[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTZ8bZnIxg5xak5T1OE0hWfMrFoIWn8Oux5utSziuWYo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2814,"Veikaten vihille","Terhi, Kaarlo",1872,1921,"2814-terhi-kaarlo-veikaten-vihille","2814__Terhi_Kaarlo__Veikaten_vihille","Romaani","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1915,null,29023,189043,false,71520,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Humour","Novels","\"Veikaten vihille: Romaani\" by Kaarlo Terhi is a novel written in the early 20th century. The story centers on the life of the protagonist, who is a middle-aged bachelor navigating social interactions and expectations surrounding marriage, as he grapples with his identity and desire for companionship. The narrative is marked by humor and self-reflection, illuminating societal norms and personal struggles related to love and relationships.  At the start of the novel, we are introduced to the main character during a Kalle Day celebration in 1920, where he humorously reflects on the pressures of marriage and begins to realize that his single status is a source of ridicule among his peers. After a series of comical and slightly embarrassing incidents involving a misaligned tie and a bet on his marital status, he decides that he will marry by the end of the year. This decision brings him a newfound sense of peace as he contemplates the possibility of settling down, setting the stage for his search for a suitable partner as the story unfolds. The opening elegantly blends satire with serious themes, hinting at both personal growth and societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Humoristinen romaani kertoo poikamies Kallen vaiheista, kun hän tuskastuu ystäviensä pilkantekoon ja lyö vetoa menevänsä naimisiin ennen vuoden loppua. Vedonlyönti sysää hänet keskelle tragikoomisia tilanteita, joissa hän kohtaa niin oikuttelevia naisia kuin petollisia liikemiehiäkin.","Kaarlo Terhin 'Veikaten vihille' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2814.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VEIKATEN VIHILLE\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKAARLO TERHI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nEsimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.\n\n\nNiin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt,\nkun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin\nvähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.\n\nMeitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon\nkiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies\ntavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti\naina vaimon pää ja luomakunnan herra.\n\nMinä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden —\nnaisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan\ntaipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin\ntuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle\nmoista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi\nnaisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.\n\nHerrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina\njäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi.\nMinua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan\nkuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän\nkumarsi ja sanoi:\n\n\"Herraseni! Oletteko vilkaissut peiliin?\"\n\n\"En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena\",\nvastasin mielestäni purevasti.\n\nKuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee\nmiehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat.\nAjattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:\n\n\"Ettekö ole ajatellut mennä naimisiin?\"\n\nMietin hetken ja vastasin:\n\n\"Ajatellut! Olen — ja siksi jäinkin naimattomaksi.\"\n\nViekas rouva tirkisteli minua toisella silmällään salaperäisesti\nhymyillen ja sanoi:\n\n\"Olisi hyvä, jos joku huolehtisi teidän ulkoasustanne!\"\n\nTämä letkaus selvitti aseman. Jotakin _oli_ epäkunnossa. Olinko saanut\nmustepilkun nenänpäähäni, oliko kaulukseni likainen, kävelikö hämähäkki\nselässäni?\n\nPerinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani\nkuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua,\nse oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan\nkustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: \"Lainaahan, veliseni,\nhieman peiliä.\"\n\n\"Peiliä! Olenko minä keimailijatar, joka käy peili taskussa!\"\n\nTyly vastaus kohteliaaseen pyyntööni nosti sisuani. Minä suutahdin.\n\n\"Mille hitolle täällä sitte virnistellään koko ilta?\"\n\nTuttavani hymähti säälivästi:\n\n\"Niin että millekö virnistellään? _Kravattisi istuu niskassa!_\"\n\nMuistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa\nseisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun\ntuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa\nhommissaan.\n\nKopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini.\nNiskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin\nsen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin\nkaupungille.\n\nKello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini\nei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin\nravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului\nlasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä\nruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin\ntuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin\nhaihtuvan.\n\nPienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa\nherrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat\naviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa\nliivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä\nvapaudestaan.\n\nMinut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata\nminulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:\n\n\"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!\" Ja hän syleili minua\ninnoissaan.\n\n\"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!\" pistin\nminä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.\n\nKysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin,\netten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan.\nMutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan\nmitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he\nkallistavat minun terveydekseni.\n\nAlistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä\nhöystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin\niletä kuin humalaisten lavertelut.\n\n\"No, miten se vanhanpojan rakkaus palaa?\" kysäisi muuan.\n\nPilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään\nsukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella,\nannoin vastaiskun:\n\n\"Ovatkos herrat saaneet rouviltaan luvan olla ulkona näin myöhään?\"\n\nHeillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat\npommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä\nkysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni\nnuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä,\nettä minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani\nkanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä\nylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni\nseurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut\ntappiolle.\n\nMutta samassa kysäisi muuan herroista:\n\n\"Mikähän siihen on syynä, ettei tuosta Kallesta tytöt huoli?\"\n\nJa he lähtivät arvaamaan, miksi naiset muka halveksivat minua. Siinäkös\nnoukittiin kaikki minun virheeni ja heikkouteni, sekä sisälliset että\nulkonaiset. Lopputulokseksi jäi, ettei vielä ollut syntynyt niin hullua\nnaista, joka minun muijakseni suostuisi.\n\nMutta nyt oli minulta kärsivällisyys lopussa. Jymäytin nyrkkini pöytään\nja lausuin:\n\n\"Kuka teistä lyö vetoa siitä, etten minä ole naimisissa ennen tämän\nvuoden loppua?\"\n\nAviomiesten joukossa syntyi ääretön hälinä. Joka taholta ojennettiin\nminua kohden käsiä:\n\n\"Minä lyön! Minä myös! Ja minä!\"\n\nEhdotin vetoa tuhannesta markasta. Mutta kun he näkivät, millä\npäättäväisyydellä minä esitin asian, vetivät he kätensä pois yksi\ntoisensa jälkeen. Lopuksi oli vain Holopaisen käsi koholla.\n\nMinä tingin viisisataa, mutta hän epäröi.\n\n\"Lyö! Voitat sinä, varmasti voitat. Kuka tuosta hakoniskasta huolisi\",\nyllyttivät toiset.\n\nHolopainen lupasi lyödä sadasta markasta. Vaikka pidinkin summaa\npienenä, suostuin kumminkin lopuksi. Toverit eroittivat kädet.\n\nVedonlyönnin synnyttämä jännitys vaikutti, että minä sain hetkeksi\njäädä rauhaan. Käytin tilaisuutta ja lähdin pois. Hyvästi jättäessäni\ntarjouduin:\n\n\"Jos joku herroista on ilman portinavainta, niin hän voi tilata sen\nminun välitykselläni.\"\n\nOmituisessa mielentilassa laskeusin portaita. Lisäksi satuin\npuolipimeässä käytävässä törmäämään suunnattomaan möhömahaan, joka\npuhisten kuin moottorivaunu ajelehti minua kohti. Vaikka törmäys oli\ntavaton, ei tuo norsu hievahtanutkaan, jota vastoin minä viskauduin\ntolalta kappaleen matkaa. Ja vaikka minä olin loukattu puoli, muljotti\notus minuun kuin härkä ja karjaisi:\n\n\"Aasi!\"\n\n\"En ole tiedustellut teidän sukuperäänne\", sanoin minä ja jatkoin\nmatkaani, viisaasti välttäen uutta yhteentörmäystä.\n\nKadulla teki tuuli minulle sen kiusan, että riisti lakin päästäni ja\npyöritti pitkin käytävää. Juostuani karkulaisen perässä pari kilometriä\nsain sen kiinni. Kotiportilla huomasin unohtaneeni avaimen arkipuvun\ntaskuun. Kiusaannustani lisäsi se, että vastikään olin tehnyt pilaa\naviomiehistä ja nyt sain kokea, miten poikamieskin voi jäädä portin\ntaakse.\n\nKäveltyäni tunnin paikkeille talon edustalla tuli muuan neitonen\nkotiin kavaljeerinsa saattamana. Heidän kuherteluansa portin pielessä\nkesti tarkkaan laskettuna tunnin ja kolme neljännestä. Vilu vihdoin\najoi kotiin, ja samalla pääsin minä portin sisäpuolelle. Kun pimeitä\nportaita noustessani otin esiin sähkölamppuni, huomasin patterin olevan\nlopussa. Kauvan kopeloituani löysin oven ja sovitin avainta reikään.\nSe ei kuitenkaan mistään hinnasta onnistunut. Aloin kaikin voimin\nröykyttää ovea. Kun ei sekään auttanut, soitin vimmatusti ovikelloa.\nVihdoin ilmestyi eteiseen valoa, ja äreä herrasmies alusvaatteissaan\närjäisi:\n\n\"Kuka tänne soittaa sydänyönä!\"\n\nPyysin parituhatta kertaa anteeksi ja lähdin kompuroimaan alaspäin —\nolin näet noussut porrasvälin liikaa.\n\nOlin siis vihdoin onnellisesti omassa huoneessani. Jättäen silleen\nsellaiset pikkukiusat kuin että huone oli kylmä kuin kellari ja lamppu\nilman öljyä, heittäysin raskaasti huoaten tuolille. Kuten Job kirosi\nsyntymäpäivänsä, sadatin minä nimipäivääni.\n\nAloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin\nkaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta\nmuistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin\nhintainen. Se sai siis armon.\n\nPaneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta\nuni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä\nkorvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan\nkuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja\nmollissa kirkunut:\n\n\"Naimisiin! Naimisiin! Sinun pitää mennä naimisiin! Kuuletko,\nvanhapoika!\"\n\nTaistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua,\nnäytti pitkäänenää ja virnisteli:\n\n\"Naimisiin siitä, vanhapoika — jos joku sinusta huolii!\"\n\nSinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen: _päätin mennä\navioliittoon_... Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani\nvoinut toisin tehdä.\n\nTähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha.\nKiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.\n\nHerättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut.\nVähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti,\nyhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä\npäätökseni. Ja minä sanoin:\n\n\"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani\nperäydyn.\"\n\nLukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni\npussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen\nsakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan\navioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.\n\nMaltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea\nhänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nLukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.\n\n\nEhkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta\nhyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen\ntähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä\nhakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha\nveruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän\non paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä\nmuuta kuin jaa ja aamen.\n\nNuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee\njotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa,\nkehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan\ntäydellisyyteen.\n\nTietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on\npyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin\nmuillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä,\nkovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka\neivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys\non. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa\nrikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino,\nmillä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse\nolivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia\npäiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s.\nihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.\n\nTutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun\nverran romantillisissa olosuhteissa.\n\nOpintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi —\nse toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa\nnäin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut\nkellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli\nsävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän,\nja hänen silmänsä painuivat alas.\n\nKuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä\noli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella,\nmutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään\nhuomannut minua, mutta miten lieneekään: _andante'n_ aikana kohtasimme\ntoisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden\nomaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: \"Katri, rakastan teitä!\"\nHän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän\nkääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: \"Onko\nse totta?\" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta\nsanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme\nkoskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.\n\nVuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut\ntoinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi\njärjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.\n\nOlin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan\n\"vakinaista\". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät\nheti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään —\nse oli elämän laki, ankara ja säälimätön.\n\nVihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen,\nmutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian\nvapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus\nlöisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa\nsanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja,\nosittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja\nmoni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta\nniitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat\npalauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella,\nettä tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen\npuutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta.\nSepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minä _itse_ nauroin\nvatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin\nsurkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle\npahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden\nolevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties\nsoveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.\n\nMoiset vastoinkäymiset panivat epäilemään koko kirjailijakutsumustani.\n\nMutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta\nsoitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka\nluonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen.\nMutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain\nlisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.\n\nEräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen\njälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo\nkaukaa. Avasin kirjeen ja luin:\n\n \"Kalle kulta!\n\n Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe.\n Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä\n tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan\n rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan\n kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä,\n vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisit\n _suudellut_ minua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä\n aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen\n heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia,\n vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.\n\n _Apropos!_ Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä\n joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle.\n Vakuutan että tulet iloiseksi.\n\n Näkemiin! Tuhannet tervehdykset ja tulisimmat suudelmat omalta\n\n                                                       Katriltasi.\n\n P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta,\n ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen.\"\n\nKun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä\ntai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani\nkävi naisvieraita.\n\nYhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli\nkädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se\nyllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.\n\n\"Arvaahan, mitä tässä on?\"\n\nMinä en rohjennut edes yrittää.\n\n\"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi,\nkun lanka loppui kesken.\"\n\nHän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli\nommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli,\ntakasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.\n\nMieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli\nkutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.\n\n\"Miellyttääkö se sinua?\" kysyi hän.\n\n\"Sehän on suurenmoinen! Idylli, runo kankaalla!\"\n\n\"Runo!\" kuiskasi hän.\n\n\"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun\nlemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen\nsuudelman.\"\n\nKatri punastui ja sanoi:\n\n\"Yhden...!\"\n\n\"Kaksi... kolme... neljä... viisi...\"\n\nJa minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei\nkumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista\nkyllikseen.\n\nKiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle\nvastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin\nherätessäni.\n\nVaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli\njotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui\nja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:\n\n\"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan\nväärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat\nmenettelemään toisin kuin tahto olisi.\"\n\n\"Katri-kulta, minä en käsitä...\"\n\nHän istui kauan ääneti.\n\n\"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään\najatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen.\nIhmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme\nseurustelleet ilman...\"\n\nTiesin sanomattakin aivan hyvin, miten jatko olisi kuulunut.\n\n\"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään\", sanoin minä ja tunsin, että\nsanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.\n\n\"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja\npuhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole\nhauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että\nmeidän on erottava tai...\n\n\"Mentävä naimisiin\", lisäsin minä. \"Hyvä — minä olen jo tehnytkin\nratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton,\nKatri-kulta.\"\n\nSanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi\nkätensä kaulaani ja sanoi:\n\n\"Tarkoitatko todella, mitä sanot? Mikä sinut siihen päähän sai?\"\n\nSelitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt\nvetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei\nminun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja\npahoitteli:\n\n\"Hyi, Kalle! Joutavan vedon tähden! Sinä olet pettänyt minut.\"\n\nVähemmästäkin voi naiselle tulla kyyneleet silmiin. Koetin lohdutella:\n\n\"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin\nsyitä.\"\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\nViivytin tahallani vastausta.\n\n\"Muun muassa se, että... että minä... että minä niin kamalasti rakastan\nsinua.\"\n\nKatri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä\nkaulaani hän puheli:\n\n\"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen\ntoisen...\"\n\n\"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi\ntulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?\"\n\nHän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut\nnuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:\n\n\"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan\nvaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin.\"\n\nPuhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen,\nkeskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:\n\n\"Luulenpa, että sinä äsken teit pienen kiertoliikkeen.\"\n\nKatri nauroi ja sanoi:\n\n\"Entä jos teinkin. Mutta sanoppa, eikö manööverini onnistunut.\"\n\nNipistin häntä korvasta ja sanoin:\n\n\"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä\nvielä ole voitettu.\"\n\nHän otti taas ankaran juhlallisen ilmeen ja sanoi:\n\n\"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen\ntänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan\nlopullisesti. Äitikin arveli...\"\n\nHän oli muuttunut kysymysmerkiksi, arvoitukseksi.\n\n\"Ei, Katriseni\", sanoin minä, \"me emme eroa, Minä olen tehnyt\npäätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi... veto... tiedäthän...\"\n\nKatri tukisti minua ja sanoi:\n\n\"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!\"\n\nParin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa.\nSormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli\nkultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä\nyhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen\ntakuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don\nJuanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja\ntoisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: \"Taisin\ntulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti!\nMinä peruutan jokikisen sanan.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMe vietämme häitä ja kuherruskesää.\n\n\nTalvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön\nkiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana\nsaavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla\nmaailmanmestaruudesta siinä urheilussa.\n\nVaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista\nkosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset\nlöivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä,\nuudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.\n\nKatri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran\nkihlauksemme jälkeen.\n\nValmistuspuuhissa sattui pieni \"kohtaus\". Elköön tämä säikähdyttäkö\nlukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä\nole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja\npaistinpannut esittävät tärkeintä osaa.\n\nRiitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti,\nettä Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin\nsaattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna\nsen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:\n\n\"Vai niin, sinä siis yhä otat tuon ijänikuisen, kuluneen hattureuhkan!\"\n\nMinä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se\nikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen\ntuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että\nparista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä\nilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.\n\nMutta Katri torui:\n\n\"Niin olet kuin mikäkin italialainen posetiivinsoittaja.\"\n\nSiihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä\nposetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran\nkuullut m.m. Verdin aarian \"La donna é mobile\", joka niin liikuttavasti\nylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui;\nsanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko\nvetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin\npitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen,\njohon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi:\n\n\"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua.\nSulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu.\"\n\nEstääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden\npääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat\nstrateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.\n\nKadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut\nsanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.\n\nTeimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat\npitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on\nkihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa\nnopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä\npäättelivät, ja jatkoimme matkaa.\n\nSamassa huomasin ihmisvirrassa tutut naisen kasvot. Kuiskasin Katrin\nkorvaan:\n\n\"Pidä nyt lujasti kiinni minusta! Tuossa tulee rouva Sutinen.\"\n\nKatri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin\nkaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua\nei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin\nhänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin\nottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen\nnäet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja\nmuille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa\nvakavaraiselle kannalle.\n\nKatri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai\naskartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan\npienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja\nkirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä\nlieneekään se veitikka tarkoittanut.\n\nHuomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen\nherrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä\nturkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä\nsateensuojakin kainalossa.\n\n\"No, kah, setä!\" huudahdin. Samuli-sedäksi minä näet tunsin tulijan.\n\nUkko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän\nkuitenkin Katriin.\n\n\"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinun\n_uusi_ hempukkasi?\"\n\nKatri nyrpisti nenäänsä, varmaankin laatusanalle.\n\n\"Saanko luvan: morsiameni neiti Valkama — setäni\", esittelin minä.\n\nKatri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä\ntervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:\n\n\"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin\nolen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos\nlähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siis _taas_ on uusi!\nNo eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset\nolivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat!\nHahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä\nihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä,\nvaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin\nsanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio\nväliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten\nsuosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi.\"\n\nHän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei\nse lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.\n\n\"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on\nvielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!\"\n\nJa setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi\nihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin\nkarkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän\nvälttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja\nvarakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua\nopintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä\nminä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä\nennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä\nantaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista\nsedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin\npuolin yhtyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä\nehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät\ntyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli\ntapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta\nminä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri\nnumero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.\n\nVarsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus\noli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin\ntodistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva\nSutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän\ntunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri\nsuhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin\nnaimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin\nvähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.\n\nKehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut\nmukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään\nolleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon\nnäköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt\nhevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla,\netten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon\nkaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.\n\nYlimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi\nnäyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta\ntäysissä talvitamineissa ja sanoi:\n\n\"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain\nvihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä\nväleissä neitosten kanssa.\"\n\nLausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä\nriisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti\nvetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.\n\nMe saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä\nhöystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea\nreumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan\nsuoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin\nluentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.\n\nIllemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä\njumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin,\nvaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme\ntoimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa,\nkirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:\n\n\"Tässä on pohjaraha omaa kotia varten, hupsut!\"\n\nKatri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän\nkaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.\n\nSetä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti\nsamanmoisen summan.\n\n\"Ja tässä on teidän tulevalle perillisellenne...\"\n\n\"Hyi, setä!\" keskeytti Katri punehtuen hiusrajaa myöten.\n\nSetä nauroi, jotta maha hytkyi:\n\n\"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin\nmuutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja\nlihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin...\n\n\"Mutta, setä! Minä panen vastalauseen\", sanoin häpeissäni Katrin\npuolesta.\n\n\"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se\nmieleenne, rakastuneet narrit.\"\n\nMutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan\nja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut\nkolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt\nväliin. Katri sanoi äkäisesti:\n\n\"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi\nsaada.\"\n\nSetä oli sanomattomasti huvitettu suudelmista.\n\n\"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen\nlämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin\nvielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi.\"\n\n\"Me ristimme sen Samuliksi\", lupasi Katri.\n\n\"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin\nse rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua\nsuudelmalla.\"\n\n\"Se olisi liian kovaa. Sitä ei hän ole ansainnut\", puutuin minä\npuheeseen.\n\nSetä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia\npoteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset\nja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt\noltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia\nesteitä ilmaannu.\n\nHäitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin\nkuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli\nsamalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian\nsulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme\nelämämme ihaninta aikaa viettämään.\n\nOn turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa.\nSamosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä,\njotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa\nlueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään.\nVälipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.\n\nEnimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen\nvakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä\nkohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää\nkohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että\nme emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli\njonkunlainen \"rakastavaisten päiväkirja\", mutta minä huomasin, ettei\nhänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna\npäivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti\nhänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta\nmuuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista\n15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä\nvarkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan \"ankaran\nvastalauseen\", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.\n\nTällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä\npiti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.\n\nLopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien\nylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli\nminun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen\nsilmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli\nihaillut.\n\nVähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut\nitseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat\nKatrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut\nolla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä\npäiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti\nnäistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden,\njoka peittää virheet.\n\nKuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta\nmuutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti\nkuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri\nkaristaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan\noloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen.\nKun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja\nhuolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle\nsijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea\nitseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että\nsiihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni,\nsikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi\nmyöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.\n\nSanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo\nrakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaan _yhtä_.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMyötäjäisten laita on niin ja näin, mutta parempi jotain kuin ei mitään.\n\n\nPian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua\nja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä.\nMinä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta\nkatkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että\nnuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen\nylläpito vaatii.\n\nKatri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä\nsanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen\nlisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi\nhänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista.\nMinä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun\ntiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.\n\nMutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut\nomistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan\nvähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti\nhänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.\n\nEnsi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin\nsäästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja\nkävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin\nkuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka\nsuhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut\nvastustavallekaan kannalle asettua.\n\nMinä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: \"Nuori,\nlapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun\nhuoneen.\" Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai\nseuraavan muodon: \"Nuori, _toistaiseksi_ lapseton pariskunta\" j.n.e.\nMinä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle\ntoitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian\nja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.\n\nKun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla.\nNiiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat\nja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen\nlöysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni\nja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala:\ntakapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja\nlukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön\nkera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat\nvarmaan ottaneet 60 markkaa.\n\nSeuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin\nkaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden\npalvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten\ntoimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti\nkysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin\nluvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut\nsoitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua.\nSiinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa\nkaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin\ntuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli\nruhtinaallinen tulo minun oloissani.\n\nSamoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta.\nTapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi\nhallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta\nhänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle\nja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen\ntilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti\nkoroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri.\nMinä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan\nlaski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi\naikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin\nomiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa,\njosta summasta minä kirjoitin vekselin.\n\nYlpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta\nuutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen.\nPäinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta\ntarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.\n\n\"Elä ollenkaan huolehdi\", sanoin minä. \"Siitä lehdestä minä teen Suomen\nenimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti\npitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki\nkuin rasvattu.\"\n\nEi Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani\najoin.\n\nYhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin\nse voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat\ntoisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin,\njotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli\nseuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä,\nsuurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi\ntaitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään.\nHän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan.\nIllat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen\nsievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin\najoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä.\nJa joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan\nmuuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.\n\nKatri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri,\nelämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.\n\nKuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa\nja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa\ntaloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet\nminä kerran sanoin:\n\n\"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin\nvuokraisimme oman huoneuston.\"\n\n\"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo\nsilloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin\", sanoi Katri ja\nsäteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua\nsilmiin.\n\nKoska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia\nvaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan\nkeittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä\npinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena.\nKatri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja,\npuheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin\narvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani:\n\"Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko...\"\n\n\"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!\" torui Katri\nloukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: \"Ei\nsuinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen.\"\n\n\"Tyhmyri! Tyhmyri!\" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.\n\nMinua halutti tehdä hänelle kiusaa. \"Lapsen vaunujako sinä sitten aiot\nlähteä ostamaan!\"\n\n\"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!\" hän mutisi ja kurkoitti\nvarpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti,\nmutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta\nmätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi\nitsekseen:\n\n\"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä... Piironki sopii paraiten\nnurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka...\"\n\nSitte hän puhui vielä monenmoista, mutta niin hiljaa, etten voinut\nkuulla.\n\nMinä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun\nviisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian\nvirallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:\n\n\"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta\nkuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne\njotakin.\"\n\n\"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?\" kysyin. Hän vastasi\nsiihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä\nmallisia huonekaluja otetaan.\n\nArvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui\ntuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset\nsaisi lainaksi naapureilta.\n\nKoko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja\nkulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun\nosakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran\nsain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.\n\nAamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä.\nSain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta\nlähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla\npysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti\nihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi —\nuseimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.\n\n\"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi\ntekee?\" kysyin.\n\n\"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen\nkeittokirjaa\", selitti Katri.\n\nJa hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä\nhän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja\narvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän\nkäski minun maksaa ja lähti.\n\nMutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi,\ntai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä\nkuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin\nviikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran\nniin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden\ntapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat\nolkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa\nruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin,\nettä tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.\n\nKatri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten\ntyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla\nliinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin\nesimakua.\n\nPäälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan\npuuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä\nmoinen herkku oli nimeltänsä.\n\n\"Se on muhennosta\", selitti Katri viisaan näköisenä.\n\n\"Eikö sillä ole sukunimeä?\"\n\nKatri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian-\nvai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko\n\"muhennos\" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot\nruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.\n\n\"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani\", rohkenin arvostella.\n\nMutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi:\n\n\"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia\nmitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat\nhämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen\nniitä, vieläpä kiitänkin.\"\n\n\"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta\npuhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni.\"\n\nKatri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen.\nLupasi laittaa \"vanukasta\".\n\nSyötyämme kysyin, eikö rouvalla sattumalta ollut mitään jälkiruokaa.\n\n\"Tuossa on!\" sanoi hän ja suuteli minua. \"Saako olla lisää?\"\n\n\"Samahan tuo, jos sinulta liikenee\", sanoin minä.\n\n\"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa\", vakuutti Katri ja\nsuuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.\n\nPöydästä noustessa kiitin ja sanoin:\n\n\"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin\nmiellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta.\"\n\nKatri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen.\nHänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin\ntaitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin\nherkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden\nsanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se,\njota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte\ntällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa;\npäivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa,\nperunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta\nsiitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan,\nettä tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan.\nLiinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa\nneulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut\nniinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.\n\nMuun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä\n— rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon\nryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän\narkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä\nkaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli\nminun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin\npoltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia\nollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin\nmuistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on\ntunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin \"hellimmistä\ntervehdyksistä\", \"ikuisista uskollisuusvaloista\" ja \"polttavimmista\nsuudelmista\". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla\nvoivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen\nkanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten!\nMinä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua\nkihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja\nvangitsi minut lopullisesti.\n\nKun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko\nkirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun\ntulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista\npolttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea\nsiitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.\n\nKatrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine,\njota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin,\ntuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti,\nettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä\nkoholla ja sanoin:\n\n\"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!\"\n\nKun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:\n\n\"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?\"\n\nMutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.\nKyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:\n\n\"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?\"\n\nMiten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: \"Katri kulta! Ei ollut\ntarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset:\nuskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä\nansaitsenkaan.\"\n\nMuuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä\nnauroikin ja sanoi: \"Tahdotko kuulla taulun historian?\"\n\n\"Historian! Onko sillä sellainenkin?\"\n\nOtin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä\ntehneet kuvan mielenkiintoiseksi.\n\nSe oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti\nmaalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan\naihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin\nmaahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen\npään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti!\nKatselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua\nsilmissäni.\n\n\"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi\", sanoin minä.\n\n\"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa\", myönsi Katri\nhymyillen.\n\n\"Mutta historia?\"\n\n\"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut\nsuvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa\nonnea ja että madonna kuulee rukouksen.\"\n\nNyt nauroin minä vuorostani:\n\n\"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaan\nJumalan äitiä ja muita pyhimyksiä.\"\n\n\"Uskovatko he todella, että neitsyt voi auttaa?\"\n\n\"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen\nkirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen.\"\n\nOlin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle\nrypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin\nottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.\n\n\"Et saa, kuule! Anna se tänne! Hyi, kun olet ilkeä!\"\n\nHän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se\nrepesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.\n\n\"Mitä, runo!\" huudahdin.\n\n\"Tuossa! Ota loppukin!\" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa.\nSovitin palaset yhteen ja luin:\n\n           MADONNA.\n\n    Ma katson kuvaa lapsosen\n    ja pyhän, puhtaan neitsyen,\n    ja sydämeni heltyy ain':\n    Madonna, kuule huutoain!\n\n    Jumalan äiti, miksi niin\n    sa painat lasta parmaisiin\n    kuin kohtalonsa aavistain! —\n    Madonna, kuule huutoain!\n\n    On ilta, päivä mailleen käy,\n    mut ystävääni vain ei näy.\n    Oi, etkö helly itkustani!\n    Madonna, kuule huutoain!\n\n    Oi neitsyt puhdas taivahan,\n    oi lapsi, Poika Jumalan,\n    sa auttaos mua murheissain!—\n    Madonna, kuule huutoain!\n\n    Oot puhdas yli kaikkien,\n    mut minä kurja syntinen.\n    Ah, jospa pyhyytes ma sain!\n    Madonna, kuule huutoain!\n\n\"Kuka on sen kirjoittanut? Katri! Sinä!\" huudahdin.\n\n\"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken\noikku, päähänpisto.\"\n\nLiikutettuna kysyin:\n\n\"Missä, milloin on se syntynyt?\"\n\n\"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana.\nOlin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta,\nsaavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä.\nHuokaukseni sai rukouksen muodon.\"\n\n\"Kuuliko madonna rukouksesi?\"\n\n\"En tiedä, mutta seuraavana päivänä tapasimme, ja suruni oli laihtunut.\"\n\nMinusta tuntui ihmeelliseltä, kuin olisin joskus itse kokenut samaa.\n\n\"Ja sinä uskot, että madonna tuottaa onnea?\" kysyin.\n\n\"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten\nkiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!\"\n\n\"Katri!\"\n\nHän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi:\n\n\"Madonna rakastaa. Ja se, joka rakastaa, on onnellinen.\"\n\nMinä vedin hänet rinnoilleni.\n\n\"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen.\nRakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni.\"\n\nAurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon\nmadonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden\nloisteen... näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt\nmeille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme...\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMinä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.\n\n\nTuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä.\nMyrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli\nikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.\n\nRänsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat\nvaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja\ninfluensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat\nmuiden mukana.\n\nKatri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä,\nelämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen.\nOlin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys\npäättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli\nainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni\nelämän suurissa arpajaisissa.\n\nSenpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani.\nMutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut\nristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta\nlukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani\nkirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta\nyleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi!\nSain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. \"Julkiset\nvastalauseet\" ja \"ankarat paheksumiset\" koristivat parin viikon ajan\nlehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä\npahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen,\n— koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä\nuskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin\nsivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia\nesityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja\nsuosiosta pitää laihatuloinen toimeni.\n\nKahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä\nkultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton\nkaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät\nsen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat\nolleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven.