[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8pga_VJr4pROjwIrWHEz0Yo0f1G733Qkbk_nZ0ExMH4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2819,"Luvattu maa","Prydz, Alvilde",1846,1922,"2819-prydz-alvilde-luvattu-maa","2819__Prydz_Alvilde__Luvattu_maa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1902,1919,51015,295566,false,71560,[23],"Norway -- Fiction",[25],"Novels","\"Luvattu maa: Romaani\" by Alvilde Prydz is a novel written in the early 20th century. The book likely explores themes of nature, deep emotions, and human relationships, as hinted by the evocative descriptions and characters that suggest a psychological and social exploration.   The opening of the novel introduces a lush, vivid landscape transitioning from daylight to twilight, setting a serene and reflective mood. It presents Thora Thammers, who seems to be a central character, revealing her internal struggles as she grapples with her identity against the backdrop of her marriage to Arvid Thammers. This portion showcases her disillusionment and conflict as she contemplates her past choices while longing for deeper fulfillment. The interactions among various guests at a sanatorium, hinting at a range of societal themes and character dynamics, suggest that the narrative will delve into interpersonal relationships and the characters' emotional landscapes. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Walldén, Hilja",262,"Norjalaiseen tunturimaisemaan sijoittuva romaani kuvaa nuoren naisen elämänvalintoja ja sisäistä etsintää. Teos käsittelee uskonnollisia ja eettisiä pohdintoja luonnonläheisessä ympäristössä.","Alvilde Prydzin 'Luvattu maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2819.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LUVATTU MAA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nALVILDE PRYDZ\n\n\nSuomentanut\n\nHilja Walldén\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n             Omistettu\n      Björnstjerne Björnsonille\n                ja\n         Caroline rouvalle\n\n\n Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi\n johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi\n sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja\n teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi\n ei kuulettuneet — — —\n\n Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka\n laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja\n viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —\n\n Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —\n\n 5. Mooseksen kirjan 8. luku.\n\n\n\n\nI\n\n\n    Mutta Herra sanoi:\n    »Ettekö sitten tekään näe,\n    että eläin vuotaa verta,\n    ja ettekö kuule, kuinka se\n    huutaa ja vaikeroi?»\n    Mutta opetuslapset vastasivat:\n    »Ei, Herra, emme kuule\n    sen huutavan ja vaikeroivan.\n\n             Koptilaisesta raamatusta.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSiintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin\njohtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän\njään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina\ntaivaan kirkkauteen.\n\nYlhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat\nhäikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee,\nihmismaailmasta eristettynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen\nsalaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.\n\nKesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään\npäivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden\ntaivaanrantaa.\n\nAurinko laskee.\n\nSe vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja\nrinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.\n\nMutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen\nsäteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu,\nruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet\nja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua...\nOn kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.\n\nJa kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.\n\nNiiden sydän on riemua tulvillaan.\n\nNe muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen\naurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki\nhe muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi\navata silmänsä ja uinuva sielunsa.\n\nOn kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon,\nyli joen ja järven.\n\nSe väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se\nsulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —\n\nKaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet\nkuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!\n\nIltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se\nhiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään,\nviemään kuulemaansa viestiä.\n\nMutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat\näänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.\n\nRuusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne\nlakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.\n\nHiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.\n\nHiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt,\nvienosti hohtaen jää se valaisemaan.\n\nKaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.\n\nOn kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai\nkatumusta.\n\nJa ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja\nlevittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön\nhiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.\n\n\n\n\n2.\n\n\nAlhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin,\nauringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät\nloistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne\nyhä vielä tuolla ylhäällä.\n\nHiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä\nniityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä\nihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana\nkohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.\n\nMutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat\näkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä,\nvaltava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.\n\nJa kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat\nniin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä\nsiinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat\nasiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.\n\nNiinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain\nvoivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.\nHennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.\n\nHän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu\nvaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva\nThora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.\n\nHän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen\nollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin\nmiehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.\n\nTietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.\n\nMutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen,\nvaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton,\njonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.\n\n— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä\non monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa.\nNiin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva\nkatselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä\nvuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä,\nmelkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita,\nylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — —\nSaattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada\nasua... Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein...\nNiin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään\novat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän,\njoka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän\nmaksaa koko talosta... Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä\nasuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos,\nja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien\nkanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —\n\n— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja\nBirger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten\njoukkoon — — —\n\nRouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.\n\nNuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko,\nkirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!\n\n— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa\nläheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan\nollut niin.\n\nBirger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen,\nolet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä\nsinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa\npitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.\n\nHän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti\npureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan\nlihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo\nryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen\nolisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.\n\nGertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset\nsiniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten\nveljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.\n\nHän tuli jälleen äitinsä tykö.\n\n— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua\nvanhoihin — — —.\n\nRouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen,\nkääntyi hän häntä kohden.\n\n— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla,\nverhotulla äänellä.\n\n— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla\nvarattuna kaksi huonetta... kaikki on järjestyksessä. Illallinen\nodottaa... tätä tietä, tehkää hyvin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan\nvieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset\nseiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.\n\nTuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä,\nrunsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun\nyli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.\n\nItsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan\nmuu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.\n\nKun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa\nahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki\npienemmät laivat joutuvat liikkeelle.\n\nYksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka\njuuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei\nluonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä\nlausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut\nolla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset\nnöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.\n\nMutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi\nsitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin,\nomisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja\nylimäisen kamariherran toimen.\n\nTänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili\nympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä\nvarten.\n\nHän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt\nhänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.\n\nTänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin\ntällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten\nhelppo hänen oli ohjata keskustelua.\n\nHänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla\nniin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.\n\nIhmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden\nylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana —\nhaaveellista surumielisyyttä.\n\nHän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä\nollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän\noli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta,\nmikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen\nomaan mukavuuteensa nähden.\n\nEhdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea\nhän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää\nhieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la\nvierge.\n\nHän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden\nkarva oli pehmoista kuin silkki.\n\nThamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch,\nsinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä\nolivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon\nalentuvainen.\n\nJa kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan\nitsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei\nystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä\nniin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.\n\nHänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin\nmitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.\n\nKeskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko\nherra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin\nlattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa\nasian tosiperäisyydestä.\n\nHänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun\nvain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.\n\nHänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin,\nkuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.\n\nTämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän\nollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.\n\nHänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat\nprofessoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia\nsaada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset\nolivat johtuneet.\n\nProfessorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi\nmiestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.\n\nTäytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin\nselvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri\nollut.\n\nRouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.\n\nKapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.\n\nHän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt\nhuonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen.\nSe oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli\ntullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.\n\nRehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää\nmyöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava\nhalu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen\njonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista\nerilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki\nmitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden\nennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden\naatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.\n\nTänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen\ntukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä\nnimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.\n\nMutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.\n\n— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen\nmaailmassa, lausui hän.\n\nSiinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli\nsitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja\nhäiritsi.\n\nRouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli\njousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva\nilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä\nseikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen\nsattuma.\n\nJa sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin\ntavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.\n\nNykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle\nrouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don\nJuanin todellisen nimen.\n\nNaisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui\ntyperyyksiä.\n\nMutta herroja hän viehätti.\n\nTarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen\nhengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään\nepäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen\nmielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin\nsuloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia,\nvaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli\nkaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein\nsuloisin.\n\nHän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli\nheikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.\n\nHän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan\nmuiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa\ntyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä\noli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän\nkoskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.\n\nRouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi\nsitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin\noli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle\nkaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.\n\nDon Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja\nkatsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan\nkaikkia noita ihmeellisiä asioita!\n\nEi ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi\nuskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä\noli niin hirveän oppinut.\n\nYksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.\n\nSe oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja\nerittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.\n\nMuiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin\nkääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein\nheränneinä, tuimina.\n\n— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki\non kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat\njohdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan\novat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin\nmuissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.\n\nSen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva\nLissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.\nMuutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.\n\nMuutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata\nhäntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat\nystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät\npiilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi\nhän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi\n»enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.\n\nHän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan\nherättäneet tavallista suurempaa huomiota.\n\nEnsiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon\nvanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi\nsentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä\nasui pienessä talossa aivan itseksensä.\n\nMutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.\n\nMies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin\nkeksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä\nhyvin.\n\nRouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset\ntyperiä.\n\nMiestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut\nselittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.\n\nTänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.\n\nHän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen\ninsinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat\nviikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan\nasennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä\nteki häneen valtavan vaikutuksen.\n\nLehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.\n\nHän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on\nvarsin yksinkertaista.\n\nIhmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain\ntarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät\noikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.\n\nHänen rouvansa hymyili jälleen.\n\nSamassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.\n\nJuttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin\njäi kesken esityksen.\n\nTiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet\nsisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.\n\nMuuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo\nlankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli\nsisään ja meni lastensa luo.\n\nToiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät\nhäntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa\nvailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta\nviehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon,\nei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien\nsynnystä.\n\nJoillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän\nnäytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein\nmieltäkiinnittäväksi.\n\nHänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta,\nhempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää\nja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja\nkalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän\npois ympäristöstä.\n\nNaiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo\nomituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.\n\nThamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella\nsuljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki —\n— —.\n\nEdelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset\nasiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä\nhuomaansa!\n\nNurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltään\nOmar Pasha.\n\nHän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen\nhiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden\nsulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.\n\nHänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre —\nkuin kärsimysten uurtama.\n\nHänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, —\nmatalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.\n\nHänen katseensa hyväili tuota olentoa.\n\nSitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän\nistumaan.\n\nHän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun\nhiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.\n\nKun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva\npaikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja\nesitteli seurueen hänelle.\n\nLehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan\nrinnallensa istumaan.\n\nNaiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli\nnoin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.\n\nIloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän\nei ole tänään hyvällä tuulella,\n\n    ce jeune Omar, pacha de Nègreport —\n    parceque son tigre de Nubie est mort.\n\nVoin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen\nvaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia!\n— Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin\nnurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut\nmietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.\n\nNurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.\n\n— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi\nsyventyä sellaiseen?\n\nThamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei\nhän voi hillitä huonoa tuultaan.\n\nTukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo\nyksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin\naivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä\noikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.\n\nNäytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta\nhänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.\n\n— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.\n\nMutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel\noli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia\nalkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut\nkasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.\n\nNaisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouva\nThammersille.\n\nSitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina\ntarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.\n\nSiitä tuli työtä monelle herralle.\n\nTuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä\nitsetietoisen äänen.\n\nSe oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat,\nvalmiit mielipiteet kaikenmoisesta.\n\nÄiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa,\ntuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa\nparjaamisen aihetta.\n\nGertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista\nvalkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.\n\nÄitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui\npaikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan\nahdistamana.\n\nVihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon,\nlupaavan säveltäjän uusia lauluja.\n\nHänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan\npaljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä\nsyvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille\nsalajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä\njokapäiväisimmät sanat.\n\nTänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet\nsoinnahtelivat viehättävän tunteellisina.\n\n    Kuullos,\n    Jos uskallusta,\n    Jos uskallusta Sull' lie!\n\nJa äkkiä, intohimoisesti seurasi:\n\n    Oi, jospa silkkiliivit\n    Valkoiset mulla ois!\n\nJoka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin\nsuosionosoituksiin.\n\nThamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.\n\nTämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä,\nmikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla\nhuomaavaisuudella.\n\nNyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.\n\nSensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen\nitse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas,\notti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon\nraihnaisuuden.\n\nHänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi\nvelvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa\nkoskaan loppunut.\n\nHänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.\n\n— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko\nruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä... En tiedä,\nymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.\n\nJa hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.\n\nNyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva\nThammersille ystävällisyyttä.\n\nHän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän\nvastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain\noli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä,\nettei hän pystynyt sitä korjaamaan.\n\nNyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos\nluonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi\nvoinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia,\nkullankellerviä...\n\nHän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis\nmenemään tuleen hänen tähtensä.\n\nThora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.\n\nHänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi\nmitään.\n\n— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!\n\nThamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi\njälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.\n\nRovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta —\nkatsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.\n\n\n\n\n3.\n\n\nRouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.\n\nHänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi\naivan pimeältä.\n\nMutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine\nvarjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin\nhoukuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —\n\nHän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja\nkantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä\nkohden nummea.\n\nHän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.\n\nSitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.\n\nHän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi\nistumaan kanervikkoon.\n\nHän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon\nvoi piiloutua.\n\nHän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka\nvähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.\n\nTaivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana\npohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.\n\nSe katosi hänen sitä silmäillessään.\n\nKaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto\nnukkui.\n\nHän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka\npolvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa\nkirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla\ntäällä pimeässä... vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon... antaa\nsen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä...\nlöytääksensä levon.\n\nHän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.\n\nKuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.\n\nSe kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.\n\nHän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli\ntyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.\n\nMutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka\nsuunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet\nkanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne\nalkoivat nauraa — hänelle!\n\nTuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.\n\nHän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.\n\nEi hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se\njohti.\n\nHänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi\nja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat,\npelokkaat silmät tuijottivat häneen...\n\nHän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.\n\nOli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku\noli herännyt... hiiviskeli hänen jälkeensä... kaikkialla aavikolla oli\nliikettä — — —\n\nHän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin\nvaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —\n\nHän pysähtyi.\n\nHän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin\nnousi lähteäksensä kotiin.\n\nItsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi\npimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.\n\nKuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä,\nymmärtäväinen tyttärensä... Kaikista olisi hullunkurista että hän,\nvanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten\npelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?\n\nHän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä\ntuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain\nsanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.\n\nTuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi\ntuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi\nkautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään\nja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli\nvanha, tuttu virsi:\n\n    »Kaikissa mun menoissani\n    Hallitse, o Jumalani!»\n\nUskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan,\nryhtyi se häntä tutkistelemaan.\n\nEikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien,\nkantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi\ntoivossa!\n\nNyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi\nsyvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska\nminä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin\nkannoin sinua käsivarsillani! — — —\n\nEntisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi\nnuoruuden hempeä, utuinen unelma.\n\nHän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen\nhän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.\n\nHän nyyhkytti hiljaa.\n\nHän säpsähti, — joku tuli.\n\nHän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin\noli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.\n\nTulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti\nhäneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää,\nkuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut\njostakin kaukaa — — —\n\nJa nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne\nymmärsivät häntä.\n\nThora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen.\nSen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän\nrauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen,\nmikä oli luuhistunut kokoon.\n\nHän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi\ntahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen\ntaivasten maahan — — —\n\nTalon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.\n\nThora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä\nlausuisi sanasen.\n\nSeurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin\nsädekehän ympäröimänä.\n\nThora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti\nyksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.\n\nHän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.\n\nHän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa\nkatseessa.\n\nHän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!\n\nHän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta\nhän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä\nja kuiskasi: — Kiitos!\n\nPortaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään\nrouvan olleen niin myöhään ulkona.\n\nHän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva\nHarderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa\npienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies.\nHänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat\nsuorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut\nheille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen\neivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka\npäivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti\nsiltä kuin hän paranisi täydellisesti.\n\nKun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän,\nkirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMuutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa\npäivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät\nsinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.\n\nOven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.\n\nHe olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian\nlähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta\nkatseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.\n\nUseimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet\nitselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti\ntyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen\nsukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.\n\nSiinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia\npikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa\nkuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.\n\nMuutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan\nläheisyyteen.\n\nHe halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää\nsunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan\ntavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.\n\nTuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa\nsen.\n\nHiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.\n\nAsianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä\nkissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja\nhieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi\nkertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa\nkukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.\n\nNuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen,\nsillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta\nhävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki\njotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti\nhän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta\nminun _täytyi_.\n\nTällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen\nkasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai\nvärähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.\n\nNeiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli\nolemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.\n\nRouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja\nmitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä\nhän oli varma!\n\nKapteeni Spohr oli samaa mieltä.\n\nHän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa\nmuodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.\n\nKapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja\nmaailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan\nniin pahoja.\n\nRouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.\n\n— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä\n— — —\n\nJa hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis\npuolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet\nkasvot eivät olleet minkään näköiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan\nnahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.\n\nHänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti\nsuopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista\nhopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.\n\nHänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen\njalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei\nkonsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena.\nHän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä\nolevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän\noli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista\nkieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten,\nomituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi.\nKatseessa oli kuin koleaa hehkua — — —\n\nTänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja\nsingahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä\nturvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun\nhän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan\nläsnä.\n\nThora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli\nmuutamia vaskipiirroksia.\n\nParantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut\ntutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.\n\nHänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä\nkaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän\nhalusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä\nitsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt\nsiitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa.\nSilloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen\npaikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia\n— — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa\narvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.\n\nJuuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he\nleikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin\nsilkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa\nnaisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään,\nettä hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen\nsynnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys\noikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis\naikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —\n\nThamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja\nanteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä\nkorvilla.\n\nSitten kosketti hän häntä jalallaan.\n\n— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston\njäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan\nmeille loogillisen pilkun sääntöjä — —\n\n— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson\nolevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on\nkylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa,\nlehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän\nvielä kylmä, vai kuinka voitte?\n\n— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.\n\n— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on\nmaailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä\nkaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —\n\n— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko\nmihinkään — — —.\n\n— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja\naurinkoon ja vuorenhaltioihin... Ja se tuottaa minulle tyydytystä.\n\nThamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me\nemme enää välitä!... Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista\noppineista herroista... Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä\nsähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu\nhuomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa\nmeiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum,\nsanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita\nnaisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te\nette vielä ole tehnyt!\n\nBetzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin,\njotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.\n\nOlikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin\nansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta\nse oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat\nhänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut\ntuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa\nvaikutti hurskaan viattomalta.\n\nMutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä\nvakuutuksiansa.\n\nToiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa\nkeskusteluun äänioikeudesta.\n\nLehtori tulistui.\n\nHän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan\nliioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti\ntuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.\n\nThamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovasti\nHembin puoleen.\n\nOmar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla\ntummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.\n\n— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te\nole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette\nlakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään\nlakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —\n\nThamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin\njalkojensa ympärille.\n\nTällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten\npuhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät\närtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi\nympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.\n\nVähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.\n\nTämä nauroi pidellen korviansa.\n\n— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme\nniitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse\nasiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi\nparantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan\nole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä\nja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa\nkaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava\nanteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette\nte voi antaa meille mitä me kaipaamme.\n\nNaiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta\ntuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä\nmitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.\n\nTodellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja\nsilkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.