Kokoelma historiallisia kertomuksia ja anekdootteja, jotka esittelevät sankarillisia tekoja, uhrautuvaisuutta ja jaloja luonteenpiirteitä eri aikakausilta. Nuorisolle suunnattu teos sisältää tosipohjaisia tarinoita antiikin Roomasta aina uuden ajan merkkihenkilöihin, kuten Abraham Lincolniin ja David Livingstoneen.
Kosti Raition 'Jaloja tekoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2816. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
JALOJA TEKOJA
Historiallisia pikku kuvia
Koonnut
KOSTI RAITIO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
SISÄLLYS:
Sananen kokoelman tarkoituksesta. Yhden uljuus tuhansien pelastus. Ystäviä kuolemaan asti. Sanasta miestä. Piispa Ambrosius. Viimeinen gladiaattori-taistelu. Uskollinen kuolemaan asti. Calais'n avaimet. Sempach. Pyhän Tapanin kruunu. Sir Thomas More ja hänen tyttärensä. Vapaaehtoinen kaleeriorja. Rutto. Ranskan vallankumouksen ajoilta. Isiä ja poikia. Orjain jaloutta. Uhkaavan yhteisen vaaran hetkellä. Praskovia. Suuruus ja nöyryys. Muistelmia Abraham Lincolnin nuoruuden ajoilta. Hullu koira. Merien vaaroissa. Hyvyyden hedelmiä. David Livingstone. Barnardo ja Bodelschwing. Matias Aleksanteri Castrén.
SANANEN TÄMÄN KOKOELMAN TARKOITUKSESTA.
Kaiken sen hyvän ohessa, mitä nykyinen aika entisiin verraten tarjoo tarkastelijan nähtäväksi, on sillä kieltämättä myöskin se varjopuoli, että niin yksityisten ihmisten kuin kansainkin kesken on liian suuressa määrässä astunut etualalle aineellisen hyvinvoinnin, suurten tulojen ja mukavuuden tavoitteleminen. Elämä on liian suuressa määrässä muodostunut hermostuttavaksi taisteluksi, jonka riehunnassa ihmissydämen jaloimmat ominaisuudet eivät pääse puhkeamaan ilmi, vaan jäävät herättämättä tai kuihtuvat ituunsa. Itsekkäisyys ja oma etu on liian yleisesti ihmisten ja kansainkin toiminnan kannustimena. Sellaisena aikana luulisi olevan erityisemmin paikallaan historian esimerkeillä osoittaa, kuinka ihmisyyden jaloimmat ja korkeimmat ilmaukset ovat etsittävät aivan toisilta aloilta: oman itsensä kieltämisessä, uhrautumisessa toisten hyväksi, taistelussa totuuden ja viattomuuden puolesta.
Se kokoelma historiallisia kertomuksia, joka täten julkaistaan, pyytää vaatimattomalta osaltaan historian tosiperäisillä esikuvilla nuorisolle kirkastaa näitä suuria totuuksia.
Aiheet useimpiin niistä on valittu englantilaisen kirjailijattaren Charlotte M. Yongen samanlaatuisesta teoksesta, joskus suorastaan suomentaen siitä kohtia, enimmäkseen kuitenkin esittämällä tapahtumat itsenäisesti. Mutta on myös, varsinkin kokoelman viimeisissä kertomuksissa, käytetty muitakin sopivia lähteitä, muutamia kotimaisiakin.
YHDEN ULJUUS TUHANSIEN PELASTUS.
Historia kertoo montakin tapausta, joissa yhden miehen uljuus on pelastanut kokonaisia sotajoukkoja tai kaupunkeja uhkaavasta häviöstä. Ihaillun muiston itsestään siinä suhteessa on roomalaisten historiaan jättänyt Horatius, joka urotyönsä jälkeen sai liikanimen Cocles (silmäpuoli).
Rooman asukkaat olivat poistaneet kuningasvallan. Mutta viimeinen karkoitettu kuningas Tarkvinius Superbus ja hänen poikansa Sextus koettivat etruskien, Rooman naapurikansan, avulla valloittaa itselleen jälleen Rooman. Etruskien kuningas Porsenna lähestyi koko sotajoukkonsa kanssa kaupunkia, jonka suojaan ympäristön asukkaatkin olivat paenneet. Paraana turvana hyökkäävää vihollista vastaan oli Rooman kaupungilla Tiber virta, jonka yli johti vain yksi ainoa silta. Sen vihollisten puoleisessa päässä oli Janiculum linna, mutta etruskilaiset etujoukot valloittivat sen heti. Nyt oli Roomalla hätä. Ymmärrettiin, että ainoana pelastuksena oli sillan repiminen. Mutta siihenpä ei näyttänyt enää aikaa olevan, sillä viestintuojat ilmoittivat, että etruskilaisten mahtavat joukot pian saapuisivat sillalle. Jos he pääsisivät sen yli, olisi kaupunkia mahdoton pelastaa.
Silloin tarjoutui Horatius puolustamaan sillan toista päätä, sill’aikaa kuin kaupunginpuoleinen pää hänen takanaan hävitettäisiin. Hän halusi vain saada pari rohkeata toveria. Spurius Lartius ja Titus Herminius nimiset miehet ilmoittivat olevansa valmiit Horatiusta seuraamaan. Nämä kolme miestä lähtivät nyt puolustamaan siltaa Porsennan koko sotajoukkoa vastaan, ja kaupungin puolella ryhdyttiin heti repimään siltaa rikki.
Porsennan valtava sotajoukko saapui sillan luo. Ivanaurua herätti siinä nuo kolme miestä, jotka olivat asettuneet siltaa puolustamaan. Mutta silta oli niin kapea, että vain kolme miestä saattoi sille yhtaikaa hyökätä. Horatius ja hänen toverinsa lävistivät ne aina keihäillään, joten heidän eteensä pian kohosi ruumismuuri. Vihollisten hyökkäys seisahtui näiden kolmen rohkean uroon vastarintaan.
Sill’aikaa oli sillan tukipuut irroitettu, ja se riippui horjuvana kohisevan virran yläpuolella. Miehille huudettiin, että he palaisivat takaisin, ennenkuin silta hajoisi. Spurius Lartius ja Herminius noudattivatkin kehoitusta ja juoksivat horjuvia lautoja myöten rannalle, mutta urhea Horatius jäi paikoilleen.
Ukkosen kaltaisella jysähdyksellä luhistui silta jokeen, ja Rooman muureilta kajahti riemuhuudahdus. Kaupunki oli pelastettu. Yksinään viipyi Horatius vielä paikoillaan, kasa vihollisten ruumiita suojana edessään. Nuoli oli sattunut hänen silmäänsä, ja hänen toinen jalkansa oli haavoittunut. Nyt, kun silta viimein kukistui, heittäytyi hän Tiberin aaltoihin ja pelastui kovien ponnistusten jälkeen uimalla toiselle rannalle.
Riemuhuudoin ja ilokyynelien virratessa vietiin hänet kansanjoukon keskellä kaupunkiin. Hän sai palkinnoksi melkoisen alan valtion maata, ja Rooman torille pystytettiin hänen pronssinen kuvapatsaansa. Lisänimi Cocles, silmäpuoli, jolla häntä tämän taistelun muistoksi ruvettiin nimittämään, tuli kunnianimeksi, jonka historia on säilyttänyt tämän suuren moisen uroteon yhteydessä.
Horatiuksen kuvapatsas oli nähtävänä vielä Pliniuksen aikana, 600 vuotta myöhemmin, ja hävisi kaiketi vasta sitten, kun Rooma kansainvaelluksen aikana joutui raakalaiskansain tuhon alaiseksi.
YSTÄVIÄ KUOLEMAAN ASTI.
Sisilian saaren itärannalle olivat kreikkalaiset siirtolaiset loppupuolella 8:tta vuosisataa e.Kr. perustaneet Syrakusan kaupungin, josta pian tuli suuri, kukoistava kaupunki ja kreikkalaisen sivistyksen tyyssija. Mutta 4:nnen vuosisadan loppupuolella otti kaupungin hallituksen valtaansa eräs Dionysios niminen sotapäällikkö. Hän oli taitavuudellaan ja kunnollaan alhaisesta asemasta kohonnut kaupungin ylimpiin virkoihin ja viimein, oltuaan sotapäällikkönä kartagolaisia vastaan voitollisesti käydyssä sodassa, anastanut itselleen yksinvaltiuden Syrakusassa.
Hän oli erittäin tarmokas ja nerokas mies, filosofian ja runouden suosija, ja hänen toimestaan Syrakusa edistyi suuresti. Mutta se tieto, että hän oli laittomasti anastanut itselleen vallan, painoi häntä ja teki hänet epäluuloiseksi ja julmaksi, niin että kaikki pelkäsivät häntä eivätkä uskaltaneet ryhtyä häntä kukistamaan. Kerrotaan, että hän oli kallioon hakkauttanut vankilan ja järjestänyt sen niin, että hän saattoi kuulla kaiken, mitä vangit puhuivat. Sitä näytetään vieläkin Syrakusassa ja sanotaan Dionysion korvaksi. Hänestä on peräisin myöskin tunnettu puheenparsi Damokleen miekasta. Kun hän kerran kuuli ystävänsä Damokleen ilmaisevan sen hartaan toivon, että hän vain yhtenä päivänä saisi olla Dionysion sijalla, päätti tämä täyttää hänen toivomuksensa. Damokles vietiin pitoihin, joissa oli kaikkea, mikä saattoi häntä ilahduttaa, herkullisia ruokia, kalliita viinejä, kukkia, musiikkia, mutta hänen päänsä yläpuolella riippui hiuskarvaan kiinnitetty miekka, niin lähellä hänen päätään, että hän tuskin uskalsi liikahtaa. Tällä tahtoi Dionysios hänelle osoittaa, miten tukala vallananastajan asema on. — Monta tarinaa on olemassa hänen julmuudestaan niitä kohtaan, joita hän epäili vihamiehikseen. Tavallisesti hän surmautti ne. Varsin liikuttava on kertomus kahdesta jaloaatteisesta nuorukaisesta, jotka olivat lujan ystävyyden siteillä toisiinsa liittyneet ja olivat tälle ystävyydelle uskollisia kuolemankin uhalla, Toisen nimi oli Damon, toisen Phintias.
Phintias oli joutunut Dionysion epäluulon alaiseksi, ja hänet tuomittiin heti kuolemaan. Mutta Phintiaalla oli Kreikassa, sukulaisia ja omaisuutta. Hän anoi, että hänen sallittaisiin käydä siellä järjestämässä asiansa, ja lupasi palata viimeistään siksi päiväksi, joksi hänen kuolemansa oli määrätty. Dionysios tyranni puhkesi ivanauruun. Kuka takaisi, että hän määräpäiväksi palaisi? Silloin astui Damon esiin ja tarjoutui takausmieheksi, sitoutuen kuolemaan ystävänsä sijasta, jos tämä ei lupauksensa mukaan palaisi.
Dionysiosta oudostutti tämä pyyntö, hän tuli uteliaaksi näkemään, miten kaikki viimein päättyisi, ja antoi suostumuksensa.
Mutta määräaika kului loppupuolilleen, eikä Phintiasta näkynyt. Damon ei kuitenkaan ollut levoton, hän luotti ystäväänsä täydellisesti. Ehkä oli jokin edeltäpäin arvaamaton sattuma viivyttänyt häntä, ja jos hän ei aikanaan saapuisi, oli Damon valmis ilolla kuolemaan pelastaakseen siten rakkaan ystävänsä.
Määrätty kuolinhetki oli jo lähellä, eikä Phintiasta vieläkään näkynyt. Mutta Damon pysyi yhtä levollisena ja rohkeana; pieninkään epäluulo, että ystävä olisi hänet pettänyt, ei saanut hänen sielussaan sijaa. Oli vain muutamia silmänräpäyksiä ajasta jäljellä, ja niiden kuluttua olisi Damonin elämä päättynyt. Mutta viime hetkelläpä saapuikin Phintias, jota myrsky oli matkalla pidättänyt, riensi hengästyneenä mestauspaikalle ja syleiltyään ystäväänsä tarjoutui kuolemaan, iloissaan siitä, ettei ollut saapunut liian myöhään.
Yhä hämmästyneempänä katseli Dionysios näitä ystävyksiä, jotka pelkäämättä olivat valmiit kuolemaan toistensa puolesta. Se oli niin suurta jaloutta, että julman tyranninkin sydän heltyi. Hän peruutti kuolemantuomion, kutsui nuorukaiset luoksensa ja pyysi päästä osalliseksi heidän ystävyysliittoonsa.
Mutta Damonin ja Phintiaan nimet ovat kautta aikain kulkeneet ihmiskunnan muistossa kaksoisnimenä, jolla merkitään puhtainta, uhrautuvinta ystävyyttä.
SANASTA MIESTÄ.
Kunnioitustamme herättää jokainen henkilö, joka ei turhia puhu ja jonka sanaan voi luottaa. Mutta kunnioituksemme nousee korkeaksi ihailuksi, jos näemme hänen pysyvän kerran antamassaan sanassa, vaikka seuraukset siitä ovat hänelle itsellensä raskaat. Sellainen horjumattoman kunnian mies oli roomalainen konsuli Markus Attilius Regulus.
Roomalaiset kävivät siihen aikaan Kartagon kanssa ensimmäistä n.s. puunilaissotaa (264—241 e.Kr.). Roomalaisten etevimpiä päälliköitä oli Regulus. Vaikka kartagolaiset olivat siihen aikaan maailman etevin merivalta, voitti Regulus heidän laivastonsa Eknomos-niemen luona lähellä Sisiliaa ja kiirehti sitten suoraa päätä Afrikaan ahdistamaan itse Kartagoa. Siellä oli hänellä ensin loistava menestys, mutta viimein kartagolaiset kokosivat mahtavan sotajoukon, voittivat Reguluksen ja ottivat hänet vangiksi. Hän sai olla kaksi vuotta kovassa vankeudessa.
Sill’aikaa sota yhä jatkui. Roomalaiset saivat Sisiliassa ratkaisevia voittoja. Kartagolaiset joutuivat masennuksiin ja päättivät pyytää Roomalta rauhaa. Tähän tarkoitukseen he päättivät käyttää Regulusta, arvellen että hän jos kukaan voisi Roomassa vaikuttaa rauhan hyväksi. He lähettivät hänet lähettiläidensä mukana Roomaan vaadittuaan häneltä ensin juhlallisen valan, että hän palaisi takaisin vankeuteensa, ellei hän voisi saada aikaan rauhaa tai vankien vaihtamista.
Näännyksissä ja masentuneena saapui Regulus Rooman porteille. Mutta hän kieltäytyi menemästä kaupunkiin. "Minä en ole enää Rooman kansalainen, vaan barbarien orja, ja senaatti ei saa ottaa vastaan vieraita kaupungin muurien sisäpuolella", hän sanoi.
Hänen vaimonsa ja kaksi poikaansa tulivat häntä tapaamaan ja taivuttamaan, mutta hän kieltäytyi yhä jyrkästi menemästä kaupunkiin. Rooman senaattorit lähtivät nyt hänen luoksensa kaupungin ulkopuolelle ja pitivät siellä neuvottelukokouksensa.
Regulus piti itseään yhä kartagolaisten orjana, jolla ei ollut oikeutta ottaa osaa senaattorien neuvotteluun. Esitettyään lähettiläiden kanssa kartagolaisten rauhanpyynnön aikoi hän vetäytyä lähettiläiden kanssa syrjään. Hänen vanhat ystävänsä koettivat taivuttaa häntä asettumaan senaattorien joukkoon, mutta hänen mielestään se olisi ollut senaatin häpäisemistä. Kartagolaiset viimein käskivät häntä lausumaan mielipiteensä. Kun hänen nyt oli pakko ilmaista ajatuksensa, niin hän neuvoi senaattoreja jatkamaan edelleen sotaa. Hän ilmoitti, että Kartago oli ahdingossa, ja että rauhasta olisi etua vain Kartagolle, ei Roomalle. Vankien vaihtamistakin hän vastusti, koska roomalaisten vangeiksi joutuneet kartagolaiset päälliköt jaksoivat varsin hyvin, kun hänen terveytensä sitävastoin oli siksi murtunut, ettei hän enää kelpaisi sotapalvelukseen ja ehkä pian kuolisi.
Roomalaisetkin ihmettelivät; kun kuulivat hänen näin puhuvan omaa pelastustaan vastaan. Ylimmäinen pappi selitti, että hänen valansa, se kun oli häneltä väkivallalla otettu, ei velvoittaisi häntä palaamaan vankeuteen. Mutta Regulus ei ottanut tällaisia puheita kuullakseen. "Minä tiedän, että kuolema ja kidutukset odottavat minua, mutta ne ovat vähäpätöisyyksiä kunniattoman teon rinnalla. Vaikka olen kartagolaisten orja, on minulla kuitenkin roomalaisen rohkeus."
Senaattorit päättivät noudattaa Reguluksen neuvoa, vaikka heistä olikin raskasta ottaa vastaan hänen uhrautumisensa. Järkähtämättä pitäen kerran antamansa lupauksen pyhänä palasi hän Kartagoon vankeuteensa. Kulki sittemmin huhuja, että kartagolaiset olisivat hänet hirveillä kidutuksilla surmanneet, mutta varmaa tietoa ei siitä ole saatu. Kirkkaana ja jalona säilyy Reguluksen muisto historiassa: hän ei tahtonut pelastaa itseänsä isänmaansa kustannuksella eikä rikkoa pyhästi antamaansa miehen sanaa.
PIISPA AMBROSIUS.
Meiltä kysytään siveellistä rohkeutta, kun meidän on lausuttava toiselle henkilölle joku totuus, joka ei häntä miellytä. Ja jos tämä henkilö on arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta meitä ylempänä, on tehtävä vieläkin enemmän rohkeutta vaativa. Mutta miten paljon semmoista sankaruutta ja oman itsensä uhraamista vaaditaankaan totuuden lausujalta siinä tapauksessa, että hänen on lausuttava se henkilölle, jonka mielivallasta koko hänen ajallinen onnensa saattaa riippua! Tähän tarvitaan erityistä kuuliaisuutta omantunnon ääntä kohtaan ja lujaa uskoa, että Korkeimman pyhä tahto on täytettävä, olivatpa seuraukset mitä tahansa. Sellainen omantunnon ja uskon sankari oli profeetta Elia, kun hän kuningas Ahabille ja hänen puolisolleen Jesebelille puhui ankaran totuuden lahjomatonta kieltä; sellainen oli profeetta Nathan, kun hän kuningas Davidille paljasti tämän synnin, sellainen myös Johannes Kastaja, kun hän kuningas Herodes Antipasta nuhteli. Ja historia voi sekä varhaisemmilta että myöhemmiltä ajoilta kertoa lukemattomista tällaisista sankareista, jotka eivät ole säästäneet itseänsä, ei henkeänsäkään, kun on ollut totuuden puolesta puhuttava. Tässä kerrottakoon yksi esimerkki.
V. 340—397 oli Milanon piispana _Ambrosius_. Hän oli etevä saarnamies,
kehitti suuresti kirkkolaulua ja valvoi voimakkaasti kirkon parasta; hänen aikalaisensa kunnioittivat häntä suuresti ja kirkkohistoria lukee hänet kirkonisien joukkoon.
Hänen aikanaan oli Rooman keisarina Theodosius, jolle on annettu lisänimi Suuri. Tämä lahjakas ja voimallinen mies, jota Rooma sai kiittää monista hyvistä hallitustoimista ja valtakunnan suojelemisesta ulkonaisia vihollisia ja sisällisiä riitaisuuksia vastaan, oli kiivasluontoinen ja saattoi kiivauden hetkinä tehdä hyvinkin ajattelemattomia tekoja.
Siihen aikaan olivat kaikenlaiset kilpailut hyvin, jopa intohimoisestikin suosittuja. Katselijain kesken syntyi usein tulisia riitoja ja taisteluita, kun he asettuivat mikä minkin kilpailijan kannattajiksi ja olivat oman suosikkinsa voitosta varmoja. Erään suositun kilpa-ajajan, joka oli kunnostautunut eräissä Tessalonikan kaupungissa pidetyissä kilpailuissa, oli Illyrian maaherra jostakin syystä panettanut vankeuteen, ja kun hän ei tästä syystä enää päässyt ottamaan Tessalonikan kilpailuihin osaa, suuttuivat tessalonikalaiset siinä määrin, että nostivat mylläkän, vaatien häntä vapautettavaksi. Kun ei siihen suostuttu, alkoivat he kivittää hallitusmiehiä, ja maaherra sekä muutamat upseerit saivat surmansa.
Kun Theodosius, joka siihen aikaan oleskeli Milanossa, sai tämän kuulla, suuttui hän syystäkin, mutta hänen suuttumuksensa meni aivan rajattomiin. Ambrosiuksen onnistui häntä jonkun verran tyynnyttää ja saada häneltä se lupaus, että hän ei menettelisi kovin ankarasti. Mutta kun hän sai tapauksesta lähempiä tietoja, hän raivostui rajattomasti. Hän lähetti käskyn, että kaikki kilpailuihin osaaottaneet tessalonikalaiset oli surmattava. Tästä hän ei kertonut mitään Ambrosiukselle. Vasta jälkeenpäin sai piispa tietää, että kilpailukentällä oli surmattu 7 000 henkeä ja että verityö oli kestänyt kolme tuntia.
Ambrosius tunsi velvollisuudekseen julistaa mahtavalle herralle tuomion hänen synnistään. Viattomien verellä tahrattu mies ei saisi astua Jumalan pyhän alttarin ääreen, ennenkuin hän olisi syntiänsä katunut. Hän kirjoitti keisarille ilmoittaen, että tämä ei saisi nauttia Herran Ehtoollista eikä tulla kirkkoon. Keisari ei kuitenkaan näyttänyt tajuavan, että mies, joka oli hänen alamaisiaan, rohkenisi näin nousta häntä vastaan. Ja eräänä päivänä Ambrosius sai nähdä keisarin komeine seurueineen saapuvan kirkolle. Piispa meni silloin kirkon portille, asettui saattueen eteen sekä kielsi keisaria astumasta kirkkoon, koska hän murhamiehenä ei saisi häpäistä kirkon pyhyyttä.
Keisari vetosi silloin kuningas Davidin esimerkkiin, joka oli murhannut ja huorin tehnyt ja kuitenkin sai astua pyhättöön.
"Jos sinä olet tehnyt syntiä hänen tavallaan, niin kadu myöskin kuten hän", vastasi Ambrosius. Theodosius peräytyi hämmentyneenä. Hän oli siksi jalomielinen, ettei hän sallinut vihansa kohdistua piispaan, hän tunsi tehneensä pahoin ja ansainneensa rangaistuksen, ja hän palasi kyynelsilmin palatsiinsa. Siellä hän viipyi kahdeksan kuukautta, hoitaen valtion asioita, mutta oli liian ylpeä alistuakseen sellaiseen katumusharjoitukseen, minkä kirkkokuri määräsi suoritettavaksi, ennenkuin suuri syntinen voitiin jälleen ottaa seurakunnan yhteyteen. Niin meni pääsiäinen, meni joulukin, ja yhä oli keisari yksinään suruissaan palatsissaan, voimatta ottaa noihin suuriin juhliin osaa. Rufinus, hänen neuvonantajansa, koetti yllyttää häntä käyttämään väkivaltaa piispaa vastaan ja panettamaan tämän vankeuteen. Mutta keisari ei siihen suostunut. Rufinus kehoitti häntä nyt kuitenkin jättämään tuon yksinäisyytensä ja menemään kirkkoon, vakuuttaen että piispa kyllä peräytyisi kannaltaan. Theodosius suostui siihen viimein. Rufinus kävi edeltäpäin piispan luona ilmoittamassa keisarin tulosta ja koetti taivuttaa Ambrosiusta myöntyväisyyteen.
"Ilmoitan teille edeltäpäin", vastasi Ambrosius, "että minä asetun hänen kirkkoon saapumistaan vastaan, mutta jos hän tahtoo käyttää väkivaltaa, niin minä kyllä alistun surmattavaksi."
Keisari ei pyrkinytkään kirkkoon, vaan meni Ambrosiuksen luokse ja pyysi vapautusta synnistään.
"Sinä olet polkenut Jumalan lait", vastasi piispa.
"Minä kunnioitan niitä", vastasi keisari, "siksipä en ole astunut Jumalan huoneeseen, mutta minä rukoilen sinua päästämään minut näistä siteistä, älä sulje minulta sitä ovea, jonka Herra on avannut kaikille, jotka vilpittömästi katuvat."
"Mitä katumusta olet osoittanut sellaisesta synnistä?" kysyi Ambrosius.
"Määrää minulle katumusharjoitukset", vastasi keisari nöyrästi.
Ja Ambrosius antoi hänen heti allekirjoittaa julistuksen, että tuomion julistamisen ja sen täytäntöönpanon välillä aina oli oleva kolmenkymmenen päivän aika. Sen jälkeen sai Theodosius tulla kirkkoon, mutta hänen oli siellä asetuttava katumuksentekijöiden syrjäiseen soppeen, ilman kruunua ja purppuraviittaa. Kun katumusharjoitus näin oli suoritettu, antoi Ambrosius hänelle synninpäästön ja otti hänet jälleen seurakunnan yhteyteen.
Pelkäämättömänä oli Ambrosius näin uskaltanut puhua loukatun vanhurskauden puolesta, vaikka hänen vastassaan oli maailman mahtavin hallitsija, joka olisi voinut hänet vihallaan musertaa.
VIIMEINEN GLADIAATTORI-TAISTELU.
Yksinkertainen, jäykkä ja sotaisa Rooman kansa vaipui keisari-aikana, ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla, yhä enemmän velttouteen ja nautintoihin. Varsinkin pääkaupungin, suuren ja mahtavan Rooman, väestö tuli vähitellen niin huvin- ja nautinnonhaluiseksi, että se kulutti melkein kaiken aikansa kaikenmoisten kilpailunäytäntöjen katselemiseen. Kansa vaati "panem et circenses" (leipää ja näytäntöjä). Ylhäiset henkilöt, jotka tahtoivat päästä äänioikeutettujen kansalaisten suosioon ja valtion virkoihin, pitivät velvollisuutenaan kustantaa kansalle sille mieluisia huvituksia. Kaikkiin suurempiin kaupunkeihin rakennettiin n.s. amfiteattereita, joissa oli pyöreä tai soikea kenttä, arena, kilpailuja ja näytäntöjä varten ja tämän ympärillä katsojia varten portaittain kohoavia, ympyrässä kulkevia istumarivejä. Mahtavin kaikista amfiteattereista oli Rooman Colosseum, joka valmistui keisari Tituksen aikana v. 80 j.Kr. ja on suureksi osaksi säilynyt meidän päiviimme asti. Sen pituus oli 188 metriä, leveys 156 metriä ja korkeus 48 1/2 metriä, ja siihen mahtui 50.000 katsojaa. Sen puulattian alla oli valtavan suuri pohjakerros, jossa oli suojia villejä eläimiä varten sekä koneita näyttämön muutoksia varten. Rakennuksen ulkopuoli, jossa oli neljä kerrosta, oli taiteellisesti koristeltu pilareilla ja kaarilla. Koko Colosseumin yli oli levitetty mastoihin kiinnitetty komea kangas, joka suojasi auringolta ja sateelta.
Arena oli aina hiekoitettu. Sen ympärillä oli raitista vettä kuljettava kanava. Erityisellä kohokkeella oli valtaistuin keisaria varten sekä monenlaisia kullattuja tuoleja senaattoreille ja muille korkeille virkamiehille.
Roomalaiset viettivät päiväkausia Colosseumissa. Keisarin ja muiden huomattujen ylhäisten miesten saapuessa kohotti kansa riemukkaan tervehdyshuudon. Keisarin antaman merkin jälkeen alkoivat näytännöt. Joskus ne aloitettiin eläinnäytännöillä: norsut, karhut, leijonat y.m. tekivät monenmoisia niille opetettuja temppuja. Toisinaan laskettiin arenalle vettä ja nähtäville saapui laiva, joka hajosi keskellä arenaa ja päästi sisuksistaan suuren joukon ihmeellisiä eläimiä, jotka uiskentelivat joka taholle. Joskus aukesi maa ja sen helmasta kohosi kultahedelmäinen puu.
Mutta tavallisesti eivät näytännöt rajoittuneet näin viattomiin esityksiin. Roomalaisten tuli saada järkyttävämpää ja kiihoittavampaa nähtävää. Laskettiin arenalle villejä eläimiä — norsuja, tiikereitä, härkiä, leijonia, leopardeja, joita kaukaisten maakuntain maaherrat hankkivat Roomalle suunnattomat määrät — ja raa'an uteliaisuuden vallassa kansajoukko katseli; miten ne keskenään tappelivat. Jos ne olivat peloissaan tai haluttomia, ärsytettiin niitä sopivalla tavalla, kunnes alkoi villi taistelu niiden kesken. Eläinten mörinään sekaantuivat kansajoukon ihastuneet huudot.
Näihin julmiin näytäntöihin liittyi jonkinmoista hienoutta. Roomalaiset mielellään katselivat verta; mutta he eivät sietäneet, sen hajua. Sen vuoksi johdettiin seiniin sijoitettujen putkien läpi katsojille hyvänhajuisten yrttien ja viinissä keitetyn sahramin höyryjä.
Olisi luullut, että näistä villieläinten keskinäisistä raateluista jo olisi saatu tarpeeksi tyydytystä julmuuksien janoon. Mutta katselijain tuli saada nähdä jalompaakin verta: ihmisiä pantiin taistelemaan petojen kanssa. Aluksi olivat taistelijat hyvin varustettuja ja harjaantuneita ja pitivät puolensa petoja vastaan. Mutta näytännön lopulla tuotiin arenalle leijonain ruoaksi pahantekijöitä ja karkulaisia, joiden kuolontuskia yleisö huvikseen katseli. Sellaisen kohtalon alaiseksi joutuivat vainojen aikana monilukuiset kristityt, jotka eivät tahtoneet uskostaan luopua. Nähdä näiden veritodistajain, silmät taivasta kohden luotuina ja riemuvirsiä veisaten, antautuvan petojen saaliiksi — se oli roomalaisten mielestä herkullisinta huvia, mitä Colosseum saattoi tarjota.
Ruumiit laahattiin arenalta pois, veren jäljet peitettiin uudella, puhtaalla hiekalla, ja hyvänhajuisten höyryjen tuoksu poisti veren hajun. Silloin tuli näyttämölle järjestyneessä kulkueessa asestettuja, kookkaita, uljaannäköisiä miehiä, mikä jalkaisin, mikä hevosella tai pienissä sotavaunuissa. Asettuen keisarin kohdalle he huusivat yhteen ääneen: Ave Caesar, morituri te salutant! (Terve, keisari; kuolemaan vihityt tervehtivät sinua!)
Ne olivat gladiaattoreja, miekkailijoita, jotka kansan huvitukseksi oli harjoitettu taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tavallisesti ne olivat orjia, joita erityisissä kouluissa valmistettiin tähän veriseen ammattiin; mutta jotkut antautuivat siihen myös vapaaehtoisesti.
Suoritettiin monenmoisia kilpataisteluita, kaksin ja ryhmittäin. Kun gladiaattori oli haavoittanut vastustajansa, katsoi hän yleisöä kohden saadakseen tietää, oliko hänen surmattava vastustajansa vai jätettävä eloon. Jos katselijat pitivät peukaloansa ylöspäin, merkitsi se, että voitettu gladiaattori sai elää, mutta jos he käänsivät peukalon alaspäin, oli hänen kuoltava. Jos hän jälkimmäisessä tapauksessa näytti vastahakoiselta, huudettiin hänelle halveksivasti: "Recipe ferrum!" (Ota kuolinisku!)
Kunnioitettavimmat kansalaiset, miehet ja naiset, pitivät näitä näytäntöjä aivan oikeutettuina ja suositeltavina. Kylmin sydämin he saattoivat niistä nauttia ja olivat jo edeltäpäin iloissaan, milloin gladiaattoritaistelu oli tulossa. Olipa etevillä miehillä tapana heti taistelun päätyttyä astua arenalle nähdäkseen kaatuneiden viimeiset kuolinkouristukset ja maistaakseen urhoollisimman kaatuneen verta.
Mutta viimein leveni kristinusko joka taholle valtakuntaa; itse keisarikin omaksui sen. Kristittyjen vainot lakkasivat, heitä ei enää heitetty petojen eteen. Kristityt keisarit koettivat poistaa kaikki sellaiset näytännöt, joissa julmuus ja kuolintuskat olivat pääviehättiminä. Mutta kansa oli niin tottunut ja mieltynyt tällaisiin järkyttäviin näytäntöihin, että niitä yhä edelleenkin silloin tällöin pantiin toimeen; ne olivat muka mieltä karkaisevia, pelkuruutta ja hempeämielisyyttä ehkäiseviä. Keisarit oleskelivat tavallisesti liian etäällä, Konstantinopolissa, ja ken pyrki korkeisiin virkoihin, hänen täytyi edelleenkin hankkia kansalle sen mieleisiä huvituksia, siis joskus myös näitä verisiä taisteluita mielten pirteyttämiseksi. Siten pantiin Roomassa gladiaattori-taisteluita toimeen vielä noin sadan vuoden aikana senjälkeen, kuin Rooma nimellisesti oli tullut kristityksi kaupungiksi, ja samaa tapaa noudatettiin muuallakin, missä vain oli halukasta yleisöä ja amfiteatteri käytettävissä.
Mutta Rooman viholliset lähenivät vähitellen yhä enemmän valtakunnan sydänosia. Alarik, länsigoottien mahtava kuningas, vei sotajoukkonsa Italiaan ja uhkasi itse Roomaa. Taitavan sotapäällikkönsä Stilikon johdolla roomalaiset kuitenkin voittivat hänet Pollentian luona v. 403 j.Kr.s. Tämän voiton johdosta pantiin Roomassa toimeen voittokulkue kaupungin läpi. Heti sen jälkeen oli Colosseumissa näytäntöjä. Ensin pantiin toimeen juoksu-, ratsastus- ja ajokilpailuja. Sitten seurasi suuri villieläinten ajo ja sitä miekkatanssi. Mutta tämän jälkeen astui arenalle joukko miekkailijoita terävillä keihäillä ja miekoilla varustettuina, ja todellinen gladiaattoritaistelu alkoi. Kansa huusi ja riemuitsi ihastuksissaan. Mutta taistelu keskeytyi yht'äkkiä. Köyhä, kehnopukuinen mies, avopäin ja avojaloin, oli juossut arenalle. Osoittaen gladiaattoreja huusi hän katselijoille pyytäen, että nämä estäisivät viattoman veren vuodattamisen eivätkä murhaan yllyttämällä palkitsisi Jumalan armahtavaisuutta, joka vastikään oli heidät vihollisista pelastanut. Huuto ja kiljunta keskeytti hänet — paikka ei ollut saarnoja varten — Rooman vanhoja tapoja oli noudatettava. "Pois, vanhus!" — "Jatkakaa, gladiaattorit!" Gladiaattorit heittivät miehen syrjään ja ryntäsivät toisiaan vastaan. Mutta hän tunkeutui heidän keskelleen, koetti erottaa heitä ja saada äänensä kuulluksi. "Petosta, petosta!" — "Lyökää hänet maahan!" näin huudettiin joka taholta. Gladiaattorit, kiukustuneina siitä että asiaankuulumaton henkilö sekaantui heidän ammattiinsa, kaatoivat hänet miekanpistolla. Raivostuneet katselijat heittivät hänen päälleen kiviä ja mitä heillä oli saatavissa, ja näin hän kuoli keskellä arenaa.
Vasta silloin tuli tapaus tajutuksi. Hänen pukunsa osoitti, että hän oli yksi niistä erakoista, jotka olivat vihkineet elämänsä rukousten ja kieltäymisten harjoittamiseen ja joita kansa suuresti kunnioitti. Jotkut tiesivät kertoa, että hän oli tullut Aasian erämaista käydäkseen Rooman kirkoissa ja siellä viettääkseen pyhää joulujuhlaa. Hänen nimeänsäkään ei tarkoin tunnettu. Hänen mielensä oli kuohahtanut, kun hän oli nähnyt tuhansien tunkeutuvan nähdäkseen ihmisten teurastavan toisiaan, ja yksinkertaisessa innostuksessaan hän päätti joko ehkäistä tämän julmuuden tai kuolla. Tämä kuolema ei jäänyt hedelmättömäksi. Kun ihmiset näkivät tuon miehen silmäinsä edessä viattomasti surmatuksi, kävi se heidän sydämilleen; he ymmärsivät nyt, että olivat sokeasti antautuneet tavattoman julmuuden ja jumalattomuuden palvelukseen. Siitä päivästä, jolloin erakko kuoli Colosseumin arenalla, lakkasivat gladiaattoritaistelut Roomassa ja vähitellen muuallakin ikipäiviksi. Tuo nöyrä, tuntematon mies oli uhrillaan poistanut ainakin yhden kauan jatkuneen rikoksen ihmisten keskuudesta.
USKOLLISIA KUOLEMAAN ASTI.
Tässä kerrotut tapaukset osoittavat, kuinka uskollinen ja uhrautuvainen ja samalla hajamielinen jalo nainen voi olla. Sellaisia tapauksia voisi historia kertoa monilukuisiakin.
Keisari Galerius Maximianuksen aikana (305—311 j.Kr.) oli Nikomediassa keisarin henkivartiostoon kuuluva Adrianus niminen upseeri. Hänen vaimonsa oli Natalia, kaunis, tuskin kahdeksankolmatta vuotias nainen. Natalia oli kristitty, mutta hänen puolisonsa pysyi pakanana siksi, kunnes hän kerran oli saanut tehtäväkseen teloittaa muutamia marttyyrejä. Näiden hajamielisyys ja hänen puolisonsa hyveet voittivat hänen epäuskonsa, ja hänestäkin tuli kristitty. Hänet pantiin vankeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemantuomion toimeenpanoa salli vanginvartija hänen jättää vankiluolansa ja käydä vaimonsa luona. Kun vaimo näki hänen astuvan kynnyksen yli, hämmästyi hän, tuli kovin surulliseksi ja lausui: "Nyt ihmiset osoittavat minua sormellaan ja sanovat: 'Kas tuossa sen pelkurin luopion vaimo, joka kuoleman pelosta on kieltänyt Jumalansa.'"
"Oi minun jalomielinen puolisoni", sanoi Adrianus ovella, "tulin vain sanomaan sinulle hyvästi."
Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen hyvästijättö, vaikka Adrianus lupauksensa mukaan palasikin vankeuteen; sillä seuraavana päivänä, kun häntä tuomioistuimen edessä mitä julmimmalla tavalla ruoskittiin ja kidutettiin, oli Natalia, nuorukaiseksi puettuna, hiukset lyhyiksi leikattuina, siellä saapuvilla hoitaakseen ja lohduttaakseen häntä. Hän otti hänet syliinsä. "Oi sinä minun silmieni valo, minun sydämeni puoliso", hän sanoi, "siunattu ollos sinä, joka olet tullut valituksi kärsimään Kristuksen tähden!"
Seuraavana päivänä käski keisari-julmuri, että Adrianuksen jalat ja kädet yksitellen sekä viimein hänen päänsäkin olivat poikki hakattavat. Tämän tapahtuessa oli Natalia hänen luonansa, lohdutti häntä viimeiseen asti ja vastaanotti hänen viimeisen huokauksensa. Hän pakeni sitten Bysantioniin (Konstantinopoliin), jossa hän leskenä vietti lopun elämäänsä.
Toinen kertomuksemme on lähes tuhat vuotta myöhemmältä ajalta.
Saksan keisari ja Itävallan herttua Albert I, jonka suku oli kotoisin Sveitsistä Habsburgin linnasta, koetti laskea urheat sveitsiläiset valtansa alle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sveitsiläiset tekivät keskenään liiton puolustuksekseen ja karkoittivat Albrektin asettamat maavoudit. Näistä taisteluista on muun muassa säilynyt tunnettu kertomus Wilhelm Tellistä. Kun Albrekt v. 1308 oli Sveitsissä kukistaakseen tuon urhean vuorikansan, joutui hän siellä surmatuksi. Surmaaja oli hänen veljenpoikansa Juhana, jolta Albrekt oli pidättänyt hänen isänperintönsä. Albrekt oli seurueineen saapunut Reuss-virran rannalle. Sen yli ei ollut mitään siltaa, vaan oli kuljettava toiselle rannalle vähin erin pienellä veneellä. Ensimmäisenä meni yli Albrekt itse, mukanaan vain yksi hovimies sekä Juhana ja neljä hänen liittolaistaan. Kun oli päästy toiselle rannalle ja keisari aikoi lähteä ratsastamaan sukulinnaansa Habsburgia kohden, tarttui yksi Juhanan seuralaisista keisarin ratsun suitsiin ja Juhana itse. iski häntä miekallaan kaulaan sanoen: "Jokohan nyt annat minulle isänperintöni?" Hovimies pakeni, ja kaksi Juhanan seuralaista täydensi verityön, jonka jälkeen kaikki pakenivat. Kaikki tämä tapahtui Albrektin toisella rannalla olevien seuralaisten ja hänen poikansa Leopoldin nähden. Kun hekin viimein pääsivät toiselle rannalle, oli keisari jo kuollut.
Juhana ja yksi hänen seuralaisistaan onnistuivat pakenemaan, mutta muut joutuivat Albrektin poikien ja tyttärien käsiin ja hirvittävän koston alaisiksi. Yksi Juhanan liittolaisista oli schwabilainen aatelismies Rudolf von der Wart. Hän ei ollut edellä kerrotussa tilaisuudessa aavistanutkaan, että kysymyksessä oli Albrektin murhaaminen, ja oli hyvin hämmästynyt Juhanan menettelystä. Joku todisti, että hän muka oli väkipuukolla ahdistanut Albrektia. Vaikka hän koetti vakuuttaa viattomuuttaan, tuomittiin hänet teilattavaksi. Albrektilla oli tytär Agnes, Unkarin kuninkaan puoliso, joka oli aivan raivoisan kostonhimon vallassa. Hänen nimenomaisesta käskystään sidottiin von der Wart ensin pyörään, jossa teloittaja voimakkailla iskuilla ruhjoi hänen luunsa; sitten sidottiin hänet toiseen pyörään, joka oli kiinnitetty paaluun, ja siinä sai hän viettää elämänsä loppuhetket, hiljalleen kituen kuoliaaksi. Gertrud, hänen nuori puolisonsa, joka uskollisesti oli ollut hänen rinnallaan koko kuulustelun ajan, temmattiin hänestä erilleen ja vietiin Kyburgin linnaan; mutta hämärän tullen onnistui hän pääsemään sieltä pois ja tuli sille paikalle, jossa hänen puolisonsa vielä elossa ollen riippui pyörässä. Tuskanraskas yö, mikä nyt seurasi, on kuvattuna eräässä kirjeessä, jonka arvellaan olevan Gertrudin itsensä kirjoittama. Sotilas, joka oli pantu vartijaksi, pakeni hänen tullessaan. Ensin lankesi hän polvilleen paalun juurelle ja rukoili hartaasti. Sitten kokosi hän muutamia paksuja puunkantoja ja onnistui niiden avulla kiipeämään niin lähelle miestään, että hän saattoi suudella häntä ja pyyhkiä hiukset hänen kasvoiltaan. Von der Wart rukoili puolisoansa poistumaan; joku voisi hänet huomata ja saattaa julman kuningattaren koston uhriksi; se olisi omiansa vain lisäämään kuolevan kärsimystä.
"Minä tahdon kuolla sinun kanssasi", sanoi Gertrud, "sitä varten olen tullut tänne, eikä mikään voima maailmassa voi temmata minua irti sinusta." Sitten rukoili hän Jumalalta sitä ainoata laupeutta, mitä hän enää saattoi toivoa, nimittäin että hänen puolisonpa saisi pikaisen lopun.
Päivän sarastaessa palasi vartija. Gertrud purki telineensä ja polvistui paalun juurelle rukoilemaan. Nyt kokoontui paikalle paljon ihmisiä, joiden kävi Gertrudia sääli; he tarjosivat hänelle virvokkeita, mutta hän ei niitä maistanut. Tuli myös pappi, joka kehoitti Rudolfia tunnustamaan rikoksensa, mutta ponnistaen viimeiset voimansa tämä edelleen vakuutti olevansa viaton. Joukko ratsastajia kulki ohi. Niiden joukossa oli prinssi Leopold ja hänen sisarensa Agnes, ritariksi puettuna. He suuttuivat siitä säälistä, jota kansa osoitti, ja käskivät ankarasti, että Gertrud oli vietävä pois; mutta kun häntä oli kuljetettu joku matka, liikuttivat hänen epätoivoiset huutonsa erään seurueeseen kuuluvan ritarin sydäntä. Hän puhui Gertrudin puolesta, niin että tämä sai palata jälleen miehensä luokse. Pappi siunasi Gertrudia, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "ole uskollinen kuolemaan asti, ja Jumala on antava sinulle elämän kruunun." Tuli jälleen yö ja sen mukana kirpeä tuuli, jonka vinkuna sekaantui Gertrudin rukouksiin. Yksi vartijoista antoi hänelle viitan. Hän kiipesi paaluun ja kietoi sen puolisonsa jäsenien ympärille, sitten toi hän kengässään vähän vettä ja kostutti sillä hänen huuliaan. Mutta eritenkin vahvisti hän kuolevaa rukouksillaan, suunnaten tämän katseet sitä iloa kohden, joka odotti häntä haudan tuolla puolen. Rudolf ei enää pyytänyt häntä poistumaan, vaan kiitti siitä lohdutuksesta, minkä puolisonsa hänelle antoi. Seuraavana aamuna valvoi Gertrud vielä hänen luonaan. Tuli puolipäivä, tuli ilta. Silloin liikahdutti kuoleva viimeisen kerran päätään, ja Gertrud kurottautui lähelle häntä. Heikosti hymyten hän kuiskasi: "Gertrud, tämä on uskollisuutta kuolemaan asti", ja sitten hän kuoli. Gertrud polvistui ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle voimaa ja sallinut hänen vastaanottaa miehensä viimeisen huokauksen.
