään muisti, että hän pian pääsee maalle, että\nhän näkee äidin ja pienen Lolan ja Zalesinin ja pappi Maszynskin, ja\nsilloin hän hymyili kyynelten läpi. Minä toivoin minäkin hartaasti\nZalesiniin, sillä minä todella en enään saattanut katsella lapsen\ntilaa. Zalesinissa odotti häntä äidin sydän, ystävälliset palvelijat,\ntyyneys ja rauha. Siellä kantoivat opinnot kotoisia, ystävällisiä\nkasvoja — eivätkä vieraina työntäneet luotaan. Siellä oli ilmakin\nkotoista ja puhdasta lapsen hengittää.\n\nMinä toivoin siis joulua kuni pelastajaa ja laskin hetket, jotka olivat\nmeitä eroittamassa ja jotka Mikolle tuottivat yhä uusia kärsimyksiä.\nKaikki näytti liittoutuneen häntä vastaan. Hän sai taas uuden\nmuistutuksen muka siksi että hän _tärvelee_ muita. Tämä tapahtui juuri\npyhien edellä, joten se merkitsi sangen paljon. En saata kuvatakaan\nkuinka se vaikutti kunnianhimoiseen, arkatuntoiseen lapseen. Minkä\nsekamelskan se mahtoikaan synnyttää hänen mielessään! Se runteli\nhaavoille lapsen rinnan eikä hänen silmiensä edessä ollut valoa, vaan\n— pimeyttä. Hän huojui kuin tähkä tuulessa. Vihdoin kävivät\nyksitoistavuotiaan lapsen kasvot kerrassaan synkiksi. Näytti siltä kuin\nitku alituisesti olisi ollut kuristamassa häntä kurkusta ja kuin hän\naina olisi koettanut pidättää nyyhkytystä. Välistä oli hänen silmissään\nilme kuin kärsivän linnun silmissä; sitte hänet valtasi outo väsymys ja\nunisuus. Hänen liikkeensä kävivät itsetiedottomiksi ja hänen puheensa\noudon hitaaksi. Hän kävi sanattomaksi, tyyneksi ja totteli\nkoneentapaisella täsmällisyydellä. Kun minä kehoitin häntä lähtemään\nkävelylle, ei hän pannut vastaan kuten ennen, vaan otti lakkinsa ja\nläksi, sanaa sanomatta. Olisin ollut iloissani, jos se olisi tapahtunut\nvälinpitämättömyydestä, mutta minä huomasin, että hänen katseensa\npohjalla piili kiihoittunut, sairaalloinen alistumisen tunne. Hän kävi\ntunneilla ja luki läksynsä kuten ennenkin, mutta vain totutun tavan\nvuoksi. Saattoi huomata, että hän taivutuskaavoja toistellessaan,\najatteli jotakin aivan toista, tai ei ajatellut oikeastaan mitään.\nKerran kun minä kysyin, joko hän oli lopettanut läksynsä, vastasi hän\nhitaalla, unisella äänellään: \"minä luulen, ettei siitä ole mitään\nhyötyä\". Minä en uskaltanut edes lausua äidin nimeä, jottei se katkera\nkalkki, josta hänen lapselliset huulensa olivat maistaneet, täyttyisi\ntäydemmäksi.\n\nKävin yhä levottomammaksi hänen terveydestään, sillä hän huononi\nhuononemistaan ja tuli lopulta ihan läpikuultavaksi. Sinertävä\nsuoniverkko, joka ennen oli ilmestynyt ohimoille mielentilan\nkiihtyessä, näkyi nykyään aina. Poika kävi kauniiksi kuin kuva. Surko\ntuli, kun katseli hänen lapsellista päätään, joka oli kuin enkelin pää.\nSe näytti kuihtuvalta kukkaselta. Ei hänessä ollut mitään näkyvää\nvaivaa, mutta hän ikäänkuin pieneni ja heikontui. Hän ei enään jaksanut\nkantaa rensselissä kaikkia kirjoja. Panin sinne vain muutamia ja\nkannoin itse loput. Saatoin hänet nimittäin joka päivä kouluun ja\nnoudin pois koulusta.