[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYyCm6rH7L3pC4tWpNaD6X7q0FT-SN4BAVihZPJfA5tQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2821,"Kun mies on mies","Wright, Harold Bell",1872,1944,"2821-wright-harold-bell-kun-mies-on-mies","2821__Wright_Harold_Bell__Kun_mies_on_mies",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1916,1925,51062,328437,false,71702,[24,25],"Arizona -- Fiction","Ranch life -- Fiction",[27,28],"American Literature","Novels","\"Kun mies on mies\" by Harold Bell Wright is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a man who embarks on a journey of self-discovery and redemption after losing something significant in his youth. Set against the backdrop of the American West, the narrative explores themes of masculinity, personal worth, and the stark beauty of nature.  The opening of the book introduces a foreign man who is transfixed by the breathtaking landscape of Arizona as he travels on foot through remote areas. As he moves away from Prescott after a festive occasion, he reveals an inner turmoil marked by self-doubt and shame, juxtaposed with a yearning for belonging and purpose. He encounters a rancher named Joe Acton, who extends a friendly offer to help him navigate the rugged terrain, suggesting a deepening connection between the seemingly disparate lives of the two men. The stage is set for a transformation as they both grapple with their identities and struggles, amidst the challenges presented by the untamed land. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Arizonaan sijoittuva romaani kertoo miehestä, joka etsii hyvitystä ja lunastusta menetetylle nuoruudelleen. Tarina kuvaa Prescottin karjatilallisten elämää aikakautena, jolloin villi länsi kohtaa modernin maailman autoineen.","Harold Bell Wrightin 'Kun mies on mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2821. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUN MIES ON MIES\n\nKirj.\n\nHarold Bell Wright\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Kustannus,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Juhlan jälkeen.\n   II. Metsärajalla.\n  III. Suurella laitumella.\n   IV. Aitauksessa.\n    V. Palanen menneisyyttä.\n   VI. Juoksuaita.\n  VII. Iltahämärissä.\n VIII. Keskustelua polttomerkeistä.\n   IX. Tailholt Mountainin miehet.\n    X. Karjankierros.\n   XI. Karjankierroksen jälkeen.\n  XII. Ratkaisun päivä.\n XIII. Graniittiylängöllä.\n  XIV. Lähteen partailla.\n   XV. Setririnteellä.\n  XVI. Taivaanrannan taa.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nJuhlan jälkeen.\n\n\nOn olemassa maa, jossa miehen, voidakseen elää, täytyy olla mies. Se\non graniitin, marmorin ja kullan maa — ja siellä täytyy miehellä olla\nalkuvuorien voima. Se on tammien ja setripuiden ja mäntyjen maa — ja\nmiehellä täytyy olla taipumattomien puiden ryhti. Se on korkealla\nkulkevien tahrattomien pilvien maa, missä tuuli puhaltaa vapaana ja\ntaltuttamattomana ja ilma on niin puhdas kuin se on vain siellä,\nmissä luonto on pysynyt sellaisena kuin Jumala sen loi. Ja miehen\nsielun täytyy olla kuten tahrattomat pilvet, kuten taltuttamaton\ntuuli ja puhdas ilma. Se on avaroiden, aaltoilevien laidunmaiden ja\nmuokkaamattomien niittyjen maa. Siellä miehellä täytyy olla vapaus,\njoka ei ole aran ja pikkumaisen orjallisuuden kahlehtimaa.\n\nTässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma\nneuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen\noma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy\nolla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva\nja menehtyvä.\n\nTämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan\noli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin\nlöytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi\nmenetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman\nitsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen\nmies oli saanut maksaa kalliisti.\n\nKertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän\nvuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi\nnäki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden\nherraksi.\n\nEräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista\nmaalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille\nharjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille\nkarjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki\njalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen\non tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä\nmerkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata,\nettä kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa\nnuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen\nkulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa,\nettä hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja\nkiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan\nräätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien\nsopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen,\njoilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä\nja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka\nPrescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta\nkaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja\njäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.\n\nIhmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen\nruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja\njohtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi\nhäntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä,\nkohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.\n\nPäivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen\nharjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana\nalaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia\nkohden.\n\nHänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman\nmetsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka —\nvähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata\npois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet\nväkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat\nhoukutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa\nkoettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja\ntavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O’Neilin ja\nhänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen\npaperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten\nsekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä.\nKöynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista\nliehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman,\nriippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä\naiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin\ntai rikkaläjälle.\n\nMies pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.\n\nHän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin\nepäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän\nkääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin\nlopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse.\nNäytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja\nhilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.\n\nPuolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi,\ntällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan\nasentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina\nhänen korvaansa.\n\nKavioiden kapseen ja pyörien ratinan käydessä kuuluvammaksi levisi\nhänen kasvoilleen omituinen epävarmuuden ja päättäväisyyden sekainen\nilme, ja hänen katseensa kävi miltei pelokkaaksi. Hän astui pari\naskelta eteenpäin, epäröi, katsoi taakseen ja kääntyi sitten tien\nvieressä kasvavia puita kohden. Sitten hän viimein näytti tekevän\npäätöksensä, astui tieltä ja hävisi tiheään tammipensaikkoon juuri\nennen kuin parivaljakon vetämät kärryt ilmestyivät näkyviin tien\nkäänteen takaa.\n\nMies, jonka ulkomuoto ilmaisi hänet karjanomistajaksi, ajoi tulista\nparivaljakkoa. Hänen vieressään istui kookas nainen ja pieni poika.\n\nTammipensaikon kohdalla teki toinen hevonen äkkinäisen hyppäyksen\nsivulle. Ensimmäistä hypähdystä seurasi salamannopeasti toinen,\nja pelästyneenä vierushevonen yhtyi leikkiin. Mutta niin nopea\nkuin tämä liike oli ollutkin, oli ajajan harjaantunut käsi samassa\nsilmänräpäyksessä tarttunut ohjaksiin ja pakottanut hevoset pysähtymään\ntielle.\n\n»Hätähousut», kuului ajaja hyväntahtoisesti nuhtelevan hevosiaan\nkärryjen hävitessä näkyvistä, »olette kasvaneet karjakartanossa ja\npelästytte pensaikossa märehtivää vasikkaa.»\n\nMuukalainen astui verkalleen esiin tiheiköstä. Hän palasi varovasti\ntielle. Hänen huulilleen levisi omituinen ivahymy. Mutta hän näytti\nivaavan itseään, sillä hänen tummissa silmissään hehkui katse, joka\nkuvasti itsehalveksuntaa ja häpeää.\n\nVaeltajan saapuessa tienkäänteeseen Burnt Ranchin luona tuli Joe Conley\nsuuresta veräjästä taloon vievää tietä taluttaen hevosta lassonuorasta.\nTultuaan tallirakennusten kohdalle hän meni sisään pienestä ovesta\npitäen yhä talutusnuoraa kädessään ja pakottaen hevosen odottamaan\nulkopuolella hänen paluutaan.\n\nNähdessään paimenen muukalainen jälleen pysähtyi ja jäi epäröiden\nseisomaan. Mutta Joen palatessa tallista suitset, loimi ja satula\nmukanaan hän kuin välttämättömyyden pakosta otti pari askella eteenpäin.\n\n»Hyvää huomenta», sanoi muukalainen kohteliaasti, ja hänen äänensä\nvastasi hänen pukuaan ja olemustaan ja hänen ilmeensäkin muuttui hiotun\nmaailmanmiehen hillityksi tyyneydeksi.\n\nKatsahtaen muukalaiseen nopeasti ja arvostelevasti Joe vastasi\ntervehdykseen ja lähestyi hevostaan. Eläin hypähti taaksepäin leimuavin\nsilmin ja pystypäin, mutta sen oli pakko alistua, sillä sen isäntä,\njolle vastarinta nähtävästi oli varsin luonnollinen ja jokapäiväinen\ntapahtuma, ei ollut siitä millänsäkään, vaan heilautti tottuneella\nliikkeellä raskaan satulan paikoilleen.\n\nPaimenen kiinnittäessä satulavyötä häilähti muukalaisen kasvoilla\nmiltei intohimoisen harras ilme — katse, jossa kuvastui kaipausta,\nihailua ja kateutta.\n\nPäästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen,\ntällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on\nhänenlaisilleen miehille luonteenomainen.\n\nMuukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy,\nikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei\nanteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja\nitsehalveksuntaa ilmaiseva katse.\n\n»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä\ntie Williamson Valleyhin?»\n\nMuukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun\nolemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään\nvastatessaan kohteliaasti:\n\n»Kyllä, herra.»\n\n»Ja minä pääsen siis suoraa päätä Risti-Kolmio-Kartanolle?»\n\n»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle\ntielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette\nSimmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan\nhuipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»\n\n»Kiitos.»\n\nMuukalainen aikoi kääntyä, kun paimen uudelleen puhutteli häntä.\n\n»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse\nnoin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet\nteitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»\n\nMuukalainen vaikeni hetkisen, kysyen sitten:\n\n»Rovasti?»\n\nPaimen hymyili. »Herra Baldwin, Risti-Kolmion omistaja.»\n\n»Oh!» Muukalainen hämmästyi silminnähtävästi. Kenties hän muisti\ntammipensaikon tien vieressä.\n\nJoe irroitti parhaillaan lasson hevosensa kaulasta ja näytti\nmiettivältä kehiessään sitä vyyhdelle. Sitten hän lausui:\n\n»Ette suinkaan aio kävellä Risti-Kolmioon saakka?»\n\nHalveksiva hymy karehti jälleen muukalaisen huulilla, mutta hänen\näänessään oli päättäväinen sointu hänen vastatessaan:\n\n»Aion kyllä.»\n\nJälleen paimen loi muukalaiseen avoimen katseensa. Sitten hän astui\npari askelta porttia kohden, lassovyyhti toisessa, suitset toisessa\nkädessä. »Lainaan teille hevosen», hän sanoi tyynesti.\n\nMuukalainen vastasi nopeasti: »Ei, ei, älkää vaivautuko.»\n\nJoe vaikeni hetkiseksi. »Herra Baldwinin ystävä, olkoonpa hän ken\nhyvänsä, on tervetullut vieras Burnt Ranchille.»\n\n»Mutta minä — hm — minä — en ole koskaan tavannut herra Baldwinia»,\nselitti muukalainen heikosti.\n\n»Ei tee mitään», väitti paimen. »Olette menossa hänen luokseen, ja se\non sama asia.» Jälleen hän astui askelen tallia kohden.\n\n»Mutta minä — anteeksi — te olette hyvin ystävällinen — mutta minä —\nkävelen kernaammin.»\n\nJoe käännähti jälleen hämmästyneen ilmeen levitessä hänen\npäivänpaahtamille ja ahavoituneille kasvoilleen. »Kai tiedätte,\nettei matka ole leikintekoa», hän virkkoi empien, ikäänkuin miehen\ntietämättömyys olisi ollut ainoa selitys hänen uskomattomalle\naikeelleen.\n\n»Tiedän sen. Mutta se tekee minulle hyvää. Kävelen todellakin\nkernaammin.»\n\nSanaakaan sanomatta paimen kääntyi hevoseensa päin ja alkoi tyynesti\nsitoa lassovyyhteä satulaan. Tuhlaamatta enää ainoatakaan katsetta\nmuukalaiselle, joka vaieten katseli hänen puuhiaan, hän heitti suitset\nhevosen pään yli, tarttui satulannuppiin ja hyppäsi hevosen selkään\nkannustaen sen tielle.\n\nMuukalainen kiiruhti jatkamaan matkaansa.\n\nTienkäänteen puolimaissa paimen pysähdytti hevosensa ja katsahti\ntaakseen kulkijaan, joka vaelsi harjanteen laelle johtavaa petäjien\nvarjostamaa tietä. Miehen hävittyä harjanteen toiselle puolen mumisi\npaimen jonkin ihmettelyä ilmaisevan sanan ja kannusti hevosensa\njuoksuun, ikäänkuin luopuen pohtimasta arvoitusta, joka hänen\nyksinkertaiselle järjelleen oli liian monimutkainen.\n\nKoko päivän vaeltaja seurasi pölyistä tietä. Hänen yllään säteili\navara, kirkas, pilvetön taivas. Suurilla, avoimilla selänteillä,\naukeamilla ja laaksoissa makasi karja tammien, setri- ja\nsaksanpähkinäpuiden varjossa tai kulki hitain, äänettömin liikkein\njuomapaikoille janoaan sammuttamaan. Metsän eläimet olivat piiloutuneet\nkallionkoloihin ja tiheihin lehvikköihin odottamaan viileän illan\ntuloa. Ilma oli liikkumaton, ikäänkuin väsymätön tuulikin olisi\nvaipunut lepoon.\n\nJa keskellä tämän maan hiljaista suurenmoisuutta kulki mies yksinään\najatuksineen, ehkä miettien sitä, mikä oli tuonut hänet tänne, kenties\nhaaveillen siitä, mitä olisi saattanut tapahtua tai mikä ehkä vielä\ntulisi tapahtumaan, katsellen kysyvin, ihmettelevin, puolipelokkain\nsilmin valtavia, koskemattomia maisemia, jotka joka suunnalla levisivät\nhänen ympärillään. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä heti kun hän kuuli\nlähenevän hevosen tai kärryjen äänen, hän piiloutui pensaikkoon tai\nsuojelevan kallionlohkareen taakse. Ja aina kun hän jälleen tuli esiin\npiilopaikastaan jatkaakseen matkaansa, väikkyi hänen kasvoillaan sama\nitsehalveksunnan hymy.\n\nPuolenpäivän aikaan hän pysähtyi hetkeksi tienviereen syödäkseen pari\nvoileipää, jotka hän otti takkinsa taskusta. Sitten hän alkoi uudelleen\npäättäväisenä kulkea sen maan sydäntä ja keskustaa kohden, joka\nkaikesta päättäen oli hänelle uusi ja vieras. Iltapäivä kallistui jo\nloppuaan kohden, kun hän uupuneena, kumaraisin hartioin ja verkkaisin\naskelin saapui Metsärajalle, joka muodostaa Williamson Valleyn itärajan.\n\nHarjanteen huipulla, missä tie tekee äkkikäännöksen lähtien jyrkästi\nlaskeutumaan selänteen loiselle puolelle, hän pysähtyi. Hänen väsynyt\nvartalonsa suoristautui. Hänen kasvojaan valaisi hämmästynyt ja\nihastunut ilme, ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus, kun hänen silmänsä\nkohtasivat avaran näköalan, joka silmänkantamattomiin levisi hänen\njalkainsa juuressa.\n\nPilvettömän, syvänsinisen taivaan alla levisi vuorien ja metsien\nja niittyjen maa, joka oli vertaansa vailla suurenmoisessa ja\nkoskemattomassa kauneudessa. Monien mailien päässä, sinertävän\nauringonsumun himmentäminä, kohosivat taivaanrannalla jylhät vuoret\nkuin tuhatpäinen suojavartio. Metsäisten rinteiden tumma viheriä,\ntammilehtojen vaaleampi lehvikkö, laajojen ketojen vaalea nurmi\nja metsäniittyjen helakka väri yhtyivät hienon sinen peittäminä\nvärisoinnuiksi, joita ihmiskäsi ei saata kuvata. Ja lähempänä,\nvuorivartion johtajana ja ympäröivien maiden herrana kohotti Granite\nMountain huippujaan taivaanlakea kohden kuin uhmaten vuosien valtaa ja\nihmisen mahtia.\n\nTämän ihanan maan keskessä, jota muukalainen ylhäältä Metsärajalta\ntarkasteli, sijaitsee Williamson Valley, rehevä, tummanvihreä\nluonnonniitty. Jos muukalaisen silmä olisi ollut tottuneempi\npitkiin välimatkoihin, olisi hän sinervässä sumussa erottanut\nRisti-Kolmio-Kartanon punaiset katot.\n\nMies seisoi hetkisen liikahtamatta paikallaan luonnon tenhovoiman\nvaltaamana. Hänen kasvojensa hillitty ilme oli hävinnyt. Hänen\nitsehalveksuntansa ja ivansa oli unohtunut. Hänen silmissään hehkui\ntoivo ja luja päättäväisyys. Sitten äkkiä, ikäänkuin menneisyyden haamu\nolisi koskettanut hänen olkapäätään, hän katsahti taakseen tielle. Valo\nhänen silmissään sammui raskaiden muistojen täyttäessä hänen mielensä.\nHänen ilmeensä, josta päivän yksinäisyys oli karkottanut sen tavallisen\nsulkeutuneisuuden, synkkeni tuskasta ja häpeästä. Oli kuin hän olisi\nluonut katseensa yli pienen kaupungin, jonka markkinarihkaman hän tänä\naamuna oli jättänyt taakseen, pöyhkeilevien repaleiden ja teeskentelyn\nmaailman, jossa miehet myyvät sielunsa arvottomista leikkikaluista,\njotka ovat voittoina pelissä.\n\nJa kaikesta huolimatta kuvastui miehen silmissä yhtä paljon kaipausta\nkuin katumusta. Hän näytti tuntevan saapuneensa elämässään rajalle,\nmistä saattoi nähdä kaksi eri suuntiin lähtevää tietä. Niistä hän oli\npäättänyt hylätä sen, jolle hänen kaipuunsa veli, ja valita sen, joka\nhänestä tuntui vaikeammalta.\n\nViimein hän uupuneena ruumiiltaan ja sielultaan laahautui muutaman\naskelen tien sivuun ja heittäytyi kallionlohkareelle syventyäkseen\neteensä leviävän näköalan ihailemiseen. Jälleen hänen tottumattomalta\nsilmältään jäi huomaamalta jotakin, joka varmasti olisi kiinnittänyt\nseudun asukkaan huomiota. Hän ei nähnyt pientä pistettä tiellä. Piste\noli ratsastaja, joka tuli häntä kohden.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nMetsärajalla.\n\n\nJos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut\nhelppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka\nvielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua —\nnahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa\nhänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen,\njoka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.\n\nMuukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan\nlähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa\nliikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa\nvauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen.\nHän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli\nlähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta\nse oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti\ntulijaan päin.\n\nRatsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen\ntarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään\nreidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja\nkysyvin katsein.\n\nIstuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite\nMountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja\nnuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle\nkolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että\nhennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi\najelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta\nvoimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui\njoustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.\n\nMiehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli\nepäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos.\nYhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei\nliikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö\nollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä\njotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja\nkaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu\njuoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen\nmuukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli\nsellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.\n\nHeidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he\nvaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi\nmuukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.\n\nAivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja\nvarovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli\npidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan\nja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään\nsatulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.\n\nHymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen\npuna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana;\nsitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa\nympäröivään maisemaan.\n\nMutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli\nmuukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään.\nSitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei\nhäpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen\nselässä.\n\nVihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja\nkuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.\n\nTällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti\npaimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin\nmielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»\n\n»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen\nylemmyyden häive.\n\n»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi\nhyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä\nsuosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»\n\n»Jos onkin, on se oma asiani», vastasi muukalainen kylmästi.\n\n»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille\nsydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen.\nMutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»\n\nMuukalainen katsoi häneen kysyvästi. »Anteeksi?»\n\n»Mitä?»\n\n»En ymmärrä.»\n\n»Hevosenne — missä hevosenne on?»\n\n»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!»\nMiehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti\njatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä\nhevosella, jos minulla olisi.»\n\n»Ette suinkaan tarkoita kävelleenne jalan koko maikan Prescottista\nasti?»\n\nMuukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä,\njoka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä.\nKatsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»\n\nPaimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän\nmyöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas\nmuukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän\nliioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä\nseuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla\ntyönhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta\nkuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan\ntapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —\n\n»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan\nhyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän lisäsi\nviekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»\n\nMuukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi\ntaas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin\nmenettävän hillityn tyyneytensä.\n\n»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen\nkaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja\nja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja\nhänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät\njotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut\nuneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»\n\nPaimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena. »Olivathan\nne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin\nolen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan\nsiihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli\nlastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän\nlisäsi.\n\n»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä»,\njatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle\nvarhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten\nohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa\nteidät tiellä.»\n\nMuukalainen punastui ja näytti turhaan miettivän vastausta.\n\nPaimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella\näänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»\n\n»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen\ntoivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.\n\nPaimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän\nvirkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»\n\nMutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra\nActon, en tarkoittanut teitä.»\n\nRatsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen\nlepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön.\n»Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.\n\nMuukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi ’Villihevos-Philin’\nvoittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän\nratsastavan.»\n\nPhilip Acton näytti näistä sanoista joutuvan poikamaisen hämilleen.\n\nMuukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista — suorastaan\nuskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»\n\nHänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään\nloisti jälleen rajaton hartaus.\n\n»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska\nhyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa.\nMutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»\n\n»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan,\npotkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen\nnäköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien\nkiinniottaminen myöskin helppoa?»\n\nPaimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin\nseikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista\ntyötämme.»\n\n»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä,\nkun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte\npaljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän\nja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee\nsitä päivätyöksenne, vai mitä?»\n\n»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan\nhämillään, »se oli vain leikkiä.»\n\nMuukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden\nmiesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä»,\nhän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»\n\n»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»\n\n»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te\nratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.\n\n»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.\n\nMuukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman\nmaan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.\n\n»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.\n\nMuukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä\nniin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän\nvastasi välinpitämättömästi.\n\n»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut\njalkeilla aamusta alkaen.»\n\nMuukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui\nkuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt\nkatkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä\nen koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla\nmielenkiintoista kerran kokea sitä.»\n\nPhil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla\nmielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta\nsanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin\nvain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan.\nRisti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä\nsinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»\n\nMuukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa.\n»Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»\n\n»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas\nmetsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin\ntalo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin.\nJa Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä\npumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»\n\nMutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin,\nei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella\nleviävillä autioilla mailla.\n\n»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin\npistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»\n\n»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.\n\n»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen»,\noli viileä vastaus.\n\n»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään.\n»Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan,\njos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja\nkääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset\nmuistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy\nkarehti hänen huulillaan.\n\nSen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin,\nihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt\nlievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys\nsanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään\nkäännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen\nmiehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen\npyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus.\nTarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti:\n»Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on\nparasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»\n\nHän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan\njuoksuun.\n\n»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen\nrajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja\nkarauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan\nluontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän\nkiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa,\nkunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen\nkatseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon\npunaisia kattoja.\n\nVerkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin\nvarjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden\nsini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut\ntaivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät\nvuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli\npuhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet\nriensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja\nvuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi\näänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus.\nKaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.\n\nÄkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti\nkäsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa\nliikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nSuurella laitumella.\n\n\nWilliamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten\nsitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun\nkuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla\nvarsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden\nkasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja\nkaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille.\nRisti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään\ntavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä\nkorjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät\nsilloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta\nmerkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä.\nKesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja\nvaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia\nentisten lisäksi.\n\nRisti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla\nlaidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko\nluonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti houkutella\nlaumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan\nniillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne\nliikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset\naidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu,\nennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.\n\nSeuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen\nMetsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle\nlaitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.\n\nRisti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi\ntarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood\nMountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on,\nettä Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti\ntyötään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan\nraikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja\nruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän\nyksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä\ntenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi;\ntuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä\nliikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.\n\nPäivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan\nintiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään\nleviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti\nmutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka\nBlack Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota\nmyöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen\nlevähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi\nuskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen\nviereen.\n\nKirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset\nja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa.\nNoin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä\npuolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli\nasunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli\nviettänyt koulussa idässä.\n\nNuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän\nsaattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena\nistuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa\njälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella\npuolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä\nliikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän\nsaattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.\n\nKilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan.\nKitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen\nystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei\nhänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön\nsuurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria\narvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan\nrahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin\nolennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin\nmielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään\npuhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan\nunelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään\nsuuri merkitys.\n\nKuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään\nkäänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa\nkohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko\nmatkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut\nselittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti\npoikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä\nseikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä\nenemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä\nmuukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä\nratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt\nPhiliä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä\nRovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties\ntämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil\nensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä\noli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan\najatuksiaan.\n\nKaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin\nollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa\njuuressa leviävään maisemaan.\n\nPaimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle,\njoka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja\nrauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä\nvapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata\nlaumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä\nkäännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.\n\nKun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti,\npikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä\nkouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan\npienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle.\nPhil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista\nhevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään.\n»Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi\nhän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.\n\n»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin\nhuonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen\nviereensä.\n\nNuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen\njuoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen\nhuomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin\nlapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä\nhuomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on\nse melkein aina kaksimielistä.»\n\nEi vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla.\nHänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen\nluonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset\nsilmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka\nkanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja\nköyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja\nArizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti\nselviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan\noli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme\non. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein\nRisti-Kolmio-Kartanon omistajan.\n\nRovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että\nhänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää ratsasta yhtä\npaljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi\nvuotta sitten hän eli satulassa ja että Risti-Kolmion polttomerkki oli\nvaltion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja\njäntevä.\n\nRovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen\nluonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa,\nhänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu\nveitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä\nsydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet\nkaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen\nliiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen\nja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee\nistuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä\npäivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.\n\nOn kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan,\nhevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous\nniissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä,\njos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa\ntakia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle.\nKuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi\nkuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»\n\nRovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet\nkotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku\nBilly, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli\ntapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.\n\nKun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta\npäällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan\nei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi\nalituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt\nhevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen,\nvirkkoi Rovasti:\n\n»Jim Reid aikoo kiertää hevosensa ensi viikolla.»\n\n»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen\nkuivamaan.\n\nRovasti puhui jälleen tyyneen tapaansa.\n\n»Hän pyytää sinua auttamaan.»\n\n»Minua! Mikä Jackia vaivaa?»\n\n»Hän lähtee D. I:een huomenna.»\n\nPhil tarkasteli satulaansa aivan tarpeettoman kauan, kuten Rovasti\nhuomasi.\n\n»Kitty kävi täällä tänä aamuna», sanoi Rovasti.\n\nNuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin.\nVetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta\nammattikiertäjäksi.»\n\nRovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti\nauttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»\n\n»Haluatteko, että lähden auttamaan Reidiä?» kysyi Phil.\n\n»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun\non se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän\nnauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen\nsinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»\n\nHeidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun\non kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole\nKitty Reidin isän.»\n\nSiihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin\nero, kenen karjaa kiertää.»\n\nLaitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua,\njoka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat,\njoko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa,\ntoisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa,\njoka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi\nollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä\nsen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin\ntuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli\nantanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta\nsyntymäselänteiltä.\n\nJa jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle\nyhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille\nvarsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva\nrajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.\n\nMaatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista\novista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä\nlaitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä,\njohon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.\n\nJa sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli\nvaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan\nelävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän\noli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin\ntuon miehen kaltainen», mietti paimen.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nAitauksessa.\n\n\nAamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui\nharmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän\nvaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun\nhevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä\nvärisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka\nolivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.\n\nRatsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen,\nepäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa\njättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon\njohtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan\nlaajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.\n\nMuutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman,\nheräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat\nkiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin\nväliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta\naina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden\nne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja\npakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin\ntietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta\nhetkeksikään katsettaan ratsastajista.\n\n»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly\nElson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.\n\nRisti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä\nolivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella»,\nkuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä,\njotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa,\ntyöteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä\non Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä\nhänestä saattaisi sanoa.\n\n»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa\narvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.\n\nJa rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin,\nvirkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika.\nSehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan\nratsastusmestari.»\n\n»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota\nPhil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»\n\nHämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil\nvakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina\ntoverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä\nkertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.»\nHän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti\ntyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi\nSheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen\nviime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti\nRovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.\n\n»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy»,\nkiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on\nheittänyt hänet selästään.»\n\nPikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei,\nVillihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo\nsätkyttelet maassa, Curly Elson.»\n\n»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.\n»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»\nSitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan\nniin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»\n\nPaimenet nyökkäsivät.\n\n»Se on hurja», vahvisti Phil.\n\n»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on\noikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen\nnähnyt. Muistatko sen, Stella?»\n\n»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa\npahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja\nkerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»\n\nRovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä\nkuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta\noriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi.\nHevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua\ntapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät\nole kesyttämisen arvoisia.»\n\n»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea\nratsastajan sisu», arveli Curly.\n\n»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.\n\nKun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen\nkuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän\njäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.\n\n»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva\nBaldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät\nyhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään\nrohkaisun tarpeessa.»\n\n»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina,\nkun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi,\nniin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti.\nKatsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa\nsyrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi\npilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa\nsinulle?»\n\nKaikki nauroivat. Mutta Philin lähtiessä ulos pysähdytti rouva Baldwin\nhänet ovella sanoen vakavasti: »Lupaathan olla varovainen tänään,\nlupaatko? Sinähän tiedät, kuinka toisen Philin kävi —» Hän vaikeni ja\nkääntyi poispäin.\n\nNuori mies tunsi jutun — varsin tavallisen tässä maassa, missä niin\nmoni mies on saanut antaa henkensä uhrina elämälle, jonka moniin\nvaaroihin he joka päivä saavat uskaltautua.\n\n»Älkää surko, äiti», hän vastasi hilpeästi. »Kyllä pidän huolen\nitsestäni.» Sitten hän lisäsi hilpeämmin aurinkoisen hymyn levitessä\nhänen kasvoilleen. »Jos se suuri ori koettaa tehdä pahaa minulle, niin\nminä kiipeän laitumen aidalle.»\n\nTyynenä kuten mies, joka tietää ankaran päivän olevan edessään, meni\nPhil ajokaluvajaan ja puki siellä ylleen nahkasäärykset ja kannukset.\nTarkastettuaan huolellisesti suitset, satulan ja jalustimen hihnat hän\nlähti raskas satula kainalossaan kulkemaan aitausta kohden.\n\nSatuloituaan hevosensa Curly ja Bob huvittivat pikku Billyä olemalla\nhänen maalitaulunaan. Poika istui vanhan ja lauhkean Sheepinsä selässä\nja yritti vangita paimenia pienen lassonsa silmukkaan. Nähdessään\npäällysmiehensä miehet jättivät leikkimisen ja tarttuivat lassoihinsa.\n\n»Minkä otat ensimmäiseksi, Phil?» kysyi Curly heidän ratsastaessaan\nsuurelta laitumelta pieneen aitaukseen vievää veräjää kohden.\n\n»Kimon, jolla on valkoinen tähti otsassa», vastasi Phil tyynesti.\nSitten hän kääntyi Billyn puoleen. »Sinun on parasta pysytellä\nsyrjässä. Kimo saattaa hypätä sinun ja Sheepin yli, jos se pälkähtää\nsen päähän.»