[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu-W2Lf8DQKeBiZb0_hmxhHC6i7c1rG7Rx__QniTmdNE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2822,"Miehet sen tekevät","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2822-korhonen-veikko-miehet-sen-tekevat","2822__Korhonen_Veikko__Miehet_sen_tekevät","Romaani","romaani",[],[],"fi",1937,null,38325,246783,true,[],[],[],"Isänmaallinen romaani seuraa eversti Haukkaa ja insinööri Riuttaa, jotka tarkkailevat itsenäistynyttä Suomea lentokoneesta. Teos kuvaa kansakunnan rakentamista, teollisuuden kehittämistä ja uskoa vapaan maan tulevaisuuteen.","Veikko Korhosen 'Miehet sen tekevät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2822. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIEHET SEN TEKEVÄT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nYksinäinen lentokone liiteli maan yllä.\n\nVapaa kansa, vapaa maa oli äsken juhlinut, ja juhlan kaiku tuntui\nvielä värisevän sen maisemien yllä. Vapauttajat olivat kiirehtineet\nkynnöksilleen. Kiuru liversi siunaten korkeuksissa.\n\nLentokone liiteli toukokuun autereisessa ilmassa, sen alapuolella oli\nmetsiä ja vainioita.\n\nKone liiti kahdensadan kilometrin nopeudella, aivan kuin sillä olisi\nkiire nähdä kaikki yht’aikaa. Sillä olikin kiire. Kaikilla oli kiire.\nJokainen kiiruhti rakentamaan uutta vapaata maata.\n\n— Katso, virkahti eversti Haukka insinööri Riutalle, — katso tätä\nihanaa maata! Se tulee nyt nousemaan niinkuin satukaupunki usvasta.\nKatso noita metsiä! Niissä on tämän maan ja kansan tulevaisuus. Niissä\non sen aineellinen voima.\n\nKoneessa oli kaksi miestä, insinööri Riutta ja eversti Haukka, jotka\ntiesivät tarkalleen, mitä jokainen tuuma maan vapautta maksoi niin\nhyvin ihmisvoimana kuin rahana.\n\nEnemmän kuitenkin ihmisvoimana, joka nyt lepäsi rauhallisesti kesään\nheräävän nurmen alla.\n\n— Kyllä näen, — sanoi insinööri Riutta. — Näen metsät ja vainiot,\njotka tuntuvat vielä arasti hengittävän oudossa vapaudessaan. Sanoit\npaikalleen: Tämän maan on noustava kuin satukaupungin usvistaan.\n\nRiutta ojensi kättään, aivan kuin olisi tahtonut hyväillä alhaalla\nhuojuvien puitten latvoja.\n\nKone kiiti eteenpäin. Se oli sivuuttanut maan eteläisen ja lounaisen\nosan, jota painajaisen musta käsi oli raskaimmin tuivertanut. Pieninä\npisteinä näkyivät vainioillaan uurastavat peltomiehet. Joissa ja\njärvissä kimaltelivat jäistä vapautuneet vedet, mutta rannoilla oli\nhiljaista. Sieltä ei kuulunut tukkipoikien riemullisia hoilahduksia.\n\nJokin tehtaan piippu savusi.\n\nInsinööri Riutta viittasi sitä kädellään ja virkahti:\n\n— Kahdenkymmenen vuoden perästä nousevat nuo mahtavina ja voimaa\nuhoavina korkeuksiin. Teollisuutemme on silloin päässyt jaloilleen.\n\nHaukka ei sanonut mitään, vaan ajatteli. Hän näki jo mahtavia tehtaita,\nmahtavia savupiippuja julistamassa vapaan maan nousevasta työstä ja\nteollisuudesta.\n\nKun meillä oli ollut miehiä vapauttamaan maa, niin tulisi myöskin\nolemaan miehiä, jotka luovat maalle teollisuuden, nostavat sen\nkorkeimpaan kukoistukseen.\n\nEnnen kaikkea metsien jalostukseen.\n\nTämä maa ei saisi joutua renkinä palvelemaan vieraitten maitten\nteollisuutta ja antamaan niille raaka-aineita.\n\nTämä maa pystyisi itse jalostamaan luonnonrikkautensa.\n\nKone surisi keskimaan yllä. Suuren puun jalostuslaitoksen piiput\nhöyrysivät. Siellä oli punaisuus riehunut ylinnä, mutta nyt oli työ\nkäynnissä.\n\nPieni käännös länteen, ja toinen samanlainen tehdasryhmä sukeltausi\nnäkyviin. Sielläkin seisottiin jaloillaan.\n\nInsinööri Riutan kasvoilla oli valoisa ilme. Hän mietti, miltä maisema\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua mahtoi näyttää.\n\nSamaa mietti Haukkakin, mutta näytti kuin jännittyneet leuat olisivat\nolleet toisenkin ajatuksen jäykistäminä.\n\nLuonnonrikkauksia, metsiä oli, mutta niistä oli suuri osa luonnon\ntilassa. Metsäneuvojien työ oli suurimmalta osalta vielä kilpistynyt\nkuin kovaan seinään.\n\nTässä oli toinen työmaa, toinen uusien jättiläispiippujen nostamisessa.\n\nMutta kaikki ajallaan. Eihän eletty yhden päivän varassa, vaikka\nkiirekin oli. Maan satamat nukkuivat. Niihin tuotiin, mutta niistä ei\nviety.\n\nHaukka sanoi tästä jotakin toverilleen. Riutan käsi puristi kaiteen\nlaitaa, aivan kuin olisi puristanut hetkessä esille kaiken mahtavan\ntyövoiman teollisuuden ja maan hyväksi.\n\n— Tyhjästähän me olemme alkaneet. Ei hätäillä.\n\nHaukka naurahti. Hän tunsi tuon miehen ja kaikki ne miehet, jotka\ntulisivat panemaan kaiken alulle. Hän tahtoi olla tässä työssä mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta kaksi vuosikymmentä oli kulunut edellisestä. Lentokone liiteli\njälleen maan yllä, jonka metsät loistivat syksyn värittäminä.\n\nMetsiä, laajenneita viljelmiä, tehtaita ja värehtiviä vesiä katselivat\nHaukka ja Riutta jälleen tyytyväisin ilmein.\n\nValtava nousu oli tapahtunut vapausvuodesta lähtien maan teollisuus- ja\ntalouselämässä, eikä se ollut heille vierasta, olivathan he itse olleet\nkaikessa mukana keskeisinä henkilöinä.\n\nMutta tällaisena kauniina syyspäivänä oli mukava katsella ylhäältä tätä\nkaikkea.\n\nSyysraikas ilma humisi koneen siivissä. Jonkin matkan päässä sivuutti\nsen matkustajakone ja hetken perästä armeijan koneparvi.\n\nPari vuosikymmentä sitten oli armeijallakin vain muutama lentokone, nyt\nniitä jo oli runsaammin, ja niitäkin valmistettiin omassa maassa.\n\nValtava Vuoksenlaakson tehdasalue sukeltautui näkyviin. Suomen Ruhr!\nHaukka kohotti sille kättään tervehdykseksi, ja Riutan katseeseen tuli\nkirkas kajo.\n\nUljaat savupiiput höyrysivät, ja maan kamaralla kihisi ja kuohui\nkoneitten ja miesten voima. Raskaita tavarajunia lähti vähän väliä\nviemään kallista lastiaan satamiin. Satamissa kohahteli kiireinen työ.\nMetsien kulta lähti sieltä jalostettuna etelään.\n\nKone teki nopeasti matkaa. Torkkelin kaupunki tuli näkyviin. Se eli\ntaas loistoaikaansa niinkuin ennen muinoin. Uljaana sielläkin kohosivat\nsavupiiput. Maan uhatuin kolkka osoitti yhä paisuvampaa voimaa\nteollisuudessa ja asukkaittensa hyvinvoinnissa.\n\nKone muutti suuntaa pohjoiseen ja kaarteli erämaan yllä.\n\n— Katso, huomautti Riutta, osoittaen metsää, joka tosin vielä oli\nhoitamatonta, mutta jossa piili runsaat rikkaudet.\n\n— Koneillamme on purtavaa, mutta lujaa työtä tarvitaan metsiemme\nhyväksi. Teollisuus on edellä.\n\n— Oletetaan, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua nuo korvet ovat kuin\nhyvin hoidettuja puutarhoja. Eihän meillä pari vuosikymmentä sitten\nollut juuri muuta kuin pirttien uneliaisuutta, ja kuitenkin olemme jo\nnäin pitkällä.\n\n— Niin, korpien raivaustahan se on metsävalistuskin, mutta kyllä\nmetsämiehemme sen tekevät.\n\nTeräslintu lensi edelleen uusille seuduille. Kaikkialla näkyi uutta\nelämää. Teitä rakennettiin, tehtaita nousi kuin taikasauvan iskusta.\nNiitä luotiin nykyaikaisella nopeudella. Amerikka oli siirtynyt\nSuomeen. Ei vain yritetty, vaan päätettiin ja tehtiin. Suomen\njalostettu puu kelpasi. Talouselämä edistyi ripein askelin.\n\nMitä siitä, jos vielä oli nukkuvia kyliä. Ne heräteltäisiin.\n\nMitä siitäkään, jos oli kilpailija, jolla oli suuremmat voimat. Täällä\noli hyvät päät voimamiesten ruumiissa.\n\nTaitoa, taitoa! Sitä kysyttiin nyt maailman kohisevassa kilpailussa.\n\nAlhaalla humisivat suuret metsät. Pieniä ehtymispilkkuja ilmaantui,\nmutta katosihan laihokin joskus maamiehen pellosta, mutta seuraavana\nsuvena jo lainehti täyteläisenä.\n\nSuomen maaperä jaksoi kasvaa, ja aukot paikattaisiin.\n\nKahdenkymmenen vuoden kuluttua aukiot ja turmellut paikat\nkukoistaisivat jälleen, ja noilla nukkuvilla soilla vihannoisi rinnan\nvilja ja koivu.\n\nNukkuvat vain hereille! Työtä, työtä edelleen lisätyin voimin!\nJalostusta ja kasvatusta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeräslintu laskeutui, ja pian toverukset istuivat pikajunassa.\n\n— Tämä vauhti on vielä liian hidasta, — hymähti Haukka.\n\n— Me lisäämme sitä.\n\nRiutta kohotti kätensä niinkuin olisi taikonut sähköjunan maan\nuumenista.\n\nNekin tulisivat vielä aikanaan. Vesivarsat pantaisiin valjaisiin.\nVoimaa ja valoa koko maalle.\n\nTyötä ja voimaa liikkeelle!\n\nMiehet sen kyllä tekevät!\n\n\n\n\n1.\n\n\nKähnälän kylä torkkui talvi-iltaista raukeutta. Päivälläkin siellä oli\nunettavaa ja raukeaa, saati sitten illalla. Ei tahtonut piippu pysyä\nmiesten leukapielessä. Haukotutti aina. Ei viitsisi edes istuakaan.\n\nIstuipa kuitenkin Nujulan harmaassa talossa pirtin pöydän päässä\nnurkkauksen vaiheella muutamia ukkoja imeä lopikoiden piippujaan\nlaiskasti, silloin tällöin sanoivat väliin sanan, ja haukotuskin kiersi\nmiehestä mieheen. Yksi ensin aloitti ja toiset seurasivat perässä.\nTavallisesti isäntä, Ruti-Juuvel, aloitti.\n\nJopahan joku sanoi, urahti, jonkin sanankin. Se oli Kuokka-Eemi,\nleveäharteinen ukon jutilus, keskikokoisen talon isäntä hänkin. Nimensä\nhän oli saanut siitä, kun ei osannut tarttua muuhun työkaluun kuin\nkuokkaan. Kuokalla taisi kaataa soleaa koivikkoaankin pirtin uuniin ja\nkamaripöksien uuniröttelöihin.\n\nNyt Kuokka-Eemi haukotteli ja sanoi:\n\n— Kuuluu metsänhoitajia, ökyherroja, kulkeneen naapurikylässä. Hintaa\njo kuuluvat tarjoavan.\n\n— Yhy... vai jo tarjoavat, — innostui Sorri, isäntämies, vähän\nniinkuin etunokan miehiä kylässä. — Kyllähän ne nyt, kun ensin ottivat\nilmaiseksi. Rustataan sahavärkkejä, niin jopa on maksettava puusta, on.\n\nRuti-Juuvel, talon isäntä hänkin, vaikka kulki paikkahousuissa ja\nrajakengissä, tohahti:\n\n— Hö! mistä niitä nyt myy, kun tuli rapsituksi tarkalleen takavuosina.\nPankit panivat ahtaalle, velkamiehet hyppivät niskaan ja mistäs tässä\nmuusta kuin ota ja nuuski metsää. Hö! vai jo nyt maksavat hintaa.\n\nRuti-Juuvel latasi kessua koppaan, ryhähti ja veti luikoset savut.\n— Suututtaa semmoinen tapa, kun silloin ostetaan, kun ei ole...\nmaksettaisiin muka hintaakin, niinkuin härnäämällä. Hy, ei tässä\nkylässä taida monellakaan olla palikoita metsässä. Kaatorytöä on niin,\nettei tahdo päästä kulkemaan.\n\nSorri muutti penkillä hiukan paikkaa. Oli istunut jo pari tuntia\nsamalla paikalla, niin että penkki lämpesi. Hökähti sitten:\n\n— Vai tarjotaan jo puusta hintaa. Pitääpä, pitääpä tiedustaa herrojen\nhintoja ja myydä rutkauttaa. On niitä Sorrin mailla vielä puita.\n\nKuokka-Eemi haukotteli oikein pitkään, temistyi sitten täyttämään\npiippunsa ja luikoset saatuaan innostui sanomaan:\n\n— Onhan niitä vielä puita; Pitääpä katsella, jos kerran hintaa puista.\nJa niin kuuluu, että oikein ökyherroja naapurikylässä ja hintaa on\ntarjottu.\n\nPirtissä oli neljäskin isäntämies, mutta lämpimässä torkahtanut, niin\nettä puheen alkupää jäi kuulematta. Jotakin puhuivat myynnistä. Kuopan\nisäntä Nestori Kuoppa käännähti sängyltä ja tiedusti:\n\n— Jotta mitä herroja kulussa?\n\n— Tukinostajia, napaherroja kuuluu liikkuvan. Kuuluu pitäneen lähteä\nitsiensä vöörvalttarien tukin ostoon, kun on jo puut lujassa eikä lähde\nnäille pomoille, tiesi Ruti-Juuvel.\n\nKuoppa sytytti sikarintyngän. Hän oli olevinaan edistynein\nmalli-isäntä, ja sikari on oltava silloin, kun on miesten joukossa,\nnäiden naapurien. Sikari antaa pontta ja oikean kuvan jyryisännästä.\nAuto on toinen, ja hänellä on sekin rakkine.\n\n— Hm! vai on liikkunut ostajia. Jokohan nuo ovat ehtineet meille.\nMeillehän ne ensin aina tulevat suuremmat herrat. Kuuluiko mitään\nhinnoista?\n\n— Hintaa kuuluvat jo tarjoavan, — jurahti Kuokka-Eemi. — Sitä tässä\nsanotaan, että kyllähän ne sitten hintaa tarjoaa, kun ei ole enää\nmetsää, puita, hy. Hyvähän sitä sitten on tarjota.\n\n— Miksi ette hoida metsiänne, sanoi Kuoppa, imaisi sikariaan ja\nvilkaisi kultakelloaan.\n\n— Hoida, — äsähti Ruti-Juuvel. — Millä tavalla metsiä hoitaa! Ei kai\nsinne mene puun juurelle piiska kädessä hosumaan, että kasva, peijakas.\nHo, mitäs se hoitaminen on merinteerannut sinun maillasi. Myydä on\npitänyt. Ei se siitä parane, että hoilataan hoitamaan. Ei metsä ole\nruispelto, jota mullistaa ja kääntää. Kyllä metsän pitää hoitaa itse\nitsensä.\n\n— Joo. Se on kyllä niin, että se hoitohuuto on joutavaa, — vahvisti\nKuokka-Eemi. — Ne kaikki semmoiset ovat niitä herrain keksintöjä, jotta\nsaavat virkoja, hyviä palkkoja. Onhan se kuultu niistä vosmestareista\nja metsäherroista. Touhuavat kyllä, mutta eivät saa puuta kasvamaan sen\nparemmin kuin se kasvaa.\n\nKuokka-Eemi teristyi, muutti hiukan paikkaa penkillä, täytti kopan,\nluihautti savun ja siirusilmillään katsoi toisia, kuin kysyäkseen, eikö\nvain puhunutkin totta.\n\n— Joo. Kyllähän metsiä osaa hoitaa ilman herrojakin, — vahvisti\nSorrikin, edistysmies. — Ottaa suurinta ja jättää pienemmät kasvamaan,\nei se sen kummempaa ole. Ja siinä sitten pitää olla vosmestareita ja\njos mitä. Itse minä olen metsäni hoitanut ja aina sieltä olen jotakin\nsaanut.\n\n— Mutta nyt alkaa jo olla saamatta, — naurahti Kuoppa, joka oli\nolevinaan viisain, mutta oli haaskannut metsiään niinkuin toisetkin.\nMyynyt mitä oli kelvannut ja sitten hommaillut autoineen sikari\nsuupielessä.\n\nSorri kohautti housunkaulusta. Pisti vihaksi tuo ylpeä Kuoppa,\njolla taisi olla velkaakin enemmän kuin itsekään tiesi. Tämä tässä\nhoitamisesta, herrojen puolelle, kun on itse sellainen olevinaan.\n\n— Kyllä Sorrin metsästä myydään niin kauan kuin Kuopankin. Turhaa on\nkepsuilla, kun metsä alkaa olla yhtä tyhjä kuin muillakin.\n\n— Hö, — naurahti Kuoppa ja puraisi sikarin päätä. — Viisituhatta\nrunkoa on nytkin leimattuja. Ökyherrat käyvät kaupatkin tekemässä, kun\nKuopassa ollaan vähän niinkuin ajan tasalla näissä asioissa. Pitääkin\nlähteä katsomaan, jos herroja on jo tullut sinne. Hö! kyllä Kuopan\nmetsissä on vielä tavaraa.\n\nKuoppa nousi, haukotteli, oikoi ruumistaan ja pani uuden sikarin\npalamaan, alkaen lupsia ovelle.\n\n— No sittenhän sinulla pitäisi olla samat veroäyrit kuin meillä\nmuillakin, — lehkaisi Ruti-Juuvel, joka tiesi niinkuin muutkin, että\nKuopassa oli vain mökkikylän äyrit, kun velkaa oli jo niin paljon.\n\n— Öhöm, — rykäisi Kuoppa mennessään, ja miesten piti oikein liikahdella\npenkeillään Kuopan mentyä. Kun mokoma puhuu metsänhoitamisesta, vaikkei\nitsekään osaa hoitaa, vaan myy sen minkä kasvaa.\n\n— On se isäntä öhkyriä, on, — hekahti Kuokka-Eemi. — Vallesmannin luona\npitää aina käväistä makselemassa tuomioita. Niin siinä käy, kun puhuu\nmetsänhoidosta.\n\n— Joo. Niin siinä käy. Velassa on jokainen, joka niitä hoitoja\nharrastaa, juoksuttaa metsävalttaria metsissään ja hakkailee\nharvennuksia, — vahvisti Ruti-Juuvel, käänsi mällin toiseen poskeen,\nruilautti syljen, jonka suora jälki permannolla oli kuin huutomerkki\nherrojen puuhille.\n\n— Onhan se tämä Kuoppa, — hekahti Sorrikin. — Rahaa pitää juosta\nlainaamassa, mutta kultakello vain taskussa ja autorämä vajassa.\n\n— He, ne pitää olla semmoiset, kun mallin mukaan hoitaa metsiä, ei se\nmuuten, — ökähti Kuokka-Eemi. — Eikähän se Kuoppakaan kuin kunnioikseen\nniistä hoidoista ja hupsutuksista. Mitenkäs kävi viime kevännä,\nkun harvensi sen vöörvalttarin, vai mikä metsäpuukhollari se oli,\nmääräyksen mukaan Karhunotkon palstansa, joka sitten kuitenkin piti\nmyydä. Meni aukeaksi. Huitua se on metsänhoitaminen niiden mallien\nmukaan, sanon minä. Ei siinä kestä kenenkään kukkaro.\n\n— Ei, ei se kestä. Huitua se on.\n\n— Huitua, huituapa niinkin. Tietää ne vosmestarit. Narraavat löyhkiä.\nKuljeksivat komeasti. Mistä heillekin palkka juossee?\n\n— Mistä? Tietenkin metsän hinnoista, puista, hy. Sehän on selvä. Ei kai\nne mistä. Jos saanevat valtioltakin.\n\n— Saavat ne. Niillä kun kuuluu olevan korkeammat palkat kuin\nkuvernöörillä, maaherroilla ja muilla ministereillä. Kolmen markan\nsikariakin polttavat ja ryypättävät pitää olla kalliinta hintaluokkaa.\n\n— Entäs syötävät. Tämä Kuopan emäntä kuuluu kerran paistaneen voissa\nkaloja, mutta ei kelvannut. Piti vielä uittaa kermassa, ja sittenkin\nvosmestari morisi, ettei sydänmailla saa ruokaa. Hopeakupeista kuuluvat\nkotonaan syövän, ja mieskokki pitää olla. Sillä Örnyperilläkin kuuluu\nolleen kokki ihan Ranskan maalta asti.\n\nRuti-Juuvel hekaili, pyyhki nenäänsä ja innostui kuvaamaan, miten\nvosmestarit liikkuvat mailla, pitävät lystiä. Kuokka-Eemikin luontoutui\nja kertoi jutun. Kerran, kun se Örnperi oli tullut erääseen taloon,\njossa oli oikein korea emäntä...