[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF5TMLXA__te_I6FJ_xl3s9Cb9iiZlOsWlmLxpSRNEEk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2816,"Jaloja tekoja","Raitio, Kosti",1855,1924,"2816-raitio-kosti-jaloja-tekoja","2816__Raitio_Kosti__Jaloja_tekoja","Historiallisia pikku kuvia","tietokirja",[],[],"fi",1891,null,36576,250138,true,[],[],[],"Kokoelma historiallisia kertomuksia ja anekdootteja, jotka esittelevät sankarillisia tekoja, uhrautuvaisuutta ja jaloja luonteenpiirteitä eri aikakausilta. Nuorisolle suunnattu teos sisältää tosipohjaisia tarinoita antiikin Roomasta aina uuden ajan merkkihenkilöihin, kuten Abraham Lincolniin ja David Livingstoneen.","Kosti Raition 'Jaloja tekoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2816.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JALOJA TEKOJA\n\nHistoriallisia pikku kuvia\n\n\nKoonnut\n\nKOSTI RAITIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSananen kokoelman tarkoituksesta.\nYhden uljuus tuhansien pelastus.\nYstäviä kuolemaan asti.\nSanasta miestä.\nPiispa Ambrosius.\nViimeinen gladiaattori-taistelu.\nUskollinen kuolemaan asti.\nCalais'n avaimet.\nSempach.\nPyhän Tapanin kruunu.\nSir Thomas More ja hänen tyttärensä.\nVapaaehtoinen kaleeriorja.\nRutto.\nRanskan vallankumouksen ajoilta.\nIsiä ja poikia.\nOrjain jaloutta.\nUhkaavan yhteisen vaaran hetkellä.\nPraskovia.\nSuuruus ja nöyryys.\nMuistelmia Abraham Lincolnin nuoruuden ajoilta.\nHullu koira.\nMerien vaaroissa.\nHyvyyden hedelmiä.\nDavid Livingstone.\nBarnardo ja Bodelschwing.\nMatias Aleksanteri Castrén.\n\n\n\n\nSANANEN TÄMÄN KOKOELMAN TARKOITUKSESTA.\n\n\nKaiken sen hyvän ohessa, mitä nykyinen aika entisiin verraten\ntarjoo tarkastelijan nähtäväksi, on sillä kieltämättä myöskin se\nvarjopuoli, että niin yksityisten ihmisten kuin kansainkin kesken on\nliian suuressa määrässä astunut etualalle aineellisen hyvinvoinnin,\nsuurten tulojen ja mukavuuden tavoitteleminen. Elämä on liian suuressa\nmäärässä muodostunut hermostuttavaksi taisteluksi, jonka riehunnassa\nihmissydämen jaloimmat ominaisuudet eivät pääse puhkeamaan ilmi, vaan\njäävät herättämättä tai kuihtuvat ituunsa. Itsekkäisyys ja oma etu\non liian yleisesti ihmisten ja kansainkin toiminnan kannustimena.\nSellaisena aikana luulisi olevan erityisemmin paikallaan historian\nesimerkeillä osoittaa, kuinka ihmisyyden jaloimmat ja korkeimmat\nilmaukset ovat etsittävät aivan toisilta aloilta: oman itsensä\nkieltämisessä, uhrautumisessa toisten hyväksi, taistelussa totuuden ja\nviattomuuden puolesta.\n\nSe kokoelma historiallisia kertomuksia, joka täten julkaistaan, pyytää\nvaatimattomalta osaltaan historian tosiperäisillä esikuvilla nuorisolle\nkirkastaa näitä suuria totuuksia.\n\nAiheet useimpiin niistä on valittu englantilaisen kirjailijattaren\nCharlotte M. Yongen samanlaatuisesta teoksesta, joskus suorastaan\nsuomentaen siitä kohtia, enimmäkseen kuitenkin esittämällä tapahtumat\nitsenäisesti. Mutta on myös, varsinkin kokoelman viimeisissä\nkertomuksissa, käytetty muitakin sopivia lähteitä, muutamia\nkotimaisiakin.\n\n\n\n\nYHDEN ULJUUS TUHANSIEN PELASTUS.\n\n\nHistoria kertoo montakin tapausta, joissa yhden miehen uljuus on\npelastanut kokonaisia sotajoukkoja tai kaupunkeja uhkaavasta häviöstä.\nIhaillun muiston itsestään siinä suhteessa on roomalaisten historiaan\njättänyt _Horatius_, joka urotyönsä jälkeen sai liikanimen Cocles\n(silmäpuoli).\n\nRooman asukkaat olivat poistaneet kuningasvallan. Mutta viimeinen\nkarkoitettu kuningas Tarkvinius Superbus ja hänen poikansa Sextus\nkoettivat etruskien, Rooman naapurikansan, avulla valloittaa itselleen\njälleen Rooman. Etruskien kuningas Porsenna lähestyi koko sotajoukkonsa\nkanssa kaupunkia, jonka suojaan ympäristön asukkaatkin olivat paenneet.\nParaana turvana hyökkäävää vihollista vastaan oli Rooman kaupungilla\nTiber virta, jonka yli johti vain yksi ainoa silta. Sen vihollisten\npuoleisessa päässä oli Janiculum linna, mutta etruskilaiset etujoukot\nvalloittivat sen heti. Nyt oli Roomalla hätä. Ymmärrettiin, että\nainoana pelastuksena oli sillan repiminen. Mutta siihenpä ei näyttänyt\nenää aikaa olevan, sillä viestintuojat ilmoittivat, että etruskilaisten\nmahtavat joukot pian saapuisivat sillalle. Jos he pääsisivät sen yli,\nolisi kaupunkia mahdoton pelastaa.\n\nSilloin tarjoutui Horatius puolustamaan sillan toista päätä, sill’aikaa\nkuin kaupunginpuoleinen pää hänen takanaan hävitettäisiin. Hän halusi\nvain saada pari rohkeata toveria. Spurius Lartius ja Titus Herminius\nnimiset miehet ilmoittivat olevansa valmiit Horatiusta seuraamaan.\nNämä kolme miestä lähtivät nyt puolustamaan siltaa Porsennan koko\nsotajoukkoa vastaan, ja kaupungin puolella ryhdyttiin heti repimään\nsiltaa rikki.\n\nPorsennan valtava sotajoukko saapui sillan luo. Ivanaurua herätti siinä\nnuo kolme miestä, jotka olivat asettuneet siltaa puolustamaan. Mutta\nsilta oli niin kapea, että vain kolme miestä saattoi sille yhtaikaa\nhyökätä. Horatius ja hänen toverinsa lävistivät ne aina keihäillään,\njoten heidän eteensä pian kohosi ruumismuuri. Vihollisten hyökkäys\nseisahtui näiden kolmen rohkean uroon vastarintaan.\n\nSill’aikaa oli sillan tukipuut irroitettu, ja se riippui horjuvana\nkohisevan virran yläpuolella. Miehille huudettiin, että he palaisivat\ntakaisin, ennenkuin silta hajoisi. Spurius Lartius ja Herminius\nnoudattivatkin kehoitusta ja juoksivat horjuvia lautoja myöten\nrannalle, mutta urhea Horatius jäi paikoilleen.\n\nUkkosen kaltaisella jysähdyksellä luhistui silta jokeen, ja Rooman\nmuureilta kajahti riemuhuudahdus. Kaupunki oli pelastettu. Yksinään\nviipyi Horatius vielä paikoillaan, kasa vihollisten ruumiita suojana\nedessään. Nuoli oli sattunut hänen silmäänsä, ja hänen toinen jalkansa\noli haavoittunut. Nyt, kun silta viimein kukistui, heittäytyi hän\nTiberin aaltoihin ja pelastui kovien ponnistusten jälkeen uimalla\ntoiselle rannalle.\n\nRiemuhuudoin ja ilokyynelien virratessa vietiin hänet kansanjoukon\nkeskellä kaupunkiin. Hän sai palkinnoksi melkoisen alan valtion maata,\nja Rooman torille pystytettiin hänen pronssinen kuvapatsaansa. Lisänimi\nCocles, silmäpuoli, jolla häntä tämän taistelun muistoksi ruvettiin\nnimittämään, tuli kunnianimeksi, jonka historia on säilyttänyt tämän\nsuuren moisen uroteon yhteydessä.\n\nHoratiuksen kuvapatsas oli nähtävänä vielä Pliniuksen aikana,\n600 vuotta myöhemmin, ja hävisi kaiketi vasta sitten, kun Rooma\nkansainvaelluksen aikana joutui raakalaiskansain tuhon alaiseksi.\n\n\n\n\nYSTÄVIÄ KUOLEMAAN ASTI.\n\n\nSisilian saaren itärannalle olivat kreikkalaiset siirtolaiset\nloppupuolella 8:tta vuosisataa e.Kr. perustaneet Syrakusan kaupungin,\njosta pian tuli suuri, kukoistava kaupunki ja kreikkalaisen sivistyksen\ntyyssija. Mutta 4:nnen vuosisadan loppupuolella otti kaupungin\nhallituksen valtaansa eräs Dionysios niminen sotapäällikkö. Hän oli\ntaitavuudellaan ja kunnollaan alhaisesta asemasta kohonnut kaupungin\nylimpiin virkoihin ja viimein, oltuaan sotapäällikkönä kartagolaisia\nvastaan voitollisesti käydyssä sodassa, anastanut itselleen\nyksinvaltiuden Syrakusassa.\n\nHän oli erittäin tarmokas ja nerokas mies, filosofian ja runouden\nsuosija, ja hänen toimestaan Syrakusa edistyi suuresti. Mutta se tieto,\nettä hän oli laittomasti anastanut itselleen vallan, painoi häntä ja\nteki hänet epäluuloiseksi ja julmaksi, niin että kaikki pelkäsivät\nhäntä eivätkä uskaltaneet ryhtyä häntä kukistamaan. Kerrotaan, että hän\noli kallioon hakkauttanut vankilan ja järjestänyt sen niin, että hän\nsaattoi kuulla kaiken, mitä vangit puhuivat. Sitä näytetään vieläkin\nSyrakusassa ja sanotaan Dionysion korvaksi. Hänestä on peräisin myöskin\ntunnettu puheenparsi Damokleen miekasta. Kun hän kerran kuuli ystävänsä\nDamokleen ilmaisevan sen hartaan toivon, että hän vain yhtenä päivänä\nsaisi olla Dionysion sijalla, päätti tämä täyttää hänen toivomuksensa.\nDamokles vietiin pitoihin, joissa oli kaikkea, mikä saattoi häntä\nilahduttaa, herkullisia ruokia, kalliita viinejä, kukkia, musiikkia,\nmutta hänen päänsä yläpuolella riippui hiuskarvaan kiinnitetty miekka,\nniin lähellä hänen päätään, että hän tuskin uskalsi liikahtaa. Tällä\ntahtoi Dionysios hänelle osoittaa, miten tukala vallananastajan asema\non. — Monta tarinaa on olemassa hänen julmuudestaan niitä kohtaan,\njoita hän epäili vihamiehikseen. Tavallisesti hän surmautti ne. Varsin\nliikuttava on kertomus kahdesta jaloaatteisesta nuorukaisesta, jotka\nolivat lujan ystävyyden siteillä toisiinsa liittyneet ja olivat tälle\nystävyydelle uskollisia kuolemankin uhalla, Toisen nimi oli Damon,\ntoisen Phintias.\n\nPhintias oli joutunut Dionysion epäluulon alaiseksi, ja hänet\ntuomittiin heti kuolemaan. Mutta Phintiaalla oli Kreikassa, sukulaisia\nja omaisuutta. Hän anoi, että hänen sallittaisiin käydä siellä\njärjestämässä asiansa, ja lupasi palata viimeistään siksi päiväksi,\njoksi hänen kuolemansa oli määrätty. Dionysios tyranni puhkesi\nivanauruun. Kuka takaisi, että hän määräpäiväksi palaisi? Silloin astui\nDamon esiin ja tarjoutui takausmieheksi, sitoutuen kuolemaan ystävänsä\nsijasta, jos tämä ei lupauksensa mukaan palaisi.\n\nDionysiosta oudostutti tämä pyyntö, hän tuli uteliaaksi näkemään, miten\nkaikki viimein päättyisi, ja antoi suostumuksensa.\n\nMutta määräaika kului loppupuolilleen, eikä Phintiasta näkynyt. Damon\nei kuitenkaan ollut levoton, hän luotti ystäväänsä täydellisesti. Ehkä\noli jokin edeltäpäin arvaamaton sattuma viivyttänyt häntä, ja jos hän\nei aikanaan saapuisi, oli Damon valmis ilolla kuolemaan pelastaakseen\nsiten rakkaan ystävänsä.\n\nMäärätty kuolinhetki oli jo lähellä, eikä Phintiasta vieläkään näkynyt.\nMutta Damon pysyi yhtä levollisena ja rohkeana; pieninkään epäluulo,\nettä ystävä olisi hänet pettänyt, ei saanut hänen sielussaan sijaa.\nOli vain muutamia silmänräpäyksiä ajasta jäljellä, ja niiden kuluttua\nolisi Damonin elämä päättynyt. Mutta viime hetkelläpä saapuikin\nPhintias, jota myrsky oli matkalla pidättänyt, riensi hengästyneenä\nmestauspaikalle ja syleiltyään ystäväänsä tarjoutui kuolemaan,\niloissaan siitä, ettei ollut saapunut liian myöhään.\n\nYhä hämmästyneempänä katseli Dionysios näitä ystävyksiä, jotka\npelkäämättä olivat valmiit kuolemaan toistensa puolesta. Se oli niin\nsuurta jaloutta, että julman tyranninkin sydän heltyi. Hän peruutti\nkuolemantuomion, kutsui nuorukaiset luoksensa ja pyysi päästä\nosalliseksi heidän ystävyysliittoonsa.\n\nMutta Damonin ja Phintiaan nimet ovat kautta aikain kulkeneet\nihmiskunnan muistossa kaksoisnimenä, jolla merkitään puhtainta,\nuhrautuvinta ystävyyttä.\n\n\n\n\nSANASTA MIESTÄ.\n\n\nKunnioitustamme herättää jokainen henkilö, joka ei turhia puhu ja jonka\nsanaan voi luottaa. Mutta kunnioituksemme nousee korkeaksi ihailuksi,\njos näemme hänen pysyvän kerran antamassaan sanassa, vaikka seuraukset\nsiitä ovat hänelle itsellensä raskaat. Sellainen horjumattoman kunnian\nmies oli roomalainen konsuli _Markus Attilius Regulus_.\n\nRoomalaiset kävivät siihen aikaan Kartagon kanssa ensimmäistä n.s.\npuunilaissotaa (264—241 e.Kr.). Roomalaisten etevimpiä päälliköitä\noli Regulus. Vaikka kartagolaiset olivat siihen aikaan maailman\netevin merivalta, voitti Regulus heidän laivastonsa Eknomos-niemen\nluona lähellä Sisiliaa ja kiirehti sitten suoraa päätä Afrikaan\nahdistamaan itse Kartagoa. Siellä oli hänellä ensin loistava menestys,\nmutta viimein kartagolaiset kokosivat mahtavan sotajoukon, voittivat\nReguluksen ja ottivat hänet vangiksi. Hän sai olla kaksi vuotta kovassa\nvankeudessa.\n\nSill’aikaa sota yhä jatkui. Roomalaiset saivat Sisiliassa ratkaisevia\nvoittoja. Kartagolaiset joutuivat masennuksiin ja päättivät pyytää\nRoomalta rauhaa. Tähän tarkoitukseen he päättivät käyttää Regulusta,\narvellen että hän jos kukaan voisi Roomassa vaikuttaa rauhan hyväksi.\nHe lähettivät hänet lähettiläidensä mukana Roomaan vaadittuaan häneltä\nensin juhlallisen valan, että hän palaisi takaisin vankeuteensa, ellei\nhän voisi saada aikaan rauhaa tai vankien vaihtamista.\n\nNäännyksissä ja masentuneena saapui Regulus Rooman porteille. Mutta hän\nkieltäytyi menemästä kaupunkiin. \"Minä en ole enää Rooman kansalainen,\nvaan barbarien orja, ja senaatti ei saa ottaa vastaan vieraita\nkaupungin muurien sisäpuolella\", hän sanoi.\n\nHänen vaimonsa ja kaksi poikaansa tulivat häntä tapaamaan ja\ntaivuttamaan, mutta hän kieltäytyi yhä jyrkästi menemästä kaupunkiin.\nRooman senaattorit lähtivät nyt hänen luoksensa kaupungin ulkopuolelle\nja pitivät siellä neuvottelukokouksensa.\n\nRegulus piti itseään yhä kartagolaisten orjana, jolla ei ollut oikeutta\nottaa osaa senaattorien neuvotteluun. Esitettyään lähettiläiden\nkanssa kartagolaisten rauhanpyynnön aikoi hän vetäytyä lähettiläiden\nkanssa syrjään. Hänen vanhat ystävänsä koettivat taivuttaa häntä\nasettumaan senaattorien joukkoon, mutta hänen mielestään se olisi ollut\nsenaatin häpäisemistä. Kartagolaiset viimein käskivät häntä lausumaan\nmielipiteensä. Kun hänen nyt oli pakko ilmaista ajatuksensa, niin\nhän neuvoi senaattoreja jatkamaan edelleen sotaa. Hän ilmoitti, että\nKartago oli ahdingossa, ja että rauhasta olisi etua vain Kartagolle,\nei Roomalle. Vankien vaihtamistakin hän vastusti, koska roomalaisten\nvangeiksi joutuneet kartagolaiset päälliköt jaksoivat varsin hyvin,\nkun hänen terveytensä sitävastoin oli siksi murtunut, ettei hän enää\nkelpaisi sotapalvelukseen ja ehkä pian kuolisi.\n\nRoomalaisetkin ihmettelivät; kun kuulivat hänen näin puhuvan omaa\npelastustaan vastaan. Ylimmäinen pappi selitti, että hänen valansa, se\nkun oli häneltä väkivallalla otettu, ei velvoittaisi häntä palaamaan\nvankeuteen. Mutta Regulus ei ottanut tällaisia puheita kuullakseen.\n\"Minä tiedän, että kuolema ja kidutukset odottavat minua, mutta ne ovat\nvähäpätöisyyksiä kunniattoman teon rinnalla. Vaikka olen kartagolaisten\norja, on minulla kuitenkin roomalaisen rohkeus.\"\n\nSenaattorit päättivät noudattaa Reguluksen neuvoa, vaikka heistä olikin\nraskasta ottaa vastaan hänen uhrautumisensa. Järkähtämättä pitäen\nkerran antamansa lupauksen pyhänä palasi hän Kartagoon vankeuteensa.\nKulki sittemmin huhuja, että kartagolaiset olisivat hänet hirveillä\nkidutuksilla surmanneet, mutta varmaa tietoa ei siitä ole saatu.\nKirkkaana ja jalona säilyy Reguluksen muisto historiassa: hän ei\ntahtonut pelastaa itseänsä isänmaansa kustannuksella eikä rikkoa\npyhästi antamaansa miehen sanaa.\n\n\n\n\nPIISPA AMBROSIUS.\n\n\nMeiltä kysytään siveellistä rohkeutta, kun meidän on lausuttava\ntoiselle henkilölle joku totuus, joka ei häntä miellytä. Ja jos tämä\nhenkilö on arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta meitä\nylempänä, on tehtävä vieläkin enemmän rohkeutta vaativa. Mutta miten\npaljon semmoista sankaruutta ja oman itsensä uhraamista vaaditaankaan\ntotuuden lausujalta siinä tapauksessa, että hänen on lausuttava se\nhenkilölle, jonka mielivallasta koko hänen ajallinen onnensa saattaa\nriippua! Tähän tarvitaan erityistä kuuliaisuutta omantunnon ääntä\nkohtaan ja lujaa uskoa, että Korkeimman pyhä tahto on täytettävä,\nolivatpa seuraukset mitä tahansa. Sellainen omantunnon ja uskon sankari\noli profeetta Elia, kun hän kuningas Ahabille ja hänen puolisolleen\nJesebelille puhui ankaran totuuden lahjomatonta kieltä; sellainen oli\nprofeetta Nathan, kun hän kuningas Davidille paljasti tämän synnin,\nsellainen myös Johannes Kastaja, kun hän kuningas Herodes Antipasta\nnuhteli. Ja historia voi sekä varhaisemmilta että myöhemmiltä ajoilta\nkertoa lukemattomista tällaisista sankareista, jotka eivät ole\nsäästäneet itseänsä, ei henkeänsäkään, kun on ollut totuuden puolesta\npuhuttava. Tässä kerrottakoon yksi esimerkki.\n\nV. 340—397 oli Milanon piispana _Ambrosius_. Hän oli etevä saarnamies,\nkehitti suuresti kirkkolaulua ja valvoi voimakkaasti kirkon parasta;\nhänen aikalaisensa kunnioittivat häntä suuresti ja kirkkohistoria lukee\nhänet kirkonisien joukkoon.\n\nHänen aikanaan oli Rooman keisarina Theodosius, jolle on annettu\nlisänimi Suuri. Tämä lahjakas ja voimallinen mies, jota Rooma sai\nkiittää monista hyvistä hallitustoimista ja valtakunnan suojelemisesta\nulkonaisia vihollisia ja sisällisiä riitaisuuksia vastaan, oli\nkiivasluontoinen ja saattoi kiivauden hetkinä tehdä hyvinkin\najattelemattomia tekoja.\n\nSiihen aikaan olivat kaikenlaiset kilpailut hyvin, jopa\nintohimoisestikin suosittuja. Katselijain kesken syntyi usein tulisia\nriitoja ja taisteluita, kun he asettuivat mikä minkin kilpailijan\nkannattajiksi ja olivat oman suosikkinsa voitosta varmoja. Erään\nsuositun kilpa-ajajan, joka oli kunnostautunut eräissä Tessalonikan\nkaupungissa pidetyissä kilpailuissa, oli Illyrian maaherra jostakin\nsyystä panettanut vankeuteen, ja kun hän ei tästä syystä enää päässyt\nottamaan Tessalonikan kilpailuihin osaa, suuttuivat tessalonikalaiset\nsiinä määrin, että nostivat mylläkän, vaatien häntä vapautettavaksi.\nKun ei siihen suostuttu, alkoivat he kivittää hallitusmiehiä, ja\nmaaherra sekä muutamat upseerit saivat surmansa.\n\nKun Theodosius, joka siihen aikaan oleskeli Milanossa, sai tämän\nkuulla, suuttui hän syystäkin, mutta hänen suuttumuksensa meni\naivan rajattomiin. Ambrosiuksen onnistui häntä jonkun verran\ntyynnyttää ja saada häneltä se lupaus, että hän ei menettelisi kovin\nankarasti. Mutta kun hän sai tapauksesta lähempiä tietoja, hän\nraivostui rajattomasti. Hän lähetti käskyn, että kaikki kilpailuihin\nosaaottaneet tessalonikalaiset oli surmattava. Tästä hän ei kertonut\nmitään Ambrosiukselle. Vasta jälkeenpäin sai piispa tietää, että\nkilpailukentällä oli surmattu 7 000 henkeä ja että verityö oli kestänyt\nkolme tuntia.\n\nAmbrosius tunsi velvollisuudekseen julistaa mahtavalle herralle tuomion\nhänen synnistään. Viattomien verellä tahrattu mies ei saisi astua\nJumalan pyhän alttarin ääreen, ennenkuin hän olisi syntiänsä katunut.\nHän kirjoitti keisarille ilmoittaen, että tämä ei saisi nauttia Herran\nEhtoollista eikä tulla kirkkoon. Keisari ei kuitenkaan näyttänyt\ntajuavan, että mies, joka oli hänen alamaisiaan, rohkenisi näin nousta\nhäntä vastaan. Ja eräänä päivänä Ambrosius sai nähdä keisarin komeine\nseurueineen saapuvan kirkolle. Piispa meni silloin kirkon portille,\nasettui saattueen eteen sekä kielsi keisaria astumasta kirkkoon, koska\nhän murhamiehenä ei saisi häpäistä kirkon pyhyyttä.\n\nKeisari vetosi silloin kuningas Davidin esimerkkiin, joka oli murhannut\nja huorin tehnyt ja kuitenkin sai astua pyhättöön.\n\n\"Jos sinä olet tehnyt syntiä hänen tavallaan, niin kadu myöskin kuten\nhän\", vastasi Ambrosius. Theodosius peräytyi hämmentyneenä. Hän oli\nsiksi jalomielinen, ettei hän sallinut vihansa kohdistua piispaan, hän\ntunsi tehneensä pahoin ja ansainneensa rangaistuksen, ja hän palasi\nkyynelsilmin palatsiinsa. Siellä hän viipyi kahdeksan kuukautta,\nhoitaen valtion asioita, mutta oli liian ylpeä alistuakseen sellaiseen\nkatumusharjoitukseen, minkä kirkkokuri määräsi suoritettavaksi,\nennenkuin suuri syntinen voitiin jälleen ottaa seurakunnan yhteyteen.\nNiin meni pääsiäinen, meni joulukin, ja yhä oli keisari yksinään\nsuruissaan palatsissaan, voimatta ottaa noihin suuriin juhliin osaa.\nRufinus, hänen neuvonantajansa, koetti yllyttää häntä käyttämään\nväkivaltaa piispaa vastaan ja panettamaan tämän vankeuteen. Mutta\nkeisari ei siihen suostunut. Rufinus kehoitti häntä nyt kuitenkin\njättämään tuon yksinäisyytensä ja menemään kirkkoon, vakuuttaen että\npiispa kyllä peräytyisi kannaltaan. Theodosius suostui siihen viimein.\nRufinus kävi edeltäpäin piispan luona ilmoittamassa keisarin tulosta ja\nkoetti taivuttaa Ambrosiusta myöntyväisyyteen.\n\n\"Ilmoitan teille edeltäpäin\", vastasi Ambrosius, \"että minä asetun\nhänen kirkkoon saapumistaan vastaan, mutta jos hän tahtoo käyttää\nväkivaltaa, niin minä kyllä alistun surmattavaksi.\"\n\nKeisari ei pyrkinytkään kirkkoon, vaan meni Ambrosiuksen luokse ja\npyysi vapautusta synnistään.\n\n\"Sinä olet polkenut Jumalan lait\", vastasi piispa.\n\n\"Minä kunnioitan niitä\", vastasi keisari, \"siksipä en ole astunut\nJumalan huoneeseen, mutta minä rukoilen sinua päästämään minut näistä\nsiteistä, älä sulje minulta sitä ovea, jonka Herra on avannut kaikille,\njotka vilpittömästi katuvat.\"\n\n\"Mitä katumusta olet osoittanut sellaisesta synnistä?\" kysyi Ambrosius.\n\n\"Määrää minulle katumusharjoitukset\", vastasi keisari nöyrästi.\n\nJa Ambrosius antoi hänen heti allekirjoittaa julistuksen, että\ntuomion julistamisen ja sen täytäntöönpanon välillä aina oli oleva\nkolmenkymmenen päivän aika. Sen jälkeen sai Theodosius tulla kirkkoon,\nmutta hänen oli siellä asetuttava katumuksentekijöiden syrjäiseen\nsoppeen, ilman kruunua ja purppuraviittaa. Kun katumusharjoitus näin\noli suoritettu, antoi Ambrosius hänelle synninpäästön ja otti hänet\njälleen seurakunnan yhteyteen.\n\nPelkäämättömänä oli Ambrosius näin uskaltanut puhua loukatun\nvanhurskauden puolesta, vaikka hänen vastassaan oli maailman mahtavin\nhallitsija, joka olisi voinut hänet vihallaan musertaa.\n\n\n\n\nVIIMEINEN GLADIAATTORI-TAISTELU.\n\n\nYksinkertainen, jäykkä ja sotaisa Rooman kansa vaipui keisari-aikana,\najanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla, yhä enemmän velttouteen ja\nnautintoihin. Varsinkin pääkaupungin, suuren ja mahtavan Rooman, väestö\ntuli vähitellen niin huvin- ja nautinnonhaluiseksi, että se kulutti\nmelkein kaiken aikansa kaikenmoisten kilpailunäytäntöjen katselemiseen.\nKansa vaati \"panem et circenses\" (leipää ja näytäntöjä). Ylhäiset\nhenkilöt, jotka tahtoivat päästä äänioikeutettujen kansalaisten\nsuosioon ja valtion virkoihin, pitivät velvollisuutenaan kustantaa\nkansalle sille mieluisia huvituksia. Kaikkiin suurempiin kaupunkeihin\nrakennettiin n.s. amfiteattereita, joissa oli pyöreä tai soikea kenttä,\narena, kilpailuja ja näytäntöjä varten ja tämän ympärillä katsojia\nvarten portaittain kohoavia, ympyrässä kulkevia istumarivejä. Mahtavin\nkaikista amfiteattereista oli Rooman Colosseum, joka valmistui keisari\nTituksen aikana v. 80 j.Kr. ja on suureksi osaksi säilynyt meidän\npäiviimme asti. Sen pituus oli 188 metriä, leveys 156 metriä ja korkeus\n48 1/2 metriä, ja siihen mahtui 50.000 katsojaa. Sen puulattian alla\noli valtavan suuri pohjakerros, jossa oli suojia villejä eläimiä\nvarten sekä koneita näyttämön muutoksia varten. Rakennuksen ulkopuoli,\njossa oli neljä kerrosta, oli taiteellisesti koristeltu pilareilla ja\nkaarilla. Koko Colosseumin yli oli levitetty mastoihin kiinnitetty\nkomea kangas, joka suojasi auringolta ja sateelta.\n\nArena oli aina hiekoitettu. Sen ympärillä oli raitista vettä kuljettava\nkanava. Erityisellä kohokkeella oli valtaistuin keisaria varten sekä\nmonenlaisia kullattuja tuoleja senaattoreille ja muille korkeille\nvirkamiehille.\n\nRoomalaiset viettivät päiväkausia Colosseumissa. Keisarin ja muiden\nhuomattujen ylhäisten miesten saapuessa kohotti kansa riemukkaan\ntervehdyshuudon. Keisarin antaman merkin jälkeen alkoivat näytännöt.\nJoskus ne aloitettiin eläinnäytännöillä: norsut, karhut, leijonat y.m.\ntekivät monenmoisia niille opetettuja temppuja. Toisinaan laskettiin\narenalle vettä ja nähtäville saapui laiva, joka hajosi keskellä arenaa\nja päästi sisuksistaan suuren joukon ihmeellisiä eläimiä, jotka\nuiskentelivat joka taholle. Joskus aukesi maa ja sen helmasta kohosi\nkultahedelmäinen puu.\n\nMutta tavallisesti eivät näytännöt rajoittuneet näin viattomiin\nesityksiin. Roomalaisten tuli saada järkyttävämpää ja kiihoittavampaa\nnähtävää. Laskettiin arenalle villejä eläimiä — norsuja, tiikereitä,\nhärkiä, leijonia, leopardeja, joita kaukaisten maakuntain maaherrat\nhankkivat Roomalle suunnattomat määrät — ja raa'an uteliaisuuden\nvallassa kansajoukko katseli; miten ne keskenään tappelivat. Jos\nne olivat peloissaan tai haluttomia, ärsytettiin niitä sopivalla\ntavalla, kunnes alkoi villi taistelu niiden kesken. Eläinten mörinään\nsekaantuivat kansajoukon ihastuneet huudot.\n\nNäihin julmiin näytäntöihin liittyi jonkinmoista hienoutta. Roomalaiset\nmielellään katselivat verta; mutta he eivät sietäneet, sen hajua.\nSen vuoksi johdettiin seiniin sijoitettujen putkien läpi katsojille\nhyvänhajuisten yrttien ja viinissä keitetyn sahramin höyryjä.\n\nOlisi luullut, että näistä villieläinten keskinäisistä raateluista jo\nolisi saatu tarpeeksi tyydytystä julmuuksien janoon. Mutta katselijain\ntuli saada nähdä jalompaakin verta: ihmisiä pantiin taistelemaan\npetojen kanssa. Aluksi olivat taistelijat hyvin varustettuja ja\nharjaantuneita ja pitivät puolensa petoja vastaan. Mutta näytännön\nlopulla tuotiin arenalle leijonain ruoaksi pahantekijöitä ja\nkarkulaisia, joiden kuolontuskia yleisö huvikseen katseli. Sellaisen\nkohtalon alaiseksi joutuivat vainojen aikana monilukuiset kristityt,\njotka eivät tahtoneet uskostaan luopua. Nähdä näiden veritodistajain,\nsilmät taivasta kohden luotuina ja riemuvirsiä veisaten, antautuvan\npetojen saaliiksi — se oli roomalaisten mielestä herkullisinta huvia,\nmitä Colosseum saattoi tarjota.\n\nRuumiit laahattiin arenalta pois, veren jäljet peitettiin uudella,\npuhtaalla hiekalla, ja hyvänhajuisten höyryjen tuoksu poisti veren\nhajun. Silloin tuli näyttämölle järjestyneessä kulkueessa asestettuja,\nkookkaita, uljaannäköisiä miehiä, mikä jalkaisin, mikä hevosella tai\npienissä sotavaunuissa. Asettuen keisarin kohdalle he huusivat yhteen\nääneen: Ave Caesar, morituri te salutant! (Terve, keisari; kuolemaan\nvihityt tervehtivät sinua!)\n\nNe olivat gladiaattoreja, miekkailijoita, jotka kansan huvitukseksi\noli harjoitettu taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tavallisesti ne\nolivat orjia, joita erityisissä kouluissa valmistettiin tähän veriseen\nammattiin; mutta jotkut antautuivat siihen myös vapaaehtoisesti.\n\nSuoritettiin monenmoisia kilpataisteluita, kaksin ja ryhmittäin. Kun\ngladiaattori oli haavoittanut vastustajansa, katsoi hän yleisöä kohden\nsaadakseen tietää, oliko hänen surmattava vastustajansa vai jätettävä\neloon. Jos katselijat pitivät peukaloansa ylöspäin, merkitsi se,\nettä voitettu gladiaattori sai elää, mutta jos he käänsivät peukalon\nalaspäin, oli hänen kuoltava. Jos hän jälkimmäisessä tapauksessa näytti\nvastahakoiselta, huudettiin hänelle halveksivasti: \"Recipe ferrum!\"\n(Ota kuolinisku!)\n\nKunnioitettavimmat kansalaiset, miehet ja naiset, pitivät näitä\nnäytäntöjä aivan oikeutettuina ja suositeltavina. Kylmin sydämin he\nsaattoivat niistä nauttia ja olivat jo edeltäpäin iloissaan, milloin\ngladiaattoritaistelu oli tulossa. Olipa etevillä miehillä tapana heti\ntaistelun päätyttyä astua arenalle nähdäkseen kaatuneiden viimeiset\nkuolinkouristukset ja maistaakseen urhoollisimman kaatuneen verta.\n\nMutta viimein leveni kristinusko joka taholle valtakuntaa; itse\nkeisarikin omaksui sen. Kristittyjen vainot lakkasivat, heitä ei\nenää heitetty petojen eteen. Kristityt keisarit koettivat poistaa\nkaikki sellaiset näytännöt, joissa julmuus ja kuolintuskat olivat\npääviehättiminä. Mutta kansa oli niin tottunut ja mieltynyt tällaisiin\njärkyttäviin näytäntöihin, että niitä yhä edelleenkin silloin tällöin\npantiin toimeen; ne olivat muka mieltä karkaisevia, pelkuruutta ja\nhempeämielisyyttä ehkäiseviä. Keisarit oleskelivat tavallisesti liian\netäällä, Konstantinopolissa, ja ken pyrki korkeisiin virkoihin,\nhänen täytyi edelleenkin hankkia kansalle sen mieleisiä huvituksia,\nsiis joskus myös näitä verisiä taisteluita mielten pirteyttämiseksi.\nSiten pantiin Roomassa gladiaattori-taisteluita toimeen vielä noin\nsadan vuoden aikana senjälkeen, kuin Rooma nimellisesti oli tullut\nkristityksi kaupungiksi, ja samaa tapaa noudatettiin muuallakin, missä\nvain oli halukasta yleisöä ja amfiteatteri käytettävissä.\n\nMutta Rooman viholliset lähenivät vähitellen yhä enemmän valtakunnan\nsydänosia. Alarik, länsigoottien mahtava kuningas, vei sotajoukkonsa\nItaliaan ja uhkasi itse Roomaa. Taitavan sotapäällikkönsä Stilikon\njohdolla roomalaiset kuitenkin voittivat hänet Pollentian luona v. 403\nj.Kr.s. Tämän voiton johdosta pantiin Roomassa toimeen voittokulkue\nkaupungin läpi. Heti sen jälkeen oli Colosseumissa näytäntöjä. Ensin\npantiin toimeen juoksu-, ratsastus- ja ajokilpailuja. Sitten seurasi\nsuuri villieläinten ajo ja sitä miekkatanssi. Mutta tämän jälkeen\nastui arenalle joukko miekkailijoita terävillä keihäillä ja miekoilla\nvarustettuina, ja todellinen gladiaattoritaistelu alkoi. Kansa huusi\nja riemuitsi ihastuksissaan. Mutta taistelu keskeytyi yht'äkkiä.\nKöyhä, kehnopukuinen mies, avopäin ja avojaloin, oli juossut arenalle.\nOsoittaen gladiaattoreja huusi hän katselijoille pyytäen, että nämä\nestäisivät viattoman veren vuodattamisen eivätkä murhaan yllyttämällä\npalkitsisi Jumalan armahtavaisuutta, joka vastikään oli heidät\nvihollisista pelastanut. Huuto ja kiljunta keskeytti hänet — paikka\nei ollut saarnoja varten — Rooman vanhoja tapoja oli noudatettava.\n\"Pois, vanhus!\" — \"Jatkakaa, gladiaattorit!\" Gladiaattorit heittivät\nmiehen syrjään ja ryntäsivät toisiaan vastaan. Mutta hän tunkeutui\nheidän keskelleen, koetti erottaa heitä ja saada äänensä kuulluksi.\n\"Petosta, petosta!\" — \"Lyökää hänet maahan!\" näin huudettiin joka\ntaholta. Gladiaattorit, kiukustuneina siitä että asiaankuulumaton\nhenkilö sekaantui heidän ammattiinsa, kaatoivat hänet miekanpistolla.\nRaivostuneet katselijat heittivät hänen päälleen kiviä ja mitä heillä\noli saatavissa, ja näin hän kuoli keskellä arenaa.\n\nVasta silloin tuli tapaus tajutuksi. Hänen pukunsa osoitti, että hän\noli yksi niistä erakoista, jotka olivat vihkineet elämänsä rukousten\nja kieltäymisten harjoittamiseen ja joita kansa suuresti kunnioitti.\nJotkut tiesivät kertoa, että hän oli tullut Aasian erämaista käydäkseen\nRooman kirkoissa ja siellä viettääkseen pyhää joulujuhlaa. Hänen\nnimeänsäkään ei tarkoin tunnettu. Hänen mielensä oli kuohahtanut, kun\nhän oli nähnyt tuhansien tunkeutuvan nähdäkseen ihmisten teurastavan\ntoisiaan, ja yksinkertaisessa innostuksessaan hän päätti joko ehkäistä\ntämän julmuuden tai kuolla. Tämä kuolema ei jäänyt hedelmättömäksi. Kun\nihmiset näkivät tuon miehen silmäinsä edessä viattomasti surmatuksi,\nkävi se heidän sydämilleen; he ymmärsivät nyt, että olivat sokeasti\nantautuneet tavattoman julmuuden ja jumalattomuuden palvelukseen.\nSiitä päivästä, jolloin erakko kuoli Colosseumin arenalla, lakkasivat\ngladiaattoritaistelut Roomassa ja vähitellen muuallakin ikipäiviksi.\nTuo nöyrä, tuntematon mies oli uhrillaan poistanut ainakin yhden kauan\njatkuneen rikoksen ihmisten keskuudesta.\n\n\n\n\nUSKOLLISIA KUOLEMAAN ASTI.\n\n\nTässä kerrotut tapaukset osoittavat, kuinka uskollinen ja uhrautuvainen\nja samalla hajamielinen jalo nainen voi olla. Sellaisia tapauksia voisi\nhistoria kertoa monilukuisiakin.\n\nKeisari Galerius Maximianuksen aikana (305—311 j.Kr.) oli Nikomediassa\nkeisarin henkivartiostoon kuuluva Adrianus niminen upseeri. Hänen\nvaimonsa oli Natalia, kaunis, tuskin kahdeksankolmatta vuotias\nnainen. Natalia oli kristitty, mutta hänen puolisonsa pysyi pakanana\nsiksi, kunnes hän kerran oli saanut tehtäväkseen teloittaa muutamia\nmarttyyrejä. Näiden hajamielisyys ja hänen puolisonsa hyveet voittivat\nhänen epäuskonsa, ja hänestäkin tuli kristitty. Hänet pantiin\nvankeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemantuomion toimeenpanoa\nsalli vanginvartija hänen jättää vankiluolansa ja käydä vaimonsa luona.\nKun vaimo näki hänen astuvan kynnyksen yli, hämmästyi hän, tuli kovin\nsurulliseksi ja lausui: \"Nyt ihmiset osoittavat minua sormellaan ja\nsanovat: 'Kas tuossa sen pelkurin luopion vaimo, joka kuoleman pelosta\non kieltänyt Jumalansa.'\"\n\n\"Oi minun jalomielinen puolisoni\", sanoi Adrianus ovella, \"tulin vain\nsanomaan sinulle hyvästi.\"\n\nTämä ei kuitenkaan ollut viimeinen hyvästijättö, vaikka Adrianus\nlupauksensa mukaan palasikin vankeuteen; sillä seuraavana päivänä,\nkun häntä tuomioistuimen edessä mitä julmimmalla tavalla ruoskittiin\nja kidutettiin, oli Natalia, nuorukaiseksi puettuna, hiukset lyhyiksi\nleikattuina, siellä saapuvilla hoitaakseen ja lohduttaakseen häntä.\nHän otti hänet syliinsä. \"Oi sinä minun silmieni valo, minun sydämeni\npuoliso\", hän sanoi, \"siunattu ollos sinä, joka olet tullut valituksi\nkärsimään Kristuksen tähden!\"\n\nSeuraavana päivänä käski keisari-julmuri, että Adrianuksen jalat ja\nkädet yksitellen sekä viimein hänen päänsäkin olivat poikki hakattavat.\nTämän tapahtuessa oli Natalia hänen luonansa, lohdutti häntä viimeiseen\nasti ja vastaanotti hänen viimeisen huokauksensa. Hän pakeni sitten\nBysantioniin (Konstantinopoliin), jossa hän leskenä vietti lopun\nelämäänsä.\n\nToinen kertomuksemme on lähes tuhat vuotta myöhemmältä ajalta.\n\nSaksan keisari ja Itävallan herttua Albert I, jonka suku oli kotoisin\nSveitsistä Habsburgin linnasta, koetti laskea urheat sveitsiläiset\nvaltansa alle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sveitsiläiset tekivät\nkeskenään liiton puolustuksekseen ja karkoittivat Albrektin asettamat\nmaavoudit. Näistä taisteluista on muun muassa säilynyt tunnettu\nkertomus Wilhelm Tellistä. Kun Albrekt v. 1308 oli Sveitsissä\nkukistaakseen tuon urhean vuorikansan, joutui hän siellä surmatuksi.\nSurmaaja oli hänen veljenpoikansa Juhana, jolta Albrekt oli pidättänyt\nhänen isänperintönsä. Albrekt oli seurueineen saapunut Reuss-virran\nrannalle. Sen yli ei ollut mitään siltaa, vaan oli kuljettava\ntoiselle rannalle vähin erin pienellä veneellä. Ensimmäisenä meni\nyli Albrekt itse, mukanaan vain yksi hovimies sekä Juhana ja neljä\nhänen liittolaistaan. Kun oli päästy toiselle rannalle ja keisari\naikoi lähteä ratsastamaan sukulinnaansa Habsburgia kohden, tarttui\nyksi Juhanan seuralaisista keisarin ratsun suitsiin ja Juhana itse.\niski häntä miekallaan kaulaan sanoen: \"Jokohan nyt annat minulle\nisänperintöni?\" Hovimies pakeni, ja kaksi Juhanan seuralaista täydensi\nverityön, jonka jälkeen kaikki pakenivat. Kaikki tämä tapahtui\nAlbrektin toisella rannalla olevien seuralaisten ja hänen poikansa\nLeopoldin nähden. Kun hekin viimein pääsivät toiselle rannalle, oli\nkeisari jo kuollut.\n\nJuhana ja yksi hänen seuralaisistaan onnistuivat pakenemaan, mutta muut\njoutuivat Albrektin poikien ja tyttärien käsiin ja hirvittävän koston\nalaisiksi. Yksi Juhanan liittolaisista oli schwabilainen aatelismies\nRudolf von der Wart. Hän ei ollut edellä kerrotussa tilaisuudessa\naavistanutkaan, että kysymyksessä oli Albrektin murhaaminen, ja oli\nhyvin hämmästynyt Juhanan menettelystä. Joku todisti, että hän muka\noli väkipuukolla ahdistanut Albrektia. Vaikka hän koetti vakuuttaa\nviattomuuttaan, tuomittiin hänet teilattavaksi. Albrektilla oli tytär\nAgnes, Unkarin kuninkaan puoliso, joka oli aivan raivoisan kostonhimon\nvallassa. Hänen nimenomaisesta käskystään sidottiin von der Wart\nensin pyörään, jossa teloittaja voimakkailla iskuilla ruhjoi hänen\nluunsa; sitten sidottiin hänet toiseen pyörään, joka oli kiinnitetty\npaaluun, ja siinä sai hän viettää elämänsä loppuhetket, hiljalleen\nkituen kuoliaaksi. Gertrud, hänen nuori puolisonsa, joka uskollisesti\noli ollut hänen rinnallaan koko kuulustelun ajan, temmattiin hänestä\nerilleen ja vietiin Kyburgin linnaan; mutta hämärän tullen onnistui hän\npääsemään sieltä pois ja tuli sille paikalle, jossa hänen puolisonsa\nvielä elossa ollen riippui pyörässä. Tuskanraskas yö, mikä nyt seurasi,\non kuvattuna eräässä kirjeessä, jonka arvellaan olevan Gertrudin\nitsensä kirjoittama. Sotilas, joka oli pantu vartijaksi, pakeni hänen\ntullessaan. Ensin lankesi hän polvilleen paalun juurelle ja rukoili\nhartaasti. Sitten kokosi hän muutamia paksuja puunkantoja ja onnistui\nniiden avulla kiipeämään niin lähelle miestään, että hän saattoi\nsuudella häntä ja pyyhkiä hiukset hänen kasvoiltaan. Von der Wart\nrukoili puolisoansa poistumaan; joku voisi hänet huomata ja saattaa\njulman kuningattaren koston uhriksi; se olisi omiansa vain lisäämään\nkuolevan kärsimystä.\n\n\"Minä tahdon kuolla sinun kanssasi\", sanoi Gertrud, \"sitä varten olen\ntullut tänne, eikä mikään voima maailmassa voi temmata minua irti\nsinusta.\" Sitten rukoili hän Jumalalta sitä ainoata laupeutta, mitä hän\nenää saattoi toivoa, nimittäin että hänen puolisonpa saisi pikaisen\nlopun.\n\nPäivän sarastaessa palasi vartija. Gertrud purki telineensä ja\npolvistui paalun juurelle rukoilemaan. Nyt kokoontui paikalle\npaljon ihmisiä, joiden kävi Gertrudia sääli; he tarjosivat hänelle\nvirvokkeita, mutta hän ei niitä maistanut. Tuli myös pappi, joka\nkehoitti Rudolfia tunnustamaan rikoksensa, mutta ponnistaen viimeiset\nvoimansa tämä edelleen vakuutti olevansa viaton. Joukko ratsastajia\nkulki ohi. Niiden joukossa oli prinssi Leopold ja hänen sisarensa\nAgnes, ritariksi puettuna. He suuttuivat siitä säälistä, jota kansa\nosoitti, ja käskivät ankarasti, että Gertrud oli vietävä pois; mutta\nkun häntä oli kuljetettu joku matka, liikuttivat hänen epätoivoiset\nhuutonsa erään seurueeseen kuuluvan ritarin sydäntä. Hän puhui\nGertrudin puolesta, niin että tämä sai palata jälleen miehensä\nluokse. Pappi siunasi Gertrudia, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\"ole uskollinen kuolemaan asti, ja Jumala on antava sinulle elämän\nkruunun.\" Tuli jälleen yö ja sen mukana kirpeä tuuli, jonka vinkuna\nsekaantui Gertrudin rukouksiin. Yksi vartijoista antoi hänelle viitan.\nHän kiipesi paaluun ja kietoi sen puolisonsa jäsenien ympärille, sitten\ntoi hän kengässään vähän vettä ja kostutti sillä hänen huuliaan. Mutta\neritenkin vahvisti hän kuolevaa rukouksillaan, suunnaten tämän katseet\nsitä iloa kohden, joka odotti häntä haudan tuolla puolen. Rudolf ei\nenää pyytänyt häntä poistumaan, vaan kiitti siitä lohdutuksesta,\nminkä puolisonsa hänelle antoi. Seuraavana aamuna valvoi Gertrud\nvielä hänen luonaan. Tuli puolipäivä, tuli ilta. Silloin liikahdutti\nkuoleva viimeisen kerran päätään, ja Gertrud kurottautui lähelle\nhäntä. Heikosti hymyten hän kuiskasi: \"Gertrud, tämä on uskollisuutta\nkuolemaan asti\", ja sitten hän kuoli. Gertrud polvistui ja kiitti\nJumalaa, joka oli antanut hänelle voimaa ja sallinut hänen vastaanottaa\nmiehensä viimeisen huokauksen.