\n\n»Mene sinä aitauksen ulkopuolelle, poika», lisäsi Rovasti, joka oli\ntullut laitumelle katsomaan työn alkamista.\n\n»Ei, ei — enkö minä saa olla täällä, Will-setä?» pyysi poika. »Niin\nkauan kuin olen Sheepin selässä, eivät ne voi tehdä minulle mitään.»\n\nPhil ja Rovasti nauroivat.\n\n»Minä pidän hänestä huolta», virkkoi nuori mies. »Mutta sinun täytyy\npysyä poissa tieltä», hän lisäsi pojalle.\n\nSillä välin oli aitauksien välinen veräjä avattu, ja Bobin vartioidessa\naukkoa ratsasti Curly hevoslaumaan tuodakseen sieltä Philin haluaman\nhevosen. Aitauksessa hiekka pölysi pilvenä satojen kavioiden alla,\nja yhä uudelleen pelästyneet eläimet heittäytyivät aitausta vasten\npaetakseen, mutta se oli rakennettu paksuista setripuu-paaluista kyllin\nvahvaksi kestämään voimakkaimmankin härkälauman painoa. Keskellä\nhyppiviä, juoksevia ja hirnuvia eläimiä näkyi rauhallisen ratsastajan\nkorkea hahmo hänen taitavasti ja varmasti ajaessaan täpläotsaista kimoa\nveräjää kohden. Bobin hevonen väistyi aukolta. Curlyn hevonen oli\nkimon ja sen tovereiden välissä, ja ennen kuin eläin ennätti tointua\npelästyksestään, oli se suuremmassa aitauksessa. Päivän työ oli alkanut.\n\nÄkkiä kimo hypähti notkeasti syrjään ja Curlyn lasso viuhui sen ohitse.\n\n»Sinun olisi parasta lainata silmäsi lassoksi», huomautti Phil\nväistäessään hevosen hurjia liikkeitä.\n\nTulistunut paimen vastasi jotakin niin matalalla äänellä, ettei pikku\nBilly saattanut sitä kuulla.\n\nRovasti nauroi.\n\nBobin lasso vinkui ilmassa, lensi eteenpäin koko mittansa, ja hänen\nhyvin koulutettu hevosensa hypähti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin\nvastustaakseen kimon painoa. Tehtyään muutamia epätoivoisia yrityksiä\npäästäkseen irti yhä tiukkenevasta köydestä se alistui kohtaloonsa, ja\nPhil astui rauhallisesti pelosta värisevän eläimen luokse.\n\nKukaan ei liikahtanut eikä puhunut. Phil kosketti kädellään kimon\npäätä. Samassa silmänräpäyksessä kimo nousi takajaloilleen Philin\nväistyessä sen tieltä hyväntuulisesti nauraen. Ja uudelleen hän ojensi\nhyväillen kätensä kimon päätä kohden, ja ennen kuin se huomasikaan,\nlaskeutui sen pelästyneiden silmien yli nahkasilmikko. Sitten Phil\nhellitti lasson, kiinnitti vaieten, hellästi ja joka hetki varoen\nsen nuolennopeita kavioita, satulan sen värisevään selkään ja veti\nsatulavyön kireälle. Aitauksesta avoimelle laitumelle johtava veräjä\navattiin. Kevyesti, mutta nopeasti ja varmasti Phil hyppäsi kimon\nselkään. Hän viivähti hetkisen tarkastaakseen, että kaikki oli\nkunnossa, ja poisti sitten nahkasilmikon sen silmiltä. Eläin seisoi\nhetkisen liikahtamatta, kallistui sitten eteenpäin ja kannuksien\nkoskettaessa sen kylkiä se lähti hurjaa vauhtia porhaltamaan avoimelle\nlaitumelle Curlyn, Bobin ja pikku Billyn seuratessa sen kintereillä.\n\nRovasti viipyi hetkisen aitauksen toisella puolen tarkastellen tuntijan\nkatsein hevoslaumaa. Sitten hän lähti kotiinpäin, kävi katsomassa\ntuulipumppua, pistäytyi keittiön puolella tervehtimässä Stellaa ja\nsatuloi sitten lempihevosensa Brownyn lähteäkseen hoitamaan asioitaan.\n\nKimon juostua itsensä väsyksiin ja yrittäessä päästä irti taakastaan,\nohjasi Phil sen takaisin aitaukseen ja päästi sen vapaaksi.\nVaahtoisena, vapisevin jäsenin ja lihaksin se yhtyi jälleen overeihinsa\nsaatuaan ensimmäisen oppituntinsa ja menetettyään ainaiseksi vapauden\nihanat päivät.\n\n»Minkä otat tällä kertaa?» kysyi Curly.\n\n»Tuon kauriinvärisen», vastasi Phil.\n\nSiten lyö sujui tunti tunnilta. Philin käskystä erotettiin laumasta\nhevonen toisensa jälkeen taltutettavaksi ja koulutettavaksi, ja\njokainen hevonen oli rakenteeltaan, voimiltaan ja luonteeltaan\nerilainen. Mutta kaikille Phil oli yhtä hyväntahtoinen, luja ja\nlempeäsanainen. Kun pelästynyt hevonen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan\nyritti heittää hänet maahan, piti hän sitä luonnollisena vapauteen\ntottuneen mielen ilmaisuna ja koetti herttaisesti hymyillen saada\noppilaansa ymmärtämään, että tämän tuli olla kunnon hevonen eikä tehdä\nhullutuksia.\n\nHevoset ovat tosiaan monessa suhteessa ihmisten kaltaisia, kuten\nRovasti aamiaispöydässä oli sanonut.\n\nIltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Risti-Kolmion isäntä palasi\naitauksen luo. Phil apulaisineen, pikku Billy heidän joukossaan, hävisi\njuuri vastakkaiseen suuntaan Tailholt Mountainia kohden Rovastin\nsaapuessa aitaukselle kartanon puolelta. Rovasti seurasi katseillaan\nratsastajia, mutta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat jo hävinneet\nnäkyvistä, ei hän saattanut irroittaa katsettaan sinertävistä\nselänteistä. Ja hänen katsoessaan muuttui hänen ilmeensä synkäksi,\nja hänen suunsa, joka tavallisesti oli valmis hymyilemään, vetäytyi\nuhkaaviin ryppyihin. Rovastin elämässä oli Tailholt Mountain ainoa\nsynkeä kohta. Siksipä hän ei sallinutkaan ajatustensa kauan viipyä\nnäissä seikoissa, vaan kääntäen äkkiä selkänsä maisemalle meni takaisin\naitaukseen hevostensa luo.\n\nJollei Rovasti olisi niin nopeasti kääntänyt katsettaan maisemasta,\nolisi hän huomannut erään miehen verkkaan lähestyvän Simmonsilta\nRisti-Kolmio-Kartanoon johtavaa tietä.\n\nSamalla ratsastajat palasivat, ja Phil irroitti satulan vaahtoavan\nhevosen selästä ja istuutui isäntänsä viereen vesialtaan reunalle.\n\n»Näen, ettet vielä ole käynyt käsiksi suureen mustaan oriiseen»,\nhuomautti vanhempi miehistä.\n\n»Ajattelin, että annan sen ensiksi hiukan katsella muita, niin se\nehkä ymmärtää olevan viisaampaa alistua», vastasi Phil hymyillen. »Se\non varmasti erinomainen hevonen», hän jatkoi ihaillen. Sitten hän\nkääntyi apulaistensa puoleen: »Otan Iällä kertaa mustan oriin, jolla on\nvalkoiset etujalat, Curly.»\n\nJuuri kun ori tuotiin suurempaan aitaukseen, ilmestyi tielle\njalankulkija ja Phil tunsi hänet ensi silmäyksellä samaksi mieheksi,\njonka oli tavannut Metsärajalla.\n\nMies näytti ymmärtävän, että nyt ei ollut aikaa tervehtimiseen, ja\nkiipesi istumaan hajareisin aitauksen veräjälle katsellen innostuneena\nympärilleen.\n\nMustan oriin hyppäykset toivat Philin tälle puolelle aitausta,\nja ohjatessaan jäntevällä kädellään vauhkoa hevosia hän katsahti\nmuukalaiseen poikamaisesti hymyillen ja tervehtien häntä\npäännyökkäyksellä. Muukalainen hymyili vastaukseksi, mutta ei puhunut\nmitään.\n\n»Hyvää päivää! Kaunis ilma tänään!» kuuli muukalainen sydämellisen\näänen takaapäin. Rovasti oli astunut hänen luokseen tervehtiäkseen\nvierasta sillä välin, kun tämä oli syventynyt katselemaan ratsastajia.\n\nMies käännähti nopeasti ja hänen kasvojaan kirkasti vilpitön ihastus.\n»Kautta Luojan!» huudahti hän, »osaapa tuo mies ratsastaa!»\n\n»Niin, Phil tekee sen hyvin», vastasi Rovasti tyynesti. »Hän voitti\nhiljan mestaruuden Prescottissa.» Sitten hän jatkoi sydämellisemmin:\n»Hän on kelpo poika — pystyy mihin hyvänsä.»\n\nPuhuessaan karjanomistaja silmäili muukalaista arvostelevin katsein,\nniinkuin olisi tarkastellut härkää tai- hevosta, pannen merkille pitkät\njäsenet, sopusuhtaisen vartalon, jäntevät kasvot ja kirkkaat, tummat\nsilmät. Miehen puku ilmaisi hänet kaupunkilaiseksi. Hänen ryhtinsä\nherätti vanhemman miehen kunnioituksen. Muukalaisen seuraava ele\nhänen luodessaan katseensa harjanteiden, metsän ja niittyjen yli, sai\nRovastin vakuuttuneeksi hänen arvostelukyvystään.\n\n»Arizona on ihana maa, herra — ihana!»\n\n»Kaunein maailmassa», vastasi Rovasti viivyttelemättä. »Parempaa ei voi\nolla. Meillä on paras ilmasto, paras maa ja parhaat miehet.»\n\nMuukalainen katsahti nopeasti Rovastiin tämän sanoessa »miehet».\n\n»Se on totta», vastasi hän lämpimästi. »En ole milloinkaan nähnyt\ntuollaisia miehiä.»\n\n»Sen uskon», sanoi Rovasti. »Sanon teille, että muualla ei sellaisia\nolo. Vain tämä maa voi kasvattaa heidänlaisiaan. Täällä täytyy miehen\nolla mies. Vaikka tietenkään emme osaakaan juuri muuta kuin ratsastaa\nja heittää lasson ja kenties hiukan ampua tarpeen tullen.»\n\nRatsastajat palasivat, ja Rovasti lähti muukalaisen seuraamana\naitaukseen päin.\n\n»Teillä on suurenmoinen karjakartano, herra Baldwin», huomautti\nmuukalainen jälleen.\n\nRovasti katsahti tiukasti häneen. Monet olivat yrittäneet ostaa\nRisti-Kolmion. Tämä mies tosin ei näyttänyt siltä, kuin olisi liikkunut\nniissä asioissa, mutta kaupunkilaisiin ei milloinkaan ollut luottamista.\n\n»Käyhän se laatuun», myönsi Rovasti, »niin että hyvin tulee toimeen.»\n\nMuukalainen hymyili hiukan hämillään ja virkahti: »Tarvitsetteko\nkenties apua?»\n\n»Apua?» Rovasti katsahti häneen huvittuneena.\n\n»Tarkoitan — ottaisin kernaasti paikan — työtä teidän luonanne.»\n\nRovasti seisoi sanattomana. Jälleen hän loi muukalaiseen tiukan,\narvostelevan katseen. »Te ette ole milloinkaan tehnyt työtä», hän sanoi\nrauhallisesti.\n\nMuukalainen seisoi suorana hänen edessään ja vastasi miltei\nvihamielisesti: »Ei, en ole, mutta estääkö se minua yrittämästä?»\n\nRovasti vilkutti silmää niinkuin hänen tapansa oli kuullessaan jotakin\nmieluista.\n\nSitten hän virkkoi Philille, joka päästettyään irti oriin oli tullut\nheidän luokseen.\n\n»Phil, tämä mies haluaa työtä. Luuletko, että voimme käyttää häntä?»\n\nNuori mies katsahti muukalaiseen ilmeisesti hämmästyneenä, mutta\nilmaisematta pienimmälläkään eleellä, että jo aikaisemmin oli\nnähnyt hänet. Sama hienotunteisuus kuin Metsärajalla pidätti häntä\nsanomasta sanaakaan heidän kohtauksestaan, ja se herätti muukalaisessa\nkunnioituksen ja kiitollisuuden tunteen.\n\n»Voimme käyttää häntä, jos hän osaa ratsastaa», vastasi hän\nveitikkamaisesti katsahtaen kysyjään.\n\nMuukalainen hymyili vastatessaan kujeilevalla äänellä: »Eiköhän\nhyvinkin voisi oppia. Onhan minulla pitkät sääret.»\n\nPhil nauroi.\n\nRovastia hämmästytti silminnähtävä yhteisymmärrys näiden kahden miehen\nvälillä, jotka hänen nähdäkseen ensi kertaa tapasivat toisensa.\nSitten hän kysyi kääntyen muukalaisen puoleen: »Mistä syystä haluatte\ntyötä? Ette näytä siltä, kuin olisitte sen tarpeessa. Jonkinlaista\nkesälomanviettoa, vai mitä?»\n\nMiehen vastauksessa oli terästä: »Tahdon työtä samasta syystä kuin\nkaikki miehet. Jollette te voi käyttää minua, täytyy minun koettaa\njossakin muualla.»\n\n»Tulitte varmaan postivaunuissa Prescottista Simmonsille, vai mitä?»\n\n»Ei, kävelin.»\n\n»Kävelitte! Jopa jotakin! Yrititte siis saada työtä muualta?»\n\n»En.»\n\n»Kuka käski teidän tulla tänne?»\n\nMuukalainen hymyili. »Näin herra Actonin ratsastavan kilpailussa.\nKuulin hänen olevan Risti-Kolmio-Karlanosta. Ajattelin, että kernaimmin\nolisin työssä siellä missä hänkin, jos se vain kävisi laatuun.»\n\nRovasti katsahti Philiin. Phil katsahti Rovastiin. Yhdessä he\nkatsahtivat muukalaiseen. Kaksi paimenta, jotka istuivat hevostensa\nselässä niin lähellä, että saattoivat kuulla keskustelun, nauroivat\niloisesti.\n\n»Ja mikä on nimenne?» kysyi Rovasti kohteliaasti.\n\nEnsi kertaa muukalainen epäröi ja näytti tulevan hämilleen. Hän\nkatsahti ympärilleen silmissään avuton ilme.\n\n»No, ei väliä nimellä, jos olette sen unohtanut», virkkoi Rovasti\nkuivasti.\n\nMuukalaisen etsivä katse kiinnittyi Philin vanhoihin nahkasääryksiin,\njoiden repeämät ja naarmut ja reiät niin kaunopuheisesti todistivat\nkäyttäjänsä työtä, ja hänen kasvoillaan häilähti jälleen\nitsehalveksunnan ivallinen hymy. Sitten hän kohotti päänsä, ja katsoen\nRovastia suoraan silmiin sanoi rohkeasti, äänessään veikeä sointu:\n»Nimeni on Patches, herra, Honourable Patches.» [Patches = ryysymekko.]\n\nRovastin silmissä syttyi vallaton väike, mutta hänen kasvonsa\nolivat vakavat. Phil punastui: hän oli huomannut, mikä oli antanut\nmuukalaiselle aiheen hänen keksimäänsä nimeen. Mutta ennen kuin Rovasti\ntai Phil ehti lausua sanaakaan, purskahti Curly Elson nauruun, ja\nmuukalainen käännähti häneen päin.\n\n»Jokin näyttää huvittavan teitä», hän lausui rauhallisesti hevosen\nselässä istuvalle miehelle, ja Rovasti ja Phil vaihtoivat merkitsevän\nkatseen hänen äänensävynsä johdosta.\n\nNaurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.\n»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»\n\nMuukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi\nrauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:\n\n»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas\nhevosenne selästä.»\n\nVirnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.\nCurly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.\nHän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensa\nlujittamiseksi.\n\nViittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä\nvaraan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti\nmuukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn\nhuulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan\nja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.\n\n»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa\nlajia, jos haluatte.»\n\nPaimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän\nsivellen hellävaroen kasvojaan.\n\n»Sanoin nimeni olevan Patches», muistutti muukalainen.\n\n»Niin, herra Patches, en usko kenenkään sitä epäilevän.»\n\n»Honourable Patches», teroitti muukalainen jälleen.\n\n»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten\nvaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa\nirvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni,\nherra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»\n\nPatches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen.\n»Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian,\nmuuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»\n\nCurly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa\nselkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi\nkeskeytystä.\n\n»Anteeksi, herra, mutta miten on työn laita?»\n\nRovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan\npäällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on\nRisti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät\npalvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»\n\nHänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen\ntoisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain\nhuvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani\nteidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme\njälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden\nkoettaa.»\n\nJa jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi\nkerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän\nitsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät\nkoetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.»\nÄäneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme\nkäyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»\n\nPatches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän\nvastasi, »että uskon oppivani.»\n\nPhil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.\n»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»\n\n»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana\nveräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän\non riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta\nratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»\n\n»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi\ntapollakaan.»\n\n»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan.\n»Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla\nsilmälläni.»\n\nEi ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän\naikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen\nliikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla\nvauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen\ntieltä.\n\nPhil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei\nliikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen\nkasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen\nomituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle\ntulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen\nnuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen\nPhilin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan\nsatulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on\nsinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole\npakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»\n\nSamassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan\nvaroiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»\n\nTämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin\nsilmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain\nyksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla,\njoustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle\nvesialtaan yläpuolelle.\n\n»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän\npojalle.\n\nBobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa\npäästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.\n\n»Mihin olit menossa, Phil?» nauroi Rovasti.\n\n»Taisipa tulla kiire», lisäsi Curly vallattomasti.\n\nJa irroittamatta katsettaan työstään jatkoi Bob puolestaan: »Vannonpa,\nettet tee toistamiseen sitä hyppyä ottamatta vauhtia.»\n\n»Mieleni teki vain pitää hiukan seuraa pikku Billylle», hymyili Phil.\n»Hänen näytti olevan niin ikävä yksinään.»\n\nMuukalainen, joka näytti hämmästyvän huolettomuutta, millä miehet\npuhuivat tapauksesta, jolla olisi voinut olla varsin onnettomat\nseuraukset, puhkesi äkkiä äänekkääseen nauruun — hilpeään, helakkaan\nnauruun, joka sai Philin tiukasti katsahtamaan häneen.\n\n»Pyydän anteeksi, herra Acton», sanoi Patches lauhkeasti, mutta\näänessään veitikkamainen sointu, joka sai päällysmiehen hymyilemään ja\nRovastin naurahtamaan ääneen.\n\n»Voitte ottaa minun satulani», sanoi Phil empimättä. »Se on vesialtaan\npäässä. Toivottavasti jalustimet ovat kunnossa — minä pidän ne\ntavallisesti verraten pitkinä.»\n\nMuukalainen katsoi häntä kotvan aikaa suoraan silmiin ja lähti sitten\nnoutamaan satulaa. Hän oli puolitiessä, kun Phil saavutti hänet.\n\n»Kenties sentään itse satuloin sen», selitti paimen hilpeästi\nhymyillen. »Nähkääs, opetan niille hiukan järkeä, ennen kuin suuret\nkarjakierrokset alkavat, ja olen hieman arka opetuksen suhteen.»\n\n»Niin tietenkin», vastasi Patches. »Se on varsin luonnollista. Tämä\njunkkari näkyy olevan erityisen hellän kohtelun tarpeessa, vai mitä?»\n\nPhil nauroi. »Teidän ei tarvitse osoittaa erikoista hellyyttä sitä\nkohtaan, kunhan olette päässyt satulaan», hän sanoi.\n\nSen sijaan, että suuri ori olisi päivän kokemuksista tullut järkeväksi,\nkuten Phil oli sanonut toivovansa, näytti sen rohkeus ja hurjuus\nsaaneen uutta virikettä. Philin lähestyminen sai sen hypähtämään\nsyrjään hurjana taisteluinnosta, ja Bobin hyvin koulutetulla hevosella\noli täysi työ pitää sitä paikoillaan. Useampia kertoja Phil yritti\nlähestyä hevosta, ja yhä uudelleen se karkasi raisuna pystyyn. Sen\nnähdessään Phil nousi Curlyn hevosen selkään, heitti lassonsa oriin\nkaulaan ja onnistui siten nuoraa lyhentämällä pääsemään sen viereen ja\nasettamaan nahkasilmikon säkenöivien silmien yli.\n\nKun suitset ja satula viimein olivat paikoillaan ja ori seisoi märkänä\nja vavisten, pyyhki Phil hien otsaltaan ja kääntyi muukalaisen puoleen.\n\n»Hevosenne odottaa, herra.»\n\nMiehen kasvot olivat kenties hiukan kalpeammat kuin tavallisesti, mutta\nhänen silmänsä hehkuivat ja hänen hymyilevillä huulillaan väikkyi\npäättäväinen piirre, joka sai ympärillä seisovat miehet mieltymään\nhäneen. Epäilemättä hetkeäkään hän otti askelen hevosta kohden.\n\n»Laupias taivas!» mumisi Curly Bobille, »siinä on rohkea mies.»\n\nRovastikin astui eteenpäin. »Odottakaahan hetkinen, herra Patches», hän\nsanoi.\n\nMuukalainen kääntyi häneen päin.\n\n»Osaatteko ratsastaa tuolla hevosella?» kysyi Rovasti tiukasti.\n\n»Aion koettaa», vastasi Patches. »Mutta», hän lisäsi ilkamoivaan\nsävyyn, »en osaa sanoa, miten menestyksellisesti.»\n\n»Ettekö tiedä, että se tappaa teidät, jos suinkin voi?» kysyi Rovasti\nuteliaana, mutta tyytyväisenä muukalaisen äskeiseen vastaukseen.\n\n»Se aikomus sillä näyttää olevan», myönsi Patches.\n\n»Luopukaa yrityksestä», sanoi Rovasti. »Teidän ei tarvitse tappaa\nitseänne saadaksenne työtä minun talossani.»\n\n»Olette ystävällinen, herra», vastasi muukalainen kiitollisena. »Olen\ntosiaan iloinen sanoistanne. Mutta aion koettaa joka tapauksessa.»\n\nKaikki katsoivat häneen ällistyneinä, sillä nyt heille oli\npäivänselvää, ettei hän osannut ratsastaa.\n\nRovasti kysyi ystävällisesti: »Mistä syystä?»\n\n»Siitä syystä», vastasi Patches verkalleen, »että olen utelias\nnäkemään, mihin pystyn. Ellen nyt uskalla yrittää, niin tuskinpa\nuskallan tuonnempanakaan.» Päättäväisesti hän astui hevosta kohden.\n\nPhil juoksi Curlyn luo ja päällysmiehensä viittauksesta tämä luovutti\nhänelle hevosensa. Phil nousi satulaan ja irroittaen nopealla\nliikkeellä lasson satulannupista hän pujotti sen valmiiksi silmukaksi.\n\nMuukalainen seisoi oriin oikealla puolen.\n\n»Toiselta puolen, Patches», neuvoi Phil hyväntuulisena. »Sillä tavoin\npääsette parempaan alkuun.»\n\nEi kukaan nauranut — paitsi muukalainen.\n\n»Kiitos», hän sanoi ja vaihtoi puolta.\n\n»Olkaa rauhallinen», neuvoi Phil jälleen. »Seisokaa sen lavan luona ja\npitäkää silmällä sen kavioita. Ottakaa jalustin oikeaan käteenne ja\nsovittakaa jalkanne siihen. Pysykää paikallanne siksi, kunnes olette\nvalmis hyppäämään satulaan.»\n\n»Olen heti valmis», vastasi Patches hypätessään satulaan.\n\nPhil ratsasti lähemmäksi aitauksen keskustaa ja kehitti hiukan enemmän\nköyttä lassostaan.\n\n»Kun olette valmis, niin nostakaa silmikko», hän huusi.\n\nOriin selässä istuva mies ei epäröinyt hetkeäkään. Jännittäen\näärimmilleen jokaisen ruumiinsa lihaksen ja jänteen syöksyi hurja\nhevonen ilmaan tullen maahan jäykin etujaloin ja pää polvien välissä,\nmutta mies pysyi satulassa. Mutta toinen yhtä hurja ilmahyppy heitti\nmiehen selästä kuin jättiläismäiseltä ponnahduslaudalta, niin että hän\njäi liikkumatta makaamaan aitauksen hiekkaan. Kuormastaan vapautunut\nhevonen teki taas mahtavan hypyn ja hyökkäsi sitten notkeana ja tulta\niskevin silmin maassa makaavaa avutonta miestä kohden.\n\nKirkaisten Bob kannusti hevostaan asettuakseen oriin ja uhrin väliin,\nmutta ori oli häntä nopeampi. Se nousi takajaloilleen, valmiina\nmurskaamaan vihollisensa raskailla kavioillaan, kun nuora äkkiä lensi\nsen etujalkojen ympärille ja se kaatui maahan. Jättäen hevosen huoleksi\nlasson kiristämisen Phil hyppäsi satulasta ja juoksi pudonneen miehen\nluo. Rovasti juoksi noutamaan hatullaan vettä altaasta, ja muukalainen\navasi pian silmänsä. Hetkisen hän tuijotti heitä kasvoihin kuin\nihmetellen, missä oli ja mitä oli tapahtunut.\n\n»Oletteko pahasti loukkaantunut?» kysyi Rovasti.\n\nSe palautti miehen tajuihinsa, hän nousi jaloilleen, vaikkakin hiukan\nhorjuen, ja alkoi pudistaa tomua vaatteistaan. Sitten hän katsahti\nhevoseen, jota Curly piteli paikallaan istumalla sen pään päällä.\n»Luulin, että sääreni olisivat tarpeeksi pitkät ulottumaan sen ympäri»,\nhän sanoi miettiväisesti. »Kuinka ihmeessä se teki sen? Minusta tuntui\nkuin olisin pudonnut kokonaisen viikon.»\n\nPhil ulvoi riemusta, ja Rovasti nauroi niin, että kyynelet tippuivat\nhänen poskiaan myöten. Bobin ja Curlyn yhtyessä heidän hilpeyteensä.\n\nPatches astui hevosen luo ja käveli miettiväisen näköisenä sen ympäri.\nSitten hau virkkoi Curlylle: »Päästäkää se jaloilleen.»\n\nPaimen katsahti Philiin, joka nyökkäsi vastaukseksi.\n\nOriin noustua otti Patches askeleen sitä kohden.\n\n»Kuulkaapa», sanoi Rovasti käskevällä äänellä. »Tulkaa pois sieltä.»\n\n»Koetan, voiko se uudestaan tehdä sen», selitti Patches päättäväisesti.\n\n»Sitä ette ainakaan tänään tee», vastasi Rovasti. »Te olette nyt minun\ntyössäni ja olette liian hyvä mies uhrattavaksi moisiin mielettömiin\nyrityksiin.»\n\nRovastin näin sanoessa syttyi miehen silmiin miltei intohimoisen\nkiitollinen katse.\n\n»Onko tosiaan niin», hän sanoi niin hiljaa, että vain Rovasti ja Phil\nsen kuulivat.\n\n»Mitä tarkoitatte?» kysyi Rovasti hämmästyneenä hänen ilmeestään.\n\n»Olenko minkään arvoinen — miehenä — ymmärrättehän», kuului omituinen\nvastaus.\n\nRovasti naurahti. »Teissä ei ole mitään vikaa, kunhan vain totutte maan\ntapoihin. Tulkaa nyt tänne siksi aikaa, kun Phil hiukan kesyttää tuota\nhurjaa hevosta.»\n\nYhdessä he katselivat, kuinka Phil karautti pois oriilla ja toi\nsen takaisin uupuneena, mutta tottelevaisena. Patchesin jäädessä\nkatselemaan miesten hommia Rovasti lahti kotiin kertomaan Stellalle\npäivän tapahtumia.\n\n»Ja mikä luulet tuon miehen olevan?» kysyi tämä pitkän kysymys- ja\nselityssarjan lopuksi.\n\nRovasti pudisti päätään. »Sitä en tosiaan tiedä. Hänenlaisensa mies\npystyy mihin hyvänsä.» Sitten hän lisäsi tavalliseen filosofiseen\nsävyynsä: »Mutta hän käyttäytyy aivan kuin puhdasrotuinen ori, jota on\npahoinpidelty ja joka juuri on huomannut sen.»\n\nKun päivän työ oli lopussa ja illallinen syöty, yllätti pikku Billy\nPatchesin katselemassa laaksoon Granite Mountainille päin, joka uljaana\nkohosi iltataivasta vasten. Mies tervehti poikaa kömpelösti kuin olisi\nollut lapsiin tottumaton. Mutta pikku Billy ei antanut tämän säikäyttää\nitseään, vaan yritti parhaansa mukaan opastaa muukalaista maailmassa,\njonka tunsi monta vertaa paremmin kuin iso mies.\n\nHän aloitti tuhlaamatta turhaa aikaa esivalmisteluihin.\n\n»Näettekö tuon vuoren tuolla? Se on Granite Mountain. Siellä elää\nvillihevosia ja joskus saamme niistä jonkin kiinni. Mutta te ette\ntiedäkään, että Philin nimi on ’Villihevos-Phil’?»\n\nPatches hymyili. »Se nimi sopii hänelle.»\n\n»Sen saatte uskoa.» Poika käännähti ja viittasi länttä kohden. »Tuolla\non toinen vuori, jonka nimeä ette tiedä.»\n\n»Mitä niistä tarkoitat? Minä näen useampia.»\n\n»Tuo pitkä, mustalta näyttävä. Tiedättekö mitään siitä?»\n\n»Tuskinpa vain.»\n\n»No niin, minä sanon sen teille», sanoi Billy ylpeänä. »Se on Tailholt\nMountain.»\n\n»Vai niin!»\n\n»Niin, ja Nick Cambert ja Yavapai Joe asuvat siellä. Tiedättekö mitään\nheistä?»\n\nKookas mies pudisti päätään. »Ei, enpä luule tietäväni.»\n\nPikku Billy alensi äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi. »Hyvä, kerron\nteille. Mutta te ette koskaan saa sanoa ääneen sanaakaan siitä. Nick ja\nYavapai Joe ovat karjavarkaita. He ovat merkinneet muutamia vasikoita,\nja Phil aikoo ottaa heidät kiinni jonakin päivänä, ja silloin he kyllä\nkatuvat sitä. Phil, hän on minun kumppanini, katsokaas.»\n\n»Ja hyvä kumppani, luulen», vastasi muukalainen tarttuen tähän\npuheenaiheeseen, ikäänkuin ei olisi ollut halukas saamaan enempiä\ntietoja Tailholt Mountainin miehisiä.\n\n»Se on totta», vastasi poika empimättä. »Jim Reid on ainoa, joka ei\npidä hänestä.»\n\n»Se on paha, eikö olekin?»\n\n»On. Katsokaas, Jim Reid on Kittyn isä. He asuvat tuolla.» Hän\nosoitti niitylle päin, missä mailin päässä tulet vilkkuivat\nPata-Koukku-S-kartanon ikkunoista. »Kitty Reid on hurjan hieno tyttö,\nmutta Jim sanoo, ettei minkään lehmäpaimenen tarvitse tulla häntä\nliehittelemään, sillä hän on ollut idässä koulussa, ymmärrättehän, ja\nminä luulen, että Phil —»\n\n»Seis! Odotahan hetkinen, poika», keskeytti Patches äkkiä.\n\n»Mitä nyt?» kysyi pikku Billy.\n\n»No, minusta tuntuu vain, että pojan, jolla on sellainen kumppani kuin\n’Villihevos-Phil’, pitäisi olla hyvin varovainen puhuessaan kumppaninsa\nyksityisasioista ventovieraalle miehelle. Eikö sinustakin ole niin?»\n\n»Taitaa olla», myönsi Billy. »Mutta katsokaahan, minä tiedän Philin\npitävän Kittystä siksi, että —»\n\n»Mikä kumma otus luo on?» kuiskasi Patches tarttuen muka kauhuissaan\npientä toveriaan käsivarresta.\n\n»Tuoko? Ettekö tunne pöllöä? Mutta olettepa te nahkapoika!» Ja\nnähdessään Rovastin, joka oli tulossa heitä kohden, hän huusi\nriemuissaan: »Will-setä, herra Patches pelkää pöllöä! Mitä sinä sanot\nsiitä: Patches pelkää pöllöä!»\n\n»Stella-täti kutsuu sinua», nauroi Rovasti vastaukseksi.\n\nJa Billy juoksi kotiin kertomaan Stella-tädille ja ’kumppanilleen’,\nkuinka nahkapoika oli pelännyt pöllöä.\n\n»Minun täytyy huomenna lähteä kaupunkiin», sanoi Rovasti. »Teidän\nlienee parasta lähteä mukaan noutamaan matka-arkkunne, jotta saatte\ntoiset vaatteet yllenne. Tuossa puvussa ette voi tehdä työtä.»\n\nPatches vastasi empien: »Luulisin tulevani toimeen näillä, herra\nBaldwin.»\n\n»Mutta täytyyhän teidän saada tavaranne — arkkunne tai korinne — tai\nmitä teillä on», vastasi Rovasti.\n\n»Minulla ei ole mitään Prescottissa», sanoi muukalainen hitaasti.\n\n»Eikö ole? No, te tarvitsette yhtäkaikki vaatteita», väitti Rovasti.\n\n»Luulen tosiaan toistaiseksi tulevani toimeen näillä», oli Patchesin\nitsepäinen vastaus.\n\nRovasti mietti hetkisen; sitten hän virkkoi mutkattoman avomielisenä,\nmutta ei lainkaan epäystävällisesti: »Kuulkaahan, nuori mies, ette\nsuinkaan pelkää mennä Prescottiin, vai mitä?»\n\nPatches nauroi. »En lainkaan. Ei se sitä ole. Minun pitänee kertoa\nteille, kuinka asia on. Nämä vaatteet ovat ainoat, jotka omistan, eikä\nminulla ole senttiäkään, millä ostaisin uusia.»\n\nRovasti nauroi. »Vai siitä kenkä puristi. Ajattelin, että kenties\ntahdoitte pysyä poissa sheriffin ulottuvilta. Jos teillä ei ole muuta\nsyytä, niin saatte yhtäkaikki tulla huomenna kanssani kaupunkiin\nja me hankimme teille, mitä tarvitsette. Pidätän sen palkastanne\nsiksi, kunnes saatte sen maksuun.» Ja ikäänkuin asia olisi sovittu,\nhän kääntyi takaisin taloon päin lisäten: »Phil näyttää teille\nmakuusijanne.»\n\nKun päällysmies oli näyttänyt uudelle miehelle hänen makuupaikkansa,\nkysyi hän kuin ohimennen: »Kai löysitte hanhikartanolle viime yönä, vai\nkuinka?»\n\nPatches epäröi ja vastasi sitten hitaasti: »En etsinytkään sitä, herra\nActon.»\n\n»Ette etsinytkään?»\n\n»En.»\n\n»Tarkoitatteko, että vietitte yönne ulkosalla ilman peitettä ja\nkaikkea?»\n\n»Kyllä, sen tein.»\n\n»Mutta kuulkaahan», virkkoi ällistynyt paimen, »aikomukseni ei\nole tehdä teille kysymyksiä, jotka eivät kuulu minuun, mutta\nen käsitä erästä asiaa. Jos te tulitte tänne saadaksenne työtä\nRisti-Kolmio-Kartanossa, niin miksi ette kaupungissa mennyt herra\nBaldwinin luo? Kuka hyvänsä olisi voinut näyttää teille hänen\nasuntonsa. Ja miksi ette virkkanut minulle mitään jutellessamme?»\n\n»Katsokaahan», selitti Patches epävarmasti, »en oikeastaan aikonut\npyytää työtä juuri Risti-Kolmio-Kartanosta.»\n\n»Mutta tehän sanoitte Will-sedälle haluavanne päästä työhön tänne ja\nolitte matkalla, kun tapasin teidät.»\n\n»Niin, niin kyllä, mutta katsokaas — oh, herra Acton, ettekö koskaan\nole tahtonut tehdä jotakin, mitä oikeastaan ette ole tahtonut? Ettekö\nkoskaan ole joutunut umpikujaan, mistä teidän yksinkertaisesti on\npakko päästä pois, vaikka ette pitäisikään siitä ainoasta tiestä, joka\nvie siitä ulos? En tarkoita mitään rikollista», hän lisäsi lyhyesti\nnaurahtaen.\n\n»Kyllä, olenpa kyllä», vastasi Phil vakavasti, »ja jos se on teille\nyhdentekevä, niin älkää kutsuko minua sukunimelläni. Täällä olen vain\nPhil, herra Patches.»\n\n»Kiitos. Patches ei liioin tarvitse koristuksia.»\n\n»Ja vielä toinenkin seikkaa», sanoi Phil hymyillen herttaista hymyään.\n»Miksi taivaitten nimessä tulitte tänne kävelemällä, kun teillä\nvarmasti oli yllinkyllin tilaisuutta ratsastaa.»\n\n»Niin, katsokaas», vastasi Patches hitaasti, »pelkäänpä, etten voi\nselittää sitä, mutta se kuului minun tehtävääni.»\n\n»Teidän tehtäväänne! Mutta eihän teillä ollut mitään tehtävää tähän\npäivään saakka.»\n\n»Oli kyllä. Minulla oli suuri tehtävä. Katsokaas, sitä minä mietin\nMetsärajalla koko yön: koetin löytää toisen keinon sen täyttämiseen.\nKertoisitteko minulle, mikä tehtävä se on?» kysyi Phil uteliaana.\n\nPatches naurahti: »Tuskinpa voin sitä tehdä», hän sanoi. »Kenties\nratsastaminen tuolla suurella oriilla.»\n\nPhil nauroi ääneen — hyvän ja vilpittömän toverin naurua.\n\n»Se teille kyllä onnistuu.»\n\n»Luuletteko tosiaan?» kysyi Patches innokkaasti.\n\n»Varmasti; sen tiedän.»\n\n»Toivoisin voivani olla varma siitä», vastasi Patches miettiväisenä, ja\npaimen näki ihmeekseen jälleen hartaan katseen hänen silmissään.\n\n»Tuo suuri paholainen on oikean miehen hevonen», jatkoi Phil.\n\n»Niin, niin onkin — sitähän se juuri on — ettekö ymmärrä?» huudahti\nPatches vaistomaisesti. Ikäänkuin katuen sanojaan hän lisäsi nopeasti:\n»Onko teidän hevosillanne nimi?»\n\n»Tietysti», vastasi paimen. »Tavallisesti me keksimme niille jonkin\nnimen.»\n\n»Oletteko jo antanut nimen suurelle oriille?»\n\nPhil nauroi. »Annoin sille nimen eilen, kun me toimme koko lauman\naitaukseen ja minun täytyi nuorasta pitäen kuljettaa se paikoilleen.»\n\n»Ja minkä nimen te sille annoitte?»\n\n»Muukalainen.»\n\n»Muukalainen! Ja miksi Muukalainen?»\n\n»Enpä tiedä. Tavallisia hulluja päähänpistojani», vastasi Phil. »Hyvää\nyötä.»\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nPalanen menneisyyttä.\n\n\nSeuraavana aamuna herra Baldwin ja Patches lähtivät kaupunkiin.\n\n»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen\nsävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha\nparivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»\n\nPatches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen\nasettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille,\njoka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset\nja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja\nkarauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa\nneljännestunnin kuluessa.\n\n»Sanoitteko hitaalta?» kysyi Patches kavuttuaan istuimelleen.\n\nRovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike.\n»Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid\nhankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen\nRisti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan\nhevosta tai härkää silmiin.»\n\nHe ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen\nluo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli\ntallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen,\njotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli\npähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se\nnäiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan\nunhoon.\n\n»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut\nvanhan haudan äärellä.\n\nMyöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki\nosoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden\nketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.\n\n»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S.\nJimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus\nkuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti\nikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi.\n»Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien\nmielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs\nepäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti\ntoimeen.»\n\nRovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan\nmiehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.\n\nHeidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin\nrinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala\nlevisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla\nrinteellä.\n\n»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty\najaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että\nKitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää\nniistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen.\nEn tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin\nolisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että\nKitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään.\nEi, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme\nhänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa\ntai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa\nja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt,\nmutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat\ntarkalleen hänen ajatuksensa.\n\n»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin\nme sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme\nlisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää\nelämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»\n\n»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä\nilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin\nasia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se,\nmitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja\nkorkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat\nkyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa\nperustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.\n\n»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia\nja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä\nja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on\nsyntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika,\njoka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia\npäiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin\najatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia\nenemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme\neläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän\nkuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä,\npuolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat\nja menevät taas naimisiin.\n\n»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän\nkykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista\nrakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen\nja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät\nja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden\nvuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin\nminun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen\nsivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.\n\n»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen\nseuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt\nhäntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi\nsuorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut\ntuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen,\nei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka\nei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän.\nKatsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on\nmiestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin\nnuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen\nkarjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia\nkuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka\nolivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja\nsuorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole\nenempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa\nripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen\nlöytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään\nnaimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»\n\nJollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän\nhämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen\nmieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten\nkuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää\nja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli\nherättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli\njälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli\ntavannut Metsärajalla.\n\nMutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen\ntarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää\nsivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford\nManning —»\n\nJos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei\nnuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford\nManning!» hän huudahti.\n\nKuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford\nManningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»\n\n»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.\n\n»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten\n— suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän\non saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen\nmiehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa —\nolipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei\nnostaisi hattuaan Stanford Manningille.»\n\n»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.\n\n»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi\ntakaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»\n\nKun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti\nmiettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle\njohtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen\nnähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin\nkoko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin,\nkun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka\nmaa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja\naina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja\nnahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä.\nHän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»\n\n»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.\n\nRovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset\nolivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi\npuhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite\nMountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä\nnimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria.\nTulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme\nyhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla\nlaitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella\nolivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme\nsaaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista,\nme rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja\npystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me\njaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset.\nJa kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä,\nmutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me\nolimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin.\nMutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä\nansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi\nminulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen\nnähnyt, ja luotti kaikkiin.\n\n»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui\npelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan\nsen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä\noikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä\nvarjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen\nluonaan, kun hän kuoli.\n\n»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut\nkuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja\nkäy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa\nyhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä —\nsiten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut\nhänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen\ntyöhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän\njonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»\n\nPitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on\nvarakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on\nluonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä\nluonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää —\nolipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena\noltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut\nsitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin\najattelee.»\n\n»Minäkin tunnen sellaisia ihmisiä», sanoi Patches jotakin sanoakseen.\n\n»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että\njos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta\nhevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi\nhirttää.»\n\nSaavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden\nhankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät\npaluumatkalle.\n\nKun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle,\nnäkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan\nPata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.\n\nHeidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet\npalasivat laidunmailta kotiin.\n\n»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy\nviipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa\nkauhean mielellään tutustua teihin.»\n\nPhil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen\ntavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nJuoksuaita.\n\n\nHonourable Patchesin koulutus alkoi viipymättä. Koska Philin oli pakko\nomistaa suurin osa aikaansa nelijalkaisille kasvateilleen, otti Rovasti\nitse huolekseen muukalaisen opettamisen kaikissa karjakartanossa\nesiintyvissä toimissa, alkaen sikalan siivoamisesta rikkaruohojen\nkitkemiseen saakka. Patches ei säikkynyt mitään työtä. Päinvastoin\nhän näytti löytävän tyydytystä ikävimpien ja rasittavimpien töiden\nsuorittamisesta, ja kun hän teki erehdyksiä, joita tietenkään ei\naina voinut välttää, hän nauroi omituista, katkeraa ja ivallista\nnauruaan, joka ihmetytti Rovastia. Mutta vaikkakin hänen puuhansa\nhänen ensimmäisinä Risti-Kolmio-Kartanossa olonsa päivinä supistui\nenimmäkseen töihin, jotka eivät tekijältään vaatineet paljon tai ei\nmitään tottumusta, ei hänen kouluttamistaan silti unohdettu. Hänelle\nannettiin vanha ja viisas karjahevonen, ja Rovasti opetti hänelle\najokalujen käytäntöä ja hoitoa. Ja joka päivä, milloin varhain aamulla,\nmilloin myöhään illalla, opettaja keksi asian, jota hänen yhdessä\noppilaansa kanssa oli ratsastettava toimittamaan. Kun Phil tai rouva\nBaldwin kysyi Rovastilta, miten hänen »lastentarhansa» menestyi,\nniin Rovasti tosin yhtyi heidän nauruunsa, mutta vastasi ylpeänä:\n»Odottakaahan vain. Hän on yhtä valmis karjankierrokseen kuin Philinkin\nlastentarha. Hänet on luotu ratsastajaksi. Hänellä on ratsastajan\nvartalo, ratsastajan ryhti ja käsi. Muutaman kuukauden kuluttua hän on\nsuurenmoinen ratsastaja, jollei», lisäsi hän silmää vilkuttaen, »jollei\nhän sitä ennen tapa itseään jollakin mielettömällä yrityksellä.»\n\n»Olen huomannut, että hänellä on paljon auttajia yrityksissään»,\nvastasi rouva Baldwin kuivasti, tarkoittaen huomautuksellaan ei vain\nRovastia, vaan myöskin Philiä ja ylipäänsä kaikkia Risti-Kolmion\nmiehiä, pikku Billykin mukaanluettuna.\n\nSitten koitti päivä, jolloin Patches sai tehtävän, joka — kuten\nRovasti hänelle vakuutti — kuuluu vanhimman ja tottuneimman paimenen\nvelvollisuuksiin. Patchesin tuli lähteä tarkastamaan aitoja. Mutta\nkun Rovasti aamulla vei oppilaansa suuren laitumen kulmaukseen, missä\naita alkoi, ja selitti, että »aitaratsastus» karjanhoitajien kielessä\ntarkoittaa mahdollisten vaurioiden etsimistä ja niiden korjaamista, ei\nhän selittänyt tämän aidan erikoisominaisuuksia.\n\n»Varoitin häntä eksymästä ja käskin hänen palata kotiin ennen iltaa»,\nhän selitti nauraen toisten perheenjäsenten kysyessä päivällisellä\nsyytä Patchesin poissaoloon.\n\n»Se oli kierosti tehty, Will Baldwin», torui Stella, kuten aina\najatellen poikiensa mukavuutta. »Tiedäthän poikaparan varmasti eksyvän\ntuossa autiossa Tailholt Mountainin seudussa.»\n\nPojat nauroivat.\n\n»Aamulla me ainakin hänet löydämme», vakuutti Phil.\n\n»Hänhän voi seurata aitaa takaisinpäin», vastasi Rovasti. »Ja jos hän\ntodella eksyy, niin vanha Snip kyllä tuo hänet kotiin.»\n\n»Jos hän vain huomaa sen ja antaa Snipin pitää päänsä», sanoi Curly.\n\n»Joka tapauksessa», arveli Rovasti, »oppii hän jotakin seudusta ja\naidoista ja kenties hevosistakin, ja me saamme nähdä, osaako hän\nkäyttää järkeään vai ei. Miehelle on annettava tilaisuus joskus tulla\ntoimeen omin neuvoin. Ajatelkaahan sitä paitsi, mikä mainio tilaisuus\nhänellä on tavallisiin uhkarohkeihin yrityksiinsä! Panen vetoon\nvuoden vanhan härän, että kun jälleen näemme hänet, hän ihmettelee\nhaljetakseen, kuinka hän on uskaltanut tehdä sellaista.»\n\n»Tehdä mitä?» kysyi rouva Baldwin.\n\n»Enhän minä tiedä», nauroi Rovasti. »Mutta hän tekee aina hullutuksia\nvain nähdäkseen, uskaltaako, ja aina sellaista, mikä ei juolahtaisi\nkenenkään muun mieleen.»\n\nPatches oli aloittanut päivätyönsä hyvin tyytyväisenä annettuun\ntehtävään. Ensimmäisen kerran hänelle oli uskottu toimi, joka pakotti\nhänet koko päivän ratsain liikkumaan poissa karjakartanon ulottuvilta.\nHän ratsasti uljaana pihamaalta täysissä paimenen varusteissa,\nkuitenkin ilman lassoa, jonka Rovasti viime hetkessä liian uhkarohkeita\nyrityksiä peläten oli ottanut häneltä, ja mukanaan tarvikkeita aidan\nkorjaamiseksi. Sitä paitsi hänellä oli uusi revolveri ja rivi kiiltäviä\npatruunia. Ne oli Rovasti antanut hänelle arvellen, että hänen kenties\nolisi pakko lopettaa jokin sairas lehmä.\n\nPatches ei ollut lainkaan varma, että erottaa sairaan lehmän terveestä.\nVielä vähemmin hän tiesi, milloin sairaus oli niin vakava, että eläin\noli lopetettava.\n\n»Nahkapoikien» suojelusenkeli oli nähtävästi tänä päivänä ottanut\nPatchesin erikoiseen suojelukseensa pidättäen häntä monin taittunein\nrautalangoin ja murtunein aidanseipäin kartanon läheisyydessä. Hän\nteki tarkkaa ja huolellista työtä. Aamupäivän kuluessa hän ei ollut\nennättänyt tarkastaa aitaa enempää kuin neljän mailin verran. Silloin\nhän huomasi aidassa suuren aukon, joka vaati ainakin kahden tunnin\ntyön. Innokkaana korjaamaan vaurion hän hyppäsi hevosen selästä ja\nryhtyi työhön unohtaen muun maailman.