\n\nPistettiin rouhetta koppaan; oli oikein mukavaa, kun lakkasi\nhaukotuttamasta ja kun oli jutun aiheita. Kuu paistoi ikkunasta\nkoreasti pirttiin, oli hautova lämmin ja Ruti-Juuvel tiesi juttuja.\nKuokka-Eemikin koetti päästä suineen väliin, kun hänkin oli kuullut\nnäitä tällaisia.\n\nTupaan tuli poikasia ulkoa. Mesijutut piti lopettaa, mutta voihan\nmetsien hoitamisesta vielä turista.\n\n— Joo, että kyllä se metsä kasvaa ilman herrojen heilumista. Onhan tämä\nluontainen asia.\n\nEi se puu pullistu puheista eikä huitomisista. Kasvaa itsestään, minkä\nkasvaa.\n\n— Ja kun kasvaa, niin sitten herrat ottavat sen kenkkikaupalla. Niin se\non. Ei se hoitamisesta parane.\n\n— Ei, ei se parane. Vekseliä vain tulee pankkiin niinkuin Kuopalle\nja muille mallimiehille. Milläs sitten vekselit lunastat, kun puut\nkorahtavat metsistä kuiviin? Silloin tuli talosta lähtö.\n\n— Lähtö tuli, on tullut monelle, niille muotimiehille. Kyllä tämän\nymmärtää tavallinen ihminen. Ymmärtää hyvinkin.\n\nUlkona paukkui pakkanen, Ruti-Juuvelin ja Sorrin olisi pitänyt lähteä\nNujulan penkiltä hoprehtimaan omaan pirttiin, kun jo alkoi olla\nmyöhäinen, mutta lämpimässä olisi vielä ollut mukava tekaista valheita.\nJäivät parhaimmat kesken, kun äsken pojat tulivat tupaan. Pistettiin\nmällit poskeen, varauduttiin jo nousemaan penkiltä, mutta jokaisen\noli vielä kertaan vahvistettava, että lähtö tulee talosta, jos rustaa\nmetsien kanssa. Se kun on herrojen muljutusta.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPakkanen räiskähteli salolla. Se tarttui miesten poskinahkoihin,\njotka hohtivat mustanpunaisina, mutta irroitti pian otteensa, nahka\nkun olikin tukkimiehen nahkaa, johon ei pysty pakkasen terävimmätkään\nkynnet.\n\nKaksi miestä potki lumen puun juurelta ja kuuristui sahoineen. Muutamia\nreippaita vetoja, kirveen isku vastapuolelle, ja mahtava honka alkoi\nkallistua ja rysähti sitten kumoon. Kilpajuoksussa toisen puun\njuurelle, ja tällekin kävi samoin. Yhtäältä ja toisaalta kuului sahan\nkirskuntaa, kirveen iskuja, rysähtelyä ja reippaita huutoja.\n\nToinen miespari kulki kaatomiesten perässä. Oksat kimpoilivat, kuori\nalkoi pöllytä kuin savu jäisen puun kupeesta. Se oli tiukassa, mutta\nlähdettävä oli. Miehet käyttivät kolomarautaa, ja jäinen kuori lensi\nsuihkuna puun kyljestä.\n\nHevosmiesten raikkaat huudot kajahtelivat. Leikkomiehet hoputtivat\nmerkin lyöjää, rouskauttivat puun poikki, ajomiehet jo kintuilla. Kiire\noli lyhyenä talvipäivänä. Markat kokoon vain, olipa pouta tai pakkanen,\nja puut huilaa maan rantaan, josta tie jatkui edelleen sahojen äkäisiin\nhampaisiin.\n\nPuheen ropinaakin oli pidettävä, jottei parta jäätynyt. Hevosmiehet\nlaskivat leikkiä heikompien kustannuksella.\n\n— Kerran luvattiin pojalle talo ja tyttö, jos saa tukkikuorman tehdyksi\nsiinä missä toisetkin. Poika koettamaan. Ajaa tukin luo, yrittää, ei\nnouse. Toiset neuvomaan, että vänkää niin ja nosta näin. Yrittää, ei\nnouse, ja itkua alkoi poika vääntää. Ja niin luiskahti kynsistä talo ja\ntyttö, ei auttanut mikään. Oli jäänyt nuorena käymättä miesten koulu,\ntukkimetsä.\n\n— Ja entäs, kun herrasmiehelle luvattiin tynnyrillinen kultarahoja\nja kuukauden juhlapäivälliset, jos saa tukkikuorman syntymään. Herra\nyrittämään ja pusaa, pusaa niin, että housut repeävät. Ei nouse\ntukki, ei inahda, ja ihmetteleepä herra, kun tavallinen pieni äijäkin\nheiluttaa tukkia kuin palopuun rankaa. Saamatta jäi päivälliset ja\nkultatynnyri.\n\nNaurettiin niin, että korpi raikui. Siihen tuli pomokin ja\nhyväntuulisena hymyili. Nämä hänen miehensä olivatkin miestä joka\nkarvan nenään. Enemmän hän ehtii ajattaa kuin on laskettu ja joutuupa\nniin toiseen metsään. Aina muhoillaan vastakkain ja leikkiä pistetään.\nKyllä tässä näkyy jokainen tietävän, että miesten työllä ollaan.\nTukeista juoksee rahaa maahan, ja osansa siitä saa jokainen.\n\n— Hei ukot, tupakka leukaan, etteivät ikenet jäädy!\n\n— Tullaan, tullaan.\n\nPomon laatikko tyhjeni, mutta turkin helman alla oli toinen. Osa lähti\nsiitäkin, mutta sitten olikin joka ukon pääpuoli kuin kytevä lehmisavu,\nja huimemmin iski kirves ja heilui saha. Ennätys otetaan tänään, vaikka\npakkanen vinkuu ja puree hammasta. Kun pomo on kuntomiestä, niin kyllä\ntäällä ennätykset annetaan. Siitäpä kostuu itsekin.\n\nKuormat lähtivät kitisten rantaan. Tiemies huusi ja hoilasi. Yhä\nhuimemmin ruskivat petäjät kaatuillessaan ja vimmatummin iski kuoriterä\nkylkeen. Talvinen päivä on ovela. Se hiipii kuin kyttä iltaa kohti,\nmutta työtä on saatava täysi määrä. Muuten eivät kirska sahojen hampaat\nensi vuonna.\n\nAjokit painoivat längilleen, jokainen jänne pingoittui. Kuorma nousi\nvastaleen, ja myötäleessä oli jo jäkittävä vastaan. Hei siellä! Kuka\ntukki tien?\n\nKuorma oli kaatunut tiepuoleen, ja kun oli kiire eikä jouduttu\npurkamaan, näytettiin joukolla, minkä verran on jusua tukkimiehen\nruumiissa. Kuorma nostettiin tielle sellaisenaan ja ropsittiin ruunaa\nlautaselle. Jono alkoi edetä, ja kilvan purettiin kuormat rannalla, ja\nsitten juoksun hytinää metsään jälleen. Täysi kuormaluku oli saatava\nennenkuin metsä peittyi pimentoon.\n\nKeskitalven päivinä pimeneekin jo kolmannen tunnin lopulla niin, ettei\ntahdo enää köydenpäätä erottaa. Kämpälle oli lähdettävä, mutta mikäpä\non mennessä, kun urakka on täysi.\n\nTien täydeltä lappoi miestä hiihtäen, hevosmiehet ravin lönkkää.\nHoikkia olivat molemmat, mutta sitä sitkeämpiä.\n\nPieneläjä jutteli toiselle ajomiehelle reestään:\n\n— Kun ottaa tarkoin itsestään ja hevosestaan, minkä saa, pääsee taas\ntalvirahojen puutteesta.\n\n— Pääseepä niinkin. Eikähän se heltiä meikäläiselle muustakaan.\n\n— Eipä tässä mitään olisikaan, jolleivät suuret talolliset työntäisi\ntänne hevosiaan rahanhimossa. Kyllä nämä aikanaan tulisivat rantaan\nmeikäläisiltäkin.\n\nNiin juteltiin, yksi yhtä, toinen toista, ja kämpän pihalla oli jo\nhulina käynnissä, kun ajokkeja riisuttiin ja laitettiin ja loimitettiin\nja pantiin ruokaa eteen. Ruokaa on saatava tukkimiehen hevosen sen kuin\nnahkaan mahtuu, muuten jäävät kuormat tiepuoleen.\n\nKämpässä oli lämmintä ja ääntäkin. Kämpän Maijalle oli jokaisella\njokin hyvä sana metsän tulijaisia. Kuuma oli Maijan pannukin, se lensi\npöytään, ja alkoi kuulua hurinaa kuin kymmeniä pieniä moottoreita olisi\nollut käynnissä, kun huuliparit ryystivät kahvia. Metsässä ei ollut\nkuin lunta, pakkaspäivänä ei kukaan ottanut edes eväspalaakaan. Väkevä\nkahvi oli kuin hunajaa kuiviin suihin.\n\nKahvinsa juonut tukkijätkä on maailman onnellisin ihminen, varsinkin,\nkun pistää holkkitupakan suupieleen.\n\nJutut alkoivat luistaa. Ravakimmat jo kirskuttivat sahojensa hampaita,\njotka pakkaspäivänä tahtoivat pettää. Muutamat häärivät liedellä\nsilavapannun kimpussa. Vatsa ei kauan kahvilla tyydy. Kun nälän\nvaatimus tuli tyydytetyksi, kelpasi jo kuunnella, miten pakkanen\nnaputti kämpän nurkkaa.\n\nMetsäkämppä on miesten kämppä. Jokainen jänne siellä on koeteltu ja\nkestävä. Nämä miehet tekevät raskaimman työn, mutta leikki viihtyy\nheidän suupielissään ehkä enemmän kuin peltomiesten. Nämä miehet eivät\nusein nurise, mutta jos nurisevat, on silloin vika jossakin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKalle Nurmi oli jäänyt metsään miesten lähdettyä ja nousevan\nkuun valossa lyönyt viimeiset leikkomerkkinsä. Hän oli yksinään\nmerkitsemässä, ja kiire oli.\n\nPyyhkäisten hikistä otsaansa Kalle istahti puun rungolle, kaivoi\ntaskustaan savukkeen ja katseli kuuta, joka suurena keltaisena pallona\nkipusi metsän latvojen yläpuolelle.\n\nSyvä tyytyväisyys hiveli olemusta. Metsä oli ollut jo pikku poikana\nhänelle mieluinen, ja hän oleilikin siellä kaiket päivät tuskin ruokaa\nmuistaen. Eino-velikin oli mukana kesäisin ja joululomien aikoina, ja\nheille riitti aina puhetta metsästä, sen salaisuuksista ja ihmeistä.\nEino-veli oli nyt päättänyt opintonsa, valmistunut insinööriksi, ja\nhänestä oli tullut metsämies, työnjohtaja. Sitkeällä säästäväisyydellä\nolivat vanhemmat tehneet heidän opintonsa mahdollisiksi, ja nytpä he jo\nvuorostaan voivat auttaa vanhempiaan, kun ensin Einokin saisi paikan\njossakin puutavarayhtiössä.\n\nMetsässä kuului suksen sihinää, ja kun Kalle käänsi päänsä, oli siinä\nsuksilla ilmetty Eino-veli.\n\n— No mutta! Pilvistäkö sinä siihen putosit? sanoi Kalle.\n\nVeljekset löivät hymyillen kättä.\n\n— Kuulin, että olet täällä, ja niin lähdin tänne.\n\n— Milloin tulit näille maille?\n\n— Tänään. Eilen kotipaikalle ja huomenna kaiketi taas jo lähden.\nMinulla on jo paikkakin tiedossa. Menenkin sinne suoraan.\n\n— Onnittelen.\n\nEino mainitsi jonkin tunnetun toiminimen.\n\n— Palan toimintahalua. Nyt voin ehkä minäkin tehdä jotakin näiden\nmetsien hyväksi, jotka aina ovat olleet minulle kaikki kaikessa.\n\nVeljekset istahtivat puun rungolle juttelemaan. Täällä metsän\nhiljaisuudessa oli hyvä kertoa, mitä oli sydämellä.\n\n— Ja mitä siellä sitten alat puuhata? tiedusteli Kalle.\n\n— Metsäntuotteiden jalostus on lähin päämääräni. Mieleni palaa\njohonkin suureen, jossa saisin koetella voimiani. Olen kuullut, että\npuunjalostustamme aiotaan laajentaa. Tehtaita, tehtaita, suuria\nvoimallisia tehtaita. Niitä pystyn suunnittelemaan ja rakentamaan.\nMetsissämme on kultaa, kun se kullaksi muutetaan. Ajattelehan, miten\npitkälle olemme näissäkin asioissa päässeet siitä ajasta, jolloin maa\nvapautettiin.\n\n— Se on totta. Minäkin haluaisin toimia metsäneuvojana. Olen katsellut\nelämää avoimin silmin, etkä voine arvata, mikä minua kovasti harmittaa.\n\n— Olet varmaankin nähnyt hoitamattomia metsiä ja huomannut, miten\nvälinpitämättömästi lukuisat yksityismetsänomistajat suhtautuvat\nmetsiinsä.\n\n— Oikein! Se minua eniten suututtaa. Maatalousvalistus on otettu\nopiksi, mutta metsävalistusmiesten ääntä ei ole tarpeeksi kuunneltu.\nMetsien hoitamattomuuteen lienee syynä vanhoillisuus.\n\n— Entä mitä sanot metsän haaskaamisesta, suoranaisesta tuhlauksesta\nkaikkialla risteileviin aitoihin ja harakoille lämmittämisestä?\n\n— Se on taas osaksi typeryyttä, osaksi tietämättömyyttä, ja sekin\nkaivelee. Kun sitä näkee, tuntuu kuin tuhlarit vihaisivat omaa\nmetsäänsä ja koettaisivat vähentää sen antamaa tuloa. Olen miettinyt,\nminkälaista metsävalistajan työ mahtaisi olla ja saisiko siinä mitään\naikaan. Mieleni tekisi saarnata koko Suomen kansalle yhtaikaa tästä\ntärkeimmästä elinkysymyksestä.\n\n— Siinähän olisi tehtävää. Taitaa sekin työ olla visaista yhden ja\nkahden tehtäväksi. Tähän valistustyöhön pitäisi pestata kokonainen\narmeija miehiä, osoittaa sormella jokaiselle metsänsä huonosti\nhoitavalle ja tuhlaavalle, miten suurta vahinkoa hän tekee, ja\nneuvottava, miten hänen on meneteltävä vastaisuudessa, — sanoi Eino.\n\n— Hitaastihan tämä valistus taitaa edistyä. Joka vuosi haaskataan\nkymmenisenmiljoonaa kuutiometriä jalostettavaksi kelpaavaa puuta.\nKuusipuun ylikulutuksesta puhutaan, mutta ei tarpeeksi sen kotikäytöstä.\n\nVeljekset lähtivät hiihtelemään hiljaisessa metsässä Kallen asuintaloa\nkohti.\n\n— Olen tätä minäkin ajatellut, mutta luulen siihen tulevan ratkaisun\nhelpommin, kuin nyt voimme kuvitella. Kun jalostamoja syntyy lisää,\nkun kansa oppii näkemään yleisestä taloudellisesta tilanteesta ja sen\nparanemisesta, että metsä ja metsänjalostus pystyy kaiken tekemään ja\nantamaan, niin eivätköhän lakkaa tuhlaamasta puuta ainakin aitoihin.\n\n— On hyvä, että olet noin hyväuskoinen näissä asioissa. Paljonhan on\nkehitytty muutamassa vuosikymmenessä, eikähän metsänomistajienkaan\npää liene kivestä, ettei sinne mahdu totuus, kun se sinne nuijimalla\najetaan. Ehkäpä tässä joutuu lainsäädäntökin pahimmissa paikoissa\navuksi, jos muu ei auta. Kansan on opittava ymmärtämään, että metsä on\nyhtä tärkeä kuin pelto, ja vaikka se ei vaadi työtä niin paljon kuin\npelto, on sille toki jotakin annettavakin eikä aina vain otettava.\n\nVeljekset joutuivat hiihdellessään Kallen asuntotaloa kohti\nraja-aukeamalle, josta ilmestyi näkyviin hyvin hoidettua metsää.\nRajalla ei ollut aitaa, kuten tavallisesti, metsätie vei jonkin\nmetsäviljelyksen laitaan, ja viljelmän ympärillä oli piikkilanka-aita.\nMetsä molemmin puolin tietä oli jokaista neliötä myöten hoidettua.\n\nKalle virkahti veljelleen:\n\n— Mitä tämä on? Näkeekö näillä saloilla tällaistakin?\n\n— Kenen metsää tämä mahtanee olla?\n\n— Kaikesta päättäen sen talon, jossa eilen kävin pikaisesti pyytämässä\nasuntoa ja haukkasin aamiaista ennen metsään lähtöä. Takamaan\npalstalla, jota ajatan, viivyin illalla niin myöhään, että yövyin\nkämpälle ja lähetin sanan taloon, sanoen tulevani vasta tänä iltana.\nTalo näyttikin heti minusta erikoiselta, ja siellä oli sievä tytärkin.\n\n— Sittenhän sinun onkin siellä hauska majailla, — naurahti Eino.\n\n— En jouda tyttärien kanssa pelaamaan. Yhtiöni metsänhakkuut ovat\nlaajoilla aloilla ja saanen kai komennuksen toiseen paikkaan.\n\nVeljekset hiihtelivät hetken vaieten, katsellen kiinnostuneina\nmetsäsarekkeita, jotka olivat jokainen saaneet asiallisen hoidon.\nYhdessä lohkossa näkyi leimatun myyntipuita ja leimaus näytti\nammattimiehen tekemältä.\n\n— Noin sitä pitää, — virkahti Kalle. — Jos tuolla tavalla hoidettaisiin\njokaista yksityismetsää ja samalla säästettäisiin kotikulutuksessa\nkaikki tähän asti tarpeettomasti käytetty puumäärä, saisit sinä\nrakentaa tehtaita enemmänkin, eikä raaka-aineen loppumisesta olisi\npelkoa. Mikähän tämän talon isäntä mahtaa olla miehiään?\n\n— Kaipa se saadaan kohta nähdä. Vieläkö talo on kaukana?\n\n— Ei pitäisi olla. Hiihtelin toista tietä eilen, mutta tämä tie\nneuvottiin minulle tänään, ja tuollahan jo näkyykin talo viljelmien\nkeskellä.\n\nVeljekset laskettivat peltotietä taloon. Kuutamoisella pihamaalla oli\nKallen mainitsema tytärkin, joka vastasi tervehdykseen hymyillen.\n\n— Luulimme, ettette enää tulekaan, — sanoi tyttö.\n\n— Metsämiehet eivät ole säännöllisiä, ja metsässä oli paljon työtä, —\nsanoi Kalle ja esitteli veljensä, pyytäen tällekin majoitusta.\n\nTyttö vei miehet vierasrakennuksen suureen saliin, jossa honkaiset\nseinät hohtivat ja kuunpaiste läikkyi ikkunoista sisään.\n\n— Onpa tämä erikoinen talo, — sanoi Eino tytön mentyä.\n\n— Näkyy olevan. Mielenkiintoista olisi nähdä tämän talon isäntä.\n\nTämä tulikin kuin käskystä ja jäi juttelemaan miesten kanssa. Hymyili,\nkun sai kuulla vieraiden ylistävän hänen metsiään.\n\n— Onhan niitä yritetty hoitaa ja onhan niistä nyt jo tulojakin\nsäännöllisesti, — sanoi isäntä.\n\n— Se on tietty. Tällä tavalla hoidettuja metsiä pitäisi vain olla\ntiheämmässä, että metsiään hoitamattomat saisivat esimerkkiä, sanoi\nKalle.\n\nIsäntä myhähti.\n\n— Ei taida olla siitä paljon apua. Jolla ei ole itsestään halua hoitaa\nmetsäänsä, jättää sen tuulen hoidettavaksi ja ryöstää sitä niin kauan\nkuin siitä jotakin saa.\n\n— Eikö mielestänne metsänhoito näillä saloilla edisty yhtään? — kysäisi\nEino.\n\n— Varsin hitaasti. Herrat voivat helposti sattua näillä saloilla\ntaloon, jossa metsämiehiä ja -neuvojia pidetään aivan suottaherroina,\nmaanvaivana. Sellaisiakin paikkoja on olemassa.\n\n— Kyllä tiedetään. Kotipaikkamme lähellä on sellainen kyläkunta, jossa\nei taitaisi metsäneuvoja saada yötilaa, — naurahti Kalle.\n\n— Kyllä tämä kansaparka tarvitsee vielä valistusta oikein sylikaupalla\nnäissä metsäasioissakin, — sanoi isäntä. — Ei kuitenkaan käy sanominen,\nettä kaikki ovat nukuksissa, mutta suuri osa taitaa torkkua.\n\nIsäntä meni hetkisen juteltuaan. Kävi selville, että hän itsekseen oli\nopiskellut metsänhoitoa ja tehnyt kaikki erehtymättömästi. Metsäkirjoja\noli salin kirjahyllyn ylimmällä laudalla ja metsälehti salin pöydällä.\n\n— Tästä näkee, mitä jokainen metsänomistaja saisi aikaan, jos olisi\nvähänkään halua ja harrastusta, — sanoi Kalle.\n\n— Odotetaan. Vielä harrastuskin nousee, kun uskotaan. Ei tämä kansa ole\nniin uppiniskaista, ettei omaa hyväänsä ymmärrä, kun oikea aika tulee.\nHeittipä se ryssänkin apureineen menemään, kun sai tarpeekseen siitä.\nHeittää se vielä nämä tuhottomat metsänkuluttajat, kilometrimääräiset\naitansa; kaataa tuvistaan ja saunoistaan kiviröykkiöt, puunsurmat, ja\nalkaa pitää metsäänsä kuin kultaa. Niin minä uskon, miten sitten käynee.