\n\nVihdoin olivat juhlat ovella. Hevoset Zalesinista olivat jo odottaneet\nkaksi päivää ja Maria rouvan kirjeessä, joka oli saapunut niiden\nmukana, sanottiin, että meitä odotetaan kärsimättömyydellä. \"Olen\nkuullut\", lopetti hän kirjeensä, \"ettet sinä, Mikko, voi hyvin. En\nenään odotakaan, että toisit kotiin kiitettäviä arvosanoja. Toivoisin\nvain, että opettajasi ajattelisivat niinkuin minä: että olet tehnyt\nkaiken voitavasi, ja että nuhteettomalla käytöksellä olet koettanut\nkorvata puuttuvaa edistystäsi.\"\n\nMutta opettajat olivat joka suhteessa toista mieltä. Todistus teki siis\ntyhjäksi nekin toiveet. Viimeinen julkinen muistutus tarkoitti\nsuorastaan pojan käytöstä, josta Maria rouvalla niinikään oli aivan\ntoinen luulo. Saksalaisten opettajien silmissä oli ainoastaan niiden\noppilaitten käytös hyvä, jotka nauroivat, kun opettajat tekivät pilaa\nPuolan kansallisuudesta, kielestä ja perintömuistoista. Tällaisten\nsiveellisten käsitteiden nojalla eroitettiin Mikko koulusta, koska hän\nei näyttänyt vastaisuudessa voivan saada hyötyä opetuksesta, vaan\nturhaan anasti sijan opinhaluisemmilta. Hän toi tämän tuomion kotiin\nillalla. Huoneessa oli jo pimeä, sillä lumi lankesi sakeana maille.\nSentähden en saattanut eroittaa lapsen kasvoja. Näin vain, että hän\nastui ikkunan luo, jäi siihen seisomaan ja katselemaan lumihiutaleita,\njotka hyppelivät ilmassa. En kadehtinut poika raukalta hänen\najatuksiaan. Varmaan ne hyppelivät hänen päässään levottomina kuten nuo\nlumihiutaleet. Päätin kuitenkin olla puhumatta sekä todistuksesta että\ntuomiosta. Noin neljännestunnin kesti karvasta äänettömyyttämme. Tuli\njo aivan pimeä. Rupesin järjestämään matka-arkkuja, mutta huomatessani\nettä Mikko yhä seisoo ikkunassa, virkoin vihdoin:\n\n— Mitä sinä siellä teet, Mikko?\n\n— Eikö totta, vastasi poika, ja hänen äänensä värisi ja takertui joka\ntavuun, — että äiti nyt istuu Lolan kanssa vihriässä kamarissa tulen\nääressä ja ajattelee minua?\n\n— Ehkä kyllä. Mutta miksi sinun äänesi niin värisee? Oletko sairas?\n\n— Ei minua vaivaa mikään. Minun on vaan niin kovin vilu.\n\nRiisuin hänet ja toimitin paikalla vuoteeseen. Riisuessa valtasi minut\nsääli, kun katselin hänen laihtuneita polviaan ja käsivarsia, jotka\nolivat hennot kuin oljenkorret. Käskin hänen juoda teetä ja peitin\nhäntä kaikilla vaatteilla mitä käsiini sain.\n\n— Onko sinun nyt lämpöisempi?\n\n— On kyllä. Päätäni vaan vähän särkee. Jopa sitä pääraukkaa saattoikin\nsärkeä!\n\nPian meni väsynyt lapsi uneen ja vain raskas hengitys nosteli hentoa\nrintaa. Minä järjestelin valmiiksi sekä omani että hänen tavaransa,\nsitte läksin levolle. En ollut terve minäkään. Kynttilän sammutettuani,\nnukuin paikalla.\n\nNoin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin siitä, että huoneessa oli valoa ja\nkuului tuttu äänen mutina. Sain auki silmäni, sydämeni rupesi\nlevottomasti sykkimään. Pöydällä paloi lamppu ja tuolilla sen ääressä\nistui Mikko, paitasillaan, kirja edessään. Hänen poskensa hehkuivat,\nsilmät olivat ummessa ikäänkuin muistin teroittamiseksi, pää\nkuroittautui hiukan eteenpäin, ja uninen ääni toisteli toistamistaan:\n\n— Konjunktivi: _Amem, ames, amet, amemus, ametis_...\n\n— Mikko kulta!\n\n— Konjunktivi: _amem, ames_...\n\nLaskin käteni hänen olkapäälleen:\n\n— Mikko kulta!\n\nHän heräsi, hieroi silmiään ja rupesi ihmeissään tuijottamaan minuun,\nikäänkuin ei olisi tuntenut minua.\n\n— Mitä sinä teet? mikä sinun on, lapsi?