[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHhMgUREqvDdtvrCA74RDKlaM3PI8402hJQ_CIE2Pm94":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2818,"Taikaviitta","Mikszáth, Kálmán",1847,1910,"2818-miksz-th-k-lm-n-taikaviitta","2818__Mikszáth_Kálmán__Taikaviitta",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1917,20407,136187,false,71541,[23,24,25,26],"Historical fiction","Hungary -- History -- Turkish occupation, 1526-1699 -- Fiction","Kecskemét (Hungary) -- History","Taxation -- Hungary -- Kecskemét -- Fiction",[28],"Historical Novels","\"Taikaviitta\" by Kálmán Mikszáth is a historical novel written in the early 20th century. The narrative is set in the town of Kecskemét during a period marked by the dominance of various military powers, including the Turks and Hungarian mercenaries. The story likely unfolds through the eyes of several townspeople, depicting their struggles against oppression and their clever, if chaotic, attempts to navigate through the complexities of their political and social landscape.  At the start of the novel, the author presents a vivid and satirical account of life in Kecskemét, a town beleaguered by various factions vying for control and plundering its resources. As tensions rise due to taxing and military pressures, the townsfolk engage in lively discussions, often tinged with humor as they navigate threats from external powers. The opening also introduces key characters, including the town judge and priest, whose efforts to save their community lead to a series of comical misadventures, particularly involving a kidnapped monk and the town's spirited attempts to negotiate his release. Mikszáth's use of satire highlights the absurdity of their situation while offering a glimpse into the resilience of the human spirit in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Kivimäki, Urho",222,"Historiallinen romaani sijoittuu turkkilaismiehityksen aikaiseen Kecskemétin kaupunkiin Unkarissa. Teos seuraa nuoren Lestyák Mihályn vaiheita, kun hän yrittää pelastaa kotikaupunkinsa ryösteleviltä sotajoukoilta eriskummallisen taikaviitan avulla.","Kálman Mikszáthin 'Taikaviitta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2818.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","TAIKAVIITTA\n\nKirj.\n\nKálman Mikszáth\n\n\nSuomentanut\n\nUrho Kivimäki\n\n\n\nKariston 1 markan romaaneja 22\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nHupsuja ovat ne kaupungit, jotka voivottelevat: \"Olemme paljon\nkärsineet, meillä ovat turkkilaiset vuosisadan, pari asustaneet.\"\nKaikkein pahimmin ovat ne kaupungit kärsineet, joita eivät\nturkkilaiset, eivät labantsit eivätkä kurutsit [Labantsit ja kurutsit\nolivat unkarilaisia palkkasotureita.] ole miehittäneet ja jotka ovat\nyrittäneet tulla toimeen omin voimin kuten Kecskemet; siellä, minne\njoku taisteleva sotapuolue asettui, siellä vallitsi, ryösteli vain yksi\npuolue, muut eivät uskaltaneet sinne pyrkiä, mutta missä ei ainoakaan\nasustanut, sinne samoili koko maailma.\n\nJonakin päivänä pälkähti Budan pashan päähän hieman veroittaa\nihmiskuntaa. \"Poikani, Dervish beg, kirjotapa Kecskemetin tuomarille!\"\nJa heti paikalla lähti kirje, jonka vuolaasta kaunopuheisuudesta ei\npuuttunut peräkaneettia; \"Kysymyksessä on päänne!\"\n\nMutta eipä Szolnokin Mustaf begkään menetellyt toisin, sillä hän\nniinikään veroitti Czeglediä, Körösiä, Kecskemetiä ja ympäristön kyllä.\nJoka siunattu viikko hän sälytti heidän kannettavakseen uusia taakkoja\nkirjoittaessaan: \"Nämä käskyohjeet pitää teidän hevosin viedä jokaiseen\nkaupunkiin, joka kylään ja toimia niiden mukaan.\"\n\nHänen armonsa, urhokas herra Emerich Kohary luotti samaten äveriäihin\nkaupunkeihin, ja keisarin nimessä hän lähetti Szecsenystä määräyksiä,\neikä edes Gacsln piirituomari, hänen armonsa herra Johann Darvas ollut\nlaiska heitä ahdistelemaan, jos kurutseilta mitä puuttui. Kaiken\nlisäksi oli vielä raitteja harhailevia tatarilaumoja ja kaikenkarvaisia\nhajajoukkoja, jotka työskentelivät omiin nimiinsä. Ja kaikkiin näihin\npiti olla ystävällisissä suhteissa!\n\nKecskemetissä pidettiin jo siihen aikaan kuuluisia markkinoita.\nMikä silmää hiveli, kielelle maistui, sen kasasivat turkkilaiset,\nsaksalaiset ja unkarilaiset kauppiaat tänne, ja markkinoilla oli aina\nsurullinen loppu, sillä juuri kun kaikki oli parhaassa käynnissä,\nkohosi pölyiseltä kujalta pilvi, tuli kurutsi tai turkkilainen tai\nvälähti kuin salamana labantsijoukko ja hävisi kalleimmilla tavaroilla\nsälytettynä jälleen tomupilveen.\n\nMutta ylväs kaupunki sai niellä karvaat pillerit, sillä jos\nturkkilaiset olivat teltit ryöstäneet, niin hyökkäsivät labantsit nyt\nsuurin vaatimuksin sen kimppuun.\n\nKaupungin oli viivyttelemättä korvattava kauppiaiden vahingot, muuten\nsyttyi melske; kun labantsi ryösti, oli kecskemetiläis-paroilla\nsama pulma esillä, sillä silloin vaativat kurutsit ja turkkilaiset\nvahingonkorvausta omille kauppiailleen, ja nämä vaatimukset nousivat\nmiltei aina tuhanteen kultakolikkoon.\n\nTurhaan huokaili ylituomari Johann Szucs: \"Mistä ottaa, mistä?\nMeillähän ei ole Kremnitzin kultakaivosta, allammehan on vain\nhiekkakenttä, hiekkaa hamaan helvettiin asti.\"\n\nVihdoin kävi tilanne toki aivan sietämättömäksi, pidettiin ankaria\nneuvotteluja, sitten menivät nuo kunnon porvarit palatinin luokse, joka\nherra Paul Feketen kertomuksen mukaan joutui varsin pahalle tuulelle,\nkun he näet ilmoittivat hänelle, että heillä oli esitettävänä muuan\npyyntö.\n\n\"Älkää vain pyytäkö paljoa, sillä en suostu sellaiseen.\"\n\n\"Sikäli emme pyydä mitään suurta, että meille itsellemme on jo liiaksi\nsiinä, mitä meillä on.\"\n\n\"_Valde bene, valde bene_\", arveli palatini myhäillen.\n\n\"Pyydämme teidän armoanne ottamaan meiltä meidän markkinamme.\"\n\nPalatini tuumaili, yskähti. \"Hm, _amici_, kunnon hallitus ei koskaan\nota ihmisiltä sellaista, mistä ottajalle ei ole minkäänlaista hyötyä.\"\n\nKuitenkin kaikitenkin julkaistiin pian keisari Leopold I:n määräys,\nettä Kecskemetin markkinat siitä pitäen olivat lopussa. Tietysti\nraivostuivat nyt sekä turkkilaiset että kurutsit, yhtä ankarasti\nkummatkin. \"Nuo kurjat filistealaiset riistävät meiltä sivutoimemme.\"\nHe saivat nyt eriskummaisia päähänpistoja. Pääsiäisviikon edellisenä\nmustana sunnuntaina tulla tupsahti kuuluisa kurutsipäällikkö\nStefan Csuda joukkoineen kaupunkiin. He karauttivat suoraa päätä\npääluostariin. Täällä antoi johtaja väelleen seuraavan käskyn: \"Älkää\nkajotko mihinkään, lapset, mutta luostarin esimies teidän pitää\nvangita, sillä hänet he kyllä lunastavat meiltä.\" He sieppasivat\ntodella esimiehen, paksun isä Brunon, istuttivat hänet muulin selkään,\nmuulin, joka tähän asti oli ollut luostarin puutarhan uskollinen\ntyömies, vesiastioiden hilaajana. Ja jottei sadatteleva, sätkivä isä\nkeikahtaisi Burin selästä (Buri oli muulin nimi), sitoivat he hänet\nköysin ja remelein... He eivät pettyneetkään laskelmissaan. Järkyttävä\nhämminki valtasi katoliset uskovaiset. Paul Fabianin leski, kyssäselkä\nJulia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki alkoivat heti isä Litkein\njohdolla kerätä lunnasrahaa, kulkien talosta taloon. \"Lunastakaamme isä\nBruno parka vapaaksi. Hän on pääsiäispyhiksi valmistanut oivallisen\nsaarnan, siitä emme saa jäädä osattomiksi.\" Haalittiin kokoon sata\nkultarahaa, nämä mukanaan lähtivät naisten valtuutetut matkalle\nkurutsileiriin: senaattori Gabriel Porossnoki, kuraattori Johann Babos\nja vaunuseppo, herra Georg Doma.\n\nMonet seikkailut ja kommellukset koettuaan löysivät he vihdoin Stefan\nCsudan, joka heille kiivaana ärjyi: \"Olette kecskemetiläisiä, eikö\nniin? No, mitä tahdotte?\"\n\n\"Olemme saapuneet noutamaan hänet\", uskalsi hurskas Babos luoden pienet\nharmaat silmänsä ylös taivaaseen.\n\n\"Kumman, muulinko vai esimiehen?\" ilkkui hyvätuulinen Stefan Csuda.\n\n\"Molemmat, jos hinnasta sovimme\", sanoi herra Porossnoki.\n\n\"Henkiherra ei juuri mihinkään kelpaa, muulia voimme kyllä käyttää. Se\nkantaa selässään suurta rumpua.\"\n\nTämä kurutsin selitys valoi hyvää mieltä kunnon kecskemetiläisiin,\nsillä jos hengenmies ei mihinkään kelpaa, voi hänet lunastaa huokealla,\nja he nyykäyttivät hyväksyvästi päätänsä.\n\n\"Paljonko olemme siis velkaa kunnianarvoisuudesta?\"\n\n\"Voitte saada hänet kolmella kultakolikolla.\"\n\nKolme miestämme katselivat toisiinsa hymyillen, he ikäänkuin virkkoivat\ntoisilleen: \"halvalla, kovin halvalla tosiaankin!\" Porossnoki työnsi\nsyrjään sinisen viittansa liepeen ja meni taskuunsa ottamaan nuo kolme\nkultarahaa. \"Kas tässä. Ottakaa, herra!\"\n\nKurutsipäällikkö sysäsi senaattorin käden sivulle. \"Hengenmiehen toi\ntänne muuli, nyt saa hengenmies viedä muulin mukanaan. Niin on asia,\nilman muulia ei synny kauppoja.\"\n\n\"Hiisi vieköön\", arveli senaattori rattomielin. \"Minkä lunnasrahan\nsuoritamme muulista?\"\n\n\"Sen tinkimätön hinta on\", vastasi Csuda jokaista sanaa korostaen,\n\"satayhdeksänkymmentäseitsemän kultakolikkoa\".\n\nPorvareissa veri aivan salpautui, piskuinen Babos vilautti katseen\nkurutsiin, leikkiäkö tuo lasketteli, mutta nuo ahavoittuneet kasvot\nolivat nyt sangen vakavat ilmaistuaan tähän asti hymytuulta.\nKecskemetiläiset eivät silti hellittäneet.\n\n\"Varjelkoon, herra, tehän pyydätte muulista rahasummaa, jolla voisi\nostaa neljä arabialaista ratsua. Luovuttakaa meille hengenmies\nerikseen. Lunastamme mieluummin joskus toiste muulin\", lopetti herra\nBabos.\n\nNyt otti herra Georg Doma jälleen ajaakseen diplomaattisia\nneuvotteluja. Hän arveli, että arvoisat isät eivät tästälähin enää\nvoineet käyttääkään muulia, senjälkeen kun siitä oli tullut epäilyttävä\nolento, joka oli jo ollut leiripalveluksessa protestanttisessa\njoukko-osastossa.\n\nTerävin äly oli sentään herra Porossnokilla, sillä hän huomasi heti,\nettä kurutsipäällikkö tahtoi saada esimiehestä kaksisataa kultarahaa\nja että muulijuttu oli vain naljailua. Hän kalvoi esiin kukkaronsa,\ntavanomaisen sukan, ja antoi kullan kulista. \"Sata virheetöntä\nkappaletta, ei kolikkoakaan enempää. Joko viemme kullan mukanamme\nkotiin tai esimiehen. Riippuu teistä, urhon herra.\"\n\n\"Mahdotonta\", ravisteli tämä päätään.\n\n\"Muistelkaa\", ehätti Babos, \"että herramme Kristus myytiin\nkolmellakymmenellä hopeapenningillä. Eikö isä Brunosta siis riittäisi\nsata kultarahaa?\"\n\n\"Älkää raamatullistuttako asiaa\", huusi kurutsi; \"tosin myytiin\nVapahtajamme kolmellakymmenellä hopeapenningillä, mutta te ette tiedä,\nmillä summalla kristikunta olisi hänet kuolemasta lunastanut\".\n\nTällaisessa sanasolmuilussa kaupat vihdoin päätettiin sataan\ndukaattiin, jotka Csuda yksitellen tarkasteli, ettei ollut mitään\njyrsitty; sitten hän kilisten niitä tutkiakseen, helähtäisikö\nniistä ehkä siebenbürgiläinen ääni (niihin aikoihin näet oli siellä\nrahanväärentäjiä). Kaikki tuli niin kuntoon, ja nyt luovutti\nhän huostastaan laihtuneen isä Brunon, jota lähetystö nyt alkoi\nriemukulussa saattaa kotiin.\n\nMutta pitkää aikaa ei heidän iloansa kestänyt, sillä kun he lähestyivät\nkotikontuja, lähdettyään vastikään Nagy-Körösistä, jonka talot\nvielä iltausvassa häämöittivät, vilahti oikealta esiin Kecskemetin\ntuomiokirkon hoikka torni ja tuprahti edessä yhä lähenevä pölypilvi.\n\"Mitä lempoa tuo on?\" kyselivät miehemme toisiltaan.\n\n\"Ilmeisesti on tulossa juhlakulkue meitä vastaan. Pidetään puhe\nreverendissimukselle, tietysti sellainen pidetään. Eipä haittaa, vaikka\nhieman valmistaisi vastauspuhetta.\"\n\nIsä Brunon silmissä kimmelsi kyyneliä. \"Rakkaat seurakuntalais-pahani\nrakastavat minua hirveästi. Kuka pitänee puheen? Todennäköisesti\nkaunopuheinen isä Litkei. Niin, niin. Näen jo hänet. Hän se on,\nensimäisenä. Olen koira, ellei se ole hän.\"\n\nIsä Brunon ei tarvinnut olla koira, sillä se oli todellakin isä Litkei;\nhänen jättiläishahmonsa voi jo kaukaa tuntea, — hänen seuralaisensa\neivät tosin olleet juhlakulkueväkeä, vaan turkkilaisia sotilaita.\nHeitä johti Ali Mirze aga, se hirsipuujoudukas. \"Hyvää ehtoota, hyvää\nehtoota\", huusi hän ajaessaan matkalaistemme ohi, \"kuljetatteko\nhengenmiestä kotiin, te kelpo ihmiset? Niinpä mekin omaamme.\"\n\nAga virnisteli, munkki Litkei toisteli Jeesuksen nimeä, isä Bruno\nviittoili hänelle nenäliinallaan. \"Sinutkin me kyllä lunastamme, rakas\npoikani.\"\n\nKotiuduttuaan hän ensi töikseen kutsuikin seurakuntansa koolle. Paul\nFabianin leski, kyssäselkänen Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara\nBulki kulkivat jälleen armeliaiden ihmisten ovilla. \"Älkää antako\nmunkki-raukan sortua kurjan pakanan käsiin. Mitä kristikansa meistä\najattelisikaan!\" Ellei kukkaro tällöin avautunut, lisäsi rouva Fabian:\n\n\"Entä mitä virkkaisi siihen Nagy Körös?\" [Nagy Körösin ja Kecskemetin\nvälillä on jo vuosisatoja ollut pikku kilpailuja.]\n\nNäiden sanojen johdosta kaivoi jokainen harras kecskemetiläinen\nkaksikymmentänsä esiin, ja munkki Litkeikin noudettiin kotiin. Mutta\njuttu ei päättynytkään tähän, sillä kaupankäynti hengenmiehillä tuli\nniin tavanomaiseksi, että minkä joukonjohtajan tahansa tarvitessa\nhieman rahaa hän heti antoi määräyksen: \"Täytyy noudattaa tänne\njoku Kecskemetin hengenmiehistä\", (sillä oli jo määrätty hinta\nrahamarkkinoilla). Jonkun aikaa hurskaat porvarit lunastelivat heitä,\nkunnes herra ylituomari Johann Szucs itse, kaupunkinsa riistäntää\nsurkeillen, teki siitä lopun seuraavin jumalattomin selityksin: \"Kun\nJumala kerran sallii palvelijansa joutua ryöstettäviksi, miksemme sitä\nsietäisi? Onhan heidän Herransa lopultakin ensikädessä velvollinen\nheitä auttamaan.\"\n\nJokunen munkki jäi tällöin rosvojen niskoille, ja seurauksena oli, että\nhengenmiesten arvo aleni nollaan ja valtaajaherrat alkoivat tähystellä\nuutta saalista. Heitä olikin mahdoton nolata. Pietari — Paavalin\npäivänä murtautuivat Szolnokin turkkilaiset kaupunkiin ja riistivät\nkirkosta palaavien vaimojen seasta ylituomarin nuoren vaimon ja Georg\nDoman rouvan. Kaupunki kuohui. \"Nyt ei olekaan kyseessä enää kujeilu,\nhiisi vie!\" Sillä keinottelu papeilla, eihän se nyt vielä ollut niin\nhäijyä. Eihän heillä ollut hätää turkkilaisten parissa ollessaan. Mutta\nrouvat! Onhan se aivan toista. Tuhat tulimmaista, eihän rouvia käy niin\npiteleminen!...\n\nJohann Szucs katkeroitui niin, että luopui paikalla\nylituomarinvirastaan ja myytyään kivitalonsa lähti Georg Doman kanssa\nemäntiä noutamaan. Herra Szucs pulitti aviosiipastaan kaksisataa\ndukaattia.\n\nGeorg Doma tarjosi vain viisikolmatta dukaattia, jos hänen vaimonsa\npäästettäisiin kotiin, sata, jos hänet pidettäisiin, mutta ainiaaksi —\nhän voisi näet silloin hankkia itselleen uuden.\n\nZülfikar aga tuumaili hetken ja virkkoi sitten surullisena: \"Ota vain\nvaimosi, ystäväni.\"\n\nSillävälin oli Kecskemetin vallannut hurja kauhu. Kurutsitkin olivat\nsaapuneet ja ryöstivät häistä Thomas Veghin neitseellisen tyttären\nViczan, juuri kun tämä pyöri lattialla nuoremman Mikael Nagyn kanssa.\nMitä tästä kaikesta tulee, herra ja luoja? Tänään tai huomenna\nriistetään kodeista kalliit emännät!\n\nKalgaun sulttaanikin tiedoitti jälleen, että hänen osalleen piti tulla\nkymmenen ihaninta naista. Ja Budan turkkilaiset voivat saapua hetkellä\nmillä hyvänsä. Vaikka silloisista Kecskemetin tyttäristä ei laulu vielä\nkertonutkaan: \"Joka vain mies on, hän noutaa morsiamensa sieltä\",\nolivat ne silti jo aika uhkeita. Sitä eivät Körösinkään nuorukaiset\nkieltäneet. Ei tarvinne siis ihmetellä, että epätoivo oli yleinen.\nTilanne oli samanlainen kuin sadun tuomituissa kaupungeissa, missä\nseitsenpäinen lohikäärme vuoron perään ahmasti kaikki neidot. Kenen on\nseuraava vuoro? Tämä tietämättömyys oli kuin näkymätön nuoransilmukka,\njonka itsekukin tunsi kaulansa seutuvilla. Kymmenesti päivässä\nkauhistui yksi ja toinen kauppias näkemäänsä pölypilveä, ja kun\nTalfaja metsän kuivat puut öisin alkoivat ähistä, luulivat he siinäkin\nkuulevansa lähestyvien laumojen töminää: \"Ah, ne lurjukset tulevat\ntaas.\"\n\nIltasin ristivät rouvat pienet kätensä ja rukoilivat palavasti\nkaupungin suojeluspyhimystä, pyhää piispa Nikolausta. Ehkä hän voisi\ntehdä jotakin koukkusauvallaan, joka oli kaupungin sinetissä.\n\n(Luulen, että näihin rukouksiin sisältyi — _sub clausula_ — seuraavaa:\n\"Mutta jos Jumalan tahto niin on, niin salli, oi Herra, Csudan\nhusaarien tulla mieluummin kuin koirankuonolaisten tatarien tai Budan\nturkkilaisten.\")\n\n\n\n\n2.\n\n\nMieliala kasvoi yhä katkerammaksi. Kaupungin asiat näyttivät yhä\nhuonommilta. Oikeustoiminta taukosi, sillä tuomareja ei voitu saada\npuuttumaan mihinkään, vaikka Kecskemetissä tavallisesti pidettiinkin\n\"etsikkokäräjät\". Nyt muodostivat torille kokoontuneet vieraat\noikeusistuimen.\n\nMutta kun nyt Johann Szucs luopui ylituomarin sauvasta, ei ollut ketään\nsiihen tarttumaan. Ei kukaan ollut niin päätön!\n\nSaada päivittäin neljä, viisi määräystä, joissa kaikissa esitettiin\nmahdottomia toivomuksia ja joissa kaikissa oli ystävällinen\nperäkaneetti: \"Sillä muussa tapauksessa teilautan sinun armosi\" — ja\nkun maailma kerta kaikkiaan oli hullu, täytetään tällainen uhkaus\nmyöskin. Ihmiset voivottelivat ääneensä: \"Joko muutamme täältä pois,\ntai kuolemme tänne, mutta näin emme voi kauempaa elää. Jotakin täytyy\ntehdä.\"\n\n\"Mutta mitä? Turkkilaisiahan emme voi maasta ajaa, koska itse\nkeisarikaan ei siihen pysty.\"\n\nSenaattorien neuvotellessa tähän suuntaan kaupungintalolla, huusi äkkiä\nmuuan ääni avoimesta ikkunasta huoneeseen: \"Mutta minä sanon teille,\nettei turkkilaisia pidäkään kartoittaa, vaan pitää heidät noutaa tänne.\"\n\nSenaattorit katsahtivat kaikki ikkunaan. \"Kuka on se hullunhurja? Ken\npuhuu tuolla ulkona?\"\n\n\"Kraatari Lestyakin poika.\"\n\n\"Kuinka tohtii hän sekaantua keskusteluumme\", ärähti Martin Zaladi\nvihastuneena ja viittasi heitukalle. \"Sulkekaa ikkuna!\"\n\nGabriel Porossnoki hypähti pystyyn kuin sähköiskun saaneena. \"Mutta\nminä sanon, ettei tuota nuorta miestä saa karkoittaa, vaan kutsukaamme\nhänet tänne kuulustellaksemme häntä.\"\n\nVakaat kaupunginisät ravistelivat päätänsä, eivät toki sentään\nuskaltaneet arvokkainta senaattoria vastustaakaan, vain Kristoffer\nAgoston murisi: \"Isä on hupsu, ja poika niinikään. Ylioppilaaltako me\nneuvoja pyytämään? Niin, mutta hänellä sentään on pätevyyttä.\"\n\n\"Mitä?\" kysäisi utelias Frans Kriston.\n\n\"_Consllium abeundi_... hahahaa. Hänet on karkoitettu Grosswardeinista.\nNiin, hän neuvokoon meitä. Meitä ei muutenkaan suurin kunnioiteta, eipä\nmeidän arvomme siitä paljoakaan alene.\"\n\nSitten hän kertoi, että isä oli tylsämielinen. Hiljattain lähetti\nkunnon isä Bruno hänelle takkinsa puhdistettavaksi rasvapilkuista.\nHän poistikin ne, mutta niin, että leikkasi ne saksilla pois. Isä\nBruno-parka oli saada halvauksen.\n\nGyuri Pintyö, heitukka, oli sillaikaa hengästyneenä tuonut nuoren\nLestyakin huoneeseen. Hän oli sorea, solakka nuori mies, jolla oli\nharjantiheä tukka.\n\n\"Poikani\", puhui Porossnoki kohteliaasti, \"vastikään huusit jotakin,\nmikä osui korvaani. Selitähän lähemmin.\"\n\nMaks Lestyak ei hätääntynyt, hän sorvasi sanansa selviksi ja\nymmärrettäviksi. \"Olen todellakin tuuminut, ylhäiset herrat, etteivät\nniissä olosuhteissa, missä rakas kotikaupunkimme nykyisin elää,\netteivät kuolleet pykälät, kirjalliset vakuutukset ole suurenarvoisia.\nSata kertaa arvokkaampi olisi elävä beg, joka keskellämme asuen\nvapauttaisi meidät varsin monesta pikkuikävyydestä. Olemme vapaa\nkaupunki, jalot herrat, mutta meidän vapautemme on kahleista taottu.\nEtsikäämme tyranni, jotta voisimme elää.\"\n\nSenaattorit katselivat toisiaan kummissaan, ihastuneina. Sellaisia\nkauniita lämpimiä sanoja he eivät olleet pitkään aikaan kuulleet, niin\nkaunis, sointuva ääni ei ollut tässä salissa koskaan kajahdellut.\nAamusta alkaen he ovat täällä istuneet, neuvottomina, ja katso, nyt oli\nkuin olisi odottamatta soihtu sytytetty pimeydessä valaisemaan.\n\n\"Eläköön!\" kiljahti Mateus Puszta. \"Se on viisaan puhetta.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", virkkoi harmaantunut Georg Pato viittansa ketjuja\nhypistellen, \"hän on keksinyt puhtaan jyvän akanoiden seasta\".\n\nSenaattori Porossnoki nousi tuoliltaan, astui Maks Lestyakin luokse ja\ntaputti häntä olalle. \"Nuori mies, sinulla on tästäedes yksi ääni\",\nsanoi hän juhlallisesti. \"Istukaa keskeemme, herra Mikael Lestyak.\"\n(Vihreän pöydän ääressä olikin yksi tuoli tyhjänä: Johan Szucsin )\n\nNämä sanat saivat intomielen puhkeamaan. Unkarilaiset rakastavat\nyllättäviä käänteitä, ja tässähän oli nyt sellainen. Kaupunginisät\nponnahtivat pystyyn puristamaan nuorukaisen kättä. Kristoffer\nAgostonkin mutisi leppyneenä Frans Kristonille kuiskaten: \"Kunpa\nhänellä vain ei olisi isänsä piirteitä! Hänen isänsä tuli slovakkina\nKecskemetiin sandaaleissa.\"\n\n\"Sitäpä ei pojasta lain huomaa.\"\n\nJokainen voikin eräästä lääkeopillisesta ammattilehdestä lukea äsken,\nettä jos valkoihoisen haavan (lääkärien kielessä: ihoyhtenäisyyspuute)\npaikkaa neekerin nahalla, tuo pieni musta iholaikka muuttuu vähitellen\nvaaleaksi ja päinvastoin valkoinen paikka tulee neekerin ihossa\nmustaksi. Tällaista muutantaa on vuosisatojen vieriessä tapahtunut\nmyöskin suurissa unkarilaisissa kaupungeissa. Vieras suku toisensa\njälkeen sulautuu unkarilaiseen, saapa vielä ympäristönsä värinkin.