\n\nKalle ihmetteli veljensä valoisaa tulevaisuudenuskoa. Hän oli tullut\nmelkein toivottomaksi, mutta ehkäpä veli sittenkin oli oikeassa. Olihan\ntässä vaikuttava ruoska, joka pakotti viimeinkin yrittämään, ja se\nruoska oli raha. Sitä tarvitsi maamieskin, vaikka saisikin pelloistaan\nrunsaita satoja.\n\nTyttö toi kahvitarjottimen, jutteli hetken ja meni taas. Kalle näytti\nmiettivän jotakin.\n\n— Tuollaisen tytön minä olen nähnyt unissani monta kertaa.\n\n— Ja nyt näit ilmielävänä ja taidat ruveta uneksimaan, — naurahti Eino\nja lisäsi: — Enkä sitä yhtään ihmettelisi.\n\n— Tuollaisia terveitä maalaistyttäriä minä ihailen, mutta eipä tässä\njouda silmät auki unta näkemään. Kun sinä rakennat tehtaita, koetan\nminä istuttaa metsänomistajiin hiukan metsäaatetta. Meillä on luja työ\nmolemmilla.\n\n— Niin on, mutta taidammepa olla sellaisia poikia, ettemme jätä\ntyötämme kesken.\n\nKalle nyökkäsi. Ulkona repesi pilvi, ja kuunpaiste loi permannolle\nikkunan kuvion. Molemmat jäivät sitä katselemaan ja miettimään.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMetsäneuvoja Ilmari Pohti tallusti kierroksellaan talojen väliä ja\nhikoili talvellakin. Työ oli sellaista, että otti hien hyytävällä\npohjatuulellakin. Tätä oli tehty jo kohta kymmenisen vuotta, ja\nväliin tämä oli tuntunut hänestä vaikeammalta kuin ennen poikasena\nriihenpuinti varhain aamuisin, jolloin vielä nukutti.\n\nPohti tallusti, poikkesi taloon, sanoi hyvän päivän, ja jos ei näkynyt\nisäntää, alkoi kysellä uunin ja hellan vaiheilla lyllähtelevältä\nemännältä, mistä isännän löytäisi. Ennen muinoin, kun häntä ei taloissa\ntunnettu ja luultiin metsänostajaksi, käskettiin heti kamariin\nodottelemaan isäntää, joka oli pistäytynyt ulos kartanolle. Isäntä\ntuli ja tervehti innokkaasti, mutta kun kuuli, että vieras olikin\nmetsäneuvoja eikä ostaja, venähti suupieli. Saattoipa isäntä joskus\nhävitä sen tien.\n\nPohti hiihteli tänään, kun oli hyvä keli. Siinäpä tuo olikin talo,\njohon pitäisi poiketa. Ei se ollut helppo tehtävä, kun tunsi talon\nentuudestaan, mutta käytävä oli. Tämä vaivalloinen toimi hänen olisikin\npitänyt vaihtaa toiseen, hinata itsensä metsänostajaksi, niin olisipa\ntoista astua mihin taloon tahansa. Laukku kainalossa, mahtava rykäisy\npirttiin astuessa ja sitten: Päästäänkös tässä talossa metsäkaupoille\nvai miten, emäntä? Mahtaako isäntäkään olla kotosalla?\n\nJa kyllä lötöileisi emäntä isäntää hakemaan ja parhaimpaan\nvierashuoneeseen veisi ensin istumaan. He, he, hekovana ilmestyisi\nisäntäkin, ja tyttärillä olisi valkoiset hohtavat esiliinat kahvia\ntarjoillessaan ja ruokaa laittaessaan.\n\nMetsäneuvoja... Joutavia... Kukapa sellaisen takia viitsi\nvieraspuolelle käskeä ja valkoisin esiliinoin kahvia tarjoilla. Eihän\nmetsäneuvojalla ole rahalaukkua. Ruikutti vain aina samoja ruikutuksia,\nja jos joskus pääsi leimuille, niin se oli huomiointia miehelle: Tee\nnyt siinä jotakin, kun siinä olet!\n\nTalo oli siinä, ja siellä oli käytävä. Sukset vain portaita vasten ja\nsitten sisään.\n\n— Hyvää päivää.\n\nEmäntä vilkaisi tulijaan ja meni keittiön puolelle tuvasta. Isäntä\nkailotti sängyllä silmät ummessa, nukkuiko vai muuten vain piti\nsilmiään kiinni, kun oli ehkä huomannut tulijan. Vanha kello seinällä\nvain vastasi hyvään päivään ja koetti näyttää ystävälliseltä.\n\nPohti odotteli, liikahtaisiko isäntä ja nousisi. Kun ei lepääjä\nliikahtanut, rykäisi Pohti kuuluvasti. Isäntä vääntyi istumaan ja\nvilkaisi vieraaseen.\n\n— Hyvää päivää.\n\n— ... ää.\n\nIsäntä oli unentuhreessa ja koetti täytellä piippuaan. Kysyi hetken\nperästä, mistä vieras on tullut.\n\nMistäpä metsäneuvoja muualta kuin taloista. Piti poiketa tännekin, kun\noli asiaa.\n\n— Mm... sopiihan sitä...\n\nPohtia sapetti tällainen jönöttäminen. Muisti metsälehden, jota\noli koettanut tarjota tilattavaksi. Ehkä tuokin jönöttäjä sattuisi\ntilaamaan. Eihän se olisi kuin muutamien kymppien asia.\n\nIsäntä muutti istuinta sängyltä ikkunapenkille nähdäkseen pihamaalle.\nPohti nousi ja asettui vastapäätä, kaivoi lehden laukusta ja tarjosi\nisännälle.\n\n— Tilataanpas tämä metsälehti nyt, kun on jäänyt minultakin\nmuistuttamatta.\n\nOlipa hän tälle isännälle siitä muistuttanut, mutta sanoi nyt kuitenkin\nniin. Isäntä otti lehden ja silmäili sitä. Haukotteli ja sanoi:\n\n— Olkoon nyt... On noissa muissakin lehdissä näistä metsäasioista. Ei\ntahdo kannattaa kovin monia lehtiä...\n\n— Eihän niitä... varsinkin, kun tämä maksaa kokonaista kolme kymppiä, —\nnaurahti Pohti hiukan happamesti.\n\n— Vaikkapa.\n\n—- Metsähän tämän maksaa, jos seuraa lehden neuvoja ja ohjeita.\n\n— Vaikkapa ei olisi metsässä myymistäkään, — hykähti isäntä.\n\n— Täytyy hoidella metsiä niin, että niistä on aina tuloa.\n\nIsäntä oli kuullut, että metsän hinnat olivat noususuunnassa, mutta\nhänen metsänsä oli jo myyty. Se harmitti. Ja kaiken kukkuraksi vieras\nvielä tuli siihen tolkuttamaan.\n\n— Ei kai metsä hoitamisella ja hoilaamisella kasva, ellei muuten ole\nkasvaakseen.\n\n— Isäntä ei siis usko, että järkiperäisellä metsänhoidolla voidaan\nkohottaa metsien tuottoa?\n\n— Mitähän voitanee.\n\nIsäntä haukotteli niin, että leuat olivat revetä. Nyhti sitten\npiippuaan eikä puhunut mitään.\n\nPohti liikahti. Oli kai lähdettävä toiseen taloon. Ehkä siellä\nkahvikupin tarjoavat.\n\n— Niin, onhan se isäntä taitanut kurittaa metsäänsä, koskapa se nyt\ntäytyy rauhoittaa. Olen sellaisella asialla.\n\nIsäntä hätkähti, kävi virkeämmäksi.\n\n— Rauhoittaa? Mitä se on olevinaan?\n\n— Se on sitä, että yhtään pulikkaa ette saa myydä, ennenkuin lupa\nsiihen annetaan.\n\nPohti nousi, hyvästeli. Kuuli isännän sanovan jotakin jälkeensä,\nmutta ei kuunnellut. Tämäkin jo veti nahan tiukalle. Onneksi ei aivan\ntuollaisia ollut joka kylässä, mutta oli sittenkin liiaksi.\n\nPohti hiihteli, päivitteli mielessään ja kyllästeli koko kulkuaan.\nJos ei väliin jokin talo olisi hiukan ystävällisempi, menisi varmasti\nlamaan.\n\nMaatalousneuvojaa toki kohdellaan joka talossa toisin, mutta hän on\nkuin mustalainen, jota ei suotaisi pihamaan nurkallekaan.\n\nNyt oli kuitenkin kivenheiton päässä kosteikkotalo, jossa tietää\nsaavansa yötilan ja ystävällisen kohtelun. Talo on pieni, mutta\nmetsä hoidettua kuin puutarha, ja metsätietoa ahmitaan vanhimmasta\nnuorimpaan. Omaa harrastusta kaikki.\n\nJa jospa ei panentamieli pysynekään päässä, eikä mahtune sinne, mietti\nPohti, pysäyttäessään suksensa talon pihaan ja kuullessaan kuistilta\nisännän ystävällisen tervehdyksen.\n\nMutta milloin tulee samaa harrastusta jokaiseen taloon, ehti Pohti\nvielä miettiä, ennenkuin astui iltavalaistuun pirttiin, jossa muutkin\nkuin seinäkello vastasivat tervehdykseen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nInsinööri Riutta, maan huomattavimpia teollisuusmiehiä, unohtui\nhetkeksi rummuttamaan pöytää sormillaan, sammunut sikari suupielessä.\nHäntä vastapäätä istui insinööri Lehti, hänkin maan taitavia\nteollisuusmiehiä. Molemmat miettivät tiukasti. Heidän täytyi aina\nmiettiä.\n\n— Sanoit, että pienten teollisuuslaitosten, niinkuin esimerkiksi\nnäiden pikkusahojen syntyminen ei ole kannatettavaa. Aivan oikein.\nNoususuunnan aikana ne voivat menestyä, mutta laskusuunnassa ne eivät\njaksa. Ne joutuvat vaikeuksiin, ja mitä hyötyä maalle on vaikeuksiin\njoutuvista teollisuuslaitoksista. Ne ovat pankkien vastuksina, — sanoi\nRiutta.\n\n— Selvä. Mutta niiden perustamista ei voi estää, niin toivottavaa\nkuin olisikin, että ne alun perin tehtäisiin suuriksi ja sopiville\npaikoille. Nyt on vain kysymys siitä, että maan talouden täytyy päästä\nnousemaan, ja tätä nousua varten tarvitsemme paljon rahaa, ja sitä\ntaas saamme paperista ja selluloosasta. Teollisuuttamme on lisättävä\nja valistustyötä tehtävä yksityismetsänomistajain keskuudessa metsien\nhyväksi, — puhui insinööri Lehti.\n\n— Niin, meidän on sitä työtä tuettava. Suomen kansalle puhutaan\nsäästäväisyydestä, mutta metsien säästämisestä vain harva puhuu.\nMetsävalistusjärjestömme ja metsämiehemme kylläkin, mutta uskovatko\nsitä sitten ne itsepäiset metsänomistajat, jotka ovat tottuneet\nkäyttämään metsiään esi-isiensä tavalla. Mutta nyt meidän onkin\nsuunniteltava tällä kertaa vain jalostusteollisuuden laajentamista.\nTähän työhön tarvitsemme sellaisia miehiä, jotka pystyvät panemaan\ntoimeksi sen, minkä me suunnittelemme.\n\nInsinööri Riutta sytytti sikarinsa, puhalsi muutaman savun ja jatkoi:\n\n— Meillä on kilpailija metsänjalostuksessa niinkuin tiedät, ja tämä\nkilpailija ei ole muutenkaan meille mieluinen. Emme kuitenkaan pelkää\nlähteä taisteluun, sillä _me_ valmistamme sellaista tavaraa, jossa\nei ole hivenenkään vertaa muistuttamista ja joka laadullaan lyö\nkilpailijan. Suhteemme ostajamaihin ovat hyvät, ja me pidämme suhteita\nedelleen hyvinä, vieläpä teemme ne kiinteämmiksikin. Nyt on vain\nsaatava lisää pyöriä pyörimään. Ennustan tulevaisuuden suhteen nousua.\nNousua joka suunnalla ja joka taholla. Ja tuotantomme noususta riippuu\nnousu muillakin tahoilla. Meidän täytyy antaa myöskin niille teräville\naivoille, jotka työskentelevät maan puolustuksessa, työtä ja välineitä.\n\n— Olen samaa mieltä kanssasi. Meidän pitää yrittää. Raaka-aineen\nkulutus tulee kohoamaan. Kun maan kotitarvepuun kulutus on suhteettoman\nkorkea ja kun enentyvä teollisuutemme tarvitsee entistä enemmän\npuuta, voi yhteinen kulutus ylittää kasvun, ja varmasti meitä tullaan\nsyyttämään tästä ylikulutuksesta, mutta eihän se saa tulla esteeksi. On\nosoitettava kansalle, että on parempi antaa teollisuuden käytettäväksi\nse puumäärä, mikä tarpeettomasti tuhlataan kotitaloudessa.\nMetsäpolitiikkamme täytyy lähteä siihen suuntaan.\n\n— Se on selvä. Kun sen vain saa ensin kääntymään, — naurahti Riutta.\n— Maatalousjärjestöjen olisi toimittava yksissä ja yhteistoiminnassa\nmetsäjärjestöjemme kanssa ja ohjattava metsänomistajat oikealle\nsuunnalle metsiensä käytössä. Aitarasitus ja polttopuun kulutus on\nsuunnaton. Maatalousmiehet saisivat maamiehet uskomaan näitä asioita ja\ntekemään nopean käännöksen.\n\nRiutta jäi jälleen rummuttelemaan pöytää sormillaan. Se oli hänessä\neräänlaista tahdonvoiman ilmausta. Ja tahtoa hänellä nykyisin oli, jos\noli ollut ennenkin. Tulevaisuuden näköalat kangastelivat suurina hänen\nmielessään. Kun maan vientiteollisuus kukoistaa, silloin voi hyvin\nmyöskin kotimarkkinateollisuus, maa- ja metsätalousväki.\n\nPitäisi vain saada enemmän yksimielisyyttä ja yhteistyötä.\n\nMutta se on tässä maassa niin ihmeellisen vaikeaa.\n\nEri piirit melkein vihaavat toisiaan ja kaikenlaiseen luulotteluun\nuhrataan paljon energiaa.\n\nKoulut tekevät työtä yleisen sivistystason kohottamiseksi, mutta se\nnäyttää olevan vielä väliin sangen matalalla. Ei ainakaan kannata\nkerskua, niinkuin väliin tehdään.\n\n— Me tarvitsisimme paljon, — alkoi Riutta jälleen. — Metsäkouluja\nlisää. Kansan alkeisopetukseen muun, vähemmän tarpeellisen tilalle\nmetsätietoa ja yleistä talousvalistusta. Nuorena vitsa väännettävä.\n\nRiutta sytytti uuden sikarin ja käveli miettien.\n\nKaikki on niin vanhanaikaista. Uutta henkeä tarvittaisiin, mutta kuka\nsitä kykenee puhaltamaan ja nostamaan.\n\nMaataloudessa on opetettu uusia suuntia ja siinä jo kyetään olemaan\njotakuinkin ajan tasolla, nukkuvia viljelijöitä huomioon ottamatta.\nMetsävalistusmiehet ja järjestöt ovat tehneet pitkän ja hikisen\ntyöpäivän, mutta heidän työnsä on osalta kilpistynyt kuin vuoren\nseinään.\n\nMistä se johtuu?\n\nEhkäpä monistakin syistä.\n\nMutta ne syyt täytyy poistaa. Nousua ja virkeyttä kaikkialle.\n\nInsinööri Lehti nousi. Hänen oli mentävä kokoukseen.\n\n— Me tapaamme vielä tänään. Näkemiin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nInsinööri Riutta oli keskustellut jo puolituntisen Eino Nurmen kanssa\nja näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän oli jo saanut selville pääpiirteet\ntästä työnhaluisesta nuoresta miehestä, ja ne piirteet olivat hänen\nmakuunsa.\n\n— En ole huomannut... saako olla sikari?\n\n— Kiitos.\n\nRiutta istahti ja katseli laskelmiaan.\n\n— Olipa hyvä, että löysin miehen, joka käsittää tämän suunnitelmani.\nSe merkitsee paljon metsillemme, ja meidän yrityksemme on alkua. Mutta\nnyt me näytämme tietä toisille, sillä olen varma, että onnistumme.\nMeidän suunnallamme ovat uudet yritykset yhtä paljon onnen peliä kuin\nvarmaa onnistumistakin, mutta täytyy yrittää. Suorastaan täytyy. Maa\ntarvitsee lisääntyvää tämän alan teollisuutta, ja me luomme sitä.\nMetsiemme kohta on raskas, tarkoitan yksityismetsiemme, mutta luotan\npäivän valkenemiseen tälläkin taholla. Se on välttämättömyys ja on vain\nkysymys ajankohdasta, milloin tämä tulee. Asiain tila ei voi kauan\njatkua tällaisena. Järki voittaa.\n\n— Niin minäkin uskon, — sanoi Nurmi. — Kansa tottuu hitaasti uusiin\nasioihin, mutta pitää niistä sitten tiukasti kiinni, kun pääsee\nselvyyteen.\n\n— Se on totta. Olisimme päässeet jo ajat sitten tässä kysymyksessä\ntoisiin tuloksiin, jos valtiovalta olisi antanut sille enemmän tukea.\nMe tarvitsemme valtiota ja valtio tarvitsee meitä. Voisin sanoa, että\nmuutaman vuoden perästä on tuuli sillä suunnalla toinen.\n\nEino nyökkäsi. Tuolla miehellä oli selvä rata.\n\nRiutta mietti jälleen. Sormetkin yrittivät rummuttaa.\n\n— Miten tulitte tälle uralle lähteneeksi? — kysyi hän Einolta.\n\n— Kaipa se käsky tuli metsästä. Polvenkorkuisena harhailin päivät\npitkät veljeni kanssa metsissä ruokaa muistamatta, ja meitä toruttiin.\nKoulutus tuotti vaikeuksia pienen talon pojille, ja veljeni jäikin\ntavalliseksi metsämieheksi, mutta minä purin hammasta ja pääsin kuin\npääsinkin määräni päähän.\n\n— Oikein! Ja milloin arvelette voivanne esittää alustavia\nsuunnitelmianne? Järjestämme teille rauhallisen työhuoneen eikä teitä\nsaa häiritä. Ottakaa sopiva apulainen ja kaikki mitä tarvitsette.\n\nRiutasta oikein henki ulos hyväntahtoisuus ja hyväntuulisuus.\n\n— Ainakin viikon perästä, ehkä ennemminkin.\n\n— Ei mitään kiirettä. Harvaan mutta hartaasti.\n\nMolemmat naurahtivat.\n\n— En ole tottunut hutiloimaan. Tulen kyllä vastaamaan työstäni, — sanoi\nEino.\n\n— Sen uskon.\n\nOvelle ilmestyi nuori neito. Ilmestys oli Einon mielestä niin\nerikoinen, että hän melkein hämmästyi.\n\n— Sinikka, tulehan tänne, — kutsui Riutta.\n\n— Tässä on tyttäreni ja insinööri Nurmi, tuleva oikea käteni.\n\nEinon henkeä melkein salpasi hänen pitäessään tytön hoikkaa kättä\ntervehdysajan kädessään. Missä hän oli nähnyt nämä kasvot ja tuon\nolemuksen, missä? Unessa varmaankin, tai ehkä metsissä uneksiessaan\nkesälomillaan.\n\n— Tyttäreni opiskelee huvikseen metsäasioita, niin että teillä voi työn\nlomassa olla niistä mukavaakin keskusteltavaa. Toivomme, että insinööri\nNurmi pistäytyy usein luonamme, — sanoi Riutta hymyillen.\n\n— Kiitos. Hyvin mielelläni. Luulen kuitenkin, että painun lähiaikoina\nkorviani myöten työhön.\n\nSinikka hymyili. Einon mielessä välähti, että aivan tuollaista oli\nmetsän hymy, kun aurinko ilmestyi pilven takaa ja levitti kaikki\nkultansa metsän oksastoille.\n\nSiirryttiin kahvipöytään.\n\nEino oli nähnyt hienojakin miehiä, mutta insinööri Riutta teki\nsiinä suhteessa erikoisen vaikutuksen. Hän oli kuullut puhuttavan\nenglantilaisista suurmiehistä, ja nämä olivat varmaankin sellaisia kuin\ntämä suuri teollisuusmies.\n\nEino ei tuntenut olevansa seuramies eikä hänellä ollut haluakaan\nsiihen. Kaiken aikansa hän oli käyttänyt opintoihinsa ja kesäisin\nvaellellut metsissä niinkuin poikasenakin ja saanut siitä suurimman\nnautintonsa. Eino rauhoittui, kun huomasi olevan hyvin helppoa tulla\ntoimeen tämän suurmiehen ja hänen tyttärensä seurassa. Puhuttiin\nkaikista asioista, kun Riutta ensin oli kosketellut muutamia\nyksityiskohtia alkavassa suunnitelmassa. Ihmeekseen Eino sai kuulla,\nettä Sinikka oli myöskin kiintynyt koko sielustaan metsään ja vaelteli\nsiellä yksinään kesäisin ja hiihdellen talvella. Joku toinen hänen\nasemassaan oleva ainoa tytär — äitikin oli kuollut tytön nuorena\nollessa — olisi uhrannut aikansa pukuasioihin ja seuraelämään. Sinikka\nkertoi nauraen, että hän ei välittänyt pukuasioista mitään. Kunhan sai\njotakin yksinkertaista ylleen. Luonnon suuri lapsi hän näytti olevan\nja sellaisena harvinainen näissä piireissä. Einon oli myönnettävä\nitselleen, että hän joskus tuntisi halua jatkaa tuttavuutta tytön\nkanssa, vaikka työ tulisikin vaatimaan hänen aikansa kokonaan.