\n\nGertrud sai turvapaikan eräässä luostarissa Baselissa ja vietti siellä\nelämänsä loppuosan rukouksessa ja laupeudentöissä, kunnes hänen\nyksinäinen sydämensä sai ikuisen rauhan.\n\n\n\n\nCALAIS'N AVAIMET.\n\n\nIson Britannian erottaa Europan mannermaasta Calais-salmi. Englannin\npuoleisella rannalla on Doverin kaupunki, Ranskan puoleisella Calais,\nkumpaisetkin linnoitettuja.\n\nKeskiajalla oli Englannin ja Ranskan välillä verisiä, toista sataa\nvuotta kestäviä sotia sen johdosta, että Englannin kuninkaat\nsukulaisuussuhteiden perusteella koettivat anastaa itselleen Ranskan\nkruunun tai ainakin laajoja alueita Ranskan maata sukuperintönään,\nsiinä lopultakaan kuitenkaan onnistumatta. Käänteen Ranskan hyväksi\nsai tämä sota tavalla, jolla historiassa ei liene vertaistaan. Ranskan\nsotajoukkojen johtajaksi tuli nimittäin yksinkertainen paimentyttö\nChampagnen maakunnasta, Johanna d'Arc eli Orleansin neitsyt, joka vei\nRanskan joukot voitosta voittoon.\n\nSodan aloitti Englannin kuningas Edvard III (1327—1377). Hän voitti\nRanskan sotajoukot Sluys'in ja Crécy'n luona (1346). Mutta ennenkaikkea\ntahtoi hän saada haltuunsa Calais'n, se kun oli oleva hänelle parhaana\ntukikohtana Ranskassa.\n\nKuningas Edvard saapui Calais'n edustalle elokuussa v. 1346, tuoden\nmukanaan mahtavan joukon rautapaitoihin puettuja ritareja ja taitavia\njousimiehiä. Kaikki, mitä Englannissa oli uljaita miehiä, ottivat tähän\nyritykseen osaa.\n\nMutta Calais oli valtavien muurien ja linnoitusten suojaama. Kun\nei siihen aikaan vielä tunnettu nykyaikaisia ampuma-aseita, joiden\nkuulista ja pommeista mahtavimmatkin muurit särkyvät, näytti Calais'n\nvalloittaminen väkirynnäköllä vaikealta.\n\nEdvard lähetti kaupungin portille airuen, joka vaati kaupungin\npuolustajaa, maaherra Jean de Vienne'iä, antautumaan englantilaisille.\nJean de Vienne vastasi, että hän oli saanut kaupungin päällikkyyden\nRanskan kuninkaalta Filipiltä ja että hän aikoi puolustaa sitä\nviimeiseen asti. Airut ratsasti takaisin, ja nyt päätti Edvard ryhtyä\nkaupunkia piirittämään.\n\nEnglantilaiset leiriytyivät kaupungin ääressä olevalle tasangolle\npystyttäen valkeita kangastelttoja sekä rakentaen myös puisia, oljilla\nkatettuja suojuksia. Niiden välitse kulki säännöllisiä katuja, ja\nkeskellä oli tori, jonne ympäristön asukkaat tulivat myömään viljaa,\nlihaa ja heiniä. Meritse tuli sinne englantilaisia kauppiaita ja\nflaamilaisia kankureita tuotteitaan myömään. Leiristä käsin tehtiin\nryöstöretkiä maaseudulle, ja öisin saattoi usein nähdä taivaalla\ntulenlieskat taloista ja kylistä, jotka englantilaiset partiojoukot\nolivat sytyttäneet palamaan.\n\nJean de Vienne huomasi, että Edvard kuninkaan aikomus oli piirittää\nkaupunki niin tarkoin, ettei sinne voisi maan eikä meren puolelta\nviedä mitään ruokatavaroita, ja siten pakottaa se nälällä antautumaan.\nMutta hän toivoi, että Ranskan kuningas sitä ennen voisi saada kokoon\nsotajoukkonsa ja tulla kaupungin avuksi. Kävi miten kävi, hän päätti\ntäyttää velvollisuutensa ja puolustaa kaupunkia viimeiseen asti. Kun\nelintarpeet alkoivat jo käydä hyvin vähiin, täytyi hänen lähettää\nkaupungista pois kaikki, jotka eivät kyenneet taistelemaan ja joilla\nei ollut elintarpeita varattuna. Niin läksi eräänä keskiviikkoiltana\n1.700 henkilön suuruinen joukko köyhiä miehiä, naisia ja lapsia ulos\nkaupungin portista. Itkien ja valittaen kulkivat nämä kalpeat ja\nnälkiintyneet ihmiset englantilaisten leirin läpi, herättäen näissäkin\nsäälin tunnetta. Kuningas Edvard antoi heidän leirissä levätä ja\nkestitti heitä ruoka-aterialla; antoipa heille kullekin vielä pienen\nsumman rahaakin.\n\nKolme päivää ennen Pyhäinmiesten päivää nähtiin suuren, juhlallisesti\nkoristetun laivaston tulevan Doverista päin; kuningas, hänen poikansa\nja ritarit ratsastivat maallenousupaikalle tervehtiäkseen kuningatar\nFilippaa ja hänen naisseuralaisiaan, jotka tulivat tervehtimään\nmiehiään, isiään ja poikiaan. Nyt tuli leiriin iloinen kemujen\nja juhlien aika. Mutta Calais'ssa sitävastoin kävivät olot yhä\ntiukemmiksi. Jean de Vienne ja hänen väkensä olisivat suorastaan\nnääntyneet nälkään, ellei olisi ollut kahta urheata merimiestä, Marant\nja Mestriel nimistä, jotka, tuntien rannikon hyvin, pimeinä syysiltoina\ntoivat ruokatavaroita piiritetyille. Usein he olivat vaarassa joutua\nkuningas Edvardin laivojen käsiin, mutta onnistuivat aina pääsemään\npakoon.\n\nNäin kului koko talvi. Edvard kuninkaan leirissä vietettiin joulua\niloisin kemuin, mutta Calais'ssa alkoi hätä olla korkeimmillaan.\nPääsiäisen jälkeen sattui leirissä ikävä tapaus. Kuninkaan tyttären,\n15-vuotiaan ihanan Isabellan piti viettää häitä Flanderin kreivin\nkanssa. Mutta aivan häiden edellä, kun oli jo kaikki valmistukset niitä\nvarten tehty, karkasi sulhanen Pariisiin, Ranskan kuninkaan pakeille.\n\nTämä tapaus suututti Edvardia kovasti ja kiihdytti hänen\nvalloitushaluaan. Helluntaiksi hän rakennutti merenrannalle suuren\npuisen linnoituksen ja varusti sen heittokoneilla. Sieltä käsin\npidettiin Calais-satamaa alituisesti silmällä. Eivät edes edellä\nmainitut merimiehet enää uskaltaneet kaupunkia lähestyä, koska\nsotakoneiden heittämät kivet olisivat ruhjoneet heidän veneensä. Hätä\nkävi Calais'ssa tietysti yhä suuremmaksi, mutta piiritettyjen rohkeutta\nylläpiti edelleen se toivo, että Ranskan kuningas viimeinkin kokoaisi\nsotajoukkonsa ja tulisi avuksi.\n\nJa kuningas Filip kokosikin suuren, komean armeijan ja saapui Calais'n\nläheisyyteen, leiriytyen Sandgaten ylängölle. Mutta ratkaisevan\ntoimiin hän ei ryhtynyt. Ei ollut helppo asia päästä englantilaisen\npiiritysjoukon läpi Calais'hen. Filip lähetti muutamia ritareja\nEdvardin luo kehoittamaan tätä antautumaan avonaiseen kenttätaisteluun.\nMutta Edvard vastasi, että hän oli lähes vuoden ollut Calais'n\nedustalla ja uhrannut suunnattomia summia sen piiritykseen ja että hän\nnyt, kun hän jo oli valloittamaisillaan kaupungin, ei voinut suostua\nvastustajansa pyyntöön, vaan oli tämän koetettava päästä kaupunkiin,\nmiten parhaiten voisi.\n\nKolme päivää kesti tällaisia keskusteluja. Filip ei yrittänytkään edes\npelastaa Calais'n urheata, lannistamatonta varustusväkeä, vaan lähti\narmeijoineen pois. Calais'sta nähtiin tuon komean sotajoukon, joka oli\npeittänyt koko Sandgaten ylängön, häipyvän näkymättömiin kuin kesäpilvi.\n\nOli taas tullut elokuu. Kokonaisen vuoden oli Vienne miehineen kestänyt\nmitä suurinta hätää kuninkaan puolesta, joka jätti heidät auttamatta.\nNyt olivat he niin surkeassa tilassa, että lujimmatkaan eivät enää\nkestäneet; sillä helluntaista asti he eivät olleet saaneet mitään\nruokavaroja. Näin ollen meni maaherra linnan muurille ja antoi merkin,\nettä hän tahtoi antautua. Kuningas valitsi lordi Basset'in ja sir\nWalter Mauny'n kohtaamaan häntä ja laatimaan antautumisehdot.\n\nMaaherra myönsi, että varustusväki oli joutunut äärimmäiseen\nkurjuuteen, ja pyysi, että kuningas tyytyisi kaupungin ja linnan\nantautumiseen, mutta että sotilaat ja asukkaat saisivat vapaasti lähteä\nkaupungista.\n\nSir Walterin täytyi vastata, että kuningas Edvard oli siitä ajanhukasta\nja niistä uhrauksista, mitä Calais oli hänelle tuottanut, niin\nkatkeroitunut, että kaupungin tulisi ilman ehdoitta antautua hänelle ja\nettä hänellä olisi vapaus surmata tai vapauttaa, kutka hän tahtoisi,\nsekä että hän vaati korvausta piirityskustannuksista ja muusta\nvahingosta.\n\nJean de Vienne vastasi sankarillisesti: \"Nämä ovat liian ankarat ehdot\nmeille. Meitä on vähäinen joukko ritareita ja nuoria aseenkantajia,\njotka olemme uskollisesti palvelleet herraamme ja kuningastamme,\nniinkuin tekin olisitte tehnyt, ja kestäneet mitä suurimpia vaivoja;\nmutta tahdomme kärsiä vielä paljon enemmän kuin kukaan sellaisessa\nasemassa on kärsinyt, ennenkuin jätämme pienintä lastakaan alttiiksi.\nMinä siis rukoilen, että te säälisitte meitä ja pyytäisitte kuninkaan\narmahtamaan meitä; sillä minulla on korkeat ajatukset hänen\nylevämielisyydestään, ja olen vakuutettu siitä, että hän muuttaa\npäätöksensä.\"\n\nMutta kuningas pysyi järkähtämättömänä, sen vain saivat Walter Mauny\nja neuvoston muut jäsenet aikaan, että hän armahtaisi varustusväen\nja kaupungin asukkaat sillä ehdolla, että kuusi kaupungin etevintä\nkansalaista antautuisi hänelle. Heidän oli tultava avojaloin, paljain\npäin ja nuora kaulan ympärillä, sekä tuotava kaupungin avaimet, ja\nhänellä olisi valta rangaista heitä millä tavalla itse haluaisi.\n\nKun Jean de Vienne sai tämän vastauksen, pyysi hän sir Walter Mauny'n\nodottamaan, kunnes hän olisi neuvotellut kaupungin porvariston kanssa.\nHän meni nyt suurimmalle torille ja antoi soittaa isoa kelloa.\nKaupungin kaikki asukkaat kokoontuivat nyt raatihuoneelle. Kun hän\nesitti näille nuo kovat ehdot, puhkesi hän katkeriin kyyneliin, ja\nylt'ympäri kuului nyyhkytyksiä ja valituksia. Tulisiko kaikkien kuolla\nnälkään vaiko uhrata jaloimmat ja kunnioitetuimmat kansalaisistaan,\nsittenkuin niin kauan oli yhdessä kestetty mitä kovimmat kärsimykset?\n\nSilloin kuultiin jonkun puhuvan. Puhuja oli koko kaupungin rikkain\nmies, Eustache de S:t Pierre. \"Kansalaiset, ylhäiset ja alhaiset\",\nsanoi hän, \"olisi suuri vahinko antaa niin monen ihmisen kuolla\nnälkään, jos se on estettävissä, ja luulen että Vapahtajamme katsoisi\nsuosiollisin silmin sen estämistä. Minulla on luja usko ja luottamus,\nettä saan armon Jumalalta, jos kuolen pelastaakseni maanmieheni, ja\nminä ilmoittaudun nyt yhdeksi niistä kuudesta.\"\n\nHänen näin puhuttuaan itkivät kaikki ääneen ja useat heittäytyivät\nepätoivon valtaamina hänen jalkoihinsa ja osoittivat hänelle\nkiitollisuuttaan. Eräs toinen rikas ja arvossa pidetty mies sanoi nyt:\n\"Minä seuraan toveriani Eustache'ia.\" Hänen nimensä oli Jean Daire.\nSitten tarjoutui vielä eräs hyvin rikas porvari Jacques Vissant ja\nhänen veljensä Pierre sekä vielä kaksi muuta, joiden nimet eivät ole\njääneet muistoon. Nämä kuusi miestä olivat alttiit uhraamaan henkensä\npelastaakseen kaupungin muun väestön.\n\nJean de Vienne saattoi heitä ratsain — hän oli haavoitettu eikä\nsenvuoksi voinut kävellä — kaupunginportille asti, ja kaikki kansa itki\nja voivotteli, mutta oman ja lastensa pelastuksen vuoksi ei kukaan\nuskaltanut estää heitä tätä uhriansa täyttämästä. Portit avattiin,\nmaaherra ja nuo kuusi miestä lähtivät kaupungista, ja portit suljettiin\nheidän jälkeensä. Jean de Vienne ratsasti sir Walter Mauny'n luo ja\nkertoi hänelle, kuinka nämä miehet olivat vapaaehtoisesti tarjoutuneet,\nsekä pyysi hänen tekemään kaikkensa pelastaakseen heidät. Sir Walter\nlupasikin sen. De Vienne palasi sitten kaupunkiin, ja sir Walter vei\nnuo kuusi miestä kuninkaan ja hovin eteen. He polvistuivat kaikki, ja\nensimmäinen heistä sanoi:\n\n\"Urhoollinen kuningas, sinä näet edessäsi kuusi Calais'n porvaria,\njotka kaikki ovat olleet äveriäitä kauppiaita ja jotka nyt tuovat\nsinulle linnan ja kaupungin avaimet. Me antaudumme kokonaan sinun\nvaltaasi pelastaaksemme Calais'n muut asukkaat, jotka ovat kovasti\nkärsineet ja kokeneet kurjuutta. Suvaitse ylevämielisyydessäsi armahtaa\nmeitä.\"\n\nKaikki ylimykset ja ritarit, jotka olivat läsnä, joutuivat suuren\nliikutuksen valtaan nähdessään nämä levolliset, kauan kestetyn nälän\nvaalentamat ja laihduttamat kasvot, nämä kunnioitusta herättävät\nmiehet, jotka uhrasivat itsensä pelastaaksensa kaupunkinsa väestön.\nSäälin kyyneleet olivat monen silmissä. Mutta kuningas oli edelleen\njärkähtämätön ja käski, että heidät oli vietävä pois ja teloitettava.\nSir Walter Mauny puhui heidän puolestaan parhaansa mukaan, koettaen\nosoittaa kuninkaalle, että sellainen teloitus olisi himmentävä hänen\nomaa kunniaansa ja tuottava kostoa hänen omalle väelleen. Toisetkin\nritarit koettivat taivuttaa kuningasta, mutta turhaan. Teloittajille\nlähetettiin jo kutsu. Silloin jalomielinen kuningatar Filippa\nheittäytyi polvilleen vankien keskelle ja sanoi: \"Oi jalo herrani, minä\nolen suureen vaaraan antautuen tullut meren yli sinua tavatakseni enkä\nole vielä pyytänyt sinulta mitään suosionosoitusta; nyt minä pyydän\nsinun tekemään minulle itselleni sen hyvän työn, että Pyhän Neitsyen\npojan tähden ja rakkautesi tähden osoitat armahtavaisuutta näitä miehiä\nkohtaan!\"\n\nKuningas katseli häntä hetken ääneti; sitten hän huudahti: \"Vaimo,\nvaimo, oi jospa sinä et olisi ollut täällä! Sinä olet esittänyt\nrukouksesi sillä tavalla, että minä en voi olla sitä täyttämättä; minä\nannan sinulle nämä miehet, tee heille mitä tahdot.\"\n\nIloiten vei Filippa nuo kuusi miestä omiin suojiinsa, otti heidät\nsiellä mitä ystävällisimmin vastaan, antoi heille toiset vaatteet ja\nrunsaan aterian sekä kullekin rahasumman. Mutta sir Walter Mauny otti\nkaupungin haltuunsa, pidätti Jean de Viennen ja muut ritarit siellä\nsiksi, kunnes kykenivät maksamaan lunnaat puolestaan, sekä lähetti pois\nranskalaisen väestön, sillä kuningas oli lujasti päättänyt asuttaa\nkaupungin kokonaan englantilaisilla saadakseen siten itselleen vahvan\ntukipaikan Ranskassa.\n\nKuningas ja kuningatar ottivat asuntonsa kaupungissa. Kuningatar\nasettui Jean Dairen suureen taloon. Eustache de S:t Pierre pääsi\nsuureen suosioon, ja kuningas asetti hänet kaupungin kaikkien uusien\nasukasten päämieheksi.\n\n\n\n\nSEMPACH.\n\n\nOlemme jo edellä kertoneet, kuinka Itävallan herttua Albrekt koetti\nlaskea Sveitsin vapaan vuoristokansan valtansa alle. Hän lähetti\nkantoneihin omavaltaisia, julmia vouteja, joiden harjoittamat vääryydet\nnostivat kansan vastarintaan. Albrektin poika ja seuraaja Leopold\nlähti sotajoukkoineen kukistamaan n.s. metsäkantoneja, jotka olivat\nsveitsiläisen vapausliikkeen etupäässä, mutta urheat talonpojat\nvoittivat hänen paljoa mieslukuisemman ja paremmin varustetun joukkonsa\nMorgartenin rinteellä Zugin kantonissa v 1315. Itävallan herttuat eivät\nkuitenkaan heittäneet yritystään vielä tähän. Alituista rauhattomuutta\njatkui Sveitsin ja Itävallan herttuain välillä. Vasta mainitun\nLeopoldin veljenpoika, Leopold III:s, joka hallitsi v. 1351—1386, teki\nv. 1386 entistä voimakkaamman hyökkäyksen Sveitsiin noita \"hävyttömiä\ntalonpoikia\" vastaan. Hän oli lähettänyt osan joukoistaan Zürichin\nkaupunkia vastaan ja itse hän 4.000 ratsumiehen ja 14.000 jalkamiehen\nseuraamana lähestyi Sempachin kaupunkia. Metsäkantonit lähettivät\napuväkeä, mutta ainoastaan 1.300 miestä. Ne sijoittuivat metsäisille\nkummuille Sempach-järven ympärille. Leopoldin ratsuväki kulki\nkaupungin muurien ympäri ja häväisi asukkaita. Niinpä joku näytteli\nkaupunkilaisille köyttä, sanoen että se oli aiottu pormestarille.\nKaupungin ympärillä olevat viljapellot poljettiin maahan.\n\nHerttuan ystävät kehoittivat häntä viivyttämään hyökkäystään siksi,\nkunnes Zürichiin lähetetty joukko ennättäisi palata. Mutta eräs nuori\nnurjamielinen ritari, Oxenstiern nimeltään, piti sitä pelkuruutena.\n\"Ennen puoltapäivää\", hän sanoi herttualle, \"jätämme me tuon kurjan\ntalonpoikajoukon teidän käsiinne.\"\n\nJalkaväki järjestettiin tiheäksi joukoksi; komeiden kilpien ja\nhaarniskain takaa olivat keihäät keskeytymättömänä metsänä suunnattuina\neteenpäin.\n\nSveitsiläiset olivat herttuan joukkoihin verrattuina kovin\nharvalukuiset ja huonosti asestetut; olipa muutamilla vain\nlaudanpalasia kilpien asemesta, toisilla oli hilpureita, joita esi-isät\nolivat käyttäneet Morgartenin taistelussa, toisilla miekkoja ja\nsotakirveitä. Mutta he luottivat asiansa oikeuteen ja turvautuivat\nJumalaan, ääneen rukoillen.\n\nKiilan muotoisena rintamana he hyökkäsivät itävaltalaisten\nkeihäsmetsää vastaan. Mutta sen läpi oli mahdoton murtautua.\nLuzern-kantonin presidentti ja kuusikymmentä hänen miehistään oli\njo kaatunut, eikä ainoakaan itävaltalainen ollut vielä haavoitettu.\nItävaltalaisten sivustat ryntäsivät eteenpäin kiertääkseen tuon pienen\ntalonpoikaisjoukon ja tuhotakseen sen kokonaan. Sveitsiläiset olivat\njoutua aivan epätoivoon. Silloin keksi Unterwaldenin kantonista\nkotoperää oleva uljas mies, _Arnold von Winkelried_ nimeltään, keinon,\njoka sillä hetkellä oli ainoa kotimaan ja sen kansan pelastamiseksi.\nHän teki pian povessaan järkähtämättömän päätöksen. Hän huusi\nmaanmiehilleen: \"Minä avaan teille tien. Minulla on siveä puoliso ja\npieni poika, jotka odottavat minua kotona. Heidät minä jätän maan\nhuostaan.\" Sitten hän syöksyi vihollisten rintamaa vastaan ja kokosi\nkäsivarsiensa väliin niin monta heidän keihäistään kuin ylettyi,\nja työnsi ne rintaansa vasten. Kaatuessaan veti hän mukanaan maata\nkohden keihäät ja miehet ja raivasi siten aukon vihollisen rintamaan.\nArnold von Winkelriedin ruumiin yli syöksyivät kevyesti liikkuvat\nsveitsiläiset tapparoineen ja miekkoineen vihollisten keskelle,\ntehden hirvittävää tuhoa ritareille, joiden liikkeitä raskas sota-asu\nvaikeutti. Itävallan lipunkantaja kaatui. Herttua Leopold riensi\nitse sitä korjaamaan, mutta raskaassa asussaan hän kompastui. \"Minä\nolen Itävallan herttua\", huusi hän, kun voittajain tapparat jo\nkohosivat iskemään häntäkin; eräs schwüziläinen antoi hänelle siitä\nhuolimatta kuoliniskun. Nyt itävaltalaiset lähtivät hurjaan pakoon.\nHeitä oli kaatunut noin 2,000 miestä, joista suuri osa mahtavia\naatelismiehiä ja ritareita. Sveitsiläiset menettivät ainoastaan 200\nmiestä; mutta taistelun ponnistus ja heinäkuun helle olivat heidät\nniin väsyttäneet, että he eivät pystyneet pakenevia takaa ajamaan.\nHe laskeutuivat polvilleen taistelukentälle ja kiittivät Jumalaa\nvoitostaan. Seuraavana päivänä he hautasivat kaatuneet. Herttuan ruumis\nhaudattiin Königsfeldin luostariin. Jokaisena taistelun vuosipäivänä,\n9 p:nä heinäkuuta, kokoontuu sveitsiläisiä Sempachin taistelukentälle\nniiden neljän ristin ympärille, jotka on siihen pystytetty. Saapuvilla\non kaksi pappia, joista toinen pitää kiitosjumalanpalveluksen tästä\nvoitosta, joka tuotti Sveitsin kansalle vapauden, toinen lukee niiden\nkahdensadan miehen nimet, jotka seurasivat Winkelriedin esimerkkiä ja\nuhrasivat henkensä isänmaansa vapauden puolesta.\n\nNäissä vapaudentaisteluissa kehittyi sveitsiläisten isänmaanrakkaus\nihanteellisen korkealle, ja he saavuttivat lujan ja urhoollisen kansan\nmaineen. Mutta kirkkaimpana loistaa heidän historiassaan muisto siitä\nuhrista, jonka Arnold von Winkelried isänmaalleen antoi.\n\n\n\n\nPYHÄN TAPANIN KRUUNU.\n\n\nKaikista vanhan Unkarin valtakunnan aarteista oli tärkein Pyhän Tapanin\nkruunu, jonka paavi Sylvester II oli v. 1000 lahjoittanut Unkarin\nensimmäiselle kuninkaalle Tapanille. Hänet kruunattiin Pyhän neitsyen\nkirkossa Alba Regalissa, jota saksaksi sanottiin Weissenburgiksi; ja\nsiellä kruunattiin sitten kaikki seuraavatkin Unkarin kuninkaat.\n\nMutta Unkari oli hyvin levoton valtakunta Sitä ympäröi Puola, Böömi,\nItävalta ja myöhemmin vielä Turkki, jotka kaikki himoitsivat itselleen\ntätä maata. Siitä oli seurauksena alituisia sotia ja taisteluita. Ja\nunkarilainen aatelisto oli myös hyvin ylpeätä, rajua ja levotonta\nväkeä, jota kuninkaan ei ollut helppo hallita; se tahtoi olla\nosallisena kuninkaan vaalissa, vieläpä nousta aseisiin kuningasta\nvastaan, jos tämä sen mielestä menetteli laittomasti. Ennen kaikkea oli\nvälttämätöntä, että kuningas oli kruunattu Pyhän Tapanin kruunulla,\nmuuten hän ei voinut vaatia aatelia tottelemaan, mutta jos hän\nkerran oli kantanut tätä pyhää kruunua ohimoillaan, pidettiin häntä\nainoana laillisena hallitsijana, ellei hän aivan ilmeisesti polkenut\nvaltakunnan lakeja.\n\nVuonna 1439 kuoli Itävallan herttua Albrekt II, joka oli nainut Saksin\nkeisarin, Böömin ja Unkarin kuninkaan Sigismundin tyttären Elisabetin,\nja Sigismundin kuoltua oli Albrekt naimisensa perusteella tullut muun\nmuassa Unkarin kuninkaaksi. Hänellä oli Elisabetin kanssa ainoastaan\nyksi tytär, joka oli vasta nelivuotias. Kun unkarilaisilla ei ollut\nsitä ennen koskaan ollut naishallitsijaa, päättivät he tarjota Unkarin\nkruunun sekä leskikuningattaren käden Puolan kuninkaalle Wladislaville.\nMutta Elisabetilla oli toiveita saada vielä lapsi, ja jos tämä tulisi\nolemaan poika, ei hän mitenkään tahtonut menettää tämän oikeutta\nUnkarin kruunuun. Mutta miten olisi hänen meneteltävä, häntä kun\nympäröi Unkarin ylpeä, jäykkä aateli joka taholla? Jos Puolan kuningas\nkerran tulisi Pyhän Tapanin kruunulla kruunatuksi, istuisi hän lujasti\nvaltaistuimella. Mutta jos tuo kruunu ei olisikaan saatavissa, ei häntä\nsilloin voitaisi sillä kruunatakaan eikä aateli siinä tapauksessa\nmyöskään häntä kuninkaaksi tunnustaisi.\n\nKuningattarella oli hovissaan eräs luotettava nainen, rouva Helena\nKottener, hänen pikku tyttärensä Elisabetin hoitajatar. Tälle\nilmaisi kuningatar toivonsa saada kruunu viedyksi johonkin varmaan\npiilopaikkaan, josta puolalainen puolue ei saisi sitä käsiinsä.\nRakkaudesta ja uskollisuudesta kuningatartaan kohtaan suostui Helena\ntässä asiassa toimimaan, vaikka hän samalla tiesi antautuvansa mitä\nsuurimpaan vaaraan. Helena on itse kirjoittanut muistiin ne merkilliset\ntapahtumat, jotka nyt seurasivat. \"Kuningattaren määräykset saattoivat\nminut perin huolestuneeksi\", kirjoittaa hän, \"sillä tehtävä oli\nminulle ja lapsilleni hyvin vaarallinen, ja minä mietin tarkoin, miten\nminun olisi meneteltävä, sillä minä saatoin neuvotella vain yksin\nJumalan kanssa. Minusta näytti, että minä, jos en ottaisi tehtävätä\nsuorittaakseni ja siten saisin aikaan jonkun onnettomuuden, olisin\nrikollinen sekä Jumalan että ihmisten edessä. Siksi minä suostuin\npanemaan henkeni alttiiksi tämän vaikean tehtävän suorittamiseksi,\nmutta pyysin itselleni jotakin apulaista.\" Kuningatar suostui\nsiihen, mutta ensimmäinen, jolle rouva Kottener uskoi aikeensa, eräs\nkroatialainen, kalpeni pelästyksestä ja poistui kiireesti. Kuningatar\noli kauan hyvin levoton sen johdosta, että tällainen pelkuri raukka\noli saanut salaisuudesta tiedon. Mutta tavattiin viimein rohkeampi\napulainen, eräs unkarilainen aatelismies, jonka nimi Helenan\nkäsikirjoituksessa on niin epäselvästi kirjoitettu, ettei ole voitu\nsitä lukea.\n\nKruunua säilytettiin eräässä holvissa Plintenburgin eli Wissegradin\nlujassa linnassa Tonavan mutkassa, noin kahdentoista penikulman päässä\nBuda-Pestistä. Se oli kotelossa, joka oli pantu monella sinetillä\nlukittuun arkkuun. Linnanpäällikkönä oli kuningattaren serkku Ladislav\nvon Gara. Tämä oli uskonut kruunun vartioimisen eräälle linnakreiville,\njoka oli ottanut makuuhuoneekseen itse sen huoneen, josta oli käytävä\nalas holviin.\n\nKuningatar muutti Komornin linnaan, jonka päällikkönä oli hänen\nuskollinen serkkunsa kreivi Ulrik von Eily. Hän otti kanssaan pikku\ntyttärensä, Helena Kottenerin ja pari muuta hovinaista. Sieltä palautti\nhän Helena Kottenerin Plintenburgiin tuomaan jäljelle jääneet muut\nhovinaiset sekä kaikki hänen tavaransa. Oli vielä kevättalvi, lunta oli\nmaassa, niin että rouva Kottener ja hänen edellä mainittu apulaisensa\nmatkustivat reellä. Heidän täytyi olla hyvin varovaisia ja pitää\naikeensa salassa, sillä kaksi unkarilaista aatelismiestä seurasi heitä.\n\nSaapuessaan illalla Plintenburgiin he saivat tietää, että linnakreivi\noli sairastunut eikä maannut siinä huoneessa, josta päästiin holviin.\nHänen sijastaan olivat siellä nyt hovinaiset pakkaamassa vaatteitaan\nmatkaa varten. Tätä kesti kello 8:aan illalla. Helenan apulainen puheli\nja laski leikkiä hovinaisten kanssa, onnistuen välillä kuiskaamaan\nHelenalle, että tämä varustaisi itselleen kynttilöitä. Helena\nsaikin muutamia vahakynttilöitä emännöitsijältä, muka rukoustensa\nsuorittamista varten. Viimein kaikki menivät levolle. Yöllä tuli\nHelenan apulainen mustaan samettitakkiin ja huopakenkiin puettuna\nsiihen eteiseen, josta päästiin Helenan huoneeseen sekä siihen, jonka\nkautta oli mentävä holviin. Mukanaan oli hänellä eräs vannotettu,\nuskollinen palvelija. Helena, joka oli kuningattarelta saanut kaikki\ntämän eteisen avaimet, päästi heidät sisään. Otettuaan linnakreivin\nholviin vievälle ovelle asettaman sinetin pois avasivat he lukot\nja astuivat alas holviin. Siellä oli useita muita ovia, joiden\nlukot ja sinetit oli avattava, ja kolina, mikä tästä syntyi, tuntui\ntuskallisesti odottavasta Helenasta hirvittävältä. \"Minä rukoilin\nhartaasti\", sanoo hän, \"Jumalaa ja pyhää neitsyttä ylläpitämään ja\nauttamaan minua; mutta minä olin suuremmassa tuskassa sieluni kuin\nelämäni puolesta. Rukoilin hartaasti Jumalaa, että hän armahtaisi\nminun sieluani ja mieluummin sallisi minun tässä yrityksessä kuolla,\nkuin että vastoin hänen tahtoansa jotakin tapahtuisi, joka tuottaisi\nonnettomuutta minun maalleni ja kansalleni.\"\n\nHän oli silloin tällöin kuulevinaan ulkoapäin kolinaa, ja häntä\nhirvitti, kun luuli, että aseellisia miehiä oli lähestymässä.\nMutta sitten oli taas hiljaista. Hän rohkeni viimein mennä holviin\nnähdäkseen, miten pitkälle hänen apulaisensa olivat ennättäneet, ja\nhuomasi, että he olivat viilanneet auki kaikki lukot, paitsi sitä, joka\nkuului kruunun ympärillä olevaan koteloon. Tämä heidän oli irroitettava\npolttamalla, vaikka uhkasikin se vaara, että siitä leviäisi käryä. Kun\nkruunu oli saatu esille, suljettiin arkku, särjettyjen lukkojen sijalle\npantiin uudet, jotka siltä varalta oli otettu mukaan, ja entisten\nsinettien sijalle pantiin kuningattaren sinetit. Kruunu vietiin linnan\nkappeliin, josta löydettiin punainen samettityyny, niin suuri, että\nkruunu, kun tyynyn täytettä vähennettiin, voitiin kätkeä siihen.\n\nAamu alkoi hämärtää, hovinaiset pukeutuivat ja valmistauduttiin\nlähtemään Komorniin. Kun kaikki oli järjestetty, käski aatelismies\npalvelijansa ottamaan tyynyn ja sijoittamaan sen hänelle ja rouva\nKottenerille aiottuun rekeen. Kun tämäkin oli suoritettu, lähti matkue\nliikkeelle. Helena tietysti oli edelleen pelonalainen mukana olevan\naarteen vuoksi. Kun päivällisajaksi pysähdyttiin majataloon, piti hän\nkoko ajan kruunua silmällä. Illemmalla oli kuljettava Tonavan yli,\njonka jää jo oli heikkoa. Keskellä virtaa murtuikin jää hovinaisten\nreen alta; mutta kaikki kuitenkin pelastuivat, osa tavaroista vain\nmenetettiin. Myöhään illalla saapui matkue viimein Komorniin.\n\nSamana yönä tuli kuningattaren odotettu synnytyshetki, ja hänen\nsanomattomaksi ilokseen oli lapsi poika.\n\nKun kreivi von Eily sai tämän kuulla, pani hän samana yönä toimeen\nilotulituksen ja soihtukulun Tonavan jäällä, ja varhain seuraavana\naamuna saapui Granin arkkipiispa ja kastoi lapsen. Nimeksi annettiin\ntälle Ladislaus, Unkarin kuninkaan Ladislaus pyhän (1077—95) mukaan.\n\nVaara ei kuitenkaan ollut vielä voitettu; sillä monet unkarilaiset\neivät halunneet lasta kuninkaakseen, ja pääsiäisen aikana saapui\nPuolan kuningas Budaan ottaakseen haltuunsa valtakunnan, joka hänelle\noli tarjottu. Kukaan ei ollut vielä huomannut kruunun katoamista.\nElisabet halusi viedä poikansa Weissenburgiin kruunattavaksi ja siten\ntehdä puolalaisen puolueen hankkeet tyhjäksi. Hän säikähti kovin\nsaatuaan kuulla, että tämä puolue aikoi asettua väijyksiin estääkseen\nhänet saapumasta Weissenburgiin. Jos hänen matkatavaransa joutuisivat\ntarkastuksen alaisiksi ja niistä löydettäisiin kruunu, voisi siitä olla\nhyvin tuhoisat seuraukset. Rouva Kottener keksi sen keinon, että kruunu\nkätkettiin pikku prinssin kätkyen patjan alle.\n\nHelluntain edellisenä sunnuntaina lähdettiin matkalle, kreivi Ulrik\nvon Eily sekä monet ritarit ja aatelismiehet saattajina. Kätkyttä\nkantoi neljä miestä; mutta tämä ei miellyttänyt pikku prinssiä, vaan\nrupesi hän kovin itkemään, jonka vuoksi Helenan täytyi kantaa häntä\nsylissään pitkät matkat sateen liottamaa tietä pitkin. Kun kuljettiin\nkylien läpi, joita hallitsi vastapuolueeseen kuuluvat herrat, oltiin\nhyvin peloissaan, kuningatar otti pikku prinssin luoksensa vaunuun ja\nhovinaiset asettuivat hänen ympärilleen, jotta ampujat eivät osaisi\nhäneen. Kun vaara oli ohitse, vietiin prinssi taas ulos; sillä hän ei\nollut tyytyväinen, ellei Helena tai hoitaja häntä kantanut. Matkalla\nsattui vielä sateita ja myrskyjä, ja toisin ajoin sietämätöntä\nhellettä. Viimein kuitenkin saavuttiin Weissenburgiin.\n\nTämä kaupunki oli kuningattaren puolella. Viisisataa asestettua\nritaria tuli häntä vastaan ottamaan, ja helluntai-aattona matkue kulki\nkaupunkiin. Helena kantoi prinssiä sylissään, ja nuo viisisataa ritaria\nympäröivät häntä miekat paljastettuina. Helluntaina pantiin kruunaus\ntoimeen kirkossa. Helena kantoi sylissään prinssiä, joka silloin oli\nummelleen kahdentoista viikon ikäinen. Ennenkuin kirkkoon astuttiin\noli kuningattaren poikansa nimessä juhlallisesti vannottava, että\nhän tulisi säilyttämään Unkarin vapauden ja lait. Sitten astuttiin\nkirkkoon, ja siellä Granin arkkipiispa voiteli pikku prinssin\nkuninkaaksi, puki hänet kruunauspukuun ja pani pyhän kruunun hänen\npäähänsä. Helena piti häntä silloin sylissään, ja Ulrik von Eily\nkannatti kädellään kruunua. Mutta pikku kuningas itki melkein koko\najan ja kansa katseli uteliaana nuorta kuningastaan ja ihasteli hänen\näänekästä itkuansakin. Sitten kannettiin hänet kätkyessään kotiin,\nkreivi von Eilyn pitäessä kaiken aikaa kruunua hänen päänsä yläpuolella.\n\nNäin peri siis pikku Ladislaus isänsä jälkeen Unkarin kruunun. Mutta\nsiitä oli hänen etupäässä kiittäminen Helena von Kotteneria, joka\nuhrautuvaisesti antautui suureen vaaraan ylhäisen emäntänsä ja tämän\npojan hyväksi.\n\n\n\n\nSIR THOMAS MORE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.\n\n\nSir Thomas More, Englannin kuninkaan Henrik VIII:nnen (1509—1547)\nluotettava ja uskollinen kansleri, oli jalomielinen mies, vakavan\nuskonnollinen ja äärimmäisen tunnontarkka; hän oli samalla olennoltaan\nmitä miellyttävin ja iloisin, niin että kaikki kiintyivät häneen.\nVanhaa isäänsä, tuomari sir John Morea, hän kunnioitti ja rakasti\nhellästi; aina kun hän tapasi isänsä, notkisti hän polvensa tämän\nedessä ja pyysi hänen siunaustaan. Siihen aikaan oli yleisenä tapana,\nettä lapsia perheen keskuudessa kohdeltiin tylysti ja ankarasti\nja rangaistiin kovasti pienimmästäkin virheestä; sir Thomas More\nsitävastoin piti velvollisuutenaan olla lapsilleen ystävällinen\nja hellä, puhella heidän kanssaan ja koettaa voittaa heidän\nluottamuksensa. Näin saavutti hän lastensa sydämellisimmän rakkauden ja\nkunnioituksen.\n\nHänellä oli neljä lasta, Margaret — hänen lemmikkinsä —, Elisabet,\nCicely ja John. Hänen hellästi rakastettu puolisonsa kuoli, kun nämä\nlapset vielä olivat pieniä, ja hän päätti heidän vuoksensa mennä\nuusiin naimisiin Alice Middleton nimisen lesken kanssa, jolla oli\nyksi tytär. Hän asui perheineen Chelsea'n kaupunginosassa kauniissa\npalatsissa, johon kuului hyvin hoidettu, aina Thames-virran rannalle\nulottuva puisto. Hänen kodissaan kävi paljon Englannin ja ulkomaidenkin\noppineimpia miehiä, joita suuresti miellytti seurustelu sukkelan ja\ntietorikkaan sir Thomas Moren sekä myös hänen tyttäriensä kanssa,\njotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja isänsä tapaan olivat\nkäytöksessään pirteitä ja iloisia. Vieläpä itse kuningas Henrik VIII,\njoka oli aikansa terävimpiä ja miellyttävimpiä miehiä, tuli sinne\njoskus purjealuksellaan puhellakseen sir Thomaan kanssa tieteellisistä\nasioista tai laskeakseen leikkiä isännän ja hänen tyttäriensä kanssa.\nTyttäret joutuivat aikaisin naimisiin ja asuivat miestensä kanssa\nedelleen isänsä kodissa. Margaretin puoliso, William Roper, oli nuori\nlakimies, ja sir Thomas piti hänestä paljon. Näin oli Moren kodissa\nlapsia ja lastenlapsia, ja rattoisa mieliala vallitsi sen piirissä.\n\nMutta nämä rauhaisat päivät loppuivat pian. Niinkuin historiasta\ntiedämme, oli Henrik VIII tavattoman huikentelevainen\navioliitto-asioissaan. Hän meni naimisiin kuusi kertaa, luopuen\naina edellisestä puolisosta ja antaen kaksi niistä mestatakin. Kun\nnäihin avioeroihin tarvittiin paavin suostumus eikä sitä ollut\nhelppo saada, pyrki Henrik VIII irroittamaan Englannin kirkon paavin\nvallanalaisuudesta ja asettumaan itse kirkon päämieheksi. Hän tahtoi\nerota ensimmäisestä puolisostaan, Katarina aragonialaisesta, koska tämä\navioliitto ei muka ollut laillinen. Kun sir Thomas More huomasi, että\nkuningas oli päättänyt kulkea omia teitään ja erota puolisostaan ilman\npaavin lupaa, oli se hänen mielestään väärin, eikä hänen omatuntonsa\nsallinut hänen enää jäädä lordikanslerin toimeen, vaan hän erosi siitä.\nKun hän näin oli tullut vapautetuksi kiusauksesta tehdä kuninkaan\nmieliksi, oli hän iloisempi kuin milloinkaan sitä ennen.\n\nHän nautti sanomattomasti vapaudestaan, mutta pian tuli levottomia\naikoja. Kun kuninkaan toinen puoliso Anna Boleyn oli kruunattava,\nkutsuttiin hänet olemaan tässä juhlallisuudessa läsnä, ja hänelle\ntahdottiin vielä kustantaa siihen tilaisuuteen soveltuva pukukin. Mutta\nhänen omatuntonsa ei sallinut hänen noudattaa kutsua, vaikka hän kyllä\nhyvin tiesi, mihin vaaraan hän antautui, kun hän tällä tavalla suututti\nsekä kuninkaan että kuningattaren.\n\nSiitä alkaen etsittiin sopivaa aihetta hänen kukistamisekseen.\nEnsin syytettiin häntä siitä, että olisi ottanut vastaan lahjuksia\ntuomarintoimessaan. Tutkittaessa huomattiin tämä syytös kuitenkin\nvääräksi. Sitten syytettiin häntä siitä, että olisi ollut liitossa\nerään puolihupsun naisen kanssa, joka oli lausunut uhkauksia kuningasta\nvastaan. Hänet haastettiin vastaamaan siitä kuninkaan ja hänen\nneuvostonsa eteen, ja hän tiesi kyllä, että kaikki riippui siitä, miten\ntämä kohtaus kuninkaan kanssa päättyisi, sillä itse kanne oli vain\ntekosyy: todellisesti kuningas tahtoi päästä selville siitä, tulisiko\nsir Thomas kannattamaan häntä hänen taistelussaan paavia vastaan.\nHyvänä katolilaisena ja lakimiehenä hän piti kuninkaan pyrkimyksiä\nväärinä, mutta hän rakasti kuningastaan ja tunsi hänen luonteensa, ja\nkiusaus oli suuri.\n\nKun hän palasi kuninkaan luota soutuveneessä, oli hän niin hyvällä\ntuulella ja iloissaan, että William Roper, joka oli häntä noutamassa,\nluuli että kaikki oli hyvällä kannalla.\n\n\"Minä toivon, että kaikki on hyvin, koska te olette niin iloinen\",\nsanoi hän heidän astuessaan veneestä asuntoon.\n\n\"Niin, Jumalan kiitos, on laita, poikani.\"\n\n\"Onko kanne peruutettu?\"\n\n\"Tahdotko, rakas poikani, tietää, miksi minä olen niin iloinen?\nSiitä minä olen niin sydämestäni hyvilläni, kun olen petkuttanut\nitse paholaista. Olen väitteissäni näitä herroja vastaan mennyt niin\npitkälle, etten häpeän vuoksi enää voi peräytyä\", vastasi hän. Hän\ntarkoitti, että hän oli pysynyt vakaumuksessaan niin lujana ja lausunut\najatuksensa niin pelkäämättä, että siitä lähtein kiusaus teeskentelyyn\nja kuninkaan mielistelemiseen oli paljon pienempi kuin ennen. Että\nhän, ihmisluonnon heikkoudesta huolimatta, oli voinut pysyä lujana,\nse tuotti hänelle todellista iloa, vaikka hän kyllä ymmärsi, mitä\nseurauksia siitä olisi. Kun hänen tyttärensä Margaret seuraavana\npäivänä tuli hänen luokseen ilmoittamaan sitä iloista uutista, että\nkanne häntä vastaan oli peruutettu, vastasi hän tyynesti: \"Usko pois,\nse on peruutettu, mutta ei unohdettu.\"\n\nKun hän eräänä päivänä kysyi Margaretalta, miten kuningatar jaksoi,\nvastasi tämä: \"Paremmin, isä, kuin milloinkaan; hovissa ei tehdä muuta\nkuin tanssitaan ja leikitään.\"\n\n\"Ah, Margaret\", sanoi hän, \"minun käy sääliksi, kun ajattelen sitä\nkurjuutta, mikä odottaa sitä pikku raukkaa. Nämä tanssit ja leikit\npäättyvät siihen, että hän työntää pois meidän päämme, yhtä helposti\nkuin hän nyt työntelee pallojaan; mutta ei kestä kauan, ennenkuin hänen\noma päänsäkin menee samaa tietä.\"\n\nHuhtikuun 13 p:nä 1535 kutsuttiin hänet virallisesti vannomaan, että\nkuningas oli Englannissa kirkon päämies ja ettei paavilla siellä ollut\nmitään valtaa. Hän tiesi, mitä kieltäymisestä seuraisi. Hän meni\nensiksi kirkkoon, ja jotta rakkaus lapsiin ja lastenlapsiin ei saisi\nkiusata häntä heikkouteen, sulki hän puutarhaportin heiltä kaikilta,\nsallimatta heidän, kuten tavallisesti, seurata häntä alas rannalle ja\nsiellä hellin suudelmin ottaa häneltä hyvästi. Ainoa, joka sai seurata\nhäntä, oli hänen vävynsä Roper, jolle hän kuiskasi: \"Minä kiitän\nJumalaa, että taistelu nyt on loppuun taisteltu.\"\n\nOmatunto oli voittanut sydämen tunteet, ja hän oli siitä kiitollinen,\nvaikkakin hän nyt viimeisen kerran näki istuttamansa puut ja rakkaan\nkotinsa. Vala, joka hänen oli tehtävä kuninkaan ja neuvoston edessä,\nsisälsi yhtä ja toista, mikä koski kruununperimystä, ja siihen hän\nkyllä suostui, mutta kieltäytyi jyrkästi kaikesta, mikä tarkoitti\nkuninkaan valtaa kirkon yli. Väitetään, että kuningas olisi tyytynytkin\ntähän, mutta että kuningatar kiihoitti häntä pysymään äärimmäisissä\nvaatimuksissa: lopputulos oli, että sir Thomas vietiin Towerin\nlinnaan. Hänen vaimonsa, joka ei käsittänyt hänen omantunnonarkuuttaan,\nkuvaili hänelle, kuinka tyhmää oli suljetuttaa itsensä kosteaan,\nrottia vilisevään vankilaan sen sijaan, että voisi olla ja elää\nkuninkaan suosiossa. Hän antoi puolisonsa sanoa sanottavansa ja vastasi\nsitten tyynesti: \"Sanohan, eikö tämä vankihuone ole yhtä lähellä\ntaivasta kuin oma huoneenikin?\" Estelyistään huolimatta rakasti hänen\npuolisonsa miestään koko sydämestään, ja kun tämän omaisuus otettiin\ntakavarikkoon, möi hän omia vaatteitaankin hankkiakseen miehelleen,\nmitä tämä tarvitsi vankilassa. Suurinta lohdutusta ja iloa tällä ajalla\ntuotti sir Thomaalle se, että hänen rakkain lapsensa Margaret, joka\npystyi täysin ymmärtämään isänsä ajatuskannan ja kuinka tämä piti\nparempana kuolla kuin luopua vakaumuksestaan, kävi hänen luonansa\nja lähetteli hänelle kirjeitä. Hänet vietiin tuomioistuimen eteen\nWestminster Hall'iin 1 p:nä heinäkuuta. Kuten hän itse oli arvannut,\ntuomittiin hänet kuolemaan. Hänet vietiin takaisin Toweriin. Margaret\nodotti häntä linnan pihalla saadakseen häneltä viimeisen silmäyksen.