Gertrud sai turvapaikan eräässä luostarissa Baselissa ja vietti siellä elämänsä loppuosan rukouksessa ja laupeudentöissä, kunnes hänen yksinäinen sydämensä sai ikuisen rauhan.
CALAIS'N AVAIMET.
Ison Britannian erottaa Europan mannermaasta Calais-salmi. Englannin puoleisella rannalla on Doverin kaupunki, Ranskan puoleisella Calais, kumpaisetkin linnoitettuja.
Keskiajalla oli Englannin ja Ranskan välillä verisiä, toista sataa vuotta kestäviä sotia sen johdosta, että Englannin kuninkaat sukulaisuussuhteiden perusteella koettivat anastaa itselleen Ranskan kruunun tai ainakin laajoja alueita Ranskan maata sukuperintönään, siinä lopultakaan kuitenkaan onnistumatta. Käänteen Ranskan hyväksi sai tämä sota tavalla, jolla historiassa ei liene vertaistaan. Ranskan sotajoukkojen johtajaksi tuli nimittäin yksinkertainen paimentyttö Champagnen maakunnasta, Johanna d'Arc eli Orleansin neitsyt, joka vei Ranskan joukot voitosta voittoon.
Sodan aloitti Englannin kuningas Edvard III (1327—1377). Hän voitti Ranskan sotajoukot Sluys'in ja Crécy'n luona (1346). Mutta ennenkaikkea tahtoi hän saada haltuunsa Calais'n, se kun oli oleva hänelle parhaana tukikohtana Ranskassa.
Kuningas Edvard saapui Calais'n edustalle elokuussa v. 1346, tuoden mukanaan mahtavan joukon rautapaitoihin puettuja ritareja ja taitavia jousimiehiä. Kaikki, mitä Englannissa oli uljaita miehiä, ottivat tähän yritykseen osaa.
Mutta Calais oli valtavien muurien ja linnoitusten suojaama. Kun ei siihen aikaan vielä tunnettu nykyaikaisia ampuma-aseita, joiden kuulista ja pommeista mahtavimmatkin muurit särkyvät, näytti Calais'n valloittaminen väkirynnäköllä vaikealta.
Edvard lähetti kaupungin portille airuen, joka vaati kaupungin puolustajaa, maaherra Jean de Vienne'iä, antautumaan englantilaisille. Jean de Vienne vastasi, että hän oli saanut kaupungin päällikkyyden Ranskan kuninkaalta Filipiltä ja että hän aikoi puolustaa sitä viimeiseen asti. Airut ratsasti takaisin, ja nyt päätti Edvard ryhtyä kaupunkia piirittämään.
Englantilaiset leiriytyivät kaupungin ääressä olevalle tasangolle pystyttäen valkeita kangastelttoja sekä rakentaen myös puisia, oljilla katettuja suojuksia. Niiden välitse kulki säännöllisiä katuja, ja keskellä oli tori, jonne ympäristön asukkaat tulivat myömään viljaa, lihaa ja heiniä. Meritse tuli sinne englantilaisia kauppiaita ja flaamilaisia kankureita tuotteitaan myömään. Leiristä käsin tehtiin ryöstöretkiä maaseudulle, ja öisin saattoi usein nähdä taivaalla tulenlieskat taloista ja kylistä, jotka englantilaiset partiojoukot olivat sytyttäneet palamaan.
Jean de Vienne huomasi, että Edvard kuninkaan aikomus oli piirittää kaupunki niin tarkoin, ettei sinne voisi maan eikä meren puolelta viedä mitään ruokatavaroita, ja siten pakottaa se nälällä antautumaan. Mutta hän toivoi, että Ranskan kuningas sitä ennen voisi saada kokoon sotajoukkonsa ja tulla kaupungin avuksi. Kävi miten kävi, hän päätti täyttää velvollisuutensa ja puolustaa kaupunkia viimeiseen asti. Kun elintarpeet alkoivat jo käydä hyvin vähiin, täytyi hänen lähettää kaupungista pois kaikki, jotka eivät kyenneet taistelemaan ja joilla ei ollut elintarpeita varattuna. Niin läksi eräänä keskiviikkoiltana 1.700 henkilön suuruinen joukko köyhiä miehiä, naisia ja lapsia ulos kaupungin portista. Itkien ja valittaen kulkivat nämä kalpeat ja nälkiintyneet ihmiset englantilaisten leirin läpi, herättäen näissäkin säälin tunnetta. Kuningas Edvard antoi heidän leirissä levätä ja kestitti heitä ruoka-aterialla; antoipa heille kullekin vielä pienen summan rahaakin.
Kolme päivää ennen Pyhäinmiesten päivää nähtiin suuren, juhlallisesti koristetun laivaston tulevan Doverista päin; kuningas, hänen poikansa ja ritarit ratsastivat maallenousupaikalle tervehtiäkseen kuningatar Filippaa ja hänen naisseuralaisiaan, jotka tulivat tervehtimään miehiään, isiään ja poikiaan. Nyt tuli leiriin iloinen kemujen ja juhlien aika. Mutta Calais'ssa sitävastoin kävivät olot yhä tiukemmiksi. Jean de Vienne ja hänen väkensä olisivat suorastaan nääntyneet nälkään, ellei olisi ollut kahta urheata merimiestä, Marant ja Mestriel nimistä, jotka, tuntien rannikon hyvin, pimeinä syysiltoina toivat ruokatavaroita piiritetyille. Usein he olivat vaarassa joutua kuningas Edvardin laivojen käsiin, mutta onnistuivat aina pääsemään pakoon.
Näin kului koko talvi. Edvard kuninkaan leirissä vietettiin joulua iloisin kemuin, mutta Calais'ssa alkoi hätä olla korkeimmillaan. Pääsiäisen jälkeen sattui leirissä ikävä tapaus. Kuninkaan tyttären, 15-vuotiaan ihanan Isabellan piti viettää häitä Flanderin kreivin kanssa. Mutta aivan häiden edellä, kun oli jo kaikki valmistukset niitä varten tehty, karkasi sulhanen Pariisiin, Ranskan kuninkaan pakeille.
Tämä tapaus suututti Edvardia kovasti ja kiihdytti hänen valloitushaluaan. Helluntaiksi hän rakennutti merenrannalle suuren puisen linnoituksen ja varusti sen heittokoneilla. Sieltä käsin pidettiin Calais-satamaa alituisesti silmällä. Eivät edes edellä mainitut merimiehet enää uskaltaneet kaupunkia lähestyä, koska sotakoneiden heittämät kivet olisivat ruhjoneet heidän veneensä. Hätä kävi Calais'ssa tietysti yhä suuremmaksi, mutta piiritettyjen rohkeutta ylläpiti edelleen se toivo, että Ranskan kuningas viimeinkin kokoaisi sotajoukkonsa ja tulisi avuksi.
Ja kuningas Filip kokosikin suuren, komean armeijan ja saapui Calais'n läheisyyteen, leiriytyen Sandgaten ylängölle. Mutta ratkaisevan toimiin hän ei ryhtynyt. Ei ollut helppo asia päästä englantilaisen piiritysjoukon läpi Calais'hen. Filip lähetti muutamia ritareja Edvardin luo kehoittamaan tätä antautumaan avonaiseen kenttätaisteluun. Mutta Edvard vastasi, että hän oli lähes vuoden ollut Calais'n edustalla ja uhrannut suunnattomia summia sen piiritykseen ja että hän nyt, kun hän jo oli valloittamaisillaan kaupungin, ei voinut suostua vastustajansa pyyntöön, vaan oli tämän koetettava päästä kaupunkiin, miten parhaiten voisi.
Kolme päivää kesti tällaisia keskusteluja. Filip ei yrittänytkään edes pelastaa Calais'n urheata, lannistamatonta varustusväkeä, vaan lähti armeijoineen pois. Calais'sta nähtiin tuon komean sotajoukon, joka oli peittänyt koko Sandgaten ylängön, häipyvän näkymättömiin kuin kesäpilvi.
Oli taas tullut elokuu. Kokonaisen vuoden oli Vienne miehineen kestänyt mitä suurinta hätää kuninkaan puolesta, joka jätti heidät auttamatta. Nyt olivat he niin surkeassa tilassa, että lujimmatkaan eivät enää kestäneet; sillä helluntaista asti he eivät olleet saaneet mitään ruokavaroja. Näin ollen meni maaherra linnan muurille ja antoi merkin, että hän tahtoi antautua. Kuningas valitsi lordi Basset'in ja sir Walter Mauny'n kohtaamaan häntä ja laatimaan antautumisehdot.
Maaherra myönsi, että varustusväki oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen, ja pyysi, että kuningas tyytyisi kaupungin ja linnan antautumiseen, mutta että sotilaat ja asukkaat saisivat vapaasti lähteä kaupungista.
Sir Walterin täytyi vastata, että kuningas Edvard oli siitä ajanhukasta ja niistä uhrauksista, mitä Calais oli hänelle tuottanut, niin katkeroitunut, että kaupungin tulisi ilman ehdoitta antautua hänelle ja että hänellä olisi vapaus surmata tai vapauttaa, kutka hän tahtoisi, sekä että hän vaati korvausta piirityskustannuksista ja muusta vahingosta.
Jean de Vienne vastasi sankarillisesti: "Nämä ovat liian ankarat ehdot meille. Meitä on vähäinen joukko ritareita ja nuoria aseenkantajia, jotka olemme uskollisesti palvelleet herraamme ja kuningastamme, niinkuin tekin olisitte tehnyt, ja kestäneet mitä suurimpia vaivoja; mutta tahdomme kärsiä vielä paljon enemmän kuin kukaan sellaisessa asemassa on kärsinyt, ennenkuin jätämme pienintä lastakaan alttiiksi. Minä siis rukoilen, että te säälisitte meitä ja pyytäisitte kuninkaan armahtamaan meitä; sillä minulla on korkeat ajatukset hänen ylevämielisyydestään, ja olen vakuutettu siitä, että hän muuttaa päätöksensä."
Mutta kuningas pysyi järkähtämättömänä, sen vain saivat Walter Mauny ja neuvoston muut jäsenet aikaan, että hän armahtaisi varustusväen ja kaupungin asukkaat sillä ehdolla, että kuusi kaupungin etevintä kansalaista antautuisi hänelle. Heidän oli tultava avojaloin, paljain päin ja nuora kaulan ympärillä, sekä tuotava kaupungin avaimet, ja hänellä olisi valta rangaista heitä millä tavalla itse haluaisi.
Kun Jean de Vienne sai tämän vastauksen, pyysi hän sir Walter Mauny'n odottamaan, kunnes hän olisi neuvotellut kaupungin porvariston kanssa. Hän meni nyt suurimmalle torille ja antoi soittaa isoa kelloa. Kaupungin kaikki asukkaat kokoontuivat nyt raatihuoneelle. Kun hän esitti näille nuo kovat ehdot, puhkesi hän katkeriin kyyneliin, ja ylt'ympäri kuului nyyhkytyksiä ja valituksia. Tulisiko kaikkien kuolla nälkään vaiko uhrata jaloimmat ja kunnioitetuimmat kansalaisistaan, sittenkuin niin kauan oli yhdessä kestetty mitä kovimmat kärsimykset?
Silloin kuultiin jonkun puhuvan. Puhuja oli koko kaupungin rikkain mies, Eustache de S:t Pierre. "Kansalaiset, ylhäiset ja alhaiset", sanoi hän, "olisi suuri vahinko antaa niin monen ihmisen kuolla nälkään, jos se on estettävissä, ja luulen että Vapahtajamme katsoisi suosiollisin silmin sen estämistä. Minulla on luja usko ja luottamus, että saan armon Jumalalta, jos kuolen pelastaakseni maanmieheni, ja minä ilmoittaudun nyt yhdeksi niistä kuudesta."
Hänen näin puhuttuaan itkivät kaikki ääneen ja useat heittäytyivät epätoivon valtaamina hänen jalkoihinsa ja osoittivat hänelle kiitollisuuttaan. Eräs toinen rikas ja arvossa pidetty mies sanoi nyt: "Minä seuraan toveriani Eustache'ia." Hänen nimensä oli Jean Daire. Sitten tarjoutui vielä eräs hyvin rikas porvari Jacques Vissant ja hänen veljensä Pierre sekä vielä kaksi muuta, joiden nimet eivät ole jääneet muistoon. Nämä kuusi miestä olivat alttiit uhraamaan henkensä pelastaakseen kaupungin muun väestön.
Jean de Vienne saattoi heitä ratsain — hän oli haavoitettu eikä senvuoksi voinut kävellä — kaupunginportille asti, ja kaikki kansa itki ja voivotteli, mutta oman ja lastensa pelastuksen vuoksi ei kukaan uskaltanut estää heitä tätä uhriansa täyttämästä. Portit avattiin, maaherra ja nuo kuusi miestä lähtivät kaupungista, ja portit suljettiin heidän jälkeensä. Jean de Vienne ratsasti sir Walter Mauny'n luo ja kertoi hänelle, kuinka nämä miehet olivat vapaaehtoisesti tarjoutuneet, sekä pyysi hänen tekemään kaikkensa pelastaakseen heidät. Sir Walter lupasikin sen. De Vienne palasi sitten kaupunkiin, ja sir Walter vei nuo kuusi miestä kuninkaan ja hovin eteen. He polvistuivat kaikki, ja ensimmäinen heistä sanoi:
"Urhoollinen kuningas, sinä näet edessäsi kuusi Calais'n porvaria, jotka kaikki ovat olleet äveriäitä kauppiaita ja jotka nyt tuovat sinulle linnan ja kaupungin avaimet. Me antaudumme kokonaan sinun valtaasi pelastaaksemme Calais'n muut asukkaat, jotka ovat kovasti kärsineet ja kokeneet kurjuutta. Suvaitse ylevämielisyydessäsi armahtaa meitä."
Kaikki ylimykset ja ritarit, jotka olivat läsnä, joutuivat suuren liikutuksen valtaan nähdessään nämä levolliset, kauan kestetyn nälän vaalentamat ja laihduttamat kasvot, nämä kunnioitusta herättävät miehet, jotka uhrasivat itsensä pelastaaksensa kaupunkinsa väestön. Säälin kyyneleet olivat monen silmissä. Mutta kuningas oli edelleen järkähtämätön ja käski, että heidät oli vietävä pois ja teloitettava. Sir Walter Mauny puhui heidän puolestaan parhaansa mukaan, koettaen osoittaa kuninkaalle, että sellainen teloitus olisi himmentävä hänen omaa kunniaansa ja tuottava kostoa hänen omalle väelleen. Toisetkin ritarit koettivat taivuttaa kuningasta, mutta turhaan. Teloittajille lähetettiin jo kutsu. Silloin jalomielinen kuningatar Filippa heittäytyi polvilleen vankien keskelle ja sanoi: "Oi jalo herrani, minä olen suureen vaaraan antautuen tullut meren yli sinua tavatakseni enkä ole vielä pyytänyt sinulta mitään suosionosoitusta; nyt minä pyydän sinun tekemään minulle itselleni sen hyvän työn, että Pyhän Neitsyen pojan tähden ja rakkautesi tähden osoitat armahtavaisuutta näitä miehiä kohtaan!"
Kuningas katseli häntä hetken ääneti; sitten hän huudahti: "Vaimo, vaimo, oi jospa sinä et olisi ollut täällä! Sinä olet esittänyt rukouksesi sillä tavalla, että minä en voi olla sitä täyttämättä; minä annan sinulle nämä miehet, tee heille mitä tahdot."
Iloiten vei Filippa nuo kuusi miestä omiin suojiinsa, otti heidät siellä mitä ystävällisimmin vastaan, antoi heille toiset vaatteet ja runsaan aterian sekä kullekin rahasumman. Mutta sir Walter Mauny otti kaupungin haltuunsa, pidätti Jean de Viennen ja muut ritarit siellä siksi, kunnes kykenivät maksamaan lunnaat puolestaan, sekä lähetti pois ranskalaisen väestön, sillä kuningas oli lujasti päättänyt asuttaa kaupungin kokonaan englantilaisilla saadakseen siten itselleen vahvan tukipaikan Ranskassa.
Kuningas ja kuningatar ottivat asuntonsa kaupungissa. Kuningatar asettui Jean Dairen suureen taloon. Eustache de S:t Pierre pääsi suureen suosioon, ja kuningas asetti hänet kaupungin kaikkien uusien asukasten päämieheksi.
SEMPACH.
Olemme jo edellä kertoneet, kuinka Itävallan herttua Albrekt koetti laskea Sveitsin vapaan vuoristokansan valtansa alle. Hän lähetti kantoneihin omavaltaisia, julmia vouteja, joiden harjoittamat vääryydet nostivat kansan vastarintaan. Albrektin poika ja seuraaja Leopold lähti sotajoukkoineen kukistamaan n.s. metsäkantoneja, jotka olivat sveitsiläisen vapausliikkeen etupäässä, mutta urheat talonpojat voittivat hänen paljoa mieslukuisemman ja paremmin varustetun joukkonsa Morgartenin rinteellä Zugin kantonissa v 1315. Itävallan herttuat eivät kuitenkaan heittäneet yritystään vielä tähän. Alituista rauhattomuutta jatkui Sveitsin ja Itävallan herttuain välillä. Vasta mainitun Leopoldin veljenpoika, Leopold III:s, joka hallitsi v. 1351—1386, teki v. 1386 entistä voimakkaamman hyökkäyksen Sveitsiin noita "hävyttömiä talonpoikia" vastaan. Hän oli lähettänyt osan joukoistaan Zürichin kaupunkia vastaan ja itse hän 4.000 ratsumiehen ja 14.000 jalkamiehen seuraamana lähestyi Sempachin kaupunkia. Metsäkantonit lähettivät apuväkeä, mutta ainoastaan 1.300 miestä. Ne sijoittuivat metsäisille kummuille Sempach-järven ympärille. Leopoldin ratsuväki kulki kaupungin muurien ympäri ja häväisi asukkaita. Niinpä joku näytteli kaupunkilaisille köyttä, sanoen että se oli aiottu pormestarille. Kaupungin ympärillä olevat viljapellot poljettiin maahan.
Herttuan ystävät kehoittivat häntä viivyttämään hyökkäystään siksi, kunnes Zürichiin lähetetty joukko ennättäisi palata. Mutta eräs nuori nurjamielinen ritari, Oxenstiern nimeltään, piti sitä pelkuruutena. "Ennen puoltapäivää", hän sanoi herttualle, "jätämme me tuon kurjan talonpoikajoukon teidän käsiinne."
Jalkaväki järjestettiin tiheäksi joukoksi; komeiden kilpien ja haarniskain takaa olivat keihäät keskeytymättömänä metsänä suunnattuina eteenpäin.
Sveitsiläiset olivat herttuan joukkoihin verrattuina kovin harvalukuiset ja huonosti asestetut; olipa muutamilla vain laudanpalasia kilpien asemesta, toisilla oli hilpureita, joita esi-isät olivat käyttäneet Morgartenin taistelussa, toisilla miekkoja ja sotakirveitä. Mutta he luottivat asiansa oikeuteen ja turvautuivat Jumalaan, ääneen rukoillen.
Kiilan muotoisena rintamana he hyökkäsivät itävaltalaisten keihäsmetsää vastaan. Mutta sen läpi oli mahdoton murtautua. Luzern-kantonin presidentti ja kuusikymmentä hänen miehistään oli jo kaatunut, eikä ainoakaan itävaltalainen ollut vielä haavoitettu. Itävaltalaisten sivustat ryntäsivät eteenpäin kiertääkseen tuon pienen talonpoikaisjoukon ja tuhotakseen sen kokonaan. Sveitsiläiset olivat joutua aivan epätoivoon. Silloin keksi Unterwaldenin kantonista kotoperää oleva uljas mies, Arnold von Winkelried nimeltään, keinon, joka sillä hetkellä oli ainoa kotimaan ja sen kansan pelastamiseksi. Hän teki pian povessaan järkähtämättömän päätöksen. Hän huusi maanmiehilleen: "Minä avaan teille tien. Minulla on siveä puoliso ja pieni poika, jotka odottavat minua kotona. Heidät minä jätän maan huostaan." Sitten hän syöksyi vihollisten rintamaa vastaan ja kokosi käsivarsiensa väliin niin monta heidän keihäistään kuin ylettyi, ja työnsi ne rintaansa vasten. Kaatuessaan veti hän mukanaan maata kohden keihäät ja miehet ja raivasi siten aukon vihollisen rintamaan. Arnold von Winkelriedin ruumiin yli syöksyivät kevyesti liikkuvat sveitsiläiset tapparoineen ja miekkoineen vihollisten keskelle, tehden hirvittävää tuhoa ritareille, joiden liikkeitä raskas sota-asu vaikeutti. Itävallan lipunkantaja kaatui. Herttua Leopold riensi itse sitä korjaamaan, mutta raskaassa asussaan hän kompastui. "Minä olen Itävallan herttua", huusi hän, kun voittajain tapparat jo kohosivat iskemään häntäkin; eräs schwüziläinen antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Nyt itävaltalaiset lähtivät hurjaan pakoon. Heitä oli kaatunut noin 2,000 miestä, joista suuri osa mahtavia aatelismiehiä ja ritareita. Sveitsiläiset menettivät ainoastaan 200 miestä; mutta taistelun ponnistus ja heinäkuun helle olivat heidät niin väsyttäneet, että he eivät pystyneet pakenevia takaa ajamaan. He laskeutuivat polvilleen taistelukentälle ja kiittivät Jumalaa voitostaan. Seuraavana päivänä he hautasivat kaatuneet. Herttuan ruumis haudattiin Königsfeldin luostariin. Jokaisena taistelun vuosipäivänä, 9 p:nä heinäkuuta, kokoontuu sveitsiläisiä Sempachin taistelukentälle niiden neljän ristin ympärille, jotka on siihen pystytetty. Saapuvilla on kaksi pappia, joista toinen pitää kiitosjumalanpalveluksen tästä voitosta, joka tuotti Sveitsin kansalle vapauden, toinen lukee niiden kahdensadan miehen nimet, jotka seurasivat Winkelriedin esimerkkiä ja uhrasivat henkensä isänmaansa vapauden puolesta.
Näissä vapaudentaisteluissa kehittyi sveitsiläisten isänmaanrakkaus ihanteellisen korkealle, ja he saavuttivat lujan ja urhoollisen kansan maineen. Mutta kirkkaimpana loistaa heidän historiassaan muisto siitä uhrista, jonka Arnold von Winkelried isänmaalleen antoi.
PYHÄN TAPANIN KRUUNU.
Kaikista vanhan Unkarin valtakunnan aarteista oli tärkein Pyhän Tapanin kruunu, jonka paavi Sylvester II oli v. 1000 lahjoittanut Unkarin ensimmäiselle kuninkaalle Tapanille. Hänet kruunattiin Pyhän neitsyen kirkossa Alba Regalissa, jota saksaksi sanottiin Weissenburgiksi; ja siellä kruunattiin sitten kaikki seuraavatkin Unkarin kuninkaat.
Mutta Unkari oli hyvin levoton valtakunta Sitä ympäröi Puola, Böömi, Itävalta ja myöhemmin vielä Turkki, jotka kaikki himoitsivat itselleen tätä maata. Siitä oli seurauksena alituisia sotia ja taisteluita. Ja unkarilainen aatelisto oli myös hyvin ylpeätä, rajua ja levotonta väkeä, jota kuninkaan ei ollut helppo hallita; se tahtoi olla osallisena kuninkaan vaalissa, vieläpä nousta aseisiin kuningasta vastaan, jos tämä sen mielestä menetteli laittomasti. Ennen kaikkea oli välttämätöntä, että kuningas oli kruunattu Pyhän Tapanin kruunulla, muuten hän ei voinut vaatia aatelia tottelemaan, mutta jos hän kerran oli kantanut tätä pyhää kruunua ohimoillaan, pidettiin häntä ainoana laillisena hallitsijana, ellei hän aivan ilmeisesti polkenut valtakunnan lakeja.
Vuonna 1439 kuoli Itävallan herttua Albrekt II, joka oli nainut Saksin keisarin, Böömin ja Unkarin kuninkaan Sigismundin tyttären Elisabetin, ja Sigismundin kuoltua oli Albrekt naimisensa perusteella tullut muun muassa Unkarin kuninkaaksi. Hänellä oli Elisabetin kanssa ainoastaan yksi tytär, joka oli vasta nelivuotias. Kun unkarilaisilla ei ollut sitä ennen koskaan ollut naishallitsijaa, päättivät he tarjota Unkarin kruunun sekä leskikuningattaren käden Puolan kuninkaalle Wladislaville. Mutta Elisabetilla oli toiveita saada vielä lapsi, ja jos tämä tulisi olemaan poika, ei hän mitenkään tahtonut menettää tämän oikeutta Unkarin kruunuun. Mutta miten olisi hänen meneteltävä, häntä kun ympäröi Unkarin ylpeä, jäykkä aateli joka taholla? Jos Puolan kuningas kerran tulisi Pyhän Tapanin kruunulla kruunatuksi, istuisi hän lujasti valtaistuimella. Mutta jos tuo kruunu ei olisikaan saatavissa, ei häntä silloin voitaisi sillä kruunatakaan eikä aateli siinä tapauksessa myöskään häntä kuninkaaksi tunnustaisi.
Kuningattarella oli hovissaan eräs luotettava nainen, rouva Helena Kottener, hänen pikku tyttärensä Elisabetin hoitajatar. Tälle ilmaisi kuningatar toivonsa saada kruunu viedyksi johonkin varmaan piilopaikkaan, josta puolalainen puolue ei saisi sitä käsiinsä. Rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningatartaan kohtaan suostui Helena tässä asiassa toimimaan, vaikka hän samalla tiesi antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan. Helena on itse kirjoittanut muistiin ne merkilliset tapahtumat, jotka nyt seurasivat. "Kuningattaren määräykset saattoivat minut perin huolestuneeksi", kirjoittaa hän, "sillä tehtävä oli minulle ja lapsilleni hyvin vaarallinen, ja minä mietin tarkoin, miten minun olisi meneteltävä, sillä minä saatoin neuvotella vain yksin Jumalan kanssa. Minusta näytti, että minä, jos en ottaisi tehtävätä suorittaakseni ja siten saisin aikaan jonkun onnettomuuden, olisin rikollinen sekä Jumalan että ihmisten edessä. Siksi minä suostuin panemaan henkeni alttiiksi tämän vaikean tehtävän suorittamiseksi, mutta pyysin itselleni jotakin apulaista." Kuningatar suostui siihen, mutta ensimmäinen, jolle rouva Kottener uskoi aikeensa, eräs kroatialainen, kalpeni pelästyksestä ja poistui kiireesti. Kuningatar oli kauan hyvin levoton sen johdosta, että tällainen pelkuri raukka oli saanut salaisuudesta tiedon. Mutta tavattiin viimein rohkeampi apulainen, eräs unkarilainen aatelismies, jonka nimi Helenan käsikirjoituksessa on niin epäselvästi kirjoitettu, ettei ole voitu sitä lukea.
Kruunua säilytettiin eräässä holvissa Plintenburgin eli Wissegradin lujassa linnassa Tonavan mutkassa, noin kahdentoista penikulman päässä Buda-Pestistä. Se oli kotelossa, joka oli pantu monella sinetillä lukittuun arkkuun. Linnanpäällikkönä oli kuningattaren serkku Ladislav von Gara. Tämä oli uskonut kruunun vartioimisen eräälle linnakreiville, joka oli ottanut makuuhuoneekseen itse sen huoneen, josta oli käytävä alas holviin.
Kuningatar muutti Komornin linnaan, jonka päällikkönä oli hänen uskollinen serkkunsa kreivi Ulrik von Eily. Hän otti kanssaan pikku tyttärensä, Helena Kottenerin ja pari muuta hovinaista. Sieltä palautti hän Helena Kottenerin Plintenburgiin tuomaan jäljelle jääneet muut hovinaiset sekä kaikki hänen tavaransa. Oli vielä kevättalvi, lunta oli maassa, niin että rouva Kottener ja hänen edellä mainittu apulaisensa matkustivat reellä. Heidän täytyi olla hyvin varovaisia ja pitää aikeensa salassa, sillä kaksi unkarilaista aatelismiestä seurasi heitä.
Saapuessaan illalla Plintenburgiin he saivat tietää, että linnakreivi oli sairastunut eikä maannut siinä huoneessa, josta päästiin holviin. Hänen sijastaan olivat siellä nyt hovinaiset pakkaamassa vaatteitaan matkaa varten. Tätä kesti kello 8:aan illalla. Helenan apulainen puheli ja laski leikkiä hovinaisten kanssa, onnistuen välillä kuiskaamaan Helenalle, että tämä varustaisi itselleen kynttilöitä. Helena saikin muutamia vahakynttilöitä emännöitsijältä, muka rukoustensa suorittamista varten. Viimein kaikki menivät levolle. Yöllä tuli Helenan apulainen mustaan samettitakkiin ja huopakenkiin puettuna siihen eteiseen, josta päästiin Helenan huoneeseen sekä siihen, jonka kautta oli mentävä holviin. Mukanaan oli hänellä eräs vannotettu, uskollinen palvelija. Helena, joka oli kuningattarelta saanut kaikki tämän eteisen avaimet, päästi heidät sisään. Otettuaan linnakreivin holviin vievälle ovelle asettaman sinetin pois avasivat he lukot ja astuivat alas holviin. Siellä oli useita muita ovia, joiden lukot ja sinetit oli avattava, ja kolina, mikä tästä syntyi, tuntui tuskallisesti odottavasta Helenasta hirvittävältä. "Minä rukoilin hartaasti", sanoo hän, "Jumalaa ja pyhää neitsyttä ylläpitämään ja auttamaan minua; mutta minä olin suuremmassa tuskassa sieluni kuin elämäni puolesta. Rukoilin hartaasti Jumalaa, että hän armahtaisi minun sieluani ja mieluummin sallisi minun tässä yrityksessä kuolla, kuin että vastoin hänen tahtoansa jotakin tapahtuisi, joka tuottaisi onnettomuutta minun maalleni ja kansalleni."
Hän oli silloin tällöin kuulevinaan ulkoapäin kolinaa, ja häntä hirvitti, kun luuli, että aseellisia miehiä oli lähestymässä. Mutta sitten oli taas hiljaista. Hän rohkeni viimein mennä holviin nähdäkseen, miten pitkälle hänen apulaisensa olivat ennättäneet, ja huomasi, että he olivat viilanneet auki kaikki lukot, paitsi sitä, joka kuului kruunun ympärillä olevaan koteloon. Tämä heidän oli irroitettava polttamalla, vaikka uhkasikin se vaara, että siitä leviäisi käryä. Kun kruunu oli saatu esille, suljettiin arkku, särjettyjen lukkojen sijalle pantiin uudet, jotka siltä varalta oli otettu mukaan, ja entisten sinettien sijalle pantiin kuningattaren sinetit. Kruunu vietiin linnan kappeliin, josta löydettiin punainen samettityyny, niin suuri, että kruunu, kun tyynyn täytettä vähennettiin, voitiin kätkeä siihen.
Aamu alkoi hämärtää, hovinaiset pukeutuivat ja valmistauduttiin lähtemään Komorniin. Kun kaikki oli järjestetty, käski aatelismies palvelijansa ottamaan tyynyn ja sijoittamaan sen hänelle ja rouva Kottenerille aiottuun rekeen. Kun tämäkin oli suoritettu, lähti matkue liikkeelle. Helena tietysti oli edelleen pelonalainen mukana olevan aarteen vuoksi. Kun päivällisajaksi pysähdyttiin majataloon, piti hän koko ajan kruunua silmällä. Illemmalla oli kuljettava Tonavan yli, jonka jää jo oli heikkoa. Keskellä virtaa murtuikin jää hovinaisten reen alta; mutta kaikki kuitenkin pelastuivat, osa tavaroista vain menetettiin. Myöhään illalla saapui matkue viimein Komorniin.
Samana yönä tuli kuningattaren odotettu synnytyshetki, ja hänen sanomattomaksi ilokseen oli lapsi poika.
Kun kreivi von Eily sai tämän kuulla, pani hän samana yönä toimeen ilotulituksen ja soihtukulun Tonavan jäällä, ja varhain seuraavana aamuna saapui Granin arkkipiispa ja kastoi lapsen. Nimeksi annettiin tälle Ladislaus, Unkarin kuninkaan Ladislaus pyhän (1077—95) mukaan.
Vaara ei kuitenkaan ollut vielä voitettu; sillä monet unkarilaiset eivät halunneet lasta kuninkaakseen, ja pääsiäisen aikana saapui Puolan kuningas Budaan ottaakseen haltuunsa valtakunnan, joka hänelle oli tarjottu. Kukaan ei ollut vielä huomannut kruunun katoamista. Elisabet halusi viedä poikansa Weissenburgiin kruunattavaksi ja siten tehdä puolalaisen puolueen hankkeet tyhjäksi. Hän säikähti kovin saatuaan kuulla, että tämä puolue aikoi asettua väijyksiin estääkseen hänet saapumasta Weissenburgiin. Jos hänen matkatavaransa joutuisivat tarkastuksen alaisiksi ja niistä löydettäisiin kruunu, voisi siitä olla hyvin tuhoisat seuraukset. Rouva Kottener keksi sen keinon, että kruunu kätkettiin pikku prinssin kätkyen patjan alle.
Helluntain edellisenä sunnuntaina lähdettiin matkalle, kreivi Ulrik von Eily sekä monet ritarit ja aatelismiehet saattajina. Kätkyttä kantoi neljä miestä; mutta tämä ei miellyttänyt pikku prinssiä, vaan rupesi hän kovin itkemään, jonka vuoksi Helenan täytyi kantaa häntä sylissään pitkät matkat sateen liottamaa tietä pitkin. Kun kuljettiin kylien läpi, joita hallitsi vastapuolueeseen kuuluvat herrat, oltiin hyvin peloissaan, kuningatar otti pikku prinssin luoksensa vaunuun ja hovinaiset asettuivat hänen ympärilleen, jotta ampujat eivät osaisi häneen. Kun vaara oli ohitse, vietiin prinssi taas ulos; sillä hän ei ollut tyytyväinen, ellei Helena tai hoitaja häntä kantanut. Matkalla sattui vielä sateita ja myrskyjä, ja toisin ajoin sietämätöntä hellettä. Viimein kuitenkin saavuttiin Weissenburgiin.
Tämä kaupunki oli kuningattaren puolella. Viisisataa asestettua ritaria tuli häntä vastaan ottamaan, ja helluntai-aattona matkue kulki kaupunkiin. Helena kantoi prinssiä sylissään, ja nuo viisisataa ritaria ympäröivät häntä miekat paljastettuina. Helluntaina pantiin kruunaus toimeen kirkossa. Helena kantoi sylissään prinssiä, joka silloin oli ummelleen kahdentoista viikon ikäinen. Ennenkuin kirkkoon astuttiin oli kuningattaren poikansa nimessä juhlallisesti vannottava, että hän tulisi säilyttämään Unkarin vapauden ja lait. Sitten astuttiin kirkkoon, ja siellä Granin arkkipiispa voiteli pikku prinssin kuninkaaksi, puki hänet kruunauspukuun ja pani pyhän kruunun hänen päähänsä. Helena piti häntä silloin sylissään, ja Ulrik von Eily kannatti kädellään kruunua. Mutta pikku kuningas itki melkein koko ajan ja kansa katseli uteliaana nuorta kuningastaan ja ihasteli hänen äänekästä itkuansakin. Sitten kannettiin hänet kätkyessään kotiin, kreivi von Eilyn pitäessä kaiken aikaa kruunua hänen päänsä yläpuolella.
Näin peri siis pikku Ladislaus isänsä jälkeen Unkarin kruunun. Mutta siitä oli hänen etupäässä kiittäminen Helena von Kotteneria, joka uhrautuvaisesti antautui suureen vaaraan ylhäisen emäntänsä ja tämän pojan hyväksi.
SIR THOMAS MORE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.
Sir Thomas More, Englannin kuninkaan Henrik VIII:nnen (1509—1547) luotettava ja uskollinen kansleri, oli jalomielinen mies, vakavan uskonnollinen ja äärimmäisen tunnontarkka; hän oli samalla olennoltaan mitä miellyttävin ja iloisin, niin että kaikki kiintyivät häneen. Vanhaa isäänsä, tuomari sir John Morea, hän kunnioitti ja rakasti hellästi; aina kun hän tapasi isänsä, notkisti hän polvensa tämän edessä ja pyysi hänen siunaustaan. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että lapsia perheen keskuudessa kohdeltiin tylysti ja ankarasti ja rangaistiin kovasti pienimmästäkin virheestä; sir Thomas More sitävastoin piti velvollisuutenaan olla lapsilleen ystävällinen ja hellä, puhella heidän kanssaan ja koettaa voittaa heidän luottamuksensa. Näin saavutti hän lastensa sydämellisimmän rakkauden ja kunnioituksen.
Hänellä oli neljä lasta, Margaret — hänen lemmikkinsä —, Elisabet, Cicely ja John. Hänen hellästi rakastettu puolisonsa kuoli, kun nämä lapset vielä olivat pieniä, ja hän päätti heidän vuoksensa mennä uusiin naimisiin Alice Middleton nimisen lesken kanssa, jolla oli yksi tytär. Hän asui perheineen Chelsea'n kaupunginosassa kauniissa palatsissa, johon kuului hyvin hoidettu, aina Thames-virran rannalle ulottuva puisto. Hänen kodissaan kävi paljon Englannin ja ulkomaidenkin oppineimpia miehiä, joita suuresti miellytti seurustelu sukkelan ja tietorikkaan sir Thomas Moren sekä myös hänen tyttäriensä kanssa, jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja isänsä tapaan olivat käytöksessään pirteitä ja iloisia. Vieläpä itse kuningas Henrik VIII, joka oli aikansa terävimpiä ja miellyttävimpiä miehiä, tuli sinne joskus purjealuksellaan puhellakseen sir Thomaan kanssa tieteellisistä asioista tai laskeakseen leikkiä isännän ja hänen tyttäriensä kanssa. Tyttäret joutuivat aikaisin naimisiin ja asuivat miestensä kanssa edelleen isänsä kodissa. Margaretin puoliso, William Roper, oli nuori lakimies, ja sir Thomas piti hänestä paljon. Näin oli Moren kodissa lapsia ja lastenlapsia, ja rattoisa mieliala vallitsi sen piirissä.
Mutta nämä rauhaisat päivät loppuivat pian. Niinkuin historiasta tiedämme, oli Henrik VIII tavattoman huikentelevainen avioliitto-asioissaan. Hän meni naimisiin kuusi kertaa, luopuen aina edellisestä puolisosta ja antaen kaksi niistä mestatakin. Kun näihin avioeroihin tarvittiin paavin suostumus eikä sitä ollut helppo saada, pyrki Henrik VIII irroittamaan Englannin kirkon paavin vallanalaisuudesta ja asettumaan itse kirkon päämieheksi. Hän tahtoi erota ensimmäisestä puolisostaan, Katarina aragonialaisesta, koska tämä avioliitto ei muka ollut laillinen. Kun sir Thomas More huomasi, että kuningas oli päättänyt kulkea omia teitään ja erota puolisostaan ilman paavin lupaa, oli se hänen mielestään väärin, eikä hänen omatuntonsa sallinut hänen enää jäädä lordikanslerin toimeen, vaan hän erosi siitä. Kun hän näin oli tullut vapautetuksi kiusauksesta tehdä kuninkaan mieliksi, oli hän iloisempi kuin milloinkaan sitä ennen.
Hän nautti sanomattomasti vapaudestaan, mutta pian tuli levottomia aikoja. Kun kuninkaan toinen puoliso Anna Boleyn oli kruunattava, kutsuttiin hänet olemaan tässä juhlallisuudessa läsnä, ja hänelle tahdottiin vielä kustantaa siihen tilaisuuteen soveltuva pukukin. Mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen noudattaa kutsua, vaikka hän kyllä hyvin tiesi, mihin vaaraan hän antautui, kun hän tällä tavalla suututti sekä kuninkaan että kuningattaren.
Siitä alkaen etsittiin sopivaa aihetta hänen kukistamisekseen. Ensin syytettiin häntä siitä, että olisi ottanut vastaan lahjuksia tuomarintoimessaan. Tutkittaessa huomattiin tämä syytös kuitenkin vääräksi. Sitten syytettiin häntä siitä, että olisi ollut liitossa erään puolihupsun naisen kanssa, joka oli lausunut uhkauksia kuningasta vastaan. Hänet haastettiin vastaamaan siitä kuninkaan ja hänen neuvostonsa eteen, ja hän tiesi kyllä, että kaikki riippui siitä, miten tämä kohtaus kuninkaan kanssa päättyisi, sillä itse kanne oli vain tekosyy: todellisesti kuningas tahtoi päästä selville siitä, tulisiko sir Thomas kannattamaan häntä hänen taistelussaan paavia vastaan. Hyvänä katolilaisena ja lakimiehenä hän piti kuninkaan pyrkimyksiä väärinä, mutta hän rakasti kuningastaan ja tunsi hänen luonteensa, ja kiusaus oli suuri.
Kun hän palasi kuninkaan luota soutuveneessä, oli hän niin hyvällä tuulella ja iloissaan, että William Roper, joka oli häntä noutamassa, luuli että kaikki oli hyvällä kannalla.
"Minä toivon, että kaikki on hyvin, koska te olette niin iloinen", sanoi hän heidän astuessaan veneestä asuntoon.
"Niin, Jumalan kiitos, on laita, poikani."
"Onko kanne peruutettu?"
"Tahdotko, rakas poikani, tietää, miksi minä olen niin iloinen? Siitä minä olen niin sydämestäni hyvilläni, kun olen petkuttanut itse paholaista. Olen väitteissäni näitä herroja vastaan mennyt niin pitkälle, etten häpeän vuoksi enää voi peräytyä", vastasi hän. Hän tarkoitti, että hän oli pysynyt vakaumuksessaan niin lujana ja lausunut ajatuksensa niin pelkäämättä, että siitä lähtein kiusaus teeskentelyyn ja kuninkaan mielistelemiseen oli paljon pienempi kuin ennen. Että hän, ihmisluonnon heikkoudesta huolimatta, oli voinut pysyä lujana, se tuotti hänelle todellista iloa, vaikka hän kyllä ymmärsi, mitä seurauksia siitä olisi. Kun hänen tyttärensä Margaret seuraavana päivänä tuli hänen luokseen ilmoittamaan sitä iloista uutista, että kanne häntä vastaan oli peruutettu, vastasi hän tyynesti: "Usko pois, se on peruutettu, mutta ei unohdettu."
Kun hän eräänä päivänä kysyi Margaretalta, miten kuningatar jaksoi, vastasi tämä: "Paremmin, isä, kuin milloinkaan; hovissa ei tehdä muuta kuin tanssitaan ja leikitään."
"Ah, Margaret", sanoi hän, "minun käy sääliksi, kun ajattelen sitä kurjuutta, mikä odottaa sitä pikku raukkaa. Nämä tanssit ja leikit päättyvät siihen, että hän työntää pois meidän päämme, yhtä helposti kuin hän nyt työntelee pallojaan; mutta ei kestä kauan, ennenkuin hänen oma päänsäkin menee samaa tietä."
Huhtikuun 13 p:nä 1535 kutsuttiin hänet virallisesti vannomaan, että kuningas oli Englannissa kirkon päämies ja ettei paavilla siellä ollut mitään valtaa. Hän tiesi, mitä kieltäymisestä seuraisi. Hän meni ensiksi kirkkoon, ja jotta rakkaus lapsiin ja lastenlapsiin ei saisi kiusata häntä heikkouteen, sulki hän puutarhaportin heiltä kaikilta, sallimatta heidän, kuten tavallisesti, seurata häntä alas rannalle ja siellä hellin suudelmin ottaa häneltä hyvästi. Ainoa, joka sai seurata häntä, oli hänen vävynsä Roper, jolle hän kuiskasi: "Minä kiitän Jumalaa, että taistelu nyt on loppuun taisteltu."
Omatunto oli voittanut sydämen tunteet, ja hän oli siitä kiitollinen, vaikkakin hän nyt viimeisen kerran näki istuttamansa puut ja rakkaan kotinsa. Vala, joka hänen oli tehtävä kuninkaan ja neuvoston edessä, sisälsi yhtä ja toista, mikä koski kruununperimystä, ja siihen hän kyllä suostui, mutta kieltäytyi jyrkästi kaikesta, mikä tarkoitti kuninkaan valtaa kirkon yli. Väitetään, että kuningas olisi tyytynytkin tähän, mutta että kuningatar kiihoitti häntä pysymään äärimmäisissä vaatimuksissa: lopputulos oli, että sir Thomas vietiin Towerin linnaan. Hänen vaimonsa, joka ei käsittänyt hänen omantunnonarkuuttaan, kuvaili hänelle, kuinka tyhmää oli suljetuttaa itsensä kosteaan, rottia vilisevään vankilaan sen sijaan, että voisi olla ja elää kuninkaan suosiossa. Hän antoi puolisonsa sanoa sanottavansa ja vastasi sitten tyynesti: "Sanohan, eikö tämä vankihuone ole yhtä lähellä taivasta kuin oma huoneenikin?" Estelyistään huolimatta rakasti hänen puolisonsa miestään koko sydämestään, ja kun tämän omaisuus otettiin takavarikkoon, möi hän omia vaatteitaankin hankkiakseen miehelleen, mitä tämä tarvitsi vankilassa. Suurinta lohdutusta ja iloa tällä ajalla tuotti sir Thomaalle se, että hänen rakkain lapsensa Margaret, joka pystyi täysin ymmärtämään isänsä ajatuskannan ja kuinka tämä piti parempana kuolla kuin luopua vakaumuksestaan, kävi hänen luonansa ja lähetteli hänelle kirjeitä. Hänet vietiin tuomioistuimen eteen Westminster Hall'iin 1 p:nä heinäkuuta. Kuten hän itse oli arvannut, tuomittiin hänet kuolemaan. Hänet vietiin takaisin Toweriin. Margaret odotti häntä linnan pihalla saadakseen häneltä viimeisen silmäyksen. Hän tunkeutui sotilasvartioston läpi, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Oi isä, isä!" — hän ei voinut muuta sanoa. Sir Thomas siunasi häntä ja kehoitti häntä pitämään kaikki vastaiset kärsimyksensä Jumalan sallimuksina ja kestämään ne kärsivällisesti. Erottuaan isästään hän juoksi uudelleen takaisin, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä useat kerrat. Sitä nähdessään vartijasotilaatkin puhkesivat kyyneliin. Hän ei enää saanut nähdä isäänsä elävänä. Yöllä ennen teloitusta kirjoitti sir Thomas hiilellä hänelle jäähyväiskirjeen, jossa oli mitä hellimmät tervehdykset perheen kullekin jäsenelle.