\n\nOdottaminen kävi sillä välin Snipille liian pitkäksi tai se ajatteli\nisäntänsä tavoin antavansa Patchesille hyvän opetuksen — joka\ntapauksessa se oli kadonnut, kun Patches hiukan myöhemmin keskeytti\ntyönsä luodakseen silmäyksen ympärilleen. Missään ei näkynyt\nainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta korppikotkaa, joka suuria\nkaaria tehden kiersi korkealla taivaalla.\n\nNiin nopeasti kuin hänen raskaat varusteensa sallivat, juoksi Patches\nlähimmälle kukkulalle. Mutta seutu, jonka hän kukkulalta näki, oli\ntyhjä ja hiljainen. Mikään ei ole ammattiratsastajalle nöyryyttävämpää\nkuin hevosen menettäminen, ja vaikka Patches vielä olikin alokas, oli\nhän tässä suhteessa jo mestariensa hengenheimolainen. Hän ajatteli\nkauhistuneena, että hänen oli pakko astua Rovastin eteen ja ilmoittaa\nhevosen karanneen. Hän arveli löytävänsä hevosen haasta, ellei se vain\nollut karannut jostakin aukosta, joita aidassa näkyi olevan viljalti.\nJoka tapauksessa, ajatteli hän viimein, tahtoi hän ainakin suorittaa\nloppuun työn, jonka Rovasti oli uskonut hänelle. Hän ryhtyi uudelleen\ntyöhön ja korjattuaan suurimman vaurion hän lähti seuraamaan edelleen\naitaa arvellen sen kääntyvän selänteen takana ja johtavan jälleen\nkotikartanon piiriin.\n\nTunnin verran hän ponnisteli eteenpäin raskaissa varusteissaan. Seutu\nmuuttui yhä mäkisemmäksi ja autiommaksi. Silloin tällöin hän saattoi\nsetripuiden ja mäntyjen välistä erottaa Tailholt Mountainin tumman\nseinämän. Hän arveli tietävänsä, missä päin Risti-Kolmio-Kartano\nsijaitsi, ja ihmetteli laitumen suuruutta, kun ei aita näyttänyt\nkääntyvän. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun hän istuutui\nlevähtääkseen. Hänen jalkojaan pakotti, hänen oli nälkä ja jano eikä\naidan kulmaa näkynyt missään. Hän ei missään tapauksessa voinut ehtiä\nkotiin yöksi, vaikka olisikin kääntynyt takaisin. Sitä hän sitä paitsi\nei tahtonut tehdä. Hän aikoi kiertää aidan, vaikka se kestäisi kolme\nvuorokautta.\n\nÄkkiä hän hypähti seisaalleen heiluttaen hattuaan ja huutaen kuin\nhullu. Selänteen toisella puolella ratsasti kaksi miestä vastaisen\nselänteen harjaa myöten. Mutta turhaan Patches yritti herättää heidän\nhuomiotaan, sillä he eivät antaneet pienintäkään merkkiä, vaan\nratsastivat edelleen häviten pian puiden varjoon. Epätoivoisena Patches\njuoksi pienen laakson poikki, joka erotti hänet ratsastajista, pysähtyi\nvastaiselle rinteelle ja huusi jälleen voimiensa takaa. Mutta vastausta\nei kuulunut eikä Patches saattanut enää varmasti sanoa, mitä tietä\nratsastajat olivat kulkeneet.\n\nHän vaipui maahan setripuun juurelle haukkoen ilmaa ja leyhytellen\npalavia kasvojaan hatulla. Kenties hänen huuliltaan väkisinkin pääsi\njokin niistä paimenien voimasanoista, joita hän oli kuullut Curlyn ja\nBobin käyttävän, kun pikku Billy ei ollut lähettyvillä. Hänen turhien\nponnistustansa jälkeen tuntui hiljaisuus vielä entistä syvemmältä.\nRisti-Kolmio-Kartano oli jossakin monien mailien päässä.\n\nÄkkiä sattui hänen korvaansa heikko ääni. Hän käännähti ja katsoi\ntielle, jota juuri oli tullut. Näkikö hän unta vai tämän satumaailman\nihmeen? Häntä kohden ratsasti nuori nainen kevyttä, hilpeätä laukkaa ja\nhäntä seurasi lassoon kytkettynä viisas Snip.\n\nPatchesin ensimmäinen ajatus oli, että nainen ratsasti yhtä varmasti ja\nhuolettomasti kuin joku paimen. Hänen noustessaan ylös rinnettä huomasi\nPatches, että nainen oli nuori. Hänen vartalonsa oli harvinaisen\nkaunis ja sopusuhtainen ja hän ohjasi hevostaan luontevan sulavasti.\nHänen tultuaan vielä lähemmäksi näki Patches hänen poskiensa hehkuvan\nratsastuksesta, hänen pehmeä, ruskea tukkansa kihartui leveälierisen\nhatun alla, ja hänen silmänsä säteilivät elämäniloa. Sitten hän huomasi\nmiehen, ja Patches muisti, mitä Rovasti oli sanonut: »Jos koko Yavapai\nCountyssa on mies, joka ei ratsastaisi kuoliaaksi parasta hevostaan\nsaadakseen hymyn Kitty-neidiltä, niin hänet olisi hirtettävä.»\n\nMiehen noustessa seisaalleen hattu kädessään pysähdytti tyttö hevosensa\nja tervehti. Hänen äänensä hilpeä, raikas sävy vastasi hänen huuliensa\nhymyä.\n\n»Olette herra Honourable Patches, eikö niin?»\n\nPatches kumarsi. »Neiti Reid, luullakseni?»\n\nTytön hämmästys oli ilmeinen. »Mistä tunnette minut?»\n\n»Teidän hyvä ystävänne, herra Baldwin, kertoi minulta teistä», hymyili\nPatches.\n\nTyttö punastui ja nauroi peittääkseen hämminkiään. »Vanha Rovastikulta\nei liene puolueeton arvostelussaan, pelkään.»\n\n»Se on mahdollista», myönsi Patches, »mutta hänen arvostelunsa pitää\nehdottomasti paikkansa. Ja», hän lisäsi hilpeästi tytön kasvojen\nmuuttuessa vakaviksi ja hänen kohottaessaan hiukan päätään, »hänen\nluottamustaan mieheen voitaneen pitää vakuutena, vai mitä arvelette?»\n\n»Tietysti», vastasi tyttö sydämellisesti hänen hetkellisen jäykkyytensä\nhälvetessä. »Rovasti ja Stella kertoivat minulle kaiken teistä tänään\niltapäivällä, muuten en olisi uskaltanut pysähtyä seuraanne. Olen\niloinen tavatessani teidät, herra Patches», hän lisäsi leikkisän\nkohteliaasti.\n\n»Ja minä iloitsen tästä tuttavuudesta, neiti Reid, niin monesta syystä,\netten nyt voi kertoa teille niitä kaikkia», vastasi Patches nauraen.\n»Ja saanko nyt kysyä, mikä taikavoima tuo teidät tänne kuin sadun\nhyvän haltian epätoivoisen muukalaisen luo? Mistä löysitte uskottoman\nSnipini? Mistä tiesitte, missä olin? Missä on Risti-Kolmio-Kartano?\nKuinka monta mailia on lähimmälle lähteelle? Onko minun mahdollista\nehtiä kotiin illalliselle?»\n\nKatsoen mieheen tyttö nauroi, niin kuin vain Kitty Reid voi nauraa.\n\n»Te vain teette pilaa minusta», torui mies. »Niin kaikki tekevät. Eikä\nse ole ihme, olen itse nauranut itselleni koko päivän.»\n\n»Vastaan ensimmäiseksi teidän viimeiseen kysymykseenne», vastasi tyttö.\n»Kyllä ehditte vielä Risti-Kolmio-Kartanoon illalliselle, jos lähdette\nheti. Minä selitän teille muun ratsastaessamme.»\n\n»Aiotteko näyttää minulle tietä?» huudahti Patches innokkaasti.\n\n»Luulen sen olevan parasta», arveli tyttö empien.\n\n»Nytpä tiedän varmasti, että olette hyvä haltia tai enkeli tai jokin\nmuuta sentapainen», tuumi Patches sovittaen jalkansa jalustimeen.\n»Mutta yksi asia teidän täytyy sanoa minulle, ennen kuin lähden\naskeltakaan edes illallista kohden. Kuinka pitkä matka on laitumen\nkulmaukseen?»\n\nTyttö katsahti häneen hämmästyneenä. »Laitumen kulmaukseen?»\n\n»Niin, tiesin tietenkin, että jos lähtisin seuraamaan aitaa, kiertäisin\nlaitumen ja palaisin lopuksi samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt.\nSitä varten kuljin aina samaan suuntaan. Ajattelin voivani päättää\ntyöni ja päästä kotiin, vaikka Snip pakottaisikin minut toimittamaan\naitaratsastuksen jalkaisin.»\n\n»Mutta ettekö tiedä, että tämä on juoksulaidun?» kysyi tyttö hänen\nsilmiensä säihkyessä vallattomasti.\n\n»Niin Rovasti sanoi», myönsi Patches. »Mutta vaikka se juoksisikin\njonnekin, niin täytyyhän siitä tulla loppu. Mutta minä en voinut löytää\nkulmaa.»\n\n»Juoksulaitumella ei ole lainkaan kulmaa», nauroi tyttö.\n\n»Ei lainkaan kulmaa?»\n\nTyttö pudisti päätään, ikäänkuin kykenemättä enää lausumaan sanaakaan\npurskahtamatta nauruun.\n\n»Eikö se kierrä mitään — laidunta, tarkoitan?»\n\nJälleen tyttö pudisti päätään.\n\n»Se häviää siis jonnekin etäisyyteen ja loppuu siellä?»\n\nTyttö nyökkäsi. »Täältä on varmaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä\nmailia sen päähän.»\n\n»No, onpa se aita!» huudahti Patches luoden katseensa vuoririnteelle,\njota kohden hän niin urheasti oli taivaltanut. »Onko teidän mielestänne\nkauniisti tehty kunnialliselta aidalta? Ja Kovasti käski minun olla\nkotona ennen illan tuloa!»\n\nSitten he nauroivat yhdessä — nauroivat niin, että hevoset mahtoivat\nihmetellä tätä äkkinäistä ilonpurkausta.\n\nHeidän ratsastaessaan kotiinpäin selitti tyttö Patchesille\njuoksuaitojen tarkoituksen ja miten ne päättyvät niin monen mailin\npäässä ja niin etäällä lähteistä, että karja harvoin löytää tien\ntoiselle puolelle.\n\n»Ja nyt taikavoimanne selitys!» sanoi Patches. »Te olette saanut mitä\ntyperimmän, hullunkurisimman, niin, suorastaan järjettömän aidan\nnäyttämään tarkoituksenmukaiselta, luonnolliselta ja aivan järkevältä.\nOlkaa kiltti ja selittäkää, mitenkä saatoitte tulla Snip mukananne\nminua pelastamaan?»\n\n»Joka siis myöskin oli typerää, hullunkurista ja järjetöntä?» kysyi\ntyttö.\n\n»Joka oli yhtä ihanaa ja odottamatonta», vastasi Patches.\n\n»Se on hyvin helposti selitettävissä», selitti tyttö. »Minä olin —»\nHän epäröi. »No niin, olin kyllästynyt kaikkeen ja lähdin päivällisen\njälkeen Stellan luo asialle.»\n\n»Asialle?» kysyi Patches.\n\nTyttö nyökkäsi iloisesti. »Sieluni vuoksi. Stella on mainio\nsielunlääkäri. Paras minkä tunnen, paitsi yhtä, ja hän asuu kaukana\ntäältä — kaukana idässä, Clevelandissa Ohiossa.»\n\n»Niin, minäkin tunnen hänet», vastasi Patches vakavasti.\n\nJa heidän nauraessaan yhdessä tämän väitteen mahdottomuudelle he eivät\ntienneet, kuinka sananmukaisesti tosi se kaikesta huolimatta oli.\n\n»Niin, minä olin tietenkin kuullut teistä», jatkoi tyttö. »Phil kertoi\nminulle viime kerralla käydessään meillä, kuinka te olitte yrittänyt\nratsastaa villillä oriilla. Phil pitää teitä aivan suurenmoisena\nmiehenä.»\n\n»Niin tietysti», vastasi Patches ivallisesti. »Annoin silloin\nkerrassaan loistavan näytteen taidostani.»\n\n»Ja sen vuoksi», pitkitti tyttö, »olin vastoin tahtoani huolissani\nmeidän keskuuteemme tulleen muukalaisen hyvinvoinnista. Sitä paitsi on\nse vieraanvaraisuuden vaatimus näillä seuduin. Ettekö usko sitä?»\n\n»Tietenkin, tietenkin. Ettehän voinut muuta kuin tiedustella\nvointiani», myönsi Patches kohteliaasti.\n\n»Ja sitten Stella todellakin teki sieluni terveeksi jälleen; tai\nainakin hän teki minut toistaiseksi rauhalliseksi.»\n\nPatches kohtasi vallattoman, leikillisen, nauravan katseen tytön\nsilmistä. »Nyt teette taas pilaa minusta», hän sanoi nöyrästi. »Tiedän,\nettä minun pitäisi itsenikin nauraa itselleni, mutta —»\n\n»No, ettekö ymmärrä?» huudahti tyttö. »Tohtori Stella määräsi minulle\nrunsaan annoksen keskustelua ainoasta tapahtumasta, mikä moneen\nkuukauteen on sattunut koko seudulla.»\n\n»Tarkoitatteko minua?» kysyi Patches.\n\n»Ettekö sitten ole hyvä puheenaihe?» vastasi tyttö.\n\n»Taidanpa olla», hymyili Patches. »No niin, ja entä sitten?»\n\n»Lähdin paljon iloisempana takaisin kotiinpäin.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Olin niin paljon iloisempi, että päätin ratsastaa kotiin kiertotietä,\nkenties Black Hillin huipun kautta — kenties Hevosuittamolle, missä\nvarmaan tapaisin isän kotimatkalla Fair Oakista, minne hän lähti tänä\naamuna.»\n\n»Ymmärrän.»\n\n»No niin, sitten tapasin Snipin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.\nTiesin, että vanha Snip oli teidän hevosenne.» Hän hymyili kuin\nlievittääkseen arvostelua, minkä hän sanoillaan tahtomattaan antoi\nPatchesin ratsastuskelpoisuudesta.\n\n»Juuri niin», myönsi Patches ymmärtäen hänen ajatuksensa.\n\n»Ja pelkäsin, että teille kenties oli sattunut jotakin, vaikka en\ntoisaalta käsittänyt, miten se olisi ollut mahdollista, kun kerran\nratsastitte Snipillä. Sitten otin sen kiinni —»\n\nMies keskeytti kiihkeästi: »Millä tavoin?»\n\n»Milläkö tavoin? Tietenkin lassollani», vastasi tyttö, ikään kuin se\nolisi ollut maailman luonnollisin asia.\n\n»Te otitte hevosen kiinni lassolla?» toisti Patches hitaasti.\n\n»Kuinka minun siis teidän mielestänne olisi pitänyt ottaa se kiinni?»\nkysyi tyttö.\n\n»Mutta — mutta eikö se juossut?»\n\nTyttö nauroi. »Tietenkin se juoksi. Niin kaikki hevoset tekevät\nkaratessaan. Mutta Snip ei ikinä voittaisi minun Midnightiäni.»\n\nMies pudisti päätään katsoen tyttöön vilpittömän ihailevasti, aivan\nkuin nyt vasta olisi käsittänyt, mikä harvinainen ja ihastuttava olento\nhänen edessään seisoi.\n\n»Ja te osaatte ratsastaa ja heittää lassoa niin hyvin?» hän kysyi\nepäillen.\n\nTyttö lehahti hehkuvan punaiseksi, ja ruskeissa silmissä välähti\nsalama. »Te pidätte minua rajuna ja miesmäisenä», hän vastasi\nkiivaasti. »Teidän mielestänne minun olisi varmaankin pitänyt ratsastaa\nkotiin huutaen aito naisellisesti apua.»\n\n»Ei, ei», väitti Patches vastaan. »Sitä en ajatellut. Minä vain\nihmettelin taitavuuttanne. Voi, minä antaisin — niin, mitäpä en\nantaisikaan, jos pystyisin samaan kuin te!»\n\nHänen vilpittömyytensä oli ilmeinen ja Kitty oli kohta taas sulaa\nauringonpaistetta. Ihastuttava hymy osoitti hänen antaneen anteeksi.\n\n»Katsokaahan», hän selitti, »olen asunut koko ikäni täällä paitsi\nkolme vuotta, jotka vietin koulussa. Isä on opettanut minut käyttämään\nlassoa, ratsastamaan ja ampumaan, sillä se kuuluu meidän elämäämme ja\non toisinaan aivan yhtä tarpeellista kuin idässä on tuntea aikataulut,\nvuokra-autot ja hotellit.»\n\n»Ymmärrän», vastasi Patches kohteliaasti. »Olin typerä, kun en tullut\najatelleeksi sitä. Pyydän anteeksi, että keskeytin. Olitte siis juuri\nlassollanne ottanut kiinni Snipin, kun se yritti karata — se oli yhtä\nyksinkertaista kuin käskeä autoa ajamaan Euclid Avenuen numeroon\ntuhatkaksi — ja siinä nyt olette.»\n\n»Te tunnette Clevelandin?» huudahti tyttö.\n\nPatches ällistyi hetkiseksi. Sitten hän sanoi huolettomasti: »Tottahan\njokainen on kuullut puhuttavan kuuluisasta Euclid Avenuesta. Mutta\nmistä tiesitte, mihin Snip oli jättänyt minut?»\n\n»Stella kertoi minulle teidän lähteneen korjaamaan juoksuaitaa»,\nvastasi tyttö, tahdikkaasti hyväksyen miehen välttelevän vastauksen\nhänen kysymykseensä, »Ratsastin aidan vierustaa. Niin kuin näette, ei\nse ollut lainkaan satumaista.»\n\n»Enpä tiedä kuinka satumaista se oli», vastasi mies verkkaisesti. »Tämä\non niin ihmeellinen maa — minun mielestäni — ettei täällä koskaan saa\nolla varma mistään. Ainakaan en minä. Mutta kenties se on oma syyni.»\n\n»Ja pidättekö tästä ihmeellisestä maasta, niin kuin sitä sanotte?»\n\n»Ihailen suunnattomasti kaikkia sen ihmisiä», vastasi Patches. »En\nole koskaan ennen tavannut sellaisia miehiä — enkä sellaisia naisia»,\npäätti hän hymyillen.\n\n»Mutta pidättekö te siitä?» intti tyttö. »Pidättekö elämästä täällä —\ntyöstänne — tahtoisitteko elää täällä koko elämänne?»\n\n»Kyllä ja en», vastasi mies empien.\n\n»Niin», virkkoi tyttö hiukan katkerasti ja uhmamielisesti kuten\nPatchesista tuntui, »sehän ei tosiaan merkitse teille kovin paljon,\npidättekö siitä vai ette, sillä te olette mies. Jollette ole\ntyytyväinen ympäristöönne, voitte jättää sen — lähteä muuanne — juurtua\nelämään jossakin muualla kaukana täältä.»\n\nMies pudisti päätään hämillään tytön vakavuudesta. »Se ei aina pidä\npaikkaansa. Voiko mies siksi, että on mies, aina tehdä kaiken, minkä\nhaluaa?»\n\n»Jos hän vain on kyllin voimakas», väitti tyttö. »Mutta naisen täytyy\naina taipua toisten ihmisten mielen mukaan.»\n\nNyt Patches oli varma hänen äänensävynsä uhmasta.\n\nTyttö jatkoi: »Ettekö voi, jollei elämä täällä tyydytä teitä, lähteä\nmuualle?»\n\n»Kyllä, mutta en minne hyvänsä, mihin haluni minua vetäisi. Kenties\njoku sheriffi etsii minua. Kenties olen karannut vanki. Kenties — oh,\ntuhansia seikkoja!»\n\nTyttö ei voinut vakavuudestaan huolimatta pidättää nauruaan.\n\n»Mitä hullutuksia!»\n\n»Miksi niin, hullutuksia? Mitä te ja ystävänne tiedätte minusta?»\n\n»Me tiedämme, että te ette ole sellainen mies», vastasi tyttö\nlämpimästi, »sillä», hän epäröi, »sillä te ette kerta kaikkiaan ole\nsitä maata.»\n\n»Tarkoitatteko kenties, ettei minussa ole miestä kylliksi tehdäkseni\npahaa ja joutuakseni vangiksi?» kysyi Patches, eikä Kitty saattanut\nerehtyä hänen äänensä katkerasta soinnista.\n\n»Mitä ihmettä, herra Patches!» hän huudahti. »Kuinka voitte luulla\nminun tarkoittavan sellaista? Antakaa minulle anteeksi! Ihmettelin\nvain, mitä teidänlaisenne hienosti sivistynyt mies saattaa löytää\ntästä yksitoikkoisesta elämästä? Tiedän uteliaisuuteni olevan\nanteeksiantamatonta, mutta minäpä sanon teille, että me kaikki\nihmettelemme, miksi oikeastaan olette täällä.»\n\n»Se on selvä», vastasi mies hymyillen taas omituista hymyään. »En sano\nteille muuta, kuin että olen täällä samasta syystä, joka ajoi teidät\nrouva Baldwinin luo tänään iltapäivällä.»\n\n»Sielunne parantamiseksi?» kysyi tyttö sydämellisesti.\n\n»Juuri niin», vastasi Patches vakavasti. »Sieluni pelastamiseksi.»\n\n»Hyvä, herra Patches, toivotan sielullenne pikaista parantumista»,\nhuudahti Kitty hilpeästi pysähdyttäen hevosensa ja ojensi kätensä\nseuralaiselleen. »Tässä eroavat tiemme. Tuolla näette Risti-Kolmion\nrakennukset. Minä lähden tätä tietä.»\n\nPatches ei salannut ihailuaan tarttuessaan tytön käteen ja\npuristaessaan sitä lujasti vastasolmitun ystävyyden merkiksi.\n\n»Kiitos, neiti Reid. Toistan vieläkin, että Rovastin arvostelu on\neittämätön.»\n\nTämä vastaus miellytti Kittyä silminnähtävästi.\n\n»Kuulkaahan», hän sanoi ikäänkuin haluten osoittaa ystävyyttään, »kai\ntiedätte, mitä teillä on odotettavissa Will-sedältä ja pojilta, kun he\nsaavat kuulla pikku seikkailustanne?»\n\n»Tietenkin tiedän», vastasi Patches kuin alistuen kaikkeen.\n\n»Ja annatteko heidän nauraa kustannuksellanne?»\n\n»Suon sen ilon heille kernaasti, neiti Reid.»\n\n»Mutta miksi ette kernaammin itse pysy naurajana?»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»No, he luulevat teidän tekevän jonkin tyhmyyden, eikö niin?»\n\n»Niin he aina luulevat. Ja minun on tunnustettava, että hyvin harvoin\npetän heidän luuloaan», hän lisäsi äänessään veitikkamainen sävy.\n\n»Olenpa varma», jatkoi tyttö miettiväisenä, »että Rovasti tahallaan\njätti selittämättä teille juoksuaidan erikoisuuden.»\n\n»Myönnän, että hänen aikaisempi menettelynsä antaa aihetta siihen\notaksumaan.»\n\n»No niin, jos niin on, miksi ette ratsasta huolettomasti kotiin\nja ilmoita hänelle päättäneenne työnne ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut?»\n\n»Tarkoitatteko, että te ette sano sanaakaan asiasta?» huudahti Patches.\n\nTyttö nyökkäsi hilpeästi. »Sanoin heille jo tänään, ettei ole\nrehellistä peliä, kun ei kukaan muu kuin Stella pidä teidän puolianne.»\n\n»Olette laupias samarialainen! Saatatte minut suorastaan musertavaan\nkiitollisuudenvelkaan!»\n\n»Sen parempi», nauroi Kitty. »Minua ilahduttaa, että ajattelette siten.\nEn karhua maksua, ennen kuin jonakin päivänä, kun olen kauheassa\nhädässä, mutta silloin saattekin maksaa täyden mitan. Näkemiin!»\n\nPatches katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä. Sitten\nhän ratsasti onnellisena kotiinpäin vastaanottaakseen omatunto hiukan\nhuonona, mutta sydän kevennä, toisten onnittelut nopean paluun johdosta.\n\nSamana iltana Phil hävisi hämärän tullen. Ja hiukan myöhemmin Jim Reid\nratsasti Risti-Kolmion portista.\n\nPata-Koukku-S:n omistaja oli kookas mies, pitkä ja hartiakas,\nsuorapuheinen ja varma, mikä ainakin vieraaseen saattoi tehdä\nrehentelevän vaikutuksen. Kun Patches esiteltiin hänelle, tarkasteli\nkarjakartanon omistaja häntä arvostelevin katsein, vastasi varsin\nlyhyesti hänen tervehdykseensä ja käänsi pian hänelle selkänsä ryhtyen\njuttelemaan tutumpien perheenjäsenten kanssa.\n\nTunnin verran he keskustelivat seudun yleisistä asioista, kuten\nnaapurien kesken on tapana. Sitten vieras nousi lähteäkseen, ja Rovasti\nsaattoi häntä. Kun he olivat ehtineet muutaman askelen päähän, niin\nettä portailla istuvat eivät enää saattaneet kuulla heidän ääntään,\nkysyi Reid matalalla äänellä: »Oletko hiljan huomannut mitään erikoista\nkarjassasi, Will?»\n\n»En. Emme ole juuri käyneetkään sitä tarkastamassa viime aikoina. Phil\nja pojat ovat puuhanneet hevosten kanssa joka päivä, eikä uudesta\nmiehestä ole vielä suurtakaan apua.»\n\n»Kuka hän on?» kysyi Reid.\n\n»En tiedä muuta, kuin että hän sanoo nimensä olevan Patches.»\n\n»Hullunkurinen nimi», murahti Reid.\n\n»Onpa kyllä, mutta hullunkurisia nimiä on paljon, Jim», vastasi Rovasti\ntyynesti. »Enpä tiedä, onko se sen hullunkurisempi kuin Skinner tai\nFoote tai Hogg tai sadat muut. Me emme vain ole koskaan sattuneet\nkuulemaan sitä, siinä kaikki.»\n\n»Mistä hänet löysit?»\n\n»Hän tuli tänne ja pyysi työtä. Hän on aivan kokematon, mutta hänellä\non hyvää tahtoa ja taipumusta myöskin.»\n\n»Minä en huolisi vieraita talooni», virkkoi Jim mutkattomasti.\n\n»Lorua!» vastasi Rovasti. »Monet parhaista miehistäni olivat minulle\nventovieraita, kun pestasin heidät palvelukseeni. Sinä ja minä olisimme\nvieraita, jos menisimme muutamia maileja edemmäs Williamson Valleyta.\nPatches on kelpo mies, sen takaan. Tänäänkin hän on ollut koko päivän\nyksinään ulkona korjaamassa juoksuaitaa.»\n\n»Juoksuaitaa?»\n\n»Niin, se on paikoitellen kurjassa kunnossa.»\n\n»Niin on, ja minä näin tänään parisataa yardia aidan toisella puolen,\nTailholtin puolella nimittäin, vasikan, joka oli vasta merkitty\nTailholt-raudalla, ja lyönpä vetoa vaikka tuhat dollaria, että se oli\nRisti-Kolmion lehmän vasikka.»\n\n»Mitä syytä sinulla on luulla niin?» kysyi Rovasti rauhallisesti.\n\n»Se muistutti täydelleen sinun Hereford-karjaasi, ja kun olin\nratsastanut puoli mailia eteenpäin, näin tällä puolen lehmäsi, joka oli\nkadottanut vasikkansa.»\n\n»He tietävät, että meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää tarkkaa\nhuolta karjastamme», virkkoi Rovasti.\n\n»Jos olisin sinun sijassasi, lähettäisin jonkun taatuista miehistäsi\ntarkastamaan juoksuaitaa», vastasi Jim merkitsevästi, hypätessään\nsatulaan.\n\n»Nyt iskit kirveesi kiveen, Jim», vastasi Rovasti vakavasti. »Se mies\nei erota Risti-Kolmion merkkiä Viisikulmiosta tai Pata-Koukku-S:stä.»\n\n»Se on sinun asiasi, Will. Ajattelin vain, että olisi parasta sanoa se\nsinulle», murahti Jim. »Hyvää yötä.»;\n\n»Hyvää yötä, Jim! Kiitos käynnistäsi.»\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nIltahämärissä.\n\n\nKun Kitty Reid sanoi Patchesille, että syynä hänen käyntiinsä rouva\nBaldwinin luona oli hänen sielunsa sairaus, piili hänen leikillisissä\nsanoissaan vakava pohjasävy. Mutta vielä enemmän kuin tämä syy oli\nhänet ajanut Risti-Kolmioon halu nähdä muukalainen, josta oli kuullut\npaljon kerrottavan. Phil oli sanonut, että Kitty varmasti pitäisi\nPatchesista. Philin sanojen mukaan puhui tämä Kittyn kieltä: osasi\nkertoa ihmisistä ja kirjoista ja kaikesta muusta, mistä Williamson\nValleyn asukkailla ei ollut kaukaisinta aavistustakaan.\n\nMutta ratsastaessaan kotiinpäin sanottuaan hyvästi Patchesille\ntunsi tyttö ristiriitaisten ajatusten viiltelevän mieltään. Hän oli\ntyytyväinen kohtaukseen; Patches oli herättänyt hänen mielenkiintoaan\nja huvittanut häntä. Hän iloitsi tästä pienestä seikkailusta,\njoka ainakin yhdeksi iltapäiväksi oli tuonut hiukan vaihtelua\nyksitoikkoiseen, arkiseen elämään. Mutta toisaalta oli muukalainen,\njonka Kitty vaistomaisesti tunsi kuuluvan toiseen maailmaan kuin se,\nmissä hän itse oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa, herättänyt\nhänessä kaipuun kaikkeen siihen, jota hän kotoisessa elämässään\nikävöi. Muukalainen oli saattanut hänen mielensä levottomaksi ja\ntyytymättömäksi. Ja siitä Kitty oli vilpittömästi pahoillaan. Hän ei\ntahtonut kaivata pois kotoaan, hän oli koettanut tukahduttaa sielunsa\nikävän ja kaipauksen. Hän oli monesti katunut niitä kolmea vuotta,\njotka oli viettänyt koulussa. Ja kuitenkin oli niillä vuosilla ollut\nsuuri merkitys hänen elämässään; ne olivat olleet ihania vuosia. Mutta\nkaikesta huolimatta tuntui Kittystä — nyt kun hän jälleen oli kotona ja\nkouluaika oli häipynyt menneisyyteen — että ne olivat kylväneet hänen\nmieleensä vain kaipausta ja ikävää.\n\nSiihen saakka, kun tämä ensimmäinen suuri muutos — kouluunlähtö —\nhänen elämässään tapahtui, oli se maailma, missä hän oli syntynyt ja\nkasvanut, ollut hänelle kaikki kaikessa. Hänen lapsuutensa päivät\nolivat olleet iloisia ja huolettomia, kuten hänen isänsä nuorten\nvarsojen, jotka hilpeinä temmelsivät laitumilla. Ne harrastukset,\njotka täyttivät hänen isänsä ja äitinsä päivät, olivat täyttäneet\nhänenkin päivänsä, ja hänen naapureittensa ja ystäviensä surut ja ilot\nolivat olleet hänenkin surunsa ja ilonsa. Ja tärkein tekijä hänen\nvarhaisimmasta lapsuudestaan hänen naiseksi kehittymiseensä saakka\noli Phil, hänen leikkikumppaninsa, koulutoverinsa, suojelijansa,\nsankarinsa ja orjansa. Ja että Phil oli hänen paras ystävänsä ja\nnuoruudenrakastettunsa, tuntui Kittystä yhtä luonnolliselta kuin hänen\nsuhteensa vanhempiinsa. Hänestä tuntui varmalta, että kaikki aina olisi\njäävä silleen.\n\nJa sitten olivat tulleet nuo vuodet — kypsymisaika tytöstä\nnuoreksi naiseksi — jolloin hän kotiseutunsa yksinkertaisesta\nja luonnonraikkaasta elämästä oli siirtynyt maailmaan, jossa\nihmistä arvostellaan keinotekoisten sivistysarvojen ja ulkonaisten\nominaisuuksien mukaan. Kittyn syntymämaassa arvostellaan miestä\nmieskuntoisuuden mittakaavan mukaan, naista hänen naisellisuutensa\nperusteella. Rohkeus, voimakkuus, vilpittömyys, kunnia, työkelpoisuus\n— ne olivat miehen luonteen parhaat perusominaisuudet siinä maassa,\njossa Kitty oli elänyt varhaisimman nuoruutensa; ja samoin ovat ne,\nvaikkakin herkemmässä ja hellemmässä muodossa, naisen kauneimmat\nmainesanat. Mutta Kitty oli jättänyt nämä arvot taakseen muuttaakseen\nympäristöön, jossa vallan toiset avut ovat ensi sijalla. Täällä uudessa\nmaailmassa hän oppi, että miehiä ja naisia ei tule mitata heidän\nmiehekkyytensä tai naisellisuutensa perusteella — ei voiman, vaan\nkoulutuksen mukaan, ei rohkeuden, vaan älyllisen kehityksen mukaan, ei\nmielenlaadun, vaan tapojen mukaan, ei kunnian, vaan menestyksen mukaan,\nei työkelpoisuuden, vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan, jonka usein\nmääräävät muut seikat kuin työkuntoisuus.\n\nEnsimmältä oli Kittyä tenhonnut ja kiinnostanut tämä monivivahteinen,\nloistava ja ikuisesti vaihteleva elämä. Sitten hän oli kyllästynyt\nsiihen ja palavasti kaivannut takaisin kotiin. Mutta kuukausien\nkuluessa hän oli yhä enemmän tottunut uuteen ympäristöönsä ja\nsulautunut sen elin- ja ajatustapoihin. Ja juuri kun Kitty oli päässyt\ntälle asteelle, oli hänen koulutuksensa lopussa ja hänen oli palattava\ntakaisin kotiin, maahan, missä Granite Mountain harmaana ja jykevänä ja\njärkkymättömänä valvoo ihmislasten kohtaloita.\n\nPalattuaan oli Kitty ensimmäisinä päivinä osoittanut vilkasta\nharrastusta kaikkeen, mitä kotona tapahtui. Kotielämä yksinkertaisine\ntottumuksineen ja sydämellisine omaisineen ja naapureineen tuntui\nKittystä kotoiselta satamalta, johon hän pitkien harharetkien\njälkeen jälleen oli laskenut ankkurinsa. Ja Phil oli miehisessä\nvoimakkuudessaan ja yksinkertaisessa rehtiydessään saanut Kittyn\ntuntemaan yhä suurempaa kiintymystä syntymämaahansa.\n\nMutta kun ensimmäisten päivien hilpeä rupattelu oli lopussa, kun\nkaikki entiset ystävät olivat käyneet Kittyä tervehtimässä ja\nkaikki puheenaiheet ehtyneet, alkoi Kittylle selvitä, mitä hänen\nkoulutuksensa, kuten hänen vanhempansa sitä sanoivat, oikeastaan oli\nhänelle merkinnyt. Näiden kolmen vuoden vaikutusta hänen elämäänsä ei\nsaattanut pyyhkiä jäljettömiin. Koko siitä ajatus- ja katsomustavasta,\njonka hän näiden kuluessa oli omaksunut, hän ei saattanut enää\nirtautua. Sen vuoksi ei Kitty saattanut olla tuntematta syvää juopaa\nkotoisen elämänsä ja sen elämän välillä, johon hän näiden kolmen vuoden\njälkeen tunsi kuuluvansa.\n\nMeidän on usein pakko tehdä vertailuja, vaikka emme sitä mielisi.\nKitty teki todellakin parhaansa suurentaakseen omissa silmissään\nniiden olojen ja ihmisten arvoa, jotka olivat täyttäneet hänen\nlapsuutensa, mutta kaikesta huolimatta oli se sangen vähäinen\nmitattuna sillä mittapuulla, joka hänen saamansa koulutuksen mukaan\noli tärkein ihmisiä ja oloja arvosteltaessa. Philin terve, miehekäs\nvoima ja rehtiys — yhtä ryhdikäs kuin viilien hevosten, joista hän\noli saanut nimensä — jäivät pakostakin varjoon, koska hän ei kyennyt\npukemaan komeaa vartaloaan hienon sivistyksen vaatimaan tapaan. Hänen\nyksinkertainen ja suoraviivainen maailmankatsomuksensa teki Kittyyn\nhiomattoman, epähienon, karkean vaikutuksen. Hänen rehti luonteensa\nja luontainen älykkyytensä, joka jokapäiväisestä ympäristöstä löysi\nrunsasta virikettä hänen ajatuselämälleen, näyttivät Kittyn silmissä\nsivistymättömyydeltä ja suurkaupunkilaiselämän vaatiman seurustelukyvyn\npuutteelta.\n\nKoko naisellisen sydämensä voimalla Kitty oli taistellut näitä\nvertailuja vastaan — ja jatkanut niiden tekemisiä. Kaikki, mikä hänen\nluonteessaan kuului Granite Mountainin maahan, siihen maahan, joka\noli hänet synnyttänyt, tunsi vetovoimaa Philin puoleen, mutta kaikki\nse, minkä hän kolmena kouluvuotenaan oli oppinut ja omaksunut, työnsi\ntämän yhä kauemmaksi tytön sydämestä. Ja nyt oli hänen kohtauksensa\nPatchesin kanssa jälleen kiihdyttänyt ja yllyttänyt näitä voimia, jotka\nsyvensivät juopaa hänen ja Philin välillä, ja ajatustensa myrskyävässä\nristiaallokossa hän tunsi vihaavansa maata, jota rakasti, kammoavansa\nelämää, joka kiehtoi vastustamattomalla tenhovoimallaan, halveksivansa\nniitä, joihin oli kaikilla sydämensä siteillä kiintynyt, ja kieltävänsä\ntunteen, josta hänen sydämensä iloitsi ja ylpeili.\n\nKittyn herätti näistä tuskaisista mietteistä hänen kaksi nuorempaa\nveljeään, jotka kotiveräjällä törmäsivät häntä vastaan ottaakseen\nhaltuunsa hänen hevosensa ja viedäkseen sen talliin. Oli jo miltei\nillallisaika, ja Kitty riensi äitinsä luo keittiöön pysähdyttyään\npihalle juomaan siemauksen raitista, virkistävää vettä.\n\nRouva Reid työskenteli parhaillaan keittiössä, nuorin poikansa Jack\napunaan. Hän oli vartaloltaan hiukan Kittyä lyhyempi, jonkin verran\npyylevyyteen taipuva nainen, ja hänen kasvoillaan asusti tyyni,\nhillitty rauha, kuten usein naisilla, jotka nurkumatta suorittavat\nvaativan työnsä kodin vaalijana. Hänen silmiensä loiste hänen\npuhuessaan Kittystä tai kuullessaan jonkun toisen lausuvan hänen\nnimensä ilmaisi, mitenkä suuri tila ainoalla tyttärellä oli äidin\nsydämessä.\n\nHeidän puuhaillessaan kotoisissa töissä kertoi tyttö\nyksityiskohtaisesti äidilleen keskustelun Risti-Kolmion emännän\nkanssa vastaten tarkasti kaikkiin kysymyksiin, joita tämä teki\nnaapurikartanoon saapuneen muukalaisen johdosta. Mutta kohtauksestaan\nPatchesin kanssa Kitty ei kertonut paljon; hän mainitsi vain lyhyesti\nkotimatkalla tavanneensa tämän. Myöskin illallisen aikana oli Patches\npääasiallisena keskustelunaiheena, mutta sekä Kitty että herra\nReid, joka oli palannut kotiin parahiksi aterialle, olivat varsin\nharvasanaisia.\n\nKun illallinen oli syöty ja iltatyöt suoritettu, istuutui Kitty\nkuistille, luoden katseensa laajojen laidunmaiden yli valoja\nkohden, jotka loistivat tummien pähkinäpuiden lomitse ilmaisten\nRisti-Kolinio-Kartanon rakennusrykelmän paikan. Hänen isänsä oli\nmennyt ulos, ja äiti oli jäänyt sisälle houkutellakseen pikku Jackin\nvuoteeseen. Pihan toiselta puolen väenrakennuksesta kuuluivat miesten\näänet epäselvinä ja kaukaisina.\n\nKittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt\nhänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana\nhänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään?\nHän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen,\nnaurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja\nriemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa\ntyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen\nvaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin\nsynkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä,\nvaloa ja kauneutta.\n\nSitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon\nsukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten\nja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn\npoikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.\n\nTytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen\nhän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä\nkohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän\nlaskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.\n\n»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli\npuhuttavaa.\n\n»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina\nheti jälleen hypähtämään ratsaille.\n\nKitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymään\nRovastin luona.»\n\n»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasi\nPhil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»\n\nSeisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun\non, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»\n\nSe oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina\nvaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.\n\n»Kenties olin hiukan alakuloinen», myönsi hän. »Olen iloinen tulostasi.»\n\nHe saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo\nkertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen\noli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan\nja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes\nKittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva\nReid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja\nvetäytyi itse omaan huoneeseensa.\n\n»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata\nitään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden,\njoka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän\nvälillään.\n\n»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se\nole totta.»\n\n»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän\nympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»\n\nTyttö tuijotti vastaamatta eteensä.\n\n»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se\nmahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne\nsitä.»\n\n»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että\nolen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia\nkuin sinäkin.»\n\n»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan,\nsinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen\npoikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet\nnaisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»\n\nJälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä\nalun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»\n\nPhil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää\nhyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»\n\n»Ei — ei», keskeytti tyttö nopeasti, »en minä sitä tarkoita — tarkoitan\n— Phil, kuinka sinä voit tyytyä elämään täällä? Sehän tarjoaa\nsinunlaisellesi miehelle kovin vähän mahdollisuuksia.»\n\n»Kovin vähän!» Hänen äänensä ilmaisi tytön sanojen osuneen arkaan\nkohtaan. »Minähän sanoin sinulle, että sinä et tunne täkäläistä elämää.\nTäällä on kaikkea, mitä mies saattaa toivoa. Täällä on kaikkea, mitä\nelämä saattaa tarjota — tarkoitan, mikä elämässä on jonkin arvoisia.\nMutta luulen», hän jatkoi alakuloisesti, »että sinun on vaikea\nsitä käsittää — nyt. Se on yhtä vaikeaa kuin saada kaupunkilainen\nkäsittämään, että ihminen ei ole yksinään, vaikka hänellä ei olisikaan\nsuurta ihmisjoukkoa ympärillään. Mutta rakastan tätä elämää ja tyydyn\nsiihen niin kuin hevoset Granite Mountainin harjanteella rakastavat\nelämäänsä ja tyytyvät siihen.»\n\n»Mutta eikö sinusta joskus tunnu, että sinulla olisi suurempia\nmahdollisuuksia — etkö joskus toivo voivasi elää siellä, missä —» Hän\nei keksinyt sanoja ja vaikeni. Phil sai jollakin merkillisellä tavalla\nhänen sanottavansa aina tuntumaan niin vähäpätöiseltä.\n\n»Tiedän mitä tarkoitat», vastasi Phil. »Tarkoitat, eivätkö hevoset\ntoivo voivansa asua hienoissa talleissa, missä tusinoittain miehiä\nniitä palvelisi, ja kantaa selässään komeita, kullalla kirjattuja\nsatuloita ja tanssia kaduilla tuhatpäisten ihmisjoukkojen ihailtavina?\nEi, hevosilla on enemmän järkeä. Vain ihminen voi tehdä itsestään\nnarrin. On yksi ainoa asia, joka saisi minut alistumaan siihen, ja sinä\ntiedät, mikä se on.»\n\nHänen viimeiset sanansa taittoivat hänen sanojensa kärjen, ja Kitty\nvastasi hellästi: »Sinä olet katkera tänä iltana, Phil. Se ei ole sinun\ntapaistasi.»\n\nMies ei vastannut.\n\n»Onko jokin tänään mennyt hullusti?» intti tyttö.\n\nPhil käännähti äkkiä hänen puoleensa ja hänen sanoissaan paloi\nharvinainen hehku. »Näin sinut tänään kartanolla — sinun lähtiessäsi\nkotimatkalle. Sinä et edes katsahtanut aitaukseen päin, missä tiesit\nminun olevan työssä, ja se kirveli sydäntäni. Kitty, rakas tyttö,\nemmekö enää koskaan saa takaisin entisiä päiviä?»\n\n»Vaiti, Phil», sanoi Kitty kuin olisi puhunut pikkuveljilleen.\n\nMutta Phil jatkoi herkeämättä. »Ei, tänä iltana puhun suuni puhtaaksi.\nSiitä lähtien kun palasit kotiin, olet kieltäytynyt kuuntelemasta minua\n— sinä olet pakottanut minut vaikenemaan. Tahdon, että sanot minulle,\nmuuttaisiko se asian, jos minä olisin Honourable Patchesin kaltainen.»\n\n»En tunne herra Patchesia», vastasi tyttö.\n\n»Sinä tapasit hänet tänään, ja tiedät, mitä tarkoitan. Muuttaisiko se\nasiaa, jos minä olisin hänen kaltaisensa?»\n\n»Phil rakas, en osaa vastata siihen kysymykseen.»\n\n»Siis syynä muutokseen, joka sinussa on tapahtunut, ei ole se, että\nminä kuulun tähän maahan enkä johonkin kaupunkiin tuolla kaukana\nidässä?»\n\n»Jos minä olen muuttunut, niin se on siksi, Phil, että minusta on\ntullut nainen, niin kuin sinusta mies.»\n\n»Niin, minusta on tullut mies», vastasi Phil, »mutta minä en ole\nmuuttunut — pojan rakkaus on vain muuttunut miehen rakkaudeksi.\nMuuttaisiko se asian, Kitty, jos sinä voisit pitää enemmän elämästä\ntäällä — tarkoitan, jos sinä voisit olla tyytyväinen kaikkeen siihen,\nmikä merkitsee meille niin paljon.»\n\nJälleen tyttö vastasi. »En tiedä, Phil. Mistä sen tietäisin?»\n\n»Tahdotko koettaa, Kitty, tahdotko koettaa pitää vanhasta kodistasi\nniin kuin ennen pidit siitä?»\n\n»Phil, olen koettanut. Minähän koetan!» huudahti tyttö. »Mutta en\nluule, että merkitsee paljoakaan, pidänkö elämästä täällä vai enkö.\nTiedän varmasti, Phil, että jos voisin», hän epäröi, mutta jatkoi\nsitten urheasti, »jos voisin rakastaa sinua niin kuin toivot, niin\nmikään muu ei merkitsisi mitään. Sinä sanoit voivasi pitää mistä\nelämästä hyvänsä, kunhan se miellyttäisi minua. Etkö luule minun voivan\ntyytyä mihin elämään hyvänsä, jos vain mies, jota rakastan, pitäisi\nsiitä?»\n\n»Luulen», sanoi Phil, »ja se on vastaus kysymykseeni.»\n\n»Mikä on vastaus?» kysyi Kitty.\n\n»Rakkaus, juuri rakkaus! Kitty — jokainen paikka, missä rakkaus asuu,\non hyvä. Ilman rakkautta ei mikään paikka voi tyydyttää. Iloitsen\nsiitä, että sanoit sen. Sen tahdoin sinun sanovan. Olen Patchesin\nkaltainen. Olen löytänyt tehtäväni.» Nyt ei hänen äänessään enää ollut\nkatkeruuden hiventäkään.\n\nKitty oli syvästi liikuttunut. »En luule käsittäväni tarkoitustasi,\nPhil», hän virkkoi.\n\n»Etkö käsitä sitä, Kitty?» vastasi mies. »Minun tehtäväni on nyt\nvoittaa sinun rakkautesi, saada sinut rakastamaan minua sellaisena kuin\nolen, miehenä — eikä koettaa muuttua sellaiseksi, jollaisen luulen\nsinua miellyttävän. Sinun täytyy rakastaa miestä eikä sitä, mitä hän\ntekee tai missä elää. Eikö olekin niin?»\n\n»On», vastasi Kitty hitaasti. »Varmasti niin on. Niin sen täytyy olla,\nPhil.»\n\nMies nousi nopeasti. »Hyvä», hän sanoi miltei töykeästi. »Nyt lähden.\nMutta älä erehdy, Kitty. Sinä olet minun, tyttö, sen lain voimalla,\njoka on yläpuolella kaiken sen, mitä olet oppinut koulussasi. Sen saat\noppia tuntemaan. Aion voittaa sinut — sinä olet kuuluva minulle, sillä\nsinä olet minun.»\n\nSilloin Kittykin nousi, ja heidän seistessään hetkisen vaieten ja\nkatsoen toisiaan silmiin tunsi tyttö miehen voiman, ja hänen sydämensä\ntunsi riemua ja ylpeyttä, vaikka se ei voinutkaan antaa hänelle\nkaikkea, mitä hän pyysi.\n\nNähdessään Philin ratsastavan pois ja häviävän öiseen pimeään, joka\njälleen rannattomana ja äänettömänä peitti seudun pehmeään vaippaansa,\nmietti Kitty katumus mielessään, häipyisikö hän kenties näin ainiaaksi\nhänen elämästään? Ainiaaksi?\n\nPhilin päästäessä hevosensa veräjästä aitaukseen kuului läheltä\nyön hämärästä suuren oriin hirnunta. Samassa kaikui vielä lähempää\nhiljainen nauru ja tähtien loisteessa Phil näki miehen hahmon aidan\nluona. Hänen astuessaan lähemmäksi kuului Patchesin ääni.\n\n»Se oli varmasti Muukalainen.»\n\n»Niin oli», vastasi Phil. »Mutta miksi ette ole jo vuoteessa?»\n\n»Kuuntelin hevosien hirnuntaa ja mietin», vastasi Patches.\n\n»Mietitte tehtäväänne?» kysyi Phil tyynesti.\n\n»Kenties», myönsi toinen.\n\n»Sitä teidän ei tarvitse surra. Kyllä te vielä pääsette sen herraksi»,\nvastasi paimen.\n\n»Toivoisin olevani yhtä varma asiasta», vastasi Patches miettiväisenä.\n\nJa he tiesivät molemmat käyttäneensä suurta oritta vain vertauskuvana.\n\n»Ja minä toivoisin olevani yhtä varma oman tehtäväni onnistumisesta\nkuin teidän», jatkoi Phil.\n\nPatchesin ääni kuvasti herkkää myötätuntoa hänen kysyessään\nmiettiväisenä: »Niinkö, onko teilläkin siis tehtävä? Se ilahduttaa\nminua.»\n\n»Ilahduttaa?»\n\n»Niin», ja Patches laski kätensä kumppaninsa olalle heidän kääntyessään\nkartanoa kohden. »Phil, olen tullut siihen johtopäätökseen, että\nmaailma on kovin yksitoikkoinen paikka miehelle, jolla ei ole mitään\ntehtävää.»\n\n»Mutta yhtäkaikki näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka ovat aina\nolevinaan hommassa, vaikka he itse asiassa eivät tee yhtään mitään»,\nvastasi Phil naurahtaen.\n\n»Minä sanoinkin miehelle», vastasi Patches.\n\n»Totta», myönsi Phil. »Mies kaipaa miehen työtä.»\n\n»Ja», jatkoi Patches, »minusta tuntuu, että maailmassa on yksi ainoa\ntyö, joka on oikean miehen arvoinen.»\n\n»Sekin pitää paikkansa», yhtyi paimen.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nKeskustelua polttomerkeistä.\n\n\nMuutamia päiviä Jim Reidin käynnin jälkeen Rovastin luona\npysähtyi kaksi Vinoneliö-ja-Puolikkaan miestä matkalla Cherry\nCreekiin päivälliselle karjakartanoon. Rovasti oli tunnettu\nvieraanvaraisuudestaan. Hänen talossaan oli aina pöydässä sija miehelle\nja tallissa hänen hevoselleen, ja isäntä oli aina valmis pihallaan\npähkinäpuiden alla syventymään rattoisaan keskusteluun vieraittensa\nkanssa. Ja niinpä olikin koko seudussa tuskin ainoatakaan paimenta,\njoka ei ratsastusretkillään olisi katsastanut Rovastin karjaa miltei\nyhtä huolellisesti ja harrastusta osoittaen kuin oman isäntänsä laumaa.\n\nNiinpä nämä Tonto Fiatista saapuneet ratsastajat kertoivat Rovastille\nnähneensä Risti-Kolmion karjaa Tooheyn lähteillä juomassa ja\nhuomanneensa useiden eläimien kärsivän pattimadoista.\n\n»Pysähdyimme katsomaan, kuinka niiden laita oli, ja poltimme yhteen\nvasikkaan teidän merkkinne», sanoi Shorty Myers.\n\n»Kiitoksia paljon, pojat», vastasi Rovasti, sitten hän jatkoi\ntavalliseen leikkisään tapaansa: »Poltittekohan siihen vain oikean\nmerkin?»\n\n»Emme sentään kaikki ole Tailholt Mountainin palveluksessa», vastasi\ntoinen ratsastaja, Bert Wilson, ympärillä istuvien nauraessa Rovastin\nkysymykselle.\n\nWilsonin puhuessa huomasi Patches hämmästyksekseen naurun kaikkoavan\näsken niin hilpeiltä kasvoilta ja miesten luovan toisiinsa merkitseviä\nkatseita.\n\n»Onko kukaan sattunut näkemään mitään viime aikoina?» kysyi Rovasti\ntyynesti.\n\nHänen kysymystään seurasi hetken hiljaisuus vieraiden katsoessa\nkysyvästi Patchesista Rovastiin ja sitten Philiin. Phil osoitti\nhyväksyvästi hymyilemällä luottavansa muukalaiseen, ja Shorty jatkoi:\n»Löysimme pari vastamerkittyä vasikkaa, joilla viime viikolla ei\nnäyttänyt olevan lainkaan emää, ja Bud Stillwell sanoo, ettei D. I:n\nnaapuruudessa ole kaikki niin kuin olla pitäisi.»\n\nJälleen seurasi hiljaisuus. Patchesista se tuntui myrskyä ennustavalta.\nHän oli huomannut vieraiden kysyvät katseet ja Philin äänettömän\nvastauksen, mutta hän ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Hän\nsaattoi vain itsekseen ihmetellä ja odottaa, sillä vaistomaisesti hän\ntunsi, ettei hänen pitänyt ottaa osaa keskusteluun. Hänestä tuntui,\nettä nämä voimakkaat miehet, jotka niin hyväntahtoisesti olivat\nottaneet hänet seuraansa, kernaammin näkivät hänen pysyvän heidän\npiirinsä ulkopuolella, kun oli kysymys heidän ammatistaan.\n\n»No niin, pojat», sanoi Rovasti ikäänkuin haluten lopettaa\npuheenaiheen, »olen nähnyt täällä monenlaisia miehiä ja monenlaista\nhommaa, mutta en vielä koskaan ole nähnyt miestä, jonka ei olisi\ntarvinnut maksaa siitä, mitä on saanut. Kerran miehen on maksettava\ntäysi hinta kaikesta, mitä hän elämässä saa, tahtoipa tai ei.»\n\n»Se laki pitää paikkansa muihinkin kuin karjanhoitajiin nähden, vai\nmitä, herra Baldwin?» Patches ei ollut enää saattanut pysyä vaiti\nja luodessaan katseensa häneen hämmästyivät miehet hänen kasvojensa\nilmettä.\n\nRovasti katsoi suoraan silmiin, joissa kuvastui monia tuskallisia\nmuistoja ja harras pyrkimys. »Siis?»\n\n»Tarkoitan», sanoi Patches hämillään, ikäänkuin hän tahtomattaan olisi\npuhjennut puhumaan, »että se, mitä sanotte, koskee myöskin niitä, jotka\nelävät toimettomina — tekemättä mitään hyödyllistä työtä — yhtä hyvin\nkuin niitä, jotka ovat epärehellisiä työssään tai jotka ehdoin tahdoin\nvarastavat toisen omaisuutta.»\n\nKatse kiinteästi suunnattuna Patchesiin Rovasti vastasi verkalleen:\n»Uskon, että niin on, Patches. Niin täytyy olla. Mies, joka ottaa, mitä\nei ole ansainnut, saa kerran tavalla tai toisella maksaa siitä.»\n\n»Kuka hän on?» kysyivät vieraat Curlylta ja Bobilta satuloidessaan\nhevosensa päivällisen jälkeen.\n\nRisti-Kolmion miehet pudistivat päätään.\n\n»Hän putosi tänne kuin pilvistä eräänä päivänä ja Rovasti otti hänet\npalvelukseensa», selitti Bob.\n\n»Mutta hän on paras nyrkkeilijä, mitä näillä main koskaan on ollut.\nJollette usko, niin koettakaa!» lisäsi Curly innokkaasti.\n\n»Puhut kai kokemuksesta», nauroi Bert.\n\n»Vajaan minuutin kokemuksesta», myönsi Curly.\n\n»Hullunkurinen nimi», arveli Shorty.\n\nBob hymyili. »Niin Curlykin sanoi — ensiksi.»\n\n»Mutta sitten hän muutti mieltään, vai mitä?»\n\n»Totta vie», selitti Curly, »hänellä on hyvät suositukset nimelleen,\nolipa hän minkä niminen tahansa.»\n\nVieraat nousivat satulaan tarkastellen Honourable Patchesin komeata\nvartaloa, joka hiukan etäämpää sivuutti heidät.\n\n»Kenties olet oikeassa», myönsi Shorty, »mutta hän puhuu juuri kuin\nkoulumestari.»\n\n»Ei hän olekaan karjanhoitoja», yhtyi Bert puheeseen.\n\n»Ei, mutta se hänestä tulee, sen takaan», vastasi Curly välittämättä\nShortyn viittauksesta Patchesin korkeaan sivistykseen.\n\n»Minä myöskin», yhtyi Bob.\n\n»No niin, ensi karjankierroksessa se nähdään», tuumivat vieraat.\n»Näkemiin!» ja he olivat poissa.\n\nSeuraavana päivänä hiukan ennen aamiaista Phil sanoi Patchesille:\n»Antakaa Snipille ruokaa ja satuloikaa se. Te tulette tänään\nratsastusretkelle minun kanssani.»\n\nPatchesin katsahtaessa häneen hämmästyneenä hän lisäsi nauraen: »Annan\nkoululleni lupaa ja Will-sedän mielestä teidän lastentarha-aikanne saa\nvähitellen loppua.»\n\nHeidän ratsastaessaan suuren laidunmaan poikki etelää kohti ilmoitti\npäällysmies, että seuraavat viikot kuluisivat karjan tarkastamiseen.\n\n»Saanko kysyä mitä varten?» kysyi Patches, rohkaistuneena paimenen\nystävällisestä äänensävystä.\n\nPhil oli kyllin tahdikas ollakseen hymyilemättä Patchesin kysymykselle\nja vastasi asialliseen sävyyn: »Katsoaksemme, että eläimet ovat\nterveitä, merkitäksemme jonkin vasikan, pitääksemme lähteensilmät auki\nja ylimalkaan tarkastaaksemme karjamme.»\n\n»Ja te haluatte minun ratsastavan kanssanne?» kysyi Patches empien.\n\n»Kyllä, Will-sedän mielestä olette liian hyvä mies tuhlattavaksi\ntyhjänpäiväisiin pihahommiin, ja sitä varten aion valmistaa teidät\nottamaan osaa ensi karjankierrokseen.»\n\nHänen sanojensa vaikutus oli kerrassaan yllättävä. Patchesin kasvoille\nlevisi tumma puna, ja hänen silmistään loisti ilo hänen katsoessaan\ntoveriinsa. »Entä te — mitä arvelette siitä, Phil?» hän kysyi.\n\nPaimen nauroi hänen innolleen. »Minäkö? Minä arvelen samaa kuin koko\najan — siitä lähtien kun tulitte taloon pyytämään työtä.»\n\nPatches veti syvän henkäyksen, ojentautui satulassaan ja katsoi\npoispäin Granite Mountainia kohden. Phil tunsi sydämessään lämpimän\nmyötätunnon ailahduksen miestä kohtaan, joka näytti niin hartaasti\nkaipaavan miehen työtä ja paikkaa miesten joukossa.\n\nDeep Washin puoleisen aidan vieressä isolla laitumella he näkivät\nmuutamien lehmien syövän tuoretta ruohoa. Heidän tultuaan lähemmäksi\nPhil irroitti lassonsa Patchesin luodessa häneen kysyvän katseen.\n\n»Saatamme alkaa tästä», sanoi Phil. »Huomaatteko noissa eläimissä\nmitään erityistä?»\n\nPatches tarkasteli lehmiä, mutta turhaan.\n\n»Ettekö huomaa mitään tuossa vasikassa?» kysyi Phil avaten\nlassovyyhtiään. »Tarkoitan tuota, jolla on valkoinen turpa?»\n\nPatches epäröi vieläkin.\n\nPhil auttoi jälleen häntä. »Katsokaa sen korvia.»\n\n»Niissä ei ole merkkiä», huudahti Patches.\n\n»Ja mikä merkki niissä pitäisi olla?» kysyi hänen opettajansa.\n\n»Oikea alta leikattu ja vasen halkaistu, jos se kuuluu\nRisti-Kolmio-Kartanolle», vastasi oppilas ylpeästi, ja samassa\nhengenvedossa hän jatkoi: »Sillä ei myöskään ole polttomerkkiä.»\n\nPhil hymyili hyväksyvästi. »Juuri niin, ja nyt otamme sen kiinni, ennen\nkuin joku ehtii ennen meitä.» Puhuessaan hän kannusti hevosensa eläimiä\nkohti.\n\n»Mutta mistä tiedätte sen kuuluvan Risti-Kolmio-Kartanon karjaan?»\nkysyi Patches.\n\n»Ei se kuulukaan», selitti Phil nauraen. »Se kuuluu minulle.»