\n\n— Minä vaan, virkkoi hän hymyillen, — minä vaan kertaan kaikki\nalusta; minun täytyy huomenna saada kiitettävä...\n\nMinä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet vuoteeseen; hänen\nruumiinsa oli polttava kuin tuli. Onneksi asui lääkäri samassa talossa\nja minä noudin hänet heti paikalla. Ei hänen tarvinnut pitkältä\nmiettiä. Vähän aikaa hän piteli poikaa ranteesta, sitte hän laski\nkätensä hänen otsalleen: Mikko oli aivokuumeessa.\n\nNiin! Hänen päässään nähtävästi ei ollut tilaa kaikelle mitä sinne oli\nahdettu.\n\nTauti kävi pian uhkaavaksi. Sähköitin Maria rouvalle ja kun seuraavana\npäivänä etehisestä kuului kiivas kellon soitto, tiesin hänen tulevan.\nSaatuani oven auki, näinkin mustan harson takaa hänen kasvonsa, jotka\nolivat kalpeat kuin palttina; hän nojausi raskaasti käsivarteeni ja\nkoko hänen sielunsa karkasi silmiin, jotka olivat minuun tähdätyt.\n\n— Elääkö? kysyi hän lyhyesti.\n\n— Kyllä. Lääkäri sanoi, että hän on parempi.\n\nHän viskasi syrjään hunnun, johon hengitys oli asettunut harmaana\nhuuruna, ja karkasi lapsen huoneeseen. Olin valehdellut. Mikko tosin\neli, mutta ei ollut parempi. Hän ei edes tuntenut äitiä, kun äiti\nistuutui hänen vuoteensa ääreen ja tarttui hänen käteensä. Vasta kun\nolin pannut uutta jäätä hänen otsalleen, rupesi hän räpyttelemään\nsilmiään ja tarkastamaan kasvoja, jotka olivat painuneina hänen\npuoleensa. Nähtävästi hänen ajatuksensa rupesi kamppailemaan kuumeen\nkanssa. Hänen huulensa vapisivat, kun hän hymähteli, ja kuiskasi\nvihdoin:\n\n— Äiti!...\n\nÄiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja istui sillä lailla\ntuntikausia. Hän ei ollut heittänyt yltään edes matkavaatteitaan. Vasta\nkun minä siitä huomautin, virkkoi hän:\n\n— Se on totta. Unohdin hatun päähäni. Omituisesti sydämeeni koski, kun\nminä näin hänen päänsä paljastettuna: vaaleitten hiusten joukossa,\njotka ympäröivät hänen kauniita kasvojaan, kiilteli harmaita hapsia.\nKolme päivää sitte niitä luultavasti vielä ei ollut.\n\nHän otti nyt huostaansa kääreet ja lääkkeet. Mikko seurasi silmillään\njokaista hänen liikettään, mutta hetkisen perästä ei hän taaskaan\ntuntenut häntä. Illalla kuume yltyi. Houraellessaan lausui lapsi\nballadin Zolkiewskista, Niemcewiczin historiallisista lauluista, tai\nrupesi puhumaan samaan nuottiin kuin opettaja opettaessaan. Välistä hän\npäästeli suustaan kaikellaisia latinalaisia sanoja. Minun täytyi paeta\nhuoneesta, sillä en saattanut sitä kuunnella. Terveenä ollessaan oli\nhän salaa oppinut ulkoa latinalaisia vastauksia messukäsikirjasta,\nvalmistaakseen kotiin palatessa iloa äidille. Ja nyt — pintaani karmi,\nkun illan hiljaisuudessa kuulin tuon yksitoistavuotiaan, kuolevan\nlapsen yksitoikkoisella, sammuvalla äänellä puhuvan: _Deus meus, quare\nme repulisti et quare tristis incedo, dum affligit me inimicus!_\n[Jumalani, miksi olet minut hyljännyt ja miksi kuljen surullisena, kun\nvihollinen minua ahdistaa!]\n\nEn saata sanoin kuvata, kuinka surullisen vaikutuksen nuo sanat\ntekivät. Oli jouluaatto. Kadulta kuului ihmisäänien hälinää ja\nkulkusten kilinää. Kaupunki pukeutui iloiseen juhla-asuun. Pimeän\ntultua saattoi kadun toiselta puolen nähdä joulukuusia, täynnä\nkynttilöitä ja kultaisia ja hopeankarvaisia helyjä. Ja joulupuiden\njuurella hääri lapsia, vaaleat tai tummat kiharat liehuen ilmassa.