[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGEXww5uyuwSPKTzGvf-C0KJSQzhSbS5Ai3Ttah-7mAE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2815,"Ikuinen arvoitus","Geijerstam, Gustaf af",1858,1909,"2815-geijerstam-gustav-af-ikuinen-arvoitus","2815__Geijerstam_Gustav_af__Ikuinen_arvoitus","Romaani","romaani",[],[],"fi",1907,1908,25425,153889,false,71288,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Ikuinen arvoitus: Romaani\" by Gustaf af Geijerstam is a novel written in the early 20th century. The narrative delves into complex themes of love, despair, and existential reflection, exploring the inner turmoil of the protagonist, who grapples with memories of past happiness and current malaise. Central to the story is Karsten Bloch, who reflects on his relationships, particularly with his wife Maud, navigating through the pains of loneliness and disillusionment.  The opening of the novel introduces readers to Karsten's introspective world, where he contemplates his life and the emotional scars he bears. He walks through his thoughts, reminiscing about his son's childhood and the loneliness that envelops him since Maud has expressed a desire to separate. The stark contrast between his past happiness and present sorrows comes into focus as he grapples with memories of love and the inevitability of change. This richly detailed scene sets the stage for a narrative laden with themes of nostalgia, regret, and the search for meaning amidst life's uncertainties. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kaila, Antti",256,"Pohjoisen tunturien rauhaan vetäytynyt kertoja käy läpi menneisyytensä kipeitä muistoja ja yrittää ymmärtää elämänsä tapahtumia. Psykologinen romaani tarkastelee ihmismielen arvoituksia, rakkautta ja isän suhdetta poikaansa.","Gustaf af Geijerstam 'Ikuinen arvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2815. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IKUINEN ARVOITUS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAF AF GEIJERSTAM\n\n\nSuomensi\n\nAntti Kaila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1908.\n\n\n\n\n\n\n         Aber auch noch eure beste Liebe ist\n      nur ein verziicktes Gleichnis und eine\n      schmerzhafte Gluth. Eine Fackel ist sie,\n      die euch zu höheren Wegen leuchten soll.\n         Über euch hinaus sollt ihr einst lieben!\n\n      (Mutta teidän parhainkin rakkautenne\n      on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen\n      hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee\n         valaista teitä korkeammille teille.\n         Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran\n      rakastaa!)\n\n                         _Friedrich Nietzsche_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMinä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen\nmuutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän\nja tahdoinhan antaa niin paljon... Oikeastaan pyysin vain saada antaa.\n\nJa kuitenkin...\n\nVäsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani\nöljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin,\nmutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja\nkuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa.\nKukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin\ntällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani,\nne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee\nja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä\npohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit\nkohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.\n\nEn ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin\nsuurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian\nja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien\nyli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja\ntalvisin ei kulje junakaan niin usein.\n\nTäällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin\nparaneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani\neikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.\n\nEräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme\nhänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa\nkatsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja\nsanoi:\n\n— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?\n\n— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin\ntyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton\nnuoremman ystävänsä vuoksi.\n\nMinä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni,\nmihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt\nminut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi\nunhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin\nhenkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on\nhieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.\n\nAjatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua\nmetsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.\n\nMinä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen\nkirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä\nkirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella\nelämänsä.\n\nEn tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen\naikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin\nminun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua\nei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja\nminä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa\nsiitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut\nsairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut\nomalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin\nkeskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää\nsellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.\n\nKuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut\nluokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita\ntunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat\nsadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä\nerikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon\nsatuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä\nkohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin\ntavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa\nketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen\nhuomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma,\nkylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä\nritareista että kuninkaista.\n\nMutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä\nmiehestä, joka eleli yksinään metsässä.\n\nHänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja\nkalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli\nkotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.\n\nRaskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän\nmuutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli\naikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti,\nettä hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen\nraskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.\n\nSilloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä,\nja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta.\nSillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat\nuhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen\nseisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei\nollut koskaan nähnyt.\n\nSilloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli\nmetsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.\n\nNainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi\nhänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera\nvaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet\nonnelliseksi.\n\nHe elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka\nhän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa\nkäsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä\noli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime\nviikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut\nsilloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon\nsuutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois\npuunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun\nkalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.\n\nSilloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi\nhänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli\ntullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa\nhuutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.\n\nHän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.\nSilloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.\n\nSillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän\nei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä\nhäntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin\nkukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun\nveressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni.\nIsäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan\ntutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt.\nYlioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut\nhäntä.\n\nSitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana\nminä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin\nvieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain\nsairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa.\nMutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen\nseurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole\nkylliksi?\n\nTiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa,\nrakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin\nminä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta\nnäköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud\ntielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle\narvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan\nminut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa,\nsen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua\nonnellisempi ei ole kukaan mies ollut.\n\nRaskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi\nmyöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut.\nSilloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä\netsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.\n\nYlimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään\nymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus,\njonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina\nvaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee\nsen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän\nkotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi\nsellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa\nkanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita,\noli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän\nolisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut\nsellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui\nehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud\nja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita\nluonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään\nystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat\nystävät päätään ja sanoivat: \"Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on\nliian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa.\" Me\nmahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä\nja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin\nmuiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja\nmonien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät\nsanoivat: \"Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää.\"\n\nMuuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti.\nKorkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan\ntavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt\nkauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui\nhyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi\nsitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch,\nkontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota.\nSilloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin\ntai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.\n\nHarhaluuloja! Harhaluuloja!\n\nJuuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se\noli jo kerrassaan ohi.\n\nSiihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin\nmieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun\nvarrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin\ntavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat\nyksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin\nkipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti,\nikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja.\nKyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita\nalas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne\nhuoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään\nvoinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää\nhartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme\nsuojiinsa sulkeneet.\n\nJa kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa\nenää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä.\nKuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse\nrasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi\nminulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin\nolimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin\nkaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi\nsaada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi.\nHän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama\nkuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan.\nSitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.\n\nNiin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli\nniin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa\nkujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta\nvaltasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin\nmelkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei\nollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri,\nettä minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman\nkauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani.\nHaaveilujenmaa oli poissa.\n\nSe oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja\nminä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina\nkuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri\nvuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme.\nVirasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät\nolisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille.\nKotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan\nkuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.\nEnsi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi\nollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet\nnähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut\ntehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani\nitselleni.\n\nNäin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon\nmiehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia\nkuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä\nheidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina\npäivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin\nja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti.\nSillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä\nminä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti\nihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani\nvähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.\n\nVirasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan\ntoisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää\nniin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen\nhaavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa\nistuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että\nminullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä\nnauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla\noli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se\nhaittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli\nhalveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän\njoukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä\nei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota\nrakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin,\nkukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua.\nHän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet\ntoisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi\nsuuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi\nihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman\nriehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua\nsinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa\noli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut\npaikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin\nvain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin.\nOlinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en\nkoskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä\nkuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään\nei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon\nmelua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja\nistuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin\nusein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen\nnimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt.\nSiksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa,\nettä minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein\nunhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin\njoutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään.\nSielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui,\nja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.\n\nMinulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo\ntoinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella\npuolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä\nollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä\nsilloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen\nkaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa\nen vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa\nlahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin\ntuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja\nhauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien\nkesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.\n\nMitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden,\ntuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut,\ntammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan\nsyksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki\nminä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä\npaljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin.\nKaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.\n\nHänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni.\nIlman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon\nvain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun\nvirkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä\ntekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.\n\nSilloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun\nsilmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin\npäivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä\npäivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta\nelämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää\nteoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka\npäivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä\npäivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin,\njälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai\nsynkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä\nauringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena\nminä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä\nympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine\nhuulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita\nvaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä,\nhyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen\npovensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti\nkateutta naisissa ja iloa miehissä.\n\nOlinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni\nvallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä\nkoskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni\nlahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut\ntehdä.\n\nMinä tahdon alkaa alusta. Polttavina kuin tuli soluvat muistot\nsielussani.\n\nMuistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun\nalkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa\nkäsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia\nniitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin\nvielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä.\nMutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman\nsiksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja.\nElämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen.\nUpsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka\nuneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua.\nMinullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata\nvoimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan\nlakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni,\nminä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat\ntäyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin\nitselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten\nihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien\nyksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta\ntuota näköhäiriötä todellisuutena.