\n\nMyöhemmin Einolle näytettiin hänen työhuoneensa ja asuntonsa toisessa\nrakennuksessa, ja hän halusi ryhtyä heti toimeen.\n\n— Käykää nyt sentään joskus juttelemassa, — pyysi Sinikka.\n\n— Onhan minun työni takia tavattava usein herra isäänne, ehkä silloin\njoskus näen teidätkin, — lupasi Eino.\n\nHetkistä myöhemmin hän jo istui työssä suuren pöydän ääressä\nvalkoisessa työtakissaan ja antoi ohjeita apulaiselleen. Väliin\nhän näki edessään suuret, lapsellisen kirkkaat ja nauravat silmät,\nmutta suurten konesalien hahmot ja korkeat savupiiput ja kihisevä\ntyöläislauma siirsi kuvan tieltään. Nyt hän sai toteuttaa suuria\nunelmiaan, ja kohtalo oli sallinut hänen päästä oikeaan elämäntyöhön.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSuurista metsistä olivat raskaan sarjan miehet hävinneet, kun maaliskuu\njo mittaili maita. Sahatavara oli rannoilla odottamassa kevättä,\npäästäkseen iloisesti vierimään poreisiin ja puroihin.\n\nKämpät alkoivat autioitua. Pinomiehet siellä väliin pitivät vielä\niloisia iltapuhteita pitenevien päivien aikana. Pinotavara oli vielä\nkeskeneräisenä muutamissa metsissä, ja sitä ajaa luikuttelivat pienten\npaikkojen hevosmiehet viimeiseksi talven ansiokseen, ryhtyäkseen pian\npusaamaan pelloilleen tunkioita.\n\nOlivathan tätä pinotavaraakin metsät antaneet aikamoisia summia.\nTuhansien järvien rannat olivat saaneet pinoja joka puolelleen. Kesän\ntultua ne lähtisivät proomuissa määräpaikkoihinsa. Olipa niihin\nsaanut muutama näre riisua turkkinsa talven pitkään. Latvatupsut\nja oksat olivat jääneet metsään, missä taitava metsänsä hoitaja\nkeräytti ne kasoihin ja hakkautti hienoksi hakuksi vajaan; niistä\nsai emäntäväki kuivaa ja hyvää hellapuuta pitkin kesää. Ei tarvinnut\ntähän tarpeeseen haaskata parempaa puuta. 4 — Korhonen, Miehet sen\ntekevät Vanhanaikainen maanviljelijä hakkautti ne myöskin hienoksi, ja\nhevospoika sai niitä kanneksia talliin hevoslannan sekaan, josta näin\nvalmistettiin pellon höystöä.\n\nPinotavaraa, rahapuuta, oli kerääntynyt rannoille, mutta eipä vielä\nosannut salolainen talon mies ottaa aitapuuta tulevan kevään aitatyöhön\nmuusta kuin näreestä, ja valtavia pinoja näistäkin olisi karttunut,\njos ne olisi kerätty yhteen. Puuaita oli sellainen, että se melkein\nteki pilkkaa rakentajastaan. Muutaman vuoden perästä lupsahti maata\nvasten; ala vain sitten taas uudelleen. Entinen aita hellapuiksi ja\nuusi tilalle parhaimmasta näreiköstä. Maamiesneuvojat jo esittelivät,\nettä aidataanpas vain laidunpaikat piikkilanka-aidalla ja jätetään muut\ntarpeettomat aidat tekemättä, niin päästään vähemmillä työvaivoilla ja\nmetsäkin säästyy.\n\nAjatteleva maamies jäi asiaa miettimään ja osaltaan taipuikin tähän\nuuteen tapaan, mutta ei vielä hennonut näistä rakkaista aidoista\nkokonaan luopua. Maan rajalla oli ollut aina aita, ettei päässyt\nnaapurin karja omalle maalle, ja kaipa aitaa oli edelleenkin pidettävä\nkunnossa näillä rajoilla.\n\nJoku vakuutti, että ei naapurin eläinten takia tarvitse aitaa tehdä\nrajapaikoille. Pitäköön naapuri huolen eläimistään, etteivät pääse\ntoisen alueille.\n\nEivätpä ne kuitenkaan taitaisi välittää niistä sellaisista asetuksista,\nkun kerran antoivat karjansa kulkea niinkuin toisetkin metsämailla.\n\nJa näitä aitoja vain tultaisiin vanhalla tottumuksella tekemään. Mikäpä\nsiinä. Mukavaahan se taisi olla toukokuisena päivänä aitojen latominen.\nNiinhän ne olivat isätkin ennen niitä latoneet ja saatuaan veräjän\nkiinni myhähtäneet: Nyt siitä et mene, elukka, etpä niinkään.\n\nJa niin vakaisen vanhanaikaisissa taloissa huiskahtelivat vielä\nparhaassa kasvussaan olevat näreet aitapuiksi näinä maaliskuun\nkirkkaina päivinä, eikä kukaan ottanut vaivakseen laskea, mitä niistä\nkunkin osalta olisi tullut kuutioita paperipuina.\n\nSellaiset laskelmat olisivat taitaneet ruveta harmittamaan ja nostamaan\nkäden korvalliselle. Selvää rahaahan tässä haaskattiin ja työt vielä\nlisäksi.\n\nToinen naapuri oli jo kyllästynyt tähän kuusikoiden haaskaamiseen ja\nmeni tiheimpään männikköön ja otti sieltä aitariukuja ja pylväitä,\najeli kauppiaaseen ja nosti rekeensä muutamia piikkilankarullia.\nKoetetaan nyt sitä maatalousneuvojan keinoa, kun se sitä niin hoputtaa.\nTaitaapa näreen hinta kohota, joten sopii säästää myytäväksi.\n\nMaaliskuun aurinko kilotti lämpimästi. Räystäät tippuivat ja\nhangen pinta koveni. Metsä humisi kevään odotuksessa. Talvisilla\nhakkuupaikoilla oli latvoja ja oksia, ja vanhat vakavat mäntyvaarit\nkatselivat, eikö niitä tultaisi keräämään kokoon. Nyt oli sopiva aika,\nkun hanki kohta kantoi hevosenkin ja metsässä liikkuminen oli kuin\npiiritanssia.\n\nPohtikin hiihteli kierroksillaan, katseli metsäteitten vierillä näitä\ntalvellisten hakkuitten jälkiä ja mutisi itsekseen: Tulisi niistä\nhalkoa, tulisi polttopuuta vaikka minkä verran. Sinne taitavat jäädä\nmaatumaan ja lahoinaan. Halkomies vain kaataa pystymetsää, ottaa mistä\nparhaimmin pinon saa kokoon. Leimakirves on harvinainen kapine talossa,\neikä isännällä ole aikaa niihin semmoisiin leimuihin.\n\nPohti hiihdellä luputteli, ei pitänyt kovin kiirettäkään. Ei kiireellä\nkuitenkaan saanut mitään kokoon. Eikä suuttumallakaan enää. Parasta,\nkun muhoili ja teki, missä sai jotakin tehdyksi, ja antoi nukkuvien\nnukkua. Kylläpähän siitä vielä heräävät, ainakin silloin, kun\nrahanpuute alkaa taskuissa rapista. Turha tässä huutaa ja huitoa.\n\nJopa kuitenkin Pohti innostui huutamaankin vielä, kun tapasi tien\nvarressa muutaman talon hevospojat aitapuita parhaimmasta näreiköstä\nkaatamassa. Pysäytti suksensa hakkauksen laitaan ja kysäisi:\n\n— Paperipuitakos ne pojat vielä näin myöhään tekevät?\n\n— Eihän nämä... aidaksia näistä pitäisi...\n\n— Mitä helsnattia... aitapuita parhaasta näreiköstä. Menkää nyt jo\nhiiteen! Isäntäkö se tästä käski ottaa?\n\n— Ei tuo mitään sanonut. Käski vain metsään aitapuun ottoon.\n\n— Ei neuvonut paikkaa paremmin. Ei käskenyt edes harventamalla ottaa!\n\n— Ei tuo siitä virkkanut...\n\n— Voi tuholainen! Ei tuo nyt liene tarkoittanut, että parhaimpia\npaperipuita aitapuiksi.\n\nPohti kellesti metsään, näki harventamista vaikka miten paljon. Otti\njo takkinsa vyöstä leimakirveen ja aikoi lyödä merkkejä, mutta jäikin\nmiettimään. Eihän häntä ollut pyydetty. Saattaisi isäntä vaikka minkä\nmetelin nostaa luvattomasta työstä.\n\nPohti pujotti kirveen vyöhönsä, mutta neuvoi poikia ottamaan tuosta ja\ntuosta, toisen isomman juurilta. — Ja vastaisuudessa kysykää ensin,\nmistä ja millä tavalla, — hän neuvoi.\n\nPojat katselivat typerinä. Pohti pohahteli ja mutisi, lähti sitten\nhiihtämään. Siitäpä tuo kulkee talon ohi hänen tiensä. Pitääpä poiketa\nsanomaan isännälle, mitä tuhoa pojat tekevät. On tämä jo laitapeliä.\n\nSiinäpä jo olikin Mutikkala, harmaaseinäinen, hiukan ränstynyt talo.\nNäkyi jo päällepäin, ettei isännällä ollut metsätietoa. Pohti astui\ntupaan. Ei näkynyt elävää sielua. Tuvan suuressa muurirämiskässä paloi\ntuli, suuri sylys koivuhalkoja. Leivät olivat pöydällä. Hataralta\nnäytti tupa mustine hirsiseinineen. Kyllä tällainen puita kysyy, kun on\ntuollainen uunikin.\n\nIsäntä tuli ulkosalta, tervehdittiin. Sitten isäntä mittaili\nepäluuloisena Pohtia syrjäsilmin. Mitähän se nyt... Jokohan taas sitä\nmetsälehteään tyrkyttää.\n\n— Isännän pitäisi mennä ottamaan niskasta hevospoikiaan, kun olivat\ntuolla tien varrella parhainta näreikköä aitapuiksi kaatamassa.\n\n— Missä tien varressa?\n\n— Senpä niityn kupeella, jossa taitaa olla talon paras näreikkö.\n\n— Mm...\n\nIsäntä pisti rauhallisesti piippuunsa. Mietti, jotta eipähän tullut\nsanotuksi, ettei suurimpia näreitä. Pitääkin sanoa, kun tulevat ruoalle.\n\n— Siitä metsästä saa harvennuspuutakin, ja olin jo vähällä ryhtyä\npojille leimaamaan, mutta kun ei ollut käskyä, niin jätin. Suuri\nlovihan tällaisessa metsänkäytössä tulee isännän rahapussiin.\n\n— Mm... mitäpä tuota hätäilee kenenkään rahapussista, — töksähti\nisäntä, sylkäisi ja lähti kemputtamaan.\n\nPohdinkin oli painuttava siitä teilleen ja matkoilleen, ensin\nhiljaisesti kiroten, mutta kohta myhäillen. Mitäpä tässä äkäilemään\ntyhmyyttä vastaan. Koventakoot eduskuntamiehet metsänhaaskauslakia,\nniin eivät isottele. Ei tästä muutamien kohdalta kuitenkaan muuten\nselviä. Ja rikoshan on toisten tuhlata maan yhteistä omaisuutta, kun\ntoiset sitä jo koettavat säästää.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHuhtikuinen hankiaamu. Nurmen Kalle painalsi suksillaan niin, että\nhanki helisi metsän kohdussa.\n\nHänen piti nykyisin lentää kuin ampiainen paikasta toiseen, mutta sitä\nhauskempaa vain oli. Se tyydytti toimintahalua, ja sitä riitti. Kaikki\nnuoret pursuvat voimat metsien hyväksi. Jos olisi hänellä valtaa, niin\nmuuttaisi yhdellä kädenkäänteellä koko metsätalouden uusille urille.\n\nKalle oli kivunnut vaaralle, johon näkyi ympäristön metsiä ja niiden\nkeskellä pieniä viljelysaukioita ja asumuksia. Palokärki huusi\ntervehdyksen metsämiehelle. Tikka pärrytti. Koko metsän elolliset\nolivat äänessä ja liikkeessä, ja teeriukko innostui laulamaan lempeään\nyhä kiihkeämmin.\n\nMetsämies katseli ympärilleen terävin silmin. Näki hyvin täältä\nlähiympäristön metsät, miten niitä minkin talon paikalla oli hoidettu.\nTaikka turmeltu.\n\nMetsäharrastus toki alkoi elpyä vähitellen, mutta vielä oli sellaista,\nkuin märkä olisi palanut.\n\nTuossa aivan vaaran juurella oli Kähnälän kylä, Nujulat ja\nRuti-Juuvelin rämäiseksi sortuva talo, Kuhnula. Siinä koetti kylän\nlaidassa hiukan kunnostautua Sorrin talo, mutta metsä alkoi olla\npuhtaaksi siitäkin talosta syötynä. Ja sitten Kuoppala, Kuopan ökyrinä\nesiintyvä talo, jossa isäntä mahtailee kultakellolla, pukeutuu\nparhaisiin tehdaskankaisiin, ajelee autolla ja rellestää, vaikka metsä\nalkaa olla kuittina. Ei yhtään kuusen tainta pistetä aukiolle.\n\nKalle käänsi katseensa toiseen suuntaan, hiukan etäämmälle, jossa on\ntoista maailmaa ja jossa jo aherretaan metsien kohottamiseksi. Siellä\non Pihlatniemi, ihmetalo, jossa talvella majaili, ja jonka pihamaalle\njäi sekin ihmetyttö, Hilja, kun hän survaisi suksensa liikkeelle.\n\nOlipa kuitenkin kukkulapaikkoja metsänkin suhteen olemassa. Niistä se\nlähti esimerkki toisille, vaikkakin verkkaan, mutta kuitenkin ehkä\nennen kuin se jo oli myöhäistä.\n\nNurmen Kalle survaisi suksensa alamäkeen, ja ne veivätkin miestä kuin\nhurja varsa helisevällä hangella. Riekko lensi tien yli, oli melkein\nosua yhteen, ja teeriemo torua täristi sellaista menoa.\n\nNiku-Laurin, pienen palstatalon, aukea ja asumus.\n\nMitä ihmettä?\n\nKallen täytyi tökätä sauvat vastaan, pysäyttää suksensa. Niku-Laurin\nmetsätierakkeethan olivat kuin puutarhaviljelyä. Tuossa oli karsittu\naivan tänä aamuna pienen petäjikkötievan puista kuivat oksat. Ja entäpä\ntuolla tuo koivikko.\n\nKallen täytyi kääntää suksensa sinne, että paremmin näkisi. Hän\noli kuullut kiitettävän Niku-Lauria, mutta eipä luullut tavallisen\npikkutalon miestä näin eteväksi metsänsä hoitajaksi.\n\nNo, tämä teki jo hyvää metsänystävän sydämelle. Hiveli aivan kuin\nvoisulalla. Näin sitä pitäisi joka talossa. Ei olisi pelkoa metsien ja\ntehtaitten raaka-aineen häviämisestä.\n\nNurmen Kallella oli kiire, mutta ei malttanut olla poikkeamatta Laurin\nasumukselle. Siinähän mies olikin pihamaallaan, metsään lähdössä,\noksarauta kädessään, jokseenkin tuntematon kapine monessa suuressakin\ntalossa.\n\n— Hyvää huomenta! Tekö olette tämän paikan isäntä? — kysyi Kalle.\n\n— Minähän tässä olen heilunut.\n\nTuntemattomia olivat miehet toisilleen, ja Lauri katseli, jotta mikähän\ntulokas on miehiään. Metsämies se on varmaan, näkee sen jo päältäpäin.\n\n— Onpa tosiaankin heiluttu, sen näkee tuosta metsästä. Mistä olette\nsaanut metsäinnostuksenne?\n\n— He... metsästä itsestään. Kyllä metsä sellaista pystyy antamaan.\n\n— Näkyy toki muutamille antavan. Ja miten olette opiskellut? Tuosta\nmetsästä näkyy, että luettu on.\n\n— Tuolla pirtin pöydän päässä on ollut minun metsäkouluni ja opettajina\nkirjat ja kartat, metsälehti koulumestarina. Eihän sitä mökistä\nlähteneellä varaa muuhun.\n\n— Näkyypä silläkin saavan aikaan, kun on tahtoa.\n\n— Mikäs... täytyyhän sitä olla, ei muuten mitään metsästään saa. Menee\nkuin kähnäläisten metsät pirtin uuneihin ja joutaviin myynteihin. Ei\nmeillä tuhlata polttopuutakaan. Jos vieraan sopii tulla katsomaan.\n\n— Pitää tulla, vaikka kiire on.\n\nPirtti oli puhdas kuin nukkekaappi; tehtaassa muurattu hella\npaistouuneineen oli lietenä.\n\n— Kyllä te tämänlaisen kapineen tunnette. Ei siinä liikoja metsä kulu.\n\n— Ei kulu.\n\n— Ja nyt laitettiin tänne kamariinkin valmis uuni, joka on\nvähäruokainen, mutta paljon antava. Maksoihan se, mutta kyllä se lupaa\nhintansa maksaa piankin.\n\nEmäntä tuli askareiltaan. Kalle sanoi ihmettelevänsä talon\nmetsätaloutta, kun se on oikealla mallillaan aivan Kähnälän nurkilla.\n\n— Kyllähän Eemi käy puitaan halailemassa, ettei tahdo minua\nmuistaakaan, — nauroi emäntä.\n\n— Minä hoidankin metsääni yhtä hellästi kuin emäntä sianporsaitaan.\nKilpaa koetetaan, kuka enemmän saa alaltaan.\n\nOli siinä ihmettä kerrakseen Kalle Nurmellekin.\n\n— Nyt on kiire, mutta minä käyn vielä toisen kerran teillä. Tällainen\nantaa lisäuskoa metsävalistajankin vaikeassa työssä. Kiitoksia paljon.\n\n— Mutta kyllä saunakin katsotaan vielä kesken kiireenkin, — ehätti\nLauri ja käveli edellä pihamaan laidassa olevalle punaseinäiselle\nsaunalleen.\n\n— Täälläkin on tämä nykyajan teräskiuas. Ja voi, miten suuri nautinto\ntämä on korven eläjälle. Ja parasta kaikesta, että lämmityspuut voi\nviedä kainalossaan.\n\n— Kyllä tunnen sen nautinnon ja kiitän myöskin. Mutta sanokaapa,\nmilloin on jokaisen maalaistalon saunassa tällainen uuni?\n\n— Jaa. Hiisi hänet tiesi. Ovat tainneet runoilijat ylistää kivikiukaan\nniin loppumattomiin, etteivät osaa siitä erota.\n\n— Niinpä taitaa olla.\n\n— Mutta kyllä se vielä routa porsaan opettaa. Valoisampaa tulevaisuutta\nminä ennustan näille salolaisten metsille. Kun nyt hierovat vielä\nmuutamia vuosia silmiään, niin kyllä ne vielä suuriksi repeävät.\n\n— Toivotaan.\n\nKalle löi kämmentä miehelle ja antoi suksiensa jälleen soida hohtavalla\nhangella. Mieli oli kepeä kuin pensaikossa pyrisevä pakkastiainen.\nSuksetkin ihan lensivät.\n\nTuli vastaan niittyaukio ja sen laidassa näkyi joku tyttölapsi\nhiihtelevän. — Näyttää tutulta, tuumi Kalle, — aivan kuin Pihlatniemen\ntytär. Otetaanpa kiinni, niin nähdään.\n\nKalle sujautti tytön rinnalle, ja Hiljahan se oli.\n\n— Kalle! Mistä sinä siihen?\n\nTyttö hämmästyi. Silmät loistivat kuin kuurakiteet puiden oksilla.\n\n— Nämä suksethan ne lennättävät. Kohta tulevat rantamiehet ja\npuominäreitä pitää hankkia valmiiksi.\n\n— Kyllä kai niitä on meidän maalla, — sanoi näppärä tyttö.\n\n— Äläpäs nyt, punaposki. Ei isäukkosi anna metsästään sellaista\ntavaraa, kyllä minä sen tiedän. Kuulostankin, jos nuo Kähnälän vaarit\nhellittäisivät.\n\n— Tokko sitten käytkään meillä? — kysyi tyttö surkeana.\n\n— Tulen jo aamiaiselle, jos vain palan annat.\n\n— Jo minä toki. Lähdenkin sitten laittamaan. Älä vain viivy kauan.\n\nTyttö alkoi lykkiä, ja somalta näytti suksillaan metsämiehen mielestä.\nKylläpä ehti tänä aamuna sattua paljon mieltä kohottavaa.\n\nKalle käänsi suksensa Kähnälän kylää kohti, jonne oli vain muutama\nkilometri. Siinähän näkyi jo Ruti-Juuvelin Kuhnula, torkkui huhtikuun\naamussa kuin vaivainen vanhus.\n\nPihamaalla oli kamaa kaikenlaista. Mitäs tuo!\n\nKalle pysähtyi puuvajan eteen, johon oli ajettu kasa parasta\nfaneerikoivua polttopuuksi, vieläpä kesäpuuksi.\n\n— Voi sen karvapää! Rangaista tuollaisesta pitäisi.\n\nKalle meni pirttiin ja sanoi hyvät huomenet. Penkillä nojotti vielä\nalushoususillaan Ruti-Juuvel, isäntä, ja nynnytteli piippuaan. Katseli,\noliko tulija metsänostaja vai niitäkö neuvojia taas.\n\nKalle sanoi asiansa ja odotti vastausta.\n\nRuti-Juuvelin oli kuitenkin vedettävä ensin paikkahousut jalkaansa,\nensin toinen lahje ja sitten vähän välillä leväten toinenkin. Sen\njälkeen piti natustella nurkantakuisia koppaan ja sytytellä. Paksut\nhuulet lupsuttivat piipunvartta, ja toinen silmä katsoi vierasta, että\nolikohan tuo puulaakin mies, vai vosmestari. Oli niin vosmestarin\nnäköinen, vaikka ei mahaa ollutkaan. Jos tietäisi, että on vosmestari,\nei antaisi yhtään närettä.