\nRäätäli Lestyak harmaine karvoineen, pyöreine päineen oli kuin\natsteekki, Maks taas soikeine, kovine naamoineen, pähkinänvärisine\nsilmineen ja ohuine viiksineen oli jo kuin aito kumaani, joka tässä\nsalissa, jos hän olisi esiintynyt kunnollisissa pukeissa eikä\npaitahihasillaan, olisi näyttänyt yhtä ylhäiseltä kuin joku seinällä\nriippuvan vanhan senaattorin lapsenlapsista.\n\nNyt käytiin yleisen innostuksen vallitessa neuvottelemaan.\nYksimielisesti hyväksyttiin, että Kecskemetin politiikka pyrkisi\ntästälähin hinnalla millä hyvänsä saamaan turkkilaiset kaupungin\npuolelle. Sitten esitti puheenjohtaja Porossnoki uuden asian:\n\"Ylituomarin paikka on vielä avoinna. Onnellisina aikoina on se\nvirka kansalaiskunnon palkkiona. Koko kaupunki ottaa osaa vaaliin.\nMutta nykyisin, jolloin pitkä rivi ylituomareita on kärsinyt\nmarttyyrikohtalon, — yhden sitoi Budan sandshak-pasha teilirattaaseen,\ntoinen nääntyi Konstantinopolissa vankilassa, kolmannen kurutsit\nlävistivät piikeillään, neljänneltä ryöstivät puolison, — nykyisin,\nsanon, vaatii tuomarinsauvan vastaanotto sankarillista uhrautumista,\neikä meillä ole oikeutta vaalien kautta syöstä ketään kansalaisista\nonnettomuuksien kouriin. Sillä kenen hyväksi yksilöt nyt äänensä\nantaisivat? Senkö, jota he korkeimmin kunnioittavat, vaiko sen, jota he\nvihaavat? Onko mahdollista, ettei yleinen luottamus, vaan yleinen viha\nasettaa miehet julkisten toimien etunenään? Minä, jalot herrat, pidän\nsitä mahdottomana.\" (Myrskyisiä suosionosoituksia.)\n\n\"Totta! Niin on laita!\"\n\n\"Asiain näin ollen, koska ylituomari on valittava senaattorien\nkeskuudesta, on vain yksi ainoa _modus vivendi_, — että joku teistä\nottaa vapaaehtoisesti ylituomarin viran vastaan...\"\n\nRauhattomana harhaili hänen katseensa ympäröivässä joukossa.\n\nKirkonhiljaisuus vallitsi salissa Senaattorit eivät hievahtaneetkaan.\n\n\"Ei kukaan?\" kysyi hän synkin otsin. \"Sitten meidän täytyy turvautua\nviimeiseen keinoon, jonka vanhat tapamme määräävät milloin jonkun\nsenaattorin suoritettavaksi joutuu turmiota uhkaava tehtävä. Pintyö,\nnoutakaa tänne lyijyinen lipas.\"\n\nHeitukka toi sivuhuoneesta pienen lyijyisen laatikon, jonka neljään\nsivuun oli veistetty pääkallon kuva.\n\n\"Tässä on kaksitoista arpanappulaa\", sanoi Porossnoki koleasti ja antoi\nniiden kolisten vieriä keskelle pöytää, jonka viheriällä pinnalla\nsyysauringon sisäänhiipivät säteet vastenmielisesti väreilivät. Yksi\nmusta ja yksitoista valkoista, \"joka mustan saa, siitä ylituomari!\" Hän\npani nappulat takaisin lippaaseen.\n\n\"Läsnä on vain yksitoista senaattoria\", huomautti herra Kriston\nvapisevin äänin, \"yksi nappula on liikaa\".\n\n\"Paitsi jos myöskin herra Lestyak arpoo yhden.\"\n\n\"Jos hän kerran saa äänestää, täytyy hänen myöskin arpoa\", arveli herra\nZaladi; \"oikeuksien viitassa on velvollisuuksien vuori\".\n\n\"Arpokoon!\" päätettiin yksin äänin.\n\nLestyakin silmät loistivat, kasvot paistoivat. \"Jospa saisin mustan\nnappulan\", tuumi hän itsekseen.\n\nSillävälin levisi heitukan kautta Lestyakin historia ulkona odottavaan\njoukkoon, että näet senaattorit olivat aamusta asti mihinkään\npääsemättä neuvotelleet ja että Maks tuli ikkunan alle ja sinkosi\nviisauden kipunan heidän joukkoonsa, minkä johdosta Gabriel Porossnoki\nkutsutti hänet sisään ja istutti vihreän pöydän ääreen kaupungin\nvanhimpien pariin.\n\nOnko kukaan mokomaa kuullut? Mutta Gabriel Porossnoki on älyniekka,\njoka löytää jyvän siitäkin mistä muut vain lusteita, pöllön nokassakin\nhuomaa välkkyvää.\n\nVäkijoukko aaltoili kiihkeänä rakennuksen edustalla. Aika-ajoin kohosi\njoukosta huuto: \"Eläköön Maks Lestyak! Tahdomme nähdä Lestyakin!\nTahdomme kuulla hänen puhuvan!\"\n\nRouva Fabian puhui suurelle ryhmäkunnalle vilkkaasti elehtien: \"Hänen\nymmärryksensä on kuoriutunut. Jumala on unessa ilmoittanut, mitä\nhänen on sanottava, millä tavalla kaupunkimme voi vapauttaa pahojen\npakanoiden kynsistä. Kysytte, rouva Letasi, miksi Jumala valitsi juuri\nhänet? Koska Hänen pyhä Majesteettinsa työskentelee aina käsityöläisten\nlapsilla. Vapahtajamme, Kristus, oli puusuutarin poika, tämä\nkraatarimestarin poika. Mutta katsokaa, tuolta saapuukin isä.\"\n\nNaapuritalosta tuli nopein askelin herra Matias Lestyak kiivaasti\nheilutellen toisessa kädessään kyynärpuuta ja pidellen toisessa\nruiskukanväristä viittaa. \"Missä on se pojanlurjus, isken hänet\nkuoliaaksi!\" huusi hän hurjana. \"Hän tuli tännepäin, hänen pitäisi olla\ntäällä.\"\n\n\"Hän on senaatissa.\"\n\n\"Kuka? Maksko? Kuinka hän sinne joutui? Minuako meni piiloon?\nOdotan, kunnes hän palaa. Kyllä minä sille miehenalulle näytän!\nTomuksi minä hänet jauhan. Tunti sitten annoin hänelle silitysraudan\nkuumennettavaksi, sillä vielä tänään piti kotiin viedä Halasin\npormestarin viitta, hän näet menee siinä huomenna lähetystön mukana\nNeugradin komitaattiin. Huudan keittiöön: 'Maks, tuopas viimeinkin se\nsilitysrauta!' Mutta ei silitysrautaa eikä Maksiakaan kuulunut. Eikö\nihminen tällöin jo kiukusta pakahdu?\"\n\nTurkkuri Valentin Katona piti pojan puolta.\n\n\"Täysikasvuista nuorukaista ei saa enää kohdella kisällinä eikä kiusata\nliesiraudan kuumentamisella.\"\n\n\"Hoitakaa te omaa vasikkaanne\", vastasi räätäli karkeasti. \"Mitäpä\nminä sitten teen koko pojalla? Ennemmin tai myöhemmin hänet kuitenkin\nhirtetään. Hän nuuskii alati kaupungin asioita. Kyllä minä annan\nsinulle kaupungin asioita pohdittavaksi. Sen viikarin hakkaan ruskeaksi\nja siniseksi.\"\n\n\"Ei tule mitään siitä\", tokaisi Valentin Katona jälleen, ajatellen\nnuoren miehen tänpäiväistä suurta ansiotyötä.\n\n\"Maa minut nielköön, ellen häntä kurita.\"\n\nValentin Katona alkoi juuri pehmeämpää raaka-ainetta käsittelevälle\nammattiveljelleen selittää, kuinka Maks joutui senaattiin, kun samassa\nneuvottelusalin ikkuna rämisten aukeni ja jalo herra Gabriel Porossnoki\nsiitä huusi ukkosäänellä: \"Kunnioitettavat Kecskemetin kaupungin\nasukkaat!\" Haudanhiljaisuus seurasi. \"Ilmoitan teille senaatin nimessä,\nettä tästä päivästä alkaen vuodeksi eteenpäin on jalo ja kunnioitettava\nherra Mikael Lestyak lakiemme ja tapojemme mukaan valittu kaupungin\nylituomariksi.\"\n\nÄllistyksen mutina-aalto kävi läpi koko tiheään sulloutuneen joukon.\n\nEnsin kuului naurunrähäkkää. \"Hahahaal Mikael Lestyak! Hehehee!\"\n\nMutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat:\n\"_Eljen!_ Eläköön!\"\n\nJa näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin\nkasvoi valtavan voimakas huuto... Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut\nvaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen'\nsaanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin\nhelvetin nauru: \"Hahahaa! Hihihii!\"\n\nMitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka\nensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin\noikealle milloin vasemmalle.\n\nRiemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta\nriensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat;\n\"Missä palaa?\" Toiset kyselivät: \"Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?\"\n\nKaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos,\nMikael Lestyak keskellään.\n\n\"Hän tulee! Hän tulee!\" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla\nlähemmä.\n\nHän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael.\nNuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa\nväkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.\n\nHänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin\nsauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat\nvallan attribuutit.\n\nMutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä\ntuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa\nliiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti]\nkomeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä\njuuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.\n\nLestyak-ukko oli vuoroon kalpea, vuoroon purppuranpunainen. \"Jumalani,\njumalani, uneksinko minä siis?\" (Ja tällöin hän hieroi pieniä harmaita\nsilmiään, pyyhkäisi ehkä pois esiinpyrkivän kyyneleenkin.) \"Naapuri,\ntukekaa minua!\" Ja hän olisikin lyyhistynyt siihen paikkaan, ellei\nValentin Katona olisi pidellyt häntä pystyssä.\n\n\"No, nyt heilutelkoon teidän jalosukuisuutenne espanjanruokoa kaupungin\nylituomarin selässä, jos olette niin mahtava valtias.\"\n\nHän ei vastannut mitään, mutta keppi putosi hänen voimattomasta\nkädestään; hän sulki silmänsä, mutta pimeässäkin hän tunsi ylituomarin\nlähestyvän; hän hypähti kuin elohiiri hänen luoksensa, peitti hänet\nsilittämättömään uuteen viittaan, jossa vielä näkyivät valkoiset\nompeleet ja räätälin tekemät liituviivat.\n\nJoukko hyväksyi raikuvin riemuhuudoin tämänkin tempun, vain Valentin\nKatona virkkoi ilkamoiden: \"Hehei! Matias kuomaseni! Kuinka puettuna\nmenee nyt Halasin pormestari Fülekiin?\"\n\nRäätälivanhus vastasi äkeän uhmaavasti: \"Menköön szürissään [mekkoa\nmuistuttava vaatekappale]. Hän on niikseen liian vähäpätöinen henkilö\nminun ommella hänelle viittoja.\"\n\nJa nyt hän syöksyi raivostuneen härän lailla joukon läpi, kiiruhti\nkotiin, talopahastansa varjostavaan pikku puutarhaan, jossa suuri\npäärynäpuu huojutteli haluakiihoittavasti ruosteenpunaisia hedelmiään\nja kurkoitti tukevia oksiaan pitkälle kadun yli. Oravan kepeänä\nhän kiipesi aivan sen latvaan ja alkoi kuin mieletön ravistaa sen\nlatvaoksia. Ihanatuoksuiset päärynät, hänen kateellisesti varjelemansa\nylpeydet, putosivat nyt joukon sekaan, \"tsup, tsup\", ja lapset ja\nnaiset heittäytyivät tämän taivaanlahjan niskaan, niinkuin ihmiset\nkullan kimppuun, jota ylirahastonhoitaja kruunauksen aikana kujille\nsiroittelee. Ikämiehetkin kumartuivat poimimaan kieriviä pääryniä.\n\n\"Syökää itsenne hulluiksi ja pulleiksi! Siinä teille on ateriaa!\"\nkirkui vanhus ja ravisteli ja ravisteli hurjana vanhaa puuta niin kauan\nkuin siinä oli yksikin päärynä. — — — Siten juhlittiin hänen poikansa\nvirkanimitystä.\n\n\n\n\n3\n\n\nYlituomarinvaalin synnyttämä ensi huumaus oli ohitse.\n\n\"Se oli lopultakin hullua\", arveltiin. \"Ensiluokan narripeliä.\"\n\n\"Kaupunki joutuu naurunalaiseksi!\" huomauttivat monet.\n\n\"Sen ovat ne neropatit, senaattorit tehneet, pelastaakseen nahkansa\nhyvään talviuneen.\"\n\nSieltä ja täältä kohosi kiukunääniä, huokui kademieltä, ja\ntyytymättömyys puhkesi kukkaansa.\n\nMutta järkevät vallanpitäjät riensivät tunnustamaan uuden ylituomarin.\n\nZülfikar aga lähetti hänelle \"lujasta Szolnokin linnoituksesta\"\nkirjeen, jossa kehoitti tätä aloittamaan virkatoimensa sillä jalolla\nteolla, että hän lunastaisi hänen huostassaan olevat kaksi erakkoa.\n\nHerra Stefan Csuda pyysi häneltä melkoisen ystävällisin äänensävyin\nneljä kuormavaunullista leipää.\n\nVain Budan kaimakanin luottamusmies Halil effendi, joka saapui\nKecskemetiin järjestämään sikäläisiä verotusoloja, riehui\nkaupungintalolla raivoissaan siitä, että hänen annettiin neuvotella\nparrattoman nulikan kanssa; ylituomari kääntyi kerran kantapäiilään ja\npaiskasi ulosmennessään oven tiukasti kiinni. Jonkun minuutin kuluttua\npalasi heitukka Pintyö vanhaa vuohipukkia nuorasta raahaten.\n\n\"Mitä aijot tuolla tyhmällä elukalla, uskoton koira?\"\n\n\"Tuon sen herra ylituomarin käskystä. Herra suvaitkoon neuvotella pukin\nkanssa, sillä on parta.\"\n\nTämä leikkaus miellytti Kecskemetiä, ja vaaka heilahti Miskan eduksi.\n\n\"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä\nkelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan.\"\nJa he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä\noikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen\njauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa\nkultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun\nkullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka\nvarsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin\nsädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh,\njonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta\nhopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin\nehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan.\n(Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana\nsunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät\nja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat\nkaupungin neljällä hevosella \"Szikralle\". Szikra on Kecskemetin Sahara.\nHiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita;\nsilloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina,\nrajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä\nrajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko\nheittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka\nliikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet\nnäkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse\nniillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei\nmerkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä\ntämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla\nkotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo\npesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa\nyhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena?\nKummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat\nja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen... Syvä kuolonhiljaisuus\nvallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei\nhalveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi.\nSiellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen\nja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin\nloistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista\nharmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava,\nennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole\nvesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen\nTisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana\nlevittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin\nmielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron\nperään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että\ntästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin\nkaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja\nviisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin\nnauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun\nherrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi\nilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän\nuutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta\nvain viinikulhojen ääressä: \"Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin\nkoreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille\npaimentinkiläiseksi.\" Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys\nseuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla\nkarkealla äänellään teki tiettäväksi:\n\n\"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee,\nilmoitetaan.\" Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana\nhetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni\nsurumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat\nlevätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti\nhyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; \"Että\njoka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle\nherra ylituomarille.\"\n\nNyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. \"Ylituomari on\ntullut hulluksi.\"\n\n\"Kypsymätön poika\", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka\ntiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: \"Ei synny mitään.\"\nLapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä\nolihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä;\n(Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat\nkummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja\nahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin\nsuunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto,\nettä sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään\nkerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua\nja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin\nihaninta neitosta.\n\n\"Vain neljä?\" huudahti epäillen Paul Inokain kaunis rouva; \"keisari\nparka!\"\n\n\"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa\", selitti Matias Toth, \"että hänellä\non kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa\".\n\n\"Hänellä on varmaankin paljo touhua\", pisti tähän sanansa älykäs rouva\nGeorg Ugi, \"ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi\". (Ja hän\nmaiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla\nKata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. \"Surku\nsitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin\nhelmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?\"\n\nSiihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että\nturkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia\nkyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta\nvaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman,\nkenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää,\nkeitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka\nvaltuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus\nturhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: \"Seis!\" Ylituomarin kasvot\nsaivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan\nkalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin\nkulmakarvoin, pinkkonutussaan. \"Arvaatteko, herra ylituomari, miksi\ntulin?\" sanoi hän silmillään veikistellen.\n\n\"Tulitte kenties maksamaan veroa.\"\n\n\"Mutta olkaa nyt!\" ja pitsiliinallaan hän löyhytti kiemaillen Lestyakia.\n\n\"Ehkä tulitte jotakuta syyttämään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kerännette varoja papin hyväksi?\" jatkoi ylituomari.\n\nRouva Fabian painoi surullisena päänsä alas ja huokasi: \"Ellette arvaa,\nolisi suotta minun sitä sanoa.\" Hänen äänensä ilmaisi tuskallista\nkieltäymystä, sydäntäkouristavaa surumieltä.\n\n\"Mitä! Ettehän toki tulle ilmoittautumaan?\"\n\n\"Olen leski\", virkkoi toinen häveliäästi.\n\n\"Onhan sekin peruste. Hm!\"\n\n\"Teen sen kaupunkini hyväksi\", jatkoi leski korviaan myöten punastuen.\n\n\"Mutta mitä sanovat siihen isä Bruno, isä Litkei?\" urahti ylituomari\npuolin vihaisena puolin nauraen. \"Hehän ovat teistä tehneet miltei\npyhimyksen.\"\n\n\"Luetan sieluni puolesta messun. Sieluni jää edelleenkin kirkon omaksi,\nruumiini uhraan kaupungilleni.\"\n\n\"Hyvä! Hyvä! Merkitsen nimenne muistiin.\"\n\nPaitsi häntä ilmoittautui vielä jokunen kalpeaposki. Panna Nagy\nCzegled-kadulta, leskirouva Kemenes, Maria Ban. Toisia ylituomari ajoi\nhuoneesta ulos. \"Menetkö tiehesi, rumilas, ketä lempoa sinäkin voisit\nmiellyttää?\" Eräälle rokonarpiselle tytölle hän sanoi vihaisena: \"Eikö\nsinulla ole kotona kuvastinta?\"\n\n\"Ei ole, jalo herra ylituomari.\"\n\n\"Mene sitten, lapseni, etsi jostakin vesisaavi, katso itseäsi siinä ja\ntule takaisin, jos sinulla on rohkeutta.\"\n\nKaikki nämä yksityisseikat herättivät tarkkatietoisissa piireissä\nsuurta riemua. Seuraavana päivänä, maanantaina, oli senaatinistunto,\nja senaattoritkin laskettelivat teräviä huomautuksia tuloksettomasta\nyrityksestä. \"No, onko ketään jo häkissä?\"\n\n\"Ei yksikään ole kelvannut\", vastasi Lestyak äkäisenä.\n\nHerra Gabriel Porossnoki hymyili luontevasti.\n\n\"Olemme tehneet vääriä laskelmia. Kecskemetistä olisi helpompi\nkeisarille löytää neljä äitiä kuin neljä lumoojatarta\", sanoi\nylituomari jyrkästi. Hän oli jäykkä ja taipumaton asioissa, jotka\nhän oli saanut päähänsä. \"Emme voi lähteä ilman kukkavihkoa.\" Ja\nsamalla hän ojensi senaattoreille Budan sandshak-pashan ystävällisen\nkirjeen, jossa tämä tiedusteluun, minkälainen lahja miellyttäisi\nhänen majesteettiaan, vastasi itämaalaisen hämärästi: \"Tuokaa hänelle\nhevosia, aseita, paistia ja kukkia!\"\n\nKukkia siis pitää olla. Piste. Tähän asti ei tosin kukaan\nilmoittautunut — koska ei ollut syöttiä. Turkin sulttaani ei ole\nsyötti. Kuka haaveilee Turkin sulttaanista? Olisipa kyseessä joku\nTisza-seudun rikas, juureva mylläri, sirossa, ruumiinmukaisessa\nhohtoharmaassa dolmanissa ja saappaissaan, ja etsisipä hän itselleen\nlaillista puolisoa. Mutta Turkin sulttaani. Hänestähän tienoomme\nnaiset tietävät vain, että hän on pashojen pasha. Eihän varpunenkaan\nanna houkutella itseään loukkaaseen, valkoisista hevosenjouhista\npunottuun renkaaseen, ellei olkien lomasta pilkoita punertavia jyviä.\nEihän pikku hiirikään mene satimeen, ellei siinä ole viekottelemassa\nperällä vilahteleva valkoinen rasvakimpale. Kecskemetin naisillekin\npitää asettaa syötti. Mikä on tämä syötti? No, taivasten tekijä, mikä\nmuu kuin — vaatteet! Helmet, nauhat, röyhelöt. Se on helvetinkin pyhä\nkolminaisuus. Belsebubista alkaen hallitsee niiden avulla jokainen\npaholainen. Yksi huutaa: \"Tule, katsele minua!\" Toinen rohkaisee:\n\"Koettele minua!\" ja kolmas kuiskii: \"Ole kirottu minun tähteni!\"\n\nMikael Lestyak lähetti senjälkeen päteviä naisia liikkeelle, yhdet\nSzegediniin, toiset Budaan sikäläisten turkkilaiskauppiaiden luo\nostamaan kokoon ihanimmat silkkikorukankaat, kulta- ja hopeakukin\nkirjailtuja kankaita, hienoja silkkiröyhelöitä, rubiinikimmeltäviä\nvöitä; Heitä kehoitettiin kaikessa valikoimaan välkkyvintä upeutta.