[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz4Xsne4SmBAKmQA_uOtKvN36-VKUqgNAn1OUyQHkOrY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2820,"Mustapukuinen mies","Weyman, Stanley",1855,1928,"2820-weyman-stanley-mustapukuinen-mies","2820__Weyman_Stanley__Mustapukuinen_mies","Historiallinen romaani","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1894,1914,23958,157821,false,71545,[24,25],"France -- History -- Louis XIII, 1610-1643 -- Fiction","Historical fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Mustapukuinen mies: Historiallinen romaani\" by Stanley John Weyman is a historical novel written in the early 20th century. The narrative is set in 17th-century France and revolves around Jehan de Bault, a young boy of noble descent who has been kidnapped and is now performing as a street entertainer. The book delves into themes of nobility, identity, and the impact of social class in a tumultuous historical context.  The opening of the novel introduces us to the bustling horse market in Fécamp, where various characters are gathered. Among them is a mysterious street performer, known as \"Mestari Viekassilmä,\" who orchestrates Jehan's reluctant performance. As Jehan attempts to elicit sympathy from the crowd by claiming noble lineage, he is confronted by a skeptical nobleman, who exposes the deception. The scene sets the stage for Jehan's complicated journey, highlighting his struggles and aspirations as he navigates a world filled with deceit and varying fortunes. The atmosphere is vividly depicted through the vibrant market life, enhancing the historical richness of the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hämeen-Anttila, Väinö",269,"Ranskaan vuoteen 1637 sijoittuva historiallinen romaani kertoo orpopojasta, kiertelevästä puoskarista ja salaperäisestä mustapukuisesta miehestä. Kardinaali Richelieun aikakauden juonittelut ja taikausko värittävät tarinaa, jossa oikeudenmukaisuus joutuu koetukselle.","Stanley J. Waymanin 'Mustapukuinen mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2820. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUSTAPUKUINEN MIES\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSTANLEY J. WEYMAN\n\n\nEnglanninkielestä (\"The Man in Black\") suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Fécampin markkinat.\n   II. Solomon Notredame.\n  III. Mies ja vaimo.\n   IV. Kaksiovinen talo.\n    V. Ylempi holviovi.\n   Vi. Kiinnytysjauhe.\n  Vii. Klytemnestra.\n VIII. Kainin merkki.\n   IX. Oikeuden edessä.\n    X. Kaksi todistajaa.\n\n\n\n\nI.\n\nFécampin markkinat.\n\n\n\"_Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja\nseitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, —\nylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden\nperinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin [Ranskan\nvarhaisimman ritariajan kansallissankari. Suom.] veri, ja esi-isissäni\non kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni_ —\"\n\nOli Pyhäinmiestenpäivän aatto, ja Fécampissa pidettiin syyskauden\nkuuluisia hevosmarkkinoita — Fécampissa Normandian rannikolla,\nkallioiden saartamassa pikkukaupungissa, jonka v. 1593 Boisrosé\noli vertaa hakevalla uhkatempulla siepannut \"suurelle kuninkaalle\"\n[Henrik IV:lle. Suom.]. Tämä olkoon mainittuna vain sivumennen,\nja jotta ansiollinen teko ei unohtuisi. Sillä nyt esittämiemme\nmarkkinain aikana, lokakuun viimeisenä päivänä 1637, oli urhea kapteeni\nBoisrosé, josta Sully teki uskaliaisuutensa palkkioksi tykistöviraston\nkenraaliluutnantin, jo aikaa lakannut uljastelusta; \"suuri kuningas\"\noli maannut haudassaan hyvinkin parikymmentä vuotta; ja vaikka Sully\n— herttua, valtakunnanherra ja marski — vielä eli kuivakiskoisena\nvanhuksena Villebon-linnassaan Chartresin lähellä, katsoi koko Ranska\ntoisaanne, kardinaalin rautakouran alla kyyristellen.\n\nIsoiset ärisivät, pureskellen punaisen kauhtanan palletta. Mutta että\nalhaiset ja \"Jacques Bonhomme\" — kauppias ja liikemies — menestyivät\nhänen hallittavinaan, siitä oli Fécamp tänä päivänä niin hyvä todiste\nkuin saattoi toivoakin. Vanhat porvaritkaan, jotka muistivat Kaarle\nIX:n ja ensimäiset lasiruudut, mitä Fécampissa oli nähty tuomiokirkon\nulkopuolella, eivät kyenneet sanomaan, milloin hevoset olisivat\nolleet paremmassa hinnassa tai kaupunki enemmän täynnä väkeä. Kaiken\npäivää ja melkein yötäkin kuului ahtailla kaduilla kavioiden kopse\nja kaupanteon sorina, samalla kun ruokakaupustelijain huudot ja\nhumalaisten sadatukset muiden käreiden äänten mukana nousivat taivasta\nkohti kuin ahjon sauhu. Ostamaan tulleiden tyyssijoina _Kultavaunut ja\nPyhä viikuna_ kuhisivat tulvillaan vieraita, — maakunnan aateliston\nja Rouenin teikareita, sotaväen tavaranhankkijoita Reinin varrelta ja\netelän kauppiaita. _Kaunis naikkonen_ ja _Vihreä mies_ taasen olivat\nalempana valtakadun varrella sijaitsevia majataloja, tarjoten ruokaa ja\nrehua niille, jotka olivat tulleet myymään; niissä leviteltiin pihat\njalkaa paksulti peittoon oljilla ja sanottiin kaikille yhteisesti:\n\"_Voilà, monsieur!_\" veloittaen kutakin täydellä vuoteen maksulla.\n\nKatujen ulkopuolella oli samanlaista. Rivittäin ratsuja ja pony-hepoja,\nparvittain hevosrenkejä ja hoilottajia, kärkkyjiä ja taskuvarkaita\noli leiriytynyt jokaiselle tasaisen maan tilkulle, ja jyrkemmillä\nrinteillä ja mäen kupeilla vilisi silmäänpistävämpiä ryhmiä, joskin\nvähemmän merkitseviä. Sinne nimittäin olivat sijoittuneet puuhiinsa\nhitiänkävijät ja köydenhyppijät, maurintanssijat ja sauvahevoset\n— sanalla sanoen epälukuinen joukko puoskareita, silmänkääntäjiä,\nköyhiä opiskelevaisia ja pahvijättiläisiä, jotka olivat tulleet koolle\nhauskuttamaan ällisteleviä normandialaisia, kaikilla virallisena\nkaitsijanansa ritari du Guet, jonka käskyvallan tunnusmerkkeinä kohosi\nsoveliailla kohdilla koko markkinarahvaan näkyviin kaksi hirsipuuta,\nnariseva ruumis kumpaisessakin. Rähisijäin ja vähäisempien rikkojain\nvaralla oli kaakinpuu ja raippapaalu maanpuoleisen portin luona,\nja tuon tuostakin, kun joku terhakka kulkuri tai pulska naikkonen\nlaahattiin rangaistavaksi, ne vetovoimallaan voittivat kaikki\nammattiesitykset.\n\nNäistä näytti muuan yhtä hyvällä menestyksellä kuin yksikään\nmuu vetävän puoleensa ja pitävän vireillä liikuskelevan yleisön\nmielenkiintoa. Kolmihenkinen ryhmä — mies, poika ja apina — oli\nvalinnut näyttämökseen tilkun jyrkkää mäenkylkeä tien varresta.\nKorkealle ahteeseen he olivat nuijanneet rautavaarnan ja siitä\npingoittaneet köyden puunlatvaan valtatien taakse, siten saaden vähällä\nvaivalla muodostetuksi nuorallatanssijan välineen. Kaiken päivää,\nvaihtelevan tungoksen virratessa edes takaisin alitse, nähtiin apinan\nja pojan huojuvan ja kääntyilevän ja tepastelevan tuolla huimaavassa\nkorkeudessa. Sillävälin mies, haaveellisena asunaan ylettömän iso\nrautalakki sekä panssariselkämys ja rintahaarniska, jotka huonosti\nsoveltuivat tahraiseen tulipunaiseen ihokkaaseen ja silkkisiin\npolvihousuihin, seisoi pärryttämässä rumpua puun juurella tai astui\ntämän tästä kokoamaan kauhtanaansa lantteja, kananmunia ja namusia,\njoilla näytöstä palkittiin.\n\nHän oli laiha, keskimittainen mies; silmät vilkuivat kieroon, ja\nsuupielissä oli viekas piirre. Apulaisetta hän olisi saattanut\nansaita toimeentulonsa taskujen kopeloimisella. Mutta hän älysi\nteettää muilla, mitä ei kyennyt itse tekemään, ja onnekseen oli\nhänellä seurassaan sellaista, mikä miellytti kaikkia tulijoita:\nkun maalaiset suurin silmin tähystelivät apinan eriskummallista\nulkomuotoa ja kamalia irvistyksiä, koskivat pojan kalvaat posket ja\nhuohottavat huulet heidän emäntiensä sydämiin, saaden heltiämään\nmonia leivoksia ja muita lämpimäisiä. Mutta väkijoukossa on silti\nvaihtelu vallitsevana piirteenä, ja houkutukset kilpailivat vilkkaasti\nkeskenään. Tuolla näytettiin lentävää lohikäärmettä, täällä tanssivaa\nkarhua; erityisessä suojassa esitti Arimathean Josefista ja pyhästä\nviikunapuusta sepitettyä raamatullista kappaletta seurue, jota kuningas\noli suvainnut katsella Parisissa; ja kaikkien tällaisten näytösten\nlisäksi liehui liikkeellä liuta puoskareita, taikureita ja onnenlehtien\nkauppaajia, jotka rummunpärrytyksen ja torventoitotuksen huumaavassa\npauhussa julistelivat taitojaan mitä voimakkaimmin keuhkoin. Niinpä ei\nollutkaan odotettavissa, että poika ja apina olisivat kyenneet aina\npysyttelemään ensimäisellä sijalla. Tuntia ennen päivänlaskua alkoi\nkauha palata tyhjillään. Väki harveni. Näyttelijäin vajasta jyrisevät\nnaurunremahdukset vetivät viipyjiä edemmäksi. Kolmikon menestyskausi\nnäytti olevan lopussa, joten heidän olisi luullut aineellista hyötyä\nharrastaessaankin jo kannattavan panna kompeensa kokoon ja lähteä\nmakuulle.\n\nMutta mestari Viekassilmä tiesi paremmin. Ennen kuin yleisön suosio\nkokonaan kuoleutui, hän otti esille saranatuolin. Sen asetti hän puun\njuurelle juhlallisin elein, jotka jo itsessään riittivät pidättämään\nepäröitsijöitä, ja levitti sille verhoksi punaisen vaatteen. Tämän\ntehtyään hän laski käsivartensa rinnalle ristiin, katsahti hyvin\nankarasti kahdelle suunnalle yhtaikaa, kohotti kätensä, vilkaisematta\nylöspäin, ja huusi: \"_Tenez!_ Hänen ylhäisyytensä läänitysherra de\nBault suvaitsee laskeutua maahan.\"\n\nPikku kourallinen ällistelijöitä nauroi, ja nauru lisäsi heidän\nlukuaan. Mutta poika, jolle sanat oli osoitettu, ei liikahtanutkaan.\nHän istui joutilaana köydellä, heiluen edes takaisin, ja katseli\nsuoraan eteensä kasvot jäykkinä ja kapinallinen ilme silmissään. Hän\nnäytti noin kahdentoista vanhalta. Hän oli notkearaajainen ja ruskeaksi\npäivettynyt; tuuhea tukka oli musta, mutta silmät siniset, kumma kyllä.\nApina istui kiinni hänessä, ja isännän äänen kuullessaan se ihan\ninhimillisesti kääntyi kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen: \"Sinun on\nparempi mennä.\"\n\nKuitenkaan ei tämä hievahtanut. \"_Tenez_!\" huusi mestari Viekassilmä\njälleen ja terävämmin. \"Hänen ylhäisyytensä de Bault suvaitsee\nlaskeutua maahan ja kertoa elämäntarinansa. _Ecoutez! Ecoutez, mesdames\net messieurs!_ Teidän kannattaa kuulla se.\"\n\nTällä kertaa poika itsepintaisena ja silmäkulmiaan rypistäen katsoi\nalas orreltaan. Hän näytti mittaavan välimatkaa ja harkitsevan,\nsäästäisikö istumasijan korkeus hänet ruoskalta. Nähtävästi hän johtui\nkielteiseen tulokseen, sillä kun mies huusi: \"_Vitement! Vitement!_\"\nja loi karmean silmäyksen ylöspäin, alkoi hän laskeutua hitaasti,\nilmaisten ynseätä vastahakoisuutta kaikissa liikkeissään.\n\nMaahan päästyään hän astui kuulijakunnan läpi, jota jo oli runsaasti\nparikymmentä henkeä, ja kapusi raskaasti tuolille, siinä katsellen\nympärilleen synkän häpeilevänä, mikä oli kummastuttavaa julkisessa\nesiintyjässä, joka oli kaiken päivää näytellyt taitoaan yleisön\nhuvikkeeksi. Naiset silmäilivät häntä surkutellen, nopeina keksimään\nhänen poskiensa kuopallisuuden ja kaulassa arpeutuneen ison juomun sekä\nihailemaan hänen raajojensa virheettömyyttä ja päänsä kevyttä asentoa.\nMiehet vain töllistelivät; tupakoiminen ei ollut vielä tullut tavaksi\nFécampissa, joten he pureksivat makeisia ja tuijottivat vuorotellen.\n\n\"_Oyez! Oyez! Oyez!_\" hoilasi rummuttava mies. \"Kuulkaa läänitysherra\nde Baultin merkillistä, surullista ja todellista elämäntarinaa, hänen\nseistessään edessänne! _Oyez!_\"\n\nPoika katsahti ympärilleen, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei ollut.\nNiinpä hän ynseästi ja laulavaan tapaan — vaikka tähän alituiseen\ntunkeusi jotakin arvokkuuden sävyä, jotakin kummallista mahtavuuden ja\nkäskyvallan kaikua, joka antoi esitykselle outoa viehätystä ja oli sen\nluonteenomaisena piirteenä — alotti tämän luvun alkusanoilla:\n\n\"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja\nseitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, —\nylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden\nperinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja\nesi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni viimeisenä,\nja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja\ntätä maakuntaa! Minut varastivat mustalaiset viisivuotiaana ja veivät\nmukanaan isäni taloudenhoitajan myymänä, niinkuin Josefin möivät hänen\nveljensä, ja minä vetoan — vetoan — kaikkiin hyviin Ranskan alamaisiin,\nettä he — että he auttaisivat minua —\"\n\n\"Oikeuksiini\", tokaisi Viekassilmä julmasti muljauttaen.\n\n\"Oikeuksiini\", kuiskasi poika painaen päänsä alas.\n\nRummuttaja ryhtyi rivakasti johtelemaan kohtausta. \"Juuri niin, hyvät\nnaiset ja herrat\", hän huusi ihmeteltävän lipevästi. \"Ja kun teillä\non ani harvoin edessänne mitä ylhäisimmän ja vanhimman aatelissukumme\nedustaja kerjäämässä apuanne, — kun sitä merkillistä, surullista ja\ntodellista näkyä ei usein satu Fécampissa, olenkin varma siitä, että\nvastaatte auliisti, jalomielisesti ja asianmukaisesti, hyvät naiset ja\nherrat!\" Ja sen sanottuaan keinottelija omaksui paljoa mahtipontisemman\nsävyn kuin pojan ja apinan ollessa kysymyksessä ja ojenteli ympäri\nkauhaansa, kohottaen lakkiaan jokaiselle antajalle ja sanoen\nkohteliaasti: \"_Sieur_ de Bault kiittää teitä, hyvä herra. _Sieur_ de\nBault on palvelijanne, hyvä rouva\".\n\nOli jotakin niin kummallista koko jutussa, jotakin niin outoa ja\nselittämättömän liikuttavaa pojan sanoissa ja esiintymisessä, että\nse vaikutti väkijoukkoon, niinkuin se varmaankin oli tehonnut satoja\nkertoja ennen, vaikka se selvästi näyttikin julkealta kujeelta, joka\noli omiaan eksyttämään ainoastaan typerimpiä. Ensimäinen mies, jonka\neteen kauha ojentui, irvisti hämillään ja antoi vasten tahtoansa,\nja hänen kumppaninsa pysyivät kauttaaltaan jäykkinä, kohautellen\nolkapäitänsä ja näyttäen viisailta. Mutta kymmenkunta naista sai\nheti täyden uskon, ja kauha palasi täynnä pikku lantteja kaikesta\nkilpailijain hälystä ja ympäristön tuoksinasta huolimatta.\n\nKeinottelija luki ansioitansa massiin, kun hopeafrangi kieppui ilman\nhalki ja kilahti hänen jalkoihinsa, järeän äänen huutaessa: \"Hei, mies!\nSananen kanssasi.\"\n\nMestari Viekassilmä katsahti ylös, kohotti lakkiaan nöyrästi, sillä\nääni ilmaisi virkamahdikkuutta, ja meni kyyristellen puhujan luo.\nTämä oli vanhanpuoleinen ratsastaja, joka oli pysähdyttänyt komean\nhevosensa väkijoukon laiteelle pojan alottaessa puheensa. Hänellä\noli suorasukaisen soturin kasvot, harmaat viikset ja pieni harmaa\npujoparta, ja hän näytti olevan kaupungista poistuva arvohenkilö,\nsillä hänen takanaan odotteli pari kolme aseellista palvelijaa, joista\nyhdellä oli matkalaukku satulanpuassa.\n\n\"Mitä tahdotte, jalo herra?\" vikisi näytösmies, seisten avopäin hänen\njalustimensa vieressä ja katsoen ylös häneen.\n\n\"Kuka opetti pojalle tuon laverruksen?\" kysyi ratsumies jyrkästi.\n\n\"Ei kukaan, teidän armonne. Se on tosi.\"\n\n\"Tuo hänet sitte tänne, valehtelija!\" oli vastaus.\n\nNäytösmies totteli, ei kovinkaan halukkaasti, vetäen pojan alas\ntuolilta ja tempoen hänet väkijoukon läpi. Vieras katseli lasta tovin\nääneti. Sitte hän virkkoi terävästi: \"Kuules, puhu minulle totta,\npoika. Mikä on nimesi?\"\n\nPoika suoristausi ja vastasi empimättä: \"Jehan de Bault.\"\n\n\"Nimettömän kreivikunnan olemattomasta paikasta\", ivasi vieras\nvakavasti. \"Ylhäistä ja mahtavaa sukua ja niin edelleen. Tuo kaikki on\narvatenkin totta?\"\n\nIkäänkuin toivon kimallus tuikahti pojan silmissä. Hänen poskensa\npunehtuivat. Hän nosti kätensä hevosen lautaselle ja vastasi hiukan\nvapisevalla äänellä: \"Se on totta.\"\n\n\"Missä on Bault?\" kysyi vieras yrmeästi.\n\nPoika näytti neuvottomalta ja pettyneeltä. Hänen huulensa värisivät,\npunehdus katosi. Hän silmäsi sinne ja tänne ja pudisti viimein\npäätänsä. \"En tiedä\", hän sanoi heikosti.\n\n\"En minäkään\", vastasi ratsumies, sanojensa ponneksi sivaltaen\npitkää ruskeata saapasvarttansa raipallaan ja katsellen ankarasti\nympärilleen. \"En minäkään. Ja vieläpä saat uskoa minun suustani, että\nmitään sennimistä aatelissukua ei ole Ranskassa! Ja kuule minulta\ntoinenkin varma totuus. Olen varakreivi de Bresby, ja minulla on\nkuvernöörin asema Guiennessa. Pidä tätä ilvettä minun kreivikunnassani,\nniin ruoskitutan teidät molemmat röyhkeinä peijareina, ja sinut,\nrumpumestari, minä lisäksi merkitytän poltinoralla! Paina se mieleesi,\nmiekkonen, ja näytellessäsi karttele Perigordin aluetta. Siinä kaikki.\"\n\nHän sivalsi samassa hevostaan ja ratsasti tiehensä; vanhan soturin\ntavoin hän istui niin suorana satulassa, ettei nähnyt mitä takanaan\ntapahtui, — että poika hätäisesti huudahtaen hypähti eteenpäin ja\nolisi seurannut häntä, ellei näytösmiehen kouraisu olisi pidättänyt.\nVieras karautti pois, välinpitämättömänä ja taaksensa vilkaisematta, ja\nhetkisen kiihkeästi rynnistettyään isäntänsä kanssa talttui poika.\n\n\"Sinua pahusta!\" karjui rummuttaja ravistellen häntä. \"Mikä ampiainen\nsinua on pistänyt? Vai et ole siivolla? Tuosta saat, ja tuosta!\" ja hän\nlöi lasta raakamaisesti kasvoihin — kahdesti.\n\nJotkut huusivat häpeää ja jotkut nauroivat. Mutta asia ei kuulunut\nkehenkään, ja näkyvissä oli satakin huviketta. Mitä merkitsi pieni\npoikanen tai joku isku markkinahumussa? Parinkymmenen kyynärän päässä\ntepasteli notkuvalla lavalla tanssijatyttö, oikea tenhotar — tai\nsiltä hän näytti neljän talikynttilän valossa. Melkein tyrkkien häntä\nkyynäspäillään seuhtoi vieressä taiteilija, joka oli saavuttanut\nkaikki luonnon salaisuudet paitsi puhtauden ja kauppasi tuiki taattuja\nlemmenjuomia ja ikuisen nuoruuden nestettä — vaskilantista! Ja näiden\ntakana levisi sarja ihmeitä ja luonnonoikkuja, kaikki lisäten osuutensa\nmeluun. Katselijat hupenivatkin yksitellen, nykäyttäen olkapäitänsä\ntai halveksivasti hymähtäen, kunnes ainoastaan kolmikkomme oli\njäljellä: mestari Viekassilmä laskien ansioitaan, poika nyyhkyttäen\npiennarta vasten, jolle oli heittäytynyt, ja apina sopertaen ja älisten\nyläpuolella — tummana, muodottomana varjona näkymättömällä köydellä. Yö\noli nimittäin tulossa: missä markkinahuvitukset eivät olleet käynnissä,\nsiellä puhalteli yltyvä tuuli pimeillä aukeilla ja varkaitten\nväijymispaikoissa.\n\nNäytösmies tuntui oivaltavan tämän, sillä saatuaan selon saaliinsa\nmäärästä hän potkaisi jalkeille pojan ja alkoi koota kompeitaan. Hän\noli melkein valmis ja kumartui köysivyyhdin yli kiinnittämään päätä,\nkun kosketus hartioihin sai hänet poukkoamaan kyynärän. Pitkä, viittaan\nverhoutunut mies, joka oli saapunut näkymättömänä, seisoi hänen\nvieressään.\n\n\"Hoi!\" huudahti näytösmies, yrittäen salata säikkyänsä rehentelyllä.\n\"Ja mitä te haluatte?\"\n\n\"Haastaa sanasen kanssanne\", vastasi tuntematon.\n\nÄäni oli niin kylmäkiskoinen ja tunteeton, että Viekassilmä sai vilun\nväreitä. \"_Diable!_\" hän murahti, koettaen lävistää katseellaan\npimeyttä, nähdäkseen puhuttelijansa ulkomuotoa. Mutta tämä oli\nmahdotonta, joten hän tukalasta vaikutelmasta vapautuakseen kysyi\nivallisesti: \"Te ette ole mikään varakreivi, vai mitä?\"\n\n\"En\", vastasi vieras vakavasti, \"en ole\".\n\n\"Ettekä minkään kreivikunnan kuvernööri?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, puhukaa sitte!\" mukautui näytösmies mahtavasti.\n\n\"En täällä\", kieltäytyi viittaan kietoutunut. \"Minun on tavattava\nteidät yksinänne.\"\n\n\"Sitten on teidän tultava asuntooni ja odotettava, kunnes olen pannut\ntalteen pojan\", sanoi toinen. \"En aio menettää häntä teidän tähtenne\ntai kenenkään. Ja kylläpä hän livahtaisi vikkelästi! Sopiiko teille?\nOttakaa se tai jättäkää.\"\n\nTuntematon, jonka kasvonpiirteille hämy oli täydellisenä naamiona,\nnyökkäsi myöntymykseksi, ja siekailematta kääntyivät kaikki neljä\nkaduille päin; poika kantoi apinaa, ja molemmat miehet seurasivat\nhänen kintereillään. Heidän sivuuttaessaan jonkun valopaikan, yritti\nnäytösmies aina saada jotakin tolkkua kumppaninsa ulkomuodosta, mutta\njälkimäinen oli kääntänyt viittansa kauluksen niin korkealle ja käytti\nniin hyvänä suojana lerppalieristä hattuaan, jonka röydät ulottuivat\nmelkein kauluksen reunaan, että uteliaisuus ei saanut vähääkään\ntyydytystä, ja he saapuivat kehnoon majataloon, josta näytösmies oli\nvuokrannut tallinsopen, tämän ovelan herrasmiehen tulematta hullua\nhurskaammaksi uudesta tuttavastaan.\n\nHe astuivat kurjaan, pahanhajuiseen ulkorakennukseen, joka oli jaettu\nkuudeksi tai kahdeksaksi karsinaksi puolitiehen tiilikattoa ulottuvilla\npuisilla väliseinillä. Kunkin päähän ripustettu sarvilyhty loi\nkeltaisia loimuja ja synkkiä varjoja pilttuisiin. Pony-hepo kohotti\npäätänsä ja hirnahti miesten tullessa, mutta useimmat hinkalot olivat\ntyhjillään tai saaneet asujamikseen vain päihtyneitä maalaisia, jotka\nnukkuivat pahnoilla.\n\n\"Tänne ette saa lukituksi häntä\", sanoi vieras katsellen ympärilleen.\n\nNäytösmies urahti. \"Ettenkö saa?\" hän vastasi. \"Kaikilla ammateilla\non toki temppunsa. Kai minä saan — tällä!\" Ja ottaen jostakin yltänsä\nohuet teräsvitjat hän piteli niitä toisen silmien edessä. \"Tässä on\nminun lukkoni ja oveni\", hän virkkoi voitokkaasti.\n\n\"Ne eivät pidätä häntä pitkälle\", huomautti toinen harrastuksettomasti.\n\"Viides rengas on jo hivunut katkeamaisilleen.\"\n\n\"Teilläpä on terävät silmät!\" huudahti näytösmies vastahakoisen\nihailevasti. \"Mutta kestää se vielä jonkun aikaa. Kytken hänet tuohon\nnurkkaan. Odottakaa tässä, tulen takaisin luoksenne.\"\n\nHän suoriutui pian. Palattuaan hän vei vieraan etäisimpään pilttuuseen,\njoka oli tyhjä, kuten viereinenkin. \"Täällä voimme puhella\", hän\nvirkkoi lyhyeen. \"Ainakaan minulla ei ole parempaa paikkaa. Talo on\ntäynnä. No, mikä on asiana?\"\n\n\"Tahdon tuon pojan\", vastasi pitkä mies.\n\nNäytösmies nauroi — taukosi nauramasta ja nauroi taas. \"Sen arvaan\",\nhän sanoi pilkallisesti. \"Ei ole Parisin ulkopuolella parempaa\ntai terhakampaa nuorallatanssija-poikaa. Ja entä suunsoitto! Ei\nole verrempää kulkurikujerrusta kuin hänen tämäniltaisensa, eikä\nainoatakaan niin tuottoisaa.\"\n\n\"Kuka sen hänelle opetti?\" kysyi vieras.\n\n\"Minä.\"\n\n\"Se on vale\", vastasi toinen, äänensä saamatta minkäänlaista sävyä.\n\"Jos haluatte, niin sanonpa, mitä te teitte. Te opetitte hänelle jutun\njälkipuoliskon. Edellisen hän osasi ennestään — maakunta-sanaa myöten.\"\n\nNäytösmies haukkasi ilmaa. \"_Diable!_\" hän jupisi. \"Kuka teille sanoi?\"\n\n\"Sillä ei ole väliä. Te ostitte pojan. Keltä?\"\n\n\"Muutamilta mustalaisilta Beaucaire'in suurilla markkinoilla\", ilmoitti\nnäytösmies jurosti.\n\n\"Kuka hän on?\"\n\nViekassilmä naurahti kuivakiskoisesti. \"Jos tietäisin, niin en olisi\nkululla\", hän sanoi. \"Tai suittaapa hän olla mitätöntäkin syntyperää ja\ntarina tuulenpieksämistä. Olette kuullut sen verran kuin minäkin. Mitä\nte ajattelette?\"\n\n\"Ajattelen ottavani selon, jahka olen ostanut pojan\", vastasi vieras\ntyynesti. \"Mitä vaaditte hänestä?\"\n\nNäytösmies hätkähti jälleen. \"Tepä käytte vireästi asiaan\", hän sanoi.\n\n\"Se on tapanani. Mikä on hänen hintansa?\"\n\nNäytösmiehen mielikuvitus ei ollut koskaan liidellyt yläpuolelle\ntuhannen leveän hopeaécun, eivätkä hänen korvansa olleet ikinä kuulleet\nsen suurempaa summaa mainittavan. Hän esitti sen vapisten — saattoiko\nsellaista aarretta olla tavattavissa?\n\n\"No, tuhannen livreä annan. En penniäkään yli\", alensi toinen.\n\nLähempi lyhty valaisi suoraan Viekassilmän kasvoja; mutta se hohde\noli pelkkää varjoa hänen silmiensä ahnaaseen kiilumiseen verraten.\nHän pystyi saamaan toisen pojan, kymmeniä poikia. Mutta tuhannen\nlivreä! Tuhannen livreä, \"_Tournois!_\" hän änkkäsi heikosti. \"_Livres\nTournois!_\" Hurjimpinakaan rahanhimon hetkinä ei hän ollut uneksinut\nmoista rikkautta.