\n\n— Tuota... oletteko puulaakin ajattaja?\n\n— Olen ajattaja ja uittaja ja mitä milloinkin tarvitaan.\n\n— Tuota... minkä puulaakin?\n\nKalle sanoi.\n\n— Hy... tuota... olette niin vosmestarin näköinen.\n\n— En minä ole vosmestari, — nauroi Kalle.\n\nRuti-Juuvel mietti vielä tovin, sylkäisi ja ökähti sitten:\n\n— Saahan niitä näreitä ottaa. Ottaa vain, mistä parhaiten saa. Kai\nniistä sama maksetaan kuin ennenkin.\n\n— Kyllä maksetaan. Isäntä käy vain lukemassa.\n\n— Mm... mitäpä minä... kyllähän ne puulaakin miehet laskevat ja\nrätingin tekevät.\n\nKalle nousi lähteäkseen, mutta muisti koivutukit puuvajan nurkalla.\n\n— Isäntä on ajattanut faneeritukkeja polttopuiksi tuonne pihalle.\n\nRuti-Juuvel katsoi hölmistyen.\n\n— Tuota... mitä faneeritukkeja?\n\n— Joita on ajettu tuonne vajan eteen halkopuiksi. Ne olisivat\nkelvanneet faneeripuun ostajalle ja tuollaisista maksetaan\nnelisenkymppiä rungolta. Tulee kalliita kesäpuita.\n\n— Oletteko metsänostaja?\n\nKalle hymyili ukon järjen vähyyttä ja lyhyyttä.\n\n— Ostan minä väliin metsiäkin. Tuollaisista koivuista maksetaan\nnykyisin hyvä hinta.\n\nRuti-Juuvelin järki alkoi jo hiukan selvitä. Nousi katsomaan ikkunasta\nvajan nurkalle, jossa hohti valkovartinen koivukasa.\n\n— Tuota... ne nuo pojan pakanathan ne ovat niitä kaataneet ja ajaneet.\nEivät katso, mistä ottavat.\n\n— Isännänhän se pitää katsoa. Tuollainen on niinkuin ottaisi\nlompakostaan seteleitä ja työntäisi uuniin.\n\n— Tuota... kun minä nyt niitä poikia...\n\nKalle painoi oven kiinni, ja Ruti-Juuvel jäi miettimään, että kyllä\nse sittenkin taisi olla vosmestari, kun se noistakin koivuista. Vai\nmaksetaan jo niin monta kymppiä koivuista.\n\nOli jo aivan paikkaa muutettava penkillä, kun tuntui kankkua\nkuumentavan. Laara-emäntä, kuiva käkkä, hyntysti pöytää raikkoamaan ja\nalkoi innota Ruti-Juuvelille:\n\n— Hyi, ryökälettä... hajuaa kuin kärpän raato. Tokko lie koko aamuna\npellolla käynyt.\n\n— Tuota... ottaa se jo irti vaikka minkä, kun... tuota kuulutaan\nmaksettavan neljä kymppiä koivusta, ja pojat ovat ajaneet vajaan.\n\n— Hy... joutaisit katsomaan.\n\nRuti-Juuvel lähti vähitellen ja mökisi porstuassa mennessään:\n\n— Satsia... satsia on nyt annettava pojille, pakanoille.\n\n\n\n\n9.\n\n\nJopa kelpasi Nujulan tuvassa lekotella Kähnälän kylän ukkojen, kun\nhuhtikuu oli jo lopuillaan ja aurinko maalasi lämpimää uhovan läikän\npirtin lattiaan. Oli saatu kahvitkin, kun Justiina oli keitellä\nhöntystänyt ja pannut kovat sikurit ja moiveet pannuun.\n\n— Hoho! olipa se oikein puukolla leikattavaa kahvia, — kehaisi\nKuokka-Eemi, isäntä ja Nytky-Joopi vahvistivat:\n\n— Oli... oli se puukolla leikattavaa ja teki hyvää sydänalalle.\nSellaista se kahvi on oikeissa kylissä, eikä sitä pailikin hiilivettä.\n\nSorrikin istuksi sängyssä, kun oli sattunut ohi kulkemaan, vaikka ei\nharrastanutkaan näiden toisten laiskiaisten seuraa. Oli vain sattunut\nja istui, kun ei ollut kiirettä ja kun oli saanut vielä viimeisillä\nnäreillään, propsilla, rahan nurkkia. Sorrinkin oli hyvä olla, kun\naurinko paistoi, eikä ollut nälkä eikä jano.\n\nJopa köhni Ruti-Juuvelkin Nujulan tupaan, ja nyt siinä olikin jo\nneliapila pohtimassa näitä nykyajan kysymyksiä, varsinkin metsäasioita,\nkun niistä suhkitaan ja sohistaan joka paikassa.\n\n— Yhy... kyllä siellä päiväkulta nyt lekottaa. Tuota... onkos sulia\nEemi sitä piipuntäytettä, kun massi unohtui.\n\nKuokka-Eemi oli nojattanut kyynärpäät polvien varassa ja kohentui nyt\nottamaan rouhepönttöä nurkasta.\n\n— Onhan sitä piipun evästä. Tungetaanpa siitä vain koppaan ja annetaan\nritistä, kun tuo päiväkultakin niin lekottaa. Kuuluuko sitä mitä\nKuhnulaan?\n\n— Mitäpä tuota. Kuuluu vain joku vosmestari taas kulkeneen Kuoppalassa.\n\nUkot höristivät. Vosmestari on sellainen elävä, joka panee korvat\nheilumaan, suut mutuilemaan.\n\n— Vai jo kulki vosmestari. Olikohan oikein emä ötsikkä?\n\n— Isotekoisen sanoivat pojat olleen, reen perän täyteisen. Ja oikein\nkaksi hevosta reen edessä, — valehteli Ruti-Juuvel huulet hölpällä.\n\n— Voi karvainen! Vai oikein kaksi hevosta. Se on ollutkin sitten\noikein ökymies. Jo nyt lähti lepän karangatkin Kuopan maalta. Metsiä\nse semmoinen jehku on tullut narraamaan. Puulaakit lähettivät väliin\nsellaisia ötsiköitä.\n\n— Joo, niin tekevät. Ja niillä kuuluu olevan liivin vuoritkin\ntuhatlappusista, — tiesi Nytky-Joopi.\n\n— Ja sitten kuuluu niillä suurpomoilla olevan housun tonkilla vuorit,\njoihin on sullottu satamarkkasia pehmikkeeksi, etteivät lyöty ronkat\nreen laitoihin, — lisäsi Kuokka-Eemi.\n\n— Hy... hy... onpa kai niillä tauhkaa panna vaikka kengän pohjallisiksi.\n\n— Onhan niillä, — vahvisti Ruti-Juuvel.\n\n— Kirkonkylän kievarissa kuuluu kerran käyneen vosmestari, joka oli\nantanut piialle satasen silmiveestä, — tiesi Nytky-Joopi.\n\nRuti-Juuvelin huulet höpäilivät, kun mietti valhetta. Kohta se jo\ntulikin ja sitten höröteltiin. Mikäpä oli hörötellessä, kun auringon\nläikkä hautoi ikkunan äärellä ja kiireestä ei tietoakaan. Justiina,\nlaihuutta naksava eukko, käkätti, että pitäisi kölliskäin siitä töille,\nmutta eihän jutuilta töihin malttanut.\n\nSorrikin oli nukahtanut sängylle, mutta heräsi ja koetti haroa jutun\npäästä kiinni. Kerrattiin taas, että vosmestari kuului liikkuvan ja\noikein kahdella hevosella ajavan. Sorri hörähti valheelle, mutta voihan\nkyllä vosmestarikin, joku sellainen öhy ajella, kun kerran kuuluvat\nmetsän hinnat nousevan. Jos tästä vaikka valuisi kuuloille.\n\nRenkipoika tuli tupaan ja kertoi uutisen. Se öhyherra oli lähtenyt\nKuoppalasta kirkonkylään ajamaan. Kuoppa oli lähtenyt kyytiin. Kuului\nmetsäkaupat tehneen Kuopan kanssa.\n\n— Ähä... jo minä sanoin, että viimeiset vesat ne nyt menee Kuopalta,\nkun oikea mies tuli ostamaan. Kahdella hevosellako se ajoi?\n\n— Mitä kahdella? — älmisteli renkipoika.\n\n— No, kun sanottiin oikein kahdella hevosella ajaneen Kuoppalaan, —\ntokelsi Kuokka-Eemi.\n\nRuti-Juuvelin huulet höpäilivät valheelleen.\n\n— Taisi olla komea ötsi. Minkälaiset olivat vaatteet? tiedusti\nNytky-Joopi ja lisäsi: — Kiiltävää eeverilastinkia se on semmoisilla\npukine, tuhannen markkaa maksaa metri.\n\n— Eipä se mitä eeveriä, kun tahtia, — oikaisi Kuokka-Eemi. —\nTahtipuvussa ne kulkevat semmoiset herrat. Helsingissä kuuluu olevan\nvain kaksi räätäliä, jotka osaavat tehdä ja Viipurissa yksi.\n\nKuokka-Eemin tieto jäi viimeiseksi. Juroteltiin ja mietittiin.\nKohta reväistiin pirtin ovi auki ja sisään työntyi kolme reipasta\ntukkimiestä, heittivät leimakirveensä ovensuulattialle ja kintaansa\nlöivät penkkiin. Yksi oli näistäkin pomon näköinen, ja pomo se olikin,\nkoska umpikuorikelloa vilkaisi.\n\n— Mikäs se tämän talon nimi on? — kysäisi pomon näköinen.\n\nKähnälän miehet elostuivat hiukan, kun tukkimiehiä hurahti pirttiin.\n\n— Nujulaksihan ne ovat tätä haukkuneet, — jurahti Kuokka-Eemi.\n\n— Vai Nujulaksi, — naurahti pomon näköinen ja iski silmää toisille.\n\nJustiina hömpötti hiukan pyyhkimään luudalla lattiaa, kun tuli\nvieraita, tukkimiehiä. Suhahti ukoille:\n\n— Syljeksivät siinä permannon täyteen...\n\nHerrasmiehen näköinen hirnahti, ja miehet alkoivat jo katsella\nepäluuloisesti. Näytti olevan kovin ylimielinen. Kuka tiesi, vaikka\ntuokin on vosmestari.\n\n— Saako talosta ruokaa? — kysyi pomon näköinen.\n\nJustiina kyhnytti korvallistaan.\n\n— Kyllähän leipää ja perunaa, mutta voita ei ole.\n\n— Vai ei... no ei sitten. Jos saisi kahvikupin.\n\nJustiina kiepahti panemaan pannua tulelle. Kuokka-Eemi, isäntä, katsoi\nmiestä, jotta onkohan metsänostaja vai mikä. Jo pitää kysyä:\n\n— Ollaanko sitä niitä vosmestareita?\n\n— Ollaan hiukan sitäkin, — naurahti pomon näköinen ja iski taas silmää\ntoisille. Oli kuultu nämä Kuokka-Eemit ja Ruti-Juuvelit, miten ne\nmetsiään ovat pidelleet ja nojotelleet.\n\n— Tuota, Justiina, nostahan pois pannu reiältä. Ei meillä kahvia\nvosmestareille...\n\n— Vai ei, — naurahti kahvin pyytäjä. — Pitää sitten mennä toiseen\ntaloon. Mitäs pahaa vosmestarit ovat tehneet?\n\nKuokka-Eemi ökähteli, syljeksi.\n\n— Tuota, tuota... ne vain... ovat semmoisia... jonninjoutavia.\n\n— Vai semmoisia.\n\nNokkelan metsätyönjohtajan päähän pisti hiukan narrata syljeskelevää ja\nökähtelevää isäntää.\n\n— Tietääkö isäntä, että nyt on tullut uusia metsäasetuksia. Joka\nmetsänsä on ujuttanut kuitiksi, nostetaan puun oksaan vähän miettimään.\n\n— Öhö! vai oksaan. Jottako aivan henki pois?\n\n— Ei nyt aivan niin, mutta vähän katselemaan pahoja tekojaan.\n\n— Yhy... vai sillä lailla...\n\nKuokka-Eemi vähän hökeltyi, ei tahtonut mennä rouhekaan koppaan. Siihen\nvain varisi penkin viereen.\n\nSorri nauroi. Siitä arvasi jo Eemikin, että valhetta lykkäsi tämä\nvosmestari, vai mikä lie...\n\nNytky-Joopi makaili ryntäillään polven varassa ja kyyräsi tätä\npomomiestä, joutavaa. Jopa virkahti:\n\n— Kyllä ne vosmestarit paremmin joutavat oksaan. Joo.\n\n— He, he... ei vain taida olla niin lujia oksia, — hekahti Ruti-Juuvel.\n\n— Eipä taida olla, — naurahti työnjohtaja ja nousi miehineen lähtemään.\nSanoi mennessään:\n\n— No leikit leikkinä. Hyvästi vain.\n\nMutta nytpä jo vähän suututti Kähnälän miehiä. Nosteltiin housuja ja\nmurahdeltiin. Syljetkin lentelivät jo keskipermannolle.\n\n— Jopa, jopa sanoi kummasti, — virkahti Kuokka-Eemi.\n\n— Jo, jopa sanoi.\n\nRenkipoika oli rassannut hevosvaljaita ja muistikin vielä tärkeän\nuutisen, joka oli sanottu Kuoppalassa.\n\n— Kuuluu metsälautakunta rauhoittaneen koko Kähnälän kylän metsät,\npaitsi Kuoppalan metsiä. Kuulutaan tuotavan sana tännekin.\n\n— Mitä, mitä se poika nyt haastaa... mikä lautakunta? tiedusti Eemi.\n\n— Mikähän lie, mutta niin sanoivat.\n\nSorri kyllä tiesi lautakunnan, raapaisi korvallistaan, kun ei ehtinyt\nmyydä viimeisiä puita maaltaan.\n\n— Kyllä minä sen lautakunnan tiedän. Voi surkeus kuitenkin, — sanoi\nSorri ja lähti kiireesti kuulemaan, onko pojan uutisessa perää.\n\nJa Nytky-Joopi selitti toisille lautakuntaa:\n\n— Se on semmoinen lautakunta, että kun pistää metsän lukkoon, niin\nnipin napin sieltä saa puuta lämpimikseen. Se onkin semmoinen\nlautakunta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKun Kalle Nurmi seuraa vana aamuna soitteli suksillaan yöllä\nkovettunutta hangen pintaa, ehkäpä viimeisenä hankiaamuna, toisille\ntyömailleen, soman salotytön hymynhäive vielä mielessään, oli\ntoisellakin suunnalla, aikamoisen matkan päässä, kaksi hankihiihtäjää\njo aikaisin liikkeellä. Punapäähineinen, valkopukuinen tyttö pyyhälsi\nedellä, vilkaisi väliin taakseen sineä välkkyvine silmineen,\ntavoittaako toinen, jonka suksen mäystin oli risuun tarttunut. Leikkisä\nkuusen oksa pyyhkäisi hatun tytön päästä, ja jäljestä tuleva sen\nkoppasi ja pisti taskuunsa.\n\nTuli jyrkkä nousu vaaralle, ja tyttö läähätti:\n\n— Voi, minä läkähdyn.\n\nVallattomat vaaleat hiuskiehkurat kehystivät hehkuvia kasvoja, ja\nhohtava hammasrivi välkkyi.\n\n— Levätään hetkinen tuossa kivellä, — sanoi Eino Nurmi.\n\n— Levätään vaaran laella, kyllä minä jaksan, — huohotti Sinikka.\n\nJohan tässä käskisi väsymystä Einolle näyttää, jos sitä edes tunsikaan.\nHengästymistähän tämä oli ja ehkä vielä äskeistä hätäilyä, jos ei Eino\ntulisikaan tälle retkelle, joka eilen oli päätetty. Hän oli jo tovin\nollut odottamassa suksillaan, kun Eino ilmestyi asunnostaan ja tavoitti\nhänet tehdasaukealla, jossa piti rakennustarveröykkiöitten ja ratojen\nvälitse pujotella, ennenkuin pääsi koskemattomaan metsään.\n\nVaaralle oli loppumatka käveltävä, ja Eino otti tytön sukset ja\nsovitti omiensa kanssa puun juurelle. Ylhäältä saakka ei voinut laskea\npalatessa. Sinikka jo rauhoittui. Olipa hän tällaisia kiipeämisiä\nsuorittanut jo pikkutytöstä. Lomilla ei häntä nähty kaikistellen\nruokapöydässäkään, metsä ja retkeily veti niin tätä tyttölasta.\n\nSiinä oli vaaran laki, josta näki kaikille ilmansuunnille. Alhaalta\ntehdasrakennukselta kuului monenlaisia ääniä, kun siellä valtavan\nrakentajalauman käsissä kohosivat mahtavat seinäpinnat, Eino Nurmen\njokaista yksityiskohtaa myöten suunnittelemaa ja valvomaa.\n\nRakennusryhmä oli alkanut nousta amerikkalaisella vauhdilla, kuin\nmaan alta kohoten. Savupiippu, valtava mitoiltaan, oli jo puolessa,\nja miehiä kihisi sen muurauksella kuin muurahaisia pesän teossa.\nYksi valtavista konesaleista oli jo kohta vesikatossa, ja toisetkin\nrakennukset nousivat suunnitelmien mukaisesti. Vielä muutamia\nkuukausia, ja hänen ensimmäinen luomuksensa, suuri ja ylpeä, saisi\nhuutaa ilmoille sireenistään voittohuudon työlle ja ponnistukselle, sen\nhampaat alkaisivat haukata puuta ja valtavat kattilat muuttaa hakun\nmassaksi, joka vuorostaan joutuisi jättiläiskoneen telojen väliin.\nMetsistä alkaisi virrata laitokseen sellaista puuta, joka ei ennen\nkelvannut kuin polttopuuksi, mutta jolla nyt saisi metsänomistaja rahaa\nja lastihöyryt vietävää.\n\n— Katsohan, Sinikka, tuonne alhaalle, — sanoi Eino osoittaen kiehuvaa\nja kohisevaa työmaata. — Mitä sanot tuosta?\n\n— Olen ylpeä, että se on metsien keskeltä lähteneen miehen\nsuunnittelemaa ja luomaa. Sinähän rakennat tuota vain metsien vuoksi,\net muun.\n\nEino silmäsi kiitollisena tyttöä, joka ymmärsi hänet noin hyvin. Hän\nei ottanut lainkaan huomioon niitä lukuisia miljoonia, joita työhön\nkäytettiin. Metsä ja kansantalous oli tytölle kaikki kaikessa, kuten\nhänellekin. Eino mietti, että kukaan toinen rahakas tyttö ei pystyisi\najattelemaan ja tuntemaan noin. Kaikki olisi vain rahan voimaa ja rahan\nvuoksi ja kaikki tärkein jäisi huomaamatta.\n\nMutta se olikin metsien ansio, että tyttö näin tunsi ja ajatteli ja\nettä hän tuollaisena oli hyvä toveri, joka oli samalla lepohetkien\nvirkistys lujan työn lomaan. Metsä oli soittanut hänelle pikkutytöstä\nsäveleitään, ja sen kohdussa vaellellessaan tyttö oli oppinut\najattelemaan, ja ajattelemaan samalla oikein, olemaan kaikessa\nsäätyluokkansa poikkeus.\n\n— Mutta mitä minä sitten teen, kun tuo on valmis? — virkahti Eino\najatuksissaan.\n\n— Jäät sitä hoitamaan, — sanoi tyttö hyvin hiljaa, seisten siinä hänen\nvieressään.\n\n— Ei, hyvä lapsi. Minäkö jäisin paikoilleni maatumaan ensimmäisen\nluomukseni juurelle, tulemaan kankeaksi leipäapinaksi, joka vain\nolisi ja eläisi sitä varten, että antaisi toisille käskyjään. Miksei\nsekin ole työtä, mutta minun pitää päästä luomaan edelleen uutta ja\nlisää tuollaista. Se on päämääräni ja sen teen metsien vuoksi, jotka\nhäämöttävät ympärillämme joka suunnalla, Pohjanlahdesta itärajaan,\netelästä Petsamoon. Puhutaan metsien loppumisesta, mutta niin ei tule\nkäymään. Tulee vain aika, että niitä herätään hoitamaan ja lisäämään,\nja teräksellä on kylliksi purtavaa, keittokattiloilla kylliksi\npehmitettävää ja maalla uhkeata vientiä, josta viimein kiertää kaikille\nhyvinvointi.\n\n— Jos sinä olisit näkemässä erästä kotikyläni naapurikylää ja sen\nvanhanaikaisia ihmisiä, jotka ovat uneliaita, laiskoja ja polttavat\nmetsiään hataroissa asumuksissa ja uuneissa ja haaskaavat niitä\ntarpeettomasti, jos näkisit nämä epäluuloiset, metsänsä merkitystä\nkäsittämättömät ihmiset, et voisi mitenkään uskoa lisääntyvään\nteollisuuteen tällä alalla.\n\n— Mutta minäpä uskon, kun tiedän, että se uneliaisuus ja velttous on\nohimenevää ja nämä välinpitämättömät miehet vielä heräävät lujaan\ntyöhön metsiensä hyväksi. Saamattomuus ei ole heidän omaa syytään.\nTuskin heistä vanhemmista moni on käynyt kansakoulua, tuskin osaavat\nnimensä kirjoittaa. Ja opetetaanko heidän alkeiskouluissaan sitä,\nmikä heille olisi tärkeintä. Vanhat suunnat määräävät oppiaineet\neivätkä uudet tuulet pääse vielä näihinkään laitoksiin kylvämään\nnuoriin mieliin talouselämämme tärkeintä puolta, metsän hoitamista\nja vaalimista, sen säästämistä. Mutta mitä minä tässä sinulle siitä\nsaarnaan, — lopetti Eino naurahtaen, otti tyttöä kädestä ja pyöräytti\nleikiten helisevällä hangella.\n\n— Voi, kuuntelen mielelläni ja ajattelen aivan samoin kuin sinäkin,\nvaikka sinä luulet, että tällainen tyttöhupakko ei osaa sellaisia\najatella. Tästäpä lienee johtunut, että koulutoverienikin kanssa\nosallistuin niin vähän heidän juttuihinsa, kun en sellaisesta välitä.