\n\n— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —\n\nHän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja\nkatseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te\noikeastaan tahdotte!... Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi\noivallista... Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman\nmeitä? — — —\n\n— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden\nettä kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava —\nkuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa\nluontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!... Minun\nsuutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole\nitsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan\nnaista, mutta sitä he eivät tee!»... Nähdäkseni on meille suotava\nanteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä.\nIhmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä\nalkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan\nerikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva\nSandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen\neri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille\nja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä\nnarrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta\nse tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä\non täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin\nkauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat\nitseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä\nkiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!\n\nToiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan\npataluhaksi.\n\nMutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut\nvaikenivat.\n\n— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette\nantautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette\nkauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette\nhelly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii\nteitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte\nmeidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin\nte eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi\nrepiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette\nmeidän kustannuksellamme!\n\nThamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.\n\n— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa\nelellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla\non kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa\nkysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte\nyhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista,\njonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne.\nSuvaitsetteko ehkä vastata hänelle?\n\n— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta\nsanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen\norjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan\nHenrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön\nEuroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi... Eikö ole\nkatsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa,\nettä me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää\nkeinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.\n\nRehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät.\nHän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä\nihmeelliseksi.\n\n— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä\non varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen,\nmikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka\npintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa\nvoi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.\n\nRouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.\n\n— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!... Nyt meidän tulee oikein\nhauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun\nherrat ovat tuollaisella tuulella... minusta se on hauskaa, sillä\non niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko\nystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä... Mutta hyvä, kiltti Omar\nPasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me\nkatsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?\n\n— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne\neivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!... Mutta lienee varmaankin\nparasta että nyt luikin tieheni!\n\nNyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.\n\n— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!\n\nTukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi\nrouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut\nhänelle tavaksi.\n\nHän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka\naluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.\n\n— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten\nsopivaksi loppulauseeksi.\n\n— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua\nloukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — —\nniin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan\nyli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —\n\nThamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.\n\n— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?\n\nHän katsoi hymyillen ympärilleen.\n\n— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies\ntakaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden\nulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka\novat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa\nalaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän\nhän lähinnä kuuluu petoeläimiin!\n\n— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä\nveressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya\nAllah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki\nalbumin ja meni myös ulos.\n\nHänen tyttärensä seurasi häntä portaille.\n\n— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua\ntoisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi\nmyös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja\nhuvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä\nkatsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet\nhyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin,\ntiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se\non oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko\nsanoa toisille nuorille että me emme voi — — —\n\nRouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.\n\n— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan\ntyynesti.\n\n— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen,\nniin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita...\nMe ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi\ntoisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka\ntekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy\nsaada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista\nylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana\nolla muista välittämättä»... Hän on niin perin reipas, vapaa luonne.\nNyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan,\n— niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua\nhiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin\nikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa\ntakia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen.\nVanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että\novat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun\nme saamme lapsia.» — — —\n\nHän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen\njohdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.\n\nÄiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena,\nvastoin tapaansa.\n\nHän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.\n\nJa Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti\nalkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.\n\n— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi\nluulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan\nenempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — —\nmutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te\npidätte sitä suotavana.\n\n— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt\ntulla mukaasi! —\n\nRouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada\ntehdä.\n\nHänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä\nerotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.\n\nHän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.\n\nTodellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet... ja hän oli varma\nettä kaikki täällä salaa ajattelivat samaa... sillä eihän äiti ollut\nsamanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta\neihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua... Kuinka\näiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen\nmuutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä\nhienoutta — — —\n\nNeiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada\nneiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nRouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita.\nSitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.\n\nHänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä.\nTuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä\nturhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.\n\nVasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan\nasia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä\noli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi\nitsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», —\nja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu\nsaada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.\n\nHäntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille —\nniin saisivat ne tuomita häntä.\n\nIhmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.\n\nHetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin\npaljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin\nerityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta\nse muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin,\njonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota\nhän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —\n\nHän kulki hitaasti.\n\nTuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen\njalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.\n\n— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —\nMutta paikkasi minä anastan!\n\nHän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään:\nvaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne\nkimmelsivätkään päivänpaisteessa!\n\nNyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset\narvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen\ntäytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!\n\nHäntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä\nei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla\ntäällä rauhassa yksin eläinten kanssa.\n\nKuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli\neteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan\nalla...\n\nHän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien\nmättäiden keskellä tapahtui... Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja\nuinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne\nvapisemaan. — — —\n\n— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole\nmuiden kaltainen!\n\nHän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.\n\nHän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt\ntuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.\nNyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —\nHäntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.\n\nHän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.\n\n— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon\nmiehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin:\nitsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —\n\nHän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko\nyhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?\n\nHäntä puistatti sitä ajatellessa — — —\n\nHän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena,\njommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän\nikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän\nneitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän\nmielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.\n\nJa täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät\ntoteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen\nkokenut!... Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti\nkäydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.\n\nItse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers\n— onni oli kai sitten sellaista!... Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä\nhän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää\nodotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät\nsen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä\nturvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli\nkuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut\nihmeellisellä tavalla... Eikä hän tahtonut kärsiä... Miksi olisi hän\nsitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi\nelämän ihanuudesta! — — —\n\nHän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.\n\nHän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!... Hän\ntiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu\n— tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan...\nHän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne... Oli ollut\naikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei\nmikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid\nThammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti,\njotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa... jotka eivät nähneet\nmitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —\n\nHän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin\nvastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli\npitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt\nkieltäminen!...\n\nJa hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli\nkätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta\nhänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!\n\nMutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa\nkaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.\n\nSilloin telkittiin ovi kiinni.\n\nSitäkään ei Arvid huomannut.\n\n— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon\npäivä — ja sitten tulisi parempaa.\n\nMutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta.\nHän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet\ntoisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa.\nJa hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli\nkiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan\ntehonneet häneen.\n\n— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?\n\nThora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin\ntuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —\n\n— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että\ntietäisitte millainen minä olen... ettette ajattele minusta liian\nhyvää... ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne\nnummelle!\n\nHän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se,\neihän hän voinut sitä salata — — —\n\nEpäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:\n\n— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei\nkoskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää\nkuin mitä elin — — — Aloin haaveilla... minusta haaveilu tuntui\ntodellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin\nluo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet... ja että se teki minut\nlevottomaksi — — —\n\n— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»\n\n— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi... jos kävisi totuudeksi,\netten enää välittäisi sinusta?»\n\n— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä\nkenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»\n\n— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää\nitkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —\n\nHän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän\nkuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se\nhyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani...\n\nMutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella\nArvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli\nalkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus,\njoka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan\njohonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku.\nJa ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat\nhukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän\nalkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä\nostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka\nonnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa\nniin väsymättömästi!» — — —\n\nMutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat\nalkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan\nvanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen\nympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi,\nmutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.\n\nJa nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa\nvarten... Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»\n\nHeillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi\nsitä.— — —\n\nThora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.\n\n— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.\n\n— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten\nhänelle?\n\nNe kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja\nisänsä sukuun... niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka\nnauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!\n\nTänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori\ntyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö,\nivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä\n— ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas\nvarasto merkityksettömiä puhetapoja... sama rakkaus mukavuuteen, sama\ntyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat\nlapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat\nosoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua\nsydämeen!\n\nHän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.\n\nMitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina\nsellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?\n\n— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan\nmuistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se\ntietysti juuri oli hänen mielisairautensa.\n\nHänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat\nettä hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —\n\nJospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet\nitsensä jäljettömiin... jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi\nhänen muistonsakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut\nkaikki, — oli käynyt tyyneksi!\n\nHän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli\nmurtunut... se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!\n\nHän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle\noli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä\npäiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei\nollut voimaa kestää niitä kahdesti.\n\nTuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli\npäässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen...\n\nMutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta lähestyi.\n\nHän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.\n\nTaivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä\ntuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden,\nvaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli\ntunturilaitumelta — — —\n\nAina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.\n\nVai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen\nkaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta\nloisketta!... kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei\nvoinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.\n\nHän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa\nuiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden\nvalkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös\npinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.\n\nJa taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta\nsiellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina!\nÄänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä\nmissään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli\nparasta kaikesta!\n\nHän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.\n\nEläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.\n\nHänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.\n\nTunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät\nsuuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle,\nmahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. —\nKuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —\n\nMiksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä\ntekemistä?\n\nRouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.\n\nHän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen\nja hymyili.\n\nTuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:\n\n»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»\n\nThora Thammers painoi päänsä alas.\n\nSitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan,\nniin kauan kuin voi, ja kuunteli.\n\nMutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain\nkatsonut häneen.\n\n— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —\n\nNyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.\n\nHän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.\n\n— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!\n\nSe nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.\n\nThora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla\noli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa.\nHän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka\nnauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän\nkäsitteli kaikkia asioita.\n\nTulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:\n\n— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te\npiileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!\n\nThora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija\njatkaisi matkaansa.\n\nMutta tämä jäi seisomaan.\n\n— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa\nsukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko\nnähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje\nsuorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen\nsuosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.\n\nHän kävi istumaan.\n\n— Toivottavasti te sallitte!\n\nThora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija\nei katsonut häneen.\n\nNiin jäi hän istumaan.\n\n— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on\nniin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko\nvuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin\nkoskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi.\nSiellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!\n\nHymyillen kääntyi puhuja Thoraan.\n\n— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen\nväliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun\ntavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena\neläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!\n\nThora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi\nkernaimmin tiehensä.\n\nToinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä\ntutkitte eläinkuntaa?\n\n— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.\n\nThora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti\nalussa.\n\n— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia\nmallikappaleita!... Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria,\njoilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?... Noita ihmeellisiä\nolentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan\nyksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni\nmaailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia\nhe ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai\ntäydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että\nkuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät\nylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli\ntäälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain\nnuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun\nparantoloissa rasittavaksi... Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin\nnäki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —\n\nThora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.\n\nOlivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen\nsanoi kaiken tämän hänelle?\n\n— Minä... minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen\nesiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä\nolen puhumaan puita, heiniä.\n\nHän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.\n\n— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen!\nJa te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette\ntyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella\nken minä olen. Tunnetteko minut nyt!\n\nThora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti\npuhujaan.\n\nJa katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa\nvärähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.\n\nTuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt\ntietää että se oli _hän!_ Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun\nympärillä... tuon valtavan katseen... nyt vasta tunsi hän hänet.\n\nAlkaisiko se nyt jälleen alusta?\n\nHänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.\n\nKaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut... ei, sitä hän ei\nantaisi riistää itseltään!\n\nHänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni\nmuuttui.\n\n— Ei, minä en tunne teitä!\n\n— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän\nonkin aivan luonnollista... johan siitä on hiukan aikaa... seitsemän-\ntai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —\n\nHänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.\n\n— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka\nsuhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt\ntutustua teihin!\n\nThora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa.\nHän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti.\nHän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.\n\nMutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.\n\nLauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:\n\n— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä\nKristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia\nsattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?\n\n— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja\nmenevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.\n\n— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?\n\n— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi,\nja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa\nDonna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.\n\nHänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän\njatkoi:\n\n— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä,\neivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on\nmuodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan\nmetsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa\nihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta\nhänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä\nja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan\nheidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu\nkosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian\nsuuri... Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —\n\n— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on.\nNe muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita,\nsuurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman\nkurjuus on voitettavissa... Oletteko puhellut hänen kanssaan?\n\n— En!\n\n— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka\nkärsivät... Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?\n\nThora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.\n\nÄkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.\n\nTämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti\nhymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!\n\nHän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö\ntäällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista —\nnummi on raskasmielinen!\n\n\n\n\n6.\n\n\nThora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän\nei ajatellut enää mitään.\n\nVielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko\npienentyä.\n\nOlo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli\njärven. Ja äkkiä tuli kylmä.\n\nHäntä alkoi palella.\n\nNousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa,\nkenties — — —\n\n— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin\ntavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.\n\nHän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä\npäätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.\n\nKuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut\naina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta\nsiitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi\nhän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.\n\nHän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä\nhuoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.\n\nKauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.\n\nSitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut\nhereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.\n\nMutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden,\näänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan\nnuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli\nniin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili\nsilkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli\nhän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen\nohitsensa...\n\nOli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.\n\nJa kaikki täytti hänen mielensä riemulla.\n\nJa hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi\nkuin kullahtavaksi... hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin\nlähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja\nomituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli\nsuureksi!...\n\nHän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski;\nkaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen\nalla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman,\nlumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta\nvalkoisesta lumesta.\n\nSiinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan\nvoinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.\n\n— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun,\nkorkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun... kaikki kuuluu meille!...\n\nTyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa,\njoka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit\nminua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —\n\nOli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.\n\nUsman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän\njuhlakulkueessa yli kedon!\n\nHe pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli\nvallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti,\nettä se pani toiset kukat päästä pyörälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhainen sunnuntaiaamu!... He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet\nkääntyä.\n\nKypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.\n\nHe pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot\nliitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.\n\nHeidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.\n\nJa kun he tulivat kotiin, soivat kellot.\n\nNe tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!\n\nKotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei\nhän ole sinua varten!\n\nJa he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän\nkäytti aikaansa.\n\nMutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt\ntuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.\n\nSillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin\nei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän\nkäytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!\n\nSen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton\nihanuus... Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia... valkoisia,\nvalkoisia!\n\nHänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.\n\nHän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan\nhän aina hänen luonansa!\n\nHän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä\noli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka\nhän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä;\nhänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan,\noliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen\nluotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä\nvierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja\nsanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi —\nvierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä\nvielä lisäksi.\n\nJa hän _oli_ siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen\npiti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa...\n\nHän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.\n\n— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen\nyritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.\n\nJa hän läksi.\n\nKotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä\nluo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.\n\nMutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin\nomituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja\njalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli,\njoka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava\npelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut\nsaanut elää — — —\n\nHän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei\npystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.\n\nGertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli\nnimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun\nillaksi, jolloin aiottiin tanssia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.\n\n— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin\nvarmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti\nlähteä aamukävelylle!\n\n— Rakas lapsi, voit olla levollinen!\n\nRouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti\nkasvojansa.\n\n— Näin vain unta... en muistanutkaan että sinä olet olemassa.\n\nGertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä\nkasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.\n\n— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —\n\n— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo\nportaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.\n\n— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!\n\nRouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.\n\n— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.\n\nHän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan\nedestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.\n\nKello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi\nkatsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.\n\nSitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä\nkäsiksi Gertrudin pukuun.\n\nHän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.\n\nTukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.\n\n— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni,\nrouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!\n\nRouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.\n\n— Te olette... en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen\nniin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin\niloinen!... Mutta te olette ultramontaani.\n\nMitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän\nolisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä\nhäneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.\n\n— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne\njuttelemassa!\n\nJa hän otti työnsä esiin.\n\n— Täällä on tosiaankin niin... niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä\nnäköala... kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli\nniin sattuvasti... Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen\ntästä näköalasta.\n\nMutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon\nkatoavan mäen taakse.\n\nTukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.\n\n— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla... mitä te pidätte\nauringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on\njotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan\ntotta.\n\nRouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun\nkäsityölaukkunsa.\n\nHän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen\ntäplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.\n\nRouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa\nliikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin\nkysymyksiin.\n\nHän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret,\nvalkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen\nhienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan\nettä hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.\n\nJa hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme,\nyksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.\n\nRouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin\nkuin häntä olisi raapaistu.\n\nOikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta\ntavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja\nvaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.\n\nRouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä\nhän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt\npäähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä\noli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet\nhänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä\nmahdottomimpia asioita.\n\nNyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta\ntai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta...\nEi, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —\n\nRouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat\nhenget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —\n\nJärjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan.\nRouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin\nettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että\nsyy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton\npannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan,\nja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista,\nettä rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti\nmyöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi\nmielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää,\nmillaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli\nhelposti jokin epänaisellinen piirre. — — —\n\nThora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian\nlämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.\n\n— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin...\n\nHe huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.\n\nRouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien\nehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä\nyksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.\n\n— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me\ntanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua\nkatsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä\nkuoliaaksi.\n\nRouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.\n\n— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden\nvanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita\nluonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin\nmitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on\nhullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»\n\nHän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka\ntuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden\nlapsensilmäin ilme.\n\nGertrud loi häneen nopean katseen.\n\n— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan\nihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?...\nBirgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa... Etkö ole nähnyt häntä\nkoko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa... aamuisin on sitä\nmelkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös... ja\nhänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla\nitsekäs... Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!\n\nRouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon\nneulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.\n\nMikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut\naikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa...\nSama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt\ntäysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —\n\nEi mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!\n\nOikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä\noli tullut hänen mieheksensä.\n\nHän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt\nparastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda,\nei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy\nsydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä\nsiitä vain oli sukeutunut.\n\nNeljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi\nhänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —\n\nJa entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt\noivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen\nkykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —\n\n— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta... ja millaista\nruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia.\n— — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän\nnaurahteli vain... ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan.\nHänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.\n\nJa sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään... Juuri miehensä\nsukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki\nselvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi... Se hermostutti\nhäntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt... Nuo ihmiset toivat\nmukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka\nsaattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —\n\nJa hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin\nei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa.\nMutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa\nhänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta...\n\n— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan\nsinulla miehesi.