\n\n\"Ei, Parisin livreä\", oikaisi vieras kylmäkiskoisesti. \"Luetaan pöytään\nhuomenna Kultavaunuissa. Jos suostutte, niin luovutatte minulle pojan\nsiellä puoleltapäivin ja nostatte rahat.\"\n\nNäytösmies nyökkäsi; pelkkä summan numero oli hänet nujertanut. Olkoot\nParisin livrejä. Danae ei joutuisammin sortunut kultasateeseen.\n\n\n\n\nII.\n\nSolomon Notredame.\n\n\nHiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo\ntoistamiseen pistäysi \"Kultavaunujen\" edustalle ällistelemään\nvalaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen\nvallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi\nmatkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden\nperusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti\noljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti\nsiitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli\nkaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta\nmikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla,\nja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa\njälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä\nnelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan\nihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.\n\nHän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä\nhellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen\nmieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja\nniiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina\nheräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä.\nHänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä\nhäädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti\nhänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla\nhän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes\nkätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.\n\nTai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja\nnousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina\nsamalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan\nsilmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi pää varovasti. \"Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.\nHaluatko paeta, poika?\"\n\nTämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. \"Kyllä, oi kyllä!\" hän\nsopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen,\nettä se tuskin kummastuttikaan häntä.\n\n\"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?\" kysyi mies.\nHän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin\nviereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota\nhoilattiin toisessa päässä tallia. \"Niinkö? Ota sitte tämä viila.\nHivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen.\nYmmärrätkö, poika?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka\noli pudonnut hänen jalkoihinsa. \"Tiedän.\"\n\n\"Irti päästyäsi peitä vitjat\", pitkitti toinen verkallisella, purevalla\näänellä. \"Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet\nkajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella.\"\n\nPoika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko\njälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli\nentisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään,\nolisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se\noli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys\nkurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.\n\nHän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että\nmies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt\nsormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut\nsarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan\ntehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen\ntyöskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä\ntulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla\noli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein\nkompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana\nja vapisevana.\n\nKaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin\nmies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka\noli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä\ntulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään.\nPotkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran\nvarovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän\ntyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä\nmielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut\nkardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.\n\nTähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan\nvalveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin\nviluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla\nhänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti\nkiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen\nomistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta\nkaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi\nviimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen\nvihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.\n\nTavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti\nkulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta\npoika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas\nvihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen\npäässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui\ntätä kohti.\n\nEilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.\n\"Hyppää taakseni\", hän jupisi.\n\nPoika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen,\nse temmattiinkin pois. \"Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?\" huudahti\nratsastaja, tähystäen alas häneen.\n\n\"Vain Taras, apina\", vastasi Jehan arasti.\n\n\"Heitä se pois\", käski vieras. \"Kuuletko?\" hän jatkoi ankaran tyynesti.\n\"Viskaa se menemään.\"\n\nPoika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti\npimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi\nhiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä\narvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. \"Panin sen\nalas ikkunasta\", selitti Jehan hengästyneenä. \"Jos olisin jättänyt sen\ntänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet.\"\n\nMies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti\nhevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun\nkeveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle.\nHeidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä\nhetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia\naaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät\nesiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika\nvärisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin\ntuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään\nja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä\nmaataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin\nylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa\nhiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin\nonealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat\nvapauden merkkejä.\n\nMutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin\ntoisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään\nistuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys\nsaivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä\nhän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi?\nJehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia\nmetsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista\nseikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt\nne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin\nsuurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua\ntutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin\njohtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän\nei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa\nmetsässä. \"Laskeudu maahan\", hän sanoi ankarasti.\n\nJehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän\ntotteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai\nkutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin\nkummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä\nvanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. \"Tuonpuoleisessa kyljessä\non kolo\", hän sanoi. \"Katso koloon.\"\n\nJehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. \"Mitä näet? kysyi ratsumies.\n\n\"Rahan\", vastasi Jehan.\n\n\"Tuo se minulle\", sanoi vieras vakavasti.\n\nPoika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä.\n\"Nouse ylös!\" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät\nmatkaansa.\n\nRatsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.\n\"Laskeudu alas\", hän sanoi.\n\nPoika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen\nkelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen\nliikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen\nisännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.\n\nKolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat\nsanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.\n\nTuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja\njättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma.\nHän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen\nviittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset\nsaappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin\nparkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita.\nJehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän\nlisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi,\nhän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut\npaholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä\nsopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä — tai sielunsa,\nmutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi\nvetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa\nJehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota\nsiihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi —\neikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta\nalkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan\nkäyttänyt ruokaa!\n\nAterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia\nennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien\nvarressa puolen leaguen [_League_ vastaa jokseenkin kuutta kilometriä.\nSuom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin\nBeranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt\notaksui kumppaninsa — pysähtyi. \"Laskeudu alas\", hän sanoi.\n\nPoika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta\nsellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli\nerilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan\nriekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. \"Mene tuohon\ntaloon\", hän käski. \"Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de\nParis tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne.\"\n\nPoika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan\ntullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen\nsidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan\nvirkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei\nmaantiellä odottavalle isännälleen.\n\n\"Kuuntele nyt minua\", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen\ntapaansa. \"Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa\nhuomaat kyltistä _Kolmen kyyhkysen_ majatalon. Pistäydy pihalle ja\ntarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta\nniitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin,\nmissä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen\napekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet\nminut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?\"\n\nJehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan\nohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet menemään kanoineen ja\nvalkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja\nmuistutti näöltään vuorisuolaa.\n\nNoin tuntia myöhemmin \"Kolmen kyyhkysen\" isäntä Yvetot’ssa kuuli\nratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on\nHavren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista\noli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa,\noli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin\nkummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut\nikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan\nkiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta,\noli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut\nkuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin\npitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat\nvoineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet\nkulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi\nniille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei\ntiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua\nesiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.\n\n\"Syön täällä päivällistä\", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta\nlaskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän\nihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu\nsalaisopillisia kuvioita.\n\nOpastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin\nyläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt\nvähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui\nikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi ajatella\nhäntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä\nhänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.\n\n\"Tässä talossa on jotain vialla\", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen\nsilmänsä häneen.\n\n\"Viallako?\" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja\ntoivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. \"Ei minun\ntietääkseni, teidän jalosukuisuutenne.\"\n\n\"Täällä ei ole ketään sairaana?\"\n\n\"Ei, teidän jalosukuisuutenne, ei suinkaan.\"\n\n\"Eikä ketään rujoa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Te erehdytte\", vakuutti vieras lujasti. \"Tietäkää, että minä olen\nSolomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame,\noppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi,\n— joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman\nHevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna.\"\n\nIsäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka\nolivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan\njännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. \"Olen täällä\",\npitkitti vieras toviksi vaiettuaan, \"laatimassa horoskooppia hänen\nylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa.\nMutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on\npahansuopa voima vaikuttamassa.\"\n\nIsäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä\noli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka\npää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät,\nkalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.\n\n\"Pahansuopa voima\", jatkoi tähtienlukija vakavasti. \"Ja nytpä näenkin,\nmissä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen.\"\n\nIsäntä myönsi sen hiukan ihmeissään.\n\n\"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!\"\nkuului hämmästyttävä tieto.\n\n\"Hiirakkoni?\"\n\nVieras taivutti päätänsä.\n\n\"Ei, nyt olettekin väärässä!\" väitti isäntä ripeästi. \"Hukka minut\nperiköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä\naamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!\"\n\n\"Lähettäkää katsomaan\", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen\nläksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen\nisäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen\nvieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. \"Hiirakko on\nsaanut setken\", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja\nvieraan välissä. \"Se hikoo ja horjahtelee.\"\n\nKiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti\nkiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli\ntieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä\nuteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin\novensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin\nhuoneessa silmät alas luotuina.\n\nIsäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. \"Se on saanut\npyörätaudin\", hän sanoi äkäisesti.\n\n\"Se on saanut itseensä paholaisen\", vastasi vieras kylmäkiskoisesti.\n\"Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette\nminua, niin näytän toteen.\"\n\n\"Niinkö?\" virkahti isäntä uppiniskaisesti.\n\nMustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös\nja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka\noli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten\ntunnusmerkkien korkokuvilla. \"Menkää tuonne kirkkoon\", hän sanoi, \"ja\ntäyttäkää tämä vihkivedellä\".\n\nIsäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen\nollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan\nulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: \"Taluttakaa\nulos hevonen\".\n\nSyntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä\nmuutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja\nosittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja\npiti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi\nikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus,\nhajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.\n\nSolomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän\npiteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. \"Jos tämä elukka potee mitään\nmaallista tautia\", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului\naukion yli, \"tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä\npyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön\nsitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut\npimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa\nja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä\nniinkuin tuli. Amen! Amen!\"\n\nViime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho\noli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti\nkannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät\nlaahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei\nniin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä\nkohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti\nlähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!\n\nTaikuri kääntyi vakavasti ikkunasta. \"Haluan syödä\", hän sanoi.\n\nPalvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati\ntarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä\nomin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja\npaatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt\nvihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän\nvaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi\nhevosen kanssa.\n\nMustapukuinen mies näytti juhlalliselta. \"Ken tahansa nousee sen\nselkään, hän kuolee vuoden kuluessa\", hän sanoi.\n\n\"Minä ammun sen\", päätti isäntä väristen. \"Riivaaja siirtyy toiseen\nhevoseenne\", oli vastauksena.\n\n\"Sitten\", esitti onneton ravintoloitsija, \"kenties teidän\njalosukuisuutenne ottaisi sen?\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista\nvielä pahemmin kuin kaikki muu. \"Mutta jos koskaan löydätte\", jatkoi\npoppamies, \"mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei\ntiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun.\nSiten luen merkeistä.\"\n\nIsäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä\ntavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa\nloppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli\nparhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.\n\n\"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!\" kehoitti vieras.\n\"Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan\nveden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän\nvoi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa.\"\n\nVapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun\nsiis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän\nratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä\nsievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.\n\n\n\n\nIII.\n\nMies ja vaimo.\n\n\nMieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä\nvuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta\nkaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan\nde Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä;\ntallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle\nannettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä\n— kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla\nsitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan\ntorunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa\nja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa\nsanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen\nkasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen\npimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen\näänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan\nkylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja\nkahlehti hänen sielunsa kauhulla.\n\nTähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan\nkartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä\nkäännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: \"Hyvä Jumala!\", hän sanoi\nkaameasti hymyillen: \"Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?\"\n\nPojan kasvot vaalenivat hiukan, mutta hän ei puhunut.\n\n\"Kysy minulta miksi! Sano: 'Miksi ei?'\"\n\n\"Miksi ei?\" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt\npois silmänsä, muttei voinut.\n\n\"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!\" sähisi toinen. \"Muut\nvoivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi\n— ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit\nmustan hevosen selkään. Ja nyt\", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina\npakoitti kuuliaisuuteen, \"vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Jehan de Bault\", kuiskasi poika väristen ja tutisten.\n\n\"Kovemmin!\"\n\n\"Jehan de Bault.\"\n\n\"Sanele se markkinajuttusi.\"\n\n\"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja\nseitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, — ylhäistä\nja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen\ntuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme\nRanskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi\nsuojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa.\"\n\n\"Haa! Perigordin kreivikunnassa!\" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä\nkatsantonsa leimahti. \"Se on muistunut mieleesi?\"\n\n\"Niin. Kuulin sen sanan Fécampissa.\"\n\n\"Ja tuo kaikki on totta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuka opetti sen sinulle?\"\n\n\"En tiedä.\" Pojan kasvojen pinnistystä oli tuskallinen katsella.\n\n\"Mikä on ensimäisenä muistonasi?\"\n\n\"Talo metsässä.\"\n\n\"Muistatko isääsi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Äitiäsi?\"\n\n\"En — kyllä — en ole varma.\"\n\n\"Hm! Varastivatko sinut mustalaiset?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Minä tiedän\", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli\nkysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. \"Varo siis\nyrittämästä pettää minua!\" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen\nkamalan syrjäsilmäyksen. \"Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi\nkertaa.