\n\n— Se on kyllä harvinaista. Kun ryhdyin toimeeni, ajattelin, että\nolen sinulle kohtelias ja huomaavainen niinkuin tulee olla, mutta en\nantaudu sen pitempiin juttuihin. Kuitenkin minun on pitänyt aina tulla\njuttuamaan kanssasi, ja se johtuu siitä, että olet erilainen kuin\ntoiset tytöt ja enemmän sielua kuin ruumista.\n\nTyttö naurahti hyvillään. Kipristi nenäänsä ja virkahti:\n\n— Nyt sinä liioittelet, — pyyhkäisi leikiten kädellään Einon kasvoja ja\nkäänsi lakin lipan taaksepäin.\n\n— Joskus pelkään, että kun niin usein juttelen kanssasi, isäsi voi\nruveta luulemaan, että pyrin sinua saalistamaan.\n\n— Mutta ethän voi luulla, että isä niin ajattelee.\n\n— Niin, hän on jaloimpia miehiä, mitä tunnen, mutta sittenkin minua\njoskus kiusaa sellainen ajatus.\n\nTyttö oli pujottanut sormensa Einon napinläpeen.\n\n— Ja sitä paitsi... sinähän saisitkin saalistaa, — sanoi hän hiljaa,\npunastui ja kääntyi poispäin.\n\nEino pyöräytti tytön olkapäistä itseensä päin.\n\n— Luuletko, etten tunne siihen halua, mutta minähän olen palvelija,\njoka hoidan tehtäväni.\n\nTyttö kalpeni.\n\n— Niinkö ajattelet! Ja että minä olen... perijätär ja... sellainen kuin\nmuutkin ja että...\n\nTytön ääni vapisi.\n\n— Ja että mitä?\n\n— Että... tahtoisin ainakin... että kelpaisin sinulle edes ystäväksi.\n\n— Mutta niinhän jo oletkin, ja minun on vaikea tulla toimeen ilman\nystävyyttäsi.\n\nTyttö ilostui, silmien sini alkoi läikkyä.\n\n— Sittenhän on kaikki hyvin. Kohtalo saa tehdä muun suhteen niinkuin\ntahtoo.\n\n— Jätetään huolet huomiseksi.\n\n— Ja vielä kauemmaksikin.\n\nEino katsoi kelloa ja näytti Sinikalle.\n\n— Luulen, että meidän on palattava.\n\n— Tullaanhan pian uudelleen?\n\n— Luulen, että tämä oli viimeinen hankiaamu. Näet etelässä leudon\npilven ja tuuli henkii sieltä lauhasti. Tulee pian kevät ja toukokuu.\n\n— Ja sitten täällä onkin ihanaa, kun lehti puhkeaa puuhun. Mutta kyllä\nminä täällä käyn jo monestikin sitä ennen.\n\nPäästyään suksilleen tyttö lensi kuin valkoinen lintu rinnettä alas ja\nvasta tehdasaukeaman laidassa jäi odottamaan Einoa. Rakennusrykelmän\nvierellä Sinikka lähti omalle suunnalleen, muistuttaen, että Eino\ntulisi päivälliselle. Eino jäi tarkastelemaan betonityötä. Työmiehet\ntervehtivät häntä kunnioittavasti ja ystävällisesti. Eino Nurmi oli\npäässyt hyviin väleihin työläisten kanssa ja väliin häntä sanottiinkin\nyli-insinööri Reiluksi. Eino oli itse tehnyt poikasena ruumiillista\ntyötä ja osasi kunnioittaa työmiestä, joka toteutti aivojen\nsuunnittelut.\n\n\n\n\n11.\n\n\nToukokuu humahti suurille saloille.\n\nKevät oli niin suopea, että öillä satoi ja päivisin antoi auringon\nhellittää.\n\nPurojen solina kuului metsän uumenissa. Niillä oli kiire yhtyä toisiin\nsuurempiin puroihin ja rientää rannikolle, jossa poreet aukenivat ja\nselänteitten harmaa jää kävi yhä näkymättömämmäksi.\n\nRannoille ilmestyi vilkasta liikettä. Aamusta iltaan kaikuivat\ntukkipoikien raikkaat huudot ja laulahtelut. Tukit kolisivat, pinoja\nnaputeltiin ristikolle kuivumaan ja välillä repäistiin talojen ovet\nremseästi auki. Ruokaa ja juomaa!\n\nSitä ei kielletty missään. Tukkipoika on kuningas valtakunnassaan.\nSuosio juontuu reippaudesta ja reippaus työnlaadusta. Tukki ei vieri\neikä ui nahjuksilta. Metsien ja rantojen vapaus ja kaunis luonto lisää\nreippautta.\n\nJa ansio. Jos oikein heilut tosissasi haan ja merkkikirveen varressa,\nniin saatpa hiukan enemmän kuin ojatyössä, eikä työ ole sen vaikeampaa.\n\nRannat soivat ja helisivät, aurinko kilotti niin, että puserokin\noli väliin riisuttava. Pienen paikan mieskin oli kiirehtinyt omia\nkevättöitään, että pääsi hiukan hankkeelle, ja välttämätöntä tämä\nhanke monelle olikin. Kolikoita sieltä lähti pieneläjän ohenneeseen\npussiin, niin että pääsi kesään väistämään. Kesällä herui karja, vesi\nantoi viljaansa, niin että syksyyn pääsi, ja sitten antoi taas apuaan\nuutinen, myöhemmällä metsätyö. Tällaisia eläjiä oli niin paljon, että\ntiukkaa olisi tehnyt, ellei olisi ollut näitä töitä.\n\nHartaasti huokasi moni tällainen eläjä, että metsät kostuisivat ja\ntämä suoni pysyisi avoinna. Kellä itsellään oli metsää, se koetti sitä\nhoitaa kaikin keinoin ja ottaa opiksi metsämiesten neuvot.\n\nNurmen Kallen oli pitänyt poiketa muutamiksi päiviksi näillekin\ntyömaille valvomaan ja samalla tuomaan palkkarahoja ukkopomolle.\nIstuipa nyt siinä joen rantakivellä ja katseli keltapintaisten\npölkkyjen tasaista solumista virrassa koskea kohti, jonka kohina kuului\nalempana.\n\nNuoren miehen voimakaspiirteisillä kasvoilla ei nyt ollut oikein\ntyytyväinen ilme. Kalle teki itselleen tiliä siitä, kuinka paljon oli\nsaanut talven ja kevään kuluessa aikaan metsäherätystä niillä paikoin,\nmissä oli liikkunut.\n\nJotakinhan hän oli saanut aikaan, mutta ei niin paljon kuin olisi\nhalunnut.\n\nKun olisi saanut omistaa kaiken aikansa metsävalistustyölle, kulkea\nkylä kylältä saarnaamassa ja puhumassa. Neuvonut siinä sivussa ja\nsovittanut sanansa sen mukaan, minkälaiseksi näki vastaanottajat. Kyllä\nhän saisi sellaiset kuin Kähnälän miehetkin heilumaan, jos olisi aikaa.\n\nTyytyväinenhän hänen pitäisi olla toimeensa, palkkaansa ja kaikkeen,\nmutta mieltä poltteli se kurjuus, joka näkyi joka suunnalla osalta\nyksityisten metsiä.\n\nMikäpä valtion ja yhtiöitten oli metsiään hoitaa ja kunnostaa, kun\noli tietoa ja taitoa käytettävissä. Mutta sokeana kulkeva salon mies,\njohon oli juurtunut pelko metsämiehiä kohtaan, tuhlasi metsäänsä\ntarpeettomasti eikä pystynyt sen tuottoa lisäämään.\n\nOsa näissä poloisissa oli kyllä itsepäistäkin, mutta enin osa taipuvaa,\njos olisi asiallinen taivuttaja.\n\nMiksi ei perustettu metsänhoitoyhdistyksiä joka kyläkuntaan.\n\nParikymmentä metsää olisi jo ollut tarpeellinen määrä siihen, ja\npaikallisena se olisi voinut herättää nukkuvat, kun joukossa olisi jo\nosaavia.\n\nMilloin nähtäisiin enemmän neuvojia liikkeellä. Eihän kamarivalistus\nyksin auttanut. Miehiä tarvittiin kaikkialle. Metsä yhtä tärkeäksi kuin\npeltokin.\n\nKalle heräsi mietteistään, kun alajuoksulta, kosken niskalta, kuului\nhuuto:\n\n— Puomi kiinni!\n\nMitähän siellä nyt mahtoi olla tekeillä?\n\nKalle käveli riuskasti koskelle ja näki ruuhkan syntyneen. Siis\npysähdys työssä ja tulisessa kiireessä. Toisia lauttoja oli tulossa\nyläpuolella, ja heidän puillaan oli vielä noin kahden päivän lasku.\n\nMiehet katselivat saamattomina. Ei näyttänyt tässä joukossa olevan\nsellaista miestä, joka olisi odottelematta mennyt laukaisemaan ruuhkaa.\n\n— Miten ruuhka syntyi? — kysyi Kalle.\n\n— Muutamia puita lienee tarttunut kivenkoloihin koskessa ja niskalla\nsattui olemaan suurempi nippu tulossa.\n\n— Toista ruuhkaa ei saa syntyä tällä työmaalla. Onko miehissä ketään,\njoka menee laukaisemaan?\n\nEi näyttänyt olevan.\n\n— Tänne kirves ja haka. Ja heti!\n\nKalle Nurmen ääni kalskahti kuin kylmä teräs. Olipa hän ennenkin\ntuollaisia selvittänyt, mutta noille toisille se kyllä olisi kuulunut.\n\nSaatuaan kirveen ja haan Kalle juoksi ruuhkalle, löysi puun, joka\npidätti ruuhkaa. Silmäys joka puolelle, tarkka arviointi, miten oli\nmeneteltävä, ja sitten alkoi kirves heilua. Pomo kuului kiroilevan\nmiehille rannalla ja huusi Kallelle: — Olkaa varovainen!\n\nSulkupuu risahti, katkesi ja ruuhka nytkähti. Kallella oli haka käden\nulottuvilla. Vielä oli toinen puu katkaistava, ja sitten ruuhka\nvaltavalla voimalla alkoi purkautua. Tukkeja nousi pystyyn ja kaatui\naivan hänen vierellään. Vesi huljui saapasvarsilla hänen pujotellessaan\ntukilta tukille, nopeasti arvioiden, mihin milloinkin hyppäsi. Aivan\njo lähellä rantaa kohosi tukki salamannopeasti ja kaatuessaan löi\nmiestä hartioihin. Kalle oli menettää tajuntansa ja horjahti, mutta\näärimmäisellä tahdonponnistuksella sai harpatuksi rannalle ja kaatui\nkivikkoon. Hän tuli tajuihinsa vasta lääkärin häntä käsitellessä.\nOnneksi sattui maantie lähelle ja autokin paikalle ja matkaa\nkirkonkylään vain parikymmentä kilometriä.\n\n— Joko... liitokset ovat hajonneet? — sai Kalle kysytyksi, tuntien\npistävää kipua hartioissaan.\n\n— Onneksi ei mitään vakavampaa, kun nyt vain pysytte hiljaa vuoteessa\nmuutamia päiviä. Kuulin, että asutte Pihlatniemessä ja siellä kyllä\nsaatte asiallista hoitoa. Mutta muistakaakin pysyä vuoteessa.\n\n— En joutaisi.\n\n— Mutta on joudettava!\n\nOlipa nyt tämäkin, tuli Kallen mieleen autossa. Monta ruuhkaa on tullut\naikoinaan laukaistuksi, pahempiakin, ja nyt piti tämä sattua.\n\nKalle pääsi vuoteeseen, Pihlatniemen piharakennuksen hiljaisimpaan\nnurkkaukseen. Hilja tuli huoneeseen sairaanhoitajattaren puvussa,\nsilmät tuhreina. Näki, että tyttö oli itkenyt.\n\n— Sinäkö? — virkahti Kalle hämmästyneenä, katsellen Hiljan kaunista\npukua ja päähinettä.\n\nHilja koetti hymyillä.\n\n— Olenhan minä tätäkin ja... kyllä koetan hoitaa sinua. Mitä varten\nsinun pitikin mennä sinne ruuhkalle.\n\n— On mentävä... kun tarvitaan. Olihan hyvä, että näin sinut vielä.\n\nTyttö puristi Kallen kättä.\n\n— Sinun pitää olla aivan liikkumatta. Soitin lääkärille.\n\n— Soitit? Onko teillä puhelin?\n\n— On. Eikä sinua olisi sinne rahdattukaan, jos minä olisin tiennyt.\nOlisi saanut lääkäri tulla tänne.\n\nKalle jätti mielestään hetkeksi työn ja touhun ja katseli vain tuota\nihmeellistä, puhdaspiirteistä tyttöä. Eiköhän vain nainen ollut\nsairaanhoitajanpuvussa kaikkein kaunein.\n\nSeuraavana päivänä Kalle sai kirjeen veljeltään. Se oli lähetetty tänne\nhänen jälkeensä. Mitähän siinä mahtoi olla. Kalle avasi ja luki:\n\n Hyvä veli!\n\n Nyt näyttää, että me molemmat pääsemme suunnitelmiemme ja\n toiveittemme perille. Tämä jättiläislaitos alkaa valmistua ja\n ehkä jo muutamien kuukausien päästä saamme koneet pyörimään ja\n voimme ojentaa isännällemme sulfaattipalan, joka on syntynyt minun\n rakentamassani tehtaassa. Olen puhunut sinusta isännälleni, ja sinä\n pääset toteuttamaan mielihaavettasi, tekemään metsävalistustyötäsi,\n johon olet pyrkinyt. Palkka on riittävä ja saat asua minun luonani\n lepohetkinäsi. Eihän metsämies joudakaan kauan olemaan yhdessä\n paikassa. Niin pian kuin pääset, olet tervetullut.\n\n Jutellaan sitten enemmän, nyt on kiire.\n\n                                  Veljellisin terveisin Eino.\n\nKalle ojensi kirjeen Hiljalle, joka oli istahtanut vuoteen viereen.\nLuettuaan kirjeen tyttö näytti alakuloiselta.\n\n— Sinä siis menet näkymättömiin ja kenties kuulumattomiinkin, — sanoi\nhän.\n\nKalle muisteli, eikö näiltä seuduilta ollut tehty ostoja tuolle\nliikkeelle. Olipa niinkin, ehkäpä oli rahtauksia tänäkin keväänä\nrannoilla. Siinä tapauksessa tämäkin seutu kuuluisi hänen\nliikunta-alueeseensa.\n\n— Nämäkin seudut kuuluvat toimintapiiriini ja voit saada minusta joskus\nnälkäisen ja janoisen vieraan.\n\nTytön silmien loiste palasi. Kevät näytti sittenkin tulevan.\n\n\n\n\n12.\n\n\nRastas raksutteli metsissä liikkujalle, puheli pitkiä pakinoita sille,\njoka niitä ymmärsi. Toukokuun leuto sää pullisti lehtisilmut auki, ja\nmäkien rinteillä alkoi jo pihkainen nuori lehti tulla hiirenkorvalle.\nKevät oli ihanimmillaan.\n\nSydänmaatalon halkomies lohkoi niinkuin ennenkin faneerikoivua pinoon.\nKäskettiin jo kyllä säästää suurempia myyntipuuksi, mutta eipä joutanut\ntalon miehistä niitä kukaan leimaamaan, ei isäntä itsekään, ja niin\nsujahti pinoon arvopuita, ja pinomies sai sylensä nopeammin valmiiksi.\n\nRastaskin koetti haukkua halkomiestä:\n\n— Tyhmä mies, tyhmä mies, ottaa suuren puun, suuren puun. Lyö leppä\nmukaan, ota maasta, ota maasta.\n\nPinomies käänteli rastaan pakinan oman mielensä mukaiseksi ja\njatkoi työtään. Aitamies käveli visanäreitä etsimässä, ja missä\nnäki kyynärän mittaisenkin näreen taimen, sivalsi sen puukollaan ja\npisti kainaloonsa. Aitaseipään ottaja ei joutunut harvennusnäreitä\nhaeskelemaan. Mistä eteen sattui, hotaisi, ja metsä menetti näin\nparasta hyötytaimikkoaan kaikkialla maita ja viljelmiä halkoviin\naitoihin.\n\nPienemmissä paikoissa laskettiin jo ynnikätkin laitumelle nauttimaan\ntoukokuun auringosta ja pihkan tuoksusta, vaikka suuhunpanemista\nei näkynytkään vielä muuta kuin puun taimia. Kelpasipa nälkäisille\nelukoille männyntaimien kerkät ja metrin korkuisten koivunalkujen\nritvat, kaikki mikä vain eteen sattui.\n\nLämmin leyhyi metsässä, peipposet visersivät. Ihmisen niinkuin\neläimenkin oli mukavaa olla metsässä, tuntea talvisissa luissaan lämmön\nsiiran liikkuvan, päivettävän kilotuksen nahassaan. Metsäkin tuntui\nniin ihmeelliseltä, kun sen sokkeloissa liikkui.\n\nMetsälautakunnan miehet olivat liikkeellä. Pitkiä taipaleita ehti\nkarttua päivän mittaan. Välillä istuttiin ja ihmeteltiin ihmistä,\nluontokappaletta, joka näytti paikoitellen vihan kädellä rusentaneen\nmetsäänsä.\n\nRauhoittamaan oli lähdetty, mutta monessa paikassa oli metsänomistaja\nehtinyt jo niin tarkoin »rauhoittaa», että vain vesat olivat jäljellä.\n\nOli siinä Pohtikin miesten joukossa ja hikisenä koetti kellestää\ntoisten mukana, nyt hyväntuulisena, kun oli päästy kevääseen ja\nkauniiseen toukokuuhun ja kun oli puhetovereita tupakkatunnilla.\n\n— He hee, — hekaili vain Pohti, kun toiset pahan paikan nähtyään\nintoutuivat väliin sarvipäitäkin laskettelemaan.\n\n— Poratkaa vain nyt vuorostanne, minä olen jo vuosikymmenen porannut, —\nnauratteli Pohti. — Paikoitellen on otettu opiksi, mutta toisin paikoin\ntarjottu lapikkaan kantaa: Lähdetkös siitä mokoma metsän närhilintu\nrakuttamasta. Kyllä tässä osataan ottaa puuta, mistä otetaan ja\ntarvitaan.\n\n— Onpa siinä hakkausjätettä halkopuuksi, kun vain löisivät kokoon, —\nsanoi joku.\n\n— Sinnepä ne ovat jääneet edellisistäkin kaadoista mätänemään. Ei edes\npääse metsän oma kylvö nousemaan tuolta siivolta.\n\nMinkäs sille. Istuttiin ja pantiin tupakka. Ei tämä noituilemalla\nparantunut. Muut konstit oli keksittävä.\n\nJatkettiin taas matkaa, ja aukesi eteen suuri halkopuiroo, jossa miehet\nvetivät jälleen koivua kyljelleen.\n\n— Kenelle näin järeitä halkoja tehdään? — kysäistiin.\n\n— Valtiollehan nämä kuuluu tulevan.\n\n— Vai valtiolle pitää tehdä tukkipuista halkoja. Kenenkä maata tämä on?\n\n— Sen koipurolaisen, Matti Mahasen.\n\n— Eikö tämä Matti osaa faneeripuiksi säästää tuollaisia koivuja? Tokko\non käynyt faneeripuun ostajia?\n\n— Mitähän lienee käynyt. Onhan niitä liikkunut koivuja tiukkaamassa.\nKuuluu tämä Koipuron ukko tehneen halkotingin valtioon, niin se pitää\nnyt täyttää, kun on rahojakin saanut.\n\nMiehet jatkoivat matkaa. Kiitettiin siinä ukko valtiota, jolle\nei kelpaa huonompi puu uuneihinsa ja vetureihinsa. Samanlainen\nmetsänhaaskauttaja on tämä tielaitoskin niinkuin tyhmimmät puun\nsurmaajat.\n\n— Metsänomistajan syytähän se on. Sanoisi, että jos ei kelpaa huonompi\npuu, niin olkaa ilman ja ottakaa omista metsistänne.\n\n— Taitaa vain valtionkin metsillä olla omat isäntänsä, ettei niin\nvain pääse ottamaan. Siellä katsotaankin, mikä puu kaadetaan ja mihin\ntarkoitukseen.\n\nOlihan metsämiesten poluilla väliin kosteikkojakin. Saattoi tulla\npöllähtää yhtäkkiä raja ja sen toisella puolella muuttui kaikki\nkokonaan. Lohkot hyvin puhdistettuja ja harvennettuja ja vanhoista\nkannoista näki, että hakkuu oli suoritettu järkiperäisesti.\nKasvumetsänkin näki hyvin hyötyneen, niin että tiheitä myyntejä saisi\nomistaja toimitella.\n\nIstuttiin ja katseltiin. Teki hyvää metsämiesten mielelle nähdä\ntällaistakin.\n\n— Laskehan Pohti, kuinka paljon yksityismetsien tuotto vuosittain\nlisääntyisi, jos kaikki tällä tavalla hoidettaisiin, — sanottiin kannon\npäässä köhnöttävälle Pohdille.\n\n— Enpä minä sitä nyt tässä... Eikähän liene vielä nykyhetkelläkään\nedes selvitetty, kuinka paljon yksityismetsistä on tällä tavalla,\nasianmukaisesti hoidettuja, ja paljonko muita. Mutta kyllähän tuoton\nlisäys nousisi huikeisiin summiin. Ei siinä tarvitsisi ylikulutuksesta\nmarista. Saisi massakattiloita laittaa lisääkin.\n\nMetsä lauloi, peipponen visersi. Miehet matkaan taas ja taskukirjaan\nsellaiset paikat, missä kirveelle oli kielto annettava.\n\n\n\n\n13.\n\n\nMuutamalta pieneltä viljelysaukiolta kuului keväisenä iltana kirveen\nkalke ja vasaran naputus. Mitähän siellä mahdettiin naputtaa ja\nkalkutella? Keväthän on rakennusaikaa salolaisilla niinkuin muillakin,\njotta ei ihme, vaikka naputeltiinkin.\n\nSoukan Taave siellä naulaili uuden asuinrakennuksensa seiniä\nTuominiemen töyräällä, rakenteli hiukan uudenaikaisella tavalla.