\nHän tunkeutui sotilasvartioston läpi, heittäytyi hänen kaulaansa\nja suuteli häntä. \"Oi isä, isä!\" — hän ei voinut muuta sanoa. Sir\nThomas siunasi häntä ja kehoitti häntä pitämään kaikki vastaiset\nkärsimyksensä Jumalan sallimuksina ja kestämään ne kärsivällisesti.\nErottuaan isästään hän juoksi uudelleen takaisin, kiersi kätensä\nhänen kaulaansa ja suuteli häntä useat kerrat. Sitä nähdessään\nvartijasotilaatkin puhkesivat kyyneliin. Hän ei enää saanut nähdä\nisäänsä elävänä. Yöllä ennen teloitusta kirjoitti sir Thomas hiilellä\nhänelle jäähyväiskirjeen, jossa oli mitä hellimmät tervehdykset perheen\nkullekin jäsenelle.\n\nSir Thomaan toivo oli niin varma, hänen uskonsa niin luja ja hänen\nsielunsa niin turvallinen, että hän saattoi laskea leikkiä viimeisillä\nhetkilläänkin. Noustessaan horjuvia portaita myöten teloituslavalle,\nhän sanoi: \"Herra luutnantti, toivottavasti te pidätte huolen\nsiitä, että minä pääsen ehjänä ylös, kyllä minä itse pidän huolen\nalastulostani.\"\n\nNäin sammui sir Thomas Moren jalo elämä, hän kuoli totuuden ja\nvakaumuksen marttyyrinä.\n\n\n\n\nVAPAAEHTOINEN KALEERIORJA.\n\n\nPohjois-Afrikan rannikolle oli keskiajalla syntynyt maurilaisia\nvaltioita, joiden asukkaat harjoittivat rosvoamista Välimerellä ja\nsaattoivat meriliikkeen alituisen vaaran alaiseksi. Laivat ryöstettiin\nja väki surmattiin tai vietiin Afrikaan, jossa ne myytiin orjiksi.\nTällä tavalla joutuivat lukemattomat kristityt muhamettilaisten\norjuuteen ja saivat viettää synkkää ja viheliäistä elämää kopeiden ja\nuskonkiihkoisten isäntiensä palveluksessa. Nämä ryöstöretket kestivät\nmonta vuosisataa ja päättyivät oikeastaan vasta viime vuosisadan\nalkupuolella, jolloin Englannin ja Ranskan yhdistyneet laivastot\nhävittivät nuo pohjois-Afrikan merirosvopesät.\n\nAlkukesästä v. 1605 purjehti eräs rannikkolaiva Lyonin lahtea pitkin.\nPirteä tuuli paisutti purjeita, sininen Välimeri kimalteli etelässä\npäin, ja toisella puolella kohosi Ranskan rannikko milloin punertavana,\nmilloin viheriänä. Äkisti ilmestyi ulapalle kolme kevytrakenteista\nlaivaa valkoisissa purjeissa. Kapteenin tottunut silmä huomasi heti,\nettä ne olivat afrikalaisia rosvolaivoja, ja hän antoi levittää kaikki\npurjeet. Mutta siitä huolimatta hän huomasi, ettei hän ennättäisi\nRanskan rannikolle. Nuo laivat kulkivat tavattoman nopeasti, niissä kun\ntuulen ohella oli liikuntovoimana myöskin soutajia, jotka arvatenkin\nolivat kristityitä orjia. Ne pääsivät pian niin lähelle, että\nsaattoivat merkillä antaa antautumiskäskyn. Mutta kapteeni kieltäytyi\npelottomasti, asesti väkensä ja kehoitti sitä puolustautumaan\nviimeiseen asti. Taistelu, joka nyt syntyi, oli kuitenkin kovin\nepätasainen; rannikkolaiva vallattiin ja ankaran taistelun jälkeen\nmakasi kolme laivamiestä kuolleena ja kaikki muut haavoitettuina.\nKun taistelu oli tauonnut, surmattiin heti kapteeni kostoksi hänen\nvastustuksestaan, muu miehistö sekä matkustajat pantiin kahleisiin.\n\nViimeksimainittujen joukossa oli eräs Vincent de Paul niminen nuori\npappi. Hän oli kotoisin Languedoc'ista varattomasta kodista, ja hänen\nkoulunkäyntinsä oli kysynyt suuria ponnistuksia vanhempienkin puolelta.\nHän oli saanut pienen perinnön eräältä sukulaiselta, joka oli kuollut\nMarseilles’issa. Hän oli nyt paluumatkalla perintöään nostamasta, mutta\njoutui näin merirosvojen käsiin. Haavoitettuna ja raskaissa kahleissa\nmakasi hän eräässä nurkassa laivan lastiruumassa, joutuneena ehkä\nelinajakseen kristinuskon vihamiesten vangiksi.\n\nLaivat saapuivat Tunisin kaupungin satamaan. Vangit puettiin karkeisiin\norjanpukuihin ja heitä kuljetettiin Tunisin ahtaita katuja pitkin\nostajain nähtäväksi. Sitten vietiin heidät jälleen laivoihin, ja\nostajia saapui hieromaan kauppoja. Vankeja tarkastettiin ateriain\naikana, jotta nähtäisiin, oliko heillä hyvä ruokahalu. Koetettiin\nheidän lanteitaan, katsottiin heidän hampaitaan, heidän tuli juosta ja\nkävellä, jotta lihasten liikkeet tulisivat näkyviin. Vincent alistui\ntähän kaikkeen kärsivällisesti, ajatellen yhä Häntä, joka meidän\ntähtemme oli ottanut palvelijan muodon, ja hän koetti, niin sairas kuin\nolikin, rohkaista kärsimystovereitaankin.\n\nVincent myytiin hyvästä hinnasta eräälle kalastajalle, mutta tämä\nhuomasi pian, että meri teki hänet niin sairaaksi, ettei hänestä voinut\nolla mitään hyötyä, jonka vuoksi hän möi hänet eräälle maurilaiselle\nlääkärille. Tämä oli suuri kemian tutkija ja oli koettanut neljän\nvuoden aikana keksiä n.s. viisasten kiveä, jonka avulla voitaisiin\nmetallit muuttaa kullaksi. Hän älysi, mikä hyöty hänellä olisi orjansa\noppineisuudesta ja lahjakkaisuudesta, ihastui häneen suuresti ja koetti\nkäännyttää häntä muhamettilaisuuteen, tarjoten hänelle vapauden sekä\nkuolemansa jälkeen koko omaisuutensa ja keksintönsä.\n\nKiusaus oli suuri, mutta Vincent voitti sen; hän kiitti aina Jumalaa,\njoka auttoi häntä voittamaan sen. Vuoden päästä lääkäri kuoli, ja\nhänen veljensäpoika möi taas Vincentin. Hänen uusi isäntänsä oli\neräs Nizzassa syntynyt ranskalainen, joka orjuudesta vapautuakseen\nei ollut kestänyt kiusausta, vaan hyljännyt uskonsa. Nyt oli hän\ntarkastusmiehenä eräällä Tunisin ruhtinaan maatilalla. Talo oli vuoren\nrinteellä, auringon polttavassa kuumuudessa, ja työskentely siellä oli\nVincentille tavattoman rasittavaa, mutta hän kesti kaikki valittamatta.\nHänen isännällään oli kolme vaimoa, joista yksi, turkkilaista\nsukuperää, tuli usein Vincentin luo pellolle ja puheli hänen kanssaan\nhänen uskonnostaan. Toisinaan pyysi hän Vincentiä laulamaan, ja hän\nlauloi silloin tavallisesti Babelin vankeudessa eläneiden juutalaisten\npsalmeja:\n\n\"Vieressä virtain Babelin surimme orjuudessa\" ja muita Sionin\nlauluja. Vaimo sanoi vihdoin miehelleen, että tämä oli tehnyt kovin\nväärin luopuessaan uskonnosta, josta orja oli hänelle kertonut niin\nihmeellisiä asioita. Vaimon sanat vaikuttivat luopioon siinä määrässä,\nettä tämä meni orjansa puheille, ja keskustellessaan hänen kanssaan\ntuli hän pian täysin käsittämään, mihin viheliäiseen asemaan hän\nluopiona oli joutunut. Mutta luopuminen muhamettilaisuudesta tuottaa\nkuolemanrangaistuksen sekä luopujalle että hänen neuvojalleen.\nPeläten tällaista rangaistusta päätti hän salaa paeta Vincentin\nkanssa. Pienessä veneessä he menivät Välimeren yli ja saapuivat 28\np. kesäkuuta 1607 onnellisesti Aigues Mortes’iin. Siellä luopio heti\nhylkäsi muhamettilaisuuden ja rupesi jäseneksi erääseen munkkikuntaan,\njonka tehtävänä oli hoitaa sairaita sairashuoneissa. Vincent meni\nPariisiin ja kävi siellä sairaaloissa, lohduttaen sairaita niin\nsuuresti, että he pitivät häntä taivaan lähettinä. Sitten hän sai\nopettajatoimen kreivi de Joignin perheessä. Tämä kunnon mies teki\nVincentin kehoituksesta monta hyvää työtä. Hän oli \"kaleerilaivojen\"\nylitarkastaja, niiden Ranskan suurimpiin satamiin, kuten Brest'iin\nja Marseilles'iin, sijoitettujen laivojen, joissa kahlehdittuja\npahantekijöitä pidettiin kovassa työssä, etupäässä laivoja soutamassa.\nNoiden onnettomien, puolialastomien vankien kurja tila herätti\nkreivissä ja Vincentissä sääliä, ja kreivin suostumuksella työskenteli\nVincent näiden onnettomien keskuudessa niin hyvällä menestyksellä, että\nkuningas Ludvig XIII nimitti hänet kaleerilaivojen armeliaisuustoimien\njohtajaksi. Kerran käydessään Marseilles'in kaleerilaivoilla huomasi\nhän vangin, joka näytti erityisen masentuneelta ja toivottomalta. Hän\nrupesi puhelemaan vangin kanssa, ja monen ystävällisen kehoituksen\nperästä tämä viimein avasi sydämensä ja paljasti huolensa. Hän ei niin\npaljon surrut omaa kohtaloaan kuin sitä kurjuutta, johon hänen vaimonsa\nja lapsensa hänen poissaollessaan välttämättömästi joutuisivat. Mitä\nvastasi Vincent tähän? Hänen menettelynsä oli niin merkillinen, että\nse, vaikkakaan sitä ei voine suositella yleisesti noudatettavaksi,\non mainittava uhrautuvaisuuden todellisena huippuna. Hän nimittäin\nsuorastaan vaihtoi paikkaa tuon pahantekijän kanssa. Asia kaiketi\nsaatiin suoritetuksi lähimmän vanginvartijan välityksellä, hänelle kun\nvain oli tärkeintä, että hänellä oli määrätty lukumääränsä vankeja.\nVanki päästettiin vapaaksi ja sai palata kotiinsa, ja hänen sijallaan\nkantoi nyt Vincent kahleita, eli vankien ravinnolla ja, mikä oli\npahinta, oli vain pahantekijäin seurassa. Hänet kyllä pian keksittiin\nja vapautettiin, mutta ne merkit, mitkä hän oli saanut raskaista\nkahleista, pysyivät hänen ruumiissaan koko hänen elinaikansa. Hän ei\nkoskaan itse puhunut tästä tapauksesta, ja se pidettiin täysin salassa,\nja kun hän kerran tuli maininneeksi sen eräälle ystävälle lähetetyssä\nkirjeessä, alkoi hän pelätä historian julkitulemista siinä määrin,\nettä hän varta vasten lähetti pyytämään kirjettä takaisin. Sitä ei\nkuitenkaan annettu, ja se on vielä tallella varmana todistuksena siitä,\nettä tapaus on tosi.\n\nVincentin koko myöhempikin elämä oli jaloa uhrautumista ja\nihmisrakkauden harjoittamista. Mainittavin hänen toimistaan oli\nlaupeudensisarten järjestön perustaminen. Nämä n.s. \"Soeurs de\ncharité\" ovat jo lähes kolmesataa vuotta olleet Ranskassa kaiken\narmeliaisuustoiminnan etevimpinä suorittajina, hoitaneet sairaita,\nopettaneet nuoria, hoitaneet hyljätyltä lapsia ja olleet aina\nhädän ja kurjuuden pakeilla. Mainittakoon vielä, miten hän kosti\nne kärsimykset, mitä hänellä oli ollut vankeudessa Afrikassa. Eri\naikoina hän keräämillään lahjoitusvaroilla ja omilla tuloillaan\nlunasti vapaaksi tuhatkaksisataa kristittyä orjaa. Kerran kirjoitti\nhänelle Ranskan Tunisissa oleva konsuli, että suuri joukko vankeja\nvoitaisiin määrätyllä rahasummalla lunastaa vapaaksi, Vincent hankki\nrahat ei ainoastaan näiden, vaan vielä seitsemänkymmenen muun\nvangin vapauttamiseksi, ja piti vielä huolta siitä, että Tunisiin\nlähetettiin Ranskan konsulin luokse muutamia pappeja, joiden piti antaa\nkristityille vangeille hengellistä ja ruumiillista hoitoa. Siihen\naikaan oli yksin Tunisissa kuusituhatta orjaa, Algerissa, Tangerissa\nja Tripolissa oli niitä samoissa suhteissa. Nämä papit, jotka olivat\nVincentin perustaman lähetysyhdistyksen jäseniä, saapuivat Tunisiin\nsamaan aikaan, kuin siellä raivosi hirvittävä rutto. He hoitivat siihen\nsairastuneita, sekä kristityltä että muhamettilaisia, pelottomalla\nuhrautuvaisuudella yöt ja päivät, saavuttaen siten maurilaistenkin\nsuosion.\n\nJalo Vincent de Paul kuoli vuonna 1660, mutta hänen lähetysveljensä\nja laupeudensisarensa kulkevat yhä vielä sitä tietä, minkä hän heille\nsuunnitteli, ja häntä kunnioitetaan yhä vielä yhtenä ihmiskunnan\nsuurimmista hyväntekijöistä.\n\n\n\n\nRUTTO.\n\n\nNykyajan europalaisilla sivistyskansoilla tuskin voi olla täyttä\nkäsitystä niistä kauhuista, mitä entisaikoina ruttotaudin ilmaantuminen\nsai aikaan. Ruttotaudin pesäpaikkoja ovat oikeastaan Itämaat —\nEgypti, Syyria, Intia y.m. — joissa ne ajoittain tekevät hirveitä\nhävityksiä. Laivakulun ynnä muun liikenteen välityksellä ovat nämä\ntaudit usein päässeet Länsimaihinkin. Niitä on ollut monenlaatuisia,\nmutta yhteistä niille on aina ollut suuri tarttuvaisuus ja nopea\nkuolettavaisuus. Keskiajalla ja vielä kauan uudellakin ajalla\noltiin Europassa tietämättömiä näiden tautien vastustamiskeinoista.\nKaupunkeihin asettuivat ihmiset asumaan hyvin tiheään, raittiista\nilmasta ja puhtaudesta ei pidetty huolta; kun joku sota tai nälänhätä\nsai aikaan suurempaa köyhyyttä, heikontuivat ihmiset eivätkä jaksaneet\nvastustaa näitä kulkutauteja, vaan kuolivat laumoittain. Ruttotautien\nlevenemiselle maasta toiseen on vasta uudemmalla ajalla n.s.\nkaranteenijärjestelmän, maan rajoille asetettujen tarkastusasemien ja\ntehokkaiden puhdistustoimien avulla saatu tehokas este.\n\nKun rutto ilmaantui johonkin kaupunkiin, toi se oloihin kammottavan\nmuutoksen. Jokainen ruton saastuttama asumus merkittiin punaisella\nristillä; kaikki muut karttoivat, sitä paitsi ne, joiden\nvelvollisuutena oli kuljettaa kelloilla varustettuja ruumisvaunuja\nkaupungin katuja myöten ja koota kuolleet. Nämä olivat tavallisesti\nväestön kurjimpia jäseniä, jotka ryhtyivät tuohon kolkkoon tehtävään\nsaadakseen sitten ryöstää ruton autioimat talot, ja he vahvistivat\nitseään väkijuomilla. Ruumiit heitettiin suuriin hautoihin, jotka ilman\nmitään hautajaisjuhlallisuuksia heti täytettiin. Kokonaisia perhekuntia\nkuoli saamatta ulkoapäin mitään hoitoa tai apua. Tällaisina aikoina\nmerkitsi paljon, mille kannalle seurakuntien sielunhoitajat asettuivat,\nolivatko he todellisia vai ainoastaan palkkapaimenia.\n\nVuonna 1576 puhkesi rutto Milanossa. Kardinaali Boromeo, joka\nsilloin oli Milanon arkkipiispana ja vähää ennen oli moittinut\nmilanolaisia heidän siihen aikaan erityisemmin kevytmielisestä\nelämästään, ennustaen, että Jumalan viha tulisi kohtaamaan heitä,\nelleivät he tekisi parannusta, päätti nyt ruton puhjettua tehdä\nkaiken voitavansa hädän lieventämiseksi. Hänen konsistoriorinsa\nneuvoi häntä siirtymään jollekin terveellisemmälle paikkakunnalle,\nmutta hän vastasi, että piispa, jonka velvollisuus on hoitaa\nlaumaansa, ei saa jättää sitä vaaran hetkellä. Hän saarnasi kansalle\nparannusta, valvoi sairaiden luona, kävi sairaaloissa ja innostutti\nomalla esimerkillään pappeja antamaan kuoleville uskonnon viimeisen\nlohdutuksen. Rutto raivosi neljä kuukautta, ja koko sen ajan jatkoi\nhän pelkäämättä ja väsymättä laupeudentyötänsä. Merkillistä kyllä,\nainoastaan kaksi hänen talonväestään kuoli, nekin sellaisia, jotka\neivät koskaan käyneet sairaiden pakeilla. Muutamat rikkaat henkilöt,\njotka pakenivat kaupungista erääseen huvilaan ja siellä kuluttivat\naikaansa ylimielisillä huvituksilla ja mässäyksillä, joutuivat kaikki\nruton uhreiksi ja kuolivat — kaiketikin seurauksena heidän ylellisestä\nelämästään. Boromeon ja hänen pappiensa ankara ja säännöllinen elämä ja\npuhdas asunto oli heille turvana ruttoakin vastaan. Kuitenkin tuntui\nsen ajan käsitysten mukaan ihmeelliseltä, että Boromeo vältti ruton,\nvaikka hän melkein päivittäin saarnasi tuomiokirkossa, alituisesti\nkumartui sairaiden puoleen, antoi heille lääkkeitä, ripitti ja lohdutti\nheitä ja piti huolta hautojen siunaamisesta. Omaa pelastustaan hän\najatteli niin vähän, että hän, polvistuen tuomiokirkon alttarin\nääreen, juhlallisesti Mooseksen tavoin tarjosi oman henkensä kansan\npelastamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSata vuotta myöhemmin ilmaantui rutto viimeisen kerran Lontooseen,\nmutta silloin tavattoman ankarana. Varmaankin sen raivotessa esiintyi\nmonta jaloa ja uhrautuvaa henkilöä, joiden nimiä aikakirjat eivät ole\nsäilyttäneet. Seuraava kertomus on peräisin eräästä pienestä Eyam\nnimisestä kauppalasta, jonne rutto pääsi levenemään.\n\nEyam on vuorenrinteellä Buxtonin ja Chatsworthin välillä korkean vuoren\nsuojaamana. Se on hyvin luonnonihana ja sievä paikkakunta, mutta\nilmanvaihdolta liiaksi suojattu ja siksi epäterveellinen. Läheisillä\nvuorilla oli siihen aikaan lyijykaivoksia ja kauppala oli senjohdosta\ntiheään asuttu. Muutamia vaatetavaranäytteitä oli saapunut Lontoosta,\nja samana päivänä sairastui ja kuoli erään räätälin perheessä monta\nhenkeä mitä pahimmanlaatuiseen ruttoon. Syntyi suuri hämminki ja\npelko kauppalan asukkaiden kesken. Sen pappi, William Mompesson\nnimeltään, oli nuori mies, vasta muutaman vuoden ollut naimisissa.\nHänen nuori ja kaunis vaimonsa, vasta seitsemänkolmatta-vuotias,\nsäikähti kovasti ja rukoili itkien miestänsä seuraamaan häntä ja\nheidän kahta lastansa johonkin turvalliseen paikkaan. Mompesson\nhuomautti vaimolleen vakaasti, että hänen velvollisuutensa oli pysyä\nseurakuntansa sielunhoitajana vaaran hetkellä, mutta ryhtyi heti\ntoimeen lähettääksensä vaimonsa ja lapsensa pois. Vaimo ymmärsikin\nmiehensä tekevän oikein jäämällä paikoilleen, eikä koettanut sen\nenempää kehoittaa tätä lähtemään, mutta väitti samalla, että hänenkin\nvelvollisuutensa oli jäädä miehensä luokse, ja rukoili miestään niin\nhartaasti lähettämään vain lapset pois, että tämä viimein suostuikin\ntähän järjestelyyn.\n\nNäin erosivat vanhemmat pienokaisistaan tietämättä, saavatko heitä\nenää koskaan nähdä. Samaan aikaan Mompesson kirjoitti Lontooseen,\npyytäen sellaisia lääkkeitä ja hoito-ohjeita, mitkä oli havaittu\ntehokkaimmiksi. Hän kirjoitti myös Devonshiren kreiville luvaten,\nettä hänen seurakuntalaisensa välttäisivät tulla mihinkään yhteyteen\nnaapuriston kanssa ja siten koettaisivat rajoittaa tartunnan vain\nkauppalan alueelle, jos kreivi puolestaan sitoutui toimittamaan\nravintoaineita, lääkkeitä ja muita tarpeita ympärillä oleville vuorille\nmuutamille sovituille paikoille, joilta Eyamin asukkaat voisivat käydä\nniitä hakemassa, jättäen sinne samalla maksun niistä, ja että tavarain\ntuojien kanssa ei antauduttaisi mihinkään yhteyteen, paitsi että\nheille annettaisiin kirjeitä, jotka sopi savustaa tai kastaa etikkaan,\nennenkuin niihin koskettaisiin. Kreivi suostui tähän järjestelyyn, ja\nkoko seitsemän kuukauden aikana sitä noudatettiin.\n\nMompesson vakuutti seurakuntalaisillensa, että rutto heidän mukanaan\nehdottomasti leviäisi, jos he siirtyisivät kauppalasta muualle, ja\nettä olisi julmaa menettelyä, jos he pakenisivat toisille seuduille\nja levittäisivät samaa kurjuutta niihinkin. Ja seurakuntalaiset\nnoudattivat vapaasta tahdosta pappinsa kehoitusta, eikä ole tunnettua,\nettä ainoakaan Eyamin asukkaista olisi koko tällä ajalla mennyt\nsovitun rajan toiselle puolelle, ei myöskään ilmaantunut ainoatakaan\nruttotapausta ympäristökylissä.\n\nLontoossa oli tultu siihen käsitykseen, että suurien ihmisjoukkojen\nkokoontuminen kirkkoihin paljon levitti tartuntaa. Mompesson päätti\nsenvuoksi pitää jumalanpalveluksia ulkona eräällä vuorenrinteellä\nkaupungin läheisyydessä. Sellaisia pidettiin joka keskiviikko,\nperjantai ja sunnuntai, ja niissä seurakunnan paimen puhui kovasti\nkoetellulle laumalleen lohdutuksen ja toivon sanoja. Oli toinenkin\npaikka, jossa Mompesson sai suorittaa papillista tehtävää. Tartunnan\nestämiseksi ei kuolleita haudattu kirkkomaahan, vaan eräälle\nkanervakankaalle kaupungin ulkopuolella. Siellä hän joka päivä siunasi\nkuolleiden hautoja, ja päivä päivältä väheni elävien seurakuntalaisten\nkuulijajoukko ruohoiselta vuorenrinteeltä.\n\nYötä päivää pastori oli vaimonsa kanssa sairaiden luona, hoitaen\nheitä, antaen heille ravintoa ja kaikkea mahdollista hoitoa, mutta\nkaikista heidän ponnistuksistaan huolimatta väkiluku väheni ennen\nruton taukoamista viidenneksi osaksi alkuperäisestä lukumäärästään.\nJa lopulta väsyi rouva Mompesson näistä vaivoista, ja hänen miehensä\npelkäsi hänen sairastuvan keuhkotautiin. Pian huomattiin hänessä\nruton oireet. Hänen voimansa loppuivat nopeasti. Hän houraili melkein\nkoko ajan, mutta lopun lähestyessä oli hän hiljainen ja rauhallinen,\nalituiseen rukoukseen vaipuneena. Mompesson hautasi hänet kirkkomaalle\nja ympäröi haudan rautavitjoilla. On olemassa kaksi kaunista kirjettä,\njotka Mompesson kirjoitti hänen kuolemansa johdosta; toinen heidän\npikku lapsilleen, joiden oli säilytettävä se siksi, kunnes vanhempina\npystyisivät sen ymmärtämään, toinen hänen patronukselleen sir George\nSaville'lle, joka sittemmin on tunnettu lord Halifaxin nimellä. Hän\nkirjoitti nämä molemmat kirjeet siinä uskossa, että hän pian saisi\nseurata vaimoaan, sir Georgelle lähettämässään kirjeessä nimittäen\nitseään \"kuolevaksi pastoriksi\" ja uskoen tämän huostaan onnettomat\norpolapsensa sekä nöyrästi pyytäen, että joku hurskas, nöyrä mies\nmäärättäisiin hänen jälkeensä kauppalaan papiksi. \"Sir, minä kiitän\nJumalaa, että voin rauhassa antaa kättä koko maailmalle, ja minulla on\nse lohdullinen usko, että Hän on minut poikansa tähden vastaanottava,\nja minä olen havainnut, että Jumala on paljon lempeämpi kuin olen\nluullut, ja minä soisin, että Hänen hyvyyttänsä ei niin soimattaisi\nja halpana pidettäisi\" — näin kirjoitti tämä puolisonsa menettänyt\nseurakunnanpaimen, yksikseen jätettynä kuolevan laumansa keskelle.\n\nKumpikin kirje kirjoitettiin viimeisenä päivänä elokuuta ja 1 p:nä\nsyyskuuta 1666. Mutta 20 p. marraskuuta oli suurin vaara ohitse ja\nMompesson kirjoitti sedälleen: \"Tila tällä paikalla on ollut niin\nkamala, etten usko mitään sentapaista koskaan olleen maailmassa.\n— — Minun korvani eivät koskaan ole kuulleet niin sydäntäsärkeviä\nvalitushuutoja, nenäni ei milloinkaan haistanut niin kauheata\nlöyhkää, silmäni eivät koskaan nähneet niin pöyristyttäviä näkyjä.\nSeitsemänkymmentäkuusi perhettä minun seurakunnastani on joutunut ruton\nuhriksi ja näistä on 259 henkilöä kuollut.\" Hän lisäsi vielä, että\nlokakuun 11 p:n jälkeen ei ollut uusia taudintapauksia sattunut ja että\nkaikki villavaatteet oli poltettu, jotta tartunta ei niistä leviäisi.\nHän ei ollut itse tuntenut vähintäkään pahoinvointia, eikä myöskään\nhänen palvelustyttönsä, miespalvelija vain oli saanut ohimenevää\npahoinvointia. Mompesson eli vielä monta vuotta; hänelle tarjottiin\nLincoln'in tuomiorovastinvirka, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.\nHän kuoli v. 1708. Ruton tartuntavoima oli niin suuri, että v. 1765,\nsiis 99 vuotta myöhemmin, kun muutamat miehet kaivoivat ruttohautojen\nlähellä olevaa maapalasta perunamaaksi ja löysivät sieltä jotakin, joka\nheistä näytti palttinapalaselta, minkä he heti peittivät maahan, he\nkaikki sairastuivat kuumetautiin. Kolme heistä kuoli, ja heistä levisi\ntartunta siinä määrin, että seitsemänkymmentä henkeä siitä kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1721 raivosi rutto hirvittävästi Marseilles'issa. Sen\ntoi luultavasti eräs laiva, joka 31 p. tammikuuta 1720 purjehti\nTunis-lahdesta ja täydellinen terveystodistus mukanaan 25 p.\ntoukokuuta saapui Marseilles'iin; jäljestäpäin huomattiin, että kuusi\nmiehistöstä oli matkalla kuollut, ja henkilöt, jotka purkivat lastin,\nkuolivat myös. Ensimmäisiä taudintapauksia pidettiin Marseilles'issa\nvain lavantautikuumeena, joka suurissa kaupungeissa usein ilmaantuu\nköyhemmän kansan keskuuteen. Mutta pian saatiin huomata, että tauti\nolikin selvää itämaista ruttoa. Ryhdyttiin varokeinoihin; sairastuneet\nperheet siirrettiin vaivaistaloihin ja heidän kotinsa suljettiin;\nmutta tämä kaikki pantiin toimeen yöllä, jotta ei herätettäisi\nlevottomuutta. Tämä salaperäisyys teki asian ihmisten mielikuvituksessa\nvielä kauheammaksi, kuin se todellisesti oli, ja sai aikaan suurta\nitsekkyyden ilmenemistä. Kaikki rikkaammat perheet, joilla oli varoja\nlähteä kaupungista ja jotka olisivat voineet tuntuvammin auttaa,\npakenivat järjestään. Äkisti jäivät sairaalat ilman päällysmiehiä ja\ntoimitsijoita; siviilivirkamiehet ja sotilaat sekä kaikki varakkaammat\nammattilaiset olivat lähteneet kaupungista. Ainoastaan pormestari ja\nneljä kaupungin virkamiestä jäivät paikoilleen tavattoman lukuisan\nväestön keskelle, jolla ei ollut työtä, ei järjestystä, ei ravintoa\neikä mitään uhrautuvaa mieltä kauhean ruton torjumiseksi.\n\nProvencen eduskunta, joka olisi voinut ryhtyä tehokkaisiin toimiin,\nsiirtyi loitommaksi Marseilles'ista ja julkaisi ainoastaan sellaisen\nasetuksen, ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saisi kulkea\nMarseilles'ista erään määrätyn rajalinjan ulkopuolelle; mutta kun kansa\noli suuressa pakenemisen kiihkossa ja laittomuus ja epäjärjestys oli\nvallalla, ei tästä rangaistuksenuhasta ollut paljoakaan apua, ja rutto\nlevisi pakolaisten mukana Arles'iin, Toulon'iin ja kuuteenkymmeneen\nkolmeen pienempään kaupunkiin ja kauppalaan.\n\nKamalia rikoksia tehtiin. Pahantekijöitä päästettiin irti vankiloista\nja kaleereilta, ja näille annettiin toimeksi korkeata maksua vastaan\nkoota ruumiit ja kuljettaa sairaat köyhäin sairaaloihin. Sellaiseen\ntyöhön voitiin heidät saada vain väkijuomien avulla ja sallimalla\nheidän vapaasti ryöstää, ja se kohtelu, jota he osoittivat sekä\nkuolleille että sairaille, lisäsi sanomattomasti yleistä kurjuutta.\nSairashuoneeseen vieminen merkitsi varmaa kuolemaa — ei kukaan kestänyt\nsellaisessa rutonsaastuttamassa paikassa. Mutta ei ollut aina tämäkään\nturva saatavissa; pitkin katuja oli joukoittain kuolevia raukkoja,\njotka oli työnnetty ulos kodeistaan eivätkä voineet laahata itseään\nmihinkään sairashuoneeseen.\n\nMitä tehtiin kaiken tämän kärsimyksen lieventämiseksi? Kuningas\nLudvig XV oli siihen aikaan vielä alaikäinen, ja hallitusta hoitava\nFilip, Orleansin herttua, kevytmielinen, mutta hyväsydäminen mies,\nlähetti kaupungin avustukseksi rahasumman ja suuren määrän viljaa sekä\nlääkäreitä sairaita varten ja sotilaita ympäröimään ruton saastuttamaa\naluetta. Paavi Klemens XI lähetti siunauksensa sekä kolme laivallista\nvehnää. Herttuan pääministeri, kunnoton Abbé Dubois, arveli, että nämä\nlähetykset loukkaisivat hänen omien hallintotoimiensa arvoa, ja pyysi\nRoomassa olevaa asiamiestänsä estämään vehnälaivat lähtemästä, mutta\nsiellä hävettiin noudattaa hänen käskyjänsä ja laivat lähetettiin\nmenemään. Matkalla ne joutuivat maurilaisen merirosvoilijan käsiin,\nmutta hän oli armeliaampi kuin Dubois: kuultuaan, minne laivat oli\naiottu, päästi hän ne menemään ryöstämättä.\n\nPormestari ja hänen harvat apulaisensa sekä eräs yksityinen henkilö,\naatelismies Rose, ponnistelivat suurenmoisen urheasti ja uhrautuvasti\nauttaakseen kärsiviä, jakaakseen ruokaa, hankkiakseen turvaa ja\nestääkseen niitä hurjia tekoja, joita sairaat houreissaan tekivät,\nsekä haudatakseen kuolleita. Koko papisto otti näihin laupeudentöihin\nosaa, samoin luostarit. Siihen aikaan oli uskonnollinen puoluehenki\nRanskassa hyvin voimakas. Marseilles’in piispa Henri Francois\nXavier de Belzunce oli innokas ja ankara jesuiitta ja oli ottanut\nniin kiivaasti osaa jansenilais-lahkon vainoamiseen, että hän oli\nkieltänyt n.s. oratorianien veljesjärjestöltä ripitysoikeuden, koska\nhän epäili näiden veljesten suosivan jansenilaisia oppeja. Mutta nyt\nyleisen vaaran aikana työskentelivät sekä piispa että oratoriaanit\nrinnatusten sairasten keskuudessa, jälkimmäiset antautuen yksinomaan\nalhaisempiin palvelustoimiin, kuten sairaiden ruumiillisten tarpeiden\nhuolehtimiseen, ja tässä vapaaehtoisessa laupeudentoimessa kuoli\nveljesjärjestön koko miehistö, esimiehestä alkaen. Ehkäpä juuri nämä\nmiehet, jotka täten unohtivat omat etunsa ja karsimansa vääryyden,\nosoittivat suurinta sankaruutta, mitä jalojen tekojen alalla\nmilloinkaan on osoitettu.\n\nHuomattavin henkilö näiden kauhistavien viiden ruttokuukauden ajalla\noli kuitenkin piispa Belzunce itse. Hän oli komea, kookas mies, kaikkia\nmuita pitempi. Hänen lämpimät saarnansa sekä hänen ankara hurskautensa\nja suuri hyväntekeväisyytensä olivat aina mahtavasti vaikuttaneet\nyleisöön. Nyt hän kulki ympäri ruttosairaiden kesken, antoi heille\nsekä hengellistä että ruumiillista hoitoa, möi tai panttasi koko\nomaisuutensa, voidakseen hankkia heille apua, ja astui ruumisvaunuihin\nsiunatakseen ruumiit hautaan. Hänen pappinsa seurasivat innokkaasti\nhänen esimerkkiään ja suuri joukko heistä joutuikin ruton uhreiksi.\nProvencen neljässä suurimmassa kaupungissa kuoli ruttoon 80.000 henkeä\nja pienemmissä noin 8.000. Talvi viimein pysähdytti ruton kaameat\nhävitystyöt.\n\n\n\n\nRANSKAN VALLANKUMOUKSEN AJOILTA.\n\n\nSe sorto ja vääryys, jota Ranskassa oli harjoitettu monen sukupolven\naikana, päättyi Ranskan vallankumoukseen, joka toi mukanaan kauheimpia\ntapahtumia, mitä historia tietää kertoa. Jokainen laitos, jota\noli väärinkäytetty, hävitettiin armotta, ja menneiden sukupolvien\nkosto-perintö lankesi koko raskaudessaan niiden henkilöiden yli, jotka\nolivat entisten sortajain paikoilla. Monet näistä olivat yhtä puhtaita\nja viattomia, kuin heidän murhaajansa olivat päinvastaista laatua;\nmutta vallankumouksen johtajat arvelivat, että täydellistä oikeuden\nja vapauden ihannetta ei voitu saavuttaa, ellei kaikkea vanhaa ensin\nlakaistu pois, ja heidän julmat kätyrinsä valtasi hurja verenhimo.\nHävityksen intohimo tarttui koko kansakuntaan. Mutta nämä sanomattoman\nhirvittävät ajat aiheuttivat myös monta jaloa tekoa ja oman itsensä\nuhraamista. Kerromme tässä vain muutamia tätä puolta valaisevia\ntapauksia kauhunvuodelta 1792.\n\nMuistelkaamme ensinnäkin sveitsiläistä kaartia, joka 10 p. elokuuta\n1792, tuona surullisena päivänä, jolloin kuningas, kuningatar ja\nheidän lapsensa vangittiin, järkähtämättä täytti velvollisuutensa\nkuninkaan suojelemiseksi, kunnes se kokonaan kaatui. Kaartin muiston\nkunnioittamiseksi on jälkimaailma hankkinut ylevän muistopatsaan:\nLuzernin lähellä olevaan kallioon on hakattu leijona, joka kuollessaan\npuolustaa Ranskan kuninkaiden vaakunaliljaa.\n\nMutta koitti vielä kamalampia päiviä. Kansalla näytti olevan\nse luulo, että kuninkaalla ja aatelistolla oli jokin kamala,\nyliluonnollinen voima ja että he voisivat jälleen nousta ja hävittää\nkaikki saavutukset, ellei heitä kerrassaan tuhottu. Ne, jotka\nolivat hallituksen johdossa, käyttivät tätä harhaluuloa lisätäkseen\nteloituksia ja lakaistakseen pois kaiken, mikä heidän mielestään oli\nkansakunnan uudestisyntymisen tiellä. Maanpakoon siirtyneen aateliston\nja Saksan pikku ruhtinaiden yritykset tulla sotajoukolla kuninkaallisen\nperheen avuksi lisäsivät vain näiden johtomiesten verenhimoa ja raivoa.\nPariisin vankilat olivat täynnä \"aristokraatteja\", joiksi aatelisia ja\nkaikkia säätyhenkilöitä nimitettiin, sekä pappeja, jotka eivät olleet\ntunnustaneet uutta valtiomuotoa.\n\nAbbaye de S:t Germainin vankilassa olevien joukossa oli Jaques Cazotte,\nvanha, seitsemänkymmenen kolmen vuoden ikäinen mies, joka oli ollut\nmonta vuotta virkamiehenä ja kirjoittanut moniaita runoelmia. Hän\nasui maalla Champagnessa, kun hän 18 p. elokuuta vangittiin. Hänen\ntyttärensä Elisabet, 20-vuotias rakastettava neito, ei tahtonut jättää\nhäntä, ja molemmat vietiin Epernay'hen ja sieltä Pariisiin, jossa\nheidät pantiin Abbaye-vankilaan, joka jo oli ylen täynnä vankeja.\n\nSiellä Elisabet tapasi samahenkisen Marie de Sombreuil'in, joka ei\nollut tahtonut jättää isäänsä, vikomti Charles de Sombreuil'ia, joka\noli Ranskan armeijan invaliidien eli eläkettänauttivan sotilaskunnan\njohtaja, ja sinne oli tullut myös rouva de Fausse Lendry vanhan\nsetänsä, abbé de Rastignacin kanssa, joka oli ollut kolme kuukautta\nhyvin sairaana ja juuri vasta tervehtynyt, kun hänet vietiin vankeuteen\nja suljettiin huoneeseen, joka oli niin täynnä vankeja, että he\neivät voineet kääntyä, ja jossa ilma elokuun lopulla oli inhottavan\numpinainen ja kuuma. Tuo vanha mies ei voinut koko sillä ajalla, minkä\nhän siellä oli, hetkeäkään nukkua. Rouva de Fausse Lendry ja neiti de\nSombreuil viettivät yönsä vanginvartijan huoneessa.\n\nSyyskuun 2 p:nä lähetettiin noin sata miestä kivääreillä ja kirveillä\nvarustettuina kaikkiin vankiloihin teloittamaan vankeja. Se oli\nsunnuntaipäivä, ja useat vangituista olivat koettaneet viettää sen\nmahdollisimman hyvin, aavistamatta, että se olisi heidän viimeinen\npäivänsä. He alkoivat aavistaa pahaa vasta sitten, kun huomasivat, että\nvanginvartija oli lähettänyt pois perheensä ja että hän lähetti heille\npäivällisruoan tavallista aikaisemmin. Pian senjälkeen kuultiin huutoa\nja kiljuntaa, hälytyskelloa soitettiin ja laukauksia ammuttiin, ja\nvangeille ilmoitettiin, että loistoväki oli hyökkäämässä vankiloihin.\n\nPapit olivat kaikki yhdessä suljettuina Abbayen luostariin, johon\nheidät oli vaunuissa viety samana aamuna. Heidän joukossaan oli abbé\nSicard, suuresti kunnioitettu pappi, joka oli elämäntyökseen ottanut\nomassa kodissaan opettaa sokeita ja kuuromykkiä.\n\nHänet oli opetustyönsä ja oppilaidensa keskeltä vangittu 26 p.\nelokuuta 1792 ja suljettu muiden pappien kanssa kaupungin vankilaan.\nMutta lapset, joita hän oli kasvattanut, tulivat suurin joukoin\npyytämään lupaa anoakseen hänen vapauttamistaan kansalliskokouksen\ntuomioistuimelta. Massieu, hänen paras oppilaansa, oli kirjoittanut\nliikuttavan anomuskirjoituksen, jossa hän sanoi, että kuuromykät ja\nsokeat olivat hänessä kadottaneet opettajansa, kasvattajansa ja isänsä.\n\"Hän on opettanut meille kaiken, minkä osaamme, ja ilman häntä me\nolisimme kuin järjettömät eläimet.\" Tämä kirjoitus sekä mykkäraukkain\nrukoilevat katseet liikuttivat kansalliskokousta. Eräs nuori mies,\nDuhamel nimeltään, joka ei ollut kuuro eikä mykkä, ihmetteli Sicardin\nhyviä töitä niin suuresti, että hän tarjoutui menemään vankeuteen\ntämän edestä. Puhkesi myrskyisiä suosionosoituksia, ja annettiin\nmääräys, että syy hänen vangitsemiseensa olisi tutkittava. Mutta siitä\nei ollut mitään apua. Sicard sijoitettiin yhteen niistä vaunuista,\njotka hitaasti kulkivat pitkin katuja ja joita katuyleisö herjasi ja\nkivitteli, seuraten niitä aina Abbaye'een saakka.\n\nVanginvartijan huoneessa istui kaamea komitea, joka oli olevinaan\njonkinmoinen tuomioistuin, mutta vain harvat papeista pääsivät sinne.\nHeidät surmasi, heti kun he astuivat vaunuista, kartanolle kerääntynyt\nkansanjoukko kolkonnäköisiä miehiä, joilla oli päässä punaiset myssyt\nja paidan hihat käärittyinä, sekä vielä kamalampia naisia, jotka\nyllyttivät miehiä teurastukseen ja tarjosivat heille viiniä ja ruokaa.\nSicardin sekä erään toisen papin onnistui rynnätä komitean huoneeseen\nsill’aikaa kuin heidän tovereitaan surmattiin, ja Sicard huusi: \"Hyvät\nherrat, pelastakaa onneton!\"\n\n\"Menkää tiehenne\", vastattiin; \"tahdotteko te, että mekin saisimme\nsurmamme.\"\n\nMutta yksi komitean jäsenistä, joka tunsi hänet, otti hänet huoneeseen\nja lupasi, jos suinkin mahdollista oli, pelastaa hänet. Täällä hän\nolisikin ollut turvassa, ellei eräs ilkeä nainen olisi huutanut\nmurhaajille, että kaksi pappia oli päästetty sisään. Nyt kuultiin\nkovia kolkutuksia ja huutoja, että papit oli jätettävä teloittajain\nkäsiin. Sicard luuli nyt kaiken olevan hukassa, irroitti kellonsa sekä\npyysi erästä komiteanjäsentä antamaan sen ensimmäiselle kuuromykälle,\njoka tulisi häntä tiedustelemaan, pitäen varmana, että uskollinen\nMassieu tulisi sen tekemään. Komitealainen ei kuitenkaan pitänyt vaaraa\nvielä niin suurena, mutta kohta kuului entistä hurjempaa karjuntaa ja\njyskettä ulkopuolelta, aivan kuin olisi tahdottu särkeä ovi, ja silloin\nhän otti kellon vastaan. Sicard lankesi polvilleen, uskoi sielunsa\nJumalan huomaan ja syleili virkaveljeänsä.\n\nMurhaajat syöksyivät sisään; he pysähtyivät hetkeksi, kun eivät\njoukosta heti voineet keksiä pappeja, mutta pian he heidät huomasivat,\nja Sicardin toveri surmattiin heti. Aseet kohotettiin jo Sicardin\nyli, kun eräs mies tunkeutui joukon läpi, heittäytyi Sicardin eteen,\npaljasti rintansa ja huusi: \"Tämän rinnan saatte lävistää, ennenkuin\niskunne kohtaa tätä jaloa kansalaista. Te ette tunne häntä. Hän on Abbé\nSicard, jonka vertaista hyväntekeväisyydessä tässä maassa ei ole monta,\nsokeiden ja kuuromykkäin isä!\"\n\nMurhaajat laskivat aseensa, mutta Sicard, joka huomasi, että\nkansajoukko oli varsinainen elämän ja kuoleman ratkaisija, juoksi\nakkunan ääreen ja huusi kaikin voimin: \"Ystävät, tässä on viaton mies.\nOnko minun kuoltava tutkimatta minua?\"\n\n\"Sinä olit toisten mukana\", kiljui kansa; \"siksipä sinä olet yhtä huono\nkuin kaikki ne muutkin.\"\n\nMutta kun hän ilmoitti heille nimensä, taukosi rähinä. \"Hän on sokeiden\nja kuuromykkien isä; hän on liian hyvä kuollakseen; hän käyttää\nelämänsä hyväntekeväisyyteen; hän on pelastettava!\" Ja murhaajat,\njotka seisoivat hänen takanansa, ottivat hänet käsivarsilleen ja\nkantoivat ulos kartanolle, jossa hänen nyt täytyi ottaa vastaan\nhellyydenosoituksia koko murhaajajoukolta, joka tahtoi juhlasaatossa\nviedä hänet hänen kotiinsa. Mutta hän ei tahtonut lähteä olematta\nlaillisesti vapautettu ja palasi takaisin komitean huoneeseen. Siellä\nhän nyt vasta sai tietää, että hänen pelastajansa oli nimeltään Monnot,\nkelloseppä, joka oli vain kuullut puhuttavan hänestä. Kun hän oli\nsaanut tietää, että Sicard oli niiden pappien joukossa, jotka vietiin\nsurmattaviksi, oli hän heti syössyt sisään pelastaakseen hänet.\n\nSicard jäi komitean huoneeseen, saaden nähdä mitä hirvittävimpiä\nveritöitä ympärillään. Yöllä vietiin hänet sekä kaksi muuta vankia\npieneen \"le Violon'in\" vankilaan. Kello 3 aikaan aamulla yrittivät\nmurhamiehet tunkeutua tähänkin vankilaan, mutta he eivät keksineet\nSicardia. Kaksi päivää sen jälkeen hänet vapautettiin, ja hän pääsi\njatkamaan laupeudentyötänsä.\n\nAbbaye-vankilassa erotettiin yön tullessa naiset sukulaisistaan, joita\nhe olivat seuranneet, ja suljettiin erityiseen naisten huoneeseen.\nAamulla pyysivät he hartaasti päästä jälleen omaistensa luo, mutta\nrouva de Fausse Lendrylle vakuutettiin, että hänen sedälleen ei\ntapahtuisi mitään pahaa, ja pian senjälkeen sanottiin heille,\nettä kaikki, jotka vielä olivat siellä, olivat saaneet anteeksi.\nKaksikymmentäkaksi naista oli siellä vielä ja heitä kehoitettiin\nlähtemään vankilasta; mutta kaksi heistä, jotka lähtivät ensiksi,\nmurhattiin heti. Vahtimies huusi toisille: \"Se on ansa, menkää takaisin\nälkääkä näyttäytykö.\" Marie de Sombreuil oli onnistunut pääsemään\nisänsä luokse, ja kun tämä kutsuttiin vankilan kartanolle, seurasi\nMarie häntä. Hän heittäytyi isänsä kaulaan ja rukoillen murhamiehiä\nsäälimään tämän harmaita hiuksia ilmoitti hän, että heidän oli ensiksi\nsurmattava hänet. Yksi joukosta tuli hänen päättäväisyydestään hyvin\nliikutetuksi ja ehdotti, että molemmat saisivat mennä vapauteen, jos\ntyttö tahtoisi juoda kansakunnan maljan. Koko vankilan kartano oli\nveren vallassa, ja lasi, minkä mies ojensi Marielle, sisälsi jotakin\npunaista. Marie ei kuitenkaan näyttänyt mitään kauhun ilmettä. Hän\ntyhjensi lasin, ja murhaajain hurraa-huutojen kaikuessa poistui hän\nisänsä kanssa vankilasta. Koskaan ei hän senjälkeen voinut nähdä\nlasillista punaista viiniä tuntematta kauhun väristystä, vaikka itse\nhän kyllä oli sitä mieltä, että se lasi, minkä hän oli vankilassa\ntyhjentänyt, oli viiniä ja että hän mielikuvituksessa vain oli siinä\nverta nähnyt.