\nHeti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli\nkauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut\ntuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin,\njotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut\nvastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin\nsiirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään\nyhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta\nhalaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä\nvoi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma\nvoitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.\n\nKoleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello.\nKatri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti\nhämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian\nnuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret\nrouvat ovat erittäin taipuvaisia.\n\n\"Mitä hän tahtoo?\" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään\nliikuttanut.\n\n\"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on\", sanoi Katri.\n\nViimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän\nkädestäni ja menin eteiseen.\n\n\"Sirkka! Sinä!\" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä\nhansikas peitti.\n\nSisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso\nkasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän\npuolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi\nparemmin soveltuisi hänen ikäiselleen.\n\nTehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.\n\n\"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?\"\nkysyin.\n\nKatri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti\nhautajaistunnelmaa.\n\n\"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi\", sanoin\ntietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.\n\nÄäneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan\nitkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein\nsilmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista.\nSirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta\n— ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen\nkuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista\ntäyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä\nhuolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.\n\nHän huokasi syvään, loi kyyneleiset silmänsä minuun ja sanoi:\n\n\"Me odotimme enoa hautajaisiin, mutta eno ei tullut.\"\n\n\"Se tuli niin odottamatta, matkakin oli pitkä, ja...\"\n\nHän meni eteiseen, toi käsilaukkunsa, otti kirjeen ja antoi minulle.\n\n\"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa.\"\n\nKirje oli kyhätty kuolevan kuumeisella, vapisevalla kädellä ja kuului:\n\n \"Rakas veljeni!\n\n Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen\n ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme.\n Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi!\n Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa\n joutuvan hyviin käsiin.\n\n Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle\n luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä\n sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää\n aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon\n hänellä on suuret lahjat ja palava halu.\n\n Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun\n hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan\n toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu\n avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen\n elämänkumppanin.\n\n En jaksa enempää. Kuolema seisoo kynnyksellä ja odottaa.\n\n Jumala siunatkoon sinua ja rakasta tytärtäni! Viimeinen tervehdys\n siskoltasi\n\n                                               Kaarinalta.\"\n\nVaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä\nliikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.\n\nKatri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa\nvielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes\nehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi\nasua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli\non huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja\ntuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.\n\nKun Katri kuuli, että Sirkka tulee asettumaan kaupunkiin, sanoi hän:\n\n\"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää.\nOlisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä\nkuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana.\"\n\nSirkka kiitti liikutettuna, ja Katri riensi keittiöön hommiinsa.\n\nNeuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen\nperintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa\nja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta\npidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja.\nMusiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana,\njollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan.\nHänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi\nollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.\n\nKatri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen\nvalmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä\npyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista\nvierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi\nosattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.\n\nTyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten\nolisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi\nilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin\nventovieraiden parissa.\n\nPäivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa\noppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön\nolisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.\n\nSade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka\nherätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti\nkadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että\nmusta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka\nmiehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis\nmaalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti\nminussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle\nuskottuun kasvattajatehtävään.\n\nSirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla.\nYmmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa\ntokaisin paremman puutteessa leikillä:\n\n\"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan\nsurupukua?\"\n\nMyönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan\nloukkaantunut, vaan sanoi:\n\n\"Luuletko, ettei musta minulle sovellu! Odotahan, niin saat nähdä.\"\n\n\"Siksikö kun minä kuolen!\"\n\n\"Tyhmyri! Kuole vain — niin minä panen ylleni punaisen hameen.\"\n\n\"Saammepa nähdä!\"\n\nSirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat\nikkunasta, mihin päin hän menisi.\n\nLähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja\npuheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty\n— mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme\nSirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.\n\nHänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista\nväsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan\nhänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä\nJumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.\n\nSinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan\npainon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan\ntehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.\n\nKatrikaan ei ollut nukkunut, ja minä ilmaisin hänelle huoleni.\n\n\"Tässä ei riitä ihmisvoima. Täytyy rukoilla Jumalaa\", sanoi hän\nvakavasti.\n\n\"Niinpä rukoile!\"\n\n\"Sinua asia lähemmin koskee.\"\n\n\"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena\nrukoilin usein.\"\n\nNäin Katrin nousevan ja polvistuvan. Sitten kuulin hänen hiljaa\nlausuvan:\n\n\"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka\npieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä\nedistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein\nkauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!\"\n\n\"Sekö sinusta on pääasia?\" sanoin minä.\n\n\"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin\nkanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin\nrukoukseni.\"\n\n\"Voi teitä hupsuja!\"\n\n\"Sinä hupsu olet!\" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja\nkäski:\n\n\"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot.\"\n\nSen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin\nomituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi\nkaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen.\nKuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!\n\nSamana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen\nhuokaus: \"Jumala siunatkoon Sirkkaa!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nEräs vierailu ja sen seuraukset.\n\n\nEmme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin\nhartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman\nkadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin\nolla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet\nsijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan.\nSiirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta.\nHyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias\nkehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani,\nettä samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni,\nmitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.\n\nHelsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja\nharvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä\nei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja\nmusiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti\nhäntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan\ntoivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon,\nsaadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.\n\nNaisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja\nSirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi\npäivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana\ntoisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen\npohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he\nosoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.\n\nMinä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua\npuheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä\nnaisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän\npuhelunsa otin vapauden virkkaa:\n\n\"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien\ntilattomien kohtalo.\"\n\nSiihen suvaitsi Katri vastata:\n\n\"Älä sinä, Kalle, aina puhu turhia. Meillä on tässä tärkeitä asioita.\"\n\nJa hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi\npukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.\n\nMinun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta\nvarovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan,\nmutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta\nvaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys.\nTyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan,\nmutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en\nollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti\nminulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen\nrahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:\n\n\"Ei se asia minua liikuta. Eno saa tehdä niinkuin parhaaksi katsoo.\"\n\nAivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai\njonkun muun!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme\nvuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta\nsanoi Katri:\n\n\"Katsos, tuolla menee setäsi!\"\n\nKäännyin katsomaan, mutta setä se ei ollut.\n\nLuultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti\nreumatismia ja siten muistutti setää.\n\nIltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän\noli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua,\nvaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella.\nOlihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle\ntuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.\n\nKun olimme tulleet kadulle, sanoi Katri äkkiä:\n\n\"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole\ntäällä ketään, jonka luo mennä.\"\n\n\"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan\", estelin minä\nmuistaen sedän karkeapuheisuuden.\n\n\"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen\nseurassaan.\"\n\nEikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.\n\nSirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa.\nPortaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa\novikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa.\nOlin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta\nkuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti\nkaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei\nvoinut vaatia mestarin tulkintaa.\n\nSirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.\nKuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.\n\n\"Jatka vain! Se on Beethovenia\", sanoin minä.\n\n\"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon.\"\n\n\"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?\" pyysin.\n\nHän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin\nhän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.\n\nHän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen _Marcia\nfunebren_. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului\nvain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin\nmeren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi\nraudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi\nkääntyä pois salatakseni liikutustani.\n\nVielä oli _allegro_ soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan\nkätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:\n\n\"Miksi eno huokasi?\"\n\n\"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut\npitkän taipaleen musiikin alalla, mutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Leipäkysymys! Varat loppuivat. Piti keskeyttää opinnot.\"\n\n\"Kyllä se on katkeraa!\" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen\ntytön silmäkulmassa.\n\n\"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa\nsoiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua\nsiihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa.\"\n\nKatri oli istuutunut ja selaillut Sirkan nuottivarastoa. Hän nousi ja\nsanoi:\n\n\"Jos jatkamme tällä tavalla, alamme pian itkeä kaikki kolme.\"\n\n\"Siitä tulisi ikävä _trio!_\" sanoin minä.\n\n\"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?\" kysyi Katri saadakseen kaihon\nhaihtumaan.\n\nSirkka kiitteli pehmeätä kaunista ääntä ja muita hyviä ominaisuuksia.\n\nKysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim.\nChopinia, mutta Katri päätti:\n\n\"Ei, nyt lähdetään. Pue yllesi, Sirkka. Sinä tulet mukaan!\"\n\nTyttö lensi ylös kuin raketti.\n\n\"Mihin sitte?\"\n\n\"Nuoren, kauniin herrasmiehen luo\", vastasi Katri salaperäisenä.\n\nSirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta.\nVähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian\nhän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja\n\"nuoresta herrasmiehestä\". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa\nlähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa\npersoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että\ntulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti\nhän:\n\n\"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä\nreisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä.\"\n\nKatri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista\nparanemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät\ntervetulleiksi.\n\n\"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?\" kysyi hän\nSirkkaa katsellen.\n\n\"Eikö setä muista Sirkka Vanamoa?\"\n\n\"Aa, perh... Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen\ndaami! Niin ne nuoret kasvavat.\"\n\nSetä vei vieraansa sisään ja käski painaa puuta.\n\n\"Onko hän käymältä kaupungissa?\"\n\n\"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri\npianisti\", sanoin minä.\n\n\"Suurenmoista!\" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. \"Minä\npidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen\nepämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen\nlaulua virheettömästi.\"\n\nHän otti savukelaatikon, mutta sanoi äkkiä:\n\n\"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta\ntupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei\npyhäpäivänä ole parempaakaan työtä.\"\n\nKeskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän\nvaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä\nhuvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme,\nettä jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista\nkertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.\n\nKevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli\nemännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin\nmiellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta.\nPuhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka\ntuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy\n— minua lukuunottamatta.\n\nJäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa,\nliike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää\nkohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija\narvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain\ntilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo\nkuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne\", puheli\nsetä.\n\n\"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni\nrahat, joiden hoito on uskottu minulle.\"\n\nViime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut\nnäin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle\ntuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse\npoikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan\nuskaltanut sedälle ilmaista.\n\nUkko imeskeli piippuansa mietteissään.\n\n\"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras\nhankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa\nsakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa.\"\n\n\"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin\",\nsanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos\ntoden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa\nhepreaa.\n\nLiike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin\nkysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on\nverrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota\ntäytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.\n\nEmännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan\nkupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:\n\n\"Sedällähän on oikein hauska huoneusto. Suuriko vuokra?\"\n\n\"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna... 78 mk 96 p\nmuistaakseni.\"\n\n\"Kaksi huonetta ja keittiö?\"\n\n\"Kolme ja keittiö.\"\n\nKatri oli ihmeissään.\n\n\"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme\n60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään\nmukavuuksia.\"\n\n\"Tämä on vanha, hyvä yhtiö\", sanoi setä ja joi kuppinsa loppuun.\n\n\"Yhtiö?\" tartuin minä puheeseen. \"Mikä yhtiö?\"\n\n\"Minulla on osakkeita talossa.\" Ja setä alkoi selittää, miten ja\nmilloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä\ntuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän\nkuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin\nhän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille\nylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20\nmarkkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.\n\nEmme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää\nasuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta.\nHän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja\nmukavuuksia.\n\nMentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän\nolisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä\nnäytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja.\nKatrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi\n\"muhennosta\" ja \"vanukasta\" valmistaa.\n\nSitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka-\nja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone\nammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli\nkäsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.\n\nSamassa tempasi setä toisen oven auki ja sanoi hymyillen:\n\n\"Entäs tämä sitten!\"\n\nKatri ja Sirkka vetäytyivät äkkiä pois...\n\nSetä nauraa hohotti ja sulki oven sanoen:\n\n\"Hyödyllinen laitos — vai mitä? Joka ei usko, koettakoon.\"\n\nNaiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin\nkahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!\n\n\"Kelpaa tällaisessa talossa asua!\" kehuskeli Katri.\n\n\"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä\nhiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja\nlopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti\",\nselitti setä.\n\nSanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla\nheti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:\n\n\"Voi sentään, jos meilläkin olisi...!\"\n\n\"Niin, jos olisi...!\"\n\nEi kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen\najatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka\nsäännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin,\nettä oli kierähtää lattialle.\n\n\"Mitä hullutuksia sinä latelet unissasi!\" kysyi hän.\n\n\"Hullutuksia?\"\n\n\"Niin, toruit lapsia, kun muka...\"\n\nHän oli haljeta nauruun.\n\n\"Oletko menettänyt järkesi, hupsu! Minäkö toruin lapsia?\"\n\n\"Kun he muka olivat jättäneet erään erityisen oven auki.\"\n\n\"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille\nrottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan.\"\n\n\"Minä en koskaan puhu unissani.\"\n\n\"Vai et. En minäkään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä sain kirjeen, jonka käsiala oli outoa. Se kuului:\n\n \"Arvoisa herra!\n\n Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa\n asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin\n edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat,\n vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä\n 5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.\n\n Kunnioittaen\n\n                                              Tuomas Takkiainen,\n                                              rakennusmestari.\"\n\nKirje herätti vilkkaan ajatuksenvaihdon, mutta tulos oli kielteinen —\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että meiltä sattui puuttumaan juuri nuo\nviisituhatta markkaa.\n\nSeuraavana päivänä tuli toinen kirje, jossa kauppias ilmoitti\n\"sattuneesta syystä\" luovuttavansa osakkeensa nimellisarvosta,\nkolmestatuhannesta. Minä sanoin, että onni oli otettava sarvista\nkiinni. Toista näin edullista tilaisuutta tuskin tulisi. Mutta Katri\nei innostunut. Hänestä oli hauskempaa ruveta uuteen yhtiöön, se vasta\ntuntuisi omalta kodilta. Enkä minä tahtonut päättää asiasta vastoin\nhänen tahtoaan.\n\nVielä kolmaskin kirje tuli, ja siinä tarjottiin osakkeita\nkahdestatuhannesta markasta. Minä hain jo lakkiani ja olin lähteä\nhieromaan kauppoja, ettei joku toinen ehtisi ennen. Mutta Katri\npelkäsi, että siinä saattoi olla koira kuopattuna, kun tavaraa\nnoin tyrkytettiin ja joka kerralla pudotettin pari tuhatta. Hänen\nepäilyksiinsä raukesi koko kauppa.\n\nKatri oli oikeassa. Myöhemmin tavatessani sedän kysyi hän heti, oliko\njoku kaupannut minulle asunto-osakkeita. Vastattuani myöntäen sanoi hän:\n\n\"Ethän toki tehnyt kauppaa?\"\n\n\"En, Katri pani vastaan.\"\n\n\"Kiitä Jumalaa, että sinulla on niin järkevä vaimo. Kuulin juuri, että\nsama yhtiö on mennyt kumoon, joten niillä osakkeilla ei ole viiden\npennin arvoa\", sanoi setä.\n\nMinulta pääsi huudahdus.\n\n\"Mutta myyjä vakuutti, että yhtiö seisoo vankalla pohjalla.\"\n\nSetä naurahti viisaasti:\n\n\"Se on afääriä!\"\n\n\"Afääriä! Kaunista afääriä!\" sanoin minä.\n\nEmme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet\nturmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet\nkaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!\n\nKohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka\nolin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen\nupposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi\noli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä\ntappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita\nvaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.\n\nNiin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin\nolisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:\n\nJumala varjele minua ystävistäni, vihollisteni kanssa tulen kyllä\ntoimeen!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nLukija tulee tuntemaan erään liikeneron.\n\n\nTirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä\nkirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin\nasiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta\nnauttivan nimensä.\n\nTämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden\njohtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja,\nkiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan\njohtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen,\nKansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka\nkaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut\nliikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä\nenemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.\n\nVastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka\ntäytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne\ntirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli\ntirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen\nneuvonantaja ja tarvittaessa rouva.\n\nPöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä,\nkauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä.\nLuuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen\ntyöhuoneessa.\n\nVarsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden\nääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin \"rouvan\"\nvälityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat\nvähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin.\nMutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen\nmustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.\n\nEsa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika.\nIsä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille,\nosti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin\nhevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa\nkaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta\nLukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja\nSipillan ennustuksia.\n\nKun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla\nsälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi\nneuvon: \"myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei\nleiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni.\"\n\nEsa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena:\nkokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian\nohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille\ntyöstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin\nveti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän\nharrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus\ntoverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus\nteki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties\nopettajalle ja tovereillekin.\n\nKoskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän\npestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet\nliikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua\nkuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa\n— kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui\npoika kilometritehtaalle.\n\nViidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän\ntunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta\nkoska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen\napulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa:\nvietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua\notti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla.\nVelkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan\nomaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi\nmenettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin\nsaivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui\nvekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin\nymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi\nhetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien\nharhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa\nmaassa — Helsingissä.\n\nKun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi\nhän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa.\nHänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean\nliiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia\nluonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty,\nkultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan\nentisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen\n— luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita\nliike-elämän alalla.\n\nAluksi hän toimi osakkaana muutamassa toimistossa, joka keritsi\nmaalaisia, vaikkei se kaupunkilaisiakaan uhreja hylkinyt. Mutta\nkoska hän oli luotu johtamaan, alkoi hän ennen pitkää toimia omalla\nuskalluksellaan. Pääomaa oli aluksi vaikea saada, mutta senkin pulman\nhän pian voitti.\n\nHän oli ollut kyllin viisas jättääkseen maalle vaimonsa ja lapsensa,\njotta saattoi käyttää vapauttansa. Eräässä ravintolassa oli hän\ntutustunut tarjoilijattareen, jolla oli jonkun verran säästöjä.\nEsiintyen poikamiehenä hän heitti verkkonsa. Neitonen laski sydämensä\nja rahansa ihailijan jalkojen juureen — ja siitä päivästä oli Esa\nAnsion matka paljasta voittokulkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTirehtööri allekirjoitti viimeisen asiakirjan, katsoi kelloa ja sanoi:\n\n\"Jahah, juu. Nyt se on tehty. — Mutta mitä h—ttiä se Lehtinen\najattelee, kun ei se tuo niitä talon piirustuksia!\"\n\n\"Kapakassa kait istuu! Ja sille retkulle sinä uskoit tehtävän. Mikset\nottanut oikeata arkkitehtiä?\" puheli neitonen.\n\n\"Tiedätkö, mitä arkkitehdit nylkevät? Lehtinen tekee sen työn puolta\nhelpommalla.\"\n\nSamassa kuului liikettä ulkoa; eräs apulainen pisti päänsä ovesta ja\nilmoitti:\n\n\"Se mies on täällä taas siitä talonkaupasta puhumassa.\"\n\nTirehtöörin kierot, jääkylmät silmät välähtivät.\n\n\"Käske sen mennä suorinta tietä h—ttiin, minulla ei ole hänen kanssaan\nmitään tekemistä.\"\n\nMutta ennenkuin se kohtelias pyyntö ehti perille, temmattiin ovi auki,\nja mies seisoi tirehtöörin edessä. Oikeana liikemiehenä pysytteli\ntirehtööri tyynenä kuin kala vedessä.\n\n\"Jahah, juu! Mitä asiata?\" kysyi hän.\n\nMies alkoi hätääntyneenä vapisevin äänin vaatia tekemäänsä talonkauppaa\npurettavaksi. Taloa rasitti kiinnelaina, josta hänellä ei ollut tietoa\nkauppaa tehdessä. Häntä oli hävyttömästi vedetty huulesta.\n\nTirehtööri hymyili ylimielisesti ja sanoi kylmästi:\n\n\"Kauppa kun kauppa! Ostaja katsokoon eteensä!\"\n\nMiehen sisua tuollainen esiintyminen ärsytti, ja hän alkoi menettää\nmalttinsa.\n\n\"Petkuttaja!\" karjaisi hän ja hyökkäsi tirehtööriä kohti. \"Minä teille\nopetan! Poliisille ilmoitan!\"\n\nTirehtööri kalpeni ja oli hetken vaiti.\n\n\"Sanoitte pahan sanan. Asia ratkaistaan raastuvassa. Jutku ja Metku\novat minun asianajajani.\"\n\nMies hätkähti ja peräytyi jonkun verran.\n\n\"Yhtä lystiä\", sanoi hän. \"Minä annan haasteen petoksesta, ja se on\nkierä paikka.\"\n\nJa hän poistui. Mutta tirehtööri tarttui tyynesti puhelimeen, pyysi\nnumeron ja puheli:\n\n\"Onko se Jutkun ja Metkun asianajotoimistossa? Hyvää päivää! Tämä on\ntirehtööri Ansio. Ajattelin kysyä, mitä siitä saa, kun sanoo toista\npetkuttajaksi.— Vai niin! Pääseekö sakoilla? Niinkö! Vankeutta? Hyvä!\nNiinkö? Hyvästi! Haloo jaa! Vai niin! Mekö voitimme sen vekselijutun.\nHyvä! Senaattiinko? Vääriä todistajia meidän puolella? Haloo! Haloo!\nHaloo!\"\n\nPuhelin sulettiin. Sisään astui ränstyneen näköinen olio, käärö\nkädessä. Hänestä levisi väkevä löyhkä. Hän otti paperin, levitti\npöydälle, tarkasteli ja mittaili.\n\nTirehtööri otti nurkassa olevasta kaapista pullon ja tarjosi\n\"arkkitehdille\" suunavausta, kaivoi sitte pöytälaatikosta jotakin ja\ntyönsi miehen käteen, jonka jälkeen tämä suutaan pyyhkien lähti ulos.\n\nTirehtööri antoi merkin apulaiselleen, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:\n\n\"Jahah, juu! Piirustukset ovat valmiit. Nyt vaan kutsumus perustavaan\nyhtiökokoukseen.\"\n\nJa hän saneli painavasti naisen kirjoittaessa:\n\n \"Kunnioittaen kutsumme teitä täten Asunto-osakeyhtiö Onnelan\n perustavaan kokoukseen, joka pidetään allekirjoittaneen konttorissa\n ensi maanantaina klo 8 i.p., jolloin otetaan keskusteltavaksi\n seuraavat asiat:\n\n 1) osakepääoman korottamisesta;\n\n 2) lisäjäsenten valitsemisesta johtokuntaan;\n\n 3) hankintatarjouksista ja urakkatöistä;\n\n 4) kiinnelainoista;\n\n 5) isännöitsijän palkankorotuksesta ja\n\n 6) muista mahdollisesti esille tulevista kysymyksistä.\n\n Johtokunnan puolesta:\n\n                                                  Esa Ansio,\n                                                isännöitsijä.\"\n\nMuuan poika tuli samassa sisään.\n\n\"Sinä tulet kirjapainosta?\"\n\nPoika laski pöydälle paketin ja poistui.\n\nTirehtööri avasi käärön. Siinä oli painettu sääntöehdotus:\nAsunto-Osakeyhtiö Onnelan yhtiöjärjestys.\n\nNeitonen kysyi:\n\n\"Paljonko on merkitty osakkeita?\"\n\n\"Noin kymmenes osa. Pitää ilmoittaa paremmin. Suunnittelen tässä\nreklaamia, joka menisi yleisöön.\"\n\nApulainen katseli miettivänä eteensä ja sanoi:\n\n\"Pelkään, että tulee suuri pannukakku koko yhtiöstä.\"\n\nTirehtööri katsoi tiukasti apulaistaan ja sanoi:\n\n\"Pahin, mikä voi kohdata, on konkurssi. Mutta se on sen ajan murhe.\nMinä kyllä pesen käteni.\"\n\nVallitsi hetken hiljaisuus.\n\n\"Niin, pääasia on, että ajoissa voi vetäytyä syrjään\", lopetti nainen\nvaroittavasti.\n\nTirehtööri nyökkäsi ymmärtävästi apulaiselleen. He näkyivät päässeen\nyksimielisyyteen niin hyvin keinoista kuin tarkoitusperästä. Tirehtööri\nrummutti kädellään pöytää ja murahti:\n\n\"Moukat saavat maksaa viulut!\"\n\nJa hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi salaa pistänyt kätensä jonkun\nkukkaroon ja siirtänyt sieltä jotakin omaan taskuunsa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nOman kodin peruskivi lasketaan.\n\n\nSiitä silmänräpäyksestä, jona setä Samuli tutustutti meidät mukavaan\nja hauskaan vanhanpojan kotiinsa, liiteli oman kodin kuva öin päivin\nsisäisten silmiemme edessä. Ja mitä mahdottomammalta sen päämäärän\nsaavuttaminen tuntui, sitä kiihkeämmäksi kävi halumme kerran löytää\nunelmiemme luvattu maa.\n\nJokapäiväinen aherruksemme ja ponnistelumme tuntui helpolta, nyt, kun\nsillä oli päämaali. Jokaisen liikenevän markan panimme säästöön \"oman\nkodin rakennusrahaston\" nimellä.\n\nKatrin oli jälleen onnistunut saada toimi eräässä virastossa. Koska se\nkiinnitti häntä vain 4—5 tuntia päivässä, jäi hänelle kylliksi aikaa\nkodin ja talouden hoitoon. Hänen lisänsä olikin välttämätön elatuksen\nhankinnassa, sillä minulle oli sattunut kommelluksia jos jonkinlaisia.\n\nMusiikkiarvosteluni olivat herättäneet pahaa verta laajoissa\npiireissä. Minua syytettiin klassillisen musiikin, etenkin Beethovenin\njumaloimisesta. Sitä vastoin en muka tajunnut nykyaikaista, varsinkaan\nsaksalaista musiikkia, Richard Straussia. Minulta kysyttiin, enkö\nmahdollisesti haluaisi ruveta uutisten kerääjäksi. Vaikka tämä ehdotus\nsyvästi loukkasi ylpeyttäni, kärsin nöyryytyksen leivän tähden. Monta\npalstaa en kuitenkaan ehtinyt uutisilla täyttää. Erästä epäilyttävissä\nolosuhteissa syttynyttä tulipaloa selostaessani tulin sanoneeksi,\nettä se kenties oli murhapoltto. Asianomaiset katsoivat sen käyvän\nkunnialleen ja nostivat kanteen, josta oli seurauksena, että lehden\nvastaava tuomittiin sakkoihin. Juttu ei tietysti ollut mikään ansio\nminulle. Ja koska olin liian vanha ja hidas juoksupojaksi, ei\ntoimituksessa ollut muutakaan minulle sopivaa virkaa.\n\nKatriin tämä tieto teki kovin masentavan vaikutuksen. Ensi kerran\nhuomasin hänessä katkeruutta, kun hän sanoi:\n\n\"Sinulla ei näy olevan onnea yrityksissäsi. Olet varmaan tullut\ntakaperin tähän maailmaan.\"\n\nTahtomatta vähimmälläkään tavalla puolustaa itseäni sanoin:\n\n\"Olet oikeassa. Minulla on todella huono onni.\"\n\n\"Eiköhän se riipu vähemmän huonosta onnesta. Päätekijä on luullakseni\nsinun epäkäytännöllisyytesi\", päätteli hän.\n\nJa minä tiesin, että Katri oli liiankin oikeassa.\n\nPahemmin ei tämä kohtaus kuitenkaan häirinnyt välejämme. Katri\npäinvastoin osoitti minulle entistä suurempaa rakkautta, ja minä\npuolestani aioin näyttää, ettei minulta ainakaan hyvää tahtoa puuttunut.\n\nErään tuttavani välityksellä sain tilapäisen laulunopettajan toimen.\nKun virka myöhemmin julistettiin haettavaksi, päätin jättää paperini.\nTodennäköisesti olisin tällä kertaa onnistunut, jos olisin ottanut\nhännystakin ja pistäytynyt kumarrusmatkalle erään vaikutusvaltaisen\nhenkilön luo. Mutta kun selkäni oli kovin jäykkä, jäi koko\nkumarrusmatka sikseen. Ja siihen se viransaantikin hupeni.\n\nMutta Katrin kekseliäisyys pelasti tälläkin kertaa aseman. Eräänä\npäivänä hän sanoi:\n\n\"Etkö sinä antanut laulutunteja poikamiehenä? Ansaitsit muistaakseni\naika hyvin.\"\n\n\"Se on totta, se. Mutta kun kerran piti viedä panttiin soittokoneeni\nkunnallisverojen suoritukseksi, täytyi lopettaa se homma.\"\n\n\"Mutta voisithan nyt käyttää Sirkan pianiinoa. Hän on päivällä\nkoulussa\", jatkoi Katri innostuneena.\n\n\"Sinäpä sen sanoit!\" pääsi minulta. Ja minä ihmettelin, ettei asia\nennemmin ollut tullut mieleen.\n\nSirkka suostui mielellään ehdotukseen sanoen, että voisin ottaa vaikka\nsata oppilasta, — se ei häntä mitenkään häirinnyt.\n\nIlmoitin lehdissä, ja jos kohta en saanutkaan Sirkan mainitsemaa\noppilasmäärää, saatoin kuitenkin alottaa työn.\n\nVaikka olin päättänyt panna kirjailijan lakkautuspalkalle, suunnittelin\nsamoihin aikoihin suurta romaania, josta summittaisten laskujen mukaan\nuhkasi paisua 4—500 sivun kokoinen. Tarkoitukseni oli luoda jotakin\nuutta ja käänteentekevää niin hyvin sisällyksen kuin tyylin puolesta.\nPäätin esim. poistaa rakkaudentunnustuksista kaiken kieräilyn ja\nteeskentelyn ja antaa henkilöitten puhua suunsa puhtaaksi. Edelleen\njulistin pannaan imelät vertaukset sellaiset kuin \"simasuu\" ja\n\"samettiripset\", koska tuommoinen hämäryys eksyttää kehittymätöntä\nlukijaa. Tässä työssä antoi Katri minulle arvokasta apua. Niinpä\nhän kuullessaan, että päähenkilö oli nuori tyttö, vaati heti saada\nitse asettua tämän sijalle. Lisäksi hän sanoi, että jos teoksessa\noli rakastuneita, niin ei heitä saatu millään tavoin johdattaa\nkorvaamattomaan onnettomuuteen, vaan oli toimitettava niin, että\nhe vanhempien vastustuksen ja monien erehdysten jälkeen vihdoin\nonnellisesti saivat toisensa ikiomaksi. Lupasin ottaa varteen neuvon,\nja Katri ennusti, että kirjani saavuttaa suunnattoman menekin, jotta\nneljäs, vieläpä viideskin painos loppuu kesken.\n\nAikaa myöten karttui rakennusrahastomme. Se olisi ollut tuntuvasti\nisompi, ellei onneton viikkolehti olisi aluksi niellyt kaikkea;\nsitäpaitsi useat lauluoppilaistani suvaitsivat lopettaa opintonsa ja\njättää tuntinsa maksamatta.\n\nEräänä aamuna tapahtui ihme. Katri hyöri keittiössään. Minä olin vielä\nsängyssä ja luin aamulehteä.\n\nOlen aina kohdellut sanomalehden ulkosivuja niinkuin kirjan\nkansilehtiä. En tiedä, mikä tällä kertaa sai minut silmäilemään\netusivua. Ilmoitusten joukossa oli eräs, johon katseeni pysähtyi kuin\nnaulittuna. En ollut lukenut montakaan riviä ennenkuin ponnahdin\nistualleni ja aloin suurella äänellä huutaa:\n\n\"Katri, Katri! tulehan tänne! Pian, pian!\"\n\nKatri syöksyi sisään. Nähdessään minun tuijottavan lehteen kysyi hän:\n\n\"No, no, mitä nyt! Onko joku mennyt kihloihin?\"\n\n\"Ei, vaan naimisiin\", sanoin minä kiihoittaakseni hänen uteliaisuuttaan.\n\n\"Kuka on mennyt naimisiin, kuka? Sano pian!\"\n\n\"Minä ja eräs toinen. Ja nyt he perustavat oman kodin. Häh, mitäs\nsanot!\"\n\nKatri istahti viereeni sängyn laidalle ja kietoi kätensä kaulaani,\npysyäkseen paremmin pystyssä. Osoitin tarkoitettua paikkaa sormellani,\nja sitte luettiin kuorossa poski poskessa kiinni seuraava suurta\nhuomiota herättävä viesti:\n\n \"Oman kodin perustajat, ohoi!\n\n Suurenmoisen vuotuisen säästön tekee jokainen, joka nyt heti\n liittyy osakkaaksi vasta perustettuun asunto-osakeyhtiö\n Onnelaan, joka hetimiten alkaa rakentaa ensiluokkaista, kaikilla\n nykyajan mukavuuksilla varustettua taloa Helsingin hienoimmassa\n kaupunginosassa. Yhtiöllä on varmat lainat ja raha-asiat, jonkavuoksi\n vuokrat tulevat olemaan uskomattoman alhaiset. Pieni määrä osakkeita\n on enää merkittävänä allekirjoittaneen luona, jolla myöskin\n piirustukset ja sääntöehdotus ovat nähtävinä.\n\n                                           Tirehtööri Esa Ansio,\n                                           yhtiön isännöitsijä.\"\n\nUutisen vaikutus meihin oli aivan mullistava, istuimme katsellen ihan\njäykkinä eteemme, ja taivas tiesi, milloin olisimmekaan havahtuneet\naatoksestamme, ellei keittiöstä olisi alkanut kuulua kauheata kohinaa.\n\n\"Hyvä Jumala! Kahvi kiehuu ylitse!\" kirkaisi Katri ja hellitti\nkaulastani, jolloin minä kadotin tasapainoni ja keikahdin selälleni.\n\nMitä liekin erimielisyyttä sattunut välillämme, siinä olimme yhtenä\nsieluna, että oman kodin perustamisen hetki oli nyt lyönyt, vaikka\nsataisi vanhoja ämmiä ja piilukirveitä.\n\nSinä päivänä ei romaania syntynyt monta riviä, ja Katri oli myöhästyä\ntoimestaan. Seuraavana päivänä lähdin tapaamaan sitä jaloa miestä, joka\noli meille tuntematon, mutta jonka nimeen unelmamme ja toiveemme nyt\nmitä moninaisimmilla säikeillä kietoutuivat.\n\nTultuani konttoriin kysyin herra Ansiota. Apulainen huusi viereiseen\nhuoneeseen: \"onko _tirehtööri_ siellä?\" Minä huomasin esiintyneeni\nmoukkamaisesti, kun sain ojennuksen naiselta.\n\nTirehtööri tuli samassa sisään, kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä.\nHän oli keskimittainen, puoleksi kaljupäinen, nykerönenäinen mies,\njonka silmät katsoivat kummallisesti kieroon, niin että häntä oli\nvaikea tähystää suoraan silmiin.\n\nEnnenkuin ehdin ilmaista asiaani kysyi tirehtööri, asuinko Helsingissä\nja mikä oli toimeni. Ilmoitin, että minua syyttömästi sanottiin\nkirjailijaksi. Tirehtööri vilkastui ja sanoi osaaottavasti:\n\n\"Jahah, juu! Olenhan minä lukenutkin teidän kirjojanne. Tehän olette\nkirjoittanut sen Laulun tulipunaisesta kukosta.\"\n\n\"Kukostako?\" sanoin minä. \"Senvärisestä _kukkasesta_ on Linnankoski\nkirjoittanut.\"\n\n\"Aivan niin, se on totta, — minulla oli muuta mielessäni. Tarkoitin\nkyllä viime kirjaanne, sehän oli mainio!\"\n\nKoska en ollut tullut töistäni tiliä tekemään, ilmoitin saapuneeni\npuhumaan uudesta asunto-osakeyhtiöstä. Tirehtööri ei ilmaissut\npienintäkään kaupanteon halua, vaan kysyi, olinko perheellinen mies,\nja kun vastasin myöntäen, sanoi hän, että perhe ilman kotia oli kuin\nlintu ilman pesää. Sitte hän alkoi loistavin värein kuvata uutta taloa,\njosta oli tulossa oikea Onnela. Nähtyään liikutukseni katsoi hän minua\nomituisen tutkivasti kulmiensa alta ja sanoi:\n\n\"Ikävä kyllä, uuden yhtiön osakkeet ovat loppuun merkityt.\"\n\nOli vähällä, etten hyrähtänyt kyyneliin nuo sanat kuultuani. Olen siis\ntaas myöhästynyt! Mitä Katri sanoo! Toruu tietysti.\n\n\"Olipa se kovin ikävää\", sanoin koneellisesti, sillä vaitiolo tuntui\nsietämättömältä.\n\nTirehtööri jatkoi:\n\n\"Niitä on täällä perustettu niin kovin paljon humpuukiyhtiöitä, ja moni\non joutunut kärsimään, niin että kun kerran saadaan kannattava, niin\nkaikki tahtovat päästä mukaan.\"\n\nJa hän ryhtyi uudestaan luettelemaan uuden yhtiön etuja ja mukavuuksia,\nhelppoja vuokria, ihanaa näköalaa, terveellistä ilmaa, varmoja\nraha-asioita ja ties mitä.\n\n\"Eikö enää ole yhtään huoneustoa vapaana?\" kysyin tehdäkseni lopun\nkiduttavasta epävarmuudesta.\n\nTirehtööri mietti ääneti. Äkkiä hän virkahti:\n\n\"Jahah, juu! Antakaas olla! Osakkeiden joukossa on eräs, jonka\nraha-asioita minä en oikein tunne. Yhtiöömme ei oteta hulikaaneja;\nkaikkien pitää olla sivistynyttä, luotettavaa väkeä.\"\n\nSain tietää, että ylimmässä huonekerrassa pihan perällä oli keittiö ja\nkolmen huoneen \"lukaali\", jonka voisi saada. Meille riitti huone ja\nkeittiö. Samassa muistin, että olimme aikoneet ottaa Sirkan luoksemme.\nTirehtööri huomautti, että viisaampaa oli ottaa iso huoneusto, jotta\nvoisi vuokrata muillekin. Sellaisessa talossa voi saada kalustetusta\nhuoneesta 60—70 mk, ja sittekin siitä vielä tulee tappelu.\n\nAsia ratkesi siten, että minä merkitsin tarjotun huoneuston. Tirehtööri\notti paperin, johon kirjoitin nimeni ja osakkeitten määrän. Listalla\nnäkyi 3—4 nimeä. Se ei minusta oikein vastannut tirehtöörin ilmoitusta,\nettä osakkeet jo olivat loppuun merkityt, mutta eihän se asia minua\nliikuttanut.\n\nKumarsin ja aloin tehdä lähtöä, mutta tirehtööri sanoi:\n\n\"Jahah! Mitenkäs on osakemaksujen laita?\"\n\nTuntui kuin olisi jotakin tarttunut kurkkuuni. Ymmärsin, että jos\nheti vaadittiin neljätuhatta markkaa, oli parasta sanoa hyvästi koko\nhommalle.\n\nTirehtööri selitti aluksi riittävän, kun suoritti viidennen osan. Se\noli toista. Ja kevein mielin lähdin, luvaten pian tuoda rahat.\n\nKatri ei ollut täysin tyytyväinen siihen, että huoneusto oli pihan\npuolella ja kovin korkealla, mutta kun taloon oli tulossa hissi ja\nvuokra ylemmissä huonekerroissa oli huokeampi, mukautui hän piankin.\n\nSeuraavana päivänä menin uudelleen tirehtöörin luo. Tuli minun sääli\nrahojani, mutta kun muistin, kuinka kauniiseen tarkoitukseen ne\njoutuivat, laskin ne sentään ilomielin kädestäni.\n\nKotona sanoi Katri:\n\n\"Talleta nyt tarkoin kuitti!\"\n\n\"Kuitti!\" Minä hätkähdin.\n\n\"Et suinkaan tullut ilman kuittia! Jos hän tahtoo olla petollinen,\nmenetämme rahat.\"\n\nMinä juoksin takaisin sydän kurkussa, Tirehtööri nauroi ja kirjoitti\npaperin, käskien minun istua. Hetken päästä hän otti pöytälaatikostaan\njotakin ja sanoi kuin sivumennen:\n\n\"Saisinko käyttää nimeänne hiukan?\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyin minä.\n\n\"Ei siinä ole mitään riskiä. Pelkkä muodollisuus.\"\n\nHän pisti kynän käteeni. Minä istuuduin ja aioin juuri piirtää nimeni,\nkun samassa satuin nostamaan silmäni ja huomasin vastapäätä istuvan\nneitosen iskevän viekkaasti silmää tirehtöörille. Synkkä aavistus tuli\nmieleeni. Nousin ja hellitin kynästä sanoen:\n\n\"Minun vähäpätöinen nimeni ei mene vekselissä. Korkeintaan se kelpaa\nrunonpätkän alle.\"\n\nJa kohteliaasti kumartaen minä poistuin.\n\nMonta päivää ei kulunut, ennenkuin sain kirjeen, jossa vaadittiin\nosakemaksun toista viidennestä. Tämän erän saatoin vielä omistani ja\nKatrin säästöistä suorittaa; sitten tulisi sedän rahojen vuoro.\n\nKun taas tapasin tirehtöörin, istui hän allekirjoituksellaan\nvahvistamassa joitakin uusia osakkeita. Otettuaan rahani hän laski\npainostavasti kätensä pöydälle ja sanoi:\n\n\"Nämä ne vasta ovat osakkeita, joita kannattaa omistaa! Niitä jos on\nmuutama kymmen, ei tarvitse muuta kuin leikkelee kuponkeja ja makaa ja\nsyljeskelee kattoon.\"\n\nKysymykseeni selitti hän, että ne olivat kaivososakkeita ja tokaisi\nsamassa:\n\n\"Saisiko luvan olla?\"\n\nSanoin että olisi ollut kovin hauska päästä hiukan helpommille\npäiville, mutta toistaiseksi täytyi vielä turvautua työntekoon, kun\nminulla ei ollut varaa hankkia osakkeita. Mutta samassa minä muistin\njotakin ja sanoin:\n\n\"Sisarentyttäreni rahat kyllä, joita minä hoidan...\"\n\nTirehtööri keskeytti minut kiihkeästi kysymällä:\n\n\"Paljoko niitä on?\"\n\n\"Noin kymmenisen tuhatta.\"\n\n\"Missä ne nyt ovat?\"\n\n\"Pankissa.\"\n\nTirehtööri katsoi minuun säälivästi.\n\n\"Pankissa! Mitä ne siellä makaavat? Paljonko pankki maksaa korkoa?\"\n\nAnnoin halutun tiedon, vaikka mielestäni hänenlaisensa liikemiehen piti\nkysymättäkin olla siitä selvillä. Tirehtööri alkoi pitää esitelmää\nsiitä, miten huono holhooja minä olin, kun käytin holhottini rahoja\npankissa vaivaisella viiden prosentin korolla, vaikka hyvät osakkeet\ntuottivat 10—15, jopa 20 prosenttia. Eikö minulla ollut järkeä päässä!\nHuomautin, että pankki sentään oli varmin talletuspaikka, mutta hän\nsanoi:\n\n\"Vai varmin! Tokihan olette lukenut viimeaikaisista\npankkiskandaaleista? — No, ja missä pankissa rahat ovat?\"\n\nMinä annoin pyydetyn tiedon. \"Kas sitä! Paraaseen paikkaan olettekin\npannut rahat! Juuri se pankki on perikadon partaalla. Olisi somaa, jos\nsisarentyttönne menettäisi koko omaisuutensa.\"\n\nTirehtööri pyysi mitä vakavimmin minua sijoittamaan rahat\nkaivososakkeihin, jotka varmasti tuottivat ainakin kymmenen prosenttia\nMainittuja osakkeita oli vain rajoitettu määrä tarjolla.\n\nKatri oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Sirkan rahat sopi sijoittaa\nvarmoihin osakkeihin. Tahdoin kuitenkin puhua Sirkalle itselleenkin,\nmutta tyttö vastasi välinpitämättömästi:\n\n\"Kyllä eno sen asian parhaiten ymmärtää. Mutta tietysti kymmenen on\nenemmän kuin viisi.\"\n\nAluksi kiinnitimme puolet rahoista osakkeihin. Tirehtööri otti minut\nvastaan suurella kunnioituksella. Huomasin, että arvoni oli kohonnut\nhänen silmissään viime käynnin jälkeen. Nähtyään minut hän heti lopetti\ntyönsä, vieläpä tarjosi ryypyn, jonka kohteliaisuuden kuitenkin\nhylkäsin. Tirehtööri tuli hiukan hämilleen ja sanoi:\n\n\"Minäkin kannatan raittiutta, mutta kun tekee rasittavaa istumatyötä,\npitää joskus saada jotakin virkistävää.\"\n\nHän otti rahat ja sanoi saavani osakekirjat sitte kun johtokunnan\njäsenet olivat ne allekirjoittaneet. Muistin Katrin varoituksen ja\nvaadin kuittia. Tirehtööri sanoi, että se oli tarpeetonta rehellisten\nmiesten kesken. Mutta kun huomautin, että olin vastuussa varoista,\njoita hoitamaan olin joutunut, suostui hän kirjoittamaan kuitin.\n\nSaadessaan kuulla asiasta sanoi Sirkka liikutettuna:\n\n\"Kuinka eno on hyvä! Millä voin palkita kaiken sen vaivan ja\nhuolenpidon!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nSirkka menee ja rakastuu silmittömästi, ja minun kasvatustaitoni tekee\nkuperkeikan.\n\n\nJos herra tirehtööri ei ollutkaan mikään kirjallisuuden tuntija,\nosoittautui hän pian ensiluokkaiseksi liikemieheksi. Hän oli oikea\ntodistus siitä, että oikea talousnero ei kaipaa korkeampaa sivistystä,\nkun on vain hyvä puheenlahja ja tarvittava määrä hävyttömyyttä.\n\nKun yhtiön perustava kokous pidettiin, halusin minäkin olla saapuvilla.\nYhtiömiehistä sanottiin useita rakennusmestareiksi. Minä pidin sitä\nhyvänä enteenä, koska uudesta talosta ammattimiesten käsissä tulisi\nkunnollinen. Puheista päättäen olivat he perillä yhtiötoimintaa\nkoskevissa asioissa ja puhuivat asiaintuntijain tavoin vekseleistä ja\nkiinnityksistä. Minä olin ainoa muukalainen joukossa. En siis rohjennut\npyytää puheenvuoroa, koska pelkäsin paljastavani tietämättömyyteni\nja joutuvani halveksituksi. Äänestyksissä kannatin puheenjohtajaa,\ntirehtööriä, koska hän tuntui kaikessa tarkoittavan yhtiön parasta.\n\nMyöhemmin huomasin, että yhtiössä oli syntymässä vastustuspuolue,\nvaikka se oli vähemmistönä. Enemmistö kannatti tirehtööriä, ja tämä\nvalvoi tarkkaan, että johtokunnan jäsenet ja tilintarkastajat valittiin\nhänen hengenheimolaisistaan. Jos ken rohkeni olla eri mieltä, sitä\nhän koetti saivartelulla, pilkkanaurulla, jopa henkilökohtaisilla\nhyökkäyksillä musertaa. Minua ei huvittanut heittäytyä taistelun\npyörteisiin. Katsoin parhaaksi antaa sananvallan ammattimiehille,\nkoskei minun kirjallinen viisauteni ja musiikintuntemukseni tässä\nmitään pyhittänyt.\n\nKokouksesta lähdettäessä antautui tirehtööri puheisiin minun kanssani,\nja se seikka nosti suuresti arvoani omissa silmissäni. Hän piti minulle\nvielä kerran korkean veisun yhtiömme kunniaksi. Sanoi perustaneensa\nkymmenittäin yhtiöitä, mutta tämä uhkasi voittaa kaikki entiset.\nOnnelan osakkeista maksettaisiin jonkun ajan perästä nelinkertainen\nnimellisarvo. Hänen osakkeistaan oli jo tarjottu enemmänkin, mutta hän\nei niitä möisi hinnasta mistään. Varoitti minuakin sitä tekemästä,\nmuutoin saisin katkerasti katua. Samalla hän huomautti, että\nosakemaksujen kolmas viidennes oli ensi tilassa suoritettava, sillä\nyhtiö tarvitsi rahoja vekseliensä lunastukseen.\n\nÄkkiä hän muisti jotakin ja sanoi:\n\n\"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta\nottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului\ntaas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna,\nja silloin on kaikki mennyttä.\"\n\nKotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin\npankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja\nkysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut\nnimeä, vaan että olin \"varmalta taholta\" kuullut asian.\n\nKun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani.\nTietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista\ntunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!\n\nMiten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja\nsijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.\n\nTuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta\nnousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.\n\nSitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää\nhäntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti\nnopeasti vastaan vaikutuksia.\n\nEnsimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli\nmenoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä\nhän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle\nsäästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli\npuettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta.\nTyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten \"vanha\"\nnainut mies oli puettu.\n\nOlisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta\nKatri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä\nhyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin\nasiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle\nneulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön\nsopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa\nitseni voitetuksi.\n\nSirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin,\njoka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä.\nNäimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan\nseurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa\noli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa\nyhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja\nloivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa,\njotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa\ntoistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi\nja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.\n\nMutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän\nmennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja\nitki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä\nvastauksia ja koetti välttää keskustelua.\n\nVaimoni naisellinen vaisto selitti pian arvoituksen:\n\n\"Ei ole epäilystäkään. Sirkka on rakastunut, usko tai älä\", vakuutti\nhän.\n\n\"Rakastunut! Siinä ijässä! Se olisi kauheata\", pääsi minulta.\n\nKatri nauroi:\n\n\"Ei se kauheampaa ole kuin miehenkään rakastuminen.\"\n\n\"On siinä ero kuin yöllä ja päivällä. Jos mies rakastuu, hoitaa\nhän siitä huolimatta tehtävänsä, mutta nainen kulkee ja uneksii\nrakastetustaan, unohtaen koko maailman. Korkeintaan hän sepustaa\nrakkauskirjeitä.\"\n\nHuomasin Katrin alahuulesta, että hän piti tätä väitettä hirveänä\nloukkauksena koko naissukua kohtaan. Ajattelin jo hiukan lieventää\nsitä myöntämällä, että rakastunut nainen joskus lisäksi neuloo\nkirjoitusmaton tai palttoon nimikirjaimet sulhaselleen.\n\n\"Niin, näetkös, asia on se, että nainen ottaa alunpitäin rakkautensa\nsyvemmältä kuin mies. Kun nainen rakastaa, hän rakastaa koko\nsielullaan; muu kaikki on hänelle toisarvoista. Mutta miehelle rakkaus\non sivuasia\", innostui Katri.\n\nHuomasin keskustelun luistaneen pois asiasta ja palautin sen oikeille\nraiteille:\n\n\"Tästä asiasta riittäisi miehen ja naisen välillä kinastelua vaikka\ntuomiopäivään saakka. Mutta kaikissa tapauksissa on syytä olla\nvaruillaan Sirkan suhteen, jos hän todella on saanut rakkauden houreita\npäähänsä.