Sir Thomaan toivo oli niin varma, hänen uskonsa niin luja ja hänen sielunsa niin turvallinen, että hän saattoi laskea leikkiä viimeisillä hetkilläänkin. Noustessaan horjuvia portaita myöten teloituslavalle, hän sanoi: "Herra luutnantti, toivottavasti te pidätte huolen siitä, että minä pääsen ehjänä ylös, kyllä minä itse pidän huolen alastulostani."
Näin sammui sir Thomas Moren jalo elämä, hän kuoli totuuden ja vakaumuksen marttyyrinä.
VAPAAEHTOINEN KALEERIORJA.
Pohjois-Afrikan rannikolle oli keskiajalla syntynyt maurilaisia valtioita, joiden asukkaat harjoittivat rosvoamista Välimerellä ja saattoivat meriliikkeen alituisen vaaran alaiseksi. Laivat ryöstettiin ja väki surmattiin tai vietiin Afrikaan, jossa ne myytiin orjiksi. Tällä tavalla joutuivat lukemattomat kristityt muhamettilaisten orjuuteen ja saivat viettää synkkää ja viheliäistä elämää kopeiden ja uskonkiihkoisten isäntiensä palveluksessa. Nämä ryöstöretket kestivät monta vuosisataa ja päättyivät oikeastaan vasta viime vuosisadan alkupuolella, jolloin Englannin ja Ranskan yhdistyneet laivastot hävittivät nuo pohjois-Afrikan merirosvopesät.
Alkukesästä v. 1605 purjehti eräs rannikkolaiva Lyonin lahtea pitkin. Pirteä tuuli paisutti purjeita, sininen Välimeri kimalteli etelässä päin, ja toisella puolella kohosi Ranskan rannikko milloin punertavana, milloin viheriänä. Äkisti ilmestyi ulapalle kolme kevytrakenteista laivaa valkoisissa purjeissa. Kapteenin tottunut silmä huomasi heti, että ne olivat afrikalaisia rosvolaivoja, ja hän antoi levittää kaikki purjeet. Mutta siitä huolimatta hän huomasi, ettei hän ennättäisi Ranskan rannikolle. Nuo laivat kulkivat tavattoman nopeasti, niissä kun tuulen ohella oli liikuntovoimana myöskin soutajia, jotka arvatenkin olivat kristityitä orjia. Ne pääsivät pian niin lähelle, että saattoivat merkillä antaa antautumiskäskyn. Mutta kapteeni kieltäytyi pelottomasti, asesti väkensä ja kehoitti sitä puolustautumaan viimeiseen asti. Taistelu, joka nyt syntyi, oli kuitenkin kovin epätasainen; rannikkolaiva vallattiin ja ankaran taistelun jälkeen makasi kolme laivamiestä kuolleena ja kaikki muut haavoitettuina. Kun taistelu oli tauonnut, surmattiin heti kapteeni kostoksi hänen vastustuksestaan, muu miehistö sekä matkustajat pantiin kahleisiin.
Viimeksimainittujen joukossa oli eräs Vincent de Paul niminen nuori pappi. Hän oli kotoisin Languedoc'ista varattomasta kodista, ja hänen koulunkäyntinsä oli kysynyt suuria ponnistuksia vanhempienkin puolelta. Hän oli saanut pienen perinnön eräältä sukulaiselta, joka oli kuollut Marseilles’issa. Hän oli nyt paluumatkalla perintöään nostamasta, mutta joutui näin merirosvojen käsiin. Haavoitettuna ja raskaissa kahleissa makasi hän eräässä nurkassa laivan lastiruumassa, joutuneena ehkä elinajakseen kristinuskon vihamiesten vangiksi.
Laivat saapuivat Tunisin kaupungin satamaan. Vangit puettiin karkeisiin orjanpukuihin ja heitä kuljetettiin Tunisin ahtaita katuja pitkin ostajain nähtäväksi. Sitten vietiin heidät jälleen laivoihin, ja ostajia saapui hieromaan kauppoja. Vankeja tarkastettiin ateriain aikana, jotta nähtäisiin, oliko heillä hyvä ruokahalu. Koetettiin heidän lanteitaan, katsottiin heidän hampaitaan, heidän tuli juosta ja kävellä, jotta lihasten liikkeet tulisivat näkyviin. Vincent alistui tähän kaikkeen kärsivällisesti, ajatellen yhä Häntä, joka meidän tähtemme oli ottanut palvelijan muodon, ja hän koetti, niin sairas kuin olikin, rohkaista kärsimystovereitaankin.
Vincent myytiin hyvästä hinnasta eräälle kalastajalle, mutta tämä huomasi pian, että meri teki hänet niin sairaaksi, ettei hänestä voinut olla mitään hyötyä, jonka vuoksi hän möi hänet eräälle maurilaiselle lääkärille. Tämä oli suuri kemian tutkija ja oli koettanut neljän vuoden aikana keksiä n.s. viisasten kiveä, jonka avulla voitaisiin metallit muuttaa kullaksi. Hän älysi, mikä hyöty hänellä olisi orjansa oppineisuudesta ja lahjakkaisuudesta, ihastui häneen suuresti ja koetti käännyttää häntä muhamettilaisuuteen, tarjoten hänelle vapauden sekä kuolemansa jälkeen koko omaisuutensa ja keksintönsä.
Kiusaus oli suuri, mutta Vincent voitti sen; hän kiitti aina Jumalaa, joka auttoi häntä voittamaan sen. Vuoden päästä lääkäri kuoli, ja hänen veljensäpoika möi taas Vincentin. Hänen uusi isäntänsä oli eräs Nizzassa syntynyt ranskalainen, joka orjuudesta vapautuakseen ei ollut kestänyt kiusausta, vaan hyljännyt uskonsa. Nyt oli hän tarkastusmiehenä eräällä Tunisin ruhtinaan maatilalla. Talo oli vuoren rinteellä, auringon polttavassa kuumuudessa, ja työskentely siellä oli Vincentille tavattoman rasittavaa, mutta hän kesti kaikki valittamatta. Hänen isännällään oli kolme vaimoa, joista yksi, turkkilaista sukuperää, tuli usein Vincentin luo pellolle ja puheli hänen kanssaan hänen uskonnostaan. Toisinaan pyysi hän Vincentiä laulamaan, ja hän lauloi silloin tavallisesti Babelin vankeudessa eläneiden juutalaisten psalmeja:
"Vieressä virtain Babelin surimme orjuudessa" ja muita Sionin lauluja. Vaimo sanoi vihdoin miehelleen, että tämä oli tehnyt kovin väärin luopuessaan uskonnosta, josta orja oli hänelle kertonut niin ihmeellisiä asioita. Vaimon sanat vaikuttivat luopioon siinä määrässä, että tämä meni orjansa puheille, ja keskustellessaan hänen kanssaan tuli hän pian täysin käsittämään, mihin viheliäiseen asemaan hän luopiona oli joutunut. Mutta luopuminen muhamettilaisuudesta tuottaa kuolemanrangaistuksen sekä luopujalle että hänen neuvojalleen. Peläten tällaista rangaistusta päätti hän salaa paeta Vincentin kanssa. Pienessä veneessä he menivät Välimeren yli ja saapuivat 28 p. kesäkuuta 1607 onnellisesti Aigues Mortes’iin. Siellä luopio heti hylkäsi muhamettilaisuuden ja rupesi jäseneksi erääseen munkkikuntaan, jonka tehtävänä oli hoitaa sairaita sairashuoneissa. Vincent meni Pariisiin ja kävi siellä sairaaloissa, lohduttaen sairaita niin suuresti, että he pitivät häntä taivaan lähettinä. Sitten hän sai opettajatoimen kreivi de Joignin perheessä. Tämä kunnon mies teki Vincentin kehoituksesta monta hyvää työtä. Hän oli "kaleerilaivojen" ylitarkastaja, niiden Ranskan suurimpiin satamiin, kuten Brest'iin ja Marseilles'iin, sijoitettujen laivojen, joissa kahlehdittuja pahantekijöitä pidettiin kovassa työssä, etupäässä laivoja soutamassa. Noiden onnettomien, puolialastomien vankien kurja tila herätti kreivissä ja Vincentissä sääliä, ja kreivin suostumuksella työskenteli Vincent näiden onnettomien keskuudessa niin hyvällä menestyksellä, että kuningas Ludvig XIII nimitti hänet kaleerilaivojen armeliaisuustoimien johtajaksi. Kerran käydessään Marseilles'in kaleerilaivoilla huomasi hän vangin, joka näytti erityisen masentuneelta ja toivottomalta. Hän rupesi puhelemaan vangin kanssa, ja monen ystävällisen kehoituksen perästä tämä viimein avasi sydämensä ja paljasti huolensa. Hän ei niin paljon surrut omaa kohtaloaan kuin sitä kurjuutta, johon hänen vaimonsa ja lapsensa hänen poissaollessaan välttämättömästi joutuisivat. Mitä vastasi Vincent tähän? Hänen menettelynsä oli niin merkillinen, että se, vaikkakaan sitä ei voine suositella yleisesti noudatettavaksi, on mainittava uhrautuvaisuuden todellisena huippuna. Hän nimittäin suorastaan vaihtoi paikkaa tuon pahantekijän kanssa. Asia kaiketi saatiin suoritetuksi lähimmän vanginvartijan välityksellä, hänelle kun vain oli tärkeintä, että hänellä oli määrätty lukumääränsä vankeja. Vanki päästettiin vapaaksi ja sai palata kotiinsa, ja hänen sijallaan kantoi nyt Vincent kahleita, eli vankien ravinnolla ja, mikä oli pahinta, oli vain pahantekijäin seurassa. Hänet kyllä pian keksittiin ja vapautettiin, mutta ne merkit, mitkä hän oli saanut raskaista kahleista, pysyivät hänen ruumiissaan koko hänen elinaikansa. Hän ei koskaan itse puhunut tästä tapauksesta, ja se pidettiin täysin salassa, ja kun hän kerran tuli maininneeksi sen eräälle ystävälle lähetetyssä kirjeessä, alkoi hän pelätä historian julkitulemista siinä määrin, että hän varta vasten lähetti pyytämään kirjettä takaisin. Sitä ei kuitenkaan annettu, ja se on vielä tallella varmana todistuksena siitä, että tapaus on tosi.
Vincentin koko myöhempikin elämä oli jaloa uhrautumista ja ihmisrakkauden harjoittamista. Mainittavin hänen toimistaan oli laupeudensisarten järjestön perustaminen. Nämä n.s. "Soeurs de charité" ovat jo lähes kolmesataa vuotta olleet Ranskassa kaiken armeliaisuustoiminnan etevimpinä suorittajina, hoitaneet sairaita, opettaneet nuoria, hoitaneet hyljätyltä lapsia ja olleet aina hädän ja kurjuuden pakeilla. Mainittakoon vielä, miten hän kosti ne kärsimykset, mitä hänellä oli ollut vankeudessa Afrikassa. Eri aikoina hän keräämillään lahjoitusvaroilla ja omilla tuloillaan lunasti vapaaksi tuhatkaksisataa kristittyä orjaa. Kerran kirjoitti hänelle Ranskan Tunisissa oleva konsuli, että suuri joukko vankeja voitaisiin määrätyllä rahasummalla lunastaa vapaaksi, Vincent hankki rahat ei ainoastaan näiden, vaan vielä seitsemänkymmenen muun vangin vapauttamiseksi, ja piti vielä huolta siitä, että Tunisiin lähetettiin Ranskan konsulin luokse muutamia pappeja, joiden piti antaa kristityille vangeille hengellistä ja ruumiillista hoitoa. Siihen aikaan oli yksin Tunisissa kuusituhatta orjaa, Algerissa, Tangerissa ja Tripolissa oli niitä samoissa suhteissa. Nämä papit, jotka olivat Vincentin perustaman lähetysyhdistyksen jäseniä, saapuivat Tunisiin samaan aikaan, kuin siellä raivosi hirvittävä rutto. He hoitivat siihen sairastuneita, sekä kristityltä että muhamettilaisia, pelottomalla uhrautuvaisuudella yöt ja päivät, saavuttaen siten maurilaistenkin suosion.
Jalo Vincent de Paul kuoli vuonna 1660, mutta hänen lähetysveljensä ja laupeudensisarensa kulkevat yhä vielä sitä tietä, minkä hän heille suunnitteli, ja häntä kunnioitetaan yhä vielä yhtenä ihmiskunnan suurimmista hyväntekijöistä.
RUTTO.
Nykyajan europalaisilla sivistyskansoilla tuskin voi olla täyttä käsitystä niistä kauhuista, mitä entisaikoina ruttotaudin ilmaantuminen sai aikaan. Ruttotaudin pesäpaikkoja ovat oikeastaan Itämaat — Egypti, Syyria, Intia y.m. — joissa ne ajoittain tekevät hirveitä hävityksiä. Laivakulun ynnä muun liikenteen välityksellä ovat nämä taudit usein päässeet Länsimaihinkin. Niitä on ollut monenlaatuisia, mutta yhteistä niille on aina ollut suuri tarttuvaisuus ja nopea kuolettavaisuus. Keskiajalla ja vielä kauan uudellakin ajalla oltiin Europassa tietämättömiä näiden tautien vastustamiskeinoista. Kaupunkeihin asettuivat ihmiset asumaan hyvin tiheään, raittiista ilmasta ja puhtaudesta ei pidetty huolta; kun joku sota tai nälänhätä sai aikaan suurempaa köyhyyttä, heikontuivat ihmiset eivätkä jaksaneet vastustaa näitä kulkutauteja, vaan kuolivat laumoittain. Ruttotautien levenemiselle maasta toiseen on vasta uudemmalla ajalla n.s. karanteenijärjestelmän, maan rajoille asetettujen tarkastusasemien ja tehokkaiden puhdistustoimien avulla saatu tehokas este.
Kun rutto ilmaantui johonkin kaupunkiin, toi se oloihin kammottavan muutoksen. Jokainen ruton saastuttama asumus merkittiin punaisella ristillä; kaikki muut karttoivat, sitä paitsi ne, joiden velvollisuutena oli kuljettaa kelloilla varustettuja ruumisvaunuja kaupungin katuja myöten ja koota kuolleet. Nämä olivat tavallisesti väestön kurjimpia jäseniä, jotka ryhtyivät tuohon kolkkoon tehtävään saadakseen sitten ryöstää ruton autioimat talot, ja he vahvistivat itseään väkijuomilla. Ruumiit heitettiin suuriin hautoihin, jotka ilman mitään hautajaisjuhlallisuuksia heti täytettiin. Kokonaisia perhekuntia kuoli saamatta ulkoapäin mitään hoitoa tai apua. Tällaisina aikoina merkitsi paljon, mille kannalle seurakuntien sielunhoitajat asettuivat, olivatko he todellisia vai ainoastaan palkkapaimenia.
Vuonna 1576 puhkesi rutto Milanossa. Kardinaali Boromeo, joka silloin oli Milanon arkkipiispana ja vähää ennen oli moittinut milanolaisia heidän siihen aikaan erityisemmin kevytmielisestä elämästään, ennustaen, että Jumalan viha tulisi kohtaamaan heitä, elleivät he tekisi parannusta, päätti nyt ruton puhjettua tehdä kaiken voitavansa hädän lieventämiseksi. Hänen konsistoriorinsa neuvoi häntä siirtymään jollekin terveellisemmälle paikkakunnalle, mutta hän vastasi, että piispa, jonka velvollisuus on hoitaa laumaansa, ei saa jättää sitä vaaran hetkellä. Hän saarnasi kansalle parannusta, valvoi sairaiden luona, kävi sairaaloissa ja innostutti omalla esimerkillään pappeja antamaan kuoleville uskonnon viimeisen lohdutuksen. Rutto raivosi neljä kuukautta, ja koko sen ajan jatkoi hän pelkäämättä ja väsymättä laupeudentyötänsä. Merkillistä kyllä, ainoastaan kaksi hänen talonväestään kuoli, nekin sellaisia, jotka eivät koskaan käyneet sairaiden pakeilla. Muutamat rikkaat henkilöt, jotka pakenivat kaupungista erääseen huvilaan ja siellä kuluttivat aikaansa ylimielisillä huvituksilla ja mässäyksillä, joutuivat kaikki ruton uhreiksi ja kuolivat — kaiketikin seurauksena heidän ylellisestä elämästään. Boromeon ja hänen pappiensa ankara ja säännöllinen elämä ja puhdas asunto oli heille turvana ruttoakin vastaan. Kuitenkin tuntui sen ajan käsitysten mukaan ihmeelliseltä, että Boromeo vältti ruton, vaikka hän melkein päivittäin saarnasi tuomiokirkossa, alituisesti kumartui sairaiden puoleen, antoi heille lääkkeitä, ripitti ja lohdutti heitä ja piti huolta hautojen siunaamisesta. Omaa pelastustaan hän ajatteli niin vähän, että hän, polvistuen tuomiokirkon alttarin ääreen, juhlallisesti Mooseksen tavoin tarjosi oman henkensä kansan pelastamiseksi.
Sata vuotta myöhemmin ilmaantui rutto viimeisen kerran Lontooseen, mutta silloin tavattoman ankarana. Varmaankin sen raivotessa esiintyi monta jaloa ja uhrautuvaa henkilöä, joiden nimiä aikakirjat eivät ole säilyttäneet. Seuraava kertomus on peräisin eräästä pienestä Eyam nimisestä kauppalasta, jonne rutto pääsi levenemään.
Eyam on vuorenrinteellä Buxtonin ja Chatsworthin välillä korkean vuoren suojaamana. Se on hyvin luonnonihana ja sievä paikkakunta, mutta ilmanvaihdolta liiaksi suojattu ja siksi epäterveellinen. Läheisillä vuorilla oli siihen aikaan lyijykaivoksia ja kauppala oli senjohdosta tiheään asuttu. Muutamia vaatetavaranäytteitä oli saapunut Lontoosta, ja samana päivänä sairastui ja kuoli erään räätälin perheessä monta henkeä mitä pahimmanlaatuiseen ruttoon. Syntyi suuri hämminki ja pelko kauppalan asukkaiden kesken. Sen pappi, William Mompesson nimeltään, oli nuori mies, vasta muutaman vuoden ollut naimisissa. Hänen nuori ja kaunis vaimonsa, vasta seitsemänkolmatta-vuotias, säikähti kovasti ja rukoili itkien miestänsä seuraamaan häntä ja heidän kahta lastansa johonkin turvalliseen paikkaan. Mompesson huomautti vaimolleen vakaasti, että hänen velvollisuutensa oli pysyä seurakuntansa sielunhoitajana vaaran hetkellä, mutta ryhtyi heti toimeen lähettääksensä vaimonsa ja lapsensa pois. Vaimo ymmärsikin miehensä tekevän oikein jäämällä paikoilleen, eikä koettanut sen enempää kehoittaa tätä lähtemään, mutta väitti samalla, että hänenkin velvollisuutensa oli jäädä miehensä luokse, ja rukoili miestään niin hartaasti lähettämään vain lapset pois, että tämä viimein suostuikin tähän järjestelyyn.
Näin erosivat vanhemmat pienokaisistaan tietämättä, saavatko heitä enää koskaan nähdä. Samaan aikaan Mompesson kirjoitti Lontooseen, pyytäen sellaisia lääkkeitä ja hoito-ohjeita, mitkä oli havaittu tehokkaimmiksi. Hän kirjoitti myös Devonshiren kreiville luvaten, että hänen seurakuntalaisensa välttäisivät tulla mihinkään yhteyteen naapuriston kanssa ja siten koettaisivat rajoittaa tartunnan vain kauppalan alueelle, jos kreivi puolestaan sitoutui toimittamaan ravintoaineita, lääkkeitä ja muita tarpeita ympärillä oleville vuorille muutamille sovituille paikoille, joilta Eyamin asukkaat voisivat käydä niitä hakemassa, jättäen sinne samalla maksun niistä, ja että tavarain tuojien kanssa ei antauduttaisi mihinkään yhteyteen, paitsi että heille annettaisiin kirjeitä, jotka sopi savustaa tai kastaa etikkaan, ennenkuin niihin koskettaisiin. Kreivi suostui tähän järjestelyyn, ja koko seitsemän kuukauden aikana sitä noudatettiin.
Mompesson vakuutti seurakuntalaisillensa, että rutto heidän mukanaan ehdottomasti leviäisi, jos he siirtyisivät kauppalasta muualle, ja että olisi julmaa menettelyä, jos he pakenisivat toisille seuduille ja levittäisivät samaa kurjuutta niihinkin. Ja seurakuntalaiset noudattivat vapaasta tahdosta pappinsa kehoitusta, eikä ole tunnettua, että ainoakaan Eyamin asukkaista olisi koko tällä ajalla mennyt sovitun rajan toiselle puolelle, ei myöskään ilmaantunut ainoatakaan ruttotapausta ympäristökylissä.
Lontoossa oli tultu siihen käsitykseen, että suurien ihmisjoukkojen kokoontuminen kirkkoihin paljon levitti tartuntaa. Mompesson päätti senvuoksi pitää jumalanpalveluksia ulkona eräällä vuorenrinteellä kaupungin läheisyydessä. Sellaisia pidettiin joka keskiviikko, perjantai ja sunnuntai, ja niissä seurakunnan paimen puhui kovasti koetellulle laumalleen lohdutuksen ja toivon sanoja. Oli toinenkin paikka, jossa Mompesson sai suorittaa papillista tehtävää. Tartunnan estämiseksi ei kuolleita haudattu kirkkomaahan, vaan eräälle kanervakankaalle kaupungin ulkopuolella. Siellä hän joka päivä siunasi kuolleiden hautoja, ja päivä päivältä väheni elävien seurakuntalaisten kuulijajoukko ruohoiselta vuorenrinteeltä.
Yötä päivää pastori oli vaimonsa kanssa sairaiden luona, hoitaen heitä, antaen heille ravintoa ja kaikkea mahdollista hoitoa, mutta kaikista heidän ponnistuksistaan huolimatta väkiluku väheni ennen ruton taukoamista viidenneksi osaksi alkuperäisestä lukumäärästään. Ja lopulta väsyi rouva Mompesson näistä vaivoista, ja hänen miehensä pelkäsi hänen sairastuvan keuhkotautiin. Pian huomattiin hänessä ruton oireet. Hänen voimansa loppuivat nopeasti. Hän houraili melkein koko ajan, mutta lopun lähestyessä oli hän hiljainen ja rauhallinen, alituiseen rukoukseen vaipuneena. Mompesson hautasi hänet kirkkomaalle ja ympäröi haudan rautavitjoilla. On olemassa kaksi kaunista kirjettä, jotka Mompesson kirjoitti hänen kuolemansa johdosta; toinen heidän pikku lapsilleen, joiden oli säilytettävä se siksi, kunnes vanhempina pystyisivät sen ymmärtämään, toinen hänen patronukselleen sir George Saville'lle, joka sittemmin on tunnettu lord Halifaxin nimellä. Hän kirjoitti nämä molemmat kirjeet siinä uskossa, että hän pian saisi seurata vaimoaan, sir Georgelle lähettämässään kirjeessä nimittäen itseään "kuolevaksi pastoriksi" ja uskoen tämän huostaan onnettomat orpolapsensa sekä nöyrästi pyytäen, että joku hurskas, nöyrä mies määrättäisiin hänen jälkeensä kauppalaan papiksi. "Sir, minä kiitän Jumalaa, että voin rauhassa antaa kättä koko maailmalle, ja minulla on se lohdullinen usko, että Hän on minut poikansa tähden vastaanottava, ja minä olen havainnut, että Jumala on paljon lempeämpi kuin olen luullut, ja minä soisin, että Hänen hyvyyttänsä ei niin soimattaisi ja halpana pidettäisi" — näin kirjoitti tämä puolisonsa menettänyt seurakunnanpaimen, yksikseen jätettynä kuolevan laumansa keskelle.
Kumpikin kirje kirjoitettiin viimeisenä päivänä elokuuta ja 1 p:nä syyskuuta 1666. Mutta 20 p. marraskuuta oli suurin vaara ohitse ja Mompesson kirjoitti sedälleen: "Tila tällä paikalla on ollut niin kamala, etten usko mitään sentapaista koskaan olleen maailmassa. — — Minun korvani eivät koskaan ole kuulleet niin sydäntäsärkeviä valitushuutoja, nenäni ei milloinkaan haistanut niin kauheata löyhkää, silmäni eivät koskaan nähneet niin pöyristyttäviä näkyjä. Seitsemänkymmentäkuusi perhettä minun seurakunnastani on joutunut ruton uhriksi ja näistä on 259 henkilöä kuollut." Hän lisäsi vielä, että lokakuun 11 p:n jälkeen ei ollut uusia taudintapauksia sattunut ja että kaikki villavaatteet oli poltettu, jotta tartunta ei niistä leviäisi. Hän ei ollut itse tuntenut vähintäkään pahoinvointia, eikä myöskään hänen palvelustyttönsä, miespalvelija vain oli saanut ohimenevää pahoinvointia. Mompesson eli vielä monta vuotta; hänelle tarjottiin Lincoln'in tuomiorovastinvirka, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Hän kuoli v. 1708. Ruton tartuntavoima oli niin suuri, että v. 1765, siis 99 vuotta myöhemmin, kun muutamat miehet kaivoivat ruttohautojen lähellä olevaa maapalasta perunamaaksi ja löysivät sieltä jotakin, joka heistä näytti palttinapalaselta, minkä he heti peittivät maahan, he kaikki sairastuivat kuumetautiin. Kolme heistä kuoli, ja heistä levisi tartunta siinä määrin, että seitsemänkymmentä henkeä siitä kuoli.
Vuonna 1721 raivosi rutto hirvittävästi Marseilles'issa. Sen toi luultavasti eräs laiva, joka 31 p. tammikuuta 1720 purjehti Tunis-lahdesta ja täydellinen terveystodistus mukanaan 25 p. toukokuuta saapui Marseilles'iin; jäljestäpäin huomattiin, että kuusi miehistöstä oli matkalla kuollut, ja henkilöt, jotka purkivat lastin, kuolivat myös. Ensimmäisiä taudintapauksia pidettiin Marseilles'issa vain lavantautikuumeena, joka suurissa kaupungeissa usein ilmaantuu köyhemmän kansan keskuuteen. Mutta pian saatiin huomata, että tauti olikin selvää itämaista ruttoa. Ryhdyttiin varokeinoihin; sairastuneet perheet siirrettiin vaivaistaloihin ja heidän kotinsa suljettiin; mutta tämä kaikki pantiin toimeen yöllä, jotta ei herätettäisi levottomuutta. Tämä salaperäisyys teki asian ihmisten mielikuvituksessa vielä kauheammaksi, kuin se todellisesti oli, ja sai aikaan suurta itsekkyyden ilmenemistä. Kaikki rikkaammat perheet, joilla oli varoja lähteä kaupungista ja jotka olisivat voineet tuntuvammin auttaa, pakenivat järjestään. Äkisti jäivät sairaalat ilman päällysmiehiä ja toimitsijoita; siviilivirkamiehet ja sotilaat sekä kaikki varakkaammat ammattilaiset olivat lähteneet kaupungista. Ainoastaan pormestari ja neljä kaupungin virkamiestä jäivät paikoilleen tavattoman lukuisan väestön keskelle, jolla ei ollut työtä, ei järjestystä, ei ravintoa eikä mitään uhrautuvaa mieltä kauhean ruton torjumiseksi.
Provencen eduskunta, joka olisi voinut ryhtyä tehokkaisiin toimiin, siirtyi loitommaksi Marseilles'ista ja julkaisi ainoastaan sellaisen asetuksen, ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saisi kulkea Marseilles'ista erään määrätyn rajalinjan ulkopuolelle; mutta kun kansa oli suuressa pakenemisen kiihkossa ja laittomuus ja epäjärjestys oli vallalla, ei tästä rangaistuksenuhasta ollut paljoakaan apua, ja rutto levisi pakolaisten mukana Arles'iin, Toulon'iin ja kuuteenkymmeneen kolmeen pienempään kaupunkiin ja kauppalaan.
Kamalia rikoksia tehtiin. Pahantekijöitä päästettiin irti vankiloista ja kaleereilta, ja näille annettiin toimeksi korkeata maksua vastaan koota ruumiit ja kuljettaa sairaat köyhäin sairaaloihin. Sellaiseen työhön voitiin heidät saada vain väkijuomien avulla ja sallimalla heidän vapaasti ryöstää, ja se kohtelu, jota he osoittivat sekä kuolleille että sairaille, lisäsi sanomattomasti yleistä kurjuutta. Sairashuoneeseen vieminen merkitsi varmaa kuolemaa — ei kukaan kestänyt sellaisessa rutonsaastuttamassa paikassa. Mutta ei ollut aina tämäkään turva saatavissa; pitkin katuja oli joukoittain kuolevia raukkoja, jotka oli työnnetty ulos kodeistaan eivätkä voineet laahata itseään mihinkään sairashuoneeseen.
Mitä tehtiin kaiken tämän kärsimyksen lieventämiseksi? Kuningas Ludvig XV oli siihen aikaan vielä alaikäinen, ja hallitusta hoitava Filip, Orleansin herttua, kevytmielinen, mutta hyväsydäminen mies, lähetti kaupungin avustukseksi rahasumman ja suuren määrän viljaa sekä lääkäreitä sairaita varten ja sotilaita ympäröimään ruton saastuttamaa aluetta. Paavi Klemens XI lähetti siunauksensa sekä kolme laivallista vehnää. Herttuan pääministeri, kunnoton Abbé Dubois, arveli, että nämä lähetykset loukkaisivat hänen omien hallintotoimiensa arvoa, ja pyysi Roomassa olevaa asiamiestänsä estämään vehnälaivat lähtemästä, mutta siellä hävettiin noudattaa hänen käskyjänsä ja laivat lähetettiin menemään. Matkalla ne joutuivat maurilaisen merirosvoilijan käsiin, mutta hän oli armeliaampi kuin Dubois: kuultuaan, minne laivat oli aiottu, päästi hän ne menemään ryöstämättä.
Pormestari ja hänen harvat apulaisensa sekä eräs yksityinen henkilö, aatelismies Rose, ponnistelivat suurenmoisen urheasti ja uhrautuvasti auttaakseen kärsiviä, jakaakseen ruokaa, hankkiakseen turvaa ja estääkseen niitä hurjia tekoja, joita sairaat houreissaan tekivät, sekä haudatakseen kuolleita. Koko papisto otti näihin laupeudentöihin osaa, samoin luostarit. Siihen aikaan oli uskonnollinen puoluehenki Ranskassa hyvin voimakas. Marseilles’in piispa Henri Francois Xavier de Belzunce oli innokas ja ankara jesuiitta ja oli ottanut niin kiivaasti osaa jansenilais-lahkon vainoamiseen, että hän oli kieltänyt n.s. oratorianien veljesjärjestöltä ripitysoikeuden, koska hän epäili näiden veljesten suosivan jansenilaisia oppeja. Mutta nyt yleisen vaaran aikana työskentelivät sekä piispa että oratoriaanit rinnatusten sairasten keskuudessa, jälkimmäiset antautuen yksinomaan alhaisempiin palvelustoimiin, kuten sairaiden ruumiillisten tarpeiden huolehtimiseen, ja tässä vapaaehtoisessa laupeudentoimessa kuoli veljesjärjestön koko miehistö, esimiehestä alkaen. Ehkäpä juuri nämä miehet, jotka täten unohtivat omat etunsa ja karsimansa vääryyden, osoittivat suurinta sankaruutta, mitä jalojen tekojen alalla milloinkaan on osoitettu.
Huomattavin henkilö näiden kauhistavien viiden ruttokuukauden ajalla oli kuitenkin piispa Belzunce itse. Hän oli komea, kookas mies, kaikkia muita pitempi. Hänen lämpimät saarnansa sekä hänen ankara hurskautensa ja suuri hyväntekeväisyytensä olivat aina mahtavasti vaikuttaneet yleisöön. Nyt hän kulki ympäri ruttosairaiden kesken, antoi heille sekä hengellistä että ruumiillista hoitoa, möi tai panttasi koko omaisuutensa, voidakseen hankkia heille apua, ja astui ruumisvaunuihin siunatakseen ruumiit hautaan. Hänen pappinsa seurasivat innokkaasti hänen esimerkkiään ja suuri joukko heistä joutuikin ruton uhreiksi. Provencen neljässä suurimmassa kaupungissa kuoli ruttoon 80.000 henkeä ja pienemmissä noin 8.000. Talvi viimein pysähdytti ruton kaameat hävitystyöt.
RANSKAN VALLANKUMOUKSEN AJOILTA.
Se sorto ja vääryys, jota Ranskassa oli harjoitettu monen sukupolven aikana, päättyi Ranskan vallankumoukseen, joka toi mukanaan kauheimpia tapahtumia, mitä historia tietää kertoa. Jokainen laitos, jota oli väärinkäytetty, hävitettiin armotta, ja menneiden sukupolvien kosto-perintö lankesi koko raskaudessaan niiden henkilöiden yli, jotka olivat entisten sortajain paikoilla. Monet näistä olivat yhtä puhtaita ja viattomia, kuin heidän murhaajansa olivat päinvastaista laatua; mutta vallankumouksen johtajat arvelivat, että täydellistä oikeuden ja vapauden ihannetta ei voitu saavuttaa, ellei kaikkea vanhaa ensin lakaistu pois, ja heidän julmat kätyrinsä valtasi hurja verenhimo. Hävityksen intohimo tarttui koko kansakuntaan. Mutta nämä sanomattoman hirvittävät ajat aiheuttivat myös monta jaloa tekoa ja oman itsensä uhraamista. Kerromme tässä vain muutamia tätä puolta valaisevia tapauksia kauhunvuodelta 1792.
Muistelkaamme ensinnäkin sveitsiläistä kaartia, joka 10 p. elokuuta 1792, tuona surullisena päivänä, jolloin kuningas, kuningatar ja heidän lapsensa vangittiin, järkähtämättä täytti velvollisuutensa kuninkaan suojelemiseksi, kunnes se kokonaan kaatui. Kaartin muiston kunnioittamiseksi on jälkimaailma hankkinut ylevän muistopatsaan: Luzernin lähellä olevaan kallioon on hakattu leijona, joka kuollessaan puolustaa Ranskan kuninkaiden vaakunaliljaa.
Mutta koitti vielä kamalampia päiviä. Kansalla näytti olevan se luulo, että kuninkaalla ja aatelistolla oli jokin kamala, yliluonnollinen voima ja että he voisivat jälleen nousta ja hävittää kaikki saavutukset, ellei heitä kerrassaan tuhottu. Ne, jotka olivat hallituksen johdossa, käyttivät tätä harhaluuloa lisätäkseen teloituksia ja lakaistakseen pois kaiken, mikä heidän mielestään oli kansakunnan uudestisyntymisen tiellä. Maanpakoon siirtyneen aateliston ja Saksan pikku ruhtinaiden yritykset tulla sotajoukolla kuninkaallisen perheen avuksi lisäsivät vain näiden johtomiesten verenhimoa ja raivoa. Pariisin vankilat olivat täynnä "aristokraatteja", joiksi aatelisia ja kaikkia säätyhenkilöitä nimitettiin, sekä pappeja, jotka eivät olleet tunnustaneet uutta valtiomuotoa.
Abbaye de S:t Germainin vankilassa olevien joukossa oli Jaques Cazotte, vanha, seitsemänkymmenen kolmen vuoden ikäinen mies, joka oli ollut monta vuotta virkamiehenä ja kirjoittanut moniaita runoelmia. Hän asui maalla Champagnessa, kun hän 18 p. elokuuta vangittiin. Hänen tyttärensä Elisabet, 20-vuotias rakastettava neito, ei tahtonut jättää häntä, ja molemmat vietiin Epernay'hen ja sieltä Pariisiin, jossa heidät pantiin Abbaye-vankilaan, joka jo oli ylen täynnä vankeja.
Siellä Elisabet tapasi samahenkisen Marie de Sombreuil'in, joka ei ollut tahtonut jättää isäänsä, vikomti Charles de Sombreuil'ia, joka oli Ranskan armeijan invaliidien eli eläkettänauttivan sotilaskunnan johtaja, ja sinne oli tullut myös rouva de Fausse Lendry vanhan setänsä, abbé de Rastignacin kanssa, joka oli ollut kolme kuukautta hyvin sairaana ja juuri vasta tervehtynyt, kun hänet vietiin vankeuteen ja suljettiin huoneeseen, joka oli niin täynnä vankeja, että he eivät voineet kääntyä, ja jossa ilma elokuun lopulla oli inhottavan umpinainen ja kuuma. Tuo vanha mies ei voinut koko sillä ajalla, minkä hän siellä oli, hetkeäkään nukkua. Rouva de Fausse Lendry ja neiti de Sombreuil viettivät yönsä vanginvartijan huoneessa.
Syyskuun 2 p:nä lähetettiin noin sata miestä kivääreillä ja kirveillä varustettuina kaikkiin vankiloihin teloittamaan vankeja. Se oli sunnuntaipäivä, ja useat vangituista olivat koettaneet viettää sen mahdollisimman hyvin, aavistamatta, että se olisi heidän viimeinen päivänsä. He alkoivat aavistaa pahaa vasta sitten, kun huomasivat, että vanginvartija oli lähettänyt pois perheensä ja että hän lähetti heille päivällisruoan tavallista aikaisemmin. Pian senjälkeen kuultiin huutoa ja kiljuntaa, hälytyskelloa soitettiin ja laukauksia ammuttiin, ja vangeille ilmoitettiin, että loistoväki oli hyökkäämässä vankiloihin.
Papit olivat kaikki yhdessä suljettuina Abbayen luostariin, johon heidät oli vaunuissa viety samana aamuna. Heidän joukossaan oli abbé Sicard, suuresti kunnioitettu pappi, joka oli elämäntyökseen ottanut omassa kodissaan opettaa sokeita ja kuuromykkiä.
Hänet oli opetustyönsä ja oppilaidensa keskeltä vangittu 26 p. elokuuta 1792 ja suljettu muiden pappien kanssa kaupungin vankilaan. Mutta lapset, joita hän oli kasvattanut, tulivat suurin joukoin pyytämään lupaa anoakseen hänen vapauttamistaan kansalliskokouksen tuomioistuimelta. Massieu, hänen paras oppilaansa, oli kirjoittanut liikuttavan anomuskirjoituksen, jossa hän sanoi, että kuuromykät ja sokeat olivat hänessä kadottaneet opettajansa, kasvattajansa ja isänsä. "Hän on opettanut meille kaiken, minkä osaamme, ja ilman häntä me olisimme kuin järjettömät eläimet." Tämä kirjoitus sekä mykkäraukkain rukoilevat katseet liikuttivat kansalliskokousta. Eräs nuori mies, Duhamel nimeltään, joka ei ollut kuuro eikä mykkä, ihmetteli Sicardin hyviä töitä niin suuresti, että hän tarjoutui menemään vankeuteen tämän edestä. Puhkesi myrskyisiä suosionosoituksia, ja annettiin määräys, että syy hänen vangitsemiseensa olisi tutkittava. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Sicard sijoitettiin yhteen niistä vaunuista, jotka hitaasti kulkivat pitkin katuja ja joita katuyleisö herjasi ja kivitteli, seuraten niitä aina Abbaye'een saakka.
Vanginvartijan huoneessa istui kaamea komitea, joka oli olevinaan jonkinmoinen tuomioistuin, mutta vain harvat papeista pääsivät sinne. Heidät surmasi, heti kun he astuivat vaunuista, kartanolle kerääntynyt kansanjoukko kolkonnäköisiä miehiä, joilla oli päässä punaiset myssyt ja paidan hihat käärittyinä, sekä vielä kamalampia naisia, jotka yllyttivät miehiä teurastukseen ja tarjosivat heille viiniä ja ruokaa. Sicardin sekä erään toisen papin onnistui rynnätä komitean huoneeseen sill’aikaa kuin heidän tovereitaan surmattiin, ja Sicard huusi: "Hyvät herrat, pelastakaa onneton!"
"Menkää tiehenne", vastattiin; "tahdotteko te, että mekin saisimme surmamme."
Mutta yksi komitean jäsenistä, joka tunsi hänet, otti hänet huoneeseen ja lupasi, jos suinkin mahdollista oli, pelastaa hänet. Täällä hän olisikin ollut turvassa, ellei eräs ilkeä nainen olisi huutanut murhaajille, että kaksi pappia oli päästetty sisään. Nyt kuultiin kovia kolkutuksia ja huutoja, että papit oli jätettävä teloittajain käsiin. Sicard luuli nyt kaiken olevan hukassa, irroitti kellonsa sekä pyysi erästä komiteanjäsentä antamaan sen ensimmäiselle kuuromykälle, joka tulisi häntä tiedustelemaan, pitäen varmana, että uskollinen Massieu tulisi sen tekemään. Komitealainen ei kuitenkaan pitänyt vaaraa vielä niin suurena, mutta kohta kuului entistä hurjempaa karjuntaa ja jyskettä ulkopuolelta, aivan kuin olisi tahdottu särkeä ovi, ja silloin hän otti kellon vastaan. Sicard lankesi polvilleen, uskoi sielunsa Jumalan huomaan ja syleili virkaveljeänsä.
Murhaajat syöksyivät sisään; he pysähtyivät hetkeksi, kun eivät joukosta heti voineet keksiä pappeja, mutta pian he heidät huomasivat, ja Sicardin toveri surmattiin heti. Aseet kohotettiin jo Sicardin yli, kun eräs mies tunkeutui joukon läpi, heittäytyi Sicardin eteen, paljasti rintansa ja huusi: "Tämän rinnan saatte lävistää, ennenkuin iskunne kohtaa tätä jaloa kansalaista. Te ette tunne häntä. Hän on Abbé Sicard, jonka vertaista hyväntekeväisyydessä tässä maassa ei ole monta, sokeiden ja kuuromykkäin isä!"
Murhaajat laskivat aseensa, mutta Sicard, joka huomasi, että kansajoukko oli varsinainen elämän ja kuoleman ratkaisija, juoksi akkunan ääreen ja huusi kaikin voimin: "Ystävät, tässä on viaton mies. Onko minun kuoltava tutkimatta minua?"
"Sinä olit toisten mukana", kiljui kansa; "siksipä sinä olet yhtä huono kuin kaikki ne muutkin."
Mutta kun hän ilmoitti heille nimensä, taukosi rähinä. "Hän on sokeiden ja kuuromykkien isä; hän on liian hyvä kuollakseen; hän käyttää elämänsä hyväntekeväisyyteen; hän on pelastettava!" Ja murhaajat, jotka seisoivat hänen takanansa, ottivat hänet käsivarsilleen ja kantoivat ulos kartanolle, jossa hänen nyt täytyi ottaa vastaan hellyydenosoituksia koko murhaajajoukolta, joka tahtoi juhlasaatossa viedä hänet hänen kotiinsa. Mutta hän ei tahtonut lähteä olematta laillisesti vapautettu ja palasi takaisin komitean huoneeseen. Siellä hän nyt vasta sai tietää, että hänen pelastajansa oli nimeltään Monnot, kelloseppä, joka oli vain kuullut puhuttavan hänestä. Kun hän oli saanut tietää, että Sicard oli niiden pappien joukossa, jotka vietiin surmattaviksi, oli hän heti syössyt sisään pelastaakseen hänet.
Sicard jäi komitean huoneeseen, saaden nähdä mitä hirvittävimpiä veritöitä ympärillään. Yöllä vietiin hänet sekä kaksi muuta vankia pieneen "le Violon'in" vankilaan. Kello 3 aikaan aamulla yrittivät murhamiehet tunkeutua tähänkin vankilaan, mutta he eivät keksineet Sicardia. Kaksi päivää sen jälkeen hänet vapautettiin, ja hän pääsi jatkamaan laupeudentyötänsä.
Abbaye-vankilassa erotettiin yön tullessa naiset sukulaisistaan, joita he olivat seuranneet, ja suljettiin erityiseen naisten huoneeseen. Aamulla pyysivät he hartaasti päästä jälleen omaistensa luo, mutta rouva de Fausse Lendrylle vakuutettiin, että hänen sedälleen ei tapahtuisi mitään pahaa, ja pian senjälkeen sanottiin heille, että kaikki, jotka vielä olivat siellä, olivat saaneet anteeksi. Kaksikymmentäkaksi naista oli siellä vielä ja heitä kehoitettiin lähtemään vankilasta; mutta kaksi heistä, jotka lähtivät ensiksi, murhattiin heti. Vahtimies huusi toisille: "Se on ansa, menkää takaisin älkääkä näyttäytykö." Marie de Sombreuil oli onnistunut pääsemään isänsä luokse, ja kun tämä kutsuttiin vankilan kartanolle, seurasi Marie häntä. Hän heittäytyi isänsä kaulaan ja rukoillen murhamiehiä säälimään tämän harmaita hiuksia ilmoitti hän, että heidän oli ensiksi surmattava hänet. Yksi joukosta tuli hänen päättäväisyydestään hyvin liikutetuksi ja ehdotti, että molemmat saisivat mennä vapauteen, jos tyttö tahtoisi juoda kansakunnan maljan. Koko vankilan kartano oli veren vallassa, ja lasi, minkä mies ojensi Marielle, sisälsi jotakin punaista. Marie ei kuitenkaan näyttänyt mitään kauhun ilmettä. Hän tyhjensi lasin, ja murhaajain hurraa-huutojen kaikuessa poistui hän isänsä kanssa vankilasta. Koskaan ei hän senjälkeen voinut nähdä lasillista punaista viiniä tuntematta kauhun väristystä, vaikka itse hän kyllä oli sitä mieltä, että se lasi, minkä hän oli vankilassa tyhjentänyt, oli viiniä ja että hän mielikuvituksessa vain oli siinä verta nähnyt.