\n\n»En ymmärrä, mistä sen tiedätte.»\n\n»Tiedän sen, koska tunnen karjan», selitti Phil, »ja koska satun\nmuistamaan juuri tuon vasikan viimekertaisesta karjakierroksesta. Se\nkarkasi meiltä Mint Washin metsään. Jos pidätte sitä hetkisen silmällä,\nniin saatte nähdä sen menevän Viisikulmiolla merkityn lehmän luo.\nViisikulmio on minun merkkini — minä omistan hiukan karjaa, joka kulkee\nlaitumella yhdessä Will-sedän lauman kanssa.»\n\nPhilin vielä puhuessa juoksi vasikka pelästyneenä lehmän luo, joka oli\nmerkitty Philin selittämällä tavalla ja joka osoitti vasikkaa kohtaan\nilmeistä äidillistä huolenpitoa.\n\n»Katsokaahan», virkkoi Phil. »Meidän täytyy merkitä se nyt, sillä ennen\nensi kierrosta on se kyllin suuri jättääkseen emonsa, ja jollei siinä\nsilloin ole merkkiä, on se irrokas, ja kuka hyvänsä saa panna siihen\noman merkkinsä.»\n\n»Mutta eikö joku voisi nytkin polttaa siihen omaa merkkiään ja ajaa sen\nmuuanne?» kysyi Patches.\n\n»On sellaistakin nähty, eikä varsin kaukana täältä», vastasi Phil\nkuivasti. »Mutta niin ei kunnon mies tee, senhän ymmärrätte.»\n\nPatches nyökkäsi ja seurasi ihailevin katsein kumppaniaan tämän\nkannustaessa hevosensa vasikan jälkeen ja kaataessa sen heittämällä\nlassonsa niin nopeasti sen takajalkojen ympäri, että tottumaton silmä\ntuskin saattoi seurata silmukan lentoa. Lyhyellä vyöstään ottamallaan\nköydellä Phil sitoi sitten eläimen jalat yhteen, ennen kuin se ehti\ntoipua hämmästyksestään ja nousta jaloilleen. Sitten hän teki Patchesin\navulla vähäisen tulen kuivista risuisia ja lehdistä. Tulen leimahdettua\ntäyteen liekkiin paimen otti satulastaan pienen litteäpäisen raudan\nja kuumensi sen pään selittäen Patchesille, miten jotkut käyttivät\nrautaista rengasta karjan merkitsemistä varten.\n\n»Eikö polttomerkkiä voi muuttaa tai poistaa?» kysyi Patches.\n\n»Voi tietenkin», vastasi Phil. Ja istuen paimenten tapaan kyykyssä\nmaassa hän piirsi tikulla hiekkaan.\n\n»Katsokaahan! Tämä on Risti-Kolmion merkki, ja tämä, Neljä-Viiva-M, on\nNick Cambertin, joka asuu tuolla Tailholt-Mountainissa. Olettakaamme,\nettä minä olisin Nick ja tämä vasikka olisi Risti-Kolmion merkillä\nvarusteltu. Voisinko silloin muuttaa sen merkin omakseni?»\n\nPatches nyökkäsi. »Mutta eikö ole mitään keinoa sellaisen rikoksen\nilmisaamiseksi?»\n\n»On hyvin vaikea todistaa polttomerkkiä muutetuksi», vastasi Phil\nhitaasti. »Miltei ainoa keino on saada varas kiinni teosta.»\n\n»Mutta onhan niillä vielä korvamerkit», sanoi Patches hetkistä\nmyöhemmin Philin merkitessä hehkuvalla raudalla äsken sitomansa\nvasikan, »korvamerkit ja polttomerkki eivät olisi yhtäpitäviä.»\n\n»Olisivatpa kyllä, jos minä olisin Nick», sanoi Phil. Sitten, Ikäänkuin\nkatuen huomautustaan, hän lisäsi nopeasti: »Meidän korvamerkkimme\non alta leikattu oikea ja halkaistu vasen, kuten sanoitte. No niin,\nNeljä-Viiva-M:n korvamerkki on katkaistu ja alta leikattu oikea\nja kolmihaarainen vasen.» Ja hän piirsi jälleen hiekkaan rautansa\nkärjellä. »Tässä on Risti-Kolmion ja tässä on Neljä-Viiva-M:n.»\n\n»Ja jos huomattaisiin Tailholt-merkkisen vasikan seuraavan\nRisti-Kolmion lehmää, mitä sitten?» kuului Patchesin luonnollinen\nkysymys.\n\n»Siitä voisi helposti syntyä aimo selkkaus», vastasi Risti-Kolmion\npäällysmies.\n\n»Mutta minusta tuntuu», pitkitti Patches heidän ratsastaessaan\nedelleen, »että voisi helposti erehtyä ja polttaa oman merkkinsä toisen\nvasikkaan.»\n\n»Erehdymme aina koskiessamme toisen omaisuuteen», vastasi Phil lyhyesti.\n\n»Mutta eikö sitä saattaisi sattua ilman pahaa tarkoitusta», intti\nPatches.\n\n»Saattaisi kyllä», myönsi Phil.\n\n»No niin, mitä tekisitte, jos löytäisitte vasikan, jonka tietäisitte\nkuuluvan Rovastin karjaan, mutta jonka joku toinen olisi merkinnyt?\nTarkoitan, mihin toimenpiteisiin ryhtyisitte?»\n\n»Ymmärrän mihin pyritte», vastasi Phil muuttuneella äänellä. »Jos\nsellaista sattuisi teille, niin pitää teidän ensinnäkin olla\nehdottomasti varma siitä, että merkitty vasikka todellakin kuuluu\nmeidän karjaamme. Sitten, jos olette oikeassa ja jollei matka ole\nliian pitkä, tulee teidän ajaa sekä lehmä että vasikka lähimpään\naitaukseen ja tehdä siitä ilmoitus. Jollette voi ajaa niitä\naitaukseen, niin polttakaa Risti-Kolmion merkki sen kylkeen. Kun\nse sitten huomataan ensi kierroksessa oikea merkki kyljessään ja\nväärä merkki siinä kohdassa, missä oikean tulisi olla, niin teidän\ntulee selittää asianlaita, ja sitä, joka on polttanut siihen väärän\nmerkin, kehoitetaan kumoamaan merkkinsä. Polttomerkki kumotaan\npolttamalla sama merkki eläimen lapaan. Katsokaahan! Tuolla on juuri\nsellainen!» Hän osoitti muuatta etäämpänä olevaa eläintä. »Tuolla\nhärällä on lonkassaan ja lavassaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan ja\nkyljessään Risti-Kolmion merkki. Se oli vielä mullikka kuuluessaan\nVinoneliö-ja-Puolikkaan kartanoon ja me löysimme sen karjakierroksessa\nMud Tanksin mailta. Se kulki meidän karjamme mukana, eikä Stillwell\nviitsinyt lähteä kuljettamaan sitä kotiin — se olisi ollut lähemmä\nkolmenkymmenen mailin matka — vaan möi sen kernaammin Will-sedälle ja\nkumosi polttomerkkinsä.»\n\n»Käsitän», sanoi Patches, »mutta sehän on vallan toisia kuin jonkin\neläimen väärinmerkitseminen.»\n\n»Niin tietenkin. Eihän sellaisessa tapauksessa tule kysymystäkään\nomistusoikeudesta», myönsi Phil.\n\n»Mutta puhuaksemme vielä tuosta vasikasta», pitkitti Philin oppilas,\n»jos se olisi jo jättänyt lehmän, kun väärinmerkitsijää pyydettiin\nkumoamaan merkkinsä, niin eihän olisi mahdollisuutta todistaa, kuka on\nsen oikea omistaja.»\n\n»Ei muuta kuin sen miehen sana, joka löysi vasikan lehmän vierestä, ja\nkenties niiden miesten arvostelu, jotka tuntevat hyvin karjan.»\n\n»Juuri sitä tarkoitan», hymyili Patches, »että lopulta tulisi kysymys\nmiehistä, eikö niin?»\n\n»Siihen useimmat kysymykset tässä maassa päättyvät, Patches. Mutta\nte olette oikeassa. Sellaisten omistajien kanssa kuin Will-sedän ja\nJim Reidin ja Stillwellin ja sellaisten poikien kanssa kuin Curlyn ja\nBobin ja Bertin ja Shortyn ja monen muun ei siitä asiasta koskaan synny\nriitaa.»\n\n»Mutta entä muiden kanssa?» kysyi Patches.\n\n»Niin», vastasi Phil verkalleen, »tässäkin maassa on miehiä, jotka\nsaisivat pian päihinsä, jos kieltäytyisivät kumoamasta polttomerkkiään.»\n\n»Mutta meidän on pidettävä silmällä toistakin seikkaa tänään»,\njatkoi Phil muutamien minuuttien jälkeen, »ja se on niin sanottuja\nmerkkipuolia. Olettakaamme, että haluaisin lisätä Neljä-Viiva-M:n\nkarjaani, enkä pitäisi kovin tarkkaa väliä keinoista. No niin, minä\nsattuisin näkemään merkitsemättömän Pata-Koukku-S:n vasikan, jonka\nkernaasti ottaisin, mutta johon en vielä uskalla polttaa merkkiäni,\nkoska se on liian nuori jättääkseen lehmän. Jos odotan siksi, kunnes\nse on ehtinyt kasvaa suuremmaksi, niin joku Jim Reidin miehistä voi\nmerkitä sen, enkä minä voisi koskaan muuttaa Pata-Koukku-S:n merkkiä\nomakseni. Sen takia leikkaan sen korviin oikean omistajan merkit,\nmutta jätän polttomerkin panematta. Silloin se on merkkipuoli. Jos\nPata-Koukku-S:n miehet näkevät sen, niin he huomaavat, että sen korvat\non merkitty aivan niin kuin pitääkin, ja useimmassa tapauksessa he\nolettavat ilman muuta, että sillä on myöskin oikea polttomerkki\nlonkassaan, ja antavat sen olla rauhassa. Ennen ensi kierrosta etsin\nvasikan taas käsiini, ja jos se nyt on kyllin suuri erotettavaksi\nlehmästä, ei minun tarvitse muuta kuin muuttaa sen korvamerkit ja\npolttaa oma merkkini sen lonkkaan. Minä en tietystikään saa kaikkia\nmerkkipuoliani, mutta ainakin suurimman osan. Jos karjankierroksessa\nilmestyy kovin paljon merkkipuolia, on hyvin luultavaa, että joku on\nliian ahkerasti käyttänyt veistään. Me saimme viime kierroksessa koko\njoukon merkkipuolia aitaukseen», hän päätti tyynesti.\n\nMuistaen pikku Billyn sanat Nick Cambertista ja Yavapai Joesta\nja vieraiden ratsastajien keskustelun kartanossa Patches huomasi\nedistyvänsä tiedoissaan maasta ja sen asujamista.\n\nTullessaan laitumelle huomasivat miehet, että suuri osa karjasta\nkärsi Arizonan pahinta karjatautia, pattimatoja. Nämä ovat, kuten\nPhil selitti Patchesille heidän juottaessaan hevosiaan lähteellä,\nerään likakärpäsen toukkia, jotka elävät karjan ihossa ja varsinkin\nhaavoissa. Lukemattomat vasikat, jotka eivät vielä olleet täysin\nparantuneet polttoraudan jäljeltä, kärsivät niistä, ja jollei niitä\nhoidettu huolellisesti, tuotti tauti karjanomistajille suurta tappiota.\n\n»Kuulkaahan, Patches», sanoi paimen hänen tottuneen silmänsä heti\nhuomatessa apua tarvitsevat eläimet. »Sanonpa teille, mitä meidän on\ntehtävä. Ajamme lauman aitaukseen ja te voitte kehittää lassovyyhtinne.»\n\nJa niin Patches sai oppia sekä puhdistamaan toukkien saastuttamat\nhaavat kloroformilla että käyttämään paimenen välttämättömintä\ntyökapinetta, lassoa.\n\n»Mitä nyt?» kysyi Patches viimeisen vasikan syöksyessä hänen\navaamastaan veräjästä etsimään emoansa.\n\nPhil katsahti kumppaniinsa ja nauroi. Honourable Patches osoitti\nilmeisiä merkkejä epätoivoisista pyrkimyksistä oppia heittämään lassoa.\nHänen kasvonsa olivat tomun ja mullan tahraamat, hiukset sekaiset ja\nvaatteet yltä päältä likaiset. Mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen\nryhtinsä oli reipas ja hilpeä.\n\n»Mikä nyt on?» hän kysyi hymyillen onnellisena. »Mitä nyt taas olen\ntehnyt hullusti?»\n\n»Te olette kunnostautunut tänään», vastasi Phil. »Tulin vain\najatelleeksi, että ette kovinkaan muistuta sitä miestä, jonka tapasin\nMetsärajalla muuanna iltana.»\n\n»Enpä voi sanoa omasta mielestänikään paljon muistuttavani häntä»,\nvastasi Patches.\n\nPhil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän\njo liene aika.»\n\n»Päivällisestä?»\n\n»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa\npitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta\nollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei\nse ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa\netupäässä kumppaniaan ajatellen.\n\n»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä\nen ainakaan voi syödä palaakaan!»\n\n»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa\nniin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian\nmuutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»\n\nJa niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava\nnopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on\nvälttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua\nhyvänsä.\n\nPäätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon\nikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana\ntavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja\nselittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja\nmiltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta.\nJa Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen\nitseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän\nharvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein\nhaave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä\ntullut.\n\n»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja\nlähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en\nluule vielä kuulleeni.»\n\n»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui,\nettä hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen,\nsiinä kaikki.»\n\n»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä\nsanoitte kirjoista —»\n\n»Kirjoista! Niin, katsokaahan, muutamia vuosia takaperin tänne tuli\nmuuan kirjatoukka etsimään parannusta ja toi tahallaan tautinsa tänne\nmukanaan.»\n\n»Tautinsa?» kysyi Patches.\n\n»Niin, kirjansa, tarkoitan. Ne tappoivat hänet — hän oli muuten hyvä\nmies, mutta liiaksi koulumestari. Olin ensin utelias näkemään, mitä hän\noikeastaan oli löytävinään kirjoistaan, joita ilman hän ei saattanut\nelää, ja vähitellen kiinnyin niihin itsekin. Mutta enpä luule niistä\nminulle olevan samaa vaaraa kuin hänelle», hän lopetti naurahtaen. »Hän\nse ensiksi antoi Will-sedälle Rovastin nimen.»\n\n»Se nimi sopii hänelle hyvin», huomautti Patches, »ei ihme, että kaikki\nsitä käyttävät. Ja te olette varmaan saanut omanne ratsastamisesta?»\n\n»Omani?»\n\n»Niin, Villihevos-Philin, tarkoitan», hymyili toinen.\n\nPhil nauroi. »Ettekö ole vielä kuullut sitä juttua? No, saatanhan\nyhtä hyvin kertoa sen teille. Meillä on hyvää aikaa. Ratsastakaamme\neteläistä tietä, niin kenties voin näyttääkin sen teille.»\n\nHeidän ratsastaessaan ylös selänteelle Patches ihmetteli kumppaninsa\nsanoja, mutta tämä ei suostunut selittämään mitään, vaan pudisti\npäätään hänen kysymyksilleen ja käski hänen odottaa. Ja Patches\nhuomasi, että hänen asentoonsa tuli jotakin erikoisen valpasta ja\njoustavaa, ja hän näytti tarkasti pitävän silmällä vuorenrinnettä, jota\npitkin he ratsastivat.\n\nHe olivat jo päässeet miltei vuorenrinteen harjalle, kun Phil äkkiä\nkäänsi hevosensa vasemmalle ja ratsasti ylös melkein äkkijyrkkää\nkallionseinämää. Patchesista tuntui, että hevosen olisi mahdotonta\nsaada siitä jalansijaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Snipin\nseurata Philiä. He olivat jo miltei aivan lähellä harjaa, kun Phil\npysähdytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Patches teki samoin ja\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua he seisoivat selänteen harjalla,\njosta oli laaja näköala yli ympäröivien laaksojen.\n\nPatches päästi ihastuksen huudahduksen, mutta Phil tarttui häntä\nlujasti käsivarteen ja tukahdutti enemmät sanat.\n\n»Näettekö niitä?» hän kuiskasi.\n\nPatches loi häneen kysyvän katseen. Hän oli niin syventynyt ihailemaan\nmaiseman suurenmoisuutta, ettei lainkaan huomannut, mikä hänen\nkumppaninsa miellä kiinnitti.\n\n»Tuolla», kuiskasi Phil kärsimättömästi, »tuon vuoren rinteellä — ne\novat tuskin neljänsataa yardia meistä ja liikkuvat tännepäin.»\n\n»Tarkoitatteko noita hevosia?» kysyi Patches ihmeissään toverinsa\näänensävystä.\n\nPhil nyökkäsi.\n\n»Kuuluvatko ne Risti-Kolmiolle?»\n\n»Risti-Kolmiolle!» Phil nauroi äänettömästi. Sitten hän lisäsi\nvakavalla ja miltei kunnioittavalla äänellä: »Ne kuuluvat Jumalalle,\nherra Honourable Patches.»\n\nSilloin Patches käsitti. »Villihevosia!» hän huudahti puoliääneen.\n\n»Niitä on kaksikymmentäkahdeksan tuossa joukossa», kuiskasi Phil.\n»Näettekö tuota mustaa oritta — tuota, joka vähän väliä kohottaa\npäätään katsoakseen ympärilleen?»\n\nPatches nyökkäsi. Philin osoittama hevonen oli ilmeisesti lauman valpas\njohtaja.\n\n»Se se oli, joka antoi minulle arvonimeni», nauroi Phil. »Tulkaahan\nnyt, niin saamme nähdä niiden lähtevän liikkeelle. Sitten kerron teille\nkoko jutun.»\n\nHän solahti alas kalliolta ja laskeutui Patchesin seuraamana hevosten\nluo, nousten uudelleen satulaan ja ratsastaen hevosia kohden.\n\nRatsastajien lähestyessä hevoslaumaa kohotti sen johtaja ylvään päänsä\npäästäen ilmoille varoitushirnunnan. Seisten hetkisen liikkumattomana,\npitkä musta harja ja häntä heiluen tuulessa, joka puhalsi Blair Pasista\nyli selänteen, se sysimustan, silkinhienon karvan kiiltäessä auringossa\nnäytti ruhtinaalta vertaistensa joukossa — koskemattoman lakeuden\nvapaudessa kasvaneelta kuninkaalta.\n\nPatches kääntyi kumppaninsa puoleen sanoakseen hänelle jotakin,\nmutta vaikeni nähdessään ilmeen paimenen kasvoilla. Phil nojautui\nhiukan eteenpäin satulassaan, vartalossaan sama siron voimakkuuden ja\nvalppauden ilme kuin hevosella, jota hän tarkasteli kiinnostuneena.\nHänen poskillaan hehkui tumma puna, hänen silmänsä loistivat kiihkosta\nja hänen huulillaan karehti ihastuksen ja kunnioituksen hymy eläintä\nkohtaan, jota itse tietämättään suuresti muistutti.\n\nJa Patches — syntyneenä ja kasvaneena kaukana näiden vapaiden ja\nturmeltumattomien olentojen maailmasta — tunsi vaistomaisesti\nkatsoessaan Philistä hevoseen ja hevosesta jälleen mieheen, että hän\nnäiden elämää, terveyttä ja kauneutta uhkuvien olentojen läheisyydessä\noli lähempänä elämän jumalaisia voimia kuin milloinkaan ennen.\n\n»Katsokaa sitä, katsokaa sitä, Patches!» kuiskasi Phil äkkiä ja\nkannusti hevosensa laumaa kohden Patchesin pysytellessä aivan hänen\nvieressään.\n\nHeidän liikahtaessaan ori hirnahti uudelleen varoituksen joukolleen\nja otti muutaman askelen läheneviä miehiä kohden. Sitten se äkkiä\nkäännähti sirosti kuin lintu ja kiiti laumaansa niin nopeasti ja\nkeveästi, että jalat tuskin näyttivät koskettavan maata. Kiertäen\njoukkoaan puolelta toiselle se pakotti sen pakenemaan vaaran tieltä\npysytellen itse koko ajan lauman ja vihollisen välissä, kunnes arveli\ntoisten olevan turvassa. Sitten se pysähdytti lauman ja jäi seisomaan\nliikkumattomana odottaen vihollisen lähestymistä.\n\nUudelleen Phil pysähdytti hevosensa. »Hyvä Jumala!» hän huudahti. »Onpa\ntämä suurenmoinen näky!»\n\nMutta Patchesia liikutti vähemmän oriin ylväs kauneus kuin se kiihkeä\nhartaus, joka värisi kumppanin äänessä.\n\nRatsastajat kannustivat uudelleen hevosiaan, ja kuten äskenkin, ajoi\nori joukkonsa turvallisen välimatkan päähän jääden itse lähemmäksi\nvihollista.\n\nSilloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä,\nvanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen\nhevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.\n\nPatches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa\nja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa\nodottamaan paluutaan.\n\nMutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan.\nSitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen\nnopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa\nvauhtia Granite Mountainia kohden.\n\nPhil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset\nhulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi\njuoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä\nmustina pilkkuina taivaanrannan taa.\n\n»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo.\n»Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat\nseisseet paikallaan?»\n\n»Eipä olisi ollut helppoa saada sitä kiinni», arveli Patches.\n\n»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada\nsitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole,\njoka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta\nori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen\nsaanut sen kiinni.»\n\n»Te saitte sen kiinni?» toisti Patches epäluuloisesti.\n\nPhil hymyili. »Niin, kerran pitelin sitä hetkisen.»\n\nHeidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen\ntapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.\n\n»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut\nsitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat\nnähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä\nsiitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä\nvuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan,\nkuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen\najoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo\nhajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri\ntakaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin\nkuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui\nniin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti.\nVoitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki\nensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin\nse ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta\ntiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä\nvarsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»\n\nPhil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.\n\n»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä\nsiitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle\nkoskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin\nja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin —\nniin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen\ntapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme\ntoisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja\nkouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen\nsiitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen\nluonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.\n\n»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.\n\n»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan\nvoinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja\nmiehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan,\nmeillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka\ntuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten\nkesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin\nviisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää,\nettä he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla\nosuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten\nminusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina\npitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies,\njoka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä\nole sen jälkeen palannut.»\n\nPaimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.\n\n»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että\nori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa\nsitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon\nkuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen\nmurahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen\nVillihevos-Phil.»\n\nHe ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En\nosaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin\nteitä sydämeni pohjasta.»\n\nJa kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin,\njoka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt\nsen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut\nolosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman,\njumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta\ntunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös,\nettä tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen\nsielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.\n\nJa niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika\nja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he\naavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran.\nHe tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä\nminkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin\nsilloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nTailholt Mountainin miehet.\n\n\nEräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain\niltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät,\nääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli\näsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu\nTailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.\n\n»Ihmeellistä, ettei lehmää näy missään», sanoi Patches.\n\n»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja\nkäänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin\nmiettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää\ntoverilleen.\n\n»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla\non aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen\nsijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää\nliian myöhään.»\n\nHänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti\nPatchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei\npuhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja\nmiltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen\nkiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän\nmielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen\nkuin Patches oli valmis.\n\nIltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle,\nkun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli\n-haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin\nparhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.\n\n»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy\npattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka\nmylvi syvällä, peloittavalla äänellä.\n\n»Voinko auttaa?» kysyi Patches innokkaasti, katsellen kunnioittavasti\nmahtavaa eläintä, sillä se oli ensimmäinen täysikasvuinen eläin, jonka\nhän lyhyen kokemuksensa aikana oli nähnyt tarvitsevan apua.\n\n»Ei», vastasi Phil. »Pysykää vain tarpeeksi kaukana, se on pääasia.\nTämä junkkari ei ole vasikka, ja haava on saanut sen vimmoihinsa.»\n\nSeuraavat tapahtumat seurasivat toisiaan salamannopeina.\n\nPaimenen hevonen ymmärsi nähtävästi pitkän kokemuksen perusteella,\nettei mylvivä eläin ollut hyvällä tuulella, ja vapisi osallistuessaan\nsen kiinniottamiseen. Patches näki viuhuvan silmukan lentävän Philin\nkädestä ja kiristyvän tämän pakottaessa hevosensa heittäytymään\nhärän painoa vastaan. Seuraavassa hetkessä hänen silmissään välähti\nkauhea näky: kaatunut hevonen ratsastajineen maassa hurjistuneen ja\nteräväsarvisen härän hyökätessä sitä kohden niska kumarassa ja sarvet\nsojossa.\n\nPatches ei ajatellut — hän ei ehtinyt ajatella. Kirkaisten kauhusta\nhän painoi kannuksensa hevosen kylkiin, ja sävähtäen tuskasta tämä\nsyöksähti eteenpäin. Jälleen hän kannusti sitä kaikella voimallaan,\nja raivoisan hevosen seuraava syöksähdys sai nuo peloittavat sarvet\nseivästämään sen. Patches kuuli kuin unessa hirvittävän repeämisen ja\nhevosen kiljaisun, kun se hengenhädässä karkasi pystyyn. Hänen oli\nmahdotonta sanoa, kuinka hänen onnistui nousta jaloilleen pudottuaan\ntaaksepäin satulasta, mutta hän näki selvästi Philin heilauttavan\nitsensä jälleen satulaan ja pakottavan vaivoin pystyyn kompuroineen\nratsunsa suoraan härän eteen kääntääkseen sen huomion pois Patchesista.\nHärkä kääntyi todellakin uudelleen häntä kohden, ja ihaillen Philin\nkylmäverisyyltä Patches huomasi hänen kehittävän auki lassoaan, hevosen\nyrittäessä hurjin hypyin väistää uhkaavia sarvia. Härkä pysähtyi,\nravisti päätään raivoissaan ja aikoi jälleen syöstä jalkamiestä kohden.\nMutta taas ratsastaja tanssitti kiusoitellen hevostaan sen edessä, ja\nsamalla Philin lasso lensi kaaressa vangiten sen silmukkaansa.\n\nKun härkä oli sidottu, meni Phil haavoittuneen hevosen luo ja lopetti\nsen kärsimykset. Sitten hän katsahti miettiväisenä Patchesiin, joka\nseisoi katuvaisen näköisenä katsellen kuollutta ratsuaan, ikäänkuin\ntuntien olevansa syyllinen isäntänsä kärsimään vahinkoon. Paimenen\nkasvoilla häilähti hyväntuulinen hymy hänen lukiessaan kumppaninsa\najatuksen.\n\n»Kylläpä tein kolttosen», sanoi Patches kuin odottaen hyvin\nansaitsemaansa moitetta.\n\nPhilin hymy levisi yli koko hänen kasvojensa. »Niin teittekin», hän\nvastasi pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. »Olen teille siitä hyvin\nkiitollinen.»\n\nPatches katsahti häneen hämmästyksissään.\n\n»Ettekö tiedä, että pelastitte henkeni?» kysyi Phil.\n\n»Mutta — mutta minähän tapoin Rovastin hyvän hevosen», änkytti Patches.\n\n»Luulenpa Will-sedän kestävän sen tappion», nauroi Phil.\n\nTämä laukaisi jännityksen, ja molemmat nauroivat yhdessä.\n\n»Mutta sanokaahan minulle muuan seikka, Patches», sanoi Phil sitten\nuteliaana. »Miksi ette ampunut härkää, kun se hyökkäsi päälleni?»\n\n»Sitä en tullut ajatelleeksi», vastasi Patches. »En totisesti ehtinyt\najatella mitään.»\n\nPhil nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. »Olen huomannut, että mies,\njohon hädän tullen voi luottaa, ei ajattele. Tarkoitan, että hän\nvaistomaisesti tekee oikein ja ajattelee vasta myöhemmin, kun siihen on\naikaa.»\n\nPatches oli mielissään. »Tein siis oikein?»\n\n»Se oli ainoa, mitä saatoitte tehdä minun pelastamisekseni», vastasi\nPhil vakavasti. »Jos olisitte koettanut käyttää ampuma-asettanne, niin\n— vaikka olisittekin osunut siihen, ette olisi voinut pysähdyttää sitä\ntarpeeksi ajoissa. Jos olisitte ollut niin lähellä, että olisitte\nvoinut ampua sitä suoraan otsaan, olisi se tietenkin auttanut, mutta\n—», hän hymyili jälleen. »Olen iloinen siitä, ettette tullut sitä\najatelleeksi. Sanokaahan vielä toinen seikka», hän lisäsi. »Tiesittekö\npanevanne alttiiksi oman henkenne?»\n\nPatches pudisti päätään. »En voi sanoa tienneeni muuta, kuin että te\nolitte pahassa pälkähässä ja että minun oli nopeasti tehtävä jotakin.\nMiten kaikki oikeastaan tapahtui?» kysyi hän innokkaana kääntämään\nkeskustelun toisaalle.\n\n»Diamond kompastui tuohon kuoppaan», selitti Phil. »Kun se kaatui,\nluulin viimeisen hetkeni tulleen. Uskokaa minua tätä en unohda,\nPatches.»\n\nHetkisen molemmat vaikenivat hämillään. Sitten Patches virkkoi: »Minua\nihmetyttää, kun ette ampunut sitä päästyänne jälleen jaloillenne, vaan\npanitte uudelleen henkenne alttiiksi yrittäessänne ottaa kiinni sen\nlassollanne.»\n\n»Ei ollut mitään syytä tappaa hyvää härkää niin kauan kuin oli muita\nmahdollisuuksia. Minun tehtäväni on pitää se hengissä, — ja sen minä\nyritin nyt tehdä.» Näin paimen muutamin sanoin luonnehti ammattinsa\nperusohjeen, joka ei salli ottaa lukuun henkilökohtaista vaaraa tai\nonnettomuutta, kun isännän omaisuus on kyseessä.\n\nHeidän riisuttuaan kuolleelta hevoselta satulan ja suitset ja\npuhdistettuaan haavan härän kyljessä sanoi Phil: »Nyt, herra Honourable\nPatches, teidän on parasta pysytellä syrjässä ja kernaimmin jonkin\npuun takana. Tämä junkkari hurjistuu varmasti taas, kun päästän sen\njaloilleen. Tulen noutamaan teidät, kun olen valmis.»\n\nHiukan myöhemmin Philin ratsastaessa Patchesin luo kuului hänen\njättämällään paikalla syvä, peloittava mylvinä.\n\n»Se ilmoittaa, mitä aikoo tehdä ensi kerralla nähdessään meidät»,\nnaureskeli Phil. »Hypätkää taakseni satulaan, niin lähdemme painumaan\nkotiin päin.»\n\nTämä tapaus näytti kokonaan karkottaneen pilven, joka koko päivän oli\nsynkentänyt Philin kasvoja. Ratsastaessaan he juttelivat ja nauroivat\nhilpeästi. Sitten paimen äkkiä muuttui synkäksi ja vaiteliaaksi kuten\naamulla.\n\nPatches ihmetteli, mikä näin äkkiä oli muuttanut hänen mielialansa, kun\nhän huomasi kaksi miestä, jotka ratsastivat selänteen harjaa seuraten\nsamaa virranuomaa kuin Risti-Kolmion miehet, vaikka nämä ratsastivat\nlähempänä rantaa.\n\nPatchesin kiinnittäessä Philin huomion ratsastajiin sanoi tämä\nlyhyesti: »Olen katsellut heitä viimeiset kymmenen minuuttia.» Sitten,\nikäänkuin katuen vastauksensa sävyä, hän lisäsi ystävällisemmin: »Jos\nhe ratsastavat edelleen samaa tietä, niin me kohtaamme heidät noin\nmailin päässä, missä selänne laskeutuu laaksoon.»\n\n»Tunnetteko heidät?» kysyi Patches uteliaana.\n\n»He ovat Nick Cambert ja hänen koiransa Yavapai Joe.»\n\n»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä\nyhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo\nmiehet.»\n\n»Tekö?» huudahti Phil. »Missä? Koska?»\n\n»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä,\njolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson\ntoisella puolen.»\n\n»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme»,\nvastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri\nsamoiksi?»\n\n»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin\nnäin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä\nminusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»\n\n»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin\ntultuanne.»\n\n»En tullut ajatelleeksi, että se olisi tärkeätä.»\n\n»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen,\n»jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki,\nmikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen:\nmuistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana\nlöysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän\nmeidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut\nvasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»\n\nMiehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi\nheidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti\nPhilin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita\ntarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.\n\nNick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea\ntukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan\nherättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä\ntervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin\nsuuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.\n\nOn tuskin toista miestä, jolle syntyperä, kasvatus, ympäristö,\nolosuhteet tai kohtalo olisi antanut niin vähän miehekkyyttä kuin\nYavapai Joe-raukalle. Seisoen suorana hän olisi kenties ollut hiukan\nalle keskimitan, mutta hänen istuessaan satulassa oli mahdotonta pitää\ntätä laihaa, huonoryhtistä ja tylsäkatseista olentoa täysikasvuisena.\nMitätön leuka, suuri, puoliavoin suu, suorrukkeinen, väritön tukka\nja hänen elottomien silmiensä arka, pälyilevä katse antoivat hänelle\npelkurin ja hylkiön leiman.\n\nNick katsahti sivumennen Patchesiin tervehtiessään Risti-Kolmion\npäällysmiestä. »Terve, Phil!»\n\n»Terve, Nick!» vastasi Phil viileästi. »Päivää, Joe!»\n\nNuorempi mies tuijotti typerästi Patchesiin ja vastasi Philin\ntervehdykseen epäselvästi mumisten ja jatkoi savukkeen pyörittämistä\nsormissaan.\n\n»Onko Risti-Kolmiossa puute hevosista?» kysyi Nick yrittäen laskea\nleikkiä nähdessään kaksi miestä saman hevosen selässä.\n\n»Jouduimme ottamaan kiinni erään härän», selitti Phil lyhyesti.\n\n»Ne tekevät toisinaan pian lopun hevosesta», jatkoi Nick. »Olen sillä\ntavoin menettänyt montakin. Jollei tästä olisi yhtä pitkä matka minun\ntalolleni kuin Risti-Kolmioon, auttaisin teitä kernaasti. Olette\ntervetullut vieras, senhän tiedätte.»\n\n»Paljon kiitoksia», vastasi Phil, »mutta kyllä me ratsastamme suoraa\npäätä kotiin. Lienee parasta jatkaa matkaa. Näkemiin!»\n\n»Hyvästi!»\n\nTämän lyhyen kohteliaisuuksien vaihdon aikana ei Joe ollut liikahtanut\npaikaltaan eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan Patchesista. Philin\nja Patchesin lähdettyä hän istui yhä katsellen poistuvien jälkeen,\nkunnes Nick tiukasti käski häntä panemaan hevosensa liikkeelle.\n\n»No, mitä pidätte tuosta parista?» kysyi Phil heidän päästyään jonkin\nmatkan päähän.\n\nPatches kohautti olkapäitään ja vastasi tyynesti: »Kertoisitteko\nminulle heistä, Phil?»\n\n»Siinä ei ole paljonkaan kertomisia», vastasi paimen. »Kukaan ei\nvarmasti tiedä heistä mitään. Nick on syntynyt Yavapai Countyssa.\nHänen isänsä, vanha George Cambert, näytti kylläkin kunnialliselta\nmieheltä, mutta hän kuului niihin, joiden hommat säännöllisesti menevät\nmyttyyn. He muuttivat täältä Etelä-Kaliforniaan, kun Nick oli tullut\ntäysi-ikäiseksi. Hän palasi kuusi vuotta sitten, asettui asumaan\nTailholt Mountainin juurelle ja perusti oman karjan, jolla on merkkinä\nNeljä-Viiva-M polttomerkki. Tavalla tai toisella hänen onkin onnistunut\nkoota itselleen melkoinen lauma. Hänen menonsa ovat varsin mitättömät.\nHän ja Joe asuvat vanhassa mökissä, jonka joku on rakentanut vuosia\nsitten, ja he hoitavat itse karjansa. Joella ei ole paljon voimaa,\nmutta hän on kätevämpi kuin luulisi, jos vain joku sanoo, mitä hänen\nkulloinkin on tehtävä, ja pitää häntä kurissa. Ja Nick puolestaan tekee\nkahden miehen työn.»\n\n»Mutta onpa ihmeellistä, että Nickin kaltainen mies ottaa tuollaisen\nkurjan raukan paimennettavakseen», pitkitti Patches. »Ovatko he sukua?»\n\n»Sitä ei kukaan tiedä», vastasi Phil. »Joe tuli Prescottiin neljä\nvuotta sitten erään Dryden nimisen miehen kanssa, ja Joen pitäisi olla\nhänen poikansa. He asuivat teltassa kaupungin ulkopuolella ja elivät\nkokoamalla kaikkea, minkä näkivät. Dryden ei tahtonut tehdä työtä eikä\nkukaan huolinut Joesta. Viimein Dryden joutui kiinni murtovarkaudesta\nja oli vähällä, ettei Joe joutunut vankilaan hänen kanssaan. Mutta\nhänet päästettiin irti luultavasti siitä syystä, että hän ilmeisesti\noli vain Drydenin kätyri ja ettei hänellä olisi ollut tarpeeksi\nrohkeutta tehdä mitään pahaa omasta aloitteestaan. Hän ajelehti\nuseamman kuukauden kuin kulkukoira, kunnes Nick otti hänet huostaansa.\nNick kohtelee häntä suorastaan häpeämättömästi, mutta mies raukka pysyy\nhänen luonaan, sillä eihän hänellä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.»\n\n»Onko hän aina samanlainen kuin tänään?» kysyi Patches osoittaen\nharvinaista mielenkiintoa tätä kurjaa miestä kohtaan. »Eikö hän koskaan\npuhu mitään?»\n\n»Puhuu kylläkin, kun Nick ei ole lähettyvillä tai kun seura ei ole\nliian suuri. Kun tutustutte häneen ja viette hänet kahdenkesken\njohonkin, ei hän ole lainkaan niin typerä kuin näyttää. Se onkin kai\nsyynä siihen, miksi Nick pitää häntä. Katsokaahan, kukaan kunnon\nkarjanhoitaja ei menisi työhön Tailholt Mountainiin, ja yksinään on\nNickin ajan mittaan ikävä olla. Mutta Joe ei koskaan kerro, mistä hän\non tullut tai kuka hän on. Hän vaikenee kuin kala, jos vain sanotte\nsanankaan, joka kuulostaa siltä, kuin yrittäisitte urkkia häneltä hänen\nsyntyperäänsä. Hän ei ole niin narrimainen kuin hänen ulkomuotonsa,\nmutta hän on kerta kaikkiaan pälyilevä ja mateleva, ja mitä hän\ntekeekin, on se aina samaan tyyliin.»\n\n»Toisin sanoen», virkkoi Patches miettiväisenä, »Joe raukalla täytyy\naina olla joku, johon nojata. Yksinään hän on täydellinen nolla.»\n\n»Niin on asia», myönsi Phil. »Mutta jos joku ruokkii häntä ja ajattelee\nhänen puolestaan, pitää hänestä huolta ja on vastuussa hänestä, on hän\nmiltei täysi mies.»\n\n»Oikeastaan, Phil», virkkoi Patches ivallisesti, »ei Yavapai Joe ole\nsen huonompi kuin sadat tuntemani miehet. Heidän kannaltaan katsoen hän\non suorastaan kadehdittava.»\n\nPhiliä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen\nentisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin\nYavapai Joe.\n\n»Mitä tarkoitatte?» kysyi Phil. »Minkälaisista miehistä puhutte?»\n\n»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta\ntahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella\nja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa\nhe rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä\nnahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»\n\nHeidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil\nveitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista\nmielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.\n\n»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä,\njonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa\nivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen\nhurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja\nkoettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän\nitsekseen kuin toverilleen.\n\n»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil.\n»Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa\nei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi,\n»ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»\n\nPatches naurahti katkerasti.\n\nSeuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja\nlähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he\nedellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.\n\nPatches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet\nTailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti\nPhilin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni\nlähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana,\nhän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.\n\nRatsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän\nmetsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi\nja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen\nkallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen\nolevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle\npienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan\nja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten\nhetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä\noli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä\nkarjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni\naukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän\nvilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä\npuita kauemmaksi.\n\nPatches oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli ihmisääniä ja kavioiden\nkapsetta. Hetkisen hän istui liikkumattomana kuunnellen. Hän tunsi\näänet: toinen oli hiljainen ja piipittävä, toinen karkea ja kiukkuinen.\nNoudattaen äkkinäistä mielenjohdetta, joka niin usein ratkaisi hänen\ntoimintansa, solahti Patches äänettömästi tiheikköön, ja tuskin hän oli\nennättänyt piilopaikkaansa, kun Nick Cambert ja Yavapai Joe ratsastivat\nesiin.\n\nJos Patches olisi ehtinyt ajatella, olisi hän varmaan halveksinut\nkätkeytyneen urkkijan osaa, mutta hän oli jälleen toiminut\najattelematta, ja nyt oli myöhäistä katua. Rovastin palveluksessa\nollessaan hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi ymmärtääkseen, että\nNeljä-Viiva-M:n polttoraudan omistajaan kohdistui vakava epäluulo, ja\noltuaan muutamia päiviä Philin seurassa hän tiesi, kuinka vaikeata\nkarjanhoitajien oli saada todisteita miestä vastaan, jonka he\nepäilivät varastavan karjaa. Mahdollisuus saada todisteita, ja siten\nsuojata isäntänsä omaisuutta olikin saanut hänet käyttämään hyväkseen\ntilaisuutta.\n\nMiesten ratsastaessa esiin oli kätkeytyneen kuuntelijan helppo huomata,\nettä Joe syystä tai toisesta oli herättänyt isäntänsä suuttumuksen.\nKookkaan miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, ja hänen silmissään\noli kova ja julma ilme, Joen näyttäessä koiralta, joka on tehnyt pahaa\nja odottaa selkäsaunaa.\n\nNick kumartui juomaan lähteestä ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen,\njoka yhä istui kuin kivettyneenä satulassa yrittäen vapisevin sormin\nkiertää savuketta. Hetkisen Nick silmäili arkaa seuralaistaan, sitten\nhän otti satulastaan piiskan ja virkkoi ivallisesti hymyillen: »No,\nmiksi et tule juomaan?»\n\n»Minun ei ole jano, Nick», kujersi toinen.\n\n»Sinun ei ole jano?» pilkkasi Nick ilkeästi naurahtaen. »Valehtelet ja\ntiedät sen varsin hyvin. Tule alas!»\n\n»Jumalan nimessä, Nick, en tahdo juoda!» vaikeroi Joe, hänen isäntänsä\nläimäytellessä uhkaavasti piiskaansa.\n\n»Tule alas, sanon minä!»\n\nJoe totteli vapisten pelosta ja seisoi tutisten hevosensa vieressä.\n\n»Tule tänne!»\n\n»Älä, Nick, älä Herran tähden lyö! En tarkoittanut pahaa! Päästä minut\ntällä kertaa, tee se, Nick.»\n\n»Tule tänne! Saat totisesti maistaa ruoskaa ja tiedät ansainneesi sen.\nTule tänne, sanon minä!»\n\nMies parka otti pari askelta isäntäänsä kohden, jonka raaka voima\npakotti hänet tottelemaan, sitten hän pysähtyi ja kääntyi puolittain\nkuin paetakseen. Mutta uhkaava ääni pysähdytti hänet.\n\n»Tule tänne!»\n\nVaikeroiden ja rukoillen isäntäänsä katkonaisin, epäselvin sanoin\nkääntyi Joe jälleen häneen päin.\n\nMutta ratkaisevalla hetkellä keskeytti rauhallinen, hillitty ääni\nvastenmielisen kohtauksen.\n\n»Pyydän anteeksi, herra Cambert!»\n\nKiroten hämmästyksestä Nick pyörähti Patchesiin päin, joka\nrauhallisesti astui häntä kohden.\n\n»Mitä teillä on tekemistä täällä?» kysyi Nick, hänen uhrinsa\nlivahtaessa hevosensa luo ja tuijottaessa tulijaan sanomattoman\nällistyksen vallassa.\n\n»Tulin juomaan», vastasi Patches tyynesti. »Mainiota vettä, eikö\nolekin? Ja päivä on helteinen — raikas juoma tekee totisesti hyvää.»\n\n»Te kuulitte meidän lähestyvän ja päätitte esittää nuuskijaa, vai\nmitä?» tulistui Tailholt Mountainin isäntä.\n\nPatches hymyili. »Pelkäänpä, etten lainkaan päättänyt sitä», hän\nvastasi hyväntahtoisesti. »Olen siinä suhteessa hiukan omituinen»,\nhän lisäsi kohteliaasti. »Teen usein, mitä minulle kulloinkin pistää\npäähän, käsitättehän — joskus vallan yllättäviä tekoja.»\n\nNick katsahti tähän kohteliaaseen mieheen puolittain huvittuneena,\npuolittain raivoissaan. »Kuulin, että Risti-Kolmiossa vetelehtii eräs\nnahjus», hän virkkoi viimein. »Te näytättekin olevan aika junkkari.\nNo, nyt olette juonut. Laittautukaa äkkiä tiellenne täällä!»\n\n»Anteeksi!» sanoi Patches kysyvästi ja katsoi häneen vilpittömän\nnäköisenä.\n\n»Saamari! Korjatkaa luunne! Menkää työhönne!»\n\n»Luulin tosiaan tätä avoimeksi laitumeksi, herra Cambert.» Patches\nkatsahti ympärilleen kuin vakuuttuakseen siitä, ettei ollut erehtynyt\npaikasta.\n\nNickin silmät vetäytyivät uhkaavina kokoon. »Mutta teille se on\nsuljettu, kuuletteko!» Kun Patches ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän\ntulistui: »No, lähdettekö siitä vai pitääkö minun antaa teille kyytiä?»\nHän otti uhkaavana askelen rauhanhäiritsijää kohden.\n\n»Ei», vastasi Patches rauhallisesti, »en aio lähteä — juuri nyt — ja»,\nhän lisäsi miettiväisenä, »teidän sijassanne en yrittäisi antaa kyytiä\nkenellekään.»\n\nRauhallisen muukalaisen harvinainen itsehillintä sai kookkaan miehen\nempimään. »Vai ette, häh?» vastasi hän. »Aiotte siis sekaantua minun\nasioihini?»\n\n»Jos te asioillanne tarkoitatte sellaisen miehen ruoskimista, joka ei\nkykene puolustautumaan, niin varmasti aion.»\n\nTuokion verran Nick tuijotti mieheen sanattomana aivan kuin ei olisi\nuskonut korviaan. Sitten hänet valtasi silmitön raivo. Karkeasti\nkiroten hän tarttui jälleen piiskaansa ja syöksyi muukalaista kohden.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kuin piiska viuhui ilmassa, sattui\nhänen leukaansa luja nyrkinisku. Tärähdyksen voima Nickin hyökätessä\npuolitiehen iskua vasten oli kerrassaan kauhea. Hänen päänsä retkahti\ntaaksepäin ja hän kaatui tajuttomana maahan.\n\nPatches kumartui kylmäverisesti maassa makaavan miehen yli ja otti\nhänen pistoolinsa. Sitten hän vetäytyi muutaman askelen taaksepäin ja\njäi rauhallisena odottamaan.\n\nYavapai Joe, joka suu auki ja silmät selällään oli seurannut tätä asian\nvarsin odottamatonta käännettä, heilahdutti itsensä satulaan ja nykäisi\nsuitsista ikäänkuin ratsastaakseen tiehensä henkensä edestä.\n\n»Odottakaa, Joe!» käski Patches jyrkästi. »Nick palaa tajuihinsa tuossa\ntuokiossa. Pysykää siinä, missä olette.»\n\nVielä hänen puhuessaan avasi maassa makaava mies silmänsä. Hän katsahti\nympärilleen yrittäen selvittää itselleen tilanteen. Sitten hän hypähti\nraivoissaan jalkeille ja tarttui pistooliinsa, mutta kun hänen kätensä\nsattui tyhjään koteloon, välähti hänen kasvoillaan pelko, ja hän jäi\ntuijottamaan Patchesiin kunnioittavin ja nöyryytetyin katsein.\n\n»Niin, minulla on teidän pistoolinne», sanoi Patches rauhallisesti.\n»Katsokaa, pidin parempana pelastaa teidät kiusauksesta käyttää sitä.\nEttehän te kuitenkaan itse asiassa tahtoisi ampua minua. Te vain\nluulette tahtovanne. Kun rauhassa ajattelette asiaa, niin kiitätte\nminua. Huomatkaa, kuolleena tuottaisin teille monta vertaa enemmän\nharmia kuin elävänä. En luule, että herra Baldwin olisi lainkaan\nmielissään nähdessään minut kuoliaaksi ammuttuna, etenkin jos ampuja\nkuuluisi Tailholt Mountainin miehiin. Ja lisäksi olen varma, että\nVillihevos-Phililläkin olisi silloin jotakin sanomista.»\n\n»No, mitä tahdotte?» murahti Nick. »Olette antanut minulle selkään.\nMikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?»\n\nPatches silmäili miestä ivallisesti hymyillen, mikä sai Nickin\nkuohahtamaan kiukusta.\n\n»Jollei teillä olisi pistooliani, niin minä —» alkoi hän, mutta vaikeni\näkkiä, sillä Patches oli samassa silmänräpäyksessä varovasti asettanut\nhänen pistoolinsa kalliolle ja otti nyt tyhjin käsin askelen Nickiä\nkohti.\n\n»Niin tekisitte mitä?»\n\nKuullessaan rivakan kysymyksen, joka muodosti täydellisen vastakohdan\nPatchesin tähänastiselle sävylle, Nick epäröi ja otti askelen\ntaaksepäin.\n\nPatches astui viipymättä vieläkin askelen lähemmäksi, ja nyt sanat\ntulvivat hänen huuliltaan tiukkoina ja tarmokkaina. »Mitä tekisitte,\nsuuri sika? Teissä on miestä löylyttämään toista, joka on teitä puolta\npienempi, teissä on miestä lyömään avutonta raukkaa kuin koiraa,\nteissä on miestä uhkailemaan ja pahoinpitelemään nahjusta, joka pelkää\nteitä, teissä on miestä hyökkäämään ase sojossa miehen kimppuun, jonka\nluulette olevan kykenemätön puolustautumaan, mutta näyttäkääpä mihin te\nnyt pystytte!»\n\nTailholt Mountainin isäntä vetäytyi yhä enemmän taaksepäin ja hypähti\näkkiä hevosensa selkään.\n\n»Tule, Joe!» kutsui hän toveriaan.\n\n»Ei, te ette mene mihinkään», virkahti Patches päättävästi. »Joe,\npysykää siinä, missä olette!»\n\nNick ällistyi. »Mitä tarkoitatte?» hän murahti.\n\n»Tarkoitan sitä», vastasi Patches, »että Joe saa itse valita, tahtooko\nlähteä mukaanne vai ei. Joe», pitkitti hän kääntyen vapisevaan\nmiesraukkaan päin, »teidän ei tarvitse lähteä hänen mukaansa. Jos\ntahdotte, saatte tulla minun kanssani. Minä pidän huolta teistä ja\nannan teille tilaisuuden tulla mieheksi, jos vain tahdotte.»\n\nNick nauroi karkeasti. »Vai niin, se oli siis teidän tarkoituksenne.\nMutta se keino ei tepsi. Nyt ymmärrän, miksi Bill Baldwin pitää teitä\npalveluksessaan ja sanoo teitä viattomaksi nahkapojaksi, senkin kirottu\nurkkija! Tule, Joe!» Hän kääntyi lähteäkseen, ja Joe vetäisi suitsista\nseuratakseen häntä.\n\nJälleen Patches puhutteli häntä: »Odottakaa, Joe!» Hänen äänensä oli\nmiltei rukoileva. »Ettekö siis ymmärrä, Joe? Tulkaa minun kanssani.\nÄlkää jääkö tuon miehen koiraksi. Olkaa mies, Joe — Jumalan tähden,\nolkaa mies! Seuratkaa minua!»\n\n»No», kirahti Nick seuralaiselleen Patchesin vaiettua, »aiotko tulla\nvai pitääkö minun antaa sinulle vauhtia?»\n\nPelokkaasti katsahtaen Patchesiin Joe mumisi jotakin ja ratsasti\nisäntänsä jälkeen.\n\nHeidän hävitessään metsikköön huusi Nick kääntyen satulassaan:\n»Odottakaahan, senkin nuuskija, kyllä minä vielä teille näytän!»