\n\nSanoma, että neiti de Sombreuil oli pelastanut isänsä, rohkaisi toisia\nnaisia, ja kun \"Cazottea\" huudettiin, kiiti Elisabet isäänsä vastaan\nja asettui samalla tavalla hänen ja teloittajan väliin, kunnes hänen\nuhrautuva rakkautensa sai kansan huutamaan: \"Armoa!\" Yksi vankilan\nvahdeista avasi hänelle ja hänen isällensä tien väkijoukon lävitse.\n\nRouva de Fausse Lendry ei ollut yhtä onnellinen. Hänen setänsä oli\nsurmattu aikaisin päivällä, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan siitä,\nettä setä oli kutsuttu alas kartanolle; hän itse kyllä jäi eloon ja on\nkertonut tämän kauhean vuorokauden tapahtumat.\n\nSamaan tapaan meneteltiin kaikissa muissakin vankiloissa. Huomattavin\n\"La Force\"-vankilan uhreista oli kaunis prinsessa Marie Louise\nSavoylainen, joka oli yksi kuningattaren uskotuimmista ystävistä.\nNuorena, lapsettomana leskenä hän oli ollut hovin kaunistuksena.\nVakavat, oppineet naiset luulivat häntä kevytmieliseksi, mutta hänen\ntodellinen luonteensa ilmeni koettelemuksen hetkellä. Hänen vanha\nappensa oli ottanut hänet mukaansa ulkomaille, kun ajat tulivat\nlevottomiksi, mutta niin pian kuin hän huomasi, että kuningatar Maria\nAntoinette itse oli vaarassa, palasi hän kiireen kaupalla Ranskaan\nlohduttaakseen häntä ja ollakseen hänen kohtaloansa jakamassa.\n\nTuon kauhean elokuun 10 päivän jälkeen olivat ystävykset olleet\nerillään, ja Marie Louise oli suljettuna La Force -vankilaan. Illalla\n2 p. syyskuuta vietiin hänet tribunaalin eteen ja vaadittiin vannomaan\njuhlallinen vala, jossa hänen oli sitouduttava puolustamaan vapautta ja\ntasa-arvoisuutta sekä vihaamaan kuningasta ja kuningatarta.\n\n\"Minä mielelläni vannon nuo kaksi ensimmäistä valaa. En voi luvata\nvannoa viimeistä. En tunne sitä sydämessäni.\"\n\n\"Vannokaa; ellette, on teidän kuoltava.\"\n\nHän katsoi ylös, kohotti kätensä ja otti askeleen ovea kohden.\nMurhaajat ympäröivät hänet, ja heidän aseensa pian surmasivat tämän\nvienon naisen, joka oli rakastanut kuningatar-ystäväänsä kuolemaan\nasti. Hänen ruumiinsa paloiteltiin, hänen vaalea tukkansa liehui sen\npeitsen ympärillä, jonka kärjessä hänen päätään kannettiin hänen\nystävättärensä vankilanakkunan ohitse.\n\nOlkoon vielä mainittu, että pian senjälkeen Cazotte ja de Sombreuil\nuudelleen otettiin vangeiksi ja mestattiin. Tyttäret eivät voineet\nheitä enää pelastaa.\n\n\n\n\nISIÄ JA POIKIA.\n\n\nSiinä sisällisessä sodassa, jota Englannissa seitsemännentoista\nvuosisadan keskipaikoilla käytiin kuninkaan puoluelaisten eli\nkavaljeerien ja parlamenttipuolueen eli n.s. keropäiden välillä, oli\nverinen taistelu Redhorse laaksossa 23 p:nä lokakuuta 1642. Kuningas\nKaarle I oli itse saapuvilla, mutta hänen armeijansa ylin johto oli\nkuusikymmenvuotiaalla Robert Bertiellä, Lindsayn kreivillä. Tämä oli\nurhoollinen ja paljon kokenut soturi. Heti kun hän alkoi aavistaa, että\nkuninkaan ja parlamentin väliset riitaisuudet puhkeisivat sodaksi, oli\nhän harjoittanut alustalaisensa Lincolnshiressä ja Northamptonshiressä\nsotilastehtäviin ja muodostanut heistä jalkaväkirykmentin. Hänen\npoikansa lordi Montagu Bertie oli komea kahdenneljättä vuoden ikäinen\nmies, jonka kunnollisuutta kaikki ihailivat. Samoin kuin isänsä oli\nhänkin ollut sotapalveluksessa Alankomaissa, siinä pitkällisessä\nsodassa, jota tämä maa kävi vapautuakseen Espanjan vallanalaisuudesta.\nHän oli nyt kapteenina kuninkaan henkivartijakaartissa.\n\nVastoin kreivi Lindsayn tahtoa ja hänen mielipahakseen erotti kuningas\nratsuväkensä Lindsayn ylipäällikkyydestä antaen sen veljenpojallensa\nRupert Rheiniläiselle, joka oli ylpeä ja itsepintainen mies, saanut\nsotilaskasvatuksensa 30-vuotisen sodan raa'assa koulussa. Hänen tuli\ntaistelussa noudattaa vain kuninkaan omia määräyksiä.\n\nParlamenttipuolueen armeijan johtajana oli Lindsayn vanha ystävä\nEssexin kreivi, joka oli ollut hänen, asetoverinaan Alankomaiden\nsodassa. Lindsay tunsi Essexin sotataitavuuden ja lausui, että\nkuninkaan armeijan oli taistelussa meneteltävä erittäin varovasti.\nPrinssi Rupert puolestaan väitti, että ratsuväki äkisti voimakkaalla\nhyökkäyksellä heti ajaisi keropäät pakoon eikä sitten tarvitsisi\nmuuta kuin päättää voitto. Kuningas oli kahdenvaiheilla, kumpaistako\nehdotusta noudattaa. Viimein hän käski järjestämään hyökkäyksen Rupert\nprinssin ehdotuksen mukaan.\n\nKirkonkellot soivat parhaillaan iltarukoukseen, kun kuninkaan joukot\nlähtivät liikkeelle. Rupert prinssin hyökkäys onnistui; siltä\nkohtaa keropäät pakenivat kiireen kaupalla taistelutantereelta,\nja kuninkaan joukot ajoivat heitä takaa. Vastustajain pääjoukko\nteki kuitenkin lujaa vastarintaa, ja taistelu näytti jonkun aikaa\naivan tasaväkiseltä. Mutta silloin suuri joukko parlamenttiarmeijan\nratsuväkeä, joka tähän asti oli ollut syrjässä, teki voimakkaan\nhyökkäyksen kuninkaan armeijaa vastaan hetkellä, jolloin tältä jo\nalkoi loppua ampumavarat. Kuninkaalliset alkoivat askel askeleelta\nperäytyä, ja turhaan koetti Rupert koota väkeänsä uuteen hyökkäykseen.\nTällöin sai lordi Lindsay kuulan jalkaansa ja kaatui. Hänen ympärilleen\nkerääntyi tiheä joukko vastustajan ratsuväkeä. Mutta hänen poikansa\nMontagu Bertie, joka huomasi, mihin vaaraan isä oli joutunut, ryntäsi\nvihollisjoukon keskelle, avasi itselleen tien isänsä luokse ja\notti hänet käsivarsilleen, ajattelematta omaa vaaraansa ja pitäen\nsilmämääränään vain isänsä pelastamista. Tiheä vihollisjoukko, joka\noli hänen ympärillään, vaati häntä antautumaan, ja hän ojensi heille\nmiekkansa. Sitten kantoi hän kreivin lähimpään hökkeliin, pani hänet\nmakaamaan olkikuvolle ja koetti pidättää verenvuotoa. Oli kirpeän\nkylmä ja pimeä yö ja jäätävä tuuli tunkeutui tuon hataran hökkelin\nseinien läpi. Kaukaa vuorenharjanteilta näkyivät kuninkaan armeijan\nja toiselta puolelta parlamentti-joukon leiritulet. Lyhtyjä liikkui\ntaistelukentällä — sotarosvot olivat siellä kaatuneiden parissa\ntoimessaan. Kuinka taistelu oli päättynyt, sitä ei tiennyt isä eikä\npoikakaan eivätkä myös heitä vartioivat vahdit. Kreivin ajatukset\nliikkuivat vain yhä taistelussa ja hänen puheistaan kävi ilmi, että hän\npiti prinssi Rupertia syypäänä koko onnettomuuteen. Se oli kolkko yö.\nVeri alkoi taas vuotaa haavasta, ei mikään voinut sitä tukkia, ei ollut\nmitään apua saatavissa, ja vanhan miehen voimat vähenivät nopeasti.\n\nPuoliyön aikana sai kreivin vanha ystävä Essex tiedon hänen tilastaan\nja lähetti hänen luokseen muutamia upseereja tiedustelemaan, miten\nhänen laitansa oli, ja ilmoittamaan, että lääkärinapua saapuisi\nmahdollisimman pian. Lindsay oli vielä täydessä tajussaan ja moitti\nupseereja heidän uskottomuudestaan kuningasta kohtaan. He palasivat\nnoloina takaisin ja kehoittivat Essexiä luopumaan aikeestaan mennä\nhäntä katsomaan. Lääkäri kuitenkin meni hänen luoksensa, mutta liian\nmyöhään; Lindsay oli jo kylmyydestä ja verenvuodosta niin uupunut,\nettä hän varhain seuraavana aamuna kuoli. Hänen poikansa sankarillinen\nuhrautuminen ei voinut häntä kuolemasta pelastaa.\n\nSeuraavana päivänä sai Montagu Bertie kuninkaalta kirjeen, joka\nilmaisi suurta surua hänen isänsä kuoleman johdosta ja kunnioitusta\nhäntä itseään kohtaan. Ja hän pysyi edelleen yhtä urhoollisena ja\nkunnioitettuna, ollen yksi onnettoman Kaarle kuninkaan jaloimmista\nkannattajista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerromme tässä erään toisenkin uhrautuneen pojan historian. Se kertomus\nvie meidät 18:nnen vuosisadan loppuvuosiin.\n\nNapoleon Bonaparte oli jo loistavilla voitoilla saavuttanut mahtavan\naseman Ranskassa. Hän oli kukistanut Saksan ja valloittanut Italian;\nhänen silmämääränään oli Englannin nujertaminen. Hän uneksi Itämaiden\nvalloittamista. Uutena Aleksanteri Suurena ajatteli hän valloittavansa\nAasian ja kukistavansa Englannin anastamalla siltä Intian. Kesäkuun\nlopulla 1798 hän läksi näissä mielin komealla laivastolla ja 40.000\nmiehen suuruisella valiojoukolla Egyptiin, Aleksandriaan.\n\nHänen aikeensa olivat tulleet tunnetuiksi, ja Englannin\nVälimeren-laivasto, päällikkönään mainio amiraali Nelson, vartioi\nRanskan laivaston liikkeitä. Kun Nelsonilla ei ollut tarpeeksi\ntiedustelulaivoja, tapahtui niin takaperoisesti, että hän purjehti\nranskalaisen laivaston sivu Aleksandriaan. Kun hän ei siellä tavannut\nodotettua vihollista, palasi hän laivoineen Syrakusaan ja sitten, kun\nhän ei sieltäkään saanut mitään tietoja Ranskan laivastosta, Kreikkaan,\njossa hän viimein 28 p. heinäkuuta sai sen tiedon, että tämän laivaston\nkolme viikkoa aikaisemmin oli nähty Kandian ohi kulkevan kaakkoon päin.\nTäten oli ranskalainen laivasto saapunut Aleksandriaan 1 p. heinäkuuta,\nkolme päivää myöhemmin kuin Nelson oli sieltä lähtenyt.\n\nNyt kiirehti Nelson laivastoineen Egyptiin. Siellä oli ranskalainen\nlaivasto amiraali Brueys'in johtamana yrittänyt päästä Aleksandrian\nsatamaan, mutta veden mataluuden vuoksi ei siinä onnistunut. Se\noli sen jälkeen asettunut, ankkuriin siihen lahteen, joka on\nNiilin suulla Abukirin ja Rosetten välillä, aivan lähelle maata.\nSe oli komea laivasto, kolmetoista linjalaivaa ja neljä fregattia,\nkaikki runsaasti varustettuina kanuunoilla; _l'Orient_ laivassa,\njoka oli amiraalilaivana, nousi kanuunain lukumäärä 120:een.\nRanskalaiset luulivat olevansa turvattuja vaikkapa puolta suurempaa\nvihollislaivastoa vastaan. Kun saatiin tieto, että Nelsonin neljätoista\npientä laivaa iltapäivällä 1 p. elokuuta oli tulossa, arveli Brueys,\nettä Nelson ei uskaltaisi tehdä hyökkäystä.\n\nMutta tavallisella päättäväisyydellään ja rohkeudellaan Nelson\nkäski heti, kun ranskalainen laivasto saatiin näkyviin, varustautua\ntaisteluun ja oli varma siitä, että nyt oli saavutettavissa suuri\nvoitto. Hänen laivansa asettuivat rintamaan aivan lähelle ranskalaisen\nlaivaston puoliympyrä-asentoa. Nelsonin oma laiva _Vanguard_ asettui\naivan lähelle ranskalaista Spartiate-nimistä laivaa ja joutui niin\nankaran ammunnan alaiseksi, että kanuunain miehistöä täytyi kolmesti\nvaihtaa, kun edelliset aina kaatuivat, ja Nelson itse sai haavan\npäähänsä. Sill’aikaa ryhtyivät hänen muut laivansa pelkäämättä\ntaisteluun. Yksi niistä, Bellerophon, joka taisteli l'Orient'ia\nvastaan, menetti 200 miestä ja joutui epäkuntoon, mutta sen sijalle\ntuli Swiftsure. Amiraali Brueys sai kolme haavaa, mutta jatkoi yhä\ntaistelun johtoa, kunnes neljäs kuula kaatoi hänet kannelle, johon hän\nhalusi jäädä kuolemaan. Noin kello 9 illalla syttyi l'Orient tuleen,\nlevittäen kammottavan hohteen yli koko lahden. Viisi ranskalaista\nlaivaa oli silloin jo tuhottu. Kun Nelson hytistään huomasi tuon\nhirvittävän tulen, nousi hän kiireesti kannelle ja käski heti laskemaan\nveneet vesille pelastamaan l'Orient'in miehistöä.\n\nEnglantilaiset matruusit soutivat palavan laivan luo, jota he äsken\nolivat ampuneet. Ranskalaiset upseerit ottivat pelastuksen ilolla\nvastaan. Laivalla 10-vuotias poikanen, joka oli kaikkien suosikki.\nUpseerit huusivat hänelle ja kehoittivat häntä tulemaan mukaansa. Mutta\ntuo pikku kadetti ei suostunut lähtemään siltä paikalta, johon hänen\nisänsä oli hänet määrännyt ja josta hän ei saanut lähteä muuten kuin\nisän käskystä. Upseerit sanoivat hänelle, että hänen isänsä ei enää\nkoskaan häntä kutsuisi, hän kun makasi tajuttomana ja kuolettavasti\nhaavoitettuna kannella, ja että laiva pian räjähtäisi ilmaan. Mutta tuo\npieni poika vastasi pelkäämättä, että hänen oli toteltava isäänsä. Ei\nollut enää aikaa viivytellä, pelastusvene lähti liikkeelle, Roihuavat\nliekit valaisivat kaiken niin kirkkaasti, kuin kirkkain päivä, ja\nveneeseen pelastuneet näkivät tuon pienen pojan palavan laivan kannella\nkyyristyneenä kaatuneen miehen yli, jota hän koetti sitoa kiinni\njohonkin mastonpalaseen.\n\nSamassa tärisytti mahtava räjähdys jokaista laivaa; l'Orient'in palavia\npirstaleita sinkoili joka taholle, ja vesi oli voimakkaassa sihinässä\nniiden pudotessa. Englantilaisia veneitä lähti kiireesti liikkeelle\nkoettamaan pelastaa niitä, jotka olivat ajoissa hypänneet mereen. Siten\npelastettiin noin seitsemänkymmentä miestä. Yksi venekunta näki meressä\nmastonpalaseen sidotun avuttoman olennon ja pienen poikasen, joka uiden\nkoetti työntää tätä kallista lastia. Nähtävästi olivat he aivan ennen\nräjähdystä pudonneet mereen. Pelastusveneen miehet koettivat soutaa\ntuon urhoollisen poikasen pakeille ja pelastaa hänet; mutta pimeässä,\nsavussa ja sinertävässä, häilyvässä valossa sekä onnettomien hukkuvien\nkeskellä he kadottivat hänet näkyvistään.\n\nKun aurinko nousi, oli englantilaisten voitto täydellinen. Ainoastaan\nneljä ranskalaista laivaa pääsi pakenemaan, ja Napoleon sotajoukkoineen\noli toistaiseksi erotettuna kotimaastaan. Nelson ja Englannin laivasto\nolivat tehneet mainehikkaan urotyön. Mutta sen rinnalla emme saa\nunhottaa tuota 10-vuotista pientä merikadettia. Kuinka jalo, kuinka\nliikuttavan kaunis olikaan hänen lyhyt elämäntarinansa!\n\n\n\n\nORJAIN JALOUTTA.\n\n\nOrjuudenkin synkän synkästä historiasta voi joskus tavata valoisampia\nkohtia — jalomielisyyden ja uskollisuuden osoituksia, jommoisia tuskin\nolisi voinut odottaa olentojen puolelta, joilta on kaikki ihmisarvo\nriistetty ja joita on kohdeltu ja arvosteltu kuin järjettömiä elukoita,\nusein vieläkin pahemmin.\n\nLänsi-intialainen Haiti saari kuului Hispaniolan eli S:t Domingon\nnimellä varemmin sekä Ranskalle että Espanjalle. Kumpaisenkin alueet\nerotti toisistaan Massacre-virta. Tämä saari, hedelmällisin ja ihanin\nkaikista Länsi-Intian saarista, oli pohjattomana rikkauden lähteenä\nomistajilleen. Niinpä ranskalaiset kreolit siellä sokeri-, puuvilla-\nja kahvi-istutuksillaan viettivät huoletonta elämää ylellisyydessä ja\nnautinnoissa. Kun he useinkin olivat arvokasta syntyperää, muodostivat\nhe valkoihoisina mahtavan ylimystön, joka hallitsi muuta väestöä,\nsekarotuisia mulatteja ja neekeriorjia. Kun Ranskan kansalliskonventti\nhävitti kaiken säätyerotuksen ja asetti musta- ja ruskeaihoiset\ntasa-arvoon valkoihoisten kanssa, asettuivat nuo ylpeät kreolit\njyrkästi tätä emämaan hyväksymää järjestelmää vastaan. Nyt kerääntyivät\nmulatit aseellisiksi joukoiksi puolustaakseen vasta saamiansa\noikeuksia. Mutta myöskin neekeriorjat saivat tiedon emämaan säätämästä\nsuuresta muutoksesta ja nousivat yhtenä miehenä kapinaan herrojansa\nvastaan. Istutuksia poltettiin, valkoihoisia surmattiin. Niilläkin\ntiluksilla, joilla orjat olivat olleet tyytyväisiä, joutuivat nämä\nkuitenkin yhteisen liikkeen pyörteisiin ja ottivat osaa hävitystoimiin.\nVajaan kahden kuukauden kuluessa oli 2.000 valkoihoista menettänyt\nhenkensä, 480 sokeri- ja 900 kahvi-indigo- ja puuvilla-istutusta\nhävitetty. Se oli alkuna pitkälliseen, kauheaan sotaan, joka\nlopullisesti saattoi Haiti saaren neekerien valtaan. Mutta kerromme\ntässä vain muutamista tämän verisen ajan valoisammista tapahtumista.\n\nKreivi de Lopinot, vanha soturi, joka vaimonsa kanssa oli asettunut\ntälle saarelle, oli ollut orjiansa kohtaan niin inhimillinen ja\nlempeä, että näiden sydämet olivat hänen puolellaan. He nousivat\njoka mies suojelemaan isäntäänsä ja hänen perhettään, ja kun avautui\npakenemisen mahdollisuus, pyysivät he häntä ottamaan heidät mukaansa,\njotta he kaikki saisivat elää ja kuolla hänen palveluksessaan. Hän\npakeni englantilaiselle Trinidad saarelle, jossa hänelle oli luvattu\nviljelemätön maa-alue vuoristosta, ja otti mukaansa tarpeellisen joukon\nuskollisia neekereitä. Näiden avulla raivasikin hän sitten itselleen\nsuurella vaivalla kokos-istutuksen ja antoi tälle tilukselle nimen\n_La Reconnaissance_ (kiitollisuus). Siellä tuli hän edelleen niin\nrakastetuksi, että neekerit vielä kahdenkymmenen vuoden päästä hänen\nkuolemansa jälkeen viettivät juhlaa hänen muistokseen.\n\nEräällä toisella tilalla oli vain yksi ainoa uskollinen neekeri,\neräs Afrikassa syntynyt, jonka joku orjakauppias oli myynyt tämän\ntilan omistajalle. Hänen isäntänsä koko perhe oli surmattu paitsi\nkahta pientä poikasta, kolmen ja viiden vuoden ikäistä, jotka\norjan oli onnistunut piilottaa. Näiden kanssa tämä orja pakeni\nrannikolle, jossa hän pääsi laivaan, vieden suojattinsa uskollisesti\nCarolinaan. Onneksi oli orjuus Yhdysvaltain eteläisissä valtioissa\njo nähtävästi vähenemässä, ja vapaiden neekerien sallittiin kulkea\nympäri Charlestonin kaduilla. Tuo uskollinen neekeri saattoi siten\ntyöllään elättää lapset, vieläpä saattoi hän toteuttaa hartaan toivonsa\nkasvattaa heitä heidän yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Hän pani\nheidät hyvään kouluun ja, alistuen itse mitä suurimpiin kieltäymyksiin,\nantoi heille kummallekin dollarin viikossa käsirahaksi.\n\nVanhempi näistä pojista meni merille, kohosi erään kauppalaivan\nkapteeniksi ja nai erään espanjattaren, jolla oli perintötila Cubassa.\nHän asettui asumaan vaimonsa maatilalle ja tuotatti luoksensa vanhan\nkunnollisen hoitajansa, rakensi hänelle oman asunnon, teki hänet\ntyönjohtajaksi ja antoi hänelle vanhojen aikojen muistoksi viikottain\nyhden dollarin käsirahaksi sekä kohteli häntä suurella rakkaudella aina\nhänen kuolemaansa asti.\n\nEräs toinen, Eustache-niminen neekeri, joka oli syntynyt v. 1773\nBelin de Villeneuven sokeri-istutuksilla saaren pohjoispuolella, oli\naina ollut tavattoman älykäs, vaikka hän oli niin taitamaton, ettei\nosannut lukeakaan. Kun neekerien veriset hyökkäykset valkoihoisia\nvastaan alkoivat, kerrotaan hänen aikanaan antamillaan varoituksilla\nja kekseliäisyydellään pelastaneen 400 valkoihoista, silti neekereitä\npettämättä, ja viimeksi onnistui hänen viedä isäntänsä turvaan\neräälle amerikkalaiselle laivalle sekä riittävä määrä sokeria,\njotta isäntä ei olisi aivan pulassa. Eustache nousi samaan laivaan\nja piti itseään yhä edelleen Belinin orjana. Matkalla anasti tämän\nlaivan eräs englantilainen kaappauslaiva. Kaikki amerikkalaiset ja\nranskalaiset suljettiin vankeuteen lastisuojaan, mutta neekeri sai\nkävellä vapaasti ympäri laivalla, englantilaiset kun muka vapauttivat\nhänet orjuudesta. Nämä olivat juopottelevaa, mellastavaa joukkuetta;\nheidän juopotellessaan keksi Eustache mitä hullunkurisimpia\ntemppuja heidän huvittamisekseen, kunnes he olivat niin humalassa,\nettä Eustache uskalsi vapauttaa vangit ja antaa heille aseita.\nEnglantilaiset otettiin nyt vuorostaan vangeiksi, ja Eustache johti\nlaivan Baltimoreen. Täällä hankki hän itselleen työtä ja käytti kaikki\nsäästönsä auttaakseen niitä monilukuisia vararikkoon joutuneita\nranskalaisia, jotka Haitista olivat päässeet sinne turvaan..\n\nJonkun ajan päästä luultiin, että ranskalaisten valta oli uudistettu\nHaitissa, ja Belin rohkeni palata sinne, toivoen voivansa saada\ntakaisin omaisuutensa. Mutta siellä oli hänen käydä hullusti. Töin\ntuskin pääsi hän pakenemaan neekerien käsistä. Eustache oli joutunut\nerilleen isännästään eikä tiennyt, oliko hän elossa vai kuollut.\nPitkien harhailujen ja etsimisten jälkeen onnistui hänen viimein tavata\nBelin ja saada sekä hänet että hänen tavaransa eräälle laivalle. Ja\nniin pelasti hän isäntänsä toisen kerran Baltimoreen.\n\nBelin asettui sen jälkeen Port au Prince'een. Eustache oli yhä hänen\npalveluksessaan ja yhtä kiintynyt häneen, ja kun hän jonkun ajan päästä\nhuomasi, että hänen isäntänsä näkö heikkeni, niin tämä uhrautuva orja\nsalaisesti joka aamu kello neljältä opetteli lukemaan. Hän voitti\nvaikeudet, ja päästyään mielestänsä riittävän oppineeksi meni hän\nherransa luokse kirjoineen ja luki sitten aina ääneen tuolle iäkkäälle\nmiehelle.\n\nEnnen kuolemaansa vapautti Belin tämän uskollisen palvelijansa ja\ntestamenttasi hänelle melkoisen rahasumman. Tämän katsoi Eustache\nkuitenkin olevansa velkapää käyttämään isäntänsä onnettomien\nmaanmiesten avustamiseksi. Oman elatuksensa hän ansaitsi laittamalla\nmaksusta suuria päivällisiä; sillä hän oli erinomainen keittäjä ja\nsai työtä alituisesti. Hän eli vielä v. 1831 ja sai silloin Ranskasta\nkäsin sen \"hyveen palkinnon\", minkä eräs ranskalainen ihmisystävä,\nparooni Monthyon, 10 vuotta aikaisemmin oli säätänyt palkinnoksi\njaloimmasta teosta, minkä joku vähävarainen vuoden kuluessa oli\ntehnyt. Siinä puheessa, joka tässä tilaisuudessa pidettiin, esitettiin\nhänen toimintansa seuraavasti: \"Alati ilmenee uusia todisteita hänen\njalomielisyydestään. Milloin hän antaa kasvattaa jonkun köyhän lapsen\ntai toimittaa hänet johonkin käsityöoppiin. Milloin ostaa hän työaseita\nja maanviljelyskaluja varattomille työmiehille. Milloin saavat hänen\nisäntänsä sukulaiset suuria rahalainoja, joita he eivät koskaan maksa\ntakaisin eikä hän koskaan vaadi takaisin, milloin jättävät hänet\nilman maksua henkilöt, jotka ovat häntä käyttäneet, ja joilta hän ei\nsitä vaadikaan, koska he ovat joutuneet ahdinkoon, ja hän kunnioittaa\nonnettomuutta.\" Kun hän hämmästyksekseen huomasi, mitä ihailua hänen\ntoimensa olivat herättäneet, vastasi hän eräälle palkintokomitean\njäsenelle, joka kävi häntä tapaamassa: \"Minä en todellakaan tee näitä\nihmisten tähden, vaan Herralle tuolla ylhäällä.\"\n\nEustache ei ollut ainoa neekeri, joka sai \"hyveen palkinnon\". Vuonna\n1848 vapauttivat ranskalaiset orjansa kaikissa siirtomaissaan ilman\nmitään valmistusaikaa. Orjat käyttivät heti vapauttaan hyväkseen,\nluopuivat isännistään ja rakensivat itselleen pieniä majoja\npuutarhoineen; troopillinen ilmasto kasvatti heille kaikki heidän\ntarpeensa ilman mitään ponnistuksia heidän puoleltaan. Tämä tietysti\noli suurien istutusten omistajille tavaton tappio, kun heillä ei enää\nollut tarpeellista työväkeä.\n\nTähän asemaan joutuneiden tilusten joukossa oli ranskalaisessa\nGuianassa eräs, joka kuului suuriperheiselle leskelle. Hänen\nseitsemästäkymmenestä orjastaan jäi jäljelle ainoastaan yksi, nimeltä\nPaul Dunez, joka oli kohonnut jonkinlaiseksi päällysmieheksi ja\nluvannut ponnistella kaikin voimin hänen hyväksensä. Hän koetti\nensin hankkia itsellensä työtä, mutta ei onnistunut. Nyt koetti hän\nviljellä maasta niin paljon kuin suinkin mahdollista oli, vaikka\nhänellä ei ollut muita apulaisia kuin vaimonsa ja alaikäiset poikansa.\nVaikein tehtävä oli pitää kunnossa pato-laitokset, jotka suojelevat\nEtelä-Amerikan alavaa ja suoperäistä rannikkoa merta vastaan, aivan\nkuin Hollannissa. Päivän toisen perästä teki Paul työtä patouksilla,\nja keväällä saattoi hän valvoa monta yötä perätysten ollakseen vaaran\ntullen saapuvilla. Tätä kesti kolmekymmentäkaksi kuukautta, ja hän teki\ntyötä ilman palkkaa, uskollisuudesta emäntäänsä kohtaan. Mutta vuonna\n1851 olivat päiväntasausmyrskyt ylivoimaisia. Patoukset särkyivät ja\npellot joutuivat tulvan alle.\n\nPaul työskenteli nyt kaikin voimin saadakseen tilan jälleen\nviljelykseen. Cayennen hallitus, joka sai kuulla hänen\nponnistuksistaan, päätti antaa hänelle erään palkinnon, joka oli\nsäädetty siirtomaan ansiokkaammalle työmiehelle. Hän itse sai 600\nfrangia, ja hänen poikansa sai luvan päästä erääseen oppilaitokseen.\nMutta Paul ajatteli vain emäntäänsä. Tämän poika se lähetettiin\nkouluun, ja palkintorahat käytettiin hänen kouluvarustuksiinsa. Paul\nitse oli edelleen tämän perheen palveluksessa.\n\nSeuraavana vuonna ilmoitettiin hänen nimensä Pariisiin, ja \"hyveen\npalkinto\" annettiin hänelle hänen pitkällisistä, uhrautuvista\nvaivoistaan ja toimistaan.\n\n\n\n\nUHKAAVAN YHTEISEN VAARAN HETKELLÄ.\n\n\nEnglannin kuninkaan Yrjö III:nnen syntymäpäivänä 4 p:nä kesäkuuta 1804\nolivat valtakunnan linnoitukset puolenpäivän aikaan tavanmukaisilla\nkunnialaukauksilla juhlineet tätä päivää. Savupilvet levenivät myöskin\nJersey saaren ulapoiden yli. Uusi linnoitus, joka oli kukkulalla\naivan S:t Heliers kaupungin yläpuolella, oli sekin ottanut osaa tähän\nalamaiseen kunnianosoitukseen. Päivystäjäupseeri, kapteeni Salmon, oli\nsenjälkeen sulkenut linnoituksen portit ja ottanut avaimet mukaansa.\nLinnoituksessa säilytettiin 209 tynnyriä ruutia, suuri joukko pommeja\nsekä muita ampumatarpeita. Odotettiinhan Napoleon I:sen niihin aikoihin\ntekevän kauan hautomansa hyökkäyksen kanaalin yli Englantiin.\n\nKello 6 illalla meni kapteeni Salmon syömään toisten upseerien kera\npuolista S:t Heliers'ssä. Silloin vartio-sotilaat huomasivat savun\ntupruavan makasiinirakennuksen päässä olevasta ilmareiästä. Huutaen\n\"tuli on irti\" läksivät sotilaat juoksemaan kiireimmiten pakoon\npelastuaksensa räjähdyksestä, joka uhkasi murskata heidät ja ehkäpä\nkoko S:t Heliers'n kaupungin. Onneksi kuuli heidän huutonsa mies, joka\noli toista laatua. Luutnantti Lys, joka oli vahtihuoneessa kukkulalla,\njuoksi ulos, näki savun ja ymmärsi heti, mikä vaara oli uhkaamassa.\nKaksi kirvesmiestä, veljekset Thomas ja Edvard Touzel, olivat tulleet\nottamaan alas erästä lipputankoa, joka päivän kunniaksi oli pystytetty,\nja luutnantti Lys käski heidän rientää kaupunkiin viemään sanaa\npäällikölle ja tuomaan avaimet kapteeni Salmonilta.\n\nThomas Touzel lähtikin ja koetti kehoittaa veljeäänkin seuraamaan\nmukana eikä jäämään vaaran läheisyyteen; mutta Edvard vastasi, että\nkuoltava hänen oli kerran kuitenkin ja että hän tahtoi tehdä voitavansa\nmakasiinin pelastamiseksi. Hän koetti saada pari pakenevista sotilaista\nauttamaan. Toinen kieltäytyi, mutta toinen, William Ponteney, vastasi,\nettä hän oli valmis kuolemaan hänen kanssaan, ja tarjosi hänelle\nkätensä sen vakuudeksi.\n\nSeipään avulla onnistui Edvard Touzel'in murtaa ruutimakasiinin ovi\nauki. Sisälle mentyään huomasi hän heti vaaran suuruuden. Hän huusi\nluutnantti Lys'ille: \"Makasiini palaa, se räjähtää ilmaan ja me\nmenetämme henkemme, mutta mitäpä siitä, eläköön kuningas! Meidän on\nkoetettava pelastaa linnoitus.\" Sitten syöksyi hän liekkien keskelle,\nsai käsiinsä kanuunain sytyttimet, jotka jo olivat melkein loppuun\npalaneet, ja heitti niitä kasoittain luutnantti Lysille ja Ponteneylle,\njotka olivat ulkopuolella. Luutnantti Lys huomasi vesitynnyrin aivan\nlähellä; mutta ei ollut mitään muuta astiaa veden kantamiseksi kuin\nsaviruukku sekä heidän päässään olevat lakit. Nämä he nyt täyttivät\nkerta toisensa jälkeen ja ojensivat Touzelille, joka niillä koetti\nsammuttaa tulta, missä hän sitä vain huomasi. Savua oli niin paksulta,\nettä hän ei kyennyt selvästi näkemään, mutta hän ponnisteli yhä\nuupumatta, ollen tukehtumaisillaan ja kasvot sekä kädet kärventyneinä.\nPalkit hänen päänsä yläpuolella paloivat, suuret arkut, joissa\nsäilytettiin ruutisarvia, olivat jo tulessa, ja aivan lähellä oli\nruutitynnyri, jonka tuli saattoi saavuttaa millä hetkellä tahansa.\nTouzel huusi, että hänelle ojennettaisiin jotakin juotavaa, jotta hän\nei savuun tukehtuisi, ja luutnantti Lys antoi hänelle vähän viiniä ja\nvettä. Sillävälin olivat upseerit saaneet kuulla, mitä oli tekeillä. He\nolivat tyynnyttäneet nuo säikähtyneet sotilaat ja tulivat nyt apuun.\nMakasiini tyhjennettiin kokonaan ja tuli sammutettiin täydellisesti;\nmutta linnan varustusväki ja kaikki kaupunkilaiset tunnustivat, että\nheidän oli pelastuksestaan kiitettävä noiden kolmen urhean miehen\nponnistuksia. Ylinnä kaikista tuli siitä kunnia Edvard Touzel'ille,\njoka käsityöläisenä kyllä olisi voinut paeta vähääkään moitetta\nsaamatta ja jota luutnantti Lys sitäpaitsi oli kehoittanut palaamaan\nkaupunkiin; hän sen sijaan etumaisena syöksyi vaaraan, joka tarjosi\nhänelle melkein varman kuoleman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamanlaatuinen tapaus sattui Strassburgissa v. 1820. Tuli pääsi\nvalloilleen kasarmissa. Yhdeksän sotilasta makasi sairaana ja\navuttomana huoneessa, joka oli erään ruutia ja patruuneja sisältävän\nkonttorihuoneen yläpuolella. Kaikki pakenivat kiireimmiten paitsi\neräs ranskalainen upseeri Mathieu Martinel, joka sai myös pari muuta\npalaamaan kanssaan kasarmiin. Hän kiirehti portaita ylös, vaikka savu\nja tuli olivat niin tukehduttavat, että hänen seuralaisensa kääntyivät\ntakaisin. Yksin hän hapuili huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä,\nniissä ruutia säilytettiin, mutta tämän ovi oli lukittuna. Hän sai\nkäsiinsä jonkun rahin ja löi sillä oven rikki, mutta häntä vastaan\nleimusivat niin valtavat liekit, että hän oli peräytymäisillään; mutta\nsilloin hän muisti nuo yhdeksän sairasta sotilasta, joita odotti\nvarma kuolema, jos tuli pääsisi ruutiin. Hän syöksyi nyt empimättä ja\nsilmät suljettuina liekkien keskelle. Tukka ja kasvot kärventyneinä,\nkädet ja vaatteet palaneina hän tunkeutui huoneeseen ja ehti parahiksi\ntyöntääkseen syrjään paperimytyt, joihin patruunat oli kääritty ja\njotka jo olivat syttymäisillään tuleen. Sitten hän juoksi akkunan luo\nja huusi vettä, osoittaen siten, että ruutihuoneeseen saattoi päästä.\nJa nyt suunnattiin sinne valtavat vesisuihkut, jotka kostuttivat ruudin\nja pelastivat sekä Martinel’in että sairaat sotilaat.\n\nSama Martinel oli vähää ennen heittäytynyt Ill-virtaan pelastaakseen\nsotilaan, joka oli pudonnut veteen niin lähellä myllyä, että\npelastusyritys näytti melkein mahdottomalta. Martinel ui suoraan\nmyllyn sulkua kohden, tarttui toisella kädellään sulun patsaaseen ja\nkoetti toisella tarttua hukkuvaan mieheen. Voimakas virta työnsi tätä\nmyllyn rattaaseen päin ja hän oli jo niin kaukana, että Martinel ei\nvoinut tarttua häneen patsaasta irtautumatta. Näin ollen hän meni\nhukkuvan perässä, tarttui häneen ja sukelsi myllynrattaan alle, pääsi\ntaakkoineen pyörän toiselle puolelle ja onnistui vetämään miehen\nmaalle, ennenkuin tämä ennätti kuolla.\n\nSeitsemäntoista vuotta myöhemmin, kun Martinel’in rykmentti oli\nPariisissa, sattui kamala tapaus juhlavalaistuksen aikana, joka 14 p:nä\nkesäkuuta 1837 pantiin toimeen Orleansin herttuan ja herttuattaren\nhäiden johdosta. Väkijoukko pyrki pois Marskentältä, jossa oli ollut\nkomeita ilotulituksia. Tällöin syntyi sotilaskoulun ulkopuolella\nahdinko käytävässä. Joku nainen kaatui maahan pyörtyneenä, toiset\nkompastuivat häneen ja tukkivat tien. Niillä, jotka tulivat taempana,\nei ollut siitä mitään aavistusta. He tunkeutuivat yhä eteenpäin ja\ntyönsivät edellään olevia, niin että nämä kaatuivat ja joutuivat\njalkoihin. Tuo kamala, eteenpäin rynnistelevä ihmisjoukko yhä kasvoi.\n\nMartinel, joka menossa, kasarmiinsa kulki ohi, huomasi tuon hirvittävän\ntilanteen. Hän juoksi päinvastaiselle puolelle siellä olevasta\nportista, tunkeutui väkijoukkoon ja koetti huudoilla ja rukouksilla\npidättää sitä tunkeutumasta eteenpäin, mutta edempänä olevat eivät\nvoineet kuulla hänen ääntänsä. Jota enemmän ihmiset joutuivat\nsäikähdyksiinsä, sitä innokkaammin koettivat he päästä kotiin, ja\nonnettomuuden lisäksi sattui vielä, että eräs valaistu kuusi, joka\noli pystytetty puulaatikkoon, kaatui kumoon ja entistä enemmän sulki\ntien. Oman henkensä uhalla onnistui Martinel’in pelastaa pari henkilöä;\nmutta hän huomasi ponnistuksensa melkein hyödyttömiksi niin suuressa\njoukossa ja kiirehti kasarmiin saamaan apua. Odottamatta miehistönsä\nkokoontumista riensi hän jalkaisin takaisin väentungokseen. Eräs\nsotilas, nimeltä Spenlée, seurasi häntä, ja kun he saapuivat tuohon\nkauhistavaan, rimpuilevaan ihmiskasaan, ponnistelivat he kaikin voimin\nsaadakseen tien auki, nostivat ylös eläviä ja kantoivat pois kuolleita.\nEnsin pelasti Martinel vanhan miehen, joka oli pyörtynyt, sitten\nnuoren sotilaan, pojan, naisen ja pienen tytön. Hän kantoi heidät\nraittiiseen ilmaan ja palasi aina takaisin, vaikka hän usein oli itse\njoutumassa poljetuksi. Näin hän pelasti yhdeksän henkeä. Pian saapuivat\nhänen rykmentti-toverinsa paikalle avuksi. Eräs luutnantti, jolla oli\npyörtynyt tyttö sylissään ja poika selässään, ponnisteli puolen tuntia\nsaadakseen tämän kaksinkertaisen kuorman pelastetuksi väkijoukon alta,\nmutta kaatui viimein ja oli vähällä menettää henkensä.\n\nSillä välin oli joukko ratsuväkeä ehtinyt järjestyä avustustoimeen.\nHitaasti ratsastaen kulki se Mars-kenttää pitkin. Hevoset astelivat\nniin hiljaa ja varovasti, kuin olisivat ne ymmärtäneet, mistä\noli kysymys. Kaikkialla, missä nämä ratsusotilaat liikkuivat,\nojennettiin heille tungoksesta pieniä lapsia, ja monella sotilaalla\noli sekä edessään että takanaan näitä pieniä olentoja. Ihmeteltävän\nkärsivällisesti ja varovasti onnistuivat he hevosineen tunkeutumaan\nväkijoukkoon, ensin yksi erästään, sitten kaksi rinnan, sitten\nuseampia vierekkäin. Näin he ikäänkuin kiilana tunkeutuivat väkijoukon\nkeskelle ja estivät takaapäin tulevat painautumasta etupäässä\nolevien päälle. Ihmiset tulivat vähitellen järkiinsä, tungos väheni,\nvoitiin nostaa ylös niitä monilukuisia onnettomia, jotka makasivat\ntukehtuneina ja ruhjoutuneina toisten alla. Heidät vietiin kasarmiin,\nsotilaat valmistivat patjoistaan heille vuoteita, hankkivat heille\nvettä ja kaikkea mitä he tarvitsivat ja olivat heille niin helliä\nkuin laupeudensisaret, kunnes heidät voitiin viedä koteihinsa tai\nsairaaloihin. Martinel, joka oli ollut tämän rohkean pelastustyön\nalkuunpanijana ja johtajana, sai seuraavana vuonna Monthyon'in\ntestamentti-rahastosta palkinnon, joka nimenomaan oli määrätty\nannettavaksi jostakin jalosta teosta.\n\n\n\n\nPRASKOVIA.\n\n\nPraskovia oli Venäjän armeijaan kuuluvan kapteenin tytär. Jostakin\ntuntemattomasta syystä oli tämä kapteeni keisari Paavali I:n aikana\ntuomittu elinkautiseen maanpakoon Siperiaan. Siihen aikaan oli\ntällainen maanpakolaisuus erittäin vakava asia. Se ei merkinnyt\nainoastaan eroa kodista ja ystävistä, vaan myöskin siirtymistä\nkaikista sivistyneen elämän mukavuuksista äärimmäiseen köyhyyteen,\nkamalan ankaraan ilmastoon, yhdeksän kuukautta kestävään talveen,\njonka aikana aurinko on useat viikot aivan näkymättömissä. Kapteeni\nLopulov sijoitettiin pieneen Irjim nimiseen kaupunkiin, joka on\nmelkoisen matkan päässä pohjoiseen Tobolskista, ja sai elatuksekseen\nvain kymmenen kopeekkaa päivässä. Hänen vaimonsa ja pieni kolmevuotias\ntyttärensä seurasivat häntä. Edellinen mukaantui kärsivällisesti\nasemaansa ja suoritti ahkerasti kaikki ne talousaskareet, jotka hän\nvaremmin oli saanut jättää palvelijalle suoritettaviksi. Kun pikku\nPraskovia tuli vanhemmaksi, auttoi hän äitiänsä ja kävipä vielä\nkylässä auttamassa rukiinleikkuussa. Hän oli hyvin onnellinen tässä\nköyhässä kodissa, lumikinosten, pakkasten ja pimeyden keskellä, kunnes\nhän tuli viisitoista-vuotiaaksi. Silloin alkoi hän ymmärtää, kuinka\nonnettomaksi isä tunsi itsensä maanpakolaisuudessa. Hän oli lähettänyt\narmahdusanomuksen Siperian maaherralle erään upseerin mukana,\njoka oli luvannut puhua hänen onnettomasta tilastaan. Pitkällinen\nvastauksen odotteleminen, alituiset pettymykset, milloin kuriiri saapui\nTobolskiin, hermostuttivat häntä siinä määrässä, että hän ei enää\nkyennyt näyttäytymään iloiseksi tyttärellensäkään, vaan ääneen valitti\nkovaa kohtaloaan, kun hänen täytyi nähdä tyttärensä kasvavan ilman\nsivistystä ja tekevän työtä halvimman orjan tavalla.\n\nHänen epätoivonsa herätti Praskovian hänen lapsellisesta\ntyytyväisyydestään. Hän rukoili joka päivä Jumalaa, että isä saisi\npalata takaisin ja tulla jälleen onnelliseksi, ja hänen oman\nkertomuksensa mukaan lensi kuin salama eräänä päivänä rukouksen jälkeen\nhänen päähänsä se ajatus, että hän voisi mennä Pietariin ja siellä\nsaada isälle armahduksen. Kauan hautoi hän tätä ajatusta kulkiessaan\nyksikseen mäntymetsissä ja rukoili armoa ja voimaa tuohon suurenmoiseen\ntyöhön, tuohon sanomattomaan onneen, mitä isän vapauttaminen merkitsi.\nMutta hän ei rohjennut vielä kertoa aikeestaan; sehän näytti niin\nmahdottomalta, että sanat kuolivat hänen huulilleen joka kerta kun\nhänen piti pyytää isän suostumusta siihen. Viimein määräsi hän\nitselleen ajan, jolloin hänen oli siitä viimeistään puhuttava.\nMääräpäivä tuli; hän käveli humisevassa havumetsässä ja rukoili\nitselleen voimaa puhuakseen isän kanssa ja että isä suosiollisesti\nsuhtautuisi hänen ehdotukseensa. Mutta rukoukset eivät tule aina heti\nkuulluiksi. Isä kuunteli häntä ääneti ja huudahti sitten vaimolleen:\n\"Nyt ei ole enää mitään hätää. Tyttäremme kävelee Pietariin ja puhuu\nmeidän puolestamme keisarille.\" Ja hän kertoi nyt hyvin leikkisällä\näänellä suunnitelman, minkä Praskovia oli hänelle sykkivin sydämin\nesittänyt.\n\n\"Hänen tulisi pitää huolta töistänsä eikä puhua tyhmyyksiä\", sanoi\näiti, ja kun Praskovia raukka, pilkasta masentuneena, alkoi katkerasti\nitkeä, ojensi äiti hänelle pyyhinliinan ja sanoi ystävällisesti\nlohduttaen: \"Kas tässä, lapsi-kulta, pyyhi ensin pöytä päivällistä\nvarten, sitten voit sinä lähteä Pietariin milloin haluat.\"\n\nPraskovia palasi kuitenkin alituisesti ensimmäiseen ehdotukseensa ja\npyysi, että vanhemmat edes vakaasti ajattelisivat sitä. Lopuksi isä\nsuuttui ja kielsi häntä jyrkästi asiasta enempää puhumasta. Hän ei\nsiitä enää puhunutkaan, mutta kolmen vuoden aikana rukoili hän joka\npäivä Jumalaa, että isä kuitenkin lopulta suostuisi. Tällä ajalla oli\näiti kauan ja vaarallisesti sairaana, ja Praskovia hoiti häntä ja\ntaloutta. Hänen siinä osoittamansa älykkäisyys herätti vanhemmissa niin\npaljon luottamusta häneen, että he eivät enää nauraneet hänelle, vaan\npyysivät hartaasti, että hän ei jättäisi heitä heidän vanhuudessaan ja\nsaattaisi itseään niin hurjan yrityksen vaarojen alaiseksi. Hän vastasi\nitkien, että hänen oli mahdoton siitä luopua.\n\nOli vielä se vaikeus, että hänet ilman passia heti lähetettäisiin\ntakaisin Irjimiin, ja niin monta isän tekemää anomusta oli jätetty\nvastaamatta, että oli hyvin vähän toiveita siitä, että hänen pyyntöönsä\nsaada tyttärelle passi Tobolskista suostuttaisiin. Mutta Praskovia sai\nerään isän maanpakolaistovereista kirjoittamaan lailliseen muotoon\nlaaditun anomuksen passin saamisesta, ja kuuden kuukauden odotuksen\njälkeen saapui vastaus. Praskovia ei ollut itse mikään vanki; hän\nsaattoi jättää Siperian milloin tahansa, ja näin ollen lähetettiin\nhänelle passi. Mutta hänen isänsä pisti sen lukittuun paikkaan,\nselittäen, että hän oli suostunut passin pyytämiseen, koska hän oli\nvakuutettu siitä, että pyyntöön ei suostuttaisi, ja ettei mikään\nvoisi taivuttaa häntä sallimaan kahdeksantoista vuotiaan tytön lähteä\nyksinään sellaiselle matkalle.