Sanoma, että neiti de Sombreuil oli pelastanut isänsä, rohkaisi toisia naisia, ja kun "Cazottea" huudettiin, kiiti Elisabet isäänsä vastaan ja asettui samalla tavalla hänen ja teloittajan väliin, kunnes hänen uhrautuva rakkautensa sai kansan huutamaan: "Armoa!" Yksi vankilan vahdeista avasi hänelle ja hänen isällensä tien väkijoukon lävitse.
Rouva de Fausse Lendry ei ollut yhtä onnellinen. Hänen setänsä oli surmattu aikaisin päivällä, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan siitä, että setä oli kutsuttu alas kartanolle; hän itse kyllä jäi eloon ja on kertonut tämän kauhean vuorokauden tapahtumat.
Samaan tapaan meneteltiin kaikissa muissakin vankiloissa. Huomattavin "La Force"-vankilan uhreista oli kaunis prinsessa Marie Louise Savoylainen, joka oli yksi kuningattaren uskotuimmista ystävistä. Nuorena, lapsettomana leskenä hän oli ollut hovin kaunistuksena. Vakavat, oppineet naiset luulivat häntä kevytmieliseksi, mutta hänen todellinen luonteensa ilmeni koettelemuksen hetkellä. Hänen vanha appensa oli ottanut hänet mukaansa ulkomaille, kun ajat tulivat levottomiksi, mutta niin pian kuin hän huomasi, että kuningatar Maria Antoinette itse oli vaarassa, palasi hän kiireen kaupalla Ranskaan lohduttaakseen häntä ja ollakseen hänen kohtaloansa jakamassa.
Tuon kauhean elokuun 10 päivän jälkeen olivat ystävykset olleet erillään, ja Marie Louise oli suljettuna La Force -vankilaan. Illalla 2 p. syyskuuta vietiin hänet tribunaalin eteen ja vaadittiin vannomaan juhlallinen vala, jossa hänen oli sitouduttava puolustamaan vapautta ja tasa-arvoisuutta sekä vihaamaan kuningasta ja kuningatarta.
"Minä mielelläni vannon nuo kaksi ensimmäistä valaa. En voi luvata vannoa viimeistä. En tunne sitä sydämessäni."
"Vannokaa; ellette, on teidän kuoltava."
Hän katsoi ylös, kohotti kätensä ja otti askeleen ovea kohden. Murhaajat ympäröivät hänet, ja heidän aseensa pian surmasivat tämän vienon naisen, joka oli rakastanut kuningatar-ystäväänsä kuolemaan asti. Hänen ruumiinsa paloiteltiin, hänen vaalea tukkansa liehui sen peitsen ympärillä, jonka kärjessä hänen päätään kannettiin hänen ystävättärensä vankilanakkunan ohitse.
Olkoon vielä mainittu, että pian senjälkeen Cazotte ja de Sombreuil uudelleen otettiin vangeiksi ja mestattiin. Tyttäret eivät voineet heitä enää pelastaa.
ISIÄ JA POIKIA.
Siinä sisällisessä sodassa, jota Englannissa seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla käytiin kuninkaan puoluelaisten eli kavaljeerien ja parlamenttipuolueen eli n.s. keropäiden välillä, oli verinen taistelu Redhorse laaksossa 23 p:nä lokakuuta 1642. Kuningas Kaarle I oli itse saapuvilla, mutta hänen armeijansa ylin johto oli kuusikymmenvuotiaalla Robert Bertiellä, Lindsayn kreivillä. Tämä oli urhoollinen ja paljon kokenut soturi. Heti kun hän alkoi aavistaa, että kuninkaan ja parlamentin väliset riitaisuudet puhkeisivat sodaksi, oli hän harjoittanut alustalaisensa Lincolnshiressä ja Northamptonshiressä sotilastehtäviin ja muodostanut heistä jalkaväkirykmentin. Hänen poikansa lordi Montagu Bertie oli komea kahdenneljättä vuoden ikäinen mies, jonka kunnollisuutta kaikki ihailivat. Samoin kuin isänsä oli hänkin ollut sotapalveluksessa Alankomaissa, siinä pitkällisessä sodassa, jota tämä maa kävi vapautuakseen Espanjan vallanalaisuudesta. Hän oli nyt kapteenina kuninkaan henkivartijakaartissa.
Vastoin kreivi Lindsayn tahtoa ja hänen mielipahakseen erotti kuningas ratsuväkensä Lindsayn ylipäällikkyydestä antaen sen veljenpojallensa Rupert Rheiniläiselle, joka oli ylpeä ja itsepintainen mies, saanut sotilaskasvatuksensa 30-vuotisen sodan raa'assa koulussa. Hänen tuli taistelussa noudattaa vain kuninkaan omia määräyksiä.
Parlamenttipuolueen armeijan johtajana oli Lindsayn vanha ystävä Essexin kreivi, joka oli ollut hänen, asetoverinaan Alankomaiden sodassa. Lindsay tunsi Essexin sotataitavuuden ja lausui, että kuninkaan armeijan oli taistelussa meneteltävä erittäin varovasti. Prinssi Rupert puolestaan väitti, että ratsuväki äkisti voimakkaalla hyökkäyksellä heti ajaisi keropäät pakoon eikä sitten tarvitsisi muuta kuin päättää voitto. Kuningas oli kahdenvaiheilla, kumpaistako ehdotusta noudattaa. Viimein hän käski järjestämään hyökkäyksen Rupert prinssin ehdotuksen mukaan.
Kirkonkellot soivat parhaillaan iltarukoukseen, kun kuninkaan joukot lähtivät liikkeelle. Rupert prinssin hyökkäys onnistui; siltä kohtaa keropäät pakenivat kiireen kaupalla taistelutantereelta, ja kuninkaan joukot ajoivat heitä takaa. Vastustajain pääjoukko teki kuitenkin lujaa vastarintaa, ja taistelu näytti jonkun aikaa aivan tasaväkiseltä. Mutta silloin suuri joukko parlamenttiarmeijan ratsuväkeä, joka tähän asti oli ollut syrjässä, teki voimakkaan hyökkäyksen kuninkaan armeijaa vastaan hetkellä, jolloin tältä jo alkoi loppua ampumavarat. Kuninkaalliset alkoivat askel askeleelta peräytyä, ja turhaan koetti Rupert koota väkeänsä uuteen hyökkäykseen. Tällöin sai lordi Lindsay kuulan jalkaansa ja kaatui. Hänen ympärilleen kerääntyi tiheä joukko vastustajan ratsuväkeä. Mutta hänen poikansa Montagu Bertie, joka huomasi, mihin vaaraan isä oli joutunut, ryntäsi vihollisjoukon keskelle, avasi itselleen tien isänsä luokse ja otti hänet käsivarsilleen, ajattelematta omaa vaaraansa ja pitäen silmämääränään vain isänsä pelastamista. Tiheä vihollisjoukko, joka oli hänen ympärillään, vaati häntä antautumaan, ja hän ojensi heille miekkansa. Sitten kantoi hän kreivin lähimpään hökkeliin, pani hänet makaamaan olkikuvolle ja koetti pidättää verenvuotoa. Oli kirpeän kylmä ja pimeä yö ja jäätävä tuuli tunkeutui tuon hataran hökkelin seinien läpi. Kaukaa vuorenharjanteilta näkyivät kuninkaan armeijan ja toiselta puolelta parlamentti-joukon leiritulet. Lyhtyjä liikkui taistelukentällä — sotarosvot olivat siellä kaatuneiden parissa toimessaan. Kuinka taistelu oli päättynyt, sitä ei tiennyt isä eikä poikakaan eivätkä myös heitä vartioivat vahdit. Kreivin ajatukset liikkuivat vain yhä taistelussa ja hänen puheistaan kävi ilmi, että hän piti prinssi Rupertia syypäänä koko onnettomuuteen. Se oli kolkko yö. Veri alkoi taas vuotaa haavasta, ei mikään voinut sitä tukkia, ei ollut mitään apua saatavissa, ja vanhan miehen voimat vähenivät nopeasti.
Puoliyön aikana sai kreivin vanha ystävä Essex tiedon hänen tilastaan ja lähetti hänen luokseen muutamia upseereja tiedustelemaan, miten hänen laitansa oli, ja ilmoittamaan, että lääkärinapua saapuisi mahdollisimman pian. Lindsay oli vielä täydessä tajussaan ja moitti upseereja heidän uskottomuudestaan kuningasta kohtaan. He palasivat noloina takaisin ja kehoittivat Essexiä luopumaan aikeestaan mennä häntä katsomaan. Lääkäri kuitenkin meni hänen luoksensa, mutta liian myöhään; Lindsay oli jo kylmyydestä ja verenvuodosta niin uupunut, että hän varhain seuraavana aamuna kuoli. Hänen poikansa sankarillinen uhrautuminen ei voinut häntä kuolemasta pelastaa.
Seuraavana päivänä sai Montagu Bertie kuninkaalta kirjeen, joka ilmaisi suurta surua hänen isänsä kuoleman johdosta ja kunnioitusta häntä itseään kohtaan. Ja hän pysyi edelleen yhtä urhoollisena ja kunnioitettuna, ollen yksi onnettoman Kaarle kuninkaan jaloimmista kannattajista.
Kerromme tässä erään toisenkin uhrautuneen pojan historian. Se kertomus vie meidät 18:nnen vuosisadan loppuvuosiin.
Napoleon Bonaparte oli jo loistavilla voitoilla saavuttanut mahtavan aseman Ranskassa. Hän oli kukistanut Saksan ja valloittanut Italian; hänen silmämääränään oli Englannin nujertaminen. Hän uneksi Itämaiden valloittamista. Uutena Aleksanteri Suurena ajatteli hän valloittavansa Aasian ja kukistavansa Englannin anastamalla siltä Intian. Kesäkuun lopulla 1798 hän läksi näissä mielin komealla laivastolla ja 40.000 miehen suuruisella valiojoukolla Egyptiin, Aleksandriaan.
Hänen aikeensa olivat tulleet tunnetuiksi, ja Englannin Välimeren-laivasto, päällikkönään mainio amiraali Nelson, vartioi Ranskan laivaston liikkeitä. Kun Nelsonilla ei ollut tarpeeksi tiedustelulaivoja, tapahtui niin takaperoisesti, että hän purjehti ranskalaisen laivaston sivu Aleksandriaan. Kun hän ei siellä tavannut odotettua vihollista, palasi hän laivoineen Syrakusaan ja sitten, kun hän ei sieltäkään saanut mitään tietoja Ranskan laivastosta, Kreikkaan, jossa hän viimein 28 p. heinäkuuta sai sen tiedon, että tämän laivaston kolme viikkoa aikaisemmin oli nähty Kandian ohi kulkevan kaakkoon päin. Täten oli ranskalainen laivasto saapunut Aleksandriaan 1 p. heinäkuuta, kolme päivää myöhemmin kuin Nelson oli sieltä lähtenyt.
Nyt kiirehti Nelson laivastoineen Egyptiin. Siellä oli ranskalainen laivasto amiraali Brueys'in johtamana yrittänyt päästä Aleksandrian satamaan, mutta veden mataluuden vuoksi ei siinä onnistunut. Se oli sen jälkeen asettunut, ankkuriin siihen lahteen, joka on Niilin suulla Abukirin ja Rosetten välillä, aivan lähelle maata. Se oli komea laivasto, kolmetoista linjalaivaa ja neljä fregattia, kaikki runsaasti varustettuina kanuunoilla; l'Orient laivassa, joka oli amiraalilaivana, nousi kanuunain lukumäärä 120:een. Ranskalaiset luulivat olevansa turvattuja vaikkapa puolta suurempaa vihollislaivastoa vastaan. Kun saatiin tieto, että Nelsonin neljätoista pientä laivaa iltapäivällä 1 p. elokuuta oli tulossa, arveli Brueys, että Nelson ei uskaltaisi tehdä hyökkäystä.
Mutta tavallisella päättäväisyydellään ja rohkeudellaan Nelson käski heti, kun ranskalainen laivasto saatiin näkyviin, varustautua taisteluun ja oli varma siitä, että nyt oli saavutettavissa suuri voitto. Hänen laivansa asettuivat rintamaan aivan lähelle ranskalaisen laivaston puoliympyrä-asentoa. Nelsonin oma laiva Vanguard asettui aivan lähelle ranskalaista Spartiate-nimistä laivaa ja joutui niin ankaran ammunnan alaiseksi, että kanuunain miehistöä täytyi kolmesti vaihtaa, kun edelliset aina kaatuivat, ja Nelson itse sai haavan päähänsä. Sill’aikaa ryhtyivät hänen muut laivansa pelkäämättä taisteluun. Yksi niistä, Bellerophon, joka taisteli l'Orient'ia vastaan, menetti 200 miestä ja joutui epäkuntoon, mutta sen sijalle tuli Swiftsure. Amiraali Brueys sai kolme haavaa, mutta jatkoi yhä taistelun johtoa, kunnes neljäs kuula kaatoi hänet kannelle, johon hän halusi jäädä kuolemaan. Noin kello 9 illalla syttyi l'Orient tuleen, levittäen kammottavan hohteen yli koko lahden. Viisi ranskalaista laivaa oli silloin jo tuhottu. Kun Nelson hytistään huomasi tuon hirvittävän tulen, nousi hän kiireesti kannelle ja käski heti laskemaan veneet vesille pelastamaan l'Orient'in miehistöä.
Englantilaiset matruusit soutivat palavan laivan luo, jota he äsken olivat ampuneet. Ranskalaiset upseerit ottivat pelastuksen ilolla vastaan. Laivalla 10-vuotias poikanen, joka oli kaikkien suosikki. Upseerit huusivat hänelle ja kehoittivat häntä tulemaan mukaansa. Mutta tuo pikku kadetti ei suostunut lähtemään siltä paikalta, johon hänen isänsä oli hänet määrännyt ja josta hän ei saanut lähteä muuten kuin isän käskystä. Upseerit sanoivat hänelle, että hänen isänsä ei enää koskaan häntä kutsuisi, hän kun makasi tajuttomana ja kuolettavasti haavoitettuna kannella, ja että laiva pian räjähtäisi ilmaan. Mutta tuo pieni poika vastasi pelkäämättä, että hänen oli toteltava isäänsä. Ei ollut enää aikaa viivytellä, pelastusvene lähti liikkeelle, Roihuavat liekit valaisivat kaiken niin kirkkaasti, kuin kirkkain päivä, ja veneeseen pelastuneet näkivät tuon pienen pojan palavan laivan kannella kyyristyneenä kaatuneen miehen yli, jota hän koetti sitoa kiinni johonkin mastonpalaseen.
Samassa tärisytti mahtava räjähdys jokaista laivaa; l'Orient'in palavia pirstaleita sinkoili joka taholle, ja vesi oli voimakkaassa sihinässä niiden pudotessa. Englantilaisia veneitä lähti kiireesti liikkeelle koettamaan pelastaa niitä, jotka olivat ajoissa hypänneet mereen. Siten pelastettiin noin seitsemänkymmentä miestä. Yksi venekunta näki meressä mastonpalaseen sidotun avuttoman olennon ja pienen poikasen, joka uiden koetti työntää tätä kallista lastia. Nähtävästi olivat he aivan ennen räjähdystä pudonneet mereen. Pelastusveneen miehet koettivat soutaa tuon urhoollisen poikasen pakeille ja pelastaa hänet; mutta pimeässä, savussa ja sinertävässä, häilyvässä valossa sekä onnettomien hukkuvien keskellä he kadottivat hänet näkyvistään.
Kun aurinko nousi, oli englantilaisten voitto täydellinen. Ainoastaan neljä ranskalaista laivaa pääsi pakenemaan, ja Napoleon sotajoukkoineen oli toistaiseksi erotettuna kotimaastaan. Nelson ja Englannin laivasto olivat tehneet mainehikkaan urotyön. Mutta sen rinnalla emme saa unhottaa tuota 10-vuotista pientä merikadettia. Kuinka jalo, kuinka liikuttavan kaunis olikaan hänen lyhyt elämäntarinansa!
ORJAIN JALOUTTA.
Orjuudenkin synkän synkästä historiasta voi joskus tavata valoisampia kohtia — jalomielisyyden ja uskollisuuden osoituksia, jommoisia tuskin olisi voinut odottaa olentojen puolelta, joilta on kaikki ihmisarvo riistetty ja joita on kohdeltu ja arvosteltu kuin järjettömiä elukoita, usein vieläkin pahemmin.
Länsi-intialainen Haiti saari kuului Hispaniolan eli S:t Domingon nimellä varemmin sekä Ranskalle että Espanjalle. Kumpaisenkin alueet erotti toisistaan Massacre-virta. Tämä saari, hedelmällisin ja ihanin kaikista Länsi-Intian saarista, oli pohjattomana rikkauden lähteenä omistajilleen. Niinpä ranskalaiset kreolit siellä sokeri-, puuvilla- ja kahvi-istutuksillaan viettivät huoletonta elämää ylellisyydessä ja nautinnoissa. Kun he useinkin olivat arvokasta syntyperää, muodostivat he valkoihoisina mahtavan ylimystön, joka hallitsi muuta väestöä, sekarotuisia mulatteja ja neekeriorjia. Kun Ranskan kansalliskonventti hävitti kaiken säätyerotuksen ja asetti musta- ja ruskeaihoiset tasa-arvoon valkoihoisten kanssa, asettuivat nuo ylpeät kreolit jyrkästi tätä emämaan hyväksymää järjestelmää vastaan. Nyt kerääntyivät mulatit aseellisiksi joukoiksi puolustaakseen vasta saamiansa oikeuksia. Mutta myöskin neekeriorjat saivat tiedon emämaan säätämästä suuresta muutoksesta ja nousivat yhtenä miehenä kapinaan herrojansa vastaan. Istutuksia poltettiin, valkoihoisia surmattiin. Niilläkin tiluksilla, joilla orjat olivat olleet tyytyväisiä, joutuivat nämä kuitenkin yhteisen liikkeen pyörteisiin ja ottivat osaa hävitystoimiin. Vajaan kahden kuukauden kuluessa oli 2.000 valkoihoista menettänyt henkensä, 480 sokeri- ja 900 kahvi-indigo- ja puuvilla-istutusta hävitetty. Se oli alkuna pitkälliseen, kauheaan sotaan, joka lopullisesti saattoi Haiti saaren neekerien valtaan. Mutta kerromme tässä vain muutamista tämän verisen ajan valoisammista tapahtumista.
Kreivi de Lopinot, vanha soturi, joka vaimonsa kanssa oli asettunut tälle saarelle, oli ollut orjiansa kohtaan niin inhimillinen ja lempeä, että näiden sydämet olivat hänen puolellaan. He nousivat joka mies suojelemaan isäntäänsä ja hänen perhettään, ja kun avautui pakenemisen mahdollisuus, pyysivät he häntä ottamaan heidät mukaansa, jotta he kaikki saisivat elää ja kuolla hänen palveluksessaan. Hän pakeni englantilaiselle Trinidad saarelle, jossa hänelle oli luvattu viljelemätön maa-alue vuoristosta, ja otti mukaansa tarpeellisen joukon uskollisia neekereitä. Näiden avulla raivasikin hän sitten itselleen suurella vaivalla kokos-istutuksen ja antoi tälle tilukselle nimen La Reconnaissance (kiitollisuus). Siellä tuli hän edelleen niin rakastetuksi, että neekerit vielä kahdenkymmenen vuoden päästä hänen kuolemansa jälkeen viettivät juhlaa hänen muistokseen.
Eräällä toisella tilalla oli vain yksi ainoa uskollinen neekeri, eräs Afrikassa syntynyt, jonka joku orjakauppias oli myynyt tämän tilan omistajalle. Hänen isäntänsä koko perhe oli surmattu paitsi kahta pientä poikasta, kolmen ja viiden vuoden ikäistä, jotka orjan oli onnistunut piilottaa. Näiden kanssa tämä orja pakeni rannikolle, jossa hän pääsi laivaan, vieden suojattinsa uskollisesti Carolinaan. Onneksi oli orjuus Yhdysvaltain eteläisissä valtioissa jo nähtävästi vähenemässä, ja vapaiden neekerien sallittiin kulkea ympäri Charlestonin kaduilla. Tuo uskollinen neekeri saattoi siten työllään elättää lapset, vieläpä saattoi hän toteuttaa hartaan toivonsa kasvattaa heitä heidän yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Hän pani heidät hyvään kouluun ja, alistuen itse mitä suurimpiin kieltäymyksiin, antoi heille kummallekin dollarin viikossa käsirahaksi.
Vanhempi näistä pojista meni merille, kohosi erään kauppalaivan kapteeniksi ja nai erään espanjattaren, jolla oli perintötila Cubassa. Hän asettui asumaan vaimonsa maatilalle ja tuotatti luoksensa vanhan kunnollisen hoitajansa, rakensi hänelle oman asunnon, teki hänet työnjohtajaksi ja antoi hänelle vanhojen aikojen muistoksi viikottain yhden dollarin käsirahaksi sekä kohteli häntä suurella rakkaudella aina hänen kuolemaansa asti.
Eräs toinen, Eustache-niminen neekeri, joka oli syntynyt v. 1773 Belin de Villeneuven sokeri-istutuksilla saaren pohjoispuolella, oli aina ollut tavattoman älykäs, vaikka hän oli niin taitamaton, ettei osannut lukeakaan. Kun neekerien veriset hyökkäykset valkoihoisia vastaan alkoivat, kerrotaan hänen aikanaan antamillaan varoituksilla ja kekseliäisyydellään pelastaneen 400 valkoihoista, silti neekereitä pettämättä, ja viimeksi onnistui hänen viedä isäntänsä turvaan eräälle amerikkalaiselle laivalle sekä riittävä määrä sokeria, jotta isäntä ei olisi aivan pulassa. Eustache nousi samaan laivaan ja piti itseään yhä edelleen Belinin orjana. Matkalla anasti tämän laivan eräs englantilainen kaappauslaiva. Kaikki amerikkalaiset ja ranskalaiset suljettiin vankeuteen lastisuojaan, mutta neekeri sai kävellä vapaasti ympäri laivalla, englantilaiset kun muka vapauttivat hänet orjuudesta. Nämä olivat juopottelevaa, mellastavaa joukkuetta; heidän juopotellessaan keksi Eustache mitä hullunkurisimpia temppuja heidän huvittamisekseen, kunnes he olivat niin humalassa, että Eustache uskalsi vapauttaa vangit ja antaa heille aseita. Englantilaiset otettiin nyt vuorostaan vangeiksi, ja Eustache johti laivan Baltimoreen. Täällä hankki hän itselleen työtä ja käytti kaikki säästönsä auttaakseen niitä monilukuisia vararikkoon joutuneita ranskalaisia, jotka Haitista olivat päässeet sinne turvaan..
Jonkun ajan päästä luultiin, että ranskalaisten valta oli uudistettu Haitissa, ja Belin rohkeni palata sinne, toivoen voivansa saada takaisin omaisuutensa. Mutta siellä oli hänen käydä hullusti. Töin tuskin pääsi hän pakenemaan neekerien käsistä. Eustache oli joutunut erilleen isännästään eikä tiennyt, oliko hän elossa vai kuollut. Pitkien harhailujen ja etsimisten jälkeen onnistui hänen viimein tavata Belin ja saada sekä hänet että hänen tavaransa eräälle laivalle. Ja niin pelasti hän isäntänsä toisen kerran Baltimoreen.
Belin asettui sen jälkeen Port au Prince'een. Eustache oli yhä hänen palveluksessaan ja yhtä kiintynyt häneen, ja kun hän jonkun ajan päästä huomasi, että hänen isäntänsä näkö heikkeni, niin tämä uhrautuva orja salaisesti joka aamu kello neljältä opetteli lukemaan. Hän voitti vaikeudet, ja päästyään mielestänsä riittävän oppineeksi meni hän herransa luokse kirjoineen ja luki sitten aina ääneen tuolle iäkkäälle miehelle.
Ennen kuolemaansa vapautti Belin tämän uskollisen palvelijansa ja testamenttasi hänelle melkoisen rahasumman. Tämän katsoi Eustache kuitenkin olevansa velkapää käyttämään isäntänsä onnettomien maanmiesten avustamiseksi. Oman elatuksensa hän ansaitsi laittamalla maksusta suuria päivällisiä; sillä hän oli erinomainen keittäjä ja sai työtä alituisesti. Hän eli vielä v. 1831 ja sai silloin Ranskasta käsin sen "hyveen palkinnon", minkä eräs ranskalainen ihmisystävä, parooni Monthyon, 10 vuotta aikaisemmin oli säätänyt palkinnoksi jaloimmasta teosta, minkä joku vähävarainen vuoden kuluessa oli tehnyt. Siinä puheessa, joka tässä tilaisuudessa pidettiin, esitettiin hänen toimintansa seuraavasti: "Alati ilmenee uusia todisteita hänen jalomielisyydestään. Milloin hän antaa kasvattaa jonkun köyhän lapsen tai toimittaa hänet johonkin käsityöoppiin. Milloin ostaa hän työaseita ja maanviljelyskaluja varattomille työmiehille. Milloin saavat hänen isäntänsä sukulaiset suuria rahalainoja, joita he eivät koskaan maksa takaisin eikä hän koskaan vaadi takaisin, milloin jättävät hänet ilman maksua henkilöt, jotka ovat häntä käyttäneet, ja joilta hän ei sitä vaadikaan, koska he ovat joutuneet ahdinkoon, ja hän kunnioittaa onnettomuutta." Kun hän hämmästyksekseen huomasi, mitä ihailua hänen toimensa olivat herättäneet, vastasi hän eräälle palkintokomitean jäsenelle, joka kävi häntä tapaamassa: "Minä en todellakaan tee näitä ihmisten tähden, vaan Herralle tuolla ylhäällä."
Eustache ei ollut ainoa neekeri, joka sai "hyveen palkinnon". Vuonna 1848 vapauttivat ranskalaiset orjansa kaikissa siirtomaissaan ilman mitään valmistusaikaa. Orjat käyttivät heti vapauttaan hyväkseen, luopuivat isännistään ja rakensivat itselleen pieniä majoja puutarhoineen; troopillinen ilmasto kasvatti heille kaikki heidän tarpeensa ilman mitään ponnistuksia heidän puoleltaan. Tämä tietysti oli suurien istutusten omistajille tavaton tappio, kun heillä ei enää ollut tarpeellista työväkeä.
Tähän asemaan joutuneiden tilusten joukossa oli ranskalaisessa Guianassa eräs, joka kuului suuriperheiselle leskelle. Hänen seitsemästäkymmenestä orjastaan jäi jäljelle ainoastaan yksi, nimeltä Paul Dunez, joka oli kohonnut jonkinlaiseksi päällysmieheksi ja luvannut ponnistella kaikin voimin hänen hyväksensä. Hän koetti ensin hankkia itsellensä työtä, mutta ei onnistunut. Nyt koetti hän viljellä maasta niin paljon kuin suinkin mahdollista oli, vaikka hänellä ei ollut muita apulaisia kuin vaimonsa ja alaikäiset poikansa. Vaikein tehtävä oli pitää kunnossa pato-laitokset, jotka suojelevat Etelä-Amerikan alavaa ja suoperäistä rannikkoa merta vastaan, aivan kuin Hollannissa. Päivän toisen perästä teki Paul työtä patouksilla, ja keväällä saattoi hän valvoa monta yötä perätysten ollakseen vaaran tullen saapuvilla. Tätä kesti kolmekymmentäkaksi kuukautta, ja hän teki työtä ilman palkkaa, uskollisuudesta emäntäänsä kohtaan. Mutta vuonna 1851 olivat päiväntasausmyrskyt ylivoimaisia. Patoukset särkyivät ja pellot joutuivat tulvan alle.
Paul työskenteli nyt kaikin voimin saadakseen tilan jälleen viljelykseen. Cayennen hallitus, joka sai kuulla hänen ponnistuksistaan, päätti antaa hänelle erään palkinnon, joka oli säädetty siirtomaan ansiokkaammalle työmiehelle. Hän itse sai 600 frangia, ja hänen poikansa sai luvan päästä erääseen oppilaitokseen. Mutta Paul ajatteli vain emäntäänsä. Tämän poika se lähetettiin kouluun, ja palkintorahat käytettiin hänen kouluvarustuksiinsa. Paul itse oli edelleen tämän perheen palveluksessa.
Seuraavana vuonna ilmoitettiin hänen nimensä Pariisiin, ja "hyveen palkinto" annettiin hänelle hänen pitkällisistä, uhrautuvista vaivoistaan ja toimistaan.
UHKAAVAN YHTEISEN VAARAN HETKELLÄ.
Englannin kuninkaan Yrjö III:nnen syntymäpäivänä 4 p:nä kesäkuuta 1804 olivat valtakunnan linnoitukset puolenpäivän aikaan tavanmukaisilla kunnialaukauksilla juhlineet tätä päivää. Savupilvet levenivät myöskin Jersey saaren ulapoiden yli. Uusi linnoitus, joka oli kukkulalla aivan S:t Heliers kaupungin yläpuolella, oli sekin ottanut osaa tähän alamaiseen kunnianosoitukseen. Päivystäjäupseeri, kapteeni Salmon, oli senjälkeen sulkenut linnoituksen portit ja ottanut avaimet mukaansa. Linnoituksessa säilytettiin 209 tynnyriä ruutia, suuri joukko pommeja sekä muita ampumatarpeita. Odotettiinhan Napoleon I:sen niihin aikoihin tekevän kauan hautomansa hyökkäyksen kanaalin yli Englantiin.
Kello 6 illalla meni kapteeni Salmon syömään toisten upseerien kera puolista S:t Heliers'ssä. Silloin vartio-sotilaat huomasivat savun tupruavan makasiinirakennuksen päässä olevasta ilmareiästä. Huutaen "tuli on irti" läksivät sotilaat juoksemaan kiireimmiten pakoon pelastuaksensa räjähdyksestä, joka uhkasi murskata heidät ja ehkäpä koko S:t Heliers'n kaupungin. Onneksi kuuli heidän huutonsa mies, joka oli toista laatua. Luutnantti Lys, joka oli vahtihuoneessa kukkulalla, juoksi ulos, näki savun ja ymmärsi heti, mikä vaara oli uhkaamassa. Kaksi kirvesmiestä, veljekset Thomas ja Edvard Touzel, olivat tulleet ottamaan alas erästä lipputankoa, joka päivän kunniaksi oli pystytetty, ja luutnantti Lys käski heidän rientää kaupunkiin viemään sanaa päällikölle ja tuomaan avaimet kapteeni Salmonilta.
Thomas Touzel lähtikin ja koetti kehoittaa veljeäänkin seuraamaan mukana eikä jäämään vaaran läheisyyteen; mutta Edvard vastasi, että kuoltava hänen oli kerran kuitenkin ja että hän tahtoi tehdä voitavansa makasiinin pelastamiseksi. Hän koetti saada pari pakenevista sotilaista auttamaan. Toinen kieltäytyi, mutta toinen, William Ponteney, vastasi, että hän oli valmis kuolemaan hänen kanssaan, ja tarjosi hänelle kätensä sen vakuudeksi.
Seipään avulla onnistui Edvard Touzel'in murtaa ruutimakasiinin ovi auki. Sisälle mentyään huomasi hän heti vaaran suuruuden. Hän huusi luutnantti Lys'ille: "Makasiini palaa, se räjähtää ilmaan ja me menetämme henkemme, mutta mitäpä siitä, eläköön kuningas! Meidän on koetettava pelastaa linnoitus." Sitten syöksyi hän liekkien keskelle, sai käsiinsä kanuunain sytyttimet, jotka jo olivat melkein loppuun palaneet, ja heitti niitä kasoittain luutnantti Lysille ja Ponteneylle, jotka olivat ulkopuolella. Luutnantti Lys huomasi vesitynnyrin aivan lähellä; mutta ei ollut mitään muuta astiaa veden kantamiseksi kuin saviruukku sekä heidän päässään olevat lakit. Nämä he nyt täyttivät kerta toisensa jälkeen ja ojensivat Touzelille, joka niillä koetti sammuttaa tulta, missä hän sitä vain huomasi. Savua oli niin paksulta, että hän ei kyennyt selvästi näkemään, mutta hän ponnisteli yhä uupumatta, ollen tukehtumaisillaan ja kasvot sekä kädet kärventyneinä. Palkit hänen päänsä yläpuolella paloivat, suuret arkut, joissa säilytettiin ruutisarvia, olivat jo tulessa, ja aivan lähellä oli ruutitynnyri, jonka tuli saattoi saavuttaa millä hetkellä tahansa. Touzel huusi, että hänelle ojennettaisiin jotakin juotavaa, jotta hän ei savuun tukehtuisi, ja luutnantti Lys antoi hänelle vähän viiniä ja vettä. Sillävälin olivat upseerit saaneet kuulla, mitä oli tekeillä. He olivat tyynnyttäneet nuo säikähtyneet sotilaat ja tulivat nyt apuun. Makasiini tyhjennettiin kokonaan ja tuli sammutettiin täydellisesti; mutta linnan varustusväki ja kaikki kaupunkilaiset tunnustivat, että heidän oli pelastuksestaan kiitettävä noiden kolmen urhean miehen ponnistuksia. Ylinnä kaikista tuli siitä kunnia Edvard Touzel'ille, joka käsityöläisenä kyllä olisi voinut paeta vähääkään moitetta saamatta ja jota luutnantti Lys sitäpaitsi oli kehoittanut palaamaan kaupunkiin; hän sen sijaan etumaisena syöksyi vaaraan, joka tarjosi hänelle melkein varman kuoleman.
Samanlaatuinen tapaus sattui Strassburgissa v. 1820. Tuli pääsi valloilleen kasarmissa. Yhdeksän sotilasta makasi sairaana ja avuttomana huoneessa, joka oli erään ruutia ja patruuneja sisältävän konttorihuoneen yläpuolella. Kaikki pakenivat kiireimmiten paitsi eräs ranskalainen upseeri Mathieu Martinel, joka sai myös pari muuta palaamaan kanssaan kasarmiin. Hän kiirehti portaita ylös, vaikka savu ja tuli olivat niin tukehduttavat, että hänen seuralaisensa kääntyivät takaisin. Yksin hän hapuili huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä, niissä ruutia säilytettiin, mutta tämän ovi oli lukittuna. Hän sai käsiinsä jonkun rahin ja löi sillä oven rikki, mutta häntä vastaan leimusivat niin valtavat liekit, että hän oli peräytymäisillään; mutta silloin hän muisti nuo yhdeksän sairasta sotilasta, joita odotti varma kuolema, jos tuli pääsisi ruutiin. Hän syöksyi nyt empimättä ja silmät suljettuina liekkien keskelle. Tukka ja kasvot kärventyneinä, kädet ja vaatteet palaneina hän tunkeutui huoneeseen ja ehti parahiksi työntääkseen syrjään paperimytyt, joihin patruunat oli kääritty ja jotka jo olivat syttymäisillään tuleen. Sitten hän juoksi akkunan luo ja huusi vettä, osoittaen siten, että ruutihuoneeseen saattoi päästä. Ja nyt suunnattiin sinne valtavat vesisuihkut, jotka kostuttivat ruudin ja pelastivat sekä Martinel’in että sairaat sotilaat.
Sama Martinel oli vähää ennen heittäytynyt Ill-virtaan pelastaakseen sotilaan, joka oli pudonnut veteen niin lähellä myllyä, että pelastusyritys näytti melkein mahdottomalta. Martinel ui suoraan myllyn sulkua kohden, tarttui toisella kädellään sulun patsaaseen ja koetti toisella tarttua hukkuvaan mieheen. Voimakas virta työnsi tätä myllyn rattaaseen päin ja hän oli jo niin kaukana, että Martinel ei voinut tarttua häneen patsaasta irtautumatta. Näin ollen hän meni hukkuvan perässä, tarttui häneen ja sukelsi myllynrattaan alle, pääsi taakkoineen pyörän toiselle puolelle ja onnistui vetämään miehen maalle, ennenkuin tämä ennätti kuolla.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin, kun Martinel’in rykmentti oli Pariisissa, sattui kamala tapaus juhlavalaistuksen aikana, joka 14 p:nä kesäkuuta 1837 pantiin toimeen Orleansin herttuan ja herttuattaren häiden johdosta. Väkijoukko pyrki pois Marskentältä, jossa oli ollut komeita ilotulituksia. Tällöin syntyi sotilaskoulun ulkopuolella ahdinko käytävässä. Joku nainen kaatui maahan pyörtyneenä, toiset kompastuivat häneen ja tukkivat tien. Niillä, jotka tulivat taempana, ei ollut siitä mitään aavistusta. He tunkeutuivat yhä eteenpäin ja työnsivät edellään olevia, niin että nämä kaatuivat ja joutuivat jalkoihin. Tuo kamala, eteenpäin rynnistelevä ihmisjoukko yhä kasvoi.
Martinel, joka menossa, kasarmiinsa kulki ohi, huomasi tuon hirvittävän tilanteen. Hän juoksi päinvastaiselle puolelle siellä olevasta portista, tunkeutui väkijoukkoon ja koetti huudoilla ja rukouksilla pidättää sitä tunkeutumasta eteenpäin, mutta edempänä olevat eivät voineet kuulla hänen ääntänsä. Jota enemmän ihmiset joutuivat säikähdyksiinsä, sitä innokkaammin koettivat he päästä kotiin, ja onnettomuuden lisäksi sattui vielä, että eräs valaistu kuusi, joka oli pystytetty puulaatikkoon, kaatui kumoon ja entistä enemmän sulki tien. Oman henkensä uhalla onnistui Martinel’in pelastaa pari henkilöä; mutta hän huomasi ponnistuksensa melkein hyödyttömiksi niin suuressa joukossa ja kiirehti kasarmiin saamaan apua. Odottamatta miehistönsä kokoontumista riensi hän jalkaisin takaisin väentungokseen. Eräs sotilas, nimeltä Spenlée, seurasi häntä, ja kun he saapuivat tuohon kauhistavaan, rimpuilevaan ihmiskasaan, ponnistelivat he kaikin voimin saadakseen tien auki, nostivat ylös eläviä ja kantoivat pois kuolleita. Ensin pelasti Martinel vanhan miehen, joka oli pyörtynyt, sitten nuoren sotilaan, pojan, naisen ja pienen tytön. Hän kantoi heidät raittiiseen ilmaan ja palasi aina takaisin, vaikka hän usein oli itse joutumassa poljetuksi. Näin hän pelasti yhdeksän henkeä. Pian saapuivat hänen rykmentti-toverinsa paikalle avuksi. Eräs luutnantti, jolla oli pyörtynyt tyttö sylissään ja poika selässään, ponnisteli puolen tuntia saadakseen tämän kaksinkertaisen kuorman pelastetuksi väkijoukon alta, mutta kaatui viimein ja oli vähällä menettää henkensä.
Sillä välin oli joukko ratsuväkeä ehtinyt järjestyä avustustoimeen. Hitaasti ratsastaen kulki se Mars-kenttää pitkin. Hevoset astelivat niin hiljaa ja varovasti, kuin olisivat ne ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaikkialla, missä nämä ratsusotilaat liikkuivat, ojennettiin heille tungoksesta pieniä lapsia, ja monella sotilaalla oli sekä edessään että takanaan näitä pieniä olentoja. Ihmeteltävän kärsivällisesti ja varovasti onnistuivat he hevosineen tunkeutumaan väkijoukkoon, ensin yksi erästään, sitten kaksi rinnan, sitten useampia vierekkäin. Näin he ikäänkuin kiilana tunkeutuivat väkijoukon keskelle ja estivät takaapäin tulevat painautumasta etupäässä olevien päälle. Ihmiset tulivat vähitellen järkiinsä, tungos väheni, voitiin nostaa ylös niitä monilukuisia onnettomia, jotka makasivat tukehtuneina ja ruhjoutuneina toisten alla. Heidät vietiin kasarmiin, sotilaat valmistivat patjoistaan heille vuoteita, hankkivat heille vettä ja kaikkea mitä he tarvitsivat ja olivat heille niin helliä kuin laupeudensisaret, kunnes heidät voitiin viedä koteihinsa tai sairaaloihin. Martinel, joka oli ollut tämän rohkean pelastustyön alkuunpanijana ja johtajana, sai seuraavana vuonna Monthyon'in testamentti-rahastosta palkinnon, joka nimenomaan oli määrätty annettavaksi jostakin jalosta teosta.
PRASKOVIA.
Praskovia oli Venäjän armeijaan kuuluvan kapteenin tytär. Jostakin tuntemattomasta syystä oli tämä kapteeni keisari Paavali I:n aikana tuomittu elinkautiseen maanpakoon Siperiaan. Siihen aikaan oli tällainen maanpakolaisuus erittäin vakava asia. Se ei merkinnyt ainoastaan eroa kodista ja ystävistä, vaan myöskin siirtymistä kaikista sivistyneen elämän mukavuuksista äärimmäiseen köyhyyteen, kamalan ankaraan ilmastoon, yhdeksän kuukautta kestävään talveen, jonka aikana aurinko on useat viikot aivan näkymättömissä. Kapteeni Lopulov sijoitettiin pieneen Irjim nimiseen kaupunkiin, joka on melkoisen matkan päässä pohjoiseen Tobolskista, ja sai elatuksekseen vain kymmenen kopeekkaa päivässä. Hänen vaimonsa ja pieni kolmevuotias tyttärensä seurasivat häntä. Edellinen mukaantui kärsivällisesti asemaansa ja suoritti ahkerasti kaikki ne talousaskareet, jotka hän varemmin oli saanut jättää palvelijalle suoritettaviksi. Kun pikku Praskovia tuli vanhemmaksi, auttoi hän äitiänsä ja kävipä vielä kylässä auttamassa rukiinleikkuussa. Hän oli hyvin onnellinen tässä köyhässä kodissa, lumikinosten, pakkasten ja pimeyden keskellä, kunnes hän tuli viisitoista-vuotiaaksi. Silloin alkoi hän ymmärtää, kuinka onnettomaksi isä tunsi itsensä maanpakolaisuudessa. Hän oli lähettänyt armahdusanomuksen Siperian maaherralle erään upseerin mukana, joka oli luvannut puhua hänen onnettomasta tilastaan. Pitkällinen vastauksen odotteleminen, alituiset pettymykset, milloin kuriiri saapui Tobolskiin, hermostuttivat häntä siinä määrässä, että hän ei enää kyennyt näyttäytymään iloiseksi tyttärellensäkään, vaan ääneen valitti kovaa kohtaloaan, kun hänen täytyi nähdä tyttärensä kasvavan ilman sivistystä ja tekevän työtä halvimman orjan tavalla.
Hänen epätoivonsa herätti Praskovian hänen lapsellisesta tyytyväisyydestään. Hän rukoili joka päivä Jumalaa, että isä saisi palata takaisin ja tulla jälleen onnelliseksi, ja hänen oman kertomuksensa mukaan lensi kuin salama eräänä päivänä rukouksen jälkeen hänen päähänsä se ajatus, että hän voisi mennä Pietariin ja siellä saada isälle armahduksen. Kauan hautoi hän tätä ajatusta kulkiessaan yksikseen mäntymetsissä ja rukoili armoa ja voimaa tuohon suurenmoiseen työhön, tuohon sanomattomaan onneen, mitä isän vapauttaminen merkitsi. Mutta hän ei rohjennut vielä kertoa aikeestaan; sehän näytti niin mahdottomalta, että sanat kuolivat hänen huulilleen joka kerta kun hänen piti pyytää isän suostumusta siihen. Viimein määräsi hän itselleen ajan, jolloin hänen oli siitä viimeistään puhuttava. Määräpäivä tuli; hän käveli humisevassa havumetsässä ja rukoili itselleen voimaa puhuakseen isän kanssa ja että isä suosiollisesti suhtautuisi hänen ehdotukseensa. Mutta rukoukset eivät tule aina heti kuulluiksi. Isä kuunteli häntä ääneti ja huudahti sitten vaimolleen: "Nyt ei ole enää mitään hätää. Tyttäremme kävelee Pietariin ja puhuu meidän puolestamme keisarille." Ja hän kertoi nyt hyvin leikkisällä äänellä suunnitelman, minkä Praskovia oli hänelle sykkivin sydämin esittänyt.
"Hänen tulisi pitää huolta töistänsä eikä puhua tyhmyyksiä", sanoi äiti, ja kun Praskovia raukka, pilkasta masentuneena, alkoi katkerasti itkeä, ojensi äiti hänelle pyyhinliinan ja sanoi ystävällisesti lohduttaen: "Kas tässä, lapsi-kulta, pyyhi ensin pöytä päivällistä varten, sitten voit sinä lähteä Pietariin milloin haluat."
Praskovia palasi kuitenkin alituisesti ensimmäiseen ehdotukseensa ja pyysi, että vanhemmat edes vakaasti ajattelisivat sitä. Lopuksi isä suuttui ja kielsi häntä jyrkästi asiasta enempää puhumasta. Hän ei siitä enää puhunutkaan, mutta kolmen vuoden aikana rukoili hän joka päivä Jumalaa, että isä kuitenkin lopulta suostuisi. Tällä ajalla oli äiti kauan ja vaarallisesti sairaana, ja Praskovia hoiti häntä ja taloutta. Hänen siinä osoittamansa älykkäisyys herätti vanhemmissa niin paljon luottamusta häneen, että he eivät enää nauraneet hänelle, vaan pyysivät hartaasti, että hän ei jättäisi heitä heidän vanhuudessaan ja saattaisi itseään niin hurjan yrityksen vaarojen alaiseksi. Hän vastasi itkien, että hänen oli mahdoton siitä luopua.