\nHänen palstallaan olisi kyllä ollut hirsiä rakennukseen riittävästi,\nmutta Taave oli käynyt edellissyksynä muutaman sukulaisensa luona\netelässä, aivan pääkaupungin liepeillä ja saanut täällä rakennusoppia.\nSukulaismiehellä oli ollut uudenaikainen asumus rakennuspahvista, joita\ntehtaat valmistivat ja suosittelivat käytettäviksi pienrakennelmissa,\nja miksei suuremmissakin.\n\nKyllä se sellainen vahva jämiläs piti tuulta ja pakkasta yhtä\nhyvin suuremmallakin alalla. Siitä ei tosin käynyt rakenteleminen\nkaksikerroksisia rakennuksia, joita pykättiin velkarahoillakin\nrakennuskuumeen aikana ja joiden toiset kerrokset, korkean satulakaton\nalle laitettuina, jäivät useimmiten vaatteitten kuivauspaikoiksi.\n\nTaave oli nähnytkin tällaisen yksikerroksisen käytännöllisen\npahvirakennuksen ja sattui vielä pakkassäitä hänen käyntinsä aikana,\nettä sai todeta tällaisen pitävän pakkasen loitommalla kuin tavallisen\nhirsiseinän, jota ei ollut tilkitty ja tuhrattu moneen kertaan,\nniinkuin se aina vaati. Taaven serkkumies oli tämän hauskan majan\nrakennellut jokseenkin kokonaan itse. Vain savujohdon oli muurari\nkäynyt nostamassa, ja siihen oli sitten liitetty tehtaassa valmiiksi\nmuurattu hella uuneineen ja toiseen huoneeseen samanlainen valmis uuni.\n\nJa lämmintä oli, oli niin, että hiki tahtoi kihota iltapuhdetta\nistuessa.\n\nNyt naulaili ja naputteli Taave jo itselleen samanlaista\nmallirakennusta. Hilkka, hänen nuori vaimonsa, keitteli kahvia perkkiön\nlaidassa, kiven kupeessa ja seurasi miehensä työtä silmät suurina,\nmutta suu hymyssä. Kummallinen mies, kun rakentaa pahvista eikä\nhirsistä.\n\n— Ehei hirsiä tällaisiin haaskata, — oli Taave sanonut. — Niistä\notetaan rahaa ja tehdään tarkempi ja halvempi asunto siitä, mistä\nse on tehtävä ja mikä on keksitty korvaamaan hataroita ja mätäneviä\nhirsiseiniä.\n\nJa uudenaikaisen hellankin Taave oli tuohon majaan sanonut\nhankkivansa, sellaisen kuin Niku-Laurinkin tuvassa on, ettei mene\npaljon polttopuuta. Jos nyt lämmin ja kestävä tulee, niin saapa olla\nylpeä Taavesta tässäkin suhteessa, että uusia uria aukoo näissä\nrakennusasioissa ja metsän säästössä. Se poika onkin sellainen, että ei\nhennoisi oksaa metsästä taittaa.\n\nPistäytyi siihen naapurikin, Vehkalan Mikko-isäntä, katsomaan Taaven\nrakentelemista, ja kun sitä hetken tarkasteli, alkoi vetää suupieltään\nkureelle.\n\n— Mitä vajaa Taave tähän pykää?\n\n— Asuntovajaahan siitä pitäisi kokoilla.\n\n— Ja paperista seinät. Hehheh...\n\n— Eipä kun rakennuspahvista.\n\n— Hy... eikö sopinut tehdä kerralla kunnollista ja hirsistä rakentaa?\n\n— Hirsistä! Aina vain hirsistä, — suuttui jo Taave. — Rakentakaa vain\nhirsistä, hävittäkää parhainta metsäänne, sellaisia puita, joista\ntulee parasta sahatavaraa ja tanterttia ulkomaille. Tehkää hataroita\nharakanpesiä hirsistänne, että saatte iskeä tilkeraudan kanssa moneen\nkertaan saumoja ja vuorailla päältä ja sisältä. Tehkää vain hyötypuusta\nrakennuksia toukkain syötäviksi ja muutenkin lahoamaan, niinkuin\nnäkyvät alkavan alushirsiltään lahota jo muutaman vuoden perästä. Minä\nrakennan sellaisesta aineesta, ettei lahoa ja pitää kerralla lämpimän\neikä tarvitse tikkana seinän saumoja naputtaa.\n\n— Hy, — hykähti naapuri ja istui kivelle miettimään.\n\n— Halvemmaksi kuitenkin taitaisi hirsistä tulla... jos tuo nyt lainkaan\npitää lämmintä, ohut pahvi, — arveli isäntämies.\n\nTaavelta pääsi suuri naurunhohotus.\n\n— Vai halvemmaksi. Kyllä kuljetaan sokeana rakennusasioissa. Tiedätkö,\nMikko, että tuollainen rakennuspahvilevy maksaa neljänkymmenen viiden\nmarkan paikkeilla, ja siinä on vähän yli neljä neliömetriä, niin että\nsaatetaan panna hinnaksi vaikka kaksioistakin markkaa neliöltä. Näitä\nmenee kaksi, yksi sisä- ja toinen ulkoseinään laudoituksen alle. Siitä\ntulee siis kaksikymmentäneljä markkaa. Laudoitus eli ulkovuorauslauta\nmaksaa tuollaisesta halvasta laudasta neljä markkaa neliöltä.\nNauloineen, kaikkineen seinä tulee maksamaan neliöltä kolmekymmentä\nmarkkaa, jos itse naulailee, ja kolmekymmentä viisi, jos vieraalla\nteettää.\n\nTaave veti pitkän savun piipustaan ja jatkoi:\n\n— Ja nyt saa naapuri itse laskea hirsiseinän hinnan, ettei tarvitse\nsyyttää minua väärin laskemisesta. Voinhan minä kuitenkin panna\nalulle. Viisimetrinen rakennushirsi on nykyään hinnaltaan neljänkympin\nnurkilla. Siis kahdeksan markkaa hirsimetri. Tästä viidestä metristä ei\ntule seinäneliötä, niin että yksi metri on otettava vielä lisää. Hirsi\nsiis jo yksistään maksaa tähän seinään neljäkymmentäkahdeksan markkaa.\nKirvesmiehet ottavat neljä markkaa hirsimetriltä seinän teosta, laske\nitse loppu, mutta pane mukaan tilkkeet, sisä- ja ulkovuoraus. Kyllä\ntiedät, mitä ne maksavat, kun olet äskettäin teettänyt.\n\nVehkalan isäntä innostui laskemaan. Raapaisi kohta korvallistaan ja\nsanoi:\n\n— Nouseehan se peijakas molemminpuolin vuorattuna sataan markkaan\nneliömetriltä, tämä hirsiseinä.\n\n— Sitä minäkin. Ja toukat syövät vielä hirsiseinää vuorauksenkin\nvälissä ja muutenkin hyötypuu harvistuu ja mätänee.\n\n— Eipä saata kieltää. Miten sitten pahvi kestänee.\n\n— Mikä sen on kestäessä, kun se on kestäväksi tehty. Tällaisella\ntyöläisen järjelläkin sen käsittää, että ei se syövy eikä mätäne eikä\nkelpaa toukankaan ruoaksi. Tyhmästä päästäni minä ennustan, että\nkahdenkymmenen vuoden perästä ei rakenneta enää yhtään hirsiseinäistä\nrakennusta. Hirret sahataan ja viedään ulkomaille ja roskapuusta\ntehdään rakennuspahvia. Siinä alkaa miljardeja säästyä Suomen kansalle.\n\n— Kyllä niinkin... jos tuo nyt vain pitää lämpimän, — myönteli Mikko.\n\n— Se on jo kokeiltu liikepaikoissa, kyllä pitää.\n\n— Voi peijakas, kun minäkin uhrasin uuteen työläisten rakennukseen\nsellaisen hirsipaljouden ja tuli vielä niin turkasen kalliiksi. Olisi\npitänyt noin rakentaa.\n\nMikko katseli Taaven rakennuksen pohjaa. Se oli betonista ja pikikerros\npäällä.\n\n— Mistä sinä tuon pohjanteonkin sait päähäsi. Tuollainen se pitää olla,\nniin eivät mätäne sillat eivätkä rotat pistä nokkaansa.\n\n— Sieltä suuresta maailmasta. Hitaastihan uudet opit tänne sydänmaille\ntulevat.\n\nMikko lähti mietteissään. Taave alkoi jälleen naputella. Rastas\nsoitteli peltoaitauksen takana, ja Taave vastasi iloisella\nvihellyksellä.\n\n— Kun minä osaisin sinua auttaa, — virkahti Taaven korea nuorikko.\n\n— Ota paistinpannu ja ala hakata nauloja!\n\n— Ettenkö muka vasaralla saa nauloja menemään. Sano vain, mihin\nisketään, niin näet.\n\nNiinpä alkoikin Taaven rakennukselta kuulua kahden vasaran naputus ja\nväliin iloisena kajahtava nauru, kun tämä reipas pari rakensi pesäänsä\nkilpaa siivekkäitten kanssa, jotka nekään eivät malttaneet valoisina\nöinä nukkua.\n\nEi malttanut Niku-Laurikaan tällaisena yönä nukkua. Raikas ilma kantoi\nkalkkeen Taaven rakennukselta Niku-Laurin perkkiölle, ja lähtipä mies\nkatsomaan, miten naapurin rakennus edistyi. Katseli sitä puolelta ja\ntoiselta ja virkahti Taavelle:\n\n— Hyvä tulee. Äläkä tee kattoa päreistä, vaan huovasta, joka tulee yhtä\nhalvaksi, mutta kestää.\n\n— En minä tästä tulen pesää ole aikonutkaan. Myyn pärepuut ja sillä\nrahalla saan huopaa. Siihen ei pysty kipinän kynnet.\n\n— Niin vain. Näytetään me vähäväkiset suuremmille esimerkkiä näissä\nasioissa.\n\nIdän taivas alkoi ruskottaa. Aurinko nousisi kohta. Hetkiseksi täytyi\nmajan rakentajienkin heittäytyä lepäämään. Lauri lähti perkkiölleen\nkesäöistä polkua, jonka kahden puolen metsä valvoi onnellisena uudesta\nlehdittymisestään.\n\n\n\n\n14.\n\n\nRohkeina luotiin maan teollisuutta. Teräksinen tarmo ja\nsilmääräpäyttämätön pelkäämättömyys sai nousemaan lisäpyöriä\npuunjalostukseen.\n\nSitä mukaa kuin vienti kasvoi ja maahan tuli rahaa, alkoi\nkotimarkkinateollisuuskin elpyä.\n\nTyöttömyys alkoi vähentyä. Puunjalosteitten valtasuonesta riitti\npienemmillekin suonistoille, ja valoisampia toiveita tulevaisuudesta\nalkoi herätä.\n\nKuumeisella kiireellä luotiin Vuohilaaksonkin uutta suurtehdasta,\nja Eino Nurmi kiristi lepohetkensäkin työhön. Usein keskellä yötä\nhänen nähtiin ilmestyvän ahertavien miesten pariin ja leikkisä\nkohottava sana oli aina valmiina. Hänen alaisensa insinöörit luulivat\nensin Eino Nurmen vakoilevan heitä, mutta tulivat käsittämään, että\ntyön korkeapaine ajoi hänet silloinkin rakennukselle, kun ei olisi\ntarvinnut, ja välit tulivat hyviksi. Hoikkaa miestä, joka oli kuin\nteräsjousi, kunnioitettiin toverienkin keskuudessa, ja työläiset\nolivat hänestä suorastaan ylpeitä. Tehdasrakennukselle oli kulkeutunut\nlukuisasti ammattimiehiä, jotka olivat ennenkin olleet tällaisessa\ntyössä, mutta ensimmäisen kerran he näkivät miehen, joka osasi\nsuhtautua oikealla tavalla työläisiin ja samalla myöskin ottaa heistä\nkaiken luomuksensa hyväksi. Hyvälle miehelle aina tehtiin ja koetettiin\nparasta.\n\nNiinpä olivatkin ennätysajassa valmistuneet tehtaan rakennukset, ja\nkoneita asennettiin paikoilleen. Se oli jättiläistyötä, jonka painetta\nja voiman suuruutta salon mies olisi varmaankin kauhistunut. Kun astui\ntähän kihisevään ja teräsjousilla liikkuvaan miesjoukkoon, tunsi sen\nvoiman uhon omassakin ruumiissaan.\n\nYksikään ei saanut tuumaakaan laimistua tehtävässään. Siitä olisi\njo kärsinyt toinen ja kolmas, kokonainen työryhmä. Tässä jos missä\noli paikallaan sana kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Ilmankos\nkerrottiin erään maan vastaavista töistä, että ne viruivat vuosikausia\nja tehtiin miten sattui. Kun vihdoin koko laitos saatiin käyntiin,\nromahti jokin osa ja oli aloitettava uudestaan.\n\nTäällä oli asentajia miehineen monista konetehtaista, ja kiireelliseksi\njulistettu työ ei olisi sujunut, ellei jokainen olisi koettanut\nparastaan. Joukossa oli vierasmaalaisiakin, ja työssä ollessa monet\nsuomalaiset tekivät vertailuja ja huomasivat olevansa kilpailukykyisiä.\nHymyillen toisilleen siitä huomauteltiin, ja mestarit ja insinöörit\nhymähtelivät mukana. Kylläpä vain heidän pojillaan sopi yrittää.\n\nEino oli antanut tiukan jyrkät määräykset alaisilleen, että töissä oli\npienintä piirtoa myöten noudatettava varovaisuutta, jotta säilyttäisiin\ntapaturmilta. Hänestä olisi ollut hirveää, jos työhönsä kaikin voimin\nja mielin kiintynyt elinvoimainen mies olisi menettänyt työkykynsä\nkokonaan tai osittain. Niinpä ei tällä jättiläistyömaalla ollutkaan\nsattunut muuta kuin jokin pienehkö tapaturma, joka olisi voinut olla\npahempikin. Työtä johtava mestari sai ankaran varoituksen. Einon\nmielestä ei työläisjoukko ollut vain työtä suorittavaa massaa, vaan\nyksilöitä, joitten elämä oli kallisarvoinen sekä heille itselleen että\nkoko yhteiskunnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEino ei ollut joutanut käymään pääjohtajan puolella koko viikolla.\nSinikka oli kerran soittanut hänelle kysyen, eikö hän näyttäytyisi\nvaikka pikimältään. Nyt oli lauantai ja päivävuoro juuri alkanut.\nEino oli menossa tarkastuskierrolleen, ja siihen tupsahti Sinikkakin\nharmaassa suojapuvussaan. Tyttö näytti aikamoiselta herkkupalalta, eikä\nollut ihme, jos ohi kulkevat miehet vilkaisivatkin häneen, samalla\nkunnioittavasti tervehtien heitä molempia.\n\n— Mitä sinä puuhaat tuollaisessa puvussa? Aiotko pyrkiä tänne työhön? —\nnaurahti Eino.\n\n— Maanantaina kyllä pääsisi sihtiosastolle siivoamaan.\n\n— Minä tulen, — sirkutti Sinikka, naulaten loistavat silmänsä\nEinoon. — Nyt tulin kysymään, etkö mitenkään voisi lähteä pienelle\nkalastusretkelle, kun on näin kaunis ilma ja minun niin tekee mieli.\n\n— Milloin?\n\n— Vaikka heti. Otetaan pitkäsiima ja keittovehkeet.\n\n— En pääse ennen töitten loppumista.\n\nTyttö suipisti suutaan ja ynähti tyytymättömänä.\n\n— Sinä et lähde enää mihinkään kanssani.\n\n— Lähden työpäivän päätyttyä. Velvollisuus ennen kaikkea.\n\n— Mennään sitten. Minä laitan kaikki valmiiksi.\n\n— Selvä on. Soita sitten!\n\n— Kiitoksia, herra yli-insinööri! Nyt minä pengonkin koko päivän kuin\nmuurahainen puutarhassa.\n\nSinikka pinkaisi, Eino aloitti kiertonsa ja huomasi eräällä osastolla\nmestarin ajelevan muutamia väsymyksestä melkein horjuvia miehiä\nnukkumaan. Valoisa ilme levisi miesten kasvoille heidän huomatessaan\nEinon lähestyvän.\n\n— On aikaa maata sitten, kun pyörät ensin on saatu pyörimään, — sanoi\njoku miehistä.\n\n— Mitä iloa niitten pyörimisestä on, jos uuvutte ennen aikojanne. Mars\nvain nukkumaan, miehet, ja makeata unta! — sanoi Eino.\n\nMiehet juttelivat mennessään Einosta, joka huolehti heistä kaikella\ntavalla ja oli kuin veli ikään. Eino siirtyi keitto-osastolle, jossa\noli saatu jälleen yksi keittokattila paikoilleen. Insinööri Kanto oli\nollut mukana koko yön tätä pusaamassa ja näytti väsyneeltä. Paikalle\ntuli muuan hyvin pidetty etumies, Vänttinen, ja istahti vetämään\ntupakkalaatikkoa taskustaan.\n\n— Puoliyöstä lähtien on tehnyt mieli savuja niin, että kurkkua on\nkuronut, mutta eipä ole joutanut tulta raapaisemaan.\n\n— Otetaankin nyt täältä sen urakan päälle, — sanoi Kanto ja ojensi\nkoteloaan Vänttiselle ja Einolle. — Hyvin tässä nyt ansaitaan\nlauantaisauna, vaikka miehet ehdottavatkin, että painettaisiin\nedelleenkin samalla voimalla.\n\n— Väliin on kuitenkin otettava henkeä takaisin, — sanoi Eino. —\nKorkeimmaksi työkouluksihan tämä laitos kelpaisi näillä saavutuksilla.\n\n— Eihän ihminen aivan koneeksi tule, vaikka meidän miehet alkavat\nyritellä, — sanoi Kanto.\n\nVänttinen hymähti pyöritellen tyytyväisen näköisenä savuketta\nsormissaan.\n\n— Sellaisethan ne ovat miehet kuin miesten johtajatkin.\n\n— Niin on, kun vain löytää yhteistoiminnan ja ymmärryksen kultaisen\nsuonen, — sanoi Eino. — Jos ei ole leikkiä tällaisten suunnittelu, niin\neipä ole leikkimistä kokoominenkaan. Miehiä siinä kysytään.\n\nEino mietti, että olisi varsin hyvä metsänkasvattajienkin ja myyjien\nnähdä tällaistakin työtä, jota metsien jalostamiseksi tehdään. Ei ole\ntämä aivan haravan ja viikatevarren kapsehtimista. Yhteisymmärrystä\nkaivattaisiin silläkin taholla hiukan enemmän, jospa usein toisellakin\npuolella.\n\nPäivemmällä insinööri Riutta soitti Einolle, pyytäen tätä pistäytymään\nluonaan. Eino mietti, mitä asiaa pääjohtajalla mahtoi olla, ja meni.\n\nRiutta muhoili.\n\n— Sinua saa nykyään vain narrailemalla yhteiselle aterialle, ja\ntoivottavasti et nyt pane vastaan, — sanoi hän Einolle.\n\nJo aikaisemmin pääjohtaja oli esittänyt lähempää tuttavuutta, ja Einon\nmielestä se oli suuri luottamuksen osoitus. Riutta näyttikin kaikin\ntavoin kansan mieheltä. Enemmän ihmistä, vähemmän arvonimeä, näytti\nolevan tämän erikoisen miehen tunnuksena.\n\n— Minulla on ollut työtä, — puolusteli Eino heidän istuessaan pöytään\nyksinkertaiselle päivälliselle.\n\n— Sen tiedän. Sitä on ollut liian paljon, mutta kuumimmassakin\ntaistelussa jokaisen täytyy suoda itselleen hengähdystauko. Mehän\nolemmekin jo sitä paitsi voitonpuolella, niin että voimme suoda\nitsellemme tänään ja huomenna rauhan sunnuntain, kun ulkona on niin\nkaunis kesäkin.\n\nSinikka ilmestyi yksinkertaisessa pumpulipuvussaan.\n\n— Minulla on jo kalastusretkeä varten kaikki valmiina, — sanoi hän\nEinolle. — Ethän vain aikone perääntyä?\n\n— Minäkin tulisin mielelläni mukaanne, mutta minulla on kokous, joka\nkestää myöhäiseen, niin että vasta huomenna aamupäivällä voin liittyä\nseuraanne, jos haluatte.\n\n— Eikö mitenkään jo tänään? — kysyi Eino. — Kun muistaa muiden\nhengähtämistä, pitäisi muistaa omaansa. Siellähän kuuluu olevan\nerämajakin ja eräilyhän lienee jokaisesta ihanaa.\n\n— Niin on, ja sen hartaampaa erämaankävijää ei olekaan kuin minä, mutta\ntänään en pääse. Mennään sitten joukolla jonakin toisena lauantaina,\nkun on sopiva ilma. Mutta kalakeitolle tulen huomenna, jos teissä on\nmiestä ottamaan keittokalat.\n\n— Kyllä. Tulemme hakemaan sinut moottorilla, kun sanot määräajan, —\nsanoi Sinikka.\n\n— Vaikkapa kello kymmenen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelu siirtyi tehtaaseen. Se oli lempilapsi, josta kannatti\npuhua. Riutta mainitsi suunnitelleensa lähiseudun metsänomistajille\nretkeä tehtaalle sitten, kun sen paalutuspäästä pinottaisiin valmis\nmassa ulosvietäväksi. Sellainen aina lähentäisi metsänkasvattajia\nja puunjalostajia ja opettaisi ymmärtämään toisiaan ja yhteistyön\nmerkitystä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nEino oli jättänyt ennen retkelle lähtöään kirjelipun veljelleen, jos\ntämä sunnuntain seutuna sattuisi ilmestymään Vuohilaaksoon, että\nlöytäisi heidät rannikolta tietyltä paikalta. Velimies pistäytyi vain\nsilloin tällöin hänen luonaan, ilmestyi usein sunnuntaina ja lähti jo\nmaanantaina varhain aamulla. Uusi työala oli ottanut miehen kokonaan,\nja päivääkään hän ei halunnut hukata muuhun kuin työhönsä. Hän oli jo\nsaanut työstään näkyvääkin jälkeä, joten se ei ollut turhaan tehtyä.