\n\nPraskovia pysyi kuitenkin yhä aikeessaan, ja hän iloitsi kun äiti\nilmoitti, että hän ei enää esteleisi, jos vain isä suostuisi. Ja\nviimein suostui tämäkin. \"Mitäpä me tälle lapselle mahdamme?\" sanoi\nhän. \"Meidän on kait sallittava hänen lähteä.\" Mutta tyttärelle hän\nsanoi: \"Luuletko sinä, lapsi raukka, että saat puhella keisarin kanssa\nyhtä helposti kuin isäsi kanssa Siperiassa? Sotilaat vartioivat\nhänen linnansa porttia, etkä sinä koskaan pääse sisälle. Köyhänä\nkuin kerjäläinen, ilman vaatteita ja suosituksia, miten voisitkaan\nnäyttäytyä siellä ja kuka ottaisi esitelläkseen sinut?\" Mutta\nPraskovialla oli luja usko, että sama kaitselmus, joka oli hankkinut\nhänelle passin, tasoittaisi vastukset ja vaikeudet. Hänellä oli rajaton\nluottamus siihen kaikkivaltaan, jonka haltuun hän oli antautunut, ja\nhänen luja päätöksensä sai kaikki esteet näyttämään vähäpätöisiltä.\nMissään tapauksessa hän ei tahtonut lähteä ilman vanhempien\nnimenomaista suostumusta. Sen hän lopullisesti saikin, ja 8 p:nä\nsyyskuuta piti hänen lähteä.\n\nPäivän hämärtäessä oli hän valmiiksi puettuna; selässä oli hänellä\npieni laukku. Isä tyrkytti hänelle perheen ainoata rikkautta, yhtä\nhopearuplaa. Vaikka se, kuten Praskovia sanoi, ei voinutkaan riittää\nhänelle Pietariin asti, mutta voisi olla kotona hyvään tarpeeseen,\notti hän sen kuitenkin lopulta, kun isä niin vaati. Kaksi köyhimmistä\nmaanpakolaisista koetti pakottaa hänen ottamaan kaikki heidän rahansa\n— kolmekymmentä kopeekkaa kuparia ja 20 kopeekan hopearahan. Praskovia\nkieltäytyi ottamasta niitä, mutta lupasi sulkea heidätkin siihen\narmonanomukseen, minkä hän oli tekevä.\n\nKun auringon ensimmäiset säteet valaisivat huonetta, syntyi, kauniin\nvenäläisen tavan mukaan, lyhyt, vakava hetki, jolloin kukin rukoili\nhiljaisen rukouksen matkalle lähtevän puolesta. Sen jälkeen puheltiin\nvähän yhtä ja toista, ja sitten tuli viimeinen syleily. Praskovia\nlankesi polvilleen ja sai isänsä siunauksen. Sitten hän lähti matkalle.\nYhdeksäntoistavuotias tyttö, yksi ainoa rupla taskussa, oli vaeltava\nautioiden tasankojen ja suurien metsien halki ja pyrkivä itse keisarin\nluokse.\n\nNuo kaksi maanpakolaisraukkaa seurasivat häntä niin kauaksi kuin heillä\noli lupa kulkea Irjimistä, eivätkä jättäneet häntä, ennenkuin hän oli\njoutunut muutamien nuorien tyttöjen seuraan, jotka olivat matkalla\nkylään, minne Praskoviankin oli mentävä. Muutamat puolihumalaiset pojat\nsäikyttivät heitä, mutta he ajoivat ne pois ja saapuivat onnellisesti\nkylään. Siellä oli Praskovialla tuttavia, jotka ystävällisesti antoivat\nhänelle yömajan. Aamulla hän oli hyvin väsynyt, ja kun hän lähti\nkulkemaan, oli hänellä melkein sietämätön pelko ja turvattomuuden\ntunne; mutta hän muisteli, kuinka enkeli tuli Hagarin turvaksi, ja\nrohkaisi jälleen mielensä. Mutta hän oli eksynyt tieltä ja oli vähän\najan perästä samassa kylässä, jossa hän oli yön viettänyt. Hän eksyi\nuseinkin, ja kun hän kysyi tietä Pietariin, niin hänelle naurettiin\nvain. Hän ei tuntenut läheisimpien kaupunkien nimiä, mutta kuvitteli,\nettä pyhä kaupunki Kiev, jossa Venäjän valta oli saanut alkunsa,\nolisi hänen matkansa varrella. Siksi aikoi hän, jos vastaantulijat\neivät tuntisi tietä Pietariin, kysyä Kievin tietä. Kerran, kun hän\ntuli tienhaaraan, jossa kolme eri tietä erkani, kysyi hän muutamilta\nvaunuissa ajavilta matkailijoilta, mikä tie näistä vie Kieviin.\n\"Mikä tahansa\", vastasivat matkailijat nauraen; \"jokainen niistä\nvie Kieviin, Pariisiin ja Roomaan.\" Hän valitsi keskimmäisen, joka\nonneksi oli oikea. Pienemmissä kylissä otettiin hänet tavallisesti\nystävällisesti vastaan ensimmäisessä tuvassa, missä hän pyysi yösijaa,\nmutta suuremmissa, joissa talot olivat kauniimmat ja komeammat,\nkohdeltiin häntä usein epäiltävänä kulkurinaisena. Niinpä eräässä\nKamuitjev nimisessä kylässä. Hänen sitä lähestyessään saavutti hänet\ntuima myrsky. Hän joudutti askeleitansa toivoen pääsevänsä lähimpään\nasuntoon, mutta tuuli kaatoi erään puun hänen edessään, ja tästä\nsäikähtyneenä arveli hän turvallisemmaksi kiirehtiä erääseen tiheään\npensastoon, jossa hän voisi saada jonkun verran suojaa myrskyä\nvastaan. Tuli pimeä, ennenkuin myrsky taukosi sen verran, että hän\nolisi uskaltanut lähteä liikkeelle; hän jäi pensastoon, vaikka sade\njo saavutti hänet pensaiden välistä ja kasteli hänet ruumista myöten.\nPäivän hämärtäessä hiipi hän maantielle; ohi kulkeva talonpoika tarjosi\nhänelle tilan kärryillään ja vei hänet keskelle kylää noin kello\nkahdeksan aikaan aamulla. Hänen vaatteensa olivat läpimärät ja samalla\nlikaantuneet; itse oli hän kovin viluissaan ja nälissään ja tunsi\nitsensä niin kurjaksi, että kylän hienot asumukset häntä peloittivat.\nHän rohkeni kuitenkin lähestyä erästä avonaista ikkunaa, jonka ääressä\nistui nainen hernepalkoja kuorimassa, ja pyysi päästä sisälle lepäämään\nja kuivaamaan vaatteitansa. Nainen katseli häntä halveksivasti\nkiireestä kantapäähän ja käski hänen mennä tiehensä. Eikä hän saanut\nparempaa kohtelua toisissakaan taloissa. Eräässä talossa hän asettui\nportin viereen, mutta talon emäntä ajoi hänet pois. \"Minä en ota\nvastaan varkaita ja kulkureita\", sanoi hän. \"Kirkosta he kaiketi eivät\nvoi minua karkoittaa\", ajatteli läpikotaisin nääntynyt Praskovia; mutta\nkirkon ovi oli suljettu, ja kun hän asettui istumaan kiviportaille,\nkokoontui hänen ympärilleen kylän poikia, jotka osoittivat häntä\nsormillaan ja sanoivat häntä varkaaksi ja karkuriksi. Näin hän istui\nkaksi tuntia kuolemaisillaan vilusta ja nälästä, mutta sisimmässään\nrukoillen itselleen voimaa tämän vaikean koettelemuksen kestämiseen.\n\nLopulta tunkeutui eräs hyväsydäminen nainen tuon raa'an lapsijoukon\nläpi ja puhutteli häntä ystävällisesti. Praskovia kertoi hänelle\nvaikeasta yöstään metsässä, ja kyläpoliisi tarkasti hänen passinsa\nja huomasi sen oikeaksi. Tuo hyvä nainen tarjoutui ottamaan hänet\nkotiinsa; mutta kun Praskovia yritti nousta, oli hän niin jäykistynyt\nkylmästä, ettei hän voinut liikkua. Hän oli kadottanut toisen kenkänsä,\nja hänen jalkansa olivat aivan pöhöttyneet; ja tosiasia on, että\nhän ei koskaan enää voinut päästä tämän kamalan yön vahingollisista\nseurauksista. Kylän asukkaat säikähtivät nyt epäystävällisyyttään; he\ntoivat kärryt ja veivät hänet tuon hyvän vaimon luokse. Hänen luonaan\nPraskovia oli monta päivää. Kun hän jälleen kykeni matkaansa jatkamaan,\nantoi joku kyläläisistä hänelle kenkäparin. Hän pysähtyi usein päiväksi\ntai pariksi johonkin paikkaan, sen mukaan miten hänen voimansa olivat\ntai ilma vaati tai miten hänet jossakin oli vastaanotettu. Hän koetti\naina palkita itselleen osoitetun vieraanvaraisuuden pikku palveluksilla\nkuten lakaisemisella, astiain pesulla ja ompelulla. Hän huomasi pian,\nettei ollut hyvä heti kertoa historiaansa, sillä ihmiset silloin\nhelposti kuvittelivat häntä petturiksi. Hän siis aina ensin pyysi\npalan leipää, ja sitten, jos hänelle vastattiin ystävällisesti, kertoi\nhän olevansa väsynyt ja pyysi saada hetkisen levätä. Ellei mikään muu\nauttanut, hankki hänen passinsa hänelle jotakin turvaa virkamiesten\npuolelta, kun häntä siinä mainittiin armeijan kapteenin tyttäreksi.\nMutta hän sanoi itse, että hän ylimalkaan sai paljon useammin kokea\nystävällistä kohtelua kuin päinvastaista. \"Ihmiset luulevat\", oli\nhänellä tapana myöhemmin sanoa, \"että minun matkani oli pelkkää\nsurkeutta, minä kun juttelen niistä seikkailuista ja vastuksista, mitä\nminulla oli kestettävänä, mutta en siitä ystävällisestä kohtelusta,\nmitä sain kokea, koska ei kukaan välitä siitä kuulla.\"\n\nKerran oli hänellä suuri säikähdyksen aihe. Eräässä pienessä kylässä\nei häntä otettu vastaan mihinkään taloon, kunnes eräs vanha ukko, joka\noli hyvin tuimasti käskenyt hänet pois, juoksi hänen jäljestään ja\nhuusi häntä takaisin. Praskovia ei pitänyt hänen ulkonäöstään, mutta\nhänellä ei ollut muutakaan neuvoa kuin seurata häntä. Hänen vaimonsa\nnäytti vieläkin vastenmielisemmältä, ja tuskin oli Praskovia astunut\nheidän kurjaan mökkiinsä, kun eukko sulki oven ja pani sen vahvasti\nsalpaan. Tupaa valaisi ainoastaan muutamat puutikut, joita oli pistetty\nseinänrakoihin palamaan. Praskovian mielestä vanhukset katselivat häntä\nhyvin uteliaasti. Hetken perästä kysyi eukko, mistä hän tuli.\n\n\"Irjimistä. Olen matkalla Pietariin.\"\n\n\"Ja teillä on tarpeeksi matkarahaa?\"\n\n\"Ainoastaan kahdeksankymmentä kopeekkaa jäljellä\", sanoi Praskovia,\nsilloin todella iloissaan siitä, että hänellä ei ollut enempää.\n\n\"Se on valetta\", huusi nainen, \"ei sellaista matkaa kuljeta ilman\nrahaa.\"\n\nTurhaan vakuutti Praskovia, ettei hänellä ollut enempää; he eivät\nuskoneet häntä, ja hänen oli vaikea pidättää kyyneleitä, joita harmi ja\npelko nostivat hänen silmiinsä, viimein he antoivat hänelle muutamia\nkylmiä perunoita syötäväksi ja käskivät hänen asettumaan nukkumaan\nuuninpankolle, joka venäläisissä tuvissa on paras makuupaikka. Hän\nriisui hameensa ja laski pois laukkunsa, toivoen että se pieni\nrahasumma, mikä oli hänellä hameensa taskussa, ainakin pelastaisi\nhänet joutumasta murhatuksi, minkä jälkeen hän luki rukouksensa ja\nasettui pitkälleen. Heti kun he luulivat hänen tiukkuneen, rupesivat he\nkuiskuttelemaan.\n\n\"Hänellä on kun onkin enemmän rahoja\", he sanoivat; \"hänellä on\nvarmaankin pankin seteleitä.\"\n\n\"Minä näin nauhan hänen kaulassaan\", sanoi vaimo, \"ja pienen pussin,\njoka riippui siitä. Rahat ovat varmaankin siinä.\"\n\nSitten kuului vielä hiljaista kuiskutusta ja sanat: \"Ei kukaan nähnyt\nhänen menevän tänne; ei kukaan tiedä, että hän on vielä kylässä.\"\n\nHeti sen jälkeen näki tuo pelästynyt tyttö eukon hiipivän hänen\nluoksensa. Hän vakuutti vakuuttamalla, että hänellä ei ollut mitään\nrahoja, ja rukoili, että he eivät tappaisi häntä, mutta eukko ei\nvastannut mitään, vaan tempasi nauhan hänen kaulastaan ja tunnusteli\nkaikkia hänen vaatteitaan, ottipa kengätkin hänen jaloistaan ja\ntarkasteli hänen kätensä, jolla aikaa mies näytti tulta; lopulta,\nkun he eivät löytäneet muuta kuin passin kaulapussista, jättivät\nhe hänet rauhaan ja asettuivat nukkumaan. Praskovia makasi hetken\npelosta vavisten, mutta kuuli viimein heidän kuorsauksistaan, että he\nnukkuivat. Silloin vaipui hän itsekin uneen eikä herännyt, ennenkuin\nvanha vaimo hänet herätti, ja silloin oli jo valoisaa. Hänelle\ntarjottiin nyt yksinkertainen, mutta runsas aamiainen, ja molemmat\npuhuivat hänelle paljon ystävällisemmin, ja hän kertoi heille osan\nhistoriastaan. He näyttivät ottavan osaa ja vakuuttivat hänelle,\nettä he olivat tutkineet hänen vaatteensa muka vain siitä syystä,\nettä pitivät häntä kulkurinaisena, ja että hän piankin saisi nähdä,\nettä he eivät suinkaan olleet mitään rosvoja. Praskovia oli iloinen,\nkun sai jättää heidät, mutta kun hän tuli tarkastaneeksi pientä\nmatkakukkaroansa, huomasi hän, että hänen 80 kopeekkaansa olivat\nlisääntyneet 120 kopeekaksi. Hän oli aina edelleenkin siinä uskossa,\nettä näillä henkilöillä oli pahat aikeet, ja kiitti Jumalaa, joka oli\nkääntänyt heidän sydämensä.\n\nEräänä aamuna hänellä tosiaan oli suuri pelästymisen aihe. Hän oli\nlähtenyt yökortteeristaan varhain, ennenkuin ihmiset vielä olivat\nnousseet vuoteiltaan, ja kaikki kylän koirat kokoontuivat häntä\nahdistamaan. Hän juoksi minkä ennätti ja huitoi niitä sauvallansa;\nmutta tästä ne vain yltyivät, ja yksi niistä repi hänen hameensa\nhelmaa. Hän heittäytyi nyt maahan kasvoilleen ja luuli viimeisen\nhetkensä tulleen, uskoen sielunsa Jumalan käsiin. Silloin tunsi hän\nkylmän kuonon koskettavan kaulaansa; mutta koira vain nuuski häntä. Ei\nyksikään niistä purrut häntä, ja eräs ohikulkeva talonpoika karkoitti\nne tiehensä.\n\nTalvi teki tuloaan; viikon kestävä lumipyry pakotti hänet pysymään\npaikoillaan, kunnes se meni ohitse. Kun hän oli lähtemässä matkaansa\njatkamaan, väitti talonpoika, jonka luona hän oli majaillut,\nettä varma kuolema kohtaisi väkevintä miestäkin, joka uskaltaisi\nlähteä lumikinoksia kulkemaan; sillä myrsky puhaltaa tiet umpeen,\njoten kulkija eksyy. Tuo ystävällinen talonpoika pidätti hänet\nluonansa, kunnes saapui eräs rekikulkue, joka kuljetti elintarpeita\nJekaterinenburgiin lähestyviä joulujuhlia varten. Kun kulkueen miehet\nsaivat kuulla hänen historiansa, tarjosivat he hänelle tilan eräässä\nreessään. Mutta hänen vaatteensa eivät riittäneet talvimatkaa varten\nja vaikka hänet peitettiin nahkapeitteillä, oli jäätävä kylmyys niin\nankara, että neljäntenä päivänä, kun oli saavuttu eräälle pienelle\npostiasemalle, hänet täytyi nostaa reestä, ja hänen toinen poskensa\noli paleltunut. Hyväntahtoiset rahtimiehet hieroivat sitä lumella\nja koettivat parhaansa mukaan hoitaa häntä; mutta he eivät voineet\nenää ottaa häntä mukaansa ilman lammasnahkaturkkia; sillä hän olisi\nehdottomasti paleltunut kuoliaaksi yhä kiristyvässä pakkasessa.\nHän itki katkerasti, kun hän oli menettämäisillään tuon oivallisen\nkulkuneuvon, eikä postiaseman asukkaatkaan tahtoneet pitää häntä\nluonaan. Rahtimiehet päättivät silloin kerätä keskenänsä kokoon turkin\nhinnan, mutta sellaista ei ollut saatavissa. Kukaan ei voinut luopua\nomastansa, kun paikka oli etäinen eikä ollut helppo saada toista.\nMiehet tarjosivat postiaseman palvelustytölle paljoa enemmän kuin hänen\nturkkinsa arvo oli, jos hän sen heille möisi, mutta hän kieltäytyi\nmyömästä. Viimein keksivät rahtimiehet keinon. \"Lainatkaamme hänelle\nkukin vuoroonsa oma turkkimme\", sanoi yksi miehistä, \"taikka pitäköön\nhän koko ajan minun turkkiani, mehän voimme vaihtaa keskenämme\njoka virstan päässä.\" Kaikki suostuivat tähän. Praskovia puettiin\nhuolellisesti turkkiin, sen omistaja kääri ympärilleen villapeitteen,\nistui kyykkysilleen rekeen ja rupesi laulamaan. Joka virstan päässä\ntuli joku toinen vuorostaan turkittomaksi, ja Praskovia rukoili\nhartaasti, etteivät nämä avuliaat rahtimiehet saisi mitään vahinkoa\nterveydelleen kylmyydestä, jota he ottivat kärsiäkseen säälistä häntä\nkohtaan.\n\nSen ravintolan emäntä, johon he Jekaterinenburgissa majoittuivat,\nluetteli Praskovialle kaupungin kaikki hyväntahtoisimmat ihmiset\nja puheli varsinkin eräästä rouva Milinistä niin paljon hyvää,\nettä Praskovia seuraavana päivänä päätti kääntyä hänen puoleensa\nsaadakseen neuvoja ja tietoja matkansa jatkamista varten. Kun se päivä\nsattui olemaan sunnuntai, meni hän ensiksi kirkkoon. Hänen kulunut\nmatkapukunsa ja palava hartautensa herätti huomiota, ja kun hän tuli\nkirkosta, kysyi eräs rouvasihminen häneltä, kuka hän oli. Praskovia\nilmoitti nimensä ja pyysi tietää, missä asui rouva Milin, jonka\nhyväntekeväisyys oli yleisesti tunnettu. \"Pelkään\", sanoi nainen, \"että\nrouva Milin ei ole niin hyvä kuin väitetään; mutta minä pidän huolta\nteistä.\"\n\nPraskovia ei pitänyt tästä puheesta; mutta hänen saattajansa osoitti\nhänelle rouva Milin'in portin ja käski hänen, jos häntä ei siellä\nvastaanotettaisi, tulemaan luoksensa. Vastaamatta tähän mitään kysyi\nPraskovia portinvartijalta, oliko rouva Milin kotona, ja tämän\nhämmästyneestä katseesta hän älysi, että hän koko ajan olikin puhellut\njuuri rouva Milin'in kanssa.\n\nTuo hyvä rouva piti häntä luonaan koko talven ja koetti parantaa\nhänen ennen kerrottuna myrsky-yönä vahingoittunutta terveyttään.\nHän opetti Praskovialle tavallisimpia aineita, mitkä hänen\nyhteiskunnallisessa asemassaan oli hyvä tietää. Kapteeni Lopulov\nja hänen vaimonsa olivat joko aristelleet opettaa tyttärellensä\nmitään sellaista, mikä voisi muistuttaa heidän entisestä asemastaan,\ntaikka olivat he kieltäymyksistään tulleet liian masentuneiksi ja\nhaluttomiksi sellaiseen ponnisteluun, ja Praskovia ei osannut lukea\neikä kirjoittaa. Hän ei voinut koskaan kyyneltymättä puhua rouva\nMilin’in ystävällisyydestä; mutta hänen nykyisen elämänsä hauskuus ja\nmiellyttäväisyys teki hänet vielä surullisemmaksi hänen ajatellessaan\nvanhempiaan, jotka viettivät vaivalloista elämäänsä lumisessa\nerämaassa. Rouva Milin ei tahtonut päästää häntä Jekaterinenburgista\nennenkuin keväällä ja osti hänelle silloin piletin pieneen\nvirtaveneeseen, joka kulki Volgan lisäjoella Kamalla. Hän uskoi hänet\nerään henkilön huostaan, jonka piti kuljettaa rauta- ja suolalastia\nNishni-Novgorodiin.\n\nOnnettomuudeksi sairastui tämä henkilö ja hänet täytyi jättää matkan\nvarrelle. Niin oli Praskovia taas ilman suojaa. Rouva Milin oli\nluottanut siihen, että henkilö, jonka turviin hän jätti Praskovian,\nauttaisi häntä Novgorodissa ja toimittaisi hänet sieltä eteenpäin;\nsiksi hän ei ollut antanut hänelle mitään suosituskirjeitä tai neuvoja,\nmiten hänen olisi Novgorodissa meneteltävä. Tosin Praskovialla oli tuon\nhyvän rouvan anteliaisuudesta kukkarossaan ja pikkulaukussaan paljon\nenemmän kuin Irjimistä lähtiessään; mutta samalla hänellä oli nyt myös\nselvempi käsitys niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli edessään, ja\npaljon suurempi pelko suuria kaupunkeja kohtaan.\n\nVenemiehet laskivat hänet maalle tavallisella maihinnousupaikalla.\nHän huomasi vähän matkan päässä kirkon ja suuntasi heti askeleensa\nsinne, ennenkuin rupesi asuntoa etsimään. Kirkko oli tyhjä, mutta hän\nkuuli muutamien naisten suorittavan iltarukoustansa erään aitauksen\ntakana. Kirkko kuului luostarille, ja nunnain lempeät äänet olivat\nomiansa rohkaisemaan häntä. \"Jos Jumala kuulee minun rukoukseni\",\najatteli hän, \"menen minäkin tuollaisen hunnun kätköön, kuin heillä\non; sillä minullakaan ei sitten ole muuta tehtävää kuin kiittää ja\nylistää Jumalaa.\" Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän luostarin\nläheisyydessä, koska hän pelkäsi mennä johonkin ravintolaan ja joutua\nsiellä tungettelevien kysymysten alaiseksi. Hän piti kuitenkin\ntätä arkuutta pahana ja palasi kirkkoon rukoillakseen itselleen\nrohkeutta. Yksi nunnista, joka vielä oli siellä, ilmoitti hänelle,\nettä kirkko suljettaisiin. Praskovia rohkeni ilmoittaa hänelle,\nkuinka hän pelkäsi yksinään mennä ravintolaan, ja pyysi itselleen\nyösijaa luostarista. Nunna vastasi, että heidän luostarinsa ei ottanut\nvastaan matkustavaisia, mutta että abbedissa ehkä voisi auttaa häntä.\nPraskovia näytti hänelle kukkaronsa ja kertoi, että Jekaterinenburgissa\nystävälliset ihmiset olivat antaneet hänelle matkarahaa ja että hän\nvain pyysi yösijaa. Mieltyneenä Praskovian olentoon vei nunna hänet\njohtajattaren luo. Hänen teeskentelemätön kertomuksensa, jota vahvisti\npassi ja rouva Milin'in eräälle Pietarissa asuvalle ystävälle lähettämä\nkirje, herätti luostarisisarissa suurta mieltymystä ja osanottoa häntä\nkohtaan; johtajatar antoi hänen nukkua omassa huoneessaan ja suostutti\nhänet jäämään pariksi päivää lepäämään. Ennenkuin nämä ennättivät\nkulua, sairastui Praskovia niin vaikeaan tautiin, että lääkärit\npelkäsivät hänen kuolevan; mutta taudin ankarimmillaankaan ollessa hän\nei joutunut epätoivoon. \"En luule, että minun hetkeni on vielä lyönyt\",\nsanoi hän. \"Minä toivon, että Jumala sallii minun täyttää tehtäväni.\"\nJa hän toipuikin todella, mutta niin hitaasti, että koko kesä ennätti\nkulua, ennenkuin hän pystyi jatkamaan matkaansa. Kun hän oli liian\nheikko matkustaakseen epämukavissa postivaunuissa, viipyi hän nunnain\nluona aina rekikeliin asti.\n\nViimein hän lähti kuomureessä Moskovaan, josta eräs nainen, jolle hän\noli tuonut abbedissalta suosituskirjeen, toimitti hänet erään kauppiaan\nturvissa Pietariin, antaen hänelle suosituskirjeen ruhtinatar T:lle, ja\nnäin hän viimein saapui matkansa päämäärään, 18 kuukautta siitä kuin\noli lähtenyt Irjimistä. Kauppias otti hänet luokseen kotiinsa; mutta\nennenkuin hän ennätti viedä Praskovian ruhtinattaren luo, täytyi hänen\nmatkustaa Riikaan, eikä hänen vaimonsa antautunut suurempiin vaivoihin\nhänen tähtensä, vaikka olikin hyvin ystävällinen ja vieraanvarainen.\nHän koetti tosin saada tietoja niistä naisista, joille Praskovialla\noli suosituskirjeitä; mutta he asuivat toisella puolen Nevaa, ja jää\noli nyt helmikuussa niin heikkoa, ettei kukaan saanut kulkea virran\nyli. Yksi kauppiaanrouvan tuttavista antoi hänelle sen neuvon, että\nhän koettaisi saada senaattiin jätetyksi anomuksen isän tuomion\nperuuttamisesta, sekä tarjoutui panemaan sen kokoon. Tyttö raukka\nseisoi nyt päivittäin parin viikon aikana senaatintalon portailla ja\nojensi anomuksensa jokaiselle, joka hänestä näytti senaattorilta.\nJoskus sai hän osakseen epäkohteliaita sanoja, joskus käskettiin hänen\nsiirtymään pois tieltä, joskus annettiin hänelle pikku raha; mutta\nkukaan ei ottanut lähempää selvää hänen asiastaan. Pääsiäinen lähestyi,\nja Praskovia rukoili alati Jumalaa. Pääsiäispäivänä hän oli tavattoman\ntoivorikas. Hän meni emäntänsä kanssa ajelemaan ja sanoi tälle, että\nhän varmaankin ensi kerralla onnistuisi.\n\n\"Minäpä en enää välittäisi senaatista ja senaattoreista\", sanoi\nkauppiaanrouva. \"Siitä ei hyödy sen enempää, kuin jos jättäisi\nanomuksen tuolle kuvapatsaalle\", osoittaen Pietari Suuren kuuluisaa\nkuvapatsasta.\n\n\"Jumala on kaikkivaltias\", sanoi Praskovia, \"ja jos hän tahtoisi, voisi\nhän antaa tuon rautaisen patsaan astua alas ja vastaanottaa minun\nanomukseni.\"\n\nRouva naurahti, mutta kun he katsoivat kuvapatsasta, huomasivat he\nsamalla, että venesilta oli valmiina Nevan yli, ja hän tarjoutui heti\nviemään hänet rouva L:n luo. He tapasivat hänet kotona. Hän vastaanotti\nPraskovian hyvin ystävällisesti ja katseli anomusta, huomaten sen niin\nkehnosti kokoonpannuksi, ettei ollut ollenkaan kummaa, jos siihen\nei kiinnitetty huomiota. Hän sanoi, että hänellä itsellään oli eräs\nsukulainen senaattorien joukossa, etevä mies, joka kyllä olisi voinut\nauttaa Praskoviaa, mutta joka ikävä kyllä nyt oli kireissä väleissä\nhänen kanssaan.\n\nPääsiäispäivä on onneksi sellainen päivä, jolloin tehdään sovintoja.\nIhmiset kohtaavat toisiansa tuolla ihanalla tervehdyksellä: \"Kristus on\nylösnoussut\", ja saavat vastaukseksi: \"Hän on totisesti ylösnoussut.\"\nSuudelmat, joita vaihdetaan näissä tervehdyksissä, ovat vakuutuksena\nsiitä, että kaikki vuoden kuluessa tehdyt ja kärsityt vääryydet ovat\nanteeksi annetut. Kun Praskovia vielä oli rouva L:n luona, saapui\nmainittu herra lausuen emännälle tuon tavanmukaisen tervehdyksen, ja\nPraskovia esiteltiin heti hänelle. Herra osoitti suurta huomaavaisuutta\nhänelle, mutta vakuutti samalla, että oli aivan hyödytöntä jättää\nanomusta senaatille, se vain kuluttaisi aikaa, ja että olisi parasta\nkääntyä suorastaan hyväsydämisen keisari Aleksanterin puoleen.\n\nPraskovia palasi hyvin lohdutettuna kauppiaan taloon ja sanoi, että\nPietari Suuren kuvapatsas sittenkin oli auttanut häntä, sillä jos\nsitä ei olisi ollut, eivät he koskaan olisi huomanneet, että Nevan\nyli saattoi kulkea. Kauppias palasi nyt myöskin Riiasta ja tuli hyvin\npahoilleen, kun Praskovian hyväksi ei oltu vielä mitään tehty. Hän\nvei hänet heti ruhtinatar T:n luokse, joka oli hyvin vanha nainen.\nTämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja pidätti hänet luonansa.\nMutta siellä oli paljon ylhäisiä vieraita, jotka viettivät aikansa\nkorttipelillä ja muilla huvituksilla. Ruhtinatar itse oli niin vanha\nja muistamaton, että hän, samoin kuin hänen vieraansakin, unohtivat\nnuoren vieraan, joka hiljalleen käveli muiden vieraiden parissa,\nepätoivoissaan siitä, että kaikki näytti päättyvän pettymykseen.\nMutta hän muisti nyt, että joku oli kehoittanut häntä kääntymään\nherra V:n puoleen, joka oli keisarin äidin, leskikeisarinna Marian\nyksityissihteerinä. Hän jätti tälle kirjallisen anomuksen. Herra V.\noli jo kuullut puhuttavan hänestä, mutta luullut, että hän oli vain\nhyvin köyhissä oloissa, ja määrännyt annettavaksi hänelle 50 ruplaa.\nHerra V. ei ollut kotona, kun hän saapui, mutta hänen puolisonsa otti\nhänet vastaan ja mieltyi häneen suuresti. Hän otti selvän koko hänen\nhistoriastaan ja pidätti hänet luonaan, kunnes hänen miehensä tuli\nkotiin. Tämäkin lämpeni hänen asiastaan, meni heti leskikeisarinnan\nluo, joka oli maailman lempeimpiä ja ihmisystävällisimpiä naisia, ja\npalasi tuoden häneltä sen käskyn, että Praskovia vielä samana iltana\noli esiteltävä leskikeisarinnalle.\n\nTämä otti Praskovian vastaan yksityisessä asunnossaan ja kuunteli\nystävällisesti hänen kertomustaan, kiitti hänen uhrautuvaa rakkauttaan\nisää kohtaan sekä antoi hänelle 300 ruplaa lähimpiä tarpeita varten.\nPraskovia tuli niin liikutetuksi hänen hyvyydestään, että hän ei rouva\nV:lle, joka kyseli, miten hänelle oli käynyt, pystynyt siitä selvää\ntekemään, vaan ainoastaan itki ilosta..\n\nKaksi päivää senjälkeen vei leskikeisarinna hänet vastaanottoon\nkeisarin ja hänen puolisonsa keisarinna Elisabetin luokse. Nämä ottivat\nPraskovian vastaan mitä armollisimmin, hän sai 5.000 ruplan suuruisen\nlahjan sekä lupauksen, että isän tuomio heti peruutettaisiin.\n\nPraskovia ei unohtanut noita kahta maanpakolaista, jotka olivat olleet\nniin ystävällisiä hänelle, ja kun hän jonkun ajan päästä sai tietää,\nettä ukaasi hänen isänsä vapauttamisesta oli julkaistu ja myöskin,\nettä keisari halusi tietää, oliko hänellä mitään toivomuksia omaksi\nhyväkseen, vastasi hän, että hänellä oli vain yksi ainoa toivomus,\nse nimittäin, että anteeksianto ulotettaisiin myöskin noihin kahteen\nvanhaan upseeriin. Keisari tuli niin liikutetuksi hänen epäitsekkäästä\npyynnöstään, että hän antoi näille anteeksi rikoksen, joka oli kokonaan\nvaltiollista laatua ja hyvin vanha.\n\nPraskovia oli aina ajatellut, että hän antautuisi luostarielämään.\nHän piti sitä parhaana kiitosuhrina isänsä vapauttamisesta, ja hänen\nsydämensä veti häntä novgorodilaisten luostarisisarten luo, jotka\nolivat häntä niin hellästi hoitaneet hänen sairautensa aikana. Hän\nmatkusti jonkun ajan kuluttua Novgorodiin, jossa hän toivoi kohtaavansa\nvanhempansa. Hän oli nimittäin laskenut, että he niihin aikoihin\nolisivat paluumatkalla Siperiasta, ja kun hän tapasi luostarin\njohtajattaren, kysyi hän kiihkeästi, oliko tullut mitään tietoja\nheistä. \"Mitä paraimpia tietoja\", vastasi johtajatar. \"Kerron sinulle\nkaikki, kun saavumme minun huoneeseeni.\" Praskovia seurasi häntä\nääneti, ja kun he saapuivat vastaanottohuoneeseen, olivat vanhemmat\nsiellä.\n\nYhden viikon viettivät onnelliset vanhemmat yhdessä tyttärensä kanssa,\nsitten oli kapteeni Lopulovin vaimoineen jatkettava matkaansa.\nPraskovian loppuelämä oli hiljaista riutumista, hänen terveytensä\noli kaikiksi ajoiksi murtunut niistä vaivoista, joita hän oli\nsaanut, kokea, ja vaikka hän eli vielä muutamia vuosia ja sai nähdä\nvanhempansa, tuli hän kuitenkin vuosi vuodelta yhä heikommaksi. Hän\nkävi kerran Pietarissa, ja eräs henkilö, joka siellä tapasi hänet,\non kuvannut hänen ulkonäkönsä seuraavasti: \"Kauniit, soikeat kasvot,\ntavattoman tummat silmät, avonainen otsa ja hiljainen, rauhallinen\nilme, hieman surumielinen hymyily.\"\n\nPraskovian tauti lopetti hänen elämänsä 9 p:nä joulukuuta 1809. Hän\noli samana aamuna käynyt kirkossa ja lepäsi sohvallaan. Sisaret olivat\nhänen ympärillään ja juttelivat, mutta he huomasivat, että hän väsyi\nsiitä. He lähtivät pois ja jättivät vain yhden sisaren, joka alkoi\nääneensä laulaa psalmeja; mutta Praskovia pyysi hänen mieluummin\nlukemaan, jotta hän ei tulisi häirityksi rukoillessaan. Hän ei\nvalittanut mitään tuskaa, ja sisaret jättivät hänet illalla, olematta\nhänestä huolissaan, mutta aamulla tapasivat he hänet nukkuneena\nviimeiseen pitkään uneen.\n\n\n\n\nSUURUUS JA NÖYRYYS.\n\n\nElämässä saa liiankin usein havaita sen tosiasian, että ihmiset, jotka\nsaavuttavat erityisempää maallista onnea — mainetta, kunniaa, valtaa\ntai rikkautta — helposti siitä pilaantuvat ja menettävät luonteensa\njalouden. Onni ja menestys tekevät heidät turhamielisiksi ja toisten\nkohtaloille kylmiksi; maine ja kunnia \"nousee heille päähän\" ja\ntekee heidät ylpeiksi; valta viettelee vallan väärinkäyttämiseen;\nrikastuminen tuo mukanansa ahneuden ja kylmäsydämisyyden taikka\ntuhlailevan kohtuuttomuuden ja ylellisyyden. Mutta ihailtavia\npoikkeuksia on kuitenkin paljonkin. Sellainen oli myöskin se mainehikas\nhenkilö, jolle tämän muistelman omistamme, laulajatar _Jenny Lind_.\n\nHän oli kotoisin Ruotsista, syntynyt v. 1820. Hänelle oli\nlahjoitettu aivan erinomainen lauluääni, ja jo nuorena tyttönä hän\naloitti laulajatar-uran, joka nosti tämän \"Ruotsin satakielen\"\nmaailmanmaineeseen. Hän esiintyi oopperoissa ulkomailla, Saksassa,\nEnglannissa ja Amerikassa. Hänen laulunsa oli niin hurmaavan kaunista,\nettä ihmiset pitivät suurena onnena saada häntä vaikkapa vain kerran\nkuulla. Englannin kuningatar Viktoria ja Europan muutkin hallitsijat\nosoittivat hänelle kunnioitustaan. Mutta ylenpalttinen ihailu, jota hän\nsai kaikkialla osakseen, ei herättänyt hänessä vähimmässäkään määrässä\nylpeyttä. Hän pysyi kainona, viattomana ja puhtaana sydämeltään ja\nolennoltaan. Kuningatar Viktoria kirjoitti hänestä muistikirjaansa:\n\"Hänen laulussaan ja näyttelemisessään on suorastaan kuvaamaton\npuhtaus.\"\n\nOoppera-laulajattarena esiintyi Jenny Lind vain vuoteen 1849 saakka.\nHän tunsi, että se ala ei tyydyttänyt hänen sisällistä ihmistänsä,\njossa asui syvä uskonnollinen kaipuu. Hän meni naimisiin englantilaisen\npianistin ja säveltäjän Otto Goldsmidtin kanssa. Sen jälkeen esiintyi\nhän vain konserteissa, laulaen oratorioita ja muita vakavia kappaleita.\n\nTaiteilija-urallaan oli Jenny Lind'illä suurenmoiset tulot, mutta\nhän käytti niistä suuren osan hyväntekeväisyystarkoituksiin;\nvarsinkin sairaaloita hän kannatti kotimaassaan ja Englannissa.\nKun hän v. 1850-52 Yhdysvaltoihin tekemällään konserttimatkalla\nansaitsi lähes 1 miljoonan markkaa, lahjoitti hän siitä yli\npuolet Ruotsin hyväntekeväisyyslaitoksille. Hän nimittäin piti\nlaulutaitoaan Jumalan lahjana, josta kunnia ja kiitos oli tuleva\nJumalalle, eikä hänelle. Usein sulostutti hän yksityisiä henkilöitä\nja pienempiä piirejä laulullaan. Varsinkin tuotti hänelle iloa laulaa\nkärsiville ja väsyneille. Manchesterissa ollessaan hän kävi eräässä\nsokeainlaitoksessa. Siellä ei tiedetty kuka hän oli. Puhellessaan\nystävällisesti sokeiden tyttöjen kanssa kysäisi hän yhtäkkiä,\ntahtoisivatko he kuulla hänen laulavan. Ja samassa hän alkoi laulaa.\nNyt alettiin hänen ympärillään kuiskailla: \"Hän on varmaankin Jenny\nLind\", ja kyyneleet valuivat heidän poskiltaan hänen laulaessaan heille\ntuttuja ja rakkaita lauluja.\n\nViimeisen kerran lauloi Jenny Lind yleisölle Düsseldorfin\nmusiikkijuhlassa 1870, puolisonsa säveltämässä \"Ruth\" nimisessä\noratoriossa. Hän kuoli Lontoossa marraskuussa 1887. Hän saavutti\nlauluäänellään tavatonta ihailua ja kunniaa, enemmän ehkä kuin kukaan\nmuu laulajatar, mutta jälkimaailma, joka ei enää hänen lauluääntään\nkuule, muistelee ihaillen hänen luonnettansa, jonka jaloutta ja\nhienoutta maailman kunnioitus ja maine ei vähääkään himmentänyt.\n\n\n\n\nMUISTELMIA ABRAHAM LINCOLNIN NUORUUDEN AJOILTA.\n\n\nIhailtavimpia miehiä, mitä viime vuosisadan historia tuntee, oli\nYhdysvaltain presidentti _Abraham Lincoln_, joka kunnollisuutensa\nvuoksi alhaisesta uutisasukkaan pojasta kohosi maansa ensimmäiseksi\nmieheksi ja siinä asemassa muun muassa sai aikaan Yhdysvaltain\nmiljoonien neekeriorjien vapautuksen.\n\nAbraham Lincoln syntyi 12 p. helmikuuta 1809 Kentuckyn valtiossa.\nHänen isänsä Tuomas Lincoln oli köyhä kirvesmies, jonka täytyi\nsuurin ponnistuksin hankkia elanto ja asunto perheellensä. Paremman\ntoimeentulon saavuttaakseen muutti hän v. 1816 Indianaan, jossa siihen\naikaan jaettiin maata ilmaiseksi uutisasukkaille. Sieltä hän v. 1830\nsiirtyi Illinois-valtioon.\n\nPienestä pojasta alkaen Abraham sai tehdä työtä kodin toimeentulon\nhyväksi. Hän oli aina altis antamaan apuansa, missä sitä vain\ntarvittiin. Isommaksi tultuaan palveli hän usein päiväläisenäkin\nnaapurien töissä. Hänestä kehittyi täten pitkä, voimakas nuorukainen,\njoka pystyi mihin ruumiilliseen työhön tahansa.\n\nMutta tämän kotoisen askartelun ohessa ilmeni Abrahamissa jo varhain\nerinomainen älykkäisyys ja palava tiedonhalu. Siihen aikaan ei\nYhdysvaltain uutisasukkailla vielä ollut tarjona mitään säännöllistä\nkouluopetusta. Useat heistä tuskin osasivat lukea, vielä vähemmin\nkirjoittaa. Niin oli Abrahamin isänkin laita. Pari kiertelevää\nkoulumestaria sattui asettumaan koulunpitoa varten Lincolnin perheen\nläheisyyteen; ensimmäiseltä oppi Lincoln lukemisen, toiselta taas\nkirjoituksen alkeet. Koko koulunkäynti kesti muutamia viikkoja. Tälle\nvähäpätöiselle perustalle alkoi Abraham nyt itse kehittää tietojansa\nja taitojansa. Varaton kun oli, ei hän voinut ostaa itselleen kirjoja,\neikä siellä uutisasukkaiden keskuudessa ollut kirjakauppojakaan.\nAinoat kirjat Lincolnin perheessä olivat raamattu, katekismus ja\naapiskirja. Ensinmainittua luki Abraham hyvin hartaasti ja sai siitä\nvaikutuksia koko vastaiseen elämäänsä. Mutta hänellä oli palava halu\noppia yhä lisää. Hän sai tietää, että jollakin naapurilla oli se tai\nse kirja. Abraham silloin pyysi niitä lainaksi. Siten sai hän lukea\nBunyanin \"Kristityn vaelluksen\", \"Washingtonin elämän\" ja \"Robinson\nCrusoen\". Aisopon sadut sai hän kerran lahjaksi. Näillä teoksilla\nhän lapsuusvuosinaan ravitsi tiedonjanoista henkeänsä. Päivät hän\nteki uutterasti työtä, illat hän luki. Tapahtuipa hänelle näin\nkerran pikku onnettomuus. Hän luki illalla \"Washingtonin elämää\" ja\nnukkumaan ruvetessaan laski kirjan erääseen suureen seinänrakoon.\nSattui raivoamaan kova myrsky ja sade. Vesi tunkeutui seinänrakoon\nja liotti kirjan ihan pilalle. Kun Abraham aamulla tämän huomasi,\njoutui hän kovan säikähdyksen valtaan, sitä enemmän kun hän oli kirjan\nomistajalle luvannut sitä huolellisesti pidellä. Suuren ahdistuksen\nvallassa täytyi Abrahamin nyt mennä tälle kertomaan onnettomuudesta ja\ntarjoamaan täyttä hyvitystä pilaantuneesta kirjasta. Kirjan omistaja\noli tylyluontoinen ja itara mies. Hän julmistui ensin, mutta saatuaan\nkuulla, että Abraham halusi työllään maksaa kirjan hinnan, tyyntyi\nhän ja oli mielissäänkin, koska hän juuri oli työmiehen tarpeessa.\nHän määräsi Abrahamin leikkaamaan hänen ohrapeltonsa. Abraham ymmärsi\nkyllä, kuinka tavattoman kohtuuton tämä vaatimus oli, mutta nurisematta\nja miehuullisesti suoritti hän kolmessa päivässä leikkuutyön, johon\ntavallisissa oloissa olisi tarvittu ainakin viisi työpäivää.\n\nNeljäntoista vuoden ikäisenä sai Abraham jälleen tilaisuutta käydä\njonkun viikon ajan koulua pätevämmän opettajan johdolla kuin edelliset\nolivat olleet, ja oppi muun muassa laskutaitoa. Hänen opettajansa\nihmetteli hänen tavatonta älykkäisyyttään ja aavisti, että hänestä\nvielä oli tuleva jotain suurta.\n\nSen jälkeen Abraham jatkoi edelleen opiskelujaan vain itsekseen, tehden\npäivällä töitä, illoin ja vapaa-aikoina lueskellen ja kirjoitellen.\nHäntä ruvettiin hänen kunnollisuutensa ja hyvän työkykynsä vuoksi\nhaluamaan monenmoisiin töihin, joissa kysyttiin erityisempää\nälykkäisyyttä ja luotettavaisuutta. Niinpä oli hän jonkun aikaa\nveneen kuljettajana ja kauppa-apulaisena, menestyen kumpaisessakin\ntoimessa erinomaisesti. Niihin aikoihin alkoi hän myös harrastaa\nyhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita ja oli erityisesti innostunut\nraittiusaatteeseen. Kirjallisuuden ja sanomalehtien avulla hän\nkokosi tietoja näiltä aloilta ja kehittyi huomattavasti varsinkin\npuhetaidossa. Kun hän milloin esiintyi kokouksissa ja keskusteluissa,\nihmeteltiin hänen kykyänsä ilmaista ajatuksensa selvästi ja sattuvasti.\n\nMutta lahjakkuuden ja tiedonharrastuksen ohessa oli nuoressa\nLincolnissa ominaisuuksia, jotka tekivät hänet suosituksi ja ihailluksi\nkaikkialla, missä häntä opittiin tuntemaan. Hän oli tavattoman\nvaatimaton käytöksessään ja nöyrä mieleltään. Hän ei tahtonut tehdä\nkenellekään vääryyttä, vaan aina oikeutta. Missä hän ympäristössään\nnäki riitaisuutta ja eripuraisuutta, koetti hän aina suopein sanoin\nja järkisyillä saada sovinnon aikaan. Suuria ruumiinvoimiaan ei hän\nkoskaan käyttänyt niillä kerskatakseen. Eläimille hän ei sallinut\npahaa tehtävän eikä naisten läsnäollessa sopimattomuuksia puhuttavan.\nNeuvolla ja työllä hän aina auttoi, missä apua tarvittiin. Vaikka\nolikin innokas raittiusmies, pelasti hän kerran erään juopuneen\nmiehen, joka oli sortunut rapakkoon, viluun kuolemasta, kantaen hänet\npitkän matkan päähän suojaan. Täten tuli hän jalomielisyytensä vuoksi\nympäristössään yhä enemmän tunnetuksi ja samalla rakastetuksi.\n\nKerromme tässä vielä erään tapahtuman hänen nuoruutensa ajoilta, joka\nsekin osoittaa hänen mielenjalouttaan ja samalla voimakasta, miehekästä\nluonnettaan.\n\nV. 1831 syntyi Yhdysvalloissa n.s. Mustan Haukan sota. \"Musta Haukka\"\noli rohkea ja ovela intiaanipäällikkö, joka pyrki ahdistamaan\nYhdysvaltain uutisasutusta Mississippi-joen varsilla. Hän oli joku aika\nsitä ennen lupautunut pysymään väkineen mainitun joen länsipuolella,\nmutta tämän lupauksensa hän rikkoi ryhtyen vihollisuuksiin valkoihoista\nväestöä vastaan. Abraham Lincoln oli siihen aikaan New-Salemin\nkaupungissa. Illinoisin kuvernööri antoi julistuksen, jossa\nkehoitettiin vapaaehtoisia astumaan sotapalvelukseen kolmenkymmenen\npäivän ajaksi. Tämä kehoitus herätti suurta vastakaikua väestössä.\nAbraham Lincoln, joka sillä kertaa ei ollut kiinnitettynä mihinkään\nvakinaiseen toimeen, päätti mennä mukaan. Tähän yllytti häntä Mustan\nHaukan petollisuus, ja lienee hänellä muutenkin lapsuudestaan asti\nollut erityistä vastenmielisyyttä intiaaneja kohtaan, sillä nämä olivat\nKentuckyssa v. 1784 salakavalasti ampuneet hänen isoisänsä kuoliaaksi.\n\nJoukko New-Salemin nuoria miehiä päätti seurata Lincolnin esimerkkiä,\nja heitä kertyi kokonainen komppania. Niin suuresti oli Abraham Lincoln\nheidän suosiossaan, että hänet yksimielisesti valittiin komppanian\n\"kapteeniksi\".\n\nTämän sotaretken tapahtumista kerrottakoon tässä vain yksi Abraham\nLincolnin luonnetta kuvaava.\n\nEräänä päivänä tuli muuan vanha intiaani leiriin, ilmoittaen olevansa\nvalkoihoisten ystävä ja antautuen Lincolnin soturien armoille.