Oli vielä se vaikeus, että hänet ilman passia heti lähetettäisiin takaisin Irjimiin, ja niin monta isän tekemää anomusta oli jätetty vastaamatta, että oli hyvin vähän toiveita siitä, että hänen pyyntöönsä saada tyttärelle passi Tobolskista suostuttaisiin. Mutta Praskovia sai erään isän maanpakolaistovereista kirjoittamaan lailliseen muotoon laaditun anomuksen passin saamisesta, ja kuuden kuukauden odotuksen jälkeen saapui vastaus. Praskovia ei ollut itse mikään vanki; hän saattoi jättää Siperian milloin tahansa, ja näin ollen lähetettiin hänelle passi. Mutta hänen isänsä pisti sen lukittuun paikkaan, selittäen, että hän oli suostunut passin pyytämiseen, koska hän oli vakuutettu siitä, että pyyntöön ei suostuttaisi, ja ettei mikään voisi taivuttaa häntä sallimaan kahdeksantoista vuotiaan tytön lähteä yksinään sellaiselle matkalle.
Praskovia pysyi kuitenkin yhä aikeessaan, ja hän iloitsi kun äiti ilmoitti, että hän ei enää esteleisi, jos vain isä suostuisi. Ja viimein suostui tämäkin. "Mitäpä me tälle lapselle mahdamme?" sanoi hän. "Meidän on kait sallittava hänen lähteä." Mutta tyttärelle hän sanoi: "Luuletko sinä, lapsi raukka, että saat puhella keisarin kanssa yhtä helposti kuin isäsi kanssa Siperiassa? Sotilaat vartioivat hänen linnansa porttia, etkä sinä koskaan pääse sisälle. Köyhänä kuin kerjäläinen, ilman vaatteita ja suosituksia, miten voisitkaan näyttäytyä siellä ja kuka ottaisi esitelläkseen sinut?" Mutta Praskovialla oli luja usko, että sama kaitselmus, joka oli hankkinut hänelle passin, tasoittaisi vastukset ja vaikeudet. Hänellä oli rajaton luottamus siihen kaikkivaltaan, jonka haltuun hän oli antautunut, ja hänen luja päätöksensä sai kaikki esteet näyttämään vähäpätöisiltä. Missään tapauksessa hän ei tahtonut lähteä ilman vanhempien nimenomaista suostumusta. Sen hän lopullisesti saikin, ja 8 p:nä syyskuuta piti hänen lähteä.
Päivän hämärtäessä oli hän valmiiksi puettuna; selässä oli hänellä pieni laukku. Isä tyrkytti hänelle perheen ainoata rikkautta, yhtä hopearuplaa. Vaikka se, kuten Praskovia sanoi, ei voinutkaan riittää hänelle Pietariin asti, mutta voisi olla kotona hyvään tarpeeseen, otti hän sen kuitenkin lopulta, kun isä niin vaati. Kaksi köyhimmistä maanpakolaisista koetti pakottaa hänen ottamaan kaikki heidän rahansa — kolmekymmentä kopeekkaa kuparia ja 20 kopeekan hopearahan. Praskovia kieltäytyi ottamasta niitä, mutta lupasi sulkea heidätkin siihen armonanomukseen, minkä hän oli tekevä.
Kun auringon ensimmäiset säteet valaisivat huonetta, syntyi, kauniin venäläisen tavan mukaan, lyhyt, vakava hetki, jolloin kukin rukoili hiljaisen rukouksen matkalle lähtevän puolesta. Sen jälkeen puheltiin vähän yhtä ja toista, ja sitten tuli viimeinen syleily. Praskovia lankesi polvilleen ja sai isänsä siunauksen. Sitten hän lähti matkalle. Yhdeksäntoistavuotias tyttö, yksi ainoa rupla taskussa, oli vaeltava autioiden tasankojen ja suurien metsien halki ja pyrkivä itse keisarin luokse.
Nuo kaksi maanpakolaisraukkaa seurasivat häntä niin kauaksi kuin heillä oli lupa kulkea Irjimistä, eivätkä jättäneet häntä, ennenkuin hän oli joutunut muutamien nuorien tyttöjen seuraan, jotka olivat matkalla kylään, minne Praskoviankin oli mentävä. Muutamat puolihumalaiset pojat säikyttivät heitä, mutta he ajoivat ne pois ja saapuivat onnellisesti kylään. Siellä oli Praskovialla tuttavia, jotka ystävällisesti antoivat hänelle yömajan. Aamulla hän oli hyvin väsynyt, ja kun hän lähti kulkemaan, oli hänellä melkein sietämätön pelko ja turvattomuuden tunne; mutta hän muisteli, kuinka enkeli tuli Hagarin turvaksi, ja rohkaisi jälleen mielensä. Mutta hän oli eksynyt tieltä ja oli vähän ajan perästä samassa kylässä, jossa hän oli yön viettänyt. Hän eksyi useinkin, ja kun hän kysyi tietä Pietariin, niin hänelle naurettiin vain. Hän ei tuntenut läheisimpien kaupunkien nimiä, mutta kuvitteli, että pyhä kaupunki Kiev, jossa Venäjän valta oli saanut alkunsa, olisi hänen matkansa varrella. Siksi aikoi hän, jos vastaantulijat eivät tuntisi tietä Pietariin, kysyä Kievin tietä. Kerran, kun hän tuli tienhaaraan, jossa kolme eri tietä erkani, kysyi hän muutamilta vaunuissa ajavilta matkailijoilta, mikä tie näistä vie Kieviin. "Mikä tahansa", vastasivat matkailijat nauraen; "jokainen niistä vie Kieviin, Pariisiin ja Roomaan." Hän valitsi keskimmäisen, joka onneksi oli oikea. Pienemmissä kylissä otettiin hänet tavallisesti ystävällisesti vastaan ensimmäisessä tuvassa, missä hän pyysi yösijaa, mutta suuremmissa, joissa talot olivat kauniimmat ja komeammat, kohdeltiin häntä usein epäiltävänä kulkurinaisena. Niinpä eräässä Kamuitjev nimisessä kylässä. Hänen sitä lähestyessään saavutti hänet tuima myrsky. Hän joudutti askeleitansa toivoen pääsevänsä lähimpään asuntoon, mutta tuuli kaatoi erään puun hänen edessään, ja tästä säikähtyneenä arveli hän turvallisemmaksi kiirehtiä erääseen tiheään pensastoon, jossa hän voisi saada jonkun verran suojaa myrskyä vastaan. Tuli pimeä, ennenkuin myrsky taukosi sen verran, että hän olisi uskaltanut lähteä liikkeelle; hän jäi pensastoon, vaikka sade jo saavutti hänet pensaiden välistä ja kasteli hänet ruumista myöten. Päivän hämärtäessä hiipi hän maantielle; ohi kulkeva talonpoika tarjosi hänelle tilan kärryillään ja vei hänet keskelle kylää noin kello kahdeksan aikaan aamulla. Hänen vaatteensa olivat läpimärät ja samalla likaantuneet; itse oli hän kovin viluissaan ja nälissään ja tunsi itsensä niin kurjaksi, että kylän hienot asumukset häntä peloittivat. Hän rohkeni kuitenkin lähestyä erästä avonaista ikkunaa, jonka ääressä istui nainen hernepalkoja kuorimassa, ja pyysi päästä sisälle lepäämään ja kuivaamaan vaatteitansa. Nainen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän ja käski hänen mennä tiehensä. Eikä hän saanut parempaa kohtelua toisissakaan taloissa. Eräässä talossa hän asettui portin viereen, mutta talon emäntä ajoi hänet pois. "Minä en ota vastaan varkaita ja kulkureita", sanoi hän. "Kirkosta he kaiketi eivät voi minua karkoittaa", ajatteli läpikotaisin nääntynyt Praskovia; mutta kirkon ovi oli suljettu, ja kun hän asettui istumaan kiviportaille, kokoontui hänen ympärilleen kylän poikia, jotka osoittivat häntä sormillaan ja sanoivat häntä varkaaksi ja karkuriksi. Näin hän istui kaksi tuntia kuolemaisillaan vilusta ja nälästä, mutta sisimmässään rukoillen itselleen voimaa tämän vaikean koettelemuksen kestämiseen.
Lopulta tunkeutui eräs hyväsydäminen nainen tuon raa'an lapsijoukon läpi ja puhutteli häntä ystävällisesti. Praskovia kertoi hänelle vaikeasta yöstään metsässä, ja kyläpoliisi tarkasti hänen passinsa ja huomasi sen oikeaksi. Tuo hyvä nainen tarjoutui ottamaan hänet kotiinsa; mutta kun Praskovia yritti nousta, oli hän niin jäykistynyt kylmästä, ettei hän voinut liikkua. Hän oli kadottanut toisen kenkänsä, ja hänen jalkansa olivat aivan pöhöttyneet; ja tosiasia on, että hän ei koskaan enää voinut päästä tämän kamalan yön vahingollisista seurauksista. Kylän asukkaat säikähtivät nyt epäystävällisyyttään; he toivat kärryt ja veivät hänet tuon hyvän vaimon luokse. Hänen luonaan Praskovia oli monta päivää. Kun hän jälleen kykeni matkaansa jatkamaan, antoi joku kyläläisistä hänelle kenkäparin. Hän pysähtyi usein päiväksi tai pariksi johonkin paikkaan, sen mukaan miten hänen voimansa olivat tai ilma vaati tai miten hänet jossakin oli vastaanotettu. Hän koetti aina palkita itselleen osoitetun vieraanvaraisuuden pikku palveluksilla kuten lakaisemisella, astiain pesulla ja ompelulla. Hän huomasi pian, ettei ollut hyvä heti kertoa historiaansa, sillä ihmiset silloin helposti kuvittelivat häntä petturiksi. Hän siis aina ensin pyysi palan leipää, ja sitten, jos hänelle vastattiin ystävällisesti, kertoi hän olevansa väsynyt ja pyysi saada hetkisen levätä. Ellei mikään muu auttanut, hankki hänen passinsa hänelle jotakin turvaa virkamiesten puolelta, kun häntä siinä mainittiin armeijan kapteenin tyttäreksi. Mutta hän sanoi itse, että hän ylimalkaan sai paljon useammin kokea ystävällistä kohtelua kuin päinvastaista. "Ihmiset luulevat", oli hänellä tapana myöhemmin sanoa, "että minun matkani oli pelkkää surkeutta, minä kun juttelen niistä seikkailuista ja vastuksista, mitä minulla oli kestettävänä, mutta en siitä ystävällisestä kohtelusta, mitä sain kokea, koska ei kukaan välitä siitä kuulla."
Kerran oli hänellä suuri säikähdyksen aihe. Eräässä pienessä kylässä ei häntä otettu vastaan mihinkään taloon, kunnes eräs vanha ukko, joka oli hyvin tuimasti käskenyt hänet pois, juoksi hänen jäljestään ja huusi häntä takaisin. Praskovia ei pitänyt hänen ulkonäöstään, mutta hänellä ei ollut muutakaan neuvoa kuin seurata häntä. Hänen vaimonsa näytti vieläkin vastenmielisemmältä, ja tuskin oli Praskovia astunut heidän kurjaan mökkiinsä, kun eukko sulki oven ja pani sen vahvasti salpaan. Tupaa valaisi ainoastaan muutamat puutikut, joita oli pistetty seinänrakoihin palamaan. Praskovian mielestä vanhukset katselivat häntä hyvin uteliaasti. Hetken perästä kysyi eukko, mistä hän tuli.
"Irjimistä. Olen matkalla Pietariin."
"Ja teillä on tarpeeksi matkarahaa?"
"Ainoastaan kahdeksankymmentä kopeekkaa jäljellä", sanoi Praskovia, silloin todella iloissaan siitä, että hänellä ei ollut enempää.
"Se on valetta", huusi nainen, "ei sellaista matkaa kuljeta ilman rahaa."
Turhaan vakuutti Praskovia, ettei hänellä ollut enempää; he eivät uskoneet häntä, ja hänen oli vaikea pidättää kyyneleitä, joita harmi ja pelko nostivat hänen silmiinsä, viimein he antoivat hänelle muutamia kylmiä perunoita syötäväksi ja käskivät hänen asettumaan nukkumaan uuninpankolle, joka venäläisissä tuvissa on paras makuupaikka. Hän riisui hameensa ja laski pois laukkunsa, toivoen että se pieni rahasumma, mikä oli hänellä hameensa taskussa, ainakin pelastaisi hänet joutumasta murhatuksi, minkä jälkeen hän luki rukouksensa ja asettui pitkälleen. Heti kun he luulivat hänen tiukkuneen, rupesivat he kuiskuttelemaan.
"Hänellä on kun onkin enemmän rahoja", he sanoivat; "hänellä on varmaankin pankin seteleitä."
"Minä näin nauhan hänen kaulassaan", sanoi vaimo, "ja pienen pussin, joka riippui siitä. Rahat ovat varmaankin siinä."
Sitten kuului vielä hiljaista kuiskutusta ja sanat: "Ei kukaan nähnyt hänen menevän tänne; ei kukaan tiedä, että hän on vielä kylässä."
Heti sen jälkeen näki tuo pelästynyt tyttö eukon hiipivän hänen luoksensa. Hän vakuutti vakuuttamalla, että hänellä ei ollut mitään rahoja, ja rukoili, että he eivät tappaisi häntä, mutta eukko ei vastannut mitään, vaan tempasi nauhan hänen kaulastaan ja tunnusteli kaikkia hänen vaatteitaan, ottipa kengätkin hänen jaloistaan ja tarkasteli hänen kätensä, jolla aikaa mies näytti tulta; lopulta, kun he eivät löytäneet muuta kuin passin kaulapussista, jättivät he hänet rauhaan ja asettuivat nukkumaan. Praskovia makasi hetken pelosta vavisten, mutta kuuli viimein heidän kuorsauksistaan, että he nukkuivat. Silloin vaipui hän itsekin uneen eikä herännyt, ennenkuin vanha vaimo hänet herätti, ja silloin oli jo valoisaa. Hänelle tarjottiin nyt yksinkertainen, mutta runsas aamiainen, ja molemmat puhuivat hänelle paljon ystävällisemmin, ja hän kertoi heille osan historiastaan. He näyttivät ottavan osaa ja vakuuttivat hänelle, että he olivat tutkineet hänen vaatteensa muka vain siitä syystä, että pitivät häntä kulkurinaisena, ja että hän piankin saisi nähdä, että he eivät suinkaan olleet mitään rosvoja. Praskovia oli iloinen, kun sai jättää heidät, mutta kun hän tuli tarkastaneeksi pientä matkakukkaroansa, huomasi hän, että hänen 80 kopeekkaansa olivat lisääntyneet 120 kopeekaksi. Hän oli aina edelleenkin siinä uskossa, että näillä henkilöillä oli pahat aikeet, ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt heidän sydämensä.
Eräänä aamuna hänellä tosiaan oli suuri pelästymisen aihe. Hän oli lähtenyt yökortteeristaan varhain, ennenkuin ihmiset vielä olivat nousseet vuoteiltaan, ja kaikki kylän koirat kokoontuivat häntä ahdistamaan. Hän juoksi minkä ennätti ja huitoi niitä sauvallansa; mutta tästä ne vain yltyivät, ja yksi niistä repi hänen hameensa helmaa. Hän heittäytyi nyt maahan kasvoilleen ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, uskoen sielunsa Jumalan käsiin. Silloin tunsi hän kylmän kuonon koskettavan kaulaansa; mutta koira vain nuuski häntä. Ei yksikään niistä purrut häntä, ja eräs ohikulkeva talonpoika karkoitti ne tiehensä.
Talvi teki tuloaan; viikon kestävä lumipyry pakotti hänet pysymään paikoillaan, kunnes se meni ohitse. Kun hän oli lähtemässä matkaansa jatkamaan, väitti talonpoika, jonka luona hän oli majaillut, että varma kuolema kohtaisi väkevintä miestäkin, joka uskaltaisi lähteä lumikinoksia kulkemaan; sillä myrsky puhaltaa tiet umpeen, joten kulkija eksyy. Tuo ystävällinen talonpoika pidätti hänet luonansa, kunnes saapui eräs rekikulkue, joka kuljetti elintarpeita Jekaterinenburgiin lähestyviä joulujuhlia varten. Kun kulkueen miehet saivat kuulla hänen historiansa, tarjosivat he hänelle tilan eräässä reessään. Mutta hänen vaatteensa eivät riittäneet talvimatkaa varten ja vaikka hänet peitettiin nahkapeitteillä, oli jäätävä kylmyys niin ankara, että neljäntenä päivänä, kun oli saavuttu eräälle pienelle postiasemalle, hänet täytyi nostaa reestä, ja hänen toinen poskensa oli paleltunut. Hyväntahtoiset rahtimiehet hieroivat sitä lumella ja koettivat parhaansa mukaan hoitaa häntä; mutta he eivät voineet enää ottaa häntä mukaansa ilman lammasnahkaturkkia; sillä hän olisi ehdottomasti paleltunut kuoliaaksi yhä kiristyvässä pakkasessa. Hän itki katkerasti, kun hän oli menettämäisillään tuon oivallisen kulkuneuvon, eikä postiaseman asukkaatkaan tahtoneet pitää häntä luonaan. Rahtimiehet päättivät silloin kerätä keskenänsä kokoon turkin hinnan, mutta sellaista ei ollut saatavissa. Kukaan ei voinut luopua omastansa, kun paikka oli etäinen eikä ollut helppo saada toista. Miehet tarjosivat postiaseman palvelustytölle paljoa enemmän kuin hänen turkkinsa arvo oli, jos hän sen heille möisi, mutta hän kieltäytyi myömästä. Viimein keksivät rahtimiehet keinon. "Lainatkaamme hänelle kukin vuoroonsa oma turkkimme", sanoi yksi miehistä, "taikka pitäköön hän koko ajan minun turkkiani, mehän voimme vaihtaa keskenämme joka virstan päässä." Kaikki suostuivat tähän. Praskovia puettiin huolellisesti turkkiin, sen omistaja kääri ympärilleen villapeitteen, istui kyykkysilleen rekeen ja rupesi laulamaan. Joka virstan päässä tuli joku toinen vuorostaan turkittomaksi, ja Praskovia rukoili hartaasti, etteivät nämä avuliaat rahtimiehet saisi mitään vahinkoa terveydelleen kylmyydestä, jota he ottivat kärsiäkseen säälistä häntä kohtaan.
Sen ravintolan emäntä, johon he Jekaterinenburgissa majoittuivat, luetteli Praskovialle kaupungin kaikki hyväntahtoisimmat ihmiset ja puheli varsinkin eräästä rouva Milinistä niin paljon hyvää, että Praskovia seuraavana päivänä päätti kääntyä hänen puoleensa saadakseen neuvoja ja tietoja matkansa jatkamista varten. Kun se päivä sattui olemaan sunnuntai, meni hän ensiksi kirkkoon. Hänen kulunut matkapukunsa ja palava hartautensa herätti huomiota, ja kun hän tuli kirkosta, kysyi eräs rouvasihminen häneltä, kuka hän oli. Praskovia ilmoitti nimensä ja pyysi tietää, missä asui rouva Milin, jonka hyväntekeväisyys oli yleisesti tunnettu. "Pelkään", sanoi nainen, "että rouva Milin ei ole niin hyvä kuin väitetään; mutta minä pidän huolta teistä."
Praskovia ei pitänyt tästä puheesta; mutta hänen saattajansa osoitti hänelle rouva Milin'in portin ja käski hänen, jos häntä ei siellä vastaanotettaisi, tulemaan luoksensa. Vastaamatta tähän mitään kysyi Praskovia portinvartijalta, oliko rouva Milin kotona, ja tämän hämmästyneestä katseesta hän älysi, että hän koko ajan olikin puhellut juuri rouva Milin'in kanssa.
Tuo hyvä rouva piti häntä luonaan koko talven ja koetti parantaa hänen ennen kerrottuna myrsky-yönä vahingoittunutta terveyttään. Hän opetti Praskovialle tavallisimpia aineita, mitkä hänen yhteiskunnallisessa asemassaan oli hyvä tietää. Kapteeni Lopulov ja hänen vaimonsa olivat joko aristelleet opettaa tyttärellensä mitään sellaista, mikä voisi muistuttaa heidän entisestä asemastaan, taikka olivat he kieltäymyksistään tulleet liian masentuneiksi ja haluttomiksi sellaiseen ponnisteluun, ja Praskovia ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän ei voinut koskaan kyyneltymättä puhua rouva Milin’in ystävällisyydestä; mutta hänen nykyisen elämänsä hauskuus ja miellyttäväisyys teki hänet vielä surullisemmaksi hänen ajatellessaan vanhempiaan, jotka viettivät vaivalloista elämäänsä lumisessa erämaassa. Rouva Milin ei tahtonut päästää häntä Jekaterinenburgista ennenkuin keväällä ja osti hänelle silloin piletin pieneen virtaveneeseen, joka kulki Volgan lisäjoella Kamalla. Hän uskoi hänet erään henkilön huostaan, jonka piti kuljettaa rauta- ja suolalastia Nishni-Novgorodiin.
Onnettomuudeksi sairastui tämä henkilö ja hänet täytyi jättää matkan varrelle. Niin oli Praskovia taas ilman suojaa. Rouva Milin oli luottanut siihen, että henkilö, jonka turviin hän jätti Praskovian, auttaisi häntä Novgorodissa ja toimittaisi hänet sieltä eteenpäin; siksi hän ei ollut antanut hänelle mitään suosituskirjeitä tai neuvoja, miten hänen olisi Novgorodissa meneteltävä. Tosin Praskovialla oli tuon hyvän rouvan anteliaisuudesta kukkarossaan ja pikkulaukussaan paljon enemmän kuin Irjimistä lähtiessään; mutta samalla hänellä oli nyt myös selvempi käsitys niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli edessään, ja paljon suurempi pelko suuria kaupunkeja kohtaan.
Venemiehet laskivat hänet maalle tavallisella maihinnousupaikalla. Hän huomasi vähän matkan päässä kirkon ja suuntasi heti askeleensa sinne, ennenkuin rupesi asuntoa etsimään. Kirkko oli tyhjä, mutta hän kuuli muutamien naisten suorittavan iltarukoustansa erään aitauksen takana. Kirkko kuului luostarille, ja nunnain lempeät äänet olivat omiansa rohkaisemaan häntä. "Jos Jumala kuulee minun rukoukseni", ajatteli hän, "menen minäkin tuollaisen hunnun kätköön, kuin heillä on; sillä minullakaan ei sitten ole muuta tehtävää kuin kiittää ja ylistää Jumalaa." Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän luostarin läheisyydessä, koska hän pelkäsi mennä johonkin ravintolaan ja joutua siellä tungettelevien kysymysten alaiseksi. Hän piti kuitenkin tätä arkuutta pahana ja palasi kirkkoon rukoillakseen itselleen rohkeutta. Yksi nunnista, joka vielä oli siellä, ilmoitti hänelle, että kirkko suljettaisiin. Praskovia rohkeni ilmoittaa hänelle, kuinka hän pelkäsi yksinään mennä ravintolaan, ja pyysi itselleen yösijaa luostarista. Nunna vastasi, että heidän luostarinsa ei ottanut vastaan matkustavaisia, mutta että abbedissa ehkä voisi auttaa häntä. Praskovia näytti hänelle kukkaronsa ja kertoi, että Jekaterinenburgissa ystävälliset ihmiset olivat antaneet hänelle matkarahaa ja että hän vain pyysi yösijaa. Mieltyneenä Praskovian olentoon vei nunna hänet johtajattaren luo. Hänen teeskentelemätön kertomuksensa, jota vahvisti passi ja rouva Milin'in eräälle Pietarissa asuvalle ystävälle lähettämä kirje, herätti luostarisisarissa suurta mieltymystä ja osanottoa häntä kohtaan; johtajatar antoi hänen nukkua omassa huoneessaan ja suostutti hänet jäämään pariksi päivää lepäämään. Ennenkuin nämä ennättivät kulua, sairastui Praskovia niin vaikeaan tautiin, että lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan; mutta taudin ankarimmillaankaan ollessa hän ei joutunut epätoivoon. "En luule, että minun hetkeni on vielä lyönyt", sanoi hän. "Minä toivon, että Jumala sallii minun täyttää tehtäväni." Ja hän toipuikin todella, mutta niin hitaasti, että koko kesä ennätti kulua, ennenkuin hän pystyi jatkamaan matkaansa. Kun hän oli liian heikko matkustaakseen epämukavissa postivaunuissa, viipyi hän nunnain luona aina rekikeliin asti.
Viimein hän lähti kuomureessä Moskovaan, josta eräs nainen, jolle hän oli tuonut abbedissalta suosituskirjeen, toimitti hänet erään kauppiaan turvissa Pietariin, antaen hänelle suosituskirjeen ruhtinatar T:lle, ja näin hän viimein saapui matkansa päämäärään, 18 kuukautta siitä kuin oli lähtenyt Irjimistä. Kauppias otti hänet luokseen kotiinsa; mutta ennenkuin hän ennätti viedä Praskovian ruhtinattaren luo, täytyi hänen matkustaa Riikaan, eikä hänen vaimonsa antautunut suurempiin vaivoihin hänen tähtensä, vaikka olikin hyvin ystävällinen ja vieraanvarainen. Hän koetti tosin saada tietoja niistä naisista, joille Praskovialla oli suosituskirjeitä; mutta he asuivat toisella puolen Nevaa, ja jää oli nyt helmikuussa niin heikkoa, ettei kukaan saanut kulkea virran yli. Yksi kauppiaanrouvan tuttavista antoi hänelle sen neuvon, että hän koettaisi saada senaattiin jätetyksi anomuksen isän tuomion peruuttamisesta, sekä tarjoutui panemaan sen kokoon. Tyttö raukka seisoi nyt päivittäin parin viikon aikana senaatintalon portailla ja ojensi anomuksensa jokaiselle, joka hänestä näytti senaattorilta. Joskus sai hän osakseen epäkohteliaita sanoja, joskus käskettiin hänen siirtymään pois tieltä, joskus annettiin hänelle pikku raha; mutta kukaan ei ottanut lähempää selvää hänen asiastaan. Pääsiäinen lähestyi, ja Praskovia rukoili alati Jumalaa. Pääsiäispäivänä hän oli tavattoman toivorikas. Hän meni emäntänsä kanssa ajelemaan ja sanoi tälle, että hän varmaankin ensi kerralla onnistuisi.
"Minäpä en enää välittäisi senaatista ja senaattoreista", sanoi kauppiaanrouva. "Siitä ei hyödy sen enempää, kuin jos jättäisi anomuksen tuolle kuvapatsaalle", osoittaen Pietari Suuren kuuluisaa kuvapatsasta.
"Jumala on kaikkivaltias", sanoi Praskovia, "ja jos hän tahtoisi, voisi hän antaa tuon rautaisen patsaan astua alas ja vastaanottaa minun anomukseni."
Rouva naurahti, mutta kun he katsoivat kuvapatsasta, huomasivat he samalla, että venesilta oli valmiina Nevan yli, ja hän tarjoutui heti viemään hänet rouva L:n luo. He tapasivat hänet kotona. Hän vastaanotti Praskovian hyvin ystävällisesti ja katseli anomusta, huomaten sen niin kehnosti kokoonpannuksi, ettei ollut ollenkaan kummaa, jos siihen ei kiinnitetty huomiota. Hän sanoi, että hänellä itsellään oli eräs sukulainen senaattorien joukossa, etevä mies, joka kyllä olisi voinut auttaa Praskoviaa, mutta joka ikävä kyllä nyt oli kireissä väleissä hänen kanssaan.
Pääsiäispäivä on onneksi sellainen päivä, jolloin tehdään sovintoja. Ihmiset kohtaavat toisiansa tuolla ihanalla tervehdyksellä: "Kristus on ylösnoussut", ja saavat vastaukseksi: "Hän on totisesti ylösnoussut." Suudelmat, joita vaihdetaan näissä tervehdyksissä, ovat vakuutuksena siitä, että kaikki vuoden kuluessa tehdyt ja kärsityt vääryydet ovat anteeksi annetut. Kun Praskovia vielä oli rouva L:n luona, saapui mainittu herra lausuen emännälle tuon tavanmukaisen tervehdyksen, ja Praskovia esiteltiin heti hänelle. Herra osoitti suurta huomaavaisuutta hänelle, mutta vakuutti samalla, että oli aivan hyödytöntä jättää anomusta senaatille, se vain kuluttaisi aikaa, ja että olisi parasta kääntyä suorastaan hyväsydämisen keisari Aleksanterin puoleen.
Praskovia palasi hyvin lohdutettuna kauppiaan taloon ja sanoi, että Pietari Suuren kuvapatsas sittenkin oli auttanut häntä, sillä jos sitä ei olisi ollut, eivät he koskaan olisi huomanneet, että Nevan yli saattoi kulkea. Kauppias palasi nyt myöskin Riiasta ja tuli hyvin pahoilleen, kun Praskovian hyväksi ei oltu vielä mitään tehty. Hän vei hänet heti ruhtinatar T:n luokse, joka oli hyvin vanha nainen. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja pidätti hänet luonansa. Mutta siellä oli paljon ylhäisiä vieraita, jotka viettivät aikansa korttipelillä ja muilla huvituksilla. Ruhtinatar itse oli niin vanha ja muistamaton, että hän, samoin kuin hänen vieraansakin, unohtivat nuoren vieraan, joka hiljalleen käveli muiden vieraiden parissa, epätoivoissaan siitä, että kaikki näytti päättyvän pettymykseen. Mutta hän muisti nyt, että joku oli kehoittanut häntä kääntymään herra V:n puoleen, joka oli keisarin äidin, leskikeisarinna Marian yksityissihteerinä. Hän jätti tälle kirjallisen anomuksen. Herra V. oli jo kuullut puhuttavan hänestä, mutta luullut, että hän oli vain hyvin köyhissä oloissa, ja määrännyt annettavaksi hänelle 50 ruplaa. Herra V. ei ollut kotona, kun hän saapui, mutta hänen puolisonsa otti hänet vastaan ja mieltyi häneen suuresti. Hän otti selvän koko hänen historiastaan ja pidätti hänet luonaan, kunnes hänen miehensä tuli kotiin. Tämäkin lämpeni hänen asiastaan, meni heti leskikeisarinnan luo, joka oli maailman lempeimpiä ja ihmisystävällisimpiä naisia, ja palasi tuoden häneltä sen käskyn, että Praskovia vielä samana iltana oli esiteltävä leskikeisarinnalle.
Tämä otti Praskovian vastaan yksityisessä asunnossaan ja kuunteli ystävällisesti hänen kertomustaan, kiitti hänen uhrautuvaa rakkauttaan isää kohtaan sekä antoi hänelle 300 ruplaa lähimpiä tarpeita varten. Praskovia tuli niin liikutetuksi hänen hyvyydestään, että hän ei rouva V:lle, joka kyseli, miten hänelle oli käynyt, pystynyt siitä selvää tekemään, vaan ainoastaan itki ilosta..
Kaksi päivää senjälkeen vei leskikeisarinna hänet vastaanottoon keisarin ja hänen puolisonsa keisarinna Elisabetin luokse. Nämä ottivat Praskovian vastaan mitä armollisimmin, hän sai 5.000 ruplan suuruisen lahjan sekä lupauksen, että isän tuomio heti peruutettaisiin.
Praskovia ei unohtanut noita kahta maanpakolaista, jotka olivat olleet niin ystävällisiä hänelle, ja kun hän jonkun ajan päästä sai tietää, että ukaasi hänen isänsä vapauttamisesta oli julkaistu ja myöskin, että keisari halusi tietää, oliko hänellä mitään toivomuksia omaksi hyväkseen, vastasi hän, että hänellä oli vain yksi ainoa toivomus, se nimittäin, että anteeksianto ulotettaisiin myöskin noihin kahteen vanhaan upseeriin. Keisari tuli niin liikutetuksi hänen epäitsekkäästä pyynnöstään, että hän antoi näille anteeksi rikoksen, joka oli kokonaan valtiollista laatua ja hyvin vanha.
Praskovia oli aina ajatellut, että hän antautuisi luostarielämään. Hän piti sitä parhaana kiitosuhrina isänsä vapauttamisesta, ja hänen sydämensä veti häntä novgorodilaisten luostarisisarten luo, jotka olivat häntä niin hellästi hoitaneet hänen sairautensa aikana. Hän matkusti jonkun ajan kuluttua Novgorodiin, jossa hän toivoi kohtaavansa vanhempansa. Hän oli nimittäin laskenut, että he niihin aikoihin olisivat paluumatkalla Siperiasta, ja kun hän tapasi luostarin johtajattaren, kysyi hän kiihkeästi, oliko tullut mitään tietoja heistä. "Mitä paraimpia tietoja", vastasi johtajatar. "Kerron sinulle kaikki, kun saavumme minun huoneeseeni." Praskovia seurasi häntä ääneti, ja kun he saapuivat vastaanottohuoneeseen, olivat vanhemmat siellä.
Yhden viikon viettivät onnelliset vanhemmat yhdessä tyttärensä kanssa, sitten oli kapteeni Lopulovin vaimoineen jatkettava matkaansa. Praskovian loppuelämä oli hiljaista riutumista, hänen terveytensä oli kaikiksi ajoiksi murtunut niistä vaivoista, joita hän oli saanut, kokea, ja vaikka hän eli vielä muutamia vuosia ja sai nähdä vanhempansa, tuli hän kuitenkin vuosi vuodelta yhä heikommaksi. Hän kävi kerran Pietarissa, ja eräs henkilö, joka siellä tapasi hänet, on kuvannut hänen ulkonäkönsä seuraavasti: "Kauniit, soikeat kasvot, tavattoman tummat silmät, avonainen otsa ja hiljainen, rauhallinen ilme, hieman surumielinen hymyily."
Praskovian tauti lopetti hänen elämänsä 9 p:nä joulukuuta 1809. Hän oli samana aamuna käynyt kirkossa ja lepäsi sohvallaan. Sisaret olivat hänen ympärillään ja juttelivat, mutta he huomasivat, että hän väsyi siitä. He lähtivät pois ja jättivät vain yhden sisaren, joka alkoi ääneensä laulaa psalmeja; mutta Praskovia pyysi hänen mieluummin lukemaan, jotta hän ei tulisi häirityksi rukoillessaan. Hän ei valittanut mitään tuskaa, ja sisaret jättivät hänet illalla, olematta hänestä huolissaan, mutta aamulla tapasivat he hänet nukkuneena viimeiseen pitkään uneen.
SUURUUS JA NÖYRYYS.
Elämässä saa liiankin usein havaita sen tosiasian, että ihmiset, jotka saavuttavat erityisempää maallista onnea — mainetta, kunniaa, valtaa tai rikkautta — helposti siitä pilaantuvat ja menettävät luonteensa jalouden. Onni ja menestys tekevät heidät turhamielisiksi ja toisten kohtaloille kylmiksi; maine ja kunnia "nousee heille päähän" ja tekee heidät ylpeiksi; valta viettelee vallan väärinkäyttämiseen; rikastuminen tuo mukanansa ahneuden ja kylmäsydämisyyden taikka tuhlailevan kohtuuttomuuden ja ylellisyyden. Mutta ihailtavia poikkeuksia on kuitenkin paljonkin. Sellainen oli myöskin se mainehikas henkilö, jolle tämän muistelman omistamme, laulajatar Jenny Lind.
Hän oli kotoisin Ruotsista, syntynyt v. 1820. Hänelle oli lahjoitettu aivan erinomainen lauluääni, ja jo nuorena tyttönä hän aloitti laulajatar-uran, joka nosti tämän "Ruotsin satakielen" maailmanmaineeseen. Hän esiintyi oopperoissa ulkomailla, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa. Hänen laulunsa oli niin hurmaavan kaunista, että ihmiset pitivät suurena onnena saada häntä vaikkapa vain kerran kuulla. Englannin kuningatar Viktoria ja Europan muutkin hallitsijat osoittivat hänelle kunnioitustaan. Mutta ylenpalttinen ihailu, jota hän sai kaikkialla osakseen, ei herättänyt hänessä vähimmässäkään määrässä ylpeyttä. Hän pysyi kainona, viattomana ja puhtaana sydämeltään ja olennoltaan. Kuningatar Viktoria kirjoitti hänestä muistikirjaansa: "Hänen laulussaan ja näyttelemisessään on suorastaan kuvaamaton puhtaus."
Ooppera-laulajattarena esiintyi Jenny Lind vain vuoteen 1849 saakka. Hän tunsi, että se ala ei tyydyttänyt hänen sisällistä ihmistänsä, jossa asui syvä uskonnollinen kaipuu. Hän meni naimisiin englantilaisen pianistin ja säveltäjän Otto Goldsmidtin kanssa. Sen jälkeen esiintyi hän vain konserteissa, laulaen oratorioita ja muita vakavia kappaleita.
Taiteilija-urallaan oli Jenny Lind'illä suurenmoiset tulot, mutta hän käytti niistä suuren osan hyväntekeväisyystarkoituksiin; varsinkin sairaaloita hän kannatti kotimaassaan ja Englannissa. Kun hän v. 1850-52 Yhdysvaltoihin tekemällään konserttimatkalla ansaitsi lähes 1 miljoonan markkaa, lahjoitti hän siitä yli puolet Ruotsin hyväntekeväisyyslaitoksille. Hän nimittäin piti laulutaitoaan Jumalan lahjana, josta kunnia ja kiitos oli tuleva Jumalalle, eikä hänelle. Usein sulostutti hän yksityisiä henkilöitä ja pienempiä piirejä laulullaan. Varsinkin tuotti hänelle iloa laulaa kärsiville ja väsyneille. Manchesterissa ollessaan hän kävi eräässä sokeainlaitoksessa. Siellä ei tiedetty kuka hän oli. Puhellessaan ystävällisesti sokeiden tyttöjen kanssa kysäisi hän yhtäkkiä, tahtoisivatko he kuulla hänen laulavan. Ja samassa hän alkoi laulaa. Nyt alettiin hänen ympärillään kuiskailla: "Hän on varmaankin Jenny Lind", ja kyyneleet valuivat heidän poskiltaan hänen laulaessaan heille tuttuja ja rakkaita lauluja.
Viimeisen kerran lauloi Jenny Lind yleisölle Düsseldorfin musiikkijuhlassa 1870, puolisonsa säveltämässä "Ruth" nimisessä oratoriossa. Hän kuoli Lontoossa marraskuussa 1887. Hän saavutti lauluäänellään tavatonta ihailua ja kunniaa, enemmän ehkä kuin kukaan muu laulajatar, mutta jälkimaailma, joka ei enää hänen lauluääntään kuule, muistelee ihaillen hänen luonnettansa, jonka jaloutta ja hienoutta maailman kunnioitus ja maine ei vähääkään himmentänyt.
MUISTELMIA ABRAHAM LINCOLNIN NUORUUDEN AJOILTA.
Ihailtavimpia miehiä, mitä viime vuosisadan historia tuntee, oli Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln, joka kunnollisuutensa vuoksi alhaisesta uutisasukkaan pojasta kohosi maansa ensimmäiseksi mieheksi ja siinä asemassa muun muassa sai aikaan Yhdysvaltain miljoonien neekeriorjien vapautuksen.
Abraham Lincoln syntyi 12 p. helmikuuta 1809 Kentuckyn valtiossa. Hänen isänsä Tuomas Lincoln oli köyhä kirvesmies, jonka täytyi suurin ponnistuksin hankkia elanto ja asunto perheellensä. Paremman toimeentulon saavuttaakseen muutti hän v. 1816 Indianaan, jossa siihen aikaan jaettiin maata ilmaiseksi uutisasukkaille. Sieltä hän v. 1830 siirtyi Illinois-valtioon.
Pienestä pojasta alkaen Abraham sai tehdä työtä kodin toimeentulon hyväksi. Hän oli aina altis antamaan apuansa, missä sitä vain tarvittiin. Isommaksi tultuaan palveli hän usein päiväläisenäkin naapurien töissä. Hänestä kehittyi täten pitkä, voimakas nuorukainen, joka pystyi mihin ruumiilliseen työhön tahansa.
Mutta tämän kotoisen askartelun ohessa ilmeni Abrahamissa jo varhain erinomainen älykkäisyys ja palava tiedonhalu. Siihen aikaan ei Yhdysvaltain uutisasukkailla vielä ollut tarjona mitään säännöllistä kouluopetusta. Useat heistä tuskin osasivat lukea, vielä vähemmin kirjoittaa. Niin oli Abrahamin isänkin laita. Pari kiertelevää koulumestaria sattui asettumaan koulunpitoa varten Lincolnin perheen läheisyyteen; ensimmäiseltä oppi Lincoln lukemisen, toiselta taas kirjoituksen alkeet. Koko koulunkäynti kesti muutamia viikkoja. Tälle vähäpätöiselle perustalle alkoi Abraham nyt itse kehittää tietojansa ja taitojansa. Varaton kun oli, ei hän voinut ostaa itselleen kirjoja, eikä siellä uutisasukkaiden keskuudessa ollut kirjakauppojakaan. Ainoat kirjat Lincolnin perheessä olivat raamattu, katekismus ja aapiskirja. Ensinmainittua luki Abraham hyvin hartaasti ja sai siitä vaikutuksia koko vastaiseen elämäänsä. Mutta hänellä oli palava halu oppia yhä lisää. Hän sai tietää, että jollakin naapurilla oli se tai se kirja. Abraham silloin pyysi niitä lainaksi. Siten sai hän lukea Bunyanin "Kristityn vaelluksen", "Washingtonin elämän" ja "Robinson Crusoen". Aisopon sadut sai hän kerran lahjaksi. Näillä teoksilla hän lapsuusvuosinaan ravitsi tiedonjanoista henkeänsä. Päivät hän teki uutterasti työtä, illat hän luki. Tapahtuipa hänelle näin kerran pikku onnettomuus. Hän luki illalla "Washingtonin elämää" ja nukkumaan ruvetessaan laski kirjan erääseen suureen seinänrakoon. Sattui raivoamaan kova myrsky ja sade. Vesi tunkeutui seinänrakoon ja liotti kirjan ihan pilalle. Kun Abraham aamulla tämän huomasi, joutui hän kovan säikähdyksen valtaan, sitä enemmän kun hän oli kirjan omistajalle luvannut sitä huolellisesti pidellä. Suuren ahdistuksen vallassa täytyi Abrahamin nyt mennä tälle kertomaan onnettomuudesta ja tarjoamaan täyttä hyvitystä pilaantuneesta kirjasta. Kirjan omistaja oli tylyluontoinen ja itara mies. Hän julmistui ensin, mutta saatuaan kuulla, että Abraham halusi työllään maksaa kirjan hinnan, tyyntyi hän ja oli mielissäänkin, koska hän juuri oli työmiehen tarpeessa. Hän määräsi Abrahamin leikkaamaan hänen ohrapeltonsa. Abraham ymmärsi kyllä, kuinka tavattoman kohtuuton tämä vaatimus oli, mutta nurisematta ja miehuullisesti suoritti hän kolmessa päivässä leikkuutyön, johon tavallisissa oloissa olisi tarvittu ainakin viisi työpäivää.
Neljäntoista vuoden ikäisenä sai Abraham jälleen tilaisuutta käydä jonkun viikon ajan koulua pätevämmän opettajan johdolla kuin edelliset olivat olleet, ja oppi muun muassa laskutaitoa. Hänen opettajansa ihmetteli hänen tavatonta älykkäisyyttään ja aavisti, että hänestä vielä oli tuleva jotain suurta.
Sen jälkeen Abraham jatkoi edelleen opiskelujaan vain itsekseen, tehden päivällä töitä, illoin ja vapaa-aikoina lueskellen ja kirjoitellen. Häntä ruvettiin hänen kunnollisuutensa ja hyvän työkykynsä vuoksi haluamaan monenmoisiin töihin, joissa kysyttiin erityisempää älykkäisyyttä ja luotettavaisuutta. Niinpä oli hän jonkun aikaa veneen kuljettajana ja kauppa-apulaisena, menestyen kumpaisessakin toimessa erinomaisesti. Niihin aikoihin alkoi hän myös harrastaa yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita ja oli erityisesti innostunut raittiusaatteeseen. Kirjallisuuden ja sanomalehtien avulla hän kokosi tietoja näiltä aloilta ja kehittyi huomattavasti varsinkin puhetaidossa. Kun hän milloin esiintyi kokouksissa ja keskusteluissa, ihmeteltiin hänen kykyänsä ilmaista ajatuksensa selvästi ja sattuvasti.
Mutta lahjakkuuden ja tiedonharrastuksen ohessa oli nuoressa Lincolnissa ominaisuuksia, jotka tekivät hänet suosituksi ja ihailluksi kaikkialla, missä häntä opittiin tuntemaan. Hän oli tavattoman vaatimaton käytöksessään ja nöyrä mieleltään. Hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä, vaan aina oikeutta. Missä hän ympäristössään näki riitaisuutta ja eripuraisuutta, koetti hän aina suopein sanoin ja järkisyillä saada sovinnon aikaan. Suuria ruumiinvoimiaan ei hän koskaan käyttänyt niillä kerskatakseen. Eläimille hän ei sallinut pahaa tehtävän eikä naisten läsnäollessa sopimattomuuksia puhuttavan. Neuvolla ja työllä hän aina auttoi, missä apua tarvittiin. Vaikka olikin innokas raittiusmies, pelasti hän kerran erään juopuneen miehen, joka oli sortunut rapakkoon, viluun kuolemasta, kantaen hänet pitkän matkan päähän suojaan. Täten tuli hän jalomielisyytensä vuoksi ympäristössään yhä enemmän tunnetuksi ja samalla rakastetuksi.
Kerromme tässä vielä erään tapahtuman hänen nuoruutensa ajoilta, joka sekin osoittaa hänen mielenjalouttaan ja samalla voimakasta, miehekästä luonnettaan.