\n\n— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.\n\n— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!\n\n— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!\n\nJa hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei\nainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän\ntunsi jälleen omituisen pistoksen.\n\nMusiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.\n\nHän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti\nhänestä tuntui että se oli Arvid.\n\n— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää\nkauempaa?\n\nTietysti hän voi. Olihan monella muulla ollut vaikeampia seikkoja\nkestettävinä — miksi ei hän sitten kestäisi?\n\nKello löi yksi. Alhaalla ruvettiin tekemään lähtöä.\n\nPiha tuli täyteen iloisia, kovaäänisiä ihmisiä.\n\nHän tarkkasi Birgerin ääntä: oliko hän nyt jälleen juonut liiaksi?\n\nHän kuuli Samuel Sternin naurun. Se läheni. Mitä hänellä oli täällä\ntekemistä? Tietysti hänen piti saattaa naiset kotiin. — — —\n\nHänen sydäntänsä kouristi, kun hän kuuli että hän oli noin iloinen.\n\nMutta miksi ei Samuel Stern saisi olla iloinen kuten toisetkin?\n\nAsianlaita oli vain niin, että hän itse oli käynyt niin kurjan heikoksi.\n\nGertrud syöksähti sisään.\n\n— Sinähän et ole sammuttanut valkeata, äiti! Arvelinkin juuri, että\nolisit unohtanut tehdä sen! — — —\n\n— Enkö ole todellakaan sitä tehnyt? Minusta on kuin olisin koko ajan\ntuijottanut pimeään. — Onko sinulla ollut hauska?\n\n— Kovin hauska! Olisitpa nähnyt, kuinka oivallisella tuulella Omar\nPasha oli... hän on saanut kaikki nuoret tytöt rakastumaan itseensä...\nkaikki tyyni! Ja se oli hyvä saavutus, sillä onhan hänellä muitakin\nrautoja tulessa... Rouva Gyllenskjold — hänhän on saanut hänet\nansoihinsa. Älä näytä niin halveksivalta, äiti; sillä hän on tosiaankin\nihmeellinen, ja on oikein huvittavaa katsella, kuinka hän saa naiset\nitseään hakkailemaan. —\n\n— Luulen, ystäväni, että sinä käsität väärin tukkukauppias Sternin!\n\n— Ei, äiti, vaan minä luulen että sinä et ymmärrä tätä tällaista.\nTuosta kiihkeän romantillisesta rakkaudesta, joka lienee ollut muodissa\nsinun aikoinasi, me Jumalan kiitos olemme päässeet, — me huvittelemme\nja säilytämme sydämemme murtumattomina. Isä sanoo myöskin aina, että\nniin juuri on oleva. Mutta nyt minun täytyy mennä, tulen nukkumaan\nsuloisesti. — — —\n\nBirgerkö? Niin, hän meni klubille. Terveisiä vain — — — ei, ei hän\nkäskenyt sanomaan, — tiedäthän, kuinka hänellä on paljon puuhaa yhäti\nja aina. Nyt sammutan valkean!\n\nRouva Thammers paneutui pitkäkseen. Nyt piti hänen nukkua. —\n\nMutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja\njonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —\n\nJa mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.\n\nHänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään\nihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä\nyksin!— — —\n\nPitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani,\nettä saisin nukkua? kuiskasi häh.\n\nHän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet\nhänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja\nitse runon enkeli tuli, — — —\n\n    »Hän aatoksen tuuti\n    Ja kuiski: Jo uinu!»\n\n    [»Tog Tanken og hvisked:\n    Hav Fred, mens du sover!»]\n\n        (Björnstjerne Björnson.)\n\n\n\n\n7.\n\n\nKahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.\n\nSitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet\niloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.\n\nValko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut\nrepimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui\nkuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.\n\nHaltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja\nniiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja\nhuusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.\n\nJa Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.\n\n— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.\n\nSe oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä\nkaulanauhasta.\n\n— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss\nhuusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.\n\n— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —\n\nJa nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.\n\n— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!\n\nHän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, —\ntuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!\n\nSjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se\nmelkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä\nja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa\npaimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin\nmelkein oppinut kaupunkilaiskieltä.\n\nParantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.\nSjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.\nHänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin\nnähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.\n\nJa saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi\nhän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä\nseikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä\nkotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa\nkäyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras\nystävä — — —\n\nSilloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin\njutut eivät huvittaneet.\n\nJa Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi\npitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva\nLissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana\nhänen taulussansa.\n\nParantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut\nnäkyvissä.\n\nKun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle\nmielelle.\n\nAurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei\nnähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla\nja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä\nsaadaksensa ruokaa.\n\nHän läksi kulkemaan tunturia kohden.\n\nHän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne\nei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.\n\nVäliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.\n\nHäntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella,\nkun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja\nsävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset\nvuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen\noma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.\n\nThora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja,\nsurunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys\nympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.\n\nHäntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät\npäätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten\nkantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.\n\nNyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..\n\n— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?\n\nSjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan\nvuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan\nselvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän.\nVasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —\n\nSitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. —\n\n— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter\nyllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä\nheiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies,\najatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät\npois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin\nettä tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —\n\nJa jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo\nerottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön\njälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja\nnäkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —\n\nMutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka\nkauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.\n\nSitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin,\nja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja\nmiksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin\naikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet,\njotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi,\nmutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.\n\nMutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli\nyhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon\njärkeä.\n\nOli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät\nkauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen\nlepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!\n\nKatsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja\nkaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli\neläminen työnä.\n\nNiinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella\nalkanut sitä tehdä.\n\nHän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli\ntehnyt. Paistoihan Luojan päivä!\n\nJa täällä... mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten\nharjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. —\n— —\n\nHän ei käsittänyt, minne aika meni... nyt punoitti taivaanranta, ja\nvuoren harja vaipui jo illan pimeään. —\n\nKuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.\n\nSyvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi... Saiko hän salaista\napua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli\ntäällä puiden keskitse... vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa\nsyvyydestä! —\n\n— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta\nse oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja\ntaisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan\nkielletyn ikävänsä maailmaan... silloin putkahti ruusuja esiin\norjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa\nmuuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —\n\n— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut\ntietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?\n\n— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!...\nsuurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.\n\nTulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?\n\nMuutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin\nihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon\nväärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle\nhyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt\nvihdoinkin saanut terveytensä takaisin.\n\nNyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän näki Samuel Sternin tulevan.\n\nHän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli\nsiitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.\n\nHän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.\n\nSamuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti\nnoudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt\nhän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.\n\nHän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.\n\nThora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.\nEn antaudu keskusteluun.\n\n— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern\nhymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa\nsamassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!\n\nThora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä\noli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui\ntietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin\nnähden, eikä mistään muusta.\n\nSamuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte...\nNiin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte\njotain. Ja itse asiassa onkin niin... oikeastaan te silloin sanotte\nenemmän kuin puhuessanne!\n\n— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.\n\n— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla... Tiedättehän että\nihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole... Kun olette\nsiellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun\nte ette ole siellä, niin teitä kysellään... Teidät huomaa parhaiten,\nkun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.\n\nThora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen\nseurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä,\nettä ihmiset olivat iloisia?\n\n— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai\nuuden, syvemmän soinnun.\n\n— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen\nkanssa... minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!\n\nThora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.\n\nHän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.\n\n— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.\n\n— Niin, minulla on äiti!\n\nThora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen\näidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.\n\nJa sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä\nmiksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi\nhänen makunsa mukaista.\n\nSamuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla\nnummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat\nminulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä...\nnimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki\nminun kuolleet minuuteni.\n\nHänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.\n\n— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa\nkaikille eri puolille... Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla\nEgyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja\nolen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan\ntoisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.\n\nThoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.\n\n— Tekö sitten aina tulette — — —\n\n— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa... olen\nmuutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa... minä kuljen täällä\nkulkemistani ja katson luvattuun maahan.\n\n— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran\nuneksinut.\n\n— Mutta minä olen _nähnyt_ sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän\nnäköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain\nteille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!\n\nHänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun\nympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.\n\nSitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka,\njolloin äitini oli täällä... Eräänä iltana hän istui katsoen tuota\nnäköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne\nylös... Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä... Silloin\nhän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan\nikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.\n\n— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo\nloistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä\nolen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt\ntulla.» —\n\n— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt\nmuiden menevän sinne, ja olen uneksinut että _monet_ saavuttaisivat\nsen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —\n\n— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen\nsaavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»\n\n— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni\nrakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä,\njoiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava.\nJa minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta\nja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan... Kotkan tavoin\nolisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä... Sillä\nraamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin\nlempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti,\nmiksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri\nkuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»\n\n— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain\nsellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!\n\n— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle\ntalolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna,\nnimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin\nvuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun\nmaahan!\n\n— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on\nparempi vain katsoa sinne. — — —\n\n— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään\nmuulle kerro sellaista.\n\nÄkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä\npidetään jalona ihmisenä!\n\nThora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen\nkasvoillensa.\n\nTuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni\ntuolla tavoin soinnahtelevana... Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin\nmuisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —\n\nHänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei\nvoinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi\nottanut hänen pilansa todeksi:\n\n— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua\njaloksi?\n\nSamuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että\nteillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — —\nTunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin\npaljon virheitä.\n\nThora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa\nrauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon\nmiehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen.\nJa vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!\n\nMelkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.\n\n— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.\n\n— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja\nharhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani\nkäsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi\nsyyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto\nvoi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!\n\n— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon\nkeskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat\nmeidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon,\nvaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti\nsiitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.\n\nThora Thammers katsoi häneen pitkään.\n\nMiksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä\nkyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel\nStern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain\nhullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.\n\n— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän,\nsanoaksensa jotakin.\n\n— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat\npimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun\non tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia\ntutustua häneen.\n\n— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.\n\n— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn\nantaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.\n\nThora käännähti äkkiä häneen päin.\n\n» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?\n\n— Minkä muun?\n\n— Kaiken entisen suhteen!\n\n— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin.\nErittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan\nmukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki\ntuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki\ntuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!\n\nHän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.\n\nThora nousi.\n\n— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!\n\n— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä\nkärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme\npuhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!\n\n— Pysykäämme, te sanoitte?\n\n— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin,\netteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat\nliiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa\nkiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat\njäljellä, ja ne voivat helposti loukata.\n\nThora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.\n\n— Olla _teidän_ ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö\nkukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!\n\nSamuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.\n\n— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista...\nkuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette\nelänyt... Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te\ntulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin\nhuolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui.\nSitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin\nteihin — kaikki katsoivat teihin.\n\nThora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.\n\nOliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan\nmitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?\n\nHän nauroi.\n\n— Ihmeellinen pappi — eikö totta?... Minne te nyt menette? Täällä on\nvielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut!\nAiotteko sinne?\n\n— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan\n\n— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee\ntäällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla\nvuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen\neinen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi,\njoka tipahtelee tuolla vuoressa.\n\nHän otti sauramonkukan napinlävestänsä.\n\n— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä\n— ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.\n\n— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista\nkukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!\n\nHän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.\n\nEi koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja\ntyperäksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja\njärkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!\n\nEi, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.\n\nHän itsehän oli vanha ihminen!\n\nJa entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan\nmillään mitään.\n\nEnsi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.\n\nOli vaikea oppia elämää ymmärtämään.\n\nNyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki\nmuut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta\npäivästä toiseen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nOli loistavan kirkas päivä.\n\nHeti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja\nkirjoineen.\n\nOli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava\nkotiin. Hän karttoi ajatella sitä.\n\nOlihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.\n\nKuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran.\nHänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten\nkultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine\näänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän\noli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko\njotain muuta.\n\nAlhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei\nvoinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut\nerottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.\n\nNyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —\n\nJa nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen\nsyvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!\n\nSen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin\nse olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —\n\nKylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat\nystävykset.\n\nSe oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän\npäänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä\nkatseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.\n\nTuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora\nei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin,\nvaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi\nistumaan.\n\n— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.\n\n— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.\n\n— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän\nsitaateistanne.\n\n— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä,\nvaan josta syntiset nauttivat!\n\n— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!\n\n— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!...\nTeillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte\nsibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa\nviisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin\nvieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen\njäähyväisiltamaan?\n\nThora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä\nkovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja\nrukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan\nihmisiä.\n\nHän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli\nvienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.\n\n— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.\n\n— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut\nPohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt\nkuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain\naivan muuta... Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut\npois.\n\nThora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin\nkatsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.\n\nSamuel Stern jatkoi:\n\n— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman\nkaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen\nmiehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se\nmerkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee\nhän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman\nettä kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan\nhän sen tekee.\n\n— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?\n\n— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen\nsandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta\nsydäntä ei hänelle pidä uskoa.\n\n— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar\nPashaksi?\n\n— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain\nyhdenkaltaisuutta... Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei\ntahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.\n\nThora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan\npiiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.\n\nThora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen\nheinänkorrella.\n\n— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?... Olen varma että _te_ tiedätte\nsen... sillä minä luulen... ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —\n\n— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä...\nHänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut\nkirjoittanut oikealla tavalla... Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä.\nEi edes naistakaan pidä kiusata liiaksi... Tiedättekö, että tuo leppeä\npieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille\npedagoogeille!... Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja\nkurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät\nkirjoita niin kuin heidän tulisi. —\n\nThora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?\n\nSamuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon\nkiltin neiti Schaumin kanssa... Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran\nole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin\nmeidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme\njotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät\nnaiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai\nMatiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!\n\n— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.\n\n— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin\nviisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset\npettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli\nhänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä\nkautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — —\nJa mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka\npiiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin\npois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras\nkukkeus olisi poissa — — —\n\n— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä\nvaromattomuutensa seuraukset!\n\n— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.\n\nJa hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.\n\nHän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat\njotakin... Oikeastaan se huvitti häntä enemmän... Oli oikein surkeata,\nettä hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut\nvähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet\nhenkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin\nhän oli kuulematta lisää — — —\n\n— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. —\nMinä luulen... ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.\n\n— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan\nvarmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja\nmitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.\n\n— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa... sekä rouva Thamar että nuo nuoret\nneidit??... Minä luulen — — —\n\n— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana\nyhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?\n\nSamuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.\n\n— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, _mitä_ te\nluulette!\n\n— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin\ntarpeellisia, kaikki nuo naiset?... Eikö teillä täydy aina olla\njoitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin\ntyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos\nsen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä\nluulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!\n\nHän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään\nsiitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen\nnauraessaan.\n\n— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!...\nVai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä\nperin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun\nautuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua\npidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli\neilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on\nminuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä\nsisimmästä olennostani!... Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä\nrouva! — — —\n\n— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään\nnaisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita\nnaisia... Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät\nhe pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan\nparemmin.\n\n— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?\n\nThora nyökkäsi.\n\n— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni,\nturvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua\nmaata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi\nen minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian\nnuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että\nolen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi\ntaistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten\näitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki\nsyntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut\nja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —\n\n— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, —\ntiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, —\nmutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan\nmaahan lyötynä... Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä\nsääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten\nsuojaten huomaansa.\n\nHän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet\nniin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.\n\nÄkkiä käännähti hän Thoraan päin.\n\n— Mitä te sanoittekaan?\n\n— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!\n\n— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä\nolisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle\näitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi\n— — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat\nhäntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja\nmeni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä\npaikalla! — — —\n\nSilloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset\neivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä\ntulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» —\n— —\n\n— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli\nmennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»... Hänellä\non sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista\nymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan\nmuu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni.\nHän on ainoa nainen, jota jumaloin!... Kaikkia muita kohtaan olen\noppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani... Häntä minä katson\nsuurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.\n\nThora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen\nhuulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut\nettä jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui\nmuuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.\n\nHän katsahti ylös.\n\nSamuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana,\nmahtavana, tumma säihky katseessa — — —\n\nNyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli\nkuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten\naikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.\n\nOliko se _hänen_ syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin\nrikokseen?\n\nSamuel Stern nauroi.\n\n— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?... Eikö ollut\nperin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi?\nEiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?\n\nThora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä\ntuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.\n\nHän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.\n\nHe olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin\nruumiillisen ponnistuksen jälkeen.\n\n— Minun _täytyi_ sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran\nsanottava!\n\n— Niin... niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.\n\nSitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi\nliikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.\n\n— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan\noikeassa!\n\nHän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen\ntoisiinsa.\n\n— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen\nnimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.\n\nThora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?\n\nMitä te ajattelette?\n\n— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi\nThora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten\ntekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa\nja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule\nsen huutavan ja vaikeroivan...» Sellaista elämä on!... me emme kuule\ntoisiamme!\n\n— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain\nlisää.\n\n— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!\n\n— Huomennako?\n\nThora ei vastannut. Hän läksi.\n\nSamuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan\nkumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja\nikäänkuin häipyvän nummelle.\n\nHän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime\nsanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen... Huomennako?\nTulisiko hän huomenna?\n\nMutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.\n\nSanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.\n\nItse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa\nkotiin.\n\nJa ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet\nkeskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi\nkeskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.\n\nEi enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt\nniihin, jotka läksivät.\n\nVanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei\n— nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä\nasianomainen oli ansainnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt\nkesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.\n\nNäihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä\nenemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla\nhänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli\nsiellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen\ntähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin\npaljon tehtävää.\n\nNyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin\nillalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.\n\nJos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi\nmatkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin\nkuolema olisi ollut lähellä.\n\nMutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä\nmuistellessa.\n\nOlihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta.\nSilloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja\nhänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.\n\nJa vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen,\nniin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen\nmielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset.\nEi hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin\npitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.\n\nJa päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen\nvieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: —\nTervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän\nhuudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!\n\nSitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.\n\nJa Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma\nolla, joka kerran kun kohtasivat hänet.\n\nSe oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja\nhaaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään,\nniin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nMetsäruusun kukkiessa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nNiin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.\n\nTuli talvi.\n\nMonesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.\n\nUlkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja\ntiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.\n\nPuut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki\nvaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.\n\nLumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja\nrakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista,\nhiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän\nuneksivana.\n\nPaljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain\nodottelivat että se läksisi tiehensä.\n\nVihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.\n\nKaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä\nja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini.\nKullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta\njokaisella mäenrinteellä.\n\nKun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten\nalapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.\n\nJa kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oli\nMetsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.\n\nVähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.\n\nHienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin,\nmutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua\npitäen.\n\nKaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat\nkoiransa.\n\nLehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat\nsiitä huolissansa.\n\nRouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua\nnuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.\n\nOli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä,\njotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman\npäivän.\n\nKesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli\njo alettu maalata koskea.\n\nOli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä\ntotta istuskella ulkona.\n\nIstuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.\n\nRouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle\nkaiken huomionsa.\n\nRouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa\nälykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa\nkasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne\nkertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät,\n— siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se\noli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka\njälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.\n\nThamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen\nmieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky\nkeksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä\narkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.\n\nMutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle\noli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että\nhänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.\n\nHiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan,\nerinomaisen miehensä kanssa.\n\nTämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat\nvoineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen\nolisi täällä oikein hyvä olla.\n\nRouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä\nkesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä\nmelkein mikä tahansa.\n\nHän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.\n\nAivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti\nhoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos\nmahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.\n\nKonttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku\nvaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa\npois seuraavana päivänä.\n\nJotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä\nvuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.\n\nRouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin\n_täytyi_ tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin\nkuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva\narveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että\nhän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.\n\nMies ei sanonut mitään, — hymyili vain.\n\nNiiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli\nmuuttunut paljon.\n\nNaimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä\nkanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa\nkunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet\nniin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin\noli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet\nvälinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta\nantamalla jälleen.\n\nTiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.\n\nNyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei\nhän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden\npauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää.\nJoskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä\nnyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei\nennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin\nhämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut\nenää koskaan hyvittää.