\n\n\"Me tulimme sotimaan intiaaneja vastaan\", huusi yksi komppanian\n'pojista', ja me annamme teille kylmää lyijyä armon sijasta.\n\n\"Ampukaa hänet! ampukaa hänet!\" huudettiin monelta taholta.\n\n\"Vakoilija! Vakoilija!\" huusivat toiset.\n\nTämä mielenilmaisu säikähdytti intiaania; hädissään heitti hän maahan\nrypistyneen paperin, jota hän oli pitänyt kädessään, ja pyysi heitä\nlukemaan sen. Kapteeni Lincoln nosti sen maasta ja huomasi, että se\noli kenraali Cassin antama todistus ja turvakirja, jossa intiaani\nesitettiin rehelliseksi mieheksi, joka oli tehnyt hyvää hänelle.\n\n\"Väärennetty asiakirja!\" kuului heti miesjoukosta.\n\n\"Vanha villi ei voi puijata meitä\", huusi eräs miehistä, kohottaen\nsamalla kiväärinsä uhkaavasti.\n\n\"Tappakaa hänet! Älkää antako hänelle armoa!\" kiljui eräs, jonka käytös\njo sitä ennen oli tuottanut Lincolnille harmia.\n\n'Pojat' pitivät velvollisuutenaan tappaa intiaanin ja olivat\nhyökkäämäisillään hänen kimppuunsa, mutta silloin kapteeni Lincoln\nsyöksyi hänen eteensä, astuen hyökkääjiä, vastaan ja käskien heidän\npysähtymään.\n\n\"Te ette saa ampua intiaania\", huusi hän. \"Kenraali Cassin määräystä on\ntoteltava.\"\n\n\"Me _tahdomme_ ampua hänet\", kuului raaka ääni.\n\n\"Ette muuten paitsi jos ammutte minut\", huusi Lincoln tulisesti,\nkohottautuen täyteen pituuteensa ja suojellen intiaania omalla\nruumiillaan.\n\nHänen päättäväinen ja luja esiintymisensä ja pelottava vakavuutensa,\njoka ilmeni hänen jokaisessa ruumiinliikkeessään, taltutti pojat, niin\nettä he muristen peräytyivät, ja turmiollinen laukaus jäi ampumatta.\nJotkut miehistä mutisivat matalalla äänellä kostoa, ja lopulta huusi\nyksi, joka oli muita röyhkeämpi:\n\n\"Te olette pelkuri, Lincoln.\" Tästä julkeasta ja kohtuuttomasta\nsyytöksestä nousi Lincolnin itsetunto ja pontevuus ylimmilleen ja hän\nhuusi:\n\n\"Jos joku teistä pitää minua pelkurina, niin koetelkoon sen heti\npaikalla!\"\n\n\"Te olette kookkaampi ja voimakkaampi kuin kukaan meistä, Lincoln\",\nvastasi yksi.\n\n\"Te voitte suojella itsenne sitä vastaan; valitkaa itse aseenne\",\nvastasi Lincoln, jonka jokaisessa kasvonpiirteessä ja liikkeessä\nkuvastui lannistamaton lujuus. \"Ei hän koskaan ennen ollut näyttänyt\nniin voimakkaalta ja pelottomalta\", sanoi eräs, joka sattui syrjästä\nkuuntelemaan tätä väittelyä. Ei yksikään 'pojista' uskaltanut enää\nkohottaa sormeansakaan Lincolnia enempää kuin intiaani raukkaakaan\nvastaan; eikä koskaan enää senjälkeen liitetty pelkuri-nimitystä\nLincolnin nimeen.\n\nTässä kahakassa oli Lincolnin henki yhtä suuressa vaarassa kuin\nintiaaninkin. Päällikkönä olisi Lincoln voinut käyttää 'poikia' vastaan\nsotakuria ja rangaista heitä, mutta tämä menettely olisi epäilemättä\nollut epäviisasta, sillä nuo miehet olivat oikeastaan vain nimeksi\nsotilaita, ja tavallinen sotakuri olisi heidät saattanut leppymättömään\nraivoon. Lincoln ymmärsi taltuttaa heidät persoonallisella\nuljuudellaan. Joka tapauksessa oli viaton intiaani hänen rohkean ja\npontevan esiintymisensä avulla tullut pelastetuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLincolnin seuraavia vaiheita ei meillä ole tilaisuutta tässä lähemmin\nkosketella. Mainitsemme vain, että hän yhä edelleen opiskeli itsekseen,\nkooten tietoja varsinkin lakitieteen alalta, ja että hän tuli yhä\nenemmän huomatuksi. Hänet valittiin v. 1834 Illinoisin valtion\neduskuntaan ja v. 1846 Yhdysvaltain kongressin edustajahuoneeseen.\nOllen järkähtämättömästä sillä kannalla, että neekeriorjuus oli\nYhdysvalloista poistettava, joutui hän tästä asiasta usein julkisiin\nväittelyihin, joissa hän aina osoitti erinomaista puhetaitoa.\nHänen maineensa kasvoi siinä määrin, että hänet v. 1860 valittiin\nYhdysvaltain presidentiksi. Tämän vaalin johdosta Yhdysvaltain\neteläiset valtiot, joissa orjuus vallitsi ja jotka tahtoivat sen\nedelleenkin säilyttää, erosivat seuraavana vuonna Yhdysvaltain\nyhteydestä. Tästä aiheutui verinen sisällinen sota, jota kesti aina\nvuoteen 1865 ja joka päättyi etelävaltioiden täydelliseen tappioon.\nOrjuuden kirous tuli poistetuksi ja Yhdysvaltain eheys säilytetyksi.\nLincoln oli saavuttanut orjuutta vastustavain kansalaistensa\njakamattoman kunnioituksen ja ihailun. Ja kun hän sodan päättyessä\nmeni etelävaltain pääkaupunkiin Richmondiin, vaatimattomana kuten\naina, jalan, taluttaen poikaansa kädestä, oli neekerien riemu aivan\nrajaton: miehet lankesivat ilokyyneleitä vuodattaen polvilleen ja\nvaimot nostivat lapsensa häntä kohden ja siunasivat häntä. — Mutta\nsamana vuonna jalon Lincolnin elämä sammui. Eräs etelävaltalainen\nkiihkoilija hänet salakavalasti ampui kuoliaaksi. Lincoln oli silloin\nvasta 56 vuoden ikäinen. Syvään on hänen suuri muistonsa painunut\nyhdysvaltalaisten sydämiin.\n\n(W. M. Thayer: Abraham Lincoln.)\n\n\n\n\nHULLU KOIRA.\n\n\nSir Thomas Fowell Buxton tuli viime vuosisadan alkupuolella yleisesti\ntunnetuksi sen johdosta, että hän innokkaasti auttoi William\nWilberforcea vapauttamaan Englantia orjuuden kirouksesta. Tässä emme\nkuitenkaan puhu tästä hänen julkisesta toiminnastaan emmekä myös\nhänen syvästä, vakaasta hurskaudestaan, vaan eräästä tapauksesta\nhänen elämässään, joka osoittaa, kuinka uskonnon elähyttämä peloton\nmies voi antautua äkilliseen hirveään vaaraan toisten pelastamiseksi.\nTapaus sattui kesällä 1816. Hän oli silloin kolmenkymmenen vuoden\nikäinen, taitava metsästäjä ja tunnettu harvinaisesta pituudestaan\nja ruumiinvoimastaan. Hän asui siihen aikaan Hampstead'issa. Kun\nhänen vaimonsa ja lapsensa silloin kerran vierailivat etäämpänä\nasuvien naapurien luona, asui hän lankonsa mr Hoaren luona, lähellä\nomaa kotiansa. Kun hänen tallirenkinsä eräänä päivänä toi sinne\nhänen hevosensa jotakin ratsastusmatkaa varten, toi hän samalla sen\ntiedon, että hänen koiransa Prinssi oli ollut mitä kummallisimmassa\ntilassa, tappanut erään kissan ja melkein samoin erään koiran sekä\npurrut kolmea palvelijoista. Buxton käski, että koira oli sidottava ja\nvartioitava, ja ratsasti sitten asioilleen; mutta kun hän palasi siltä\nmatkalta, sai hän nähdä Prinssin lian peittämänä ja nähtävästi hulluna\nryntäävän eteenpäin ja purevan kaikkea, mitä oli sen tiellä. Buxton\nkoetti ratsastaa sen kumoon tai ajaa sen johonkin ulkohuoneeseen,\nmutta turhaan; Prinssi puri vähintään, kahtatoista koiraa, kahta\npoikaa ja yhtä miestä sekä hyökkäsi erään pienen pojan rintaa vasten;\nonneksi oli Buxton silloin niin lähellä, että hän saattoi lyödä\nsitä ratsupiiskallaan. Nyt kääntyi koira ympäri ja lähti juoksemaan\nLontooseen päin. Buxton ratsasti sen rinnalla, toivoen saavansa jonkun\ntilaisuuden sen pidättämiseen, ja huuteli sitä yhä; mutta eläin raukka\nei pitänyt väliä huudoista eikä uhkauksista. Se läheni nyt asutumpia\nseutuja; kauhistuen sitä vahinkoa, minkä se voisi aikaansaada, päätti\nBuxton koettaa ottaa sen kiinni. Prinssi juoksi erästä puutarhaporttia\nvastaan, Buxton hyppäsi hevosen, selästä ja tarttui sitä niskaan.\nElukka ponnisteli hurjasti päästäkseen irti, joten näytti alussa\nniinkin voimakkaalle miehelle mahdottomalta pitää sitä kiinni. Buxton\nnosti sen ilmaan — siten oli helpompi sitä pidellä — ja onnistui\ntodella soittamaan portin kelloa; mutta kesti kauan, ennenkuin\nketään tuli hänen avukseen. Hän pelkäsi, että vaahto, mikä valui\nkoira raukan suusta, voisi päästä johonkin naarmuun hänen sormissaan\nja siten tuottaa saman vaaran kuin varsinainen puremakin. Suurilla\nponnistuksilla onnistui hän saamaan taskustaan hansikkaan ja vetämään\nsen toiseen käteensä, samalla kuin hän toisella piteli Prinssiä,\njoka oli kookas koira. Sitten vaihtoi hän kättä ja teki saman tempun\ntoisella kädellä, onnistuen saamaan hansikkaan siihenkin. Viimein avasi\npuutarhuri portin ja kysyi, mitä hän tahtoi. \"Minulla on tässä hullu\nkoira\", vastasi Buxton, \"tuokaa minulle vahvat kahleet.\" Hän meni\nsitten puutarhaan kantaen Prinssiä niskanahasta. Hän oli päättänyt,\nettei heti lopettaisi koiraa, jos mahdollisesti näyttäytyisi, että\nsillä ei olisikaan vesikauhua, mikä tietysti olisi ollut suuri lohdutus\nniille henkilöille, joita se oli purrut, ja tämä voitiin ratkaista vain\nsiten, että taudin annettiin kehittyä. Puutarhuri oli hyvin peloissaan,\nmutta älysi kuitenkin totella määräystä ja hänen onnistui kiinnittää\nkahleiden toinen pää koiran kaulan ympärille ja toinen erään puun\nympärille. Buxton meni nyt puusta niin etäälle kuin kahleet ulottuivat\nja niin väsynyt kuin hän jo olikin koiran hurjista rimpuilemisista,\nheitti sen sitten niin kauas itsestään kuin mahdollista oli ja hyppäsi\nsivulle väistääkseen sen hurjan tavoittelun. Koira päästi niin kamalan\nulvonnan, ettei hän milloinkaan ennen ollut sellaista kuullut.\n\nKoko päivän raivosi tuo onneton eläin kamalassa taudissaan, joka\ntoisinaan tulee näihin meidän uskollisiin seuralaisiimme, hyppien\nympäri puun ja niellen vaahtoa, mikä valui sen leuoista. Kun sille\nheitettiin ruokaa, tarttui se siihen raivokkaasti, mutta ei voinut\nvähääkään syödä. Seuraavana päivänä alkoivat kahleet Buxtonin mielestä\npettää. Hän hankki nyt itselleen vahvemmat kahleet ja heinähangon ja\nuudisti rohkean tekonsa siten, että hän työnsi heinähangon koiran\nympärille niin, että se puristui hangon piikkien väliin, ja piti sitä\ntäten maata vasten siksi, kunnes sai sidotuksi paljoa vahvemmat kahleet\nsen kaulaan. Kun heinähanko otettiin pois, ryntäsi koira isäntäänsä\nvasten niin voimakkaasti, että ensimmäiset kahleet katkesivat. Koiran\nhurjat ponnistelut uuvuttivat sen pian, ja neljänkymmenenkahden\ntunnin perästä! siitä, kuin vesikauhu siihen ilmaantui, makasi se\njo kuolleena. Kaikki koirat ja kissat, joita se oli purrut, tappoi\nBuxton itse, — hän ei tahtonut uskoa tätä surullista tehtävää muille.\nMieheltä ja pojalta, joita koira oli purrut, leikattiin puremakohdat\npois ja haavat poltettiin, joten oli toiveita siitä, että he\npääsisivät puremisen hirveistä seurauksista. Buxton tunsi sanomatonta\nkiitollisuutta sydämessään omasta pelastuksestaan ja siitä, että\nhänen vaimonsa ja lapsensa olivat poissa ja välttivät siten vaaran.\nJoku päivä myöhemmin kirjoitti hän vaimollensa: \"Se oli kauhea\ntapaus. Et saa moittia minua, että panin henkeni alttiiksi. Minun\nsyvä vakaumukseni oli, että minun velvollisuuteni oli toimia siten,\neikä minun mielestäni liian suuri varovaisuus omaan itseen nähden\nsellaisissa tapauksissa, jolloin omalla hengenvaaralla voi pelastaa\nmuita, koskaan ole niin suuri hyve, niinä sitä monet pitävät. Jos minä\nolisin väistänyt vaaraa ja toiset sen johdosta olisivat joutuneet\nkärsimään, luulen että olisin siitä tuntenut paljoa suurempaa tuskaa\nkuin jos minua olisi purtu.\"\n\nSe täydellinen levollisuus ja mielenmaltti, jota kerrotussa tapauksessa\nosoitettiin, on ehkä juuri sen huomattavin puoli. Kaikki tapahtui\ntyynesti ja horjumattomasta vakaumuksesta, että velvollisuus vaati\nantautumaan vaaraan toisten pelastamiseksi, eikä kukaan, joka on\nkuullut kuvattavan vesikauhuun sairastuneen ihmisen tuskia, voi olla\ntunnustamatta, että se vaara oli kauhistuttavan suuri.\n\n\n\n\nMERIEN VAAROISSA.\n\n\nNiiden miesten joukkoon, jotka ovat suorittaneet urheimmat ja\nuhrautumista kysyvimmät teot luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla\ntavalla, on meidän ensikädessä laskettava laivojen päälliköt. On\nsääntönä, että päällikkö, tapahtuipa mitä tahansa, viimeiseksi saa\npelastaa oman henkensä, viimeiseksi jättää uppoavan laivansa. Moni\nelämä on sillä tavalla urhoollisesti uhrattu, ja se henki, mikä\nsellaisista esimerkeistä kasvaa, on suuriarvoisempi kuin näiden\nhenkilöiden jatkuva palvelus olisi ollut. Mitä heihin itseensä tulee,\nniin eihän tämä elämä ole kaikki kaikessa, ja olemmehan lukeneet sanat:\n\"joka koettaa voittaa sielunsa itselleen, hän kadottaa sen, ja joka\nkadottaa sen, pelastaa sen.\"\n\nNewfoundlandin rannikko on hyvin vaarallinen siellä vallitsevien\ntiheiden sumujen vuoksi, jotka syntyvät sen johdosta, että Golf-virran\nlämmin vesi siellä tulee pohjoisnavalta virtaavan kylmän veden\nyhteyteen. Sumut ovat niin paksuja, että päivää tuskin voi erottaa\nyöstä, eikä voi nähdä esineitä kyynäränkään matkan päästä. Etäämmältä\nkatsoen näyttää sumu kohtisuoralta valtavalta lumivuorelta.\n\nSellaisen paksun sumun vallitessa törmäsi 20 p. kesäkuuta 1822 pieni\nDrake niminen kuunari vedenalaista kalliota vastaan ja kallistui\nmelkein heti toiselle kyljelleen, aaltojen loiskuessa sen kannen yli.\nPäällikkö, kapteeni Baker, käski kaatamaan heti mastot, toivoen että\nalus siten kevenisi niin paljon, että se voisi itsestään nousta, mutta\nse oli turhaa. Yhden veneen tempasivat aallot mukaansa, toinen kaatui\nsitä mereen laskettaissa, jäljellä oli vain kapteenin pieni vene.\nLaiva oli särkymäisillään kariin, ja ainoana pelastusmahdollisuutena\noli, että miehistö pääsisi pienelle kalliokarille, jonka huippu oli\nnähtävissä aaltojen yli jonkun matkan päässä, kuinka pitkän, sitä oli\nsumun vuoksi vaikea laskea, mutta toivottiin, että matka ei olisi\nliian pitkä. Eräs Lennard niminen merimies otti käteensä köyden ja\nhyppäsi mereen, mutta virta oli hänelle liian voimakas, se kuljetti\nhäntä päinvastaiseen suuntaan, ja hänet oli vedettävä jälleen kannelle.\nVenemies, Turner nimeltään, tarjoutui nyt yrittämään kapteenin pikku\nveneellä ja kiinnitti köyden vyötärölleen. Miehistö hurrasi hänelle,\nkuten urheiden merimiesten kesken on tapa, vaikka he riippuivat\nköysistä laivan ympärillä ja kuohuvat aallot alati vyöryivät heidän\nylitsensä, uhaten särkeä laivan pieniksi pirstaleiksi. He seurasivat\ntuskaisin katsein Turneria, näkivät kuinka hän ponnisteli eteenpäin,\nkunnes vain muutaman jalan matka erotti hänet karista. Nyt kohotti\nsuuri aalto tuon pienen veneen ylemmäksi ja heti senjälkeen löi sen\npirstaleiksi karia vasten; mutta urhea venemies oli pelastettu; pitäen\nkiinni köydestään kiipesi hän karille.\n\nToinen suuri aalto nosti laivan irti ja paiskasi sen alas aivan lähelle\npelastuskaria, ja kapteeni Baker, joka nyt käsitti mahdottomaksi\nlaivaa pelastaa, määräsi miehistön jättämään sen ja koettamaan päästä\nkarille. Sattui nyt ensimmäisen kerran, että hänen käskyään ei toteltu.\nYhdestä suusta kieltäytyi miehistö lähtemästä laivasta, ennenkuin\nnäkisivät kapteenin turvassa. Tyynesti uudisti hän käskynsä, sanoen\nheille, että hänen henkensä tässä oli vähimmän arvoinen. Miesten täytyi\ntotella, ja he lähtivät laivasta niin hyvässä järjestyksessä kuin jos\nolisivat olleet satamassa ja lähteneet maalle. Mutta he olivat niin\nkylmästä kangistuneet, että monet heistä eivät pystyneet kiipeämään\nkarille, vaan aallot tempasivat heidät helmaansa. Viimeisenä kaikista\nseurasi kapteeni Baker miehistöänsä, ja huomattiin nyt, että he eivät\nolleet kaukana maasta, mutta että nousuvesi oli kohoamassa ja että se\nkallio, jolla he seisoivat, pian joutuisi aaltojen alle. Paksu sumu ja\nautio rannikko eivät sallineet toivoa, että heille voisi tulla apua,\nennenkuin nousuvesi hukuttaisi heidät.\n\nEi kuulunut vähintäkään nurinaa, ja urhea venemies, jolla oli vielä\nköysi ympärillään, tarjoutui yrittämään pelastaa tovereitaan.\nKohotettuaan lyhyen hiljaisen rukouksen taivaaseen, syöksyi hän\naaltoihin ja pääsi kovasti ponnisteltuaan onnellisesti rannalle, josta\nhän hurraa-huudolla ilmoitti tovereille onnistumisensa.\n\nNyt oli siis olemassa köysi karin ja rannan välillä, parahiksi niin\npitkä, että se juuri ja juuri ylti. Ainoa mahdollisuus pelastua oli nyt\nkoettaa tämän köyden avulla päästä rannalle. Aaltojen vaahto roiski\njo karille ahtautuneen miehistön yli, mutta kukaan ei liikahtanut,\nennenkuin kapteeni huusi kutakin nimeltä, ja kerrotaan, että kukaan\nhuudetuista ei lähtenyt ennenkuin oli kaikin tavoin koettanut\nsuostuttaa päällikköä ottamaan hänen sijansa; mutta tämä oli vain\nvastannut: \"Minä en lähde karilta, ennenkuin joka henki on turvassa.\"\n\nNeljäkymmentä neljä päättäväistä matruusia oli jo tehnyt tuon\nvaarallisen matkan rannalle. Neljäskymmenes viides sai nähdä erään\nlaivaväestöön kuuluvan naisraukan makaavan tainnoksissa karilla.\nHän kiersi toisen kätensä naisen ympärille ja piti toisella kiinni\nköydestä. Mutta tällaista kaksinkertaista painoa ei köysi kestänytkään,\nse katkesi, kun mies oli taakkoineen päässyt keskivälille, ja molemmat\njoutuivat aaltojen saaliiksi. Kapteeni Baker ja kolme matruusia oli\nvielä karilla; ei ollut mitään toivoa heidän pelastuksestaan. Vähimmin\nväsyneet riensivät hakemaan apua, löysivät erään talon, josta saivat\nköyden, ja kiirehtivät takaisin; mutta ennenkuin he ennättivät perille,\noli vesi jo peittänyt tuon urhoollisen kapteenin pään. Pelastunut,\nsureva miehistö ei hänen suhteensa enää voinut, muuta tehdä kuin\nkirjoittaa liikuttavan kirjeen eräälle upseerille, joka kerran oli\npurjehtinut heidän kanssaan, ja pyytää häntä saattamaan kapteenin\njalon käytöksen tunnetuksi. Kirjeen alle kirjoittivat kaikki miehet\nnimensä. Kun tapaus sitten tuli tunnetuksi, asetettiin Portsmouthin\nlaivaveistämön kappeliin taulu kapteeni Charles Bakerin sankaruuden\nmuistoksi.\n\nEttä tuo pelastettu miehistö, joka oli nähnyt nuo vakavat kasvot ja\nkuullut nuo levolliset, horjumattomat vastaukset, piti päällikkönsä\nkäytöstä aivan verrattomana, ei ole ihmeteltävää, ja kuitenkin uusiutuu\nsama urhoollisuus kerta toisensa perästä rannalle ajautuneissa\nlaivoissa, autioilla kareilla ja korkeilla jäävuorilla, myrskytuulten\nja raivoavien aaltojen keskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAtlantin valtameren kaunein osa on Karibian meri. Siellä etelän\ntaivaan sinisin sini kuvastuu vielä sinisempään mereen. Kimmeltäen\nauringonsäteiden täydessä loistossa ja kantaen helmassaan vuorisia\nsaaria on se maailman ihanimpia kesäseutuja.\n\nMutta tämä kaunis meri on myös kaikkein petollisimpia. Siellä on\nhirmumyrskyjen ja äkisti syntyvien vesipatsaiden kotipaikka. Ne\nnousevat ilman edelläkäypää varoitusta. Ilmapuntarin laskemisen\nohessa voi vain tottunut silmä huomata muutamia vähäpätöisiä merkkejä\ntaivaalla. Mutta nämäkin huomataan vasta aivan myrskyn edellä, jolloin\non vain enää muutamia minuutteja aikaa varustaa laivaa tätä kamalaa\nvihollista vastaan.\n\nElokuussa 1826 risteili pieni kuunari Magpie näillä vesillä,\npäällikkönä eräs luutnantti Edward Smith, vaanien erästä\nkaappauslaivaa, joka kerran oli ollut Cuba saaren länsirannikon kauhuna.\n26:s päivä oli ollut tavattoman helteinen, ja illalla oli Magpie\ntyvenessä liikkumattomana, kunnes kello 8:n aikaan tuuli nousi lännestä\npäin ja purjeet levitettiin, mutta vajaan tunnin kuluessa kääntyi\ntuuli etelään ja kuun alapuolella oli huomattavissa pieni tuhkanharmaa\npilventöyhtö. Tämä oli hyvin tunnettu merkki vaaran lähestymisestä.\nLuutnantti Smith kutsuttiin heti kannelle, purjeet koottiin ja laiva\nvarustettiin, mikäli ihmisvoimalle oli mahdollista, kohtaamaan uhkaavaa\nkuolemanvaaraa. Pilvenlonka kasvoi äkisti ja hetkiseksi tuli aivan\ntyven. Mutta sitten seurasi kohahtava, vinkuva ääni, ensin etäällä,\nmutta muutamassa silmänräpäyksessä yhä lähempänä; meren pinta kuohui\nvalkeassa vaahdossa ja vesi lensi ylös ilmaan aivan kuin lumihiutaleina\nmahtavan mustan savupatsaan edessä, joka kulki eteenpäin hirveätä\nvauhtia. Se saavutti laivan. Päällikkö käski kaatamaan kaikki mastot;\nmutta silloin oli laiva jo kyljellään ja muutamassa silmänräpäyksessä\nse hukkui. Alikonstaapeli Meldrum näki leimahtavan salaman valossa\ntoveriensa tuskanvääntämät kasvot vedenpinnalla. Hän ui pois sen\npyörteen alta, minkä uppoava laiva synnytti, tapasi jotakin vedessä\nkelluvaa, tarttui siihen ja sai käsiinsä airon, sitten vielä toisenkin.\nHirmumyrsky taukosi yhtäkkiä tekonsa tehtyään, ja meri oli tuota pikaa\nyhtä tyvenenä, kuin jos tuo sen vasta päättynyt raivo olisi ollut vain\nunta.\n\nMeldrum kuunteli henkeä vetämättä, kuuluisiko mitään ääntä hänen\nlaivatovereistaan, ja sanomattomaksi ilokseen kuuli hän hetken päästä\näänen, joka kysyi, oliko ketään lähellä. Se oli luutnantti Smith, joka\nkuuden muun miehen keralla piti kiinni veneestä, joka oli irtautunut\nlaivasta ja noussut pinnalle. Mutta kun se tuli huomatuksi, kokoontui\nsen ääreen vähitellen koko laivamiehistö, kaikkiaan 24 miestä, ja vene\nmeni kumoon. Miehet pitivät kiinni laidoista tai kiipesivät sen kölin\npäälle.\n\nLuutnantti Smith käski kaikkien jättämään paikkansa ja koettamaan\nkääntää veneen oikeinpäin. Tämä onnistuikin, ja hän käski nyt kahden\nmiehen nousemaan veneeseen tyhjentämään sitä hatuillaan. Toiset saivat\npitää kiinni veneen laidoista, kunnes vene tyhjenisi sen verran, että\nse kannattaisi heidät kaikki. Juuri kun tyhjentyminen alkoi, huusi\nyksi miehistä, että hän näki haikalan evän. Kauhu valtasi nyt miehet,\nkaikki pyrkivät veneeseen, ja se meni jälleen kumoon. Mutta päällikön\ntyyni päättäväisyys voitti, ja vene käännettiin jälleen oikeinpäin.\nHän käski miesten nyt potkia vettä jaloillaan, minkä ennättivät,\npelottaakseen tuon uhkaavan vihollisen väistymään. Kaikki kävi hyvin,\nja neljä miestä saattoi nousta veneeseen. Päivä nousi ja sen mukana\ntoivokin, mutta noin kello 10 kuului taas huuto: \"hai, hai\", ja ainakin\nviisitoista näitä kamalia petoja oli heidän ympärillään. Syntyi kauhea\nhämmennys, ja vene meni taaskin kumoon; mutta pian sai kuitenkin\nluutnantti Smithin peloton ääni heidät tajuihinsa. Vene pantiin\njälleen oikeinpäin, kaksi miestä astui siihen, toiset riippuivat sen\nulkopuolella haikalojen keskellä, jotka aluksi vain kuin leikitellen\nnykäsivät heitä ja hyppäsivät yli veneenkin. Yhtäkkiä kuului\ntuskanhuuto; hai oli puraissut eräältä matruusilta toisen jalan. Kun ne\nkerran pääsivät veren makuun, ei ollut enää sanottavasti mitään toivoa\npelastuksesta. Mutta luutnantti Smith ylläpiti edelleen järjestystä\nmiehistössä, kehoitti veneessä olevia miehiä kiirehtimään tyhjentämistä\nja toisia kärsivällisesti odottamaan, kunnes vene heidätkin\nkannattaisi. Mutta nuo ahnaat pedot lähenivät yhä enemmän saalistansa.\nAlituiseen kuuluvat tuskanhuudot ja veden punertuminen olivat merkkejä\nsiitä, että mies toisensa jälkeen temmattiin veneestä irti, ja lopuksi\noli enää kuusi jäljellä. Kun luutnantti Smith kohottautui katsoakseen\nveneeseen ja sen johdosta piti jalkansa hetkisen alallaan, purtiin\nhäneltä heti toinen jalka pois. Jotta hän ei säikyttäisi niitä harvoja,\nmitä miehistöstä vielä oli jäljellä, kärsi hän tuon kauhean tuskan\npäästämättä pienintäkään valitushuutoa, ja koko tapahtumaa ei huomattu,\nennenkuin hänen toinenkin jalkansa purtiin poikki. Silloin hän ei\nenää voinut pidättää tuskanhuutoa ja päästi kätensä irti veneestä.\nKaksi miestä oli kuitenkin niin lähellä häntä, että saivat hänestä\nkiinni ja nostivat hänet veneeseen. Siellä hän raadeltuna ja kauheita\ntuskia kärsien yhä vain ajatteli miehistön pelastamista. Hän kutsui\nluokseen erään Wilson nimisen nuorukaisen, jonka hän ainakin arveli\npelastuvan, ja käski hänen sanomaan amiraalille, että hän oli ollut\nmatkalla Kap Ontarioon erään kaappauslaivan jäljessä silloin, kun\nonnettomuus tapahtui. \"Sanokaa hänelle, että miehistö on täyttänyt\nmoitteettomasti kaikki velvollisuutensa. Minulla puolestani on\nvain yksi suosionosoitus pyydettävänä, se nimittäin, että Meldrum\nylennettäisiin ylikonstaapeliksi.\"\n\nHän otti sitten hyvästi kultakin erikseen ja lausui kehoittavia sanoja\nkaikille niin kauan kuin hän saattoi puhua. Iltapuolella vähenivät\nhänen voimansa nopeasti, eikä hän voinut enää puhua. Auringon laskiessa\nkuului taas säikähtyneitä huutoja, että haikaloja oli näkyvissä. Siitä\nsyntyneessä hämmennyksessä meni vene jälleen nurin, ja päällikön\nkärsimykset päättyivät aalloissa.\n\nAinoa elossa oleva upseeri oli Maclean, joka, ollen päättäväinen\nkuin päällikkövainajakin, komensi miehet jälleen kääntämään veneen\noikeinpäin. Se kannatti nyt heidät kaikki, sillä heitä oli enää\njäljellä vain neljä, Maclean, Meldrum, Wilson ja eräs matruuseista.\nKahdenkymmenen tunnin työ vedessä auringon polttaessa heidän yllään,\nilman ruokaa ja juomaa, oli melkein loppuun kuluttanut heidän voimansa.\nAirot olivat menetetyt, ja vaikka lähestyvä yö viileytti ilmaa, oli\npimeydestä seurauksena, että ohikulkevat laivat eivät voineet heitä\nhuomata ja pelastaa. Noin kello 3 aamulla menettivät nuori Wilson ja\nmatruusi kärsimiensä vaivojen johdosta järkensä, hyppäsivät mereen ja\nhukkuivat.\n\nMaelean ja Meldrum koettivat tointua tästä viimeisestä kovasta\niskusta ja ponnistelivat veneen tyhjentämiseksi, kunnes se oli siksi\nvapaa vedestä, että he saattoivat asettua pitkälleen sen pohjalle.\nHe olivat ylenmääräisistä ponnistuksista niin uupuneet, että he heti\nvaipuivat sikeään uneen eivätkä heränneet ennenkuin aurinko ylhäältä\ntaivaalta paistoi heidän päällensä. Mutta mikä herääminen! Yksinään\nheikossa veneessä, kaikki toverit kuolleina, vettä ympärillä ja\nsiinä vilisemässä hirveitä haikaloja, ja polttava aurinko yllään.\nKolmekymmentäkuusi tuntia olivat he olleet ilman ravintoa, ja\nheidän huulensa olivat halkeilleet hirveästä janosta; mutta heillä\noli kuitenkin kyky hillitä itseään juomasta merivettä, he kun\ntiesivät, että janon hetkellistä sammumista seuraisi vielä ankarampi\ntuska, ehkäpä mielenhäiriö. He eivät uskaltaneet puhua toisilleen,\nvaan istuivat toinen perässä, toinen kokassa, kärsivällisesti ja\nhiljaisuudessa odottaen kuolemaa.\n\nMonta tuntia kului tällä tavalla; mutta kello 8 aikaan aamulla näkyi\nvalkea pilkku jonkun matkan päässä, ja kumpikin avasi kuivuneet\nhuulensa huudolla: \"Purje! — Purje!\" Silmät ilokyynelissä ottivat\nhe toisiaan kädestä ja tähtäilivät lakkaamatta; laiva tulikin yhä\nlähemmäksi ja sen tumma runko alkoi näkyä taivaanrannalta. Mutta\n— ollessaan enää vain noin puolen penikulman päässä se muuttikin\nsuuntaa ja purjehti poispäin. He huusivat kaikin voimin ja heiluttivat\nhattujaan; mutta turhaan — heitä ei huomattu.\n\nMeldrum nousi nyt ylös. Hän oli vanhempi ja voimakkaampi heistä; aivan\nlevollisesti ilmoitti hän nyt aikovansa uida tuohon laivaan. Se oli\nhirvittävän pitkä uintimatka sellaiselle, joka oli paastonnut niin\nmonta tuntia, ja vielä hirvittävämpi kuin uppoamisen vaara oli se\nsalakavala vaara, mikä piili tuon sinisen meren kimaltelevien väreiden\nalla. Mutta jääminen merkitsi varmaa kuolemaa. Tuo sankarillinen mies\nuskoi viimeisen tahtonsa Macleanille sekä pyysi, että tämä ei antaisi\nmitään varoitushuutoja, jos hän näkisi jonkun hain seuraavan häntä.\nSitten puristi hän onnettomuustoverinsa kättä, antautui Korkeimman\nsuojaan ja hyppäsi mereen.\n\nMaclean tunsi kovaa halua seurata tätä viimeistä toveriaan, mutta\nvoitti kuitenkin tämän mieliteon, se kun olisi johtanut vain\ntarpeettomaan vaaraan. Kerran oli hän näkevinänsä hain evän ja molski\nvettä pelottaakseen sen ajamasta saalistaan takaa; tuskallisen\njännityksen vallassa seurasi hän silmillään uivan toverin matkaa.\nMeldrum ui eteenpäin, ponnistaen joka hermonsa ja polskuttaen\njaloillaan pidättääkseen hait etäällä sekä huutaen kaikin voimin;\nmutta laivan kannella ei näkynyt ketään. Kun hän oli uinut kaksi\nkolmannesta matkasta, loppuivat hänen voimansa, eikä hänellä ollut nyt\nmuuta neuvoa kuin levätä hiljaa alallaan veden kannattamana, tietysti\nollen sitä suuremmassa vaarassa joutua haikalojen saaliiksi. Mutta\nsilloin ilmaantui joku laivan kannelle. Meldrum kohotti kättään, teki\nhyppäysliikkeen vedessä ja — tuli huomatuksi. Laiva muutti suuntaa,\nvene lähti sieltä liikkeelle, ja Meldrum pääsi kuin pääsikin laivaan.\nHän saattoi vielä puhua ja viittoa sinne päin, missä toveri oli.\n\nLaiva oli amerikalainen, ja kertomus viimeksi kuluneen vuorokauden\ntapahtumista tuntui amerikalaisista niin uskomattomalta, että he aluksi\npitivät Meldrumia ja hänen toveriaan karkuun päässeinä merirosvoina;\nheidät vietiin kuitenkin maihin Havanaan, josta ensimmäinen sotalaiva,\nmikä saapui tälle rannalle, vei heidät Port Royal’iin.\n\nSiinä sotaoikeuden tutkinnossa, minkä sir Lawrence Halstead pani\ntoimeen, tulivat nämä tapahtumat tunnetuiksi. Meldrum'ia ei saatu\nantamaan mitään kertomusta itsestään, mutta kun hänen nuori esimiehensä\noli kertonut kaikki, puhkesivat molemmat itkuun ja syleilivät toisiaan\noikeuden edessä. Ei ollut ainoatakaan upseeria, joka ei olisi ollut\nsyvästi liikutettuna, ja Meldrum tietysti ylennettiin heti luutnantti\nSmith'in viimeisen toivomuksen mukaan. Hän kuoli v. 1848, mutta\nkuunari Magpien nimeen liittyy aina sankarillinen päättäväisyyden ja\nuupumattoman kestävyyden muisto.\n\n\n\n\nHYVYYDEN HEDELMIÄ.\n\n\nKotoiselta maaperältä on kirjailijatar Sara Wacklin julkaissut\nseuraavan kertomuksen, jonka tapahtumat nähtävästi ovat aivan\ntodellisesta elämästä peräisin. Kertomuksen nimi on \"Talonpoika\nMakkonen\", ja sen sisällys on seuraava: Makkonen oli rehellinen ja\nvarakas talonisäntä Paavolan kappelissa Pohjanmaalla. Hän sekä hänen\nvaimonsa olivat tunnetut armeliaisuudesta köyhiä ja varsinkin orpoja\nkohtaan. Heillä oli itsellä kymmenen lasta. Emäntä oli ahkera ja\njärjestystä rakastava, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä pienestä\npitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Häneltä riitti kuitenkin vielä\naikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä seuduin.\n\nOnni ja tyytyväisyys majailivat Makkosen talossa. Mieltä ylentävää\noli nähdä Makkosen esimerkiksi sunnuntai-illoin pitävän kotihartautta\nperheväkensä kanssa. Heleällä ja sointuvalla äänellään hän itse aloitti\nvirren ja kaikki muut yhtyivät siihen, lapsetkin kirkkaine äänineen.\n\nMutta surut ja koettelemukset löysivät tiensä tähänkin rauhan majaan.\nPaikkakunnalle ilmaantui tuhoisa tarttuva tauti. Makkonen ja hänen\nperheensä jäsenet hoitivat ja auttoivat naapureita, jotka olivat siihen\nsairastuneet. Mutta pian löysi tauti tiensä Makkosenkin kotiin. Lyhyen\najan kuluessa kuoli Makkonen itse, hänen vaimonsa ja kolme vanhinta\nlasta.\n\nVainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta\nkahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset\nitkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan\noli ollut heidänkin tukenaan ja neuvonantajanaan. Hautajaisiin saapui\nseurakunnan pappi. Hän kysyi, tahtoisiko kukaan ottaa hoitaakseen\npienokaisia ja heidän kotiaan. Kaikki olivat liikutettuja ja\nhalukkaita, mutta tehtävä ei ollut helppo — tarvittiin mietintöaikaa.\n\nMutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Pekka, talon vanha\nuskottu palvelija, joka aina ennen oli ollut siisti ja puhdas, kapusi\nnyt nokisena ja siistimättömänä alas uunilta, jossa hän syömättä ja\nitkien oli viettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän\nei voinut niitä nostaa päivää vasten. \"Voi, voi!\" oli kaikki, mitä hän\nensi aluksi sai sanotuksi noita seitsemää orpolasta katsellessaan.\nMutta viimein hän voitti luontonsa ja nosti äkisti vanhimman Matti\nnimisen pojan käsivarrelleen ja lausui melkein huutamalla: \"Tässä on\nminun isäntäni! Häntä minä tahdon palvella vaikka palkatta, kun hän\nvain lupaa tulla yhtä rehelliseksi ja hyväksi mieheksi kuin hänen\nisänsäkin oli, ja pitää huolta pienistä veljistään ja sisaristaan. Ne\novat kaikki minulle niin rakkaita, ne ovat minun hyväntekijäni lapsia!\"\n\nÄäneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias Matti tämän ja\nvakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa. Ja talon\nmuutkin palvelijat ilmoittivat seuraavansa Pekan esimerkkiä.\n\nPappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen\nmyötätuntoisuudesta. Itse lupasi hän olla pikku orpojen neuvonantajana\nja tukena, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.\n\nÄidin sijaiseksi valittiin lapsille eräs vanha hyväntahtoinen\nsukulainen. Sitten tarkastettiin talon raha-asiat. Silloin tehtiin\nse odottamaton huomio, että talo vielä oli melkoisessa velassa; osa\nostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut. Kun\ntuo kaksitoistavuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti saavan\naivan miehen voiman. Vakavasti hän lausui: \"Minä yksin tahdon maksaa\nisävainajan velan. Sisarusten ei tarvitse siihen perintöön ottaa osaa.\"\n\nSeuraavana päivänä oli nuoren isännän ensimmäisenä huolena neuvotella\nPekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan maksamiseksi, mikä oli\nhautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.\n\nPekka sanoi, että sitä varten tarvitsi myödä vain pari tynnyriä tervaa.\nMutta isännän tuli nyt itse tehdä ensimmäinen kaupunkimatkansa, koska\nPekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotitöihin.\n\nMatka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen\nvaljastettiin ilman rattaita kolmen tervatynnyrin eteen niin, että ne\npyörivät hevosen perässä. Pari naapuria lähti samalla viemään tervaansa\nkaupunkiin, joten nuori Matti Makkonen sai heidät matkatovereikseen.\n\nParin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja\nmyöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti\nraukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei\nhän muistanutkaan sen majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.\n\nPimeys lisääntyi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei ollut\nenää näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista. Läpimärkänä, vilusta\nväristen seisoskeli poika raukka tuossa pimeässä syysyössä. Hän ajoi\nväsynyttä hevostaan jonkun matkaa eteenpäin ja pysähtyi taas; ei\ntiennyt mistäpäin suojaa etsisi. Pelkäsipä hän vielä, että poliisi\ntulisi ja veisi hänet putkaan — tällä olivat matkatoverit häntä\nleikillään pelotelleet. Tässä lohduttomassa tilassa muistui hänen\nmieleensä Jumala, muistui sisarukset kotona ja kuinka he siellä\nrauhassa nukkuivat. Tästä vähän rohkaistuna hän ajoi eteenpäin\nkirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän vieläkään nähnyt\nihmisiä eikä tulta akkunoissa. Hänen tilansa kävi yhä surkeammaksi.\nItkien ja hampaat kylmästä kalisten hän viimein päätti panna kaiken\nrohkeutensa liikkeelle: hän koputti lähellä olevan apteekin ovea, kun\nhuomasi sen akkunoista valoa häämöttävän. Eräs proviisori avasi oven,\nhuomasi säälien pojan surkean tilan ja käski hänen ajamaan kuormansa\nkartanolle. Sitten hän johti hänet yöksi lämpimään huoneeseen. Pian\nvaipui tuo nuori matkalainen makean unen helmaan. Kun talon herra\naamulla sai nähdä pojan ja kuuli hänen vaiheensa, tarjosi hän hänelle\nmajaa luonaan ja lupasi ostaa hänen tervansa. Talon nuoret tyttäret\nmyös puhelivat hänen kanssaan ystävällisesti ja tarjosivat hänelle\nvirvokkeita. Matti olisi kyllä mielellään sinne jäänyt, mutta hänen\nisävainajansa oli jäänyt heidän entiseen majataloonsa jonkun verran\nvelkaa, josta syystä hän ei voinut siitä luopua, vaikka isävainajakin\noli jo aikonut sen tehdä, kun se ei ollut mikään luotettava paikka.\n\n\"Jos tahdot\", sanoi apteekkari, \"saat sinä minulta rahoja tuon velan\nmaksamiseksi. Ne voit sitten tuonnempana maksaa takaisin. Voit myös\nsiirtää talon velan minulle.\"\n\nNyt tuli Matti ilon ja riemun valtaan. \"En koskaan, en koskaan unohda\nteidän hyvyyttänne minua kohtaan\", sanoi hän silmät kyynelissä ja\npuristaen tuon hyväsydämisen herran kättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan jälkeen\neli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä Oulussa.\nHänellä oli kolme lasta, jotka näyttivät laihtuneilta ja nälkäisiltä.\nHän oli jakanut heille viimeisen leivän ja käskenyt heidän menemään\nvarhain nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä\npyytävän ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset,\njotka olivat tottuneet kieltäymykseen, lukivat iltarukouksensa ja\nkävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti\nkävi senjälkeen kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime\npäivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin,\nsillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin\njäivät ruokavarat ostamatta. Toivottomana hän palasi lastensa luokse.\nUni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän työhön,\nrukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.\n\nYht'äkkiä hän oli kuulevinansa kärrynpyörien ratinaa. Hän katsahti ulos\nakkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti ajoi kuormaa kartanolle.\nHuomattuaan, että mies kuormansa tyhjennettyään aikoi huomaamatta\nlähteä pois, meni hän ulos ja tunsi Matti Makkosen. Yllätettynä,\nhämillään ja punehtuen tämä kunnon mies pyysi anteeksi, että hän muka\nnyt vasta saattoi maksaa vanhaa velkaansa.\n\nMolemmille tuli kyyneleet silmiin. \"Et sinä, Matti, ole minulle mitään\nvelkaa\", sanoi leski. \"Minkä olit isävainajalleni velkaa, sen olet\nkunniallisesti kuolinpesälle suorittanut.\"\n\n\"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni\ntoimeentulosta\", sanoi Makkonen, jolla jo itsellään oli iso perhe.\n\"Älkää hylätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt mitään rasitusta\ntuntematta voin hyväntekijäni tyttärelle tarjota. Olittehan tekin niin\nhyvä minulle, orpo raukalle.\"\n\nTämä Makkosen käynti lesken luona ei jäänyt ainoaksi. Niin kauan kuin\nlesken lapset vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle\nlahjaksi maantuotteita. Ja joka kerta väitti hän vain maksavansa\nvanhoja velkoja.\n\n\n\n\nDAVID LIVINGSTONE.\n\n\nKerromme nyt lopuksi muutamista henkilöistä, jotka ovat omistaneet\nkoko elämäntyönsä jollekin suurelle ja jalolle päämäärälle ja siten\ntehneet unohtumattomia palveluksia lähimmäisilleen, isänmaalleen ja\nihmiskunnalle. Sellaisten jalojen muistojen joukossa on kirkkaimpia\nskotlantilaisen lähetyssaarnaajan ja löytöretkeilijän David\nLivingstonen muisto.