\n\nItämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista\nerillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.\n\nNainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma\nhäiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni\nja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä.\nEnemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä\nhän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMinun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi\nsen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä\nannoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan\nvoi kantaa toisen taakkoja.\n\nItse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin\nhänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja\npyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa\noli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia\nesiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina\nensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä\nei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se\nolla totta?\n\nKyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti.\nSe tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää\nmaaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee\nsellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin\npelastavan minut.\n\nSillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei\nole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen\nkipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi\nlakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus\ntuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen.\nMinulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin\ntutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen\nilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin\nsyöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja\nja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta\nsamaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani,\najatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä\nsairaammaksi.\n\nNiin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei\nollut voimia kestää minua.\n\nJa kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi\nsisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi\nminulle mitään.\n\nSillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen\njälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun\nkanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.\n\nYhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu\nikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan\nhänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.\n\nÄärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän\ntulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin\nuskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli\nketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun\nsävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. \"Minä\nen voi puhua niin paljon kuin sinä\", sanoi hän. \"Minä voin vain\nsuudella sinua.\"\n\nSävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta,\njota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta\nensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa,\njaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä\nmailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä\nuskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on.\nToista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse\nvain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa\nmitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan,\nettä voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen.\nHuutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei\nhäntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät\njotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta\nsisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen\ntäytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?\n\nMilloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän\nja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin\nmuistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.\n\nHän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä.\nMutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä\ntavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön\ntunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:\n\n— Kuinkas nyt, Maud?\n\nHän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin\nminäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä\noli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran\nrakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä\nsanoin, vastasi hän vain: \"Ei nyt. Ei nyt.\" — \"Etkö voi puhua minulle?\"\n— \"En nyt\", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut\nhillitä sanojaan: \"Minä en ole sellainen kuin sinä.\"\n\nMiksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä\nmenin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin,\ntyöskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että\nviime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme\nsitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista\nvuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois\nmuististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain,\nkuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.\n\nSillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä\ntoisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja\nminun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä,\nniin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto\nnoista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa\nsiellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi\nsanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain\nsellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen\ntapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä\nmuuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me\nhuomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme\nkaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin\nvalppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä\narkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.\n\nNykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä\nkosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee\nmyrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta:\nmitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita\nhirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen\njoko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky\ntulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin\ntukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat\nsanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee\njälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi\ntuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen\nruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa\nheikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä.\nMikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema.\nJos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme.\nTuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa\nväkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.\n\nSen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä\nhengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin,\nymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?\n\nRakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu\nmeissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on\nriehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä\nsanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä\nainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin\nkutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme\nvastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä\nonnettomuus tuli.\n\nKuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja\nkuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän\nkaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena\nihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä\npakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta.\nJa kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.\n\nO, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun\nsellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä\ntahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa.\nJa muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän\najatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki\n— viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä\nkuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan\nja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut,\nelottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat\nhimoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin\nvalveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran\nvoivani vihata naista.\n\nRaskaina kuluivat päivät.\n\nAamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen\nolisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta\nsanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi\njälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua\nentiselleen.\n\nSellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain\nhiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme\nläheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua,\njotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen\nkahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana.\nHaaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka\nyhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan\nkaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.\n\nSiellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti\nsanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen\nsikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista\nkyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan\njälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.\n\nTähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt\nluonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle\nolisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.\n\nNyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi.\nMitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli\nhuonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän\ntai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka\nminulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua.\nYstävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.\n\nSilloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua\nparhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin\nunhoittanut ne jo aikoja sitten.\n\nOnnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä\nkadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin.\nTalvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla\noli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun\nhistorian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa\njonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle\nelämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää\nvuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: \"Mitä\nsinä hymyilet?\" — \"Hiljaa\", sanoin minä silloin, \"minä näin juuri nyt\nmuutaman historian.\" Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin\nymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa\nminulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla\nniitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla\nomansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia\nmuistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella\npuhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa,\nSaltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat,\nkaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat\nihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet\nkuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat\nyhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä\nminne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy\nyhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä\nleikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu\nloppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.\n\nMinä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin\nja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan\ntuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla\nvedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina\nja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi\nympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella.\nMuuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä\npistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi\nitku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut,\nmahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika\nolisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka\nyksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.\n\nSilloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta\noli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni\nkulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla\nheille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen\nminuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti\nminä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se\nraatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta\nmitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka\nminua nyt seurasi?\n\nMuistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan\nkoko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä\nkäännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin\nsisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi.\nSade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin\nkotia? Mikä minua siellä odotti?\n\nKumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin\nkolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa\nkiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin\nhuoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta\nruumiistani.\n\nOtin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä\nen voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään\nedestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli.\nJos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi\nsiinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään\nviihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna\ntavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin\nkävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen\nlaskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä\nkävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin\npuhua puolittain ääneensä itsekseni.\n\n— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin\npyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu\nnykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä.\nKaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun\nei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut\nminulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on\nsanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole\nsamoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään\nniinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään\nkäynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat\nhiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni.\nHän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten?\nTai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?\n\nKeskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka\nlyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni,\nkuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani\npimeässä.\n\nMikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli\nuinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä.\nSe oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi,\nettä olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta\nkihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen\ntuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän\nkoskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.\n\nHänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin\nhäntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut\nkoskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan\npitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka\nehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.\n\nHäntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani\ntyytyväinen häneen... Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta\ntyhjääkin arvottomampi.\n\nMinä seisoin rauhassa lattialla huohottaen raskaasti.\n\n— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi\nsiis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan\nkovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä\nnyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja\nuinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on\nnyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä\nsärkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee\nkivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä\nistuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja\nkun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin\nlevottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni\nminä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet\nvain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea\nsydämeni kevenevän.\n\nMutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin\nikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa\nvähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä\nminut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli\nparhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.\n\nMinä vääntelin vihoissani käsiäni ja jatkoin:\n\n— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun\nei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai\nsen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet\nkauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä\nen voi.\n\nSen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän\nei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki\nriidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista.\nMitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä\ntulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin?\nOli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.\n\nMinä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi\nsiinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.\n\n— Mitä sinä teet? kysyi hän. Puhutko sinä itseksesi?\n\nHän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään\nvoi nukkua?\n\n— Kello on viisi, kuulin hänen sanovan. Miksi olet yläällä?\n\nEn voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä\nvastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään\nselittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:\n\n— Vaivaako Harrya joku?\n\n— Ei, vastasin kummastellen.\n\n— Minä luulin niin, kun olet näin myöhään yläällä, sanoi hän.\n\nEnnenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa\nvaltasi minut ajatus:\n\nMiksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko\nhän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?\n\nEn koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka\nse juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin\nkäsittämätöntä.\n\n— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada\nvarmuuden!\n\nMinä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta -\nennenkuin varmuus tuli itsestään.\n\nRiisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin\nolisin kantanut jotain liian raskasta.\n\n— Oman kohtaloniko vain olen nähnyt? mutisin itsekseni.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin\nraivossa itselleni:\n\n— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi\ntulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä\nhäiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en\ntee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni\non vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes\njaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.\n\nNiin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka\nvielä viipyi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä\nsaisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä\ntuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten\nherättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.\n\nNyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään\nkirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt\nlumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja\nviipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.\n\nIstun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto\nMaudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä.\nSe tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta,\nhänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli\ntodellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin\nminä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta\npäivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan\nulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti\nkattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään\nluokseni.\n\nSydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä\nhuone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle.\nLevollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan\nhän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka\nvaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen\ntäyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain\nyksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.\n\nSilloin katsahti Maud minua ja hänen poskensa olivat tulehtuneen\npunaiset.