\n\n»Sitä en usko», vastasi Patches hilpeästi. »Se ei olisi teille eduksi.\nPistoolinne voitte noutaa uittamon vanhalta veräjältä. Vien sen sinne.\nHyvästi, Joe!»\n\nHetkisen muukalainen seisoi liikkumattomana kuunnellen kavioiden\nhäipyvää kapsetta, ja hänen huulilleen levisi tuttu itsehalveksunnan\nhymy.\n\n»Mies raukka!» hän mutisi kääntyessään mennäkseen hevosensa luo. »Joe\nraukka! Tiedän miltä hänestä nyt tuntuu.»\n\n»Pelkäänpä tuottaneeni teille harmia», sanoi Patches katuvaisena\nRovastille kerrottuaan hänelle ja Philille päivän tapahtumasta.\n»Antakaa minulle anteeksi: en tosiaan ajatellut nenääni pitemmälle.»\n\n»Harmia!» vastasi Rovasti vilkuttaen silmää Philin nauraessa\ntyytyväisenä. »Mehän olemme oikein toivoneet saavamme riidanaihetta\nnoiden kirottujen tailholtilaislen kanssa. Mutta mitä ihmettä olisitte\ntehnyt tuolla Joe-raukalla, jos hän tosiaan olisi lähtenyt mukaanne?»\n\n»Totta puhuen, sitä en tiedä», vastasi Patches vilpittömästi.\n»Ajattelin vain, kuinka mielenkiintoinen koe se olisi. Hän säälitti\nminua niin, että —», hän vaikeni hämillään ja yhtyi toisten nauruun.\n\nMutta myöhemmin oli Rovastilla ja Philillä kahdenkeskinen keskustelu,\njonka tuloksena oli, että Patchesin oppiaineisiin lisättiin\npistoolinkäyttö.\n\nKuusipiippuisen lataaminen ja laukaiseminen nopeasti ja varmasti\non tärkeä osa oikean paimenen koulutuksessa, selitti Phil. »Jos\nesimerkiksi joutuisitte otteluun hurjan härän kanssa tai jos hevosenne\nkaatuisi tai muuta samanlaista.»\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nKarjankierros.\n\n\nKesän viimeiset viikot Patches vietti enimmäkseen ratsain Philin\nseurassa edistyen tämän kokeneen opettajan johdolla päivä päivältä\nsiinä työssä, josta hän oli päättänyt suoriutua. Hänen palava\nharrastuksensa, nopea älynsä ja loistavat ruumiilliset edellytyksensä\nauttoivat häntä varsin lyhyessä ajassa hallitsemaan paimenen ammatin\nkaikkia eri puolia.\n\nSilloin tällöin he ratsastusretkillään tapasivat Tailholt\nMounlainin miehet, toisinaan nähden heidät vain etäältä, toisinaan\nkohdaten karjanjuottopaikalla. Kun Nick Cambert täten joutui\nRisti-Kolmio-Kartanon miesten välittömään läheisyyteen, tervehti hän\nPhiliä maan tapaan, mutta kohteli sen sijaan hänen toveriaan aivan\nkuin tämä olisi ollut ilmaa. Hän oli nähtävästi kuitenkin Patchesin\nennustuksen mukaan tullut huomaamaan, että hänelle itselleen oli\nedullisinta olla täyttämättä uhkaustaan miestä kohtaan, joka niin\nperusteellisesti oli hänet nöyryyttänyt.\n\nMutta Patchesin mielenkiinto Joe-parkaa kohtaan ei heikentynyt.\nTavatessaan tämän oli hänellä aina jokin ystävällinen sana varalla.\nPhil ihmetteli tämän huomatessaan, mutta ei virkkanut mitään.\n\nTapahtui usein, että Kitty Reid tuli milloin yksin, milloin\nomaistensa seurassa, suuren laitumen poikki viettämään iltahetkeä\nnaapurikartanoon. Toisinaan pysähtyivät Phil ja Patches\nPata-Koukku-S-Kartanoon juottamaan hevosiaan ja hetkiseksi\nrupattelemaan Kittyn kanssa. Sattuipa niinkin, että tyttö kohtasi\nkumppanukset heidän ratsastaessaan tarkastamassa karjaa ja yhtyi heidän\nseuraansa tunniksi, pariksi.\n\nPatchesin ja Kittyn tuttavuus syveni ystävyydeksi, sillä Kittyä\nviehätti puheleminen tämän miehen kanssa asioista, jotka niin suuresti\nkiinnittivät hänen mieltään. Tuntien Philin vilpittömän kiintymyksen\nPatchesiin hän tiesi, ettei tämä käsittäisi häntä väärin, ja niin\nPatches oppi vähitellen ymmärtämään Philin rakkauden Kittyyn ja tämän\nsuhtautumisen ihailijaansa — entiseen koulutoveriinsa ja nuoruutensa\nrakastettuun.\n\nMyöskin Risti-Kolmio-Kartanon kotoisessa elämässä valtasi Patches\nvähitellen itselleen oman paikan. Hänen avuliaisuutensa ja\nsydämellinen, vilpitön kohteliaisuutensa, mutta myöskin salainen\nalakuloisuus, joka joskus karkotti hilpeyden hänen kasvoiltaan ja\nsynkensi hänen katseensa, voittivat rouva Baldwinin sydämen. Istuessaan\nkesäiltoina pähkinäpuiden alla Stella, Phil, Curly, pikku Billy ja\nPatches ympärillään Rovasti oppi vähitellen huomaamaan, että hänen\nuusi apulaisensa jo oli kokenut Getsemanensa, joka meidän kaikkien —\nRovastin sanojen mukaan — ennemmin tai myöhemmin on kestettävä. Ja\npaimenet, jotka tunsivat hänen hyväsydämisyytensä, rohkeutensa ja\nvaatimattomuutensa, hyväksyivät hänet toverikseen. Pikku Billy noudatti\nihanteensa Villihevos-Philin esimerkkiä ja varasi »nahkapojalle» suuren\nsijan sydämessään.\n\nKun karjankierroksen aika oli käsillä, sai Patches kuten muutkin miehet\nhuostaansa useita hevosia ja astui toisten ratsastajien joukkoon. Nyt\nei ollut kysymystä muutamien eläinten tilapäisestä merkitsemisestä,\nvaan kaikkien kartanoiden omistamien karjalaumojen järjestelmällisestä\nlajittelemisesta ja tarkastamisesta.\n\nSiihen aikaan kävi karjankierros näillä main yhteistyön merkeissä. Eri\nkartanot, joiden karja laillisesti merkittynä omistajan polttomerkillä\nkävi vain luonnollisten rajojen rajoittamalla yleisellä laitumella,\nolivat karjankierroksessa edustettuina omistamainsa eläinten\nlukumäärän mukaan. Ratsastajajoukko, jonka jokaisella jäsenellä\noli kolme tai viisi hevosta, tarkasti yhden kierrokseen kuuluvista\nlaitumista kerrallaan. Joukkue kerääntyi keskelle laidunta hajaantuen\nsitten eri suuntiin niin etäälle kuin laidunta riitti, eritellen ja\nmerkiten jokaisen yksityisen eläimen isännältään saamiensa ohjeiden\nmukaan. Sitten kierros siirtyi toiselle laitumelle, kunnes työ oli\nsuoritettu. Jokaisen kartanon isäntä tai päällysmies johti kierrosta\nsen liikkuessa hänen kartanonsa mailla, siirtyen sitten ratsastajien\nriviin ja luovuttaen johdon seuraavalle. Taitamattomia, haluttomia tai\nepärehellisiä miehiä ei kierroksessa voitu käyttää, ja siksi jokainen\nkarjakartanon isäntä lähettikin parhaat miehensä tehtävään. Tehdäkseen\nkunnolla työnsä karjankierroksessa täytyi miehen sanan parhaimmassa\nmerkityksessä olla mies.\n\nOnnettomuustapaukset eivät olleet harvinaisia karjankierroksen aikana.\nMilloin sai hevonen surmansa, milloin kannettiin mies taittunein\njäsenin tai murskaantunein päin kotikartanoon saamaan hoitoa, milloin\nsaatettiin uljas ratsastaja, joka aamulla hilpeänä oli lähtenyt päivän\ntyöhön, illan hämärässä hiljaiseen lepopaikkaan odottamaan viimeisen\nkierroksen aamua, joka kokoaa meidät kaikki suurimman isännän luo.\n\nPäivän toisensa jälkeen ratsasti Patches näiden voimakkaiden miesten\nmukana, valloittaen vähitellen itselleen paikan heidän joukossaan. Phil\nhuomasi, että nämä ensiksi pakottivat hänet näyttämään, mihin kelpasi,\nja että he yhtä pian kuin Curly aikoinaan saivat oppia, että oli raja,\njonka yli heidän ei ollut hyvä mennä.\n\nNick Cambert, joka samaten kuin hänen ainoa miehensä Yavapai Joekin\notti osaa kierrokseen, vältti huolellisesti Patchesia. Mutta Patchesin\nosoittama ystävällisyys Yavapai Joeta kohtaan ei suinkaan ollut\nomiaan vähentämään häntä koskevia keskusteluja ja arveluja. Kierros\noli parhaiksi ehtinyt Pata-Koukku-S:n maille, kun sattui tapahtuma,\njoka yhä lisäsi sitä mielenkiintoa, jota uusi ratsastaja tovereissaan\nherätti.\n\nKarjaa kierrettiin laitumelle lähellä Risti-Kolmio-Kartanon aitaa. Phil\nja Curly olivat juuri tarkastamassa joitakin Risti-Kolmion härkiä, kun\nlaumaa vartioivat ratsastajat äkkiä näkivät heidän erottavan karjasta\nyhdeksänkuukautisen vasikan ja ajavan sen aitaukseen merkitsemättömien\neläinten joukkoon.\n\nNyt tiesi jokainen, mitä tulisi tapahtumaan.\n\nKukaan ei virkkanut sanaakaan, ennen kuin merkitsemättömät vasikat oli\najettu aitaukseen. Phil jutteli hetkisen Jim Reidin kanssa ja ratsasti\nsitten Nick Cambertin luo, joka istui satulassaan hiukan etäämpänä.\nRisti-Kolmion päällysmiehen sävy oli varsin naseva. »Saanko vaivata\nteitä kumoamaan polttomerkkinne tuossa Risti-Kolmion vasikassa, Nick.»\n\nTailholt Mountainin isäntä ei hetkeäkään teeskennellyt\nymmärtämättömyyttä. »Sitä minä, piru soikoon, en tee», hän vastasi\nkarkeasti. »Minä en kasvata vasikoita Bill Baldwinille, ja tiedän,\nmitä puhun. Tuo on Neljä-Viiva-M:n vasikka, ja minä itse merkitsin\nsen Hevosuittamolla, ennen kuin se oli jättänyt lehmän. Muutamien\nteidän miestenne kädessä polttorauta onkin liian löyhässä, herra\nVillihevos-Phil.»\n\nSilmänräpäyksen Phil katsoi mieheen Jim Reidin ratsastaessa lähemmäksi\nja muiden pidättäessä henkeään jännityksestä. Irroittamatta katsettaan\nNickistä virkahti Phil jäntevästi:\n\n»Tulkaa tänne, Patches.»\n\n»Onko se vasikka aitauksessa, josta kerroitte minulle, Patches?» kysyi\nPhil kutsutun ehdittyä hänen luokseen.\n\n»Kyllä, se on tuolla tuon täplikkään lehmän vieressä.» Patches osoitti\nkyseessä olevaa eläintä.\n\n»Ja te merkitsitte sen?» kysyi Phil yhä tarkastellen Nickiä.\n\n»Sen tein», vastasi Patches rauhallisesti.\n\n»Kertokaa tapahtumasta», käski Phil.\n\nJa Patches totteli lyhyesti ja virallisesti. »Se oli sinä päivänä, jona\nte lähetitte minut korjaamaan aitaa ison laitumen lounaiskulmassa. Näin\nkarjaa hiukan alempana ja ratsastin katsomaan sitä. Tuo vasikka seurasi\nRisti-Kolmion lehmää.»\n\n»Oletteko varma siitä?»\n\n»Olen. Katselin niitä puolen tunnin ajan.»\n\n»Mitä muita eläimiä siinä laumassa oli?»\n\n»Neljä härkää, Pata-Koukku-S:n sonni, viisi lehmää ja tämä vasikka.\nVasikka pysytteli koko ajan Risti-Kolmion lehmän kintereillä. Ja\nsitä paitsi se on merkitty aivan kuten emokin. Näin sen taas tänään\niltapäivällä tarkastaessamme karjaa.»\n\nPhil nyökkäsi. »Tiedän sen.»\n\nJim Reid piti tarkasti silmällä Patchesia katsahtaen silloin tällöin\nNickiin.\n\nRatsastajat mutisivat keskenään.\n\n»Hitonmoisen hienoa nahkapojan tekemäksi.»\n\n»Nahkapoika, hyvä!»\n\n»Tällä kertaa Nick joutui kiinni!»\n\nPhil kääntyi jälleen Nickin puoleen. »No, oletteko tyytyväinen ja\nsuostutteko kumoamaan merkkinne?»\n\nNickin kasvot vääntyivät kiukusta. »Minä en peruuta mitään!» hän\nraivosi, »tuon kirotun nuuskijan käskystä. Minä —»\n\nHän pysähtyi kesken lausetta Patchesin äkkiä kannustaessa hevosensa\nPhilin rinnalle.\n\nKaikki vaikenivat ja hiljaisuudessa kaikui uuden miehen ääni tyynenä ja\nkirkkaana. »Olen varma siitä, että erehdyksessä poltitte oman merkkinne\ntuohon vasikkaan, herra Cambert. Ja», hän lisäsi verkkaan ja mitä\nystävällisimmällä äänellä, »olen yhtä varma siitä, että tyydytte minun\nsanaani ilman sen enempiä todisteita.»\n\nNick katsahti Patchesiin silmänräpäyksen verran kykenemättä sanomaan\nsanaakaan. Sitten hän kaikkien hämmästykseksi irroitti lasson satulasta\nottaakseen kiinni vasikan ja peruuttaakseen merkkinsä.\n\nJim Reid pudisti päätään ällistyneenä.\n\n»Se näytti kaikki kylläkin yksinkertaiselta», selitti hän myöhemmin\nillalla Rovastille, »mutta en pääse irti tunteesta, että teidän\nmiehenne ja tuon kirotun Tailholt Mountainin varkaan välillä oli\njotakin salaista ymmärtämystä. Se näytti liian rauhalliselta, aivan\nkuin koko juttu olisi etukäteen suunniteltu.»\n\nRovasti selitti nauraen naapurilleen, että hän todellakin oli oikeassa,\nettä Patchesin ja Nickin välillä tosiaan oli salainen ymmärtämys. Hänen\noli nyt pakko kertoa, kuinka Patches oli lähteellä tavannut Tailholt\nMountainin miehet ja miten hän siellä oli nöyryyttänyt Nickiä.\n\nKun Rovasti oli päättänyt kertomuksensa, oli Jimillä joukko\nvastaväitteitä ja kysymyksiä. Mistä Rovasti tiesi, ettei juttu ollut\nvain viekkaasti keksitty valhe epäluulojen poistamiseksi? Jos Patches\nkerran oli niin luotettava mies, miksi hän silloin niin tarkoin säläsi\nentisyytensä? Oliko kenenkään miehen välttämätöntä salata, kuka oli\nja mistä tuli? Mitä Rovasti itse asiassa tiesi hänestä? Rovastin oli\nmuistettava, että Nickiä jo kauan oli epäilty karjan liian nopean\nenenemisen takia ja että hän ei ollut typerä mies. Kenties hän arveli\nolevan syytä vetäytyä itse syrjään pelistä ja antaa jonkun toisen, jota\nkukaan ei osannut epäillä, hoitaa merkitsemistyön.\n\nTähän kaikkeen oli Rovastin varsin vaikea vastata.\n\n»Mutta kuulehan, Jim», hän muistutti naapuriaan, »älä vain anna\nPatchesin huomata näitä epäluuloja. Mitä ikinä hänestä ajatteletkin,\nniin muista, ettet tiedä sen enempää kuin mekään. Me luulemme yhtä\nja sinä luulet toista. Myönnän, että se, mitä sanot, kuuluu varsin\njärkevältä, mutta yhtäkaikki pidän Patchesista. Ja mitä hänen nimeensä\ntulee — sinähän tiedät, että tässä maassa ei katsota nimeen, vaan\nmieheen. Pojalla on kenties syynsä vaieta entisyydestään. Anna hänen\nolla rauhassa, älä pane takiaisia hänen satulansa alle eikä taulaa\nhänen hevosensa korviin — muuta en pyydä.»\n\nJim ei voinut olla nauramatta. Tämä puhe oli niin luonteenomaista\nRovastille, ja Jimin samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka tulivat\ntekemisiin hänen kanssaan, täytyi rakastaa vanhaa naapuriaan hänen\nvilpittömyytensä vuoksi.\n\n»Ole rauhassa, Bill», hän vastasi. »En minä aio tehdä mitään. Jos\nsattuisin olemaan oikeassa, on hän täällä parhaiten ulottuvillamme.\nMutta aion pitää häntä silmällä. Ja luulisinpa, että Philin olisi\nparasta tehdä samoin.»\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nKarjankierroksen jälkeen.\n\n\nKarjankierroksen kulkiessa yli seudun kuluivat kesän viimeiset päivät\nja lähestyvän talven ensimmäiset merkit näyttäytyivät. Päivänkukkien\nkulta varisi ruskeana ja kuihtuneena, ja laidunten vehmas ruoho kävi\nkuivaksi ja auringon polttamaksi. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen\nmuuttuivat maisemat päivä päivältä harmaammiksi ja alakuloisemmiksi, ja\nsyksyinen tuuli varisti lehdet Rovastin pähkinäpuista.\n\nSitten oli karjankierros ja pestauspäivä ohitse — ja talvi peitti maan.\n\nTaivaanrannasta toiseen oli koko maailma valkoinen, paitsi tummat\npetäjät vuorien rinteillä, vaaleammat setrit ja tammipensaikko, joka\nkaiken muun peittyessä lumeen antoi karjalle talvisen ravinnon.\n\nKesän ja syksyn väistyessä talven tieltä tunsi Kitty enemmän kuin ennen\nkaipaavansa vilkkaaseen kaupunkilaiselämään, joka oli vieroittanut\nhänet kodista ja syntymämaasta. Hänen ystävyytensä Patchesiin — jota\nBaldwinien ilmeinen kiintymys heidän uusimpaan »poikaansa» oli omiaan\nylläpitämään — veresti muistoja niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt\ntässä maailmassa, ja nämä muistot eivät suinkaan tehneet häntä\ntyytyväisemmäksi Williamson Valleyn oloihin.\n\nPhiliä kohtaan Kitty oli entisellään. Toisinaan hänen sydämensä tunsi\nniin syvää kiintymystä mieheen, että hän toivoi, ettei milloinkaan\nolisi oppinut tuntemaan muuta maailmaa kuin sen, missä he molemmat\nolivat syntyneet. Jos hän ei olisi viettänyt noita vuosia poissa\nkotoa, olisi kaikki ollut toisin. Hän olisi saattanut olla onnellinen\nPhilin kanssa, hyvin onnellinen, jos hän vain olisi jäänyt hänen\nmaailmaansa. Mutta nyt — nyt hän pelkäsi sekä Philiä että itseään.\nHänen ystävyytensä Patchesiin oli monella tavoin uudelleen tuonut\nmieleen kaiken sen, mikä oli hänen ja sen miehen välillä, jonka hän\nilman kouluvuosiaan iloiten olisi hyväksynyt elämäntoverikseen.\n\nUsein, kun he kolmisin ratsastivat ja Kitty oli johtanut keskustelun\nkauas siitä elämästä, joka Philille oli tuttu ja kotoinen, teki hän\ntahtomattaankin vertailuja miesten välillä. Kitty ei ymmärtänyt,\nettä Philin, joka oli tottumaton lausumaan ajatuksensa muusta kuin\nsiitä, mikä kuului hänen ammattiinsa, kävi vaikeaksi paljastaa\najatusmaailmansa rikkautta. Kitty oli valmis olettamaan, ettei Phil\ntiennyt mitään siitä, mikä ei koskenut karjanhoitoa ja hevosia. Mutta\nPatches, jolle Phil oli tottunut puhumaan vapaammin, ymmärsi hänet. Ja\ntietäen, että tyttö omien olettamuksiensa varaan rakensi muurin itsensä\nja rakastettunsa välille, hän teki parhaansa opettaakseen Kittyä\nparemmin tuntemaan miehen, jonka tämä jo luuli tunteneensa lapsuudesta\nsaakka.\n\nSitten tuli kevät.\n\nLumi suli, tuli sadeaika ja rinteet ja selänteet ja niityt heräsivät\nuuteen vihreyteen, ja uusi elämä puhkesi puissa ja viidakoissa, ja\naidoilta ja pensaikosta ja vastapuhjenneista puista ilmoitti lintujen\nlaulu niiden palanneen.\n\nJa nuori kevät sai nähdä uuden vieraan saapuvan Risti-Kolmio-Kartanoon.\n\nPatches oli ollut tarkastamassa juoksuaitaa, ja palatessaan kotiin\nkeväisenä iltana hän näytti toiselta mieheltä kuin se Patches,\njonka Kitty kuukausia sitten samoilla main oli pelastanut pahasta\nnöyryytyksestä.\n\nJo se tosiseikka, että hän ratsasti Muukalaisella, suurella\ntummalla oriilla, ilmaisi parhaiten muutoksen, mikä hänessä oli\ntapahtunut. Ei ainoakaan paimen olisi enää voinut tuntea häntä\nsamaksi kalpeaksi, hyvinpukeutuneeksi herrasmieheksi, jonka Phil oli\ntavannut Metsärajalla. Kuukausia kestänyt ulkoilmaelämä oli antanut\nhänen vartalolleen voiman ja liikkeilleen jäntevyyttä, ja aurinko ja\ntuuli olivat painaneet hänen ihoonsa tummanruskean värin, joka on\nniiden miesten tuntomerkki, jotka aina saavat olla valmiina kestämään\nluonnonvoimien pahimpaakin riehuntaa.\n\nRatsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson\nlänsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja\nhymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti\nja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi\ntälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään.\nYhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut\nmuutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable\nPatches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut\nmuutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja\nsiitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja\nsiten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.\n\nHän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle,\nkun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään,\nkarautti häntä vastaan.\n\nPojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin\nhuudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi\nMuukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin\nedessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta\nse!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä\nenemmän intoa kirmailulleen.\n\nPatches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat,\nkumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa\npitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»\n\n»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin\nvain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet\nvieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.\n\nPatches hämmästyi. »Vieraan?» hän huudahti.\n\nPikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on\njostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista.\nLuulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee\nolemaan hirveän hauskaa!»\n\nPatchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän\nkysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.\n\n»Kuulin Will-sedän sanovan Philille ja Kittylle.»\n\n»Kitty on siis myös talossa?»\n\n»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat\nkotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun\nlähtiessäni sinua vastaan.»\n\nPhil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka\nseisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.\n\nPoika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja\njuoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku\nBillyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä\nsatuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana\npitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla\nriisuttiin ja vietiin talliin.\n\nPatches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä\nsatulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin\nmoittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee\nkauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut\nyksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne\nmaita mantereita.»\n\nHe hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja\nsilmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin\nvanhempi veli.\n\nPatches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin\nsilmissä oli vallaton väike.\n\n»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt\nlähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että\naika kului huomaamattani.»\n\n»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien\ntoisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan,\ntotta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi,\nsiinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään\nkuin hänet.»\n\n»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.\n\nMiehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä\nlevottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän\non?»\n\n»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää\nottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»\n\nKitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches,\nkuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill.\nJa hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole\nsuurenmoista!»\n\nPhil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen\nvastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti\nReid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko\nprofessori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»\n\nJokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.\n\nMiettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut\nhänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.\n\n»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen\nkäsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän\nsanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»\n\n»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.\n\nProfessori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki\nliikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat\nhartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla,\nvärittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan\nkuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut\nainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen\npäähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän\nneljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut\nsallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai\nriemun saastuttaa esteettistä sieluaan.\n\nTullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa\nmiestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin\nsaattoi kuulua ihmisrotuun.\n\n»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette\nkoskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun\nesittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches,\ntämä on professori Parkhill.»\n\n»Phil», kuiskasi Kitty, »kuinka sinä saatat?»\n\nProfessori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin\npuusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan\ntavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti\nnaurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.\n\n»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä ’tyypillinen\npaimen’. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden\nvaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen\nkätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista,\nhevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä\nherransa kohteliaasta tarkoituksesta.\n\nProfessori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä\npeloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan\nMuukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.\n\n»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha\nkaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä,\njonka isäntäni on minulle esittänyt?»\n\nPhil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan\nsuustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta\nhuomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.\n\n»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan\nsuunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan\nsellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.»\nHän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään\npieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean\nsivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi\nihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu\npuhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa\nherraa.»\n\nPieni mies vastasi nopeasti, mutta hieman ylpeästi: »Kyllä, olen kyllä.»\n\n»Vai olette te professori!» huudahti paimen aivan kuin suunniltaan\ntällaisen suuruuden läheisyydessä. »Anteeksi, että uskallan kysyä,\nmutta sanoisitteko mulle — minkä professori te sitten olette?»\n\nVieras vastasi rohkeammin, aivan kuin saisi jokaisesta sanasta\nvahvistusta sielulleen: »Estetiikan.»\n\nPaimenen naama piteni, hänen suunsa aukeni ihmetyksestä ja hän\nkatsoi professorista Philiin ja Philistä Kittyyn ikäänkuin kutsuen\nheitä tämän mullistavan uutisen todistajiksi. »Älkäähän hulluja!»\nhän viimein mutisi nöyrän ihailun vallassa. »Kuka voisi uskoa sitä\nteidänlaisestanne rääpäleestä? Mutta mitä peeveliä sitten sellainen\nistetiikka on, jonka professori te olette — jos saan kysyä?»\n\nHienostunut tiedemies vastasi viipymättä parhaalla katederisävyllään:\n»Oppi kauneuden olemuksesta ja tunnusmerkeistä sekä taiteen\nilmenemismuodoista.»\n\nSamassa Muukalainen karkasi takajaloilleen ja professori Parkhill\nkatsoi parhaaksi vetäytyä turvaan Philin selän taakse.\n\n»Anteeksi, herra»; sanoi Patches. »Tule nyt, senkin kiusankappale!\nSinulla ei ole sen enempää älliä kuin preeriasudella!»\n\nKuuluisa estetiikan professori jäi Philin ja Kittyn kanssa katselemaan,\nkun Patches riisui satulan riuhtovan oriin selästä ja vei sen suuresta\nveräjästä laitumelle.\n\n»Pyydän anteeksi», mutisi vieras vienolla äänellään, »mutta minkä\nsanoittekaan tuon miehen nimeksi?»\n\n»Patches, Honourable Patches», vastasi Phil.\n\n»Kuinka kummallista! Erittäin kummallista! Olisipa mielenkiintoista\ntutkia tämän miehen sukua ja jos mahdollista päästä selville tällaisen\nnimen alkuperästä.»\n\nPhil kauhistui professorin halua ja vastasi: »Herran tähden, älkää\nvirkkako sanaakaan hänen nimestään, ei ainakaan hänen kuullensa.»\n\n»Hän — hän on vaarallinen, sitäkö tarkoitatte?»\n\n»Niin on, jos luulee jonkun laskevan leikkiä nimestään. Kysykää\npojillamme, he tietävät sen kokemuksesta.»\n\n»Mutta minä — minä vakuutan teille, herra Acton, että en lainkaan\npitänyt sitä naurettavana — kaukana siitä! Oi, hyvin kaukana siitä!»\n\nNyt Kittyn oli pakko kääntyä pois. Veräjällä hän tapasi Patchesin, joka\npalasi laitumelta.\n\n»Saisitte hävetä», hän torui. Mutta siitä huolimatta hänen silmänsä\nnauroivat.\n\n»Kyllä, neiti», sanoi Patches nöyrästi.\n\n»Kuinka saatoitte tehdä sellaista?» kysyi tyttö.\n\n»Kuinka olisin saattanut olla tekemättä?»\n\n»Kuinka muka olisitte saattanut olla tekemättä?»\n\n»Niin juuri! Näittehän, millä silmin hän katseli minua. Totta puhuen,\nneiti Reid, enhän voinut tuottaa hänelle niin suurta pettymystä. Enkö\nollut juuri sellainen kuin hän toivoi minun olevan? Luulin teidän\nkiittävän minua! Enkö tehnyt sitä sangen hyvin?»\n\n»Mutta hänhän luulee nyt, että te olette aivan tavallinen paimen!»\nväitti tyttö vastaan.\n\n»Mainiota!» vastasi Patches siekailematta. »Kiitos, neiti Reid, se on\nparas kohteliaisuus, minkä koskaan olen kuullut.»\n\n»Nyt teette pilaa minusta», sanoi Kitty hämmästyneenä hänen\näänensävystään.\n\n»En tee. Olen vakavissani», selitti Patches. »Mutta tuolta hän tulee\ntaas. Teidän suosiollisella luvallanne laittaudun tieheni. Mutta älkää\nselittäkö mitään professorille. Se nöyryyttäisi minua, ja ajatelkaahan\nkuinka pettynyt hän olisi.»\n\nNostaen satulansa maasta ja lähtien edelleen hän lisäsi äänekkäämmin:\n»Ei, en mää unohra, Kitty neiti. Saatte sanoa papallenne, että hänen\niso sonninsa on meirän isossa laitumessa. Mää näin sen tänään.»\n\nEnsimmäistä tutustumista seuraavina päivinä Kitty vietti useita hetkiä\nprofessorin seurassa. Phil poikineen valmisteli kevätkierrosta,\nrouva Baldwinilla oli yllin kyllin hommaa taloudessaan, ja Rovasti,\nniin ystävällinen ja kohtelias kuin olikin vieraalleen, keksi aina\njotakin tärkeätä tehtävää tämän yrittäessä houkutella hänet pitempään\nkeskusteluun, sillä hän tunsi tämän pitävän häntä sivistymättömänä\nolentona, joka älynsä puolesta ei kohonnut härkiensä ja vasikoittensa\ntasoa paljoakaan korkeammalle. Niinpä olikin Kitty ainoa, jolla riitti\nsekä aikaa että kärsivällisyyttä tähän seurusteluun. Ja omituista kyllä\nhän näytti pitävän siitä.\n\nKarjankierroksen viimeisinä päivinä Phil ratsasti kotiin\nneuvotellakseen Rovastin kanssa karjan kuljettamisesta. Patches ja\nmuut paimenet jäivät vartioimaan laumaa, joka seuraavana päivänä oli\nmäärä toimittaa rautatielle. Seuraava aamu valkeni, ja miehet olivat\nparhaillaan lopettamassa aamiaistaan, kun heidän päällysmiehensä\npalasi. Jo ennen kuin hän oli virkkanut sanaakaan, tiesi Patches,\nettä jotakin oli tapahtunut. Miesten hilpeästi tervehtiessä häntä ei\nhymyn häivettäkään näkynyt hänen kasvoillaan eikä hän edes vastannut,\nennen kuin tullessaan aivan heidän viereensä nuotiotulelle. Siinä hän\nlaskeutui satulasta lausuen lyhyesti »huomenta, pojat» ja jäi seisomaan\nsuitset kädessään.\n\n»Ei aamiaista, Sam», virkkoi hän kiinalaiselle kokille, joka riensi\ntarjoamaan ruokaa, »vain kupillinen kahvia.» Ja kääntyen miesten\npuoleen: »Satuloikaa hevosenne ja pankaa karja liikkeelle. Me viemme\nsen Skull Valleyhin.»\n\n»Hiisi vieköön!» ihmetteli Curly hetkistä myöhemmin satuloidessaan\nhevostaan Patchesin vieressä, »mikähän Philiä vaivaa? Ei suinkaan hän\nole riidellyt Rovastin kanssa kotona käydessään, vai mitä arvelet?\nLuuletko Rovastin moittineen häntä jostakin?»\n\nPatches pudisti päätään: »Mistäpä minä sen tietäisin, kumppani», ja\nkääntyi hevoseensa päin.\n\nKoko päivän Phil pysytteli yksinään, puhutellen tovereitaan vain\nsilloin, kun hänen oli pakko ja silloinkin mahdollisimman lyhyesti.\nIllalla hän lähti toisten seurasta heti syötyään illallisensa ja\nPatches kuuli hänen painuvan vuoteelleen kauan sen jälkeen, kun toiset\njo olivat vaipuneet uneen. Ja seuraavana päivänä, kun raskain työ,\nkarjan lastaaminen rautatievaunuihin suoritettiin, oli Phil niin\nmuuttunut, että jolleivät miehet olisi olleet hänen vanhoja ystäviään\nja tovereitaan, olisivat he varmasti nousseet kapinaan vaativaista\npäällysmiestään vastaan.\n\nIlta oli jo kulunut pitkälle, kun viimeinen eläin oli saatu junaan.\nCurlyn ja Bobin oli määrä seurata karjan mukana. Toisten tuli jäädä\nSkull Valleyhin seuraavaan aamuun hajaantuakseen sitten eri suunnille\nkoteihinsa. Phil ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle vielä samana iltana.\n\n»Sinä voit palata johonkin aikaan huomenna, Patches», virkkoi Phil\nlyhyesti hyvästeltyään miehiä, joiden kanssa oli elänyt hyvässä\ntoveruudessa karjankierroksen pitkät viikot. Hän nykäisi puhuessaan\nhevostaan suitsista.\n\nRisti-Kolmion päällysmies oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tovereittensa\nluota, kun Patches saavutti hänet, »Saanko ratsastaa kanssasi\nRisti-Kolmioon jo tänä iltana, Phil?» hän kysyi tyynesti.\n\nPhil pysähdytti hevosensa ja katsoi ystäväänsä hetkisen vastaamatta\nhänen kysymykseensä. Sitten hän sanoi ystävällisemmällä äänellä kuin\nnäinä päivinä oli käyttänyt: »Sinun olisi parempi jäädä tänne poikien\nkanssa ja nukkua yösi rauhassa, Patches. Levosta ei karjankierroksen\naikana ole ollut puhettakaan, eivätkä eilinen ja tämä päivä olleet\nniinkään helppoja. Lastaaminen on kauheata silloinkin, kun kaikki ovat\nhyvällä tuulella», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.\n\n»Jos sallit, niin tulen kernaasti mukaasi», sanoi Patches\nyksinkertaisesti.\n\n»Mutta hevosesi on yhtä väsynyt kuin sinäkin», intti Phil.\n\n»Minähän ratsastan Muukalaisella», vastasi Patches.\n\nSiihen Phil sanoi päättävästi: »Siis matkaan.»\n\nNiin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille\nlakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan\nkosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin\najatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa\nja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä\nhänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.\n\nOn hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin\nymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa,\njoka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja\nmyötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet\nepäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa\nRisti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa,\nautiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja\nhänen ystävänsä.\n\nJa niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa\nja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.\n\nToisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen,\ntoisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti\nkatkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen\nrakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli\nollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän\noli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi\nrakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä.\nJa mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen\nsuurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.\n\n»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid\non päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi\nsiitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan\nlastauksesta.»\n\n»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään\noli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä\nsaattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.\n\n»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan»,\njatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta,\non hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä\nkelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä\nvain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän\non koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä\nluulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt,\nmillaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut\ntuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä\n— elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän\nystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle,\nettä mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen\narvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään\ntäällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli\ntuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän\nhänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»\n\n»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä Jim\nReidin talonmyynnin kanssa?»\n\n»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen\nsivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen\non ihaillut ja kunnioittanut häntä?»\n\n»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat\nkai?» korjasi Patches rauhallisesti.\n\n»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka\ntapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet\nmiltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet\nKittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan\nharvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän\ntotuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita,\njotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä\nharrastuksia ja pyyteitä.»\n\n»Lempo soikoon!» mutisi Patches.\n\n»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt\nsamasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille\ntytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko\nmaailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan\nympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen\njaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät\ntottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri\nmihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä\neikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja\nmuuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan\ntulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»\n\n»Kiitos, Phil», keskeytti Patches tyynesti.\n\n»Mistä hyvästä?»\n\n»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä\nkohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa\ntietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän\nsanoo.»\n\n»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta\nnyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»\n\n»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole\nsaanut ostajaa kartanolleen?»\n\n»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi\nkartanoksi.»\n\nSeuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan\nPatchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias\npäällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä\noli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan,\njälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata,\nmutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien\nvihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin\ntyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä\ntoimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista,\njoiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli\nlähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen\npikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.\n\nPienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen\nlaitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan\nsieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana\nsunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien\nkuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa\ntietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla\nRisti-Kolmioon.\n\nTyttö ilostui ilmeisesti hänet nähdessään.\n\n»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin\nkääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.\n\n»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut\njonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön\nkatsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan\nkartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän\nratsastavan tätä tietä.»\n\n»Ja lähditte varta vasten tapaamaan minua?»\n\n»Varta vasten», hymyili Patches.\n\nHe rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista —\nheidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat\nviimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches\nkysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun\nvarjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on\npitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»\n\nTultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja\nistuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien\nlaidunten ja niittyjen yli.\n\n»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua\nminulle?»\n\n»Teistä», vastasi Patches vakavasti.\n\n»Minusta?»\n\n»Teidän viehättävästä persoonastanne», vastasi Patches.\n\n»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen\njättänyt tekemättä?»\n\n»Tai niitä kenties aiotte tehdä.»\n\n»Oh!»\n\n»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta\nsuosionosoitusta.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Te olette nyt tuntenut minut miltei kokonaisen vuoden.»\n\n»Niin.»\n\n»Ja itse asiassa ette lainkaan tunne minua.»\n\nTyttö ei vastannut, vaan katsoi häneen kiinteästi.\n\n»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä\nsuosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun —\ntarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»\n\n»Tiedän, että olette vilpitön, Patches», vastasi Kitty vakavasti.\n\n»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan,\njoka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille\nepähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän\nempi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»\n\nKitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä\nlämmöstä, joka säteili miehen sanoista.\n\n»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme\njälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään\nkysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»\n\n»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi\nvuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä\ntotuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja\npelastaa teidät — omalta itsellänne.»\n\n»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä\ntarkoitatte, Patches?»\n\n»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te\naiotte muuttaa Williamson Valleysta?»\n\n»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.\nMe olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»\n\n»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»\n\nKitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä,\nluullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme,\njolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka\nminulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette\nhuomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä!\nEihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä,\njolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»\n\n»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota\nteillä ei ole täällä?»\n\nSilloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa.\nHän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä,\nsisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen\npuhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti\nhänen sydämensä.\n\n»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata,\nettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä\n— kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen\nomaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi\nja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen\nympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se\nsielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan\npääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien\nkainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te\netsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte\nselkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja,\njotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä\ntiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa\nsiihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»\n\nMiehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen\nsanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin\nhänen sanansa.\n\n»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.\n\n»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt\nhuomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa.\n»Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille\nmerkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän\nsaavuttanut.»\n\n»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon?\nEnkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua\ntyydyttää, mikä ei?»\n\n»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette\nsen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin\nolisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa\ntäälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi\nteillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella\nheidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden\nhäiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain\nlumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole\nmitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä\nopettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia\ntai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä\nsivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»\n\nKitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos\nolisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee\nteille.»\n\nPatches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän\nsanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta\noletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»\n\nTyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnon\nPhil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»\n\n»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se\nelämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»\n\n»Sepä synnytti Honourable Patchesin», vastasi Kitty hieman arastellen.\n\n»Sitä se ei tehnyt», vastasi tämä nopeasti. »Se synnytti —»\n\nHän vaikeni ikäänkuin peläten helposti sanovansa liikaa.\n\n»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian\nkanssa?»\n\n»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuin\nPhilistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»\n\n»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.\n\n»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten\nte lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän\neleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla\nvartioi.\n\nSitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka\nlähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla\ntulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen\nja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin\nloistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja\non valmis häviämään.»\n\nVielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka\nsai hänet hypähtämään seisaalleen.\n\nSe oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli\nprofessoria.\n\nKatsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt\nmitään.\n\nEnnen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi\nprofessori heidän edessään.\n\n»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä\näänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon\nkiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa\nvain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut\nriistää teiltä neiti Reidin seuraa.»\n\nPatches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei\nKitty ollut paljastanut opettajalleen ’tyypillisen paimenen’ oikeata\nsyntyperää.\n\n»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin\njuuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen\nlähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä\nasioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä\nhoidan itse itseni.»\n\n»Irrokas?» kysyi professori. »Ja mikä on irrokas, jos saan kysyä?»\n\n»Se on nauta, joka ei kuulu kellekään», selitti Patches.\n\nSamassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan\nsuuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan,\nPatches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on\ntekemistä?»\n\nHän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen\nselän hänen livahtaessaan tiehensä.\n\n»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan\nsatulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on.\nNäkemiin.»\n\nPatches saavutti Joen juuri kun tämä kääntyi selänteen toiselle\npuolelle.\n\n»Päivää, Joe!» huusi Patches hilpeästi.\n\nMies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään\njalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi\nhurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on\ntekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»\n\nPatchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte,\nJoe?»\n\n»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä.\nMitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on\nturha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja\nkääntyen poispäin.\n\nPatches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään\nsaanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.\n\n»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette\nollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en\naio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä\nminusta, sen sanon teille.»\n\n»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches\nlyhyesti.\n\n»Ettekö?»\n\n»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio\nsekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»\n\nJoe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että\nte —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään\nmitään.»\n\n»No, olenko pyytänyt teitä kertomaan minulle jotakin?» kysyi Patches.\n\n»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan,\nPatches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni,\nPatches? Jumalan tähden, oletteko?»\n\nHänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti\ntahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla\navuksi.\n\n»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa\nminua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»\n\n»Mitä, Joe?»\n\n»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»\n\nJa Patches vastasi empimättä osoittaakseen avuliaisuuttaan:\n\n»Sen lupaan, Joe.»\n\n»Ette kerro kenellekään?»\n\n»En kenellekään, Joe.»\n\nMiesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen\nteille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette\nauttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän\nystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle\nkauheasti, kun viivyn näin kauan.»\n\n»Hyvästi, Joe!»