\n\nDavid Livingstone syntyi länsi-Skotlannissa lähellä Glasgowin\nkaupunkia 19 p. maaliskuuta 1813. Hänen isänsä oli vähävarainen\npikkukauppias, sukua, joka jo useamman miespolven aikana oli tullut\ntunnetuksi huomattavasta kunnollisuudestaan. Perheessä vallitsi harras\njumalanpelko ja vakava henki, samalla myös hellä suhde vanhempien ja\nlasten kesken. Sydämen rakkaudella David Livingstone myöhemmin aina\nmuistelikin kotiansa ja vanhempiansa. Kodin varattomuuden vuoksi ei\nnuori David saanut paljoakaan kouluopetusta — vähän alkeisopetusta\nkylä- ja pyhäkoulussa. Jo 10-vuotiaana täytyi hänen mennä työhön\npuuvillatehtaaseen ja olla kehruukoneen ääressä kello 6:sta aamulla\nkello 8:aan asti illalla, pieniä väliaikoja lukuunottamatta. Tästä\nraskaasta työstä hän ei kuitenkaan murtunut, vaan kävi vielä työstä\ntultuaan iltakoulussa ja ennen maatapanoa luki kirjoja. Hänellä oli\nniin tavaton opinhalu, että äiti suorastaan oli huolissaan hänen\nterveydestään. Itsekseen perehtyi hän esimerkiksi latinan kielioppiin\nja 16-vuotiaana hän jo luki Vergiliuksen ja Horatiuksen runoja. Ja\nkun lomahetket eivät riittäneet opinhalun tyydyttämiseen, otti hän\nkirjan mukaansa tehtaaseen. Hän asetti sen kehruukoneen poikkipuulle,\nvoidakseen työn ohessa aina joskus vilkaista siihenkin. Hän luki\nkaikkia kirjoja, mitä vain käsiinsä sai, matkakertomuksia, mittaus-\nja tähtitieteellisiä, kasvitieteellisiä y.m. Isä hankki hänelle aina\nuusia kirjoja. Romaaneja hän ei lukenut, niihin ei katsottu ajan\nriittävän. Vapaapäivinään hän kävi sisarustensa kanssa maaseudulla\nkasvi- ja eläintieteellisiä tutkimuksia tekemässä. Kaiken tämän ohessa\nasui hänen sisimmässään syvä uskonnollinen harrastus. Se oli hurskaan\nkodin ja pyhäkoulun vaikutusta. 20-vuotiaana antautui hän ratkaisevasti\nJumalalle ja päätti pyhittää koko elämänsä hänen palvelukseensa.\nHän sai kuulla lähetystoiminnasta kiinalaisten keskuudessa ja\nhänessä heräsi palava halu kehittyä lähetyslääkäriksi ja päästä\nKiinaan. Vanhemmat, jotka olivat lämpimiä lähetysystäviä, iloitsivat\ntästä tuumasta. Ja nyt alkoi David, joka silloin oli 21-vuotias,\nsäästää rahaa lääketieteellisiä opinnoita varten. Talvella v. 1836\noli hänellä sen verran koossa, että hän uskalsi lähteä Glasgowin\nyliopistoon. Lääketieteelliset opinnot kysyivät ankaraa työtä ja paljon\nkustannuksia, joten David oli varsin ahtaalla. Seuraavaksi kesäksi\nhän palasi kotia ansaitakseen uusia varoja kehruukoneen ääressä. Kun\nvarain saanti täten kuitenkin näyttäytyi riittämättömäksi, neuvoivat\nhänen ystävänsä häntä ilmoittautumaan Lontoon lähetysseuralle. Jos\ntuo seura kerran ottaisi hänet palvelukseensa, kustantaisi se myös\nhänen opintonsa. David noudatti kehoitusta ja tuli hyväksytyksi. Hänet\nlähetettiin nyt erääseen lähetyslaitokseen, jossa hän sai opiskella\nkreikkaa, hepreaa ja muitakin aineita. Sitten sai hän vielä Lontoossa\njatkaa lääketieteellisiä opintojaan, kunnes hän v. 1840 suoritti\ntäydellisen lääkärintutkinnon.\n\nNäin oli Livingstone nyt valmistunut lähetyssaarnaajana ja lääkärinä\nvaikuttamaan pakanain keskuudessa. Millaiseksi hän jo siihen aikaan\noli osoittautunut, siitä antaa eräs hänen tuttavansa seuraavan\nkuvauksen: \"Ihailin hänen lahjojaan, sekä päätä että sydäntä, ja\nhänen kaikinpuolista uhrautumistaan elämän korkeimpia tarkoituksia\nvarten. Ehdottomasti miellytti hänessä raitis, hellä ja kristillinen\nmielenlaatu sekä vaatimattomuus ja itseluottamus, mitkä hänen\nluonteessaan olivat mitä parhaimmaksi sopusoinnuksi yhdistyneet.\"\n\nKiinaan ei Livingstone kuitenkaan lähtenyt. Opiumi-sota sulki\ntien sinne. Mutta sen sijaan avautui hänelle tie Afrikaan. Siihen\naikaan oleskeli kotimaassaan lähetyssaarnaaja Robert Moffat, joka\n23 vuotta oli työskennellyt lähetyssaarnaajana etelä-Afrikassa. Hän\nkertoi lähetystyön tehtävistä ja edistyksestä siellä. Livingstone\nkuunteli hänen kertomuksiaan hartaasti. Puhellessaan yksityisesti\nhänen kanssaan sanoi Moffat m.m.: \"Työskennellessäni Afrikassa olen\njoskus auringonnousussa nähnyt savua nousevan tuhansista kylistä,\njoissa ei milloinkaan ole evankeliumia saarnattu.\" Nämä sanat\ntekivät Livingstoneen syvän vaikutuksen. Hän sanoi Moffatille: \"Minä\ntahdon lähteä Afrikaan.\" Käväistyään kotonaan ottamassa jäähyväiset\nomaisiltaan lähti hän 20 p. marraskuuta 1840 laivalla matkalle\nKap-kaupunkia kohden. Sinne saavuttuaan lähti hän härkävaunuilla noin\n1.120 kilometriä pohjoiseen päin, Moffatin perustamalle Kurumanin\nlähetysasemalle, joka siihen aikaan oli Lontoon lähetysseuran\npohjoisin asema etelä-Afrikassa ja joka nyt, Moffatin ollessa\nEnglannissa, tuli Livingstonen hoitoon. Siinä oli jo noin 1.000 henkeen\nnouseva kristillinen seurakunta, joka suuresti iloitsi Livingstonen\nsaapumisesta, hän kun toi mukanaan 500 kappaletta tämän heimon kielelle\nkäännettyä Uutta testamenttia. Ja olihan Livingstone lisäksi lääkäri,\njonka apuun voitaisiin taudintapauksissa turvautua. Pian levisi\n\"valkoisen tohtorin\" maine laajalle ympäristöön, sairaita kokoontui\njoka taholta. Livingstone kuitenkin tätä nykyä etupäässä opiskeli\nkieltä, voidakseen mahdollisimman pian päästä lähetyssaarnaajana\nvaikuttamaan. Hänelle selvisi pian, että Afrikan lähetystyön\nmenestymiseksi ja levenemiseksi oli perustettava uusia lähetysasemia\npohjoiseen päin Kurumanista ja että sitä varten oli keski-Afrikan\ntuntemattomat alat tutkittava. Parin vuoden aikana hän nyt teki kolme\npitkää tutkimusmatkaa pohjoisempana asuvien heimojen keskuuteen,\ntutustuen heidän tapoihinsa ja kieleensä, saarnaten ja harjoittaen\nlääkärintointa.\n\nMutta Livingstonen mieli paloi vielä edemmäksi. Hän oli näillä\nmatkoillaan tullut suuren Kalahari-erämaan rajalle. Sen pohjoiselle\npuolelle halusi Livingstone päästä. Lontoon lähetysseura, saatuaan\nkertomuksen Livingstonen tekemistä matkoista, valtuutti hänet\nperustamaan uuden lähetysaseman. Sen paikan Livingstone valitsi\n_Mabotsa_-nimisen vuoriryhmän tienoilta, jossa väestö oli hyvin\nalhaisella kannalla. Livingstone rakensi sinne talon, kirkon ja koulun\nja ympäröi ne puutarhoilla. Mutta tätä seutua rasittivat leijonat\nja muut petoeläimet. Livingstone otti osaa metsästysretkiin, joita\nniiden hävittämiseksi pantiin toimeen. Tällaisella retkellä leijona\nkerran syöksyi hänen päällensä, kaatoi hänet ja iski käpälänsä\nhänen hartioihinsa. Hän olisi siinä henkensä menettänyt, ellei eräs\nuskollinen alkuasukas olisi häntä oman henkensä uhalla pelastanut.\nTässä ryöpyssä Livingstonen olkaluu murtui, ja hänen käsivartensa\njäi melkein halvatuksi, niin ettei hän milloinkaan enää voinut sitä\nkohottaa olkapään tasalle. Saamastaan vammasta parannuttuaan ryhtyi hän\nuudella innolla lähetystyöhön. Erityisesti miellytti häntä koulutyö\nalkuasukasten lasten keskuudessa. Hän ymmärsi, että sivistyksen ja\nkristinuskon levittämisen on kuljettava rinnakkain. Ja pian sai\nhän tähän työhön itselleen hartaan apulaisen. Hän nimittäin nai\nlähetyssaarnaaja Moffatin tyttären Marian, joka oli Afrikassa syntynyt\nja rakasti sitä kotimaanaan. Hänestä tuli Livingstonelle uskollinen\napulainen, joka pelkäämättä antautui kaikkiin niihin suuriin vaaroihin\nja vaivoihin, joita Livingstonen elämä varsinkin tästä alkaen oli\ntäynnä.\n\nErään työtoverin puolelta oli koetettu halventaa Livingstonen\ntoimia Mabotsassa. Vaikka syytökset olivat kaikkea perää vailla,\nkatsoi Livingstone kuitenkin parhaaksi siirtyä Mabotsasta pois,\njotta epäsopu työntekijäin välillä ei paljastuisi alkuasukkaille ja\nvahingoittaisi lähetystyötä. Kun alkuasukkaat, jotka Livingstonen\ntullessa olivat olleet perin raakoja ja tylsiä, nyt saivat tietää\nhänen lähtöaikeestaan, koettivat he kaikin keinoin häntä pidättää —\nsiinä määrässä hän oli voittanut heidän rakkautensa. Mutta Livingstone\nsiirtyi kuitenkin pohjoiseen päin _Tshonuaneen_ ja perusti sinne toisen\nlähetysaseman. Tämä tapahtui v. 1846. Siellä asuvan heimon ruhtinas\nSetschele oli Livingstonelle hyvin ystävällinen ja avulias, ottaen joku\nvuosi myöhemmin vastaan kasteen.\n\nTäältä käsin Livingstone teki useita matkoja ympäristöllä asuvien\nheimojen luo. Kävipä hän myös idässäpäin, Transvaalin buurien luona.\nMutta nämä osoittivat hänelle suurta vihamielisyyttä. He olivat arkoja\nevankeliumin valolle, sillä he kohtelivat alkuasukkaita melkein kuin\norjia, pakottaen heidät tekemään maksutta työtä. Tällaiset ikävät\nkokemukset herättivät Livingstonessa yhä suuremman rakkauden onnettomia\nalkuasukkaita kohtaan ja innostivat häntä ponnistelemaan mustaihoisten\npelastamiseksi aineellisesta kurjuudesta ja henkisestä pimeydestä.\n\nTässä seudussa vallitsevan kovan kuivuuden vuoksi Livingstone siirtyi\nSetschelen ja koko hänen heimonsa kanssa vielä pohjoisemmaksi\n_Kolobeng_-virran partaille ja perusti sinne uuden lähetysaseman. Työ\nsiellä menestyi erittäin hyvin. Siitä on Livingstone kirjoittanut:\n\n \"Me nousemme niin varhain kuin mahdollista, kesän aikana tavallisesti\n auringon noustessa. Pidämme perherukouksen ja syömme aamiaista. Sitten\n lähdemme kouluun. Kun koulutyö on päättynyt, ryhdymme ruumiilliseen\n työhön. Kynnämme ja kylvämme ja toimitamme muita tarpeellisia töitä.\n Vaimoni huolehtii aamupäivällä taloustehtävistään. Ja jos päivällisen\n aikana tunnemme väsymystä, lepäämme kaksi tuntia. Mutta usein vaimoni\n levon asemesta menee pitämään koulua pikkulapsille, jotka ovat\n koulunkäyntiin hyvin ihastuneita. — — Ruumiillinen työ jatkuu kello\n 5:een asti. Sen jälkeen menen kaupunkiin opettamaan ja keskustelen\n niiden kanssa, joita tapaan. Kun lehmät ovat lypsetyt, pidämme\n hartauskokouksen, jonka jälkeen on rukoushetki Setschelen talossa.\n Kun saavun kotiin noin kello puoli 8 illalla, olen tavallisesti lopen\n uupunut. Sanon tämän, en suinkaan osoittaakseni, kuinka paljon me\n täällä toimimme, vaan että ymmärtäisit syyn suruuni, kun saan niin\n vähän aikaa varsinaiseen lähetystyöhön.\"\n\nIhmeteltävällä tarmolla Livingstone lähetystyönsä ohella yhä harjoitti\nlääkärintointaan ja teki tieteellisiä havaintoja ja tutkimuksia, muun\nmuassa valmistellen erään alkuasukas-kielen kielioppia. Samalla hän\nkirjoitteli kotimaan lähetysystäville pitkiä kirjeitä. Hän toivoi\nitselleen kotimaasta apulaisia, mutta monista syistä sellaisia ei\nsieltä voitu lähettää.\n\nMutta Kolobengissäkin ahdisti kuivuus tavattomasti. Sen johdosta\nvallitsi monesti niin kova nälänhätä, että Livingstone perheineen\nsai nähdä suorastaan nälkää. Hän halusi päästä vesirikkaammille\nseuduille ja samalla ulottaa lähetystyötä yhä syvemmälle pohjoiseen\npäin. Kun Livingstone oli käyttänyt kaikki omat varansa tähän\nasti perustamiensa lähetysasemien hyväksi, rupesi eräs rikas ja\njaloluontoinen englantilainen tutkimusmatkailija, Oswell nimeltään,\nvaroillaan häntä auttamaan. Livingstone oli saanut Setscheleltä\nkuulla, että Kalahari-erämaan toisella puolella hallitsi _Sebituane_\nniminen lahjakas ruhtinas. Hänen maahansa aikoi hän nyt perustaa\nlähetysaseman. Kolme eri kertaa sai Livingstone kuitenkin yrittää,\nennenkuin se onnistui. Ensimmäisellä matkalla (1849) onnistuttiin\nkyllä pääsemään Kalaharin yli, vaikka veden puute olikin kova.\nHeinäkuun alussa saavuttiin paikoille, joilla ei kukaan europalainen\nvielä ollut käynyt, _Zouga_-virralle ja _Ngamt_-järvelle, vaikka\nniiden olemassa-olosta olikin tietoja. Livingstonen löydöt tekivät\nhänet nyt Europassa laajalti tunnetuksi, ja Lontoon maantieteellinen\nseura lähetti hänelle raha-avustuksen. Mutta Ngamijärven toiselle\npuolelle, Sebituanen maahan, ei Livingstonen sillä kertaa onnistunut\npäästä eikä vielä seuraavallakaan matkalla, jonka hän v. 1850 teki\nperheensä kanssa — kuumetauti pakotti palaamaan. Kolmannen kerran\n(1851) yritti Livingstone, tälläkin kertaa perheensä kanssa. Matkan\nvaivat olivat aivan tavattomat, muun muassa pelkäsi Livingstone että\nhän saisi nähdä lapsensa kuolevan janoon, ja häntä kauhistutti se\najatus, että oli kuljettanut omaisensa sellaista tuskaa kärsimään. Kun\noli jo oltu lähes viisi päivää ilman vettä, löydettiin viimein lähde,\nja matkue oli pelastettu. Päästiin vihdoin Makololo-heimon ruhtinaan\nSebituanen luo, joka otti heidät riemulla vastaan. Tämä neekeriruhtinas\nosoittautui niin yleväksi ja sydämelliseksi mieheksi, että Livingstone\nkiintyi häneen kuin veljeensä. Mutta Sebituane sairastui äkisti\nkeuhkotulehdukseen ja kuoli parin viikon päästä. Livingstone suri häntä\nkatkerasti.\n\nTäältä käsin teki Livingstone tutkimusmatkan pohjoisemmaksi ja löysi\n_Sambest_-virran, joka laskee Afrikan itärannalle ja jonka suupuoli\nvain oli siihen asti tunnettu.\n\nTällä matkalla Livingstone joutui näkemään sellaista, mikä teki hänen\nmieleensä järkyttävän vaikutuksen ja määräsi hänen elämäntyönsä tästä\nlähtien. Hän sai nimittäin läheltä nähdä _orjakaupan_, jota siihen\naikaan vielä harjoitettiin mitä laajimmassa määrässä. Tässä osassa\nAfrikaa sitä harjoittivat varsinkin arabialaiset Zansibarista käsin.\nMonet kristitytkin kansat, kuten portugalilaiset, espanjalaiset, jopa\nenglantilaisetkin olivat vuosisatojen kuluessa tällä kaupankäynnillä\nitsensä tahranneet. Mitä kaikkea hirveyttä tässä kaupassa\nharjoitettiin, mihin petomaisuuksiin voitonpyyntö orjakauppiaita johti,\nsen seikkaperäisempi kuvaileminen olisi suorastaan pöyristyttävää.\n\"Ostettuja ja väkisin riistettyjä neekerilaumoja vietiin pitkissä\nkaravaaneissa rannikolle, missä orjalaivat odottivat. Rautavitjoilla\nkytkettyinä astelivat orjaraukat verisiä askeleitaan rannikkoa\nkohden. Itku ja valitus, piiskaniskut ja helvetilliset kiroukset,\nvaalenneet luurangot ja pääkallot orjateillä todistivat, ettei\nihmisyyttä ollut orjakauppiaiden rinnassa. Kulta oli ihmiset lumonnut,\nvoitonpyyntö oli heistä tehnyt ulvovia petoja. He yllyttivät heimoja\ntaisteluihin keskenään ja ostivat sitten sotavankeja lasihelmillä,\nkankaankappaleilla ja vanhoilla pyssyillä. Usein poltettiin kokonaisia\nkyläkuntia ja kotien palavien raunioitten ääreltä kuljetettiin\nisät, äidit ja lapset toisiinsa kahlittuina orjiksi. Vanhukset ja\ntyökyvyttömät ammuttiin tai heitettiin palaneiden rakennusten tuhkaan.\"\n\nKun Livingstone nyt oikein oman näkemänsä perusteella oppi tuntemaan\ntämän \"maailman avoimen haavan\", tunsi hän omassatunnossaan\nhellittämättömän kehoituksen nousta tätä kirousta vastaan ja tehdä\nkaiken voitavansa, jotta se tulisi paljastetuksi ja Afrikan kansa\nsiitä pelastetuksi. Oli vain olemassa kaksi keinoa tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi: evankeliumin julistus ja laillisen kaupankäynnin\njärjestäminen Afrikan sisämaasta rannikolle.\n\nHän päätti nyt sitä varten ryhtyä tutkimaan tuota tuntematonta\nsisä-Afrikaa. Voidakseen tämän tehtävän täyttää teki hän kirvelevin\nsydämin sankarillisen uhrauksen: hän lähetti perheensä joksikin aikaa\nEnglantiin. Ja nyt alkoi sarja mitä vaivalloisimpia tutkimusmatkoja.\nMakololo-heimon luota ja sieltä saadun 27 miehen suuruisen saattojoukon\nkanssa hän syksyllä 1853 lähti liikkeelle, päämääränään päästä\ntuntemattomien seutujen läpi _Afrikan länsirannalle_. Olipa niin ja\nnäin, että Livingstone tästä matkasta hengissä suoriutui. \"31 eri\nkertaa ahdisti häntä tällä matkalla kuumetauti, ja väliaikoina oli\nhän luonnollisesti hyvin uupunut. Lisäksi tuli vielä punatauti. Hänen\nlääkevarastonsa varastettiin, samoin kerran hänen venheensä. Usein,\nkun kuume oli mitä korkein ja ruumiin voimat tyyten heikot, täytyi\nvielä koettaa onnellisesti suoriutua vihamielisistä heimoruhtinaista,\njotka tahtoivat ryöstää seurueelta sen vähätkin varustukset.\" Rääsyihin\nverhottuna, pikemmin luurangon kuin ihmisen näköisenä hän vihdoin\nsaapui toukokuussa 1854 Atlantinmeren rannalle, portugalilaiseen\nLoandaan, jossa hän onneksi sai siksi hyvää hoitoa, että hän vielä\ntoipui.\n\nTäällä Livingstonessa kypsyi uusi suunnitelma: mennä Afrikan\n_länsirannalta_ sen _itäiselle_ rannalle, siis halki koko maan.\nSyksyllä 1854 hän lähti Loandasta paluumatkalle Linyantiin,\nMakololo-heimon pääpaikkaan; tätä paluumatkaa kesti Livingstonen\nsairauden ynnä muiden vastuksien vuoksi kokonainen vuosi. Seuraavana\nvuonna (1855) läksi Livingstone vielä Linyantista kohden Afrikan\nitärantaa. Matka kulki Sambesi-virtaa ja sen rantoja pitkin, ihanien\nseutujen läpi. Löydettiin tällä matkalla m.m. tämän virran valtavat\nputoukset, jotka Livingstone nimitti Viktoria-putouksiksi Englannin\nkuningattaren kunniaksi. Mutta matkalla asuvien heimojen hengellinen\nhätä ja pimeys oli tavattoman suuri, ja kirottu orjakauppa, jota\nLivingstone tällä matkalla joutui näkemään entistä enemmän, sumensi\nhänen mieltään. Toukokuussa 1856 Livingstone viimein saapui Afrikan\nitärannalle _Kilimaneen_.\n\nTäältä hän nyt päätti tehdä matkan Englantiin hartaasti ikävöityä\nperhettänsä ja muita omaisiansa tervehtimään. Sinne hän saapui\njoulukuussa. \"Mykkänä liikutuksesta hän nyt syleili omaisiaan, ja hänen\nlaihoille kasvoillensa virtasivat jälleennäkemisen synnyttämät onnen\nkyyneleet.\"\n\nLivingstone oli matkustanut Afrikan poikki; sisä-Afrikan ennen\ntuntemattomat seudut olivat nyt tulleet tunnetuiksi, ja Afrikan\netelä-osan kartta sai aivan uuden muodon; hän oli kaikista\ntutkimuksistansa ja havainnoistansa tehnyt tieteellisen tarkat\nmuistiinpanot. Oli luonnollista, että tämä suurtyö kotimaassa sai\nansaittua tunnustusta, ja paljon kunniaa tuli nyt hänen osakseen;\nhänelle pidettiin juhlallisuuksia ja ylistyspuheita, monenmoiset\ntieteelliset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen y.m. Tällaista\nkunnioitusta ei Livingstone ollut koskaan tavoitellut, se oli hänelle\nvierasta; hän oli tehnyt kaiken Jumalan valtakunnan levittämiseksi ja\norjuuden kirouksen poistamiseksi Afrikan pimeydessä vaeltavien kansojen\nkeskuudesta. Ja hän koetti kotimaassaan puheilla ja esitelmillä\nherättää harrastusta lähetysasiaan ja Afrikan oloihin. Niinpä hän\nesim. Cambridgen ylioppilaille pitämässään puheessa m.m. sanoi: \"Minä\npyydän teitä: muistakaa Afrikaa! Tiedän, että muutamien vuosien\nkuluttua kuolen siinä maassa, mikä nyt on avoinna. Älkää salliko sen\ntaas sulkeutua! Palaan Afrikaan ja aion koettaa avata teitä kaupalle\nja kristinuskolle. Pyydän teitä: päättäkää työ, jonka olen aloittanut!\nMinä jätän sen teidän haltuunne.\"\n\nMutta oli tyytymättömiäkin. Monen mielestä Livingstone oli ollut\netupäässä tutkimusmatkailija eikä lähetyssaarnaaja. Kuitenkin\noli Livingstone pitkin matkaa innolla ja hartaasti saarnannut\nevankeliumia, mutta hän oli samalla aina vakuutettu siitä, että\nAfrikan maantieteellinen tutkiminen ja uusien kauppateiden löytäminen\noli välttämätön ehto evankeliumin leviämiseksi sisä-Afrikaan ja\norjakaupan hävittämiseksi. Jottei kuitenkaan kukaan voisi sanoa, että\nlähetysseuran varoja käytettäisiin sille vieraisiin tarkoituksiin,\npäätti hän hyvässä sovussa luopua lähetysseuran palveluksesta ja tehdä\ntyötä toisella tavalla Afrikan hyväksi.\n\nV. 1858 Livingstone palasi Afrikaan, valtuutettuna Englannin konsuliksi\nja Sambesi-laaksoa tutkivan retkikunnan johtajaksi. Hänen mukanaan oli\nhänen vaimonsa ja nuorin poikansa. Vuosina 1858—1864 hän retkikuntansa\nkanssa tutki Sambesi-virran ala- ja keskijuoksun sekä sen lisäjoen\nShiren, löysi Shirva- ja Nyassa-järven ja tutki Rovuma-jokea.\nNyassa-järven pohjoispuolella näkyi orjakauppa varsinkin rehoittavan.\nSieltä yksin kuljetettiin vuosittain noin 19.000 orjaa Zansibariin.\nOnnistuipa Livingstone kerran vapauttamaan 84 hengen suuruisen\norjakaravaanin. Näiden matkojen aikana kohtasi Livingstonea suuri suru:\nhänen vaimonsa, hänen uskollinen ystävänsä ja auttajansa koko hänen\nkärsimyksistä ja kieltäymyksistä rikkaan elämänsä aikana, sairastui\nankaraan kuumetautiin ja kuoli 27 p. huhtik. 1862. Katkera suru valtasi\nLivingstonen mielen, se oli hänen elämänsä kovin isku. Ja surun ohessa\npainoi hänen mieltään huoli lapsista.\n\nKun hän oli jotenkuten toipunut raskasmielisyydestään, kohtasi häntä\nse pettymys, että hänen johtamansa retkikunta kutsuttiin äkkiä\ntakaisin — se oli muka tullut liian kalliiksi. Mutta Livingstone\npäätti omin neuvoin jatkaa työtään Afrikassa. V. 1864 hän kävi\nEnglannissa järjestämässä orpojen lastensa kasvatusta ja herättämässä\nsuurempaa harrastusta Afrikan lähetystyöhön. Hän julkaisi siellä\nkertomuksen viimeisestä tutkimusmatkastaan. Se oli valtava herätyshuuto\nsivistyneelle maailmalle ryhtyä toimiin Afrikan pelastamiseksi\norjakaupan kirouksesta. Kirjalla oli erittäin suuri menekki.\n\nPian oli Livingstone taas valmis lähtemään Afrikaan. Maantieteellinen\nseura ja hallitus tarjoutuivat suorittamaan osan uusien tutkimusten\nkustannuksista. Sillä Livingstone ei mitenkään suostunut kokonaan\nantautumaan tieteellisiin tehtäviin. \"Vain silloin tunnen olevani\noikealla velvollisuuden tiellä, kun työskentelen lähetyssaarnaajana\",\nsanoi hän. Hän tahtoi nyt tutkia Sambesi-virran ja suuren Tanganjika\njärven välisen alueen. Tällä tutkimusmatkallaan hän oli v:sta 1866\nalkaen. Muun muassa hän löysi kaksi ennemmin tuntematonta järveä,\nMoerun ja Bangveolon. Maaliskuussa v. 1871 hän saapui _Nyangveen_, joka\noli Kongo-joen varrella ja läntisin paikka, minne Livingstone pääsi.\nOrjakauppa oli siellä julmempi kuin missään muualla Afrikassa. Hänen\ntäällä ollessaan arabialaiset orjakauppiaat kerran ampuivat aivan\nsyyttä sadoittain rauhallisia alkuasukkaita; eloon jääneet pakenevat\nhukkuivat virtaan. 27 kylää oli kytevinä raunioina. Kauhistuneena\nkirjoitti Livingstone Englantiin tästä tapahtumasta, ja kertomus\njulkaistiin sanomalehdissä. Tämän johdosta viimein aukenivat silmät\nEnglannissa ja muuallakin; Englannin hallitus asetti toimikunnan\nAfrikan orjakaupan tutkimiseksi ja hävittämiseksi. Livingstonen\nponnistuksista tuli siis lopultakin tulos, jota hän oli jo kauan\nodottanut. Siitä lähtien joutui orjakauppa yhä ahtaammalle.\n\nNäistä toimenpiteistä ei Livingstone itse kuitenkaan mitään tiennyt.\nMasentunein mielin ja tutkimusmatkojensa tavattomista rasituksista\nja vastuksista terveydelleen murtuneena hän matkusti Nyangvestä\nTanganjika-järven itärannalle Udjidjiin. Mutta sielläpä häntä\nkohtasikin suuri ilo.\n\nSivistyneessä maailmassa ei hänestä oltu vähiin aikoihin kuultu mitään,\nei tiedetty oliko hän elossa vai kuollut. Silloin amerikalainen\nsanomalehden kustantaja Gordon Bennet lähetti kirjeenvaihtajansa _Henry\nM. Stanleyn_ Livingstonea etsimään. Eräänä päivänä tuli Livingstonen\nluo mies juoksujalkaa, huutaen: \"Englantilainen tulee!\" Pian näkyikin\npitkä kulkue, Amerikan lippu etunenässä. Se oli Stanleyn retkikunta.\n\nSykkivin sydämin, syvästi liikutettuna, mutta ulkonaisesti\nalkuasukkaiden nähden noudattaen tarpeellista varovaisuutta Stanley\nastui kalpean, uupuneen lähetyssaarnaajan eteen ja lausui nostaen\nlakkiaan: \"Tohtori Livingstone, kuten arvaan!\"\n\n\"Minä se olen\", vastasi lähetyssaarnaaja juhlallisesti, ojentaen\nkätensä. Hän ei ollut silloin viiteen vuoteen nähnyt ketään\nvalkoihoista.\n\nLivingstone sai nyt elintarpeita ja uusia varusteita sekä kauan\nkaipaamiansa kirjeitä. Lastensa kirjeet hän luki ensimmäiseksi.\n\nStanley viipyi Livingstonen parissa neljä kuukautta. Livingstone toipui\nsaamiensa lääkkeiden avulla pian. Yhdessä tekivät he tutkimusmatkoja\nympäristöön. Stanleyn valtasi syvä kunnioitus Livingstonen\npersoonaa kohtaan, ja erityisesti vaikutti häneen Livingstonen syvä\nuskonnollisuus. \"Kuukausien kuluessa\", kirjoittaa Stanley, \"huomasin\nkuuntelevani yhä tarkemmin hänen puheitaan. Minä aloin ihmetellä\nvanhaa miestä, joka kirjaimellisesti oli jättänyt kaiken seuratakseen\nKristusta. Ja vähitellen, nähdessäni hänen hurskautensa, hänen\nlempeytensä, intonsa ja vakavuutensa — — — jouduin mielenmuutokseen\nhänen kauttansa, vaikka hän ei milloinkaan tehnyt yritystä minua\nkäännyttää. — — — Hänen uskontonsa ei ollut vain opillista laatua,\nvaan vakavaa, vilpitöntä ja käytännöllistä. Ei se ilmennyt meluavalla\ntavalla, vaan hiljaisessa käytännössä ja ainaisessa toimeliaisuudessa.\nHänessä näkyivät uskonnon kauneimmat vaikutukset.\"\n\nStanley kehoitti Livingstonea palaamaan kotimaahan. Tämä sanoi\nkyllä ikävöivänsä kotiin, mutta arveli, että hän tarvitsisi vielä\nnoin 6—7 kuukautta tutkimustensa loppuunsuorittamista varten; hän\nei tahtonut jättää tehtäväänsä kesken. Stanley lähti, Livingstone\njäi taas yksin Afrikaan. Elokuussa 1872 hän sai Stanleyn lähettämän\nretkikunnan avukseen. Saman vuoden lokakuussa lähti Livingstone\nTanganjika-järvelle ja sieltä Bangveolo-järvelle. Oli paljon vastuksia\nmatkalla. Livingstone sairastui siinä määrässä, että hän ei enää\njaksanut ratsastaa, vaan häntä täytyi kantaa. Oli tultu _Halaan_,\nBangveolo-järven eteläpuolelle. Hänen reippaat seuralaisensa kyhäsivät\nnopeasti majan, ja sairas kannettiin oksista ja heinistä kyhätylle\nvuoteelle. Kaksi uskollista palvelijaa jäi hänen luoksensa yöksi. He\npelkäsivät, että heidän herransa loppu oli lähellä. Aamuyöstä menivät\nhe häntä katsomaan ja näkivät hänen polvillaan vuoteensa ääressä, pää\nkäsien varassa. He olivat hänen usein nähneet rukoilevan ja odottivat.\nMutta pian he huomasivat, että Livingstone olikin kuollut. Näin päätti\npäivänsä tämä suuren rakkauden sankari, pimeän Afrikan ikimuistettava\napostoli.\n\nLivingstone oli aina tullut hyvin toimeen alkuasukasten kanssa. Hänen\nmaltillinen, ystävällinen ja vakaa olentonsa pian aina kiinnitti\nheidät häneen ja herätti heidän luottamuksensa, ja missä hän pitemmän\naikaa oleskeli, siellä alkuasukkaat rakastivat häntä kuin isäänsä,\njonka puolesta he olivat valmiit vaikka mihin uhrauksiin. Tämä\nheidän rakkautensa ilmeni nyt hänen kuolemansa jälkeen liikuttavalla\nja samalla merkillisellä tavalla. Hänen lähimmät seuralaisensa\npäättivät nimittäin kuljettaa hänen ruumiinsa Zansibariin, sieltä\nkotimaahan vietäväksi. Se oli hyvin uskalias yritys, ei vain\nmatkan pituuden vuoksi, joka teki ehkä lähemmä 1.500 kilometriä,\nvaan myöskin alkuasukasten vuoksi, jotka taikauskoisesti pelkäävät\nvainajia. Livingstonen sydän haudattiin suuren puun juurelle, mutta\nruumis balsamoitiin ja kuivattiin, suljettiin sitten mahonkipuun\nkuoren sisään ja ympäröitiin purjekankaalla. Sitten kantoivat nuo\nuskolliset alkuasukkaat, villipetoja ja vihamielisiä alkuasukkaita\nvastaan taistellen, ruumista yhdeksän kuukautta Zansibariin, josta se\nportugalilaisella sotalaivalla vietiin Englantiin. Siellä se todettiin\nLivingstonen ruumiiksi siitä luunmurtumasta, minkä hän leijonan häntä\nMabotsassa ahdistaessa oli saanut käteensä. Ruumis haudattiin Lontoon\nWestminster-kirkkoon, johon on tapana haudata Englannin suurien miesten\nmaalliset jäännökset. Hänen haudallaan on marmorilaatta, johon on\nkirjoitettu:\n\n\"Uskollisten käsien kantamana yli maiden ja merien lepää tässä David\nLivingstone, lähetyssaarnaaja, tutkimusmatkailija, ihmisystävä,\nsyntynyt 19 p. maaliskuuta 1813 Blantyressä, Lanarkshiressä. Kuollut\n1 p. toukokuuta 1873 Tschitombon kylässä Halossa. Kolmekymmentä\nvuotta hänen elämästään kului uupumattomissa ponnistuksissa hänen\nsaarnatessaan evankeliumia alkuasukkaille, tutkiessaan tuntemattomia\nsalaisuuksia ja tuhotessaan orjakauppaa Keski-Afrikassa. Siellä hän\nkirjoitti viimeiseksi sanat:\n\n\"Kaikki, mitä yksinäisyydessäni voin lausua, sisältyy tähän: Tulkoon\ntaivaan rikas siunaus jokaisen, amerikkalaisen, englantilaisen,\nturkkilaisen osaksi joka tahtoo olla mukana parantamassa maailman\navointa haavaa.\"\n\nOlkoon lopuksi mainittu, että Livingstonen työ on tullut siunatuksi.\nOrjakauppa on loppumassa, lähetysasemia on perustettu kaikkiin\nLivingstonen suunnittelemiin paikkoihin, lähetyskouluja on perustettu\nalkuasukkaiden kasvattamista varten evankeliumin levittäjiksi ja\nsatoja lääkärilähetyssaarnaajia toimii nyt siellä, missä Livingstone\nyksin ponnisteli; ja keski-Afrika on nyt hyvien kulkuneuvojen kautta\nyhteydessä valtameren kanssa.\n\n(Toimi Valtari: David Livingstone.)\n\n\n\n\nBARNARDO JA BODELSCHWING.\n\n\nHenkilöistä, jotka ovat uhranneet elämänsä jalon ihmisrakkauden\npalvelukseen ja saavuttaneet toiminnallaan suurenmoisia,\nsiunausrikkaita tuloksia, ovat eritenkin muistettavia englantilainen\nBarnardo ja saksalainen Bodelschwing.\n\n_Tuomas John Barnardo_ oli syntynyt 4 p. heinäk. 1845 Irlannin\npääkaupungissa Dublinissa. Vuosina 1859—61 syntyi Irlannissa voimakas\nuskonnollinen herätys. Se löysi tiensä myöskin Barnardon kotiin.\nKoko perhe tuli kääntymykseen. Barnardo oli silloin 17-vuotias.\nKoulunkäyntinsä päätettyään toimi hän syntymäkaupunkinsa köyhimmän\nväestön keskuudessa, pitäen veljiensä kanssa herätyskokouksia, ottaen\nosaa Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen työhön y.m.; samaan\naikaan hän opiskeli eräässä teologisessa oppilaitoksessa. V. 1866\nkävi Dublinissa kuuluisa Kiinan lähetysapostoli J. Hudson-Taylor.\nHänen puheistaan innostui Barnardo niin, että hän päätti valmistua\nlähetyssaarnaajaksi Kiinaan. Taylorin neuvon mukaan lähti hän ensin\nLontooseen valmistuakseen siellä lääkärilähetyssaarnaajaksi.\n\nOpinnoitaan harjoitellessaan hän ryhtyi mitä monipuolisimpaan\nlaupeudentyöhön Lontoon kurjimpien asukkaiden keskuudessa. Ja hän\ntuli huomaamaan, että Lontoon suuressa sivistyskeskuksessa oli\ntavattavissa yhtä suuri hengellinen ja aineellinen kurjuus kuin missä\npakanamaassa tahansa. Barnardo antautui haikailematta tutkimaan Lontoon\nsyrjäosien asukasten elämää, piti heille hengellisiä katukokouksia\ntai esiintyi puhujana esim. jossakin huonomaineisessa teatterissa,\nkerrankin niin hyvällä menestyksellä, että katselijat lähtivät hänen\nmukanaan pois teatterista kesken rivoa näytelmää. Opintotovereiden\npuolelta sai hän osakseen pilkkaa, mutta hän ei siitä välittänyt.\nJa kuulijainsa kesken hän ystävällisyydellään ja maltillisella\nkäytöksellään voitti pahimmatkin häiritsijät puolelleen. Parin\nsamanmielisen ylioppilaan kanssa hän perusti Lontoon itäiseen, kaikin\npuolin kurjaan kaupunginosaan koulun väestön ryysyisille lapsille.\nSitä varten vuokrattiin, paremman huoneiston puutteessa, eräs vaja,\njota torikauppiaat käyttivät aasitallinaan; se varustettiin lattialla\nja mahdollisuuden mukaan muutenkin korjattiin, kaikki Barnardon ja\nhänen toveriensa kustannuksella. Kun heiltä lopullisiin korjauksiin ei\nenää riittänyt rahaa, suorittivat he ne itse. Barnardo kertoo: \"Vanha,\nlikainen aasivaja muuttui ja oli pian valmis. Kokosimme sinne kahtena\nviikon iltana ja sunnuntaina parven ulkona vetelehtiviä, likaisia\nlapsia. Työ järjestettiin niin, että kaksi meistä työskenteli viikon\naikana, mutta kaikki kolme sunnuntaina. Heti kun avasimme ovet, täytti\nhuoneen sankka parvi takkupäisiä, likaisia pojannulikoita. Näin astuin\nensimmäiset oppiaskeleet tulevaa elämäntyötäni varten.\"\n\nTäällä Barnardo sai tilaisuuden tutustua Lontoon kurjimman väestön\noloihin. Hän ei ollut voinut aavistaa, että niin paljon aineellista ja\nhenkistä hätää oli olemassa. Köyhyys ja asuntopula olivat vajottaneet\nsadattuhannet ihmiset äärimmäiseen aineelliseen kurjuuteen ja\nsiveelliseen rappiotilaan. Rikokset ja paheet rehoittivat väestön\nkeskuudessa, tavaton likaisuus vallitsi kaikkialla ja taudit raivosivat\nkaiken tämän kurjuuden seurauksena. Pahin oli lasten tila. \"Ne\neniten kärsivät paheiden ja köyhyyden kammottavista seurauksista.\nVanhempainsa hylkäämiä, häpeässä syntyneitä, puolialastomia,\nkalpeita, nälkiintyneitä orporaukkoja vilisi tässä kaupunginosassa\nkuin turvattomia varpusia. Paatuneiden rikollisten, varkaiden ja\nmurhapolttajain opastamina kasvoi heistä ryysyarmeija, joka oli kerran\noleva valmis mihin rikostöihin tahansa. Totuuden ja rehellisyyden,\npuhtauden ja siveyden vaistot surmattiin valheen ja saastaisuuden\nloassa.\" Useat ihmisystävät olivat kyllä koettaneet rientää tähän\nkurjuuteen avuksi, oli myös hallituksen puolelta koetettu oloja\njärjestää. Mutta kaikki nämä yritykset olivat riittämättömiä.\n\nRääsyläiskoulussaan tapasi Barnardo kerran kylmänä talvi-iltana Jim\nJarvis nimisen pienen, repaleisen pojan, joka kaikkien muiden lähdettyä\njäi paikalleen kamiinin ääreen. Barnardo kehoitti poikaa lähtemään\nmuiden mukana, koska koulun ovet olivat suljettavat. Mutta poika ei\ntahtonut lähteä, vaan rukoili, että saisi jäädä kouluun yöksi. Barnardo\ntutki häntä lähemmin ja sai tietää, että hänellä ei ollut isää eikä\näitiä ja että hän ei asunut missään. Hän oli laiha ja kutistunut,\npuettuna mitä kurjimpiin, lian saastuttamiin riekaleisiin, ilman\npaitaa, sukkia ja kenkiä. Barnardo, joka ensin epäili pojan puheiden\ntodenperäisyyttä, tuli häntä katsellessaan vakuutetuksi siitä, että\nhänellä nyt oli edessään kamala kurjuuden muoto, jommoisen olemassaoloa\nhän ei ollut voinut aavistaakaan. Lapsia, joilla ei ollut vanhempia,\nei suojaa pään yllä, ei vaatteita kylmää vastaan, ei mitään turvaa! Ja\nJimiltä hän sai tietää, että sellaisia lapsia oli suuret joukot. Tätä\nei Barnardo tahtonut uskoa.\n\nHän vei pojan kotiinsa, tarjosi hänelle ruokaa ja kahvia ja lupasi\nhänelle yösijan luonaan, kunhan hän vielä samana iltana kävisi\nnäyttämässä, missä hänen kaltaisiaan kodittomia poikia olisi yötään\nviettämässä. Kello puoli yksi yöllä he lähtivät liikkeelle. Pitkän\nmatkan kuljettuaan he saapuivat johonkin ahtaaseen pihaan ja siitä\njonkinmoiseen pitkään tyhjään vajaan. Barnardo katseli ympärilleen\nkeksiäksensä muutamia pojista, joista Jim oli kertonut. Mutta Jim\nhuomautti, että ne eivät uskaltaneet poliisin pelosta vajassa nukkua.\nHän kuljetti Barnardoa edelleen, kunnes tulivat vajan perällä\nolevan vankan muurin eteen. Siinä oli tiilien välissä pieniä lovia,\njoista laasti oli pudonnut tai raapittu. Sovittamalla sormensa ja\njalkansa näihin loviin Jim kiipesi muurin päälle. Ylhäältä hän ojensi\nBarnardolle seipään, jonka avulla tämäkin tahrituin vaattein ja\nverisin sormin pääsi ylös. Ja nyt hänelle avautui merkillinen nähtävä.\nVajan avonaisella katolla makasi suuri poikaparvi mitä erilaisimmissa\nasennoissa; ei ollut minkäännäköistä peitettä heidän verhonaan.\nIältään näyttivät he olevan noin 9—14 vuotisia. Ei kenelläkään ollut\nkunnollisia vaatteita, pelkkiä ryysyjä vain. Barnardo kertoo:\n\n\"Seisoessani siinä katsellen näitä täysin kodittomia, osattomia poikia\nja ajatellessani, että he olivat vain pieni ryhmä kodittomien orpojen\nsuurta joukkoa, tuntui minusta kuin Jumala itse olisi poistanut\npeitteen, mikä tähän asti oli silmiltäni kätkenyt Lontoon katujen ja\nkurjain lasten nimettömät kärsimykset. — — — Se oli näky, mikä syöpyi\nsisimpääni niin syvälle, etten päivä- enkä viikkokausiin saanut siltä\nrauhaa. Se ei suonut minulle lepoa, ennenkuin päätin tehdä jotakin\nheidän pelastamisekseen.\" — Jim ilmoitti, että tuollaisia poikaleirejä\noli muualla vielä monta, monta — —\n\nNyt oli Barnardo saanut elämänuransa selville. Hän luopui aikeestaan\nmennä Kiinaan. Jumalan nimessä hän tahtoi tästä lähtien taistella\nonnettomien lasten pelastamiseksi Lontoon kaduilta ja kujilta, loasta\nja saastaisuudesta. Hän teki havaintonsa tunnetuiksi. Suuressa\nAgricultural Hallissa vietetyssä lähetyskokouksessa hän puhui\nkokoontuneelle yleisölle näistä asioista. Syvä liikutus valtasi\nkuulijat. Samana iltana hän työtänsä varten sai ensimmäisen julkisen\nlahjoituksen. Sen toi eräs palvelijatar — 27 kuparirahaa. Mutta tästä\npienestä alusta lahjoitusten virta alkoi kasvaa siinä määrin, että ne\nBarnardon kuollessa tekivät yli 81 miljoonaa markkaa. Barnardo sai\ntyönsä auttajaksi erään ylhäisen henkilön, Anthony Ashley Cooperin,\nShaftesburyn lordin. Hän oli kuullut Barnardon toiminnasta ja\nhavainnoista ja halusi omin silmin nähdä, oliko kurjuus todella niin\nkammottava, kuin Barnardo oli kertonut. Hän ja muutamat hänen ystävänsä\nläksivät yösydännä Barnardon kanssa satamaan, erääseen paikkaan, missä\nBarnardo tiesi poikain viettävän öitään tavarasuojuksissa. Ja sieltä\nlöydettiin tavarapeitteiden alta seitsemänkymmentäkolme nälkiintynyttä,\npuolialastonta poikaa. Pojat vietiin kaikki erääseen kahvilaan,\njossa heille tarjottiin lämmintä kahvia ja voileipiä. Seisoessaan\nkahvilasalissa ja katsellessaan aterioitaan ahmivia poikaraukkoja,\nkuiskasi lordi Shaftesbury kyynelsilmin Barnardolle: \"Tämän saa\nkoko Lontoo tietää.\" Tämän ylhäisen miehen suosio ja kannatus oli\nBarnardolle suureksi hyödyksi koko hänen toimintansa järjestämiseen ja\nyleisön avustukseen nähden.\n\nPian tämän jälkeen Barnardo sairastui vuoteen omaksi. Työ keskeytyi.\nJa Barnardon itsensä valtasi se epäilys, että Jumala ehkä ei\ntahtoisikaan hänen antautumaan siihen sisälähetystyöhön, jonka hän nyt\noli aloittanut. Vanha mieliajatus mennä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan\nvaltasi hänet vielä kerran. Terveyden palattua virisi hänessä kuitenkin\ntoivo jälleen. Hän vuokrasi huoneiston, jossa neljä kertaa viikossa\npidettiin iltakoulua pojille sekä ilta- ja ompelukoulua tytöille;\npieni säästöpankki ja paikanvälitystoimisto perustettiin, lukusali\npantiin kuntoon, ja sunnuntaisin pidettiin pyhäkoulua ja hartaushetkiä.\nLähetysseura, jolle hän oli ilmaissut toiveensa päästä Kiinaan,\nkehoitti häntä vielä odottamaan ja suorittamaan lääkäriopintonsa\nloppuun. Ja samaan aikaan eräs varakas henkilö ilmoitti antavansa\n1.000 puntaa (25.000 Smk.) kodittomien, köyhien lasten turvakodin\nperustamiseksi, jos Barnardo ottaisi yrityksen järjestääkseen ja\njohtaakseen. Näin kävi Barnardolle nyt varmaksi, että hänen tuli\njäädä Lontooseen. Hänestä tuli nyt kokonansa Lontoon kurjien lapsien\nhyväntekijä ja isä.\n\nKesällä 1870 vuokrasi Barnardo länsi-Lontoosta, Stepneyn\nkaupunginosasta, talon, johon jo joulukuussa samana vuonna avattiin\nensimmäinen _poikain turvakoti_. Samassa talossa on vielä nytkin\nBarnardon kotien päätoimisto. Vuosien kuluessa lunastettiin tämä\ntalo Barnardon laitosten omaksi ja viereisiä taloja ostettiin siihen\nlisäksi, joten Barnardon kodeilla siinä nykyään on kahden taloneliön\nalue kadun kummallakin puolen. Tähän ensimmäiseen kotiin otettiin\netupäässä sellaisia poikia, jotka olivat täysin turvattomia. He saivat\nkodissa asunnon, ruoan ja vaatteet sekä monenmoista tietopuolista\nja ammatillista opetusta. Voimistelulle, urheilulle, leikeille ja\ntyönteolle annettiin suuri arvo. Ammatillinen opetus vähitellen laajeni\nniin, että vihdoin oli toistakymmentä eri työryhmää. Kunnollisimmista\npojista, joilla oli hyvä koti, mutta ei työansiota, muodostettiin\nkaupunginlähettijärjestö, jota yleisö mielellään käytti palvelukseensa.