\n\n— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.\nKukaan ei ole minulle mitään sanonut.\n\nNäissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja\nneitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se\nliikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin\nkuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.\n\nNiin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon\nharvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan\ntultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin\ntarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta,\njoka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa\nMaudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti\nkiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut\nepäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä\ntapahtui viime yönä.\n\nItse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa\njännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät\nminusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli\nvaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa\nmerkitsi mustaa ja musta valkeaa.\n\nAhaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme.\nJa minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa\nlausumansa sanat samassa kuin kysyin:\n\n— Mitä Harry tekee?\n\nMaud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti\nminuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana\nkuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:\n\n— Hän lukee kait läksyjään.\n\nKokosin kortit ja aloin sekoittamaan niitä uudestaan.\n\n— Kuinka kävi? kysyi Maud välinpitämättömästi.\n\n— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän\naikaan.\n\nSuhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme\npuhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut\nsalata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.\n\n— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut,\nhänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on\ntoverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.\n\nKuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt\nminulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi\noli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia\nminuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä\nolin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut.\nSiksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.\n\nAjatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka\nMaud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä\nkysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä\nhän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan\nvähäpätöistä.\n\nOli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli\nse tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa.\nNiin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin\ntuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut\nsietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt\ntodellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin\nkauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa\nlevottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa\nmistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon\nkamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.\n\nIkäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui\nMaud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen\nperästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä\njärjestyksessä kuin ne tulivat.\n\nÄkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen\naavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä\nkuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen\ntarkoitus.\n\n— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.\nEikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?\n\n— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään\nyhdistä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin\naikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen\najatukseni.\n\nAivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa\nuhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:\n\n— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?\nLuuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.\n\n— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.\n\nHänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella\näänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä\nvastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä\nhänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli\nhänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan\nhyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä\nhän sanoi:\n\n— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.\n\nMinä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti\nvihani.\n\n— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti\nvaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto!\nJaa, olethan nähnyt Hamletia?\n\nNäissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut.\nMutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa\ntunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat\nsitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt\nsielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä?\nSen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä\nselvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta\noliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli\nkysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi\nhänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain\nluulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni.\nNe muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten\nselityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla\nminä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan\nmeistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka\nistui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin.\nEn koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut\nsuurempaa kauhua.\n\nSillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän\nvälillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin\nsiellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja\nnäin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä\nhinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain\ntietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä\nkiljuin raivossani:\n\n— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.\n\nMinä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne\nlausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni\nja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: \"Älä mene kauvemmas!\nÄlä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan.\" Minusta\ntuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi\nrikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä\ntahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen,\nrukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.\n\nSilloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten\nminusta tuntui.\n\n— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin\nerästä toista.\n\n— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.\n\n— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua\nenää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen\nminulle! Miksen rakastaisi toista?\n\nEn hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes\ntotuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain\nloukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea,\nrakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä\nkaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin\nkertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen\nnäyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja\nmielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä\nMaudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän\nnauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:\n\n— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole\nenää sellainen.\n\nNiitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne\nolivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka\nryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä,\nkun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En\nkoskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia\nsanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot\nvoivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä,\nvaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat,\njotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia\nepätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..\n\nSilloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani\nkatseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli\nneljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin\nkehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin\nvaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat\nkatseemme.\n\n— Miksi sinä hiivit tänne? alkoi vaimoni.\n\nJa minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka\npoika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen\nluonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt\näitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain,\njoka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn\nolkapäälle.\n\n— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin\nsuinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti\nsiksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo\nläksysi. Me emme vain huomanneet sinua.\n\nPoika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata.\nMutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi\nkädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa,\nlähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän\nuskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.\n\nMaud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan\nhänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.\n\n— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle\nkaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy\npäästä kaikesta tästä.\n\nMinä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän\nvain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani\nnähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.\n\n— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä\nymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin\ntietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain\nuskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa.\nMinä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja\nhuomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä.\nMinä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:\n\n— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin\nvain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.\n\nSen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi\nsalaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin\ntyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin\ntuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi,\nikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja\nsellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet\nsuljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine\nkasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka\nvapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.\n\nKaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt\nläheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten\nkulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.\n\nNiin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen\naikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli\ntulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain,\nettä tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta\nsen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista,\nettä se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan\nunhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu\nunissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?\n\nEhkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua\nniin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä\nheitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä?\nOlihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain\nhänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain\nniitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: \"Mene isäsi\nluo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät,\nkaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu\ntästä.\" Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista\nvoi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys\nhäivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti,\nkaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää\nnyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun\nja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan.\nSe on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen\nlaava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea\naikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään\nväistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on\nhyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä\nse on alleen haudannut.\n\nNiin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia\nvähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan\nHarrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi\nhänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä\ntein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi,\nettä meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja\ntuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin\nennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän\ntiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan\nhyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi,\nolivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen\nkiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli\nsiitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä.\nHarry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet\ntoisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana\noli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä\nnäytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa\nvivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut\npoikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia\nvaromattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta\npikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya,\noli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi\nmuistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla\nkatsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli\nsurullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut\nymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: \"Mitä minä olen hänelle\ntehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?\" Muuten hän otti äitinsä\noikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan.\nMutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni\ntapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.\n\nHiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä\nhuomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä\nsuoraan:\n\n— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?\n\n— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?\n\n— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että\nsinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä\nmolempiakin kohtaan.\n\nMaud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen\nkasvojaan minä en voinut nähdä.\n\n— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet\npikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin\ntuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan\nsinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen\nkoko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi\nvastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen\nsyytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut\nsilloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun\nheikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan\nkauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu\non vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä\ntunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti\nminua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista\ntodistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se\nei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai\nhuomiooni ottanut.\n\nVälttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:\n\n— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan\n\"koko\". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:\n\n— Melkeinpä koko avioliittomme.\n\nSitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:\n\n— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua\nelämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että\nrakkaus on loppunut.\n\nTaaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja\nkuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa\njärki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän\nosasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys.\nSamalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia.\nHän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei\nvain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin\nkummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät\nheidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä\npuuttui äidillisyyttä?\n\nAivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö\nlopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei\nkeskusteluamme enää jatkettu.\n\nTaistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä\ntuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain\nyksinäisyydessäni.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHarryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut\nsen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt\noikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.\n\n\"Vasta kun tiesin äidistä kaikki\", sanoi hän, \"aloin minä huomata, että\nsinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua.\"\n\nAivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.\nJa me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.\n\n\"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi\", lisäsi\nhän.\n\nJa kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:\n\n\"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa,\nniin minun täytyi mennä ulos.\"\n\nHarry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi\ntapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä\nheräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että\nminä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi\nHarryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin\nkävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei\nvoinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin\novikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa,\nhän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi\nnähdessään äitinsä itkevän.\n\nNyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.\n\nKaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan\naskaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun\ntuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä\nyksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että\nminä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia\ntietoja äidistä.\n\nKuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän\nkutistuu rinnassani niitä ajatellessani.\n\nEsim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän\noli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan\nakkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa\nvaloa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja\nkuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut\nhämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus\npelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut\najatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni\nhänen olkapäälleen.\n\nTästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.\n\n— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin\nlampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille.\nSilloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä\nolevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas\noli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.\n\n— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.\n\nSanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti\nkonemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen\nkasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi\nuskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.\n\nHarry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä,\nettä minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen\nolevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.\n\nSehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään.\nJa joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes\nitsellenikään.\n\nKuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään\nei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen\nrakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin\nhän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin\ntoivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi\nsen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua,\nettä Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:\n\n— Missä äiti on?\n\n— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?\n\nKesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.\n\n— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.\nPelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.\n\nNuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan\nitkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.\n\nMinä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian\nvuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi\nsen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän\nei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja\nlopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.\n\nKun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja\nkerjäsi ja pyysi:\n\n— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja\npelkäsin.\n\nNyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan\nvaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle\nkerran myöhemmin — tavallaan.\n\nSe oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä\nihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa\nmeitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi\npelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa.\nHänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi\nsortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli\nja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita\nsanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi\nja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei\nole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja\nkokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.\n\nSiksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on\noma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään\nsaa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken,\nmitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina\nsaa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten\nvälillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin\nen koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka\nkauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun\nlasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: \"Isot näkevät mailmansa\nomalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella.\nIsot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä\nhyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä\najatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten\najatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa\nsalaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme\nme muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat\ntai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella\nei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme\noikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa\nkokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata\nmeitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä\ntäyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan\nme hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen\nvalitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka,\nkun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme\nmekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon\ntaakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta\nmeidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka\nmeistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla\nme seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme\nniin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi\nymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi\nniin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse\novat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin\nkehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan,\njoka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän\njulmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien\ntäyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin\npäivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa\nvoimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme\nsellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten\nsuhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole\nunhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi\nlapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme,\nettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on\ntarttunut meihinkin.\"\n\nNuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet.\nMutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille.\nLaineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän\nvikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat\nkuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti.\nNuoriso ei kiitä siitä meitä.\n\nEnkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun\nvaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän\najatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän\naikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä\ntiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä\nniinkuin olisi pitänyt olla.\n\nSiksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli\nminua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen\nsitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua\nMaud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.\n\nHän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:\n\n— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän\nelämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa...\n\n— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla\non vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.\n\n— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?\n\n-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen,\ntutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä\ntuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn\nvuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.\n\nSiihen hän lisäsi levollisemmin:\n\n— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.\n\nSilloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:\n\n— En, sitä en todellakaan tiedä.\n\nHän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.\nTurruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:\n\n— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.\n\nSilloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole\nkoskaan häneltä kuullut:\n\n— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi\nnyt täällä.\n\nIntohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään\narvelematta vastasin:\n\n— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?\n\nVaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän\nolisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla\nmakasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en\nkoskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja\nhiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen\nvaltaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän\nhäpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.\n\n— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle\ninhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani,\njota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka\nolin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä\ntällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan?\nSiellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia\nmentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut\nlevottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon.\nEn ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin\naina sen mukaan.\n\nSiksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien\nkulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen\npalavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän\nsuuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin\ntulin kadulle.\n\nJa nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu,\njossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle\nkummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa\nja revontulien tuntureita valaistessa.\n\nMenin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli\neräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää\nniin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja\nkävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut\nvastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en\nolisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.\n\nKävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan\ntakanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua.\nAlussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni\nKardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku\nseurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani\nen voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli\ntarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin\nympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena\neteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja\nkun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku\noli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin\nseisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli\nminua seurannut.\n\nTunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin\nrikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:\n\n— Ottakaa pois jalkanne.\n\nMies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:\n\n— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.\n\n— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.\n\nMutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.\n\nSillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: \"Sinä joudut aina mitä\nuskomattomampiin seikkailuihin.\" Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin\nmiehen äänen sanovan:\n\n— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.\n\nAstuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki\nvastustavan liikkeen.\n\n— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.\n\nSe äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi.\nLähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan\nhermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn\nhimmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä\npöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.\n\nOlin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi\npuhuin tavallista kovemmin.\n\n— Tehän olette seurannut minua koko matkan...\n\nHän pudisti päätään.\n\n— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.\n\n— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.\n\nHän ei näyttänyt ymmärtävän minua.\n\n— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.\n\nKäännyin osoittamaan Sturekadulle päin.\n\n— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät\nkysyessäni.\n\n— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.\n\n— Mitä tahdotte sitten? kysyin.\n\n— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.\n\n— Ketä tarkoitatte?\n\n— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin\nhuokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta.\nPitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä\nlyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna\npimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin\nepätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää.\nAnnoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän\nitsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa\ntakaisin.\n\n— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.\n\n— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.\n\n— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista,\nkatsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain\naivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.\n\n— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön\npuoleen!\n\nKoko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja\nkatseesta ilmeni lapsen avuttomuus.\n\n— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui\nenemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin\nhänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin\nhypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu\nei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin\nluonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut\nasiaan.\n\nKäännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan\nSiperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen,\nkerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui\nkoko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki\nminut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua\nja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva\nkorvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian\nkovaa.\n\n— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun\nhänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin\npaljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja\nhautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän\nei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä\nviikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee\nvielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana\ntäytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata\ntyöstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään.\nJa nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään.\nMuut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan,\nmatkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin\nheille on kaikki luvallista ja mahdollista.\n\nHän seisahtui ja hengitti syvään.\n\n— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.\n\n— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi\nniin paljon.\n\nHän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui\nvasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja\nkalpeasti.\n\n— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja\nisäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi,\nkun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka\nihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona.\nSiksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin\ntuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä\nmuistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin\navannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän\nheittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan\nentisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui\nminusta ihmeelliseltä.\n\nHän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin,\naivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme\nhänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin\naivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen\nsurunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua\nrupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa\nyöni kulua turhaan hänen seurassaan.\n\nNyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi\nitsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa\npuutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.\n\n— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette\nvanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka\nse käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen\nja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista\nminussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen\nulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu\njuuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja.\nAjatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin\npitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä.\nIkäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: \"Odota vaan! Odota vaan! Tänään\nsinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään.\" Kuitenkaan ei\ntule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu\nmyöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita,\nhuonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy\nlunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: \"Odota\nvaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!\"\n\nTähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista\nporttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei\nmistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen\npihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta\ntuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.\n\n— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä\nmenemistä.\n\n— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen\nkäytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa\nselittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä\nvaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme\nliian myöhään.\n\n— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan\npelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa\ntehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi.\nSiksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä\ntohtorin maksan.\n\n— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.\n\nMies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin\nhän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän\nkuiskasi salaperäisesti korvaani:\n\n— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa,\nkunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon,\njuoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.\n\nHän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin\npimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.\n\nPäälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.\n\n— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei\ntule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä\nnyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että\nlääkäri tulee tänne.\n\n— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta\nteidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista.\nJa olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.\n\nHän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:\n\n— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?\n\nVetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui\npistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota\ntieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.\n\n— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi\nhän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä.\nMoni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja\nei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette\noppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin\npaljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.\n\n— Tulkaa nyt!\n\nSitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka\njohti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen\nlujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän\nminua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat\naivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti\nkerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti\nsaada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta.\nAkkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan\nja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen\nsilmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.\n\n— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.\n\nKäännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en\nhuomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa\nkohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme,\njoka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.\n\n— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.\n\n— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi\nvartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:\n\n— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel\nJohansson, ulkotyöläinen.\n\nNyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän\nkammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa.\nEn ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa\ntai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta\nja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani\naivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän\nvälinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan\nsanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:\n\n— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?\n\n— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.\n\n— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen\nluo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois\nsen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin\nsamalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin\nlapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä\nonnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.\n\nIstuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan,\nja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet\nkorviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut\ntätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on\nestänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.\n\nPitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin\nlausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset\nkoetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies\nitkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei\nolisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:\n\n— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan\nkuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen\naivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään\nmuunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa.\nMinä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.\n\nHän naurahti ja jatkoi:\n\n— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun\nsanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin\nulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin\njo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia.\nSillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi\nminut.\n\n— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?\n\nKatsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin\nennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä\nedessäni seisovaan mieheen.\n\n— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies.\nEi vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin\ntavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä,\njos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa\nsanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.\n\nHän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä\njostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.\n\n— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan\nunhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi\nminuun itseeni.\n\nMutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.\n\n— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä\nmielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin\nkuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos.\nhuolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja\nhuomenna...\n\nMies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.\n\n— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se\nei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.\n\nTahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:\n\n— Kuka?\n\n— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa\nmuuten?\n\nSitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun\nvalossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin\npitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.\n\n— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä\nkuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin\nsydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.\n\nVaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin\ntuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin\nväsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon\nrikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla\nollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai\ntoisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi.\nKuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt\nminut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo\naikoja sitten menettänyt.\n\nAuttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta\nkysymällä:\n\n— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?\n\nPuhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän\noli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua\nsilmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on\näkkiä herätetty raskaasta unestaan.\n\n— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on\njohdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni\neikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa,\nvaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä,\njotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on\nhuonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja\nlöin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän\ntarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin.\nSellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet\nmeitäkin.\n\nHänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä\nhän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä\ntuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo.\nSe mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman\nkäsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää\nminulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta\najatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka\nhermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista\nelettään ja jokaista sanaansa.\n\nSensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi\novelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin\nrauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:\n\n— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta\nlattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä\nlaskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne,\njoitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan\nloppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu\ntai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin\nhyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo\npuhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja\nmillaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun\nvalehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin.\nJa tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta\nkuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet\nminun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää?\nOsaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne?\nNäettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään,\nmitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies.\nKuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun\nkaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset\nponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet\nkirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla\nsiksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa\nsiitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän.\nMutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on\nkaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi\nainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on\nolemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle,\nonko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä,\nettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä\nen pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista.\nEikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja\nlahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin\nolevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin.\nKaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti\nsyvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle\nväkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista\npistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan\nkoomillista.\n\n— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille\nomasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi\nselittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan?\nHuomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman\npaljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?\n\nHän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän\nkumartui päin ja kuiskasi:\n\n— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain\nsaanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin\nosaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne\nkertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on\ntalvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat\nvain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää,\nikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa\njää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu\ntyö, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa\nmukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät\nkuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin\nmennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän\nottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet.\nSe käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan\ntalvisäiliöön.\n\nMutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain\nodotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan.\nOnhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus\nkuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan\nherra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta\nmukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa\neräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi\nitseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua\nsaa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven\nyli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän\nomaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja\nmaksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja\nnähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi\nkoettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on\narvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.\n\nMies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan,\naivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.\n\nMutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin\nsitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän\npelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies\ntulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan\najattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan\npäivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti,\nettä se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen\nniukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan\nkootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani\nja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi\nminua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain\nsilmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää,\nettä minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni\nkanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja\nraivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut\nheitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain\nollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt\nitse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.\n\nMiehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan\nkuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet\nminut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen\nyksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin\nvoin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja\ntummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa.\nKun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää\nhäntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon\nvieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä\nvapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin\nhänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta\npurkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi\noikeassa siinä, että sellainen voi keventää.\n\nMies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas\nuneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja\nriuhtasi peitteen pois.\n\nSanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka\nsisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla\nmakaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja\nettä mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen\nkummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen\nvälittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä —\nvaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan\nhämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat\nelävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme\nodottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan\nkurkkuun.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni\noleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta\nja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon\nkauhistuttavammaksi.\n\n— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.\n\nOdotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon\nmiehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla\nhän oli yli tunnin täyttänyt korvani.\n\n— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.\n\nNäytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että\nsellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa\nniin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan\noli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen\nkasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on\nratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy\nkysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin\nrikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan.\nAsiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi.\nHän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä\nolevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin\nvälttämättömyys, mitä on olemassa.\n\nAinoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston\nhimossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin...\n\nMutta se riittäköön tästä.\n\nVaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni.\nJa niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa\ntyöskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan\nkuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman\npahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka\nvallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet\njonkinlaiseen selvyyteen.\n\nÄkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:\n\n— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.\nEnhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.\n\nEnnen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen\nolentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen\nharhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan\nvihaisesti ja ääni sortui.\n\n— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua\nymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen\nihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he\nistuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina\nja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes\ntiedätte yhtä paljon kuin minä.\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.\n\n— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää\nsen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin\nhäntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä\nääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.\n\nHän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.\n\n— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi\nminä sen tein. Ymmärrättekö nyt?\n\nKertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan\ntuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän\nsanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.\n\n— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.\n\nMinä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.\n\n— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin\nkuin minäkin.\n\nMutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen\nvuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti\nhän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.\n\nMinä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan.\nPihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä\nsammuvan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIlta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä\nkahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut\nenää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.\n\nIlta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain\nselostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse\nasiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia.\nVaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän\noli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että\nhän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle\nuskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa\nja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa\nyhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera\nnainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä\ntaas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut\nlähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei\nhäntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti\nepäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli\nvain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt\nsaadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat\nyksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin\nmahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia\nrikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia\nomallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa,\njoka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun\nkohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen\nkuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin\nen tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat\nkiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani\ntuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa\nistuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.\n\nSe ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen\nrikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti\nmieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut\nselvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni?\nTiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui\nniinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.\n\nNiin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen\nkuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä\nnäin itseni.\n\nMitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa\nperästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät?\nOnko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku\nsyy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi\nja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin\nsattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään\nherätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa\nmurtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat\nihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti\nolevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut,\nettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa\nvaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt\naivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä.\nYmmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut,\nettä hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta\nlähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut\nvalehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh,\nsuuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.\n\nEi mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa,\nniin tapahtui kaikista kauheinta: _ihmiset eivät tahtoneet uskoa\nhäntä_. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän\nhuomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella.\nTarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää\nja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan.\n_Hän säästyy nyt kyselyiltä_. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan.\nVälinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion.\nHän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.\n\nNiin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan\nsielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.\n\nKaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä\ntiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi.\nSinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana\nelonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen\nasiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi\nvälttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa\nhänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt\nsen.\n\nLuonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut\nmiehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.\n\nMutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa.\nKuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet\ntoisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin\nmekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä\nmielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä\nsain olla todistajana.\n\nSilloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli\nolevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat\nnoista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja\nkaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin\nauringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista.\nMutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti\nvain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen\nvalonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.\n\nKoko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti,\netten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan\nrappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin,\njossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin\nja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin.\nSe oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan\nholvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät\nvaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua\nsamat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.\n\nOlin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu.\nTuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada\ntarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut\nkoskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä\npukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas\nja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä\nvoin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen\nmallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen\nalaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.\n\nMenneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen!\nOmituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. \"Siis tie\nmenneisyyteen vie yhä vain alaspäin\", ajattelin. Ja kun muistin, kuten\nuseinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin\nolevani ihan naurettava olento. \"Mitä narripeliä tämä on?\" ajattelin.\n\"Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?\" Se tuntui minusta\nmuuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.