\"\n\nSanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut\nihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin\nviisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet\nasianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen\ntehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan\nvaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen\ntihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään\naikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de\nMedicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle\nyksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin\nyhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista\nkolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan\nmaatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti\nrakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi,\nei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla\nvaltiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena\naikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen\ntekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja\nvähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä,\njosta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.\n\nRouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella,\nkumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin\npysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut\nvetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse.\nMutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen\nulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin\nvain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen\ntotisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa\nHirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja\nsiellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo\noli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa\nvalmistettiin mitä joutuisimmin.\n\nSiellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime\nhetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului\nulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni\nyltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi\nkäsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies,\njonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli\npäättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen\nseurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa\nsekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen\nvieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.\n\nTähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa,\npituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut\nkoskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää.\nTämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä\npuolustelua. \"Pyydän teiltä anteeksi\", hän sanoi ynseästi, \"mutta me\nratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan\naterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään\nmuuta vähääkään tyhjää huonetta.\"\n\n\"Olette tervetullut, hra de Vidoche\", vastasi mustapukuinen mies.\n\nTunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. \"Tiedätte nimeni\", hän\nvirkkoi pilkallisesti. \"Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin\nammattinne.\"\n\n\"Minun ammattini on tietäminen\", vastasi tähdistälukija\njärkkymättömänä. \"Eikö madame suvaitse istuutua?\"\n\nVallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin.\nNäkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet\nsievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus,\nnäköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä,\nistuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan\nsormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen\ntapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen\nhuomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja\ntämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu\nkoira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä\noli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen,\nivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen\nmuodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut\nviillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti.\nHattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten\nmiekkaakin.\n\nTähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. \"Madame\non kenties väsynyt matkasta\", hän virkkoi kohteliaasti.\n\n\"Madame väsyy kovin helposti\", vastasi hänen miehensä, heittäen alas\nhattunsa, \"huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on\ntekemässä jotain, mistä hän ei pidä.\"\n\n\"Olettehan matkalla Parisiin\", sanoi Notredame näköjään kummastuen.\n\"Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos\nmadame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —\"\n\n\"Maaseudulle!\" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. \"Hän\nhautautuisi sinne, jos voisi!\" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä\nydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.\n\nMadame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen\npeitellä. \"On luonnollista, että pidän Pinatelista\", hän sanoi arasti,\nkatse mieheensä luotuna. \"Olen asunut siellä niin paljon.\"\n\n\"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!\" kivahti de\nVidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen\nkerran sadasta. \"Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä\nolin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —\"\n\n\"Oi, Charles!\" sopersi toinen heikosti.\n\n\"Se on oikein! Itke nyt!\" ärisi mies tylysti. \"Jumalan kiitos, tässä\nsentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin.\nTiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin\nvesistellä.\"\n\nMustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää\nilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti\nhalukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana\ntuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa\nvallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin\näänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa\nravintoloitsijan puolustukseksi. \"Ei ole kovinkaan harvinaista miehen\nolla osallisena vaimonsa lautasesta\", hän huomautti tyynesti, \"ja\ntoisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta.\"\n\nHra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se\nvieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi:\n\"Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä.\"\n\n\"Puoskarien\", virkahti mustapukuinen mies levollisesti.\n\n\"Aivan oikein\", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. \"Hyväksyn\nkorjauksenne.\"\n\n\"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava\", pitkitti\ntähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta\nsiirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. \"Olen\npannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan\nennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan\nennustaessaan kuolemantapauksia.\"\n\nHra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen\nsanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän\nyli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka\nkynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat\neloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei\nvastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin\nhiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä\nisoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä\nnäyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin\nsalaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja\nsiinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon —\nriutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.\n\nOli ilmeistä, että tähdistälukija ei ollut mikään tavallinen mies.\n\nTämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa.\nHän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de\nVidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun\njokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen\n— tarkkaamattomasti.\n\n\"Katselette poikaa\", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä\ntarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista\nliikettä. \"En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita.\"\n\n\"Hän on sievä lapsi\", vastasi madame hymyillen heikosti.\n\n\"Kyllä, hyvännäköinen hän on\", vahvisti mustapukuinen. \"On yksi\ntietomiesten myymä tarvike, jota hän ei joudu milloinkaan kaipaamaan.\"\n\n\"Mikä niin?\" kysyi nainen uteliaasti, ensi kertaa tähystäen\ntähdistälukijaa tarkkaavasti.\n\n\"Lemmenjuoma\", vastasi tämä sävyisästi. \"Hänen ulkomuotonsa, kuten\nmadamenkin, vastaa sen tehoa aina.\"\n\nToinen punehtui, hymyillen hiukan suruisesti. \"Onko sellaisia\nolemassa?\" hän sanoi. \"Onko se totta? Tarkoitan, olen aina ajatellut,\nettä se kaikki on lastensatua.\"\n\n\"Ei enempää kuin myrkyt ja paranteet, madame\", vastasi tähdistälukija\ntotisena, \"suolan säilyttävä voima tai ruudin tuhoisa teho. Te nautitte\npärskäjuurta Ja aivastatte — Paracelsuksen tippoja ja nukutte — viiniä\nja näette kaksittain. Miksi olisi kiinnytysjauhe ihmeellisempää kuin\nnuo? Tai jos vielä epäilette\", hän jatkoi keveämmin, \"niin katsokaa\nympärillenne, madame. Näette nuorten miesten rakastavan vanhoja naisia,\nylhäisten liittoutuvan alhaisten kanssa, rumien kiehtovan kauniita.\nNäette satoja arvoituksellisia pareja, uskokaa minua, me ne solmimme.\nPuhun aiheettomasti\", hän lisäsi kumartaen, \"sillä madame de Vidoche ei\nvoi koskaan tarvita muuta kiinnyttäjää kuin silmänsä\".\n\nMadame huokasi hypistellen hajamielisesti lautasta, katseet pöytään\nluotuina. \"Ja kuitenkin sanotaan, että avioliitot säädetään taivaassa\",\nhän mutisi hiljaisesti.\n\n\"Taivaalta — tähdistä — me johdamme tietomme\", vastasi mustapukuinen\nsamaan tapaan.\n\nMutta hänen kasvonsa! — oli hyvä, että madame ei nähnyt niitä! Ja\nsamassa puuttui hra de Vidoche keskusteluun. \"Mitä hölynpölyä tuo on?\"\nhän sanoi puhutellen äreästi vaimoaan. \"Oletko lopettanut? Maksakaamme\nsiis tuolle isännän heittiölle ja lähtekäämme. Jos nimittäin et halua\nviettää yötä taipaleella. Missä ne palvelijain vätykset ovat?\"\n\nHän nousi, astui ovelle huutamaan heitä ja palasi hyvin puuhakkaasti\nottamaan viittaansa ja hattuansa. Mutta hänen kaikissa liikkeissään oli\nhuomattavaa, että hän ei kertaakaan kohdannut tähdistälukijan katsetta\ntai vilkaissut tämän taholle. Silloinkin kun hän jurosti toivotti\nmustapukuiselle \"hyvää yötä\" — ohimennen virkkaen sen hoputellessaan\nvaimoansa lähtökuntoon — hän puhui olkansa yli; ja samaan tapaan\nhän läksi huoneesta, näköjään kokonaan syventyneenä viittansa\nkiinnittämiseen.\n\nJotkut olisivat näin ylimielisesti kohdeltuina saattaneet loukkaantua\nja jotkut lausua pahastuksensa julki. Mutta mustapukuinen mies oli\ntoista lajia. Jäätyään yksikseen hän yhä istui odottavassa asennossa,\nkolkoilla kasvoillaan pilkallinen myhäily, joka erityisesti pisti\nsilmään kynttiläin hohteessa. Äkkiä avautui ovi, ja sieltä tuli hra\nde Vidoche viitassaan ja matkavaipassaan. Silmiänsä kohottamatta hän\nkatseli ympärilleen huoneessa — näyttäen etsivän jotakin unohtamaansa.\n\n\"Ka, sivumennen sanoen —\" hän virkahti katsettansa nostamatta.\n\n\"Osoitteeni?\" tokaisi mustapukuinen mies pirullisen kerkeästi.\n\"Touchet-kadun pää Marais'n kaupunginosassa lähellä virtaa. Siellä,\nuskokaa minua\", hän jatkoi ivallisesti kumartaen, \"annan teille madamen\nhoroskoopin mitä mieluimmin, tai mitä hyvänsä muuta pikku palvelusta\nhalunnette\".\n\n\"Luullakseni olette itse paholainen!\" jupisi hra de Vidoche äkeästi,\nposket kalvenneina.\n\n\"Paljon mahdollista\", vastasi tähdistälukija. \"Miten olleekaan —\nnäkemiin!\"\n\nKun isäntä tovia myöhemmin tuli pyytämään hra Solomon Notredame de\nParis'lta anteeksi häirinnästä, jota hän oli vastoin tahtoansa tälle\ntuottanut, tapasi hän vieraansa peräti hyvällä tuulella. \"Ei väliä,\nhyvä ystävä — ei ollenkaan\", vastasi hra Notredame leppeästi. \"Seuran\nkyllä huomasin hyväksi. Tuo hra de Vidoche on näiltä tienoin, ja\nnähdäkseni rikas mies.\"\n\n\"Vaimonsa kautta\", sanoi isäntä varovasti. \"Voi, niin rikkaan, että\nmadame voisi rakennuttaa täkäläisen linnamme uudestaan pohjia myöten.\"\n\n\"Madame de Vidoche oli Pinatelista.\"\n\n\"Tietenkin. Monsieur tietää kaikki. Jumiegesin luota pohjoisessa. Olen\nkäynyt siellä kerran. Mutta madamella on lisäksi talo Parisissa, ja\ntiluksia etelässä, kuulemma — Perigordissa.\"\n\n\"Haa!\" mutisi tähdistälukija. \"Taas Perigord. Sepä omituista.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKaksiovinen talo.\n\n\nHenrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin\npaikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä\nette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla\nei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta,\nja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja\nEiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi.\nMutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin —\nse oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier\ndu Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli\nsilloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen\nkäytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja _primeron_ syrjäytyvän\nja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä\naikoina tarkkailivat.\n\nPalatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai\nloistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään\nloistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista.\nKuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja\nluonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne\nvetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa\ntakaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat\nkankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise.\nSalaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina\nollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili,\nolivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen\nsalaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty,\nBeaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla\nsitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen\nnirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi\nhistoriassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla\ntakalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema,\nMazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren\n— Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron\nsyntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren\nja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: \"kuninkaan\nliesikiven alla on paljon siiroja\" tunsi sen maailman — nurjan, ruman,\nhäijynilkisen, vaarallisen maailman.\n\nJos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin\nRue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva\nkuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle\nrakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti\nainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia\nkuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle\npäätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä\nsola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa\nisoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi\numpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus,\njoka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan\nvirta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan\nsiirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli\nSolomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi\nnähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä,\njolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja\nikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta\nTouchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen\nulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen\ntakaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.\n\nHra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia\nasiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan\nkantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä\ntienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen\ntulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat\nja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan\npohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.\n\nTalo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun\nasiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla\nesiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki\ntaemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin\nja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin\nastioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen\nvarastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä\nmerkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura,\neräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi\ntäytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka\nhetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita\nja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja\nepämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota\ntietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja\nhuvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon\nkanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti\nymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella\nkunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet\nhurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.\n\nPienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä\nhuoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija\notti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki\ntoisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät,\nlaki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone\nsisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison\nkristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka\nsininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.\n\nSisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää,\noli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi\njyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen\npatsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse\nlattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen\nkaksitoista \"taloa\" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä\noli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen\nsellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti\nkorkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden\nja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties\nsiihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — _ja heistä_.\n\nTähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen,\nJehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja\nlaskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien\nrangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät\nhäntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän\npelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät\nja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita\nilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää\nhäneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa\nkävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava\nkatse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku.\nSanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut\nmielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi\nollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.\n\nHän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle,\njonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä.\nMutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni\nlöytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut\nhänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota\nhäneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys\nmenetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti\nherpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus\nvoitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja\nsalavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen\nleikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan\npuutteessa.\n\nTähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut\npelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan\nsitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon\nkanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman\nelukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella.\nPoika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot\nkasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet\npeloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. \"Alat\nunohtaa\", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.\n\nPoika vapisi hänen tähysteltävänään, vaan ei rohjennut vastata.\n\n\"Kenen olet?\"\n\nJehan vilkui ympärilleen. Vihdoin hän jupisi kuivin huulin: \"Teidän.\"\n\n\"Ei, et ole\", oikaisi mustapukuinen mies. \"Ajattele uudestaan. Sinulla\non lyhyt muisti.\"\n\nJehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein\nkuiskasi Jehan: \"Paholaisen.\"\n\n\"Se on parempi\", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. \"Tiedätkö, mitä\ntämä on?\"\n\nHän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi\nnousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.\n\n\"Se on vihkivettä\", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä\ntähystivät tiukasti poikaa. \"Ojenna kätesi.\"\n\nJehan ei hirvinnyt kieltäytyä. \"Tämä koettelee sinua\", puhui Notredame\nverkalleen, \"oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua\nvahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä\nhänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!\"\n\nViime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan\nkädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi\nkirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein\nsilmin.\n\n\"Se polttaa\", sanoi tähdistälukija armottomasti. \"Se polttaa. Niin on\nkuin sanoin. Sinä olet _hänen. Hänen!_ Tästälähtein muistanet. Mene\nnyt.\"\n\nJehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei\ntäsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä,\nmutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä,\nsitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen\nläsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko.\nJehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään\nsuunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta.\nMutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.\n\nHänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin\nhän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet\nkuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä,\nkun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi\nerään oven. Sanoin \"löysi\"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi,\nmutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin\nkamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan\nkäytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä\nuteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen\nsyvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.\n\nSillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven\njälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta\nvähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää,\nmitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä\nuudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.