\n\n»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt\nolemme ystäviä.»\n\nMiettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui\nPatchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle\nlupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut\nvelvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen\ntyöhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut\nhaitata hänen isäntänsä etuja.\n\nSamana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa\nseuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa\naikana, ja Phil suostui kernaasti.\n\nKun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin:\n»Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi\nkotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut\nitsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin\nlintu.»\n\nPhil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä\npaitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»\n\n»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti\nerityinen syy hilpeyteensä.»\n\nKun Phil palasi pihalle, tuli professori hänen luokseen.\n\n»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin\npuhua kanssanne.»\n\n»Olkaa hyvä, herra», vastasi paimen.\n\n»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herra\nBaldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»\n\n»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita\nesivalmisteluja.\n\n»Tahtoisitteko — tuota — kävellä hiukan matkaa kanssani?»\n\nHeidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi\nprofessori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka\nnimi on Patches.»\n\nPhil katsahti tuikeasti puhujaan. »Ja mitä hänestä?»\n\n»Toivon, ettette käsitä väärin minua, kun sanon, että asia koskee\nmyöskin neiti Reidiä.»\n\nPhil pysähtyi keskelle tietä. Rouva Baldwinin huomautus Patchesin\nhyväntuulisuudesta, hänen oma tunnustuksensa, että hän oli heittänyt\nkaiken toivon Kittyn voittamisesta omakseen ja ajatus, kuinka noiden\nkahden ystävyys viime kuukausien aikana oli yhä syventynyt ja kasvanut,\ntietoisuus siitä, että Patches kuului siihen maailmaan, johon Kitty\nniin hartaasti ikävöi — kaikki tämä vilahti samassa silmänräpäyksessä\nhänen mielessään. Hän katsoi professoriin niin kiihkeästi, että tämä\nkiirehti sanomaan:\n\n»Toivon, ettette käsitä minua väärin, herra Acton.»\n\nPhil naurahti lyhyesti. »Enpä luule. Mutta pyydän teitä selittämään\nhiukan tarkemmin. Mitä aioitte sanoa Patchesista ja neiti Reidistä?»\n\nProfessori kertoi, miten oli löytänyt heidät viettämässä\nsunnuntai-iltapäivää.\n\n»Siinäkö kaikki?» nauroi Phil.\n\n»Mutta, herra Acton, ei suinkaan teidän mielestänne hänenlaisensa raaka\nja sivistymätön mies ole sopiva seura neiti Reidin kaltaiselle hienolle\nja herkälle naiselle?»\n\n»Kenties ei», myönsi Phil, »multa luulen Kittyn itse pitävän huolta\nitsestään.»\n\n»En voi yhtyä teidän mielipiteeseenne», vastasi professori\nmahtipontisesti. »Neiti Reidin kaltainen nuori — ja — hm — kokematon\nnainen on ehdottomasti aina vaarassa seurustellessaan niin\nsivistymättömän, hiomattoman ja epäilemättä myöskin moraalisesti\naia-arvoisen luonteen kanssa.»\n\n»Mutta kuulkaahan, hyvä professori», vastasi Phil yhä hymyillen, »mitä\ntahdotte minun tekevän? Enhän minä ole Kitty Reidin vartija. Miksi ette\nitse puhu hänen kanssaan?»\n\n»Katsokaahan», vastasi pikku mies, »minä — minulla on syyni, joiden\nvuoksi en voi ilman muuta esittää hänelle asiaa. Minä toivoin vain\nteidän pitävän tuota miestä hiukan silmällä ja tarpeen vaatiessa\nkäyttävän arvovaltaanne estääksenne vastaisuudessa sellaista\ntapahtumasta.»\n\n»Minä olen tekevä parhaani», vastasi Phil ajatellen, miten hupaisan\nhetken hän tällä jutulla tuottaisi Rovastille. »Mutta tehän tulitte\nKittyn kanssa kotiin. Minne Patches jäi? Karkasiko hän teidän\nilmestyessänne näyttämölle?»\n\n»Ei, mutta hän lähti pois erään — erään irrokkaan kanssa, kuten hän\nsanoi.»\n\n»Lähti pois irrokkaan kanssa? Mitä ihmettä te sillä tarkoitatte?»\n\n»Niin hän itse sanoi. Neiti Reid sanoi, että hänen nimensä oli Joe —\nJoe ja jotakin muuta.»\n\nPhil ei enää nauranut. Tilanteen hupaisuus oli lopussa.\n\n»Oliko se Yavapai Joe?» hän kysyi.\n\n»Oli, juuri niin se oli. Hän kuuluu Tailholt Mountainiin, sanoi neiti\nReid. Teillä on niin hullunkurisia nimiä tässä maassa.»\n\n»Ja Patches lähti hänen kanssaan?»\n\n»Niin, Joe näytti piilotelleen pensaikossa, kun ensiksi huomasimme\nhänet, ja kun neiti Reid kysyi, mitä hän siellä teki, niin Patches\nsanoi, että hän varmaan odotti häntä. He lähtivät luullakseni yhdessä\npois.»\n\nNiin pian kuin pääsi eroon professorista, Phil meni suoraa tietä\nPatchesin luo, joka istui huoneessaan. Tämä katsahti hymyillen\ntulijaan, mutta nähdessään tuiman ilmeen esimiehensä kasvoilla hän\nlakkasi hymyilemästä ja pani pois kirjan, jota oli lukenut.\n\n»Patches», kysyi Phil siekailematta, »mitä professorin jutut sinusta ja\nYavapai Joesta oikeastaan merkitsevät?»\n\n»En tiedä, mitä professori on puhunut», vastasi Patches kylmästi, aivan\nkuin ei olisi pitänyt Philin kysymyksen sävystä.\n\n»Hän sanoo, että Joe piilotteli pensaikossa sinua odottelemassa»,\nvastasi Phil.\n\n»Joe oli rinteellä ja kenties hän odottikin minua. Joka tapauksessa\nnäin hänet.»\n\n»Hyvä, nyt kysyn sinulta, mitä tekemistä sinulla on tuon Tailholt\nMountainin varkaan kanssa ja mikä pakottaa hänet piilottelemaan\n-pensaissa tavatakseen sinua. Jos hän tahtoo tavata sinua, niin miksi\nhän ei tule kartanoon, kuten on miesten tapa?»\n\nHonourable Patches katsoi Rovastin päällysmiestä suoraan silmiin\nvastatessaan äänellä, jota ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt\npuhutellessaan Philiä: »Ja minun vastaukseni kuuluu, että minun asiani\nYavapai Joen kanssa on kokonaan yksityistä laatua, että sillä ei ole\nmitään tekemistä tämän kartanon päällysmiehen kanssa. Lienee parasta\nkysyä Joelta itseltään, miksi hän ei tule kartanoon, sillä sitä minä en\ntiedä.»\n\n»Sinä kieltäydyt siis selittämästä?»\n\n»Minä kieltäydyn keskustelemasta Joe Drydenin yksityisasioista — koska\nne minun nähdäkseni eivät voi liikuttaa ketään muuta kuin asianomaisia\n— aivan kuten kieltäytyisin keskustelemasta sinun yksityisasioistasi\njonkun muun tuttavani kanssa. Minä katson antaneeni sinulle kaikki\ntarpeelliset selitykset sanoessani, etteivät hänen ja minun väliseni\nasiat ole missään yhteydessä sinun toimesi kanssa. Muuta sinulla ei ole\noikeus minulta kysyä.»\n\n»Minulla on oikeus erottaa sinut», vastasi Phil tulistuen.\n\nPatches hymyili vastatessaan rauhallisesti. »Sinulla on oikeus, Phil,\nmutta sinä et käytä sitä.»\n\n»Ja miksikä en?»\n\n»Siksi, että sinä et ole sellainen mies, Phil Acton», vastasi Patches\nhitaasti. »Sinä tiedät varsin hyvin, että jos erottaisit minut siksi,\nettä olen ylläpitänyt ystävyyttä Yavapai Joe-raukan kanssa, niin olisi\nminun mahdotonta saada työtä ainoassakaan karjakartanossa koko maassa.\nSinä olet liian rehellinen tuomitaksesi miehen pelkän epäilyksen\nperusteella ja liian kunnian mies tuomitaksesi toisen siksi, että\nhänkin pyrkii olemaan samanlainen.»\n\n»Hyvä, Patches», vastasi Phil tyynemmin, »mutta pyydän sinua\nteroittamaan mieleesi erään seikan: minä olen vastuussa\nRisti-Kolmio-Kartanon omaisuudesta, eikä maailmassa ole sitä\nystävyyssuhdetta, jota minä ottaisin vähääkään huomioon, kun on kysymys\nWill-sedän omaisuudesta. Ymmärrätkö?»\n\n»Sen ymmärsin jo kuukausia takaperin, Phil.»\n\nSanomatta enää sanaakaan lähti nuori päällysmies huoneesta.\n\nPatches istui hetkisen ja mietti tilannetta.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nRatkaisun päivä.\n\n\nOli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä,\noli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia\nottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista\nja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista\ntulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään\nvoimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita,\ntaltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin\ntaivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta\nlaitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja\nhäränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset\nlähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa\nmaisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan\ntervetulleet vieraansa.\n\nRisti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat\npaimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa\nratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.\n\nRovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta\nRisti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa.\nProfessoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei\nsaattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt\njuhlan hänelle siedettävämmäksi.\n\nTämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott\nmilloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden\nlisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot\nolisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu\nratsastusjuhlan loistonumerona!\n\nEipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä\nkaikki paimenet ovat?»\n\nStanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen.\nOdotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»\n\nHerra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta\nedellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa\nnäkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin\nusein oli kertonut.\n\nKuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin\nostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut\nitselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän\nmaahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen\ntyönantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa\nja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle\nylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt\nhänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin\npiirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se\ntaloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle\ninsinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen\nWakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa\nmatkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli\nmuuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi\nhäämatkaksi.\n\nYavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle\nhuipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita\nvieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin\nkulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon\nsivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja\nvieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että\nkilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi\nerään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla\nkilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään,\njutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja\nvastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi\nkääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä\ntodellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö\nStanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut\nsyvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti\nhymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä,\nkysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen\nhuomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei\nsaattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä\nteräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen\nja ystäväkseen.\n\n»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä\nvallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja,\nvoisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä.\nLuulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen,\npistooleineen ja hevosineen.»\n\nStanford ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.\n\n»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että\nStanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi\nmuuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»\n\n»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan\nhauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan,\njotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»\n\n»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso\ntuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.\n\n»Mihin?» kysyi Helen innokkaasti.\n\n»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton\nvieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän\npysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»\n\n»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin\nkaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.\n\n»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan\nhämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin\nsanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa\nja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»\n\n»En usko sitä — teet pilaa minusta, Stanford Manning.»\n\nMutta jo ennen kuin hänen miehensä ennätti torjua tämän syytöksen, hän\nhuudahti ääneen tarttuen miestään käsivarresta: »Mutta katsohan, Stan,\nkatso! Katso tyttöä! Hän on aivan — hänhän on, Stan, hänhän on!» Ja\nmiehensä ja toisten suureksi riemuksi hän hypähti seisomaan heiluttaen\nnenäliinaansa ja huutaen voimiensa takaa: »Kitty! Kitty — Kitty Reid!»\n\nKitty kuuli huudon toiselle puolen tietä, missä hän vanhempiensa ja\nprofessorin seurassa istui autossaan, ja käännähti nopeasti katsomaan,\nkuka häntä kutsui. Samassa silmänräpäyksessä hän oli tien toisella\npuolen, tervehtien ihastuneena entistä koulutoveriaan ja ystäväänsä.\nNyt seurasi vilkas keskustelu, täynnä hämmästyksen huudahduksia ja\nselityksiä, miesten vetäytyessä hiukan syrjään jättäen nuoret naiset\nkahdenkesken.\n\nKittyn ollessa idässä koulussa oli hänestä ja Helen Wakefieldistä\ntullut parhaat ystävät, mutta Helen oli Arizonan lakeuksien tytölle\nollut muutakin kuin ystävä, hän oli ollut hänen toverinsa ja\nneuvonantajansa, vieläpä monessa suhteessa hänen opettajansa ja\nohjaajansa.\n\n»Mutta miksi ihmeessä et kirjoittanut minulle sanaakaan?» kysyi Kitty\nhiukan myöhemmin. »Miksi et kertonut, että sinusta nyt oli tullut rouva\nStanford Manning ja että aioit muuttaa Arizonaan?»\n\nHelen nauroi ja punastui onnesta. »Katsohan, Kitty, se kävi kaikki\nniin nopeasti, ettei minulla ollut aikaa kirjoittaa. Muistathan, kun\nkirjoitin sinulle Stanista, miten köyhä hän oli ja miten emme voineet\najatellakaan naimisiinmenoa moneen vuoteen?»\n\n»Muistan.»\n\n»No niin, sitten Stanin yhtiö äkkiä kutsui hänet lakaisin New Yorkiin\nja nimitti hänet tähän paikkaan. Hänen oli lähdettävä viipymättä\nmatkalle ja hän sähkötti minulle New Yorkista. Ajattelehan — minulla\noli vain viikko aikaa häiden ja kapioitteni valmistamiseen. Tiesin\ntapaavani sinut täällä.»\n\n»Ja koska olette täällä», virkkoi Kitty päättävästi, »niin pitää\nsinun ja herra Manningin tulla Williamson Valleyhin viettämään\nkuherruskuukautenne meidän kartanossamme.»\n\nMutta Helen pudisti päätään. »Stanilla on omat suunnitelmansa, eikä hän\ntahdo kuulla puhuttavankaan mistään muusta. Jossakin täällä on paikka,\njota hän nimittää Graniittiylängöksi, ja hän tahtoo, että oleskelemme\nsiellä kolmisen viikkoa. Hänen yhtiönsä on antanut hänelle sen verran\nlomaa, ja me lähdemme täältä heti juhlan päätyttyä. Kun Stan on\naloittanut työnsä ja hankkinut meille asunnon, niin minä tulen varmasti\nkäymään luonasi.»\n\n»Arvaan, ettei maksa vaivaa asettua sinun vastaleivotun miehesi\npäätöksiä vastaan», vastasi Kitty, »mutta lupaathan varmasti tulla\nheti, kun ylänköviikot ovat päättyneet?»\n\n»Sen lupaan», sanoi Helen. »Niin on Stanfordkin ajatellut, me olimme\nniin varmoja siitä, että pyytäisit minua.»\n\n»Pyytäisin sinua? Sehän oli päivänselvä asia. Sitä paitsi tarvitsen\nsinua.»\n\nKittyn äänensävy sai Helenin katsahtamaan kysyvästi, mutta Kitty\nhymyili.\n\n»Kerron sinulle myöhemmin, kun meillä on enemmän aikaa jutella.»\n\n»Odotahan», jatkoi Helen. »Sinähän puhuit usein — kas sehän on totta,\njuuri tuosta nuoresta miehestä, jonka kanssa äsken juttelit, kun huusin\nsinua — Phil Actonista.» Hän katsahti puhuessaan tielle, mutta Phil oli\nsillä välin hävinnyt.\n\n»Älä puhu hänestä, Helen kulta — se oli vain minun\nkoulutyttöhulluttelujani. Kun palasin kotiin, niin huomasin, kuinka\nmahdotonta kaikki oli. Mutta nyt minun täytyy mennä toisten luo. Etkö\ntule tervehtimään heitä?»\n\nMutta ennen kuin Helen ehti vastata, huusi joku: »Nyt ne lähtevät!» ja\njokainen katsoi torille, missä kilpailevat autot toitottivat sinisen\nbensiinipilven keskellä.\n\nHelen nosti kiikarinsa: »Nyt emme voi mennä, Kitty. Sinun täytyy\nodottaa siksi, kunnes autot ovat lähteneet. Sitten tulen kanssasi.»\n\nHelenin laskettua kiikarinsa ojensi hänen vieressään seisova Stan\nkätensä: »Annahan minunkin kurkistaa, Helen. Vanha ystäväni, tuomari\nMorris Prescottista kuuluu olevan palkintotuomarina.» Hän nosti\nkiikarin silmilleen. »Tuolla hän on; katsohan häntä, Helen — hän on\nmaailman paras mies!» Hän antoi kiikarin vaimolleen. »Jos tahdot nähdä\noikean lännen lakimiehen, niin katso tuota kookasta miestä, jolla on\nharmaa puku.»\n\nSamassa kuului takaa syvä, miehekäs ääni: »Terve, Manning! Kai teillä\non hetkinen aikaa jutella vanhojen ystävienne kanssa?»\n\nStanford käännähti ja tarttui iloisesti yllätettynä Rovastin\nojennettuun käteen. Pitäen yhä kiinni siitä hän kääntyi vaimonsa\npuoleen, joka katsoi heihin hymyillen: »Helen, tässä on herra Baldwin —\nRovasti, tiedäthän.»\n\n»Totta kai tunnen Rovastin», huudahti Helen ojentaen vuorostaan\nkätensä. »Stanford on kertonut minulle niin paljon teistä, että olen jo\netukäteen rakastunut teihin.»\n\n»Ja minä», vastasi Rovasti sinisten silmien loistaessa mielihyvästä,\n»minä luulen olleeni aina rakastunut teihin. Minua ilahduttaa, että\nManning on osoittanut omaavansa niin hyvän maun. Onko siellä idässä\nenemmänkin teidän kaltaisianne tyttöjä? Jos niin on, niin minun täytyy\ntehdä matka sinne, ennen kuin tulen liian vanhaksi.»\n\n»Will-setä!» huusi Kitty. »Häpeän sinun puolestasi! En olisi luullut\nsinun häpäisevän kotilaakson väkeä tällä tavoin!»\n\nRovasti nosti lakkiaan ja harasi harmahtavaa tukkaansa kuin olisi\njoutunut kiinni pahasta teosta. Sitten hän vastasi: »No mutta Kitty,\ntiedäthän, etten voisi rakastaa ainoatakaan toisia tyttöä niin kuin\nsinua. Sinähän kuulut minulle yhtä paljon kuin omalle isällesi ja\näidillesi. Mutta katsohan, kultaseni, meidän täytyy olla kohteliaita\nvieraillemme, senhän voit ymmärtää.»\n\nKun kaikki olivat tarpeekseen nauraneet Rovastin selitykselle, kertoi\nKitty, että rouva Manning oli hänen hyvä ystävänsä ja koulutoverinsa\nHelen Wakefield ja että hän tulisi Kittyn luo viemisille vietettyään\nkuherruskuukautensa Graniittiylängöllä.\n\n»Aiotte viettää ulkoilmaelämää Graniittiylängöllä, niinkö?» sanoi\nRovasti Stanfordille. »Siellä tapaatte varmasti jonkun minun pojistani.\nHe lähtevät sinne ensi viikolla kokoamaan karanneita härkiämme.»\n\n»Sehän olisi hauskaa», vastasi Stanford. »Helen on juuri valittanut,\nettei täällä näe ainoatakaan paimenta. Osoitin hänelle Phil Actonin,\nmutta hän ei näytä tyydyttävän Helenin vaatimuksia. Hän ei ota\nuskoakseen, että hän on paimen.»\n\nRovasti nauroi. »Hänhän on ollut paimen koko ikänsä. Parempaa ette\nlöydä mistään. Mutta hän ei tänä vuonna ota osaa ratsastuskilpailuun.»\n\n»Miksi ei?»\n\n»En tiedä. Hän on saanut jonkin hullun päähänpiston, ettei aio ruveta\nmarkkinailveilijäksi, niin hän sanoi. Mutta minulla on tänä vuonna\nkartanossani toinen mies», hän lisäsi ikäänkuin haluten vaihtaa\npuheenaihetta, »joka ratsastaa miltei yhtä hyvin kuin Phil viime\nvuonna. Hänen nimensä on Patches. Hän on kelpo poika.»\n\nKitty, joka oli katsellut tielle Rovastin puhuessa, laski kätensä\nHelenin käsivarrelle. »Katsohan tuonne, Helen. Tuolla Patches on —\ntuo mies, joka istuu hevosen selässä tien risteyksessä, aivan vuoren\njuurella nuorien ulkopuolella.»\n\nHelen suuntasi kiikarinsa Kittyn neuvon mukaan. »Näen hänet», hän\nhuudahti. »No niin, hän on enemmän sen näköinen kuin kuvittelen\noikean paimenen olevan. Onpa hän tosiaan komea!» Hänen lähemmin\ntarkastellessaan ratsastajaa levisi hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen.\n»Mutta Kitty!» hän sanoi matalalla äänellä, niin että heidän vieressään\nseisovat miehet eivät voineet kuulla hänen sanojaan. »Tiedätkö ketä\ntuo mies muistuttaa?» Hän epäröi ja laski alas kiikarin katsoakseen\nystäväänsä puoliksi huvittunut, puoliksi hämmentynyt ilme kasvoillaan,\n»hän muistuttaa Lawrence Knightiä».\n\nKittyn ruskeat, iloiset silmät välkkyivät veitikkamaisuutta. »Mutta\nrouva Manning, häpeän sinun puolestasi! Ennen kuin kuherruskuukautesi\non tuskin alkanut, niin sinun ajatuksesi jo niinkin vähäpätöisestä\naiheesta kuin härkäpaimenen ilmaantumisesta johtuvat entiseen\nmiljoonamiesihailijaasi. Minä —»\n\n»Kitty! Ole vaiti!» varoitti Helen.\n\nHän kohotti jälleen kiikarinsa katsoakseen paimenta uudelleen.\n\n»Sinulla taitaa olla omantunnonvaivoja, vai mitä?» naljaili Kitty\nhiljaa. »Mutta sanohan, lapsikulta, kuinka oikeastaan menetit hänet.»\n\n»En minä menettänyt häntä», vastasi Helen yhä katsellen Patchesia,\n»vaan hän menetti minut.»\n\nKitty oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä. »Mitä? Monimiljoonikko\nKnightin ei onnistunut kietoa kaunista Heleniä kultaisiin pauloihinsa?\nOnpa vaikea sitä uskoa!»\n\n»Katsohan tuota miestä», kuiskasi Helen ylpeänä osoittaen miestään,\n»niin voit uskoa sen.»\n\nKitty nauroi niin hilpeästi, että Stanford kääntyi hymyillen heihin\npäin.\n\n»Älkää ihmetelkö, herra Manning», selitti Kitty, »me vain uudistamme\nvanhoja muistojamme.»\n\n»Älkää vain laiminlyökö kilpailua», vastasi tämä, »vaunut ovat\nvalmiina lähtemään. Näyttää siltä kuin lähtömerkki annettaisiin tuossa\ntuokiossa.»\n\n»Ja ajattelehan», jatkoi Kitty mietteitään Stanfordin jälleen\nkäännyttyä poispäin, »etten koskaan saanut edes nähdä Knight-raukan\nkuvaa. Mutta sinähän pidit paljon hänestä, etkö pitänytkin, Helen?»\nlisäsi hän Helenin jälleen kohottaessa kiikarin silmilleen. Ja nyt\nrouva Manning kuuli hänen äänensä olevan vakavamman kuin äsken. Tuntui\nkuin Kitty olisi ystävänsä kohtaloista etsinyt neuvoa ja tukea omille\npäätöksilleen.\n\n»Kyllä, Kitty, pidin hyvin paljon Lawrence Knightistä», vastasi hän\nvilpittömästi. »Hän oli monessa suhteessa kelpo poika — minun hyvä\nystäväni. Sekä Stanford että minä pidämme vieläkin hänestä; he ovat\nkoulutovereita. Mutta Kitty kulta, eihän Larrya saattaisi ottaa\nvakavalta kannalla — hänhän on niin — kuinka sanoisin — auttamattomasti\narvoton.»\n\n»Arvoton! Hänkö — monine miljoonineen?»\n\n»Kitty, kyllä tiedät, mitä tarkoitan. Mutta me olemme totisesti\npuhuneet tarpeeksi Lawrence Knightistä. Minun pitää vielä katsoa tuota\npaimenta. Hän näyttää oikealta mieheltä. Minkä Rovasti sanoikaan hänen\nnimensä olevan?»\n\n»Patches.»\n\n»Niin — niinhän se oli. Hullunkurinen nimi — Patches.»\n\n»Honourable Patches», lisäsi Kitty.\n\n»Sepä hupaista! Tulehan tänne, Stan. Ota kiikari ja katso tuota\npaimenta.»\n\nStanford suuntasi kiikarin vaimonsa osoittamaan suuntaan.\n\n»Eikö hän muistutakin Larry Knightiä?»\n\n»Larry Knightiä?» Stanford katsahti vaimoonsa. »Tuo karjapaimen! Larry\nKnightiä? Sitä en totisesti voi sanoa. Hyvä Luoja! olisipa hienostunut\nja keikarimainen Larry mielissään tietäessään olevansa sinun mielestäsi\nhärkäpaimenen näköinen!»\n\n»Mutta otahan kiikarisi! Nyt ne lähtevät!»\n\nHelenin katsoessa kiikariinsa antoi tuomari Morris lähtömerkin, ja\nensimmäinen kilpaileva auto lähti liikkeelle nousten kevyesti mäkistä\ntietä ihailevien kansanjoukkojen lomitse. Silmänräpäystä myöhemmin\nHelen Manning näki tapauksen, joka sai jokaisen katselijan sydämen\nvärähtämään kauhusta.\n\nSuuren auton kiitäessä täyttä vauhtia vuorenrinnettä ylös riistäytyi\nmuuan pieni poika äitinsä kädestä, ja ennen kuin kukaan huomasi, oli\nlapsi juossut keskelle tietä, jota myöten auto huimaavaa vauhtia\nläheni. Huutava ja riemuitseva väkijoukko vaikeni. Helen saattoi nähdä\nlapsen kasvot sen kääntyessä onnellisena nauraen äitiinsä päin. Kauhun\njäykistämänä hän ei saattanut laskea kiikariaan, vaan odotti kuin\nkivettyneenä onnettomuutta, joka ei näyttänyt olevan vältettävissä.\nSaattaisiko ajaja ajoissa väistää? Ja vaikkapa hän sen tekisikin, eikö\nlapsi kenties äkillisen pelon vallassa juoksisi suoraan vaunun eteen?\nSitten Helen näki paimenen, joka oli herättänyt hänen mielenkiintoaan,\nnojautuvan eteenpäin satulassa ja painavan kannuksensa syvälle hevosen\nkylkiin. Tuskasta säpsähtäen se hyppäsi köyden yli ja karautti vinhaa\nvauhtia lasta ja lähenevää autoa kohden. Ihmisjoukko katseli mykistyen\nmiehen uhkarohkeutta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sivuuttaessaan\nlapsen Patches nojautui sivulle satulassaan siepaten sen käsivarsilleen\nsamassa hetkessä kuin auto suhahti ohitse.\n\nSamassa väkijoukko puhkesi äänekkääseen riemuun. Miehet huusivat ja\nhurrasivat, naiset nauroivat ja itkivät. Paimenen tuodessa pelästyneen\nlapsen takaisin sen äidin luokse ojentautui kymmeniä käsiä kiittämään\nja tervehtimään häntä. Mutta kiihtynyt hevonen ei pysynyt paikoillaan,\n— joku kohotti nuoraa, ja Patches hävisi muiden ratsastajien joukkoon.\n\nHelenin silmät olivat kosteat, mutta hän hymyili. »Ei», hän virkkoi\nhiljaa Kitylle ja Stanfordille, »se ei ollut Lawrence Knight. Larry\nraukka ei olisi pystynyt sellaiseen.»\n\nOli jo iltapäivä, kun Kitty syötyään päivällistä vanhempiensa ja\nveljiensä kanssa erään prescottilaisen ystävänsä luona sivuutti torin\nmatkallaan Manningien luo, joiden kanssa oli päättänyt viettää iltansa.\nPienen puiston rauhaisimmassa nurkassa, raatihuoneen takana, hän\ntapasi Patchesin. Paimen, joka nyt oli vaihtanut ratsastustamineensa\ntavalliseen pukuun, istui yksinään penkillä lukien kirjettä eikä edes\nhuomannut Kittyn lähestymistä. Tämä pysähtyi huomatessaan Patchesin ja\nsilmäili häntä hetkisen uuden mielenkiinnon vallassa.\n\nHän oli jo aivan Patchesin vieressä, ennen kuin tämä näki hänet. Mies\nhypähti viipymättä seisaalleen, työnsi kirjeen taskuunsa ja seisoi\nhänen edessään hattu kädessä valmiina tervehtimään Kittyä. Katsoessaan\nmieheen Kitty tunsi selvemmin kuin ennen, että tämä mies olisi\nhienoimmassakin seurassa kuin kotonaan.\n\n»Taisin häiritä teitä», sanoi Kitty. »Tieni vei tästä ohitse.»\n\n»Ette ollenkaan», väitti Patches. »Olen iloinen, jos voitte\nlahjoittaa minulle hetkisen juhlapäivästänne. Tiedän teillä olevan\ntäällä joukoittain ystäviä — ja minä olen vallan yksin. Curly ja Bob\njuhlivat tänään voimiensa takaa, — Rovasti ja äiti ovat päivällisellä\ntuttaviensa kanssa, ja Phil on piilottautunut jonnekin!»\n\nOli hänen kaltaistaan mainita Philin nimi miltei ensimmäisiksi\nsanoikseen. Ja taas Kitty, kuten viimeisten kuukausien aikana usein\nennenkin, vertasi vaistomaisesti näitä kahta miestä toisiinsa.\n\n»Minua vain halutti sanoa teille —», hän empi miten jatkaa, »herra\nPatches —»\n\n»Anteeksi», keskeytti mies hymyillen.\n\n»No niin, Patches, olkoon menneeksi, mutta te näytätte tuossa puvussa\naivan toisenlaiselta. Tahdoin vain sanoa teille, että näin, mitä tänään\naamupäivällä tapahtui. Se oli suurenmoista!»\n\n»Ei, neiti Reid, te tiedätte, ettei se ollut mitään. Autonajaja olisi\nluultavasti joka tapauksessa väistänyt lasta. Minä toimin taas aivan\nharkitsematta, hetkellisestä mielenjohteesta. On niin minun tapaistani\ntehdä aina jotakin turhaa ja järjetöntä.»\n\n»On paljon luultavampaa, että autonkuljettaja olisi ajanut lapsen yli,\nhänhän oli sitä paitsi taitamaton eikä näyttänyt ensinkään varmalta»,\nvastasi Kitty lämpimästi. »Oli onni, että joukossa oli joku, joka\ntoimi rupeamatta ensin ajattelemaan. Kaikki sanovat samaa. Vanha\nRovasti-kulta on niin mielissään, kuin olisitte hänen oma poikansa.»\n\n»Liioittelette», vastasi Patches ilmeisesti hämillään tytön\nkiitoksesta. »Sanokaahan, huvittaako juhla teitä? Ja mikä Philiä\nvaivaa? Ettekö te saa häntä ottamaan osaa ratsastuskilpailuun? Emmehän\nvoi antaa mestaruutta pois Yavapai Countysta, vai mitä?»\n\nMiksi hänen täytyikin aina johdattaa puhe Philiin? kysyi tyttö\nitseltään.\n\n»Luulen Philin tietävän ystäviensä mielipiteen hänen menettelystään»,\nhän vastasi viileästi. »Jollei hän tahdo ottaa sitä huomioon, on se\nhänen asiansa.»\n\nPatches huomasi tehneensä erehdyksen ja riensi siirtymään varmemmalle\npohjalle.\n\n»Tehän näitte autokilpailujen alun? Kai jäätte tänne katsomaan\npalkintojen jakoa?»\n\n»Jään kyllä. Olen juuri matkalla tapaamaan ystäviäni, herra ja rouva\nStanford Manningia. Aiomme yhdessä mennä katsomaan kilpailujen\njatkumista.»\n\nHän katsoi kiinteästi Patchesiin, mutta pieninkään ilme tämän kasvoissa\nei osoittanut, että hän olisi ennen kuullut nimen.\n\n»Se on varmastikin näkemisen arvoista», vastasi hän. »Ainakin on se\nkaikkien mielipide.»\n\n»Minulla ainakin tulee olemaan hauska iltapäivä», vastasi tyttö, »sillä\nrouva Manning on parhaimpia tyttöystäviäni, emmekä ole tavanneet\npitkiin aikoihin.»\n\n»Vai niin! Silloinhan teillä varmasti on hyvin hauskaa.»\n\nOliko hänen vastauksensa sävy hiukan liian innokas? Oliko hänen\nlauseensa yksinäisyydestä ollut vain tyhjä puheenparsi ja ilostuiko hän\nkenties kuullessaan, että Kittyn iltapäivä oli varattu?\n\n»Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muutoin he voivat luulla,\netten kenties tulekaan», sanoi hän. »Pitäkää hauskaa, Patches, sen\ntotisesti olette ansainnut. Näkemiin!»\n\nPatches jäi hetkeksi seisomaan tytön kulkiessa puiston poikki. Sitten\nhän katsahti nopeasti ympärilleen kuin toivoen, ettei kukaan näkisi\nhäntä, ja kiiruhti kadun yli Western Unionin toimistoon. Hetkistä\nmyöhemmin hän nouti hevosensa tallista, jonne oli sen jättänyt. Kittyn\nja hänen ystäviensä katsellessa autokilpailujen jatkumista oli Patches\njo monen mailin päässä ratsastaen Risti-Kolmiota kohden vinhaa vauhtia,\naivan kuin sheriffi olisi seurannut hänen kintereillään.\n\nOllessaan ystäviensä seurassa näki Kitty päivän kuluessa Philin useita\nkertoja. Mutta hän ei kehoittanut miestä yhtymään heidän seuraansa.\nLoukkautuneena Kittyn välinpitämättömyydestä ei paimen tahtonut\ntunkeutua tähän hilpeään seuraan. Mutta illalla, Kittyn odottaessa\nhotellin eteisessä herra ja rouva Manningia, Phil tuli hänen luokseen.\n\n»Olen koko päivän koettanut saada puhua kanssasi», sanoi hän moittien.\n»Etkö voi olla hetkeäkään minun seurassani?»\n\n»Älä ole hupsu, Phil», vastasi tyttö, »olethan nähnyt minut kymmenet\nkerrat tänä päivänä.»\n\n»Nähnyt sinut, niin kyllä», vastasi mies katkerasti.\n\n»Mutta Phil, olisithan saattanut tulla luokseni, jos vain olisit\ntahtonut.»\n\n»Minulla ei ole halua tunkeutua sinne, missä seurani ei ole\ntervetullut», vastasi Phil.\n\n»Phil!»\n\n»Ethän sinä osoittanut tahtovasi minua seuraasi.»\n\n»Miksi olisin osoittanut? Sinä et ole lapsi. Minä olin ystävieni\nseurassa. Olisit voinut tulla luoksemme, jos sinulla oli siihen halua.\nOlisin kernaasti esittänyt sinut herra ja rouva Manningille.»\n\n»Kiitos, mutta minua ei huvita esittää ihme-elävää ihmisille, jotka\neivät vähääkään välitä minusta muulloin kuin silloin, kun teen\ntemppuja, jotka heitä huvittavat.»\n\n»Hyvä, Phil», vastasi tyttö kylmästi. »Jos sinusta tuntuu siltä,\nniin en tosiaan halua esitellä sinua ystävilleni. He ovat aivan yhtä\nhyväntahtoisia ja sydämellisiä kuin sinäkin. En tahdo vaivata heitä\nkenelläkään, joka ei heistä pidä.»\n\nKitty oli vihainen, ja täydellä syyllä. Mutta niin vihainen kuin\nolikin, hän tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, jonka katkeruus\nkuten hän hyvin tiesi — aiheutui vain hänen rakkaudestaan. Ja Phil\ntiesi, että hän nyt oli menettänyt Kittyn — että Kittyn ystävät olivat\nriistäneet hänen unelmansa.\n\n»Luulen», virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, »että minun on parasta\nlähteä takaisin karjakartanoon, mihin kuulun. Tänne en sovi.»\n\nHänen äänensä toivottomuus koski tyttöön, mutta hän tunsi, ettei olisi\noikein yrittää rohkaista Philiä. Tämä päivä, jonka hän oli viettänyt\nkaupunkilaisystäviensä seurassa, ja kaikki ne muistot, jotka hänen\nkeskustellessaan rouva Manningin kanssa olivat uudelleen heränneet\neloon, saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että se elämä, johon Phil\nkuului, ei ajan mittaan voisi tyydyttää häntä.\n\nKun hän ei vastannut, jatkoi Phil katkerasti: »Huomasin, etteivät\nhienot ystäväsi vieneet aivan kokonaan sinun päivääsi. Sinullahan oli\naikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun Honourable Patchesin kanssa.»\n\nNyt Kitty vihastui toden teolla. »Unohdat asemasi, Phil», vastasi hän\nkylmän arvokkaasti. »Niin kauan kuin arvostelet ystäviäni kuten äsken\narvostelit, ja puhut tuohon sävyyn herra Patchesista, luulen tosiaan,\nettä olet oikeassa sanoessasi kuuluvasi karjakartanoon. Tuossa herra ja\nrouva Manning tulevat. Hyvästi!» Hän taivutti päätään ja jätti Philin.\n\nHetkisen Phil seisoi kuin kivettyneenä — sitten hän vaistomaisesti\nkääntyi lähteäkseen hotellista.\n\nOli jo aamuyö, kun Patches heräsi siihen, että joku liikkui keittiössä.\nHetkisen hän kuunteli, mutta nousi sitten vuoteestaan ja hiipi keittiön\novelle yllättääkseen öisen vieraan.\n\nKun Phil näki hänet, ei hän ensi hetkessä sanonut sanaakaan, vaan jäi\nseisomaan leipäveitsi toisessa ja Stellan leipoma maukas leipä toisessa\nkädessään, tuijottaen hämmästyneenä Patchesiin. Mutta sitten hänen\nhämmästynyt ilmeensä muuttui epäluuloiseksi ja hän kysyi tiukasti:\n»Mitä perhanaa teet täällä?»\n\nPatches näki, että toiselle oli sattunut jotakin erikoista. Philin ääni\nja käyttäytyminen olivat kuin juopuneen. Mutta hän tiesi, ettei Phil\nmilloinkaan käyttänyt väkijuomia.\n\n»Nukuin», hän vastasi rauhallisesti. »Sinä herätit minut. Kuulin\nliikettä täältä ja tulin katsomaan, kuka tähän vuorokauden aikaan\nliikkuu keittiössä, siinä kaikki.»\n\n»Vai siinä kaikki? Mitä sinulla on tekemistä täällä? Miksi et ole\nPrescottissa?»\n\nPatches näki Philin kiihtyneen mielentilan ja osoitti ihailtavaa\nkylmäverisyyttä. »Luulin, että minulla on oikeus tulla tänne silloin\nkun tahdon. En osannut aavistaa, ettei se olisi sinun mieleesi.»\n\n»Miksi lähdit Prescottista?» kysyi Phil yhä kiihtyneempänä.\n\n»Aivan yksityisistä syistä, Phil», vastasi Patches tyynesti. »En halua\nselittää niitä sen tarkemmin.»\n\n»Vai et! Sinulla taitaakin olla hiivatin paljon yksityisasioita, joita\net voi selittää.»\n\n»Onpa niinkin», vastasi Patches hymyillen vanhaa itsehalveksunnan\nhymyä. »Mutta kuulehan, Phil, sinä olet hermostunut ja suunniltasi\njostakin, muuten et tällä tavoin hyökkäisi kimppuuni. Sinä et itse\nasiassa pidä minua epäilyttävänä, ja tiedät sen itsekin. Et ole oma\nitsesi, vanha veikko, enkä aio pitää ainoatakaan sanaasi loukkauksena,\njollen tiedä sinun sanovan niitä harkitusti ja rauhallisessa\nmielentilassa. Olen pahoillani, Phil — oikein pahoillani — ja antaisin\nkaikkeni, jos voisin auttaa sinua. Kenties voin joskus myöhemmin\nosoittaa sen, mutta nyt luulen olevan parasta ja viisainta, että sanon\nsinulle hyvää yötä.»\n\nHän kääntyi odottamatta Philin vastausta ja palasi huoneeseensa.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nGraniittiylängöllä.\n\n\nToisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat\nkatselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa,\nmutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto\nolisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion\nsäilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.\n\nGraniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne,\nmonta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja\nruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja\nsykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön\nholvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta.\nTänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta.\nStanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes\npalvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä\ntunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa\npienimpiä yksityiskohtia myöten.\n\nMaatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut\nlehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita\nnuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin.\nMutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä.\nKun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen\nluokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi\nGranite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa.\nVaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen\nhäviävän taivaalta.\n\nJa kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet\ntuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista\nloimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut\nkokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin\nkuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja\ntaisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista\nmiehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään,\nisästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta\npyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän\ntaisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi\npaljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.\n\nMutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa\noli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus\noli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä\nhän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli\nluullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä,\nja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja\nunohtaakseen.\n\n»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti\nvakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen\nlaki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja\nkoettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi\nkerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri\ntälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi\nkuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja\nripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä.\nJa haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että\nunelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin,\nsain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn\nlähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut\nkutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän\nnauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät\ntoteen.»\n\n»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä\nen tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi,\netten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et\nvain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja\nkoska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua\nvaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut\nepäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta\ntuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»\n\n»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi\nollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo\npoika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan\nkiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon\nsellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»\n\n»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän\nhänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä\nja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään\ntarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka\nauttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska\nja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja\npidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»\n\nStanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut\nnaulankantaan.\n\n»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut\nerinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja\nimarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia.\nHänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin\nhyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi\npidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»\n\n»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken\nkuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa\nelämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.\n\n»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»\n\n»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen\nihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina\nyhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti\nminut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä\npitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan\nisän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska\nmeillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä\nmaailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän\nmilloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni\nolemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun\nkaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen\nisän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa:\n’Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua\nelämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja\nmuista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana\n— olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun\nihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja\nmiehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata\ntahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota\nsinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa\ntakia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka\ntyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.’ Ja tiedätkö, Stan,\nheti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni.\nMutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi\ntutustunut sinuun.»\n\nHetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä\nrakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.\n\nHeidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning\neräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies\nlähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.\n\n»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties\nkauriinpaistia?»\n\nHelen pudisti nauraen päätään. »Silloin saisit lähteä pitkälle.»\n\n»Mutta sinähän tulet mukaan.»\n\nJälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi\naina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas —\nvain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen\nlihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»\n\nHän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion\nääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen\najatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin.\nSitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.\n\nHän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta\nrinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi\nkuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut\ntulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa,\nkuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus\netäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan\nkuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin\njäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi\nmetsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.\n\nJähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää\nääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja\nkykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta\noli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan\nsyöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin\nunessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen\nkannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.\n\nTilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun\nhän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan\navutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään\neleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin\nrauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä\nvähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi\npaimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa.\nHän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli\ntuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan\nlassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa\nnaisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on\nainoa, joka saattaa tämän pelastaa.\n\nHänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen\ntäytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat\nhevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni\nja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!\n\nHelen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien\nkannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen\nkädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin\nhitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki\nratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan\ntaaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä\npainonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta\nhärän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui\nmiltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta,\nHelen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.\n\nYhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches\njuoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään\nnaiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen\nhuuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan\nnaisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi\nsitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin\nMetsärajan huipulla.\n\nNostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti\nvettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin\nlempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.\n\nHetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen.\nHitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi\nkumartuneena hänen ylitseen.\n\n»Helen!» hän kuiskasi. »Helen!»\n\n»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta\nmitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on\nPatches — Honourable Patches.»\n\nSilloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti,\ntulvivat sanat hänen huuliltaan.\n\n»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa\nsinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja\npyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni\nja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin\nsinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit\nnaimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa.\nAvasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien\nmuotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut\nainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen\nnaisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei\nloukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä,\njota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta\nkohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin\nsinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja\nsinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin\nluotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni\nsyylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä\npakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni\nsiitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli\nriistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin\nratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä\nminulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin\nistuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin\nvaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut\nhelppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin\nelämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta\nrakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että\njos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä\nkuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla\nnimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja\nminä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches,\npaimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan\nitselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen\nsaanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta\nriistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän\nsitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua.\nRakastan sinua niin kuin —»\n\n»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen\nkauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä\ntarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»\n\nMies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä\nolet nainen, jota rakastan, siksi että —»\n\nJälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis\ntiedä?»\n\n»Mitä?» kysyi hän.\n\n»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme\ntäällä häämatkallamme.»