\n\nSilloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee\nmuuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva\nkaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että\nminun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin\nselittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen\npukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä\nen käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen\nkaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat\nsilkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti\nkaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla\nNapoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani\nmies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän\npitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein\nhyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni,\nsaan tuon veitsen hartioihini.\n\nSiksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista\npelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:\n\n— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta\nymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.\n\nSamassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen\npäin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi?\nMinä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen\nvirkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa\nkorkeampi kuin sinä.\n\nHän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä\nvalahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan\nihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. \"Nöyrin\npalvelijanne\", sanon minä ääneensä. \"Nöyrin palvelijanne.\" Ja minun\non aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava\n\"nöyrin palvelijanne\". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä,\nolevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine\nrusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee\nitsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.\n\nTaistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän\nhien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.\n\n\"Harry\", mutisin minä. \"Harry.\" Jälestäpäin uskoin olleeni vain\nsilmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni\njuottui yhdeksi.\n\n— \"Sinähän näyttelet lakeijaa\", kuului äkkiä korvissani.\n\nKuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne\nminulle ja samassa muuttui unikuvanikin.\n\nMinä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen\nhimmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian\nkun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua\noveani sulkemasta. \"Kirottu lakeija\", sanon minä hänelle, \"mitä sinä\nminusta nyt tahdot?\" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä\nkuulen hänen äänensä kuiskaavan:\n\n— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun\nkanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä _neurastenisen_\ntyömiehen. Sehän on sinulle jotain.\n\nSilloin syöksen hänen kimppuunsa ja tartun häntä kurkkuun.\n\n— Jesus, Jesus, huudan minä. Oletko sinä minä tai minä sinä?\n\nMinä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä\nsalamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.\n\nSamassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus,\nja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?\n\nSilloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä\nkamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa\nhuokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin\nkoskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului\naivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni\nmenevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin\ntuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo\nmelkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.\n\nNyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut\naivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui\nminusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin\nkurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.\n\nVapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin\naivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on\ntäytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen\npyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että\nniin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto,\nnousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma\nsiitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi\nvirraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän\npäivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän\non taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.\n\nItse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole\nmitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt.\nVaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin\nraskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen\nilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää\nsanottavaa minulle.\n\n— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä\non jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.\n\nKysyn häneltä ystävällisesti:\n\n— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän\nnauroi ylpeää naurua.\n\n— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt\ntulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki\nodottaa vapautumistaan.\n\nHeti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:\n\n— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.\n\n— Odota, vastaa Harry.\n\nIstun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.\nVoin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:\n\n— Äiti pettää sinua.\n\nSitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään\nsanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on\nmurtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan\nkysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi\nsitä salata enää, vaan kysyn:\n\n— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?\n\nVastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:\n\n— Viime keväästä saakka.\n\n— Viime keväimestä?\n\nMinä melkein huusin nuo sanat.\n\n— Niin.\n\nSiis vuoden tai lähes vuoden.\n\nSalaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry\non tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan.\nTahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja\nminua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.\n\nKuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja.\nTällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.\n\nÄkkiä ottaa Harry käteni pois ja kysyy:\n\n— Saanko nyt mennä?\n\n— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen\ntiennyt jo lähes vuoden?\n\nHänen huulensa vapisivat taas ja hän nyökäytti vain päätään minulle.\n\n— Kyllä.\n\nEn voinut vastata mitään, mutta poika ehkä ymmärsi mitä ajattelin.\n\n— En tohtinut puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Enkä tahtonutkaan puhua.\n\n— Ei, ei, voin minä vain hänelle sanoa.\n\nSitten tuli hyvin matalalla äänellä:\n\n— Nyt minusta tuntui, että minun täytyy.\n\n— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos\nolisit puhunut minulle mitä tiesit?\n\nEnsi kerran Harry punastui aivan korviaan myöden.\n\n— Onko hän itse sinulle sanonut jotain sellaista?\n\n— On.\n\n— Siis olet puhunut äidillesi tästä ja hän sinulle.\n\n— Niin.\n\nMieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan\nkohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti\nkuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun\nhistoriaani verraten, kuinka kamalan viatoin.\n\nHarry keskeytti ajatukseni.\n\n— Täytyykö äidin erota nyt sinusta? kysyi hän.\n\n— En tiedä, vastasin.\n\nAjatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.\n\nHän hiipi luokseni ja kuiskasi:\n\n— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?\n\n— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.\n\nMutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun\ntäytyi nyt olla yksin ja meni siksi.\n\nSeisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan\noli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein\nkevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo\nkevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain\ntavalla kirkastunut minulle.\n\nKadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet\nvilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen\nkolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini\nsinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.\n\nTunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras\nylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai\nullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt,\nmitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.\n\nVilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla\noli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa.\nNyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä,\nei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä\nhelpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.\n\nSydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni\nasuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat\ntienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa\ntirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja\nsuita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt\nmitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies\nyksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.\n\nMuistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista\ntapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä\najattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan\nja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan\nympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja\nkaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa,\nalkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä,\njotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat,\nmenivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät,\nkiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa\nympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä\nnaapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä\nvastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä\ntai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he\nvain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.\n\nMinä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä\nhetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi\nheitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja\nmenevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun\nmenin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni\nja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia\ntullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä\nmatkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.\n\nEn ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana:\nsiellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin\nkuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa.\nEn kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka\nsulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään\nmuitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään\nvieras ääni häiritsisi lepoani.\n\nEdessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä\nenemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä,\njoka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä\nkorviini.\n\nSilmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja\nteki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei\nvaloisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja\nlempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka\noli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt\nvoittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.\n\nJuhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein\nhillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin\njulma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen\nitserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.\n\nSytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin\nsulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle\nonnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä\nautuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista.\nVarmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen\nvälttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään\nhämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin\nliian valoisaksi.\n\nMuistan vielä silloin ajatelleeni:\n\n— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja\nonko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?\n\nSilmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni.\nMutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään\nsiirtää sitä paikaltaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai\nteki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui\nminusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin\nmyötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin\npienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän\nmuistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.\n\nJa kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun\nja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä\ntuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka\npaljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä\npäivältä yhä paremmin ja paremmin.\n\nLevollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet,\nkuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta,\nmikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta\nmuutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry\nliikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja\nhänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin\nollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle\nluontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen\njokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.\n\nKaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se\nvastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja\nenemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää.\nSiinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi\nkoko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista,\nettä se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä\noli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi\nkätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä\navioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En\nvoinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.\n\nMinä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan\nminuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän\nkautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin\nkerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti\nminä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen\npäivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia\nteitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista?\nLuonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi\nvaljeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan\nsilloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa\nkanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole\nmeidän päivinämme kukaan.\n\nSitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli\nsuuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä\nmahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä\nsilloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea\nenkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.\n\nJa kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin\non ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes\nkysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan?\nEikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut\nvain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä\nyksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on\nohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö\nolivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun\nkeskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä.\nMe vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta.\nÄärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut\nvälillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja\nMaud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt\nsellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain\nvälttämättömyytenä, sellaisia me olimme.\n\nSiksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana\nkääntyy minuun päin ja sanoo:\n\n— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.\n\nSäpsähdän ja vastaan lyhyesti:\n\n— Miten niin?\n\n— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä\ntunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.\n\nPuna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee\nminun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut\ntakaisin.\n\nLevollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:\n\n— Sinä näytät tyytyväiseltä... ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi\nminä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut\nturmelemaisillaan.\n\nEn voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan\noikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole\nmitään osaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEmme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin\nvälillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun\nosansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää\ntoisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida\nselittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme\najoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en\ntiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme\n— sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä\npäivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme\nlikaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki\nmädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian\nusein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.\n\nMaud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän\nperästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa\nnojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä,\njoka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen\ntuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi\nolla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.\n\n— Älä mene, pyysi hän.\n\nKonemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja\nkuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:\n\n— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?\n\n— Ehkä, vastasi Maud.\n\nJa lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein\nsortuneella äänellä:\n\n— Ethän sinä tiedä mitään minusta?\n\nSe ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä,\nmitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi\nkuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen\nhän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:\n\n— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.\n\n— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä\nolet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä\nolet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä\nolen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun\nmenevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta\nelämää.\n\n— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.\n\n— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme\nsäästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan\nniin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä\nolevan kuohuksissa.\n\n— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan\ntahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että\nse mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin\nmikään muu mailmassa.\n\nHän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän\njatkoi, ei ääni enää vapissut.\n\n— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä\nelämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.\n\nSitten hän jatkoi levollisesti miettien:\n\n— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut\nminua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä?\nSinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse\nkärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö\nluule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan\nunhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut?\nKuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena?\nJa etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui?\nMinusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit\nvieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä\najattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit\nminua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit\nsydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä\nkoskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on\ntapahtunut, olisi sattunut tulemaan.\n\n— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä,\njoka...\n\nEn voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.\n\n— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan\nSinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.\n\nAlhainen epäilys heräsi minussa. \"Hän tahtoisi pitää sinutkin\",\najattelin. \"Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut\ntakaisin. Mutta se ei onnistu hänelle.\" Huomasin paaduttavani sydäntäni\nja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla\näänellä.\n\n— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin\nluuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi.\nMutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua\nsinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.\n\n— Onko se totta?\n\n— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle,\nHarrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä\nsinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin.\nJa luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi,\nettä tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten.\nPelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta\ntulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut\ntullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: \"Sinä et\nenää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha.\" Mutta rakkaus\nkohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. —\nKiusaanko sinua nyt liian paljon?\n\n— Et, vastasin lyhyesti.\n\n— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne\nmeitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun\nlöydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin\nteette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo _uskoa_ sitä.\n\nHän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa\nkuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:\n\n— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni,\neli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.\n\nHengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en\nuskonut. Sanoin kuitenkin:\n\n— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan\ntunsin onnettomuuden tulevan.\n\n— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja\nhänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.\n\n— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä\nsaada jäädä luoksesi.\n\n— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin\nminä.\n\nNäitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.\n\nLopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot\nkäsiinsä.\n\nIstuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin\npöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja\nlaskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron,\nmihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin\nvilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut\nminua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.\n\n— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota\nkaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMaud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui,\naivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä\ntoivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle,\nja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen\nkatseessaan oli kiitollisuudenilme.\n\n— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä\nkaikki ole niin... luonnollista, ja... niin yksinkertaista kuin tämä.\nSe johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit\nminut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin.\nKaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä,\nkaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn\nnähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.\n\n— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit.\nMinä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni\nsen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin\nse oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja\nniin olin vihdoinkin valveillani.\n\nHän vaikeni äkkiä, ja minä näin nyt, ettei hän _tahtonut_ jatkaa.\n\nSilloin minä jatkoin hänen puolestaan.\n\nTuntui aivankuin joka sana olisi tullut minulle suoraan hänen\nsielustaan:\n\n— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot —\nsilloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.\n\nAjattelematta vastasi Maud:\n\n— Niin se oli.\n\n— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun\npitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy\nminusta nyt tuntua kevennykseltä.\n\n— Minä ymmärrän, vastasi Maud soinnuttomasti.\n\n— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka\nsanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi\nmuistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole\nkoskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle\nmonta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota\nsinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin\nsisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä\nollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se\njäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.\n\nJa kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin,\njoka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja\nvoinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko,\nkuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli\nminulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua.\nKaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni\nsinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen,\nettä meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin.\nJa minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme\nei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä.\nVitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme\nkärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain\nsiksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.\n\nMuistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi\nvuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi,\nettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma\nhuoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että\njälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa\nmitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en\nedes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi\nkuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin\noli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun\nmuuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin\ntoivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä\ntaistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin\njotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se\noli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua.\nMiksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?\n\nMutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä\nnyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla,\nsitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun\nemme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin\nyksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten,\nsilloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin\nkirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut\nantaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen\nlukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.\n\nMutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se\nei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu\nminulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua.\nSiksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt\nistumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin.\nSelvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat,\nmitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun\nkanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan\nnyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin\nluulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä\nkysyin häneltä:\n\n— Sano, Maud, jos... en olisi... koskaan... saanut tietää sitä, mitä\nnyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.\n\nMaud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet\nunestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti\nunissakulkijan katsetta.\n\n— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut\najatelleeksi.\n\nMutta heti senjälkeen lisäsi hän:\n\n— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna\nolin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani.\nEi! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme\nolleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.\n\n— Ja nyt?\n\nMaud säikähti. Hänen piirteensä muuttuivat aivan yhtäkkiä toisiksi.\n\n— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena\nnyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää.\nSinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä\nsanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä\nolen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin\nsanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun\nlähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin\nminun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy\nniin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka\nminun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä\ntulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin\nhän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta\ntulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin\nselvänäköiseksi on elämä minut opettanut.\n\nSe päivä varmasti tulisi, jolloin hän huomaisi kuinka vanha minä olen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHetken vaiettuaan jatkoi Maud\n\n— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä\nsinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten\nnaisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He\nlevittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi\nsanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta\nkuin aavistitkaan.\n\nNyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin\nmitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on\nollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.\n\nMinä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se\nvoi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se\non kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät,\nKarsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et\nole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani\nkerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin.\nEn ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia.\nMutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä\najatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja\nmitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin\nkätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut,\nettä se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.\n\nÄlä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni\nparemmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota!\nVoi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun\nunohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa\nunta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi\naivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme\nmolemmat yhtä ihmeissämme. \"Harrystä tuntuu\", sanoi hän, että \"koko\ntämä mailma on vain unta.\" Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin\nvähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei\nosaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää\nselvemmin elämästä puhuessamme.\n\nMaud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien\nkäsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.\n\n— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää\nja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin\ntiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän\njatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo\nsanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on\nollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi\nyksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen,\njolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä\nteit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut\nkaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi,\nniin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä\nolin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada\nantaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.\n\nKatsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:\n\n— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?\n\nHän pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä\npyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin\nkuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on\npäässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole\nkoskaan ikävöinyt.\n\nVastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan\nunohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni.\nVoimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:\n\n— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika.\nSiihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun\nkerran...\n\nKeskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka\nolin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.\n\n— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja\nlorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta\nmenneisyyttä ei.\n\nMaudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.\nSamalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:\n\n— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa?\nEnkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut?\nSinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä.\nMutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni\nvaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä\nollutkaan.\n\nMaudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan\nsieluunsa, kun hän vastasi:\n\n— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?\n\n— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.\n\n— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa\nkuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan\ntähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka\npainoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki\nkanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?\n\n— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut\nkoskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että\nse siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut,\nheittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin\nhulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.\n\n— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun\nminut tapasit.\n\nSuunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:\n\n— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä\npäivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on\nollut minun ja sinun välillä.\n\nEnsi kerran kuohahti Maudkin.\n\n— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua\nsitä kantaessasi?\n\n— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin\nitseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt\nkatselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä\nse merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä\nviihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille\ntarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla\non ollut hyvää aikaa elää muistoissani.\n\nKylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.\nKävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.\n\nSilloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.\n\n— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.\n\n— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä\nsanomatta, vastasi Maud.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJoka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita\nhänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.\n\nKun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:\n\n— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti.\nMuistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat,\nelämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin\nvain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta\nsinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi\nminä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt\nminua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en\njaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla\nei ollut tilaa.\n\nEtkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin\nsinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta\nsinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle\njotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen\nhuoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo\nsilloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin\nkuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää\nniin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää\najatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle\nsellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua\nselvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en\nkoskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että\nolit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua\nvain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä\nväsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa\nsaada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa,\nminä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni\nvallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle\nlahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se\noli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin\naikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä\nonnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä\nyksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa,\nKarsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko\nsisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin\nsilloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja\nkurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.\n\nSenjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko\nminua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.\n\nHieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu\nvain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta\nkuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on\ntapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle\nsen melkein velkaa.\n\nRolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi\nkaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa\nmitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän\npitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi\nsiten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule,\nettä minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle\nuskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet\nhuomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo-\nja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän\nniitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin\nminä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit\nmyöskin usein meidät kahden kesken.\n\nMutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt.\nSinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon\nenemmän kuin itsekään tiesit.\n\nJa sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun\nystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia\nsillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin\nvähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja\nsilloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta\nsanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä\nkohtaan, kaikkia kohtaan.\n\nHänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin,\neikä hän kysellyt minulta koskaan.\n\nMaud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä\nerikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:\n\n— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan\nhänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä\nminussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin —\nkuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita\nei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.\n\nNainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi,\nnainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua,\nelänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun\n— sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä\nen ole koskaan voinut.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\n— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys,\nkun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka\nen olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!\n\nVoitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme\nlakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään,\nKarsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet\nkuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia\nsiitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle\nlahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida\nnähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani\nyhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en\ntiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla\nsellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai\nsurullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut.\nYlipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun\ntyytyväinen sellaisena kuin olin.\n\nJospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota,\nkun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä\nsellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön\nminuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut,\nettä minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit\nalakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen\ntullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja\nrakkaus ei elä ilman vapautta.\n\n— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole\nsanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?\n\nMaud epäili hetkeen.