\"\n\n\"Eikö mitä! Rakkaus kehittää naisen tunne-elämää ja syventää hänen\nluonnettaan. Rakkaus se oikean taiteilijankin tekee.\"\n\nMinun täytyi tunnustaa, etten ollut odottanut Katrilta tällaista\nperinpohjaisuutta. Melkein liikutettuna sanoin:\n\n\"Sinä voit olla oikeassa. Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se hyvin\nikävä. Mies, jota Sirkka rakastaa, saattaa tunnottomasti käyttää väärin\nnuoren tytön kokemattomuutta. Sellaisia konnia on Jumala paratkoon\nturmeltuneessa kaupungissa enemmän kuin kylliksi.\"\n\nKatrin vakavista kasvoista huomasin, että asia hänestäkin oli\najattelemisen arvoinen. Mutta hän koetti ottaa kaikki parhaimmalta\npuoleltaan ja sanoi:\n\n\"Sirkka on vilkas, mutta hän ei ole kevytmielinen. Hän ymmärtää torjua\nlähentelemisyritykset, jotka uhkaavat hänen mainettaan.\"\n\nKatrin luottamus ei kuitenkaan voinut minua täysin rauhoittaa. Päätin\nsen vuoksi vakavasti kehoittaa Sirkkaa karttamaan kaikkia epäilyttäviä\nmiestuttavuuksia.\n\nEräänä iltana pistäydyin Katrin tietämättä Sirkan luo. Sain kuulla,\nettä joku herrasmies oli käynyt hakemassa häntä ulos. Hänen huoneessaan\nvallitsi epäjärjestys, aivan kuin olisi kiireessä vaihdettu pukua.\nPöydällä oli monenmoista pikkutavaraa: hajuvesipullo, hammasjauhetta,\njonkunlaista kauneusvettä, karamellilaatikko. Piaanolla oli\nkukkakimppu, luultavasti ihailijalta saatu. Mutta ennen muuta kiintyi\nhuomioni keskeneräiseen kirjeeseen, joka oli unohtunut pöydälle. En\nvoinut vastustaa kiusausta vilkaista siihen. Kirjeen tuttavallinen sävy\nja monet viittaukset yhdessä vietettyihin hauskoihin hetkiin ilmaisivat\nliiankin selvään, kelle se oli aiottu. Siinä laskettiin pilaa\n\"kraapaamisesta\", opettajien antamista muistutuksista ja kaikenmoisista\npikkusynneistä. Istuuduin odottamaan syntipukin kotiintuloa. Aikani\nkuluksi aloin rangaista piaanoa — siksi kunnes saisin sen ihanan\nomistajattaren käsiini.\n\nVasta yhdentoista jälkeen tyttö tuli ja hämmästyi kovin minut\nnähdessään. Nuhtelin häntä aluksi myöhäisestä ulkonaolemisesta. Hän\nsanoi tulevansa toverin nimipäiviltä. Luotuaan lyhyen silmäyksen\npöydälleen hän huomasi kirjeensä ja katsoi minuun kuin salapoliisi:\n\n\"Onko eno lukenut tämän kirjeen?\"\n\nTuntien syyllisyyteni painoin pääni alas ja mutisin jotakin, mutta\nsanat takertuivat kurkkuuni. Olin paljastettu...\n\n\"Kuinka eno on niin tuhma, että menee lukemaan toisten kirjeitä!\"\n\nOlin tullut syyttäjänä, mutta jouduinkin itse syytettyjen penkille.\n\nAloin tiedustella hänen voinnistaan, rahantarpeista ja muusta\nsellaisesta. Sitte kävin valmistamaan päähyökkäystä: miksi oli Sirkka\ntyperyyttään rakastunut?\n\nMutta tuo veitikka teki kiertoliikkeellä minun suunnitelmani tyhjäksi.\nHän istahti äkkiä piaanon ääreen.\n\n\"Tahtooko eno kuulla Schubertia?\"\n\nLuonnollisesti tahdoin. Ja vastoin tahtoani tempasi sävelten tenho\nminut valtoihinsa. Ja kun viimeinen akordi haihtui, olin unohtanut maan\nja taivaan ja koko tytön ja mitä varten olin tullut. En mahtanut muuta\nkun kyynelsilmin puristaa tytön kättä ja sanoa:\n\n\"Miten ihana sävellys! Ja miten mainiosti sinä sen tulkitset!\"\n\nMutta kotimatkalla minä tytön kepposta muistellessani puristin nyrkkiä\ntaskussani ja ajattelin: voi sinua julmettunutta!\n\nEnkä kehdannut mainita Katrille sanaakaan siitä, minkä kovan kolauksen\nminun kasvatusopillinen viisauteni oli saanut.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nOman kodin unelma lähenee toteutumistaan.\n\n\nPitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä,\ntehty päätöksiä ja purettu vanhoja.\n\nMinä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin\nläheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken\npois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa\nkaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.\n\nTällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi,\nettä rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.\n\nEräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla.\nHän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa\nraastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa\nhän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta\nhän kyllä toimittaisi toisen pojan \"tiilenpäitä lukemaan\". Ennenkuin\nerottiin sanoi hän:\n\n\"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä\nrakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä,\npäästään syksyllä omaan taloon.\"\n\nOn mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma\ntalo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota\nkohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme\nja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se\nasiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!\n\nKirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en\nmaininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa\nSirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta\nhänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen\nseurassa.\n\nAamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla,\nsulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat\niloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset\nmatkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.\n\nUutisrakennus sijaitsi kaukana laitakaupungilla.\n\n\"Käännytään takaisin! Täällä tulee vastaan erämaa\", sanoi Katri.\n\n\"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka\", sanoin\nsalaperäisenä.\n\nTulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita\nkasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari\ntiiliriviäkin muurattu.\n\nMenimme lähemmäksi. Katri sanoi:\n\n\"Kukahan tännekin perustaa talon?\"\n\nMinä vain hymyilin vastaukseksi.\n\nSilloin hän arvasi asian.\n\n\"Kuule, onko tämä _meidän_?\"\n\nSelittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan,\nikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja\nkirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka\nkiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että\nne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan\nsataman maailman myrskyissä.\n\nEn hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin:\n\n\"Miellyttääkö sinua?\"\n\n\"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin\npölystä ja kuumuudesta.\"\n\n\"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja\nikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun\nlumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää\nkehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen\ntuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen\nkatsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin...\"\n\nKorkealentoisen runollisen esitykseni katkaisi samalla läheltä kuuluva\nmelu:\n\n\"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se\nhulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin\nmenee kaikki päin seiniä.\"\n\nKatri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä\ntunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa\nrahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He\nkuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.\n\nNähtyään meidät sanoi hän:\n\n\"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö,\nmillaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee\ntalo, ettei vertaa koko Helsingissä.\"\n\nHän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt\nhuomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen,\nkatsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri\nkiipesi telineille ja pauhasi sieltä:\n\n\"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja\nsosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja\nhaukkuvat porvareja.\"\n\nSanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat,\nkunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.\n\nMutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja\nsanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on\nisännöitsijänä.\n\nSamassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut.\nNäimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän\njalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän:\n\"Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen\ntapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä\ntodistamaan, miten onnettomuus tapahtui.\"\n\nHän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän\nsurkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen.\nHeidän mentyään kysyi Katri: \"Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää\nolevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa.\"\n\nMinä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin\npaljosta kiitollisuuden velassa.\n\nSamassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen\nseurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme\njoutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.\n\nKäytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän\nei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli\ntarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan\nkuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.\n\nMinulle tuli mieleen äskeinen kohtaus ja sanoin:\n\n\"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin\nliikkeelle.\"\n\nMies katseli minua pitkään.\n\n\"Isännöitsijäkö?\"\n\n\"Niin. Hädin tuskin kykeni omin avuin liikkumaan.\"\n\nToinen joutui yhä enemmän ymmälle.\n\n\"Hän tuli meitä vastaan tuolla ja käveli kuin ennenkin.\"\n\nNyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin\nkuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta\n\"työkyvyttömyydestään\" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta\nkesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme.\nTuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin\nkerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät\nviestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut\nerimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo\neroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon\nkäsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi\nosan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti\najanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen\njohdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.\n\nSijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen\nopintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa,\nmutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi\nsen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin\ntirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi\nja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta\nluonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja\nmillaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta.\nLopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava\nosakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.\n\nMinä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui\nsiltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta\npalkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.\n\nMutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa\nsummaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle\nsellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni,\nmutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani\nviitonen.\n\nKatri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden\npalkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta\nluovutti nyt mielellään sen.\n\nLukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja\nkärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta,\nmutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina\ntietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta,\njonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi\nhän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai\nkonsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa\nmusiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.\n\nVieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina\nrahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa,\nahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: \"nyt\nminä taas tulen kerjäämään enolta rahaa\". Kielto ei olisi auttanut,\nsillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!\n\nPäättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien\nmahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen\nkaikkia kohtaan.\n\nKoulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa\nmukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön\njuoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä\npakoittaisi.\n\nKatri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.\nSiihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.\n\nOli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja\ntoverit tulivat saattamaan häntä.\n\nKun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.\n\n\"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu\", muistutin minä.\n\n\"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä\", lupasi Katri.\n\nKun kello soi kolmannen kerran, astuimme Sirkka ja minä junaan.\n\n\"Pitäkää nyt hauskaa!\" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä\nhuiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.\n\nSirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi\nheiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin\nja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli\nvaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSulhasmiehiä tulee taloon, mutta minä näytän, mistä viisi hirttä on\npoikki seinässä.\n\n\nKesä meni kuin siivillä. Syyskuun ensi päiväksi piti Sirkan saapua\nkaupunkiin alottamaan viimeistä kouluvuottansa. Hän oli maalla\nvoimistunut, tullut päivänpaahtamaksi ja vereväksi. Soitellut hän oli,\nei sentään läheskään niin paljoa kuin minä olisin tahtonut. Enimmän\naikansa hän käytti rakkausromaanien lukemiseen ja haaveiluun — siltä\nainakin minusta näytti. Vähintään pari kertaa viikossa hän kirjoitti\nrakastetulleen Helsinkiin, ja ellei ensi postissa tullut vastausta,\nkävi hän hermostuneeksi ja arveli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.\nTyttö-hupakko oli pihkaantunut nenännipukkaa myöten!\n\nMinä olin koko kesän valmistanut suurta romaania. Ennakkolaskujen\nmukaan piti siitä tulla maailmaamullistava. Helsingissä viimeistelin\ntekeleen ja annoin sen urakalla Katrin ja Sirkan puhtaaksikirjoittaa.\nKatri pani ehdoksi, että omistaisin teokseni hänelle. Sirkka oli\nvaatimattomampi: pyysi kirjaa yhden kappaleen, kun se ilmestyisi.\nMinun olisi omakätisesti kirjoitettava siihen: \"Sirkka Vanamolle\nkiitollisuudella tekijä\". Lupasin siihen vielä lisätä \"ikuisella\".\nSiitä hän taas lupasi olla ikuisesti kiitollinen.\n\nKun olin korjannut kirjoitusvirheet, joita Sirkan työssä oli\nvilisemällä — ihmekös se, kun on rakastunut! — lähetin käsikirjoituksen\nkustantajalle.\n\nHeti kaupunkiin tultuamme menimme katsomaan, miten pitkälle talomme\noli edistynyt. Lakkoselkkaus oli vihdoin sovittu, työt jälleen saatu\nkäyntiin. Rakennuksen ulkopuolinen osa näytti olevan valmis. Aloimme\ntaas haaveilla, miten hauskaa tulee, kun Sirkkakin muuttaa luoksemme ja\nsaamme kuulla kaunista soittoa joka päivä.\n\nSamassa näin tirehtöörin tulevan seuralaisensa kanssa käsikynkässä\nkuin mies ja vaimo ikään. Katri ei voinut sietää moista pariskuntaa ja\ntahtoi lähteä kotiin. Mutta mies oli huomannut meidät ja sanoi:\n\n\"Jahah, juu! Onko oltu poissa, kun ei ole nähty kokouksissa? On\ntehty tärkeitä päätöksiä, osakepääomaa koroitettu ja niin poispäin.\nKonttorissa saatte kuulla tarkemmin.\"\n\n\"Rouva\" katseli Katria sillä kateuden ja vihan sekaisella tunteella,\njolla vanha, ruma nainen aina silmäilee nuorta ja kaunista. Nostin\nhattuani ja lähdin. Mutta tirehtööri lisäsi vielä:\n\n\"Teillä on maksamatta viimeinen erä osakemaksua. Se on suoritettava\nensi tilassa, yhtiöllä lankeaa näinä päivinä pari vekseliä.\"\n\nTieto ei tullut yllätyksenä, ja kuitenkin se teki minuun masentavan\nvaikutuksen. Mistä sieppaisin yhtäkkiä ne rahat? Pohdin asiata pari\npäivää ja yötäkin, pääsemättä askeltakaan pitemmälle. Kohta tuli\njyrkkään muotoon laadittu kirje, jossa sanottiin, että ellen heti\nmaksaisi puuttuvaa summaa, myytäisiin osakkeeni yhtiön sääntöjen mukaan\nhuutokaupalla. Säikähdin, mutta muistin samassa setäni, joka usein oli\nollut viimeinen turvani. Sydän kurkussa juoksin kuin olisi tuli ollut\nnurkassa.\n\nSetä oli huonolla tuulella, sadatteli ja noitui syksyä, joka oli niin\nturmiollinen luuvaloisille. Kuuntelin kärsivällisesti valitusvirren\nloppuun — muutoin ei olisi maksanut vaivaa edes puhua rahapulastaan.\nKatsoinpa eduksi asialle muutamin valituin sanoin huomauttaa, että setä\noli viime aikoina tullut nuoremmaksi ja terveemmän näköiseksi, niin\netten ihmettelisi, vaikka joku nuori neitonen vielä rakastuisi häneen.\n\nSe oli kuitenkin taktillinen virhe, sillä setä sai siitä tervetulleen\naiheen kehua monia valloituksiaan naismaailmassa, eikä siitä\nepistolasta tahtonut loppua tulla. Sitte hän tyrkkäsi minua\nsalaperäisenä kylkeen ja kysyi, joko minulla oli perillisen toivoa.\nVastasin, etten ollut vielä mitään virallista ilmoitusta saanut. Ukko\nnäytti pettyneeltä, tuumi, että alkaisi jo niinkuin olla aika.\n\nTullakseni lähemmäksi asiaa rupesin puhumaan oman kodin hommasta. Hän\ntuntui olevan huvitettu ja sanoi:\n\n\"Vai että jo ollaan niin pitkällä! No, minkä niminen on yhtiö ja missä\ntalo sijaitsee?\"\n\nSaatuaan haluamansa tiedon hän jatkoi kyselyään:\n\n\"Suuriko on osakepääoma?\"\n\n\"Osakepääoma! En ole muistanut kysyä\", vastasin hämilläni.\n\nSetä päästi aika naurun.\n\n\"Olet sinäkin yhtiömies, kun et tiedä yhtiön osakepääomaa! Entä kuka on\nisännöitsijä?\"\n\nMainittuani tirehtöörin kunnianarvoisan nimen kävi setä totiseksi ja\nvaipui syviin mietteisiin.\n\n\"Sekö herrasmies!\" pääsi häneltä vihdoin.\n\nMinä istuin kuin tulisilla neuloilla; sydämeni alkoi lyödä kuin vasara.\n\n\"Tunteeko setä Esa Ansion?\" kysyin.\n\nUkko katsoi minua pitkään.\n\n\"Jumalan kiitos, etten ole persoonallisesti tuttu sen miehen kanssa.\nMutta —\"\n\n\"Mutta —!\" Tuntui kuin olisi maa vajonnut jalkaini alla.\n\nHän ravisti epäilevästi päätänsä ja sanoi: \"Pelkään, että olet joutunut\nveijarin kynsiin.\"\n\n\"Veijarin! Hyvä Jumala! Mitä sanotte!\" huudahdin hypähtäen\nkauhistuneena ylös kuin olisi käärme puraissut minua.\n\nSetä huomasi hätäni ja sanoi:\n\n\"Niinkuin sanoin, en tunne lähemmin miestä, mutta olen kuullut hänestä\npaljon pahaa ja tuskin ollenkaan hyvää. On paras olla varuillaan sen\nherrasmiehen suhteen.\"\n\nMitä ristiriitaisimmat ajatukset riehuivat sekavissa aivoissani. Tuntui\nkuin olisin tullut suljetuksi pimeään, sokkeloiseen luolaan, josta oli\nmahdoton löytää tietä ulos.\n\nLopettaakseni tuskallisen vaitiolon sanoin: \"Siinä tapauksessa on\nviisainta, etten suorita penniäkään lisää yhtiölle.\" Setä hymähti.\n\n\"Siinä tapauksessa menetät kaikki, mitä jo olet pannut osakkeihin.\nLisäksi voi yhtiö velvoittaa sinut maksamaan eroituksen, jos\nmyyntihinta jää alle nimellisarvon.\"\n\n\"Ei koskaan\", väitin minä jyrkästi.\n\nMutta setä selitti, että merkintä oli sitova, siitä ei mihinkään\npäässyt. Yhtiölaki oli merkillisen ilkeä keksintö.\n\nKaikesta huolimatta hän antoi pyytämäni summan, mutta kehoitti ottamaan\ntarkan selon yhtiön tilasta. Jos asema tuntui horjuvalta, oli minun\nheti myytävä osakkeeni mihin hintaan hyvänsä, sillä parempi pieni\ntappio kuin suuri.\n\nToistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien\najattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli\nse yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani\nsamaan kadotukseen.\n\nKun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan\nristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja\nkaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin\nvakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun\ntiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli\nvarmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla\nhän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.\n\nVerrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos\nSirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja\nsoitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä\ntulisi taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa olihan yksi, joka tiesi ja myöskin ymmärsi käyttää sitä hyväkseen.\n\nEräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi\npuhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui\npalttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa\nja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin\nminun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen\nastui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari\nJohanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.\n\nKaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä.\nHän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa\nosoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli\nkellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.\n\nOdotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän\nnäkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi\nsuunsa ja sanoi syvämietteisesti:\n\n\"Siellä tuulee tänään. Taitaa valmistaa sadetta.\"\n\nJohon minä sanoin:\n\n\"Ehkä herra palvelee meteoroloogisessa laitoksessa?\"\n\nNuorukainen oikaisi hiukan nolona:\n\n\"Minulla on asianajotoimisto.\"\n\nKun ei minulla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, jatkoi hän:\n\n\"Tämä näyttää olevan hyvä talo. Onko täällä vuokrat kalliit?\"\n\n\"Minä en ole täällä isännöitsijänä\", vastasin siihen.\n\nHuomattuaan, ettei keskustelu ottanut sujuakseen, sanoi hän:\n\n\"Pian on eduskuntavaalit.\"\n\n\"Mitä puoluetta herra edustaa?\" kysyin minä.\n\nNuorukainen katsoi parhaaksi käydä itse asiaan.\n\n\"Olen kuullut, että te olette neiti Sirkka Vanamon holhooja. Ja koska\nhänen vanhempansa ovat kuolleet, ajattelin kääntyä...\"\n\n\"Kääntykää vain, koska tilaa on\", kehoitin minä.\n\n\"Me rakastamme toisiamme...\" jatkoi nuorukainen.\n\n\"Me...? Te ja minä...?\"\n\nSulhasmies oli eksyä tolaltaan, mutta sai pian säikeestä kiinni:\n\nSamassa tuli mieleeni sisar-vainajani viimeinen pyyntö, ja päätin\nmenetellä ankarasti, ettei kasvattini joutuisi keljun kelkkaan\nistumaan. Kohdistin sulhaskokelaaseen murhaavan tulen ja sanoin\nmusertavasti:\n\n\"Nuori herrasmies! En tunne katsantotapojanne, mutta olen siinä ijässä,\nettei minua miellytä kuulla puhuttavan palturia, kun on vakavasta\nasiasta kysymys.\"\n\n\"Palturia! Suokaa anteeksi!\" huudahti hän loukkaantuneena ja alkoi\nhermostuneesti hivellä ylähuulensa haivenia.\n\n\"Pankaa mieleenne\", jatkoin, \"mitä nyt sanon. Ensiksi ei ole tapana,\nettä koulutytöt menevät naimisiin. Toiseksi kehoitan teitä menemään\nkotiin ja tutkimaan sydäntänne, jos teillä sellainen on.\"\n\nTämän sanottuani osoitin hänelle sitä paikkaa, mistä tie kulki ulos.\nHän laski käden mahtipontisesti sydämelleen ja lausui kuin paras\nnäyttelijä:\n\n\"Vakuutan, että tunteeni neiti Vanamoa kohtaan ovat mitä puhtaimmat...\"\n\nOvella hän vielä kääntyi ja sanoi:\n\n\"Pyydän anteeksi! Neiti Vanamolla on talletuksia, ja minulla olisi\ntilaisuus sijoittaa ne erittäin edullisesti.\"\n\nMoinen julkeus kävi yli minun ymmärrykseni. Sanoin myrkyllisesti:\n\n\"Todella oiva näyte tunteittenne puhtaudesta! Mutta neiti Vanamon\ntalletuksista huolehdin minä. Teillä ei ole mitään tekemistä siinä\nasiassa. Menkää — ja olkoon tämä käyntinne viimeinen niinkuin se oli\nensimäinen!\"\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut sulhasmiehen jälkeen, kun Katri, joka\ntietysti oli kuunnellut oven takana, tuli ja sanoi:\n\n\"Mutta tuolla lailla ei sovi kohdella vierasta henkilöä! Hän teki\nerittäin sivistyneen ja miellyttävän vaikutuksen.\"\n\n\"Teillä naisilla on oma tapanne katsella asioita. Kun miehellä vain on\nmoitteeton ulkoasu ja siro käytöstapa, on hän teidän mielestänne kaiken\nvanhurskauden täyttänyt.\"\n\nKatri ei antanut vaikuttaa itseensä. \"Sirkka on kertonut, että hän on\nerittäin lahjakas ja lupaava lakimies ja lisäksi hyvästä perheestä —\nisä on valtioneuvos tai kunnallisneuvos.\"\n\n\"Kauppaneuvos kaiketi, koska pojalla näkyy olevan taipumusta\nahvääriin\", sanoin minä ivallisesti ja jatkoin:\n\n\"Nuorukainen voi olla minkä neuvoksen poika hyvänsä, mutta minun\nsilmissäni hän on hävytön lurjus. Mies, joka rakastaa, ei ensi työkseen\nkysy naisen talletuksia. Vai teinkö minä sillä tavalla, kun kosin\nsinua?\"\n\nKatri joutui hämilleen ja sanoi: \"Eihän minulla ollutkaan mitään.\nMutta ei se minusta rikos ole, jos sulhanen huolehtii tulevan vaimonsa\nvarojen tallettamisesta. Se osoittaa käytännöllistä älyä.\"\n\nTiesin hyvin, etten tässä asiassa saisi Katrilta viimeistä sanaa.\nLausuin senvuoksi:\n\n\"Elkäämme kiistelkö! Osoittakoon tulevaisuus, kumpi meistä on oikeassa.\nJos minä erehdyn, sen parempi Sirkalle. Mutta sisareni viimeinen tahto\non minulle pyhä, enkä ikänä hyväksy miestä, joka ottaa Sirkan etupäässä\nrahojen takia.\"\n\nKaikesta päättäen oli tyttö ollut lähettyvillä ja saanut tietää,\nmillaisen vastaanoton sulho oli saanut. Hän oli kartteleva ja\nharvasanainen. Nähtävästi olin koskettanut häntä arimpaan kohtaan:\nloukannut hänen rakkauttansa. Eikä nainen koskaan salli sitä\nrankaisematta tehdä.\n\nEräänä aamuna sain kustantajalta postipaketin — käsikirjoitukseni oli\nhylätty. Se oli karvas pala, mutta nielaisin sen ääneti. Olin liian\nylpeä ilmaistakseni Katrille tappiotani. Itsepäisenä tarjosin kirjaani\ntoiselle kustantajalle ja levottomana odoteltuani pari viikkoa sain\nvastauksen, tällä kertaa myöntävän.\n\nKirjani siis näki päivänvalon. Käänteentekevää ei siitä kuitenkaan\ntullut. Arvostelu päinvastoin piteli sitä varsin kovakouraisesti.\nMutta kekseliäs kustantaja ymmärsi alleviivata sen ansiopuolet.\nKun muuan aikakauslehti kirjoitti: \"Jos teos olisi rakenteeltaan\nkiinteämpi ja esitystapa selvempää, olisi se taiteellisesti arvokas\nja mielenkiintoinen romaani\", niin kustantaja lainasi lausunnosta\nainoastaan sanat \"— — — taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen\nromaani\". Sellainen arvostelu ei ollut hullumpi esikoisteoksesta!\n\nMutta Katrin ennustus viidennen painoksen keskenloppumisesta ei ikänä\ntoteutunut. Pahoin pelkään, että ensimäistäkin on vielä melkoinen osa\nkirjakauppojen hyllyillä pölyttymässä.\n\nMikä todistaa, ettei kirjailijan ole hyvä käyttää omaa vaimoansa\narvostelijana — eikä toisenkaan muuta kuin hätätilassa!\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMillaiseksi oma koti valmistui.\n\n\nKun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut,\nettä se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville,\nettä aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan\nosakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin\nkiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin,\njoten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi,\nettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli\nyhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa\nkoroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani.\nSain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli\npienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö\npysyisi pystyssä.\n\nSamoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous.\nIlmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon\ntiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko\nhökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön\ntilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti\ntirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki\nkiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.\n\nSamalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa.\nLähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja\nkeskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt\nniin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan\nhaki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että\nkylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin,\nymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti...\n\nVaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä\nvaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka\nluomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin\njärjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone\nsisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä\npidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni\nnyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet\nviekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.\n\nUudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen,\nkoska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä\ntuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli\nsiitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.\n\nHääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin\nmuutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan\nnähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:\n\n\"Ei, mutta Katri! Kuva on sinun näköisesi.\"\n\nMinä sanoin tehneeni saman huomion, mutta se oli varmaan paljasta\nkuvittelua.\n\n\"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty\nmadonna\", väitti Sirkka uudelleen.\n\nKatri punehtui ja sanoi:\n\n\"Minulla ei ole lasta... Enkä minä ole mikään madonna...\n\n\"Annappa Sirkan lukea se kaunis laulusi\", pyysin minä.\n\n\"Onko Katri kirjoittanut laulun?\" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia\nsitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän\nsanoi:\n\n\"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä\ntulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta\nihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin\nrunoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä\nvälitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään.\"\n\n\"Mikä mies sinun sulhasesi on?\" kysyi Katri.\n\nSirkka punastui ja alkoi katsella madonnankuvaa.\n\n\"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut\nmusiikin teoriaa\", sanoi tyttö.\n\n\"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista\", lupasin saadakseni\nhänet kimpustani.\n\nKun madonna sitte vietiin muun romun mukana ullakolle, unohtui koko\nasia.\n\nJos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa\nsilmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille\nenää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone\ntuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka\npuolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka\nolisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi\ntuottaa 15—20 markkaa kuussa.\n\nAloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan\nottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon\nkehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.\n\nEräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään\nsanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi\nmuuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren\nmuotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän\noli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella\nmaininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua\nhävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea\nrauhassa.\n\nOlimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja\nkun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä\nvastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin,\nmiten vain halusimme.\n\nKäydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille,\nettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi\nvarattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa\nuudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä\nkatsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä\npuuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen\ntuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena\ntarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se\ntuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se\nvika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet\nkorkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että\ntalossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa\ntäsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.\n\nSamassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka\nherätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään\ntuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin\n\"keinottelu\", \"huijaus\", \"petkutus\". Samassa hän veti tukun papereita\ntaskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: \"Tuossa\novat roskapaperinne!\" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään,\nkun mies jo huusi ovelta: \"Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua\ntekemisiin!\"\n\n\"Tämä juttu ratkaistaan raastuvanoikeudessa!\" uhkasi tirehtööri.\n\nMutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita\nja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut\nolla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne\npois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli.\nKysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty,\nmaksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut\nkahtakymmentä.\n\nSirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä\nsalaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona,\ntoisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä.\nEräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa,\nja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa\nhänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään\ntietoa sennimisestä henkilöstä.\n\nPian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen\neräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa,\nmutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me\nkauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa\nSirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän\nhyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka\naivan tilapäiseen tarpeeseen.\n\n\"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta\nolisi uskonut sellaista!\" päivitteli Katri.\n\n\"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia\nasukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle.\"\n\nVielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin\ntoivonut. Matka oli liian pitkä.\n\nSiunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua\nvastaanottamaan iloista tapausta.\n\nSyystä kyllä kaipasi Katri kylpyhuonetta!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nKurjuus astuu kynnyksen yli.\n\n\nHerra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto\ntalossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.\n\nNiin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan\nkomennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: \"Tämä juttu jatkuu\nraastuvanoikeudessa\". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa\nsaanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä —\nitse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.\n\nEi kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut.\nMustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien\nyörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.\n\nMe emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen\nvuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme\nvarovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui\ntyöttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun\ntiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien\naikojen tultua.\n\nJokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se\njohtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.\n\nKeväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.\n\nKatri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi\n\"vastaleivottuja\" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas\nyliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan\nennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea\nmeri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa\nkiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin\nruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat\nkaikista rakkaimmat.\n\nKoska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä\nmaalle.\n\nKesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä.\nHuoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai\nkaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet\nsaamaan sopivaa kesäasukasta.\n\nPaljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo\nsairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra\nmaksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui\nniin vaikealta.\n\nKun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin\nhätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston\nkokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut\nvuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi\nkatkerasti naurahtaen:\n\n\"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon.\"\n\n\"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa\netuansa laskeva järki.\"\n\nHädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme\nyhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.\n\nKesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset\ntulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia.\nHänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin\njättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin\nhänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle\nkannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta\nnaisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi\nminun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha.\nPerintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi?\nYritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet\nniitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.\n\nKiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut\najattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän\nantoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta\nasettui itse hyökkäävälle kannalle.\n\n\"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi\ntilassa, muuten...\"\n\nHän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.\n\nParin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut\nmaksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä.\nTämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että\nhänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni\navuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni\n—, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.\n\n\"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä\non mahdollista.\"\n\nRaskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan\nosakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten\nnurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen,\ntekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.\n\nOlin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan.\nMutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän\nlyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja\nkysyi, miksi minä en luottanut häneen.\n\nMenin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta\nhän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni;\nmiksen maksanut ajoissa?\n\nKun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse\nlähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään,\nsillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua\nrohkaisemaan.\n\nEräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli\nitse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun\nasianajotoimiston huostaan.\n\nRaastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen\nherra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän\nrykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli\nsinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi\nhän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin\nkaikessa tuossa varoituksen: \"arvonantoa, herraseni, te, joka olette\nhävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta\".\n\nPöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja\nhaukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta\nsuoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi\nlukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: \"miksette hyvällä maksanut\nvuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta\nseurasta lähteä?\"\n\nPuheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja\nkysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla\noli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään\nkunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa\nhousuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö —\nyksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti\ntilatakseen maukkaan aamiaisen.\n\nHerra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa —\nnähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa\nsekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi,\noliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.\n\nMinä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua\nvaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla\noli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.\n\nKorkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle\nkannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä\nlupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia\ntähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin\nesitystäni.\n\nPuheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun\npuolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti,\nettä heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati\njuttua heti päätettäväksi.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni\nsiihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle\nkorkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja\nniin paljon.\n\nKun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri\nvastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut\nvoittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä\nkuin etevä peluri sakkinappuloita.\n\n\"Katri-kulta\", sanoin, \"mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä\nvastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä\nvoittanut.\"\n\nAsia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt\nopistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku\nkainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he\nsisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen\nlapun.\n\nRyöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut\ntätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt\nsynnytyslaitokseen.\n\nPuuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.\n\nSattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi\npolkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja\nrakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.\n\nKoko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli\nkuitatuksi.\n\nKun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa\naivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi\nhyödyttänytkään salata totuutta.\n\n\"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!\"\n\nHän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:\n\n\"Pitää vuokrata soittokone.\"\n\nLupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten\nennenkin.\n\nVihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi\nsiinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja\nsanoi veitikkamaisesti hymyillen:\n\n\"Olen hankkinut vuokralaisen!\"\n\nOlin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:\n\n\"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan.\"\n\n\"Älä minua kiitä\", sanoi hän nauraen. \"Se on yhtä paljon sinun\nansiotasi.\"\n\nKun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä,\nsäikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni.\nMutta hän sanoi:\n\n\"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki...\"\n\n\"Anna anteeksi, Katri rakas!\" rukoilin. \"Minä olen syypää kaikkeen.\"\n\nHän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän\noli kalpea ja vapisi.\n\n\"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka.\"\n\nHän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:\n\n\"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!\"\n\nJa hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut\nsydänverellään sitä lämmittää...\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nOman kodin unelma särkyy.\n\n\n\"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut\n_poika_!\" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön\nastiasoikossa.\n\n\"Sanos muuta! Luonnollisesti hän peruuttaa lahjoituksensa.\"\n\nSamassa tuli Sirkka nuottilaukku kädessä musiikkiopistoon lähteäkseen.\n\n\"Joko olet pitkällä äänenmuodostuksessa?\" kysyin.\n\n\"Harjoituksia minä laulan ja vokaliisejä. Piakkoin saan aarian.\"\n\nKatri kuivasi lapsen ja lopetti kylvyn suutelemalla sitä.\n\n\"Annas kun koetan, paljonko se painaa!\" pyysi Sirkka.\n\n\"Sinä pudotat.\"\n\n\"Enkä pudota.\" — Ja hän otti lapsen varovasti käsivarrelleen.\n\n\"Mikä sen nimeksi tulee?\"\n\n\"Matti\", sanoin minä.\n\n\"Matti! Mikä nimi se on!\" huusivat naiset yhdestä suusta.\n\n\"Rehellinen suomalainen nimi\", ilmoitin minä.\n\nMutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä\nhuomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin.\nSitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä\nja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin\nkannesta kanteen.\n\n\"Moosesko siitä tulee?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, kuin Kullervo\", sanoi Sirkka.\n\n\"Kullervo on niin traagillinen nimi\", yhtyi Katri.\n\n\"No, olkoon vaikka Kalervo! En puutu koko juttuun.\"\n\nNähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan,\ntunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus\nnäytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää\npaikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet\nolemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta\npitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet\nonnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme\npanneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi\nvuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.\n\nKaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut\nosakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se\nkäsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin\nnimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että\nminua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli\npörssissä kolminkertainen.\n\nEräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan\ntakia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi\nyhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa\nmyyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja\nkysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän\nnyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja\nsanoin:\n\n\"En aio poistua, ennenkuin asia on perinpohjin selvitetty.\"\n\nTirehtööri kääntyi hermostuneena minuun ja kysyi:\n\n\"Mitä te siis tahdotte?\"\n\n\"Tahdon tietää, onko osakkeilla mitään arvoa vai ovatko ne\nroskapaperia.\"\n\nHän naurahti halveksivasti ja sanoi yli olkain:\n\n\"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä\nymmärrä osakkeiden arvoa.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Minä kokosin viimeiset voimani loppurynnäkköön.\n\n\"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet\novat paljasta, käärepaperia.\"\n\nHän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja\nsanoi sitten:\n\n\"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää\nvararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön.\"\n\nTunsin, miten veri kuohahti koskena aivoihini.\n\n\"Mitä minulla on siitä iloa?\"\n\n\"Voitte ottaa osakkeita uudessa yhtiössä.\"\n\n\"Entä vanhat?\"\n\n\"Jaa, vanhatko osakkeet? Ne ovat tietysti arvottomia.\"\n\nMaailma musteni silmissäni, mutta koetin säilyttää malttini ja sanoin:\n\n\"Se on ainakin suoraa puhetta. Entä ne muut osakkeet?\"\n\nTirehtööri katsoi ovea kohti, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.\n\n\"Jaa, nekö kasvisvoi-osakkeet! Ne ovat parhaita, mitä yleensä on\nolemassa.\"\n\n\"Totuus esiin!\" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti\naskeleen takaperin.\n\nHän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa.\nSe riitti minulle.\n\n\"Siis kaikki mennyttä! Sisarentyttäreni koko perintö menetetty!\"\n\nTirehtööri hymähti:\n\n\"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette\npanoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa\nvoitte voittaa.\"\n\nMoinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston.\nAstuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:\n\n\"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen\nvastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut\nhoitooni, tietäkää se!\"\n\n\"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!\" murahti\nhän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.\n\nNyt en voinut enää hillitä itseäni. Vihasta vavisten huusin:\n\n\"Petturi! Rosvo!\"\n\nTirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen\nsanoistani.\n\n\"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä\nhuoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!\"\n\nOlin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus\ntarkoitti.\n\nKotiin tultuani olin aivan näännyksissä ja huokasin:\n\n\"Katri rakas! Jumala meitä armahtakoon! Sirkan perintö on menetetty!\"\n\n\"Menetetty! Laupias taivas!\" parkaisi Katri.\n\nKerroin koko asian. Hän puhkesi itkemään.\n\n\"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut\ntarkempaa selkoa asiasta?\"\n\nMutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli\nmenetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle\nonnettomuudesta ainakin toistaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen,\njossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset\nJutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.\n\nEpätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että\nolin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli\nmenetetty, suuttui hän yhä enemmin.\n\n\"Kas sillä lailla! Sinä olet oivallinen holhooja, sinä!\"\n\nTämä moite sattui minuun niin kipeästi, etten voinut pidättää itkuani.\n\n\"Mistä minä tiesin, että se mies sellainen konna oli!\"\n\nSetä pahastui yhä enemmän.\n\n\"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt\nliikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on\nkatsoa, ettei tule petetyksi.\"\n\n\"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut\",\nsanoin loukattuna.\n\n\"Minä en puolusta, mutta yhtä vähän voin hyväksyä sinun menettelyäsi.\"\n\nVaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle\nkunnianloukkausjutusta.\n\n\"Yhä parempaa!\" sanoi hän. \"Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket\nitsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet\npyytämään häneltä anteeksi.\"\n\n\"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi\nhäntä sanoin.\"\n\n\"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää\nsinut pussiin.\"\n\n\"Niinpä hankin minäkin lakimiehen\", sanoin itsepäisesti ja jätin\npahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua,\nmutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin,\netten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.\n\nNiinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat\nottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun\nkysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin\nhakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti\nkohteliaasti:\n\n\"Neuvottelu maksaa 10 markkaa!\"\n\nMaksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä\nharjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi.\nLakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen\nlisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat\nvaihtaen nimityksiä sellaisia kuin \"aasi\" ja \"sika\" sekä muita\nkohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat,\nettä voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin\nhe vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.\n\nKun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko\nkonttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista\nmiestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen\ntoteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli\npuhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.\n\nSillävälin sattui seikka, joka loi uutta valoa huijarin elämään.\n\nSirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli\nilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus\njo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa.\nSäikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää\nalkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin\ntytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.\n\n\"Seis!\" huusin minä.\n\n\"Täälläkö se tyttö asuu!\" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi\nhenkilö kuin itse herra tirehtööri.\n\n\"Millä oikeudella te ahdistatte turvatonta tyttöä?\"\n\nHuijari jäi hetkeksi vaiti, mutta pääsi pian tasapainoon ja sanoi:\n\n\"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu\ntalossa.\"\n\nMoinen katala solvaus sai minut suunniltani.\n\n\"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte\nepäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen\nheittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen\nvaraa.\"\n\nMies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla\nsanoillaan:\n\n\"Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa.\"\n\nSirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen\nluoksensa.\n\nHykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana\nen ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään\nveijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä\ntarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.\n\nMutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi\nenempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä.\nKatri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön\nkuin hän olikin.\n\nMinua suututti heidän itsepäisyytensä.\n\n\"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on\ntehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä\npenniä myöten!\"\n\n\"Minunko perintöni!\" huudahti Sirkka ja katsoi minuun suu auki.\n\nOlin paljastanut koko salaisuuden. Peruuttaminen oli mahdotonta.\n\n\"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että\ntiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on.\"\n\nOlin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi\nlempeästi:\n\n\"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa\npahaa pahalla kostaa.\"\n\nKatsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi\nantaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin\nSirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut\nminuakaan syyttänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin\npian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia\nmeni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta\nkun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat\nullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä\nnurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja\nsanoi:\n\n\"Ska' vi ta den där?\"\n\n\"Va' ska' vi göra me' så'nt skräp!\" nauroi toinen.\n\nAlas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä\nluovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa.\nParin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus:\n\n 4 asunto-osaketta\n\n osakeyhtiössä Onnela, å 1,000 markkaa, myydään — ellei maksua\n tai muuta laillista estettä tule — julkisella täkäläisessä\n huutokauppakamarissa pidettävällä pakkohuutokaupalla.\n\n Ostohinnasta on puolet heti maksettava ja loput viikon kuluessa.\n Muuten annetaan lähempiä tietoja myyntitilaisuudessa.\n\nSynkässä alistuvaisuudessa katsoin tulevaisuuteen. Kuin hukkuva\noljenkorteen, tartuin siihen ajatukseen, että setä tulisi ja huutaisi\nosakkeeni. Mutta hän ei tullut.