\n\nNyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut\nnäyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva\nLiss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel\nalkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.\n\nKaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.\n\nRouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan.\nHän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja\noliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.\n\nÄrsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää\naineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.\n\nMuutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin,\ntummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät.\nHänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut\npari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta.\nHän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja\nhäikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.\n\nHän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä\nsietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli\nantanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se.\nSen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —\n\nTästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia\nne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen\nvajonneina... Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea\nkehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden\nsaavuttaa todellista ihmisarvoa. —\n\nHänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen\npääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.\n\nMutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.\n\n— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat\nhänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne\nluulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he\nhuvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka\nniiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman\nihanuuden keskellä. —\n\nNuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät\nhäntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.\n\nHän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut\nmahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset\npyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka,\nmutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli\nihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät\nkuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten\nkeksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta\nkaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus... Ennenmuinoinhan\npoltettiin viisaita naisia!... Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen\nhuomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan\ntapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut\nsulottarien perintö?\n\nNaiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti,\ntaikka myöskin yli-ihminen.\n\nLehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä\noli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin\ntarkkasi nuorison puheita.\n\nNyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli\nsopimatonta.\n\nTämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar\nrouvaa.\n\nLähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi\nkahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.\n\nRovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä\ntukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi\npuhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan\nfosforihappoisista lannoitusaineista.\n\nIversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista\nsuomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —\n\n— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —\n\nRouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla\nruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.\n\nMutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.\n\n— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja\nmitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder,\ntietysti mustassa puvussaan. —\n\n— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan\nujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä... Jos\nvain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei\ntiedetä. —\n\nKaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi\ntänne.\n\nYksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa\njännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan\nrouva Harderiin.\n\nTuossa ihmisessä oli jotakin... ei hienostunutta... jotain enemmän\n— — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä\nprinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä\ntuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —\n\nHän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita\nylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään\nkuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.\n\nDon Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin\nolennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka\nvanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä\nkonsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat,\ntavallisesti menettävät, melkein heti.\n\nJa hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei\nkiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli\nherättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli\nerilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo\nmuut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.\n\nSe oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja\nriutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta\nhänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä,\nvaloisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.\n\nEi ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään\ntuollaisia havaintoja.\n\nMonen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen\nhymyili heille.\n\nDon Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi\nseisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.\n\n— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain... Tuolla alhaalla kylässä asuu\nköyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta... Nyt on heillä ollut\ntulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa.\nSe ei ollut vakuutettua... Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä\nauttamassa?\n\nToiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.\n\n— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret\nsiniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen\npienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin\ntavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin\nne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen\nmelkein — — —\n\nHän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli\nkuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea\nolla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja\nmistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät\nikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!... Ja kun nyt kerran\nmaailman meno oli järjestetty sillä tavoin... Tietysti oli Luoja\nasettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —\n\nTuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.\n\nMutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin\nryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla\nhinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä\nasia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen\noli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä\nasiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi\nhiukan sievältä.\n\nJa rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut\npääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta... Sitäpaitsi olivat tuollaiset\nihmiset aina niin kiittämättömiä!\n\nAdèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman\nhymyillen.\n\nSitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla\ntavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän\nkuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa.\nVahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!... Ja useimmat eivät myöskään osaa\nottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He\nantavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että\njos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin\non soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme\nvelkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä\nniille, jotka tukevat heitä... Jos voimme auttaa jotakin, niin on\nmeillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin\nkaikesta... Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille,\njoka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.\n\nDon Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka\nkaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.\n\nTuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.\n\nDon Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä\nhämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut\narvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen\nsilmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat\nvuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.\n\nHetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta\nkuin rouva Areschon silmät.\n\nAdèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä\noppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.\n\nLehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti.\nHän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa\nerinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi\nepäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt.\nMillä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!\n\nJa hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.\n\nMutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa\nalkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet,\nkuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten\nlopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti\nvoimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.\n\nEikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?\n\nHän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän\ntälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.\n\nNuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin\nlausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan\nväärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa\nlajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.\n\nLehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.\n\nNoustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss\nkääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.\n\n— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin... eikö\nteistäkin?\n\n— On kyllä.\n\nEnsi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut\nehdottomasti ihaileva.\n\nRouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.\n\n— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole\naivan kuin — — —?\n\nRouva Liss katsoi hänen jälkeensä.\n\n— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän,\nkäyden oikein miettiväiseksi.\n\nJuuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän\nloi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei\ntahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi\ntuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin\npaljon tarmoa!\n\nUseimmat vieraista jaloittelivat pihassa.\n\nKuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi!\nToinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin\nkäsiteltiin basaarikysymystä.\n\nLehtorille kerrottiin siitä myöskin.\n\n— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs,\nse on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset,\nolisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet\netukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?\n\nProfessori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.\n\nHän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.\n\nEihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.\n\nMieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.\n\nJuuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria\nleikkimässä:\n\n    »Rosvo, rosvo olit sä,\n    Kun varastit mun ystävän'!\n    Mutt' on mulla sulotoivo,\n    Että löydän ystävän!\n    Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!\n    Luulen rallala, ralla lallallaa!»\n\nRouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.\n\nHiukan kauempana kudottiin sarkaa.\n\nSitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he\njälleen alkaneet väsymättömällä innolla.\n\n    »Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.\n    Vedä verkaa, kudo sarkaa,\n    Anna kaiteitten käydä!\n    Näin vedämme verkaa — — —»\n\nJa he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina\nuudelleen.\n\nThora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua\nettä hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan —\nhiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.\n\nMutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina,\nsäkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.\n\nTuo pohjolan poika siellä soitteli.\n\n\n\n\n9.\n\n\nTuolla ylhäällä leviää nummi.\n\nSinne ei tunge mikään melu.\n\nSe hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.\n\nYlempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen\njuurta.\n\nOn kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat,\nsalaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan\nuumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.\n\nJoki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse.\nPurot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää\nja karehtii pienin iloisin aalloin.\n\nJa metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine\npaisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen\nmyöskin. Se käsittää sen.\n\nMutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?\n\nKysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät\nunelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi\non niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä\nkyyhkynen alati kuhertelee.\n\nKysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se\nkirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!\n\nSe täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä\nsiintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden\nvilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän\nsalaisuuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja\nhentoa, pehmoista ja vienoa.\n\nVaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut\novat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin\npiilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.\n\nIlma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse\nhuolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset\ntai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki\non heille uutta!\n\n— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja\nsipinää.\n\nJa valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat\nja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne\neivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.\n\nJa kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne\novat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista\nmetsätuoksuansa.\n\nSinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon,\nhillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»\n\nJa kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on\ntulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla\nkaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan\nhienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä\nhiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave,\nviimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee\nomalla viehkeällä kielellänsä.\n\nJa jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin.\nEi kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne\nkiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi\nilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.\n\nNyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.\n\nTulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan.\nSe tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta\nakanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.\n\nTulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo\nterveisiä ja tietoja orjanruusulta.\n\nJa lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja\nvaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta\nlakeuksilta ja metsistä.\n\nSe tulee aina tervehtimään nummea.\n\nSe tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.\n\nMutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta\nse hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.\n\nTuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää\nhyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.\n\n— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet\npuettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa!\nKuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!\n\nMuukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee\nihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on\nuurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.\n\nHehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.\n\nMutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota\ntuntematonta tuoksua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli liitää edelleen.\n\nJoki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.\n\nVärähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.\n\nValo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo\nkruunun säteistä.\n\nTulee vuolas virta hiljaisia ääniä.\n\nSe on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin\nkullahtava valovirta.\n\nSe kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.\n\nSe yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nThora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli\nnäköala nummelle.\n\nNythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.\n\nPieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista\nkahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa\neräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota\nsanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.\n\nOmituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut\ntäällä.\n\nTällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.\n\nArvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä\nkanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki\nolivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.\n\nItse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.\n\nHänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut\ntäällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.\n\nNaiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla\noli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin\ntehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt\njärkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut\noikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi\nenää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.\n\nSe tuotti helpotusta sekin.\n\n— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold\nkulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.\n\n— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä\noli matkustanut pois.\n\nThora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen\nsanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä\nja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti\ntyperäksi.\n\nThamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.\n\n— Minusta te olette reipastunut entisestänne!... Nähkääs, täytyy olla\njärkevä... ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa\ntehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!\n\nThora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne\nolivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin\nollut lainkaan typerä.\n\nHän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli\nniityille päin.\n\nHänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.\n\nNyt tuli ylioppilas Adelsson.\n\nHän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän\nparemmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta\npäästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.\n\nViime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen\nkanssaan.\n\nThoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota\nmaailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin\nihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä\nsaattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän\npyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein\nkulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers\nkerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen\nystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin\nlempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.\n\nNuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli\nhymyily esiin.\n\nRouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon\nhuomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.\n\nUsein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai\nhaluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle\nkukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin\nkuistillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.\n\nSaisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän\nmuun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä\nherroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo\nmolemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja\nvapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta\ntuli päivällispöytään varpaillaan tanssien... olisikohan tuo ehkä\njätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa?\nEikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista\nhienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?... Väliin ne\nhänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä,\nsamalla lailla kuin niiden palvelusväki...\n\nEikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään\nkysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?\n\nRouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset\npuhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.\n\n— Kyllä, vastaan kyllä... niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on\npelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan\nluontoa.\n\n— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!\n\nVilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.\n\n— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti\nihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja... ja nuo hienot ihmiset\neivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa,\noltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on\nkuin olisin roskaväen seurassa... ylhäisen roskaväen parissa... eikö\ntotta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?\n\n— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!\n\n— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista\nmolemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he\nkohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua\nnuoreksi aatelisherraksi... Nyt kun he ovat saaneet selville että\nisäni on _ainoastaan_ maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan\nkunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl\nJohan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!\n\n— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!\n\nNuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?\n\nRouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti\nkirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.\n\nYlioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut\ntietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin\nkalpeaksi. — — —\n\nRouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar\nrouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän.\nSitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?\n\nKun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä\niltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli\nmuassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi\ntämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään\nunohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti\nmuistavan hänet paremmin.\n\nThoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut\njälleen sisään.\n\nHän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli\nsisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen,\nomille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen,\njolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.\n\nNeiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.\n\nRouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja\nollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään\naamiaista sisään.\n\nRouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.\n\nMutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta,\nkun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa,\nmitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla\nosanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.\n\nOli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja\nollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri\ntuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.\n\nYksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.\n\n— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule\nettä on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin\nkoirinesi... Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin,\nettä saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni... En luule\ntodellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi\nluuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —\n\n— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota\nluuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten\nhauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.\n\nHän poistui hymyillen.\n\nOli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas\nAdelssonin siipiensä suojaan.\n\nJa sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään\nsyrjään, suodakseen tilaa toiselle.\n\nHän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä\nniin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin\nrankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle\nhalveksimistaan kyllin selvästi.\n\nKorvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.\n\nEräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppias\nStern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.\n\nSe oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa\nheille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.\n\nTämä nauroi.\n\n— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!\n\nJa ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.\n\nOmar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli\nkäynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.\n\nToisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin\nedellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti\nhän nuoren ystävänsä tehtäväksi.\n\nJa hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen\nlämpöisää.\n\nTiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein\njännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin\nluottavaiselta ja tyytyväiseltä.\n\nTukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä\njälleen kuin kotonansa.\n\nHän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai\nhyviä neuvoja ruustinnalta.\n\nThora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla\nkahvia juotaessa sekä iltaisin.\n\nOli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel\nSternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä\npuhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen\noma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.\n\nTietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten\nkaltainen.\n\nTekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt\npoissa nummelta.\n\nNyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa\nvarovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja\neivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?\n\nMitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä?\nTutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen,\nkuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai\nhalusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen\nsana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka\nkirveli, piikki, joka pisti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nThoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä\ntodistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla\nalakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja\ntoiseksi se rasitti hermoja.\n\nRouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä\ntukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi\nsuunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.\n\nRouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.\n\nKuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän\nkävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!\n\nMyöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin\nulkona pihassa.\n\nNaiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa\njalkeiltaan.\n\nPuhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin\nihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset\npystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.\n\nRouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään\nkatseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän\noli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus... Rouva von Astenissa\noli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista\nasioista, joita ei voi nähdä.\n\nRouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät,\njotka näkivät hänet.\n\nKenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan\nrouva Lissin takia.\n\nNuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa,\njolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan\nruusunpunaiset korvat.\n\n— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka\nvoittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun\nmielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!\n\nKuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan,\npitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!\n\nTuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —\n\nHyviä kirjojako?\n\nLiss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea\ntietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan\nvaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä\nkoske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja\nvakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä,\nhänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin\nkuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se\noli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut\nkyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen\nhyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa\nymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —\n\nYlioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin\nhänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki\nsen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.\n\nKenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia,\nmutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja\nhän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten\nsallittu olla vapaalla jalalla.\n\nVähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen\nyhteiskunnallisista kysymyksistä.\n\nHeihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias\nStern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista\ntapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.\n\nTuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori\nei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin\npilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan\nmuihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi\nhän lakkaamatta katseita ympärilleen.\n\nHeidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja\nhaukotteli.\n\nJostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.\n\nNeiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä\nsen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana\npistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän\ntuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.\n\nThora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi\nkeskustelemaan neiti Hembin kanssa.\n\nNyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.\n\nHän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen\ninnokkaasti keskusteleviin herroihin.\n\nTukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.\n\n— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän\ntäytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle\nkävelyretkelle... Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori\nrauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!\n\nTukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää\nhuomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen,\narvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli\nme ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä\ntavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä\nilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että\nminullakin on oma uskontoni!\n\nHe menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja\nvihelsi.\n\nSusi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin\ntykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi\nmukaan, mutta kutsua ei noudatettu.\n\nRouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin\nkanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa.\nOlipa tuokin keino kiusata häntä!\n\nOliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?\nHänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!\n\nHän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi\nolla hyväksi.\n\nNiin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko\nhänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?\n\nHänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen.\nHän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen\nsilmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —\n\nMitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka\nei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?\n\nKerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta\nnyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —\n\nThora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo\nkatkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.\n\nHän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän\ntoisten seurassa.\n\nVäliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.\n\nToisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä.\nRuustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.\n\nHän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä.\nSattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi\nturhanpäiväisistä asioista.\n\nRuokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla.\nHeillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouva\nIversen suureksi onneksi.\n\nJuteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen\nei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua\npuita heinää.\n\n\n\n\n11.\n\n\nThora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.\n\nUlkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen\ntakaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin\nvaltasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea\nmuuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.\n\nHän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu\nkarkeloimaan.\n\nMutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli\nkuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.\n\nHänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä\nvarrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä\nlehtiä.\n\nHän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku\ntaloja.\n\nOmituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.\n\nHän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä\niltarusko oli sammumaisillaan.\n\nHänestä oli kuin olisi joku tullut.\n\nHän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.\n\n— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan,\nvalkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas\nhäntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan...\n\nKaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.\n\nJa korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä\ntoisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut,\nmutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa,\nhaaveiden, unelmien valossa.\n\nTuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!...\nHän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta\ntuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie\nkävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä\nminne tie veisi — — —\n\nNyt saapui joku jälleen hiljaa käyden... Metsänhaltiatar lähestyi\nhäntä, hän, joka vallitsi nummella... Sjurin kertomuksista tunsi\nhän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva.\nJokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.\n\nVavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.\n\nTulija saapui aivan hänen eteensä.\n\nSilloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.\n\n— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.\n\n— Mitä tahdot minulta?\n\nSilloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.\n\n— Tunnen kaihoa!\n\nMetsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja\ntäynnä voimaa.\n\n— Mitä sinä kaihoat?\n\nThora kurotti kätensä häntä kohden.\n\n— Sitä, jota en voi saavuttaa!... Sitä, joka on ikuista!\n\nSilloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen\nkatseensa oli käynyt lempeäksi.\n\n— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.\n\nThora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan\npitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut\nmaata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt,\nja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki\nmätästen yläpuolella. —\n\nSilloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt\nihminen.\n\nThora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan\nvieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä\nmistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta,\njohon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen\ntehnyt?\n\n— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.\n\nÄäni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.\n\nHän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa,\njolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.\n\nHän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi\nhäntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.\n\n— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.\n\n— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.\n\nSamuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?\n\n— Surullisia asioita ne kertoelevat.\n\n— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta\nja vavahtelevalta.\n\n— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen,\njoka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden\nhuokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.\n\nSamuel kumartui häntä kohden.\n\n— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.\n\nHän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän\nollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.\n\n— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi\nvakuuttavasti.\n\n— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen\nvaltakuntaansa!\n\nSamuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin.\nThoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden\npäivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin.\nTämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa...\nmelkoisen matkan päässä arkielämästä.\n\n— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren\ntaikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!\n\n— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää\ntoisenlaiselta.\n\nHiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.\n\n— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon\nkaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.\n\nThora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain\npuolittain hänen puheensa.\n\n— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä\nmetsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee\ntyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa\nvanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista —\npitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli\nsulttaanille! — — —\n\n— Mitä sinä ajattelet?... Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun\nyö on pitkä?... Miksi tulit tänne jälleen?\n\nThoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.\n\n— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä!\nEi, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen\ntäällä, sillä muualla en sitä löydä.\n\nHän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.\n\n— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet\nsaavuttanut!\n\nThora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.\n\n— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä\nkuvailin.\n\nHän laski kätensä kasvoillensa.\n\n— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.\n\n— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?\n\nNyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.\n\n— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois\nkaiken sen mitä omistaa... ja haihtuvat itse olemattomiin.\n\n— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?\n\n— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi\nvavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui\njättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!\n\nHiljaisuus seurasi.\n\nSamuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut\nhänen läsnäolonsakin.\n\nThoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää\nnoin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen\npäänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.\n\n— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.\n\n— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä\nsulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen\najatusten ja haaveitten tykö!... Hohtavin valkoisin siivin liitelevät\nkevätunelmasi ympärilläsi!... Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää\ntiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!\n\nThora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta\nistuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen\nvastustamattomasti.