\n\n— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä,\nniinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota\npuhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa\nrinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole\nkoskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi\npolvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä\nvoinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että\nse oli minun lapseni.\n\nMutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle\nlahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka...\n\nHän vaikeni äkkiä.\n\n— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa\nrikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse\nsanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen\njälleen hyväksi... Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut,\nkuten sinä kerran sanoit.\n\nSe alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme\nDjurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin\naikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme\nkaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme\nkuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme\nsanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi\npolkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.\n\nKotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen\nkasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.\n\nMiten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen\nusein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään\ntuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää.\nMinulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin\npian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä\nharhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten,\njulmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani.\nMinä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla\noli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä\nvyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen\näiti, sellainen kuin minä.\n\nMinä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin\ntulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse\nmuodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani.\nJa minulla oli voimaa määrätä siitä.\n\nVälillämme vaihdettiin vain muutamia sanoja. Harry kysyi:\n\n— Miten nyt kaikki muuttuu?\n\nJa minä vastasin:\n\n— Mitä sillä tarkoitat?\n\nSilloin hän kysyi minulta:\n\n— Matkustaako äiti nyt pois meidän luotamme?\n\nSiis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä.\nHänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut\nestää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että\nminä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani\nmyrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.\n\n— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et\nsitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule\ntapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.\n\nSilloin hän katsoi minuun.\n\n— Minä en voi isälle valehdella, sanoi hän.\n\nSilloin tartuin hänen käsivarteensa ja vastasin:\n\n— Hiljaa, Harry, ja kuule nyt.\n\nNiin vakuuttavasti kuin voin, sanoin hänelle:\n\n— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää,\nniin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?\n\nHän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois\nsuunniltaan.\n\n— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin\nne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää\nyötä, niin uudistin ne vielä kerran.\n\nNiin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa\nmyrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin\nsen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan\nsellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli\npakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja\nisoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta\nvaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.\n\nJa sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi\nkaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten\nkanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään\nmuuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin\nkoko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin\nvahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla,\nkaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni.\nYhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin\nrohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä,\njoina unhoitin, että olin erään perheen äiti.\n\nMutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle\naivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.\n\nMaudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa\noli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan,\njolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen\ntiensä harhaan astumatta.\n\nRaskaasti ja ontosti hän lisäsi:\n\n— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani\nhänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut\nminussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry\non siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.\n\nKiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella\ntunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka\noli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin\nensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen\nvalittavan huudon, kun peikko jätti hänet.\n\n— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole\nvielä kulunut. AAA\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMaud ajatteli hetkisen. Sitten hän palasi taas kertomuksen juoneen, ja\nhänen huulillaan väikkyi kummallinen hymy.\n\n— Muistatko, kysyi hän, sitä yötä, kun istuit valveilla huoneessasi\nkummastellen kuinka olin voinut kuunnella sinua ja kuinka olin päässyt\nsiitä?\n\n— Muistan hyvinkin.\n\n— Minä en ollut niin voimakas kuin olisin tahtonut olla. Minä elin\nhaaveistani ja nukkuessani näin usein unia. Usein heräsin säikähtäen\nunestani ja kummastelin, miten minusta tuntui aivankuin jokin\nonnettomuus odottaisi minua. Silloin aina johtui ajatukseni Harryyn.\nMinä näin hänen kärsivän, ja minä olin aina inhonnut julmuutta lapsia\nkohtaan. Sinä yönä olivat pahat unet kiusanneet minua tavallista\nenemmän. Säikähdin unissani ja heräsin. Salin kello löi viisi.\nYmpärilläni oli aivan pimeä. Silloin olin kuulevinani ääntä sinun\nhuoneestasi. Kuuntelin ja kuulin selvästi ameriikkalaisen keinutuolisi\nvieterien narisevan.\n\nTiedätkö mitä minä silloin luulin ja miksi tulin luoksesi? Minusta\ntuntui niin varmalta, että nyt on tapahtunut jotain. Harry on sairaana,\nKarsten ei ole vain tahtonut herättää minua. Jos poika on sairaana,\nniin hän ei voi hillitä itseään. Tarvitaan vain, että Harry sairaana\ntai kuumehoureessaan huudahtaa, ettei hän tahdo nähdä minua. Silloin\nKarsten utelee häneltä syytä, ajattelin. Ja kaikki toiveeni ovat\nmenneet hukkaan.\n\nSiksi minä mainitsin heti Harryn nimen, ja kun näin ilmeistäsi, että\nkaikki mitä olin luullut, oli vain turhaa pelkoa, palasin huoneeseeni\nja uskottelin sinulle, että olin väsynyt. Mutta minä en ollut väsynyt.\nMakasin siellä aivan valveillani. Ja ruumistani kirveli kuin olisi\ntuhansilla neuloilla pistelty. Koskaan en ole ollut niin vähällä\nilmaista salaisuuttani.\n\nMuistatko seuraavaa päivää? Ja keskusteluamme saman päivän illalla? Se\noli ihmeellinen keskustelu! Silloinkin olin vähällä ilmaista. Se, mitä\najattelin sinä yönä, vainosi minua. Minusta tuntui kuin sinun olisi\ntäytynyt tietää kaikki, — ja kuitenkin oli se kerrassaan mahdotonta.\n\"Hän kuvittelee mielessään\", ajattelin. \"Hän tietää kaikkityyni.\"\nKaikessa, mitä sanoit tai teit, minä huomasin kaksinkertaisen\ntarkoituksen. Pelkoni muuttui mielikuvaksi ja vaikka sanoin itselleni,\nettä kaikki oli vain luulottelua ja heikkoutta, vainosi kuitenkin\najatus: »Karsten tietää kaikkityyni — jokaisessa hänen sanassaan\npiilee kaksinkertainen tarkoitus. Minä näin sinun suuttuvan ja\nkuulin äänesi vihasta vapisevan. Oo, sinullahan oli syytäkin — muuten\nsitä tietämättäkään. Mutta minä en voinut nähdä käytöstäsi muuten\nkuin sen yhteydessä, mikä yöt ja päivät täytti minut. Yövalvonta\nja kuumehoureeni olivat turmelleet minut. Koko elämänihän oli vain\nhouretta. Hän puhuu arvoituksilla, ajattelin minä. Hän lähestyy ainetta\nkiertoteitse.\n\nKun kysyit minulta: \"Ketä sinä hait viime yönä?\" silloin et tiennyt\nvielä, että sinulla oli syytä kysyä niin. Sanat pääsivät vain muuten\nsuustasi. Se oli tarkoitukseton mielenpurkaus. Mutta minä en _voinut_\nymmärtää sitä niin.\n\nTiedätkö, Karsten, mitä minä ajattelin? Nyt hän murhaa minun. Kaikki\nmitä hän nyt sanoo, sanoo hän vain kiduttaakseen minua. Niin rajaton\non hänen vihansa, ettei hän tyydy ainoastaan murhaamiseen. Mutta\nminä en tuntenut vähääkään tuskaa enkä pelkoa. Kun elää sellaisessa\njännityksessä, kun minä olen viime vuosina elänyt, niin silloin\nunhoittaa kuolemanpelonkin. Ja sillälailla minä odotin — en voi sanoa\npelänneeni, sillä en tuntenut mitään pelkoa — kuolemaa sinun kädestäsi\nja silloin minä olisin sen ottanut ajattelemattakaan vastustaa. Se\nolisi ollut minulle vain sanomaton nautinto, jollaista en ole koskaan\ntuntenut.\n\nMutta kun minä niin — sanojasi kuunnellen, joilla minusta ei ollut\nenää mitään merkitystä — vitkalleen heräsin ja ymmärsin, että kaikki\nmitä minulle sanoit ja minä vastasin, kaikki mitä silloin välillämme\ntapahtui, ei ollut muuta kuin sanoja, sanoja, vain sanoja, niin\nsilloin tapahtui jotain muuta. Silloin heräsi minussa puhtaasti\naistillinen vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme\nrakkaudeksi. Silloin minä inhosin itseäni ja koko elämääni, ensisijassa\naistielämääni. Aivankuin likaisen veden päällä lepäävästä usvasta\nminä kuulin sanojasi, ja samassa silmänräpäyksessä olin näkevinäni\nihmiselämän aistienraivon, joka alkaa verestä ja loppuu vereen.\nTiesinhän, että se oli vain silmänräpäyksessä ohimenevä harhanäky.\nTiesinhän mitä olin lukenut ja kokenut. Minä tiesin, että tämän\nsilmänräpäyksen kuluttua normaali-ihmiseni ikäänkuin ottaisi jälleen\nnormaalipalkkansa minussa. Ja kaikkea sitä, mitä nyt kummituksena näin,\nvoisin taas katsoa levollisesti ja sanoa sitä luonnolliseksi.\n\nSe kesti vain lyhyen silmänräpäyksen. Se ei vaikuta minuun sen enempää.\nMinä tiedän sen. Mutta silloin minä näin itseni sellaisena kuin olin.\nMinä kuulun niihin naisiin, joitten on hyvä olla niin kauvan kuin\nnukkuvat. Kenenkään miehen ei olisi pitänyt herättää minua. Ei sinun\neikä kenenkään muunkaan. Nähdä se ja kuitenkin voida elää, sitä sinä et\ntiedä... Kukaan ei tiedä sitä.\n\nMaud vaikeni ja hengitti aivankuin olisi tahtonut pudistaa ajatukset\nitsestään. Sitten hän jatkoi uudestaan. Mutta hänen äänensä oli väsynyt\nja välinpitämätön, jyrkkä vastakohta niille sanoille, mitä hän lausui:\n\n— Olen toisinaan uskonut olevani lähempänä sitä suurta ihmissyvyyttä,\njosta me kaikki polveudumme, ja johon meitä houkutellaan katsomaan —\nkauhistuaksemme alkuperäämme.\n\nSinä nukuit muuten hyvin raskaasti sinä yönä, Karsten. Uni olikin\nsinulle hyvään tarpeeseen. Minä yksin olin valveillani enkä voinut\nsaada lepoa. Ensi kerran koko tällä ajalla minä ajattelin sitä\nmahdollisuutta, että voisin kaikki tehdä jälleen hyväksi. Oli aivankuin\nolisin elänyt siinä harhaluulossa, että voin muuttaa luonteeni tai\ntehdä kaikki tekemättömäksi. Hiivein hiljaa ympäri huoneustoa, menin\nhuoneesta huoneeseen, katselin kaikkia, mitkä olivat vuosien kuluessa\nvitkalleen tulleet ja jääneet luoksemme.\n\nTiesin, että kaikki ajatukseni ja toiveeni olivat turhia. Ja kuitenkin\nhiivein luoksesi. En tahtonut mitään muuta kuin vain kerran lähestyä\nsinua tietämättäsi. Salin ovi oli auki ja siellä paloi tuli. Viipyi\nhetkinen ennenkuin käänsin katseeni. Pelkäsin sinun heräävän.\nViimeinkin voin nähdä jokaisen pienimmänkin piirteesi. Seisoin\nsiellä hiljaa ja näin kasvojesi ryppyjen unessa silenneen. Sinä olit\nkaltaisesi, jollaisena minä muistan sinut silloin, kun ensi kerran näin\nsinun nukkuvan.\n\n— Seisoin kauvan siinä, jatkoi hän, ja tunsin mieleni heltyvän. Minä\ntahdoin tehdä sinulle hyvää. Mitä tahdoin tehdä? Tahdoin herättää\nsinut, Karsten, ja kertoa sinulle kaikkityyni. Olin vähällä sen tehdä.\nNiin hirveän jännittyneeksi oli elämä minut tehnyt. Minähän olin\nruhjonut kaikki mitä olin voittanut, Karsten. Kaikki minkä luulin\nvoittaneeni.\n\nOlin hetkisen sellainen, jollaisen sinä luulit minun olevan, silloin\nkuin menimme naimisiin. Olin vanhan ajan nainen, hän, joka taipui\nhieman liian paljon, mutta ei koskaan pettänyt, ja joka voitti itsensä\nolemalla nöyrä.\n\n— Mitä sinä nyt puhut? keskeytin hänet. Ihmiset ovat aikojen alusta\npettäneet ihmisiä. Miehet naisia ja naiset miehiä. Mitä sinä puhut\nvanhan ajan naisesta? Sehän on vain sanoja. Puuttuu vain, että sanot\nitseäsi moderniseksi ja alat keskustelemaan.\n\nOlin rajattomasti hermostunut. Kuulemani kiihoitti katkeruuttani\näärettömästi.\n\nMutta Maud ei sallinut häiritä itseään.\n\n— Se on kuitenkin niin kuin äsken sinulle sanoin, sanoi hän.\n\nJa hänen piirteensä muuttuivat omituisen valoisiksi.\n\n— Minä en herättänyt sinua, jatkoi hän levollisesti. Mutta varmasti\ntahdoin herättää. Tahdon sen tunnustaa sinulle. Tiedätkö, mitä tahtoo\nsanoa, tuntea polttavaa tunnustamishalua? En tahdo mitään voittaa.\nMinä tahdon vain saada tunnustaa ja sitten jättää kotini. Huomen aamun\nkoittaessa minä tahdon olla poissa. Ja sinä saat olla vapaa minusta.\nSillä siinä on sinun onnesi.\n\nMinua esti vain pieni, mitätön asia. Sinä käännyit unissasi ja sitä\nsäpsähtäessäni töyttäsin kynttiläjalan mansettia niin, että se kilahti.\nKummitusten pelko tai mikä lie vallannut minut? Pelästyin niin, että\nsyöksyin ulos ja vain väkisten voin seisahtaa ovella katsoakseni, jos\nsinä heräsit. Mutta sinä et liikahtanutkaan. Sinä nukuit raskaasti.\n\nSilloin menin huoneeseeni, Karsten, lukitsin oveni ja menin\nvuoteeseeni. Makasin pimeässä vilusta väristen kuin eksynyt lapsi. Mitä\najattelin tai mitä tunsin, sen koetan sinulle kertoa. Älä kuitenkaan\nusko minua.\n\nMutta sen päivän perästä on elämäni kulunut aivankuin minua olisi\npaholaiset ajaneet. En ole koskaan tuntenut rauhaa enkä tiennyt mitä\nlepo tahtoo sanoa.\n\nVasta nyt...\n\nHän vaikeni ja sanoi hiljempaa:\n\n— Uskotko minua, kun nyt sanon, että nyt minä tunnen jotain sellaista?\n\n— Saan kai uskoa sinua, kun sen sanot minulle, oli vastaukseni.\n\n— Me olimme tarttuneet toisiimme, Karsten, jatkoi Maud. Olimme tulleet\nsiihen, ettemme enää tienneet erottaa mikä oli sinun mikä minun.\nSilloin meidät riuhtaistiin rikki, tai me luisuimme pois toisiltamme,\nkuten äsken sanoin. Mutta niin kauvan kuin kuljimme toistemme\nläheisyydessä, me turmelimme toisiamme. Päästyäsi minusta sinä paranet.\n\n— Ja sinä?\n\n— Minä olen jo terve.\n\nKovasti ja terävästi tulivat viimeiset sanat. Se ei loukannut minua\nkuitenkaan. Oliko Maudin puhe totta tai valetta, sitä minä en\njaksanut ymmärtää. Meidän välillämme oli ikuinen arvoitus, miehen ja\nnaisen arvoitus. Se on hullu, joka koettaa ratkaista sitä arvoitusta\nomaksi edukseen.\n\nOlimme puhuneet kaikki toistemme kanssa. Mutta emme olleet kohdanneet.\nTahtomattani muistui mieleeni niitten paralleliviivojen määritys, jotka\neivät _voi_ kohdata.\n\nKysyin lopuksi ivallisesti:\n\n— Kuinka sinä tulit niin selvänäköiseksi?\n\nMaud säpsähti aivankuin olisin lyönyt häntä.\n\n— Miten selvänäköiseksi? änkytti hän.\n\n— Tarkoitan: niin selvänäköiseksi minun suhteeni, itsesi suhteen,\nkaikkien suhteen, kuin nyt olet.\n\nMaud painoi päänsä alas niin, etten voinut nähdä hänen kasvojaan.\n\n— Siihen minä en tahtoisi vastata, mutisi hän.\n\n— Sinun täytyy, sanoin minä hiljaa ja käskevästi. Jotain sinä olet\nminulle kuitenkin velkaa.\n\nMaud ei kohottanut katsettaan minuun. Mutta minä voin nähdä punan\nvalahtavan hänen poskilleen ja kaulaansa kun hän vastasi:\n\n— Nainen tulee näkeväksi, kun hän rakastaa kahta miestä. Hän tulee\nnäkeväksi siksi, että hän on syönyt tiedonpuun hedelmiä. Silloin hän\ntietää hyvän ja pahan — ja enemmänkin. Mies taas... Hän keskeytti. Ja\nminä ymmärsin, ettei hän enää sanoisi mitään.\n\n— Mies, jatkoin minä sensijaan, voi syödä kuinka paljon tahtoo ja mitä\nhän tahtoo. Side ei kuitenkaan putoa hänen silmiltään. Aijoitko sanoa\nniin?\n\nMaud katsoi minuun ja hänen kasvojensa ilmeet olivat muuttuneet. Hänen\nkatseessaan oli vihan ilme.\n\n— Tämä on pahinta, mitä meidän välillämme on koskaan tapahtunut,\npurskahti hänen suustaan.\n\nMutta mitkään sanat eivät voineet minua enää hillitä.\n\n— Miksi mies pitää sidettä? sanoin minä. Onko se siksi, että hänen\nluonteensa jää kuitenkin viattomammaksi kuin sinun, vaikka hän\nkuinkakin rikkoisi? Minä en ole koskaan ennen sitä uskonut, mutta totta\ntosiaankin sinä olet tällä hetkellä opettanut sen minulle.\n\nTuijotimme toisiimme saamatta sanaakaan suustamme. Huomaamatta olivat\nyön tunnit meiltä kuluneet. Oli jo aamu. Uusi päivä oli tullut. Mutta\nmeidän ajatuksissamme liikkui enemmän kuin se. Me muistelimme molemmat\nerästä toista yötä, jolloin myöskin tapasimme samassa huoneessa, sitä\nyötä, josta juuri puhuimme. Silloinkin meidät pakoitettiin kohtaamaan,\neikä kummankaan meistä tarvinnut muistuttaa toiselleen siitä. Samassa\nsilmänräpäyksessä kulki kuin kummitus välillämme, ja kummitus pelästytti\nmeidät molemmat.\n\n— Onko tämä eronhetkemme? mutisi Maud.\n\nEn voinut vastata hänelle. Kummallinen ajatus, vielä kummallisemman\ntunteen synnyttämä, liikkui aivoissani:\n\nSinulle puhuu nyt uusi nainen. Nainen, jota et ole koskaan ennen\ntavannut kuin nyt.\n\nSe oli kamalan kuohuttava ajatus. Se leikkasi haavan, polttavan haavan,\njoka kirveli syvälti. Siinä oli samalla kertaa tuskaa ja raivoa.\n\nMinä käsitin vitkalleen, mikä Maudin nyt oli muuttanut, ja miksi\nkaikki se, mikä hänessä oli naista, nyt oli minulle niin vierasta.\nMinä ymmärsin, että Maud nyt oli sellainen, millaiseksi toisen miehen\nrakkaus hänet oli tehnyt, sen miehen, jota hän rakasti enemmän kuin\nminua.\n\nUusi nainen. Toinen nainen kuin hän, jonka olin kerran syliini\nsulkenut. Nöyryyttävä ja samalla kertaa kamala totuus vihloi sieluani.\nTuon tunteen pusertamana lähdin horjuen hyvästi sanomatta hänen\nhuoneestaan ja menin omaani.\n\nMennessäni näin Maudin ymmärtäneen mitä olin tuntenut, ja hänen\nkasvojensa ilmeistä luin jotain, joka muistutti kostoa.\n\nMakasin valveilla huoneessani ja katselin miten aamuaurinko värjäili\npunaisia uutimia. Ne hehkuivat punaisina kuin veri. Ja minusta tuntui\nkuin olisin tahtomattani saanut katsahtaa sen verhon taa, joka peittää\nKaikkeudenäidin, Isisjumalattaren kasvot.\n\nSe mies tai nainen, joka uskaltaa kohottaa sitä harsoa, muuttuu kiveksi.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKun seuraavana päivänä tulin huoneestani, niin Maud oli poissa.\nMetsänimpi oli vapautunut, ja koti, jonka hän oli jättänyt, oli tyhjä.\n\nMenin virastooni ja tulin takaisin, söin päivällisen Harryn kanssa ja\nolin taas yksin. Poika ei pyytänyt mitään selitystä. Minulla itselläni\nei ollut mitään hänelle antaa.\n\nKuljin huoneesta huoneeseen. Kuljin siksi kunnes väsymys pakotti\nruumistani, ja aivojani poltti kuin kuumeessa.\n\nTunsin itseni aivankuin väkivallalla entisyydestäni erilleen\nleikatuksi. Tulevaisuus oli edessäni kylmänä ja selvänä.\n\nJa kuitenkin minä odotin koko ajan, että Maud tulisi takaisin.\n\nKun olin hullu. — — —\n\n\n\n\nXX.\n\n\nYli taivaan väräjävät yössä revontulien liekit. Syvänä pimeytenä\npeittää tunturin varjo laakson. Tuon varjon yläpuolelta häämöittää\ntunturin huippu.\n\nPienen rautatieaseman edustalla levenee asemasilta puhtaana ja\nlumettomana. Siellä minä kävelen verkalleen edestakaisin. Pakkasessa\njäätyneet lankut narisevat jalkojeni alla.\n\nSiitä ei ole vielä kauvan kulunut, kun tuo kaikki tapahtui, josta olen\npimeinä talvikuukausina koettanut kirjoittaa itseni vapaaksi. Tuskin\nvuottakaan on siitä päivästä, jolloin jäin yksin lapseni kanssa. Ja\nkuitenkin minusta tuntuu se aika pitemmältä kuin muuten kymmenen\nvuotta. Ei yhtään päivää ole kulunut, etten olisi saanut kokea jotain\nuutta.\n\nKun hain tätä vaatimatonta virkaa ja sain sen, niin ihmiset kohauttivat\nolkapäitään sellaiselle virkamiehelle, joka turmeli menestyksensä.\nSiunattu olkoot ne äänet, jotka ajoivat minut pois. Siunattu se hetki,\njona tottelin niitä.\n\nErämaita täällä juna kiitää. Niin hiljaista täällä on, että sen jyminä\nkuuluu laajalta. Kuusikosta, joka varjostaa laaksoa, se syöksyy esiin,\nja kun se on mennyt ohi, lepää savu raskaana pilvenä tunturin kupeella.\nJuna tulee kaksi kertaa vuorokaudessa. Nyt on yö ja minä odotan\nsitä sytytetyin lyhdyin. Huomenna päivänvalossa minä tervehdin sitä\npunaisella lipullani. Siitä mailmasta, jonka jätin, minulla on vain\nmenevät ja tulevat junat jälellä. Enempää en tarvitsekaan.\n\nPitkiä ovat ne kuukaudet olleet, joina en ole aurinkoa nähnyt. Sehän\nhäviää täällä pohjosessa toisinaan, ja sille hyvästisanoessaan ei voi\naavistaakaan kuinka pitkäksi se aika tulee, jolloin ikävällä odottaa\njälleennäkemistä.\n\nMutta huomenna se taas tulee takaisin. Kellonmäärä on kalenterissa ja\nminä puolestani aion olla varuillani katsomassa sitä. Silloin se nousee\nkapeana, punakeltaisena raitana tunturin kupeen yli, ja alas laaksoon\nvaluu ensi kerran oikein kimputtain valoa. Silloin minä toivotan sen\ntervetulleeksi, ja tätä ajatellessani minä värisen ilosta.\n\nMutta sen tultuakin, kun päivät pitenevät ja aurinko sulattaa maan,\nsilloinkin minä tulen surevin mielin jälleen ajattelemaan talviyön\npitkää hämärää.\n\nSen antoi minulle autio tunturi ja syvän laakson varjo, metsän musta\nrinne valkeaa lunta vasten, ja sen yli kaartuva ääretön tähtitaivas.\nAurinko ei voi saada minua unhoittamaan mitä etsein ja löysin\nyksinäisyydessäni.\n\n\n\n"]