\nHeidän tuli kaiken aikaa pitää mielessä, että kyseessä oli nyt\noikeastaan puettaa prinsessoja tanssiaisiin.\n\nVanha Lestyak itsekään ei ollut puuhaton, poikansa vaatimuksesta\nhän istui vaunuihin ja lähti naapuriherrasperheisiin, Bayn, Fayn\nja Bariuksen, entisten työnantajiansa luokse (sillä hän oli\nlaajalti maineikas taitavana räätälinä) pyytämään näiltä kaupungin\nyhteisten pyrkimysten hyväksi (sillä hekin ovat kaikki Kecskemetin\nkiinteistönomistajia) pukuja ompelevia neitosia. Kaikkialla esiytyivät\nherrasnaiset, \"kaupungin suojelijat\", armollisesti. Mestari Matias voi\npalata kotiin kokonainen vaununlasti neitoja mukanaan. Kun tavaratkin\npian saapuivat suurissa arkuissa ja kaikki oli erinomaista lajia, alkoi\nmestari Matias Lestyakin valvoessa kuumeinen työ päivin ja öin. Sakset\nja sormustimet rapisivat, neulat välähtivät, ja vähitellen alkoivat\nmonet sametti- ja silkkipalaset saada muotoja. Huntujakin tehtiin,\nkahdelle neidolle ja kahdelle rouvalle. Ei tarvinne huomauttaa,\nettä niin paljon kuin tyttöjä ja rouvia olikin, kaikki päivisin\nhaastelivat ja öisin uneksivat näistä ihmepuvuista. Kaikki olisikin\nluistanut oikein sulavasti, elleivät esimies Bruno ja isä Litkei olisi\nsekaantuneet asioiden kulkuun. Näitä ei näet ollenkaan miellyttänyt\nkoko puuha, että Kecskemetissä olisi turkkilainen hallitus ja että\nkaupunki itse sitä vielä anoisi.\n\n\"Joka on Jehovan uskottu, se ei saa liehiä Allahia. Sillä uskottoman\npalvelijan hylkää toinen herra eikä toinen ota häntä vastaan. Olkaa\nvaruillanne, Kecskemetin jumalaapelkääväiset asukkaat.\" He sättivät\nuutta ylituomaria ja pitivät kiihoittavia puheita häntä vastaan, joka\najaa turkkilaisten asiaa tahtoessaan näille turvata p. Nikolauksen\nkaupungin, ryöstää neidot ja myy sielujen autuuden.\n\nUnkarilaissydän on kuin hyvää tuohtunutta taulaa; pienikin kipuna sen\nsytyttää. Yhä useammat ja useammat kiihtyivät Seuraavana sunnuntaina\nkokoontui pyhän saarnan jälkeen levottomia joukkoja raatihuoneen\nedustalle ja uhkaavin elein huudettiin: \"Alas ylituomari! Alas\nsenaattorit!\" Varsinkin katolilaiset olivat kuohuissaan. Luterilaiset,\njoiden esi-isät toistasataa vuotta sitten olivat muuttaneet kaupunkiin,\nja Tolnasta saapuneet kalvinilaiset, jotka näihin aikoihin asuivat\neristettyinä Hautuumaakadun varsilla, sietivät hieman paremmin\nSiebenbürgin protestanttisten ruhtinaiden kanssa liittoutuneita\nuskottomia. Protestanteista on turbaani yhtä eriskummainen kuin tiara.\n\nHerrat Porossnoki ja Agoston kiiruhtivat kiihtyneinä ylituomarin luo.\n\"Nyt ovat asiat hullusti. Kansa tuolla alhaalla on kuohuissaan. Ettekö\nkuule?\"\n\n\"Kuulen\", vastasi tämä välinpitämättömänä.\n\n\"_Quid tunc?_ Pitääkö meidän heittää hankkeemme?\"\n\nMaks katseli heitä ivahymyten. \"Kysymys on siitä, onko se huonompi\nsenjälkeen kun luostarin esimies sitä vastustaa.\"\n\n\"Eihän se ole käynyt huonommaksi\", sanoi Porossnoki, \"mutta meidän\ntäytyy ottaa mahdollisuudetkin laskuihimme. Kahden viikon perästä\nkäyvät molemmat isät, joiden vaikutusvalta kansaan on niin suuri,\nkuokin ja lapioin meitä vastaan.\"\n\n\"Kysymys on edelleen siitä, ratkaisemmeko _me_ Kecskemetin kohtalot\nvaiko katu. Luullakseni me. Mitä olemme päättäneet, se pysyy.\"\n\nNiin tarmokkaasti ylituomari lausui nämä sanat, että ne tehosivat\nPorossnokinkin rautaiseen luonteeseen, vain Kristoffer Agoston olisi\nvielä mielellään kiistellyt. \"Uhma ei ole aina paikallaan, herra\nylituomari. Paha on jo liikkeellä Sitä vastaan pitää johonkin ryhtyä,\nennenkuin se kasvaa yli voimiemme.\"\n\n\"Mehän ryhdymme johonkin. Puolen tunnin perästä nousette ratsulle.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Te ratsastatte salaisena lähettinä erästä tärkeätä asiaa ajamaan.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Istukaahan, hyvät herrat, mutta pitäkää suunne lujissa salvoissa,\nsillä jos joku teistä ilmaisee mitä nyt sanon, sitä minä rankaisen.\"\n\n\"Hän puhuu kuin diktaattori\", murahti helposti loukkaantuva Zaladi.\n\nSillävälin olivat senaattorit saapuneet, kalpeina, pöhistynein kasvoin,\nmuutamien katseista puhui kauhu. \"Kuulkaa! Kuulkaa!\"\n\n\"Herra Agoston, te lähdette kurutsijoukon luo, nimittäin Stefan Csudan\npuheille.\"\n\n\"Tuon varkaan! No, sen minä löylytän, jos hänet vain missä näen.\"\n\n\"Te ette tee hänelle mitään, neuvottelette sensijaan hänen kanssaan\nkohteliaasti ja kysytte häneltä, millä hinnalla hän olisi taipuvainen\nvielä kerran ryöstämään esimiehen ja isä Litkin — mutta heti. Näitä\nkahta miestä emme tarvitse vähään aikaan.\"\n\nKaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää\nollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. \"Sepä\nvain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen\nvaltiomies.\"\n\n\"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus.\nPappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä\nkieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda.\"\n\n\"Paljoko saan luvata?\" kysäsi hyvätuulisena lähtöätekevä Agoston.\n\n\"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole\nmitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa\nhänelle puolet siitä mitä hän vaatii.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä\nCzegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet\nhurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä... Näin menestyksellinen\noli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä\nasti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta,\nyhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa\nseuraavin maalailevin sanoin: \"Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan,\njolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra\nTökölyn hovissa\".\n\n\n\n\n4.\n\n\nPapit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se\nmerkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan\n— Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi\npäiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä\nsyntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää,\njolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä\nseisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään\npähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen\ntartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu.\nTavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen\nvirkaansa. \"Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa.\"\nJa kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin\nsykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki \"tuhannen ja\nyhden yön\" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni\ntyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien\nympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian\navautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää\nkynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja\ntakoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua.\n\"Koetelkaa toki, kyyhkyseni!\" Ja he koettelivat ja olisivat sitten\nmielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli\nylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo\nnyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat,\ntaivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita,\nja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat\nkoristukset. \"Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!\" Heidän\neteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he\nnäkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun\npolttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina,\nastui kerubi jälleen esiin: \"Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun\ntekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa\".\n\nKelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: \"Nauran teidät pihalle\", avata nuo\nihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois\nnuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja\nryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei\nainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset\nsaivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa\nvaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin,\njotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle\npanna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella.\nGyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka\noli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko\nkorillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin\nja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin\nsieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut\nvähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun\nkymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa,\njos he voivat sanoa: \"Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia,\nminunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa.\"\nSiitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli\nlämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka\nei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi\nhavaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin.\nEn tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että\nhän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä\ntodistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana\npysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin\nesimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.\n\nSaapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain\njaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu\nauki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset\nhampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä\nollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen.\nKauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli\nheitukkaa: \"Entä minä — saanko minäkin?\"\n\nGyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: \"Miksi\nhevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!\"\n\nOli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön\nkasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut\noravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi\nkädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.\n\nOnneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa\nhuoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä\nolalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. \"Valitse näistä puvuista\njoku ja pukeudu!\"\n\nArkaillen katsahti hän puhujaan. \"Tuo ei salli.\" (Hän viittasi ilmein\nPintyöhön.)\n\n\"Entä jos minä sallin, minä, kaupungin ylituomari.\"\n\nTyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. \"Sinäkö täällä\nkäsketkin? Todellako?\"\n\n\"Pintyö\", virkkoi ylituomari hymyillen, \"tuokaa tälle pikkuiselle\nkauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä.\"\n\nNeljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta,\npestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko\ntuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis\nkuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja,\nnuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat\npunassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin\npitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka\nympäri se ei olisi voinut kiertyä.\n\n\"Kenen tytär olet?\" kysyi ylituomari ihastuneena.\n\n\"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'\". (\"Sievä\nhusaari\" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)\n\n\"Mikä nimesi?\"\n\n\"Czinna.\"\n\n\"Lähdetkö kerällämme Budaan?\"\n\nHän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.\n\n\"Jos lähdet, saat pitää puvun.\"\n\n\"Minä lähden.\"\n\nNäin löydettiin kukkavihon ensimäinen kukka. Toisetkin saatiin. Täytyi\nvain monista valita sopivimmat. Pellavapää Maria Bari orvokinsinisine\nsilmineen, ihastuttavine vartaloineen, ylväs, komea Magdolna ja pyöreä,\nrehevä Agnes Pal punaisin poskin, oikea puhkeava malva. Ei koskaan\nsulttaani saisi suudella kauniimpia, ei koskaan Firdusi ole laulanut\nihanammista.\n\nNyt voivat he lähteä matkalle. Sunnuntaina saapui karja, sata uljasta\nhärkää, kaikkien kaulassa kilkuttivat iloiset kellot, kaikkien sarvet\nolivat nauhoin koreillut, saapuivat hevoset, viisikymmentä salskeaa\nvarsaa, kullakin hopeinen tiuku kaulassa. Kaksiin vaunuihin istuivat\nparittain tytöt — kaksi heistä oli rouvaa, mitä \"väärennetyintä\"\nrouvaa, sillä he tekeytyivät vain niiksi. Sinisiin, hopeasoljin\nkirjailtuihin vaippoihinsa kietoutuneina astuivat herrat senaattoritkin\nvaunuihin. Ensimäisissä istuivat ylituomari ja Frans Kriston,\ntakalaudalla Josef Inokai. Yksi kuljettaa ratsuja, toinen nautoja.\nHerra Agoston, joka matkasi seuraavissa vaunuissa, kohosi lähettiläästä\nkukkatarhuriksi — sellaistahan on politiikka. Gabriel Porossnoki\nkantoi aseita upeassa silkkikotelossa. Kaupungintalon kuudes, pieni\nepämuodostunut Georg Imecs, ei tosin näyttänyt viehättävältä,\nmutta hän puhui hyvin turkkia ja tataria, hänet otettiin senvuoksi\nmukaan \"voitelijaksi\". Kokoontuneen joukon 'eljen'-huuto raikuu,\nkotiinjääneet naiset tempaavat päästänsä liinat niitä heiluttaakseen,\najurit hoputtavat hevosiaan, csikosit [hevospaimenet] läimäyttelevät\nruoskillaan, ja näin lähtee tuo loistava matkue musiikin soidessa,\nsillä sadan härän kellot kalkattavat ja viisikymmentä hopeatiukua\nkilisee. Matka on yksitoikkoista, emme kuvaa sitä, aroilla on kaikki\nsamanlaista. Tienoot, kaupungit, kylät, tasangot kangastuksineen,\njoista vain painuva päivä tekee lopun, harmaa maa, josta valju\nsyysaurinko loihtii esiin kirjavia kukkia, ovat kaikkialla samanlaisia.\nMaatila muistuttaa toista kuin kyynärän kangaspala toista palasta,\njoka on leikattu samasta pakasta. Siellä täällä näkee yksinäisen\nuutisasunnon, valkoisen talopahasen, kaivon. Asutun tienoon päässä\noli tuulimyllyjä levitetyin siivin. On todellakin outoa, kuinka\nyksitoikkoisia pusztan kaupungitkin olivat. Jokaisella oli jotakin\nmistä rehennellä. Debreczinillä lukionsa, Szegedinillä Matiaksen\nkirkkonsa, Kecskemetillä Nikolauksen torninsa, johon oli maailman\nparhaimmassa sovussa ripustettu kaikkien nähtäville kalvinilainen\nkukko, luterilainen tähti ja katolinen risti; jokaisella kaupungilla\noli niinikään tuotavana kaupan omia kuuluiksi tulleita elintarpeitaan,\nDebreczinillä makkaraa, Kecskemetillä omenia, Szegedinillä paprikaa.\nHenkisestikin ne pyrkivät kehittymään samaan mittaan; jokainen osoitti,\nmihin hän hengen viljelyssä pystyi. Debreczinillä oli Csokonainsa,\nSzegedinillä Dugonitsinsa ja Kecskemetillä Katonansa [unkarilaisia\nrunoilijoita].\n\nMutta sankarimme matkasivat iloisina, kunnes he vihdoin saapuivat Budan\nsuureen muurahaiskekoon, jossa he heti suoriutuivat tehtävineen, kukin\nomalle erikoiselleen. Ensimäinen osa oli \"voitelijan\", joka eroaa\ntavallisista \"voitelija\"-naisista [unkarilainen hierojatar] vain siinä,\nettä he hierovat tuskat ihmisistä kullalla eivätkä rasvalla. Hän juoksi\nPontiuksen luota Pilatuksen puheille, saadakseen siellä varmuuden, että\nvastaanottoon suostutaan. Padishah myöntyi siihen, että seuraavana\nkeskiviikkona Kecskemetin kaupunki saisi astua hänen säteilevien\nkasvojensa eteen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nLoistoasussaan ilmestyivät ystävämme, miekat kupeella. Herra Lestyak\nosoittihe uljaaksi sorjaksi nuorukaiseksi. Hän piti puheen, kuvaili\nKecskemetin oloja niin uskollisesti, niin kauniisti, että hänen\ntakanaan seisovat neljä senaattoria puhkesivat kyyneliin. (Herra Imecs\noli lähetetty eilen kotiin.) Monien tyylikukkasten jälkeen kärjistyi\npuhe siihen anomukseen, että kecskemetiläiset lankeavat Kaikkivaltaisen\njalkojen juureen, anoen, että tämä suostuisi antamaan heille\nKecskemetissä aina asuvan pashan tai jonkun muun arvohenkilön, vaikkapa\nvain pikkusormen kokoisen, joka heti vapauttaisi heidät riistolta. Vain\nse tietoisuus, että mahtavan sulttaanin mies asuu Kecskemetissä, takaa\nkaupungille rauhan ja olemassaolon. Puhetaiteellisen käänteen jälkeen\nhän sitten maalaili lennokkaasti, mitä ihanaa elämää pasha saisi\nsiellä viettää; he rakentavat hänelle kivitalon, he pitävät arvossa ja\nkunnioittavat häntä, palvelevat häntä, heidän käsistänsä hän saa syödä\nmakeaa hunajaa ja niin edespäin.\n\nBudan pashan tulkki Nazur bey käänsi nyt puheen sulttaanille, joka\nkuunteli sitä ilmeettömin kasvoin ja ylen ikävystyneenä. Hän oli —\nsivumennen — aika miellyttävä herra; nelissäkymmenissä. Paikoitellen\nhän nyökäytti päätään.\n\nIbrahim pasha, Budan kenraali, seisoi kädet ristissä ryntäillä\nsulttaanin vieressä ja vaani kaikkea verestävin silmin; oli kuin olisi\ntahtonut sanoa: \"Puheen olemme kuulleet, sallikaa meidän nyt nähdä\njotakin painavampaa. Se seurasikin heti.\"\n\nGabriel Porossnoki astui esiin, avasi omenanvihreän silkkikotelon, jota\nhän piti käsissään, otti siitä hyvin tehdyn ruoskan ja fokoshin ja pani\nne tyynylle sulttaanin jalkoihin. \"Mahtava herra, me laskemme jalkojesi\njuureen Kecskemetin vaakunamerkit.\"\n\nSulttaani kumartui, nosti ruoskan permannolta ja tarkasteli sitä\nhetken. Sitten hän virkkoi hiljaa pari sanaa Ibrahimille.\n\nSillävälin oli herra senaattori Inokai karaissut kurkkuaan ja pamautti\nnyt kunnioittavasti kröhisten seuraavan: \"Sinun sankarillisille\nsotureillesi olemme tuoneet pienen paistin, suurin sulttaaneista, ole\narmollinen ja katsele sitä ikkunasta.\"\n\nNazur bey tulkitsi tämänkin koneellisesti, ja vastahakoisesti nousi\nsulttaani sohvaltaan astuakseen ikkunan ääreen, minne pulskat härät\nja hevoset voi hyvin nähdä, joista herra Frans Kriston oli esipuheen\nänkyttänyt. Kaikki nämä nähtävyydet eivät erikoisesti huvittaneet Idän\nmahtavaa herraa, väsyneenä hän pudottautui jälleen sohvalle... Nyt\naukeni salin ovi ja vilpas tuulenleyhkä hiipi sisään. Ehkä sen oli\nsynnyttänyt neljän naishameen kahina. Kecskemetin tyttäret astuivat\nhuoneeseen, raikkaina ja suloisina.\n\nSulttaani ponnahti kiihkeänä ylös. Kristoffer Agoston astui keskelle\nsalia, koulupojan tavoin ja elein aivan kuin hänen kädessään olisi\nollut kukkavihko, jonka hän ojentaa isälleen, ja lausui hämillään:\n\"Armollinen herra, me toimme myöskin pienen kukkavihon.\"\n\nSulttaani ei tosin ymmärtänyt näitä unkarilaisia sanoja, suvaitsi\nsilti ilman lisäselityksiäkin hymyillä. Sitten hän huudahti iloisena\nBudan pashalle: \"Huntu heidän kasvoilleen, pian, Ibrahim!\" (Tämä\nmerkitsi itämaisin kielin: \"Älkää hetkeäkään kauempaa saastuttako näitä\nhimokkailla katseillanne.\")\n\nPashan syöksyessä ulos ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin,\njutteli sulttaani tulkilleen jotakin pitkäveteisin, venytetyin sanoin.\n\n\"Hänen majesteettinsa sulttaani, jonka varjoa Allah varjelkoon, sanoo\nteille, te uskottomat, että hän ottaa tutkiakseen toivomuksianne. Olkaa\nsiihen asti rauhassa ja odottakaa ulkona.\" Tulkki viittasi, ja näin oli\nlähetystö saanut käskyn poistua.\n\nMutta kun herra Agoston huomasi sulttaanin iloisen mielialan, luuli hän\nhetken lyöneen suorittaa jotakin ikuisesti merkittävää; hän pidätti\nuloskiiruhtavaa esimiestä viitanliepeestä ja virkkoi tulkille: \"Mahtava\ntulkki, herrasi oikea käsi, välitä vielä muutama pyyntö!\"\n\nSuurvisiiri, salissa olevat pashat ja ulemat katselivat ällistyneinä\ntuota hullunrohkeata. Kecskemetin herrat eivät liioin olleet vähemmän\nsäikähtyneitä, mutta sulttaani, joka ajatteli Kecskemetin kukkasia,\nhymyili yhä, ja kun sulttaani hymyilee, paistaa päivä, ruoho kasvaa,\nkivet soittavat harppua ja kaikki on niinkuin olla pitääkin.\n\n\"No, mitä vielä tahdotte?\" huudahti Hassan, Ibrahim pashan edustaja.\n\"Sanokaa pian, sillä toiset lähetystöt odottavat.\"\n\n\"Asia on näin\", sanoi Kristoffer Agoston rohkeampana. \"Näimme\nulkona Nagy-Körösin lähetystön ja me pyydämme alamaisimmin Hänen\nmajesteetiltaan, ettei hän suostuisi siihen, mitä se anoneekin.\"\n\nSulttaanin edustaja nauroi ja tulkitsi itse uskovaisten hallitsijalle\ntämän toisen pyynnön.\n\nUskovaisten valtias nauroi niinikään tätä omituista toivomusta\n(sellaista ei ollut hänelle vielä ennen esitetty) ja kysyi vilkkaasti,\nmikä sen perustana oli.\n\nLestyak otti vastatakseen: \"Nagy-Körös ja Kecskemet ovat toisiinsa kuin\nMekka ja Medina, kuin koira ja kissa.\"\n\nSulttaani tuli hyvälle tuulelle, tulkki käänsi heti ilosta säteilevin\nkasvoin valtiaan vastauksen: \"Iloitkaa! Armollinen padishah harkitsee\ntarkoin ensimmäistä pyyntöänne, täyttää toisen.\"\n\nKecskemetiläiset lähtivät nyt ulos, toivottaen mennessään vuoroaan\nodottaville körösiläisille naapureilleen \"hyvää huomenta\".\n\nHetken perästä pujahti sulttaanin uskottu heidän pakeilleen,\nja lohdutteli senaattoreja heitä olalle taputtaen: \"Te olette\nonnellisia lurjuksia! Olette valloittaneet sulttaanin täydelleen. Ei\nepäilystäkään, kaikki toivomuksenne täytetään.\" Hän hieroi tyytyväisenä\nkäsiään. Hänelle oli luvattu jälkeenpäin sata dukaattia, jos\nKecskemetiin sijoitettaisiin turkkilainen hallinto.\n\nSuuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen\nylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan\nhurmaantunut. \"Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä\non minullakin, kuomakullat.\"\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin.\nVihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat\nkuin paprika. \"No, siat\", huusi hän jo kaukaa. \"Olette onnenne\ntallanneet jalkoihinne!