\n\nOsakkeista tarjottiin 100 markkaa kappaleelta. Yhtiön sääntöjen mukaan\noli entisillä osakkailla etuoikeus niiden lunastamiseen.\n\nSeuraavana päivänä lähetti huijari sanan, että minun oli heti\nmuutettava, koska asunto oli hänen.\n\nSinä yönä emme saaneet unta silmäämme. Meidän ei auttanut muuta kuin\nlähteä etsimään huonetta, mihin voimme siirtää vähät kapistuksemme.\nSatoi, ja kaikki tuli likomäräksi. Sirkka huolehti lapsesta sillaikaa\nkun me kuletimme tavaroitamme käsikärryillä, koska meillä ei ollut\nvaraa ottaa ajuria. Pihalla hyöriessämme huusi huijari ikkunastaan\ntalonmiehelle:\n\n\"Pääsemme vihdoinkin roskaväestä, joka ei maksa vuokraa.\"\n\nKuinka ne sanat viilsivätkään sydäntäni, sillä vaikka olimmekin köyhiä,\noli ylpeyteni vielä lannistumaton.\n\nIllan hämärtyessä lähdimme viimeisen kerran katsomaan rakasta kotiamme.\nJuuri kun aioimme lähteä sieltä vaipui Katri maahan ja itki niin\ntoivottomasti, että luulin hänen kuolevan.\n\n\"Miksi, miksi piti näin käydä!\" nyyhki hän ja väänteli käsiänsä.\n\n\"Katri rakas! Jumala koettelee, mutta Hän ei vielä ole hyljännyt meitä.\nKaikki vielä kääntyy hyväksi.\"\n\nNäin sanoen nostin hänet ylös. Viimeisen kerran painoin tutun oven\nkiinni. Oli tullut pimeä. Muistin madonnankuvan unohtuneen ullakolle ja\nlähdin sitä hakemaan. Katri lupasi odottaa kadulla.\n\nPalatessani huomasin katulyhdyn valossa miehen, joka läheni Katria\nja tarttui julkeasti häntä käsivarteen. Salaman nopeudella hyökkäsin\nhuijaria vastaan ja iskin häntä kaikin voimin vasten naamaa, niin että\nhän tupertui maahan.\n\n\"Rosvo!\" huusin minä. \"Kaikki veit minulta, aiotko lopuksi ryöstää\nvaimoni!\"\n\nHeittiö jupisi jotain käsittämätöntä.\n\n\"Konna!\" huusin, ja uusi isku sattui samoille seuduille.\n\nMies kömpi jaloilleen ja otti puolustusasennon.\n\n\"Roisto!\" huusin ja annoin kolmannen iskun kaupantekijäisiksi.\n\nHuijari tointui hämmästyksestään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee! Tässä maassa on laki ja oikeus.\"\n\n\"Valitettavasti ei ole lakia ja oikeutta huijareita ja naisten\nhäväisijöitä vastaan\", sanoin minä ja tartuin Katrin käsivarteen.\n\n\"Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!\" sanoi huijari ja haki lakkinsa\nkatuojasta.\n\n\"Sitä minä sydämeni pohjasta toivon.\"\n\nJa me lähdimme. Tultuamme jonkun matkaa päähän kääntyi Katri ja\njäi synkkänä katsomaan. Hänen näkyi olevan mahdoton käsittää,\nettä meidän oli iäksi jätettävä kotimme, jossa olimme niin paljon\nsuurta uneksineet. Ja suuret kyynelkarpalot putoilivat pitkin hänen\nlaihtuneita, kalpeita poskiaan.\n\n\"Elä itke, armaani! Jumala kyllä auttaa meitä. Rakkaus rakensi kodin —\nja rakkautemme on meillä jälellä\", koetin lohduttaa onnetonta, itsekin\ntaistellen itkua vastaan.\n\nHän pyyhki silmiään ja sanoi kyyneltensä takaa hymyillen:\n\n\"Rakkaus meille jäi — kaikki muu on riistetty.\"\n\n\"Kun paras jäi, miksi suremme sitä, mikä on vähempiarvoista?\" sanoin\nminä.\n\nHän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme\nkäsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei\nyksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nKuninkuus ja hirttonuora.\n\n\nSanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus\nulos toisesta.\n\nKatrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme\nvarttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken\ntuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian.\nMyrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen\nmustat pilvet.\n\nKun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä\nasunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta\njatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät\ntavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt\nkiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa\nvilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku\nonneton perhe häädetty vuokravelan takia.\n\nEmme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun\nvuokra olisi maksettava etukäteen.\n\n\"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota\", sanoin minä ja\nistahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.\n\nKatri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä\npuoleensa säälitellen:\n\n\"Harmaita hiuksia!\"\n\n\"Ei suinkaan\", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa\nvanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja\nraskas huokaus kohosi rinnastani.\n\nEntä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja\niloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan,\näsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi\nkatsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin\nitseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.\n\nHän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.\n\n\"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden\", sanoi hän\npäättävästi.\n\nJa hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni\nhän jatkoi:\n\n\"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin.\"\n\n\"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella\", sanoin minä\nloukkaantuneena.\n\n\"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön.\"\n\n\"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin\nolen syypää.\"\n\nKatrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.\n\n\"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei\nminua ole kukaan pakoittanut.\"\n\nMinä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin\nkalpeata poskea.\n\nHän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen\npiirteitään, ja hän sanoi:\n\n\"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää.\"\n\n\"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani\nsepitin.\"\n\n\"Onko se pitkä ja sekava?\"\n\n\"Ei, se on lyhyt ja selvä.\"\n\nJa minä lausuin hänelle runon:\n\n              KUNINGAS.\n\n    Kun nälkä suolissani kurnuttaapi,\n    ja reiät irvistävät vaatteissain,\n    kun vaimo vieressäni jurnuttaapi,\n    ja kuolo kummittelee aatteissain,\n\n    ma kuningasta silloin kuvittelen\n    ja herkkupöydän laitan linnassain,\n    ja juhlavieraitani huvittelen,\n    ministereitä virast' erottain.\n\n    Mun onhan laulun, aatteen valtakunta,\n    jot' itsevaltiaana hallitsen,\n    Sun kanssas, kuningatar, näämme unta,\n    ja onnemme on suuri, ikuinen.\n\n\"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas\non sairas; se oli levoton koko yön\", sanoi Katri ja viihdytti lasta,\njoka oli ruvennut itkemään.\n\n\"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi\najatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista\nkuin hän toivoo ja tahtoo?\"\n\n\"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen\nkuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran\nmaksuksi\", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä\nvähän runsaamminkin.\n\nSirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka\nkeskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme,\nmiten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti\npuulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki\njotakin nurkassa ja sanoi:\n\n\"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!\" jatkoi hän ja silmäsi\nveitikkamaisesti Katria.\n\nKatri punehtui ja painoi päänsä alas.\n\n\"Joko eno on säveltänyt sen laulun?\" kysyi Sirkka.\n\n\"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä\",\nvastasin saadakseni tytön kimpustani.\n\nHänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea\nsaada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:\n\n\"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja\nsitten... uuden... uuden...\"\n\nSyntyi raskas äänettömyys.\n\n\"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy\nlykätä parempiin aikoihin\", sanoin.\n\n\"Niinkö!\" huokasi tyttö ahdistuneesti. \"Täytyy sitte jättää.\"\n\nTuntien syytöksen, minkä nuo sanat sisälsivät, sanoin liikutettuna:\n\n\"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle\nkyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt...\"\n\nTyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut\nminua hän sanoi:\n\n\"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan\nsoittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa.\"\n\nJa tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa\nkanssa.\n\n\"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan\nmiespuolisia\", ihastui Katri tuumaan.\n\n\"Sirkka-rukka!\" pahoittelin minä. \"On surkeata, että sinun, jolla\nkerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi\novat kesken.\"\n\n\"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.\nTähän asti olen vain tuhlannut rahoja.\"\n\nHuomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin\noli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli\nympärilleen ja sanoi:\n\n\"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!\"\n\n\"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa\noloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät\npysyvät piilossa.\"\n\nKun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:\n\n\"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi.\"\n\n\"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni\nhiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen\nomaisuutensa.\"\n\nKatri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa\nvein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen\nnäyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin\nravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata\njonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli\nkulunut ja kuosiltaan vanhettunut.\n\n\"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme,\nikäänkuin se olisi rikos?\" sanoin hänelle.\n\nHän oli kauan vaiti.\n\n\"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa\nolevansa huonompi muita?\"\n\n\"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se\nlohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas\non alinomaa lankeamisen vaarassa.\"\n\nIltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli\nhänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme\noli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää,\nmikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua\nköyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista\nvaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.\n\nHän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:\n\n\"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme\nkihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei\nole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä,\nonko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?\"\n\nNuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.\n\n\"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän\nitse sanonut.\"\n\nJa hän heilutti keppiään ja loi halveksivia silmäyksiä ympärilleen.\n\n\"Elkää antako pettää itseänne\", sanoin minä. \"Onnettomien asianhaarojen\njohdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa.\"\n\n\"Mitä! Mahdotonta!\" huusi sulhasmies.\n\n\"Ikävä, jos hän ei ole teille sitä ilmoittanut. Mutta niin on asia.\"\n\nYlkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin\nkunnioituksensa ja huusi:\n\n\"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en\nonnittele teitä!\"\n\nJa hän lähti hyvästelemättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän\nhaukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun\nminua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä.\nPitkin matkaa hän puheli \"vaimoni varoista\" ja \"yhteisestä\nomaisuudestamme\". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein\narvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi\nherättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian\nkanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.\n\nEnemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että\ntirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille\nja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus\ntuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että\njuttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua\nsamalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.\n\nMutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja\nvalittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi\nlattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.\n\nYmmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti\nitke.\n\n\"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?\"\n\n\"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua\nonnetonta! Minä hukutan itseni!\" vaikeroi tyttö-parka.\n\nAloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:\n\n\"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja\nkyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on\nyksinomaan tavoitellut omaisuuttasi.\"\n\nTyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.\n\n\"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan\nhäntä!\"\n\n\"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin\nsulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis\nhylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!\"\n\nMutta yhä katkerampana hän vastasi:\n\n\"Miksi eno meni kertomaan sitä?\"\n\n\"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka\nrakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta\njoutua huonon miehen vaimoksi.\"\n\n\"Hän...ei ole huono. Voi, voi, minua onnetonta! Mitä minusta nyt tulee!\"\n\nJa hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän\nhuomenna katselisi asioita toisessa valossa.\n\nVieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni\nsen \"raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen\" vuoksi. Tämä\npettymys löi minut aivan lamaan.\n\nPienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa.\nKatri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen,\nmutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus,\nettä koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut\nitseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini\nelämän.\n\nKun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan\npäätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.\n\nOli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti\ntaivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.\n\nAjattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen,\nettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut.\nSinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä\nminulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa,\nunhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.\n\nOtin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä\nsilmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja\nkuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja\nkuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan,\njossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua\nsurumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin\nKatrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua\nkohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin\nolisin!\n\nKöysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla,\nantaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.\n\nVihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja\nilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.\n\nVasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin\nliikutetuksi ja sanoi: \"Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin\nnälkäkuoleman kanssa taistelemaan!\"\n\n\"Kiitä madonnaa!\" sanoin minä. \"Se toi mieleeni sinut ja lapseni.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nKun hätä on suurin, on apu lähinnä.\n\n\nMutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se\nvähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää.\nEräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun\nkysyin sitä, sanoi hän hymyillen:\n\n\"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta.\"\n\nSirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa\nmaksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa\npetollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden\nvälttänyt.\n\nKun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon,\nturvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka\npalkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta\nsaattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi.\nPienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet\npanttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli\nsiitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta\noli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin\nhäätää minä päivänä hyvänsä.\n\nMuistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen\napuunsa.\n\nKerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä.\nHarhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat\ntahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle\nonnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin\ntarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten\nvoisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.\n\nUlkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka\nkohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva\nkatseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun\nsamassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle,\njoka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:\n\n\"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen\nsyönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa\nkättä.\"\n\nKatri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.\n\n\"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin\ntällainen kidutus\", sanoin minä.\n\nHän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.\n\n\"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi.\"\n\nHän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta\nillalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.\n\n\"Missä olet ollut?\" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: \"Olinpahan vain\njossakin.\" Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa,\npuristin sitä rajusti ja sanoin: \"Vastaa, onneton!\" Hän istahti ja\nalotti:\n\n\"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut\nlähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni\nseistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta.\"\n\nHäpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen\nja sanoin:\n\n\"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa\nanteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?\"\n\nVastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.\n\n\"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut.\"\n\n\"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä\", sanoi hän, ja pieni\nnaurunväre leikki hänen silmänurkassaan.\n\n\"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle\", sanoin\nnuhtelevasti.\n\n\"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et\nsyö? Eikö sinun ole nälkä?\"\n\nLeipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.\n\n\"Mistä saamme huomenna?\" sanoin syödessäni.\n\n\"Huominen päivä on Jumalan kädessä!\" vastasi Katri.\n\nKun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin\npolvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli\nHelsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin\nansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja\njalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin\nmilloinkaan onnen päivinä.\n\nMutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana\nviikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.\n\nEräänä aamuna kysyi Katri:\n\n\"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?\" Me puhuimme siitä\napukeinosta jo ihan tyynesti.\n\n\"Ei mitään. Kaikki on lopussa...\"\n\nHän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen\nrinnastaan.\n\nEn voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä\nja samalla syytti minua.\n\nHain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja\ntarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä\nkäsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin\nottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran\netukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena\nmaksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.\n\nPalasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni.\nKatri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta\nsiellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä\ntoivottomana kuin minäkin.\n\n\"Kirottu elämä!\" pääsi huuliltani.\n\n\"Elä kiroa elämää!\" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. \"Elämä on suuri,\nkaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet.\"\n\nMinä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin\nullakolle.\n\nMadonnankuva oli siellä sopessaan... Ulosottomiehen potkusta syntynyt\ntahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun,\nkäärin paperiin ja lähdin ulos.\n\nPanttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja,\njotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä\njollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso,\nihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja\nhylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.\n\nKun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti\nkääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun\nkysyvästi.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Vanha taulu\", sanoin punehtuen aivan kuin olisin sen varastanut.\n\n\"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä\",\nsanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä\njätkältä vanhat housut.\n\nNolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua,\ntoiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.\n\nKävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin\npuistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.\n\nSamassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle,\njossa näkyi isoilla kirjaimilla:\n\n KIRJAKAUPPA JA ANTIKVARIAATTI. VANHOJA KIRJOJA JA TAIDETEOKSIA\n OSTETAAN.\n\nNiinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon\nsaliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät\ntaulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa,\nmutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa\nerään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät\nlainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat\nrenessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista\nasioista.\n\nNuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin\nminut ja tuli kysymään asiaani.\n\n\"Minulla olisi vanha taulu\", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin\nkääröstä.\n\nTuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä\nvilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää,\nvasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.\n\nVanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei\nhiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui\nsiihen innokkaasti, sanoen:\n\n\"Mitä ihmettä! Rubensinko? Ei, kaiketi jäljennös!\"\n\n\"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä\", puheli taidekauppias\nihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies,\nnähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli\nsitä huolellisesti.\n\n\"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun\noppilaan. Arvokas joka tapauksessa:\"\n\nHän kääntyi minuun.\n\n\"Myykää se minulle!\" sanoi hän. \"Paljonko tahdotte siitä?\"\n\nMinäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni\nheidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.\n\n\"Jos taulu miellyttää herroja, niin antakaa siitä minulle kymmenen\nmarkkaa.\"\n\n\"Kymmenen markkaa!\" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla\nremahtamatta nauruun. \"Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se\nsietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta.\"\n\nEn voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi\nvanha herrasmies vakavasti:\n\n\"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja\nomistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle\nkolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties\nkuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta\ntarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti\nonkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun.\"\n\nTaidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän\nliiketuttavan kilpailijaksi.\n\nKärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja\nvastasin tuskastuneesti:\n\n\"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua\nrahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei\nole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta\nihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan\njonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —\"\n\nVanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä,\nettä hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut\nhaltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän\nvei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa\nhänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle\nmaksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun\nläksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus,\nettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.\n\nLuonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään\nvoinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti\nherätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla\nvarma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja\nlähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava\nmaailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli,\netten juossut automobiilin alle!\n\nKotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta\nhuutaa:\n\n\"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen\narvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun\nalankomaalaisen mestarin tekemä!\"\n\nKatri vetäytyi kauhistuneena ovea kohti ja änkkäsi:\n\n\"Hyvä Jumala! Hän on menettänyt järkensä!\"\n\n\"Vähät siitä, olenko hullu vai viisas, mutta nyt meillä on rahoja!\"\n\nHän tuijotti setelitukkoon ja ravisti päätänsä.\n\n\"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole\ntuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut.\"\n\nMinun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun,\nennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut\nrahani.\n\nHän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa\nperässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään\nSirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:\n\n\"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä\nmyötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!\"\n\n\"Nythän minä saan uuden hatunkin!\" riemuitsi tyttö hyppien kuin harakka.\n\n\"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole\", sanoin minä. \"Ja\nsullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin,\nTokioon, mihin tahansa!\"\n\nOlimme niin iloiset, ettemme muistaneet, mistä koko ilo alkunsa sai.\n\n\"Siis oli kuitenkin totta, että madonna tuottaa onnea\", sanoin viimein.\n\nIlon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: \"Ehkä se kuulee rukouksenkin!\nKuka tietää!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKettu joutuu käpälälautaan.\n\n\nHuijaritirehtööri oli menestyksensä rohkaisemana mennyt riemukulussa\nvoitosta voittoon. Hän pudisti uusia yhtiöitä kuin turkin hihasta,\nja joka siirrossa tuli voitto hänen taskuunsa, samalla kun toiset\nmenettivät, mitä olivat yritykseen sijoittaneet. Hän oli maneetti, joka\nveti metallia puoleensa. Kaiken tämän ohella hän näytteli ihmiskunnan\nhyväntekijää, jolla vähempiosaisten onni oli sydämellään. Tämä korkea\npäämäärä silmäinsä edessä hän oli päättänyt perustaa suurenmoisen\nkansankeittiön. \"Soppa\"-nimisen osuuskunnan säännöt olivat jo\nvahvistetut, ja yrityksen luoja katsasteli, mistä löytäisi niitä, jotka\nlöisivät pöytään tarvittavan pääoman. Ja mikseikös niitä löytyisi!