V. 1831 syntyi Yhdysvalloissa n.s. Mustan Haukan sota. "Musta Haukka"
oli rohkea ja ovela intiaanipäällikkö, joka pyrki ahdistamaan Yhdysvaltain uutisasutusta Mississippi-joen varsilla. Hän oli joku aika sitä ennen lupautunut pysymään väkineen mainitun joen länsipuolella, mutta tämän lupauksensa hän rikkoi ryhtyen vihollisuuksiin valkoihoista väestöä vastaan. Abraham Lincoln oli siihen aikaan New-Salemin kaupungissa. Illinoisin kuvernööri antoi julistuksen, jossa kehoitettiin vapaaehtoisia astumaan sotapalvelukseen kolmenkymmenen päivän ajaksi. Tämä kehoitus herätti suurta vastakaikua väestössä. Abraham Lincoln, joka sillä kertaa ei ollut kiinnitettynä mihinkään vakinaiseen toimeen, päätti mennä mukaan. Tähän yllytti häntä Mustan Haukan petollisuus, ja lienee hänellä muutenkin lapsuudestaan asti ollut erityistä vastenmielisyyttä intiaaneja kohtaan, sillä nämä olivat Kentuckyssa v. 1784 salakavalasti ampuneet hänen isoisänsä kuoliaaksi.
Joukko New-Salemin nuoria miehiä päätti seurata Lincolnin esimerkkiä, ja heitä kertyi kokonainen komppania. Niin suuresti oli Abraham Lincoln heidän suosiossaan, että hänet yksimielisesti valittiin komppanian "kapteeniksi".
Tämän sotaretken tapahtumista kerrottakoon tässä vain yksi Abraham Lincolnin luonnetta kuvaava.
Eräänä päivänä tuli muuan vanha intiaani leiriin, ilmoittaen olevansa valkoihoisten ystävä ja antautuen Lincolnin soturien armoille.
"Me tulimme sotimaan intiaaneja vastaan", huusi yksi komppanian 'pojista', ja me annamme teille kylmää lyijyä armon sijasta.
"Ampukaa hänet! ampukaa hänet!" huudettiin monelta taholta.
"Vakoilija! Vakoilija!" huusivat toiset.
Tämä mielenilmaisu säikähdytti intiaania; hädissään heitti hän maahan rypistyneen paperin, jota hän oli pitänyt kädessään, ja pyysi heitä lukemaan sen. Kapteeni Lincoln nosti sen maasta ja huomasi, että se oli kenraali Cassin antama todistus ja turvakirja, jossa intiaani esitettiin rehelliseksi mieheksi, joka oli tehnyt hyvää hänelle.
"Väärennetty asiakirja!" kuului heti miesjoukosta.
"Vanha villi ei voi puijata meitä", huusi eräs miehistä, kohottaen samalla kiväärinsä uhkaavasti.
"Tappakaa hänet! Älkää antako hänelle armoa!" kiljui eräs, jonka käytös jo sitä ennen oli tuottanut Lincolnille harmia.
'Pojat' pitivät velvollisuutenaan tappaa intiaanin ja olivat hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa, mutta silloin kapteeni Lincoln syöksyi hänen eteensä, astuen hyökkääjiä, vastaan ja käskien heidän pysähtymään.
"Te ette saa ampua intiaania", huusi hän. "Kenraali Cassin määräystä on toteltava."
"Me tahdomme ampua hänet", kuului raaka ääni.
"Ette muuten paitsi jos ammutte minut", huusi Lincoln tulisesti, kohottautuen täyteen pituuteensa ja suojellen intiaania omalla ruumiillaan.
Hänen päättäväinen ja luja esiintymisensä ja pelottava vakavuutensa, joka ilmeni hänen jokaisessa ruumiinliikkeessään, taltutti pojat, niin että he muristen peräytyivät, ja turmiollinen laukaus jäi ampumatta. Jotkut miehistä mutisivat matalalla äänellä kostoa, ja lopulta huusi yksi, joka oli muita röyhkeämpi:
"Te olette pelkuri, Lincoln." Tästä julkeasta ja kohtuuttomasta syytöksestä nousi Lincolnin itsetunto ja pontevuus ylimmilleen ja hän huusi:
"Jos joku teistä pitää minua pelkurina, niin koetelkoon sen heti paikalla!"
"Te olette kookkaampi ja voimakkaampi kuin kukaan meistä, Lincoln", vastasi yksi.
"Te voitte suojella itsenne sitä vastaan; valitkaa itse aseenne", vastasi Lincoln, jonka jokaisessa kasvonpiirteessä ja liikkeessä kuvastui lannistamaton lujuus. "Ei hän koskaan ennen ollut näyttänyt niin voimakkaalta ja pelottomalta", sanoi eräs, joka sattui syrjästä kuuntelemaan tätä väittelyä. Ei yksikään 'pojista' uskaltanut enää kohottaa sormeansakaan Lincolnia enempää kuin intiaani raukkaakaan vastaan; eikä koskaan enää senjälkeen liitetty pelkuri-nimitystä Lincolnin nimeen.
Tässä kahakassa oli Lincolnin henki yhtä suuressa vaarassa kuin intiaaninkin. Päällikkönä olisi Lincoln voinut käyttää 'poikia' vastaan sotakuria ja rangaista heitä, mutta tämä menettely olisi epäilemättä ollut epäviisasta, sillä nuo miehet olivat oikeastaan vain nimeksi sotilaita, ja tavallinen sotakuri olisi heidät saattanut leppymättömään raivoon. Lincoln ymmärsi taltuttaa heidät persoonallisella uljuudellaan. Joka tapauksessa oli viaton intiaani hänen rohkean ja pontevan esiintymisensä avulla tullut pelastetuksi.
Lincolnin seuraavia vaiheita ei meillä ole tilaisuutta tässä lähemmin kosketella. Mainitsemme vain, että hän yhä edelleen opiskeli itsekseen, kooten tietoja varsinkin lakitieteen alalta, ja että hän tuli yhä enemmän huomatuksi. Hänet valittiin v. 1834 Illinoisin valtion eduskuntaan ja v. 1846 Yhdysvaltain kongressin edustajahuoneeseen. Ollen järkähtämättömästä sillä kannalla, että neekeriorjuus oli Yhdysvalloista poistettava, joutui hän tästä asiasta usein julkisiin väittelyihin, joissa hän aina osoitti erinomaista puhetaitoa. Hänen maineensa kasvoi siinä määrin, että hänet v. 1860 valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Tämän vaalin johdosta Yhdysvaltain eteläiset valtiot, joissa orjuus vallitsi ja jotka tahtoivat sen edelleenkin säilyttää, erosivat seuraavana vuonna Yhdysvaltain yhteydestä. Tästä aiheutui verinen sisällinen sota, jota kesti aina vuoteen 1865 ja joka päättyi etelävaltioiden täydelliseen tappioon. Orjuuden kirous tuli poistetuksi ja Yhdysvaltain eheys säilytetyksi. Lincoln oli saavuttanut orjuutta vastustavain kansalaistensa jakamattoman kunnioituksen ja ihailun. Ja kun hän sodan päättyessä meni etelävaltain pääkaupunkiin Richmondiin, vaatimattomana kuten aina, jalan, taluttaen poikaansa kädestä, oli neekerien riemu aivan rajaton: miehet lankesivat ilokyyneleitä vuodattaen polvilleen ja vaimot nostivat lapsensa häntä kohden ja siunasivat häntä. — Mutta samana vuonna jalon Lincolnin elämä sammui. Eräs etelävaltalainen kiihkoilija hänet salakavalasti ampui kuoliaaksi. Lincoln oli silloin vasta 56 vuoden ikäinen. Syvään on hänen suuri muistonsa painunut yhdysvaltalaisten sydämiin.
(W. M. Thayer: Abraham Lincoln.)
HULLU KOIRA.
Sir Thomas Fowell Buxton tuli viime vuosisadan alkupuolella yleisesti tunnetuksi sen johdosta, että hän innokkaasti auttoi William Wilberforcea vapauttamaan Englantia orjuuden kirouksesta. Tässä emme kuitenkaan puhu tästä hänen julkisesta toiminnastaan emmekä myös hänen syvästä, vakaasta hurskaudestaan, vaan eräästä tapauksesta hänen elämässään, joka osoittaa, kuinka uskonnon elähyttämä peloton mies voi antautua äkilliseen hirveään vaaraan toisten pelastamiseksi. Tapaus sattui kesällä 1816. Hän oli silloin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, taitava metsästäjä ja tunnettu harvinaisesta pituudestaan ja ruumiinvoimastaan. Hän asui siihen aikaan Hampstead'issa. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa silloin kerran vierailivat etäämpänä asuvien naapurien luona, asui hän lankonsa mr Hoaren luona, lähellä omaa kotiansa. Kun hänen tallirenkinsä eräänä päivänä toi sinne hänen hevosensa jotakin ratsastusmatkaa varten, toi hän samalla sen tiedon, että hänen koiransa Prinssi oli ollut mitä kummallisimmassa tilassa, tappanut erään kissan ja melkein samoin erään koiran sekä purrut kolmea palvelijoista. Buxton käski, että koira oli sidottava ja vartioitava, ja ratsasti sitten asioilleen; mutta kun hän palasi siltä matkalta, sai hän nähdä Prinssin lian peittämänä ja nähtävästi hulluna ryntäävän eteenpäin ja purevan kaikkea, mitä oli sen tiellä. Buxton koetti ratsastaa sen kumoon tai ajaa sen johonkin ulkohuoneeseen, mutta turhaan; Prinssi puri vähintään, kahtatoista koiraa, kahta poikaa ja yhtä miestä sekä hyökkäsi erään pienen pojan rintaa vasten; onneksi oli Buxton silloin niin lähellä, että hän saattoi lyödä sitä ratsupiiskallaan. Nyt kääntyi koira ympäri ja lähti juoksemaan Lontooseen päin. Buxton ratsasti sen rinnalla, toivoen saavansa jonkun tilaisuuden sen pidättämiseen, ja huuteli sitä yhä; mutta eläin raukka ei pitänyt väliä huudoista eikä uhkauksista. Se läheni nyt asutumpia seutuja; kauhistuen sitä vahinkoa, minkä se voisi aikaansaada, päätti Buxton koettaa ottaa sen kiinni. Prinssi juoksi erästä puutarhaporttia vastaan, Buxton hyppäsi hevosen, selästä ja tarttui sitä niskaan. Elukka ponnisteli hurjasti päästäkseen irti, joten näytti alussa niinkin voimakkaalle miehelle mahdottomalta pitää sitä kiinni. Buxton nosti sen ilmaan — siten oli helpompi sitä pidellä — ja onnistui todella soittamaan portin kelloa; mutta kesti kauan, ennenkuin ketään tuli hänen avukseen. Hän pelkäsi, että vaahto, mikä valui koira raukan suusta, voisi päästä johonkin naarmuun hänen sormissaan ja siten tuottaa saman vaaran kuin varsinainen puremakin. Suurilla ponnistuksilla onnistui hän saamaan taskustaan hansikkaan ja vetämään sen toiseen käteensä, samalla kuin hän toisella piteli Prinssiä, joka oli kookas koira. Sitten vaihtoi hän kättä ja teki saman tempun toisella kädellä, onnistuen saamaan hansikkaan siihenkin. Viimein avasi puutarhuri portin ja kysyi, mitä hän tahtoi. "Minulla on tässä hullu koira", vastasi Buxton, "tuokaa minulle vahvat kahleet." Hän meni sitten puutarhaan kantaen Prinssiä niskanahasta. Hän oli päättänyt, ettei heti lopettaisi koiraa, jos mahdollisesti näyttäytyisi, että sillä ei olisikaan vesikauhua, mikä tietysti olisi ollut suuri lohdutus niille henkilöille, joita se oli purrut, ja tämä voitiin ratkaista vain siten, että taudin annettiin kehittyä. Puutarhuri oli hyvin peloissaan, mutta älysi kuitenkin totella määräystä ja hänen onnistui kiinnittää kahleiden toinen pää koiran kaulan ympärille ja toinen erään puun ympärille. Buxton meni nyt puusta niin etäälle kuin kahleet ulottuivat ja niin väsynyt kuin hän jo olikin koiran hurjista rimpuilemisista, heitti sen sitten niin kauas itsestään kuin mahdollista oli ja hyppäsi sivulle väistääkseen sen hurjan tavoittelun. Koira päästi niin kamalan ulvonnan, ettei hän milloinkaan ennen ollut sellaista kuullut.
Koko päivän raivosi tuo onneton eläin kamalassa taudissaan, joka toisinaan tulee näihin meidän uskollisiin seuralaisiimme, hyppien ympäri puun ja niellen vaahtoa, mikä valui sen leuoista. Kun sille heitettiin ruokaa, tarttui se siihen raivokkaasti, mutta ei voinut vähääkään syödä. Seuraavana päivänä alkoivat kahleet Buxtonin mielestä pettää. Hän hankki nyt itselleen vahvemmat kahleet ja heinähangon ja uudisti rohkean tekonsa siten, että hän työnsi heinähangon koiran ympärille niin, että se puristui hangon piikkien väliin, ja piti sitä täten maata vasten siksi, kunnes sai sidotuksi paljoa vahvemmat kahleet sen kaulaan. Kun heinähanko otettiin pois, ryntäsi koira isäntäänsä vasten niin voimakkaasti, että ensimmäiset kahleet katkesivat. Koiran hurjat ponnistelut uuvuttivat sen pian, ja neljänkymmenenkahden tunnin perästä! siitä, kuin vesikauhu siihen ilmaantui, makasi se jo kuolleena. Kaikki koirat ja kissat, joita se oli purrut, tappoi Buxton itse, — hän ei tahtonut uskoa tätä surullista tehtävää muille. Mieheltä ja pojalta, joita koira oli purrut, leikattiin puremakohdat pois ja haavat poltettiin, joten oli toiveita siitä, että he pääsisivät puremisen hirveistä seurauksista. Buxton tunsi sanomatonta kiitollisuutta sydämessään omasta pelastuksestaan ja siitä, että hänen vaimonsa ja lapsensa olivat poissa ja välttivät siten vaaran. Joku päivä myöhemmin kirjoitti hän vaimollensa: "Se oli kauhea tapaus. Et saa moittia minua, että panin henkeni alttiiksi. Minun syvä vakaumukseni oli, että minun velvollisuuteni oli toimia siten, eikä minun mielestäni liian suuri varovaisuus omaan itseen nähden sellaisissa tapauksissa, jolloin omalla hengenvaaralla voi pelastaa muita, koskaan ole niin suuri hyve, niinä sitä monet pitävät. Jos minä olisin väistänyt vaaraa ja toiset sen johdosta olisivat joutuneet kärsimään, luulen että olisin siitä tuntenut paljoa suurempaa tuskaa kuin jos minua olisi purtu."
Se täydellinen levollisuus ja mielenmaltti, jota kerrotussa tapauksessa osoitettiin, on ehkä juuri sen huomattavin puoli. Kaikki tapahtui tyynesti ja horjumattomasta vakaumuksesta, että velvollisuus vaati antautumaan vaaraan toisten pelastamiseksi, eikä kukaan, joka on kuullut kuvattavan vesikauhuun sairastuneen ihmisen tuskia, voi olla tunnustamatta, että se vaara oli kauhistuttavan suuri.
MERIEN VAAROISSA.
Niiden miesten joukkoon, jotka ovat suorittaneet urheimmat ja uhrautumista kysyvimmät teot luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, on meidän ensikädessä laskettava laivojen päälliköt. On sääntönä, että päällikkö, tapahtuipa mitä tahansa, viimeiseksi saa pelastaa oman henkensä, viimeiseksi jättää uppoavan laivansa. Moni elämä on sillä tavalla urhoollisesti uhrattu, ja se henki, mikä sellaisista esimerkeistä kasvaa, on suuriarvoisempi kuin näiden henkilöiden jatkuva palvelus olisi ollut. Mitä heihin itseensä tulee, niin eihän tämä elämä ole kaikki kaikessa, ja olemmehan lukeneet sanat: "joka koettaa voittaa sielunsa itselleen, hän kadottaa sen, ja joka kadottaa sen, pelastaa sen."
Newfoundlandin rannikko on hyvin vaarallinen siellä vallitsevien tiheiden sumujen vuoksi, jotka syntyvät sen johdosta, että Golf-virran lämmin vesi siellä tulee pohjoisnavalta virtaavan kylmän veden yhteyteen. Sumut ovat niin paksuja, että päivää tuskin voi erottaa yöstä, eikä voi nähdä esineitä kyynäränkään matkan päästä. Etäämmältä katsoen näyttää sumu kohtisuoralta valtavalta lumivuorelta.
Sellaisen paksun sumun vallitessa törmäsi 20 p. kesäkuuta 1822 pieni Drake niminen kuunari vedenalaista kalliota vastaan ja kallistui melkein heti toiselle kyljelleen, aaltojen loiskuessa sen kannen yli. Päällikkö, kapteeni Baker, käski kaatamaan heti mastot, toivoen että alus siten kevenisi niin paljon, että se voisi itsestään nousta, mutta se oli turhaa. Yhden veneen tempasivat aallot mukaansa, toinen kaatui sitä mereen laskettaissa, jäljellä oli vain kapteenin pieni vene. Laiva oli särkymäisillään kariin, ja ainoana pelastusmahdollisuutena oli, että miehistö pääsisi pienelle kalliokarille, jonka huippu oli nähtävissä aaltojen yli jonkun matkan päässä, kuinka pitkän, sitä oli sumun vuoksi vaikea laskea, mutta toivottiin, että matka ei olisi liian pitkä. Eräs Lennard niminen merimies otti käteensä köyden ja hyppäsi mereen, mutta virta oli hänelle liian voimakas, se kuljetti häntä päinvastaiseen suuntaan, ja hänet oli vedettävä jälleen kannelle. Venemies, Turner nimeltään, tarjoutui nyt yrittämään kapteenin pikku veneellä ja kiinnitti köyden vyötärölleen. Miehistö hurrasi hänelle, kuten urheiden merimiesten kesken on tapa, vaikka he riippuivat köysistä laivan ympärillä ja kuohuvat aallot alati vyöryivät heidän ylitsensä, uhaten särkeä laivan pieniksi pirstaleiksi. He seurasivat tuskaisin katsein Turneria, näkivät kuinka hän ponnisteli eteenpäin, kunnes vain muutaman jalan matka erotti hänet karista. Nyt kohotti suuri aalto tuon pienen veneen ylemmäksi ja heti senjälkeen löi sen pirstaleiksi karia vasten; mutta urhea venemies oli pelastettu; pitäen kiinni köydestään kiipesi hän karille.
Toinen suuri aalto nosti laivan irti ja paiskasi sen alas aivan lähelle pelastuskaria, ja kapteeni Baker, joka nyt käsitti mahdottomaksi laivaa pelastaa, määräsi miehistön jättämään sen ja koettamaan päästä karille. Sattui nyt ensimmäisen kerran, että hänen käskyään ei toteltu. Yhdestä suusta kieltäytyi miehistö lähtemästä laivasta, ennenkuin näkisivät kapteenin turvassa. Tyynesti uudisti hän käskynsä, sanoen heille, että hänen henkensä tässä oli vähimmän arvoinen. Miesten täytyi totella, ja he lähtivät laivasta niin hyvässä järjestyksessä kuin jos olisivat olleet satamassa ja lähteneet maalle. Mutta he olivat niin kylmästä kangistuneet, että monet heistä eivät pystyneet kiipeämään karille, vaan aallot tempasivat heidät helmaansa. Viimeisenä kaikista seurasi kapteeni Baker miehistöänsä, ja huomattiin nyt, että he eivät olleet kaukana maasta, mutta että nousuvesi oli kohoamassa ja että se kallio, jolla he seisoivat, pian joutuisi aaltojen alle. Paksu sumu ja autio rannikko eivät sallineet toivoa, että heille voisi tulla apua, ennenkuin nousuvesi hukuttaisi heidät.
Ei kuulunut vähintäkään nurinaa, ja urhea venemies, jolla oli vielä köysi ympärillään, tarjoutui yrittämään pelastaa tovereitaan. Kohotettuaan lyhyen hiljaisen rukouksen taivaaseen, syöksyi hän aaltoihin ja pääsi kovasti ponnisteltuaan onnellisesti rannalle, josta hän hurraa-huudolla ilmoitti tovereille onnistumisensa.
Nyt oli siis olemassa köysi karin ja rannan välillä, parahiksi niin pitkä, että se juuri ja juuri ylti. Ainoa mahdollisuus pelastua oli nyt koettaa tämän köyden avulla päästä rannalle. Aaltojen vaahto roiski jo karille ahtautuneen miehistön yli, mutta kukaan ei liikahtanut, ennenkuin kapteeni huusi kutakin nimeltä, ja kerrotaan, että kukaan huudetuista ei lähtenyt ennenkuin oli kaikin tavoin koettanut suostuttaa päällikköä ottamaan hänen sijansa; mutta tämä oli vain vastannut: "Minä en lähde karilta, ennenkuin joka henki on turvassa."
Neljäkymmentä neljä päättäväistä matruusia oli jo tehnyt tuon vaarallisen matkan rannalle. Neljäskymmenes viides sai nähdä erään laivaväestöön kuuluvan naisraukan makaavan tainnoksissa karilla. Hän kiersi toisen kätensä naisen ympärille ja piti toisella kiinni köydestä. Mutta tällaista kaksinkertaista painoa ei köysi kestänytkään, se katkesi, kun mies oli taakkoineen päässyt keskivälille, ja molemmat joutuivat aaltojen saaliiksi. Kapteeni Baker ja kolme matruusia oli vielä karilla; ei ollut mitään toivoa heidän pelastuksestaan. Vähimmin väsyneet riensivät hakemaan apua, löysivät erään talon, josta saivat köyden, ja kiirehtivät takaisin; mutta ennenkuin he ennättivät perille, oli vesi jo peittänyt tuon urhoollisen kapteenin pään. Pelastunut, sureva miehistö ei hänen suhteensa enää voinut, muuta tehdä kuin kirjoittaa liikuttavan kirjeen eräälle upseerille, joka kerran oli purjehtinut heidän kanssaan, ja pyytää häntä saattamaan kapteenin jalon käytöksen tunnetuksi. Kirjeen alle kirjoittivat kaikki miehet nimensä. Kun tapaus sitten tuli tunnetuksi, asetettiin Portsmouthin laivaveistämön kappeliin taulu kapteeni Charles Bakerin sankaruuden muistoksi.
Että tuo pelastettu miehistö, joka oli nähnyt nuo vakavat kasvot ja kuullut nuo levolliset, horjumattomat vastaukset, piti päällikkönsä käytöstä aivan verrattomana, ei ole ihmeteltävää, ja kuitenkin uusiutuu sama urhoollisuus kerta toisensa perästä rannalle ajautuneissa laivoissa, autioilla kareilla ja korkeilla jäävuorilla, myrskytuulten ja raivoavien aaltojen keskellä.
Atlantin valtameren kaunein osa on Karibian meri. Siellä etelän taivaan sinisin sini kuvastuu vielä sinisempään mereen. Kimmeltäen auringonsäteiden täydessä loistossa ja kantaen helmassaan vuorisia saaria on se maailman ihanimpia kesäseutuja.
Mutta tämä kaunis meri on myös kaikkein petollisimpia. Siellä on hirmumyrskyjen ja äkisti syntyvien vesipatsaiden kotipaikka. Ne nousevat ilman edelläkäypää varoitusta. Ilmapuntarin laskemisen ohessa voi vain tottunut silmä huomata muutamia vähäpätöisiä merkkejä taivaalla. Mutta nämäkin huomataan vasta aivan myrskyn edellä, jolloin on vain enää muutamia minuutteja aikaa varustaa laivaa tätä kamalaa vihollista vastaan.
Elokuussa 1826 risteili pieni kuunari Magpie näillä vesillä, päällikkönä eräs luutnantti Edward Smith, vaanien erästä kaappauslaivaa, joka kerran oli ollut Cuba saaren länsirannikon kauhuna. 26:s päivä oli ollut tavattoman helteinen, ja illalla oli Magpie tyvenessä liikkumattomana, kunnes kello 8:n aikaan tuuli nousi lännestä päin ja purjeet levitettiin, mutta vajaan tunnin kuluessa kääntyi tuuli etelään ja kuun alapuolella oli huomattavissa pieni tuhkanharmaa pilventöyhtö. Tämä oli hyvin tunnettu merkki vaaran lähestymisestä. Luutnantti Smith kutsuttiin heti kannelle, purjeet koottiin ja laiva varustettiin, mikäli ihmisvoimalle oli mahdollista, kohtaamaan uhkaavaa kuolemanvaaraa. Pilvenlonka kasvoi äkisti ja hetkiseksi tuli aivan tyven. Mutta sitten seurasi kohahtava, vinkuva ääni, ensin etäällä, mutta muutamassa silmänräpäyksessä yhä lähempänä; meren pinta kuohui valkeassa vaahdossa ja vesi lensi ylös ilmaan aivan kuin lumihiutaleina mahtavan mustan savupatsaan edessä, joka kulki eteenpäin hirveätä vauhtia. Se saavutti laivan. Päällikkö käski kaatamaan kaikki mastot; mutta silloin oli laiva jo kyljellään ja muutamassa silmänräpäyksessä se hukkui. Alikonstaapeli Meldrum näki leimahtavan salaman valossa toveriensa tuskanvääntämät kasvot vedenpinnalla. Hän ui pois sen pyörteen alta, minkä uppoava laiva synnytti, tapasi jotakin vedessä kelluvaa, tarttui siihen ja sai käsiinsä airon, sitten vielä toisenkin. Hirmumyrsky taukosi yhtäkkiä tekonsa tehtyään, ja meri oli tuota pikaa yhtä tyvenenä, kuin jos tuo sen vasta päättynyt raivo olisi ollut vain unta.
Meldrum kuunteli henkeä vetämättä, kuuluisiko mitään ääntä hänen laivatovereistaan, ja sanomattomaksi ilokseen kuuli hän hetken päästä äänen, joka kysyi, oliko ketään lähellä. Se oli luutnantti Smith, joka kuuden muun miehen keralla piti kiinni veneestä, joka oli irtautunut laivasta ja noussut pinnalle. Mutta kun se tuli huomatuksi, kokoontui sen ääreen vähitellen koko laivamiehistö, kaikkiaan 24 miestä, ja vene meni kumoon. Miehet pitivät kiinni laidoista tai kiipesivät sen kölin päälle.
Luutnantti Smith käski kaikkien jättämään paikkansa ja koettamaan kääntää veneen oikeinpäin. Tämä onnistuikin, ja hän käski nyt kahden miehen nousemaan veneeseen tyhjentämään sitä hatuillaan. Toiset saivat pitää kiinni veneen laidoista, kunnes vene tyhjenisi sen verran, että se kannattaisi heidät kaikki. Juuri kun tyhjentyminen alkoi, huusi yksi miehistä, että hän näki haikalan evän. Kauhu valtasi nyt miehet, kaikki pyrkivät veneeseen, ja se meni jälleen kumoon. Mutta päällikön tyyni päättäväisyys voitti, ja vene käännettiin jälleen oikeinpäin. Hän käski miesten nyt potkia vettä jaloillaan, minkä ennättivät, pelottaakseen tuon uhkaavan vihollisen väistymään. Kaikki kävi hyvin, ja neljä miestä saattoi nousta veneeseen. Päivä nousi ja sen mukana toivokin, mutta noin kello 10 kuului taas huuto: "hai, hai", ja ainakin viisitoista näitä kamalia petoja oli heidän ympärillään. Syntyi kauhea hämmennys, ja vene meni taaskin kumoon; mutta pian sai kuitenkin luutnantti Smithin peloton ääni heidät tajuihinsa. Vene pantiin jälleen oikeinpäin, kaksi miestä astui siihen, toiset riippuivat sen ulkopuolella haikalojen keskellä, jotka aluksi vain kuin leikitellen nykäsivät heitä ja hyppäsivät yli veneenkin. Yhtäkkiä kuului tuskanhuuto; hai oli puraissut eräältä matruusilta toisen jalan. Kun ne kerran pääsivät veren makuun, ei ollut enää sanottavasti mitään toivoa pelastuksesta. Mutta luutnantti Smith ylläpiti edelleen järjestystä miehistössä, kehoitti veneessä olevia miehiä kiirehtimään tyhjentämistä ja toisia kärsivällisesti odottamaan, kunnes vene heidätkin kannattaisi. Mutta nuo ahnaat pedot lähenivät yhä enemmän saalistansa. Alituiseen kuuluvat tuskanhuudot ja veden punertuminen olivat merkkejä siitä, että mies toisensa jälkeen temmattiin veneestä irti, ja lopuksi oli enää kuusi jäljellä. Kun luutnantti Smith kohottautui katsoakseen veneeseen ja sen johdosta piti jalkansa hetkisen alallaan, purtiin häneltä heti toinen jalka pois. Jotta hän ei säikyttäisi niitä harvoja, mitä miehistöstä vielä oli jäljellä, kärsi hän tuon kauhean tuskan päästämättä pienintäkään valitushuutoa, ja koko tapahtumaa ei huomattu, ennenkuin hänen toinenkin jalkansa purtiin poikki. Silloin hän ei enää voinut pidättää tuskanhuutoa ja päästi kätensä irti veneestä. Kaksi miestä oli kuitenkin niin lähellä häntä, että saivat hänestä kiinni ja nostivat hänet veneeseen. Siellä hän raadeltuna ja kauheita tuskia kärsien yhä vain ajatteli miehistön pelastamista. Hän kutsui luokseen erään Wilson nimisen nuorukaisen, jonka hän ainakin arveli pelastuvan, ja käski hänen sanomaan amiraalille, että hän oli ollut matkalla Kap Ontarioon erään kaappauslaivan jäljessä silloin, kun onnettomuus tapahtui. "Sanokaa hänelle, että miehistö on täyttänyt moitteettomasti kaikki velvollisuutensa. Minulla puolestani on vain yksi suosionosoitus pyydettävänä, se nimittäin, että Meldrum ylennettäisiin ylikonstaapeliksi."
Hän otti sitten hyvästi kultakin erikseen ja lausui kehoittavia sanoja kaikille niin kauan kuin hän saattoi puhua. Iltapuolella vähenivät hänen voimansa nopeasti, eikä hän voinut enää puhua. Auringon laskiessa kuului taas säikähtyneitä huutoja, että haikaloja oli näkyvissä. Siitä syntyneessä hämmennyksessä meni vene jälleen nurin, ja päällikön kärsimykset päättyivät aalloissa.
Ainoa elossa oleva upseeri oli Maclean, joka, ollen päättäväinen kuin päällikkövainajakin, komensi miehet jälleen kääntämään veneen oikeinpäin. Se kannatti nyt heidät kaikki, sillä heitä oli enää jäljellä vain neljä, Maclean, Meldrum, Wilson ja eräs matruuseista. Kahdenkymmenen tunnin työ vedessä auringon polttaessa heidän yllään, ilman ruokaa ja juomaa, oli melkein loppuun kuluttanut heidän voimansa. Airot olivat menetetyt, ja vaikka lähestyvä yö viileytti ilmaa, oli pimeydestä seurauksena, että ohikulkevat laivat eivät voineet heitä huomata ja pelastaa. Noin kello 3 aamulla menettivät nuori Wilson ja matruusi kärsimiensä vaivojen johdosta järkensä, hyppäsivät mereen ja hukkuivat.
Maelean ja Meldrum koettivat tointua tästä viimeisestä kovasta iskusta ja ponnistelivat veneen tyhjentämiseksi, kunnes se oli siksi vapaa vedestä, että he saattoivat asettua pitkälleen sen pohjalle. He olivat ylenmääräisistä ponnistuksista niin uupuneet, että he heti vaipuivat sikeään uneen eivätkä heränneet ennenkuin aurinko ylhäältä taivaalta paistoi heidän päällensä. Mutta mikä herääminen! Yksinään heikossa veneessä, kaikki toverit kuolleina, vettä ympärillä ja siinä vilisemässä hirveitä haikaloja, ja polttava aurinko yllään. Kolmekymmentäkuusi tuntia olivat he olleet ilman ravintoa, ja heidän huulensa olivat halkeilleet hirveästä janosta; mutta heillä oli kuitenkin kyky hillitä itseään juomasta merivettä, he kun tiesivät, että janon hetkellistä sammumista seuraisi vielä ankarampi tuska, ehkäpä mielenhäiriö. He eivät uskaltaneet puhua toisilleen, vaan istuivat toinen perässä, toinen kokassa, kärsivällisesti ja hiljaisuudessa odottaen kuolemaa.
Monta tuntia kului tällä tavalla; mutta kello 8 aikaan aamulla näkyi valkea pilkku jonkun matkan päässä, ja kumpikin avasi kuivuneet huulensa huudolla: "Purje! — Purje!" Silmät ilokyynelissä ottivat he toisiaan kädestä ja tähtäilivät lakkaamatta; laiva tulikin yhä lähemmäksi ja sen tumma runko alkoi näkyä taivaanrannalta. Mutta — ollessaan enää vain noin puolen penikulman päässä se muuttikin suuntaa ja purjehti poispäin. He huusivat kaikin voimin ja heiluttivat hattujaan; mutta turhaan — heitä ei huomattu.
Meldrum nousi nyt ylös. Hän oli vanhempi ja voimakkaampi heistä; aivan levollisesti ilmoitti hän nyt aikovansa uida tuohon laivaan. Se oli hirvittävän pitkä uintimatka sellaiselle, joka oli paastonnut niin monta tuntia, ja vielä hirvittävämpi kuin uppoamisen vaara oli se salakavala vaara, mikä piili tuon sinisen meren kimaltelevien väreiden alla. Mutta jääminen merkitsi varmaa kuolemaa. Tuo sankarillinen mies uskoi viimeisen tahtonsa Macleanille sekä pyysi, että tämä ei antaisi mitään varoitushuutoja, jos hän näkisi jonkun hain seuraavan häntä. Sitten puristi hän onnettomuustoverinsa kättä, antautui Korkeimman suojaan ja hyppäsi mereen.
Maclean tunsi kovaa halua seurata tätä viimeistä toveriaan, mutta voitti kuitenkin tämän mieliteon, se kun olisi johtanut vain tarpeettomaan vaaraan. Kerran oli hän näkevinänsä hain evän ja molski vettä pelottaakseen sen ajamasta saalistaan takaa; tuskallisen jännityksen vallassa seurasi hän silmillään uivan toverin matkaa. Meldrum ui eteenpäin, ponnistaen joka hermonsa ja polskuttaen jaloillaan pidättääkseen hait etäällä sekä huutaen kaikin voimin; mutta laivan kannella ei näkynyt ketään. Kun hän oli uinut kaksi kolmannesta matkasta, loppuivat hänen voimansa, eikä hänellä ollut nyt muuta neuvoa kuin levätä hiljaa alallaan veden kannattamana, tietysti ollen sitä suuremmassa vaarassa joutua haikalojen saaliiksi. Mutta silloin ilmaantui joku laivan kannelle. Meldrum kohotti kättään, teki hyppäysliikkeen vedessä ja — tuli huomatuksi. Laiva muutti suuntaa, vene lähti sieltä liikkeelle, ja Meldrum pääsi kuin pääsikin laivaan. Hän saattoi vielä puhua ja viittoa sinne päin, missä toveri oli.
Laiva oli amerikalainen, ja kertomus viimeksi kuluneen vuorokauden tapahtumista tuntui amerikalaisista niin uskomattomalta, että he aluksi pitivät Meldrumia ja hänen toveriaan karkuun päässeinä merirosvoina; heidät vietiin kuitenkin maihin Havanaan, josta ensimmäinen sotalaiva, mikä saapui tälle rannalle, vei heidät Port Royal’iin.
Siinä sotaoikeuden tutkinnossa, minkä sir Lawrence Halstead pani toimeen, tulivat nämä tapahtumat tunnetuiksi. Meldrum'ia ei saatu antamaan mitään kertomusta itsestään, mutta kun hänen nuori esimiehensä oli kertonut kaikki, puhkesivat molemmat itkuun ja syleilivät toisiaan oikeuden edessä. Ei ollut ainoatakaan upseeria, joka ei olisi ollut syvästi liikutettuna, ja Meldrum tietysti ylennettiin heti luutnantti Smith'in viimeisen toivomuksen mukaan. Hän kuoli v. 1848, mutta kuunari Magpien nimeen liittyy aina sankarillinen päättäväisyyden ja uupumattoman kestävyyden muisto.
HYVYYDEN HEDELMIÄ.
Kotoiselta maaperältä on kirjailijatar Sara Wacklin julkaissut seuraavan kertomuksen, jonka tapahtumat nähtävästi ovat aivan todellisesta elämästä peräisin. Kertomuksen nimi on "Talonpoika Makkonen", ja sen sisällys on seuraava: Makkonen oli rehellinen ja varakas talonisäntä Paavolan kappelissa Pohjanmaalla. Hän sekä hänen vaimonsa olivat tunnetut armeliaisuudesta köyhiä ja varsinkin orpoja kohtaan. Heillä oli itsellä kymmenen lasta. Emäntä oli ahkera ja järjestystä rakastava, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä pienestä pitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Häneltä riitti kuitenkin vielä aikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä seuduin.
Onni ja tyytyväisyys majailivat Makkosen talossa. Mieltä ylentävää oli nähdä Makkosen esimerkiksi sunnuntai-illoin pitävän kotihartautta perheväkensä kanssa. Heleällä ja sointuvalla äänellään hän itse aloitti virren ja kaikki muut yhtyivät siihen, lapsetkin kirkkaine äänineen.
Mutta surut ja koettelemukset löysivät tiensä tähänkin rauhan majaan. Paikkakunnalle ilmaantui tuhoisa tarttuva tauti. Makkonen ja hänen perheensä jäsenet hoitivat ja auttoivat naapureita, jotka olivat siihen sairastuneet. Mutta pian löysi tauti tiensä Makkosenkin kotiin. Lyhyen ajan kuluessa kuoli Makkonen itse, hänen vaimonsa ja kolme vanhinta lasta.
Vainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta kahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset itkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan oli ollut heidänkin tukenaan ja neuvonantajanaan. Hautajaisiin saapui seurakunnan pappi. Hän kysyi, tahtoisiko kukaan ottaa hoitaakseen pienokaisia ja heidän kotiaan. Kaikki olivat liikutettuja ja halukkaita, mutta tehtävä ei ollut helppo — tarvittiin mietintöaikaa.
Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Pekka, talon vanha uskottu palvelija, joka aina ennen oli ollut siisti ja puhdas, kapusi nyt nokisena ja siistimättömänä alas uunilta, jossa hän syömättä ja itkien oli viettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän ei voinut niitä nostaa päivää vasten. "Voi, voi!" oli kaikki, mitä hän ensi aluksi sai sanotuksi noita seitsemää orpolasta katsellessaan. Mutta viimein hän voitti luontonsa ja nosti äkisti vanhimman Matti nimisen pojan käsivarrelleen ja lausui melkein huutamalla: "Tässä on minun isäntäni! Häntä minä tahdon palvella vaikka palkatta, kun hän vain lupaa tulla yhtä rehelliseksi ja hyväksi mieheksi kuin hänen isänsäkin oli, ja pitää huolta pienistä veljistään ja sisaristaan. Ne ovat kaikki minulle niin rakkaita, ne ovat minun hyväntekijäni lapsia!"
Ääneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias Matti tämän ja vakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa. Ja talon muutkin palvelijat ilmoittivat seuraavansa Pekan esimerkkiä.
Pappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen myötätuntoisuudesta. Itse lupasi hän olla pikku orpojen neuvonantajana ja tukena, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.
Äidin sijaiseksi valittiin lapsille eräs vanha hyväntahtoinen sukulainen. Sitten tarkastettiin talon raha-asiat. Silloin tehtiin se odottamaton huomio, että talo vielä oli melkoisessa velassa; osa ostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut. Kun tuo kaksitoistavuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti saavan aivan miehen voiman. Vakavasti hän lausui: "Minä yksin tahdon maksaa isävainajan velan. Sisarusten ei tarvitse siihen perintöön ottaa osaa."
Seuraavana päivänä oli nuoren isännän ensimmäisenä huolena neuvotella Pekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan maksamiseksi, mikä oli hautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.
Pekka sanoi, että sitä varten tarvitsi myödä vain pari tynnyriä tervaa. Mutta isännän tuli nyt itse tehdä ensimmäinen kaupunkimatkansa, koska Pekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotitöihin.
Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen valjastettiin ilman rattaita kolmen tervatynnyrin eteen niin, että ne pyörivät hevosen perässä. Pari naapuria lähti samalla viemään tervaansa kaupunkiin, joten nuori Matti Makkonen sai heidät matkatovereikseen.
Parin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja myöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti raukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei hän muistanutkaan sen majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.
Pimeys lisääntyi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei ollut enää näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista. Läpimärkänä, vilusta väristen seisoskeli poika raukka tuossa pimeässä syysyössä. Hän ajoi väsynyttä hevostaan jonkun matkaa eteenpäin ja pysähtyi taas; ei tiennyt mistäpäin suojaa etsisi. Pelkäsipä hän vielä, että poliisi tulisi ja veisi hänet putkaan — tällä olivat matkatoverit häntä leikillään pelotelleet. Tässä lohduttomassa tilassa muistui hänen mieleensä Jumala, muistui sisarukset kotona ja kuinka he siellä rauhassa nukkuivat. Tästä vähän rohkaistuna hän ajoi eteenpäin kirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän vieläkään nähnyt ihmisiä eikä tulta akkunoissa. Hänen tilansa kävi yhä surkeammaksi. Itkien ja hampaat kylmästä kalisten hän viimein päätti panna kaiken rohkeutensa liikkeelle: hän koputti lähellä olevan apteekin ovea, kun huomasi sen akkunoista valoa häämöttävän. Eräs proviisori avasi oven, huomasi säälien pojan surkean tilan ja käski hänen ajamaan kuormansa kartanolle. Sitten hän johti hänet yöksi lämpimään huoneeseen. Pian vaipui tuo nuori matkalainen makean unen helmaan. Kun talon herra aamulla sai nähdä pojan ja kuuli hänen vaiheensa, tarjosi hän hänelle majaa luonaan ja lupasi ostaa hänen tervansa. Talon nuoret tyttäret myös puhelivat hänen kanssaan ystävällisesti ja tarjosivat hänelle virvokkeita. Matti olisi kyllä mielellään sinne jäänyt, mutta hänen isävainajansa oli jäänyt heidän entiseen majataloonsa jonkun verran velkaa, josta syystä hän ei voinut siitä luopua, vaikka isävainajakin oli jo aikonut sen tehdä, kun se ei ollut mikään luotettava paikka.
"Jos tahdot", sanoi apteekkari, "saat sinä minulta rahoja tuon velan maksamiseksi. Ne voit sitten tuonnempana maksaa takaisin. Voit myös siirtää talon velan minulle."
Nyt tuli Matti ilon ja riemun valtaan. "En koskaan, en koskaan unohda teidän hyvyyttänne minua kohtaan", sanoi hän silmät kyynelissä ja puristaen tuon hyväsydämisen herran kättä.
Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan jälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä Oulussa. Hänellä oli kolme lasta, jotka näyttivät laihtuneilta ja nälkäisiltä. Hän oli jakanut heille viimeisen leivän ja käskenyt heidän menemään varhain nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka olivat tottuneet kieltäymykseen, lukivat iltarukouksensa ja kävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti kävi senjälkeen kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime päivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin, sillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin jäivät ruokavarat ostamatta. Toivottomana hän palasi lastensa luokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän työhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.
Yht'äkkiä hän oli kuulevinansa kärrynpyörien ratinaa. Hän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti ajoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että mies kuormansa tyhjennettyään aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi Matti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen tämä kunnon mies pyysi anteeksi, että hän muka nyt vasta saattoi maksaa vanhaa velkaansa.
Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isävainajalleni velkaa, sen olet kunniallisesti kuolinpesälle suorittanut."
"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellään oli iso perhe. "Älkää hylätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt mitään rasitusta tuntematta voin hyväntekijäni tyttärelle tarjota. Olittehan tekin niin hyvä minulle, orpo raukalle."
Tämä Makkosen käynti lesken luona ei jäänyt ainoaksi. Niin kauan kuin lesken lapset vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi maantuotteita. Ja joka kerta väitti hän vain maksavansa vanhoja velkoja.
DAVID LIVINGSTONE.
Kerromme nyt lopuksi muutamista henkilöistä, jotka ovat omistaneet koko elämäntyönsä jollekin suurelle ja jalolle päämäärälle ja siten tehneet unohtumattomia palveluksia lähimmäisilleen, isänmaalleen ja ihmiskunnalle. Sellaisten jalojen muistojen joukossa on kirkkaimpia skotlantilaisen lähetyssaarnaajan ja löytöretkeilijän David Livingstonen muisto.