\"\n\nKunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. \"Jumalan nimessä, mitä\non tapahtunut?\"\n\n\"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja\nSzolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin\nsijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan.\"\n\n\"Mutta me\"... sopersi Josef Inokai.\n\n\"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin\nanomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!\"\n\nSitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran\nturkiksi.\n\nOlisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään,\nrehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon\nnenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa\npäätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä\nja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli\nsellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin\nnuhaan.\n\n\"Nyt voimme lähteä kotiin\", katkaisi Kriston murheellisen äänettömyyden.\n\n\"Odotamme ensin sulttaanin päätöstä\", arveli ylituomari.\n\nLienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin\nmukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille\nviitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: \"Tämän lähettää teille\nhänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin.\"\n\nSenaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä\nsamettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja\nkummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: \"Näinkö\npaljo siis?\"\n\n\"Ei enempää\", vastasi kaimakani ylen levollisena. \"Sulttaani katsoi\nteidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette\nnäin halunneet.\"\n\n\"Eikö voisi vielä kerran päästä hänen puheilleen?\"\n\n\"Ei käy laatuun.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Olemmepa kauniisti kiikissä! Kylläpä kotona\nriemuitaan!\"\n\n\"Koska niin on asiat\", sanoi ylituomari kylmästi, \"niin ottakaa te,\nherra Kriston, viitta huostaanne\".\n\nFrans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla\nvuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä\npahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti\nsen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.\n\nHerra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen\nverran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli\nnainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa\nlöivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä\nkuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja\njuotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien\nsauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin\nsoissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta\nBudan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti\nhuhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon\nitkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein\nläpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä\nlouhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita.\nTaivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen\npilvi.\n\nPestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin\nportin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat\ntikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan\nkuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen,\nalakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut\nnatisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus\nPestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina,\najurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään\nsanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari.\nJa silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia\nne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: \"Kuinka meidän pitää nyt\nkotona antaa saamamme suuri olematon?\" vastasi toinen tuijottaen\nensin syvään yöhön: \"Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori.\"\nKolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: \"Sadasta härästä\nja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa\nhyväksi kaupaksi.\" Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon\nvalkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä\nastui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana\nkuin toiset — se asteli päin hevosia... ja sen varjo piirtyi tielle.\nEnsimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin.\nPehmeä naisääni kuului: \"Pysähtykää!\"\n\nKatolinen Inokai teki ristinmerkin. \"Kaikki hyvät henget ylistävät\nHerraa!\"\n\n\"Ken olet?\" kysyi Kriston.\n\n\"Olen Czinna, mustalaistyttö. Ottakaa minut pian vaunuihin.\"\n\nEnsin pelästyi vain Inokai, mutta nyt säikähtivät Kriston ja Porossnoki\nmiltei kuoliaiksi. Seuraavissa vaunuissa ajava ylituomarikaan ei\npitänyt sopimattomana hypähtää ulos vaunuista. \"Kuinka tänne tulit,\nvariksenpoikanen?\"\n\n\"Pakenin!\" vastasi Czinna lyhyesti.\n\n\"Niinpä tietenkin, mutta miksi pakenit?\"\n\n\"Pitkästyin aikojani.\"\n\n\"Sinä koiranmaksa\", ähisi Kriston korvallistaan raapien. \"Tiedätkö,\nettä meidät sinun tähtesi hirtetään? Menetkö kiireenvilkkaa tiehesi!\nMitä teemme? Mihin ryhdymme?\"\n\n\"Hänet täytyy toimittaa takaisin\" arveli Porossnokikin.\n\nKuun kiiltävä naama pilkisti pilvien raosta ja valaisi kaunista\ntyttöämme. Hänen upea pukunsa oli yltyleensä tahraantunut, hänen\npikkusaappaansa olivat loassa, nuttu läpikastunut suossa, jonka halki\nhän oli kahlannut.\n\n\"En halua palata\", uhmaili hän ja hänen valkoiset hampaansa\nvälähtivät, sillä kylmästä ne hieman kalahtivat. Väristen hän napitti\npäällysnuttunsa.\n\n\"Sinun täytyy palata\", sanoi ylituomari, \"meidän päämme on\nkysymyksessä\".\n\nTyttö lysähti kokoon, suuntasi kauniit, suuret silmänsä ylituomariin,\nmutta niin ihmeellisin ilmein, että ylituomari huudahti: \"Tule, istu\nviereeni minun vaunuihin! Vien sinut kotiin.\"\n\n\"Herra ylituomari! Herra ylituomari!\" varoitti Porossnoki alakuloisena.\n\"Mitä teettekään!\"\n\n\"Minun vastuullani!\"\n\n\"_Juventus ventus_\", murahti Inokai.\n\nCzinnan silmät välähtivät jälleen, niissä oli koiran uskollisuuden\nlämpöä. Sitten hän hypähti ylituomarin luo keveänä ja notkeana kuin\nmetsäkissa.\n\nVaunut lähtivät taas liikkeelle.\n\n\"Sinun on kylmä\", virkkoi ylituomari kuunnellen hänen hengitystään. Hän\notti keisarin viitan esiin ja kietoi sen hänen polviensa ympärille.\nKäden sivulla hän kosketti tytön otsaa, se oli hieman kuuma, mutta\nkuinka sileä ja pehmyt sivellä!\n\n\"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen\", huokaili ensimäisissä\nvaunuissa Inokai, \"herra Kristoffer Agoston, joka on saanut päänsä\nturvaan Waitzeniin\".\n\n\"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen\", huokaili perimmäisten\nvaunujen vierellä härkäpaimen vanhalle hevospaimenelle, \"ylituomarimme,\nherra Lestyak, sillä hän saa maistaa mustalaistytön punaisia huulia ja\nkietoa käsivartensa hänen ihanan, solakan vartalonsa ympäri\".\n\n\"Sanoppa, Czinna\", kysyi ylituomari, \"kuinka pääsit pakosalle?\"\n\n\"Minä käskin ovella vartioivan vanhan turkkilaisen nukkua, ja hän\nnukkui.\"\n\n\"Kuinka pystyit hänelle turkkia haastelemaan?\"\n\n\"Otin helminauhan kaulaltani ja annoin sen hänelle.\"\n\n\"Entä toiset?\"\n\n\"Hoputin niitäkin lähtemään, mutta he eivät tahtoneet. Kotona heidän\ntäytyisi käydä päivätöihin, täällä tarjottiin runsas päivällinen,\npaisti, kolmenlaista maukasta hedelmävanukasta. Taisi olla mamaligaakin\n[Jonkunlaista maissimuhennosta]. Jälkiruokaa en enää odottanut.\"\n\n\"Mutta sinähän lähdit mielelläsi mukaamme.\"\n\n\"Iloitsin niin kovin vaatteista.\"\n\n\"Ja nyt olet niihin jo kyllästynyt?\"\n\n\"Halveksin niitä ja ikävöin jälleen vanhoihin ryysyihini.\"\n\n\"Aijai\", virkkoi ylituomari surullisena, \"Kecskemetille voit vielä\ntuottaa monta pahaa! Sinua ajetaan takaa, saat olla siitä varma,\nCzinna!\"\n\nTyttö takertui pelokkaana ylituomariin ja koko hänen ruumiinsa vapisi\nkuin haavanlehti.\n\n\"Älä pelkää, en jätä sinua, kun kerran lupasin sinua suojella. Mitä\nsanoin, se pysyy.\"\n\nTyttö kumartui, tarttui Lestyakin käteen, suuteli sitä ja itki.\n\nHermostuneena, miltei töykeästi tarttui nuori mies hänen päähänsä\nirroittaakseen sen kädeltään ja mutisi pahatuulisena: \"En minäkään ole\nmikään piispa.\" Mutta kun hän kohotti tytön päätä, pyöri maailma äkkiä\nhänen silmissään, se kieppui yhtenä hyrränä ja tähtiä sinkoili hänen\nedessään, vaunut tuntuivat kaatuvan, ja hän painoi tuota ihanaa päätä\nrintaansa vasten. Äkkiä hän katui... ja hän päästi sen irti.\n\n\"No no, mitä lempoa sinä teet, Czinna? Älä hulluttele äläkä suutele\nkättäni, sillä muutoin sidon palmikkosi seinään, jottet voi päätäsi\nliikuttaa. Sinähän panet ihmisen sekaisin!\"\n\nHän tarttui ilakoiden tytön paksuun, pehmeään hiuspalmikkoon.\n\n\"No, sidonko mä tämän seinään?\"\n\n\"Kuinka vain teidän armonne tahtoo\", sanoi tyttö lempeästi, tyynesti.\n\n\"En sido, älä pelkää. Mietin muuta keinoa.\"\n\nPitkän tovin he olivat vaiti. Lestyak hieroi monesti otsaansa.\n\n\"Luulen parhaaksi\", virkkoi hän vihdoin kuiskaten, \"että sinun\npalmikkosi leikataan tyystin pois\".\n\nCzinna kohotti ihmettelevät silmänsä häneen, ne loistivat pimeässäkin.\n\n\"Kumarru lähemmä minua, Czinna, jottei ajuri kuule, mitä minä sanon.\nNojaa korvasi kasvoihini. Vielä lähemmä. Älä pelkää, en sinua suutele.\"\n\n\"Entä sitten, vaikka suutelisittekin.\"\n\n\"Sinun tukkasi pitää leikattaman.\"\n\n\"Entä sitten, leikatkaa vain.\"\n\n\"Sitten sinun täytyy poistua vaunuista...\" Tyttö liikahti rauhattomana.\n\n\"Sillä sinua etsitään, eikä minulla ole kylliksi voimia sinua suojella.\nKukapa tietänee, kuinka minunkaan käy. Hankaluudet panevat tieni\npystyyn. Sinun täytyy poistua, se on varmaa.\"\n\n\"Mutta minkätähden?\n\n\"Koska sulttaani tahi Budan pasha ovat mahtavampia kuin Kecskemetin\ntuomari. Jos minä olisin heitä voimakkaampi, saisit sinä nyt jäädä\nluokseni eikä hiuskarvaakaan päästäsi pudotettaisi.\"\n\n\"En ymmärrä teitä.\"\n\n\"Pian ymmärrät. Tuossa arkussa on miehen puku, ostin sen vastikään\nitselleni Budassa. Hypättyäsi vaunuista voit jossakin pukeutua pojaksi.\nSinusta tulee sorja poika, saat uskoa! Lempokaan ei tuntisi sinua\nentiseksi Czinnaksi.\"\n\nCzinna huoahti ja alkoi itkeä.\n\n\"Hyvin hitaasti, päivien vieriessä sinä kuljet Kecskemetiin takaisin,\nmikäli mahdollista toisia teitä, ja menet isäni luo kiertelevänä\nräätälinkisällinä, joka hakee työtä.\"\n\nCzinna kuivasi kyynelensä ja nauraa remusi.\n\n\"Älä hirnu kuin pikku varsa... Asema on vakava. Jos vanhus kieltäytyy\nottamasta sinua taloonsa, niin sinä näytät hänelle tätä sormusta\nmerkiksi, että minä niin tahdon.\"\n\n\"Mutta tulettehan te kotiin ja voitte asian esittää suullisesti.\"\n\n\"Enhän tiedä, kuinka minun käy\", vastasi toinen yrmeissään, otti\nsormestaan opaalisormuksen ja antoi sen Czinnalle.\n\nHetkiseksi vaiettuaan hän lisäsi: \"Mutta jos hän ottaa sinut ilman\nsormustakin, niin älä näytä sitä ollenkaan; isäni ei saa aavistaa,\nkenenkään ei tarvitse tietää, kuka on miehenpukuun kätkeytynyt. Minä\ntahdon niin.\"\n\n\"Tapahtukoon myös niin\", sanoi Czinna.\n\n\"Ja nyt käymme työhön. Sinun täytyy ehtiä pois vaunuista niin kauan kun\nvielä on pimeää.\"\n\nLaatikossa oli isot keritsimet, joilla tasailtiin varsojen harjat. Kun\nylituomari oli ne ottanut esiin, alkoivat hänen kätensä vapista ja\nvarsinkin silloin kun hän tarttui tytön paksuun palmikkoon tuhotakseen\nsen.\n\n\"En voi sitä tehdä.\" Ja hervottomana hän pudotti keritsimet.\n\n\"Miksi suotta epäröitte?\" kiivaili tyttö siepaten keritsimet.\nTerävä rauta kirahti, ja hiusmetsä oli kaadettu. Tyttö hymyili\nkruunuriistetyin päin. Sitten hän irroitti suortuvistaan nauhat\nLestyakin ottaessa arkusta miehenpukua.\n\n\"Kun olet saanut tämän yllesi, — kuuntele tarkoin —, sinä menet Tiszan\nrannalle mistä sen nopeimmin löytänetkin ja siellä sinä jätät omat\nvaatteesi pajupensaan juurelle, niinkuin itsemurhaa havittelevien\ntyttöjen on tapa tehdä; hehän heittävät vaatteensa rannalle mukaansa\nvain suuren surunsa...\"\n\n\"Kaikki tehdään niin... kaikki.\"\n\n\"Hohoi! Voi! Voi!\" kuului samassa Kristonin vaunuista.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huusi ylituomari pimeään.\n\n\"Olemme vajoamassa suohon.\" Se ei ollutkaan ihme. Siihen aikaan olivat\nkunnat vielä neitseitä tienteossaan. Valituksella, että lokaa kasattiin\nloan niskalle ja sitä sanottiin tieksi, ei silloin vielä ollut\nperusteita, sillä ylimalkaan ei kasattu mitään. Se käsitys oli yleinen,\n\"että vaunut tehkööt itse tiensä\". Missä rattaanjälkiä näkyi, siellä\noli ihmisiä liikkunut, ja mistä jo oli kuljettu, \"sieltä voimme mekin\nmennä\".\n\nTie loppui äkkiä ja vaunut olivat akseleitaan myöten suossa, joka\nkuutamossa oli näyttänyt viherväsilkkiseltä niityltä. Tällainen puszta,\njota Petöfi kutsuu avoimeksi kirjaksi, on hullua seutua. Päivisin se\nnäyttää kangastuksiaan, maan vedeksi, öisin veden maaksi. (Milloin voi\nihminen siihen luottaa?)\n\nAjuri sadatteli, suomi hevosia niin että siimat olivat katketa, mutta\nhän ei oikein tiennyt, mikä suunta oli valittava, missä poikkitie oli.\nToiset vaunut koettivat onneaan toisaalla. Nekin painuivat suohon.\n\n\"Me menemme täällä pohjaan! Kuka tuntee tien?\"\n\nKaikki poistuivat vaunuista ja alkoivat neuvotella.\n\n\"Niin paljon on varmaa, että me olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'\",\nsanoi herra Porossnoki. \"Jostain kulkee ajotie. Olen usein kuullut\najomiesten sanovan, että järvien lomista kyllä voi löytää oikean tien.\"\n\n\"Mutta mistä? Me etsimme niin kauan että ehdimme upota ennenkuin\nlöydämme.\"\n\n\"Täytynee herättää vanha Marcsi; hän on jo usein ajanut härkiä Pestiin,\nmyöskin sateisilla syksyillä. Ehkä hän tuntee tien? Sinä, pieni\nhevospoika siellä perivaunuissa, herätä veljesi Marton.\"\n\nHoikka Pali ei tarvinnut enempiä kehoituksia, hän ravisteli nukkuvaa\nvanhusta kaikin voimin.\n\n\"No, mitä nyt? Miksi ravistelet, lurjus?\"\n\n\"Kunnioittaen pyydän teitä ilmoittamaan, vanha sukulainen, tunnetteko\ntien Kecskemetiin?\"\n\n\"Luulen\", virkkoi harvasanainen härkäpaimen.\n\n\"Olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'. Kahdet ensimäiset vaunut makaavat jo\nsuossa. Katsokaahan ympärillemme, mistä löydämme oikean tien.\"\n\nMarcsi tähyili taivaalle ja katseli hyvin tarkkaavasti tuota\nsuunnatonta holvikkoa miljaardeine tuikkivine tähtineen.\n\n\"Ettekö nouse vaunuista tutkiaksenne seutua?\"\n\n\"Mitä tutkimista siinä?\" tokaisi toinen äreästi. \"Suo kuin suo\"\n\nJa jälleen hän loi tutkivan silmäyksen taivaanlakeen. Äkkiä kohottautui\nhän vaunuissaan pystyyn ja huusi Kristonin vaunuissa oleville: \"Näetkö,\nrakas poikani, Otavan tällä puolella noita kahta pikku tähteä, toinen\non kalpea, kirkkaanvaalea, toinen säkenöivämpi, mutta vähäisempi,\nmolemmat ovat toisiaan vastassa\".\n\n\"Näen, Marcsi bacsi.\" [Setä, serkkunen, kuoma.]\n\n\"No hyvä, ohjaa vaunut päin näitä kahta tähteä, veliseni. Siitä kulkee\ntie.\"\n\nSenjälkeen hän kaikessa rauhassa paneutui levolle, niinkuin ainakin\nmies, joka on saanut kaikki hyvälle tolalle.\n\nHerrat kiipesivät nyt polvensyvyisestä vedestä vaunuihinsa, mutta\nkun ylituomari saapui omilleen, ei Czinnaa näkynyt missään. Yleisen\nhämmingin aikana hän oli huomaamatta kadonnut, vain hänen suuri\nhajaantunut palmikkonsa enää kiilsi vaunujen nurkassa. Maks otti\nhuoaten nuo ihanat kiharat käteensä, alkoi sitten suortuvin viskellä\npieninä palleroina suohon. Nuo mustat kutrit leijailivat hiljalleen\nalas, tuuli kuljetti niitä, niin että ne näyttivät ikäänkuin lentävän;\nvihertävä vesi leikki niillä ja kietoi ne vesililjojen, kaislojen ja\nkirjavien vesiherneiden ympärille... Kun vihdoinkin oli päästy turvaan,\noli ylituomarin kädessä enää vain yksi hapsi; sen hän kietoi sormensa\nympäri.\n\n\"Hoi, kuulkaa!\" huusi hän jyristen. \"Minne on tyttöni joutunut? Missä\nvaununsa hän on?\"\n\nKaikkialta kuului vastaus: \"Täällä hän ei ole. Eikä täälläkään!\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" kuiskailivat senaattorit keventynein mielin, \"että\nhän on hukkunut, se pieni kilpikonna!\"\n\nSeikkailu oli nyt lopussa. Nyt saavuttiin selkkauksitta uutisasunnoilta\nkyliin ja kylistä uutisasunnoille. Silloin tällöin ajettiin harhaan,\nmutta ei ollut hätää, olihan Marcsi mukana; kun hänet herätettiin,\nneuvoi hän heti oikean suunnan.\n\n\"Ajakaa vain päin tuota vilkkuvaa pientä tähteä, jonka tuolla Pikku\nOtavan kyljessä näette...\"\n\nHän liikkui kuin kotonaan tähtitaivaan tuikkivilla kiertolaisilla. Maa\non muuttelevainen, mutta taivas sinisine pohjineen on vankkumattomasti\naina samanlainen. Sieltä käsin hän mittasi tien Pestistä hamaan\nKecskemetiin. Hän löysi sieltä niin tarkan ratkaisun, hän näki\ntien niin selvästi, että sillä hänen silmissään suorastaan tuprui\npölypilviä...\n\n\n\n\n6.\n\n\nPintyö asetti ladatut kanuunaräiskät torille; sinne tänne pystytettiin\nulkojulisteita: \"Tervetuloa!\" \"Eläköön!\" y.m.s. Loistava kaunopuhuja\nPaul Fekete hikoili paraikaa valmistaessaan puhetta, joka alkoi:\n\"Kukapa ei tuntisi oppineen ja kunnioitettavan Senecan mainetta?\"\n(Tietysti kaikki sen tunsivat, sillä herra Paul Fekete eli tuon\nkuuluisan ja oppineen miehen lauselmilla.)\n\nBurün mustalaiset hankasivat käyriinsä hartsia, lyhyesti, oli ryhdytty\nsuuriin valmistuksiin ja olisi kukaties soitettu suuria kellojakin,\nellei herra Porossnoki terveen järkensä neuvoa noudattaen olisi\nCzegledissä istuttanut Palia, koreaa hevospaimenta, hevosen selkään ja\nantanut hänen tehtäväkseen ajaa kotiin sanomaan, ettei järjestettäisi\nminkäänlaista huvinäytelmää, koska iloisuuksiin ei nyttemmin ollut\nmitään syytä.\n\nLähetti sai aikaan melkoisen mielenmasennuksen, äkämielin ja vihaisina\nkatseltiin ikkunoiden ja aitojen takaa, kun edustajat iltasella\nsaapuivat. Ei kajahtanut ainoatakaan 'eljen'-huutoa, koirat vain\närhentelivät vaunujen jäljessä. Mutta näin olikin parempi, miksi\nsuurentaa häpeää, joka muutenkin oli kyllin suuri!...\n\nSamana iltana vielä saivat Budan tapahtumat siivet alleen; saatiin\nselville, minkä sopan Körös oli Kecskemetille, tai paremmin minkä\nKecskemet oli itselleen keittänyt, ja että sulttaani annettujen monien\nlahjojen vastineeksi oli heittänyt heille viitan.\n\nKirous ja häpeä!\n\nMutta kuinka heillä saattoi olla häpyä tuoda tuo viitta kotiin?\nSeuraavana päivänä kokoontui sankkaa joukkoa raatihuoneen edustalle;\narvokkaammat kansalaiset menivät saliin asti kuullakseen oikein\nvirallisesti matkan vaiheista kerrottavan. Sellainen oli näet tapa\njokaisen suuren yrityksen jälkeen.\n\nTavallinen rahvas, vaimoja ja lapsia, elämöi ulkona, hoilasi ja\nyritti aivan mahdottomin äänin sovittaa säveltä runosäkeihin, jotka\ntekijättöminä olivat syntyneet roskaväen huulille:\n\n    \"Kecskemet, et muusta piittaa,\n    kun keisarin vain kannat viittaa!\"\n\nMuutamat kujia kulkevat Suur Körösin ajomiehet vielä lisäsivät\närtymystä. Tukevasti hevosiaan läimäytellen he viskasivat joukkoon\nivallisen:\n\n\"Pitääkö se viitta myöskin lämmintään?\"\n\nJa ainakin se lämmitti sisällä istuvia senaattoreja aimotavalla.\nSynkkinä he istuivat tuoleillaan. Toiset, kuten herra Inokai, aivan\nmurtuneina ja toivottomina. Vain ylituomarin kauniit kasvot ilmaisivat\nrohkeutta ja uhmaa.\n\nPorossnoki kuvaili matkan vaiheita hyvin sepitetyssä puheessa,\nja hän alkoi taivaan jumalasta, joka koettelee Kecskemetiä niin\nusein, että häntä jo voi pitää vakinaisena kaupungin asukkaana. He\nolivat tehtäväänsä käyneet hyvää tarkoittaen (Herra jumala on siitä\ntodistajana!) eivätkä he voineet mitään, että suunnitelma ajautui\nkarille.\n\nMikä on totta, se pysyy totena, kulunki oli suunnaton, mutta he olivat\najatelleet: \"rohkea rokan syö!\"\n\nAluksi kuunneltiin häntä tyynesti ja tuo kaunis puhe olisi kenties\npelastanutkin maistraatin, ellei niiden yksityisseikkojen yhteydessä,\njolloin Porossnoki mahtipontisesti lausui: \"Ja keskiviikkona me\nilmestyimme hänen majesteettinsa, Turkin keisarin eteen, joka siinä\nistui kaikessa prameudessaan\", ellei tällöin, kuten sanottu, Gaspar\nPermete olisi huutanut väliin: \"Piippua hänellä ei ainakaan ollut\nsuussa?\"\n\nHillitön ilo kuvastui kaikkien kasvoille ja sitten seurasi ruma\nsivuhuudahdus toinen toistaan. Arvovalta laski ja tuskin oli ensimäinen\nkipuna singonnut olkikasaan, kun jo kaikki leimahti ilmiliekkiin.\n\n\"He ovat heittäneet ne ihanat rahat lemmon kitaan! Rubiinivälkkyvät\npuvut he ovat noille neulottaneet! Virallisia tilaisuusmiehiä!\nJalokivivartisen ruoskan he ovat ottaneet mukaansa! Rahaa tuhlattiin\ntolkuttomasti! He ovat meidät saaneet imeväisten pilkattaviksi! Tulen\njuuri ulkoa ja siellä torilla körösiläiset huutelevat: 'Pitääkö\nkauhtana lämpimänsä?' Sellainen häpeä kaupungillemme!... Siitä saatte\nvastata!\"\n\nJättiläisvartaloinen Josef Berkes kimmahti pystyyn ja pyörivin silmin,\nkarjuvin äänin ja nyrkit ojossa syyti:\n\n\"Erotkaa! Pois vihreän pöydän äärestä!\"\n\nJa turmiota ennustaen täytti salin sadoista kurkuista kajahtava huuto,\njoka kulki kuin myrsky puutarhan puissa.\n\n\"Erotkaa!\"\n\nKiihoittuneet kansalaiset tunkeutuivat yhä kiinteämpänä renkaana\nvihreän pöydän ympärille. Lestyak sysäsi tuolinsa kumoon, tempasi\nliiviensä reunuksesta irti kaupungin sinetin, joka siinä riippui\nketjusta, ja viskasi sen ketjuineen päivineen permannolle, niin että se\nkierähti salin äärimmäiseen nurkkaan.