\nIkkunat olivat tulvillaan valoa ja kodeissa kaikui ilon ja ihmettelyn\nhuudahduksia. Kadultakaan ei raikunut muuta kuin iloa; riemu vallitsi\nkaikkialla. Yksin meidän pienokaisemme toisteli vaikeroiden: _Deus\nmeus, Deus meus, quare me repulisti?_ Portin edustalle pysähtyivät\ntähtipojat ja ennen pitkää kuulimme heidän laulavan: \"nukkuupi seimessä\nväkevä voittaja.\" Likeni Jeesuslapsen syntymäyö, mutta me vapisimme\npelosta, että siitä meille tulisi kuoleman yö.\n\nHetkisen perästä näytti poika menettävän tajuntansa, sillä hän alkoi\nhuutaa Lolaa ja äitiä. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Äkkiä loppui\nhänen nopea hengityksensä kokonaan. Ei epäilystä enään! Lapsen sielu\noli jo puoleksi jättänyt meidät. Hänen ajatuksensa oli jo poissa ja\nitse hän etenemistään eteni johonkin pimeään, rajattomaan\nkaukaisuuteen. Hän ei enään nähnyt ketään eikä tuntenut mitään, hän ei\nedes tietänyt että äidin pää kuin kivettyneenä lepäsi hänen jalkojensa\npäällä. Hän oli lähtenyt eikä enään kääntynyt katsomaan taakseen\nmeihin. Jokainen hengenveto, joka hänen rinnastaan pääsi, vei häntä\nkauvemma ja ikäänkuin työnsi häntä pimeyteen. Tauti sammutti\nsammuttamistaan hänen elämänsä kipinää. Lapsen kädet lepäsivät jo\npeitteellä raskaina ja hervottomina kuin elottomat kappaleet; hänen\nnenänsä oli käynyt omituisen teräväksi ja kasvoihin oli tullut kylmä\nvakavuus. Hengitys kävi yhä nopeammaksi ja lopulta se oli kuin kellon\ntikutusta. Ei tarvittu muuta kuin hetkinen, ainoa hengenveto, jotta\nviimeiset hiekkajyvät valuisivat tiimalasista ja kaikki olisi lopussa.\n\nPuoliyön aikaan me jo luulimme kuoleman tulevan, sillä sairas rupesi\nähkimään ja korisemaan niinkuin ihminen, jonka suu tulee vettä täyteen.\nMutta samassa hän vaikeni. Peiliin, jota lääkäri piteli hänen suunsa\nedessä, tuli kuitenkin hengityksen huurua ja tuntia myöhemmin kuume\näkkiä laskeutui. Rupesimme jo kaikki ajattelemaan, että hän on\npelastettu. Ainoastaan lääkäri ei toivonut vähääkään. Maria rouva\nraukka kävi aivan heikoksi.\n\nKahden tunnin aikana tuntui lapsi paranemistaan paranevan. Aamupuolella\nläksin viereiseen huoneeseen, heitin pitkäkseni vuoteelle ja nukuin.\nOlin nimittäin valvonut neljättä yötä lapsen vuoteen ääressä ja yskä\noli ruvennut entistä pahemmin tukahuttamaan minua. Maria rouvan ääni\nminut herätti. Ensin luulin, että hän kutsuu minua, mutta sitte kuulin\nselvästi läpi yön hiljaisuuden: \"Mikko! Mikko!\" Hiukseni nousivat\npystyyn, kun huomasin hirveän soinnun hänen äänessään. En kuitenkaan\nollut ehtinyt päästä pystyyn, kun hän jo karkasi huoneeseen, missä\nolin. Hän varjeli kädellään kynttilän liekkiä ja kuiskasi vapisevin\nhuulin:\n\n— Mikko... kuoli.\n\nKarkasin pojan vuoteelle. Se oli totta. Pää oli kankeana patjalla, suu\nauki, silmät tuijottivat liikkumattomina samaan kohtaan, jokainen\npiirre oli jäykkänä. Ei ollut vähintäkään varaa epäilykseen. Mikko oli\nkuollut.