\n\nSamalla kasvoivat avustukset, rahalahjoja saatiin yhä vastaanottaa.\nBarnardon uhrautuva, jalo innostus sytytti muita. Sydämet avautuivat\nja avartuivat. Olihan kysymys tulevasta sukupolvesta, avuttomista ja\nturvattomista lapsista, jotka olivat tuomitut menehtymään kurjuuteen,\nellei apuun riennetty.\n\nMutta samalla kuin työ laajeni, tarvittiin myös lisää työvoimia.\nErinomaisella taidolla osasi Barnardo valita apulaisensa ja määrätä\nkullekin tehtävänsä. Parin vuoden päästä oli hänellä 24 palkattua\nja 76 vapaaehtoista apulaista. Seuraavana vuonna Barnardo meni\nnaimisiin ja aloitti silloin vaimonsa kanssa turvattomien tyttöjenkin\npelastustyön. V. 1875 hän perusti diakonissalaitoksen, jossa\nkasvatettiin hoitajattaria lastensairaaloita ja tyttökoteja varten ja\nyleensä sellaiseen toimintaan, missä naisen kykyjä ja ominaisuuksia\nerityisemmin kysytään. Pelastustyö ulotettiin kaikkiin niihin Lontoon\nkaupunginosiin, missä Barnardo oli huomannut sitä tarvittavan.\nSe levisi esikaupunkeihin ja maaseudulle, se herätti ja innosti\nihmisiä koko Englannissa työhön nousevan polven hyväksi, ja useissa\nsuurkaupungeissa perustettiin vihdoin v. 1892 Barnardon johdolla n.s.\n\"Ever Open Door\" (aina avoin ovi) nimisiä vastaanottokoteja lapsia\nvarten. Antaaksemme tässä jonkun verran käsitystä siitä, missä kaikissa\nmuodoissa Barnardon suurenmoinen rakkaudentoiminta ilmeni, mainitsemme,\nettä hänen perustamansa laitokset olivat lastenseimiä pieniä lapsia\nvarten, turvakoteja poikia ja tyttöjä varten, lastensairaaloita,\nrääsyläis- ja pyhäkouluja, luku- ja kirjoitussaleja, kokoushuoneita\najureille ja äitien kokouksia varten, koteja mykille, sokeille,\nkuuroille, tarttuvatautisille ja toipuville sekä parantumattomille\nkeuhkotautisille, toistakymmentä \"Ever Open Dooria\", puutarha-\nja maanviljelyssiirtoloita, välitystoimistoja, laivapoikakoulu,\npalvelijatarkoti, siveellisesti hairahtuneiden naisten koti,\nkirkkosaleja ynnä vielä paljon muita laitoksia. Noin 40 vuoden kuluessa\npelastettiin keskimäärin 10 lasta vuorokautta kohden näihin laitoksiin\nja keskimäärin 10.000 henkilöä sai eri tavalla hoitoa osakseen kunakin\nvuonna läpi vuoden. Lahjavaroja käytettiin näiden laitosten ylläpitoon\nkeskimäärin 4 1/2 miljoonaa markkaa joka vuotta kohden.\n\nErityisemmin rakkaita olivat Barnardolle hänen perustamansa\nlastensairaalat. Hän valmistui lopullisesti lääkäriksi 1876 ja\ntaitoansa hän käytti etenkin pienten sairaidensa hyväksi. Uusinta\nlastentauteja koskevaa kirjallisuutta oli aina hänen työpöydällään,\nja jos ei riittänyt päivin aikaa sen käsittelemiseen, uhrasi hän yön\nhiljaisia hetkiä siihen.\n\nEnimmin huomiota hänen laitoksistaan herätti n.s. \"Girls Village Home\"\n(tyttöjen kyläkodit). Eräs rikas suosija lahjoitti hänelle häälahjaksi\nkauniin huvilan maa-alueineen Barkingsiden aseman luona Essexin\nkreivikunnassa. Sinne perusti hän kodin turvattomia tyttöjä varten,\nkehittäen sen vähitellen yhä suuremmaksi n.s. lapsisiirtola-periaatetta\nnoudattaen. Lapset nimittäin jaettiin pienempiin ryhmiin ja\nsijoitettiin kukin ryhmä omaan \"tupaansa\" hoitajan, \"perheenäidin\",\npitäessä äidillistä huolta lapsista. Laitos menestyi erinomaisesti.\nYhä uusia \"tupia\" perustettiin. Niiden ympäristöt kaunistettiin\nistutuksilla, varustettiin leikkikentillä y.m. Hoidokit saivat itse\nhoitaa kaikki taloustoimet.\n\nBarnardo piti myös huolta, että hänen hoidokkinsa kodeista lähtiessään\nsaivat palveluspaikkoja kunnollisissa perheissä. Kun ei kaikille saatu\nsijaa Englannissa, mutta Kanadassa tarvittiin työvoimaa, toimitti\nBarnardo hoidokkejansa sinne suuret joukot. Yli 17.000 nuorta henkilöä\nBarnardon elinaikana meni siirtolaisina Kanadaan, muiden muassa Jim\nJarvis, josta tuli kelpo farmari.\n\nVaikka Barnardo oli toiminnassaan saanut kokea paljon uhrauksiin\naltista rakkautta ja ymmärtämystä, täytyi hänen loiselta puolen\nkestää myöskin monet ikävyydet ja vastukset. Usein kelvottomat\nvanhemmat koettivat kaikin tavoin estää häntä pelastamasta kurjuudesta\nheidän lapsiaan. Monesti oli Barnardo avuttomana tällaisen\n\"vanhempainoikeuden\" edessä. V. 1877 syyttivät kadehtijat ja viholliset\nBarnardoa siitä, että hän laitoksessaan muka kohteli hoidokkejaan\nsydämettömästi ja antoi heille huonoa ravintoa. Asetettiin puolueeton\ntutkijakunta, joka kymmenen päivän aikana kuulusteli valaehtoisia\ntodistajia ja vihdoin tutkimustensa tuloksena julisti yleisölle, että\nkaikki syytökset olivat olleet ilkeämielistä parjausta. — Huolta tuotti\nmyöskin laitosten talous. Suuret rakennusyritykset olivat aikaansaaneet\nraskaan velkataakan. Barnardo ei voinutkaan enää ottaa laitoksiinsa\nkaikkia hädänalaisia, vaan täytyi hänen rajoittaa niiden lukumäärää.\nMuitakin rajoituksia täytyi tehdä. Barnardo itse ehdotti, että kodit\nkokonaisuudessaan asetettaisiin valtion valvonnan alaisiksi; hän tahtoi\nsiten turvata kotien tulevaisuuden ja kasvamismahdollisuuden. Tämä\nehdotus toteutettiinkin; mutta kotien luonne sen johdosta jonkun verran\nmuuttui.\n\nHarvoin on ihmisellä sellaista työtaakkaa kannettavanaan kuin\nBarnardolla oli. Varhaisesta aamusta myöhään yöhön kestävää\njuoksevien asioiden suorittamista ja järjestelyä, monilukuisten\nkirjeiden vastaanottamista ja vastaamista, sen ohessa vielä laitoksia\ntarkastelevien vieraiden vastaanottamista ja opastamista. Sanottiinkin,\nettä \"Barnardo teki työtä enemmän kuin kukaan muu koko Englannissa.\"\n\nMutta luonnollista oli, että hänen terveytensä kärsi tällaisesta työn\npaljoudesta. Hänellä ei alunpitäinkään ollut vankka terveys. Hän kesti\nkuitenkin yli 30 vuotta. Silloin hän tunsi sydämensä rasittuneeksi.\nPari viikkoa täytyi hänen maata sairasvuoteella ja sen jälkeen useita\nkertoja etsiä taudilleen parannusta. Hän jaksoi kuitenkin vielä 10\nvuotta jatkaa työtään. Kun hänelle kerran huomautettiin, että hän\nyhtämittaisella ponnistelullaan itse lyhensi elämäänsä, vastasi hän:\n\"Minä tiedän Herran kutsuneen minut työhön. En voi syrjäyttää lapsia.\nJos niin on, ettei minulla ole enää monta vuotta elettävänä, täytyy\nminun tehdä työtä vielä hartaammin kuin tähän asti.\" Hän kuoli 15 p.\nsyyskuuta 1905 sydänhalvaukseen. \"Tohtori Barnardo on kuollut.\" Tämä\nsanoma herätti katkeraa surua Barnardon perustamissa turvakodeissa ja\nlukemattomissa ystävissä Englannissa ja sen ulkopuolellakin. Siunatun\nmuiston hän jätti jälkeensä, ja hänen alkuunpanemansa rakkaudentyö\njatkuu yhä edelleen, ei vain Lontoossa, vaan kaikkialla maailmassa,\nmissä hänen esimerkkiänsä noudattaen pyritään hätää ja kurjuutta\ntodenteolla lieventämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Fredrik Kristian Karl von Bodelschwing_ syntyi 6 p. maalisk. 1831. Hän\noli ylhäistä sukuperää. Hänen isänsä oli korkea-arvoinen preussilainen\nvirkamies, joka v. 1842 kohosi ministeriksi. Perhe, joka sitä ennen\noli asunut useammassa paikassa, viimeksi Koblenzin kaupungissa, muutti\nsilloin Berliniin.\n\nMolemmat vanhemmat olivat eläviä kristityitä. Heidän kodissaan\npidettiin säännöllisesti kotihartautta. Syvälle painui nuoren Fredrikin\nherkkään sieluun jo varhain tämän hurskaan ja onnellisen kodin henki,\nja se määräsi koko hänen vastaisen elämänsä pääsuunnan. Usein kuulivat\nlapset äidin vaikeinakin aikoina sanovan: \"Lapseni! Pelkkää armoa ja\nrakkautta!\" Näitä sanoja ei Fredrik koskaan unohtanut, niitä toisteli\nhän itselleen pitkän elämänsä monina vaikeina hetkinä.\n\nIsä oli sairaalloinen. Hän oli nuorena upseerina ottanut osaa vuosien\n1813 ja 1815 vapaustaisteluihin ja niissä kerran haavoittunut niin\npahasti, että hän siitä kärsi koko elämänikänsä. Kahdeksan eri\nkertaa hän tuon vanhan haavansa vuoksi tuli niin sairaaksi, että\nodotettiin loppua. Äiti lapsineen silloin aina polvistui isän vuoteen\nääreen, rukoillen tämän puolesta. Ja kun sairas parani, kuiskasi\nhän lapsilleen: \"Jumala on lahjoittanut meille isän vielä kerran!\nKiittäkäämme häntä!\"\n\nVakavia tapahtumia sattui perheen keskuudessa muitakin. Kaksi perheen\npojista kuoli nuorina. Näin joutui Fredrik varhain tekemään tuttavuutta\nihmiselämän vakavien puolien kanssa, ja ne jättivät katoamattomat\njäljet hänen sieluunsa, suunnaten jo varhain sen harrastukset suuriin\niankaikkisuuskysymyksiin.\n\nBerlinissä muuten Fredrik pääsi seurapiiriin, jommoiseen vain\nani harvat voivat päästä. Hän joutui kruununprinssin, sittemmin\nkeisari Wilhelm I:sen, pojan leikkitoveriksi. Tämä poika sittemmin\ntuli Saksan keisariksi nimellä Fredrik III. Iltapäivin olivat\npojat usein leikkimässä Babelsbergin puistossa — ratsastettiin,\nmiekkailtiin, käytiin leikkisotia ja järjestettiin meritaisteluita.\nNäissä urheiluleikeissä Fredrik Bodelschwingin ruumiinvoimat\nhyvin vahvistuivat. Ystävyys ylhäisen leikkitoverin kanssa säilyi\nedelleen ehjänä ja sydämellisenä, vaikka hänestä tuli keisari,\nFredrik Bodelschvvingistä vain, kuten hän itse leikillisesti sanoi,\n\"maailman suurin kerjäläinen.\" Vuosi 1848 oli Saksassa myrskyinen\nvuosi valtiollisten tapahtumain alalla. Fredrikin isä menetti\nministerivirkansa, ja perhe muutti Velmeden sukutilalle, joka oli\nWestfalissa lähellä Dortmundin kaupunkia. Dortmundin gymnasista Fredrik\nsitten seuraavana vuonna pääsi ylioppilaaksi.\n\nHän oli aluksi hyvin epätietoinen, mille elämänuralle hänen oli\nantauduttava. Hän oli jonkun aikaa Berlinin yliopistossa opiskellen\nfilosofiaa, luonnontieteitä ja oikeustiedettä, mutta saamatta niihin\nsyvempää harrastusta. Hän päätti ruveta maanviljelysoppilaaksi.\nHänen isänsä toimitti hänet erään kuuluisan maanviljelijän Koppen\nluokse Odenbruchiin. \"Puolitoista vuotta minä siellä kuljin auran\nkurjessa, äestin, niitin ja kylvin. Harjaannuin silloin myös\nseurustelemaan köyhien työmiesten kanssa.\" Näin hän itse kertoo.\nTämä maanviljelysharjoittelu oli Bodelschwingille monessa suhteessa\nhyvin kasvattava. Hän tutustui taitavaan talousasiain järjestelyyn ja\nmaalaistyöväestön elämänoloihin. Kumpaisellakin seikalla oli hänen\nmyöhemmässä elämässään suuri merkitys.\n\nPian sai hän tehdä uuden, hänen vastaiselle elämälleen tärkeän\nkokemuksen, Hän lähti Berliniin vapaaehtoisena suorittaakseen\nasevelvollisuutensa. Kenttäharjoituksissa hän vilustui ja\nsai keuhkokuumeen. Sotilassairaalassa hän häälyi elämän ja\nkuoleman välillä. Tautinsa lisäksi kärsi hän siellä huonosta,\nvälinpitämättömästä, jopa tylystäkin sairaanhoidosta sekä\nsairastoveriensa raakuudesta. Hän parani kuitenkin, mutta sotilaselämän\nja sairaanhoidon varjopuolet olivat häneen jättäneet synkän muiston.\nSairaalasta päästyään ja sotapalveluksesta vapautettuna hän ei\ntiennyt, mihin ryhtyisi. Viimeisen kerran lääkärin luona käytyään\nlähti hän Berlinistä matkalle aivan umpimähkään, tietämättä minne\nmenisi. Hän osui erään lapsuudenystävänsä kotiin. Ja kahden kuukauden\npäästä siirtyi hän tämän ystävänsä isän suurelle maatilalle Pommeriin\nmaanviljelyksen valvojaksi.\n\nTäällä hän sai nyt vielä perinpohjaisemmin kuin Odenbruchissa tutustua\nirtaimen maalaistyöväestön oloihin, ja suuret sosiaaliset kysymykset\nalkoivat askarruttaa hänen ajatuksiansa. Tilan isäntä nimittäin koetti\npäästä taloudellisista vaikeuksistaan kiskomalla alustalaisiltaan yhä\nsuurempia veroja ja riistämällä torppareilta heille viljeltäviksi\nvuokratut maat. Bodelschwing tutustui heidän hädänalaiseen tilaansa.\nHän tuli ymmärtämään, mitä köyhälle merkitsi oma pikku maatilkku ja\noma mökki. Siitä sai hänen sielunsa ensimmäisen herätyksen siihen\n\"oma-koti\"-järjestelmään, jota hän itse myöhemmin toteutti. Samalla\noppi hän myös näkemään, mitä kamalaa tuhoa väkijuomat tekivät työväen\nkeskuudessa.\n\nMaatilojen hoito kysyi Bodelschwingiltä paljon aikaa ja voimia, jopa\nsiinä määrässä, että hän tunsi henkisen kehityksensä ja sisällisen\nelämänsä kuihtuvan. Sunnuntai-iltapäivätkin menivät monesti\ntaloudenhoitoon. Kylän vanha postimestari oli elävä kristitty. Hänen\nluokseen Bodelschwing joskus pistäytyi juttelemaan sielunsa asioista,\nja heidän välilleen syntyi lämmin ystävyys.\n\nV. 1854 kuoli Bodelschwingin isä. Hän riensi kotia, mutta ei\nennättänyt isän hautajaisiin. Tästä lähtien tunsi hän sydämessään\nyhä velvoittavamman kutsun astua julistamaan evankeliumia niille,\njotka sitä eivät tunteneet. Hän päätti valmistua lähetyssaarnaajaksi\nja lähti Baseliin sitä varten opinnoimaan. Siellä hän täydellä\nsydämellä antautui lähetysharrastukseen. Hänen äitinsä oli siitä\niloissaan, mutta muut sukulaiset olivat ihmeissään ja nyrpeissään.\nHän, joka oli ministerin poika ja vastaisen keisarin leikkitoveri —\nhänkö lähetyssaarnaajaksi! Mutta Bodelschwing ei kutsumuksestaan enää\nhetkeäkään epäillyt.\n\nHän siirtyi joksikin aikaa Erlangeniin jatkamaan jumaluusopillisia\nopinnoitaan. Sieltä teki hän kerran jalkamatkan Baieriin. Matkalla\nyllätti hänet rajuilma. Hän kohtasi erään kuljeskelevan työmiehen.\nHe yöpyivät samaan majataloon. Yöllä kertoi työmies hänelle elämänsä\nvaiheet. Bodelschwing sai nyt ensi kerran tutustua kodittomien\ntyömiesten, \"maantieveljien\", surkeaan elämään. Hän antoi miehelle\nUudentestamentin. 32 vuotta tämän jälkeen oli Bodelschwing Leipzigissä\npitämässä esitelmää. Esitelmän jälkeen kävi häntä tervehtimässä\nharmaahapsinen kirjansitojamestari — sama mies, joka oli ollut hänen\nyötoverinaan ja jolle Bodelschwingin lahja oli tullut rakkaimmaksi\naarteeksi.\n\nOltuaan vielä opinnoimassa Berlinissä ja Erfurtissa, tutustui hän\nPariisissa olevan saksalaisen seurakunnan pappiin, pastori Meyeriin.\nTämä kertoi, että Pariisissa oli paljon saksalaisia kadunlaskijoita,\njotka elivät köyhyydessä ja kurjuudessa ja joiden lapset varsinkin\nolivat surkeassa tilassa. Kun yhden miehen voimat eivät pelastustyöhön\nriittäneet, pyysi hän Bodelschwingiä lähtemään hänen apulaisekseen.\nAsiata kaikin puolin harkittuaan Bodelschwing suostui Meyerin pyyntöön.\nHän suoritti papintutkintonsa ja lähti v. 1858 Pariisiin.\n\nNyt jäivät häneltä kaikki opinnot sikseen. Jäivät myöskin\nlähetyssaarnaaja-aikeet. Käytännöllinen rakkaudentyö tuli nyt olemaan\nhänen alituisena toimenaan. Meyer huomasi pian, että hän oli saanut\nitselleen verrattoman apulaisen. Bodelschwing antautui lasten pakeille\nja piti heille asunnossaan pieniä hartaushetkiä. Lasten kautta joutui\nhän pian vanhempienkin tuttavuuteen. Työ alkoi hiljalleen menestyä.\nSaksalaisista kadunlaskijoista muodostui pian elinvoimainen seurakunta,\njolle rakennettiin kirkkokin ja pieni pappila. Sen ullakkohuone\noli kodittomien yömajana. Bodelschwing itse asui nuoren vaimonsa\nkanssa yläkerrassa perin vaatimattomasti, ilman mitään mukavuuksia.\nHänen puolisonsa, erään ministerin lapsia hänkin, tottui pian tähän\nyksinkertaiseen elämään ja antautui täydellä sydämellä miehensä\nharrastuksiin osalliseksi. \"Kun työ menestyi ja voitiin sytyttää edes\njokunen päivänsäde kodittomain kulkurien synkkään, valottomaan elämään,\nkun alaston sai vaatteet, orpo huoltajan, yksinäinen kadunkasvatti\nkodin, silloin olivat kaikki pappilaiset onnellisia.\"\n\nKuusi vuotta työskenteli Bodelschwing Pariisissa ja oli työhönsä\nhyvin innostunut. Häntä kehoitettiin palaamaan kotimaahan, mutta\nhän kieltäytyi jyrkästi, kunnes hänen vaimonsa sairastui vaikeaan\nhermotautiin. Hänen tähtensä hän v. 1864 muutti Westfaliin, pienen\nDellvigin seurakunnan papiksi. Siinä toimessa hän oli kahdeksan vuotta,\nollen kuitenkin välillä vuosina 1864, 1866 ja 1870—71 saksalaisten\narmeijain sotapappina. \"Nuorison keskellä, sairasvuoteiden ääressä,\nvanhusten luona, köyhien ja orpojen keskuudessa teroittuivat yhä hänen\nsielunhoitajasilmänsä, kokemukset kasvoivat ja kyky nostaa langenneita,\ntukea heikkoja, lohduttaa kuolevia ja auttaa avuttomia varmeni vuosi\nvuodelta. Yhä lujenevilla siteillä kiintyi hän myöskin kansansa\nmaalaisväestöön.\"\n\nAlkupuolella vuotta 1869 raivosi ankara kulkutauti Bodelschwingin\nperheessä, vieden neljä hänen lapsistaan lyhyessä ajassa hautaan.\nSurun puhdistavan kiirastulen läpi oli perheen kuljettava ja opittava\ntyytymään Jumalan johdatukseen.\n\nAskel askeleelta oli Bodelschwingiä ihmeellisesti kasvatettu siihen\ntehtävään, mikä pian tämän jälkeen hänen eteensä aukeni. V. 1871\npyydettiin häntä nimittäin Bielefeldiin perustetun diakonissalaitoksen\nja kaatuvatautisten hoitolan johtajaksi. Bodelschwing epäröi, varsinkin\nhänestä tuntui vaikealta jättää nuo neljä rakasta hautaa. Mutta viimein\nheräsi hänessä se vakaumus, että ehdotettu muutto oli Jumalan tahto. Jo\nseuraavan vuoden tammikuussa hän siirtyi Bielefeldiin.\n\nBielefeldin kaupunki on Westfalissa Lutter-joen varrella lähellä\nTeutoburgin metsää. Voimallisen hengellisen herätyksen vaikutuksesta\noli siellä v. 1865 kaupungin ääreen perustettu diakonissalaitos ja\nkaatuvatautisten hoitola. Bodelschwingin johdolla nämä laitokset\nkehittyivät siinä määrässä, että niihin nyt kuuluu 50 suurta laitosta\nkirkkoineen, pappiloineen ja muine lisärakennuksineen.\n\nLaitosten keskuksena ovat kaatuvatautisten hoi tolat. Nykyään hoidetaan\nniissä noin 2.000 kaatuvatautista, aikuisia ja lapsia. Ne ovat jaetut\nperhekuntiin, joilla kullakin on oma perheenisä, joka vaimonsa kanssa\npitää huolta omista hoidokkaistaan. Heillä on apulaisinaan diakoneja\nja diakonissoja, joita laitoksessa kasvatetaan. Täten nuo onnettomat\nsairaat tulivat rakkaan, heille soveltuvan hoidon alaisiksi. Heidän\nsielullisia kykyjänsä kehitettiin mikäli mahdollista oli, ja ennen\nkaikkea hankittiin heille sopivaa työtä, jonka puute juuri on näiden\nsairaiden suurin kärsimys. \"Pelloilla, metsissä, soilla, niityillä,\npuutarhoissa, verstashuoneissa, kirjoitustöissä ynnä muissa tehtävissä\ntyöskentelevät onnelliset sairaat määrätuntinsa tietäen tekevänsä\njotakin hyödyllistä ja olevansa omalla paikallaan välttämättömän\ntarpeellisia.\" Laitosten kaikki taloustoimet suoritetaan hoidokkien\navulla. Ovatpa melkein kaikki ne monilukuiset suuret rakennukset, jotka\nBodelschwingin johdolla rakennettiin, laitoksien oman väen suorittamia.\nOn olemassa muun muassa erityinen rakennustoimisto, jossa kaikki\nuutisrakennukset suunnitellaan ja tarpeelliset korjaukset huolehditaan,\nsekä suuri puusepänverstas, missä valmistetaan rakennusten sisustus ja\nhuonekalut. On myös oma tiilitehdas, oma leipomo ja teurastamo, suuri\npaja, räätälien ja suutarien työhuoneet j.n.e. Erityistä huomiota\nherättävät katsojassa suunnattomat maanviljelysalueet ja puutarhat,\njoissa on voitu käyttää heikompiakin työvoimia. Merkillisiä ovat\n\"murujen\" talot, joihin vuosittain kootaan kymmenintuhansin laatikoin\nkaikenlaista hylkytavaraa, joka joutuu ammattitaitoisten sairaiden\npaikkailtavaksi ja uusittavaksi ja sitten myytäväksi. Laitoksilla on\nmyös oma kirjapaino, kirjakauppa ja postitoimisto, joita hoitavat\nsairaat ja muut laitoksen turviin otetut henkilöt. \"Kaikkialla, kulkipa\npelloilla tai puutarhoissa, verstaissa tai talousrakennuksissa, näkee\niloisia kasvoja. Onnea loistavat kärsiväin silmät, ja reippaat laulut\nsäestävät ahkeraa työtä. Katsoja melkein unohtaa olevansa sairasten ja\ntylsämielisten parissa.\"\n\nHenkistä virkistystä koetetaan hoidokkaille hankkia monella tavalla.\nLapsia varten on kouluja, joissa taitavat diakonit ja diakonissat ovat\nopettajina. Käsityön opetusta annetaan sekä lapsille että aikuisille.\nLaulua ja soittoa harrastetaan paljon.\n\nKaikilla laitoksen hoidokeilla on yhteisenä kokouspaikkana suuri\nsali, n.s. Assafeum. Siellä vietetään tärkeimmät juhlapäivät, joissa\nhoidokkien omilla soitannollisilla esityksillä on tärkeä osa,\nsiellä näytellään varjokuvia, voimistellaan y.m. Hoidokkien omatkin\nmerkkipäivät aina muistetaan.\n\nLaitosten henkisenä keskuksena on Sion-kirkko, jonka peruskiven laski\nkeisari Fredrik III, Bodelschwingin leikkitoveri nuoruuden päiviltä.\nSiellä pidettäviin jumalanpalveluksiin kokoontuu koko kirjava\nlaitosseurakunta. Usein vietetään yhteisiä jumalanpalveluksia myöskin\nläheisessä pyökkimetsässä.\n\nKoko tuossa tavattoman laajassa laupeudentyössä, jota Bielefeldissä\nharjoitetaan, oli Bodelschwingillä vakinaisina apulaisina hänen\nkasvattamansa diakonit ja diakonissat; sitäpaitsi käytti hän paljon\napunaan eteviä, lähimmäisenrakkauden elähyttämiä henkilöitä,\njotka vapaaehtoisesti tahtoivat työskennellä hänen laitoksissaan.\nApulaisiinsa nähden oli hän hyvin ankara vaatimuksissaan, mutta\nitseltään vaati hän aina eniten.\n\nHänen laitoksissaan kävi myös paljon nuoria pappiskokelaita\nharjaantuakseen rakkaudentyöhön, ja monet papit tunnustavat, että\nheillä on ollut suuri hyöty oleskelustaan Bielefeldissä, \"nöyryytyksen\nkorkeakoulussa\". V. 1905 perusti Bodelschwing papeiksi aikovia varten\n\"teologisen koulun\", jossa syvennytään raamattuun ja harjaannutaan\nrakkaudentoimintaan.\n\nTalvi v. 1882 toi uuden tärkeän lisän Bodelschwingin laitoksiin. Useat\nkodittomat ja työttömät saivat silloin tilapäistä työtä Bielefeldin\nlaitoksissa. Kun työt oli suoritettu, täytyi heidän lähteä. Eräs heistä\nhuudahti silloin Bodelschwingille: \"Mekin olemme kaatuvatautisia!\" Ja\nvielä samana talvena aloitti Bodelschwing suurenmoisen pelastustyön\nkodittomien kulkurien hyväksi. Noin 10 kilometrin päähän Bielefeldistä\nperusti hän Wilhelmsdorffin _ensimmäisen saksalaisen työsiirtolan_. Hän\ntahtoi niille kulkureille, joihin vielä saattoi herättää työnhalua,\nvalmistaa tilaisuutta työhön kaikkina vuodenaikoina. Hän hankki\nheille sepelinhakkuuta, rakennustöitä ja etenkin maanviljelystyötä.\nOstettiin m.m. Hannoverin provinsista suuri maa-alue, jossa tehdään\nlaajaa suota viljelyskelpoiseksi. Tästä työsiirtola-hankkeesta kehittyi\nsitten ajatus koettaa hankkia kurjuuden keskellä taistelevalle\nköyhälistölle mikäli mahdollista omia kotejakin. Perustettiin v. 1885\ntyöläiskotiyhdistys, joka pyrkii mahdollisimman edullisilla ehdoilla\nvalmistamaan tilaisuutta oman pienen kodin omistamiseen. Bielefeldin\nlaitosten rakennustoimikunta on lähitienoille rakentanut noin 200\npikku kotia ja muualle Saksaan toista tuhatta. Vielä on Bodelschwingin\naloitteesta perustettu \"saksalainen majalayhdistys\", jonka\ntarkoituksena on eri seuduille Saksaa perustaa koteja, missä kulkurit\ntyötä tehden saavat ruokaa ja yösijan.\n\nTämänlaatuisia olivat Bodelschwingin armeliaisuuslaitokset. Hänen\n\"Bethelinsä\", niinkuin Bielefeldin laitoksia nimitettiin, tuli\nkeskukseksi, josta on levinnyt runsasta siunausta koko Saksaan ja\nsen ulkopuolellekin. Työsiirtola- ja työläiskoti-aatetta on nykyään\nruvettu toteuttamaan muissakin sivistysmaissa, jopa Suomessakin, ja\nkaikki muutkin Bodelschwingin armeliaisuuslaitokset ovat tulleet\nsamanlaatuisten malleiksi muuallakin. Täten Bodelschwingin toiminta on\ntodella tullut mahtavaksi sosiaalisen hädän lieventäjäksi, samalla kuin\nse on ollut kristillisen rakkauden ihanaa toteuttamista.\n\nSillä rakkaus, suuri, kaikesta itsekkyydestä puhdistunut rakkaus oli\nBodelschwingin kaiken toiminnan kannustimena. \"Olkaa laupiaat!\" se\noli hänen siveysoppinsa; \"niinkuin taivaallinen isämme on laupias\",\nse oli hänen uskonoppinsa. Näin on sattuvasti sanottu Bodelschwingin\nuskonnosta. \"Hänellä oli harvinainen kyky asettua toisen asemaan ja\ntuntea toisen hätä omakseen. Hän ajatteli, tunsi, eli kuin osattomimmat\nniistä veljistä, joita hän auttoi. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle\noutoa, ja sen vuoksi piti hän syvimmällekin langennutta veljenään. Ei\nainoakaan sielu ollut hänestä ala-arvoinen. Hän etsi ne kielet sielujen\nsisimmästä, mitkä vielä voivat soida, ja kosketteli niitä hellin\nkäsin. Silloin värähtivät usein sortuneetkin sielut.\" Viheliäiset\nkulkurit olivat hänen \"rakkaita veljiään maantieltä\". Ja kun varsinkin\nnäiden viimeksimainittujen taholla usein sattui lankeemuksia, oli se\nhänelle vain yllykkeenä sitä tarmokkaampaan pelastustyöhön. Iloisella\nolennollaan ja leikkisällä puhelullaan osasi hän valaa rohkeutta\nja valoa pimeimpiinkin sieluihin. Hän oli nöyryyden esikuva. Ei\nmilloinkaan sallinut hän omasta tai laitostensa toiminnasta maailmalle\ntoitotettavan. Hän oli Jumalan koulussa saavuttanut sen uskon, sen\nrakkauden ja kaikki ne ominaisuudet, mitä hän tässä suurenmoisessa\ntoiminnassaan tarvitsi. Vielä kuolinvuoteellaan hänen ajatuksensa\naskaroivat hänen rakkaiden hoidokkiensa parhaaksi.\n\nBodrlschwingillä oli yleensä luja terveys, niin että hän saattoi kestää\ntavattoman työtaakkansa rasitukset. V. 1899 kohtasi häntä ensi kerran\nvakava sairaus. Siitä hän kuitenkin toipui ja jaksoi, vielä edelleen\ntoimia 10 vuotta. V. 1909 kohtasi häntä halvaus, ja seuraavana vuonna 2\np. huhtikuuta viimein sammui \"isä\" Bodelschwingin siunausrikas elämä.\nHänet haudattiin suurin juhlallisuuksin, joissa ilmeni se kiitollisuus,\njota häntä kohtaan kaikkialla tunnettiin. \"Mutta arvokkain, liikuttavin\nrakkaudenosoitus oli itkevien tylsämielisten, kaatuvatautisten ja\nmaantieveljien muodostama kunniakaarti, joka seisoi kummallakin puolen\nhautajaiskulkuetta. Se itki isäänsä!\"\n\n(Toimi Waltari: Rakkauden sankareita. Bodelschwing ja Barnardo).\n\n\n\n\nMATIAS ALEKSANTERI CASTRÉN.\n\n\nUseinkin ajatellaan, että tieteellinen tutkimustyö, niin hyödylliseksi\nkuin se tunnustetaankin, on enimmäkseen vaaratonta ja rauhallista\nkamarityötä, joka ei harjoittajaltaan kysy mitään tuntuvampia uhrauksia\ntai ponnistuksia. Ja sellaistapa se kyllä joissakin tapauksissa\nonkin. Ajattelemme silloin esim. filosofia, joka työpöytänsä ja\nkirjastonsa ääressä miettii elämän ongelmia, tai historioitsijaa,\njoka rauhallisilla lähde- ja arkistotutkimuksilla kokoaa valaistusta\nmenneiden aikojen elämään ja oloihin. Mutta hyvinkin usein vaatii\ntieteellinen tutkimustyö harjoittajaltaan ponnistusta, uhrautumista ja\nkieltäytymistä niin suurta, että hän voi menettää siinä terveytensä\nja henkensäkin ja että hänellä monestikaan ei ole siitä muuta iloa ja\ntyydytystä, kuin se sisällinen ilo ja tyydytys, minkä uusien tietojen,\nkokemusten ja totuuksien ilmisaaminen hänelle epäilemättä tuottaa.\nTutkimusmatkailijain, luonnon- ja lääketieteilijäin joukossa esim.\non sankareita, jotka ovat panneet oman itsensä alttiiksi tärkeiden\ntieteellisten saavutusten ja siten myöskin ihmiskunnan hyväksi.\n\nTällaisten tieteen sankarien joukosta valitsemme tähän miehen, joka\non omaa lukijakuntaamme lähellä, mutta samalla myös yksi niitä,\njoiden koko elämä on ollut jaloa uhrautumista korkeiden tieteellisten\nja isänmaallisten tarkoitusperien hyväksi. Se mies oli suomalainen\nkielentutkija ja kansatieteilijä _Matias Aleksanteri Castrén_.\n\nHän syntyi 2 p. toukokuuta 1813 Pohjanmaalla Tervolan kappelissa,\njossa hänen isänsä oli pappina. Isä kuoli kun nuori Matias oli vasta\n11 vuoden ikäinen, ja koti jäi köyhyyteen. Sukulaisten avulla hän\nkuitenkin sai jatkaa koulunkäyntiä ja pääsi ylioppilaaksi 1830.\nTaloudellisissa vaikeuksissa taistellen hän harjoitti vakaasti ja\nperusteellisesti opinnoita yliopistossa ja tuli v. 1836 filosofian\nkandidaatiksi.\n\nSiihen aikaan oli maassamme siellä täällä sivistyneiden piireissä\nja varsinkin yliopiston nuorison keskuudessa virinnyt lämmin\nharrastus suomenkieltä kohtaan. Käsitettiin suureksi epäkohdaksi,\nettä maamme sivistyneet olivat ruotsinkielisiä ja siten erillään\nkansan suuresta suomenkielisestä enemmistöstä, jolle sivistyksen edut\neivät olleet tarjona ja jonka kieli oli aivan poljetussa asemassa.\nAlettiin pitää tärkeänä, että suomenkieli kohoisi kirjallisuus- ja\nsivistyskieleksi sekä myöskin virkakuntain ja oikeustojen kieleksi.\nTämä suomalaisuudenharrastus oli syntynyt jo Ruotsin aikana,\nvarsinkin Henrik Gabriel Porthanin isänmaallisesta vaikutuksesta,\nja sittenkuin Suomi v. 1809 liitettiin Venäjään ja silloin sai\nsisäisen itsenäisyyden, oli monen mielestä entistä välttämättömämpää,\nettä Suomen kansa tulisi omasta kansallisuudestaan tietoiseksi ja\nettä sen sivistyneet jäsenet tunnustaisivat itsensä kieleltään ja\nmieleltään suomalaisiksi. Varsinkin oli maisteri Adolf Ivar Arvidsson\n1820-luvun alkupuolella nuoruuden lämmöllä ja innolla tuonut tällaisia\nmielipiteitä julkisuuteen, vaikka silloiset vallanpitäjät eivät\nolleetkaan niille suosiollisia. Matias Aleksanteri Castrénkin oli\nyliopistossa lämmennyt näistä suomalaisuuden aatteista. Ja harva on\ntyössä ja toimessa ollut aatteilleen uskollisempi kuin hän sitten koko\nvastaisessa elämässään oli. Kun Kalevala, tuo Elias Lönnrotin ilmoille\ntuoma alkuperäisen suomalaisen hengen kukka, joutui Castrénin käsiin,\nvaltasi se hänet siinä määrin, että hän päätti kokonaan antautua\nsuomalaisen kansanrunouden ja suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen,\nvaikka olikin jo suunnitellut itselleen toisenmoista toiminta-alaa ja\npian aukeni hänelle tällä työmaalla suurenmoiset näköalat ja tehtävät,\nmutta samalla myös niin vaivojen ja vastusten takaiset, että niiden\ntavoitteleminen kysyi kerrassaan rohkeata ja kestävää miestä. Ei\nollut kysymys vähemmästä, kuin ottaa tutkittavaksi koko Suomen suku,\nmikäli sitä on tavattavissa hajallaan Venäjällä ja Siperiassa, sen eri\nheimojen kielet, muinaismuistot, uskonnot, tavat ja yleensä kaikki,\nmikä olisi omiansa antamaan tieteelle, omalle kansalle ja ihmiskunnalle\nlähempiä tietoja suomensukuisista kansoista.\n\nTätä tutkimusalaa oli jo aikaisemminkin tieteellisessä kirjallisuudessa\nviitoiteltu. Porthan jo oli tehnyt vertailuja suomen ja sen sukukielien\nvälillä, samoin mainio tanskalainen kielitieteilijä _Rasmus Kristian\nRask_, joka tutkimusmatkoillaan v. 1818 oleskeli Suomessakin ja\nkieleemme ihastuneena innostutti suomalaisia oppineita sen tutkimiseen.\nHänen vaikutuksestaan oli suomalainen kielentutkija _Antti Juhana\nSjögren_ jo tehnyt matkoja Venäjällä asuvien suomen sukuisten kansojen\nkeskuuteen, tutkinut heidän kieliään ja julkaissut arvokkaita teoksia\nnäistä tutkimuksistaan. Hän oli näiden ansioidensa vuoksi tullut\nvalituksi Pietarin tiedeakatemian jäseneksi.\n\nV. 1838 teki Castrén matkan Suomen Lappiin lapinkielen oppimista\nvarten ja seuraavana vuonna Suomen ja Venäjän Karjalaan kerätäkseen\nselityksiä Kalevalan runoihin, joista hän pari vuotta myöhemmin\njulkaisi onnistuneen ruotsinkielisen käännöksen. Mutta hän halusi\npäästä tutkimaan kaukaisempia heimolaisiamme. Tämä hänen toivonsa pian\ntoteutuikin, Ollessaan v. 1841 Elias Lönnrotin kanssa tutkimusmatkalla\nSuomen, Norjan ja Venäjän Lapissa hän sai tietää, että Suomen valtio\noli hänelle myöntänyt matkarahan Europan-puolisten samojedien kieli- ja\nkansatieteellistä tutkimusta varten ja että myös Pietarin tiedeakatemia\noli Sjögrenin ehdotuksesta päättänyt ottaa hänet kielentutkijaksi\nja kansatieteilijäksi Siperiaan v. 1843 lähetettävään tieteelliseen\nretkikuntaan.\n\nNäin oli Castrén nyt astumassa tutkimusmatkailijan uralle. Hänen\noli pitkiksi ajoiksi jätettävä kotimaa ja siellä tarjona olevat\nhyvän toimeentulon takaavat toimet. Oli lähdettävä alhaisella\nsivistysasteella olevien heimokansojen luokse Europan ja Aasian\npohjoisiin erämaihin, joissa ei ollut tarjona mitään sivistyselämän\nmukavuuksia, vaan ulkonaiset olosuhteet päinvastoin olivat mitä\ntukalimmat. Asunnot siellä tulivat olemaan enimmäkseen kurjia kotia\nja hökkeleitä, joissa ei ollut suojaa kylmää vastaan ja joissa huono\nilma ja siivottomuus tekivät oleskelun sietämättömäksi. Matkat\npaikasta toiseen tulivat olemaan mitä vaivalloisimmat, jopa usein\nhengenvaaralliset. Postiyhteys kotimaan kanssa tuli olemaan pitkiksi\najoiksi katkaistuna. Mutta Castrén ei empinyt. Isänmaallinen harrastus,\nmikä häntä lämmitti, pyrki hänessä jos kenessäkään toteutumaan työssä\nja toimessa isänmaallisten päämäärien hyväksi. Hänellä oli elävä\nkäsitys siitä, että juuri suomalaisten miesten kunnia-asiana oli\nantautua Suomen heimokansain tieteelliseen tutkimiseen. Hän piti\nmieluisana velvollisuutenaan ottaa tämän kunniatehtävän hartioilleen.\nKaksi pitkää matkaa teki Castrén nyt näiden kaukaisten heimolaistemme\nluokse. Ensimmäinen matka vuosina 1842—44 ulottui pohjois-Venäjän\ntundra-alueen kautta Aasian puolelle Obdorskin kaupunkiin asti. Sillä\nmatkalla hän oleskeli etupäässä samojedien ja syrjäänien keskuudessa.\nMatkan vaikeudet olivat ylen suuret. Tavattomat rajuilmat raivosivat\nusein tundroilla. Eräälläkin matkalla syntyi keskellä päivää niin kova\nmyrsky, ettei voinut reestä nähdä sitä vetäviä poroja. Vähän ajan\npäästä myrsky tempasi reestä kuomin, ja Castrén kastui läpimäräksi.\nSaattajat eksyivät tieltä, ajettiin taholle ja toiselle. Vihdoin\nsaattajat jättivät Castrénin paikoilleen ja lähtivät tietä etsimään.\nHeitä ei kuulunut takaisin, ja Castrén arveli jo heidän paenneen\ntiehensä. Likomärkänä yhä kiihtyvän pakkasen kourissa hän jo luuli\nviimeisen hetkensä tulleen. Viimein saattajat kuitenkin palasivat.\nPelastuttiin, mutta oikeastaan siitä saatiin kiittää porojen hyvää\nvainua, ne kun itsepäisesti alkoivat kulkea vasemmalle kädelle, jolta\ntaholta viimein samojedi-teltta tuli näkyviin.\n\nOleskelu samojedi-kylissä oli vaikeata, kun asumukset olivat mitä\nkurjimpia. Kerrankin hän oli asettunut erääseen hökkeliin, jossa oli\nkuuma ja kostea, sääskiä ja syöpäläisiä sekä itkeviä lapsia. Castrénin\ntäytyi paeta hökkelin alla olevaan kellariin, jossa hän hiirien ja\nrottien seurassa kirjoitti syrjääninkielen kielioppia. — Asukkaiden\nraakuus ja taikausko tuottivat hänelle monesti ikäviä selkkauksia.\nOlipa hän kerran joutua murhatuksikin, kun asukkaat pitivät häntä\nnoitana, joka oli tullut kaivoja myrkyttämään tai muuta pahaa heille\ntuottamaan.\n\nObdorskista käsin Castrén aikoi lähteä syvemmälle Siperiaan, mutta\nhuomasi terveytensä menneen niin rappiolle, että hänen oli palattava\nkotimaahan. Sinne hän saapui keväällä 1844.\n\nJo seuraavan vuoden helmikuussa hän lähti toiselle matkallensa,\njoka kesti neljä vuotta. Hän pysähtyi ensin Kasaniin tsheremissien\nkieltä tutkimaan. Sieltä hän siirtyi Siperiaan Obi-, Irtysh-\nja Jeniseijokien alueille, tutkien ostjaakkien ja muutamien\nsamojedi-heimojen kieliä. Näiltä mailta hän sitten keväällä 1847\nsiirtyi Jenisei-joen yläjuoksulle ja Baikal-järven tienoille, tutkien\nmoniaita mongoliheimoja ja käväisten pari kertaa Kiinankin puolella.\nItäisin paikka, minne hän saapui, oli Nertshinskin kaupunki lähellä\nMandshurian rajaa. Ylenmääräisistä ponnistuksista, kurjista asunnoista\nja muista vastuksista oli hänen terveytensä murtunut, ja hänen täytyi\nkeväällä 1848 lähteä paluumatkalle, jota hänen sairautensa vuoksi\nkesti aina seuraavan vuoden helmikuuhun asti, jolloin hän viimein\njälleen pääsi kotimaahan. Olipa hän tämän matkan alkupuolella kerran\njo varsin lähellä kuolemaa. Hän oli eräässä kylässä nauttinut lääkettä\nvilutautia vastaan, joka häntä ahdisti, mutta seurauksena oli, että\nhän sai yskänkohtauksen ja ankaran verensyöksyn. Hän koetti itse\niskeä suonta saadakseen verensyöksyn taukoamaan, mutta ei onnistunut.\nSaapuville tulleet paikalliset viranomaiset jo rupesivat hänen\ntavaroistaan perunkirjoitusta tekemään ja hänen ruumiinsa hautaamisesta\nhuolehtimaan. Onneksi ehti paikalle lääkäri, joka sai taudin\npysähtymään, niin että Castrén jälleen pystyi jatkamaan matkaansa,\nvaikka hitaastikin.\n\nPaljon kärsinyt tutkija sai nyt vihdoin tilaisuutta toipuakseen.\nMikäli voimat riittivät valmisteli hän retkensä tieteellisiä tuloksia\npainokuntoon. Ja kauan koditonna erämaita kierrellyt matkailija\nsaavutti v. 1850 kotionnenkin, hän kun silloin meni naimisiin.\nSeuraavana vuonna perustettiin yliopistoon vihdoin suomenkielen\nprofessorinvirka, ja suurien tieteellisten ansioidensa vuoksi tuli\nCastrén nyt sen ensimmäiseksi hoitajaksi, saaden 14 p. maaliskuuta\nyliopiston kanslerin, perintöruhtinas Aleksanterin omasta kädestä\nsiihen virkavahvistuskirjan. Mutta vain vuoden päivät hän sai tätä\nhänelle mieluista virkaa hoitaa. Hänen terveytensä ei enää palautunut,\ntutkimusmatkat olivat synnyttäneet rintataudin, joka 7 p. toukokuuta\n1852 katkaisi hänen elämänsä, hänen ollessaan vasta 39:nnellä\nikävuodellaan. Suomalainen kielitiede oli vaatinut ensimmäisen jalon\nuhrinsa.\n\nSuru oli Suomessa suuri Castrénin varhaisen kuoleman johdosta. Ylpein\nmielin oli kotimaa seurannut tämän vakavamielisen, nerokkaan poikansa\nretkiä ja tutkimuksia, joita hän perin viehättävissä matkakirjeissään\noli selostellut. Ja olipa surua Suomen ulkopuolellakin, sillä Europan\ntieteellisissä piireissä oli kiinnitetty paljon huomiota häneen ja\nsiihen uuteen tutkimusalaan, jota hän verrattomalla uljuudella ja\nuhrautuvaisuudella oli auki raivaamassa. Hänen nimellään oli jo\neuropalainen maine.\n\nRikkaat olivat ne saaliit kieli- ja kansatieteen alalta, mitkä Castrén\npohjois-Venäjän ja Siperian erämaista kokosi. Eläessään hän jo julkaisi\nsyrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Hänen käsikirjoitustensa ja\ntarkkojen muistiinpanojensa nojalla sitten Pietarin tiedeakatemian\ntoimesta julkaistiin saksaksi \"_M.A. Castrénin pohjoismaiset matkat ja\ntutkimukset_\", jotka sisältävät ostjaakin ja samojedikielten kieliopit\nsekä jälkimmäisten kielten sanastot, useiden mongolilaisheimojen\nkielten kieliopit sekä vielä matkamuistelmia ja kirjeitä, yliopistossa\npidettyjä luentoja suomensukuisten kansain jumalaistarustosta ja\nkansatieteestä y.m., yhteensä kaksitoista osaa. Nämä tieteelliset\ntulokset, mitkä Castrén verraten lyhyenä aikana saavutti, ovat suuresti\nvalaisseet suomensukuisten ynnä moniaiden mongolilaiskansain kieliä,\nelämää ja historiaa ja tulleet myöhemmän samoilla aloilla liikkuvan\ntieteellisen tutkimuksen pohjaksi.\n\nNäin Castrén lyhyenä elämänaikanaan ennätti saada paljon aikaan. Se\njohtui siitä, että hänellä oli ylevät aatteet ja varmat päämäärät\nsekä horjumaton uskollisuus vaikeassa työssään. Hän, kuten runoilija\nZ. Topelius eräässä hänen muistokseen sepittämässään runossa sanoo,\noli \"elämän matkamies, joka vakain askelin kulki polkuaan eteenpäin,\nmitaten vain päämääriään, ei askeleitaan eikä vaarojaan.\"\n\n\n\n"]