\n\nHän näki miehen horjahtavan kuin äkkinäisestä iskusta ja tarttuvan\nviereisen puun runkoon pysyäkseen jaloillaan. Hän ei sanonut sanaakaan,\nmutta hänen huulensa liikkuivat kuin itsekseen loistaen Helenin sanoja.\nPari kertaa hän katsahti häneen omituisen arasti ja epäillen, niin kuin\nei olisi voinut uskoa sanoja todeksi.\n\nVaistomaisesti Helen astui askelen häntä kohden. »Larry!» sanoi hän.\n»Larry!»\n\nHelenin ääni näytti herättävän hänet jälleen tajuihinsa, ja ponnistaen\nviimeisen tahdonvoimansa hän seisoi suorana tytön edessä. Vanha hymy\nkarehti jälleen hänen huulillaan. Hän nauroi tuskalleen — ivaten\nitseään ja kurjuuttaan.\n\nMutta tämä hymy viilsi Helenin sydäntä. »Oi, Larry!» sanoi hän\nhellästi. »Anna minulle anteeksi. Olen pahoillani. Minä —»\n\nPatches teki torjuvan kädenliikkeen, ja hänen äänensä oli tyyni ja\nkohtelias. »Pyydän anteeksi, Helen. Olin typerä, kun en ymmärtänyt.\nUnohdin itseni hetkeksi. Oli niin odottamatonta — tavata sinut täällä.\nEn ajatellut mitään.» Hän katsahti hevoseensa ja härkään, joka virui\nmaassa. »Siis sinä ja Stanford Manning — kunnon Stan! Iloitsen hänen\npuolestaan. Ja sinun puolestasi myöskin, Helen. Minähän teidät esitin\ntoisillenne, muistatko?»\n\nHän hymyili jälleen katkeraa hymyään ja lisäsi, antamatta Helenille\naikaa vastata: »Jos sallit, niin vapautan sinut tuon hirviön\nläsnäolosta.» Näin virkkaen hän meni takaisin hevosensa luo ikäänkuin\netsien lievennystä työstä, joka oli käynyt hänelle jo kotoiseksi.\n\nHelen näki hänen irroittavan härän köysistä, hypähtävän satulaan ja\najavan sen selänteen yli, missä laaja laidun alkoi.\n\nHänen jälleen tullessaan pienelle aukeamalle oli Stan palannut metsältä.\n\nHetkisen he juttelivat vilkkaasti kuten vanhat ystävät ainakin. Mutta\nHelen antoi enimmäkseen miesten puhua. Stanford oli ihastuksissaan\ntavatessaan näin äkkiarvaamatta vanhan ystävänsä, joka vain miehen\nelämää tavoitellakseen oli kääntänyt selkänsä rikkauksilleen ja\nsille ylellisyydelle, jonka saattoi itselleen suoda, nauttiakseen\nseikkailujen ja ankaran työn viehätyksestä. Ja Patches, kuten hän\ntahtoi ystäviensä kutsuvan itseään, kertoi monta huvittavaa kaskua\nja piirrettä nykyisestä elämästään, nauraen makeasti niille. Hän oli\nvakava vain pyytäessään heitä pitämään salassa hänen oikean nimensä.\n\n»Ja mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina on loppunut?» kysyi Stanford\nuteliaana.\n\nTuokion verran Patches hymyili ivallisesti. Sitten hän vastasi\nkevyesti: »Yritän kai jotakin muuta yhtä järjetöntä.»\n\nStanford nauroi. Tämä vastaus oli niin Patchesin tapainen, mutta ei\nlainkaan hänen ystävänsä Larry Knightin.\n\n»Ja mitä siihen tulee, Stan», jatkoi Patches, »niin eihän ole lainkaan\nsanottu, että osani, kuten sitä kutsui, koskaan loppuu. Se on ainakin\nvarma, etten enää koskaan tule siksi, mikä ennen olin. Se Larry,\njonka tunsit Clevelandissa, ei lainkaan ole minä. Luulen, että hän on\nkokonaan kuollut — rauha hänen tomulleen! Maailma on avara ja miehelle\nriittää aina työtä!»\n\nPhil Actonin ilmestyminen rinteelle, mistä Patches ensiksi oli\nsyöksynyt hurjan härän jäljessä, keskeytti keskustelun.\n\n»Esimieheni!» sanoi Lawrence Knight ystävilleen, Risti-Kolmion\npäällysmiehen pysähdyttäessä hevosensa rinteelle ja luodessa katseensa\naukeaman yli. »Olkaa varovaisia älkääkä antako hänen aavistaa, että\nolette ennen nähnyt minut.»\n\n»Tunnen hänet», sanoi Stanford. Sitten hän huusi ratsastajalle:\n»Päivää, Acton, tulkaahan toki hiukan juttelemaan kanssamme!»\n\nPhil ratsasti alas ja pudisti sydämellisesti Stanfordin kättä. Hänet\nesitettiin rouva Manningille, jota hän tervehti hiukan hämillään.\nSitten hän loi Patchesiin merkitsevän katseen ja virkkoi: »Hauska\ntavata teitä, herra Manning, mutta minulla ei tosiaan nyt ole aikaa\njutella. Herra Baldwin lähetti minut muutamien miesten kanssa tänne\nottamaan kiinni joitakin karanneita härkiämme.» Kääntyen Patchesiin\npäin hän jatkoi: »Kun sinä et palannut, niin ajattelin, että sinulle\nvarmaan oli tapahtunut jotakin, ja lähdin etsimään sinua. Se härkä,\njota seurasit, pääsi karkaamaan sinulta, vai mitä?»\n\nHelen keskeytti hänet nopeasti. »Oi, herra Acton, ette tosiaan saa\nsyyttää herra Patchesia siitä, mitä tapahtui. Se kävi niin että —» Hän\nvaikeni kykenemättä selittämään tilannetta.\n\nStanford selitti muutamin sanoin Philille, mikä vaara oli hänen\nvaimoaan uhannut ja kuinka Patches oli hänet siitä pelastanut.\n\n»Se oli hyvin tehty, Patches», sanoi Phil sydämellisesti, »oikein hyvin\ntehty. Olen pahoillani, herra Manning, että satuimme juuri nyt tulemaan\ntänne häiritsemään teitä ja rouvaanne. Mutta perjantaina lähdemme\nkotiin, ja minä sanon pojille, että he siihen mennessä pysyttelevät\npoissa täältä.»\n\nMolempien Risti-Kolmion miesten mennessä hevosiensa luo kuulivat Helen\nja Stanford Philin kysyväni »Mutta missä härkä on, Patches?»\n\n»Päästin sen menemään», vastasi Patches.\n\n»Päästit menemään!» huudahti Phil. »Kun jo olit saanut sen kiinni! Mitä\najattelit?»\n\nPatches tuli hämilleen: »Sitä en tosiaan tiedä.»\n\n»Tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi luulet meidän olevan täällä», sanoi\nPhil terävästi. »Menetät ensiksi pari kolme tuntia juttelemalla noiden\nihmisten kanssa ja annat minun hakea itseäsi. Päälle päätteeksi päästät\nhärän menemään, vaikka olit jo saanut sen kiinni. Näyttää siltä, kuin\nolisit sekaisin päästäsi, muuta en osaa sanoa.»\n\n»Pelkäänpä sinun olevan oikeassa, Phil», vastasi Patches nöyrästi.\n\nHelen katsahti suuttuneena mieheensä, mutta Stanford nauroi.\n\n»Ajattelehan», hän sanoi, »että Larry Knight antaa tavallisen\nhärkäpaimenen hypätä nenälleen!»\n\nMutta Patches ei ollut niinkään rauhallinen kuin näytti. Kärjistynyt\ntilanne oli jännittänyt äärimmilleen hänen itsehillintänsä, eikä\nhänen ollut helppoa ystäviensä läsnäollessa ottaa vastaan esimiehensä\nmoitteita.\n\n»Taitaa ollakin parasta, että lähetän tänä iltana sinut kotiin\nBobin sijasta», pitkitti Phil heidän noustessaan ratsaille. »Sano\nWill-sedälle, että hän lähettää tänne kärryt ja kolme miestä ja että me\nperjantaina palaamme kotiin: Ja muistakin tulla huomenna takaisin.»\n\n»Lähdenkö nyt?»\n\n»Kyllä, heti!»\n\nPatches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä\nrinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.\n\nKun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.\nSyleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.\n\n»Mikä nyt on, tyttö-kulta?» kysyi hän.\n\nMutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä\nrintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin\nsuunniltani.»\n\nJa Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet\nkoetusta vaarasta.\n\nTunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain\nsen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja\ntiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia\nrinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan\nsuitsia tai kannuksia.\n\nHämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta\nsaattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän\npysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden\nkatseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.\n\nMutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei\nhuomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään\netäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria\nmahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan\nedessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen.\nAurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen\nankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja\ninnoittaneet häntä.\n\nKun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi\nPatchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä\npäivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli\nastunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches\nkääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.\n\nKun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä\nnuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä\naukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford\ntulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta\njutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi\nyksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi\nkorkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.\n\nMaatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä\nheidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä\nhiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain\nmies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten\nhän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo,\nja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten\nkuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua\ntoverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet\npunaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän\ntelttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni\nja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean\ntäplän — valkoisen teltan.\n\n»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja\nkeskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole\nmikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee\nomaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä\ntiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle\nmerkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima\nhyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri\ntaistelu.»\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nLähteen partaalla.\n\n\nKun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet\nviettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid\nWilliamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin\noli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon\nsaanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano\nmyytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi\nostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä\nKitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä,\nja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia\nlukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.\n\nProfessori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta\nkertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän\nymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi\nja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä\nväsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja\nsielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan\nja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta.\nProfessori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että\nhän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten\nlahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä\niltapäivänä hän sanoi enemmänkin.\n\nSe tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta\noli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja\nprofessori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla\nRisti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin\nkiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi\nyhdessäoloamme.»\n\n»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä\nkotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne\nsetripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin —\nmuistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»\n\n»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin\nolisi se tosiaan hauskaa.»\n\nKitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat\npuiden vilpoisessa varjossa.\n\n»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun\ntäytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän\nseurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette\nanteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön\nkiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin\npuistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»\n\n»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen\najatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta\nluonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni,\neikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö\nminun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»\n\n»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan\npahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta\non julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien\nkanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi\nsellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta\nluokastanne.»\n\nKittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia\nja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut\nselittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä\nhän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi\nhän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa\nmielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn\nvaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.\n\n»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen\nhyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka\nolemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen\nläheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi.\nMeidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen\ntuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen\ntavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole\nerehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»\n\n»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi.\n»Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin\nsanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on\nsuuresti vaikuttanut elämääni.»\n\nPieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen\nvilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille\nepämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin\nkernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on\ntunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa\nsitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»\n\nKitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka\nodottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.\n\n»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin\nhedelmällisen toveruutemme loppua?»\n\n»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö\nhämmästyneenä.\n\nTämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko —\nmoitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni\nhyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme —\nsuhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi\nedelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka\nolemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme\nvärähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas\nystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä\nrohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä,\njohon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»\n\nNyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko,\nettä —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.\n\n»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En\nkuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä.\nMinä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»\n\nNuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti\nhän kauhistuneena.\n\nProfessori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun\nkäsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid?\nOnko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»\n\nKitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta\nenää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on\nmahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»\n\nKitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta\nmieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja\nmiksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä\nsellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies,\ntunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen\nelämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis\nuhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt\nkosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa\nkielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein\nolivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä\nnöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle\navioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella\nolisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut\ntuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän\noli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen\nmiehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja\ntällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen,\noli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan\nja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi\nheittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli\najatellut?\n\n»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat\nja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän\nvastakaikua teidän sielussanne. Minä —»\n\nJälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää\njatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta\nolevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»\n\nKoko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän\ntahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen\nposkensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja\nnöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys:\neikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen\nedustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden,\njoiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos\nhän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa\nsivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon\nPhil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen\nsijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut\nsanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi\nsilloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla\nolemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen\nsivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena?\nSaattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli\nyläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin\nGranite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan\nkohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?\n\nYö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana,\nkuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi\nkotiin pitkältä retkeltään.\n\nVäsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen\nPatches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille\nilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada\nhänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen.\nPhil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään\naamiaisensa hän lähti matkaan.\n\nHän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan\nhevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun\nnopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut.\nHetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.\n\nNähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään\ntervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen\nlähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön,\nuskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn\nosoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi\nhänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena\nhän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui\nmielihyvästä.\n\n»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne\nGraniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan\ntällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia\nkuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»\n\n»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.\nTe olette ratsastanut hyvää vauhtia!»\n\n»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty\nhypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun\nsatuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua\njanottaa tosiaan vallan kauheasti.»\n\n»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi\nhilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan\ntapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan\nlähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.\n\nPatchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään —\nniin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä\nloppuun.\n\n»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään\nja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän\nkumartui juomaan.\n\n»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen\nkaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen\nja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän\npaimenistanne.»\n\nPatches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui\npitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen\nviereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla\nja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä\ntaivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen\nseuralaisensa.\n\nKitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä\nedessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan\ntämän teille ajatuksistanne.»\n\nPatches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri\nhinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä\nystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun\nnäin hylkäsitte hänet?»\n\nKitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa!\nUh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen\nseurassa!»\n\nPatches nauroi.\n\n»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että\nhän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»\n\nNämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi\nvakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme\nolleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»\n\n»Niin?»\n\n»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»\n\n»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches\nhuomattavan innokkaasti.\n\n»Niin.»\n\n»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.\n\n»Niin — olen sanonut sen hänelle.»\n\nPatches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt\nkäsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on\nmiesten parhaita, Kitty.»\n\n»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän\npuheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»\n\nPatches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota\nKitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli\nkuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka\nyllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn\nhilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä\nja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he\nvuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään\nvallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi\nystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches\najatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi,\nja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja\nkuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja\ntähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä\nja autiudesta.\n\nKittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat\nesteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja\nhänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin\nhänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin\nteille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei\nPhilille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»\n\n»Te iloitsette?» virkkoi tyttö ihmetellen. »Ja miksi?»\n\n»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en\nolisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää\nteidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin\nteidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin\nympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella\nsillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin,\njoiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa\nvaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja\nonnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»\n\nTytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja\nmielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle\noven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän\nvirkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»\n\nKittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te\nette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»\n\n»Oletteko siis joku valepukuinen prinssi, herra Patches?»\n\n»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies,\njoka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen\nja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se\nteille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en\naavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight.\nKotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen\nasemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot.\nRiittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen\nluvannut.»\n\nHänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä\nja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä\nenemmän kuin tämä aavistikaan.\n\n»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra Lawrence\nKnight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»\n\nMies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa\nkuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin\nitseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita\nitselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman\nmiehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä\nrahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton —\nelää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni.\nJos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon,\nolisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni\nolisi täydellisesti epäonnistunut.»\n\nHänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä.\nHän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan\nlopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa\nja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen\nihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä\nenemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut\npienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet\noli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen.\nHänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli\nherättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät\nhäntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta\nkuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä,\njonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän\nnyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon\nmyymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.\n\n»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut\nkaikesta siitä.»\n\n»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne\n— tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»\n\n»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin\nhänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.\n\n»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että\ntahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»\n\nVastaus tuli hitaasti ja vielä kuin kysyvänä: »Tahdon.»\n\nKitty ei huomannut, että Patches ei ollut lausunut sanaakaan\nrakkaudesta. Oli niin paljon muuta, joka kiinnitti hänen huomionsa.\nMies ei liioin huomannut, että Kittykään ei ollut lausunut tätä sanaa,\njoka oikeassa merkityksessään sisältää elämän täydellisimmän onnen,\npyrkimykset ja saavutukset, menestykset ja voitot, uhraukset ja murheet\n— sanan syvimmässä mielessä koko elämän.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nSetririnteellä.\n\n\nKittyn ystävät ilostuivat suuresti hänen saapuessaan\nGraniittiylängölle. Järkyttävä tapahtuma, joka oli ollut niin\nvähällä muuttua murhenäytelmäksi, oli jollakin tavoin himmentänyt\nGraniittiylängön viehätystä, ja Kittyn saapuminen auttoi hajoittamaan\npilven, joka viime päivinä oli synkentänyt heidän elämäänsä.\n\nEi ollut vaikeata taivuttaa Kittyä jäämään kauemmaksi kuin hän alkuaan\noli ajatellut ja lähtemään yhdessä heidän kanssaan Prescottiin. Sieltä\nStanfordin täytyi lähteä työhön kaivoksilleen ja Helen aikoi seurata\nKittyä Risti-Kolmioon, kuten oli luvannut. Risti-Kolmion miehet\nveisivät kotiin lähtiessään Kittyn hevosen mukanaan, ilmoittaisivat\nhänen vanhemmilleen viipymisestä ja pitäisivät huolla siitä, että\nReidin auto sovittuna päivänä lähtisi Prescottiin noutamaan nuoria\nnaisia.\n\nKitty ei saattanut edes Helenille kertoa kihlauksestaan Lawrence\nKnightin kanssa — taikka Patchesin, kuten hän aikoi sanoa tätä siihen\nsaakka, kunnes paimen itse arvelisi ajan tulleen ilmoittaa oikean\nnimensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä — tulevaisuus näytti\nloistavalta, niin paljon Kittyn rohkeimpiakin unelmia suuremmalta, että\nhän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi. Sitä paitsi hän ehtisi kotona\nkartanossa kertoa kaikesta Helenille. Ja hän vaati myöskin Patchesilta,\nettei tämä puhuisi hänen isänsä kanssa, ennen kuin hän itse oli tullut\nkotiin.\n\nPhil poikineen saapui Risti-Kolmioon päivää aikaisemmin kuin Kittyn ja\nHelenin oli määrä palata Prescottista. Heti kotiin tullessaan he saivat\nkuulla uutisia: Professori Parkhill oli lähtenyt Williamson Valleysta\n-ja Pata-Koukku-S kartano oli myyty. Reidin odottama ostaja oli\nsaapunut samana päivänä kuin Kitty lähti Graniittiylängölle ja kauppa\noli tehty siekailematta. Mutta Reid ei aikonut luovuttaa kartanoa\nuudelle omistajalle, ennen kuin karjankierroksen jälkeen.\n\nMiesten istuessa illalla Rovastin kanssa pähkinäpuiden alla\nkeskustellen laakson tapahtumista ja varsinkin naapurikartanon uudesta\nomistajasta, vetäytyi Phil pikku Billyn kanssa hiukan syrjään ottaen\nosaa keskusteluun vain silloin tällöin, kun hänen oli pakko sanalla tai\nparilla vastata johonkin hänelle tehtyyn kysymykseen. Kun rouva Baldwin\nlähetti pikku Billyn vuoteeseen, livahti Phil yksinään hämärään eivätkä\nmiehet nähneet häntä, ennen kuin seuraavana aamuna. Kun aamiainen oli\nsyöty, antoi hän lyhyesti tarpeelliset ohjeet miehilleen ja ratsasti\npois.\n\nYmmärtäen Philin mielialan antoi Rovasti hänen lähteä virkkamatta\nsanaakaan. Rouva Baldwinille hän sanoi: »Anna hänen olla yksinään,\nStella. Ei poikaa vaivaa mikään. Mutta hänen täytyy päästä laitumelle\ntaistellakseen taistelunsa. Luulen hänen lähtevän katsomaan\nvillihevosia Tooheyssa. Sinne hän tavallisesti menee ollessaan apealla\nmielellä.»\n\nPatches, joka oli käynyt asialla Fair Oaksissa, oli varhain\niltapäivällä matkalla kotiinpäin ja oli saapunut sen lähteen\nläheisyyteen, jossa ensi kertaa teki tuttavuutta Nick Cambertin kanssa,\nkun äkkiä kuuli vasikan huutavan läheisessä metsikössä. Tuntien jo\ntarkoin karjakartanoelämään kuuluvat äänet hän tiesi, että vasikka oli\nhädässä.\n\nPatches käänsi hevosensa syrjään ja ratsasti ääntä kohden. Samassa hän\nhuomasi ohuen savun tunkeutuvan puiden lomitse. Hän pysähdytti heti\nhevosensa, laskeutui satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja jatkoi matkaa\njalan, hiljaa ja varovaisesti. Pian hän taas kuuli ääniä. Vasikka huusi\ntuskasta ja pelosta ja tuuli toi palaneiden karvojen tuoksun hänen\nnenäänsä. Joku oli parhaillaan merkitsemässä vasikkaa.\n\nKenties oli kaikki niin kuin olla piti — kenties ei. Patches oli\naseeton, mutta hänelle ominaisella huolettomuudella hän ryömi hiljaa\neteenpäin pensaikon läpi siihen suuntaan, mistä savu ja äänet tulivat.\n\nHän ei ollut vielä päässyt kokonaan pensaikon läpi, kun kuuli jonkun,\nnopeasti ratsastavan poispäin. Taivuttaen oksia erilleen hän yritti\nnähdä vilahduksen ratsastajasta, mutta liian myöhään — tämä oli jo\nhävinnyt puiden taa. Mutta pienellä aukeamalla keskellä metsikköä hän\nnäki Yavapai Joen seisovan vasikan vieressä, jolla oli vastapoltettu\nNeljä-Viiva-M:n merkki kyljessään ja Tailholtin merkit korvissaan.\n\nPatches tiesi heti, aivan kuin olisi nähnyt koko toimituksen, mitä oli\ntapahtunut. Muiden kartanoiden paimenet kävivät harvoin näillä seuduin,\nja Tailholt Mountainin miehet, tietäen Risti-Kolmion miesten olevan\ntyössä Graniittiylängöllä, olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen.\nMies, joka niin kiireisesti oli ratsastanut pois, ajoi epäilemättä\nparhaillaan lehmää niin pitkän välimatkan päähän, ettei se enää\nsaattaisi palata vasikan luokse.\n\nMutta niin varma kuin Patches olikin siitä, mitä äsken oli tapahtunut,\ntuli hän kuitenkin liian myöhään, sillä hänellä ei ollut todisteita\nsiitä, että vastamerkitty vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista\nomaisuutta.\n\nPatchesin astuessa esiin pensaikosta töllötti Yavapai Joe häneen\nhetkisen ällistyneenä ja syyllisen näköisenä. Sitten hän otti pari\naskelta hevostaan kohden.\n\n»Odottakaahan hetkinen, Joe», huusi Patches. »Mitä hyötyä teillä olisi\nkarkaamisesta? Minä en aio tehdä teille pahaa.»\n\nJoe pysähtyi ja seisoi epäröiden katsoen tulijaa syrjäsilmäyksin.\n\n»Tulkaahan tänne, Joe, puhutaan hiukan asiasta», jatkoi Risti-Kolmion\nmies päättävällä äänellä istuutuen matalalle kivelle lähellä\npientä nuotiota. »Tehän tiedätte, ettette pääse karkaamaan, vaikka\ntahtoisittekin.»\n\n»Minä en aio kertoa kenellekään mitään», sanoi Joe yrmeästi tullessaan\nPatchesia kohden.\n\n»Ettekö?»\n\n»En, sitä en tee», vakuutti Joe. »Tuo vasikka on Neljä-Viiva-M:n\nomaisuutta, se on aivan varma.»\n\n»Näen sen olevan», vastasi Patches rauhallisesti. »Mutta odotan siksi,\nkun Nick palaa, ja kysyn häneltä, kenen se oli, ennen kuin hän muutti\nsen polttomerkin.»\n\nHermostuneena ja kiihdyksissään lankesi Joe hänen virittämäänsä ansaan.\n\n»Teidän olisi nyt parasta lähteä eikä ruveta tekemään Nickille typeriä\nkysymyksiä. Jos hän tapaa meidät juttelemassa, hän halkeaa kiukusta.\nMinä ja te olemme ystäviä, ja sitä varten sanon teille, että teidän\nolisi parasta korjata luunne hyvissä ajoin.»\n\n»Kiitos, Joe, mutta minulla ei ole kiirettä. Kestää ainakin tunnin,\nennen kuin Nick palaa, jos hän ajaa lehmän tarpeeksi kauas.»\n\nJälleen Joe-raukka sanoi enemmän kuin hänen olisi pitänyt. »Teidän ei\ntarvitse pitää huolta Nickistä. Kyllä hän ajaa sen tarpeeksi kauas.\nNick ei jätä mitään sattuman varaan.»\n\nSaatuaan täten vahvistuksen epäilyksilleen liikkui Patches varmalla\npohjalla. Hän oli menetellyt varsin uhkarohkeasti sanoessaan, että\nvasikan polttomerkki oli muutettu. Sillä oli aivan yhtä mahdollista,\nettä vasikka olisi ollut merkitsemätön Nickin ottaessa sen kiinni.\nMutta Joen esiintyminen ja varsinkin hänen viimeinen vastauksensa\nilmaisivat Patchesin osuneen oikeaan. Se tosiseikka, että vasikan\npolttomerkki todellakin oli muutettu, todisti ilman muuta, että se\nkuului Risti-Kolmiolle, sillä sen merkki oli ainoa, jonka saattoi\nmuuttaa Neljä-Viiva-M:ksi.\n\nPatches vaihtoi nyt äänensävyä ja virkkoi mennen suoraan asiaan:\n»Kuulkaahan, Joe, me saatamme yhtä hyvin puhua asiasta peittelemättä.\nTe tiedätte minun olevan ystävänne, enkä minä tahdo tuottaa teille\nharmia, mutta sitä ei voi auttaa, että te nyt olette aikamoisessa\npinteessä. Minä piilottelin tuolla pensaikossa päästäkseni selville\nasiasta ja tiedän varsin hyvin, että tämä on Risti-Kolmion vasikka\nja että te ja Nick muutitte sen polttomerkin. Te tiedätte, että\nse merkitsee vankeutta sekä teille että Nickille, jolleivät pojat\nmahdollisesti jo sitä ennen pieksä teitä pahanpäiväiseksi ilman sen\nenempiä muodollisuuksia.»\n\nPatches vaikeni antaakseen sanoilleen enemmän pontta.\n\nJoe oli valahtanut valkeaksi kuin palttina. Hän vapisi pelosta ja\npälyili hevoseensa.\n\nPatches lisäsi terävästi: »Teidän on turha yrittää karata. Voin surmata\nteidät, ennen kuin olette ehtinyt edes puolitiehen hevosenne luo.»\n\nAnsassa ja avuttomana Joe katsahti rukoilevasti käskijäänsä. »Ettehän\nanna minun joutua vankilaan, ettehän, Patches?» uikutti hän. »Te ja\nminä olemme hyviä ystäviä, eikö niin? Sitäpaitsi ei hän antaisi minun\njoutua vankilaan, eivätkä pojat uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos he\nvain tietäisivät.»\n\n»Kenestä puhutte?» kysyi Patches. »Nickistäkö? Älkää olko typerä, Joe.\nNick joutuisi vankilaan yhdessä teidän kanssanne.»\n\n»Minä en tarkoita Nickiä, tarkoitan häntä Risti-Kolmiossa — professori\nParkhillia. Sanon teille, ettei hän anna teidän tehdä minulle mitään.»\n\n»Älkää uskoko sitä, Joe», vastasi Patches hetkeäkään epäröimättä.\n»Tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei professori Parkhill\nenemmän kuin kukaan muukaan voisi pidättää poikia, jos he saisivat\nkuulla tästä. Sitä paitsi ei professori enää ole kartanossa.»\n\nJoe-raukan pelästys oli surkea nähdä. »Tarkoitatteko, että hän — että\nhän on lähtenyt?» sopersi hän.\n\n»Kuulkaahan, Joe», sanoi Patches nopeasti. »Minä voin tehdä enemmän\nteidän puolestanne kuin hän, vaikka hän olisikin täällä. Te tiedätte,\nettä minä olen ystävänne ja etten tahtoisi toimittaa teidänlaistanne\nkunnon miestä viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan\ntai vaikkapa hirteen. Mutta on vain yksi keino, millä voin auttaa\nteitä. Teidän täytyy tulla minun kanssani Risti-Kolmioon ja kertoa\nherra Baldwinille kaikki, kuinka te olette Nickin työssä ja kuinka hän\npakotti teidät auttamaan itseään ja kaiken minkä tiedätte. Jos sen\nteette, voimme pelastaa teidät.»\n\n»Luulen — luulen teidän olevan oikeassa, Patches», keskeytti pelästynyt\nmiesparka. »Nick onkin kohdellut minua kuin koiraa. Ettehän anna Nickin\ntehdä minulle pahaa, ettehän?»\n\n»Ei kukaan voi tehdä teille pahaa, Joe, jos nyt lähdette minun\nkanssani. Lupaan pitää huolta teistä ja auttaa teitä tulemaan mieheksi.\nTulkaahan nyt, mutta minä päästän ensin tuon vasikan irti.»\n\nHänen kumartuessaan vasikan yli kuului pensaikosta ääni, joka sai hänet\nponnahtamaan pystyyn.\n\nJoe uikutti kauhusta.\n\nPatches sanoi matalalla äänellä, mutta käskevästi. »Olkaa vaiti ja\nseuratkaa minua. Olkaa mies, niin minä autan teitä.»\n\n»Nick tappaa meidät varmasti», vaikeroi Joe.\n\n»Sitä hän ei tee, jos minä vain pääsen ensiksi käsiksi häneen», vastasi\nPatches.\n\nMutta hän huokasi helpotuksesta nähdessään Phil Actonin ratsastavan\nheitä kohden setrien lomasta.\n\nMutta ennen kuin Patches ennätti sanoa sanaakaan, ojentautui Philin\npistooli häntä kohden ja päällysmiehen ääni kaikui käskevänä:\n\n»Kädet ylös!»\n\nJoe nosti kätensä. Patches empi.\n\n»Nopeasti!» virkkoi Phil.\n\nNähdessään ilmeen Philin silmissä Patches totteli. Mutta kohottaessaan\nkätensä valahti hänen kasvoilleen tumma puna, ja hänen harmaat silmänsä\nleimahtivat. Hänen salaperäinen esiintymisensä hänen tullessaan\nRisti-Kolmioon pyytämään työtä, hänen ystävyytensä Yavapai-Joen kanssa,\njoka oli herättänyt karjanhoitajien epäluuloa, hänen kohtauksensa\nJoen kanssa, josta professori oli kertonut Philille, hänen paluunsa\nkartanoon, kun kaikki luulivat hänen olevan Prescottissa — kaikki tämä\nja monet muut asianhaarat olivat nyt kärjistyneet huippuunsa Philin\nlöytäessä Patchesin Joen seurasta ja vastamerkityn vasikan nuotion\nvierestä. Patches oli tosin aseeton, mutta Phil ei saattanut olla\nsiitä varma, koska yleinen tapa oli pitää pistoolia nahkasäärykseen\npistettynä.\n\nMutta vaikka Patches hyvin ymmärsikin kaiken tämän, ei hän kuitenkaan\nvoinut olla tuntematta raivoa, kun mies, jonka kanssa hän oli elänyt\nniin likeisessä ystävyyssuhteessa viimeisien kolmen kuukauden aikana,\nsaattoi uskoa hänet syylliseksi sellaiseen rikokseen ja ilman\nmuuta kohdella häntä tavallisena karjavarkaana. Hänen oikeuden- ja\nkunniantuntoaan oli loukattu, ja hän päätti puolustaa itseään tätä\nsyytöstä vastaan ja opettaa Phil Actonille, että oli raja, jonka yli\nhän ei sallinut tämän ystävyyden nimessä menevän. Hänen ainoa toivonsa\noli voittaa päällysmiehensä sanoin, kuten hän oli Joenkin kahlinnut.\nSanasodassa Phil Acton oli vasta-alkaja. Hilliten vihansa Patches\nsanoi kylmästi ja purevan ivallisesti, katsoen paimenta pilkallisesti\nhymyillen: »Sinä näytit olevan varsin varovainen vangitessasi\naseettoman miehen?»\n\nPatches näki Philin kasvoille leviävästä punasta, että sanat olivat\ntehonneet.\n\n»Ei kannata olla varomaton sinunlaistesi miesten kanssa», vastasi Phil\nkiivaasti.\n\n»Ei kai», pilkkasi Patches, »mutta suuren Villihevos-Philin kannattaa\nvarmaan hyvin ansaita itselleen raukan nimi, sillä hän pelkää tulla\naseettoman miehen lähelle, jollei hänellä itsellään ole pistoolia\nkädessään.»\n\nKylmät, ivalliset sanat saattoivat Philin raivoihinsa. Hurjasti\nnaurahtaen hän pisti pistoolinsa koteloon ja hypähti satulasta. Samassa\nhetkessä Patches ja Joe laskivat kätensä alas, ja Joe, kummankaan sitä\nhuomaamatta, otti muutaman askelen hevostaan kohden.\n\nPhil seisoi nyt rauhallisena kädet ristissä rinnalla katsoen Patchesiin.\n\n»Mitä ilveilyä tämä oikeastaan on, senkin kirottu karjavaras?» sanoi\nhän kylmästi. »No, ota nyt pistoolisi ja tee mitä aiot.»\n\nNiin vihainen kuin olikin, ei Patches voinut olla ihailematta\nystäväänsä, joka oli vastannut hänen purevaan loukkaukseensa näin\npelottomasti. Mutta hän ei voinut poiketa suunnitelmastaan saada Phil\nheittämään pois aseensa.\n\n»Ilveilijä sinä olet itse ja kerskailija lisäksi», ivasi hän. »Sinä\ntiedät hyvin, ettei minulla ole asetta. Sinun eleesi on hyvin komea.\nPaha vain, ettei se vähääkään vaikuta minuun.»\n\nKiroten Phil tempaisi pistoolinsa kotelosta ja heitti sen maahan.\n\n»Niinkuin tahdot», huudahti hän syöksähtäen Patchesia kohden.\n\nMutta silloin tapahtui Patchesissa omituinen muutos. Niin vihainen kuin\nhän olikin, sai muuan ajatus hänen vihansa talttumaan.\n\n»Seis!» huudahti hän äkkiä ja niin käskevästi, että Phil tahtomattaan\npysähtyi. »Minä en voi tapella kanssasi tällä tavoin, Phil», sanoi\nhän, ja Phil näki jälleen tuon omituisen itsehalveksunnan hymyn\nhänen kasvoillaan. »Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että joudut\nalakynteen tapellessasi paljain käsin minun kanssani. Nyt sinä olet\nauttamattomasti minun vallassani, niin kuin minä olin hetki sitten\nsinun vallassasi. Nyt minä olen aseistettu ja sinä aseeton. Minä en voi\nnäin tapella kanssasi, Phil.»\n\nVastoin Philin tahtoa Patchesin sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen.\nHän käsitti, että epätasainen taistelu ei tyydyttäisi kumpaakaan, olipa\nylivoima kummalla hyvänsä.\n\n»No niin», sanoi hän purevasti, »mitä siis aiot tehdä?»\n\n»Ensinnäkin», vastasi Patches tyynesti, »aion kertoa sinulle, mistä\nsyystä minä osuin olemaan täällä Yavapai Joen seurassa.»\n\n»Minä en kaipaa sinun selityksiäsi. Kai se kuitenkin taas kuuluu sinun\nyksityisasioihisi», vastasi Phil kuivasti.\n\nPatchesin onnistui hillitä itsensä. »Sinä saat yhtäkaikki kuulla\nselityksen», hän vastasi. »Saat uskoa sitä tai et, aivan mielesi\nmukaan.»\n\n»Ja entä sitten?» kysyi Phil.\n\n»Sitten minä noudan itselleni pistoolin, jotta saamme selvittää asiamme\nmies miestä vastaan milloin vain tahdot», vastasi Patches päättävästi.\n\nMutta kertoessaan Philille, kuinka hän oli tullut paikalle liian\nmyöhään ottaakseen kiinni karjavarkaan ja kuinka hän juuri Philin\nsaapuessa oli saanut Joen taivutetuksi lähtemään Risti-Kolmioon\nantamaan tarpeelliset todisteet Nickiä vastaan, unohti Patches,\nminkä vaikutuksen hänen sanansa mahdollisesti tekisivät Joeen.\nMolemmat Risti-Kolmion miehet olivat niin syventyneet omien väliensä\nselvittämiseen, etteivät kiinnittäneet huomiotaan Tailholt Mountainin\nmiesraukkaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Joe oli vähitellen\nsiirtynyt yhä lähemmäksi hevostaan. Kun hän kuuli Patchesin kertovan,\nettei hänellä ollut mitään eittämättömiä todisteita, että vasikka ei\nollut Nick Cambertin laillista omaisuutta, synkkenivät hänen kasvonsa\nkiukusta. Häntä harmitti, että Patches oli saanut hänet paljastamaan\nsekä itsensä että isäntänsä, ja hän keksi mielestään hyvän keinon\noman nahkansa pelastamiseksi ja isäntänsä lepyttämiseksi. Hän hyppäsi\nnopeasti hevosensa selkään ja ennen kuin toiset saattoivat pidättää\nhäntä, hän oli jo kaukana metsikössä.\n\n»Siinä se nyt oli», huudahti Patches harmissaan. »Unohdin kokonaan\nJoen.»\n\n»Enpä luule hänen paljoakaan vaikuttavan asiaan», murahti Phil.\n\nPuhuessaan Phil käänsi selkänsä Patchesille ja otti pari askelta\npistooliaan kohden. Hän oli ehtinyt miltei sen luo, kun pensaikosta\nPatchesin takaa kuului laukaus.\n\nPatches näki Philin horjuvan eteenpäin, ojentautuvan kuin ponnistaen\nviimeiset voimansa ja kääntyvän katsomaan taakseen. Philin kaatuessa\nsyöksyi aseeton paimen Philin asetta kohden, joka yhä oli maassa.\nSamalla hän kuuli toisen laukauksen, ja kuula viuhui hänen kasvojensa\nohitse. Philin pistooli kädessään hän ryntäsi setripuun taakse\nvastapäätä pensaikkoa, mistä laukaukset oli ammuttu, ja hänen\njuostessaan viuhui toinen kuula hänen ohitseen.\n\nPatchesin tapaan liikkuvaan mieheen ei ole helppo osua. Mutta\nvielä vaikeampi on osua, kun mies on aseistettu ja puun suojassa.\nSilmänräpäys sen jälkeen, kun oli päässyt turvapaikkaansa, Patches\nkuuli kavioiden kapsetta ja tiesi, että näkymätön murhamies oli\nkatsonut parhaaksi tyytyä siihen, mitä oli saanut aikaan, ja paeta\nennen kuin Patches kenties ryhtyisi hänen kanssaan ilmitappeluun.\n\nKavioiden kapseen vaimetessa Patches syöksyi Philin luo.\n\nNopeasti tarkastaessaan Philin tilaa hän huomasi kuulan tunkeutuneen\noikean hartian alapuolelle ja miehen olevan hengissä, vaikkakin\ntajutonna ja epäilemättä pahasti haavoittuneena.\n\nPatches repi nopeasti paitansa sileiksi, tukahdutti verenvuodon\nja sitoi haavan parhaan kykynsä mukaan. Sitten hän empi hetkisen.\nKartanoon oli kolmen tai neljän mailin matka. Hän saattoi ratsastaa\ntaipaleen edestakaisin muutamassa minuutissa. Jonkun täytyi lähteä\nnoutamaan lääkäriä menettämättä hetkeäkään. Oli parempi jättää Phil\nyksinään muutamaksi minuutiksi kuin lähteä kuljettamaan häntä kotiin\ntässä tilassa. Seuraavassa hetkessä Patches istui Philin satulassa ja\nkarautti kotiin hurjempaa vauhtia kuin milloinkaan oli ratsastanut.\n\nJim Reid oli matkalla kotiin Prescottista Kittyn ja Helenin kanssa,\naivan kuten Kitty oli suunnitellut. He olivat noin kymmenen mailin\npäässä kotoa, kun Reid, joka ohjasi autoa, näki ratsastajan lähenevän.\nHetkisen hän silmäili miestä ja sanoi sitten tytöille: »Katsokaahan,\nmiten tuo mies ratsastaa. Nyt ei kaikki ole niin kuin olla pitää.»\nPuhuessaan hän käänsi auton syrjään tieltä.\n\nHetkistä myöhemmin hän lisäsi: »Se on Curly Elson Risti-Kolmiosta.\nLaaksossa on tapahtunut jotakin.» Hän pysähdytti koneen ja hyppäsi\ntielle, jolta Curly saattaisi nähdä ja tuntea hänet.\n\nCurly ei tiukentanut suitsia, ennen kuin oli aivan Reidin vieressä.\nSitten hän pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että tämä oli lysähtää\nmaahan.\n\nCurly sanoi nopeasti; »Phil Actonia on ammuttu. Tarvitsemme pian\nlääkärin.»\n\nSanaakaan sanomatta Jim Reid hyppäsi autoon. Vaunu ajoi hiukan\ntakaperin kääntyäkseen. Sen pysähtyessä silmänräpäyksen verran\nlähteäkseen eteenpäin laski Kitty kätensä isänsä olalle.\n\n»Odota!» huudahti hän. »Minä menen Philin luo. Curly, antakaa minulle\nhevosenne, — te voitte lähteä isän kanssa.»\n\nKitty oli tuskin lopettanut lausettaan, kun paimen jo oli maassa. Ja\nennen kuin auto oli päässyt lähtemään, ratsasti Kitty takaisin samaa\ntietä, jota Curly oli tullut.\n\nKitty oli tuskin tietoinen siitä, mitä oli sanonut. Paimenen\nensimmäiset sanat olivat tuottaneet hänelle miltei ruumiillisia\ntuskaa, niin että hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja avuttomaksi.\nHänestä tuntui kuin raskas paino olisi painanut häntä maahan, ja hänen\nsilmänsä sumenivat. »Phil Acton on ammuttu! Phil Acton on ammuttu!»\nHän oli mielessään yhä uudelleen toistanut Curlyn sanoja. Sitten hänen\nvoimansa palasivat. Hänen täytyi päästä Philin luo, — hänen täytyi\nrientää, rientää! Miksi hevonen juoksi niin hitaasti! Olisipa hänellä\nollut oma Midnightinsa! Hän ei voinut ajatella ratsastaessaan. Hän\nei ihmetellyt, ei tutkinut, ei harkinnut tunteitaan. Hän vain tunsi.\nPhil oli haavoittunut — Phil, poika, jonka kanssa hän pikku tyttönä\noli leikkinyt, jonka kanssa oli käynyt koulua, joka oli herättänyt\nhänen nuoren sydämensä ensimmäisen rakkauden. Phil, hänen Philinsä\noli haavoittunut, ja hänen täytyi kiiruhtaa hänen luokseen nopeasti —\nnopeasti!\n\nKittystä tuntui, että hän oli ratsastanut monta tuntia, ennen kuin\nsaapui laitumen reunaan. Onneksi Curly oli jättänyt veräjän auki.\nRatsastaessaan tuttua, vanhan Actonien kartanon ja Risti-Kolmion\nvälistä tietä hän näki miehet. He kantoivat Philiä kotiinpäin, ja\njälleen sumenivat Kittyn silmät ja hänen täytyi tarttua satulannuppiin,\njottei putoaisi. Mutta tuokion kuluttua hän jälleen oli entisellään ja\nvalmis tekemään kaiken, mitä rouva Baldwin määräsi.