\n\n— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on\nkoskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa...\nSano, mitä näet nyt!?\n\nThora istui hetken, punniten mitä sanoisi.\n\n— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin\niloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita... Se johtuu siitä,\nettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.\n\n— Kerrot aivan väärin!\n\n— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —\n\n— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:\n\n    »Tuskan tuikeen riemun ääniin\n    Kätken, poika poloinen!»\n\nEt tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi\nhelteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä,\nja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen\najatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»... Mutta hän\ntekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee\nhänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet\nparemmin... Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?\n\n— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien... olin kadottanut jotain... en\nlöytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt\nvuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa\nminua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin\nminä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa\nei ole ketään... tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on\nkerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —\n\n— Ja minä tulin suureen erämaahan... Silloin saapui yö luokseni. Se\nsulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi\nminua.\n\n— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja\nlaulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —\n\n— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa...\nSilloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä?\nOn parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit\nkäyttää!»... Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan\nmaahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.\n\n— Niin olin siis siellä... Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin\nollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —\n\nSamuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski\nkätensä hänen käsivarrellensa.\n\nSitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.\n\n— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, —\nsilmäni eivät nähneet mitään!\n\nHän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!\n\nHän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat\nväkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni,\npäättyen epäsointuun.\n\nHän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.\n\n— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä\nvuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.\n\n— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään\nja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja\nhänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli\naavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä\nihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia\nlintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien\nuneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —\n\n— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon\nnaisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää\nhänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun\nvaltaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat\nmonenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli\nvaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut\nmilloinkaan! —\n\nThora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä\ntoisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.\n\n— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy\nniin kummalliseksi! —\n\nSamuel Stern nousi myöskin.\n\n— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron\nsinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla\ntänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on\nmetsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!\n\nThora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern\nsaattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.\n\nSitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana\ntehdä tähän vuorokauden aikaan.\n\nTultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.\n\nSitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.\n\nPikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi\npelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —\n\nSyvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen.\nPehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli\nsuurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot,\nveräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan\nhunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.\n\nOli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi,\nunelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä\nselville.\n\n— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään\nvihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien\nalla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.\n\nRuustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti\nniistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella\ntavalla.\n\nHänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle\nolisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen\nvelvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa.\nBasaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.\n\nIllan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen\nheidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun\nhän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada\nkyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.\n\nSamuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan\noivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.\n\n— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!\n\nThora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä.\nMutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin —\neiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.\n\nTätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan\nSamuel Sterniä.\n\nTämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole\nsitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden\nminuutin kuluttuakaan! —\n\n— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, —\narvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte,\n— kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on\nnäyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä,\nmutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä\ntavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona.\nKatsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa,\n— hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa\non varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa\nkerrankin pääsisi niin pitkälle!\n\nThora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn\nääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.\n\n— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!\n\n— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään\nette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille\npari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko\nmukaan?\n\nSamassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja\nkatsomaan.\n\nToinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan\nkumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa\noli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli\ntäynnä suloutta.\n\n— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi,\nmutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.\n\n— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan\nhän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita\nitsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —\n\n— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea\npyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että\njoku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen\nasemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!\n\nTukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä\nmadonnan edessä.\n\n— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa\nettä olette taian kahleissa!\n\n— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se\nvarmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään\nelämäni mahdollisimman miellyttäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka.\nEikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä\nseuraavaksi.\n\nKaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut\nsanottavaansa lausutuksi.\n\nMutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo\ntoisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.\n\nMuutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti\ntarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä\nalhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän\nsalasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan\nhän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!\n\nJa sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät\ntoisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen,\nkäsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi\nalkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän\nThoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä\narvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.\n\nHän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän\nnyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan\nhänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko\nettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi\nvoinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat\nThoraan nähden.\n\nMutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää\nitselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi\nnuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei\nrohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel\nSternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.\n\nMutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon\nkaiken... unohti kuluneen ajan... kaiken, mitä välillä oli ehtinyt\ntapahtua...\n\nSilloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he\nkaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi\nhän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —\n\nSe oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja\nhiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen\nsen hehkullansa...\n\nKesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden\nvaloisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan\narvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.\n\nHe olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä\nylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin\ntäyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun\nmaan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen\nkaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut\n_silloin_ puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti\nelvyttivät Thoran sielua! —\n\nJa kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella\ntekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä\najoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!...\n\nNuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen\noli kokenut unessa.\n\nJa hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta\ntulla tuonne ylös lepäämään.\n\nNyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel\nSterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.\n\nMutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina\nnummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän\nkumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä\nse hyödytti?\n\nMutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran\nvietäväksi.\n\nJa päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin\nkovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa.\nNummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi\n— pianhan kaikki olisi lopussa!\n\nHän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut.\nEikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka\nhaihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän\nomisti.\n\nHeille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, —\nsiinä kaikki.\n\nHehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa,\nomituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia... Kalpeita\npikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi...\n\nNo niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel\nStern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja\nsamatenhan Thora puolestaan myöskin teki.\n\nHauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.\n\n\n\n\n12.\n\n\nEräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle\nmetsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa\nkerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.\n\nRouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun\nsitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.\n\nMutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan\nmahdottomalta lähteä mukaan.\n\nPuuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa\nvieraat vastaan.\n\nThora Thammers kohtasi rouva Iversenin pihassa\n\n— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä,\nsanoi hän.\n\nMutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta\nvoi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä,\nkun hän näki kaikkien poistuvan.\n\nAivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa.\nJa Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan\nhänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.\n\nThoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut\nhuomannutkaan ettei hän ollut mukana.\n\nMutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan\nuskaltanut ottaa osaa mihinkään.\n\nSillä illat tuolla ylhäällä... nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat\ntoistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei\nollut mitään muuta...\n\nEhkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä,\nettä tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.\n\nHänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken\nhohteen.\n\n— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!\n\nHän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut?\nTiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli\nsitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän\nkoskaan järkeväksi!\n\nHän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa\nvalossa.\n\nNäin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi\nhalveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän\npitkän tarinan...\n\nSillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava\nvirvoittava lähde!...\n\nKimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla,\njotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa!\nEpäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne\nmukanansa.\n\nJa niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu,\nvaan jotka silti olivat olemassa.\n\nHän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun\nne sentään olivat olemassa?\n\nAivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!\n\nHän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua\nkaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina\nyhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana...\n\nMitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli\nlöydettävissä?\n\nHyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.\n\nPoski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —\n\nOi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä... Oli\nkuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa\nsoittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.\n\nJa yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli... Valoisa yö\nkasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut\nesiin harvinainen kukka... nimetön nuppu!\n\nAh — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja\nmennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet\nvähääkään toisistansa — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.\n\nTänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties\nkohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.\n\nAlkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen\nhiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.\n\nLämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä\nlemu...\n\nNiin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren\nkaltaisena.\n\nSää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan\npovesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja\nlaskevia — kuin olisi maa hengittänyt —\n\nJa kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt\nse suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.\n\nJa joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina\ntäytti ilman.\n\nPimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.\n\nÄänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja\nlaski... Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle\nsaakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet\nhänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin,\ntulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän\nistui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti...\nSilloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran\nmaailmassa, lapsena ollessaan.\n\nOli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen.\nHän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut\nnukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat\npeittivät korkealti... ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja\nDordia, mielitiettyänsä.\n\nNiin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli,\ntunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka\ntunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa\nmaassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta?\nKasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat\npienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin\nennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?\n\nJa entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten\nmuinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä,\njärkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?\n\nKukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan\nitse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat\npöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä\nennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka\noli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.\n\nJa aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt\näitinsä tupaa.\n\nSilloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.\n\nKesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä\nalas laaksoon.\n\nMutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut\nentisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden\nympärillä kukkia.\n\nSilloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut\ntakaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!\n\n— Missä on äidin tupa?\n\n— Voinethan nähdä että se on palanut!\n\n— Missä äiti on?\n\n— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. —\nHänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.\n\n— Entä Dordi?\n\n— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. —\nKaiketi pistäydyt meille?\n\nSilloin nauroi merimies.\n\n— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä\non sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli\ntummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä\nkasvoi aina täällä oven ympärillä?\n\nMutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.\n\nHänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.\n\nHän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä\nkaiketi vielä tunnet minut?\n\nAuringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän\nsiinä yhä edelleen.\n\n— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän\nnäki auringon laskevan.\n\n— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo\näitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —\n\nThora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen.\nHän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän\nkivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi\nsaada hänet sisään — — —\n\nHänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi\nkärsiä... joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —\n\nHänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.\n\nTietämättään oli hän alkanut itkeä.\n\nKoko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä.\nPimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se\nryömi perästä.\n\nHän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, —\ntoinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —\n\nSilloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin\nalakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että\nväriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?\n\n— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka\nkoko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö\nsaattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?\n\n— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä —\n— —\n\n— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —\n\nSen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa,\nkuulee se huokausten kohoavan...\n\nMaa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne\nkunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen mieltänsä alkoi ahdistaa.\n\n— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En\nkestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!\n\nHänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.\n\n— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa\nminulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan\nmieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! —\n— — — Mutta tuolla kaukana on meri...\n\n— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.\n\n— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä\nja vaati häntä tilille:\n\n— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut\nsinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat\nlehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut\noivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat\niltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä\niäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä\nalati harkitset? — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki\nkukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä!\nTahdon piiloutua kanervanturviin! — — —\n\n— Meren olen jo unohtanut! — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.\n\nThora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.\n\nHänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin\nhänelle. Olihan hän hänen miehensä.\n\nMutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.\n\nNiin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli\nkaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.\n\nMutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi\nhänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.\n\n— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!\n\nKaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi\nThoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä\nitseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.\n\nSusi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun\njälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa\nmukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.\n\nMutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut\ntervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja\nasentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.\n\nTultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut\ntietääkseenkään mistään.\n\n— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.\n\nThora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä,\nsatelivat alas Suden ylitse.\n\n— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?\n\nThora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele\nkoskaan!\n\n— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi\nte ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui\nrealiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta,\nja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä,\nkäsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai\nalkulajiksi... Olisittepa vain ollut mukana!\n\nThora loi häneen aran katseen.\n\n— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!\n\n— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä\nsiitä?\n\nThora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennen\nSamuel Sternin tuloa.\n\nTämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.\n\nHän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.\n\n— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta\nmuurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten\nja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? —\nTarkoitan valkoisia perhosia.\n\nThora ei vastannut mitään.\n\nMutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, —\nkuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri\nhänen lähtiessänsä.\n\nHeidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota\nhänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa,\ntuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä\ntulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat\nsulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi... Ja\nsilloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista.\nSe voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.\n\nHän muuttautui hiukan lähemmäksi.\n\n— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!\n\nThora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.\n\nSamuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.\n\n— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se\ntaasen on syyllinen?\n\nHän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.\n\n— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden\njärjestyksen molekylien kesken, eikö niin?... Eikö täällä ole kylmä ja\nkostea?... Vai onko teidän hyvä olla?\n\nThora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.\nSenhän kaikki tietävät.\n\nSamuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli\nväsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.\n\n— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole\nhauskaa!\n\n— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.\n\n— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon,\njota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?\n\nThora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain\naivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.\n\nSamuel Stern kumartui häntä kohden.\n\n— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa.\nKoettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en\nkoskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa\ntoiste palaa koskaan!\n\nThora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.\n\nSamuel Stern silmäili häntä huolestuneena.\n\n— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä... haikeata\nepätoivoa... sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, —\nmaahan, josta ei enää pysty palaamaan.\n\n— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu\nelämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi\nhäntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne\nmuutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli\niloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän\nkäyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten\nhuippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen\nmatkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut\nenää koskaan.\n\nThora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.\n\n— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että\nniitä, jotka menevät liian kauas... niitä, jotka tekevät pahaa, ja\nniitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!\n\n— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden\nelämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He\nomistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni...\nmutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.\n\n— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti\nvastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.\n\nHän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin,\njotka piiloutuivat luomien taakse.\n\n— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi,\njommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut\ntuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa.\nTe muistelette vain, että on ollut yö!\n\n— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa\npaljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät\ntule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se\nnäyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi.\nHeidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että\nhe varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja\nonni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten\nennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!\n\n— Oliko tuo kertomus?\n\n— Ei, elämänkokemus.\n\nThora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen\nkatseessansa näkyi pilkallinen välähdys.\n\n— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren\ntytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä\nmaailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat,\nvaan on kuin lennossa kohden taivasta...»\n\n— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison\nuneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja\nlennän kohden taivasta...»\n\n— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.\nOlet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»\n\n— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen\nlotuskukkanen!»\n\n— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi\nseurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen,\nja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika,\n»sinne, minne tahdon viedä sinut!»\n\n— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni!\nMinulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän\npolkuamme reunustavat metsäruusut!»\n\n— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä\nsaapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille\npoluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä\nenää!...\n\n— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.\n\nHän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.\n\nSamuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.\n\nHän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti\nomituinen kalpea hohde.\n\nHän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi\nistumaan. Vaieten istuivat he hetken.\n\nSitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.\n\n— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön...\n\nHer voice was sweet and low. [Byron.]\n\n— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta\nkoulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel,\nja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?\n\n— Tietysti.\n\nThora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.\n\n— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa,\njossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät\noksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas\nniityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui\nvalkoisen harson kaltaisena yli maan.\n\n— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen\npäänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka\nkäyskenteli hänen rinnallansa.\n\n— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.\n\n— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»\n\n— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».\n\n— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja\ntummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.\n\n— »Sanpriel, mitä mietit?»\n\n— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»\n\n— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen\nmielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta\nminua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea\nhänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon\nolennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.\n\n— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin\nkuunnellen.\n\n— »Sanpriel, mitä kuulet?»\n\n— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee\nkutsuen iltarukoukseen.»\n\n— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja\nkylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»\n\n— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.\n\n— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.\n\n— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua,\nsinä liitelet kauas luotani... Et ole koskaan minun luonani!»\n\n— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina\najattelen!»\n\n— »Mutta et ole täällä luonani!»\n\n»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»\n\n— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan _menet_!»\n\n— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»\n\n— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi\nhänen povessansa, elämä huumasi häntä... Odottaessaan keksi hän\nmonenmoista järjettömyyttä...\n\n— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei\ntullut. Hän katosi etäisyyteen!\n\nThora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa.\nHän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi\nhän Samuel Sternin tulisen katseen.\n\nHän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa\nsydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta,\nminkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!\n\nHän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun\nympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen\ntarmon ilme. —\n\nThora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin\nkatse pidätti hänet.\n\n— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.\n\n— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!\n\n— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen\nkatseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu,\njoka ei ollut koskaan herännyt. —\n\n— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki\netäisyydestä vain.\n\n— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.\n\n— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen\nympärilleen.\n\n— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän\naikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja\nraskaasta, jota kuljetat mukanasi.»\n\n— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja\nsormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.\n\nPerhonen lehahti lentoon... Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai\nedes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.\n\nThora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri\npäättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan.\nHänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa\ntahtoansa.\n\n— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet\njälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta\nhänen jalkojensa juureen.\n\n— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä\nhän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei\nhuomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.\n\n— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli\ntullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.\n\n— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa\npienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt.\nHiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen\npäälle!»\n\n— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin\nvilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen\nkukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen\npäivän valoon.\n\n— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet\nmuinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel\nkääntyi hänestä pois.\n\n— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää\nenempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni\ntullut täyteen valkoapilaa?»\n\n— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.\nMitä ne sanoivat?»\n\n— »Ne täyttivät koko huoneen... Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin\niloinen... Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan... Vanha\nystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti.\n— — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi\ntosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'\n\n— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?\n\n— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli\niskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi\nminua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt\nsanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»\n\n— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? _Sinä_\net ole käynyt läpi liekkien, vaan _minä_. Minulle eivät syvät vedet voi\nsuoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sadun lopun voitte _te_ liittää! Miksi, _miksi_ läksitte pois?\nYmmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun\nsanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?\n\n— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua\nrakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!\n\n— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee,\nkun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani\nonnellinen!\n\nTuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.\n\n— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.\nVarmaankin nousee myrsky!\n\nSamuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on\nvaloisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe\naurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?\n\nHän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.\n\nThora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.\n\n— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen\nkatseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.\n\n— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme,\nsiihen, joka on köyhän elämämme ydin... jota eivät näe sokeat\nsilmät eivätkä kylmät sydämet tunne... oman sydämemme mahtavaan,\nikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle,\nomistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —\n\nThoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko\ntotuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.\n\n— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen\nvanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!...\nJa ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota\ntoisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota\nmeihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä,\nminusta on tullut huono ihminen... On sääli miestäni ja lapsiani!\n\nMutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.\n\n— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi\nmyöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja... Olepa vain vanha ja\nharmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista,\nsinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua\nnyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi\nsenlaatuista... Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi\n— sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut\nvastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?\n\n— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!\n\nJos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!\n\nHän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.\n\n— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?\nTuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?\n\nThora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.\n\nÄkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.\n\nTietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.\n\nHän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut\nsanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.\n\n— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla\nei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!\n\n— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!\n\n— Ne eivät saa käydä!... Mutta ensiksi... miksi tulin tänne ja jäin\ntänne koko täksi ajaksi... se tapahtui siksi että minulla oli jotain\nsinulle sanottavaa... tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin\ntyköäsi siksi että en halunnut _sellaista_ rakkautta mieheltä,\njota rakastin... en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi\nloppuun... kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut\nikuisesti kestäväksi!... Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain\nhetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —\n\n— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!... Sinun\nsyysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, —\nettä jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —\n\n— _Sinua_ minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi\najattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta\nsinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut\n_jotain_ hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin\nkoskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen\nrikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!\n\nHän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin\nlapsen vaikeroimiselta.\n\n— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä\nen voi!... Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —\n\nSamuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän\nei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen.\nKiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät\nsuuttumuksesta.\n\n— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka\npaljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte\nsuorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette\nkaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset... Tuota itseensä\nsulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi\nsaada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille\npuhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä\nja menee tiehensä!\n\nHän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.\n\n— Ja millä tavoin rakastit _sinä_ minua? Miksi et koskaan pyrkinyt\ntuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin\nkun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli\nystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!\n\nHän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?...\nMillainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta,\njoka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole\nkäsitystäkään!