\n\n\"Siinä on! En tarvitse sitä enää!\" Ja hän kiiruhti ovelle.\n\nMutta Blasius Putnoki asettui hänen tielleen.\n\n\"Hoo! Ei niin, kuomaseni! Sinä jäät. Syytän sinua Jumalan ja ihmisten\nedessä, että sinä vedät yhtä köyttä kaupungin vihollisten kanssa, että\nsinä olet myynyt pyhän äitikirkkomme aarteet. Sinä olet kaupungin\nvanki.\"\n\n\"Kenen määräyksestä?\" kysyi Lestyak kylmän ylpeästi.\n\nPutnoki nolostui aivan kuin häneltä olisi kieli katkaistu, Lestyak\npuolestaan poistui paiskaten salinoven mennessään lukkoon. Kukin\nvuoroonsa nousivat nyt toisetkin senaattorit alistuen yleiseen tahtoon.\nHe luopuivat virastaan. Syntyneessä sekamelskassa raivasi herra Josef\nBerkes tien presidentinpaikalle.\n\n\"Ehdotan, että kunnes kypsän harkinnan jälkeen uusi virkamiehistö on\nvalittu, kaupungin asioita hoitaa kolmijäseninen toimikunta. Yksi\nkatolinen, yksi luterilainen ja yksi kalvinilainen jäsen.\"\n\n\"Niin olkoon!\" huusi joukko.\n\nHeti valittiin ne kolme, herrat Samuel Holeczy, Josef Berkes ja Blasius\nPutnoki. Joukon hajottua siirtyi triumviraatti viereiseen huoneeseen\nneuvottelemaan, ja sen ensimäinen päätös oli vangituttaa nuori Lestyak.\n\nVanha Lestyak itki ja huusi, kun hänen sydämensä ylpeyttä, hänen\nMaksiaan vietiin vankilaan. Ensin hän tarttui silitysrautaan ja\naikoi kolhia kuljettajat kuoliaiksi. Kun hänen kädestään riistettiin\nsilitysrauta, otti hän käyttääkseen sopivia raamatunlauseita, jotka hän\nsivautti ukonnuolina Gyuri Pintyön ja Pistä Muskan piille.\n\n\"Asiaa ei pidä ottaa noin pahalta kannalta, rakas isä\", virkkoi hieman\näkäisenä entinen ylituomari. \"Eihän tämä kestä kauaa.\"\n\n\"He saavat tätä vielä katkerasti katua!\" huusi vanhus puristaen kätensä\nnyrkkiin kuin näyttämösankari. \"Voi sinuas, Kecskemet, sinun käy kuin\nmuinoin Sodoman ja Gomarran!\"\n\n\"Onni voi meille hymyillä\", lohdutti Maks.\n\n\"Onni?\" Ja vanhus alkoi jälleen nyyhkyttää kuin nainen. \"Onnikin on\njumalatar, nainen sukunsa lajia. Se juoksee alati uusien miesten\nperässä. Kenen kanssa se kerran lemmenliiton solmi ja kenen se hylkäsi,\nsen luokse se ei koskaan palaa.\"\n\nSenjälkeen tarttui hän epätoivoisena mielipuolen elein saksiin ja alkoi\nleikata palasiksi juuri valmistamaansa uutta viittaa, käheästi voihkien:\n\n\"Paha sinut periköön, koira. Maailmanloppu lähenee.\"\n\nMaailman loppu ei tosin tullut, mutta kyllä viitan, ja Maks-rukkakin\nteljettiin raatihuoneen tympeään vankilaan. Hän juoksi jäljissä, mutta\nporttikäytävällä hänen vanhat jalkansa pettivät ja hän kykeni vain\nkynnykseltä huutamaan:\n\n\"Älä pelkää, rakas poikani, minä kyllä sinut sieltä päästän,\nkilvoittelen sinut vapaaksi.\"\n\nEikä se niihin aikoihin niin erin vaikeata ollutkaan! Mentiin vain\nBudan pashan luo, hankittiin pieni käsky, että hänet päästettäisiin\nvapaaksi. Ellei Budan pashan sydän tällöin kylliksi heltynyt,\nmentiin Szolnokin pashan puheille ja hänenkin myöntymyksensä oli\npätevä. Olettakaamme, että Szolnokinkin pasha oli huonolla tuulella,\nsilloin oli viisasta käydä tapaamaan Kalgan sulttaania tai kulkea\npuhuttelemaan Fülekin varaispaania ja pahimmassa tapauksessa voi pyytää\nvapautuskäskyä herra Csudaltakin, ellei ole yksinkertaisinta lähteä\nSzecsenyyn hänen ylhäisyyttään herra Stefan Koharya tapaamaan. Kaikki\nnämä jalot herrat isännöivät Kecskemetissä.\n\nJuuri silloin, otolliseen aikaan, saapui muuan kulkijapoika\ntarjoutumaan työhön. Se oli sievä, luottamusta herättävä nuorukainen.\n\nNyt voi herra Lestyak turvallisena heittää haarapussin olalleen ja\nyllämainitun nimiluettelon sen lisäksi. Tuo poika saa vartioida taloa,\nottaa vastaan tilauksia, pakista kärsimättömien asiallisten kanssa,\nÉrzike tyttö keittää hänelle ruoan ja pitää häntä silmällä.\n\n\"Mutta kuuleppas, Laczi poikani — nimesihän on Laczi? — älä kureile\ntytön kanssa, sillä hän on minun kummilapseni.\"\n\nNäin lähti vanhus ja viipyi kauan, vasta sydäntalvella hän palasi.\n\nTämänvuotisen martinhanhen jalka ennusti ankaraa talvea ja sellainen\ntulikin. Taistelevat sotapuolueet kärsivät siitä surkeasti. Herra\nTökölyn armeijasta paleltui sata jouluun päästäessä. Edellisen vuoden\nhuonon sadon johdosta oli elintarpeitakin niukalti, soturit eivät\nkärsineet ainoastaan vilua, vaan myöskin nälkää. Ei siis ihme, että he\ntoisinaan käyttäytyivät varsin sydämettömästi.\n\nSamana iltana, jolloin vanha Lestyak tuli kotiin Budan pashan\nkäskykirje taskussa, saapui hänen mukanaan samalla osasto Kalgan\nsulttaanin pahamaineisia sotureja kaupungin edustalle. Heidän\nhallussaan oli varsin paljon orjankahleisiin kytkettyjä naisia ja\nmiehiä, ja heidän päällikkönsä Olaj beg lähetti ratsastajan viemään\nseuraavaa käskyä triumviraatille:\n\n\"Uskottomat koirat! Ellei minulle huomiseksi aamupäiväksi lähetetä\nkahdeksaa vaunullista leipää, neljääkymmentä härkää, kahtakymmentä\nkuormallista halkoja ja neljäätuhatta viittäsataa guldenia rahaa,\nsaavun iltapäivällä niitä sotilaineni noutamaan ja katkaisemaan\nKecskemetin hallitusmiehiltä kahden päät, sillä yhdellä tuomarilla on\nyhdessä päässä tarpeeksi. Ymmärtäkää! minua hyvin!\"\n\nRaatihuoneessa syntyi hirveä kauhu. Heitukat juoksivat kiireenvilkkaa\ntalosta taloon kehottaen leipomaan mahtavalle Olaj begille kakkuja,\nhakkaamaan halkoja; mutta vaikeinta oli haalia kokoon rahoja, sillä\nkaupungin kassa oli tyhjä. Sellaista suoneniskua ei nyt jakseta kestää.\n\nKun Mikael Lestyak astui nöyränä saliin, tapasi hän raatimiehet sangen\nmurheellisina.\n\n\"No, mitä te tahdotte?\" kysyi Putnoki karkeasti.\n\n\"Tulin poikani vuoksi, suuri herraseni.\"\n\n\"Poikanne?\"\n\n\"Niin, poikani juuri. Vien sen raukan kotiin.\"\n\n\"Vain jos me päästämme hänet vapaaksi.\"\n\n\"Tietysti, kyllä te päästätte\", uhitteli vanhus levittäen herra\nPutnokin silmäiltäväksi Ibrahim pashan kirjeen. \"Mutta kuten vain\nTeidän armonne suvaitsee.\"\n\nTriumviri tuli jokseenkin noloksi vilkaistuaan pashan kirjeeseen;\ntarttuipa hän kauhun valtaamana jo kaulaansa, sillä tuo hyväkäs Budan\npasha ei kuivannut mustetta hanhensulastaan koskaan panematta vakavien\nrivien lomaan jotakin pikku sukkeluutta. Nytkin oli kirjeessä seuraava\nlyhyt rivi: \"Näen, että Teidän selkänahkanne syhyy armottomasti.\"\n\n\"Tilanne on melkoisesti muuttunut\", virkkoi triumviri nöyränä.\n\"Tottelemme käskyä. Tänään on jo kovin myöhä, eikä vanginvartijaakaan\nole saapuvilla. Huomenis varhain me vapautamme veljemme.\"\n\nRäätäli meni kotiinsa, mutta aamuhämärissä hän oli jälleen raatihuoneen\nportin edustalla. Oli oikea koiran ilma; paksua sumua kiertyi\nkaikkialle ja luntakin alkoi tuhuttaa. Kaupungin päät saapuivat varsin\nvarahin, etenkin Putnoki, joka yöllä oli saanut hyvän ajatuksen ja\nkiiruhti sitä tovereilleen kehittelemään.\n\n\"Ei ole hyvä, että Lestyak päästetään vapaalle jalalle. Hänen\npääkopassaan asustaa suuri ymmärrys ja vehkeilynhalu.\"\n\n\"Luja pää, totta puhut, mutta sandshak-pashallekaan ei käy\nleikitteleminen.\"\n\n\"Ei minunkaan mielestäni. Me laskemme hänet vapaaksi, mutta minä\nlähetän hänet semmoiseen paikkaan, mistä hän ei kuunaan palaja.\nJättäkää se asia minun huolekseni!\"\n\nKadut täyttyivät tavattoman varhain. Asukkaat kuljettivat\nmikä ajorattailla mikä työntökärryillä tavaroitaan läheisille\nuutisasunnoille.\n\nOlaj begin ilmestyminen näköpiiriin sai kauhun ilmeet ihmisten\nkasvoille. Sillä tuo hyväkäs Olaj beg ei todellakaan ollut vähäpätöinen\nrihkamoitsija kuten esim. Stefan Csuda tai Dervish beg, jotka tyytyivät\nryöstämään jonkun papin tai kauniin tytön. Ymmärtävä Olaj beg\ntyöskenteli _en gros_. Hän tuli harvoin, mutta kun hän tuli, otti hän\nmukaansa kokonaisen kadun, vaimot ja lapset, kilut ja kalut, hevoset\nja naudat, jättäen paikalle vain siat, jotka ovat saastaisia elukoita\nja ovat jyrkässä ristiriidassa Koranin määräyksiin. Sellainen mies oli\nOlaj Beg, häntä oli pelättävä.\n\nKun tieto hänen vaatimuksistaan levisi kaupungille, tuli\nvaikutusvaltaisimpia kansalaisia ani varhain yksitellen raatihuoneelle;\nyhdellä oli hieman rahaa, toinen saapui tarjoamaan leipää ja halkoja.\nHuono uutinen on hyvä herättäjä.\n\nMonet napisivat, kun herra Putnoki antoi käskyn noutaa nuori Lestyak\ntyrmästä. Hän saapui hieman kalpeana, mutta pystypäin.\n\n\"Maks Lestyak\", sanoi triumviri juhlallisesti, \"olette vapaa!\"\n\nTyytymättömyyden tohina täytti salin.\n\n\"Budan pasha on suojelijanne\", huomautti edellinen pistävästi.\n\nLestyak ei vastannut mitään. Hän liikahti hermostuneesti ikäänkuin\naikoen poistua.\n\n\"Ei siellä ole Buda. Malttakaa hetkinen! Budan pasha ei ole Rooman\npaavi, herra entinen ylituomari, hän voi kyllä lukot murtaa ja salvata,\nmutta ei synneistä päästää. Ne teidän täytyy sovittaa.\"\n\nTuskastuttava hiljaisuus palasi, henkeä pidätellen odotettiin mitä\ntapahtuisi.\n\n\"Rajoillamme oleskelee julma Olaj beg, Csalanos-lammen tuolla puolen.\nHän on vaatinut kaupungilta suuren verosumman, joka on hänelle vietävä\ntänään ennen puoltapäivää, mutta se on mahdotonta. Tiedättekö siis,\nLestyak, mihinkä rangaistukseen me teidät tuomitsemme?\"\n\n\"Sanokaa, olkaa hyvä.\"\n\nBlasius Putnoki sanoi häijysti nauraen:\n\n\"Te olette tuonut tänne kuuluisan viitan, katsokaamme nyt, mitä sillä\nsaatte aikaan. Te puette sen yllenne ja menette se yllänne begin luo.\"\n\nNuoren miehen sydäntä kouristi. Isku tuli odottamatta. Hänen jalkansa\nhetkahtivat. Mutta pian hän voimistui. Aivan kuin itsekseen hän\nvirkkoi: \"En saa pelätä, en saa...\" Hänen sydämensä takoi voimakkaasti,\nhänen äänensä kävi soinnuttomaksi; mutta rohkea väri levisi hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Entä mitä pitää minun sanoa begille?\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että hän tyytyisi puoleen veromäärään ja odottaisi\nsitä vielä pari päivää, kunnes olemme haalineet sen kokoon. Tahi, lempo\nsoikoon, tarjotkaa hänelle viittaa, jonka arvo vastannee viittäkymmentä\nhevosta, sataa härkää ja noin neljäätuhatta dukaattia. Hän tyytyy\nsiihen. Hahahaa! Ja mitä jää yli, sen tuotte kaupungin kassaan.\nHahahaa!\"\n\n\"Hän ruhjoo minut heti teilirattaalla tai panettaa minut kahleisiin.\"\n\nPutnoki kohautti olkapäitään.\n\n\"Se on teidän onnettomuutenne.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahti Lestyak katkerana. \"Tuomitsetteko minut todella\ntähän?\"\n\nHän suuntasi katseensa triumvireihin, kaupungin harmaahapsisiin isiin,\nvuoroon kuhunkin. Nämä nyökäyttivät päätänsä merkiksi, että tuomio oli\noikea. Yleisten varojen tuhlareille pitää näyttää peloittava esimerkki.\n\n\"Viekää minut ennemmin tyrmään takaisin\", sanoi Maks malttinsa\nmenettäen, mutta katui sanojaan heti.\n\n\"Mitä te oikeastaan niin kovin pelkäätte?\" viisasteli triumviri\npurevasti. \"Saattehan yllenne sen viitan.\"\n\n\"Ei ole tapani peljätä\", virkkoi toinen ylväästi. \"Koska minun pitää\nlähteä?\"\n\n\"Aamupäivällä, kunhan saan kaikki järjestykseen. Tahdotteko siihen\nmennessä ripittäytyä?\"\n\n\"En.\"\n\nVanha räätäli toitotti epätoivoisena koko kaupungille, kuinka huutavan\nväärin oli lähettää hänen poikansa tatarijoukkojen kynsiin. Se on\nkuolemantuomio ilman kuulustelua ja puolustusta.\n\n\"Muistakaa, kuinka te häntä kolme kuukautta sitten ihailitte. Nouskaa\nkapinaan, tarttukaa kuokkiin, heinähankoihin, tulkaa, minä johdan\nteitä nitistämään tuon kolmilehtisen apilan.\" (Se oli triumviraatin\npilkkanimi.)\n\nEi ainoakaan käsi noussut; juuriahan on vain kasvavilla puilla...\nkorkeintaan rosmarinien ja muskottien peittämien ikkunoiden taakse\nilmestyi ruskeat tai vaaleat tytön kasvot ja syvä huokaus kenties\npusertui kukanlehvien väliin: \"Maks Lestyak parka!\" Siitä asti jäivät\nnuo kauniit kasvot ikkunan taakse tähyilemään.\n\n\"Milloin hän saapuu? Kovin mielelläni tahtoisin hänet nähdä tuossa\nkauhtanassa! Kuinka kauan hän viipyy?\"\n\nRaatihuoneen pihalla satuloitiin hänen hevosensa. Kevyesti hän hyppäsi\nselkään, vaikka vihreä silkkiviitta ulottui aina hänen kantapäihinsä\nasti. Hän viheltelikin pannessaan vasemman jalkansa jalustimeen. Kaksi\nkeihäsmiestä nousi niinikään ratsuille; he asettuivat paljastetuin\nsapelein vartijoiksi hänen kummallekin puolelleen.\n\nHe pujahtivat ulos takaportista, jotteivät kokoontuneet uteliaat saisi\nhuutaa ja nauraa. Mutta sehän olikin itkettävää! Triumvirit katselivat\nikkunoista niin kauan kuin yhä tihenevän sumun läpi voi nähdä. Herra\nPutnoki hieroi tyytyväisenä käsiänsä.\n\n\"No niin, tuo ei ainakaan enää kuule Kecskemetin sarvenääntä!\"\n(Yleisenä tapana näet oli p. Nikolauksen tornista torventoitotuksella\nilmoittaa puolipäivän hetken koittaneen.) Sitten hän kääntyi vilkkaana\nkokoontuneiden kansalaisten puoleen: \"Mutta nyt kiiruhtakaamme\nlastaamaan verot rattaille, jotta Olaj beg, joka tietysti vihapäissään\nlähtee kaupunkia kohden, löytäisi lähetyksen puolitiessä jo\nvastaantulossa.\"\n\nKeihäsmiehet seurasivat mukana vain kaupungin laidalle saakka, niinkuin\nkarkoitettuja oli tapa saattaa. Niin kuului käsky. Olisi ollutkin sääli\nlähettää keihäsmiehet hamaan vihollisleiriin asti, missä varma tuho\nheitä odottaisi.\n\nEhkei Lestyak menekään kauaksi, ehkä hän poikkeaa johonkin sivulle\npensaikkoon, maailmahan on avara ja sillä on neljä nurkkaa — no,\ntehköön vain niin, kunhan ei vain kauempaa ole meidän vaivoinamme.\n\nMutta osuttiinpa nyt oikeaan mieheen. Ratsastaessaan rajatonta\nlumi-aavaa ajatteli Lestyak itsekseen:\n\n\"Lähden pois; minun täytyy se tehdäkin, sillä jos jään, olen iäksi\nkuollut. Mutta jos olen poissa, voi käydä niinkin, että vielä kutsuvat\nminut takaisin. Olaj beg on järkimies; vainajata hän ei voi mihinkään\nkäyttää, elävällä sitävastoin on arvoa, jos esim. tahtoo orjakauppaa\nhieroa. Pahimmassa tapauksessa hän heitättää minut tyrmään. Ainahan voi\njotakin uskaltaa.\"\n\nAlasvaluvan viittansa liepeillä hän sivalsi koniaan selkään, ja tamma\nrukka yritti hieman nopeampaan vauhtiin. Ratsu oli kohoutunut nopeasti\narvosta toiseen. Eilen se vielä oli pyörittänyt kaupungin vääntömyllyn\nratasta, ja nyt istui sen satulassa tuomari. (Kyllin hyvä tatareille,\njärkeilivät triumvirit.)\n\n\"Minut laahataan mestauslavalle\", tuumi matkamies, ja kiukun veri\nkiehui hänen suonissaan.\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin.\n\n\"Ah, jospa joskus voisin palata!\"\n\nSitten hän antoi hevoselleen uuden iskun, joka tosin oli tarkoitettu\ntriumvireille, mutta jonka tuo luontokappale alistuen sieti. Pureva\ntuuli alkoi puhaltaa. Csalanos-lammikon takaa kuului etäistä tohinaa ja\nmelua: tatarien leirielämän kohua.\n\nRavia, tamma, ravia!\n\nHän ajoi siirrettävän ruokomuurin ohi, jonka suojassa paimenet\ntavallisesti talvehtivat, mutta joka suojasi oikeastaan vain tuulilta.\nLestyakin täytyi ratsastaa sen ohi. Hevosen selästä hän huomasi sen\nkupeella seisomassa erään vaippaan kietoutuneen miehen, leveälierinen\nmusta hattu päässä; tämä oli ehkä sinne paennut lumituiskua. Mies tuli\nlähemmä ja sanoi:\n\n\"Sallikaa minun virkkaa pari sanaa, herra Lestyak.\"\n\nLestyak ei edes vilkaissut häneen, vastasi vain äreästi: \"Ette tunne\nsitä sanaa, joka saisi minut pysähtymään.\"\n\n\"Minä olen — Czinna.\"\n\nOli siis kumminkin sana, joka hänet pysäytti, saipa hypähtämään hevosen\nselästä maahan.\n\n\"Onneton tyttöseni, kuinka tänne tulet? Ah, kuinka sievä sinä oletkaan\npoikana!\" Ja hän hymyili väsyneesti ja surullisena.\n\n\"On hyvä, että olette tullut hevosen selästä, sillä minä aijon heti\nnousta satulaan. Tulkaa tänne muurin suojaan, mutta heti, ja antakaa\nminulle viitta.\"\n\n\"Oletko mieletön?\"\n\n\"Olen kaikki tarkoin tuuminut, kuultuani kotona, mihin he teidät\nlähettävät. Jos menette tuonne, tappavat ne teidät, tai myyvät teidät\norjaksi, eikö niin?\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, Czinna!... Mutta ihmettelen, että sinä olet täällä.\"\n\nHän katseli tyttöä hämmentyneenä eikä tuntunut voivan häntä kyllin\nkatsella.\n\n\"Mutta jos teidät surmataan, ei voi enää olla kysymystäkään\npalaamisesta.\"\n\n\"Se on kyllä totta.\"\n\n\"Ei leikitä nyt! Te olette kauhea ihminen. Ja jos teidät pannaan\nvankeuteen, ei kukaan teitä lunasta vapaaksi. Senaattorit estäisivätkin\nsen.\"\n\nMaks puraisi huuleensa.\n\n\"Mutta jos minä menen tuonne ja esiinnyn Lestyakina ja he tahtovat\nminut surmata, niin he huomaavatkin minut naiseksi, ja naiselle eivät\ntatarit tee pahaa, ja silloin voitte te minut lunastaa; jos he panevat\nminut tyrmään, voitte te minut Lestyakina sitäkin paremmin vapauttaa.\nAntakaa siis pian minulle viitta.\"\n\nJa puhuessaan näin kiehtovin, hempein äänin oli hän jo riisunut vaipan\nLestyakin yltä.\n\nMaks vastustelihe.\n\n\"Ei, ei! Mitä aijot?\"\n\nCzinnan todistelut olivat silti häneen vaikuttaneet.\n\n\"Mahdollisesti olet oikeassa\", ja hän hieroskeli otsaansa. \"Minä\nlunastan sinut, tietysti minä lunastan. Sinähän sanot olevasi minulle\nelämän velkaa. Vaiti, älä nyt vielä hätäile. Älä viisastele, tyttö.\nMalta vähäsen. En tiedä itsekään, mitä meidän pitäisi tehdä.\"\n\nTyttöpä ei jäänytkään odottamaan; hän oli heittänyt vaipan solakalle\nvartalolleen, seuraavassa tuokiossa hän hypähti satulaan. Silmänräpäys\nsenjälkeen oli sumu hänet niellyt. Lestyak juoksi raivoissaan hänen\njälkeensä.\n\n\"Pysähdy!\" huusi hän ukkosenäänellä. \"En päästä sinua lähtemään! Minä\nkäsken sinun pysähtyä!\"\n\nHän sai huutaa, hän. Hetken heikkous, ja virhe oli tehty. Heikkouden\nhetki on suurten miesten turmion alkuna. Tyttö lähti ja pysähtyi vasta\ntatarileirin edustalle.\n\n\"Viekää minut päällikkönne luokse. Olen Maks Lestyak, Kecskemetin\nlähetti.\"\n\n\"Astu satulasta, hyvä mies, ohjaan sinut perille\", sanoi muuan\npienikokoinen tatari puhuen hyvää unkaria. \"Kurjan hevosenpa\nKesckemetin tuomarit sinulle antoivat. Mutta tuoltapa tuleekin\npäällikkömme, beg Olaj, Allah valaiskoon kauan hänen partaansa.\"\n\nSieltä tuli todellakin väkevä beg Oiaj, kauniin raudikkonsa selästä hän\ntarkasteli paraikaa joukkojaan.\n\n\"Kecskemetin lähetti on täällä, mahtava beg\", ilmoitti se\npienikasvuinen nuori mies.\n\nBeg tarkasteli lähettiä ja hänen vaippaansa varsin kiinteästi, sitten\nhän sanoi lempeästi:\n\n\"Käänny, nuori mies, ellei pyyntöni sinua loukkaa.\"\n\nCzinna kääntyi.\n\nBeg Olaj katseli nyt viitan selkäpuolta. Sitten hän hyppäsi satulasta,\nheittäytyi Czinnan eteen maahan ja suuteli kolmesti viitan lievettä.\nCzinna tuijotti häneen suurilla mustilla silmillään, hän luuli\nuneksivansa.\n\n\"Allah on suuri ja Muhamet hänen profeettansa. Mitä käsket, sinä\nKecskemetin lähetti?\"\n\nNöyränä ja kumartuneena hän seisoi Czinnan edessä. Tämä epäröi hetken,\nsanoi sitten karkealla äänellä:\n\n\"Jättäkää Kecskemetin tienoot heti!\"\n\nOlaj beg nosti uneliaat lampaansilmänsä kohti taivasta, kääntyi sitten\nhuutamaan lujaa joukoilleen:\n\n\"Lähdemme! Satuloikaa hevoset!\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nLestyak jäi ruokomuurin suojaan vaivaten päätänsä, mihinkä ryhtyä,\nmihin mennä. Hänen sekavissa aivoissaan olivat ajatukset kuin sulaa\nlyijyä, hänen jäsenensä olivat turtuneet, hänen sydäntään kalvoi\nitsemoite: \"Olen menetellyt kehnosti; se oli itsekästä heikkoutta.\"\nTuskastuttava levottomuus pisteli häntä kuin okaat.\n\nSynkkänä hän tuijotti eteensä.\n\n\"Mihin nyt suunnata kulku...?\"\n\nUsva haihtui harvemmaksi ja sen keskestä loisti Csalanos-lammen\njättiläissilmä, joka räpäytellen luomiaan oli kutsuvinaan: \"Tule,\nLestyak, järkevintä on tulla lepäämään tänne, vetää hopeinen peite\nylle, uinailla hiekkapatjalla! Tuosta käy suorin tie.\"\n\nHän astuikin jo jonkun askeleen lammelle päin, mutta muuan pensas osui\nhänen tiellensä, koko seudun korkein pensas; sen ohuet oksat olivat\nlumihileiden peitossa. Hän ei huomannut oksia ja kompastui niihin. Ja\nkun hänen korvansa tällä karvaalla hetkellä kosketti \"rakkaan maaemon\"\nruumista, kuuli, tunsi hän äkkiä sen hiljaa tärisevän, tuhansien\nkavioiden töminä kuului selvästi. Häntä puistatti. \"Ah, tatarit\nhyökkäävät kaupunkia kohden.\"\n\nMutta tulikin rauhallisempaa, melu oli etääntyvinään, hiljeni\nhiljenemistään ja häipyi pian vallan. Vain yksi hevonen lähestyi. Kop!\nKop! Kas todella, vain yksi hevonen ja sillä ratsastaa Czinna! Lestyak\nkimmahti pystyyn, ei ravistanut edes lokaa vaatteistaan, hän juoksi\nläähättäen tyttöä vastaan.\n\n\"Sinäkö se? Olet selvinnyt eheänä? Oletko todellakin siinä? Mitä\ntapahtui?\"\n\nCzinna hymyili iloisesti. Ennenkuin vastasi, antoi hän pikkukasvoilleen\nnaisellisen uhkamielen sävyn:\n\n\"Tapahtui vain, kuten nyt alamaisimmin ilmoitan, että minä olen\nkarkoittanut tatarit. He juoksevat kuin riivatut.\"\n\n\"Älä lorua!\"\n\nSen piti merkitä: \"Pyydän sinua puhumaan, selittämään!\" Hän selittikin;\nmutta sitäennen hiveli hänen välkkyvä katseensa hellästi vihreää\nkirjailtua viittaa.\n\n\"Tämä vaippa onkin nyt jonkinarvoinen, herra Maks.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Kun Olaj beg sen näki, hyppäsi hän satulasta, suuteli sen lievettä\nkolme kertaa ja kysyi hyvin nöyrästi, mitä minä suvaitsin käskeä.\nMinä tietysti käskin heidän heti poistua seudulta. He noudattivatkin\nmääräystä ja lähtivät.\"\n\nLestyak seisoi suu ammolla paikallaan.\n\n\"Onko mahdollista? Onko siinä sellainen taikavoima?\"\n\n\"Näin tapahtui sanasta sanaan. Mutta minulla ei ole paljon aikaa\nlepertää. Ottakaa viitta, tässä on hevosenne, nouskaa satulaan. Minä\npoistun toista tietä.