\n\nVedin peitteen hänen ylleen, sillä karatessaan vuoteen äärestä oli äiti\nvetäissyt sen hänen laihtuneen ruumiinsa päältä. Suljin kuolleen silmät\nja sain sitte kauvan aikaa koettaa lohduttaa Maria rouvaa. Ensimäinen\njoulupäivä kului minulta hautajaisvalmistuksiin. Se työ oli hirveän\ntuskallista, sillä äiti ei tahtonut erota ruumiin äärestä, ja hänen\nvoimansa loppuivat vähä väliä. Kun miehet tulivat ottamaan arkun\nmittaa, pyörtyi hän; samoin kävi, kun piti ruvettaman puettamaan\nruumista ja valmistamaan arkun alustaa. Hänen epätoivoisa tuskansa\njoutui yhtämittaa ristiriitaan hautaustoimistoväen välttämättömien\ntoimenpiteiden kanssa. Tälle väelle oli näytelmä nimittäin tuttu ja\ntavallinen, mutta äidin oli se tekemäisillään mielipuoleksi. Houraellen\nettä päänalanen on liian matala, pani hän omin käsin höylänlastuja\narkkuun, silkkikankaan alle. Mutta Mikko makasi sillaikaa vuoteella,\nvalmiiksi puettuna uusiin tamineihinsa, käsissä valkeat hansikkaat,\nkankeana, tyynenä ja rauhallisena. Vihdoin nostimme ruumiin arkkuun,\nasetimme arkun alustalle ja pitkin sen pituutta kaksi riviä\nkynttilöitä. Huone, missä poika raukka oli saanut ajaa päähänsä\nlatinalaisia sanoja ja kaikkinaisia läksyjä, oli muuttunut ikäänkuin\nkappeliksi, sillä verhot olivat peittämässä ikkunoita, joten ei päivän\nvaloa päässyt sisään, ja kynttilöiden kellertävä, väräjävä loiste teki\nhuoneen juhlalliseksi, kirkontapaiseksi. Sen jälkeen kun Mikko oli\nsaanut viimeisen kiitettävän arvosanan, en ollut nähnyt hänen muotoaan\nnäin valoisena. Hienot, korkeutta kohti käännetyt kasvot hymyilivät\nlempeästi, ikäänkuin poika olisi ollut tyytyväinen oloonsa kuoleman\niäisessä lepotilassa, ja ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen.\nKynttilöiden väräjävässä valossa näytti hän elävän ja vain nukkuvan.\nVähitellen pojat, hänen toverinsa, jotka eivät olleet lähteneet pois\npyhiksi, alkoivat saapua.\n\nSuuriksi menivät lasten silmät, kun he näkivät kynttilät ja arkun.\nEhkäpä heitä hämmästytti toverin vakavuus ja nykyinen asema. Hiljan hän\nvielä oli ollut heidän joukossaan, kanniskellut, kuten hekin, selässään\nsaksalaisia kirjataakkoja, saanut huonoja arvosanoja, nuhteita ja\njulkisia muistutuksia, kuka hyvänsä heistä oli voinut tukistaa häntä\ntai vetää korvasta. Nyt oli hän heitä ylempänä, makasi tuossa\njuhlallisena, tyynenä, valon ympäröimänä; kaikki likenivät häntä\nkunnioittaen ja jonkinlaisella pelolla. Owickikin, vaikka oli primus,\nei merkinnyt mitään hänen rinnallaan. Toisiaan tuupiskellen\nkuiskailivat pojat, ettei Mikko enää huoli mistään; vaikkapa itse herra\ntarkastaja tulisi, niin ei hän säpsähtäisi eikä pelästyisi, vaan\nhymyilisi yhtä tyynesti; hän voi tehdä mitä, mitä ikinä tahtoo, meluta\nniin paljon kuin haluttaa ja jutella pienten enkelien kanssa, joiden\nhartioilla on siivet.\n\nNäitä kuiskaillen likenivät he valorivejä ja toivottivat Mikolle\nikuista lepoa...\n\nSeuraavana päivänä naulattiin arkku kiinni suurilla nauloilla ja\nkannettiin hautausmaahan, jossa lumensekainen hiekka pian peitti sen\nnäkyvistämme... ainiaaksi.\n\nSiitä on jo kulunut miltei vuosi, mutta yhä minä sinua muistelen ja\nsääli minun käy sinua, pieni Mikkoseni, sinä ennen aikojaan kuihtunut\nkukkanen! En tiedä missä olet ja kuuletko sanojani. Sen vaan tiedän,\nettä vanha opettajasi yskii entistä enemmän, että hänen elämänsä käy\nyhä raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Pian kai hänkin lähtee, kuten sinä\nläksit...\n\n\n\n"]