\n\n— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin\nhätään. Äitini minua auttoi!\n\nHän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.\n\n— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. —\nLäksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono,\nmutta luonnossani oli muutakin!\n\nThora katsoi häntä silmiin.\n\n— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että\nolen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua\ntavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!...\nMuistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui\nolevan meidän välillämme. —\n\nSamuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei\ntahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan\nnaisen tulla äitini ja minun välille!\n\n— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla —\nmutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua... varmaankin\najattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono\nihminen!\n\n— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin\npaljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.\n\n— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen... ja saimme puhua\ntoistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne...\ntarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon\nJumalalta!\n\n— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos\nvoisit... jos me voisimme... tulisitko nyt takaisin luokseni?\n\n— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan\nluottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!\n\nSamuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun\nhervauttamana.\n\nThora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?\n\n— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!... Minä en voi. En voi\ntodellakaan!\n\nHän halusi lausua jotain lohduttavaa.\n\n— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan\najankulua niin teille kuin minulle. — — —\n\nNyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.\n\nHän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.\n\n— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt\nhuomaan tehneeni!... Mutta olet sittenkin Sanpriel!\n\nThora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi\ntaaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara\nja käskevä.\n\nHän tahtoi kulkea yksin.\n\nJa hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki\nkaatuvansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nThoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki\nvalkeat oli sammutettu.\n\nHän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli\nunohdettu lukita sen ovi.\n\nMelkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä\noli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka\nei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.\n\nHän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän\nsalaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa.\n— Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?\n\nHän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta...\n\nValtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä... onnentunne, jommoiseksi\nhän sitä muinoin oli kuvaillut.\n\nSiis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin... oli rakastanut häntä...\nrakasti häntä _yhä vielä_. —\n\nNopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen\nlaulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa\nyhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.\n\nHän mietti, muistiko sen vielä.\n\nTässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.\n\nHän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt,\nosasiko enää laulaa. Hän hymyili.\n\nHänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli\njäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.\n\nTäyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän\ntunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.\n\nSe oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan\nmenetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.\n\nHaaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä...\n\nPuoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki\nsoittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.\n\nHän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän\nkuin hervaantuneena.\n\nTuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern —\nkuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.\n\nThora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.\n\nHän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.\n\nEi, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella\nitseänsä — ei saanut langeta enää toista!... Hän kiittäisi Jumalaa\nnäiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä —\ntietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.\n\nMutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.\n\nHän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen\notsallensa.\n\nJa äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.\n\nHänestähän hänen juuri piti pelastua.\n\nJa hän pakeni pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa,\nvielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.\n\nNyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka\ntaivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.\n\nHän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.\n\nHän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein\ntuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen\nkolkosta pimeydestä.\n\nOliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?...\n\nHän kohottautui ylemmäksi.\n\nEttä tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen\nolentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut\nkadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!... Että tuon\nhänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan\nkäsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta...\nniin käsittämätöntä!...\n\nVaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei\nhän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka\nkuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.\n\nHän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.\nLiikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.\n\nSitten hän hymyili itselleen ivallisesti.\n\n— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!\n\nHänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään.\nSiitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon\nkotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.\n\nOli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.\n\nYksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat\nkatkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota\nlohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.\n\n\n\n\n13.\n\n\nParantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta\nsaakka.\n\nThora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja\npakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.\n\nNyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään —\nsehän oli hänen velvollisuutensa!\n\nMelkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku\ntanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen\npäivällisaikaa.\n\nKreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti\njuopunut mies.\n\nKreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut\njuuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin\nkiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa\nhäntä.\n\n— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.\n\nRuustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.\n\nHeidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.\n\nKauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti\nenemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He\nheittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden\ntarkoittavan varista.\n\nNyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä\ninsinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada\nrouva Thammersin mukaan.\n\nRouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään;\nhän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime\naikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä\nepämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä\nnuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet\nvaaleat viikset. —\n\nVäliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli\nniin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään.\nRouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää\nilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.\n\nThora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa\nheihin.\n\n— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.\n\nHän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa,\nmutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. —\nJa kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat\nolemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli\nkuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.\n\nYlioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen\npäivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa\nloistivat.\n\n— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla,\nuneksien sinitaivaasta... ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se\nmietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.\n\nThora pudisti päätänsä.\n\nNyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen\nihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.\n\nHän nyökkäsi Thora Thammersille.\n\n— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?...\nEllei se teistä ole liian ikävää?\n\nToisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.\n\n— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.\n\n— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan\npienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä,\nenhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään... mutta minun täytyy kertoa\nteille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.\n\nTulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel\nSternille yksin.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja\ntullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole\nsuvaitsevainen — minä suren tähtenne!\n\n— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut\nsyvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa\nanteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!... Mutta nyt\nse on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että\nkiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy\nyksinäisyyteen... Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen\nviisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?... Sitten\nmenen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.\n\n— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!\n\nThora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.\n\nHän ei kestänyt enempää.\n\nHetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.\n\nHän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun\nhän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli\nhalunnutkin.\n\nPieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha\njärven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen\npystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa.\nNähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei\nollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli\npuoleensa vetävää hellyyttä.\n\nHän seisoi katsoen ympärilleen.\n\n— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.\n\nAdèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.\nHänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.\n\nThora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein\ntiennyt, mitä varten oli tullut tänne.\n\n— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.\n\n— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä\nmuutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä\nselville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä\nkokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne!\nHän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä\niloa. — — —\n\n— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne\nhumalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?\n\n— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.\n\n— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen\nvaieten Adèle Harderia.\n\nJa jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.\n\n— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.\n\nHän oikaisi itsensä.\n\n— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran\nettä teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin... Katsokaa minuun! Minä\ntarvitsen rauhoitusta!\n\nAdèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.\n\n— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te\nolette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut\ntänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?\n\nThora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen\nkädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan\npolttava.\n\nAdèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan\nviiniä. Näen että tarvitsette sitä.\n\nHän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan\nhänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä\nhänelle tarjottiin.\n\nAdèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.\n\n— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä.\nNyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on\nyöllisen myrskyn jälkeen.\n\nSeurasi hetken äänettömyys.\n\n— Onko teidän hyvä olla nyt?\n\n— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa\nsanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern\nsanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä\nmaata ja valtakuntaa... Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin\nsuloista!...\n\nHän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut\nriemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen\nnimensä mainitsemisesta.\n\nRouva Harder hymyili.\n\n— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi\nhän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?\n\n— Jotakin itsestänne!\n\nSeurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.\n\n— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni,\nmurskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella\ntavalla... ja parasta on siirtyä pienestä suureen!\n\nThora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä\nkatkerasti, mikä välimatka heitä erotti.\n\n— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas\nsiihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi\n— ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta\nkärsimykseltä... Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta... ei\ntarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä\non rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että\nvähäinenkin onni käy suureksi.\n\nRouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:\n\n— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki\njärjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja\nedistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole\nkysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan\naivan muusta — onnesta voida ajatella muita.\n\nHän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:\n\n— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna\njokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi\nniihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu\nniistä ylös.\n\nHän loi tutkivan katseen Thoraan.\n\n— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se\nmurtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja\njos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se\nauttaa.\n\n— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä\nen tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin\nvapautua... Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se\ntyöksi ja tarmoksi!\n\nThora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle\nposkiin ja hän puhui kiihkeästi.\n\n— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on\nsellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön.\nVoidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen... tarkoitan että onnen\nomistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut\nsitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.\n\nHän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui\nkokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan\nmaallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta\nvastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.\n\n— Minä en voi... en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka\non varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin\nedellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä\npaljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.\n\n— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette\nusko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset\ntulevat onnettomiksi...\n\nHän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.\n\nThora karttoi hänen katsettansa.\n\n— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.\n\n— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa\njotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi\neteenpäin... niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua,\nvähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen\nolla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota\nvoi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!...\n\n— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle\npelastuksen!\n\n— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme\nhyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!\n\nThora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.\n\n— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu\nmaahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman\ntuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää,\n_jos_ emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin\npilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me\nemme saa koskaan koota hedelmää!\n\n— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken\nvoiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin\nkaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä\nei enää edisty niin hitaasti.\n\nThora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä\nusko soinnahteli hänen sanoissansa.\n\nHän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.\n\nSitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.\n\n— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!... Minä,\nminä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte,\nsyvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en\nole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa,\nen taivaassa enkä maan päällä!... Mutta te näette hänet. Te olette\nkristitty... Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden\ntaivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa\nminut, ottakaa minut mukaanne!\n\nHän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti\nparhaansa mukaan hillitä itseänsä.\n\n— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin\nväsynyt.\n\nAdèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:\n\n— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!...\n\n— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen\nvoima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat\nne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin\nvirsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!\n\nHän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.\n\n— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette,\nettei koskaan saa mitään lahjaksi... Teidän täytyy itsenne ansaita se,\nmitä tarvitsette voidaksenne elää!\n\n— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä\nei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja\nsitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin\nsilmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.\n\n— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät.\nMinä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana\ntuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen...\nolla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on\nkaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa,\nniin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —\n\nThora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.\n\n— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu\nmeidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on\nparasta!\n\n— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme\nja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun\nlupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.\n\n— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja\nkylmenee!... Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —\n\n— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan\nitse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä\nlöydämme sen mitä tarvitsemme.\n\nThora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.\n\n— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä... en voi sanoin kuvata,\nkuinka paljon olen kärsinyt!\n\n— Sitä ei koskaan voi!\n\n— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän\nhiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi\nilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin\nkorkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!\n\nHän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet\neloon.\n\n— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki\nmielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee\nomistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —\n\n— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan\nmeillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä\ntarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että\nsen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme _kaikesta_, sellaisena\nkuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää\nkaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!\n\nThora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.\n\nAdèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan\niloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.\n\n— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan\ntuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun... Istun\nsiellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!\n\nThora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan\nhäneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.\n\n— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen\nrikkonut... kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen\nlaiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!\n\nAdèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.\n\n— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on\ntäysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi...\nMutta koettakaapa nyt olla iloinen!\n\n— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te\ntahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.\n\n— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi\nsiitä, että aurinko palaa joka päivä... mitäs sanotte siihen?\n\nHän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.\n\n— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä\nkaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole\nihme? — — —\n\n— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden,\nparemman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka\njohtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla\nmukana siinä työssä — — —\n\nThora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.\n\n— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!\n\nHän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.\n\n— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa\nkotiin ja laatia kokoon tavarani!\n\nAdèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.\n\n— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!\n\nThora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski\nsen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti\nkulkemaan ja katosi tien käänteeseen.\n\nAdèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen\nkirkkaan katseensa.\n\nMutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.\n\n\n\n\n14.\n\n\nThora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän\nei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän\nvalmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla,\nmutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja\njatkaa aamujunalla.\n\nSilloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän\nmennä nummelle — vielä viimeisen kerran!\n\nMutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen\noli tapana mennä sinne.\n\nKoko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän\njärjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.\n\nUseat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. Ylioppilas\nAdelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa.\nMutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa ettei\nrouva ottanut vastaan ketään.\n\nKun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten\nnummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.\n\nHän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata\nseuraavana iltana ja joka päivä.\n\nMutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui\nkumarassa, otsa käden nojassa.\n\nHänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko\nistunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti\ntuntiessaan Suden-kuonon kädessään.\n\nHän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi\nhäneen lempeästi ja ihmetellen.\n\nHän ei liikahtanut.\n\nTuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.\n\n— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.\n\n— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran... Lähden heti,\nmatkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin\nArvidin luo.\n\n— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen\nmoneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin\npahoillani... mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain\nomaa itseäni!...\n\nSamuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti\nhänet istumaan.\n\nOli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan\nkäsittänyt että heidän nyt piti erota.\n\nHän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan\nkuuluneet asiaan.\n\n— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen\nkasvojensa jäykästä tyyneydestä.\n\n— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?\n\n— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta... Sinähän\nymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?\n\n— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa... Ja\nminä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!...\n\nSamuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.\n\n— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna —\nolette unhottanut minut!\n\n— En unhota sinua enää koskaan!\n\n— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.\n\n— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka\nrakastan nähdä kasvojasi!... Kun olit nuori, en tuntenut sinua\nkohtaan... enkä ketään muutakaan kohtaan... sitä mitä nyt tunnen! Etkö\nusko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota\nsinä kaipaat?\n\nThora istui huojuttaen päätään käsissänsä.\n\nSitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui\naluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:\n\n— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!... Lopuksi\nolen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että\nsaat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille\nmillainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin\nminä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää\nkunnioita minua. —\n\n— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin\nsitä kuvittelin! Kun sinä petit minut... minussa on niin paljon pahaa,\njosta kukaan ei tiedä... silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten\nkuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla\nlöydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä... Mutta se\nei ollut siellä... En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä\nelämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan\npäällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!\n\n— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten\nlasteni luota toisen miehen luo... Tein sen monta kertaa! Olin\nmenehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin\nuneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!... Sitten\ntuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi...\nJa nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin\nnauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!\n\nHän kääntyi Samuel Sterniä kohden.\n\n— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!\n\nSamuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.\n\n— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!\n\nHänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.\n\n— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!\n\n— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun\ntähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!\n\nThora kääntyi poispäin.\n\n— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle\nanteeksi!... Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso,\nvalkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!\n\nThora painoi molemmat kätensä povellensa.\n\n— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!\n\n— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne\naiot mennä?\n\nThora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.\n\n— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!\n\nThora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.\n\n— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!\n\n— Ei, olet _menettänyt!_ — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.\n\n— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein\nsellaista, jolla ei tarkoita mitään.\n\nHänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.\n\nSamuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja\nsäihkyviksi.\n\n— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy\nsinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!... Ja\nsinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen\ntänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!\n\n— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!\n\n— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt\nvoit uskoa minua?\n\nThora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa\nhalua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.\n\nHän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:\n\n— _Ei_! Se on teillekin parasta!... Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä\nsellaista ei saata kärsiä uudelleen... ei kuin kerran vain!\n\nHän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.\n\n— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!\n\n— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään\npahaa!\n\nSamuel Sternin suupielet värähtelivät.\n\n— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen\najan häntä syvälle silmiin.\n\n— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.\n\nHän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa\nketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen\nsydämessään.\n\nNyt hänen täytyi — _täytyi_ matkustaa!\n\nHän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.\n\nAitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen\ntummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka\nonnellisilta he näyttävätkään!\n\nSilloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista\nkukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa... Ei enää koskaan\n— ei koskaan!\n\nNyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —\n\nHäntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut\nvastustaa. — — —\n\nEi, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa\npois viimeiset pikkukapineensa.\n\nPöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä.\nSenhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut\nsitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.\n\nSähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin\nsairas. Thoran piti heti palata kotiin.\n\nHän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja\nkirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid\nystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän\npitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja\nmuutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —\n\nThora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä.\nHän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi\nkuollut.\n\nNythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään... ja\naikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan\nkuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.\n\nJa pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle\nainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan\nkeskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen\nhuolenpitoaan!... Arvid oli itse asiassa kuin lapsi... oli niin helppoa\ntuottaa hänelle iloa.\n\nKotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista\n— ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —\n\nHänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän,\njoka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi\nsattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen.\nTaivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!... Ei, niin hyvää ei\nhänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan,\nkaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta.\nNyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.\n\nHän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi\najatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut\nkoskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina\nniin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.\n\nHän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet\nasemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän\nhänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.\n\nKyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma.\nThorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä\nkasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.\n\nHän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.\n\nKun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi\nseisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.\n\nHän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.\n\nThora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.\n\nHän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?\n\nThora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.\n\n— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n    Sweet as a song\n    that once consoled our pain\n    but never will be sung — to us again!\n    is thy remembrance!\n\n    Now the hour of rest hath come to thee!\n    now the hour of rest hath come to thee!\n    Mother dear, sleep!\n    Sleep darling, sleep!\n    It is best! It is best!\n\n                        Longfellow.\n\n\n\n\n15.\n\n\nOli kulunut muutamia vuosia.\n\nMetsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti\npalattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli\nsiellä talo täyteen.\n\nMarit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen\nkenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana\ntuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä\nlopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.\n\nTanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon\nyhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo\nyli puolen tusinan.\n\nMutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi\nkerran satuttiin yhteen.\n\nSiitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja\noltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.\n\nNorjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.\n\nOli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi,\nmutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja,\noli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli\nlisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli\nkäynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä\nitsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset\nihmisten pitäisi olla.\n\nRouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet\nlaiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin\nuudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita\nkysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.\n\nHembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he\nensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut\nmiehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa\nvärityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda\nAreschoon.\n\nTämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän\noli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt\noivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.\n\nTukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut\nsuuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren\nfyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä —\nvaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.\n\nRouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaan\nkreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa.\nHe olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa.\nHeidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet.\nEpävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.\n\nRouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime\nvuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla\nhäikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä\nmukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo\nvapaampaa.\n\nEnemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.\n\nHän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli\nharvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta\nmetsästysajasta.\n\nRuustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.\n\nEnsiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä\nviimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.\n\nJatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä,\njotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet\nnaimisiin.\n\nRouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä\nvähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.\n\nToisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei\nhänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin\ntuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.\n\nRehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen\ntarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä\ntulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan\nmenetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme\nviime vuotta.\n\nMutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva\nThammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen\naivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli\nsilloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli\njäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa,\nja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin\nkauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa\nmiehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka\nhän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti\npitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka\nhemmottelisi häntä.\n\nRouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli\nviehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan\nhänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli\nollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin\nkahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan\nkuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.\n\nToiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä\nalkukesän.\n\nOli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.\n\nKahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla\nettä rouva Thammers oli tullut.\n\nRuustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä\ntervehtimässä.\n\nTietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun —\nmutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä\nhaaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja\nhieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.\n\nMutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!... Jotain niin läpikuultavan\nvalkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla.\n— —\n\nIkkunat ja ovet olivat avoinna.\n\nKuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.\n\n— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen\nhuoneeseen.\n\nSeuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana\nja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.\n\nHän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.\n\n— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat\nmeistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet\ntänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!\n\n— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!\n\nDyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas!\nTiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten\nsuosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän\nsanomattomasti. — — —\n\nRouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät\nhänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse\nlaatia uusia.\n\n— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut\nkuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.\n\nNiin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut\nennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään\ntaivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien\ntäytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!\n\nNuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille\nnaisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla\nvilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei\nmuille myönnetty.\n\nJa miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen\ntulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin\naamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.\n\nKaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi\npäivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa\nluoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian\ntäytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen\nkorkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja\nehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen\naikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.