\n\nPhil oli tullut tajuihinsa, kun miehet tarttuivat häneen, mutta\noli verenvuodosta hyvin heikko. Vaikka Bob ajoikin mahdollisimman\nvarovasti, oli matka miltei liian rasittava. Mutta hänen päästyään\nomaan vuoteeseensa ja saatuaan hiukan rauhoittavia lääkkeitä näytti\nhänen loistava ruumiillinen kuntonsa ja terveytensä voittavan vaaran\nainakin toistaiseksi.\n\nRouva Baldwinin ja Kittyn puuhaillessa hetkisen toisessa huoneessa\nkumartui Rovasti Philin vuoteen yli ja kuunteli Philin katkonaista\nkertomusta siitä, mitä metsässä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän\nmenetti tajuntansa. Kun hän oli tarkoin painanut mieleensä kaikki\ntapahtuman yksityiskohdat, katsoi hän suoraan Philin vakaviin ja\navomielisiin silmiin ja kysyi: »Phil, tekikö Patches tämän?»\n\nJa nuori mies vastasi: »Will-setä, minä en tiedä.»\n\nSen jälkeen hän sulki uupuneena silmänsä kuin nukkuakseen. Nähdessään\nKittyn oviaukossa Rovasti kutsui hänet istumaan vuoteen viereen. Itse\nhän hiipi hiljaa huoneesta.\n\nKuin unessa oli Phil nähnyt Kittyn ratsastavan pihalle. Ja hän oli\ntiennyt Kittyn olevan läsnä huoneessa, jossa nyt makasi. Mutta\nhän ei ollut pienimmälläkään eleellä osoittanut tietävänsä hänen\nläsnäolostaan. Kittyn istuutuessa vuoteen viereen avasi paimen\nhetkiseksi silmänsä ja katsoi tyttöön. Sitten väsyneet luomet\nsulkeutuivat jälleen eikä Phil millään tavoin osoittanut, että oli\ntuntenut hänet. Hänen kalpeat huulensa sulkeutuivat tiukasti aivan kuin\nuusi tuska olisi raadellut häntä.\n\nKatsellessaan miestä, joka niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli\nollut osa hänen omasta elämästään, ja joka nyt oli sen maan rajalla,\njosta hän ei enää koskaan saattaisi palata, ymmärsi Kitty Reid sen\ntotuuden, joka on suurempi kuin mikään tieto, minkä ihmiskäden\npystyttämässä koulussa voimme oppia. Hän ymmärsi sydämensä suurimman\ntotuuden. Hän ei ollut oppinut sitä kirjoista eikä koulusta, ei\nopettajiltaan eikä tovereiltaan. Hän oppi sen Elämän Herralta, joka\nrajattomassa viisaudessaan opettaa opetuslapsiaan koulussa, joka\non kaikkia muita kouluja suurempi, Luonnon Koulussa. Tänä hetkenä,\nkuoleman läheisyyden peittäessä varjoonsa jokapäiväisen elämän\ntavalliset ja turhat arvot, tiesi Kitty Jumalan kirjoittamattoman\nlain nojalla, että tämä mies oli ainoa, joka oli määrätty hänen\nelämäntoverikseen. Ympäristö, olosuhteet, kaikki mitä sanomme\nsivistykseksi, kenties kuolemakin, saattoi erottaa heidät toisistaan,\nmutta mikään ei saattanut muuttaa sitä tosiasiaa, että Phil oli ainoa,\njonka hänen sydämensä saattoi valita. Kumartuen miehen yli, joka hiljaa\nmakasi vuoteessaan, kuiskasi Kitty hänelle sydämensä syvimmän tunteen.\n\n»Tule takaisin, Phil — rakastan sinua, Phil — tarvitsen sinua — tule\ntakaisin luokseni!»\n\nHitaasti Phil heräsi heikkoudestaan ja tuskastaan luoden tyttöön\nkatseen, joka oli täynnä ihmetystä ja epäröintiä. Mutta Kittyn\nkasvoista loisti kirkkaus, joka karkoitti hänen epäilyksensä. Hän\nei lausunut sanaakaan — sanat olivat tarpeettomia. Hän ei liioin\nliikahtanut, sillä hänen täytyi olla hiljaa ja pitää kiinni elämästä,\njoka äkkiä oli muuttunut hänelle arvokkaaksi. Mutta Kitty tiesi\nsanoittakin, mitä Phil olisi tahtonut hänelle sanoa, ja Philin\nsulkiessa jälleen silmänsä kumartui hän hiljaiseen kiitokseen.\n\nSitten hän nousi ja hiipi ikkunan luo. Hänen täytyi luoda katseensa\nmaailmaan, joka nyt oli uusi ja ihana.\n\nPähkinäpuiden alla hän näki Rovastin keskustelevan miehen kanssa, jonka\nvaimoksi hän oli luvannut tulla.\n\nHiukan myöhemmin toi herra Reid lääkärin taloon, ja auton surina keräsi\nkoko kartanon väen kuulemaan hänen tuomiotaan.\n\nRovastin ollessa Philin huoneessa lääkärin mukana ja kaikkien\nmuiden kokoontuessa pihalle seisoi Jim Reid hiukan syrjässä muista\nkeskustellen matalalla äänellä Bobin kanssa. Patches, joka seisoi auton\ntakana, kuuli Bobin korottavan hiukan ääntään ja sanovan selvästi:\n»Siitä ei ole epäilystäkään. Siellä on vastamerkitty vasikka maassa.\nHän varmaan unohti säikähdyksissään päästää sen irti tai kenties hän\najatteli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Phil pääsisi kertomaan\nsiitä, mitä oli tapahtunut. Minun luuloni on, että Phil yllätti hänet\nteossa ja niin äkkiä, että hän ampui lainkaan ajattelematta; tehän\ntiedätte, miten harkitsematta hän toimii. Ja sitten, kun hän näki, mitä\noli tehnyt ja luuli, ettei Phil kuitenkaan saattaisi jäädä henkiin, hän\narveli parhaaksi jäädä tänne ja koettaa pelastautua jollakin valheella.\nJos hän olisi koettanut karata, olisi asia ollut ilman muuta selvä,\nmutta hän on kyllin kylmäverinen pelatakseen uhkapeliä.»\n\nPatches liikahti kuin rynnätäkseen miesten luo, mutta samassa astui\nlääkäri pihalle. Hänen tullessaan odottavan joukon luo hymyili Patches\nivallisesti itsekseen. Sitten hän astui eteenpäin kuullakseen lääkärin\nsanat.\n\nPhil voi parantua, vaikkakin se oli hyvin epävarmaa, arveli lääkäri.\nHaavoittuneen erinomainen terveys ja voima saattoivat pelastaa hänet,\nmutta ennen kaikkea oli huolellinen hoito välttämätön.\n\nHelpotuksesta huoahtaen joukko hajaantui. Patches lähti yksinään pois.\nHerra Reid, joka aikoi viedä tohtorin Prescottiin, sanoi tyttärelleen:\n»Tule, Kitty, ajamme kodin kautta ja viemme sinut ja rouva Manningin\näidin luo.»\n\nMutta Kitty pudisti päätään. »Ei, isä. En minä tule kotiin. Stella\ntarvitsee minua. Helen kyllä ymmärtää sen, eikö niin, Helen?»\n\n»Hyvä», vastasi herra Reid, jolla näytti olevan kiire. »Sano Stellalle,\nettä äiti tulee käymään myöhemmin illalla.» Ja auto lähti liikkeelle.\n\nYöllä, kun herra Baldwin ja Kitty istuivat Philin vuoteen ääressä\nja Patches makasi unettomana vuoteessaan ajatuksiensa vallassa,\nratsasti muutamia naapurikartanon miehiä äänettömästi halki pimeän\nyön. Ennen kuin uusi päivä oli karkottanut tähdet taivaalta, keräytyi\nPata-Koukku-S-kartanon veräjille äänetön, vakava ratsastajajoukko.\nAamuhämärissä he seurasivat Jim Reidiä, joka tuli talostaan, ja\nratsastivat laakson poikki Risti-Kolmiota kohti. Muuan miehisiä\nkuljetti hevosta, jolla oli selässään tyhjä satula. He pysähtyivät\nlähelle kartanon veräjää pienen kukkulan luo, Jim Reidin ja kahden muun\nmiehen jättäessä hevosensa toisten huostaan ja piiloutuessa suuren\nvesialtaan taakse, niin ettei heitä saattanut nähdä kartanosta.\n\nHelenin ja Rovastin ollessa neljännestuntia myöhemmin pihamaalla,\nhe näkivät Curlyn juoksevan täyttä vauhtia taloon päin. Kun Rovasti\nkiiruhti häntä vastaan, huusi paimen kalpeana kiihtymyksestä ja\nvihasta: »He ovat vieneet hänet — he yllättivät hänet, kun hän oli\nlähdössä laitumelle.»\n\nHelen ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.\n\nKiihtyneenä hän selitti Rovastille, miten Kitty oli kertonut Philin\nselostaneen tapahtuman, sekä lisäsi kuiskaten Rovastille jotakin, joka\nsai tämän kokonaan hämmästyksen valtaan.\n\n»Hevoseni, Curly», huusi Rovasti ja juoksi satulavajaan päin Helenin\nseuratessa. »Mitä tietä he ratsastivat?» kysyi hän hypähtäessään\nsatulaan.\n\n»Setrimetsikköä kohden, sinne, missä se tapahtui», vastasi mies.\n»Tarvitsetteko minua?»\n\n»En. Älkää sanoko mitään muille. Rouva Manning, teidän läsnäolonne\nvoisi nyt olla tarpeen.» Ja he ratsastivat kohden setrimetsikköä.\n\nRatsastajajoukko, joka vei Patchesin, oli ehtinyt pienelle aukeamalle\nja tehnyt lyhyet valmistelunsa. Siitä hetkestä lähtien, kun he olivat\nyllättäneet ja vanginneet hänet, ei Patches ollut virkkanut sanaakaan.\n\n»No, herra», virkkoi mies, joka johti puhetta, »onko teillä mitään\nsanottavaa, ennen kuin käymme toimeen?»\n\nPatches pudisti päätään ja ihmeekseen he näkivät ivallisen hymyn hänen\nhuulillaan.\n\n»Enpä luule niiden huomautusten, joita minulla saattaisi olla\ntehtävänä, tekevän suurtakaan vaikutusta herroihin», vastasi hän\ntyynesti. »Olisi joutavaa viivyttää teitä tarpeettoman kauan.»\n\nMiesjoukko ei saattanut pidättää ihailun mutinaa. He olivat miehiä,\njotka osasivat arvostaa tällaista horjumatonta rohkeutta.\n\nLyhyen hiljaisuuden aikana, joka seurasi Patchesin sanoja, syöksähtivät\nRovasti ja Helen äkkiä keskelle miesjoukkoa. Ennen kuin kukaan ennätti\nestää, seisoi Helen Patchesin vieressä ja tarttui häntä käteen.\nNopealla liikkeellä tempasi Rovasti lassonsilmukan miehen kaulasta.\nVielä hetkinen, ja hän oli leikannut poikki nuoran, joka kahlehti\nmiehen kädet.\n\n»Kiitos», virkkoi Patches rauhallisesti.\n\n»Älä tee sitä, Will», huudahti Jim kiivaasti. »Tämä on meidän asiamme.»\nJa samaan hengenvetoon hän huusi tovereilleen: »Sitokaa hänet\nuudelleen, pojat», ja ryntäsi eteenpäin.\n\n»Paikoillenne», karjaisi silloin Rovasti, ja nähdessään ankaran\npäättäväisyyden ilmeen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen kasvoilla\nmiehet pysähtyivät.\n\n»Minä teen tämän ja teen vielä enemmänkin, Jim Reid», sanoi Rovasti\nvarmana, ja hänen äänessään oli sointu, joka muinaisina villin lännen\npäivinä oli pakottanut hurjimmatkin miehet tottelemaan. »Tämä teidän\nkokouksenne liikuttaa nähdäkseni myöskin minua. Minä vastaan tästä\nmiehestä. Te, pojat, tarkoitatte hyvää, mutta te olette tällä kertaa\nhiukan liian kärkkäitä toimimaan.»\n\n»Me aiomme vihdoin tehdä lopun näistä Tailholt Mountainin\nkarjavarkauksista, Will», vastasi Reid, »ja me aiomme tehdä sen nyt\njuuri.»\n\nPiiristä kuului hyväksymisen murinaa.\n\nRovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään!\nTe aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien\nvasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa,\njolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä\npahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia\nlehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla\nyhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta\nkeskusteltaessa.»\n\n»Hän on oikeassa, pojat», sanoi muuan vanhemmista miehistä.\n\n»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja\nminä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta\nmilloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet\nmonta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill.\nTeidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, —\nja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen\nsaavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme\nlastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän\nulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä\nolen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan,\njoka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun\naitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne\nsanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään,\nsillä minä en salli sitä.»\n\nKatseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä.\nJotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta\nkuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme\nsäästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät\nliian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota\nmiestä.»\n\n»Minä en aiokaan vapauttaa häntä», vastasi Rovasti.\n\nMiehet katsoivat toisiinsa.\n\n»Mitä sinä siis aiot tehdä?» kysyi Reid.\n\n»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus.\n»Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»\n\nTilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle\n— se oli niin hänen kaltaisensa.\n\n»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi\nmuuan.\n\nRovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro\nnäille miehille, miten asia tapahtui.»\n\nPaimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen\nsaakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet.\n»Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui\nsen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»\n\nPatches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt\nlaukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan\nhetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»\n\nKarjanhoitaja noudatti hänen käskyään.\n\nHänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt\nsiihen, missä itse olit.»\n\nPatches totteli.\n\n»No, ja mistä suunnasta laukaus tuli?» kysyi Rovasti.\n\nPatches osoitti suunnan.\n\nRovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen.\nKolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jota\nPatches oli osoittanut.\n\n»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen\nmuutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»\n\n»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron\nteille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin\näskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun\nkysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»\n\nHän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden.\nSitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.\n\n»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan.\nEi voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida\ntodistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku\ntoinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään\nkoko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä\npelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta\ntarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden\nvarkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla\npaikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»\n\nMiehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että\nuhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan\nvarmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys\nheidän puoleltaan oli mahdollinen.\n\n»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli\nmuuan.\n\n»Tulkaa», virkkoi toinen. »Lähdetään kotiin.»\n\nViimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat\notsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi\nhyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä\naikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.\n\n»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella\nihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nTaivaanrannan taa.\n\n\nIltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun Curly palasi laakson toisesta\npäästä tuoden mukanaan erään naisen, joka vapauttaisi rouva Baldwinin\ntaloushommista, ja Helen arveli nyt voivansa palata Reidien luo.\n\n»Minä käsken Patchesin saattamaan teitä kärryillä», sanoi Rovasti.\n»Olitte hyvin ystävällinen jäädessänne tänne, te olette ollut meille\nkorvaamattomaksi avuksi.»\n\n»Älkää puhuko mitään kärryistä, herra Baldwin. Käveleminen tekisi\nminulle varmasti hyvää. Mutta olisin todellakin iloinen, jos Patches\ntulisi saattamaan minua — tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi»,\nlisäsi hän nauraen.\n\nRouva Baldwin nukkui, ja Kitty istui sairasvuoteen vieressä Helenin\nlähtiessä kartanosta, mutta Rovasti itse saattoi häntä ja Patchesia\nhiukan matkaa. Sanottuaan hyvästi Rovastille ja luvattuaan palata\nhuomenna Helen sanoi seuralaiselleen: »Oi, Larry, minä olen iloinen\ntästä tilaisuudesta, tahdoin välttämättä tavata sinua kahdenkesken,\nenkä ymmärtänyt, miten se kävisi laatuun. Minulla on jotakin sanottavaa\nsinulle, Larry, jotakin, joka minun täytyy sanoa sinulle, ja sinun on\noltava hyvin kärsivällinen kuunnellessasi.»\n\n»Sinähän näit, mitä tänä aamuna tapahtui. En löydä sanoja, joilla\nvoisin sinua kiittää!» sanoi mies vakavasti.\n\n»Se oli kauheata — kauheata, Larry! Miksi et sanonut heille, kuka olet?\nMiksi annoit heidän —» Hän ei saattanut lopettaa lausettaan.\n\nMies naurahti lyhyesti. »Sehän olisi ollut turhaa sanojen haaskausta.\nLuuletko, että he niissä olosuhteissa olisivat ottaneet uskoakseen\nsellaisia juttua?»\n\nHetkisen he kulkivat vaieten. Sitten Patches kysyi: »Jim Reidin\nepäluulojenko takia sinä tahdoit tavata minua, Helen?»\n\n»En, Larry, vaan Kittyn tähden», vastasi Helen.\n\n»Kittyn?»\n\n»Kitty kertoi kaiken minulle tänään», jatkoi Helen. »Lapsiraukka on\nmiltei suunniltaan.»\n\nMies ei vastannut. Helen katsoi häneen äidillisesti.\n\n»Rakastatko sinä häntä niin suuresti, Larry? Sano minulle rehellisesti,\nonko niin?»\n\nPatches ei saattanut — ei uskaltanut — katsoa häneen.\n\n»Sano minulle, Larry», intti Helen. »Minun täytyy saada tietää se.\nRakastatko sinä Kittyä, niin kuin miehen tulee rakastaa vaimoaan?»\n\nNyt Patches vastasi ääni liikutuksesta väristen. »Miksi kysyt minulta\nsellaista? Sinähän tiedät vastauksen. Mitä oikeutta sinulla on pakottaa\nminut sanomaan sinulle se, minkä jo tiedät — että minä rakastan sinua —\ntoisen miehen vaimoa?»\n\nHelen kalpeni. Tahtoessaan auttaa Kittyä ei hän lainkaan ollut tullut\najatelleeksi, mihin tilanteeseen hän tällä kysymyksellä oli saattanut\nitsensä.\n\n»Larry!» hän sanoi ankarasti.\n\n»Niin», vastasi tämä intohimoisesti, »sinähän vaadit minua sanomaan\ntotuuden.»\n\n»Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden Kittystä», vastasi Helen.\n\n»Ja sen sinä nyt tiedät», vastasi mies nopeasti.\n\n»Oi, Larry», huudahti tyttö, »kuinka sinä saatoit — kuinka sinä saatoit\npyytää vaimoksesi naista, jota et rakasta? Kuinka sinä saatoit, Larry?\nJa juuri kun minä olin niin ylpeä sinusta, niin iloinen siitä, että\nvihdoin olit löytänyt oman itsesi, että sinä olit niin kelpo mies!»\n\n»Kitty ja minä olemme hyvät ystävät», vastasi Patches matalalla,\nsynkällä äänellä, »ja hyvät toverit. Viime vuonna olen oppinut pitämään\nhänestä hyvin paljon — meillä on niin paljon yhteistä. Minä voin antaa\nhänelle sen elämän, jota hän kaipaa — elämän, johon hänet on luotu.\nMinä teen hänet onnelliseksi, minä olen hänelle uskollinen, minä\ntarjoan hänelle kaiken, mitä mies voi tarjota vaimolleen.»\n\n»Ei, Larry», sanoi Helen hellästi miehen äänen avuttomuuden\nliikuttamana, sillä Patches oli puhunut aivan kuin itsekin olisi ollut\nselvillä siitä, että hänen yrityksensä puolustaa kihlaustaan Kittyn\nkanssa olivat turhia. »Ei, Larry, sinä et voi tarjota Kittylle kaikkea,\nmitä miehen tulee tarjota vaimolleen. Ilman rakkautta et voi olla hänen\nmiehensä.»\n\nJälleen he kulkivat äänettöminä kappaleen matkaa. Sitten Helen kysyi:\n»Ja oletko varma siitä, että Kitty rakastaa sinua — niinkuin naisen\ntulee rakastaa, tarkoitan.»\n\n»En olisi pyytänyt häntä vaimokseni, jollen olisi uskonut sitä»,\nvastasi Patches hiukan innokkaammin.\n\n»Et tietenkään», virkkoi Helen hilpeämmin, »eikä Kitty olisi voinut\nsanoa ’kyllä’, jollei hän olisi uskonut sinun rakastavan häntä!»\n\n»Tarkoitatko luulevasi, ettei Kitty rakasta minua, Helen?»\n\n»Minä tiedän, että hän rakastaa Phil Actonia, Larry. Minä luin sen\nhänen kasvoistaan, kun hän ensin kuuli onnettomuustapauksesta. Hän on\naina rakastanut häntä, Larry, siitä saakka, kun he lapsina leikkivät\nyhdessä. Kitty on koettanut tukahduttaa sydämensä tunteen — hän on\nkoettanut voittaa rakkautensa, mutta nyt hän tietää, että se on\nmahdotonta. Olipa onni teille molemmille, että hän huomasi rakastavansa\nActonia, ennen kuin oli ehtinyt pilata sekä omansa että sinun elämäsi.»\n\n»Mutta kuinka hän saattoi lupautua vaimokseni, jos hän rakasti Philiä?»\nkysyi Patches.\n\n»Mutta kuinka sinä saatoit pyytää häntä vaimoksesi, vaikka —»,\nvastasi Helen nopeasti lainkaan ajattelematta itseään. Sitten hän\njatkoi urheasti syrjäyttäen itsensä: »Sinä johdatit hänet suureen\nkiusaukseen, Larry. Sinä et kenties tarkoittanut sitä, mutta sinä\nteit sen joka tapauksessa. Sinä houkuttelit häntä rikkaudellasi —\nkaikella sillä ylellisyydellä ja loistolla ja hienoudella, mitä saatoit\nhänelle tarjota. Sinä sait hänet vaihtamaan rakkauden kaikkeen tähän.\nMinä tiedän, Larry — minä tiedän, sillä minäkin olin kerran samassa\nkiusauksessa.»\n\nPatches teki eleen kuin väittääkseen vastaan, mutta Helen ei antanut\nhänen keskeyttää. »Sinä et tiennyt sitä, mutta vain muisto isävainajani\nopetuksista pelasti minut tekemästä hirveätä erehdystä. Nyt sinä\nolet mies, Larry. Sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan muu mies\nmaailmassa paitsi yhtä, ja enemmän kuin ainoatakaan muuta miestä —\npaitsi tuota yhtä — minä kunnioitan ja ihailen sinua saavuttamasi\nmiehuuden takia. Mutta Larry, etkö ymmärrä: kun mies on mies, on\nolemassa asia, jota hän ei koskaan voi tehdä — hän ei koskaan voi\nkäyttää hyväkseen naisen heikkoutta. Hän ei voi johdattaa häntä\nkiusaukseen, joka on suurempi kuin hänen voimansa. Hänen täytyy olla\nvoimakas sekä omasta että hänen puolestaan. Hänen täytyy pelastaa hänet\nhänestä itsestään huolimatta.»\n\nPatches kohotti päänsä ja loi katseensa kauas Granite Mountainia\nkohden. Kerran ennen oli tämä nainen herättänyt hänessä uinuvan\nmiehuuden, ja nyt hän jälleen vetosi siihen, mikä hänen sisimmässään\noli hienointa ja parhainta.\n\n»Sinä olet aina oikeassa, Helen», hän sanoi miltei nöyrästi.\n\n»Ei, Larry», vastasi Helen nopeasti, »mutta sinä tiedät minun tällä\nkertaa olevan oikeassa.»\n\n»Minä vapautan heti Kittyn hänen lupauksestaan», virkkoi Patches\nikäänkuin päättääkseen keskustelun.\n\nMutta Helen vastasi nopeasti: »Juuri sitä sinä et saa tehdä.»\n\nMies hämmästyi. »Miksi — mutta minä luulin — mitä ihmettä sinä\noikeastaan tarkoitat?»\n\nHelen nauroi onnellista naurua vastatessaan: »Tuhma Larry, etkö\nymmärrä? Sinun täytyy saada Kitty itse antamaan sinulle rukkaset.\nSinun on pelastettava hänen itsekunnioituksensa. Etkö käsitä, kuinka\nse nöyryyttäisi häntä, jos hän hetkenkään kuvittelisi, että sinä et\nrakastakaan häntä? Ajattelehan, mitä hän kärsisi tietäessään, että sinä\nolit yksinkertaisesti vain yrittänyt ostaa hänet rikkauksillasi ja\nkaikella, minkä omistat?»\n\nPatches-raukan vastaväitteet kaikuivat jälleen kuuroille korville.\n\n»Juuri sitä sinun kosintasi oli, Larry. Ja Kittyn kaltainen tyttö, jos\nhän tietäisi, mitä itse asiassa on tehnyt, pitäisi sen jälkeen varmasti\nitseään arvottomana ottamaan vastaan onneaan silloinkin, kun se\ntodellakin kolkuttaa hänen ovelleen. Sinun täytyy saada hänet ylpeänä\nja iloisena antamaan kätensä miehelle, jota hän rakastaa.»\n\n»Mutta — mitä voin tehdä?» kysyi Patches alakuloisena.\n\n»Sitä minä en tiedä, Larry. Mutta sinun täytyy yrittää — Kittyn tähden\nsinun täytyy.»\n\n»Jollette sinä ja Rovasti aamulla olisi sekaantuneet asiaan, olisi\nkaikki ollut paljon yksinkertaisempaa!» arveli Patches, ja Helen\nhuomasi hänen taas nauravan itselleen.\n\n»Sinä et saa sanoa noin — et saa, Larry!» huudahti hän.\n\nTämä katsahti kysyvästi Heleniin. »Tahdotko minun valehtelevan hänelle\n— suorastaan valehtelevan?» kysyi hän.\n\nHelen vastasi rauhallisesti: »En luule, että ottaisin sitä huomioon,\njos olisin sinun sijassasi, Larry — näissä olosuhteissa.»\n\nMatkalla Risti-Kolmioon päätti Patches käydä käsiksi vaikeaan\ntehtäväänsä niin pian kuin mahdollista.\n\nIllallisen jälkeen hänen onnistui puhutella Kittyä, kun kukaan muu ei\nollut lähellä.\n\n»Minun täytyy saada tavata sinua kahdenkesken tänä iltana», hän\nkuiskasi kiireisesti. »Niin pian kuin mahdollista. Minä odotan sinua\npuiden alla hevosuittamon rannalla. Tule sinne heti, kun tulee pimeä ja\nsinä pääset pujahtamaan talosta kenenkään näkemättä.»\n\nTyttö hämmästyi hänen ilmeestään. Hän puhui nopeasti ja näytti\nhermostuneelta.\n\n»Mutta Patches —»\n\n»Sinun täytyy!» keskeytti mies katsahtaen Rovastiin, joka lähestyi\nheitä. »Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, jotakin, joka minun\ntäytyy sanoa tänä iltana.»\n\nHän kääntyi puhumaan Rovastin kanssa; ja Kitty lähti pois. Tuntia\nmyöhemmin, kun oli tullut pimeä, meni hän Patchesin mainitsemalle\npaikalle, jossa tämä jo odotti häntä.\n\n»Kuulehan, Kitty», alkoi tämä viivyttelemättä, ja äänestään ja\nilmeestään päättäen hän oli suuren levottomuuden vallassa. »Minun\ntäytyy lähteä pois täältä. En uskalla enää jäädä tänne päiväksikään,\nminun täytyy lähteä vielä tänä iltana.»\n\n»Mitä, Patches?» sanoi Kitty pakottautuen puhumaan tyynesti häntä\nrauhoittaakseen. »Mikä nyt on hätänä?»\n\n»Sinähän tiedät, mitä he aikoivat tehdä minulle tänä aamuna.»\n\nKitty oli hämmästynyt. Oli totta, että hän ei voinut rakastaa tätä\nmiestä niin kuin hän rakasti Philiä, mutta hän oli pitänyt häntä\nparhaana ystävänään ja kunnioittanut ja ihaillut häntä. Hänestä tuntui\npahalta nähdä hänet tällaisena — arkana ja pelästyneenä. Hän ei voinut\nymmärtää.\n\n»Mutta Patches», hän sanoi vakavasti, »sehän on nyt ohitse, — sitä ei\nenää uudelleen voi tapahtua.»\n\n»Sinä et tiedä», vastasi tämä, »silloin et olisi niin varma siitä.\nPhil saattaisi —», hän vaikeni, ikäänkuin ei olisi uskaltanut päättää\nlausettaan.\n\nKitty arvasi nyt, että hänen pelollaan mahtoi olla syvemmät syyt kuin\nhän oli luullutkaan.\n\n»Mutta ethän sinä ole karjavaras», väitti hän. »Sinun tarvitsee vain\nselittää kuka olet. Kukaan ei luulisi hetkeäkään Lawrence Knightiä\nvarkaaksi. On naurettavaa ajatellakaan sellaista.»\n\n»Sinä et ymmärrä», virkkoi Patches jälleen. »On kysymys aivan muusta\nkuin varkaudesta.»\n\nKitty hämmästyi. »Ethän sinä voi tarkoittaa, Patches — ethän tarkoita,\nettä Phil —», sopersi hän.\n\n»Kyllä, minä tarkoitan Philiä», kuiskasi Patches. »Minä — me olimme\nriidassa — minä kiivastuin. Hyvä Jumala — tyttö, etkö ymmärrä, että\nminun täytyy lähteä täältä? Minä en uskalla jäädä tänne. Kuule nyt,\nKitty! Se on kaikkein parasta. Kunhan vain pääsen pois täältä ja\nvoin jälleen ottaa oman nimeni, niin olen turvassa. Myöhemmin sinä\nvoit tulla luokseni. Tulethan sinä, etkö tulekin, rakkaani? Sinä\ntiedät, kuinka minä ikävöin sinua. Tämä ei millään lailla muuta\nsuunnitelmiamme. Jos rakastat minua, niin sinä —»\n\nKitty keskeytti hänet hiljaa huudahtaen. »Ja sinä — sinäkö siis teit\nsen?»\n\n»Mutta minähän sanoin sinulle, että me olimme riidassa», yritti Patches\nselittää.\n\n»Ja sinä luulet, että minä nyt lähtisin kanssasi?» Tyttö vapisi\nsuuttumuksesta. »Oh, sinä erehdyt suuresti! Ja minä luulen itsekin\nerehtyneeni. En voinut koskaan kuvitella, että sinä! Ei mikään, mitä\nikinä tekisitkin, voisi saada minua unohtamaan sitä, minkä juuri\nkerroit minulle. Sinä saat lähteä.»\n\n»Tarkoitatko, ettet tahdo seurata minua?» sopersi Patches.\n\n»Luuletko minun voivan tehdä sitä?» kysyi Kitty.\n\n»Mutta Kitty, ajatko sinä näin minut pois? Ethän sinä voi hylätä minua?»\n\n»Se on ainoa, mitä saatan tehdä», vastasi tyttö kylmästi. »Kuolisin\nhäpeästä, jos joku saisi tietää, että aioin kerran olla sinulle enemmän\nkuin tähän saakka olen ollut. Mutta sinun on välttämättä lähdettävä\ntänä iltana.»\n\nJa näin sanoen Kitty juoksi takaisin kartanoon jättäen Patchesin\nseisomaan paikalleen.\n\nMutta yksinään pimeässä hymyili Patches itsekseen.\n\nAamun koittaessa joutui koko Risti-Kolmion-Kartano kuohuksiinsa.\nPatches oli hävinnyt. Ja lisäksi oli paras Rovastin hevosista — suuri\ntäpläotsainen ori — myöskin poissa.\n\nTämä uutinen levisi nopeasti koko laaksoon etäisimpiä karjakartanoita\nmyöten. Ja moni viisas pää nyökkäsi ymmärtävänä, ja monet huulet\nvirkkoivat: »Minähän tiesin sen.» Mies, joka niin salaperäisellä\ntavalla oli ilmestynyt heidän keskuuteensa ja joka vuoden ajan oli\nollut koko seudun puheenaiheena, oli viimeinkin ilmaissut oikean\nluonteensa. Mutta karjanhoitajat tiesivät Rovastin päättävästä\nesiintymisestä heidän kokouksessaan, että asia nyt oli jätettävä hänen\nhoidettavakseen. He tarjosivat hänelle apuaan ja neuvojaan. He laskivat\nleikkiä hevosen hinnasta, mutta Rovasti nauroi heidän leikinlaskulleen,\nkuunteli heidän neuvojaan ja sanoi sitten aikovansa antaa asian Yavapai\nCountyn sheriffin huostaan.\n\nHelen oli ainoa, jolle Kitty kertoi viimeisestä keskustelustaan\nPatchesin kanssa. Ja hämmästyneenä ja liikutettuna siitä uhrista, jolla\nPatches oli ostanut Kittyn vapauden ja mielenrauhan, Helen pyysi tyttöä\nunohtamaan ja olemaan onnellinen.\n\nKun vaara oli ohitse ja Philin terveys alkoi tulla entiselleen,\npalasi Kitty kotiinsa, mutta joka päivä hän tuli Helenin kanssa\nsairaskäynnille Risti-Kolmioon. Sitten eräänä päivänä sanoi Helen\nhyvästi Williamson Valleylle ja ystävilleen muuttaakseen kotiin, jonka\nStanford oli hänelle valmistanut. Ja hänen lähdettyään vietti Kitty\nvielä suuremman osan ajastaan ystäviensä luona.\n\nNäinä viikkoina, Philin vähitellen saavuttaessa jälleen entiset\nvoimansa ja hilpeytensä, oppi Kitty tuntemaan hänet syvemmin kuin\nkoskaan ennen oli aavistanutkaan. Päivä päivältä, heidän istuessaan\nyhdessä pähkinäpuiden alla tai hiljalleen kävellessään pihamaalla,\navautui Kittylle kokonainen uusi maailma. Kun Phil, ensin arasti, mutta\nvähitellen yhä auliimmin ja rohkeammin avasi oven sisimpäänsä ja puhui\nhänelle niin kuin oli puhunut Patchesille kirjoista, joita oli lukenut,\nhuomioistaan ja ajatuksistaan luonnosta ja maailman tapahtumista,\nhuomasi Kitty hämmästyksekseen, että vaikka hänen elämänsä ensi sijassa\nvaatikin mitä suurinta ruumiillisia voimaa ja jäntevyyttä, oli hänen\nsielunelämänsäkin harvinaisen rikas, virkeä ja voimakas.\n\nMutta oppiessaan näin päivä päivällä yhä paremmin ymmärtämään toisiaan\nhe eivät puhuneet kenellekään rakkaudestaan. Tietäen hyvin, millä\nmielin hänen isänsä ottaisi vastaan tiedon hänen kihlauksestaan\npaimenen kanssa, Kitty siirsi tämän hetken yhä tuonnemmaksi, tahtoen\nsäilyttää nämä yhdessäolon hetket häiriintymättöminä.\n\nKun Phil oli kyllin terve noustakseen ratsaille, tuli Kitty usein\nMidnightillaan noutamaan häntä, ja yhdessä he risteilivät kartanon\nympärillä sijaitsevilla laitumilla ja kukkuloilla. Niin tapahtui\neräänä sunnuntai-iltapäivänäkin. Herra ja rouva Reid olivat poikineen\ntulleet vieraisilla Baldwinien luo, ja Phil ja Kitty ratsastivat niillä\nseuduin, missä Kitty ensi kerran oli tavannut Patchesin.\n\nHe istuivat parhaillaan erään setripuun varjossa lähellä juoksuaidan\nveräjää, kun Phil näki kolmen ratsastajan lähestyvän aidan toiselta\npuolen. Ratsastajien saavuttua veräjälle tunsi Phil heidät Yavapai\nJoeksi, Nick Cambertiksi ja Honourable Patchesiksi. Nyt oli Kittykin jo\ntuntenut ratsastajat ja huudahtaen aikonut hypätä seisaalleen.\n\nMutta Phil pidätti häntä: »Odota, Kitty! Seurue näyttää minusta aika\nomituiselta.»\n\nMiehet ratsastivat jonossa, ensin Yavapai Joe, sitten Nick ja viimeksi\nPatches, eivätkä he muuttaneet järjestystään edes Yavapai Joen avatessa\nveräjän satulasta laskeutumatta. Kun Patches pysähtyi sulkemaan\nveräjää, huomasi Phil, mikä pakotti heidät liikkumaan niin tasaisesti\nja järjestystä muuttamatta ja miksi Nick Cambertin asento oli niin\njäykkä ja luonnoton. Nickin kädet oli sidottu selän taakse ja hänen\njalkansa oli köytetty yhteen hevosen vatsan alitse. Hänen hevosensa\nsuitsista lähti vahva köysi, joka oli kiinnitetty Joen satulannuppiin.\n\nPatches huomasi setrin alla istuvat tullessaan veräjästä, mutta hän ei\npienimmälläkään eleellä osoittanut nähneensä heitä. Kun kulkue lähestyi\nheitä, katsahtivat Phil ja Kitty sanaakaan sanomatta toisiinsa, mutta\nheidän jälleen kääntyessään katsomaan lähestyviä ratsastajia tarttui\nKitty vaistomaisesti Philin käsivarteen. Istuen näin setripuun alla he\nmahtoivat muodostaa herttaisen kuvan. Ainakin näytti Nick Cambertin\ntakana ratsastava mies arvelevan siten, sillä hän yritti hymyillä.\n\nKun ratsastajat olivat miltei äänenkantomatkan päässä puun alla\nistuvista, pysähtyi kulkue, ja Kitty ja Phil näkivät Joen kääntävän\nkasvonsa Patchesiin päin ja sitten katsovan heihin. Nick Cambert ei\nkohottanut päätään. Patches yksinään tuli heitä kohden.\n\nHuomatessaan, että hänen tarkoituksensa oli tulla puhumaan, he nousivat\nKittyn pitäessä yhä kättään Philin käsivarrella. Ja nähdessään edessään\nmiehen, joka oli ollut heidän ystävänsä, vaihtoivat Phil ja Kitty\nihmettelevän katseen. Tämä ei ollut se Honourable Patches, jonka he\nniin hyvin olivat tunteneet. Hänen vaatteensa olivat lian ryvettämät\nja siellä täällä repaleisetkin. Hänen komea vartalonsa oli kumara\nuupumuksesta, hänen ajelemattomat, tummat ja hikiset kasvonsa näyttivät\nlaihoilta ja vanhoilta, ja hänen silmänsä verestivät aivan kuin monen\nunettoman yön jäljiltä. Hänen huulensa vetäytyivät vaivoin hymyyn\nhänen laskeutuessaan jäykkänä satulasta ja vilkuttaessaan kohteliaasti\ntullessaan tervehtimään heitä.\n\n»Tiedän, etten ole vierailukunnossa», hän sanoi äänellä, joka oli yhtä\nvanha ja väsynyt kuin hänen ulkomuotonsa. »Mutta en voinut vastustaa\nkiusausta tulla tervehtimään teitä. Mutta kenties minun tulisi\nesittää itseni», hän lisäsi kuin tahtoen antaa heille aikaa tointua\nhämmästyksestä. »Nimeni on Lawrence Knight. Olen tämän piirikunnan\nsheriffin apulainen.» Puhuessaan hän aukaisi takkinsa, ja he näkivät\nsheriffin virkamerkin. »Olen virantoimituksessa matkalla viemään erästä\nvankia Prescottiin.»\n\nPhil tointui ensiksi ja tarttui hänen käteensä niin lujasti, että se\nsanoi enemmän kuin kaunopuheisimmat sanat.\n\nKitty oli paljastaa salaisuutensa sopertaessaan: »Mutta sinä — sinähän\nsanoit —»\n\nPatches pelasti hänet kylmäverisyydellään. »Että nimeni on Patches?\nTiedän, että oli väärin petkuttaa teitä, ja olen kovin pahoillani, kun\nminun oli pakko valehdella niin julkeasti, mutta asiat vaativat sitä.\nJa minä toivon sinun asian selvittyä antavan minulle anteeksi, että\nolin kaikkien edun vuoksi pakotettu esittämään sellaista osaa.»\n\nKitty ymmärsi hänen sanojensa merkityksen, ja hänen silmistään loisti\nkiitollisuus, jota hän ei voinut pukea sanoiksi.\n\n»Kesken kaiken», jatkoi Patches, »en suinkaan erehdy, jos onnittelen\nteitä?»\n\nHe nauroivat onnellisina.\n\n»Emme ole vielä julkaisseet», selitti Phil, »mutta sinä näytät olevan\nselvillä kaikesta.»\n\n»Niin olen, ja sanon kaikesta sydämestäni: Jumala siunatkoon teitä,\nlapset. Te saatte minut tuntemaan itseni oikein vanhaksi.» Sitten hän\nlisäsi hullunkuriseen lapaansa: »Mutta kenties se johtuukin vain siitä,\nettä olen saanut niin monta päivää yhtä mittaa elää ja nukkua täysin\npukeutuneena. Antaisin kuningaskunnan kylvystä, parturista ja puhtaasta\npaidasta. Rupesin jo luulemaan, ettei vanha ystävämme Nick enää\nvarastaisi ainoatakaan vasikkaa. Phil, kenties sinua kiinnostaa kuulla,\nettä Nick on mies, jota itse asiassa saat kiiltää onnestasi.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi Phil.\n\n»No, hän ampui laukauksen, joka sai Kittyn taas järkiinsä. Toverini\ntässä, Yavapai Joe, näki hänen tekevän sen. Jos tahdotte kiittää\nvankiani, niin suon teille kernaasti sen huvin.»\n\nHeidän päätettyään kieltäytyä tästä nautinnosta sanoi Patches: »En\nihmettele sitä. Hän on hiukan häijy ja pahantuulinen olento. Mutta\nsiitä muistankin, että minun täytyy kiiruhtaa Prescottiin ennen illan\ntuloa. Aion pysähtyä Risti-Kolmioon ja pyytää Rovastilta lainaksi\nkärryjä ja parivaljakkoa», lisäsi hän kiivetessään vaivalloisesti\nsatulaan. »Näkemiin, lapset. Älkää olko liian myöhään ulkona!»\n\nKäsi kädessä he katselivat, kun mies seuralaisineen hävisi näkyvistä.\n\nRovasti ja rouva Baldwin istuivat ystävineen Risti-Kolmion pihamaalla\nviettäen kaikessa rauhassa sunnuntai-iltapäivää, kun pikku Billy ja\nReidin pojat yht’äkkiä kovalla touhulla törmäsivät pihalle. Rynnäten\ntäyttä vauhtia pähkinäpuiden alla istuvaa rauhallista ryhmää kohti\nkeskeyttivät pojat vanhempiensa keskustelun huutaen täyttä kurkkua:\n»Patches on tullut takaisin! Patches on tullut takaisin! Nick Cambert\non hänen kanssaan — ja Yavapai Joe!»\n\nJim Reid hypähti seisaalleen. Mutta Rovasti jäi rauhallisena istumaan\nja vilkaisten ystäväänsä veitikka silmäkulmassaan hän sanoi pojille\nmuka toruen: »Mitä lorua te puhutte, lapset! Ettekö tiedä, että\nhevosvaras Patches varmasti varoo näyttäytymästä Williamson Valleyssa!\nTe olette nähneet unta — siinä kaikki. Tai kenties te yritätte puijata\nmeitä!»\n\n»Ihan totta, se on Patches, Will-setä», huusi pikku Billy.\n\n»Me näimme hänen tulevan aitauksesta», sanoi Jimmy Reid.\n\n»Minä näin hänet ensin», huusi toinen pojista.\n\n»Minä myöskin», säesti nuorin.\n\nJim Reid seisoi katsellen aitausta kohden. »He ovat oikeassa, Will»,\nsanoi hän hiljaa. »Tuolla he tulevat.»\n\nRatsastajien saapuessa pihamaalle mutisi Jim Reid jotakin partaansa, ja\nRovasti hymyili itsekseen.\n\nJono pysähtyi hevosten osoittaessa vastenmielisyyttään Reidin autoa\nkohtaan, joka seisoi pihamaalla, ja Patches laskeutui jäykästi hevosen\nselästä. Nostaen kohteliaasti hattuaan hän sanoi Rovastille: »Tulin\ntuomaan takaisin teidän hevosenne. Olen teille hyvin kiitollinen.\nToivottavasti huomaatte sen olevan hyvässä kunnossa.»\n\nJim Reid toisti sen, minkä äsken oli mutissut partaansa.\n\nRovasti nauroi. »Jim», sanoi hän naapurilleen, »saanko esittää sinulle\nystäväni, herra Lawrence Knightin, sheriffi Gordonin luottamusmiehen ja\napulaisen. Hän näyttää olleen hommassa Tailholt Mountainin mailla.»\n\nMiehet puristivat ääneti toistensa kättä. Rouva Reid tervehti Patchesia\nsydämellisesti ja rouva Baldwin osoitti Rovastin suureksi mielihyväksi\niloaan aito äidillisellä tavalla.\n\n»Will Baldwin!» hän huusi Patchesin seistessä hänen vieressään hiukan\nhämillään hellästä tervehdyksestä, »nyt sietäisit saada selkääsi! Sinä\nolet tiennyt sen koko ajan, ja koetit uskotella minulle, että luulit\nhänen karanneen ja varastaneen parhaan hevosesi!»\n\nOli varmaan ylpein hetki Rovastin elämässä, kun hän myönsi Patchesin\ntunnustaneen hänelle koko jutun sinä aamuna, jolloin he myöhästyivät\naamiaiselta, ja miten hän oli käsittänyt, että Patchesin pako ja\nhevosen häviäminen oli vain sotajuoni muiden eksyttämiseksi. Kunnon\nRovasti ei aavistanut, että Patchesilla oli vielä paljon muita\nsotajuonia, joista hänellä ei ollut aavistustakaan!\n\n»Herra Baldwin», virkkoi Patches, »voisitteko lainata minulle\nparivaljakon ja kärryt? Minun olisi vielä tänä iltana vietävä vankini\nPrescottiin, ja» — hän nauroi lyhyesti — »minä panisin tosiaan suuren\narvon mukavalle istuimelle.»\n\n»Tietysti, poika, saat vaikka kaikki Risti-Kolmion ajoneuvot, jos\nvain tahdot», vastasi Rovasti. »Mutta odotahan hetkinen.» Hän kääntyi\nveitikkamaisesti naapurinsa puoleen. »Jimillähän on hyvä auto eikä\nhänellä nyt liene mitään kiireellistä ajoa.»\n\nJim Reid vastasi sydämellisesti ja siekailematta. »Tietysti, vien\nteidät kernaasti kaupunkiin autollani, jos vain tahdotte.»\n\n»Kiitos», vastasi Patches. »Minä olen heti valmis.»\n\n»Mutta ensin teidän pitää syödä jotakin», huudahti rouva Baldwin.\n»Lyönpä vetoa, että olette aivan nälkiintynyt, siltä te näytätte.»\n\nPatches pudisti päätään. »Älkää kiusatko minua, äiti, minä en nyt voi\nviipyä.»\n\n»Mutta palaatteko varmasti kotiin yöksi; lupaatteko sen?»\n\n»Teen sen kernaasti», vastasi Patches. »Ja saanko tuoda erään ystävän\nmukanani?»\n\n»Teidän ystävänne ovat meidän ystäviämme», vastasi rouva Baldwin.\n\n»Tietysti hän palaa illalla», huusi Rovasti. »Mihin muualle hän menisi?»\n\nNyt Patches meni vankinsa luo, irroitti kahleen Nickin vasemmasta\nranteesta ja kiinnitti sen Nickin oikean ranteen ja oman vasemman\nranteensa ympärille, siten kahlehtien vangin itseensä. Sitten hän antoi\nmääräyksen Joelle, ja tämä irroitti köyden, jolla Nickin jalat oli\nsidottu. Kun Nick oli maassa, tulivat kaikki kolme autoa kohden.\n\n»Minun täytyy pyytää teitä antamaan jonkun pitää huolta hevosista»,\nsanoi Patches Rovastille.\n\n»Kyllä huolehdin niistä», vastasi Rovasti. »Älä vain unohda palata\nillalla. Jim tuo sinut takaisin.»\n\nAuton luona virkkoi Jim Reid Patchesille: »Otatteko molemmat vankinne\ntakaistuimelle kanssanne, vai otanko minä toisen heistä eteen viereeni?»\n\nPatches katsoi häntä suoraan silmiin laskien kätensä Joen olalle.\nKaikki kuulivat hänen vastaavan painokkaasti: »Minulla on vain yksi\nvanki, herra Reid. Tämä mies on minun ystäväni. Hän istuutuu siihen,\nmihin itse haluaa!»\n\nYavapai Joe kiipesi takaistuimelle Patchesin ja hänen vankinsa viereen.\n\nOli jo pimeä, kun herra Reid palasi kartanoon mukanaan Patches ja Joe.\n\n»Teidän huoneenne on kunnossa, poika», sanoi rouva Baldwin, »ja\nkylpyhuoneessa on riittävästi lämmintä vettä molemmille. Joe voi nukkua\nylimääräisessä vuoteessa Curlyn huoneessa. Näyttäkää hänelle hänen\nvuoteensa. Minä tuon illallisen pöytään heti, kun olette kunnossa.»\n\nPatches oli vähällä nukahtaa pöytään. Heti kun he olivat lopettaneet\nillallisensa, meni hän vuoteeseen, jossa hän Philin ilmoituksen\nmukaan seuraavana aamupäivänä »nukkui kuin kivi» päivälliseen saakka.\nIltapäivällä he keräytyivät pähkinäpuiden alle — Rovastin perhe ja\nnaapurikartanon väki — kuulemaan Patchesin kertomusta, miten hän yöllä\noli lähtenyt kartanosta ja ratsastanut suoraan ystävänsä Stanford\nManningin luo, miten Manning oli lähtenyt hänen kanssaan sheriffin luo\nja miten hän Manningin suositusten ja Rovastin hänelle antaman kirjeen\nnojalla oli päässyt sheriffin apulaiseksi. Ja hänen kertoessaan heille,\nlyhyesti yksinäisistä päivistään ja öistään he ymmärsivät ilman suuria\nsanoja, mitä ne olivat hänelle merkinneet.\n\n»Ei ollut vaikeata saada Nick tunnustamaan syyllisyytensä», selitti\nPatches. »Pelkäsin paljon enemmän, että minun yötä päivää vaaniessani\nNickiä saattaisi joku paimen sattua tielleni ja ampua minut omin\nlupinsa. Ei silti, että minä olisin siitä niin suuria välittänyt», hän\nlisäsi hullunkuriseen tapaansa, »mutta ottaen huomioon aikeeni olisi se\nsentään ollut hiukan surkea loppu.»\n\n»Ja miten Yavapai Joen laita on?» kysyi Phil.\n\nPatches hymyili. »Missä Joe on? Mitä hän on tehnyt koko päivän?»\n\nRovasti vastasi: »Hän on kuljeksinut pitkin maita. Koetin puhua hänen\nkanssaan, mutta hän sanoi, että herra Knight saa selittää kaiken.»\n\n»Billy», virkkoi Patches, »mene hakemaan Joe ja sano hänelle, että minä\npyydän häntä tulemaan tänne?»\n\nKun pikku Billy ylpeänä hänelle uskotusta tehtävästä oli lähtenyt\nReidin poikain kanssa sitä suorittamaan, sanoi Patches: »Muodollisesti\nJoe tietysti on minun vankini siksi kunnes tuomio on langetettu, mutta\npyydän, ettette anna hänen tuntea sitä. Hän on tärkein todistaja\noikeudenkäynnissä.»\n\nKun Yavapai Joe oli saapunut paikalle hämillään ja häpeissään, sanoi\nPatches kohteliaasti kuin olisi esittänyt vertaisensa: »Joe, minä\ntahtoisin ystävieni saavan tietää sinun oikean nimesi. Maailmassa ei\nole parempaa paikkaa sen tehtävän alkamiseksi, josta me puhuimme.\nSinähän muistat, kuinka kerroin sinulle itsekin alkaneeni täällä.»\n\nYavapai Joe kohotti päätään ja seisoi suorempana kuin koskaan\nennen ystävänsä rinnalla, ja hänen äänessään oli uusi sointu hänen\nvastatessaan: »Kuten tahdotte, herra Knight.»\n\nPatches hymyili. »Ystävät, tämä on herra Joseph Parkhill, teidän\ntuntemanne professori Parkhillin ainoa poika.»\n\nJos Patches oli päättänyt hämmästyttää ystäviään, saattoi hän olla\nvarsin tyytyväinen sanojensa vaikutukseen.\n\nHetken kuluttua, Joen livahdettua tiehensä, kertoi Patches, miten\nhän oli saanut selville professorin elämäkerran kirjoittamalla itään\nystävilleen.\n\n»Se ei itse asiassa ollut professorin syy», sanoi hän. »Hän\nnäyttää syntyneen sellaiseksi. Jo lapsena häntä pidettiin maailman\nkahdeksantena ihmeenä — oikeana rodun loistotuotteena, ymmärrättehän.\nHänen isänsä, joka myöskin oli jonkinlainen professori, kuoli hänen\nollessaan aivan nuori. Hänen äitinsä omisti kaikeksi onnettomuudeksi\nniin paljon, ettei Everard Charlesin tarvinnut päivääkään tehdä\nkunnollista työtä elääkseen. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän päätti\nyliopisto-opintonsa, täytettyään kaksikymmentäyksi hän meni naimisiin\n— tai pikemminkin joutui naimisiin — kartanonsa emännöitsijän tyttären\nkanssa. Tämä piti varmaan suurena kunniana joutumistaan niihin\nkorkeampiin seurapiireihin, joihin professori kuului. Yksityisseikkoja\nen tiedä tarkasti. Mutta kun heidän ainoa poikansa, Joe, oli kuuden\nvuoden vanha, karkasi äiti puusepän kanssa, joka oli ollut muutamia\nviikkoja talossa työssä. Eräs naimaton viisikymmenvuotias täti tuli sen\njälkeen hoitamaan heidän talouttaan ja kasvattamaan Joe-raukkaa.\n\n»Mutta poika näytti tuottavan tädille liikaa huolta, sillä\nkolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin kouluun tänne länteen\nmuka hyvän ilmaston takia. Sanottiin, että pojan harvinaisten\nälyllisten lahjojensa vuoksi tuli saada työskennellä mahdollisimman\nedullisissa olosuhteissa. Mutta poika karkasi sopivan tilaisuuden\nsattuessa koulusta ja joutui ensin Drydenin ja sitten Nick Cambertin\nkasvatettavaksi.»\n\n»Ja mitä hänestä nyt tulee?» kysyi Rovasti.\n\nPatches hymyili. »Poika on nyt kaksikymmentäyksi-vuolias, ja me olemme\npäättäneet, että hänen on vähitellen aika miehistyä. Minä voin kenties\nhiukan auttaa häntä — sitähän jo silloin tällöin viime vuonnakin koetin\ntehdä. Mutta olosuhteet eivät olleet yrityksille erikoisen suotuisat.\nNyt se varmaan käy helpommaksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä viikkoina, jotka kuluivat ennen Nickin tuomitsemista, solmivat\nPhil ja Patches uudelleen ystävyyden, joka oli heitä ensi hetkestä\nalkaen yhdistänyt. Sitten tuli ilta, jolloin Phil ratsasti Jim Reidin\nluo pyytämään Kittyn kättä.\n\nKarjanomistaja silmäili nuorta naapuriaan jäätävin katsein.\n\n»Siitä ei tule mitään, Phil», hän sanoi viimein. »Minä olen Kittyn isä,\nja minun on katsottava hänen parastaan. Sinä tiedät minun kouluttaneen\nhänet parempaa elämää varten kuin minkä sinä voit hänelle tarjota.\nKenties hän nyt luulee kernaasti luopuvansa kaikesta siitä, mutta minä\ntiedän paremmin. Kerran tulee aika, jolloin hän katkerasti katuisi\nsitä. Kittyn on saatava parempi mies kuin tavallinen karjanhoitaja,\nPhil, se on totinen tosi.»\n\nPaimen ei väittänyt vastaan. »Onko minun ymmärrettävä, että teidän\nkieltonne johtuu yksinomaan minun toimialastani?» kysyi hän tyynesti.\n\nJim naurahti. »Teidän toimialastanne? Niinpä niin! Jos teillä olisi\noma kartano ja omaa karjaa ja voisitte tarjota Kittylle kaiken sen,\nmitä hänen kasvatuksensa oikeuttaa hänet vaatimaan, en sanoisi mitään.\nMinä tiedän, että te olette kunnon mies, se on totta, mutta te olette\nsiitä huolimatta vain tavallinen köyhä karjanhoitaja. Minä katson nyt\nteidän omaa parastanne yhtä paljon kuin Kittynkin», lisäsi hän yrittäen\nvaikuttaa ystävälliseltä.\n\n»Siis jos minulla olisi kartano, olisi asia toisin?»\n\n»Kyllä, poikani, tietysti aivan toisin.»\n\n»Kiitos», sanoi paimen rauhallisesti ojentaessaan herra Reidille\nviralliselta näyttävän kirjekuoren. »Minä satun nimittäin omistamaan\npuolet tästä kartanosta ja sen karjasta. Kun lisään siihen oman\npienen karjani, niin tuntuu se minusta sievoiselta omaisuudelta\nminun ikäiselleni miehelle. Liikekumppanini, herra Lawrence Knight,\non jättänyt tilan hoidon kokonaan minun huostaani, ja hänellä on\nriittävästi varoja sekä karjamme että maittemme lisäämiseksi mielemme\nmukaan.»\n\nReid katsoi papereista nuoreen mieheen ja hänestä takaisin papereihin.\nSitten levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän sanoi: »Minä myönnyn — te\nolette voittanut pelin. Te pojat olette sellaisia vekkuleita, ettei\nteitä ole helppo vastustaa.» Kovemmalla äänellä hän huusi sitten:\n»Kitty — Kitty hoi!»\n\nTyttö ilmestyi oviaukkoon.\n\n»Tule ottamaan hänet», sanoi Reid. »Eiköhän hän kuulune sinulle.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne\nhän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä\nhän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa\nepäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava\nvuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien\nsuuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan\nkotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä\nsuurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä\nmilloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.\n\nHän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta\nikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä\nalas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin\njälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja\nviheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa\nkauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden\nkopse hänen huomiotaan.\n\nPatches ja Yavapai Joe ratsastivat rinnettä ylös.\n\nHe pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuli\nPatches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.\n\n»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään\nja keskusteltuaan hetkisen.\n\n»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin\nStanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut\ntäällä.»\n\n»Mutta mihin aiot lähteä?» kysyi Helen.\n\nHymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan\ntaa, Helen.»\n\n»Mutta Larry, kai sinä palaat? Emme suinkaan kokonaan kadota sinua?»\n\n»Kenties — kerran», vastasi hän.\n\n»Ja kuka on sinun kanssasi?»\n\n»Ystävä, joka seuraa minua. Stan kertoo siitä sinulle.»\n\n»Oi Larry, Larry! Minkälainen mies sinä oletkaan!» huudahti nuori\nnainen miehen seistessä hänen edessään ojennetuin käsin.\n\n»Olen iloinen, että sanot niin, Helen», vastasi tämä ja kääntyi\npoispäin.\n\nNiin Helen näki hänen lähtevän. Istuen kotiportailla hän näki\nmiehen ratsastavan kiemurtelevaa tietä. Nyt hän näkyi selvästi\nkallionlohkareella — nyt hän hävisi tienkäänteen taakse — jälleen hän\nnäki vilahduksen hänestä puiden lomasta — ja uudelleen hän hävisi\nvuoren varjoon. Vihdoin hän seisoi hetkisen selänteen huipulla\nkorkeana kaareutuva taivas takanaan — sitten hän hävisi näkyvistä —\ntaivaanrannan taa, kuten oli sanonut.\n\n\n\n"]