\n\nHän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka\noli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä —\nsiellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika\ntuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta\nmitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja\nuteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.\n\nToisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön.\nKumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun —\nmuutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin\ntoisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään,\nkunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti\ntoista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan,\n— tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi\nheräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi\nsenkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli\npimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli\nvakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että\nkuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki\nmitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.\n\nTähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone\nmennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty,\npoika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo\nenimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen\nhohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän\nkuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä\ntakaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia\nesineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä\nesirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän\nyritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti\nkynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan\nsiirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista\nnarinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän\nehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi\nlongalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.\n\nJonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää\ntai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi\nhiljaa pois.\n\n\n\n\nV\n\nYlempi holviovi.\n\n\nTähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen\nkaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään\nja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea.\nNähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä\nkatseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen\nhaaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: \"Ette\ntunne minua?\"\n\n\"Aivan hyvin, hra de Vidoche\", vastasi tähdistälukija ottaen hatun\npäästään.\n\n\"Tiesittekö, että seurasin teitä?\"\n\n\"Tulin näyttämään teille tietä.\"\n\n\"Se ainakin on vale!\" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen;\n\"sillä minä en itsekään tiennyt tulevani\".\n\n\"Ennen kuin näitte minut\", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi.\n\"Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne.\"\n\nHra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. \"Tavallinen\nammattivarasto, huomaan\", hän mutisi silmäten halveksivasti\nympärilleen. \"Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun\nnaruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita\npidätte lasten säikyttämiseksi.\"\n\n\"Toiset\", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — \"ja toiset\novat kaupan\".\n\n\"Kaupan?\" huudahti hra de Vidoche epäuskoisesti. \"Kuka niitä ostaa?\"\n\n\"Ken mitäkin\", selitti tähdistälukija huolettomasti. \"Katsokaa\nesimerkiksi tuota\", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä\nensi kertaa. \"Odotan tapaavani liiketuttavan _tuolle_ varsin väleen.\"\n\nHra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin.\n\"Tuo\" oli ruumisarkku. \"Sikseen jo tämä\", hän sanoi äkeän\nkärsimättömästi. \"Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja\nryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua\nseisaalla kaiken yötä?\"\n\nMustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun\ntaakse. \"Täällä on lämpimämpi\", hän sanoi työntäen syrjään ison\nsaviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan\nhiilloksen edustalta. \"Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche.\nIstuutukaahan.\"\n\n\"Olemmeko yksin?\" kysyi nuori aatelismies epäluuloisesti.\n\n\"Tottahan toki\", vastasi tähdistälukija. \"Ymmärrän asiani.\"\n\nMutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa,\nvaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui\npäättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin\nja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti\nNotredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä.\nTähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä\nkasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.\n\n\"Oh, lempo!\" ärähti nuori mies viimein.\n\n\"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen\", hän\nlisäsi ärtyisesti, \"yhtä hyvin kuin minäkin\".\n\n\"Olen halullinen kuulemaan asianne\", vastasi tähdistälukija\nkohteliaasti.\n\n\"Antakaa se minulle enemmittä sanoitta, lähteäkseni täältä!\"\n\nTähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. \"Voi, kaikkitietäväisyydellä\non raja\", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. \"Tosin pidämme\nsitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua\ntällähaavaa, hra de Vidoche.\"\n\nToinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. \"Kyllä näen; te\ntahdotte minua paljastamaan itseni\", hän mutisi. Hiki kihoili hänen\notsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta\nmielenliikutuksesta. \"Olin hupsu, kun tulin tänne\", hän jatkoi. \"Jos\nteidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin\nannosta sille.\"\n\nTähdistälukija nauroi äänettömästi. \"Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli\nkissa!\" hän virkkoi huvitettuna. \"Vain kissa! No, siinä tapauksessa\npelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa\nkissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs\", hän pitkitti, katsoen\ntiukasti kumppaniinsa, \"eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan\nei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne\nvaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu\nvääntyy niskakuoppaan\", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, \"kuten kävi\nBeaufortin herttuattarelle, niin _cui malo?_ — siinä ei ole mitään\npahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin\ntänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?\"\n\nHra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja\nkauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. \"No\", hän mutisi,\n\"ja entä jos olinkin?\"\n\n\"Ka, ei mitään\", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi.\n\"Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa\nhäneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä,\nkerrotaan.\" Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä\nlaihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät\nhetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.\n\nHra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. \"Horna!\" hän ärisi\nkäheästi. \"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa.\nKardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan.\" Mustapukuisen hymy oli\nlähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.\n\nHra de Vidoche nousi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.\n\n\"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla\",\npitkitti tähdistälukija säveästi. \"Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule\nsamaa, hra de Vidoche?\"\n\nHiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili\ntuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti\nja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. \"On senvuoksi sääli,\nettä monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin\", hän sanoi pahoitellen\npudistaen päätänsä, \"sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua.\nMutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän\nolisi nyt köyhä mies.\"\n\nHra de Vidoche hypähti kiroten jaloilleen. Mutta hän istuutui taaskin.\n\n\"Naimisiin mennessään hän _oli_ köyhä mies, luullakseni\", pitkitti\ntähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista\nja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. \"Ja velkainen. Madame —\nnykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee\ntuonut hänelle suuren omaisuuden.\"\n\n\"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti\npäivässä!\" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä\nmenetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan\nviekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle.\nSuonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on,\nettä pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja\npienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet.\n\"Hyvä Jumala!\" hän sähisi hampaittensa raosta, \"jos tietäisitte, mitä\nolen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä\nolen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen\nja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei,\nkymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee\nminua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä!\nJa ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —\"\n\nHän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. \"Madame oli ylhäistä sukua?\"\nvirkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen\nvarjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.\n\n\"Ka, kyllä\", vastasi aatelismies katkerasti.\n\n\"Perigordissa?\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Kolme Ranskan marskia?\" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen\nsilmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti\nkäännettyinä pois kumppanistaan. \"Se ei ole tavallista! Siinä on toki\njotain kerskattavaa!\"\n\n\"_Mon Dieu!_ Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut\nsitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!\" huusi hra de Vidoche\nhalveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta.\nHän harppaili edes takaisin.\n\n\"Mikä hänen tyttönimensä oli?\" tiedusti tähdistälukija ja kumartui\nahjoon päin.\n\nNuori mies seisahtui, mielenkuohussaan pidätettynä — seisahtui ja\nkatseli häntä epäluuloisesti. \"Tyttönimensä?\" hän mutisi. \"Mitä se\nkuuluu asiaan?\"\n\n\"Jos tahdotte minua — laatimaan hänen horoskooppinsa\", vastasi\ntähdistälukija kavalasti hymyillen, \"niin minulla täytyy olla jotain\npohjaa\".\n\n\"Diane de Martinbault\", vastasi nuori mies jurosti, ja sitte hän\nuudessa raivonpurkauksessa sähähti: \"_Diane! Diable!_\"\n\n\"Hän peri sukutilat isältään?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jolla oli poika? Kuollut nuorena?\" jatkoi tähdistälukija tyynesti.\n\nHra de Vidoche katsoi häneen. \"Se on totta\", hän sanoi ynseästi. \"Mutta\nminä en käsitä, mitä tekemistä teillä on sen seikan kanssa.\"\n\nVastaukseksi alkoi mustapukuinen mies nauraa, ensin hiljaisesti,\nsitten ääneen — ovelaa hornan naurua, joka enemmän kuulosti kadotettua\nsielua pilkkaavien paholaisten riemukkaalta hörötykseltä kuin miltään\ninhimilliseltä ratolta, niin täynnä se oli kirpeätä ivaa ja loukkausta.\nHän ei yrittänytkään pidättää tai peitellä sitä, vaan tuntui pikemmin\nilkastelevan vieraalleen päin kasvoja, sillä kun nuori aatelismies\nkysyi häneltä tuiman kärsimättömästi, mikä hänelle oli tullut ja mitä\nhän tarkoitti, ei nauraja selittänyt. Hän vain huusi: \"Tuossa paikassa!\nKohtsiltään, teidän jalosukuisuutenne, saatte haluamanne, sen vannon.\nMutta — ha! ha!\" Ja sitte hän räjähti jälleen nauramaan, entistä\nkovemmin ja kimakammin.\n\nHra de Vidoche vaaleni ja punastui vimmasta. Hänen ensimäisenä\najatuksenaan oli, että hänelle on ansa viritetty ja että hän on\njoutunut siihen, — että hänen sanoilleen on ollut todistajia ja että\ntähdistälukija oli nyt heittänyt pois naamionsa. Kamala häpeän ja pelon\nilme kasvoillaan hän seisoi varuillaan, tirkistellen huoneen lukuisiin\npimeihin soppiin ja mittaillen varjoja. Kun ei ketään ilmestynyt tai\nmitään tapahtunut, hälveni hänen pelkonsa, vaan ei raivonsa. Käsi\nmiekan kahvassa hän käännähti kiukkuisesti liittolaiseensa päin. \"Sinä\nkoira!\" hän ärähti, ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti lampun\nvalossa; \"tiedä, että voisin surkeilematta sivaltaa kurkkusi poikki! Ja\nsen teenkin, jollet ihan heti lopeta tuota velhon irvistystä! Aiotko\ntehdä mitä pyydän, vai etkö?\"\n\n\"Älkäähän nyt!\" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä\nlepyttävästi. \"Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani.\"\n\n\"Niin, mutta nyt — nyt!\" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. \"Olette\nleikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean\nviettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?\"\n\nNotredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa\nliian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä:\nsellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja\nrosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen\ntoimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin,\nja hän muutti sävyänsä. \"Rauhoittukaa\", hän sanoi nöyrästi levittäen\nkätensä. \"Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys.\"\n\n\"Mainitkaa se!\" sanoi toinen käskevästi.\n\n\"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi\nholviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche.\nSiinä on vaaraa, nähkääs.\"\n\n\"Sen saatte. Antakaa minulle se — se aine!\"\n\nNuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta\neikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen\nja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku\nlaudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä\nkäteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa,\nkun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui\nhänen käsivarteensa. \"Sinä paholainen!\" sähähti nuori mies — hän oli\nvaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — \"täällä on joku! Joku\nkuuntelee!\"\n\nSilmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi\npidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de\nVidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat\ntalon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet,\nsyylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä\nvarjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat\nvalon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä\nilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut\nmitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset,\ntyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.\n\nMustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. \"Mitä\nkuulitte?\" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja\nväijyttyään.\n\n\"Joku liikkui tuolla\", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi\nvielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.\n\n\"Joutavia!\" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua.\n\"Millainen ääni se oli, mies?\"\n\n\"Kumea jyrähdys. Joku liikkui.\"\n\nNotredame nauroi, muttei miellyttävästi. \"Se oli rupisammakko\", hän\nselitti. \"Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on\novi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen\ntakana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta\ntulkaa katsomaan.\"\n\nHän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia\nesineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin\noli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun\nrupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä,\nhän vilkui ympärilleen epätietoisena. \"En luule, että se oli tuo\", hän\nväitti. \"Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?\"\n\n\"Koettakaa\", vastasi tähdistälukija lyhyeen.\n\nHra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. \"On kyllä\", hän sanoi. \"Ulos täältä\nkuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian.\"\n\nMustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella\nvalitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi\ntovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään\nhaluttomana eriämään niistä. \"Ne ovat valtaa\", hän sanoi äänellä,\njoka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli\nkoetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan.\n\"Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain\n— oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna,\nnesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään\nmaallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti\nsitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni.\"\n\n\"Onko se tuskallista?\" kuiskasi nuori mies väristen ja katsoen\ntoisaanne.\n\nKiusaaja irvisti hirvittävästi. \"Mitä se teihin kuuluu?\" hän sanoi. \"Se\nei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää.\"\n\n\"Se ei tule ilmi?\"\n\n\"Ei lääkäriksi sanottujen patustajien toimesta\", vastasi tähdistälukija\nhalveksivasti. \"Sokeiden yökköjen! Uskokaa vain minua. Mihin kuoli\nEnglannin kuningas? Vuoroittelevaan horkkaan. Samaten käy madamen.\nMutta jos arvelette —\"\n\nHän vaikeni äkkiä, käsi ilmassa, ja salaliittolaiset seisoivat\ntuijottaen toisiinsa säikähtynein kasvoin. Äänekäs kellon soitto\ntunkeusi pahaenteisesti heidän korviinsa. \"Mitä nyt?\" mutisi hra de\nVidoche levottomasti.\n\n\"Asiatuttava\", vastasi tähdistälukija säveästi. \"Menen katsomaan. Älkää\nhievahtako ennen kuin tulen takaisin.\"\n\nHra de Vidoche teki kärsimättömän liikkeen Touchet-kadun puoleista\novea kohti ja olisi epäilemättä paljoa mieluummin poistunut heti, kun\nkerran oli saanut haluamansa. Mutta mustapukuinen mies avasi jo pikku\nportaiden yläpäässä ovea, ja tuskastuneesti sadattaen alistui vieras\nodottamaan. Synkin katsein hän kätki jauhekääröt taskuunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän luuli olevansa yksinään. Mutta kaiken aikaa makasi valkeakasvoinen\npoika muutaman jalan päässä hänestä, tarkaten hänen jokaista liikettään\nja kuunnellen hänen hengitystään — pienoinen poika, jonka aisteja\nherkisti viha ja inho. Rankaisemattomuus tekee ihmisen huolimattomaksi,\nmuutoin ei Notredame olisi ollut niin kerkeä panemaan rupisammakon\ntiliin apurinsa aiheuttamaa jyrähdystä. Judas-reikä ja vakoilukomero\nolisivat johtuneet hänen mieleensä, ja tuossa tuokiossa hän olisi\nkeksinyt kuuntelijan, ja tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.\n\nSillä Jehan ei ollut kyennyt pitkääkään aikaa pysyttelemään loitolla,\nvaikka hänen isäntänsä äkillinen saapuminen oli ensin häätänyt hänet\nsäikähtäneenä vartiopaikaltaan. Talo oli ikävä, äänetön, pimeä;\nainoastaan komerossa oli huviketta saatavissa. Kauhu veti häntä\nyhtäälle, uteliaisuus tempoi toisaalle ja pääsi viimein voitolle.\nHän kuunteli ja värisi portaiden päässä, kunnes se kimakan kaamea\nnaurunröhötys, josta tähdistälukija näki hyväksi nauttia, saaden\nsiitä sittemmin kalliisti maksaa, tunkeutui paksun oven läpi. Silloin\nhän ei kyennyt pidättymään kauvemmin. Hänen uteliaisuutensa yltyi\nsietämättömäksi. Naurua! Naurua siinä talossa! Hitaasti ja varovasti\npoika avasi pimeän kammion oven ja hiipi sisälle. Ihan kynnyksen\njuurella hän kompastui sammutettuun kynttilään, ja tämä se aiheutti hra\nde Vidochen hätäännyksen.\n\nJehan luuli tulleensa ilmi ja makasi hioten ja vapisten, kunnes\nrupisammakon etsintä oli päättynyt. Silloin hän nousi istualle ja alkoi\nvakoilla, huomatessaan olevansa turvassa. Hänen kuulemansa ei ollut\nselvää tai täysin tajuttavaa, mutta vähitellen alkoi poikamainenkin\nmieli uumoilla jotakin kauheata. Puhujain pelokas esiintyminen, heidän\nmatala äänensä ja kolkot katseensa, aavistamansa kuuntelijan herättämä\nsäikky ja luulemansa erehdyksen tuottama huojennus selitti pojalle\nenemmän kuin heidän sanansa. Puheestakin hän käsitti sen verran, että\njoku aiottiin myrkyttää — toimittaa pois maailmasta. Ainoastaan uhrin\nnimi — se jäi häneltä tietämättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNähtävästi hra de Vidoche yksikseen jäätyänsä huomasi ajatustensa\nolevan huonoa seuraa, sillä vähitellen hän kävi levottomaksi. Hän\nkäveli huoneen poikki ja kuunteli, käveli taas ja kuunteli. Jälkimäinen\nliike osutti hänet kuusiaskelmaisten pikku portaitten juurelle,\njoita myöten tähdistälukija oli poistunut; hän katsahti ylös ja näki\nyläpäässä oven olevan raollaan. Uteliaisuus, epäluulo tai pelkkä halu\npaeta omaa itseään kannusti hänet hiipimään ovelle ja työntämään sen\nenemmän longalleen; hän pisti päänsä sisäpuolelle ja kuunteli.\n\nHän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi\njälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan\nniin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut.\nHän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään!\nJotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki\nmuu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään\nihmetykseen.\n\nPuutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan\naskeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet\novat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.\n\nMustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan\nkummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli.\nHänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä\nkiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun\nja itserakkauden valju myhäily.\n\nHra de Vidoche sai vihdoin sanoiksi. \"Vaimoni!\" hän kuiskasi.\n\nTähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän\nnyökkäsi — kerran, toisen. \"_Mais oui, madame!_\" hän sanoi.\n\n\"Täällä? — nyt?\" sopersi hra de Vidoche suurin silmin.\n\n\"Hän on astrolabikamarissa.\"\n\n\"_Mon Dieu!_\" huudahti aatelismies. \"_Mon Dieu!_\" Ja sitte hän vavahti\nikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat\nvaljut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. \"En käsitä\", hän\nmutisi viimein. \"Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?\"\n\n\"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta\", vastasi Notredame, huulet\narvoituksellisessa hymyssään.\n\n\"Kelle?\"\n\n\"Teille.\"\n\nAviomies hengähti syvään. \"Minulleko?\" hän huudahti. \"Mahdotonta!\"\n\n\"Mahdollista\", vastasi mustapukuinen tyynesti, \"ja totta\".\n\n\"Mitä siis teette?\"\n\n\"Annan hänelle sitä\", vastasi tähdistälukija. Salaperäinen hymy, joka\noli kaiken aikaa väikkynyt hänen kasvoillaan, kävi selkeämmäksi,\ntiukemmaksi, julmemmaksi. Hänen silmissään kiilui voitonriemu — ja\npahuus. \"Annan hänelle sitä\", hän toisti.\n\n\"Mutta — mitä hän sillä tekee?\" jupisi hra de Vidoche.\n\n\"Nauttii! Teitä hupsua, ettekö ymmärrä?\" vastasi mustapukuinen\nterävästi. \"Antakaa minulle takaisin ne jauhekääröt. Minä annan ne\nhänelle. Hän nauttii ne — itsekseen. Te säästytte — kaikesta!\"\n\nHra de Vidoche horjui. \"Taivasten tekijä!\" hän huudahti. \"Te lienette\nitse paholainen!\"\n\n\"Kenties\", vastasi mustapukuinen mies, \"mutta tänne se jauhe!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nKiinnytysjauhe.\n\n\nSillaikaa madame de Vidoche istui muutaman kyynärän päässä\nastrolabikamarissa odottaen ja vapisten, uskaltamatta hievahtaa\npaikalta, mihin tähdistälukija oli hänet asettanut, ja kaivaten\nhänen paluutansa. Minuutit tuntuivat loppumattomilta, talo haudalta.