\n\nEi myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta\nmaailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä\npäivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että\njo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille\nyltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —,\njoilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka\nlehahteli korkeuteen kuin tuli.\n\nHaltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.\n\n— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen.\nJuuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi\nmaailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan\npäällä!\n\nJa poissa hän oli.\n\nViikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet\nolivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla\nsäälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin\npäähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla\nhäikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina\nhänen tähtensä.\n\nAluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä\nettä oli ottanut hänet mukaansa tänne.\n\nHän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon\napua.\n\nDyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt\nitsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi\nhäneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun\n_täytyy_ tehdä niin!\n\nMarit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken\nhirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus\njärven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista\nurheilua.\n\nHän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti\ntiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke\njuoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että\nse kiisi kauas järvelle.\n\nAluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.\n\nSitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara\nmääräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.\n\nMutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita\ntapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten\nvälitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja\nhyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —\n\nTäytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.\n\nDyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista\nsirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi\nitse koettaa tehdä tuon tempun.\n\nMutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa.\nKaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos\nhänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.\n\nTämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen,\nvapaaherra Crone.\n\nHän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.\n\nJa hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän\ntuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin\nkorviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli\nollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.\n\nSitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken\nkanssa.\n\nMutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että\nrouva Thammers aivan pelästyi.\n\nHän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta\nkuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy\nkiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!\n\nJa hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään\nkaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento\neli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista\nhuolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.\n\nOli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi\nsuulla.\n\nRouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää\nsanaakaan.\n\n\n\n\n16.\n\n\nRouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun\nDyveke syöksähti hänen luoksensa.\n\n— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota\nkaikki ovat kauheasti odottaneet... Miksikähän hän tulee näin myöhään,\nkesähän on kulunut jo pitkälle!\n\nRouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti:\n— Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut\nsuuri suru.\n\n— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa.\nTiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti\nrakastua... Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin\nvaltavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!\n\nRouva Thammersin täytyi hymyillä.\n\n— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä\nolet pikku lapsi.\n\n— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään...\nOlethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et\nolekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään\nhänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa\nyhdessä tuolla alhaalla!... Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu\njohonkin syvällisempään kuin minun olentooni!\n\n— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että\nkaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan\nsellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun\ntäytyy, täytyy...\n\nHän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.\n\n— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!\n\nMutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä\nettä erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin\naikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.\n\nRouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.\n\nHänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel\nSternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski\nkätensä hänen päähänsä.\n\n— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin\nkahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.\n\nThora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt\nhäntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat\nvaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?\n\nHän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!\n\nNeljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli\nnimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern\nnyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.\n\nMutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa,\nnäki hän hänen tulevan nummelta päin.\n\nRouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut\ntavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän\nsuri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin\nhän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli\nniin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.\n\nJa hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko\nhänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki\nyksimielisiä.\n\nRouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.\n\nSeuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa\nkuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle\nmuutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.\n\nHänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat\naskeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.\n\nSamuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja\ntervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta\nse kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.\n\n— Kas, tekö se olette!... Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!\n\nHänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman\nluonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.\n\nHämillään kävi Thora istumaan.\n\n— Kuinka voitte nykyisin?\n\nSamassa he katsahtivat toisiinsa.\n\nSe oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä\nselville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.\n\nThorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa\nkuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä\nsuoni, oli myös ennallaan... ja täyteläinen, lujapiirteinen suu... Sen\nympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —\n\nHän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.\n\n— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti\ntehty. Surette yhä vieläkin!\n\nHän loi katseen Thoran pukuun.\n\nThora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.\n\n— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.\n\nHän voi tuskin pidättää kyyneleensä.\n\nEi heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.\n\n— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille,\nkuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte\näitinne!\n\nSamuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.\n\n— Vai niin, vai sentähden!... Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle\nsanomaan että äitini on kuollut... Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin,\ntehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja\nkysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan\nkiitos!»... On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että\nolen niin onnellinen että vielä omistan äidin!\n\nThora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen\nposkiansa pitkin.\n\n— Tiesin kyllä... kuinka te häntä surisitte!\n\n— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes\nsurra!... Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?\n\nThorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin\nmitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan\näidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut\nmainita hänen nimensä?\n\nHän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja\nvälinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.\n\n— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti...\nKaikki iloitsevat tulostanne... sillä tehän olette aina niin hilpeä!\n\n— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on\nsattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat\nne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa...\nIhmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —\n\n— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku\nrehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä\noivallisesti?\n\nThora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli\nkuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.\n\n— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?\n\n— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.\n\n— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen...\nMutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan\npäällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —\n\nThoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.\n\nHuomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.\n\n— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen\nhelvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin\nmaassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja\nsukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse\nsen kuullut!... Kuinka te muutoin voitte nykyisin?... En luullut että\ntulisitte tänne enää!\n\n— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta\nDyveke tahtoi...\n\n— Vai niin, ymmärrän kyllä... Tulitte Dyveken tähden! Toivon että\nhyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja\nasioita! —\n\nTuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.\n\n— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt\nkertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.\n\n— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve,\nmutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.\n\n— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen\nkukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka\ntuoni taittaa... Antakaa hänen vain huvitella!\n\nThora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei\nvoinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei\nmerkitsisi hänelle mitään.\n\n— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita\nelämästä!\n\n— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa... Ihmiset saavat aina kaikki\nliian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin\nsaanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin...\n\nSiitä ei Thora ollut kuullut.\n\n— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin\nnoutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan\nlievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä\nsisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti\nhänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi\nAadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.\n\n— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja\nkaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa.\nToivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut\nsiitä että olen pidättänyt teitä!\n\n— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin\nmielellämme!\n\n— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man\nnicht, man freut sich ihrer Pracht!'\n\nThora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.\n\nMutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna\nhänen kasvoihinsa.\n\nTuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä —\nettä hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli\nSamuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.\n\nHänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi\njotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa\nsen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.\n\nÄkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut\nettä Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei\nnäkynyt missään.\n\nVihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias\nvihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän\najatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut\nettä oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut\nyksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.\n\nJa tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut.\nKuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos\nolisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä.\n— — —\n\nKuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?\n\nHän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän\nvälittänyt siitä rahtuakaan.\n\nHänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen\nnaurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.\n\nHän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle\naiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.\n\nHän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi\n— ei koskaan!\n\nNyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli\nkaikki äkkiä muuttunut... käynyt entistä hullummaksi... Nyt oli heidän\nvälillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!\n\nHän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.\n\nHän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta,\njota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt\nmiksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.\n\nHän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui\naina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.\n\nOlihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla\nsiitä onnellinen, — ja sen piti riittää.\n\nDyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.\n\nHän painautui hellästi häntä vastaan.\n\n— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko\nse minun syyni?\n\nRouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.\n\n— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat\nsuloisen viileät!\n\n— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on\naivan huikaisevan sininen!\n\nJa Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen\nolennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.\n\nNyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle\nkävelyretkelle!\n\n\n\n\n17.\n\n\nOli ehditty elokuuhun.\n\nJotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä\nkotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.\n\nHäntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt\npaljoa reippaammalta.\n\nTietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että\npääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.\n\nKun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole\nkilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän\nmyöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli\nniin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja\nDyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar\nCronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.\n\nKaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.\n\nMutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.\n\nHän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin\nkohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.\n\nNoita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät\nyhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti\nheidän tiensä.\n\nTapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä,\nsaadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni\neste. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin\nkuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin\nhiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?\n\nSilloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka\npäivä — muiden seurassa.\n\nDyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän\noli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä.\nSilloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä\nsuorastaan leikilliseksi.\n\nDyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän\nponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.\n\nDyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua\nniin vähän.\n\nEräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.\n\n— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi\non niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?... Olet\nyhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —\n\nHän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.\n\nHän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.\n\nVihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen\nauringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen\nakkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli\nitkenyt.\n\nSilloin vaipui Thora polvilleen.\n\nHän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä\nhänelle jotain hyvää.\n\nSitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.\n\nHän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.\n\nRouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat\nsiipesi joutuneet?\n\nSilloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.\n\nHän kävi levottomaksi.\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\nDyveke heittäytyi hänen kaulaansa.\n\n— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.\n\nRouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää\nminua, sanoi hän vakavasti.\n\n— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa.\nHeinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin\nmetsäopistoon... hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —\n\n— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!\n\nViime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen,\nmutta ei ollut huomaavinaan mitään.\n\nHän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy!\nsanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.\n\nSinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna\nhän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.\n\nMutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin\nilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.\n\nHeinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli\nkalpeat, lempeät kasvot.\n\nRouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella\ntuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut\nmitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.\n\nRouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus\nrouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli\nratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.\n\nHyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että\nHeinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut\nhänelle kaikki.\n\nEnsin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich\nsuuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että\nhän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä\noli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan\nrouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut\novensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka\nsairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan\nparata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja\nvaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen\nenonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä\nvaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.\n\nRouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain\naamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen\nvuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.\n\nRouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan\ntuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve... Hän voi niin\nhyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.\n\nJa Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa.\nÄiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin\ntahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon\npakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti,\nettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —\n\nSyksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi\nhoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko\npäivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin\nhalutti tehdä sillä tavoin.\n\nRouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva\nThammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei\nuskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää\nhänet.\n\nRouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi\ntehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon\nsuopeuteen. Sehän on niin oikullinen.\n\nLempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä\nvärisi koko ruumiistansa.\n\nKun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa.\nHe olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa —\nkuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita...\nPohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin\nhäikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin\nollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä\ntyrolilaispuku yllään? — — —\n\nÄkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.\n\n— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin?\nkysyi hän kiivaasti.\n\n— Siksikö, että... hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein\nsilmin.\n\n— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö... — hän kuiskasi\npuoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on\ntoivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!\n\nHän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.\n\nRouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.\n\nHän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.\n\nRouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —\n\nÄkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon\nalta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.\n\nHän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi\nnaurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen... mutta minun täytyy\nmennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä... sain\nsiihen luvan... kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan\nkuinka vahva minä olen!\n\nEttei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta\nkaikesta.\n\nMyöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä\ntalvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi\nsaada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin\ntarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan\nEtelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista,\npäivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.\n\nPäätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo\nseuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa.\nDyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar\nja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.\n\nDyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat\nkokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän\nniin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.\n\nRouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.\n\nHän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt\npaimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.\n\nIllallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut\nkotiin.\n\nMutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.\nKaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.\n\nThoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja\nhymyili.\n\n— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin,\nkuinka meidän muiden tulee ikävä?\n\nNyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten\ntulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän\ntulee ikävä meidän tähtemme!\n\nDyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana\nja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.\n\nNyt tulivat vaunut.\n\nRouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi\nhänelle kätensä.\n\n— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa\nsiitä kaiketi tulee täyttä totta!\n\n— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni.\nTuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä\nei kukaan enää saa asua!... Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on\npelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa... Hyvästi,\narvoisa rouva!\n\nHän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.\n\nVihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.\n\nKaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi\nkunniaa.\n\nDyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti\najaa hitaasti.\n\nHän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.\nHän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.\n\nSitä kannatti katsoa.\n\nNuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.\n\nKaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.\n\nSilloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.\n\nMutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli\ntervehdyksiä.\n\nJokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.\n\nMutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.\n\nHänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.\n\nRouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi\nkauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.\n\n\n\n\n18.\n\n\nNuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen\nvallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen\njäisi yksin.\n\nOli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken\nrautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet\nhuomaansa.\n\nThora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden,\nmutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.\n\nDyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi\nmaailmaa katselemaan.\n\nMutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi\nkeväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa\nkeino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei\nhän uskoisi häntä.\n\nDyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.\nHeinrich tulisi tietysti mukaan. — — —\n\nThora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.\n\nKeväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!\nHänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.\n\nHän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut\nottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja\njota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan... ja muuan nenäliina oli\nmyös unohtunut tänne.\n\nHän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin\njäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.\n\nSitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään\ntavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi\nmatkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli\nniin paljon järjestelemistä.\n\nHänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on\nmatkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?\n\nMutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.\n\nHänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka\nolisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.\n\nSitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän\nkäydä kävelyllä.\n\nHän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.\n\nIhmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.\n\nMiksikä ne tekivät niin?\n\nÄkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!\n\nTietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi\nvaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi\nmatkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —\n\nHän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä\nlähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä.\nOli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat\npoissa.\n\nHän nousi ja kulki edelleen.\n\nTuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa... kun he\nvielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?\n\nHän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.\n\nJa tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana... jolloin ei enää\nollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa... kun kaikki oli\nrikkoontuneena...\n\nJa varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin... kuinka\nkiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli\nitse luonut kohtalonsa!\n\nKaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana\ntaakkana häntä vaivaamaan.\n\nOlo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin.\nHuomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä\nkauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —\n\nKääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouva\nIversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.\n\n— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni.\nMarit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia,\nkuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä,\nhänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä\neläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond\nlordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin\nmaksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —\n\nRouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.\n\nHänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.\n\nHän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän\nhalusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän\nmatkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —\n\nJälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin.\nSiellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen\njotain tehtävää.\n\nHän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut\nvielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli\noivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —\n\nHän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä...se tapahtui nykyisin\nvarsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina\nollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.\n\nKuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet... että olisi\nmennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki\nsilloin olisi voinut olla — — —\n\nHän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki Samuel\nSternin äitiä, voimatta löytää häntä.\n\nMutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen\nkasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä\nsanat: »Minä sinut lähetän!»\n\nHerätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo\nrauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti.\nHänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa\nparemmin koota ajatuksensa.\n\nHän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään\nkiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi\nvain päivä päivältä.\n\nHän meni jälleen kävelylle puistoon.\n\nHän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.\n\nTaivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.\n\nMikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi\ntavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan\ntehnyt koko elämänsä aikana? — — —\n\nHän seisoi nojaten puuhun.\n\nHiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin!\nHän ei ollut voittanut mitään... Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut\npitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin\nainoa säde vielä. — —\n\nHän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisin\nMetsolaan.\n\nOli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti\ntyytyväiset kasvot.\n\nEnglantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle.\nHe aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli\ntuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian\nodottaa takaisin.\n\nMarit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.\n\nRouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää\nminut omiin hoteisiini!\n\nHänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli\npitänyt eniten.\n\nEnsi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi\nhänelle kirjoja ja kuvia.\n\nSjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä\nkesakkonaamastansa.\n\n— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin\nelävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista\nkuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!\n\nRouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.\n\nHänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja\ntutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.\n\nTyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja\nrauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi,\nodottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat\nhänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen\nehkä vielä oli kestettävä.\n\nEräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen\nnäköinen.\n\nNo niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat\nenglantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut\nheidän mukanansa.\n\nRouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.\n\nHänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat\nalkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen\npunaisen huvilan.\n\nThurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.\n\nHän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.\n\nSitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan\nrouva Thamarin penkille.\n\nTunnin kuluttua meni Thora sinne.\n\nHän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että\nhän oli palannut.\n\n— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!\n\nThora katsoi avoimesti häntä silmiin.\n\n— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut\ntehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne... Minä tiedän että te\nette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä\nyksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella... Nyt en enää suostu\nväistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle\nluvan siihen!\n\nSamuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten\nrupesi hän nauramaan.\n\n— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa.\nEn tahdokaan että olisi toisin.\n\n— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat\nkuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä\nmyladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.\n\n— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni,\ntakaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.\n\nHän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.\n\n— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku\nkatsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.\n\nThora hymyili surunvoittoisesti.\n\n— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää\nsama kuin ennen... Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti\nminut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua,\njotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä... Nyt olen oppinut\nymmärtämään teitä paremmin.\n\n— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään\nhyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia...\nKun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan\nei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen,\nkadottaa sen taas... Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä?\nEiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi\nihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!\n\nThora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat\nvaieten.\n\nÄkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.\n\n— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni\nvarsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun\nkaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!\n\nHän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.\n\n— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään\ntoivottavaa!... Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään\njuuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä\nettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on\ntuokin tuska poissa.\n\nThora Thammers nousi myöskin.\n\n— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?\n\n— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo\ntunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen\nihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon,\njota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten\naioitte lähteä?\n\nHän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko\nsitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. —\nMinne te aioitte?\n\n— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.\n\n— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä\ntuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista\ntyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se\nveisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.\n\n— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä\nkoskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon\nettä äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No,\nlähdemmekö me nyt?\n\nHän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella\nmuotoa koskelle!\n\nHe menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän\nlaski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina\nesiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.\n\nHän pysähtyi.\n\n— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!... Kun olen sillä tuulella\nettä menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee\nrinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin\nystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!...\nMutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista\neikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua\nsydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa\nminun rinnallani!\n\nHän kääntyi Thoran puoleen.\n\n— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan\nsennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha,\ntäytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit\nneiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri\nodottamistani odottelin!'...\n\nTuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.\n\nThora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt\nSamuel Sternin puhelua.\n\n— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin\nhuoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi\näitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy\nhänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa\npäivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa.\nSain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.\n\n— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».\nPuhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —\n\n— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä\npitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki\nhänen mielensä mukaan.\n\nHän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te\najattelette tuollaisista asioista?\n\n— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole\najateltavissakaan, että _hän_ ei olisi tullut, jos _minä_ olisin ollut\nsairaana!\n\n— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee...\nSitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli\nsairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —\n\n— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi\nkoskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka\nse tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi\nkuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me\nmuut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä,\nettä hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat.\nHuonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin\nminä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut\nmuille.\n\n— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin.\nHän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen,\nettä aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun\nkuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —\n\n— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka\nhän oli minulle niin läheinen... etten ymmärtänyt illan lähestyvän...\nja että hän tarvitsisi lepoa...\n\nThora Thammers kääntyi hänen puoleensa.\n\n— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.\n\n— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta\nniitä ei ole nyt.\n\n— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.\n\n— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.\n\nHe kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat,\nliitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.\n\n— _Ei koskaan enää! Lopussa!_ Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä\nikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja _suru_ ja _kuolema!_\n— Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä,\nennenkuin kokee — — —\n\n— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua... ettei minulla\nole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa\njoka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän\nlaskiessa... kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä\nkernaasti muita — — —\n\nHän kumartui maahan.\n\n— Näettekö, löysin sentään yhden... Se on äitini lempikukka! Se kukkii\nuudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme\nsaaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —\n\nThora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!\n\n— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi\nlapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat\nja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta\nkellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.