\nOlihan paitsi hyvää tarkoitusta odotettavissa varmat voitot ja osingot!\n\nNiinpä kokoontui eräänä iltana tirehtöörin luo joukko lampaita, kyllin\nyksinkertaisia antautuakseen kerittäviksi. Tutkittiin sääntöehdotusta,\ntehtiin kannattavaisuuslaskelmia. Huijari levitteli käsiään aivan\nkuin tahtoen sulkea syliinsä koko kärsivän ihmiskunnan, jota hän\nniin rajattomasti rakasti, ja todisti suullisesti ja kirjallisesti,\nettä \"Soppa\"-yhtiö tulee lyömään laudalta kaikki muut sensuuntaiset\nyritykset. Ja kuulijat uskoivat hurskaina — olihan tirehtöörin nimi\nkaiken takeena.\n\nKokouksen alkajaisiksi tirehtööri piti pitkän puheen, missä hän\nvirallisesti ja kaunopuheisesti esitti mitä ennen oli nurkissa\nkuiskannut osakkeiden korvaan.\n\nEnsiksi otettiin esille kysymys uuden yhtiön toimitusjohtajasta. Syntyi\näänettömyys.\n\nVihdoin pyysi joku puheenvuoroa.\n\n\"Minä ehdottaisin tirehtööri Ansiota.\"\n\n\"Kannatetaan!\" kuului joukosta.\n\nEsa Ansio oli vaatimaton mies. Hän ei tuppautunut vastuunalaiseen\ntehtävään, katseli alaspäin ja sanoi:\n\n\"Tässä on ehdotettu minua. Onko kellään sitä vastaan?\"\n\nKellä olisi ollut sitä vastaan! Olihan hän kuin luotu sitä varten!\n\n\"Ellei kellään ole vastaan, niin pidetään asia päätettynä\", sanoi\ntirehtööri ja aikoi lyödä asian kiinni, kun samassa ovi aukeni ja kaksi\nmiestä astui sisään. He katselivat tutkivasti kokouksen jäseniä, ja\ntoinen kysyi:\n\n\"Onko joku herroista nimeltään Ansio?\"\n\n\"Jahah, juu! Kyllä se olen minä!\" sanoi huijari ja kumarsi\nkohteliaasti, ehkä toivoen saavansa yhtiömiehiä lisää\n\"Soppa\"-osuuskuntaansa.\n\nMutta vieraat vetivät esiin etsivän poliisin merkit ja tirehtööri Esa\nAnsioon kohdistuvan — vangitsemismääräyksen.\n\nKokous tyrmistyi, puheenjohtaja kalpeni, mutta tyyntyi pian. Hänen\nkierot, sieluttomat silmänsä osoittivat viatonta hämmästystä, hän\nkääntyi mahtipontisella liikkeellä jäseniin ja sanoi:\n\n\"Tässä on tapahtunut ennen kuulumaton erehdys. Herrat ovat hyvät ja\nodottavat hetkisen. Minä palaan pian.\"\n\nHän meni eikä palannut. Kun jäsenet olivat turhaan odottaneet tunnin\najan, sanoi eräs: \"Meniköhän se sitä soppaa keittämään!\"\n\n\"Kunhan ei vain joutunut kruunun lientä litkimään!\" arveli toinen.\n\nKokous hajaantui. Soppa jäi keittämättä sillä kertaa, ja keittämättä se\non tänä päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe olimme vuokranneet vaatimattoman huoneuston ja kalustaneet sen\nyksinkertaisesti, mutta hauskasti. Vaikka meillä nyt olikin varoja,\npäätimme elää säästäväisesti. Sirkka oli matkustanut Parisiin jatkamaan\nlauluopintojaan. Olin ostanut hänelle uuden soittokoneen, joka nyt jäi\nminun haltuuni, joten saatoin taas antaa laulutunteja — talletustilinä\nkorkotulojen lisäksi. Sen ohessa jatkoin kirjallisia töitäni. Katri oli\nnyt kotona, hääri keittiössä ja hoiti pienokaista. Hän oli nuortunut ja\nvoittanut entisen hilpeytensä takaisin. Kuitenkin jäi häneen jotakin\nhiljaista, nöyrää, vakavaa muistona eletyistä kärsimyksistä.\n\nEräänä aamuna istuimme sanomalehteä lueskellen. Katri kurkisteli\nkihlattuja ja vihittyjä, minä ahmin päivän uutisia. Silloin sattuivat\nsilmiini seuraavat rivit:\n\n \"HUIJARI JOUTUNUT SATIMEEN. SUUNNATTOMIA VÄÄRENNYKSIÄ JA KAVALLUKSIA\n SAATU ILMI.\n\n Täkäläinen etsivä poliisi vangitsi eilen 'tirehtööri' Esa Ansion\n syytettynä huijauksista, joihin sisältyy lukemattomia petoksia,\n vekselinväärennyksiä ja kavalluksia. Mainittu veijari on vuosikymmenen\n ajan toiminut täällä ja perustellut kaikennimisiä yhtiöitä, joista\n useat ovat olleet olemassa vain paperilla. Monet herkkäuskoiset,\n etupäässä vähempivaraiset, ovat joutuneet hänen keinottelustaan\n kärsimään.\n\n Kuulustelua varten on myöskin pidätetty muuan huijarin kanssa\n suhteissa ollut nainen, jota epäillään osalliseksi rikoksiin.\n\n Tutkimusta jatkuu. Poliisi ei toistaiseksi anna lähempiä tietoja.\"\n\n\"No, mitäs arvelet?\" kysyin Katrilta.\n\n\"Paha saa pahan palkan\", sanoi hän.\n\nOdotimme jännityksellä enempää valaistusta asiaan ja koetimme arvailla,\nmikä tuon ovelan keinottelijan oli satimeen saattanut.\n\nLuonnollisesti kykeni vain toinen vielä viekkaampi kukistamaan niin\nmonipuolisesti harjaantuneen roiston. Vihollinen nousikin omasta\nleiristä. Käärme, jota hän oli povellaan elättänyt, pisti häntä. Naisen\nloukattu rakkaus, viha ja mustasukkaisuus hänet syöksi turmioon.\n\nNainen oli omaisuudellaan auttanut hänet satulaan. Avioliiton toivossa\noli hän uhrannut kaikkensa, vaiennut veijarin pahimmista teoista,\njoista hänellä yksin oli tieto. Tästä kaikesta ei hän pyytänyt muuta\nkuin uskollisuutta, etuoikeutettua asemaa miehen sydämessä.\n\nTirehtööri oli ottanut konttoriinsa nuoren, sievän tytön. Hän näet\nrakasti kauniita naisia yhtä kiihkeästi kuin rahaa. Mutta kaksi\nkuningasta ei sovi samaan valtakuntaan. Tyttö eroitettiin, ja\nrauha vallitsi taas talossa. Mutta pian alkoi kuulua kuiskeita,\nettä tirehtööri oli vuokrannut rakastetulleen yksityisasunnon ja\nvietti hauskoja hetkiä hänen seurassaan. Syntyi kohtaus, joka pani\nOnnelan muutenkin heikolla pohjalla lepäävän rakennuksen vapisemaan.\nLemmenkateuden kiihdyttämänä alkoi loukattu puoli vaatia tirehtööriä\ntekemään täyttä totta naimalupauksestaan. Siinä selvittelyssä\npaljastui, että mies oli jo ennestään sidottu. Nainen erosi\nliikkeestä ja vaati rahojansa takaisin korkojen kanssa. Mutta koska\nliikemiehillä on periaatteena aina ottaa eikä koskaan antaa, jätti\nhuijari vaatimuksen silleen ja kirjoitti apulaiselleen passin harmaalle\npaperille.\n\nJa apulainen lähti — lähti etsivään osastoon ilmiantamaan sulhasensa ja\nisäntänsä.\n\nKauan kesti poliisitutkintoa, uusia rikoksia paljastui joka päivä,\nasiakirjoja karttui kilokaupalla.\n\nMies, jonka mielilause oli \"juttu jatkuu raastuvanoikeudessa\", toivoi\nnyt varmaan, ettei sellaista paikkaa olisi olemassakaan.\n\nKun juttu ensi kerran otettiin esille, menin Katrin kera asian\nkäsittelyä seuraamaan. Vaikka kavallusjutut olivatkin muodissa, oli\noikeussali täynnä uteliaita, ja lakimiehet väittelivät vilkkaasti\npykälistä.\n\nSyytetty pysyi oikeudessa tyynenä, kuten oikean liikemiehen tulee. Hän\nväitti jyrkästi kaikki valheeksi, ja hänen asianajajansa Jutku ja Metku\npanivat koko oveluutensa liikkeelle, pestäkseen miehen puhtaaksi kuin\npulmusen. Mutta lainopillinen saivartelu taittoi kärkensä tosiasioiden\nmusertavaa painoa vastaan.\n\nPari päivää tämän tapauksen jälkeen otettiin tirehtöörin\nkunnianloukkausjuttu minua vastaan lopullisesti käsiteltäväksi. Mutta\ntällä kertaa ei kantaja tullut kannettansa jatkamaan, joten koko juttu\nraukesi. Tuntuvan loven se kuitenkin teki kukkarooni. Asianajajani oli\nnylkyri, mutta minä maksoin mielihyvällä, koska olin voittanut.\n\nKavallusjuttu lykkäytyi istunnosta toiseen; näytti siltä, että se\ntulisi jatkumaan monta vuotta. Jutku ja Metku yrittivät väärien\ntodistajien avulla tehdä valkeasta mustan ja päin vastoin. Kun\nyleinen syyttäjä ja puolustusasianajaja olivat aikansa kiistelleet,\nkokoontui oikeus päätöstä antamaan. Tuomio sisälsi kuritushuonetta ja\nkansalaisluottamuksen menettämistä pitkiksi ajoiksi.\n\n\"Liian helpolla pääsi!\" arveli eräs juttua seurannut.\n\n\"Laki on niinkuin se luetaan\", sanoi toinen.\n\nKun istunnon loputtua vankilan keltaiset vaunut ajoivat pihalle, sattui\nsurullisenhauska kohtaus. Tuomittujen joukossa oli kuuluisa rosvo.\nKun tämä oli kömpinyt vaunuihin, katseli tirehtööri häntä karsaasti,\narvellen kait itsensä liian hyväksi hirtehisen seuraan. Mutta voro\nsanoi ilkeästi nauraen:\n\n\"Astu sisään, virkaveljeni! Kruunun kyydillä on helppo kulkea.\"\n\nVanginvartija auttoi tirehtöörin sisään ja lukitsi oven. Ja kuorma\nlähti liikkeelle kahleiden kalistessa.\n\nKotimatkalla emme puhuneet monta sanaa. Vihdoin sanoi Katri:\n\n\"Hän on saanut palkkansa. Mutta miten on mahdollista, että sivistymätön\nmies, entinen suutari, saattoi vetää viisaampia nenästä — sinuakin?\"\n\n\"Sitä minä olen itsekin ihmetellyt!\"\n\n\"Vaan eipä sinua olekaan vaikea petkuttaa. Te hengenmiehet liitelette\naina yläilmoissa ja ja unohdatte sen, mitä maan päällä tapahtuu\",\njatkoi hän.\n\n\"Se on totta, minä olen epäkäytännöllinen enkä ollenkaan ymmärrä\nliikeasioita. Mutta vahingosta viisastuu. Uskallanpa vakuuttaa, etten\ntoista kertaa anna huijarin kyniä itseäni.\"\n\n\"Suokoon sen Jumala!\" lopetti Katri.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nElämä alkaa uudelleen hymyillä.\n\n\nPari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon\ntuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään\ntai kuvaili maailmankaupungin loistoa.\n\nViimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä.\nSilloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen\nkiertomatkalle maaseudulle.\n\nMe aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta\nhyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä\nsammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on\nkuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen\nhelposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on\njoutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden\nkärsimään.\n\nEdelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin\nkerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta.\nKatri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti\nolla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään\nkerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli\nkovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan\nvaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.\n\nEräänä päivänä kysyin Katrilta:\n\n\"Kuule, vieläkö se madonnalaulusi on tallessa?\"\n\n\"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen\ntaulun lopulta kävi?\"\n\nEn ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän\nvihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän\nennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä\njälkikirjoituksella: \"Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?\"\n\nSyyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni\nrantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli\nkehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.\n\nMuutaman päivän levon jälkeen aloimme suunnitella konserttiohjelmaa.\n\nEnnen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen\nopettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin\nihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea.\nMutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys\nja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli\nkultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta\njohtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.\n\nJuuri kun olin aikeissa lähettää ohjelman painoon, sanoi Sirkka:\n\n\"Ai, mutta puuttuu numero kotimaisesta osastosta. Se madonnalaulu, eno!\"\n\nSanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian\nmitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä\nlaulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee\nohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista\nkertaa esiintyä Helsingissä.\n\nJa hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen,\nettä siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen\näänelleen ja tempperamentilleen.\n\nKonsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä\njuonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja\nlähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä,\nparantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä\nsynkintä syksyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMääräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä \"hyvä huone\", s.o.\nei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden,\nettä alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli\ntietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo\nyllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen\nkolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.\n\nKun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa\nkäsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen\nolivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista\nkylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus\nvastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat\nsuosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava,\nmadonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut\nennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja\nvieläkin kerran madonnan.\n\nKonsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä\nSirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa\njohonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen.\nSetä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen\ntaivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo\ntilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.\n\nRavintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon.\nKun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille\nja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa\njalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.\n\nInnostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi\npitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi\nrunollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei\ntunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet\nsatakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa.\nEn tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden\nsanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria\nlukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka\nsellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja\nmonikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista,\nsitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella\nlaulajattarella on loistava ura takanaan... ei kun edessään. Niinpä\ntyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään\nsamoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!\"\n\nJa setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän\nolisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen\npolskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa\nsikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli\nviime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.\n\nIstuimme vielä kauan. Mieliala oli korkealla. Olihan Sirkka,\nholhottimme, leikannut ensimäiset laakerinsa taiteen ohdakkeisella\ntiellä ja kulki nyt kunniakasta tulevaisuutta kohti.\n\nAamulla lähti Sirkka kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Hän oli\nutelias näkemään, miten arvostelu häntä kohteli. Hän palasi iloisena,\njosta näki, että hänellä oli syytä olla tyytyväinen. Hänen mukanaan oli\ntohtori Valtimo. Päättelin eilisiltaisten huomioitteni perusteella,\nettä jotain erikoisempaa oli tekeillä.\n\nKun oli puheltu konsertista ja minä olin pyytänyt anteeksi setäni\nhieman karkeata puhetapaa, esitti tohtori asiansa. Vaikka minulla ei\nollut vähintäkään syytä epäillä hänen tarkoitustensa rehellisyyttä,\nkatsoin kuitenkin holhoojana asianmukaiseksi tutkistella tulevaa\nvävymiestä.\n\n\"Annan suuren arvon tunteillenne neiti Vanamoa kohtaan, mutta pyydän\nteitä ottamaan huomioon, että hänen taiteellinen kehityksensä on vielä\nkesken. Sitäpaitsi häntä painaa raskas velkataakka sen jälkeen kun hän\nminun kokemattomuuteni johdosta menetti koko omaisuutensa. Lyhyesti:\nneiti Vanamolla ei tätänykyä ole muuta kuin äänensä ja laulunsa.\"\n\nTohtori istui hetken ääneti ja sanoi sitte rauhallisesti:\n\n\"Hänen kauneutensa, taiteelliset lahjansa ja ennen kaikkea jalo\ntunteensa ovat herättäneet rakkauteni. Ellei teillä muuta ole minua\nvastaan, rohkenen pyytää hänen kättänsä ja isällistä siunaustanne.\"\n\nSana \"isällistä\" pakoitti minut hymyilemään.\n\n\"Pyydän huomauttaa, että olen ainoastaan holhooja. Mutta te näytätte\nolevan mies, joka ansaitsee luottamusta. Eikä se mainitsemani\nvelkaantuminenkaan sentään ihan sillä kannalla ole. Niin ottakaa siis\nhänet, ja Jumala...\"\n\nSiinä paikassa lensi tyttö sisään ja sitä tietä kaulaani huutaen:\n\n\"Onko se totta! Kiitos, eno, kiitos!\"\n\n\"Mistä sinä kiität!\" sanoin hämmästyksissäni.\n\n\"Minä kuuntelin oven raosta ja tiedän kaikki.\"\n\nMinä ravistin hänet kimpustani ja sanoin:\n\n\"Tietysti sinä kuuntelit, se on selvä. No, koska olette olleet niin\ntyhmiä, että olette menneet rakastumaan toisiinne, niin täytyy teidän\ntietysti saada toisenne, vaikka tuskin uusi tyhmyys edellistä parantaa.\"\n\nJa minä otin nuorten kädet ja yhdistin ne ajatellen, että lopusta kai\nHerra huolen pitää niinkuin oli pitänyt Katrista ja minustakin.\n\nRakastuneet menivät sivuhuoneeseen, saadakseen olla kahden kesken.\nKatri tuli puhumaan kihlauksesta ja häävalmistuksista. Minä sanoin,\nettä se oli liian varhaista, ja käskin hänen mennä suohon. Hän ei\nkuitenkaan mennyt pitemmälle kuin keittiöön.\n\nMutta nyt alkoi seinän takaa kuulua naurua ja tukahtunutta läiskinää.\nRaotin hiljaa ovea ja huomasin, että nuoret olivat ottaneet itselleen\nvapauksia, jotka kuuluivat rakkauden myöhempään kehityskauteen. Yllätin\nheidät äkkiä, otin ankaran muodon ja sanoin:\n\n\"Vai niin, te varastatte täällä suudelmia etukäteen!\"\n\nRakastuneet karahtivat tulipunaisiksi ja katselivat hämillään toinen\nlattiaan, toinen kattoon. Mutta minä jatkoin:\n\n\"Minä olin tuntenut nykyisen vaimoni viisi vuotta, eikä päähänikään\npälkähtänyt suudella häntä ennen kuin olimme julkikihloissa.\"\n\n\"Sinä hävytön valehtelija!\" torui Katri, joka huomaamattani oli\nhiipinyt selkäni taakse.\n\nNyt oli minun vuoroni punehtua.\n\n\"No, jos joskus otin pikku muiskun, tein sen siksi, että sinun teki\nniin kovin mielesi.\"\n\n\"Ohoo, isäseni! Vai teki minun mieleni! Tämä menee liian pitkälle!\"\nsoimasi Katri ja antoi nuorille rohkaisevia silmäniskuja aivan kuin\nolisi sanonut: muiskailkaa te vaan, ei siitä huulet kulu!\n\nHuomasin enemmät estelyt turhiksi sen jälkeen kun olin näin\nhäpeällisellä tavalla tullut paljastetuksi, ja jätin nuoret rauhaan.\n\nJonkun viikon kuluttua vietettiin nuorten kihlajaisia. Setä Samuli sai\nkutsun; hän olisikin muutoin loukkaantunut kauheasti. Huomatessaan,\nettä poika n:o 2 oli nähnyt päivänvalon, ei hänen paheksumisellaan\nollut mitään rajoja. Hän sanoi paljon muun hyvän ohella:\n\n\"Niinhän se on kuin minä aina olen sanonut: minun vaatimattomimpiakaan\ntoivomuksiani ei oteta varteen. Ja kuitenkin olen auttanut teitä\nyhdessä ja toisessa asiassa. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka!\"\n\nEmme voineet puolustaa itseämme. Ainoaksi lohdutukseksi saatoimme\nhuomauttaa sedälle, että parannus ei kenties vielä ollut myöhäistä,\nmutta siihen hän ei tuntunut paljoa luottavan.\n\nTietysti piti Sirkan kihlajaisissaan laulaa. Sen hän tekikin ilolla, ja\nminusta tuntui, ettei hän konsertissakaan ollut sellaisella hartaudella\nlaulanut.\n\nKatri puuhasi kuin paras emäntä konsanaan. Kesken kaiken hän kysyi:\n\n\"Mutta sanoppa, Sirkka, miten tavoitit niin äkkiä uuden sulhasesi?\"\n\nTyttö nauroi.\n\n\"Jättäydyitkö sinä aikoinasi yhden varaan! Minä tunsin tämän ennen kuin\nsen edellisen.\"\n\nMinä huomautin, että nuoret tytöt valinnassaan usein erehtyvät:\njättävät hyvän ja ottavat huonomman. Sirkka sanoi:\n\n\"Valitettavasti minäkin annoin turhamielisyyden johtaa itseäni harhaan.\nSuostuin siihen, jolla oli sileämpi ulkokuori ja liukkaammat sanat.\nOnneksi tuli onnettomuus ja paljasti miehen todellisen olemuksen.\"\n\nKatria alkoi naurattaa.\n\n\"Missä se entinen varatuomari nyt on? Hänen isänsä piti olla\nvaltioneuvos ja ties mitä kaikkea.\"\n\n\"Hän oli yhtä paljon tuomari kuin hänen isänsä valtioneuvos. Rappiolle\njoutunut ylioppilas, joka oli laiskotellut yliopistossa muka\nlakitiedettä lukien.\"\n\nMinulla oli puheenvuoro.\n\n\"Hän uhkasi vetää minut oikeuteen tulevan vaimonsa omaisuuden\nhukkaamisesta. Tähän päivään mennessä ei haastetta ole kuulunut.\"\n\nLopuksi en malta olla mainitsematta, että setä osoitti kihlatuille\nsuurta huomaavaisuutta. Melkein tuntui siltä kuin hän olisi alkanut\nkohdistaa toivomuksensa sinnepäin, koska Katri ja minä olimme pettäneet\nhänen luottamuksensa. Saattoi pitää päätettynä asiana, että hän Sirkan\nhääpäivänä olisi paikalla reumatismineen ja shekkikirjoineen.\n\nKatri ja minä elimme Sirkan onnessa uudelleen ensi rakkautemme ja\nkihlauksemme ihania kevätaikoja...\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMadonna ja lapsi.\n\n\nTaaskin oli pari onnellista vuotta vierinyt. Meillä oli sillävälin\nollut sanomalehdessä ilmoitus:\n\n            \"SYNTYNYT.\n\n  Jumala lahjoitti meille terveen pojan.\n\n                        Katri ja Kalle ———.\"\n\nSe oli kolmas järjestyksessä. Voitte arvata, miten setä Samuli irvisti,\njos sattui tuon tiedonannon lukemaan, mikä on enemmän kuin luultavaa,\nsillä hän tutki hyvin tarkkaan lehtien ilmoitusosaston.\n\nSirkkaa on jo vuoden sanottu tohtorinrouva Valtimoksi. Hän jatkaa\nuutterasti lauluopintojaan ja esiintyy usein omissa konserteissa tai\navustajana monenlaisissa tilaisuuksissa. Tohtori Valtimo on etevä\namatööri, joka soittelee viulua ja säestää vaimoansa. Heidän onnestaan\nei puutu muuta kuin... Mutta kunhan aika tulee...\n\nViisastuneena katkerista kokemuksistani epäilin ryhtyä toistamiseen\nvakinaisen kodin perustamiseen, mutta kun sain tietää eräästä\nluotettavien henkilöiden muodostamasta asunto-osakeyhtiöstä, liityin\nsiihen kuitenkin osakkaaksi. Enkä ole kauppaani katunut. Tohtori\nValtimokin on yhtiömiehenä ja lähimpänä naapurinamme. Me muodostamme\nyhteisen suuren perheen, joten meillä on joka päivä tilaisuus kuulla\nSirkan laulua ja hänellä leikkiä lastemme kanssa, joita hän niin paljon\nrakastaa.\n\nTeimme juuri muuttoa uuteen taloon. Saimme vielä kerran ahertaa oman\nkodin rakentamispuuhissa; se oli rasittava tehtävä, mutta samalla\nrakas ja toivoa herättävä. Huonekalut olivat jo järjestetyt, ja Katri\nasetteli uutimia paikoilleen. Minä autoin häntä pitäen kiinni tuolia,\njolla hän seisoi. Ikkunastamme oli laaja, ihana näköala yli meren\nrannattoman ulapan. Aurinko meni lännessä mailleen, ja illan varjot\nalkoivat laskeutua yli meluavan kaupungin.\n\nTuntui kuin olisi joulu tai juhannus ovella.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi hypähti Katri alas ja horjahtui putoamaan\nsyliini. Laskin hänet hellästi maahan.\n\nIstuuduimme sohvalle ja katselimme ääneti toisiamme. Poveamme paisutti\nonni niin syvä ja täyteläinen, että mitkään sanat eivät kykene sitä\nilmaisemaan. Vihdoinkin, vihdoinkin olivat murheen mustat pilvet\npoistuneet ja riemun päivä paistoi täydeltä terältään.\n\n\"Minusta tuntuu kuin olisi onnemme tullut aivan odottamatta\", puhkesi\nKatri vihdoin puhumaan.\n\n\"Odottamatta, niin, mutta ei aivan ansiotta. Olemmehan ostaneet sen\nvuosien pettymyksillä ja raskailla kärsimyksillä.\"\n\nHämärtyvässä huoneessa näin kyyneleen päilyvän Katrin silmänurkassa.\n\n\"Kun muistelen menneitä, raskaita aikoja, tuntuu minusta kuin kaikki\nolisi pahaa unta tai kauhea painajainen.\"\n\n\"Samoin minustakin. Ja tuntuu lisäksi kuin ei meidän sopisi syyttää\nketään tai olla katkera kellekään. Kaikki on ollut meidän hyväksemme.\nSillä se, joka on kestänyt onnettomuuden, ymmärtää oikein käyttää\nonneakin.\"\n\nKatri nyökkäsi ääneti ja ymmärtävästi ja sanoi hiljaa:\n\n\"Oletko antanut anteeksi niille, jotka ovat olleet syyllisiä\nkärsimyksiimme?\"\n\nMinä nyökkäsin vuorostani.\n\n\"Sillekin, joka istuu...\"\n\nSen nimen paljas muisto riitti täyttämään minut kauhulla. Vastasin:\n\n\"Se kurja hylkiö oli tietämättään Sallimuksen kädessä välikappale,\njonka avulla uusi onnemme luotiin.\"\n\nMe istuimme kauan. Sydämeni oli niin täysi, että oli vaikea olla\npuhumatta.\n\n\"Miten olisi minun käynyt, ellet sinä olisi ollut minua tukemassa,\nKatri! Sinua minun tulee kiittää kaikesta.\"\n\nHän vastasi:\n\n\"Muistatko hetkeä, jolloin päätimme mennä naimisiin ja puhelimme\ntoimeentulostamme? Sinä arvelit, että alussa tulisimme paljaalla\nrakkaudella toimeen.\"\n\n\"Ja sinä vakuutit, että rakkaus auttaa meitä vaikeuksissa. Nyt huomaan,\nmiten oikeassa sinä olit. Rakkaus se antoi meille voimaa elämään\nsilloin kun kaikki olivat meidät hyljänneet ja velkojat, haastemiehet\nja ulosottajat olivat ainoat, jotka meitä käynnillään kunnioittivat.\"\n\nEsikoisemme, joka jo käveli, vaikka mieluummin neljällä jalalla,\nkonttasi sisään ja alkoi kiskoa pöytäliinaa. \"Katri kielsi, mutta\npoikavekara ei ollut millänsäkään vaan raastoi kaikin voimin. Silloin\nKatri torui:\n\n\"Jos ei Kullervo tottele, niin huijari tulee!\"\n\nSäikähtyneenä juoksi lapsi äitinsä luo, kätki päänsä helmaan ja jokelsi;\n\n\"Tulekot huijati nyt?\"\n\n\"Ei, jos Kullervo on kiltti, niin huijari ei tule.\"\n\n\"Miksi olet ruvennut peloittelemaan lasta huijarista puhumalla?\nNäethän, miten se vapisee\", sanoin minä.\n\nHän silitti hellästi lapsen päätä ja sanoi:\n\n\"Minusta on mieletöntä säikyttää lapsia möröillä ja pöröillä, joita ei\nole olemassa. Huijari sitävastoin on todellinen, ja on hyödyllistä jo\nlapsena oppia tuntemaan, että se on kauhea olento, joka tekee pahaa.\"\n\nSitte hän meni ja toi sylyksen puita ja latoi pesään. Olimme siksi\nvanhanaikaisia, että pidimme runollista, räiskyvää takkavalkeata\nkaikkia kehuttuja keskuslämmityslaitoksia parempana.\n\nPian leimusi pesässä iloinen tulennos. Aioin sytyttää lampun, mutta\nKatri sanoi, että hämärässä istuminen oli rattoisaa, etenkin kun me\nvietimme ensi iltaa kodissamme.\n\nNuorin lapsi heräsi. Hän otti pienokaisen syliinsä, siirsi tuolin takan\nääreen ja istui antaen loimottavan pystyvalkean lämmittää lasta.\n\nIlta oli pimennyt. Kadulla syttyi lyhty toisensa perästä. Meren pinta\nvälkehti iltaruskon sammuvassa hohteessa, ulapalla kynti laiva aaltoja\nkymmenien tulien tuikkiessa.\n\nKun taas käännyin ja loin katseeni Katriin, joka istui lapsi sylissä\nsyrjittäin minuun, näin kuvan, joka monin verroin voitti edellisen.\nSiinä oli jotakin niin tutunomaista, kodikasta, elettyä, että\nminä aivan hätkähdin ja kysyin itseltäni, missä olin ennen nähnyt\nsamanlaista. Äkkiä, vaistomaisesti minulta pääsi huudahdus:\n\n\"Madonna!\"\n\nKatri katsoi minuun hymyillen:\n\n\"Joko sinä taas uneksit?\"\n\n\"En, tämä on todellisuutta, ihanaa todellisuutta. Asetu niinkuin olit\näsken, niin olet ihan ilmetty... Kas niin! Nyt on arvoitus selvinnyt:\nmadonna olet sinä!\"\n\nKatri nauroi:\n\n\"Sädekehää vain vailla, — pyhyyden loistetta.\"\n\n\"Rakkauden ja uskollisuuden sädekehä ympäröi päätäsi. Pitäkööt\npyhimykset ja enkelit kruununsa, minun silmissäni sinulla on loisto,\njota ei mikään maallinen eikä taivaallinen kirkkaus himmennä.\"\n\nHuone oli pimennyt. Vain hiilivalkean himmenevä hehku levitti\nsalamyhkäistä kimmellystään. Minä tunsin sillä hetkellä sielussani\njotain niin korkeata, suurta, pyhää, että tuntuisi loukkaukselta\nyrittää pukea sitä sanoihin.\n\nNyt kuulin liikuntaa seinän takaa. Sirkka oli palannut kaupungiltapa\nkäveli huoneessa, hyräillen ihanalla äänellään. Sitte hän avasi\npianiinon. Muutaman valmistavan akordin jälkeen hän alkoi laulaa —\nlaulaa madonnalaulua. Kuulimme selvään:\n\n    \"On ilta, päivä mailleen käy,\n    mut ystävääni ei vain näy.\n    Oi etkö helly itkustain!\n    Madonna, kuule huutoain!\"\n\nIhmeellinen liikutus valtasi minut.\n\n\"Katri, kuulehan! Noin kauniisti hän ei ole ikänä madonnasta laulanut.\"\n\nKatri nyökkäsi hiljaa. Taas soi laulu:\n\n    \"Oot puhdas yli kaikkien,\n    mut minä kurja syntinen.\n    Ah, jospa pyhyytes ma sain!\n    Madonna, kuule huutoain!\"\n\nKuului muutama vihlova sointu, mikä kohta suli vienoon, hyräilevään\npianissimoon, jonka kaiku etääntyi, kuoli pois kuin väsynyt laine\nrannan ruohikossa...\n\nHiilloskin oli riutunut. Sen viimeinen hohde kajasti Katrin kasvoille\nja siitä lapseen.\n\n\"Nyt tiedän varmaan, että madonna tuottaa onnea\", sanoin minä.\n\nHän vastasi hymyillen:\n\n\"Ehkä on niin. Sen minä ainakin tiedän, että madonna on itse\nonnellinen, sillä se rakastaa.\"\n\nJa hän puristi lasta rintoihinsa niinkuin Jumalan äiti kuvassa.\n\n\"Sinä olet oikeassa: madonna rakastaa, siksi se on onnellinen\", sanoin\nminä. \"Rakkaus yksin tekee onnelliseksi!\"\n\n\n\n"]