David Livingstone syntyi länsi-Skotlannissa lähellä Glasgowin kaupunkia 19 p. maaliskuuta 1813. Hänen isänsä oli vähävarainen pikkukauppias, sukua, joka jo useamman miespolven aikana oli tullut tunnetuksi huomattavasta kunnollisuudestaan. Perheessä vallitsi harras jumalanpelko ja vakava henki, samalla myös hellä suhde vanhempien ja lasten kesken. Sydämen rakkaudella David Livingstone myöhemmin aina muistelikin kotiansa ja vanhempiansa. Kodin varattomuuden vuoksi ei nuori David saanut paljoakaan kouluopetusta — vähän alkeisopetusta kylä- ja pyhäkoulussa. Jo 10-vuotiaana täytyi hänen mennä työhön puuvillatehtaaseen ja olla kehruukoneen ääressä kello 6:sta aamulla kello 8:aan asti illalla, pieniä väliaikoja lukuunottamatta. Tästä raskaasta työstä hän ei kuitenkaan murtunut, vaan kävi vielä työstä tultuaan iltakoulussa ja ennen maatapanoa luki kirjoja. Hänellä oli niin tavaton opinhalu, että äiti suorastaan oli huolissaan hänen terveydestään. Itsekseen perehtyi hän esimerkiksi latinan kielioppiin ja 16-vuotiaana hän jo luki Vergiliuksen ja Horatiuksen runoja. Ja kun lomahetket eivät riittäneet opinhalun tyydyttämiseen, otti hän kirjan mukaansa tehtaaseen. Hän asetti sen kehruukoneen poikkipuulle, voidakseen työn ohessa aina joskus vilkaista siihenkin. Hän luki kaikkia kirjoja, mitä vain käsiinsä sai, matkakertomuksia, mittaus- ja tähtitieteellisiä, kasvitieteellisiä y.m. Isä hankki hänelle aina uusia kirjoja. Romaaneja hän ei lukenut, niihin ei katsottu ajan riittävän. Vapaapäivinään hän kävi sisarustensa kanssa maaseudulla kasvi- ja eläintieteellisiä tutkimuksia tekemässä. Kaiken tämän ohessa asui hänen sisimmässään syvä uskonnollinen harrastus. Se oli hurskaan kodin ja pyhäkoulun vaikutusta. 20-vuotiaana antautui hän ratkaisevasti Jumalalle ja päätti pyhittää koko elämänsä hänen palvelukseensa. Hän sai kuulla lähetystoiminnasta kiinalaisten keskuudessa ja hänessä heräsi palava halu kehittyä lähetyslääkäriksi ja päästä Kiinaan. Vanhemmat, jotka olivat lämpimiä lähetysystäviä, iloitsivat tästä tuumasta. Ja nyt alkoi David, joka silloin oli 21-vuotias, säästää rahaa lääketieteellisiä opinnoita varten. Talvella v. 1836 oli hänellä sen verran koossa, että hän uskalsi lähteä Glasgowin yliopistoon. Lääketieteelliset opinnot kysyivät ankaraa työtä ja paljon kustannuksia, joten David oli varsin ahtaalla. Seuraavaksi kesäksi hän palasi kotia ansaitakseen uusia varoja kehruukoneen ääressä. Kun varain saanti täten kuitenkin näyttäytyi riittämättömäksi, neuvoivat hänen ystävänsä häntä ilmoittautumaan Lontoon lähetysseuralle. Jos tuo seura kerran ottaisi hänet palvelukseensa, kustantaisi se myös hänen opintonsa. David noudatti kehoitusta ja tuli hyväksytyksi. Hänet lähetettiin nyt erääseen lähetyslaitokseen, jossa hän sai opiskella kreikkaa, hepreaa ja muitakin aineita. Sitten sai hän vielä Lontoossa jatkaa lääketieteellisiä opintojaan, kunnes hän v. 1840 suoritti täydellisen lääkärintutkinnon.
Näin oli Livingstone nyt valmistunut lähetyssaarnaajana ja lääkärinä vaikuttamaan pakanain keskuudessa. Millaiseksi hän jo siihen aikaan oli osoittautunut, siitä antaa eräs hänen tuttavansa seuraavan kuvauksen: "Ihailin hänen lahjojaan, sekä päätä että sydäntä, ja hänen kaikinpuolista uhrautumistaan elämän korkeimpia tarkoituksia varten. Ehdottomasti miellytti hänessä raitis, hellä ja kristillinen mielenlaatu sekä vaatimattomuus ja itseluottamus, mitkä hänen luonteessaan olivat mitä parhaimmaksi sopusoinnuksi yhdistyneet."
Kiinaan ei Livingstone kuitenkaan lähtenyt. Opiumi-sota sulki tien sinne. Mutta sen sijaan avautui hänelle tie Afrikaan. Siihen aikaan oleskeli kotimaassaan lähetyssaarnaaja Robert Moffat, joka 23 vuotta oli työskennellyt lähetyssaarnaajana etelä-Afrikassa. Hän kertoi lähetystyön tehtävistä ja edistyksestä siellä. Livingstone kuunteli hänen kertomuksiaan hartaasti. Puhellessaan yksityisesti hänen kanssaan sanoi Moffat m.m.: "Työskennellessäni Afrikassa olen joskus auringonnousussa nähnyt savua nousevan tuhansista kylistä, joissa ei milloinkaan ole evankeliumia saarnattu." Nämä sanat tekivät Livingstoneen syvän vaikutuksen. Hän sanoi Moffatille: "Minä tahdon lähteä Afrikaan." Käväistyään kotonaan ottamassa jäähyväiset omaisiltaan lähti hän 20 p. marraskuuta 1840 laivalla matkalle Kap-kaupunkia kohden. Sinne saavuttuaan lähti hän härkävaunuilla noin 1.120 kilometriä pohjoiseen päin, Moffatin perustamalle Kurumanin lähetysasemalle, joka siihen aikaan oli Lontoon lähetysseuran pohjoisin asema etelä-Afrikassa ja joka nyt, Moffatin ollessa Englannissa, tuli Livingstonen hoitoon. Siinä oli jo noin 1.000 henkeen nouseva kristillinen seurakunta, joka suuresti iloitsi Livingstonen saapumisesta, hän kun toi mukanaan 500 kappaletta tämän heimon kielelle käännettyä Uutta testamenttia. Ja olihan Livingstone lisäksi lääkäri, jonka apuun voitaisiin taudintapauksissa turvautua. Pian levisi "valkoisen tohtorin" maine laajalle ympäristöön, sairaita kokoontui joka taholta. Livingstone kuitenkin tätä nykyä etupäässä opiskeli kieltä, voidakseen mahdollisimman pian päästä lähetyssaarnaajana vaikuttamaan. Hänelle selvisi pian, että Afrikan lähetystyön menestymiseksi ja levenemiseksi oli perustettava uusia lähetysasemia pohjoiseen päin Kurumanista ja että sitä varten oli keski-Afrikan tuntemattomat alat tutkittava. Parin vuoden aikana hän nyt teki kolme pitkää tutkimusmatkaa pohjoisempana asuvien heimojen keskuuteen, tutustuen heidän tapoihinsa ja kieleensä, saarnaten ja harjoittaen lääkärintointa.
Mutta Livingstonen mieli paloi vielä edemmäksi. Hän oli näillä matkoillaan tullut suuren Kalahari-erämaan rajalle. Sen pohjoiselle puolelle halusi Livingstone päästä. Lontoon lähetysseura, saatuaan kertomuksen Livingstonen tekemistä matkoista, valtuutti hänet perustamaan uuden lähetysaseman. Sen paikan Livingstone valitsi Mabotsa-nimisen vuoriryhmän tienoilta, jossa väestö oli hyvin alhaisella kannalla. Livingstone rakensi sinne talon, kirkon ja koulun ja ympäröi ne puutarhoilla. Mutta tätä seutua rasittivat leijonat ja muut petoeläimet. Livingstone otti osaa metsästysretkiin, joita niiden hävittämiseksi pantiin toimeen. Tällaisella retkellä leijona kerran syöksyi hänen päällensä, kaatoi hänet ja iski käpälänsä hänen hartioihinsa. Hän olisi siinä henkensä menettänyt, ellei eräs uskollinen alkuasukas olisi häntä oman henkensä uhalla pelastanut. Tässä ryöpyssä Livingstonen olkaluu murtui, ja hänen käsivartensa jäi melkein halvatuksi, niin ettei hän milloinkaan enää voinut sitä kohottaa olkapään tasalle. Saamastaan vammasta parannuttuaan ryhtyi hän uudella innolla lähetystyöhön. Erityisesti miellytti häntä koulutyö alkuasukasten lasten keskuudessa. Hän ymmärsi, että sivistyksen ja kristinuskon levittämisen on kuljettava rinnakkain. Ja pian sai hän tähän työhön itselleen hartaan apulaisen. Hän nimittäin nai lähetyssaarnaaja Moffatin tyttären Marian, joka oli Afrikassa syntynyt ja rakasti sitä kotimaanaan. Hänestä tuli Livingstonelle uskollinen apulainen, joka pelkäämättä antautui kaikkiin niihin suuriin vaaroihin ja vaivoihin, joita Livingstonen elämä varsinkin tästä alkaen oli täynnä.
Erään työtoverin puolelta oli koetettu halventaa Livingstonen toimia Mabotsassa. Vaikka syytökset olivat kaikkea perää vailla, katsoi Livingstone kuitenkin parhaaksi siirtyä Mabotsasta pois, jotta epäsopu työntekijäin välillä ei paljastuisi alkuasukkaille ja vahingoittaisi lähetystyötä. Kun alkuasukkaat, jotka Livingstonen tullessa olivat olleet perin raakoja ja tylsiä, nyt saivat tietää hänen lähtöaikeestaan, koettivat he kaikin keinoin häntä pidättää — siinä määrässä hän oli voittanut heidän rakkautensa. Mutta Livingstone siirtyi kuitenkin pohjoiseen päin Tshonuaneen ja perusti sinne toisen lähetysaseman. Tämä tapahtui v. 1846. Siellä asuvan heimon ruhtinas Setschele oli Livingstonelle hyvin ystävällinen ja avulias, ottaen joku vuosi myöhemmin vastaan kasteen.
Täältä käsin Livingstone teki useita matkoja ympäristöllä asuvien heimojen luo. Kävipä hän myös idässäpäin, Transvaalin buurien luona. Mutta nämä osoittivat hänelle suurta vihamielisyyttä. He olivat arkoja evankeliumin valolle, sillä he kohtelivat alkuasukkaita melkein kuin orjia, pakottaen heidät tekemään maksutta työtä. Tällaiset ikävät kokemukset herättivät Livingstonessa yhä suuremman rakkauden onnettomia alkuasukkaita kohtaan ja innostivat häntä ponnistelemaan mustaihoisten pelastamiseksi aineellisesta kurjuudesta ja henkisestä pimeydestä.
Tässä seudussa vallitsevan kovan kuivuuden vuoksi Livingstone siirtyi Setschelen ja koko hänen heimonsa kanssa vielä pohjoisemmaksi Kolobeng-virran partaille ja perusti sinne uuden lähetysaseman. Työ siellä menestyi erittäin hyvin. Siitä on Livingstone kirjoittanut:
"Me nousemme niin varhain kuin mahdollista, kesän aikana tavallisesti auringon noustessa. Pidämme perherukouksen ja syömme aamiaista. Sitten lähdemme kouluun. Kun koulutyö on päättynyt, ryhdymme ruumiilliseen työhön. Kynnämme ja kylvämme ja toimitamme muita tarpeellisia töitä. Vaimoni huolehtii aamupäivällä taloustehtävistään. Ja jos päivällisen aikana tunnemme väsymystä, lepäämme kaksi tuntia. Mutta usein vaimoni levon asemesta menee pitämään koulua pikkulapsille, jotka ovat koulunkäyntiin hyvin ihastuneita. — — Ruumiillinen työ jatkuu kello 5:een asti. Sen jälkeen menen kaupunkiin opettamaan ja keskustelen niiden kanssa, joita tapaan. Kun lehmät ovat lypsetyt, pidämme hartauskokouksen, jonka jälkeen on rukoushetki Setschelen talossa. Kun saavun kotiin noin kello puoli 8 illalla, olen tavallisesti lopen uupunut. Sanon tämän, en suinkaan osoittaakseni, kuinka paljon me täällä toimimme, vaan että ymmärtäisit syyn suruuni, kun saan niin vähän aikaa varsinaiseen lähetystyöhön."
Ihmeteltävällä tarmolla Livingstone lähetystyönsä ohella yhä harjoitti lääkärintointaan ja teki tieteellisiä havaintoja ja tutkimuksia, muun muassa valmistellen erään alkuasukas-kielen kielioppia. Samalla hän kirjoitteli kotimaan lähetysystäville pitkiä kirjeitä. Hän toivoi itselleen kotimaasta apulaisia, mutta monista syistä sellaisia ei sieltä voitu lähettää.
Mutta Kolobengissäkin ahdisti kuivuus tavattomasti. Sen johdosta vallitsi monesti niin kova nälänhätä, että Livingstone perheineen sai nähdä suorastaan nälkää. Hän halusi päästä vesirikkaammille seuduille ja samalla ulottaa lähetystyötä yhä syvemmälle pohjoiseen päin. Kun Livingstone oli käyttänyt kaikki omat varansa tähän asti perustamiensa lähetysasemien hyväksi, rupesi eräs rikas ja jaloluontoinen englantilainen tutkimusmatkailija, Oswell nimeltään, varoillaan häntä auttamaan. Livingstone oli saanut Setscheleltä kuulla, että Kalahari-erämaan toisella puolella hallitsi Sebituane niminen lahjakas ruhtinas. Hänen maahansa aikoi hän nyt perustaa lähetysaseman. Kolme eri kertaa sai Livingstone kuitenkin yrittää, ennenkuin se onnistui. Ensimmäisellä matkalla (1849) onnistuttiin kyllä pääsemään Kalaharin yli, vaikka veden puute olikin kova. Heinäkuun alussa saavuttiin paikoille, joilla ei kukaan europalainen vielä ollut käynyt, Zouga-virralle ja Ngamt-järvelle, vaikka niiden olemassa-olosta olikin tietoja. Livingstonen löydöt tekivät hänet nyt Europassa laajalti tunnetuksi, ja Lontoon maantieteellinen seura lähetti hänelle raha-avustuksen. Mutta Ngamijärven toiselle puolelle, Sebituanen maahan, ei Livingstonen sillä kertaa onnistunut päästä eikä vielä seuraavallakaan matkalla, jonka hän v. 1850 teki perheensä kanssa — kuumetauti pakotti palaamaan. Kolmannen kerran (1851) yritti Livingstone, tälläkin kertaa perheensä kanssa. Matkan vaivat olivat aivan tavattomat, muun muassa pelkäsi Livingstone että hän saisi nähdä lapsensa kuolevan janoon, ja häntä kauhistutti se ajatus, että oli kuljettanut omaisensa sellaista tuskaa kärsimään. Kun oli jo oltu lähes viisi päivää ilman vettä, löydettiin viimein lähde, ja matkue oli pelastettu. Päästiin vihdoin Makololo-heimon ruhtinaan Sebituanen luo, joka otti heidät riemulla vastaan. Tämä neekeriruhtinas osoittautui niin yleväksi ja sydämelliseksi mieheksi, että Livingstone kiintyi häneen kuin veljeensä. Mutta Sebituane sairastui äkisti keuhkotulehdukseen ja kuoli parin viikon päästä. Livingstone suri häntä katkerasti.
Täältä käsin teki Livingstone tutkimusmatkan pohjoisemmaksi ja löysi Sambest-virran, joka laskee Afrikan itärannalle ja jonka suupuoli vain oli siihen asti tunnettu.
Tällä matkalla Livingstone joutui näkemään sellaista, mikä teki hänen mieleensä järkyttävän vaikutuksen ja määräsi hänen elämäntyönsä tästä lähtien. Hän sai nimittäin läheltä nähdä orjakaupan, jota siihen aikaan vielä harjoitettiin mitä laajimmassa määrässä. Tässä osassa Afrikaa sitä harjoittivat varsinkin arabialaiset Zansibarista käsin. Monet kristitytkin kansat, kuten portugalilaiset, espanjalaiset, jopa englantilaisetkin olivat vuosisatojen kuluessa tällä kaupankäynnillä itsensä tahranneet. Mitä kaikkea hirveyttä tässä kaupassa harjoitettiin, mihin petomaisuuksiin voitonpyyntö orjakauppiaita johti, sen seikkaperäisempi kuvaileminen olisi suorastaan pöyristyttävää. "Ostettuja ja väkisin riistettyjä neekerilaumoja vietiin pitkissä karavaaneissa rannikolle, missä orjalaivat odottivat. Rautavitjoilla kytkettyinä astelivat orjaraukat verisiä askeleitaan rannikkoa kohden. Itku ja valitus, piiskaniskut ja helvetilliset kiroukset, vaalenneet luurangot ja pääkallot orjateillä todistivat, ettei ihmisyyttä ollut orjakauppiaiden rinnassa. Kulta oli ihmiset lumonnut, voitonpyyntö oli heistä tehnyt ulvovia petoja. He yllyttivät heimoja taisteluihin keskenään ja ostivat sitten sotavankeja lasihelmillä, kankaankappaleilla ja vanhoilla pyssyillä. Usein poltettiin kokonaisia kyläkuntia ja kotien palavien raunioitten ääreltä kuljetettiin isät, äidit ja lapset toisiinsa kahlittuina orjiksi. Vanhukset ja työkyvyttömät ammuttiin tai heitettiin palaneiden rakennusten tuhkaan."
Kun Livingstone nyt oikein oman näkemänsä perusteella oppi tuntemaan tämän "maailman avoimen haavan", tunsi hän omassatunnossaan hellittämättömän kehoituksen nousta tätä kirousta vastaan ja tehdä kaiken voitavansa, jotta se tulisi paljastetuksi ja Afrikan kansa siitä pelastetuksi. Oli vain olemassa kaksi keinoa tämän päämäärän saavuttamiseksi: evankeliumin julistus ja laillisen kaupankäynnin järjestäminen Afrikan sisämaasta rannikolle.
Hän päätti nyt sitä varten ryhtyä tutkimaan tuota tuntematonta sisä-Afrikaa. Voidakseen tämän tehtävän täyttää teki hän kirvelevin sydämin sankarillisen uhrauksen: hän lähetti perheensä joksikin aikaa Englantiin. Ja nyt alkoi sarja mitä vaivalloisimpia tutkimusmatkoja. Makololo-heimon luota ja sieltä saadun 27 miehen suuruisen saattojoukon kanssa hän syksyllä 1853 lähti liikkeelle, päämääränään päästä tuntemattomien seutujen läpi Afrikan länsirannalle. Olipa niin ja näin, että Livingstone tästä matkasta hengissä suoriutui. "31 eri kertaa ahdisti häntä tällä matkalla kuumetauti, ja väliaikoina oli hän luonnollisesti hyvin uupunut. Lisäksi tuli vielä punatauti. Hänen lääkevarastonsa varastettiin, samoin kerran hänen venheensä. Usein, kun kuume oli mitä korkein ja ruumiin voimat tyyten heikot, täytyi vielä koettaa onnellisesti suoriutua vihamielisistä heimoruhtinaista, jotka tahtoivat ryöstää seurueelta sen vähätkin varustukset." Rääsyihin verhottuna, pikemmin luurangon kuin ihmisen näköisenä hän vihdoin saapui toukokuussa 1854 Atlantinmeren rannalle, portugalilaiseen Loandaan, jossa hän onneksi sai siksi hyvää hoitoa, että hän vielä toipui.
Täällä Livingstonessa kypsyi uusi suunnitelma: mennä Afrikan länsirannalta sen itäiselle rannalle, siis halki koko maan. Syksyllä 1854 hän lähti Loandasta paluumatkalle Linyantiin, Makololo-heimon pääpaikkaan; tätä paluumatkaa kesti Livingstonen sairauden ynnä muiden vastuksien vuoksi kokonainen vuosi. Seuraavana vuonna (1855) läksi Livingstone vielä Linyantista kohden Afrikan itärantaa. Matka kulki Sambesi-virtaa ja sen rantoja pitkin, ihanien seutujen läpi. Löydettiin tällä matkalla m.m. tämän virran valtavat putoukset, jotka Livingstone nimitti Viktoria-putouksiksi Englannin kuningattaren kunniaksi. Mutta matkalla asuvien heimojen hengellinen hätä ja pimeys oli tavattoman suuri, ja kirottu orjakauppa, jota Livingstone tällä matkalla joutui näkemään entistä enemmän, sumensi hänen mieltään. Toukokuussa 1856 Livingstone viimein saapui Afrikan itärannalle Kilimaneen.
Täältä hän nyt päätti tehdä matkan Englantiin hartaasti ikävöityä perhettänsä ja muita omaisiansa tervehtimään. Sinne hän saapui joulukuussa. "Mykkänä liikutuksesta hän nyt syleili omaisiaan, ja hänen laihoille kasvoillensa virtasivat jälleennäkemisen synnyttämät onnen kyyneleet."
Livingstone oli matkustanut Afrikan poikki; sisä-Afrikan ennen tuntemattomat seudut olivat nyt tulleet tunnetuiksi, ja Afrikan etelä-osan kartta sai aivan uuden muodon; hän oli kaikista tutkimuksistansa ja havainnoistansa tehnyt tieteellisen tarkat muistiinpanot. Oli luonnollista, että tämä suurtyö kotimaassa sai ansaittua tunnustusta, ja paljon kunniaa tuli nyt hänen osakseen; hänelle pidettiin juhlallisuuksia ja ylistyspuheita, monenmoiset tieteelliset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen y.m. Tällaista kunnioitusta ei Livingstone ollut koskaan tavoitellut, se oli hänelle vierasta; hän oli tehnyt kaiken Jumalan valtakunnan levittämiseksi ja orjuuden kirouksen poistamiseksi Afrikan pimeydessä vaeltavien kansojen keskuudesta. Ja hän koetti kotimaassaan puheilla ja esitelmillä herättää harrastusta lähetysasiaan ja Afrikan oloihin. Niinpä hän esim. Cambridgen ylioppilaille pitämässään puheessa m.m. sanoi: "Minä pyydän teitä: muistakaa Afrikaa! Tiedän, että muutamien vuosien kuluttua kuolen siinä maassa, mikä nyt on avoinna. Älkää salliko sen taas sulkeutua! Palaan Afrikaan ja aion koettaa avata teitä kaupalle ja kristinuskolle. Pyydän teitä: päättäkää työ, jonka olen aloittanut! Minä jätän sen teidän haltuunne."
Mutta oli tyytymättömiäkin. Monen mielestä Livingstone oli ollut etupäässä tutkimusmatkailija eikä lähetyssaarnaaja. Kuitenkin oli Livingstone pitkin matkaa innolla ja hartaasti saarnannut evankeliumia, mutta hän oli samalla aina vakuutettu siitä, että Afrikan maantieteellinen tutkiminen ja uusien kauppateiden löytäminen oli välttämätön ehto evankeliumin leviämiseksi sisä-Afrikaan ja orjakaupan hävittämiseksi. Jottei kuitenkaan kukaan voisi sanoa, että lähetysseuran varoja käytettäisiin sille vieraisiin tarkoituksiin, päätti hän hyvässä sovussa luopua lähetysseuran palveluksesta ja tehdä työtä toisella tavalla Afrikan hyväksi.
V. 1858 Livingstone palasi Afrikaan, valtuutettuna Englannin konsuliksi
ja Sambesi-laaksoa tutkivan retkikunnan johtajaksi. Hänen mukanaan oli hänen vaimonsa ja nuorin poikansa. Vuosina 1858—1864 hän retkikuntansa kanssa tutki Sambesi-virran ala- ja keskijuoksun sekä sen lisäjoen Shiren, löysi Shirva- ja Nyassa-järven ja tutki Rovuma-jokea. Nyassa-järven pohjoispuolella näkyi orjakauppa varsinkin rehoittavan. Sieltä yksin kuljetettiin vuosittain noin 19.000 orjaa Zansibariin. Onnistuipa Livingstone kerran vapauttamaan 84 hengen suuruisen orjakaravaanin. Näiden matkojen aikana kohtasi Livingstonea suuri suru: hänen vaimonsa, hänen uskollinen ystävänsä ja auttajansa koko hänen kärsimyksistä ja kieltäymyksistä rikkaan elämänsä aikana, sairastui ankaraan kuumetautiin ja kuoli 27 p. huhtik. 1862. Katkera suru valtasi Livingstonen mielen, se oli hänen elämänsä kovin isku. Ja surun ohessa painoi hänen mieltään huoli lapsista.
Kun hän oli jotenkuten toipunut raskasmielisyydestään, kohtasi häntä se pettymys, että hänen johtamansa retkikunta kutsuttiin äkkiä takaisin — se oli muka tullut liian kalliiksi. Mutta Livingstone päätti omin neuvoin jatkaa työtään Afrikassa. V. 1864 hän kävi Englannissa järjestämässä orpojen lastensa kasvatusta ja herättämässä suurempaa harrastusta Afrikan lähetystyöhön. Hän julkaisi siellä kertomuksen viimeisestä tutkimusmatkastaan. Se oli valtava herätyshuuto sivistyneelle maailmalle ryhtyä toimiin Afrikan pelastamiseksi orjakaupan kirouksesta. Kirjalla oli erittäin suuri menekki.
Pian oli Livingstone taas valmis lähtemään Afrikaan. Maantieteellinen seura ja hallitus tarjoutuivat suorittamaan osan uusien tutkimusten kustannuksista. Sillä Livingstone ei mitenkään suostunut kokonaan antautumaan tieteellisiin tehtäviin. "Vain silloin tunnen olevani oikealla velvollisuuden tiellä, kun työskentelen lähetyssaarnaajana", sanoi hän. Hän tahtoi nyt tutkia Sambesi-virran ja suuren Tanganjika järven välisen alueen. Tällä tutkimusmatkallaan hän oli v:sta 1866 alkaen. Muun muassa hän löysi kaksi ennemmin tuntematonta järveä, Moerun ja Bangveolon. Maaliskuussa v. 1871 hän saapui Nyangveen, joka oli Kongo-joen varrella ja läntisin paikka, minne Livingstone pääsi. Orjakauppa oli siellä julmempi kuin missään muualla Afrikassa. Hänen täällä ollessaan arabialaiset orjakauppiaat kerran ampuivat aivan syyttä sadoittain rauhallisia alkuasukkaita; eloon jääneet pakenevat hukkuivat virtaan. 27 kylää oli kytevinä raunioina. Kauhistuneena kirjoitti Livingstone Englantiin tästä tapahtumasta, ja kertomus julkaistiin sanomalehdissä. Tämän johdosta viimein aukenivat silmät Englannissa ja muuallakin; Englannin hallitus asetti toimikunnan Afrikan orjakaupan tutkimiseksi ja hävittämiseksi. Livingstonen ponnistuksista tuli siis lopultakin tulos, jota hän oli jo kauan odottanut. Siitä lähtien joutui orjakauppa yhä ahtaammalle.
Näistä toimenpiteistä ei Livingstone itse kuitenkaan mitään tiennyt. Masentunein mielin ja tutkimusmatkojensa tavattomista rasituksista ja vastuksista terveydelleen murtuneena hän matkusti Nyangvestä Tanganjika-järven itärannalle Udjidjiin. Mutta sielläpä häntä kohtasikin suuri ilo.
Sivistyneessä maailmassa ei hänestä oltu vähiin aikoihin kuultu mitään, ei tiedetty oliko hän elossa vai kuollut. Silloin amerikalainen sanomalehden kustantaja Gordon Bennet lähetti kirjeenvaihtajansa Henry M. Stanleyn Livingstonea etsimään. Eräänä päivänä tuli Livingstonen luo mies juoksujalkaa, huutaen: "Englantilainen tulee!" Pian näkyikin pitkä kulkue, Amerikan lippu etunenässä. Se oli Stanleyn retkikunta.
Sykkivin sydämin, syvästi liikutettuna, mutta ulkonaisesti alkuasukkaiden nähden noudattaen tarpeellista varovaisuutta Stanley astui kalpean, uupuneen lähetyssaarnaajan eteen ja lausui nostaen lakkiaan: "Tohtori Livingstone, kuten arvaan!"
"Minä se olen", vastasi lähetyssaarnaaja juhlallisesti, ojentaen kätensä. Hän ei ollut silloin viiteen vuoteen nähnyt ketään valkoihoista.
Livingstone sai nyt elintarpeita ja uusia varusteita sekä kauan kaipaamiansa kirjeitä. Lastensa kirjeet hän luki ensimmäiseksi.
Stanley viipyi Livingstonen parissa neljä kuukautta. Livingstone toipui saamiensa lääkkeiden avulla pian. Yhdessä tekivät he tutkimusmatkoja ympäristöön. Stanleyn valtasi syvä kunnioitus Livingstonen persoonaa kohtaan, ja erityisesti vaikutti häneen Livingstonen syvä uskonnollisuus. "Kuukausien kuluessa", kirjoittaa Stanley, "huomasin kuuntelevani yhä tarkemmin hänen puheitaan. Minä aloin ihmetellä vanhaa miestä, joka kirjaimellisesti oli jättänyt kaiken seuratakseen Kristusta. Ja vähitellen, nähdessäni hänen hurskautensa, hänen lempeytensä, intonsa ja vakavuutensa — — — jouduin mielenmuutokseen hänen kauttansa, vaikka hän ei milloinkaan tehnyt yritystä minua käännyttää. — — — Hänen uskontonsa ei ollut vain opillista laatua, vaan vakavaa, vilpitöntä ja käytännöllistä. Ei se ilmennyt meluavalla tavalla, vaan hiljaisessa käytännössä ja ainaisessa toimeliaisuudessa. Hänessä näkyivät uskonnon kauneimmat vaikutukset."
Stanley kehoitti Livingstonea palaamaan kotimaahan. Tämä sanoi kyllä ikävöivänsä kotiin, mutta arveli, että hän tarvitsisi vielä noin 6—7 kuukautta tutkimustensa loppuunsuorittamista varten; hän ei tahtonut jättää tehtäväänsä kesken. Stanley lähti, Livingstone jäi taas yksin Afrikaan. Elokuussa 1872 hän sai Stanleyn lähettämän retkikunnan avukseen. Saman vuoden lokakuussa lähti Livingstone Tanganjika-järvelle ja sieltä Bangveolo-järvelle. Oli paljon vastuksia matkalla. Livingstone sairastui siinä määrässä, että hän ei enää jaksanut ratsastaa, vaan häntä täytyi kantaa. Oli tultu Halaan, Bangveolo-järven eteläpuolelle. Hänen reippaat seuralaisensa kyhäsivät nopeasti majan, ja sairas kannettiin oksista ja heinistä kyhätylle vuoteelle. Kaksi uskollista palvelijaa jäi hänen luoksensa yöksi. He pelkäsivät, että heidän herransa loppu oli lähellä. Aamuyöstä menivät he häntä katsomaan ja näkivät hänen polvillaan vuoteensa ääressä, pää käsien varassa. He olivat hänen usein nähneet rukoilevan ja odottivat. Mutta pian he huomasivat, että Livingstone olikin kuollut. Näin päätti päivänsä tämä suuren rakkauden sankari, pimeän Afrikan ikimuistettava apostoli.
Livingstone oli aina tullut hyvin toimeen alkuasukasten kanssa. Hänen maltillinen, ystävällinen ja vakaa olentonsa pian aina kiinnitti heidät häneen ja herätti heidän luottamuksensa, ja missä hän pitemmän aikaa oleskeli, siellä alkuasukkaat rakastivat häntä kuin isäänsä, jonka puolesta he olivat valmiit vaikka mihin uhrauksiin. Tämä heidän rakkautensa ilmeni nyt hänen kuolemansa jälkeen liikuttavalla ja samalla merkillisellä tavalla. Hänen lähimmät seuralaisensa päättivät nimittäin kuljettaa hänen ruumiinsa Zansibariin, sieltä kotimaahan vietäväksi. Se oli hyvin uskalias yritys, ei vain matkan pituuden vuoksi, joka teki ehkä lähemmä 1.500 kilometriä, vaan myöskin alkuasukasten vuoksi, jotka taikauskoisesti pelkäävät vainajia. Livingstonen sydän haudattiin suuren puun juurelle, mutta ruumis balsamoitiin ja kuivattiin, suljettiin sitten mahonkipuun kuoren sisään ja ympäröitiin purjekankaalla. Sitten kantoivat nuo uskolliset alkuasukkaat, villipetoja ja vihamielisiä alkuasukkaita vastaan taistellen, ruumista yhdeksän kuukautta Zansibariin, josta se portugalilaisella sotalaivalla vietiin Englantiin. Siellä se todettiin Livingstonen ruumiiksi siitä luunmurtumasta, minkä hän leijonan häntä Mabotsassa ahdistaessa oli saanut käteensä. Ruumis haudattiin Lontoon Westminster-kirkkoon, johon on tapana haudata Englannin suurien miesten maalliset jäännökset. Hänen haudallaan on marmorilaatta, johon on kirjoitettu:
"Uskollisten käsien kantamana yli maiden ja merien lepää tässä David Livingstone, lähetyssaarnaaja, tutkimusmatkailija, ihmisystävä, syntynyt 19 p. maaliskuuta 1813 Blantyressä, Lanarkshiressä. Kuollut 1 p. toukokuuta 1873 Tschitombon kylässä Halossa. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään kului uupumattomissa ponnistuksissa hänen saarnatessaan evankeliumia alkuasukkaille, tutkiessaan tuntemattomia salaisuuksia ja tuhotessaan orjakauppaa Keski-Afrikassa. Siellä hän kirjoitti viimeiseksi sanat:
"Kaikki, mitä yksinäisyydessäni voin lausua, sisältyy tähän: Tulkoon taivaan rikas siunaus jokaisen, amerikkalaisen, englantilaisen, turkkilaisen osaksi joka tahtoo olla mukana parantamassa maailman avointa haavaa."
Olkoon lopuksi mainittu, että Livingstonen työ on tullut siunatuksi. Orjakauppa on loppumassa, lähetysasemia on perustettu kaikkiin Livingstonen suunnittelemiin paikkoihin, lähetyskouluja on perustettu alkuasukkaiden kasvattamista varten evankeliumin levittäjiksi ja satoja lääkärilähetyssaarnaajia toimii nyt siellä, missä Livingstone yksin ponnisteli; ja keski-Afrika on nyt hyvien kulkuneuvojen kautta yhteydessä valtameren kanssa.
(Toimi Valtari: David Livingstone.)
BARNARDO JA BODELSCHWING.
Henkilöistä, jotka ovat uhranneet elämänsä jalon ihmisrakkauden palvelukseen ja saavuttaneet toiminnallaan suurenmoisia, siunausrikkaita tuloksia, ovat eritenkin muistettavia englantilainen Barnardo ja saksalainen Bodelschwing.
Tuomas John Barnardo oli syntynyt 4 p. heinäk. 1845 Irlannin pääkaupungissa Dublinissa. Vuosina 1859—61 syntyi Irlannissa voimakas uskonnollinen herätys. Se löysi tiensä myöskin Barnardon kotiin. Koko perhe tuli kääntymykseen. Barnardo oli silloin 17-vuotias. Koulunkäyntinsä päätettyään toimi hän syntymäkaupunkinsa köyhimmän väestön keskuudessa, pitäen veljiensä kanssa herätyskokouksia, ottaen osaa Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen työhön y.m.; samaan aikaan hän opiskeli eräässä teologisessa oppilaitoksessa. V. 1866 kävi Dublinissa kuuluisa Kiinan lähetysapostoli J. Hudson-Taylor. Hänen puheistaan innostui Barnardo niin, että hän päätti valmistua lähetyssaarnaajaksi Kiinaan. Taylorin neuvon mukaan lähti hän ensin Lontooseen valmistuakseen siellä lääkärilähetyssaarnaajaksi.
Opinnoitaan harjoitellessaan hän ryhtyi mitä monipuolisimpaan laupeudentyöhön Lontoon kurjimpien asukkaiden keskuudessa. Ja hän tuli huomaamaan, että Lontoon suuressa sivistyskeskuksessa oli tavattavissa yhtä suuri hengellinen ja aineellinen kurjuus kuin missä pakanamaassa tahansa. Barnardo antautui haikailematta tutkimaan Lontoon syrjäosien asukasten elämää, piti heille hengellisiä katukokouksia tai esiintyi puhujana esim. jossakin huonomaineisessa teatterissa, kerrankin niin hyvällä menestyksellä, että katselijat lähtivät hänen mukanaan pois teatterista kesken rivoa näytelmää. Opintotovereiden puolelta sai hän osakseen pilkkaa, mutta hän ei siitä välittänyt. Ja kuulijainsa kesken hän ystävällisyydellään ja maltillisella käytöksellään voitti pahimmatkin häiritsijät puolelleen. Parin samanmielisen ylioppilaan kanssa hän perusti Lontoon itäiseen, kaikin puolin kurjaan kaupunginosaan koulun väestön ryysyisille lapsille. Sitä varten vuokrattiin, paremman huoneiston puutteessa, eräs vaja, jota torikauppiaat käyttivät aasitallinaan; se varustettiin lattialla ja mahdollisuuden mukaan muutenkin korjattiin, kaikki Barnardon ja hänen toveriensa kustannuksella. Kun heiltä lopullisiin korjauksiin ei enää riittänyt rahaa, suorittivat he ne itse. Barnardo kertoo: "Vanha, likainen aasivaja muuttui ja oli pian valmis. Kokosimme sinne kahtena viikon iltana ja sunnuntaina parven ulkona vetelehtiviä, likaisia lapsia. Työ järjestettiin niin, että kaksi meistä työskenteli viikon aikana, mutta kaikki kolme sunnuntaina. Heti kun avasimme ovet, täytti huoneen sankka parvi takkupäisiä, likaisia pojannulikoita. Näin astuin ensimmäiset oppiaskeleet tulevaa elämäntyötäni varten."
Täällä Barnardo sai tilaisuuden tutustua Lontoon kurjimman väestön oloihin. Hän ei ollut voinut aavistaa, että niin paljon aineellista ja henkistä hätää oli olemassa. Köyhyys ja asuntopula olivat vajottaneet sadattuhannet ihmiset äärimmäiseen aineelliseen kurjuuteen ja siveelliseen rappiotilaan. Rikokset ja paheet rehoittivat väestön keskuudessa, tavaton likaisuus vallitsi kaikkialla ja taudit raivosivat kaiken tämän kurjuuden seurauksena. Pahin oli lasten tila. "Ne eniten kärsivät paheiden ja köyhyyden kammottavista seurauksista. Vanhempainsa hylkäämiä, häpeässä syntyneitä, puolialastomia, kalpeita, nälkiintyneitä orporaukkoja vilisi tässä kaupunginosassa kuin turvattomia varpusia. Paatuneiden rikollisten, varkaiden ja murhapolttajain opastamina kasvoi heistä ryysyarmeija, joka oli kerran oleva valmis mihin rikostöihin tahansa. Totuuden ja rehellisyyden, puhtauden ja siveyden vaistot surmattiin valheen ja saastaisuuden loassa." Useat ihmisystävät olivat kyllä koettaneet rientää tähän kurjuuteen avuksi, oli myös hallituksen puolelta koetettu oloja järjestää. Mutta kaikki nämä yritykset olivat riittämättömiä.
Rääsyläiskoulussaan tapasi Barnardo kerran kylmänä talvi-iltana Jim Jarvis nimisen pienen, repaleisen pojan, joka kaikkien muiden lähdettyä jäi paikalleen kamiinin ääreen. Barnardo kehoitti poikaa lähtemään muiden mukana, koska koulun ovet olivat suljettavat. Mutta poika ei tahtonut lähteä, vaan rukoili, että saisi jäädä kouluun yöksi. Barnardo tutki häntä lähemmin ja sai tietää, että hänellä ei ollut isää eikä äitiä ja että hän ei asunut missään. Hän oli laiha ja kutistunut, puettuna mitä kurjimpiin, lian saastuttamiin riekaleisiin, ilman paitaa, sukkia ja kenkiä. Barnardo, joka ensin epäili pojan puheiden todenperäisyyttä, tuli häntä katsellessaan vakuutetuksi siitä, että hänellä nyt oli edessään kamala kurjuuden muoto, jommoisen olemassaoloa hän ei ollut voinut aavistaakaan. Lapsia, joilla ei ollut vanhempia, ei suojaa pään yllä, ei vaatteita kylmää vastaan, ei mitään turvaa! Ja Jimiltä hän sai tietää, että sellaisia lapsia oli suuret joukot. Tätä ei Barnardo tahtonut uskoa.
Hän vei pojan kotiinsa, tarjosi hänelle ruokaa ja kahvia ja lupasi hänelle yösijan luonaan, kunhan hän vielä samana iltana kävisi näyttämässä, missä hänen kaltaisiaan kodittomia poikia olisi yötään viettämässä. Kello puoli yksi yöllä he lähtivät liikkeelle. Pitkän matkan kuljettuaan he saapuivat johonkin ahtaaseen pihaan ja siitä jonkinmoiseen pitkään tyhjään vajaan. Barnardo katseli ympärilleen keksiäksensä muutamia pojista, joista Jim oli kertonut. Mutta Jim huomautti, että ne eivät uskaltaneet poliisin pelosta vajassa nukkua. Hän kuljetti Barnardoa edelleen, kunnes tulivat vajan perällä olevan vankan muurin eteen. Siinä oli tiilien välissä pieniä lovia, joista laasti oli pudonnut tai raapittu. Sovittamalla sormensa ja jalkansa näihin loviin Jim kiipesi muurin päälle. Ylhäältä hän ojensi Barnardolle seipään, jonka avulla tämäkin tahrituin vaattein ja verisin sormin pääsi ylös. Ja nyt hänelle avautui merkillinen nähtävä. Vajan avonaisella katolla makasi suuri poikaparvi mitä erilaisimmissa asennoissa; ei ollut minkäännäköistä peitettä heidän verhonaan. Iältään näyttivät he olevan noin 9—14 vuotisia. Ei kenelläkään ollut kunnollisia vaatteita, pelkkiä ryysyjä vain. Barnardo kertoo:
"Seisoessani siinä katsellen näitä täysin kodittomia, osattomia poikia ja ajatellessani, että he olivat vain pieni ryhmä kodittomien orpojen suurta joukkoa, tuntui minusta kuin Jumala itse olisi poistanut peitteen, mikä tähän asti oli silmiltäni kätkenyt Lontoon katujen ja kurjain lasten nimettömät kärsimykset. — — — Se oli näky, mikä syöpyi sisimpääni niin syvälle, etten päivä- enkä viikkokausiin saanut siltä rauhaa. Se ei suonut minulle lepoa, ennenkuin päätin tehdä jotakin heidän pelastamisekseen." — Jim ilmoitti, että tuollaisia poikaleirejä oli muualla vielä monta, monta — —
Nyt oli Barnardo saanut elämänuransa selville. Hän luopui aikeestaan mennä Kiinaan. Jumalan nimessä hän tahtoi tästä lähtien taistella onnettomien lasten pelastamiseksi Lontoon kaduilta ja kujilta, loasta ja saastaisuudesta. Hän teki havaintonsa tunnetuiksi. Suuressa Agricultural Hallissa vietetyssä lähetyskokouksessa hän puhui kokoontuneelle yleisölle näistä asioista. Syvä liikutus valtasi kuulijat. Samana iltana hän työtänsä varten sai ensimmäisen julkisen lahjoituksen. Sen toi eräs palvelijatar — 27 kuparirahaa. Mutta tästä pienestä alusta lahjoitusten virta alkoi kasvaa siinä määrin, että ne Barnardon kuollessa tekivät yli 81 miljoonaa markkaa. Barnardo sai työnsä auttajaksi erään ylhäisen henkilön, Anthony Ashley Cooperin, Shaftesburyn lordin. Hän oli kuullut Barnardon toiminnasta ja havainnoista ja halusi omin silmin nähdä, oliko kurjuus todella niin kammottava, kuin Barnardo oli kertonut. Hän ja muutamat hänen ystävänsä läksivät yösydännä Barnardon kanssa satamaan, erääseen paikkaan, missä Barnardo tiesi poikain viettävän öitään tavarasuojuksissa. Ja sieltä löydettiin tavarapeitteiden alta seitsemänkymmentäkolme nälkiintynyttä, puolialastonta poikaa. Pojat vietiin kaikki erääseen kahvilaan, jossa heille tarjottiin lämmintä kahvia ja voileipiä. Seisoessaan kahvilasalissa ja katsellessaan aterioitaan ahmivia poikaraukkoja, kuiskasi lordi Shaftesbury kyynelsilmin Barnardolle: "Tämän saa koko Lontoo tietää." Tämän ylhäisen miehen suosio ja kannatus oli Barnardolle suureksi hyödyksi koko hänen toimintansa järjestämiseen ja yleisön avustukseen nähden.
Pian tämän jälkeen Barnardo sairastui vuoteen omaksi. Työ keskeytyi. Ja Barnardon itsensä valtasi se epäilys, että Jumala ehkä ei tahtoisikaan hänen antautumaan siihen sisälähetystyöhön, jonka hän nyt oli aloittanut. Vanha mieliajatus mennä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan valtasi hänet vielä kerran. Terveyden palattua virisi hänessä kuitenkin toivo jälleen. Hän vuokrasi huoneiston, jossa neljä kertaa viikossa pidettiin iltakoulua pojille sekä ilta- ja ompelukoulua tytöille; pieni säästöpankki ja paikanvälitystoimisto perustettiin, lukusali pantiin kuntoon, ja sunnuntaisin pidettiin pyhäkoulua ja hartaushetkiä. Lähetysseura, jolle hän oli ilmaissut toiveensa päästä Kiinaan, kehoitti häntä vielä odottamaan ja suorittamaan lääkäriopintonsa loppuun. Ja samaan aikaan eräs varakas henkilö ilmoitti antavansa 1.000 puntaa (25.000 Smk.) kodittomien, köyhien lasten turvakodin perustamiseksi, jos Barnardo ottaisi yrityksen järjestääkseen ja johtaakseen. Näin kävi Barnardolle nyt varmaksi, että hänen tuli jäädä Lontooseen. Hänestä tuli nyt kokonansa Lontoon kurjien lapsien hyväntekijä ja isä.
Kesällä 1870 vuokrasi Barnardo länsi-Lontoosta, Stepneyn kaupunginosasta, talon, johon jo joulukuussa samana vuonna avattiin ensimmäinen poikain turvakoti. Samassa talossa on vielä nytkin Barnardon kotien päätoimisto. Vuosien kuluessa lunastettiin tämä talo Barnardon laitosten omaksi ja viereisiä taloja ostettiin siihen lisäksi, joten Barnardon kodeilla siinä nykyään on kahden taloneliön alue kadun kummallakin puolen. Tähän ensimmäiseen kotiin otettiin etupäässä sellaisia poikia, jotka olivat täysin turvattomia. He saivat kodissa asunnon, ruoan ja vaatteet sekä monenmoista tietopuolista ja ammatillista opetusta. Voimistelulle, urheilulle, leikeille ja työnteolle annettiin suuri arvo. Ammatillinen opetus vähitellen laajeni niin, että vihdoin oli toistakymmentä eri työryhmää. Kunnollisimmista pojista, joilla oli hyvä koti, mutta ei työansiota, muodostettiin kaupunginlähettijärjestö, jota yleisö mielellään käytti palvelukseensa.
Samalla kasvoivat avustukset, rahalahjoja saatiin yhä vastaanottaa. Barnardon uhrautuva, jalo innostus sytytti muita. Sydämet avautuivat ja avartuivat. Olihan kysymys tulevasta sukupolvesta, avuttomista ja turvattomista lapsista, jotka olivat tuomitut menehtymään kurjuuteen, ellei apuun riennetty.