\nHäntä kiehtova äänettömyys ja salaperäisyys, synkät verhot, palavat\nkynttilät, salatieteelliset kuviot herättivät hänessä pelkoa ja\nahdistusta. Hän oli arkaluontoinen nainen; mikään muu kuin kaikkein\nkalvavin nälkä — rakkauden nälkä — ei olisi voinut häätää häntä\ntähän epätoivoiseen askeleeseen, pakoittaa häntä tänne. Mutta täällä\nhän oli sen ajamana, ja vaikka kauhu vaalensi hänen poskiansa ja\njäsenet huojuivat hänen allaan ja hän ei rohjennut rukoilla — sillä\nmitä olikaan hän tekemässä? — ei hän katunut tai toivottanut tehtyä\ntekemättömäksi tai halunnut peräytyä aikeestaan.\n\nPaikka oli hänelle kamala, muttei niin kamala kuin kylmä koti, tylyt\nsanat, rakkauden pilkkaaminen, verkalleen vahvistuva tieto, että\nrakkautta ei ollut alkujaankaan olemassa, — ja siitä kaikesta oli hän\ntäällä pelastumassa. Hän oli yksin, vaan ei yksinäisempi kuin oli ollut\nkuukausimääriä omassa talossaan. Se mies, joka kohteli häntä joka\npäivä ivasanoin ja herjauksin ja harvoin puhui muistuttamatta hänelle,\nkuinka valjulta ja värittömältä hän näytti hovin kukkeiden ja sukkelien\nkaunottarien rinnalla — _hänen ystäviensä_ — oli yhä hänen kaikkensa\nja oli ollut hänen epäjumalansa. Jos hän miehensä menettäisi, niin\nmaailma olisi hänelle tosiaan tyhjä. Vain yksi tehtävä oli senvuoksi\njäljellä: suurin surminkin, kaikella mitä nainen saattoi tehdä täi\nuskaltaa, — alistumisella, urheudella, — voittaa takaisin hänen\nrakkautensa. Hän oli yrittänyt. Jumala tietää, että hän oli yrittänyt!\nHän oli polvistunut miehensä eteen, ja tämä oli lyönyt häntä. Hän\noli pukeutunut hienosti ja ollut hilpeä ja koettanut laskea leikkiä\nniinkuin miehen ystävät puhuivat pilojaan: mies oli suominut häntä\nkatkeralla ivailulla. Hän oli rukoillut, ja taivas ei ollut vastannut.\nHän oli kääntynyt pois taivaasta — valkeakasvoinen, riutuva nainen,\nmelkein vielä tyttönen — ja hän oli täällä.\n\nKunhan se mies olisi nopea! Kunhan hän vain kiireesti antaisi pyydetyn,\nja silloin tuskin mikään hinta, mitä myyjä saattoi vaatia, laimentaisi\nhänen kiitollisuuttaan. Viimein hän kuuli salatieteilijän askeleet,\nja samassa tämä ilmestyikin huoneeseen. Mustaa taustaa vasten ja\nkynttiläin synkässä hohteessa nähtynä hän näytti vielä pitemmältä,\nlaihemmalta, kalpeammalta, kolkommalta kuin todellisuudessa.\nHänen silmissään hehkui luonnoton leimu. Madamea värisytti hänen\nlähestyessään; tulija näki sen ja irvisti ruumismaisen naamionsa\nsuojassa.\n\n\"Madame\", hän virkkoi vakavasti ja päätänsä taivuttaen, \"asema on\nsellainen kuin toivoin. Venus on nousuasennossa yhdeksän vuorokautta\ntästä päivästä lukien ja onnellisessa yhtymässä Marsin kanssa. Olen\nhyvilläni siitä, että tulitte luokseni näin otolliseen aikaan. Näinä\npäivinä on teho saatavissa hyvin vähällä. Mutta jos tahdotte, että\nlumous vaikuttaa, tulee teidän noudattaa ehdotonta äänettömyyttä ja\nsalaisuutta sen suhteen.\"\n\nKuulijan huulet olivat kuivat, hänen kielensä tuntui takeltuvan\nkitalakeen. Hän häpesi kuten pelkäsikin tämän miehen läsnäollessa.\n\nMutta hän ponnistausi ja mutisi: \"Se vaikuttaa siis varmasti?\"\n\n\"Sen takaan!\" vastasi toinen ponnekkaasti, ja suunnatonta\nkaksimielisyyttä ilmeni hänen äänenpainossaan ja silmissään. \"Se on\nsamaa kiinnytysjauhetta, jolla Diane de Poitiers voitti kuninkaan\nrakkauden, vaikka hän oli kahtakymmentä vuotta vanhempi tätä, ja\nmadame de Valentinois piti sen avulla puolellaan miesten sydämet\nseitsemänteenkymmenenteen talveen saakka. Madame de Hautefort käyttää\nsitä. Se on valmistettu nesteytetystä kullasta, eetteröity ja väkevöity\nsalaisilla rohdoilla. Olen laatinut kaksi kääröä, mutta varmempaa on\nmadamen nauttia molemmat yhtaikaa, hyvään viiniin liotettuina ja ennen\nyhdeksännen vuorokauden loppua.\"\n\nMadame de Vidoche otti kääröt vapisten. Hänen valjut poskensa\npunehtuivat hiukan. \"Siinäkö kaikki?\" hän sopersi heikosti.\n\n\"Niin, madame, paitsi että teidän tulee juodessanne muistaa miestänne\",\nvastasi tahdistälukija. Tämän lausuessaan hän käänsi pois kasvonsa,\nsillä hän ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt hillitsemään häijyä\nhymyä, johon huulensa vääntyivät. _Dieu!_ Oliko koskaan kuultu niin\nkarmeata kokkapuhetta? Tai nähty noin nuopeata, noin avutonta, noin\nperäti lapsekasta hupakkoa? Hän olisi melkein voinut sääliä tätä. Mitä\nhänen mieheensä tuli — voi, kyllä hän osaisi iskeä arvoisan herran\nsuonta kaiken mentyä ohi!\n\n\"Paljonko tämä maksaa, monsieur?\" kysyi madame arasti, kätkettyään\nkallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä\noli ahdistava kiire päästä pois.\n\n\"Kaksikymmentä livreä\", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti.\n\"Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —\"\n\n\"Tarvinnen lisää?\" kysyi madame, sillä toinen oli pysähtynyt.\n\n\"Ka, ei, en luule\", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden\nomituisesti, melkein änkyttäen. \"Teidän kohdaltanne, madame, luulen\ntehon jäävän pysyväiseksi.\"\n\nMadamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta\nvaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi\nilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi\nhäntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli\nsekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli\nosaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa\nlumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka\nilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte\nhän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle\nkadulle.\n\n\"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa\nsaattolaisenaan?\" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. \"Tai minä —\"\n\n\"On, kyllä, kyllä!\" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. \"Hän\non täällä. Hyvää yötä, monsieur.\"\n\nSalatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame\nde Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän\nkääntyi ja palasi sisälle.\n\nYö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa\nei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet\nlämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli\ntuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi\n— sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli\nsuloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä\noli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat\nsitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä\neivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut\nvalmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan\nsiitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut\nmitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä\nvarten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä\nrakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt\nhänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.\n\nKadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut\nhuomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien\nsuojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua\njumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen\näkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui.\n\"Mitä nyt?\" hän sanoi. \"Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä\nkolme tuntia keskiyöstä.\"\n\n\"Nythän on Pyhän Tuomaan päivä\", vastasi saattolaisnainen.\n\n\"Niin onkin\", vastasi madame, pitkittäen jälleen kulkuansa, mutta\nverkallisemmin. \"Aivan oikein; on enää neljä päivää jouluun. Eikö häntä\nsanota uskon apostoliksi, Margot?\"\n\n\"Sanotaan kyllä, madame.\"\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi madame miettivästi. \"Niinpä niin, meidän tulee\nuskoa — meidän tulee uskoa.\" Ja sillä ajatuksella hän kevensi jälleen\nmieltänsä niinkuin ihmiset erityisissä mielentiloissa menettelevät,\nkäyttäen mitä kummallisimpia kohoja. Nyt hän jälleen asteli eteenpäin,\njalat sipsutellen sydämen pamppailun mukaan ja käsi kallisarvoisella\nkääreellä, joka oli muuttava maailman hänelle toiseksi. Iljettävimmässä\nliejussa kimmeltelee toisinaan kirkkain fosforihohde; muutoin ei olisi\nollut helppo käsittää, miten Touchet-kadun talosta saattoi tulla\nhetkellistäkään onnea!\n\nNaiset olivat melkein saapuneet Greveturun laidassa sijaitsevan St.\nGervais-kirkon luo, kun kamarineidon korvaan otti nopeasti hiipivien\naskelten ääni takaapäin. Se ei ollut tyynnyttävä ilmiö yöllä ja siinä\npaikassa. Heidän edessään oli pieni aukio, jonka yli pyyhälteli jäinen\nviima virralta; ja vaikka keskitorilla loimusi hiilipannu, jonka\nympärille oli keräytynyt kaupunginvartion miehiä, olivat molemmat\nnaiset vastahakoisia näyttäytymään paikassa, missä heidän osalleen\nsaattoi tulla töykeätä kohtelua. Margot laski kätensä emäntänsä\nkäsivarrelle, ja jonkun sekunnin he seisoivat kuunnellen, jyskyttävin\nsydämin. Askeleet lähestyivät — keveänä tepasteluna. Yhteisen\nvaikuttimen mukaan toimien naiset kääntyivät katsomaan toisiinsa\nja pujahtivat sitten äänettömästi kirkonkuistin luomaan varjoon,\npainautuen muuria vasten ja seisten melkein hengittämättä.\n\nMutta onni oli heitä vastaan, tai tavoittajan katse oli harvinaisen\nläpitunkeva. He eivät olleet värjötelleet siinä montakaan sekuntia, kun\nhän juoksi esille — kumarainen olento, hento ja lyhyt. Hän hiljensi\näkkiä vauhtiansa ja pysähtyi ihan heidän lymynsä kohdalle. Hetkinen\njännitystä, ja sitte valjut kasvot, jotka sai näkyviin etäisen tulen\nkajastus, kumartuivat heitä kohti, ja piipattava, läähättävä ääni\nsopersi arasti: \"Madame! Madame de Vidoche, suvaitkaa!\"\n\n\"_Saint Siege!_\" oihkasi kamarineito hämmästyksissään. \"Sehän on\ntotisesti lapsi!\"\n\nMadame melkein nauroi huojennuksesta. \"Voi, kuinka säikäytitkään\nmeitä!\" hän sanoi \"Luulin sinua väijyväksi mieheksi — varkaaksi!\"\n\n\"En ole\", vastasi poika yksinkertaisesti.\n\nTällä kertaa Margot nauroi. \"Kuka sinä sitten olet?\" hän kysyi astuen\nripeästi esille, \"ja minkätähden olet seurannut meitä? Sinulla näkyy\nolevan rouvan nimi hyvin selvillä\", hän lisäsi terävästi.\n\n\"Tahdon puhutella häntä\", vastasi poika vapisevin huulin. Hän tosiaan\nvapisi kauttaaltaankin pelosta ja kiihtymyksestä. Mutta pimeä peitti\nsen.\n\n\"Kas!\" sanoi madame de Vidoche suopeasti. \"No, puhu pois. Mutta sano\nminulle ensin, kuka olet, ja joutuin. On kylmä ja myöhä.\"\n\n\"Olen siitä talosta, missä kävitte\", vastasi Jehan urheasti. \"Näitte\nminut myös Les Andelysin majatalossa, kun olitte siellä illallisella,\nmadame. Minä olin ovipoika. Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken.\"\n\n\"Kahden kesken!\" huudahti madame.\n\nPoika nyökkäsi lujasti. \"Jos suvaitsette\", hän sanoi.\n\n\"Hui — hai!\" huudahti Margot, ja hänen teki mielensä vastustaa. \"Hän\nvain tahtoo kerjätä\", hän väitti.\n\n\"En tahdo!\" huusi poika itkevällä äänellä.\n\n\"No, sitte hän haluaa lahjaa!\" huomautti kamarineito halveksivasti.\n\"Noissa paikoissa kaivataan hyväntekijäisiä. Ja meidän pitää tässä\njäätyä hänen sepustaessaan juttunsa.\"\n\nMutta säälistä tai uteliaisuudesta tahtoi madame kuulla häntä. Hän\nkäski palvelijattarensa odottaa muutaman askeleen päässä. Ja heidän\njäätyään yksikseen hän sanoi ystävällisesti. \"No, mikä on asiasi? Sinun\non kiirehdittävä, sillä nyt on kovin kylmä.\"\n\n\"Hän lähetti minut peräänne — tuomaan sanoman\", vastasi Jehan.\n\nMadame säpsähti, ja hänen kätensä sujahti kääröön. \"Tarkoitatko hra\nNotredamea?\" hän sopersi.\n\nPoika nyökkäsi. \"Hän — hän sanoi unohtaneensa erään seikan\", hän\npitkitti pysähdellen ja hytisten. \"Hän — hän sanoi, että teidän pitää\nmuuttaa erästä kohtaa, madame.\"\n\n\"Niinkö\"! vastasi madame jäykästi; hänen sydäntään masensi ja\nylpeyttään nostatti väliintulollaan poika, joka näkyi tietävän kaikki.\n\"Mitä uutta, kuulehan?\"\n\nJehan vilkaisi pelokkaasti olkansa yli. Mutta kaikki oli hiljaista.\n\"Hän sanoi unohtaneensa, että miehenne on tummaverinen\", hän änkytti.\n\n\"Tummaverinen!\" mutisi madame ihmeissään.\n\n\"Niin, tumma\", jatkoi Jehan ponnistaen. \"Ja niin ollen ei teidän\nsopinut nauttia sitä — taikaa itse.\"\n\nMadamen silmät välähtivät suuttumuksesta. \"Kas!\" hän sanoi; \"vai niin!\nJa siinäkö kaikki?\"\n\n\"Vaan antaa se hänelle, mitään sanomatta\" lisäsi poika äkillisen\nreippaasti ja lujasti.\n\nMadame hätkähti ja henkäisi syvään. \"Oletko varma siitä, ettet erehdy?\"\nhän kysyi yrittäen tähystää pojankasvoja. Mutta niiden tulkitsemiseen\noli liian hämärä.\n\n\"Ihan varma\", vakuutti poika sitkeästi.\n\n\"Vai niin\", sanoi madame hitaasti ja miettivästi; \"hyvä on. Eikö muuta?\"\n\n\"Ei muuta\", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään\nvastahakoisesti.\n\nMargot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt\nihan luokse. \"Nyt, hyvä rouva\", hän sanoi terävästi, \"pyydän teitä\nlopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan\nyöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan\nminä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee\nminut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät\nväreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa.\"\n\n\"Hyvä on, Margot\", vastasi madame; \"minä tulen\". Mutta hän katseli\nyhä poikaa ja viivytteli. \"Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta\nsanottavaa?\" hän virkkoi hiljaa.\n\n\"Ei muuta\", vastasi poika.\n\nMadame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän\nsiekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin\nkylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen\nvastahakoisesti; \"Hyvä on, minä tulen.\"\n\n\"Niin, tuleehan joskus joulukin!\" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa\nhän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.\n\n\"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot\", virkkoi madame tovin kuluttua,\nheidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten\nGrève-turun yli, tuulta vasten puskien, \"sillä nythän on enää neljä\npäivää jouluun! Sen olit unohtanut!\"\n\n\"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!\" sanoi\nkamarineito huonotuulisena. \"En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä\nkahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan\nvilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla\noivallisia uutisia.\"\n\nMutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä\noli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin\nrakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten\nvakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan\nkaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen\nensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten\nistunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet\npalveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli\nollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.\n\nTästä joulusta oli tulossa toisenlainen.\n\nMadamen silmät alkoivat jälleen hohtaa ja hänen sydämensä sykkiä\nmieluisassa vauhdissa. Jos hänen tahtonsa pitää paikkansa, niin he\neivät lähde mihinkään pitoihin tai remutilaisuuksiin. Mutta mies pitää\nsellaisista ja näyttäytyy niissä edukseen. Ei, kyllä he lähtevät,\nja hän istuu hiljaisena kuin hiiri kuunnellen, kun hänen miestään\nylistellään, elvyttäjänään kaiken aikaa se suloinen tieto, että mies on\nnyt hänen — hänen omansa.\n\nHän ei ollut päässyt unelmistaan vielä heidän saapuessaan kotiin.\nPortinvartija torkkui kopissaan, veräjä oli raollaan. He pujahtivat\npimeälle hiljaiselle pihalle ja sipsuttivat sen poikki taloon.\nKaksi palvelijaa lojui nukuksissa eteissuojaman lattialla, ja\nvasemmanpuoleisesta pikku huoneesta he kuulivat toisten puhelua,\nmutta yksikään ei kurkistanut ulos. Onni ei olisi voinut olla heille\nmyötäisempi. Keventyneesti ja kiitollisesti naurahtaen madame juoksi\nylös isoja portaita ja suuren lampun alitse, joka valaisi niitä ja\neteissuojamaa.\n\nMargot seurasi, mutta hän tai hänen emäntänsä ei nähnyt, kuka seurasi\nheitä, — kuka oli seurannut heitä tuulisen turun yli, pitkin katuja\nja kujia ja vieläpä hetkisen epäröittyään pihallekin ja taloon.\nMuuan palvelija, joka kuuli portaitten narahtavan heidän mennessään\nja katsahti ulos, luuli näkevänsä pienen mustan haamun vilahtavan\nylikertaan; mutta kun talossa ei ollut lapsia, ja tuo oli lapsi, jos\nmikään, luuli hän silmiensä pettäneen — ollen puolittain nukuksissa —\nja meni ristinmerkin tehtyään takaisin haukotellen.\n\nPoika ei osannut koskaan oikein selittää, — vaikka häneltä myöhempinä\nvuosina usein kysyttiin — mikä johti hänet antautumaan siihen vaaraan.\nTosin hän ei uskaltanut palata Touchet-kadulle, ja hän oli vain\nkahdentoista vanha eikä tiennyt muutakaan suojapaikkaa. Mutta —\n\nKuitenkin, siinä kaikki, mitä siitä seikasta voi sanoa. Hän seurasi\nheitä.\n\nHän pysähtyi portaiden päässä ja seisoi väristen ison lampun alla.\nHänen edessään riippui raskaat oviverhot. Tuokion epäröittyään hän\nhiipi niiden välitse ja huomasi olevansa uhkeassa huoneessa, tilavassa,\nvaikka niukasti kalustetussa; se oli katosta valaistu ja laatuaan\npuolittain suojama, puolittain vierashuone. Vastapäätä kohosi korkea\nuuteen italialaiseen kuosiin sommiteltu marmoriuuni, ja molemmin puolin\noli kaksi verhoilla peitettyä isoa ovikäytävää. Lattia oli laskettu\nparkettikuutioista, seinät alirajasta laudoitettu kastanjapuulla.\nTulisijassa kumotti hiipuvaa hehkua pesänjalkojen lomitse, ja sen\nkumpaisellakin puolella kulki pitkin seinää sametilla päällystetty\npitkä lavitsa. Liedelle oli asetettu kolmijalkaiselle jalustalle\njuomakolpakko, ja keskilattialla oli marmoripöydällä kulhossa namusia\nja tarjottimelle sovitettuina pulloja ja laseja. Siihen aikaan, kun\nihmiset söivät päivällistä yhdeltätoista ja illastivat kuudelta, oli\ntapana nauttia _les épices et le vin du coucher_ ennen kuin mentiin\nmakuulle yhdeksältä.\n\nPoika seisoi kyyristellen ja kuunnellen omituinen, valjukasvoinen\npikku olento heijastui kapeaan kuvastimeen, joka eräällä seinällä\nulottui lattiasta katonrajaan. Täälläkin oli hyvin kylmä; ulkona hän\nolisi varmaan kuollut viluun. Hän kuuli molempien naisten liikkuvan ja\npuhelevan jossakin huoneessa vasemmalla; muutoin oli talossa hiljaista.\nHän katseli ympärilleen, epäröitsi ja hiipi viimein varpasillaan\nlattian poikki eräälle oikeanpuoleiselle ovelle. Sitä peittävä verho\nlaahasi kyynärän verran lattialla. Hän istuutui sen ja oven väliin,\nkietoi paksusta raskaasta kankaasta kulman jähmettyneiden raajainsa\nympäri ja huokasi huojennuksesta. Hän oli päässyt jonkunlaiseen suojaan.\n\nHän aikoi nukkua, muttei voinut, sillä kaikki hänen hermonsa olivat\njännittyneinä kiihtymyksestä. Ainoakaan hisahdus talossa ei välttänyt\nhänen huomiotaan. Hän kuuli pehmeän tuhan ripisevän takassa; hän kuuli\neteissuojamassa nukkuvan miehen kääntyvän ja oihkaavan unissaan.\nVihdoin avautui ovi ihan hänen lähellään.\n\nJehan liikahti hiukan ja tirkisti lymystään. Melu oli tullut madamen\nhuoneesta. Hän ei kummastunut nähdessään tämän kasvojen pistäytyvän\nesiin. Madame työnsi piankin uutimen kokonaan syrjään ja tuli ulos,\nseisahtuen vähän matkan päähän hänestä kuuntelemaan tarkkaavasti.\nHänellä oli yllään pehmeä, väljä kauhtana, ja arvattavasti hän oli\navojaloin, koska liikkui äänettömästi.\n\nHän kuunteli hyvinkin minuutin, käsi povella. Sitte hän nyökkäsi\nikäänkuin varmistuneena siitä, että kaikki oli kunnossa, ja astuen\npöydän ääreen hän katseli sen kalustoa. Hänen kasvoillaan oli hieno\nmyhäily, hänen poskensa hehkuivat heikosti, silmissä näkyi arka säihky.\nLamppu tuntui antavan hänelle uutta viehkeyttä.\n\nNähtävästi hän ei löytänyt hakemaansa pöydältä, sillä hetkisen kuluttua\nhän kääntyi ja meni tulisijan luo. Hän otti kolmijalalta kolpakon,\nnosti kantta ja katsoi sisälle. Näkemänsä näytti tyydyttävän häntä,\nsillä hän vei kolpakon nopeasti pöydälle ja laski sen alas avoinna.\nHän seisoi nyt selin Jehaniin, joten tämä ei kyennyt näkemään, mitä\nhän teki, vaikka tarkkasi hänen jokaista liikettään ja osittain\narvasi. Suoriuduttuaan hommastaan hän kohotti kolpakon huulilleen, ja\npojan sydän salpautui. Niin, salpautui! Hän nousi puolittain, kasvot\nvalkeina. Mutta hän erehtyi. Madame vain suuteli viiniä ja peitti sen;\nsitte hän palautti kolpakon kolmijalalle, mutisten jotain sen yli\nkumartuneena, laskiessaan sen alas.\n\nPoika lojui alallaan kuin lumottu, sillaikaa kun madame hiipi takaisin\novelleen, painaen kahta silkkitötteröä poveansa vasten. Kohottaessaan\ntoisella kädellä uudinta hän äkillisen mielijohteen valtaamana kääntyi\nsuutelemaan toisen sormenpäitä takkaa kohti. Verkalleen painui esirippu\nja kätki hänen hohtavat silmänsä.\n\n\n\n\nVII.\n\nKlytemnestra.\n\n\nHän oli tuskin kadonnut, kun poika kiihkeästi kuunnellessaan kuuli\nalikerran ison ulko-oven paiskautuvan auki ja vaistomaisesti vaipui\njälleen alas. Kylmä hönkä tuulahti alhaalta. Karski ääni, jonka hän\nhyvin tunsi, kirosi jotakuta tai jotain eteissuojamassa, raskaat\naskeleet kompuroivat ylös portaita, ja samassa hra de Vidoche unisen\npalvelijan seuraamana työntyi uudinten läpi. Hän oli tulistunut\nväkijuomista, vaan ei päissään, sillä lattian poikki astuessaan hän loi\nnopean silmäyksen vaimonsa oveen — synkkää pahansuopaisuutta kuvastavan\nsilmäyksen; ja vaikka hän kiukkuisesti sätti palvelijaa tulen\npäästämisestä sammuksiin, näytti hän puhuessaan ikäänkuin kuuntelevan\nja tahtovan sadattelullaan osoittautua huolettomaksi.\n\nMies jupisi jotain puolustelua ja polvistui kohuttelemaan hiillosta,\nVidochen katsellessa hänen puuhaansa äreästi. Hän ei ollut riisunut\nhattuansa ja viittaansa. \"Onko madame ollut ulkona tänä iltana?\" hän\nkysyi äkkiä.\n\n\"Ei, monsieur.\"\n\n\"Kamarineito makaa hänen kanssaan?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\nHetken äänettömyys. Sitte: \"Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen\ntupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi\nhoidostaan päättäen sikolääväksi!\"\n\nMies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui\nkuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen\nasiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan,\notti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin.\n\"Pistä pölkky pesään\", hän käski, \"ja anna minulle tuo juoma. _Nom du\ndiable_, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!\"\n\nMies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli\nhänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen\najatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai\nhuomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi.\nJa mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai\ntultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti\nja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään?\nVai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun\nkatselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen\nrukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä.\nHyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. \"Anna\nminulle tuo!\" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. \"Anna\ntänne, kuuletko!\"\n\nMies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen\nisännälle.\n\n\"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän\nyötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa.\"\n\nVidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki\neteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten\navasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija\nmeni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa\nkyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti\nkääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä\nmoniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut\nliiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet\nmäärättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle.\nHän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja\ntätä saattaisi kestää päiväkausia. _Dieu!_ talosta koituisi helvetti!\nHänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella,\nkunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.\n\nHän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä\nsiemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan\nhän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli.\nMutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija\nliikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen\npöydälle.\n\nHän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi\nsiihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina.\nHänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen.\nHän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat —\npurppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät\nveristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku\noli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui\njaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.\n\nHirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. \"Kuka — valmisti —\ntämän?\" hän ähkäisi.\n\nPalvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi\nkuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.\n\n\"Katso — kolpakon — pohjaan!\" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän\nheilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen.\n\"Onko siellä — siellä mitään?\"\n\nPalvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän\notti kolpakon ja tirkisti siihen. \"Onko — siellä — jauhetta?\" kysyi\nVidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.\n\n\"Siellä on — jotain\", vastasi mies kalisevin hampain. \"Mutta sallikaa\nminun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —\"\n\n\"Kuoleman oma!\" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi\nsanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. \"Kuoleman oma! Olen\nmyrkytetty! Vaimoni!\" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän\nmenetti otteensa pöydänlaidasta. \"Haa, _mon Dieu!_ Armoa! Armoa!\" hän\nrääkyi.\n\nSamassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti —\nniin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät\nauki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli\npirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä\nkynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja\nnaisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui\nlisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli\ntuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen\npappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä\npihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet\nammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat\nikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo,\ntai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.\n\nOli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan\nniin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan,\npuhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle,\njonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut\nsuinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen\nkaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä\npiteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin\ntaikasana: \"myrkkyä!\" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan\nollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät\nnuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla,\nja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta\npalkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat\nkohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen\nkynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät\nrohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.\n\nNäytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien\nulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni,\nennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös\nportaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista\nkohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat\nkuin näyttämöryhmää. \"Kuka se on?\" hän kysyi hiljaa, koskettaen\nlikeisimmän palvelijan käsivartta.\n\n\"Hra de Vidoche\", vastasi mies.\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\nMies luimisteli hänen edessään. \"Kuollut, tai jokseenkin\", hän\nkuiskasi. \"Niin, monsieur.\"\n\n\"Hän ei siis ole kuollut?\"\n\n\"En tiedä, monsieur.\"\n\n\"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat\nhautajaisissa?\" sadatteli soturi. \"Ja vielä jättävät madamen\nyksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!\" ja hän vihelsi hiljaa. \"Sentähden\nte siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja\nkoko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt\", hän lisäsi\nylenkatseellisesti, \"älköönkä yksikään lähtekö huoneesta\".\n\nHän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään\ntutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen\nkorvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä\ntoinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu\nniin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa\nlangan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta\nmihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut\nillan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä\nsäästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan\nhänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei\nenää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä\nmenneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa\nmustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä\nrajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki\nloukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon\npalautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa\nja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi\nmiehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena\nlääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan.\nJos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui\nainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa.\nMies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!\n\nLääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt\niskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin\nkutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. \"Se on turhaa\", hän sanoi.\n\"Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä\nvaaditaan\", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän\nkatsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle\nmerkin.\n\n\"Hän on kuollut?\" jupisi madame.\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi lääkäri verkalleen. \"Ja tehtäväni ulottuu\npitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on\nmyrkytetty.\"\n\n\"Kuollut!\" nyyhkäisi sureva kuivin silmin. \"Kuollut!\"\n\n\"Myrkytetty, sanoin, madame\", muistutti lääkäri melkein tylysti.\n\"Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi.\nMutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty.\"\n\n\"Olette selvillä siitä seikasta?\" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli\nharmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä\nParisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut\npahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.\n\n\"Täydellisesti\", vastasi lääkäri. \"Ja siitäkin, että myrkky on\nehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana.\"\n\nMadame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa\npahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota,\nnostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka\nhän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen\nposkiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen\nsäikystä laajenneet silmänsä. \"Myrkytetty!\" hän mutisi. \"Mahdotonta!\nKuka hänet olisi myrkyttänyt?\"\n\n\"Siinäpä juuri kysymys, madame\", vastasi vartion kapteeni, ei ilman\nsääliä — ja ihailua. \"Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin\nkuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään\nlähtekö huoneesta\", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, \"Missä on\nkamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?\"\n\nMies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken\ntietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja\ntavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt\nhänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa,\njota ei olisi pitänyt siellä olla.\n\n\"Sinä sekoitit itse viinin?\" sanoi vartion kapteeni terävästi.\n\nMies myönsi, voivotellen ja puolustautuen.\n\n\"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa\", sanoi kapteeni.\n\"Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin.\"\n\nKymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää\nkohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin.\nHänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän\nseisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin\nensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti\nliikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi\nlamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki\n— kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he\neivät kiduttaisi häntä!\n\nKapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä\npiirre. \"Puhu!\" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen\nhänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. \"Puhu, mutta silkkaa\ntotta, vaimo!\" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.\n\nOn syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti\nkammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä\nvaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa\ntodistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten\narmoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin\nja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan\nkeksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin.\nCondén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja\navioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään\nhäntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen\näkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja\nolletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun\nkauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat\nolivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen\nsekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän\npelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen\nedelleen.\n\n\"Kyllä! Kyllä! Kaikki!\" hän kirkui. \"Ja minä vannon sanani todeksi! Hän\nmeni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!\"\n\n\"Hän? Kuka on hän, nainen?\" kysyi kapteeni tuikeasti.\n\n\"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin\ntullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St.\nGervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä,\nmitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli\nminun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain\ntuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja\nverhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt,\nmitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta\nminä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!\"\n\nKapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi\nhänestä syytettyyn. \"Madame\", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä,\n\"onko tämä totta?\"\n\nIskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli\nmarmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin\nhengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus.\nKapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä,\nmutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui\nvaivaloisen ponnistuksen tehtyään. \"Onko se totta?\" hän kuiskasi —\ntuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti\nhänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan —\n\"onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut\nhänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä —\nminulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet.\nJumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen,\nja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut.\"\n\n\"_Mon Dieu!_\" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen\nitkuun. \"Hän on mielipuoli!\"\n\nMutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain\nhetkellisesti. \"On kummallista\", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta\nsamalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui\npahemmalta kuin mikään julma julistaminen, \"että semmoista voi sattua.\nJumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä,\nja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan\nnähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko,\nmies? Sanokaa!\"\n\nViime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä\ntiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän\nhypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen\nja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat\nraivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin\nkammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin\nrepivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet\nvetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.\n\n\"Hoivatkaa häntä!\" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja\npuhutellen lääkäriä. \"Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena\nen voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin,\nrohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa\nkaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?\" hän\njatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen\nkäsivarttaan.\n\n\"Poika!\" mutisi tämä. \"Poika!\" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta.\nHän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin\npäin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.\n\nKapteeni seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, muttei nähnyt muuta\nkuin säikähtyneitä kasvoja ja kyyristeleviä vartaloita. \"Mikä poika?\"\nhän ärähti. \"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Poika, joka juoksi meidän perässämme kirkolle\", vastasi toinen. \"Näin\nhänet juuri-ikään — tuolla! Hän seisoi tuon miehen takana, kurkistaen\nhänen kainalostaan.\"\n\nKolmella harppauksella pääsi kapteeni osoitetulle paikalle. Mutta\nsiellä ei ollut mitään poikaa — sellaista ei näkynyt missään. Vieläpä\nvakuuttivat lähellä seisseet peljästyneet palkolliset, että he eivät\nolleet nähneet mitään poikaa — että siellä ei ollut voinut olla\nsellaista katselijaa. Kapteeni ei suurestikaan välittänyt heidän\nvakuutuksistaan, arvellen heidän pitäneen silmällä ainoastaan madame\nde Vidochea; mutta se tosiseikka jäi varmaksi, että poika oli poissa,\nja etsijä palasi ähmissään ja ymmällä, — enemmän kuin puolittain\ntaipuisana ajattelemaan, että tuo väite saattoi olla tekeytymistä\nkamarineidon taholta, jolloin kuitenkin oli mahdoton oivaltaa, mitä\nhyötyä siitä saattoi olla tälle. Hän kysyi naiselta karskisti, minkä\nikäinen se poika oli.\n\n\"Noin kahdentoista\", vastasi tämä vilkaisten hermostuneesti olkansa\nyli. Hän alkoi tosiaan kuvitella, että poika oli henkiolento, sillä\nmikä olikaan saattanut toimittaa hänet tänne? Miten oli hän tullut\nsisälle? Ja mihin oli hän kadonnut?\n\n\"Millaisissa pukimissa hän oli?\" kysyi kapteeni vihaisesti, kätensä\nheilautuksella torjuen palkolliset, jotka olisivat uteliaina\ntunkeutuneet hänen lähelleen.\n\n\"Mustassa sametissa\", vastasi kamarineito. \"Mutta hänellä ei ollut\nlakkia. Hän oli avopäin. Ja silmääni pisti, että hänellä oli musta\ntukka ja siniset silmät.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että täällä näkemäsi poika oli sama, joka\nseurasi teitä ja puhutteli madamea kadulla?\" tivasi kapteeni. \"Varo\nväitteitäsi, vaimo!\"\n\n\"Varma olen\", vakuutti toinen kuumeellisesti. \"Tunsin hänet heti.\"\n\n\"Voitko väittää, että madame ei tuonut häntä taloon sinun kanssasi?\"\n\nKamarineito takasi jyrkästi, että niin ei ollut käynyt, ja yhtä\njyrkästi, että poika ei ollut voinut seurata heitä taloon salavihkaa.\nTässä kohden tiedämme hänen erehtyneen; mutta hän uskoi niin, ja siihen\nuskoon joutui kyselijäkin.\n\nKapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan\nlähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut\ntuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle?\nJollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua\nja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!\n\nKapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän\nlähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle.\n\"_Pardieu!_\" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, \"olin\nvähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta!\nMutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen,\npaholaisen!\" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. \"Puuttuu vain\nse poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli\nhyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä\", pitkitti vanha soturi sadattaen,\nkatsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. \"Siitä\ntulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle\nannos nyt ja lopettaa kaikki.\"\n\nMutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka\nolivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja\nkaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka\novat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia\nilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta\naseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja\ntoisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin\nSt. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat\nkurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät\nvitkalleen ruumiiksi.\n\nMutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin\nkuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä\ntiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti\nsainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, —\nraihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän\nhätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään\nkuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta\nsiitä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKainin merkki.\n\n\nKun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun\ntalosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen\nperässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin\nsaavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä\nystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli\nnuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti\nlapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen\nritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä\npitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen\npäättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.\n\nHän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja\nvaroittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle.\nMutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa\nyli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan\nkiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, —\njuolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti.\nMahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se\ntähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut,\nvai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta\nterävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen\nsuunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa,\nennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta\ntämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä\npyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa\nrankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti\npojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.\n\nHän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli\nesitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta\najattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi\noviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman\nmitään omantunnon nuhteita.\n\nMutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten\ntarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja\nkyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen\nkuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta\nsanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt\nviimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika\ntiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja\njäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta\ntalosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta\nmiten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan,\nyli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien\nohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan,\nehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi.\nKun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien\netäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän\noli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut.\nHänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli\ntuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!\n\nHän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja\ntuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun\näkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli\nmelkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen\nkulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan\nkorkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin\npurevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut\nvanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin\nhän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä\nlevottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin\nkuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen\nankeuteensa.\n\nLuonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus\nnukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten\nuudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään\nuneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin\nnousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.\n\nAvattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella,\nrasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti\ntäydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista\nkatumurretta. \"Hän on karkuri!\" virkkoi ääni lisäten pari kolme\ntarpeetonta valaa. \"Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin\nse puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se\nmaitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta\nkiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli\nkatkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua,\njoiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen\npieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja;\nlikainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. \"Hohoo!\" hän hykähti;\n\"sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin\nmuutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi.\"\n\nHän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän\nei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. \"_Morbleu!_\" hän\nkirosi. \"Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!\"\n\nToiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti.\nKeskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin\nheidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä\nhopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale\nalkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat\npehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen\nei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli\nhallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli\nvalju, mykkä, tylsä.\n\n\"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!\" virkkoi muuan tiirottaen\nhänen kasvoihinsa.\n\n\"Vielä mitä!\" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan\npäähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen\nikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. \"Siinä\nnäätte!\" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. \"Ajua hänellä on.\nKysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme.\"\n\n\"Onhan sillä vaatteet\", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.\n\n\"On aina, puku toki pätee\", tuumi toinen. \"Ei tarvita minkään Armand\nJean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni.\nJa tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen\nsuhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka\npäivä löydä tryffeleitä.\"\n\n\"No\", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat\nsäihkyä voitonhimosta, \"mitä siis, Bec de Lièvre?\"\n\n\"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin\nmikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?\"\n\n\"Oiva aatos!\" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. \"Kysy\nsiltä, missä se asuu, ollessaan kotona.\"\n\nHe kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. \"Väännä sen käsivartta!\" neuvoi\nviimeinen puhuja. \"Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään\nuudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!\" jatkoi mies\ntähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin\nsilmiin.\n\n\"Kai minä hänelle kielen löydän\", vastasi äskeinen tutkistelija\nsilmäänsä vilkuttaen. \"Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua\nsattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?\"\n\nMutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se\nolisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. \"_Nom de ma mère!_\"\nhuudahti lähistöllä joku kummastuneesti. \"Siinähän on minun Jehanini!\"\n\nSaalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli\nkeskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa\nolallaan. \"Kuka pyysi sinua puhumaan?\" ärähti toinen. \"Mene matkoihisi,\nmiekkonen, tai näverrän sinuun reiän!\" huusi toinen.\n\n\"Mutta se on minun poikani!\" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja\nihmetyksestä.\n\n\"Se on minun poikani!\"\n\n\"Sinun poikasi?\" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. \"Sen olet tosiaan\nnäköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka\npäivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa\nsiitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!\" Ja\nvihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies\noli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. \"Poika se peijaa\nteitä!\" hän väitti. \"Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on\nvain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa\npois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta.\nViime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää\napinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet.\"\n\nBec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä\ntuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun\nse hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin\ninhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin\npaatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta\nhänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin\nolisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.\n\nAnastajat katsoivat toisiinsa. \"Vekaran kirotut vaatteet ne meitä\npetkuttivat\", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. \"Ne me ainakin\notamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki,\nilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi.\"\n\nMutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista\nhytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — \"ja se on\nenemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi\", hän lisäsi — niin he\nalkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta\nkauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.\n\nMestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta\nja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki\nmiehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.\n\n\"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan\", hän sanoi.\n\nNäytösmiehen silmät välähtivät julmasti. \"Niin mieltynyt häneen\",\nhän vastasi pilkallisesti, \"että kun saan hänet kotiin, minä — ka,\nen minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka\npieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle\nrahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte\nJehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä\nopetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla.\"\n\n\"Sinä olet kumma mies\", virkkoi toinen. \"Hitto vieköön, näytätpä siltä\nkuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa.\"\n\n\"Niin onkin\", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan.\n\"Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun\ntämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri\ntuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä.\nAion aterioida — hänestä!\"\n\n\"No, mikä mistäkin pitää\", vastasi haarahuulinen kerjäläinen\nvälinpitämättömästi. \"Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun\npuolestani valmistaa sen mielesi mukaan.\"\n\n\"Sen teen\", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan\nmelkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: \"_Bon\nappétit!_\" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen\nosan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin\nvälittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.\n\nHänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien\nsokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä\nhelpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä\nvarovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen\nvapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka\noli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä\nsäilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti.\nHän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän\noli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää\nkiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin\neteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä,\njähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan\nilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.\n\nEnsimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista\ntunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän\nrankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän\nnautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti,\njotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja\nlukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle\nkoituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät\nmielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.\n\nMutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä.\nHän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän\ntoisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte\nhän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä\nvilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut\nkostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.\n\nIhmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä\ntämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat\nyhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään\nei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai\noikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot\nja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen,\nnyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli\nomat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut\npojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa\nnäytösmiehen ullakkokamariin.\n\nTuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi\nasemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili\nvastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja\nsieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo\nkerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan.\nSeuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni\nvirkkoi: \"Seis! mikä poika tuo on?\"\n\nNäytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti\nivallisesti. \"Mitä se teihin kuuluu, isä?\" hän sanoi yrittäen väistää\nsekaantujaa sivuliikkeellä. \"Ei ainakaan teidän laumanne lampaita.\"\n\n\"Ei, mutta sinä olet!\" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä.\nHän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät\nnäyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. \"Sinä olet! Ja\njollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö,\nniin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!\"\n\n\"_Diable!_\" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. \"Kuka\nsitten olettekaan?\"\n\n\"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.\nMitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!\"\n\nSillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi\nmelkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan\nrosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä\nja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä\n— uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä\nMontfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta\nhäntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden\ninnostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia\nmestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän\nmukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään\nkeventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin\najatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen,\nettä itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi\nhänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili\nhaitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa,\nmissä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana\nei olisi ollut hetkeäkään turvassa.\n\nTämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari\nViekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen\napupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.\n\n\"Apupoikasi?\" vastasi pappi kulmiansa rypistäen. \"Mikä siis olet\nmiehiäsi?\"\n\n\"Nuorahyppijä, isä.\"\n\n\"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia\nmustia samettivaatteita?\"\n\n\"Hänet varastettiin minulta\", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä\noli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. \"Olen juurikaan saanut hänet\ntakaisin, isä.\"\n\n\"Kuka hänet varasti? Missä hän on ollut?\"\n\nPappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa\ntarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. \"Missä\nhän esimerkiksi vietti viime yön?\"\n\nNäytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. \"Mistä minä\ntietäisin?\" hän sanoi. \"Minä en ollut hänen mukanaan.\"\n\n\"Hänellä on musta tukka ja siniset silmät!\"\n\n\"Entä sitte?\" tuumi Viekassilmä. \"Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on\nminun.\"\n\n\"Ja minun!\" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. \"Hän on se, jota\nkaipasin!\" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan\nriemusta. \"_Deo laus! Deo laus!_\" hän lausui niin kaikuvasti, että\nkourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille\ntuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki\nristinmerkkejä. \"Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet\ntielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua\nkädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!\"\n— näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — \"älä uskallakaan\nmurjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä\nerääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Châteletiin\", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. \"Et näy\npitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit.\"\n\n\"Te otatte pojan?\"\n\n\"Suoraa päätä\", vastasi pappi.\n\n\"_Mon Dieu!_ Mutta ette vain otakkaan!\" huudahti näytösmies. Raivostus\nhääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. \"Hän on minun\npoikani! Häntä ei viedä, sen sanon!\" huusi hän melkein vaahdoten\nvimmasta. \"Hän on minun!\"\n\n\"Epatto! Elukka! Hirtehinen!\" jyrisi pappi vastaukseksi. \"Käden\nkäänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä,\ntai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt!\nMatkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin\napuria, jotka —\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena\nja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon\ntaistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja\nkatseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi.\nSynkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi.\n\"Toimittakaa hiukan vettä\"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle\ntummapintaiselle etelämaalaiselle. \"Lapsi on pyörtynyt.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, isä\", vastasi mies, \"hän on kuollut\".\n\nMutta isä Bernard pudisti päätänsä. \"Ei, poikani\", hän sanoi säveästi;\n\"Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissä\nhiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan.\nTuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nOikeuden edessä.\n\n\nSiitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa\nBrillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen\nuskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt\nParisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen\nkummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen\njoutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen\nvaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin\nmielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin\nvilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä\ntekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä,\nLouvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa.\nPahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche\noli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki.\nHänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä\njoulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin\nkanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että\nuteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos\nhän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei\nsitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin\nmiehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun\nviimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin\nhuomatuksi.\n\nHalukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan\nChâteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään\nvangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen,\nmiltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä.\nMutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin\npiinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään\nhänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi\n— vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä\nvuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata —\nettä tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi,\nepäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa,\nlukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla\nvapaa pääsy kaikin ajoin. \"Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä\", hän\nsanoi sadattaen. \"Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta\ntänään hänen pitää saada hiukan rauhaa.\"\n\nTässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se\npani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti\nsilmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja\npenkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies?\nTietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet,\nniin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen\ntiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin\nnimeä mainittaessa aina välillä.\n\nLuultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta\nmyöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty\nmääräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja\nkaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi\naamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa\nvielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli\nsen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse\nkuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä\noli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia\nolisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset\nvallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia,\ntoivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden\nensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat\nvarhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.\n\nMadame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista\nConciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa\nkanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen,\nmitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä\nsortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus;\ntietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen\nhirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista\nkärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä\nvihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen\ntunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen\nsuojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen\nilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö\nvastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei\nenää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut\nolivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta.\nPont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät\nnähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat.\nJa kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien\nhuoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin\njohtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä\nkasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin\nsaivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien\nulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan.\nYksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei\nkuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä,\nsatojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa\nhylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää\nnainen.\n\nHänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä\nmuuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin\nhänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta\nmuita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet\ntunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja\nkuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle\ntehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua,\npelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki\nhänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut —\npuolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä\nkävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.\n\nHän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden\nmiehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa\nhaastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli\nympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa,\nkeksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos\npuhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua\neikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli\nkamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli\nkamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä\nkatselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän\nei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin\nepätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat\nsilmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä\nhimmenivät, hän painui kokoon.\n\nTutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.\n\nRanskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää\nsyytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai\nmielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti\ntarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa\nsuinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin\nkatsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän\nkumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.\n\n\"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen\", vastasi madame de Vidoche,\nnousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.\n\n\"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?\" sanoi tuomari ollen\nvilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.\n\n\"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä\", selitti madame kuiskaten.\n\"Tahdon hänet tuotavaksi tänne.\"\n\n\"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin\", vastasi tuomari\nnojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä.\n\"Olkaa huoletta. Ja nyt, madame\"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen\njälleen tähystämään häntä, \"on minun velvollisuutenani auttaa teitä\nlausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi\nkaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa,\nvastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos\ntoivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne\ntuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa\nparhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä.\"\n\nHänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta,\njonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten\npresidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty\noli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman\nläpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin\nhaaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn\nläpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet\nvertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä,\ntunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät\nolleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut\nainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.\n\nMutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti\nvoittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi\ntointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta\nselvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään\nNotredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen\nnimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt\nostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut\nohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän\nvaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka\nyhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana\nkeksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.