\"\n\n\"Lempo soikoon! Onpa tapahtunut todellinen ihme!\" riemuitsi Maks, joka\nei ollut osata tointua kummastuksestaan. \"Tämä viittahan on siis oikea\naarre!\"\n\n\"Niin luulen minäkin. Mutta kiirehtikää toki, he voivat tulla. Olen jo\nnäkevinäni mustien vaunujen vierivän kaupungista tännepäin.\"\n\nLestyakin otsa synkkeni.\n\n\"Olet oikeassa, Czinna, älä virka kenellekään tapahtumasta. Kiitän\nsinua kaikesta mitä olet tehnyt. Puhun siitä sinulle myöhemmin...\nvieläpä tänään. Niin, juttelen kanssasi vielä, Czinna.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi urhea nuori mies ja katosi kahilistoon.\n\nLestyak lähti suoraa tietä. Pian häntä vastaan todella tuli pitkä\nvaunujono; siinä oli leipää ja puita, Marzsi kuljetti härkiä rehevin\nsadatuksin. Vaunujen edellä ratsasti yksi triumvireista, herra Samuel\nHoleczi, sivullaan riippuvassa keltaisessa nahkamassissa kantaen\n\"asioiden ydinhermoa\" (_nervus rerum_). Mutta tuo nainen noissa\nvaunuissa, punertavien leipäkasojen keskellä, on totta totisesti rouva\nFabian; hänet on pelkkä uteliaisuus saanut mukaan, jotta hän kerrankin\nsaisi nähdä nuo \"koirankuonolaiset tatarit\"; ja hänen vierellään\nkyyhöttää puhevalmis Paul Fekete vilkuttavin jäniksensilmin lukien\nkirjoitustaan.\n\n\"Katsokaas! Eikös olekin tuo Lestyak!\" änkyttivät kummastuneet\nkecskemetiläiset. \"Hän tulee manalasta!\"\n\nSamuel Holeczi, joka ei oikeastaan koskaan ollut ollutkaan yrmeissään\nLestyakille (onhan tiettyä että luterilaiset aina pitävät toistensa\npuolta) ja jota sitäpaitsi kalvava uteliaisuus alkoi vaivata, teki herra\nMaksille pehmeästi seuraavan kysymyksen:\n\n\"Eikö totta, tuo on vain teidän sielunne, ettekä te itse?\"\n\n\"Seitsemän seppää! Minä olen minä itse ilman sielua\", ärähti Lestyak\nkatkerana (kukapa tiennee mihin hän näillä viittasi?). \"Entä te, mihin\nteidän matkanne?\"\n\n\"Ystäviä on saapumassa tienoillemme\", huomautti Holeczi kevyen\nhirsipuuleikkisästi: \"Olemme menossa pitämään heille pientä\ntervetuliaisjuhlaa.\" (Tuo jalo herra oli useimmiten siunatussa\nmielentilassa.)\n\n\"Mutta te ette hevin heitä tavoita.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"He ovat jo tipotiessään. Lähtivät sanomatta hyvästiä.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" kaakotti rouva Fabian puhelun lomaan.\n\n\"Mikä vahinko!\" murisi Paul Fekete. \"Näin meni hukkaan miltei paras\npuheeni.\"\n\nLestyak kertoi vaippakohtauksen; sen kestäessä alkoivat herra Samuel\nHoleczin kasvot säteillä kaikkia värejä.\n\n\"Ei olekaan tavallinen pikku tapaus\", mutisi hän raapien tyytymättömänä\ntylppää nenäänsä. \"Ei pikku tapaus, hm, senjälkeen kun maailma luotiin,\nei mokomaa ole sattunut.\"\n\nHänen hämiänsä kesti toki vain tuokion; hän oli vanha, ovela kettu,\njoka osasi helposti päästä aseman herraksi.\n\n\"Hei, ajomiehet, nyt kääntykää takaisin! Suuri päivä on koittanut\nKecskemetille.\"\n\nMutta sitten hän hyppäsi satulasta ja virkkoi kunnioittavasti:\n\n\"Nouskaa minun hevoselleni, herra Maks Lestyak. Minusta on synti ja\nhäpeä antaa teidän ratsastaa tuollaisella luuskalla.\"\n\n\"Antakaa mennä vain. Kiitän. Tämä ratsu on kyllin hyvä minulle. Kun\nkolme triumviria on minut sen selkään asettanut, ei yksi riitä minua\nsen satulasta poistamaan.\"\n\n\"Sitten nouskoon herra Fekete minun ratsulleni viemään kaupunkiin\ntietoa tapahtumasta.\"\n\nMutta se ehdotus sopikin vallan mainiosti \"kaupungin Cicerolle\", siten\nsai hän tilaisuuden pitää kelpaamattoman puheen asemesta uuden.\n\n\"Tietysti lähden! Kuinka en lähtisi? Onhan todellinen ilo ratsastaa\nniin kauniilla hevosella. Mutta antakaa minulle myöskin raippanne,\nsillä minulla ei ole kannuksia.\"\n\nTulinen juoksija ei tarvinnut ruoskaa, se laukkasi suurine puhujineen\nkuni sadun varsa, jonka apepussiin on pantu hehkuvia hiiliä\neineeksi. Mutta Fekete itse ähkyi ja puhkui ja oli perille päästyä\nläpimärkä. Täällä hän tiedoitti yhä suurenevalle väkijoukolle rohkein\npuhekääntein, mikä erikoinen Jumalan armo oli tullut kaupungin osalle,\nsillä kuollut vaatekappale oli tullut eläväksi ja karkoittanut rajoilta\nperivihollisen.\n\n\"Tapahtui ihme. Jalot kecskemetiläiset kansalaiset, pankaa kellot\nsoimaan. Ylpeä Olaj beg heittihe maahan ja suuteli kolmasti Lestyakin\nviittaa nöyrästi ja kysyi häneltä musertuneena: 'Mitä Kecskemetin\nkaupungin lähetti suvaitsee käskeä?' Tällöin kohotti herra Lestyak\nnuorempi päätänsä ja vastasi: 'Älkää tulko rajan yli — s.o. menkää\ntiehenne!' Ja nyt he tulevat takaisin, leipävaunut, härät, rahamassi,\ntriumviri ja Maks Lestyak.\"\n\nVoimakas ilohuuto kajahti nyt ilmoille. Kulovalkean lailla levisi tieto\nkadulta kadulle. Talosta taloon vietiin uutista. Nujerretut, vihatut\nsenaattorit tulivat jälleen päivänvaloon, sekaantuen väkijoukkoon.\nPorossnokia tervehdittiin 'eljen'-huudoin, vanhalle Inokaille tehtiin\npaljastetuin päin tilaa. Herra Frans Kristonia vaadittiin ankarasti\nmeluten puhumaan; tämä ei kauaa epäröinytkään, hän nousi keskellä toria\nolevalle kukkapenkeille ja sanoi vain:\n\n\"Vaadin teiltä oikeutta tuolle nerokkaalle nuorukaiselle, joka on\ntaistellut tämän suuren voiton.\"\n\n\"Oikeutta!\" toistivat tuhannet kurkut.\n\nKansa aaltoili sinne tänne kuin tulvilleen paisunut virta. Elämää,\nhälinää kaikkialla — miehet ja naiset kertoilivat puhuvan viitan\nihmeistä. Jokainen tietysti hieman korjaili toisen kertomusta. Suuri\ninnostus huokui ihmisistä. Jokainen liikkui edestakaisin, jokainen\nhuusi jotakin, ja jokainen tuumi itsekseen jotakin.\n\nKauniit puhkeavat nuput, nuoret tytöt, pukivat rouvat päästä jalkoihin\nasti valkoisiin, kunnianarvoiset porvarit kiiruhtivat kaupungin\ntalliin valjastamaan kuuluisat neljä ravijuoksijaa (nopeasti nauhoja\nharjaan!), vanhat miehet laahasivat kadulle kanuunaräiskät. Sivutein he\npoikkesivat \"Kolmeen omenaan\" rakettimestarin luo. (Tulkaa toki, herra\nHupka, jos jumalaa kunnioitatte. — \"Yksi siemaus vielä\", pyysi Hupka.)\n\nKaupungin luterilainen pappi, arvonherra Peter Molitorisz, nousi\nitse p. Nikolauksen torniin, soittaakseen sopivalla hetkellä kelloa.\nKattoaukoista pistivät esiin lipputangot liehuvine, hulmuavine\nkolmivärikankaineen. Hieman haalistuneita ovat värit jo, nehän\novatkin peräisin Bethlenin [Siebenbürgiläinen ruhtinas] ajoilta.\nSiitä asti ovat Kecskemetin talonkatot hieman verran kukoistaneet.\nKukistetut yksitoista senaattoria pukivat joutuin ylleen hopeanappiset\nviittansa, sitaisivat vyölleen rämisevät miekat, ja nyt he jo seisoivat\npuoliympyrässä raatihuoneen portin edessä.\n\nPaljon vaikeampi tehtävä oli Paul Feketen suoritettavana (ja tästäkin\non selvää, etteivät julkisen elämän miesten hartioita rasita\nsamanlaiset taakat), hänen täytyi muovailla käsikirjoituksensa\nuudelleen; nimite \"mahtava beg\" täytyi pyyhkäistä pois, tämän\npuhuttelusanan tilalle piti panna: \"Kunniakas isänmaanystävä!\"\n\"Saavuimme luoksesi\" lauseen tuli kuulua: \"Sinä palasit luoksemme taas\"\nj.n.e. (kaikki tuli silti sangen sievää).\n\nVaikka olikin tilapäistä, kävi kaikki kuitenkin mainiosti; loistovaunut\nvain hieman myöhästyivät; mutta kanuunat pamahtivat yhtaikaa, kellot\nkumahtivat juhlallisesti, ja kun Lestyakin vartalo tuli esille,\nkajahti kadulta riemuhuuto, joka lumivyöryn lailla eteni, kauas,\naina kaupungin porteille saakka. Juuri silloin astui juhlittu\nratsultaan, kuunteli herra Paul Feketen hyvinsommitellun puheen,\nnyökäytti hymyilevän tervehdyksensä valkopukuisille naisille, puristi\nkukistuneiden senaattorien käsiä ja syleilikin herra Porossnokia —\njonka jälkeen hänet nostettiin hartioille kannettavaksi riemusaatossa\nkaupungintaloon ja vihdoin asetettavaksi raatihuoneen viheriän pöydän\npresidentintuolille.\n\nKun melu oli hieman hälvennyt (sillä sali oli tungokseen asti täynnä\nyhteiskuntaelämän ylhäisöä), otti valkohapsinen Matteus Puszta\npuheenvuoron ja ilmoitti heikolla, iltakellon kaltaisella vienolla\näänellä Lestyakin ansioista ja huudahti lopuksi:\n\n\"Valitkaamme hänet Kecskemetin elinkautiseksi ylituomariksi!\"\n\nKas, kuinka seinät nyt vavahtelivat riemuhuudoista! Kesti minuutteja\nennenkuin Kaspar Permete sai sanoiksi ja äänensä kuuluviin, vaikka hän\nyritti kaikin neljin ulottimin saada näkyviin, että hänellä oli jotakin\naivan erikoisen tärkeää sydämellään.\n\n\"Mutta minä, Kaspar Permete, joka kaksitoista vuotta sitten yhdellä\nainoalla suuni sanalla sain kukistumaan hallituksen, minä en emmi\nväittää, että korkeimman virka-arvomme elinkautinenkin uskominen\nhänelle on liian lyhytaikainen tunnustus.\"\n\n\"Mutta eihän hän voi kuolemansa jälkeen toimia presidenttinä\",\nhuomautti herra Gerson Zeke.\n\n\"Mutta, mutta... Jättäkäämme se seikka ja merkitkäämme pöytäkirjaan,\nettä kuten valtakuntamme kruunu Jumalan armosta kunniakkaasti\nhallitsevassa Habsburgin suvussa kulkee isältä pojalle, samoin\nperiytyköön ylituomarinsauva Lestyakin miesjälkeläisille nyt ja\nijankaikkisesti.\"\n\nGERSON ZEKE: \"Onhan kuitenkin pieni ero näissä.\"\n\nKASPAR PERMETE (raivoissaan): \"Ei ole!\"\n\nGERSON ZEKE: \"Kruunu on kullasta, mutta ylituomarinsauva on\nkorneliapuusta.\"\n\nTämän pienen välikohtauksen lopetti herra Johann Deak, Czegled-kadun\nasukas, joka oli hyvin ymmärtävän miehen huudossa.\n\n\"Veli Zeke on aivan oikeassa, sillä kruunu välkkyy kirkkaana\nheikonkin miehen päässä, mutta tuomarinsauva on aina hauras heikoissa\nkäsissä. Ei käy laatuun tätä sauvaa sokeasti panna syntymättömien\nperillisten käsiin. Sitäpaitsi ei ole sopivaa juhlia tätä suurta\npäivää tuontapaisilla kinasteluilla. Pysykäämme kunnioittavan\nvakavuuden poluilla, älkäämme hätäilkö, sillä eihän kukaan meille lausu\nkiitosta siitä, jos annamme hänelle arvon, jonka aikanaan toinen saa.\nKokous päättäköön siis, että muutenkin vain väliaikaiseksi valittu\ntriumviraatti hajoitetaan.\"\n\n\"Sehän on jo vapaaehtoisesti luopunut! Ei kukaan niistä uskalla\nnäyttäytyä\", kuului joka suunnalta.\n\n\"Senjälkeen te valinnette vanhat senaattorit jälleen virkoihinsa\nja sitten vasta voi tapahtua pöytäkirjaan merkintä Lestyakin\nelinkautisesta tuomaritoimesta.\"\n\nTarpeetonta sanoa, että kaikki hyväksyttiin. Uusi ylituomari istui\nniin arvokkaana kuin oikea hallitsija ja nyökäytti kylmän kiitoksen\npäällänsä. Hänen tähän asti kalpeat kasvonsa sävähtivät sentään\ntulipunaisiksi, kun kuului huuto:\n\n\"Tahdomme kuulla viittahistorian! Hän itse kertokoon sen meille tässä\npaikalla!\"\n\nHermostuneesti hän liikahti tuolillaan, oli kuin rautainen koura\nolisi kuristanut häntä kurkusta. Kertoa sadoille kohtauksesta Olaj\nbegin kanssa... Kohtauksesta, jossa hän ei ollut mukana, jota ei\nollut nähnyt. Valehdella koko kaupungille vasten kasvoja! Ah, minkä\nkorvaamattoman virheen hän tekikään, kun ei itse ollut mennyt leiriin.\nLempoko sen tytön hänen tielleen lennätti. Ja kun hän nyt ei kerta\nkaikkiaan ollut siellä käynyt, olisi ollut parasta tunnustaa kaikki.\nNyt on jo myöhäistä, mahdotonta.\n\nMitä ihanampi hänen asemansa nyt oli, sitä syvemmälle kalvoi hänen\nsieluaan tietoisuus, että odottamaton tuulenpuuska voi hetkellä millä\nhyvänsä musertaa hänet; Midaksenkin aasinkorvat paljastuivat. Häntä\nvaivasi tunne, että hän oli maineensa varastanut, hän ei voinut siitä\niloita, ja silti, olihan se hänen omaansa, sillä hänhän oli viitan\nhankkinut.\n\nYlituomarin tuolin takana liikkui vastenmielinen varjo.\n\n\"Kuulkaa! Kuulkaa!\" huudettiin yhä vilkkaammin ja innostuneemmin.\n\nEi ollut mihin pujahtaa. Hämillään hän riisui viitan yltään ja pani\nsen vihreälle pöydälle. Siinä se nyt oli Kecskemetin kallis aarre.\nSitten hän kertoi vielä kerran sokeltaen viitan ihmeellisen tarinan.\nHänen esityksensä palkittiin hurjin ilohuudoin: jokainen riemuitsi,\nvain yksi murtunut vartalo itkeä nyyhkytti perimmäisellä rahilla.\nMahtava ylituomari, nyttemmin Kecskemetin diktaattori, nousi, meni tuon\nhytkähtelevän miehen luokse, otti häntä kädestä ja virkkoi:\n\n\"Ja nyt me lähdemme, isä rakas. Tahdon kotona hieman levähtää.\"\n\nPikkuportilla odottivat jo pieni Erczi ja Laczi. Hedelmäleivokset\nolivat jo sieviksi leivotut ja pörkölt'kin [unkarilainen\nkansallisruoka] oli jo kypsää, porsaspaisti kohtuullisen jäähtynyttä,\nkun he saapuivat.\n\n\"En ole sinulle vielä kertonutkaan, poikani, niin, koskapa siitä olisin\nvoinut sinulle puhuakaan, että minulla nykyisin on työssä apulainenkin,\nme aherramme nyt kaksin miehin.\"\n\nYlituomari oli välinpitämättömän näköinen.\n\n\"Tuoko nuori mies tuolla?\"\n\n\"Minun täytyi hänet ottaa silloin kun lähdin Budan pashan luo\nneuvottelemaan. Sillä minä olen sinusta tehnyt ylituomarin, ettäs\nsen nyt tiedät. (Vanhuksen silmiin tuli vihertävä hohde.) Vanha\nLestyak on mies kerrassaan, eikö?... Kisälli, sanon, haki työtä,\nvaikka huomaankin, ettei hän rahtuakaan saa valmista. Minulla ei ole\nollut tilaisuutta tutkia, mihin hän pystyy. Tähän asti olen hosunut\npolitiikassa. Älä naura, nuori mies, taikka minä närkästyn. Nyt saat\nsinä hoitaa politiikan. Suurta rotua, Lestyakien suku. Mutta kas, nyt\nolemme kotona.\"\n\nKuinka ihanalta tuntuu koti, jota ei ole pitkiin aikoihin nähnyt.\nTutusti rököttää savupiippu, iloisina nyökkäävät vanhan päärynäpuun\noksat, pihalla juoksee Bodri-rakki meitä vastaan, tuvassa mirri\nCzirmos, — kiviruukut, seinäkaapin astiat nauravat, huonekalut alkavat\nhaastella, suuressa takassa räiskyy tuli ja luo loimujuovan ruskeaan\noveen.\n\nVanhus huoahti:\n\n\"Voisipa nyt herättää henkiin vanhan äitirukkasi!\"\n\nRuoka tuodaan pöytään, sen tuoksu täyttää huoneen, Erczi häärää\nedestakaisin, samoin kisälli Laczi.\n\n\"Mene, Laczi-kulta, holviin, juokse ja riennä! Mutta sinä, poikani,\nistu pöytään, sillä tiedän, että olet nälissäsi, vankilan ruoka on\nlaihduttanut sinut. Kauhunpäivien jälkeen en minäkään ole syönyt. Ensin\nhaittoi suuri suru, ja nyt suuri ilo. Budassa elelin kuin Nikolaus\nToldyn hevonen. Mutta sinut olen sittenkin vapauttanut.\"\n\n\"Ibrahim pasha on kunnon mies\", kuiskasi ylituomari hajamielisenä\n(vastapäätä istuvan Czinnan omituinen asema hermostutti häntä).\n\n\"Varjelkoon! Vihainen koira on se ukko, ensin hän kiivaili minulle, ei\npaljoa puuttunut, etten joutunut minäkin tyrmään.\"\n\n\"Minkävuoksi?\"\n\n\"Sen mustalaisletukan vuoksi, jos häntä vielä muistat. Eikö keitto\nolekaan hyväksi suolattu? Tuopas suolasalkkari tänne, Laczi.\"\n\nLaczi vapisi kuin haavanlehti.\n\n\"Mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö poikaani? Ei se pure, vaikka siitä\nonkin tullut suuri herra.\"\n\n\"Kiitos, en tarvitse suolaa. Tytön vuoksi siis Ibrahim oli kiukuissaan?\"\n\n\"Hän väitti, että tyttö oli livistänyt teidän kanssanne, ja kunnes hän\noli palannut tai ilmoitti missä hän oli, pidättäisi hän minut vankina.\nSanoin, etten ollut sen koommin nähnyt hänen varjoaankaan.\"\n\n\"Siinä ette tehnyt oikein —\", mutisi ylituomari. \"Edelleen?\"\n\n\"Onneksi saapui samaan aikaan virallinen tieto, että tytön vaatteet oli\nlöydetty Tiszan rannalta ja ruumiskin naarattu joesta.\"\n\n\"Ah\", keskeytti ylituomari iloisena. \"Onko tyttö kuollut?\"\n\n\"Mitä?\" huudahti kisälli ja pudotti paistinvadin, jonka hän oli ottanut\nuunista tuodakseen sen pöydälle.\n\nMestari säntäsi raivoissaan hänen kimppuunsa.\n\n\"Sinua nahjusta! Nosta se ylös ja häviä sitten!\" Pian hän taasen\nsentään nauroi. \"Paljon ihmeitä tapahtuu tänään, kuolleet porsaatkin jo\nliikkuvat.\" (Kauniin ruskeaksi paistunut porsas oli vierinyt vuoteen\nalle.)\n\nLaczi hiipi kravunpunaisena ovelle.\n\n\"Pysähdy!\" komensi ylituomari, viittasi hänet luokseen ja kuiskasi\njotakin hänen korvaansa. \"Nyt voit mennä.\"\n\n\"Tahdotko jotakin? Annan määräykseni mieluummin Erczille. Tuo toinen\non taitamaton\", virkkoi isä pojan lähtöä tarkaten, \"en luule hänen\npaljoakaan ymmärtävän räätälinammatista. Se on, poikani, suurenmoinen\nammatti, ihanaa tiedettä. Jumalan luomien korjailua, minä paikkaan\nruman vartalon, luon miehevyyttä vinoihin olkapäihin. Se on jo\njotakin, poika-kulta.\" (Vanhus siveli haltioituneena takkuista\npellavatukkaansa.) \"On sääli tuota nuorukaista, hänellä on niin\nlempeät, miellyttävät kasvot, että hän aivan hyvin voisi olla tyttö.\"\n\n\"Tänään ei mikään ole mahdotonta, rakas isä.\"\n\n\"Se on totta, mutta maistapa paistia. Meillä on myöskin\nhedelmäleivoksia. Etkö syö mielelläsi päätä?\"\n\n\"Syönhän jo; mutta isä, ette ole vielä kertonut loppuun Budan\nseikkailua.\"\n\n\"Kun virallinen todiste saapui, tuli Ibrahim pasha hyvälle tuulelle;\nvoithan käsittää, kuinka sulttaani häntä ahdisteli. Hän lähetti heti\nkuolintodistuksen padishahille, kutsui minut luoksensa, taputti\nolkapäille ja sanoi: 'Huomaan että olette rehellistä väkeä' (me\nLestyakit olemme aina olleet rehellisiä). 'Tässä on käsky vapauttaa\npoikasi, mutta älä sano, koira, että olet saanut sen ilmaiseksi, sillä\nsiten sinä voisit syöstä minut turmioon.' Ja näin pääsin minä käsiksi\nkäskykirjeeseen.\"\n\n\"Hän on hätäillyt.\"\n\n\"Kuka? Minäkö?\"\n\n\"Et sinä, vaan pasha.\"\n\n\"En ymmärrä sinua.\"\n\n\"Katsokaapa siis tuonne!\"\n\nAvoimesta ovesta leijui sisään iloisesti hymyilevä Czinna,\nmustalaistyttö; hänellä oli näpsä röyhelöpusero yllänsä ja musta huivi\nkaulassa: Ercziken juhlapuku.\n\nVanha Lestyak peräytyi askeleen.\n\n\"Jumala ompi linnamme!\" huusi vanhus kauhuissaan, ja kylmiä hikihelmiä\nkihosi hänen otsalleen. \"Mustalaistyttö! Väisty, varjo!\"\n\n\"Ei hän ole varjo, isä, vaan hän on itse Czinna.\"\n\n\"Lempo minut periköön, jos sitä uskon.\"\n\nOvelta kuului koputus, lempoko lienee kutsua noudattanut. Eihän toki\nsentään. Senaattori Matteus Puszta sieltä tuli Paul Feketen ja Kaspar\nPermeten kanssa.\n\n\"Jumalan terveeksi! Painakaa puuta. Mitä herroilla asiaa?\"\n\n\"Kokous lähettää meidät teidän ylhäisyytenne luo.\"\n\n\"Mielellämme kuuntelemme teidän sanojanne\", sanoi ylituomari\narvokkaasti.\n\nHe kertoivat lyhyesti, että kokous oli hänen lähdettyään päättänyt:\nHerra Agostonin luo Waitzeniin toimitetaan lähetystö, se oli ensimäinen\n(varsin järkevä) päätös, toiseksi, viitta pannaan kolmeksikymmeneksi\npäiväksi julkisesti nähtäväksi; jokainen saa sitä maksutta ihailla,\nköyhä niinkuin rikas, paikallinen asukas niinkuin vieraskin;\nsuurkörösiläiset vain maksavat kymmenen denaria. (Sekin on varsin\njärkevää.)\n\n\"Mutta tärkein päätös on\", jatkoi Matteus Puszta, \"että me noudatimme\np. Nikolauksen kirkosta pyhäinjäännöslippaan; sinne pannaan viitta\npäiviksi ja öiksi. Avaimen lähettää kokous teille, ylituomari; te\nvartioitte sitä kuin silmäteräänne ja säilytätte sitä paikassa minne\nvieras käsi ei voi päästä.\"\n\nNäin sanoen hän ojensi vihreässä nauhassa kelluvan avaimen\nylituomarille.\n\n\"Noudatan kokouksen päätöstä.\"\n\nHän otti avaimen, nousi, astui Czinnan luo ja ripusti avaimen tämän\nkaulaan.\n\n\"Säilytä sinä sitä povessasi, Czinna.\"\n\nCzinna punastui korviansa myöten; hän veti vaistomaisesti punaisen\nliinan kasvojensa katteeksi; silloin tosin pistivät takaa esiin hänen\npojanomaisesti lyhyet kiharansa.\n\nHerra Matteus Puszta keikautti ikkunaan päin kääntyen suurta päätänsä;\nsiinä siis paikka, minne vieras ei pääse. Kauniin naisen lumenvalkeat\nparmaat.\n\nRäätäli kiljahti:\n\n\"_Canis mater!_ Kisälli Laczi!\" (Hän tunsi hänet tukasta.) Ylituomari\nhymyili.\n\n\"Niin käy, isä-kulta, kun on ihmeiden aika. Aikakirjoihin kerran\nkirjoitetaan, kuinka räätälinsällistä tuli ylituomarin vaimo.\"\n\nKirkastuksen sädekehä hohti tytön otsalla, Maksin katseen tenhovoimaa\nhän ei jaksanut kauempaa sietää. Hän luuli onnesta kuolevansa. Painaen\nkädellä sydäntänsä hän syöksyi huoneesta. Räätäli ponnahti kuin\nmetsähiiri pystyyn myrkyllisenä.\n\n\"Mitä kujeita sinulla on tuon pojan kanssa? Ellet olisi Kecskemetin\nkaupungin ylituomari, sanoisin sinulle jotakin. Onneksesi, onneksesi\nolet. Ja mitä merkitsevät sinun naurettavat sanasi? Mitä aijot?\"\n\n\"Otan hänet vaimokseni.\"\n\n\"Sinä, Kecskemetin kaupungin elinkautinen ylituomari?\" Vanhus antoi\nsurullisena päänsä vaipua.\n\n\"Budan pasha surmauttaa meidät molemmat, jos hän saa asiasta vihiä.\"\n\n\"Pashaakin vastaan suojaa vitta. Eikä Czinnaa sitäpaitsi enää\netsitäkään, koska ovat saaneet päähänsä, että hän on hukkunut Tiszaan.\"\n\n\"On kyllä joku, joka kuiskaa hänelle totuuden. Mutta puhukaa toki\njotakin, herrat, neuvokaa häntä, älkää toki seiskö siinä kuin puutukit.\"\n\nTästä kehoituksesta puuttui Gaspar Permete puheeseen ja selitti\nMaksille, että hän saisi valita itselleen puolison kaupungin\nrikkaimmista tytöistä; viisitoista joka sormelle. Czinnan alhainen\nsyntyperä ei mitenkään sopisi hänen korkealle arvolleen.\n\n\"Ei ole sanottu vaikka sopisi\", arveli Maks nauraen. \"Jospa Czinna\npolveutuukin Egyptin faraoista?\"\n\n\"Herra ylituomari, sitä olisi vaikea todistaa!\"\n\n\"Yhtä vaikeata vain kuin teidän todistaa päinvastainen, ettei hän ole\nfaraoiden jälkeläinen.\"\n\nPermete nauroi, Matteus Pusztakin nauroi; sillä Matteus Pusztan käsitys\nasiasta oli: \"Ylituomari tietää kyllä mitä tekee. Häntä ei tarvitse\nkenenkään mennä neuvomaan.\"\n\nPaul Fekete puolestaan otti tarkastaakseen kysymyksen siveellistä\npuolta.\n\n\"Ei kuka tahansa kelpaa ylituomarin rouvaksi, hänen tulee edes olla\nhenkilö, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy kaikenlaisiin tehtäviin\nja sen ohessa on älykäs.