\n\n— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt\nsiitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja\nnuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni\nankeutta — — —\n\n— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni\noli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä\n— — —\n\n— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En\nkoskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka\nei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain\nhäntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi:\n'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani —\nniin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten\nminulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi,\nmutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'\n\n— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä...\nHän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen\nniin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi\nlähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun\nolet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!'\n— — —\n\n— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa... Katsokaapa tuota\nsudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa... sen siivet\nvain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä\nparemmin!\n\n— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin\nluulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on\nkaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!\n\nSamuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen,\nmikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!\n\n— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi\npäänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond\nistuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän\nhilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen\npitää hänelle seuraa.\n\n— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te!\nTe käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku\nlastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain\nrasittautuko liiaksi!\n\nNyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi\nhäneen vaieten.\n\nMitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.\n\nThora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka\nolikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä,\njotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!\n\nEi koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa\ntuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden\nvälillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.\n\n\n\n\n19.\n\n\nKului muutamia päiviä.\n\nLady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt\noikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen\nlady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään\nkalastusretkille.\n\nEräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle.\nIlma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle.\nHän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennä\nsille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.\n\nHän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki\nedessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin\ntavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.\n\nThora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.\n\n— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri\nvilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.\n\nThora meni lähemmäksi.\n\nHe alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.\n\nSamuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei\ntahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat\nhänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko\nseudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä,\njoten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.\n\nThora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että\ntarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen\nomaisensa ole hyvillään.\n\nMutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.\n\nKanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet\nlehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli\nsuomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.\n\nHe katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.\n\nSitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.\n\n— Minä uneksin niin paljon viime yönä!\n\n— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.\n\n— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini\nvuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta.\nSilloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan\nsinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää\nhallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle.\nKohtasin hänen murtuvan katseensa — —\n\n— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä\nvoinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni,\nja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä,\noletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä\nhänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni\nkatkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä\neikä muualla... siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»...\n\nEnkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui\nomassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin\nonnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle,\nkuinka paljon minä pidin hänestä.\n\n— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha\näiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä\nkuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata\nja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko\nkuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —\n\n— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen\näitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä,\nsinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä\nei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä\ntavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä\nneuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —\n\n— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun\ntäytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää\nhäntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten\najatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä\nnoudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko,\nkuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin\nvoinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —\n\n— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun\nhakiessani parempaa tuolia...\n\n— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!\n\nThora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.\n\n— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!\n\nSamuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.\n\n— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin\ntänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi\nmenet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et\nvoi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas.\nSe kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän\nsen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä\najatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki\nminun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun\nvihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen\nunohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun\njoskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun\noli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta\nsehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi\nsitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin\nsinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten\ntapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»\n\n— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja\nsamaa.»\n\n— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja\nhän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta\nvähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein\naina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein\nsanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin\ntehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa,\nkun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle\nikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten\nvoinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä\nsinä teit minulle!»... Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen!\n— — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?\n\nThora ei vastannut, katsoi vain häneen.\n\nKun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä\nmuutakin?\n\n— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä\nkyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa.\nMinusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka\nen ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä\nminun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet\nniin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että\nsanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta,\nen päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun\npitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on\nsikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää,\nkun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä\npian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän\nsaattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä\nolen luonasi?» — — —\n\n— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»\n\n— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin\nettä hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle.\nSilloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen\ntaistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja\ntoivotti minulle siunaten rauhaa — — —\n\n— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla\njotakin haudan tuolla puolen — — —\n\n— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin\nvoinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin\najattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut\ntulla luokseni tänä kesänä — — —\n\n— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää\nminua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus\non ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä\nriistää! — —\n\n— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia\nladyn kanssa?\n\n— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette\nväsyksissänne!\n\n— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän\nvei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä\nmäärin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan\nloppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni\nsanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon...\nKuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin\nminusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen,\nse ei saanut lähestyä häntä.— — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!... Hän\nkuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan\nalla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen\nsilmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen,\nmutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä\noli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta,\njota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli\nvoittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon\nhänen sankarinsa. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea\nnöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä\ntiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin\nmitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden\nsiunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —\n\n— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille.\nSe toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi\ntai luki meille, oli se meille juhlahetki.\n\n— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se\nsäilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —\n\n— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on\nkuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se\nhänelle.\n\nThora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin,\nniin kyllä! kuiskasi hän.\n\n— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin\npäivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen\nkuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa\nja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli\nitse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta\nnyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen\ntuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina\nvaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus... Sentähden minä puren\nhampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin\nkärsittäväni!\n\nHänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman\naskeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.\n\n— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —\n\nThora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.\n\n— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella\ntuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut\nettä te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla... Mutta luulen että on\nparempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi\nvapautua niistä.\n\nSamuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta\näänensävystänsä.\n\nHän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.\n\n— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi\nolla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn\nkirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —\n\nHe näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel\nSternin kasvot kävivät yrmeiksi.\n\n— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee\nkuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi\npaha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä\naikaansa.\n\n— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjan\nNorjasta?\n\n— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän\npuhuu, on kyllä takaperoista!\n\nNyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän\noli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä... Nyt tuumiskeli\nhän, kuinka kostaisi hänelle!\n\n\n\n\n20.\n\n\nMetsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi Marit\nHennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.\n\nTulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli\ntullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan\nlomaa.\n\nNiiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden\nkanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton\nhienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti\nvirkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.\n\nThora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen.\nOli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder\noli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on\nalettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein\ntietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään —\nmutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä... hänen katkeruutensa suli\npois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.\n\nHänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi,\nettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.\n\nNyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa\nsukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle\nitsellensä.\n\nPäivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin.\nHänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän\nmetsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.\n\nThora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei\nhänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.\n\nEräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen\nluoksensa.\n\n— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani\nharvoin!... Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!\n\nThora katsahti häneen hymyillen.\n\n— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan\nkuistillanne aivan joutilaana... Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka\nolin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!\n\nSamuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.\n\nPian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä\nkannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan\nhuomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista\nhänellä ei ollut koskaan ennen ollut.\n\nThorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin\ntulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.\n\nHeidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos\nSamuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku\ntoinen mukana.\n\nEnsi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli\nmukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo\ntuntua aivan luonnolliselta.\n\nMutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan\nkahden.\n\nThora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli\nkirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo\nraikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.\n\nJa kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä\ninnokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.\n\nHän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän\nollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä,\nikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja\njoskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja\näänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän\naina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.\n\nThora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle\nlohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel\nStern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.\n\nMutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän\nentisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.\n\nMikä tavaton, armelias kyky unhottaa!\n\nHän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin\nvarttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.\n\nHän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.\n\nNyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän\nturvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa\noli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt\nsuopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.\n\nEräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla\nlähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta\nhauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja\nhuomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen\nollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.\n\nTuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä\nromantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.\n\nHe olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä\ntunturipaimenten risumajasissa.\n\nLady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa\nvarten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.\n\nSinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä,\nsaaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.\n\nLordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.\n\nMutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin\nhellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei\nliesi ollut loimunnut vielä koskaan.\n\nVihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät\ntervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen\noli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.\n\nSyötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä\npidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä\nnorjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken\nseikkailuista.\n\nSamuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.\n\nNiin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla\ntarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen\nkuvastui valkeata vastaan.\n\nHänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.\n\nSamuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.\nHänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties\nhän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —\n\nVihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.\n\nTämä kääntyi hänen puoleensa.\n\n— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it\nfound us.»... [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä\nkoskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan.\nOlihan muutos kylläkin tarpeen — — —\n\nSitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän\näidistänne!\n\nHän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.\n\nKullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia\ntuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa\nlopettajaisikseen.\n\nTänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.\n\nLady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli\nniin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän\nviipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen\nyhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella\nrouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.\n\nMutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.\n\nOikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin\nseurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, —\nhänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan\nsään vallitessa kuin nyt viime päivinä.\n\nHän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä\nkanssa.\n\nHän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen\nnyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka\nmuistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.\n\nKuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin\nkoko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut\nsäkeniä ilmaan.\n\nThora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja\nauringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön\njäänyttä kesän suloutta.\n\nThora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne\nsoivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.\n\nRauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. _Aina enemmän\nrauhaa!_ [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.\n\nPuut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä,\nrauhallisina iloiten päivänpaisteesta... Ne olivat hänen ystäviänsä, —\nhänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.\n\nPunertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä\nmuutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys\npudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen\nympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.\n\nÄkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että\nkuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.\n\nTuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi\nolevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea\nolevansa valmis — — —\n\nMieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa,\nmutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut\nhillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —\n\n— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä\nhyväksi?\n\nJa joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu\nkukin aikanansa!\n\n— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.\n\n— Senhän tiedämme niin hyvin!\n\nMutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui\nmyönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen,\ntuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä!\ntoisteli se vitkalleen ja varmasti.\n\n\n\n\n21.\n\n\nThora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui\nettä oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel\nSternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.\n\nOli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella.\nSiksi jäi Thora paikoilleen.\n\nSamuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.\n\n— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän\nkäyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.\n\nHymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.\n\n— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?\n\n— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun\naikaa, niin kauan kuin parantola on auki...\n\n— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän\nteillä on täällä niin paljon tehtävää.\n\n— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa... Niin, onhan siinäkin syytä\nviipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.\n\n— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä... Meidän\non kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun... Mutta minä\nolen mustasukkainen Sjurille... Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti\nminun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?\n\n— Te olette tänään hyvällä tuulella.\n\n— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä\npois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja\nhyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!... Mutta\nolipa onni, että tapasin teidät täällä!\n\nThora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma,\nkun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!\n\n— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma... Saan\nkiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!\n\n— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.\n\n— Niin, tavallisesti on ollut toisin... Mutta vakavasti puhuen, oli\nhauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?\n\nThora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut\nvain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.\n\nMutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin\npuoleen oli hän jälleen aivan tyyni.\n\n— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne...\nkiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!\n\n— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin\nkernaasti tietää erään seikan... Meidän välillemme ei saa jäädä mitään\nkatkeruutta!\n\nHän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui\nrauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel\nSternin katsetta.\n\nTämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea\nkatse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten\npaikoilleen katsoen vaieten Thoraan.\n\nThora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.\n\nSitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani\ntehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?\n\nSamuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:\n\n— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa\njonkun ihmisen rakkaus... sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan\ntietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden... että tietoisuus siitä\nvoisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut\noikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette\nollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —\n\n— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa\nsanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että\nmyöhemmin... aina pidin ainoastaan teistä... teihin oli sydämeni\nkiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena\nitselleni... ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä\ntämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut\nkatkeraa! —\n\n— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta\nnyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut\nminulle anteeksi!\n\nSamuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.\n\nThora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen\noppinut paljon... edistynyt entisestäni... Olen tyytyväinen olooni —\nkun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!\n\nSamuel Stern pudisti päätänsä.\n\n— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni...\nMutta se ei riitä minulle... Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää\nteistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen... Rauhoittukaa, ei\nteidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —\n\n— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin\nkäyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja\nodotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi\nluokseni minua yllättämään — — —\n\n— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin\npitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa...\non ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!\n\n— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt\nedemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri.\nEn sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni,\nvalokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene\nluotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»\n\n— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja\nihanaksi... tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään\nitselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen\nsalaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on\njotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta,\njoka on kuluttava tuli — — —\n\n— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli\nalas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian\nlähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —\n\n— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen\nkoskeneet pyhään! — — —\n\nHänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi\nvuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.\n\n— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät\nja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä\nolet olemassa!... Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on\nollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun\non hyvä olla!\n\nThora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja\nse kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:\n\n— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä\njotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —\n\n— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On\nsittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole\ntyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on\ntapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet\nantanut minulle anteeksi!\n\nHe istuivat molemmat hiljaa.\n\nSitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.\n\n— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?\nTahdon, että teet sen!\n\nHän kävi kiivaaksi.\n\nThora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.\n\n— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet\nunohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän\nkuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen\nsydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen\nkyllä uskon täydelleen! — — —\n\nHiljaa lisäsi hän:\n\n— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!...\nNyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka\nonnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!\n\nMielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.\n\nSamuel Stern istui hänen viereensä.\n\n— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua\nsilloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan... ja oliko totta\nettä olit unohtanut minut?\n\nThora kävi kuolonkalpeaksi.\n\n— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut\nitseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.\n\nSamuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä\nkatsoi Thora hänen jälkeensä.\n\nHän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti\nvavahteleviin kasvoihinsa.\n\n— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!\n\nJa hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.\n\nSaiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.\n\nThora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen\nriemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.\n\nSamuel Stern ei puhunut enää mitään.\n\nSilloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.\n\nSamuel Stern itki.\n\nThora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen\nonnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa...\n\nOliko tämä totta? Vai uneksiko hän jälleen? —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.\n\nThora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.\n\n— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua... et minua enää nähnyt, et\nkuullut — senhän kyllä huomasin!\n\n— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun... olit käynyt muistoksi...\nEnhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi.\nSilloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun,\nsilloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin\nkalman kylmää.\n\n— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.\n\n— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja\nsuojaa — suotko niitä minulle?\n\n— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut\nsisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa\njuuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten\ntullut ennen!\n\n— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin\nvarmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä\nolisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.\n\n— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta\nälkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä,\nkuinka kaikki oikein tapahtui.\n\nMutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe Samuel\nSternin syleilystä.\n\n— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?\n\n— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista\nsattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki\naikone jälleen lähteä tiehesi?\n\nHän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen\nolallensa.\n\n— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla\nsisään!\n\nMutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.\n\n— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!... Olisit lähtenyt minun\nluotani?\n\nSamuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.\n\n— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse\nsaattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli\naivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan,\nolitko sinä vielä täällä.\n\n— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä\nja raikasta pikku vaimoa...\n\nSamuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja\nsuuteli sitä.\n\n— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi,\nettä minun pitäisi olla aivan harmaa.\n\n— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!... Jos sinä\nolisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa\npäivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää\nsen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt\nhetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!\n\nHän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.\n\n— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta\nonneksi ei ole niin!... Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä\nonnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista\nvuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen... Etkö tunne kuinka paljon\narvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin\nkaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna\nkuin raskas, punainen kulta. — — —\n\n— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin\naikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme.\nMutta mitä nyt?\n\nThoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen\nkärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.\n\n— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.\n\n— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on\nmennyt hukkaan?\n\nSamuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko _sinä_ antanut\nanteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä\ntavoin... Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun\nhymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.\n\nThora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.\n\n— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.\nSitä et sinä tee.\n\nSamuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.\n\n— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —\nSano se!...\n\n— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että\nolen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko,\nkuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla... Täällä suhisee vielä tuo\nvanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii... Muistatko vielä?\n\n— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!\n\n— Niin, nyt on tuo aika palannut!\n\n— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän\nkääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.\n\nVoiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että\nSamuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?\n\nKuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen\nhiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon\nlempeän suunilmeen.\n\n— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja\nsalaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi... ja siitä säteilee salattua\npäivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.\n\nHän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?\n\n— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.\n\n— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!... Täällä sataa ruusuja\nja päivä paistaa... ja _sinä_ olet täällä! Et ole sittenkään\nseitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!\n\n— Ah, Samuel, näet väärin!\n\n— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon\nkiittää polvillani joka päivä... et aavastakaan kuinka usein olen\nkaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?\n\n— Niitä häikäisee... Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen\nluonasi!... Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi\non lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin\nlöytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä\nkerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —\n\nHiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta\nyksinäiseltä veneeltä.\n\nOli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä\nhiljaisuudessa...\n\nThora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä,\nvavahteleva riemu.\n\nHeistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät\nhe enää eroaisi.\n\nVain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten\nvallitsi jälleen hiljaisuus.\n\nSitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei\ntuo kaikki ollut unta vain.\n\nHänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät\npiirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —\n\n— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä\ntodellakin minusta?... Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy\nkysyä sitä yhä uudelleen! —\n\nSamuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia\ntyperiä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka\nsyvästi liikuttivat Thoraa.\n\n— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!\n\n— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä\ntulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin\npehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut\nsitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —\n\n— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani\n— minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun\ntulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!\n\n— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!\n\n— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?\n\nSitä ei Thora voinut.\n\n— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut\nkysyä: voitko _sinä_ rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut\nsydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä\non paras niistä kaikista!\n\n— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja\npäivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut.\nOletko kutsunut ne tänään juhlaan?\n\n— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?\n\nThora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!\n\n— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka\nkaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?\n\n— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon\nsanottavaa!\n\n— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole\nkuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!... Ja tässä tulee\nveljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn\nja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten\nkunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!\n\nSamuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti\nvarovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.\n\n— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.\n\nThora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!\n\nHän painautui Samuel Sternin povelle.\n\n— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!\n\nSamuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että\nhän lepäisi paremmin.\n\nThora vastasi joka kerran hymyilyllä.\n\nÄkkiä hän kohottautui suoremmaksi.\n\n— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.\n\nSamuel Stern veti hänet povellensa.\n\n— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.\n\nThora ei kysellyt enää.\n\nNyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä\ntarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui\nmaahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri\nkohdallaan.\n\n— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia\nyhtymään iltaruskon kiitoslauluun!\n\n— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.\n\nHopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja\ntunturien. Metsät painuivat pimeään.\n\nHe katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.\n\nHiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla\ntaivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät —\nkuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.\n\nTuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.\n\n— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?\n\nThora vastasi hymyillen:\n\n— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.\n\nHänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen\nmielensä.\n\nHänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen\nmenehtyä onneen!...\n\nTaivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.\n\nJa sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta\npurppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.\n\nIkuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.\n\nMutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.\n\nHeistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen\nloppumattomaan iäisyyteen.\n\nJa siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille\nei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien\nvälkkeen... lähetin kirkkauden mailta!...\n\nVavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:\n\n— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!\n\n\n\n"]