\n\nLuonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista.\nHän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada\nsyytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä\nsaatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista.\nVihdoin presidentti luopui. \"Hyvä on, jätämme sen silleen\", hän sanoi,\nja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen\npuolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus.\n\"Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät\nkadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Olitte nähnyt hänet ennen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Eikö hän ollut avaamassa ovea, kun tulitte Notredamen taloon?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikä lähtiessännekään?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan\nhenkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?\"\n\n\"Hän sanoi niin.\"\n\n\"Ja tahdotteko te väittää meille\", muistutti tuomari, \"että pelkästään\ntuon tuntemattoman pojan sanasta, saamatta vakuudeksi mitään\ntunnussanaa tai valtuuttavaa merkkiä, te jätitte sikseen Notredamen\nohjeitten pääkohdan ja annoitte rohdon miehellenne, sen sijaan että\nolisitte sen itse nauttinut?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Epäilemättänne sen olleen muuta kuin mitä olitte pyytänyt?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Madame\", virkkoi tuomari verkalleen, \"se on uskomatonta\". Hän\nvilkaisi virkaveljiinsä ikäänkuin kysyäkseen heidän mielipidettään. He\nnyökkäsivät. Hän kääntyi jälleen vankiin. \"Ettekö tekin huomaa sitä?\"\nhän sanoi melkein lempeästi.\n\n\"En\", vastasi madame lujasti. \"Se on totta.\"\n\n\"Kuvatkaa se poika, olkaa hyvä.\"\n\n\"Hänellä oli — luullakseni hänellä oli mustat vaatteet\", vastasi\nsyytetty, häilyen ensi kertaa. \"Hän näytti noin kahdentoista vanhalta.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi presidentti; \"jatkakaa\".\n\n\"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää\", mutisi madame heikosti.\n\"Oli pimeä.\"\n\n\"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?\" vastasi presidentti kiivastuen,\ntodella tai näön vuoksi. \"Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua?\nTai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te\nette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette\nollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan\nannoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?\"\n\nSyytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri\nhänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa\ntäydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman\nvoimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään\nponnistuksen. \"Olen puhunut totta\", hän sanoi särkyneellä äänellä.\n\"Minä rakastin miestäni.\"\n\n\"Kas vain!\" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti\nkädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. \"Niin,\nluonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi\npuhettakaan. Mutta ettekö näe, madame\", hän jatkoi rypistäen kulmiansa\nja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia\npahantekijöitä, \"että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä\nja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte\nrangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle.\"\n\nSyytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. \"Minulla ei ole\nmuuta\", hän huusi tuskastuneesti. \"Olen puhunut totta. Jollette usko\nminua, niin kysykää Notredamelta.\"\n\n\"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan\", vastasi\npresidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. \"Haluatteko\nsitä vieläkin?\"\n\nKuivin huulin mutisi toinen: \"Kyllä.\"\n\n\"Kutsuttakoon hänet siis\", sanoi tuomari juhlallisesti. \"Kutsuttakoon\nSolomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa.\"\n\nMääräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä\nliikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen\nparemmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet\navoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus —\ntuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki\nmuiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä,\njoka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija,\nsyyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen\nkertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä\nmyrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen\noma etunsa?\n\nMutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen\npettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa\nsyntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla\nsuojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän\nkääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki\nheidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle\nja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa.\nEnsimäinen oli kuningas.\n\nLudvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä\nmies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty\nkallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli\nkädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme\nherrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin\nkuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi\nhäntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn\nistuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen\nluo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla\nreunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli\nkeskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset\nkasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei\nollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset\nja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet\ntunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja\nkardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista\nvuoden aikana Ranskan valtias.\n\nMadame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen\nmielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti\nhe silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi\npelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he\nolivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä\noli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän\noli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka\noli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen\nkuolemaan!\n\nKuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.\nPresidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:\n\"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!\"\n\n\n\n\nX.\n\nKaksi todistajaa.\n\n\nMadame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea\nkohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin\nmiestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin\nuhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän\nnäki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli\nsyvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen\nmelu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että\noikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä,\nkuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija\njälleen huusi: \"Solomon Notredame esille!\" vilkaisi useakin häneen\nvihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.\n\nHaa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään\nneljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia\nvälissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa\najatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen\nolisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät\nharmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.\n\nHe toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa\nkäytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin\nhän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan\nhänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot\noli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän\nnojautui omituisesti eteenpäin.\n\nMitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin\naavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.\n\nPresidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. \"Madame\",\nhän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, \"tässä\non todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui\nsiihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa\ntaivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä,\nettä hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on\ntunnustanut.\"\n\nHetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa\npalasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.\n\n\"Onneton nainen\", pitkitti presidentti vakavasti, \"hän on tunnustanut.\nTahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?\"\n\nSyytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan,\nhuutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli\nmenettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa\nmelua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.\n\n\"Hän on tunnustanut\", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni\noli nyt enää aivan etäistä kaikua, \"panemalla itse toimeen sen\nrangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä\nuppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton\nnainen, katsokaa rikoskumppanianne.\"\n\nKenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä\nei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten\nkasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti,\nmonenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin.\nKolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä\nvoitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa\nsilmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät\nkaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä\nheräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut\nnäkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä\nkohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet\nhirmustuksella.\n\nOli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman\nkanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena,\npaljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen\nkujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista\ntiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut.\nManala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.\n\nTuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle\nvähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä!\nSen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui\npyörtyneenä lattialle.\n\nKun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja\nlikekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet\nalkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan\nmuistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki\nsienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä\nja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki\nsilmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta\nomistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen\nasemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.\n\nSamassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa\nkohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän\nsilmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen\ntaputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen\npiti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja\nhetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.\n\nNiin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän,\nettä kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä\nilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että\nkardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja\nyksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan,\njoka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo\nhänen kasvoilleen, ja hän puhui. \"Minä kuuntelin\", kuuli madame hänen\nsanovan. \"Niin.\"\n\n\"Ja kuinka pitkä aika kului ennen kuin madame de Vidoche tuli?\" kysyi\npresidentti, nähtävästi pitkittäen kuulustelua, jonka alkuosasta\nsyytetty ei tiennyt mitään.\n\n\"Puolisen tuntia\", vastasi poika lujasti ja rohkeasti,\n\n\"Olet varma siitä, että hän pyysi nimenomaan myrkkyä?\"\n\n\"Varma olen.\"\n\n\"Ja madame?\"\n\n\"Lemmenjauhetta.\"\n\n\"Kuulit molemmat keskustelut?\"\n\n\"Molemmat.\"\n\n\"Olet varma Vidochen ja tuon miehen tekemästä sopimuksesta, josta olet\nmeille kertonut? Että myrkky annettaisiin madamelle lemmenjauheena?\nEttä hänen piti nauttia se itse?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja sinä juoksit madame de Vidochen perässä ja sanoit hänelle, että\njuoma olikin annettava hänen miehelleen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Myönnätkö siis\", pitkitti presidentti hitaasti, \"että sinä oikeastaan\nsurmasitkin hra de Vidochen?\"\n\nEnsi kertaa poika häilyi ja hämmentyi; hän katseli ympärilleen\nikäänkuin etsien pelastuksen mahdollisuutta. Mutta sitä ei ollut, ja\nlaskemalla kätensä hänen käsivarrelleen näytti isä Bernard antavan\nhänelle urheutta.\n\n\"Myönnän\", hän vastasi matalalla äänellä.\n\n\"Minkätähden?\" kysyi presidentti luoden nopean katseen virkaveljiinsä.\nHän puhui keskellä vastustamatonta mielenkiinnon sorinaa. Juttu oli\nkerrottu kertaalleen, mutta sitä kannatti kuulla toistamiseen.\n\n\"Sentähden että — kuulin hänen suunnittelevan vaimonsa kuolemaa — ja\nminä pidin sitä oikeana\", sopersi poika kauhuisin katsein. \"Tahdoin\npelastaa madamen. Minä en tiennyt. En ajatellut.\"\n\nPresidentti katsoi kuninkaaseen päin, mutta äkkiä tuli odottamattomalta\ntaholta keskeytys. Madame nousi vapisten jaloilleen ja seisoi pidellen\nkiinni edessään olevasta aidakkeesta. Hänen silmänsä välkkyivät\nkyynelten läpi. Vieressä seisova nainen tahtoi pidättää häntä, mutta\nhän ei antanut hallita itseään. \"Mitä tämä on?\" hän huohotti. \"Sanooko\nhän, että mieheni oli — siellä?\"\n\n\"Kyllä, madame, niin hän kertoo\", vastasi presidentti suopeasti.\n\n\"Ja että hän tuli ostamaan myrkkyä — minua varten?\"\n\n\"Niin hän sanoo, madame.\"\n\nSyytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja\nalkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia;\nrakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet\nilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan\nmitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän\nja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin\nkiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin\nlävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi\ntulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden\nihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni\nvain nyyhkimään heikosti.\n\nPresidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui\nvaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. \"Kuku—kuka on\ntä—tämä poika?\" hän sanoi. \"Ky—kysykää häneltä.\"\n\nTuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. \"Nimität itseäsi Jehan\nde Baultiksi?\" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen\naatelislisäke, närkästytti häntä.\n\nPoika myönsi.\n\n\"Kuka siis olet?\"\n\nJehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen.\n\"Kerro hänen majesteetilleen\", hän sanoi, \"mitä kerroit minulle\".\n\nHetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin\nja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen\nhiljaisuudessa. \"Minä olen Jehan de Bault\", hän lasketti kimeällä\näänellä, \"en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista\nkartanon herra Perigordin kreivikunnassa —\" ja niin edelleen koko sen\nomituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.\n\nMelkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti\nja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli\nuudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme\nrohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän\nasti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: \"Pyh!\nM—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?\"\n\nPresidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä\nalkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei\nollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että\nalhaiset. \"Se juttu kuulostaa todelta!\" sanoi kardinaali sävyisästi.\n\"Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa luvalla sanoen, ei!\" vastasi reipas, karhea ääni,\nja samassa se vanhanpuoleinen soturi, joka oli saapunut kuninkaan\nkanssa, siirrähti askeleella herransa istuimen sivulle. \"Minä olen\nPerigordista kotoisin ja tiedän, teidän ylhäisyytenne\", hän jatkoi.\n\"Vielä enemmänkin. Kaksi kuukautta takaperin näin tämän pojan — tunnen\nhänet nyt — Fécampin markkinoilla. Hän oli silloin toiseen tapaan\npuettu, mutta juttu hänellä oli sama, paitsi että hän ei maininnut\nPerigordia.\"\n\n\"J—jo—joku on opettanut sen hänelle\", arveli kuningas.\n\n\"Teidän majesteettinne on epäilemättä oikeassa\", vastasi presidentti\nnöyrästi. Sitte hän kääntyi poikaan: \"Puhu, poika — kuka opetti sen\nsinulle?\"\n\nMutta Jehan vain pudisti päätänsä ja näytti olevan ymmällä. Viimein hän\nahdistettuna virkahti: \"Baultin linnassa Perigordissa.\"\n\n\"Ei ole mitään semmoista paikkaat\" huusi hra de Bresly lujasti.\n\nIsä Bernard näytti huolestuneelta. Häntä alkoi kaduttaa, että oli\njohtanut lapsen kertomaan tarinansa; hän alkoi peljätä, että siitä\nsaattoi koitua vahinkoa eikä apua. Kenties hän oli lopultakin ollut\nliian herkkäuskoinen. Mutta taaskin puuttui kardinaali puheeseen.\n\n\"Onko Perigordissa mitään sukua, joka voi ylpeillä kolmesta marskista,\nhra de Bresly?\" hän tiedusti ohuella katkonaisella äänellään.\n\n\"Ei minun tietääkseni. Monetkin voivat ylpeillä kahdesta.\"\n\n\"Rolandin verestä?\"\n\nHra de Bresly kohautti olkapäitänsä. \"Se on yhteistä meille kaikille\",\nhän sanoi hymyillen.\n\nSuuri kardinaali hymyili myös — vilahdukselta. Sitte hän kumartui\neteenpäin ja tähtäsi poikaan läpitunkevat mustat silmänsä. \"Mikä oli\nisäsi nimi?\" hän kysyi.\n\nJehan pudisti päätänsä, hervottomasti, surkeasti.\n\n\"Missä asuit?\"\n\nSama tulos. Kuningas heittäysi taaksepäin ja mutisi: \"Ei kelpaa.\"\nPresidentti liikahteli istuimellaan. Lehtereillä alettiin supattaa.\n\nMutta kardinaali kohotti kätensä käskevästi. \"Osaatko lukea?\" hän\ntiedusti.\n\n\"En\", vastasi Jehan hiljaa.\n\n\"Entä sukusi vaakuna?\" Kardinaali puhui nyt nopeasti, ja hänen kasvonsa\nalkoivat käydä tuimiksi. \"Se oli portin päällä, oven päällä, tulisijan\notsassa. Ajattele — muistele — mieti. Mikä se oli?\"\n\nTovin tuijotti Jehan häneen hämmentyneenä, luimistellen noiden\nterävien silmien tähystyksestä. Sitte pojan kasvot äkkiä sävähtivät\ntulipunaisiksi. Hän nosti -kätensä kiihkeästi. \"_Or, mount vert!_\" hän\nhuusi innoissaan — ja pysähtyi. Mutta seuraavana hetkenä hän lisäsi\nhitaasti, muuttuneella äänellä: \"Se oli puu mäellä.\"\n\nVoitonriemuisesti vilkaisi kardinaali hra de Breslyyn. \"No\", hän sanoi,\n\"se kuuluu —\"\n\nSoturi nyökkäsi melkein jurosti. \"Se on madame de Vidochen\", hän\nvastasi.\n\n\"Ja hänen nimensä oli —\"\n\n\"Martinbault. Mademoiselle de Martinbault!\"\n\nHämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni\nkuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu.\nIlma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se\nkajahteli sanoista: \"Bault — Martinbault!\" Kaikkialla nousivat ihmiset\nkatsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat\nrymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät\nmerkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen\nkuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta\npalautumaan.\n\nSitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta\nkuin kukaan, havaittiin haastavaksi. \"Pardleu, sire, niin saattaa\nolla!\" kuultiin hänen sanovan. \"Se on kylläkin totta, niinkuin nyt\nmuistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin.\nMutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon\nhäiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet,\njoten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika.\nEi, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!\"\n\n\"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?\" kysyi kuningas\ntyöläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.\n\n\"Veli, _sire_\", vastasi hra de Bresly.\n\nSe sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja\nhäivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli,\nkatsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva.\nKenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän\nnäki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä\nvanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen\nja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan\ntai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä\nsylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: \"Jean! Jean! Se on pikku Jean!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä\njoulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat\nsaapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä\nkeksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden\nhuvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin,\njoista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan\nuudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta\nhälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan\nhulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu,\njota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen\njuurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä\nvalkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet\nParisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti\npäivässä.\n\nMutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa,\nhän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän\nPerigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin\nnimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa\navioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa,\nhyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja\nkiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta\nyhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin\nrakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta\nkammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin\npaljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.\n\nVuoden verran oikeudenkäynnin jälkeen kierteli viekassilmäinen mies\nPerigueux'n tienoilla, apina olallaan. Hän näki jonkun matkan päässä\nmaantieltä — kuten hänen kova onnensa osutti — vanhan linnan kohoavan\npuiden keskeltä. Paikka näytti lupaavalta, ja hän meni pihalle\nesittämään temppujansa palvelijoille. Tovin kuluttua tuli ulos häntä\nkatsomaan maahovin isäntä, nuori poika.\n\nEnempää ei ole tarvis mainita, paitsi että tuntia myöhemmin\npuolialaston liejukasvien ryvettämä mies ryömi maantielle kolottavin\njäsenin ja laahusti matkoihinsa murhemielin — syytäen suun täydeltä\nsadatuksia, ja että sitte Tarasiksi puhuteltu apina vuosikausia\nkiusoitteli koiria ja riuhtoi muurinvihreätä ja kisaili mielinmäärin\nMartinbaultin suurella eteläisellä pengermällä.\n\n\n\n"]