\"\n\n\"Kuulkaas\", virkahti Maks harmistuneena, \"arvon herra Seneca väittää,\nettä naiselle riittää, jos hän tietää niin paljon, että sateen\ntuhuttaessa ymmärtää mennä hakemaan katonsuojaa\".\n\n\"Täällä puhumme turhaan\", huudahti herra Permete olkapäitään\nkohauttaen, ja hyvää ehtoota toivottaen hän poistui muiden keralla\nhuoneesta.\n\nMatkalla he siroittivat kolmeen suuntaan Czinnan romaanin.\n\nSiihen aikaan oli jo kaikkialla juorukelloja.\n\n\"Tyttö on käyttänyt taikaa, on sekoittanut jotakin hänen juomaansa,\nmuuten on asia käsittämätön. On kauheata, kuinka pahasti niin älykäs\nmies voi kompastua.\"\n\nVielä enemmän kuin juorukelloja miellytti tämä tarina Blasius Putnokia.\nSamana iltana hän jo oli matkalla Budan pashan puheille ilmoittamaan\ntälle, että mustalaistyttö vielä eli. Maks Lestyak piti häntä\nkätkössä ja aikoi naida hänet. Mutta hänelle kävi Budan pashan luona\nmerkillisesti, kuten myöhemmin tuli selville. Pasha kuunteli hänen\njuttuaan ja kysyi sitten otsa rypyissä:\n\n\"Väität siis hänen elävän?\" — \"Kyllä hän on hengissä.\" Pasha kutsui\nhenkivartioston paikalle. \"Viekää tuo mies ulos — antakaa hänelle\nviisikymmentä kepiniskua jalkapohjille ja tuokaa hänet jälleen tänne.\"\nKun he olivat hänet tuoneet, kysyi hän uudelleen ystävällisesti: \"No,\nelääkö tyttö vieläkin?\" — \"Varjelkoon, ei hän enää elä, armollinen\npasha.\" Ibrahim hieroi tyytyväisenä käsiänsä. \"Opi tästä, mies, että\nhenkilö, jonka minä kerran olen sulttaanille ilmoittanut kuolleeksi,\nmakaa haudassa vähintäin kuusi jalkaa multaa päällänsä.\"\n\nNäin kävi kavalan Putnokin, mutta Maks Lestyakin onni onkin\nharvinaisuuksia. Ihanan sädehtivästi paistoi aurinko häneen. Hänen\nvaltansa kasvoi päivä päivältä, hänen asemansa lujittui sekä\nsisään- että ulospäin.\n\nKecskemet esitti nyt suurta osaa. Viitta oli kokonaisen sotajoukon\nveroinen, se piti viholliset aisoissa. Se oli armeija, joka ei\ntarvinnut univormuja, ei muonitusta, jota voivat vahingoittaa\nkorkeintaan vain koit.\n\nKecskemetiläiset eivät peljänneet enää vihollisia. Päinvastoin, he\nodottivat perin tyytyväisinä sitä hetkeä, jolloin tienoilla harhaileva\nturkkilaislauma iskisi heihinkin. Siitä koitui aina kansalle suuri\nnautinto. Ylituomari ratsasti tällöin kaupungista mustalla orhilla,\nneljä heitukkaa ratsasti hänen edellään, neljä hänen jälessään, miehet,\nnaiset, lapset, usein koko kaupunki seurasi mukana, nauttiakseen\nsiltä huumaavasta hetkestä, jolloin turkkilaiset päälliköt kumarsivat\nviittalippaalle ja jolloin he nöyrinä kysyivät ylituomarilta:\n\n\"Herra, mitä suvaitsette käskeä?\"\n\nPitkiä tarinoita oli liikkeellä ihmeviitasta, niitä koristivat\nkaikenmoiset kirjavat lisäilyt. — Milloin väitettiin sen vaaranhetkinä\npuhuvan ja antavan tuomarille neuvoja, milloin kerrottiin että viittaa\nhypistellyt sairas parani, leski tai neito jotka sitä suutelivat\nsaivat miehen. Viisaammat väittivät, ettei viitta suinkaan ollut\nerikoinen jumalanihme, vaan että sen koko voima oli siinä, että siihen\noli ommeltu sulttaanin allekirjoittama lause: \"Totelkaa tämän viitan\nomistajaa.\" Herra Mikael Lestyak itse, joka tarkasteli tuota maankuulua\nvaatekappaletta ammattimiehen silmin, sanoi halveksien:\n\n\"Eipä tuossa ole erin kummallista. Tuollaisen voisin minäkin tehdä, jos\nvain tahtoisin.\"\n\nViitan taikavoima loi tenhoa myöskin sen kantajaan. Maks joutui\ntarinan värihehkuiseen pukuun. Kauniina iltoina hänestä juteltiin\nmajoissa satojen penikulmien päässä. Kaukana Szegedinin alapuolella\nkalastajaveneen lipuessa hiljaa soljuvilla aalloilla mietti\nveneessä-istuja itse: \"Mitä tehnee nyt Kecskemetin ylituomari?\"\n\nHän syö kultaista silavaa rubiinihelaisella veitsellä. Puhuva viitta\nei vain sanonut viholliselle: \"Pysy loitolla Kecskemetistä!\" vaan se\nvirkkoi myöskin ystävälle; \"Tule Kecskemetiin.\" Äveriäitä ihmisiä,\njalosukuisia herroja saapui sinne aarteineen asuakseen maailman\nturvatuimmassa kaupungissa; vanhemmat lähettivät lapsensa mieluimmin\nsinne; niihin aikoihin ilmestyivät Kecskemetin kaduille ensikertaa\nne erilaiset ylioppilasmuodot, joita siellä sitten on ollut meidän\npäiviimme saakka; koulu kukoisti, asukkaat rikastuivat aivan satumaisen\nnopeasti.\n\nKaikella on toki pahatkin puolensa. Viitta siitti paljot rahat,\npaljot rahat siittivät kaikenlaisia hirtehisiä ja rosvoja, jotka yhä\nuskalsivat poiketa Kecskemetinkin alueelle. Mutta kaikella pahallakin\non hyvät puolensa. Hirtehisiä varten perustettiin sotaoikeus, ja koska\nmaakunnassa ei voitu enää vapaasti liikkua, annettiin Kecskemetin\nmaistraatille väliaikaisesti ylin tuomiovalta hengenrikoksiin. Vielä\naskel ja Kecskemetistä tulee kuninkaallinen vapaakaupunki.\n\n\n\n\n8.\n\n\nMaks Lestyak oli elämän ja kuoleman valtias, ja jotta hänen arvonsa\nyhä kasvaisi, antoi kuningas hänelle aatelisarvon, joka oikeutti\nhänet käyttämään lisäkettä \"Kecskemetistä\". Vaakunassa oli kuvattuna\nhopeisella kentällä seisova viittaniekka ritari. Kilven toisessa\npuoliskossa seisoi takajaloillaan kolmella kullatulla tyynyllä kettu.\n(Hänen majesteettinsa oli tässä osannut varsin oikeaan.) Vain yhtä\npuuttui enää täydellisestä onniautuudesta: Czinnan vihkiminen.\n\nEikä sitäkään ollut enää tarvis kauaa odottaa. Lestyak ukko oli\njo aikoja sitten leppynyt, tuo pikku olento osasi häntä kaikessa\nmiellyttää, ja kun tyttö kutkutteli häntä poskesta, luuli hän tulleensa\ntaivaaseen. Czinnasta hersyikin päivä päivältä yhä kauniimpi, muodot\npyöristyivät ja kasvot olivat kuin kirsikka, jonka verenväri hennon\nihon aitakin hohti. Ei kukaan koko Kumaniassa vetänyt hänelle\nvertoja. Hänestä tuli vanhuksen lemmikki, uskottu, hän kutsui tätä\n\"tyttärekseen\", \"miniäkseen\", ja hoputti poikaansa kiirehtimään häitä,\nkoska hän muuten, jumala auttakoon, naisi tytön itse.\n\nMaks raivosi kärsimättömyydestä, jos pieninkin este ilmaantui; mutta\nellei estettä ollut, nauroi hän koko asialle.\n\nEnsimäinen määräaika oli sovittu päiväksi, jolloin hän saa Budan pashan\nlupakirjan, ilman sitä ei toki voi mitään tehdä, lintu vain rakentaa\npesänsä, vaikka se pelkääkin, että julmat kädet sen hävittävät. Lupa\ntuli itsellään: se oli kirjoitettu Putnokin jalkapohjiin. On varmaa,\nettei pasha enää koskaan ahdista tyttöä.\n\n\"Nyt voitte viettää häänne\", sanoi heille vanhus.\n\n\"Odottakaamme vielä, kunnes Czinnan tukka on kasvanut entiselleen\",\nvastasi Maks. \"Lyhyellä tukalla näyttäisi kruunu rumalta.\"\n\nVuoden kuluessa kasvoivat hänen hiuksensa, ja kuinka ihaniksi! Eräänä\niltana hän hajoitti ne vienon kuiskailun aikana; hän piti niitä\nnyttemmin suurten naisten tavoin kierrettyinä päänsä ympäri ja sitoi\nkahdella paksulla palmikolla Maksinsa molemmat kädet yhteen, kuten on\ntapana sitoa vangittujen kädet.\n\n\"Yiituomari kahleissa\", nauroi hän ilkamoiden.\n\nMaks ymmärsi, viittauksen.\n\n\"Todellakin, hääaikahan olisi jo käsillä, olen sitä jo niin kauan\nodottanutkin, mutta jos asiaa oikein tuumii, ei haittaa, vaikka vielä\noppisit hieman enemmän; minä puolestani tahdon sitä ennen ansaita niin\npaljon, että voin ylituomarinrouvan elättää.\"\n\nYlituomari oli näet ottanut hyvin oppineen herra Molitoriszin Czinnan\nkotiopettajaksi; kun puolisen vuotta oli kulunut, arveli tuo arvon\nherra:\n\n\"Hän tietää jo sen minkä minäkin.\"\n\nMaks oli haalinut kokoon hieman rahoja, mutta juuri siihen aikaan\nsaapui aateliskirja. Tuo onnenpoika alkoi nyt elää suurellisesti;\nympäristön aateliset pyrkivät hänen tovereikseen, he tulivat häntä\ntervehtimään, ja hän vastasi vieraskäynteihin. Czinnan hän jätti\nyksikseen. Aatelismieshän ei voi aina kuherrella, sehän olisi\nnaurettavaa. Tuo kurja pergamenttipaperi oli muuttanut hänet kokonaan\ntoiseksi, hänen verensä oli kuin käynyt sinisemmäksi, ja hänestä tuli\nnyt kaiken lisäksi oikullinen.\n\nKaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin\nhänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan,\njoka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain\njuorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän\nylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti\nhänen rinnallaan pieneltä.\n\nAh, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun\nvarjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein\ntoisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin\nonnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi\nviikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui\nhänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:\n\n\"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu\nkenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä\nsano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona,\nsillä se olisi minun turmioni.\"\n\nOli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä,\nettä Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii\nhänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen\nvaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut\nkuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa\nkiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.\n\nMutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli\nhänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.\n\n\"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa\nsinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä\nvihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on,\nsen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin,\nhän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te\ntosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän\nkuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö\nmansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja\njuuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan,\nkunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet\ntai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin\npaljon, Czinna kulta.\"\n\nSellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät\nlääkinneet hänen haavaansa.\n\n\"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin\nsinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään.\"\n\nSalaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: \"Vait', pidä\nsuusi kiinni, vanha mies!\"\n\nMitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi\nseikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi\nherraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan\nsiinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta\nvanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää\npainuksissa hän liikkui omaistensa parissa.\n\nEräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen\ntuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.\n\n\"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät\npidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn\nneidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä\nsinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia\nsaat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun\nlapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla.\"\n\nVanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden\nvälkkyä Czinnan katseitten edessä.\n\n\"Mistä saitte noin suuren aarteen?\" kysyi tyttö kummastuneena.\n\n\"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken.\nSinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua\nnaida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin\nminun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä\nvuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus\nLestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'\".\n\n\"En aavista, mistä on kysymys.\"\n\nVanhus jatkoi kuiskaten:\n\n\"Kaksi herraa tuli luokseni, tunnethan ne, pieni lihava toinen ja\ntoinen oikea Goljatti. He saapuivat erään kaupungin asioissa, mutta\nsen nimeä eivät ilmaisseet edes minulle. En kysynytkään, sillä onhan\nyhdentekevää, mikä se on. He tulivat kuten sanottu ja virkkoivat:\n'Mestari, räätälien räätäli, kaikkien räätälien suurin! Saavuimme\nluoksesi tehdäksemme sinut upporikkaaksi.' 'Mitä tahdotte?' 'Ompele\nmeille viitta, joka on aivan samanlainen kuin Kecskemetin kaupungin,\nmutta sen täytyy olla alkuperäisen kaltainen kuten kaksi kananmunaa tai\nkaksi vehnänjyvää toistensa rinnalla; pystytkö siihen?'\n\n\"'Neulani pystyy kaikkeen', vastasin, 'mitä silmäni näkee.'\"\n\nCzinnan ruumista karmivat kylmät väreet.\n\n\"Entä mitä te päätitte?\"\n\n\"Teimme kaupat. Puoleen ja toiseen haasteltuamme sovimme, että he\nmaksavat viisituhatta guldenia; viisisataa he suorittivat etumaksua,\nkaikki on sinun, lapseni.\"\n\n\"Osaatteko sellaisen myöskin neuloa?\"\n\n\"Minäkö?\" Ja hänen silmänsä välähtivät. \"Ole nyt, tyhmyri! Minä minua\npidät? Siitä tulee loistoteos, sen sinulle sanon.\"\n\n\"Mutta jos siitä koituu onnettomuutta?\" kysyi tyttö pelokkaana.\n\nVanhus nauroi.\n\n\"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan,\nsiinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee\nnoin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan\nyhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole.\"\n\n\"Onhan se niin\", myönteli Czinna hajamielisenä.\n\n\"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse\ntietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin;\nsitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten\nvietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka\nsinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!\"\n\nSitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku\ntehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin,\nkuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta\nMaksille: \"Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole\ntuonut mitään pesään.\" Siihen hän tietysti vastaisi: \"Mistä olette\ntämän summan saaneet?\" Czinna puolestaan vastaisi: \"Olemme sen\nlöytäneet lahonneelta sillalta.\" Ja lopuksi he keksisivät jonkun\nperintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.\n\nCzinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti\nmiellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen\neteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen\nrauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran\nmyöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin\nsiellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan\nvälttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja\nkarhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon\nkuumeisena työhön käsiksi.\n\nSe ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa\npäällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla\ntavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa\npääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä\nkävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?\n\nIllasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa\nsulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus\nhän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia,\njotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen\nsilmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi\niloista ylpeyttä:\n\n\"Katso näitä hihoja, tätä kaulusta, katso!\"\n\nJa kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä\nneulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla\ntunteilla:\n\n\"Voiko avarasta maailmasta löytää ihanampaa taideteosta!?\"\n\nOli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi\nhän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä,\njolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi\njo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.\n\n\"Katselkaapa!\"\n\nIhmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty\nkaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset\nkuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.\n\n\"No mitä arvelette?\" kysyi mestari.\n\nToinen miehistä vastasi:\n\n\"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin\nmestari.\"\n\nToinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja\nkaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.\n\n\"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne,\nmestari, ellet muuten usko.\"\n\n\"Lempo ne laskekoon! En rahojen, vaan maineen vuoksi olen ahertanut.\"\n\n\"Kumman saamme mukaamme?\" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten.\n\"Kumpi on meidän?\"\n\nLestyak seisoi epäröivänä vuoteen ääressä. Hän tuumi itsekseen:\n\n\"Annanko heille _oman_ työni? Enkä enää koskaan, en koskaan sitä saa\nnähdä? He vievät sen, Jumala tiesi minne, enkä tämän koommin saa kuulla\nsen vaiheista. Ja sitten alan tuskaillen surra, mitä siitä on tullut.\nEn näe sitä turkkilaista, joka kumartuu maahan asti minun teokseni\nedessä, — joka suutelee sitä, minun teostani! Ei, ei. Tulos ei saa\nmennä sen mukana. Työni on täydellinen. Tahdon sen pitää alati silmieni\nedessä, huumaantua sen ihanuudesta!\"\n\n\"No, miksette lopultakin näytä, kumpi on uusi?\" tiukkasi Goljatti\nkärsimättömänä.\n\n\"Entä miksi te vaaditte nimenomaan uutta?\"\n\n\"Koska tiedän, että olette meille määrännyt juuri uuden.\" Lestyak\nhypähti loukkaantuneena.\n\n\"En, en\", sammalsi hän käheästi: \"Juuri vanhan saatte mukaanne, vanhan,\noikean. Uusi... jää Kecskemetiin.\"\n\nJättiläinen otti viitan ja pani sen nopsasti vaippansa alle. Ovi kävi\nja painui jälleen pian lukkoon. Molemmat vieraat häipyivät öiseen\npimeään.\n\nVanhus meni levolle, mutta virkistävä uni ei vain ollut tullakseen.\nPahat painajaiset häntä ahdistivat. Dukaatit, jotka hän oli latonut\nkoriin ja pannut vuoteen alle, alkoivat ohuilla hämähäkinjaloilla\nkiipeillä ylös seiniä. \"Mars, hämähäkit, alas seiniltä!\" Muuan kolikko\nhypähti hänen rinnalleen ja alkoi siinä hulluna karkelon. \"Odotapas,\nlurjus, jahka saan sinut näppeihini.\" Hän haroi rahaa, mutta mahdotonta\noli saada sitä kiinni, vaikka sen kylmät jalat pistelivät häntä ja\nsaivat hänet värisemään, niin että hampaat alkoivat kalista; oli kuin\njääkärkisillä neuloilla olisi häntä pistelty.\n\nSitten hän uneksi, että kikatteleva Saatana otti tuon lemmon kullan,\nsulatti sen padassa ja valutti sen sitten hänen korvaansa, — tuo\npolttava neste virtaa hänen suoniinsa ja puhkaisee ohimon, ja hänen\nverensä kuumana kiehuessa huutavat hänelle hirvittävät äänet; \"Lestyak,\nmitä olet tehnyt, ah, mitä olet tehnyt?\"\n\nHän nousi, pukeutui, painoi päänsä ikkunanpieleen ja vuotti aamua. Hän\ntunsi ankaraa ahdistusta, mutta ei tunnustanut sitä itselleenkään.\nAh! Kaikkihan on kunnossa. Asia on varma, aivan varma. Hän vei\nviitan raatihuoneen suureen rauta-arkkuun, sitten hän meni Czinnan\nmakuusuojaan jättämään tälle avaimen ja kuiskasi tällöin hänen\nkorvaansa:\n\n\"Kaikki hyvin, sydänkäpyni. Tuolla vuoteen alla haukahtelevat jo\nkultaketut. Meillä on jotakin mitä valjastaa häävaunujen eteen.\"\n\nTurhaan hän ponnistelihe tyyneksi. Hänen vääntyneet kasvonsa eivät\nilmaisseet rauhaa. Hän ei voinut hetkeäkään pysyä alallaan.\n\nKuin hullu kärpänen liehui hän sinne tänne, kunnes hän vihdoin lähti\ntapaamaan poikaansa; tämä oli paraikaa saamassa kirjettä heitukka\nPintyöltä.\n\nYlituomari näytti hyvinvoivalta, hänen kasvonsa loistivat. Hän oli\njuurikään pukeutunut.\n\nHänen pukunsa olikin tavallista erilaisempi, sellainen joka\naatelismiehelle sopiikin. Tavallisen viitan asemasta oli hänen yllään\noikea attila uurretuin hihoin; uurrereunoissa oli koreanpunaisia\nsilkkiompeleita.\n\n\"Hyvää huomenta, isä! Mitä uutta kuuluu?\"\n\n\"Tahtoisin pyytää sinulta jotakin.\"\n\n\"Kecskemetin ylituomaria käskee vain yksi mies koko Kecskemetissä.\"\n\n\"Tarkoitatko minua?\"\n\n\"Tepä sen sanoitte. Entä mitä te käskette?\"\n\n\"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko\nsaapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä\nvastaan.\"\n\n\"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin\ntänään täytynyt panna joku toinen tilalleni.\"\n\n\"Onko jotakin hullusti?\" tutkaisi räätäli.\n\n\"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin\nlähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää\nnoutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä.\"\n\n\"Mainiota!\" päästi räätäli haltioissaan. \"Minä menen heille vastaamaan.\"\n\n\"Hyvä on. Pintyö, satuloikaa isälleni hevonen.\"\n\n\"Mikä niistä? Büszke?\"\n\n\"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä,\noikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi\nkuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet\nlammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi\nnäistä kuolikin.\"\n\n\"Maailma on ylösalaisin.\"\n\n\"Suurenmoisinta asiassa on\", jatkoi ylituomari, \"että Kecskemetin maine\npakottaa Kalgan sulttaanin vaatimaan oikeutta meidän lakiemme mukaan,\neikä hän hae korvausta omalla tavallaan. Kaikki tämäkin on viitan\nansiota. Mutta maltas, olin aivan unohtaa erään asian, odottakaa,\nPintyö. Ennen kaikkea menkää torille ja tuokaa sieltä neljä tuomariksi\nkelpaavaa miestä; joukossa voi olla turkkilaisiakin jos hyvin sattuu.\"\n\nOli ensimäinen markkinapäivä (sillä siitä asti, jolloin viitta tuli\nesille, alettiin Kecskemetissä pitää markkinoita), vanha Pintyö\nkurkisteli kojuihin, juoksi hyvinpuettujen miesten jälkeen, ja saatuaan\npyydystetyksi jonkun arvokkaan henkilön, lausui hän tälle juhlallisesti:\n\n\"Kecskemetin kaupungin ylituomarin, hänen jalosukuisuutensa, herra\nMaks Lestyakin nimessä. Teille, hyvä herra, on suotu kunnia ja älköön\nolko teille taakaksi saapua vaatimattomaan kokoushuoneeseemme jakamaan\nviisasta ja tasapuolista oikeutta kansalaisillemme. Järkevää ei ole\nolla tottelematta tätä käskyä.