Mutta samalla kuin työ laajeni, tarvittiin myös lisää työvoimia. Erinomaisella taidolla osasi Barnardo valita apulaisensa ja määrätä kullekin tehtävänsä. Parin vuoden päästä oli hänellä 24 palkattua ja 76 vapaaehtoista apulaista. Seuraavana vuonna Barnardo meni naimisiin ja aloitti silloin vaimonsa kanssa turvattomien tyttöjenkin pelastustyön. V. 1875 hän perusti diakonissalaitoksen, jossa kasvatettiin hoitajattaria lastensairaaloita ja tyttökoteja varten ja yleensä sellaiseen toimintaan, missä naisen kykyjä ja ominaisuuksia erityisemmin kysytään. Pelastustyö ulotettiin kaikkiin niihin Lontoon kaupunginosiin, missä Barnardo oli huomannut sitä tarvittavan. Se levisi esikaupunkeihin ja maaseudulle, se herätti ja innosti ihmisiä koko Englannissa työhön nousevan polven hyväksi, ja useissa suurkaupungeissa perustettiin vihdoin v. 1892 Barnardon johdolla n.s. "Ever Open Door" (aina avoin ovi) nimisiä vastaanottokoteja lapsia varten. Antaaksemme tässä jonkun verran käsitystä siitä, missä kaikissa muodoissa Barnardon suurenmoinen rakkaudentoiminta ilmeni, mainitsemme, että hänen perustamansa laitokset olivat lastenseimiä pieniä lapsia varten, turvakoteja poikia ja tyttöjä varten, lastensairaaloita, rääsyläis- ja pyhäkouluja, luku- ja kirjoitussaleja, kokoushuoneita ajureille ja äitien kokouksia varten, koteja mykille, sokeille, kuuroille, tarttuvatautisille ja toipuville sekä parantumattomille keuhkotautisille, toistakymmentä "Ever Open Dooria", puutarha- ja maanviljelyssiirtoloita, välitystoimistoja, laivapoikakoulu, palvelijatarkoti, siveellisesti hairahtuneiden naisten koti, kirkkosaleja ynnä vielä paljon muita laitoksia. Noin 40 vuoden kuluessa pelastettiin keskimäärin 10 lasta vuorokautta kohden näihin laitoksiin ja keskimäärin 10.000 henkilöä sai eri tavalla hoitoa osakseen kunakin vuonna läpi vuoden. Lahjavaroja käytettiin näiden laitosten ylläpitoon keskimäärin 4 1/2 miljoonaa markkaa joka vuotta kohden.
Erityisemmin rakkaita olivat Barnardolle hänen perustamansa lastensairaalat. Hän valmistui lopullisesti lääkäriksi 1876 ja taitoansa hän käytti etenkin pienten sairaidensa hyväksi. Uusinta lastentauteja koskevaa kirjallisuutta oli aina hänen työpöydällään, ja jos ei riittänyt päivin aikaa sen käsittelemiseen, uhrasi hän yön hiljaisia hetkiä siihen.
Enimmin huomiota hänen laitoksistaan herätti n.s. "Girls Village Home" (tyttöjen kyläkodit). Eräs rikas suosija lahjoitti hänelle häälahjaksi kauniin huvilan maa-alueineen Barkingsiden aseman luona Essexin kreivikunnassa. Sinne perusti hän kodin turvattomia tyttöjä varten, kehittäen sen vähitellen yhä suuremmaksi n.s. lapsisiirtola-periaatetta noudattaen. Lapset nimittäin jaettiin pienempiin ryhmiin ja sijoitettiin kukin ryhmä omaan "tupaansa" hoitajan, "perheenäidin", pitäessä äidillistä huolta lapsista. Laitos menestyi erinomaisesti. Yhä uusia "tupia" perustettiin. Niiden ympäristöt kaunistettiin istutuksilla, varustettiin leikkikentillä y.m. Hoidokit saivat itse hoitaa kaikki taloustoimet.
Barnardo piti myös huolta, että hänen hoidokkinsa kodeista lähtiessään saivat palveluspaikkoja kunnollisissa perheissä. Kun ei kaikille saatu sijaa Englannissa, mutta Kanadassa tarvittiin työvoimaa, toimitti Barnardo hoidokkejansa sinne suuret joukot. Yli 17.000 nuorta henkilöä Barnardon elinaikana meni siirtolaisina Kanadaan, muiden muassa Jim Jarvis, josta tuli kelpo farmari.
Vaikka Barnardo oli toiminnassaan saanut kokea paljon uhrauksiin altista rakkautta ja ymmärtämystä, täytyi hänen loiselta puolen kestää myöskin monet ikävyydet ja vastukset. Usein kelvottomat vanhemmat koettivat kaikin tavoin estää häntä pelastamasta kurjuudesta heidän lapsiaan. Monesti oli Barnardo avuttomana tällaisen "vanhempainoikeuden" edessä. V. 1877 syyttivät kadehtijat ja viholliset Barnardoa siitä, että hän laitoksessaan muka kohteli hoidokkejaan sydämettömästi ja antoi heille huonoa ravintoa. Asetettiin puolueeton tutkijakunta, joka kymmenen päivän aikana kuulusteli valaehtoisia todistajia ja vihdoin tutkimustensa tuloksena julisti yleisölle, että kaikki syytökset olivat olleet ilkeämielistä parjausta. — Huolta tuotti myöskin laitosten talous. Suuret rakennusyritykset olivat aikaansaaneet raskaan velkataakan. Barnardo ei voinutkaan enää ottaa laitoksiinsa kaikkia hädänalaisia, vaan täytyi hänen rajoittaa niiden lukumäärää. Muitakin rajoituksia täytyi tehdä. Barnardo itse ehdotti, että kodit kokonaisuudessaan asetettaisiin valtion valvonnan alaisiksi; hän tahtoi siten turvata kotien tulevaisuuden ja kasvamismahdollisuuden. Tämä ehdotus toteutettiinkin; mutta kotien luonne sen johdosta jonkun verran muuttui.
Harvoin on ihmisellä sellaista työtaakkaa kannettavanaan kuin Barnardolla oli. Varhaisesta aamusta myöhään yöhön kestävää juoksevien asioiden suorittamista ja järjestelyä, monilukuisten kirjeiden vastaanottamista ja vastaamista, sen ohessa vielä laitoksia tarkastelevien vieraiden vastaanottamista ja opastamista. Sanottiinkin, että "Barnardo teki työtä enemmän kuin kukaan muu koko Englannissa."
Mutta luonnollista oli, että hänen terveytensä kärsi tällaisesta työn paljoudesta. Hänellä ei alunpitäinkään ollut vankka terveys. Hän kesti kuitenkin yli 30 vuotta. Silloin hän tunsi sydämensä rasittuneeksi. Pari viikkoa täytyi hänen maata sairasvuoteella ja sen jälkeen useita kertoja etsiä taudilleen parannusta. Hän jaksoi kuitenkin vielä 10 vuotta jatkaa työtään. Kun hänelle kerran huomautettiin, että hän yhtämittaisella ponnistelullaan itse lyhensi elämäänsä, vastasi hän: "Minä tiedän Herran kutsuneen minut työhön. En voi syrjäyttää lapsia. Jos niin on, ettei minulla ole enää monta vuotta elettävänä, täytyy minun tehdä työtä vielä hartaammin kuin tähän asti." Hän kuoli 15 p. syyskuuta 1905 sydänhalvaukseen. "Tohtori Barnardo on kuollut." Tämä sanoma herätti katkeraa surua Barnardon perustamissa turvakodeissa ja lukemattomissa ystävissä Englannissa ja sen ulkopuolellakin. Siunatun muiston hän jätti jälkeensä, ja hänen alkuunpanemansa rakkaudentyö jatkuu yhä edelleen, ei vain Lontoossa, vaan kaikkialla maailmassa, missä hänen esimerkkiänsä noudattaen pyritään hätää ja kurjuutta todenteolla lieventämään.
Fredrik Kristian Karl von Bodelschwing syntyi 6 p. maalisk. 1831. Hän oli ylhäistä sukuperää. Hänen isänsä oli korkea-arvoinen preussilainen virkamies, joka v. 1842 kohosi ministeriksi. Perhe, joka sitä ennen oli asunut useammassa paikassa, viimeksi Koblenzin kaupungissa, muutti silloin Berliniin.
Molemmat vanhemmat olivat eläviä kristityitä. Heidän kodissaan pidettiin säännöllisesti kotihartautta. Syvälle painui nuoren Fredrikin herkkään sieluun jo varhain tämän hurskaan ja onnellisen kodin henki, ja se määräsi koko hänen vastaisen elämänsä pääsuunnan. Usein kuulivat lapset äidin vaikeinakin aikoina sanovan: "Lapseni! Pelkkää armoa ja rakkautta!" Näitä sanoja ei Fredrik koskaan unohtanut, niitä toisteli hän itselleen pitkän elämänsä monina vaikeina hetkinä.
Isä oli sairaalloinen. Hän oli nuorena upseerina ottanut osaa vuosien 1813 ja 1815 vapaustaisteluihin ja niissä kerran haavoittunut niin pahasti, että hän siitä kärsi koko elämänikänsä. Kahdeksan eri kertaa hän tuon vanhan haavansa vuoksi tuli niin sairaaksi, että odotettiin loppua. Äiti lapsineen silloin aina polvistui isän vuoteen ääreen, rukoillen tämän puolesta. Ja kun sairas parani, kuiskasi hän lapsilleen: "Jumala on lahjoittanut meille isän vielä kerran! Kiittäkäämme häntä!"
Vakavia tapahtumia sattui perheen keskuudessa muitakin. Kaksi perheen pojista kuoli nuorina. Näin joutui Fredrik varhain tekemään tuttavuutta ihmiselämän vakavien puolien kanssa, ja ne jättivät katoamattomat jäljet hänen sieluunsa, suunnaten jo varhain sen harrastukset suuriin iankaikkisuuskysymyksiin.
Berlinissä muuten Fredrik pääsi seurapiiriin, jommoiseen vain ani harvat voivat päästä. Hän joutui kruununprinssin, sittemmin keisari Wilhelm I:sen, pojan leikkitoveriksi. Tämä poika sittemmin tuli Saksan keisariksi nimellä Fredrik III. Iltapäivin olivat pojat usein leikkimässä Babelsbergin puistossa — ratsastettiin, miekkailtiin, käytiin leikkisotia ja järjestettiin meritaisteluita. Näissä urheiluleikeissä Fredrik Bodelschwingin ruumiinvoimat hyvin vahvistuivat. Ystävyys ylhäisen leikkitoverin kanssa säilyi edelleen ehjänä ja sydämellisenä, vaikka hänestä tuli keisari, Fredrik Bodelschvvingistä vain, kuten hän itse leikillisesti sanoi, "maailman suurin kerjäläinen." Vuosi 1848 oli Saksassa myrskyinen vuosi valtiollisten tapahtumain alalla. Fredrikin isä menetti ministerivirkansa, ja perhe muutti Velmeden sukutilalle, joka oli Westfalissa lähellä Dortmundin kaupunkia. Dortmundin gymnasista Fredrik sitten seuraavana vuonna pääsi ylioppilaaksi.
Hän oli aluksi hyvin epätietoinen, mille elämänuralle hänen oli antauduttava. Hän oli jonkun aikaa Berlinin yliopistossa opiskellen filosofiaa, luonnontieteitä ja oikeustiedettä, mutta saamatta niihin syvempää harrastusta. Hän päätti ruveta maanviljelysoppilaaksi. Hänen isänsä toimitti hänet erään kuuluisan maanviljelijän Koppen luokse Odenbruchiin. "Puolitoista vuotta minä siellä kuljin auran kurjessa, äestin, niitin ja kylvin. Harjaannuin silloin myös seurustelemaan köyhien työmiesten kanssa." Näin hän itse kertoo. Tämä maanviljelysharjoittelu oli Bodelschwingille monessa suhteessa hyvin kasvattava. Hän tutustui taitavaan talousasiain järjestelyyn ja maalaistyöväestön elämänoloihin. Kumpaisellakin seikalla oli hänen myöhemmässä elämässään suuri merkitys.
Pian sai hän tehdä uuden, hänen vastaiselle elämälleen tärkeän kokemuksen, Hän lähti Berliniin vapaaehtoisena suorittaakseen asevelvollisuutensa. Kenttäharjoituksissa hän vilustui ja sai keuhkokuumeen. Sotilassairaalassa hän häälyi elämän ja kuoleman välillä. Tautinsa lisäksi kärsi hän siellä huonosta, välinpitämättömästä, jopa tylystäkin sairaanhoidosta sekä sairastoveriensa raakuudesta. Hän parani kuitenkin, mutta sotilaselämän ja sairaanhoidon varjopuolet olivat häneen jättäneet synkän muiston. Sairaalasta päästyään ja sotapalveluksesta vapautettuna hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Viimeisen kerran lääkärin luona käytyään lähti hän Berlinistä matkalle aivan umpimähkään, tietämättä minne menisi. Hän osui erään lapsuudenystävänsä kotiin. Ja kahden kuukauden päästä siirtyi hän tämän ystävänsä isän suurelle maatilalle Pommeriin maanviljelyksen valvojaksi.
Täällä hän sai nyt vielä perinpohjaisemmin kuin Odenbruchissa tutustua irtaimen maalaistyöväestön oloihin, ja suuret sosiaaliset kysymykset alkoivat askarruttaa hänen ajatuksiansa. Tilan isäntä nimittäin koetti päästä taloudellisista vaikeuksistaan kiskomalla alustalaisiltaan yhä suurempia veroja ja riistämällä torppareilta heille viljeltäviksi vuokratut maat. Bodelschwing tutustui heidän hädänalaiseen tilaansa. Hän tuli ymmärtämään, mitä köyhälle merkitsi oma pikku maatilkku ja oma mökki. Siitä sai hänen sielunsa ensimmäisen herätyksen siihen "oma-koti"-järjestelmään, jota hän itse myöhemmin toteutti. Samalla oppi hän myös näkemään, mitä kamalaa tuhoa väkijuomat tekivät työväen keskuudessa.
Maatilojen hoito kysyi Bodelschwingiltä paljon aikaa ja voimia, jopa siinä määrässä, että hän tunsi henkisen kehityksensä ja sisällisen elämänsä kuihtuvan. Sunnuntai-iltapäivätkin menivät monesti taloudenhoitoon. Kylän vanha postimestari oli elävä kristitty. Hänen luokseen Bodelschwing joskus pistäytyi juttelemaan sielunsa asioista, ja heidän välilleen syntyi lämmin ystävyys.
V. 1854 kuoli Bodelschwingin isä. Hän riensi kotia, mutta ei
ennättänyt isän hautajaisiin. Tästä lähtien tunsi hän sydämessään yhä velvoittavamman kutsun astua julistamaan evankeliumia niille, jotka sitä eivät tunteneet. Hän päätti valmistua lähetyssaarnaajaksi ja lähti Baseliin sitä varten opinnoimaan. Siellä hän täydellä sydämellä antautui lähetysharrastukseen. Hänen äitinsä oli siitä iloissaan, mutta muut sukulaiset olivat ihmeissään ja nyrpeissään. Hän, joka oli ministerin poika ja vastaisen keisarin leikkitoveri — hänkö lähetyssaarnaajaksi! Mutta Bodelschwing ei kutsumuksestaan enää hetkeäkään epäillyt.
Hän siirtyi joksikin aikaa Erlangeniin jatkamaan jumaluusopillisia opinnoitaan. Sieltä teki hän kerran jalkamatkan Baieriin. Matkalla yllätti hänet rajuilma. Hän kohtasi erään kuljeskelevan työmiehen. He yöpyivät samaan majataloon. Yöllä kertoi työmies hänelle elämänsä vaiheet. Bodelschwing sai nyt ensi kerran tutustua kodittomien työmiesten, "maantieveljien", surkeaan elämään. Hän antoi miehelle Uudentestamentin. 32 vuotta tämän jälkeen oli Bodelschwing Leipzigissä pitämässä esitelmää. Esitelmän jälkeen kävi häntä tervehtimässä harmaahapsinen kirjansitojamestari — sama mies, joka oli ollut hänen yötoverinaan ja jolle Bodelschwingin lahja oli tullut rakkaimmaksi aarteeksi.
Oltuaan vielä opinnoimassa Berlinissä ja Erfurtissa, tutustui hän Pariisissa olevan saksalaisen seurakunnan pappiin, pastori Meyeriin. Tämä kertoi, että Pariisissa oli paljon saksalaisia kadunlaskijoita, jotka elivät köyhyydessä ja kurjuudessa ja joiden lapset varsinkin olivat surkeassa tilassa. Kun yhden miehen voimat eivät pelastustyöhön riittäneet, pyysi hän Bodelschwingiä lähtemään hänen apulaisekseen. Asiata kaikin puolin harkittuaan Bodelschwing suostui Meyerin pyyntöön. Hän suoritti papintutkintonsa ja lähti v. 1858 Pariisiin.
Nyt jäivät häneltä kaikki opinnot sikseen. Jäivät myöskin lähetyssaarnaaja-aikeet. Käytännöllinen rakkaudentyö tuli nyt olemaan hänen alituisena toimenaan. Meyer huomasi pian, että hän oli saanut itselleen verrattoman apulaisen. Bodelschwing antautui lasten pakeille ja piti heille asunnossaan pieniä hartaushetkiä. Lasten kautta joutui hän pian vanhempienkin tuttavuuteen. Työ alkoi hiljalleen menestyä. Saksalaisista kadunlaskijoista muodostui pian elinvoimainen seurakunta, jolle rakennettiin kirkkokin ja pieni pappila. Sen ullakkohuone oli kodittomien yömajana. Bodelschwing itse asui nuoren vaimonsa kanssa yläkerrassa perin vaatimattomasti, ilman mitään mukavuuksia. Hänen puolisonsa, erään ministerin lapsia hänkin, tottui pian tähän yksinkertaiseen elämään ja antautui täydellä sydämellä miehensä harrastuksiin osalliseksi. "Kun työ menestyi ja voitiin sytyttää edes jokunen päivänsäde kodittomain kulkurien synkkään, valottomaan elämään, kun alaston sai vaatteet, orpo huoltajan, yksinäinen kadunkasvatti kodin, silloin olivat kaikki pappilaiset onnellisia."
Kuusi vuotta työskenteli Bodelschwing Pariisissa ja oli työhönsä hyvin innostunut. Häntä kehoitettiin palaamaan kotimaahan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi, kunnes hänen vaimonsa sairastui vaikeaan hermotautiin. Hänen tähtensä hän v. 1864 muutti Westfaliin, pienen Dellvigin seurakunnan papiksi. Siinä toimessa hän oli kahdeksan vuotta, ollen kuitenkin välillä vuosina 1864, 1866 ja 1870—71 saksalaisten armeijain sotapappina. "Nuorison keskellä, sairasvuoteiden ääressä, vanhusten luona, köyhien ja orpojen keskuudessa teroittuivat yhä hänen sielunhoitajasilmänsä, kokemukset kasvoivat ja kyky nostaa langenneita, tukea heikkoja, lohduttaa kuolevia ja auttaa avuttomia varmeni vuosi vuodelta. Yhä lujenevilla siteillä kiintyi hän myöskin kansansa maalaisväestöön."
Alkupuolella vuotta 1869 raivosi ankara kulkutauti Bodelschwingin perheessä, vieden neljä hänen lapsistaan lyhyessä ajassa hautaan. Surun puhdistavan kiirastulen läpi oli perheen kuljettava ja opittava tyytymään Jumalan johdatukseen.
Askel askeleelta oli Bodelschwingiä ihmeellisesti kasvatettu siihen tehtävään, mikä pian tämän jälkeen hänen eteensä aukeni. V. 1871 pyydettiin häntä nimittäin Bielefeldiin perustetun diakonissalaitoksen ja kaatuvatautisten hoitolan johtajaksi. Bodelschwing epäröi, varsinkin hänestä tuntui vaikealta jättää nuo neljä rakasta hautaa. Mutta viimein heräsi hänessä se vakaumus, että ehdotettu muutto oli Jumalan tahto. Jo seuraavan vuoden tammikuussa hän siirtyi Bielefeldiin.
Bielefeldin kaupunki on Westfalissa Lutter-joen varrella lähellä Teutoburgin metsää. Voimallisen hengellisen herätyksen vaikutuksesta oli siellä v. 1865 kaupungin ääreen perustettu diakonissalaitos ja kaatuvatautisten hoitola. Bodelschwingin johdolla nämä laitokset kehittyivät siinä määrässä, että niihin nyt kuuluu 50 suurta laitosta kirkkoineen, pappiloineen ja muine lisärakennuksineen.
Laitosten keskuksena ovat kaatuvatautisten hoi tolat. Nykyään hoidetaan niissä noin 2.000 kaatuvatautista, aikuisia ja lapsia. Ne ovat jaetut perhekuntiin, joilla kullakin on oma perheenisä, joka vaimonsa kanssa pitää huolta omista hoidokkaistaan. Heillä on apulaisinaan diakoneja ja diakonissoja, joita laitoksessa kasvatetaan. Täten nuo onnettomat sairaat tulivat rakkaan, heille soveltuvan hoidon alaisiksi. Heidän sielullisia kykyjänsä kehitettiin mikäli mahdollista oli, ja ennen kaikkea hankittiin heille sopivaa työtä, jonka puute juuri on näiden sairaiden suurin kärsimys. "Pelloilla, metsissä, soilla, niityillä, puutarhoissa, verstashuoneissa, kirjoitustöissä ynnä muissa tehtävissä työskentelevät onnelliset sairaat määrätuntinsa tietäen tekevänsä jotakin hyödyllistä ja olevansa omalla paikallaan välttämättömän tarpeellisia." Laitosten kaikki taloustoimet suoritetaan hoidokkien avulla. Ovatpa melkein kaikki ne monilukuiset suuret rakennukset, jotka Bodelschwingin johdolla rakennettiin, laitoksien oman väen suorittamia. On olemassa muun muassa erityinen rakennustoimisto, jossa kaikki uutisrakennukset suunnitellaan ja tarpeelliset korjaukset huolehditaan, sekä suuri puusepänverstas, missä valmistetaan rakennusten sisustus ja huonekalut. On myös oma tiilitehdas, oma leipomo ja teurastamo, suuri paja, räätälien ja suutarien työhuoneet j.n.e. Erityistä huomiota herättävät katsojassa suunnattomat maanviljelysalueet ja puutarhat, joissa on voitu käyttää heikompiakin työvoimia. Merkillisiä ovat "murujen" talot, joihin vuosittain kootaan kymmenintuhansin laatikoin kaikenlaista hylkytavaraa, joka joutuu ammattitaitoisten sairaiden paikkailtavaksi ja uusittavaksi ja sitten myytäväksi. Laitoksilla on myös oma kirjapaino, kirjakauppa ja postitoimisto, joita hoitavat sairaat ja muut laitoksen turviin otetut henkilöt. "Kaikkialla, kulkipa pelloilla tai puutarhoissa, verstaissa tai talousrakennuksissa, näkee iloisia kasvoja. Onnea loistavat kärsiväin silmät, ja reippaat laulut säestävät ahkeraa työtä. Katsoja melkein unohtaa olevansa sairasten ja tylsämielisten parissa."
Henkistä virkistystä koetetaan hoidokkaille hankkia monella tavalla. Lapsia varten on kouluja, joissa taitavat diakonit ja diakonissat ovat opettajina. Käsityön opetusta annetaan sekä lapsille että aikuisille. Laulua ja soittoa harrastetaan paljon.
Kaikilla laitoksen hoidokeilla on yhteisenä kokouspaikkana suuri sali, n.s. Assafeum. Siellä vietetään tärkeimmät juhlapäivät, joissa hoidokkien omilla soitannollisilla esityksillä on tärkeä osa, siellä näytellään varjokuvia, voimistellaan y.m. Hoidokkien omatkin merkkipäivät aina muistetaan.
Laitosten henkisenä keskuksena on Sion-kirkko, jonka peruskiven laski keisari Fredrik III, Bodelschwingin leikkitoveri nuoruuden päiviltä. Siellä pidettäviin jumalanpalveluksiin kokoontuu koko kirjava laitosseurakunta. Usein vietetään yhteisiä jumalanpalveluksia myöskin läheisessä pyökkimetsässä.
Koko tuossa tavattoman laajassa laupeudentyössä, jota Bielefeldissä harjoitetaan, oli Bodelschwingillä vakinaisina apulaisina hänen kasvattamansa diakonit ja diakonissat; sitäpaitsi käytti hän paljon apunaan eteviä, lähimmäisenrakkauden elähyttämiä henkilöitä, jotka vapaaehtoisesti tahtoivat työskennellä hänen laitoksissaan. Apulaisiinsa nähden oli hän hyvin ankara vaatimuksissaan, mutta itseltään vaati hän aina eniten.
Hänen laitoksissaan kävi myös paljon nuoria pappiskokelaita harjaantuakseen rakkaudentyöhön, ja monet papit tunnustavat, että heillä on ollut suuri hyöty oleskelustaan Bielefeldissä, "nöyryytyksen korkeakoulussa". V. 1905 perusti Bodelschwing papeiksi aikovia varten "teologisen koulun", jossa syvennytään raamattuun ja harjaannutaan rakkaudentoimintaan.
Talvi v. 1882 toi uuden tärkeän lisän Bodelschwingin laitoksiin. Useat kodittomat ja työttömät saivat silloin tilapäistä työtä Bielefeldin laitoksissa. Kun työt oli suoritettu, täytyi heidän lähteä. Eräs heistä huudahti silloin Bodelschwingille: "Mekin olemme kaatuvatautisia!" Ja vielä samana talvena aloitti Bodelschwing suurenmoisen pelastustyön kodittomien kulkurien hyväksi. Noin 10 kilometrin päähän Bielefeldistä perusti hän Wilhelmsdorffin ensimmäisen saksalaisen työsiirtolan. Hän tahtoi niille kulkureille, joihin vielä saattoi herättää työnhalua, valmistaa tilaisuutta työhön kaikkina vuodenaikoina. Hän hankki heille sepelinhakkuuta, rakennustöitä ja etenkin maanviljelystyötä. Ostettiin m.m. Hannoverin provinsista suuri maa-alue, jossa tehdään laajaa suota viljelyskelpoiseksi. Tästä työsiirtola-hankkeesta kehittyi sitten ajatus koettaa hankkia kurjuuden keskellä taistelevalle köyhälistölle mikäli mahdollista omia kotejakin. Perustettiin v. 1885 työläiskotiyhdistys, joka pyrkii mahdollisimman edullisilla ehdoilla valmistamaan tilaisuutta oman pienen kodin omistamiseen. Bielefeldin laitosten rakennustoimikunta on lähitienoille rakentanut noin 200 pikku kotia ja muualle Saksaan toista tuhatta. Vielä on Bodelschwingin aloitteesta perustettu "saksalainen majalayhdistys", jonka tarkoituksena on eri seuduille Saksaa perustaa koteja, missä kulkurit työtä tehden saavat ruokaa ja yösijan.
Tämänlaatuisia olivat Bodelschwingin armeliaisuuslaitokset. Hänen "Bethelinsä", niinkuin Bielefeldin laitoksia nimitettiin, tuli keskukseksi, josta on levinnyt runsasta siunausta koko Saksaan ja sen ulkopuolellekin. Työsiirtola- ja työläiskoti-aatetta on nykyään ruvettu toteuttamaan muissakin sivistysmaissa, jopa Suomessakin, ja kaikki muutkin Bodelschwingin armeliaisuuslaitokset ovat tulleet samanlaatuisten malleiksi muuallakin. Täten Bodelschwingin toiminta on todella tullut mahtavaksi sosiaalisen hädän lieventäjäksi, samalla kuin se on ollut kristillisen rakkauden ihanaa toteuttamista.
Sillä rakkaus, suuri, kaikesta itsekkyydestä puhdistunut rakkaus oli Bodelschwingin kaiken toiminnan kannustimena. "Olkaa laupiaat!" se oli hänen siveysoppinsa; "niinkuin taivaallinen isämme on laupias", se oli hänen uskonoppinsa. Näin on sattuvasti sanottu Bodelschwingin uskonnosta. "Hänellä oli harvinainen kyky asettua toisen asemaan ja tuntea toisen hätä omakseen. Hän ajatteli, tunsi, eli kuin osattomimmat niistä veljistä, joita hän auttoi. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle outoa, ja sen vuoksi piti hän syvimmällekin langennutta veljenään. Ei ainoakaan sielu ollut hänestä ala-arvoinen. Hän etsi ne kielet sielujen sisimmästä, mitkä vielä voivat soida, ja kosketteli niitä hellin käsin. Silloin värähtivät usein sortuneetkin sielut." Viheliäiset kulkurit olivat hänen "rakkaita veljiään maantieltä". Ja kun varsinkin näiden viimeksimainittujen taholla usein sattui lankeemuksia, oli se hänelle vain yllykkeenä sitä tarmokkaampaan pelastustyöhön. Iloisella olennollaan ja leikkisällä puhelullaan osasi hän valaa rohkeutta ja valoa pimeimpiinkin sieluihin. Hän oli nöyryyden esikuva. Ei milloinkaan sallinut hän omasta tai laitostensa toiminnasta maailmalle toitotettavan. Hän oli Jumalan koulussa saavuttanut sen uskon, sen rakkauden ja kaikki ne ominaisuudet, mitä hän tässä suurenmoisessa toiminnassaan tarvitsi. Vielä kuolinvuoteellaan hänen ajatuksensa askaroivat hänen rakkaiden hoidokkiensa parhaaksi.
Bodrlschwingillä oli yleensä luja terveys, niin että hän saattoi kestää tavattoman työtaakkansa rasitukset. V. 1899 kohtasi häntä ensi kerran vakava sairaus. Siitä hän kuitenkin toipui ja jaksoi, vielä edelleen toimia 10 vuotta. V. 1909 kohtasi häntä halvaus, ja seuraavana vuonna 2 p. huhtikuuta viimein sammui "isä" Bodelschwingin siunausrikas elämä. Hänet haudattiin suurin juhlallisuuksin, joissa ilmeni se kiitollisuus, jota häntä kohtaan kaikkialla tunnettiin. "Mutta arvokkain, liikuttavin rakkaudenosoitus oli itkevien tylsämielisten, kaatuvatautisten ja maantieveljien muodostama kunniakaarti, joka seisoi kummallakin puolen hautajaiskulkuetta. Se itki isäänsä!"
(Toimi Waltari: Rakkauden sankareita. Bodelschwing ja Barnardo).
MATIAS ALEKSANTERI CASTRÉN.
Useinkin ajatellaan, että tieteellinen tutkimustyö, niin hyödylliseksi kuin se tunnustetaankin, on enimmäkseen vaaratonta ja rauhallista kamarityötä, joka ei harjoittajaltaan kysy mitään tuntuvampia uhrauksia tai ponnistuksia. Ja sellaistapa se kyllä joissakin tapauksissa onkin. Ajattelemme silloin esim. filosofia, joka työpöytänsä ja kirjastonsa ääressä miettii elämän ongelmia, tai historioitsijaa, joka rauhallisilla lähde- ja arkistotutkimuksilla kokoaa valaistusta menneiden aikojen elämään ja oloihin. Mutta hyvinkin usein vaatii tieteellinen tutkimustyö harjoittajaltaan ponnistusta, uhrautumista ja kieltäytymistä niin suurta, että hän voi menettää siinä terveytensä ja henkensäkin ja että hänellä monestikaan ei ole siitä muuta iloa ja tyydytystä, kuin se sisällinen ilo ja tyydytys, minkä uusien tietojen, kokemusten ja totuuksien ilmisaaminen hänelle epäilemättä tuottaa. Tutkimusmatkailijain, luonnon- ja lääketieteilijäin joukossa esim. on sankareita, jotka ovat panneet oman itsensä alttiiksi tärkeiden tieteellisten saavutusten ja siten myöskin ihmiskunnan hyväksi.
Tällaisten tieteen sankarien joukosta valitsemme tähän miehen, joka on omaa lukijakuntaamme lähellä, mutta samalla myös yksi niitä, joiden koko elämä on ollut jaloa uhrautumista korkeiden tieteellisten ja isänmaallisten tarkoitusperien hyväksi. Se mies oli suomalainen kielentutkija ja kansatieteilijä Matias Aleksanteri Castrén.
Hän syntyi 2 p. toukokuuta 1813 Pohjanmaalla Tervolan kappelissa, jossa hänen isänsä oli pappina. Isä kuoli kun nuori Matias oli vasta 11 vuoden ikäinen, ja koti jäi köyhyyteen. Sukulaisten avulla hän kuitenkin sai jatkaa koulunkäyntiä ja pääsi ylioppilaaksi 1830. Taloudellisissa vaikeuksissa taistellen hän harjoitti vakaasti ja perusteellisesti opinnoita yliopistossa ja tuli v. 1836 filosofian kandidaatiksi.
Siihen aikaan oli maassamme siellä täällä sivistyneiden piireissä ja varsinkin yliopiston nuorison keskuudessa virinnyt lämmin harrastus suomenkieltä kohtaan. Käsitettiin suureksi epäkohdaksi, että maamme sivistyneet olivat ruotsinkielisiä ja siten erillään kansan suuresta suomenkielisestä enemmistöstä, jolle sivistyksen edut eivät olleet tarjona ja jonka kieli oli aivan poljetussa asemassa. Alettiin pitää tärkeänä, että suomenkieli kohoisi kirjallisuus- ja sivistyskieleksi sekä myöskin virkakuntain ja oikeustojen kieleksi. Tämä suomalaisuudenharrastus oli syntynyt jo Ruotsin aikana, varsinkin Henrik Gabriel Porthanin isänmaallisesta vaikutuksesta, ja sittenkuin Suomi v. 1809 liitettiin Venäjään ja silloin sai sisäisen itsenäisyyden, oli monen mielestä entistä välttämättömämpää, että Suomen kansa tulisi omasta kansallisuudestaan tietoiseksi ja että sen sivistyneet jäsenet tunnustaisivat itsensä kieleltään ja mieleltään suomalaisiksi. Varsinkin oli maisteri Adolf Ivar Arvidsson 1820-luvun alkupuolella nuoruuden lämmöllä ja innolla tuonut tällaisia mielipiteitä julkisuuteen, vaikka silloiset vallanpitäjät eivät olleetkaan niille suosiollisia. Matias Aleksanteri Castrénkin oli yliopistossa lämmennyt näistä suomalaisuuden aatteista. Ja harva on työssä ja toimessa ollut aatteilleen uskollisempi kuin hän sitten koko vastaisessa elämässään oli. Kun Kalevala, tuo Elias Lönnrotin ilmoille tuoma alkuperäisen suomalaisen hengen kukka, joutui Castrénin käsiin, valtasi se hänet siinä määrin, että hän päätti kokonaan antautua suomalaisen kansanrunouden ja suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen, vaikka olikin jo suunnitellut itselleen toisenmoista toiminta-alaa ja pian aukeni hänelle tällä työmaalla suurenmoiset näköalat ja tehtävät, mutta samalla myös niin vaivojen ja vastusten takaiset, että niiden tavoitteleminen kysyi kerrassaan rohkeata ja kestävää miestä. Ei ollut kysymys vähemmästä, kuin ottaa tutkittavaksi koko Suomen suku, mikäli sitä on tavattavissa hajallaan Venäjällä ja Siperiassa, sen eri heimojen kielet, muinaismuistot, uskonnot, tavat ja yleensä kaikki, mikä olisi omiansa antamaan tieteelle, omalle kansalle ja ihmiskunnalle lähempiä tietoja suomensukuisista kansoista.
Tätä tutkimusalaa oli jo aikaisemminkin tieteellisessä kirjallisuudessa viitoiteltu. Porthan jo oli tehnyt vertailuja suomen ja sen sukukielien välillä, samoin mainio tanskalainen kielitieteilijä Rasmus Kristian Rask, joka tutkimusmatkoillaan v. 1818 oleskeli Suomessakin ja kieleemme ihastuneena innostutti suomalaisia oppineita sen tutkimiseen. Hänen vaikutuksestaan oli suomalainen kielentutkija Antti Juhana Sjögren jo tehnyt matkoja Venäjällä asuvien suomen sukuisten kansojen keskuuteen, tutkinut heidän kieliään ja julkaissut arvokkaita teoksia näistä tutkimuksistaan. Hän oli näiden ansioidensa vuoksi tullut valituksi Pietarin tiedeakatemian jäseneksi.
V. 1838 teki Castrén matkan Suomen Lappiin lapinkielen oppimista
varten ja seuraavana vuonna Suomen ja Venäjän Karjalaan kerätäkseen selityksiä Kalevalan runoihin, joista hän pari vuotta myöhemmin julkaisi onnistuneen ruotsinkielisen käännöksen. Mutta hän halusi päästä tutkimaan kaukaisempia heimolaisiamme. Tämä hänen toivonsa pian toteutuikin, Ollessaan v. 1841 Elias Lönnrotin kanssa tutkimusmatkalla Suomen, Norjan ja Venäjän Lapissa hän sai tietää, että Suomen valtio oli hänelle myöntänyt matkarahan Europan-puolisten samojedien kieli- ja kansatieteellistä tutkimusta varten ja että myös Pietarin tiedeakatemia oli Sjögrenin ehdotuksesta päättänyt ottaa hänet kielentutkijaksi ja kansatieteilijäksi Siperiaan v. 1843 lähetettävään tieteelliseen retkikuntaan.
Näin oli Castrén nyt astumassa tutkimusmatkailijan uralle. Hänen oli pitkiksi ajoiksi jätettävä kotimaa ja siellä tarjona olevat hyvän toimeentulon takaavat toimet. Oli lähdettävä alhaisella sivistysasteella olevien heimokansojen luokse Europan ja Aasian pohjoisiin erämaihin, joissa ei ollut tarjona mitään sivistyselämän mukavuuksia, vaan ulkonaiset olosuhteet päinvastoin olivat mitä tukalimmat. Asunnot siellä tulivat olemaan enimmäkseen kurjia kotia ja hökkeleitä, joissa ei ollut suojaa kylmää vastaan ja joissa huono ilma ja siivottomuus tekivät oleskelun sietämättömäksi. Matkat paikasta toiseen tulivat olemaan mitä vaivalloisimmat, jopa usein hengenvaaralliset. Postiyhteys kotimaan kanssa tuli olemaan pitkiksi ajoiksi katkaistuna. Mutta Castrén ei empinyt. Isänmaallinen harrastus, mikä häntä lämmitti, pyrki hänessä jos kenessäkään toteutumaan työssä ja toimessa isänmaallisten päämäärien hyväksi. Hänellä oli elävä käsitys siitä, että juuri suomalaisten miesten kunnia-asiana oli antautua Suomen heimokansain tieteelliseen tutkimiseen. Hän piti mieluisana velvollisuutenaan ottaa tämän kunniatehtävän hartioilleen. Kaksi pitkää matkaa teki Castrén nyt näiden kaukaisten heimolaistemme luokse. Ensimmäinen matka vuosina 1842—44 ulottui pohjois-Venäjän tundra-alueen kautta Aasian puolelle Obdorskin kaupunkiin asti. Sillä matkalla hän oleskeli etupäässä samojedien ja syrjäänien keskuudessa. Matkan vaikeudet olivat ylen suuret. Tavattomat rajuilmat raivosivat usein tundroilla. Eräälläkin matkalla syntyi keskellä päivää niin kova myrsky, ettei voinut reestä nähdä sitä vetäviä poroja. Vähän ajan päästä myrsky tempasi reestä kuomin, ja Castrén kastui läpimäräksi. Saattajat eksyivät tieltä, ajettiin taholle ja toiselle. Vihdoin saattajat jättivät Castrénin paikoilleen ja lähtivät tietä etsimään. Heitä ei kuulunut takaisin, ja Castrén arveli jo heidän paenneen tiehensä. Likomärkänä yhä kiihtyvän pakkasen kourissa hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Viimein saattajat kuitenkin palasivat. Pelastuttiin, mutta oikeastaan siitä saatiin kiittää porojen hyvää vainua, ne kun itsepäisesti alkoivat kulkea vasemmalle kädelle, jolta taholta viimein samojedi-teltta tuli näkyviin.
Oleskelu samojedi-kylissä oli vaikeata, kun asumukset olivat mitä kurjimpia. Kerrankin hän oli asettunut erääseen hökkeliin, jossa oli kuuma ja kostea, sääskiä ja syöpäläisiä sekä itkeviä lapsia. Castrénin täytyi paeta hökkelin alla olevaan kellariin, jossa hän hiirien ja rottien seurassa kirjoitti syrjääninkielen kielioppia. — Asukkaiden raakuus ja taikausko tuottivat hänelle monesti ikäviä selkkauksia. Olipa hän kerran joutua murhatuksikin, kun asukkaat pitivät häntä noitana, joka oli tullut kaivoja myrkyttämään tai muuta pahaa heille tuottamaan.
Obdorskista käsin Castrén aikoi lähteä syvemmälle Siperiaan, mutta huomasi terveytensä menneen niin rappiolle, että hänen oli palattava kotimaahan. Sinne hän saapui keväällä 1844.
Jo seuraavan vuoden helmikuussa hän lähti toiselle matkallensa, joka kesti neljä vuotta. Hän pysähtyi ensin Kasaniin tsheremissien kieltä tutkimaan. Sieltä hän siirtyi Siperiaan Obi-, Irtysh- ja Jeniseijokien alueille, tutkien ostjaakkien ja muutamien samojedi-heimojen kieliä. Näiltä mailta hän sitten keväällä 1847 siirtyi Jenisei-joen yläjuoksulle ja Baikal-järven tienoille, tutkien moniaita mongoliheimoja ja käväisten pari kertaa Kiinankin puolella. Itäisin paikka, minne hän saapui, oli Nertshinskin kaupunki lähellä Mandshurian rajaa. Ylenmääräisistä ponnistuksista, kurjista asunnoista ja muista vastuksista oli hänen terveytensä murtunut, ja hänen täytyi keväällä 1848 lähteä paluumatkalle, jota hänen sairautensa vuoksi kesti aina seuraavan vuoden helmikuuhun asti, jolloin hän viimein jälleen pääsi kotimaahan. Olipa hän tämän matkan alkupuolella kerran jo varsin lähellä kuolemaa. Hän oli eräässä kylässä nauttinut lääkettä vilutautia vastaan, joka häntä ahdisti, mutta seurauksena oli, että hän sai yskänkohtauksen ja ankaran verensyöksyn. Hän koetti itse iskeä suonta saadakseen verensyöksyn taukoamaan, mutta ei onnistunut. Saapuville tulleet paikalliset viranomaiset jo rupesivat hänen tavaroistaan perunkirjoitusta tekemään ja hänen ruumiinsa hautaamisesta huolehtimaan. Onneksi ehti paikalle lääkäri, joka sai taudin pysähtymään, niin että Castrén jälleen pystyi jatkamaan matkaansa, vaikka hitaastikin.
Paljon kärsinyt tutkija sai nyt vihdoin tilaisuutta toipuakseen. Mikäli voimat riittivät valmisteli hän retkensä tieteellisiä tuloksia painokuntoon. Ja kauan koditonna erämaita kierrellyt matkailija saavutti v. 1850 kotionnenkin, hän kun silloin meni naimisiin. Seuraavana vuonna perustettiin yliopistoon vihdoin suomenkielen professorinvirka, ja suurien tieteellisten ansioidensa vuoksi tuli Castrén nyt sen ensimmäiseksi hoitajaksi, saaden 14 p. maaliskuuta yliopiston kanslerin, perintöruhtinas Aleksanterin omasta kädestä siihen virkavahvistuskirjan. Mutta vain vuoden päivät hän sai tätä hänelle mieluista virkaa hoitaa. Hänen terveytensä ei enää palautunut, tutkimusmatkat olivat synnyttäneet rintataudin, joka 7 p. toukokuuta 1852 katkaisi hänen elämänsä, hänen ollessaan vasta 39:nnellä ikävuodellaan. Suomalainen kielitiede oli vaatinut ensimmäisen jalon uhrinsa.
Suru oli Suomessa suuri Castrénin varhaisen kuoleman johdosta. Ylpein mielin oli kotimaa seurannut tämän vakavamielisen, nerokkaan poikansa retkiä ja tutkimuksia, joita hän perin viehättävissä matkakirjeissään oli selostellut. Ja olipa surua Suomen ulkopuolellakin, sillä Europan tieteellisissä piireissä oli kiinnitetty paljon huomiota häneen ja siihen uuteen tutkimusalaan, jota hän verrattomalla uljuudella ja uhrautuvaisuudella oli auki raivaamassa. Hänen nimellään oli jo europalainen maine.
Rikkaat olivat ne saaliit kieli- ja kansatieteen alalta, mitkä Castrén pohjois-Venäjän ja Siperian erämaista kokosi. Eläessään hän jo julkaisi syrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Hänen käsikirjoitustensa ja tarkkojen muistiinpanojensa nojalla sitten Pietarin tiedeakatemian toimesta julkaistiin saksaksi "M.A. Castrénin pohjoismaiset matkat ja tutkimukset", jotka sisältävät ostjaakin ja samojedikielten kieliopit sekä jälkimmäisten kielten sanastot, useiden mongolilaisheimojen kielten kieliopit sekä vielä matkamuistelmia ja kirjeitä, yliopistossa pidettyjä luentoja suomensukuisten kansain jumalaistarustosta ja kansatieteestä y.m., yhteensä kaksitoista osaa. Nämä tieteelliset tulokset, mitkä Castrén verraten lyhyenä aikana saavutti, ovat suuresti valaisseet suomensukuisten ynnä moniaiden mongolilaiskansain kieliä, elämää ja historiaa ja tulleet myöhemmän samoilla aloilla liikkuvan tieteellisen tutkimuksen pohjaksi.
Näin Castrén lyhyenä elämänaikanaan ennätti saada paljon aikaan. Se johtui siitä, että hänellä oli ylevät aatteet ja varmat päämäärät sekä horjumaton uskollisuus vaikeassa työssään. Hän, kuten runoilija Z. Topelius eräässä hänen muistokseen sepittämässään runossa sanoo, oli "elämän matkamies, joka vakain askelin kulki polkuaan eteenpäin, mitaten vain päämääriään, ei askeleitaan eikä vaarojaan."