\"\n\nPian hän oli saanut toimeen suostumaan oppineen Paul Börcsökin\nSzegedinistä, nerokkaan Frans Baloghin Szentesistä; jälkimäisen\nhän löysi kansankeittiöstä kuudennen lasinsa äärestä. (Mutta onhan\nsekin hyvin.) Sitten hän haastoi czeglediläisen viestinviejän Stefan\nTordan, ja koska ylituomari puhui jotakin myöskin turkkilaisesta,\notti hän mukaan pitkäpartaisen budalaisen Mollah Cselebitin, joka\nmyyskenteli astrakan-nahkoja ja joka sellaiset kaupungit, joissa kadi\n(tuomari) pyydystetään ansoilla, manasi hornan tuuttiin. Näin asiansa\ntoimitettuaan meni Pintyö raatihuoneen talliin, puhdisti ja harjasi\nRaron, antoi sille kauroja, satuloi sen ja lähetti sanan Lestyakille,\nettä vanha herra saisi nyt tulla.\n\nJoustavin askelin riensi vanha Lestyak raatihuoneelle, jonne oikeus jo\noli kokoontunut; ylituomari oli lisännyt sen jäsenlukua vielä kahdella\nsenaattorilla, Gabriel Porossnokilla ja Agoston Kristonilla, hän itse\nseitsemäntenä oli puheenjohtaja. Kun hän huomasi isänsä, lähetti hän\nPintyön kaupungin sinetti mukanaan Czinnalta hakemaan avaimen, sitten\nhän otti rauta-arkusta viitan ja senaattorit panivat sen vanhan herran\nylle. Se oli virallinen toimitus:\n\n\"Menkää, isä, Jumalan nimeen.\"\n\nUlkona isä Lestyak nousi jalustimeen, heittäytyi satulaan pää\ntaaksepäin kenossa, kuni oikea ratsumies. Vieraspaikkaiset\nmarkkina-ihmiset kiiruhtivat uteliaina paikalle nähdäkseen ylituomarin\nisän, jonka kaidan vartalon yllä maailmankuulu viitta liehui.\nKecskemetiläiset heiluttivat hymyillen lakkejaan, lapset kirkuivat:\n\n\"Eläköön, eläköön Lestyak setä!\"\n\nMuutamat kuiskailivat kademielin:\n\n\"Onnellinen isä, onnellinen ihminen!\"\n\nJa nyt hän oli todella onnellinen. Täysin keuhkoin hän hengitti\nraikasta ilmaa. Raro tepasteli ylpeänä hänen allaan. Talojen pikku\ntarhoista nauroivat hänelle jasmiinit ja liljat, oman kodin ikkunasta\nheilutti Czinna hänelle valkoista liinaa. Hänen levottomuutensa kävisi,\nhän ei ollut väsynyt eikä kiihoittunut. Sotilaan ennen taistelua\ntuntema pelko katoaa taistelussa. Ja hän oli nyt tulessa, hän oli\nkuulevinaan rummun äänen: \"Eteenpäin, voittoon!\"\n\nHän hävisi tien pölypilviin; sillaikaa istuivat senaattorit ja\nylituomari rauhallisina istuntosalissa, kuuntelivat lammaskatraan\nryöstöjutun yksityisseikkoja, todistajien ja syyttäjien pitkäpiimäisiä\nvakuutteluja. Melko usein sekaantui tuohon autioon keskusteluun jalojen\nherrojen äänekäs haukottelu.\n\nKaupungin ulkopuolella temmeltävä nälkäinen lauma ei näitä herroja\nliikuttanut. Joutavaa! Vihollinen on nykyisin vain kuin joku juokseva\nasia, melkein samaa kuin antaisi ojennusta jollekin torimuijalle.\nToiseen riittää mies ja keppi, toiseen mies ja viitta.\n\nVain ylituomari liikahti levotonna tuolillaan, kun saliin astui Kalgan\nsulttaanin lähettinä Olaj beg silmäillen haukankatseellaan tuomareita\nja kysyi sitten, kuka heistä oli se kuulu ylituomari Maks Lestyak —\nsiihen Agoston vastasi viitaten kädellään pöydän päähän.\n\n\"Mahdotonta\", murahti Olaj beg ravistaen päätänsä.\n\n\"Ja kuitenkin olen minä Maks Lestyak\", vastasi ylituomari\nsoinnuttomalla äänellä.\n\nSuuri beg kivahti äkäisenä:\n\n\"Joko minun silmissäni hämärsi silloin kun kaksi ja puoli vuotta sitten\ntapasimme toisemme leirissäni, tai on tuon jalon herran pää senjälkeen\nvaihtunut toiseksi.\"\n\n\"Ihminen vanhenee, eikä aivan muutoksitta.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi minulla onkin kirje teille.\" Kirjeen oli kyhännyt Kalgan\nsulttaani hunajanmakealla kynällä.\n\n \"Rakas poikani, uljas Maks Lestyak.\n\n Rankaise, minä pyydän sinua, niitä pahoja susia, sillä ellet näytä\n maailmalle kammottavaa esimerkkiä, niin luulen että minulta siepataan\n vielä turbaanikin päästäni. Näkisin mielelläni, että lähettäisit\n minulle korillisen ihmispäitä (rosvot täyttävät kaksikin). Pitkään\n aikaan en olekaan nauttinut katkaistuista kecskemetiläisistä päistä.\n Kohdelkaa suuresti kunnioittaen lähettiäni, Olaj begiä, joka teille\n antaa lähempiä selityksiä.\n\n Olen sinun mahtava herrasi ja ystäväsi,\n\n                                Krimin varakaan! (Kalgan sulttaani).\"\n\nLestyak silmäili kirjettä hajamielisenä, sekavin ajatuksin, ojensi sen\nsitten toisille tuomareille, jotta näkisivät, kuinka säädyttömästi tuo\nvallananastaja kohtelee Kecskemetin ylltuomaria.\n\nKesken kaiken hän kohtasi Olaj begin tutkivan katseen, joka yhä\ntähysteli häntä, ja hän punehtui korviaan myöten. Hän istui\nvastenmielisine tunteineen kuin neuloilla; lisätkäämme tähän tunteja\nkestänyt kuulustelu ja salin tukahduttava ilma. Häntä pyörrytti;\nhän aikoikin jo luovuttaa puheenjohtajan toimen Porossnokille,\nmutta silloin kuului ulkoa kauhunhuuto, joka katuja vyöryen läheni\nlähenemistään ja pani ikkunat helisemään.\n\nTuomarit hypähtivät akkunaan ja ponnahtivat kalmankalpeina takaisin.\nRaro juoksi hurjana raatihuoneelle päin, sen selässä istui lujasti\nsidottuna vanha Lestyak, viitta yllä — mutta päättömänä. Typistetystä\nruumiista virtasi verta. Hevonen ja viitta olivat yltyleensä veressä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nPorossnokin hiukset nousivat pystyyn.\n\n\"Hirveätä!\"\n\nYlituomari vaipui pöydän ääreen pää käsiin uponneena ja nyyhkytti.\n\n\"Käsittämätöntä!\" huomautti Olaj beg, kun hänelle selitettiin, että\nvanhus oli viittoineen lähtenyt suurvisiirin joukkueen luo.\n\nHerra Agoston tarttui ylituomariin.\n\n\"Tulkaa, jalo herra. Keskeyttäkäämme istunto. Velvollisuudenkin rajan\nyli kohoo se suuri suru, joka teitä on kohdannut.\"\n\nMaks vavahti ja pyyhki kyyneleet silmistään.\n\n\"Olen vahva. En askeltakaan hievahda paikaltani, ennenkuin olen\nkostanut rakkaan isäni puolesta. Tätä ei ole turkkilaisleirissä tehty.\"\n\nHän antoi heti määräyksen, että ruumis vietäisiin kotiin ja pestäisiin.\nKahden ratsumiehen piti lähteä seuraamaan verijälkiä, kunnes he\nlöytäisivät pään ja selityksen tähän arvoitukseen.\n\n\"Riisukaa viitta hänen yltään ja tuokaa se tänne\", lisäsi Porossnoki\nmääräykseen.\n\nHetken perästä toi nyyhkyttävä Pintyö verisen viitan. Olaj beg ja\nMollah Cselebit ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät sitten suutelemaan\nviitan liepeitä, mutta päästyään lähemmäksi väänsi Olaj beg kasvonsa\nrumaan irvistykseen.\n\n\"Allahin nimessä, tuo ei ole oikea viitta! Siitä puuttuu\nshek-ul-lslamin merkki.\"\n\nMollah Cselebit nosti kädet rinnoilleen ja virkkoi hänkin mietteissään:\n\n\"Tuo ei ole pyhä puku.\"\n\nKecskemetin kansalaiset, jotka istuivat kuulijoiden mukana, katselivat\nmykkinä ylituomaria.\n\n\"Petosta!\" huudahti vihdoin Kristoffer Agoston.\n\nFrans Kriston nousi todistajien penkiltä ja astui ylituomarin eteen.\n\n\"Te olette vastuussa tästä! Avain oli uskottu teille.\"\n\n\"En tiedä mitään\", virkkoi ylituomari ärtyneenä. (Hän oli kuin rauta;\nsitä sitkeämpää, mitä kauemmin sitä taotaan.)\n\n\"Mikä ankara isku, mikä isku Kecskemetille!\" huudahti Porossnoki\nkäsiään väännellen.\n\nNiinkuin singotun kiven suhina sävähti ilmassa ääniä: \"Kuolema\nsyylliselle!\"\n\n\"Niin olkoon! Minäkin lausun saman tuomion.\"\n\nSivuhuomautuksiakin kuului:\n\n\"Hän ei ole paikallaan presidentin tuolilla, hän kuuluu syytettyjen\npenkkiin.\"\n\n\"Hiljaa!\" huusi ylituomari ja helisti sapeliansa, joka siitä lähtien,\nkun hänestä tuli aatelismies, oli alati hänen edessään pöydällä. \"Tällä\nistun presidentintuolilla ja tänne jään. Tahdon nähdä, kuka rohkenee\nliikahtaa, kun Kecskemetin ylituomari vaatii hiljaisuutta.\"\n\nVain hautuumaalla vallitsee sellainen kammottava hiljaisuus mikä nyt\nsalissa.\n\n\"Ken on se lurjus, joka on näin ojentanut pistimensä minua vastaan?\nJos olisin tiennyt, ettei viitta ollut oikea, olisinko lähettänyt\noman isäni siihen puettuna matkalle? Asia on käsittämätön. Jumala\non tahtonut lähettää koettelemuksia Kecskemetille, mutta älkäämme\nnapisko, sillä mitä tapahtuneekin, vielä hallitsee täällä voimakas\nkäsi. Senvuoksi, hyvä herra senaattori Kriston, lähtekää heti viemään\nturkkilaisille Taitajaan vaadittu veromäärä, jottei meille kahdesta\npahasta kasvaisi kolmea.\"\n\nKriston teki heti lähtöä, mutta tuskin hän oli ehtinyt ovelle, kun se\naukesi kovalla melulla ja sisään syöksyi Czinna. Hän oli kalpea kuin\nlilja, hänen käyntinsä oli horjuvaa, hänen kauneista silmistään herui\nkyyneliä.\n\n\"Mitä sinä haet täältä?\" kysyi häneltä ylituomari kulmiansa rypistäen.\n\"Mene kotiin itkemään!\"\n\n\"Täällä on minun paikkani.\"\n\nJa hän lankesi polvillensa. Hänen punaisen, pitsein koristetun hameensa\nlieve kohosi hieman ja paljasti hänen ihastuttavan sievät nilkkansa.\n\nOlaj beg ponnahti istuimeltaan.\n\n\"Hän se on, hän se on! Herra Maks Lestyak, katsokaa tuota. Tämä tyttö\nkävi luonani leirissä. En ikinä, näe Mekkaa, ellei se ole totta.\"\n\nPorossnoki ja Agoston tähtäsivät tuijottavat katseensa ylituomariin,\njoka kävi pahasti hämilleen ja punehtui korviansa myöten. Hänen\nheikkoon kohtaansa satutettiin. Nyt hän oli kadottaa lujuutensa. Czinna\ntaivutti murheellisena päätänsä.\n\n\"En ole koskaan nähnyt sinua, hyvä mies.\"\n\nYlituomari loi häneen kiitollisen katseen, ikäänkuin sanoakseen: \"Et\nole minua paljastanut\", sitten hän pusersi hampaittensa raosta: \"Kaikki\nsortuu, murskaantuu, kaikki on hukassa.\"\n\n\"Mikä on asia, lapseni?\" kysyi nyt Szentesin Frans Balogh. \"Mikset\nnouse?\"\n\nTytön rinnasta pusertui nytkähtelevä nyyhkytys.\n\n\"Minä olen kaikkeen vikapää. Olen antanut isä Lestyakille rauta-arkun\navaimen, hänen luoksensa saapui eräästä vieraasta kaupungista miehiä\npyytämään häntä valmistamaan aivan samanlaisen viitan kuin meidän,\nviidestätuhannesta kultarahasta.\"\n\nUhkaava murina seurasi näitä sanoja. Ylituomari suuntasi kalpeat\nkasvonsa seinään. Tällaiseen iskuun hän ei ollut valmistunut.\n\n\"Kuinka voit niin tehdä!\" huusi Porossnoki; \"ole rehellinen, vain suora\ntunnustus voi rikostasi lieventää\".\n\nCzinna painoi kädellänsä sydänalaansa, silmäluomet sulkeutuivat. Hän\nluuli menehtyvänsä häpeäänsä, ja silti täytyi hänen sanoa kaikki tällä\nmurheen hetkellä.\n\n\"Koska minä rakastan, rakastan Maks Lestyakia enemmän kuin tätä\nkaupunkia. Vanhus on määrännyt neljä tuhatta kultarahaa minun osalleni,\njotta hänen poikansa, joka on ollut puolen kolmatta vuotta sulhasenani,\nottaisi minut vaimokseen. Hän ei ole sitä tähän asti tehnyt, koska olen\nköyhä. Uskoin hänen sanoihinsa ja luovutin hänelle avaimen.\"\n\nHänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, valkeasta liljasta tuli ruusu,\nmutta vain harvoiksi hetkiksi.\n\n\"Mikä häpeä!\" raivosi herra Agoston. \"Olisinpa vain jäänyt lopuksi\nelämääni Waitzeniin!\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Porossnoki rauhattomana.\n\nYlituomari tarttui kouristuksenomaisasti tuolinsa selkämystään, maailma\nalkoi pyöriä hänen silmissänsä, ne pienet kirjaimet, joita kirjuri pani\npaperille, alkoivat hyppiä hänen edessään. Hän puri huulensa verille.\n\"Täytyy kestää, vain puoli tuntia, vielä en saa olla heikko.\"\n\n\"Ja sitten?\" aloitti Czinna kuolevan äänellä. \"Niin sitten. Mitä\ntapahtuikaan?\" (Hän hieroi marmorinsileää otsaansa.) \"Hän kävi öisin\nrauta-arkulla, otti viitan mukaansa ja ompeli aivan samanlaisen. Viime\nyönä sen saivat tilaajat.\"\n\n\"Kaikki on selvää\", mutisi Porossnoki. \"Hän oli ylpeä taidostansa\nja arveli voivansa näyttää, että molemmat ovat aivan samanlaiset.\nJa tänään hän otti sen yllensä, saadakseen nauttia loistoteoksensa\ntehosta.\"\n\n\"Keitä olivat tilaajat?\" tutkaisi Szegedinin Börcsök. Hän ajatteli:\n\"Olisivatko kenties meikäläisiä?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Czinna. \"Vainajakaan ei tiennyt. Kaikki tapahtui\nsalaa. 'Joku etäinen kaupunki', enempää hän ei minulle sanonut.\"\n\n\"Se kaupunki täytyy meidän löytää\", arveli herra Agoston surumielisenä.\n\n\"Me löydämme sen\", virkkoi ylituomari käheästi. Ne olivat hänen\nensimäiset sanansa koko tunnustuksen aikana.\n\n\"Se on tiettyä, jos niin pitkälle pääsemme\", huomautti herra Permete\nkatkeruutta äänessään, \"mutta teidän pitää langettaa tuomio, jos siihen\nkykenette\".\n\nPermeten huomautus valoi uutta verta hänen suoniinsa. Häntä, Maks\nLestyakia, vaadittiin esiintymään miehenä! Hänen silmänsä iskivät tulta.\n\n\"Sen teen\", hän sanoi karkeasti ja otti taskustansa sinetein merkityn\nasiakirjan. Hän nousi ja alkoi juhlallisesti lukea: \"Me Leopold I,\nJumalan armosta Itävallan keisari...\"\n\nÄäni petti, se muuttui soperrukseksi, kädet vapisivat, ilmaa haukkoen\nhän ojensi asiapaperin herra Agostonille.\n\n\"Lukekaa te!\" Väsyneenä hän painui tuolille. \"Ihminenhän olen minäkin.\"\n\nJa kun nämäkin sanat tuntuivat tuottaneen hänelle tuskia huudahti hän\nPintyölle:\n\n\"Ikkuna täytyy avata. En voi hyvin... Tukahduttava ilma!\"\n\nAgoston luki sillaikaa kuninkaallisen käskykirjeen, jossa julkaistiin\nKecskemetin kaupunkialueella noudatettava, varkauksia ja petoksia\nkoskeva sotaoikeus-päätös ja jonka mukaan Kecskemetin raatimiehillä oli\noikeus tuomita hengestä ja elämästä.\n\nSeuraa äänestys.\n\nHerra Porossnokilla on ensimäinen puheenvuoro.\n\n\"Tämä tyttö on kavaltanut kaupungin. Tuomitsen hänet miekalla\nmestattavaksi.\"\n\nSitten oli herra Börcsökin vuoro.\n\n\"Kuolema\", hän sanoi lyhyesti.\n\nMollah Cselebit virkkoi:\n\n\"Hän on näin menetellyt rakastavana. Hän on syytön.\"\n\nFrans Balogh puuttui nyt puheeseen:\n\n\"Hän ei tiennyt, että hänen teostaan koituisi kaupungille näin hirveä\nonnettomuus. Katukoon hän tekoaan!\"\n\nOli niin syvän hiljaista, että kuuli sydänten sykinnän ja\nikkunaruudulle lehahtaneen perhosen siivenpärinän. Kaksi tuomitsi\nkuolemaan, kaksi muuta vaati armahdusta. Szegledin viestinkuljettajan\noli nyt äänestettävä, hän tuumi kauan, hänen otsalleen kihoili\nhikihelmiä.\n\n\"Riittää vankila\", virkkoi hän.\n\nNe, jotka tunsivat syvää sääliä tyttöä kohtaan, hengähtivät\nkeventyneinä, he eivät tahtoneet, että pyövelinkirves katkaisisi tuon\nihanan kaulan. Jälellä oli enää vain herra Agoston.\n\n\"Kuolema!\" huudahti hän tylysti.\n\nJälleen olivat äänet tasan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi. Hirveä\ntilanne! Ylituomari nousi ihmeteltävän tyynenä; joustavana taipui hänen\nruumiinsa, hän tarttui säilänsä vieressä olevaan sauvaan ja taivutti\nsitä. — Sauva katkesi; se oli murtunut poikki.\n\n\"Kuolema!\" sanoi hän kuuluvasti ja levollisena.\n\nTyttö silmäsi häntä kauhuissaan, sydäntäsärkevästi kiljahtaen hän\nlysähti permannolle. Kuulijaparvesta kuului sekaisin murinaa ja\n\"eljen\"-huutoja.\n\n\"Hän on sentään suuri mies!\" kuiskailivat kecskemetiläiset toisilleen.\n\n\"Huono ihminen!\" mutisi Mollah Cselebit.\n\nYlituomari ei ollut mitään tietääkseen, hän lähti tuomaripöydän\näärestä, hänellä ei enää ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Hän\nkumartui rakkaansa yli, kohotti hänet ylös, suuteli häntä ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n\"Älä pelkää mitään, minä pelastan sinut.\"\n\n\"Hänessä on kaksi sydäntä\", tuumi herra Permete tovereilleen.\n\nJa tuo kaksisydäminen mies lähti salista varmoin, miehekkäin askelin,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän meni kotiin, sulkeutui\nhuoneeseensa ruumiin viereen ja puheli siellä tälle kauan.\n\n\"Miksi tämän teit, miksi tämän teit? Katso nyt, minkä onnettomuuden\nolet tuottanut itsellesi, minulle ja hänelle. Et ollut huono luonne,\ntiedän sen hyvin... Sinun kunniahimosi oli pyövelisi. Sinussa on\nherätetty henkiin tämä unkarilainen pahe. Kunnianhimoisena olet tehnyt\nviitan, kunnianhimoisena olet meidän viittamme antanut toisille. Olet\nsekoittanut tytön samaan vyyhteen, jospa et vain olisi tätä tehnyt,\nhänen sydämensä tunteet kannustivat häntä. Olet ne keksinyt. Kaikki\nsortui. Tässä seison murtuneena... En osannut arvioida sen aarteen\nsuuruutta, joka minulla siinä tytössä oli...\"\n\nSitten hän siirtyi viereiseen huoneeseen ja otti vuoteen alta sen\nsuuren kultakolikoiden täyttämän korin...\n\n\"Ota tuo, Erczi! Mene puutarhaan ja hajoita sen sisältö kansan sekaan!\"\n\nNyyhkyttävä tyttö tuijotti häneen jäykkänä kummastuksesta, mutta\ntotteli sitten kaupungin ylituomarin käskyä ja siroitteli kiiltäviä\nrahoja kadun hiekalle, uuranteihin, risukkoihin. Ylituomari katseli\nikkunasta hetken aikaa joukkoa, joka tungeskellen kumartui kahmaisemaan\nrahoja.\n\nMutta kun Erczi palasi, ei hän ollut enää huoneessa. Milloin hän lähti,\nminne meni, ei kukaan ollut nähnyt. Kecskemetissä ei kukaan ole häntä\nsen koommin puhutellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäntenä päivänä piti Czinnan mestauksen tapahtua.\n\nKolme päivää hän vietti teloitettavien kopissa. Hän rukoili\nrlstiinnaulitun-kuvan edessä, jonka yläpuolella päivät yöt paloi kaksi\nvahakynttilää.\n\nTämä aika käytettiin kaikenlaisiin valmistuksiin. Kirvesmiehet\npystyttivät mestauslavaa raatihuoneen vihreän oven edustalle, Paul\nFekete oli saanut luottamustoimekseen noutaa Fülekistä mestaajan.\n(Senaattoreilla oli muuta puuhaa, he etsiskelivät Kecskemetin\nlammikoista kadonnutta ylituomaria.)\n\nVihdoin neljäntenä päivänä, kun p. Nikolauksen tömistä helähti yhdeksäs\ntunti, alkoi torille kokoontunut väkijoukko liikehtiä. Teloitettavan\nkellot soivat.\n\nCzinnaa tuodaan paraikaa mestauspaikalle. Hänen yllään on\nyksinkertainen valkea puku, jonka miltei kokonaan peittävät hänen\npitkät valtoinaan valuvat hiuksensa.\n\nNiihin tarttuu heti Gaspar Szekeres, parturi. Sulavasti hän saksineen\njouduttausi tuomitun luo ja yhdellä ainoalla leikkauksella hän katkaisi\ntuon kauniin kassan... jottei se olisi pyövelin tiellä. Sitten nousi\nFrans Kriston tuolille ja luki kuolemantuomion kansalle.\n\nNyt tarttui isä Bruno tyttöä kädestä taluttaakseen hänet lavalle, missä\nmestaaja jo odotti, toisessa kädessä teräväksihiottu pyövelinmiekka,\ntoisessa valkea side. Sillä peitettäisiin hänen silmänsä.\n\n\"Kauheata on tätä kaikkea katsella\", puheli rouva Paul Nagy ja sulki\nsilmänsä.\n\n\"Niin kaunis ja kuolla pitää —\", huoahti Gerson Zeke.\n\n\"Vielä hetki\", selitti rouva Fabian, \"ja jälleen on maailmassa yksi\nnaimakuntoinen tyttö vähemmän\".\n\n\"Niitä ei olekaan kovin taajaan kylvetty\", arveli Johann Szomor.\n\n\"En ole vielä koskaan ollut mukana näin ikävässä teloituksessa\", sanoi\nIstvan Toth kovin tärkeän näköisenä, \"ja yhtä ja toista olen sentään\nminäkin kokenut. Ensinnäkin: ei ainoatakaan kosteata silmää. Vanha\nBurükään ei ole kokonaiseen viikkoon käyräänsä koskenut. Toiseksi:\nmistäänpäin ei ole odotettavissa armonliinan lehahdusta; kolmanneksi...\"\n\nHänellä ei ollut aikaa lopettaa aloittamaansa lausetta, sillä paksu\npölypilvi pullahti Szegled-kadulta, uhkeita kurutsiratsureita syöksyi\nsäilät sojossa, hurjin sotahuudoin mestauspaikalle. Etunenässä muuan\nlasketuin silmikoin kauniin ratsun selässä.\n\n\"Vihollinen, vihollinen!\" huusi joukko ja hajosi kaikkiin\ntuulensuuntiin.\n\nSyntyi ankara hämminki. Isä Bruno loikkasi lavalta maahan ja hampaat\nkauhusta kalisten syöksyi raatihuoneelle päin.\n\n\"Tapahtuu ihme. Minua tullaan noutamaan, minut viedään taas pois!\"\n\nSenaattoritkin hakivat turvaa paosta. Pyöveli pudotti miekkansa, hänkin\npakeni.\n\nKaikki tapahtui kädenkäänteessä, etumainen rautapukuinen ratsuniekka\nnelisti mestauslavan luo ja tempasi tytön kuin höyhenen satulaansa. Ei\nkukaan yrittänyt hänen tiellensä, ei kukaan kysynyt mitä hän aikoi.\nEi hänkään keltään kysynyt, kenenkä luvalla hän näin teki. Tuo pieni\njoukko katosi kuten oli tullutkin jollekin sivukadulle.\n\nVähitellen uskalsivat paenneet piiloistaan. Senaattorit iloitsivat,\nettä oli viety vain Czinna, ei muuta. Ei ollut väliä tytöstä.\n\nPyöveli oli nyrpeillään; hänelle täytyisi toimittaa työtä, koska hän on\nniin kaukaa vaivautunut tänne asti.\n\nMonet niistä, jotka taampana olivat seuranneet kohtausta, vannoivat\ntaivaan ja maan nimessä, että se sankari, jolla oli laskettu silmikko\nja joka karautti mestauslavan kupeelle, oli Maks Lestyak. Hänet muka\ntunnettiin ryhdistä, liikkeistä, välkkyvistä, pähkinänruskeista\nsilmistä. Älköön häntä enää etsittäkö hiljaisen lammen vesistä.\n\nRouva Johanna Deak, varsin luotettava henkilö, kuuli Czinnan kuiskaavan\nohimennen sankarilleen:\n\n\"Aijotko vieläkin odottaa, kunnes hiukseni ovat kasvaneet entiselleen?\"\n\nSankari vastasi kuuluvasti:\n\n\"En, Czinna, en odota enää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOliko näin, vai ei, taivas sen tiennee. Siitä päivästä lähtien, ei Maks\nLestyakia ainakaan enää etsitty kuolleitten parista, vaan odotettiin\nhänen palaavan minä päivänä tahansa.\n\nHänellä oli tietenkin omat syynsä kadota. Hän lähti hakemaan viittaa ja\notti morsiamensa mukaan. Mitä outoa siinä on? (Hän on tehnyt niinkuin\npitikin.)\n\nJoskus, — te sen näette hän palaa kotikaupunkiinsa kultasuitsisella\nhiirakollaan, viitta hartioilla. Kun Kecskemetiä joskus uhkaa suuri\nvaara, saapuu hän kotiin, istuu ylituomarintuolille ja iskee kuin\nsalama vihollisiin.\n\nHe odottivat kauan, kauan. Ovat jo hautaan menneet nekin, jotka\nlapsina juoksentelivat viitan perässä, mutta lastenlasten lastenlapset\nodottavat yhä hänen paluutaan.\n\n\n\n"]