\n\nSamoihin aikoihin tänä suvisen kauniina lauantaipäivänä, jolloin\nSinikka ja Eino virittelivät kahvitulta Raitajärven muutamassa\nneitseellisessä lahdelmassa eräsaunan liepeillä, lopetteli Nurmen Kalle\nKyykorven kylässä joittenkin kylän miesten kanssa metsänkuivausojien\nkepittämistä. Jo aikaisemmin hän oli saanut Kyykorven miehet\ninnostumaan vesiperäisten metsiensä kuivatuspuuhaan, kun siihen oli\nedullisesti saatavissa varoja ja kun kuivatusta kaipaava metsäala\nalkaisi tuottaa kasvunlisäystä.\n\nViimeinen keppi oli lyöty, ja miehet istuivat täyttelemään piippujaan.\n\n— Nythän se on tehty. Ei muuta kuin sopivina aikoina käytte luomaan\nojaa ja panette lisäksi muutamia miehiä työhön. Rahoja alkaa tulla sitä\nmukaa kuin työtä suoritetaan. Tuo lohkon eteläpää antaa jo muutamien\nvuosien perästä runsaat metsätulot, joten nyt saamanne rahat jäävät\nkuin löytörahoiksi, — puheli Kalle miehille.\n\n— Kyllähän tämä nyt jo siltä tuntuu, että ei tässä työt hukkaan mene, —\nmyöntelivät miehet, vaikka vielä talvella olivat vastustelleet.\n\n— Joo, onhan se hyvä, että autetaan tällaisissa asioissa. Tekemättä\nnämä muuten jäisivät.\n\n— Ja siinähän sitä on ansiota itselle ja antaa hiukan toisillekin.\nPitää panna jo Uuttu-Ville ja Neva-Lassi aloittamaan. Kun suvitouot\nsaadaan tekoon, joutaa tästä jo itsekukin lisäksi. Jääpähän vähemmälle\nse pirtin penkkien paineleminen.\n\n— Se kyllä joutaa jäädä. Kyllä jokaisella viljelmällä jää maatöiltä\naikaa metsällekin, kunhan se vain käsitetään. Tulee uusi aika maan\nmetsille, — ennusti Kalle.\n\nKorpirastas viserteli. Mustavetiset lammikot kiiltelivät metsän\nkohdussa. Puusto tällaisilla alanteilla oli kitukasvuista. Suorimmet\nhyllyivät vetisinä, ja kuovit huutelivat valitellen, kun kuivaa pesän\npaikkaa ei tahtonut löytyä! Näitä suorimpiä, pienempiä ja suurempia\noli paikoitellen tiheässäkin. Muutamia ylävämpiä oli hiukan raivattu\nviljelykselle, mutta enin osa hautoi lihavaa mutaansa hyödyttömänä,\nkamarallaan vaivaiskoivutupsuja.\n\nMiehet olivat lähteneet pihoilleen ja pirteilleen. Kalle harppoi\nnevojen poikki rintamaille ja suuntasi Pihlatniemeen, jossa keväällä\noli parannellut ruuhkalla saamaansa iskua. Hilja oli ehkä monena\nlauantain iltapäivänä silmännyt kylätielle, eikö näkyisi tuttua\ntulijaa. Olihan hän luvannut joskus pistäytyä, aivan odottamatta,\nmilloin matka sattuisi näille maille. Matkaa oli siitä, mihin oli\nviimeisen ojakepin iskenyt, kymmenisen kilometriä, mutta sellainenhan\noli pieni matka saloilla.\n\nKoivikot loistelivat nuoressa, paisuvassa lehdessään. Lehtipihkan\ntuoksu täytti ilman, käki kukahteli. Kepeästi nousi jalka koukeroisella\npolulla, joka yhtyi hiukan leveämpään metsätiehen ja siitä kohosi\nvaaralle, laskeutuakseen Pihlatniemen maille ja taloon, välkkyvän veden\nrannalle.\n\nKalle istahti Pihlatniemen peltoveräjän pieleen hetkiseksi,\nennenkuin meni taloon. Käki lensi läheiseen puuhun ja alkoi\nkukahdella. Olisikohan tuo hänelle. Kalle laski. Kolmekymmentä...\nneljäkymmentäviisi. Oho, jopa ennusti pitkiä elinvuosia, jos kerran\nennusti. Tässä ajassa hänkin ehtisi nähdä työnsä ja toistenkin\ntyön tuloksia metsien hyväksi. Ehkäpä silloin ei olisi enää yhtään\ntaimetonta aukioalaa niinkuin nyt, ja metsiä hoidettaisiin niinkuin\npuutarhoja.\n\nEi ehkä näkyisi hataroita ja kolkkoja asumuksia saloilla ja\nsydänmailla. Viljelykset ja metsä antaisivat runsaita tuloja, puutetta\nei tapaisi missään eikä ennenaikaista vanhuutta.\n\nTalosta kuului ääniä, sauna puhalteli oviaukostaan huuruja. Nurmen\nKalle heräsi mietteistään ja lähti ripeästi pihaan. Tämän ja huomisen\npäivän hän saisi levätä, mutta sitten taas palikat pitkin sydänmaita.\n\nPihalla oli isäntä, vaikka Kalle ehkä oli toivonut jonkun toisen\nolevan. Isäntä ilostui vieraan tulosta. Sanoi ajatelleensa, etteipä\nmies taida enää jälkiään muistaakaan.\n\n— Mennäänpä levähtämään ja sitten saunaan. Pääset nuotan peräisillekin,\nkun oltiin ensi kertaa nuotalla ja sattui kalaa tulemaan.\n\nMetsämies tunsi erikoista nautintoa heittäytyessään vanhanaikaiseen\nkeinutuoliin ja tuntiessaan huoneen raikkaan ilman, joka tuoksui\npuhtaalle vaatteelle ja koivunlehville. Punertavahonkaiset seinät\nnäyttivät ystävällisiltä ja... niin, olihan hänellä täällä jo monia\nkauniita muistoja. Tuosta ikkunasta paistoi kuu, kun hän talvella tuli\nensi kertaa tähän huoneeseen.\n\nIsäntä sanoi menevänsä sanomaan kahvista, ja Kalle jäi yksinään\nkeinahtelemaan tuolissa, joka piti niin kodikkaasti sylissään. Pihamaan\nyli juoksi joku, valkoinen esiliina hulmahti. Kynnyksellä pysähtyi\npunastunut tyttö, ruiskukkasilmät läikehtien.\n\n— Tervetuloa! Koko päivän on minusta tuntunut niinkuin tulisit. En\ntiennyt, odottaako vai ei.\n\n— Nytpä tiedät, kun näet.\n\nUlkona oli kevät kauneimmillaan. Nuoreen lehteen se tuntui käyvän\ntäälläkin sisällä. Elämä tuntui sanomattoman rikkaalta, nuoren miehen\nvalitsema laaja työsarka helpolta.\n\nTätä työtään Kalle kuvailikin myöhemmin Hiljalle. Siinä kuvailussa\nnousivat sydänmaitten tähän asti nukkuneet asukkaat toisin silmin\nkatselemaan suuren luonnon lahjaa, metsiään. Aukiot alkoivat työntää\nnuorta taimikkoa, tiheiköt raivautua saamaan väljyyttä ja kasvuvoimaa\nihmisen avusta, joutilaat suot pursumaan kallista kansallispääomaamme\nkoivua, ja harmaat ja hatarat asumukset muuttuisivat punaisina\nhohtaviksi onnen majoiksi, ympärillään muutakin kasvullisuutta kuin\nperunaa ja kämmenenalan kokoisia vihannesyritelmiä, joissa oli tähän\nasti vain vaivaista naattia.\n\nÄlykäs tyttö kuunteli. Silmäin sini läikähteli. Lomaan virkahti\nmesihuuli:\n\n— Kunpa me naisetkin voisimme tehdä jotakin metsien hyväksi.\n\n— Tepä juuri voittekin. Ensiksikin panette miehet heilumaan metsissä ja\nsitten säästätte kotipuuta, vaaditte sellaiset uunit ja hellat, että\nmetsät ja työvaivat säästyvät. Emäntäväkihän on muutenkin talon tuki ja\nturva, ja kukapa sen paremmin sopisi metsienkin suojelijaksi.\n\nKäki kukahteli, honkaisen huoneen pöydällä tuoksui tuomikimppu.\nLeivoset visertelivät pihamaitten yllä suvisen suloisena\nlauantaiehtoona. Sen voi kuvitella vaikka onnen lauluksi maan metsille\nja tulevaisuudelle.\n\nJohan oli saatu viljelmilläkin kasvamaan kaksi tähkää, missä ennen\nkasvoi yksi. Kyllä metsäkin kykenisi antamaan vielä kaksi puuta siellä,\nmissä nyt antoi vain yhden.\n\n\n\n\n16.\n\n\nNestori Kuoppa, ulkopuoleltaan kokolailla komealta näyttävän Kuoppalan\ntalon isäntä makaili kohmelossa kamarin sängyllä, käsi kääreissä. Oli\najella rutuuttanut autonsa ojaan humalahujakassa, ja hyvä, että siinä\npyöräyksessä henki säilyi eikä muutakaan suurempaa vammaa tullut. Auto\nsärkyi, mutta saapa noita, mietti Kuoppa, kun vähän yritti harmittaa\nauton meno.\n\nKuoppa vääntyi istumaan sängyn laidalle ja koetti muistella, mihin\nne viimeiset metsärahojen rippeet menivät. Tätä huminaa oli ollut\nviikkokaupalla ja harjakaisten pitoa loppumattomiin. Eipä hyvä taas\nhujahtanut tästä remuamisesta, vaikka aikanaan oli olevinaan hauskaa.\n\nJyskähti siinä lomassa mieleen Kuoppalan suuri velkataakka. Kymmenisen\ntuhatta oli tullut kuitenkin metsärahoilla lyhennetyksi pieniä velkoja,\nmutta suuremmat jäivät ennalleen ja niistä kiristeltiin. Tiedettiin\nKuopan saaneen nelisenkymmentätuhatta, ja nyt hätisteltiin.\n\nMihin hän oikein oli pistänyt menemään lähes kolmisenkymmentätuhatta?\n\nEi jaksanut miettiä eikä muistella, ennenkuin sai tujauksen,\nkohmelokopsut. Piti panna renki hakemaan.\n\nNestori könti pirttiin. Siellä istuivat miehet keskellä koreata päivää\nsuutaan roihaten. Eivät välittäneet töistä mitään silloin, kun hän oli\ntällaisella tuulella. Emäntä koetti käskeä, mutta ei saanut liikkeelle.\n\n— Mitä siinä nojoilette? Työlle siitä!\n\nKuoppa kutsui Iiska-rengin, ryyppykaverinsa ja apurinsa kamariin, ja\ntoiset miehet kureilivat suutaan sille kutsulle. Kohmelo on äijällä\nankarimmillaan. Kopsuja on Iiskan mentävä hakemaan.\n\nMiehet eivät pitäneet kiirettä lähtiessään työhön, mutta Iiska polki\njo kuin vimmattu pyörällään kylätielle. Pian on Nestor, kaikkien\nmetsärahojaan taivaan tuuliin kylvävien rempsatalojen isäntien\npäänestor saava kopsunsa, että pääsee taas liikkeelle.\n\nNiitä odotellessa kaiveli isäntä rohtokaappien tipat ja viimeksi\ntekaisi nasevan kupin emännän reumatismisiin niveliinsä varaamasta\ntenttupullosta. Sekin auttoi hädän hetkellä.\n\nNäyttipä, näyttipä jokseenkin synkältä kuitenkin tällä kertaa\nKuopasta elämä. Velkamiehet ahdistivat. Metsä oli antanut viimeiset\nriekaleensa. Oli antanutkin jo vuosikymmenien aikana sellaiset\nsummat, ettei kehdannut ajatella. Nyt oli lopussa. Vasta poika pääsee\nmyymään, jos hänessä on eläjää ja olijaa. Pitkin kyliä huojuu jo sekin\nrenttuilemassa.\n\n— Piru sentään tätä elämää, — tuhahti Kuoppa ja kieri sängyssä\ntuskissaan. — Eikö se Iiskakaan ala jo joutua, ettei ehtisi henki\nlähteä. Sydän hakkaa kuin valloilleen päässyt taskukello.\n\nEmäntä tuli silmät punaisina kamariin ja alkoi huokailla. Näki selvästi\nlopun tulevan talolle ja kaikelle, mutta ei uskaltanut paljon purista\nNestorille.\n\n— Joko kävit maksamassa Nuutisen tuomion? Oli laittanut sanan, että\nhuutokauppa ilmoitetaan.\n\n— Kyllä minä asioista huolen pidän, — karjaisi Nestor, mutta muisti nyt\nvasta koko Nuutisen tuomion, johon olisi näistä tukkirahoista pitänyt\nsäästää.\n\nEmäntä huokaili, meni jalkojaan laahaten. Ei jaksanut enää töitään\ntehdä, niin otti kipeälle tämä elämä. Missä lienee taas Anttikin.\nNiillä retkillään on ollut jo kaksi päivää. Ei edes tiedä, onko elossa\nvai ojassa.\n\nKuoppa kirosi Nuutisen tuomiota. Mistä tuli nyt viitisen tuhatta, kun\njokin satalappunen oli enää lakkarissa. Kun ei sitä asiaa muistanut,\nvaikka muita pienempiä makseli remmatessaan kirkonkylässä ja muualla.\nMikä heitä kaikkia muistaa.\n\nIiska tuli povi pullollaan. Eipä ole hätääkään. Kai tästä vielä\njotenkin selviää, kun jaloilleen pääsee.\n\n— Tiukalle otti, mutta kun oli mies asialla ja ison talon isännästä\nkysymys, niin lähteä piti.\n\n— Hae keittiöstä kahvia!\n\nNestor kulautti ensi hätään, ähkäisi, pisti tupakan. Ihme, miten alkoi\nheti helpottaa, kun nielusta alas pääsi.\n\nIiska toi pannun ja kupit, tehtiin löräykset, ja jopa Nestorin silmät\nalkoivat kirkastua. Ei tuntunut sekään Nuutisen asia enää niin pahalle\nkuin äsken. Onhan talossa vielä hevoskopperia ja lehmämullikoita. Pitää\nmyydä ja maksaa.\n\nJyskähtivät siinä toiset suuremmat asiat mieleen, mutta ne oli\ntyönnettävä loitommalle. Nyt piti vain parannella itseään. Huomenna\non käytävä teurastajalla sopimassa. Iiska saa viedä ruunikon Toikan\nukolle, joka sitä tuonaan osteli.\n\nKuopan kieli selvisi, ja Iiskalle, uskotulle, oli haastettava näistä\nremmailuista ja mainittava, että vähän luiskahti vikaan, mutta ei\nhuudella.\n\n— Höö... onhan tässä vielä olemista, — naurahti Iiska, laittoi uudet\nkupit ja alkoi puhella mukavia haihduttaakseen Nestorin painajaisia.\n\n— On... onhan tässä vielä olemisia, ettei aivan maantielle. Huippista\nvain. Olit kunnon mies, kun niin pian sait tätä käsiisi. Olisi pitänyt\nvain yksintein hiukan enemmän.\n\n— Ei kai tauti yhdestä lähde, — nauroi Iiska ja veti takataskuistaan\nvielä kaksi pulloa, jotka kätki patjan alle.\n\nKuoppa riemastui.\n\n— Nyt pidetäänkin sitten rokulipäivä. Akat saavat laittaa hyviä ruokia.\n\n— Kyllähän aina työtä ehtii... hauskat hetket pitää ottaa lennosta.\n\n— Joopajoo. Surua ei tule, vaikka metsästä menivät viimeiset saikarat.\nMenivät rahat ja auto ojaan, mutta Kuoppalan Nestor istuu kuitenkin\ntässä.\n\n— Pääsee siellä metsässä vielä käki kukkumaan.\n\n— Ja onpahan väljempi muutenkin liikkua, kun ei ole puita tiellä, —\nhohotti Kuoppa, laittoi taas kupin ja oli tyytyväinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiku-Laurikin oli saanut metsärahoja. Pomo oli käynyt tuomassa\nmetsävarttaalin, ja pieni pirteä lepohetki on Niku-Laurilla terhakan\nvaimonsa kanssa.\n\n— Pitäisikö näistä sinulle antaa? — kysyi Lauri, vaikka tiesi, ettei\nvaimo milloinkaan pyytänyt rahaa. Sai voista, munista ja milloin\nmistäkin myytävästä, joka riitti talouteen ja jäi tähteeksikin.\n\n— Mitä minä rahalla teen. Vie vain pankkiin.\n\n— Jos satun siellä repeämään ryypylle niinkuin ryyppytalojen isännät\nmetsärahoja liikutellessaan, — naurahti Lauri.\n\n— Sehän taitaisi olla kerta ensimmäinen.\n\nLauri katseli myhäillen siistiä kotiaan, muhkeaa vaimoaan. Poika nukkui\nkehdossa. Työllä ja toiminnalla oli määränpää.\n\n— Jos ottaisin noista rahoista viisisataa Patosuon metsäpalstan\nojimiseen, — arveli Lauri.\n\n— Ehdithän sinä sen syksyllä itsekin ojia.\n\n— Mutta jos varot saavasi minulle syksyllä sen rahan siinä tapauksessa,\nettä tarvitsen, niin vien kaikki pankkiin.\n\n— Saathan sinä enemmänkin.\n\nMolemmat nauroivat. Tämä oli kuin lasten leikittelyä. Metsärahoihin\nei ollut koskettu ennenkään. Tuokin uudenaikainen hella ja uuni oli\nmaksettu karjan anneilla ja muulla tulolla. Ei metsärahoihin hennonut\nkoskea. Ne olivat kuin lahjaa, jota ei henno hävittää.\n\n\n\n\n17.\n\n\nKuhnulan pihamaalla oli mukava piiputella helteisenä kesäpäivänä.\nLuuvan varjossa oli vilpoisempaa, ja siinäpä Ruti-Juuvel päästeli\nsavuja rouhekopastaan niinkuin veturin piipusta. Nytky-Joopi oli\nkaverina, joten juttu luontui.\n\nOli jo keksitty hirveitä valheitakin, ja mietittiin uusia. Ruti-Juuvel\noli aamupäivällä käynyt ruisvainioitaan katsomassa ja sepä nyt johtui\nkesken valhejuttujen mieleen.\n\nOli mennyt harvaksi ruis. Uhkasi leivätöntä talvea, kun ohrakin nirui\npoudan kynsissä.\n\n— Minkälaisia ovat rukiit siellä etäkylillä? — kysäisi Kuhnulan isäntä\nNytky-Joopilta.\n\n— No, näkyy siellä tähkät heiluvan. Ei ole oikein tullut katsotuksi, —\nsanoi Joopi makuultaan.\n\n— Kun tämän paikan ruis meni harvaksi.\n\nLötkötin katsomassa tänä aamuna. Ohueksi käy limppu ensi talvena.\n\n— Myyt vähän metsää, huiskautat. Siinä on konstia harvalle rukiille.\n\n— Tuota... ei ole paljon myytävää, kun on tullut hassatuksi.\n\n— Noo, eläähän perunoillakin yhden talven.\n\n— Pelkkä peruna turvottaa.\n\nNytky-Joopi ei sanonut enää mitään, torkahti. Mehiläinen turritti\npihamaalla, ja Ruti-Juuvel mietti, että harvaksi meni ruis eikä ole\nmetsässäkään enää ottamista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNurmen Kalle oli jo tehnyt muutaman valistuskäynnin Kähnälään, lähtenyt\nsieltä apein mielin, mutta ei aikonut niin vain hellittää tätäkään\nnukkuvaa kylää. Poikkesi nytkin Ruti-Juuvelin taloon ja tapasi miehet\npihamaalta. Löysi siitä luuvan seinustalta havutukin ja istahti\npuhuttamaan miehiä.\n\nEnsin olivat ne tavalliset korpelaisten vieraan katsomiset, mitä miehiä\nmahtaa olla. Nytky-Joopi ei ollut vielä nähnyt tätä miestä ja katseli\ntulijaa niinkuin rotta kissaa kolon suulla. Ruti-Juuvel tiesi ja\ntunsi jo Nurmen Kallen, eikä muuttanut mukavaa asentoaan. Niitähän se\ntietenkin taas samoja juttuja metsän hoitamisesta, kylvöstä ja muusta.\nJorutkoon nyt Joopi sen kanssa.\n\n— Kuulin, että tuo läheinen suo on tämän talon maita. Eikö isäntä\nalkaisi sitä raivauttaa metsän kasvulle, kun näyttää olevan siihen\nsopiva, — aloitti Kalle.\n\nRuti-Juuvel höristi suuria korviaan.\n\nMitäs, mitäs hiisiä se nyt haastoi tämä Nurmi-Tuomaan poika? Jotta\nsuotako metsän kasvuun... Jopa pitää vääntäytyä tarkemmin kuulemaan sen\nsatuja.\n\n— Että minkä kasvulle?\n\n— Koivuahan suot parhaimmin kasvavat, tuokin teidän suonne.\nPintamuokkauskin näkyy olevan helppo tehdä, ei muuta kuin ojat vain,\nkun on valmis viemärikin.\n\n— Jopa, jopa sinä nyt haastat... mitä haastanetkaan. Että suolla\nkoivuja kasvattamaan, — hörähti Ruti-Juuvel, ja Nytky-Joopikin veti\nsuunsa leveäksi.\n\n— Kyllä tämä oikeata haastamista on. Saisitte rahojakin suon ojimista\nvarten ja kylvöön hommaisin ilmaiset siemenet.\n\n— Ja kuinka nopeaan siitä sitten muka saisi koivua leikata, kuin muka\nviljaa ikään?\n\n— Muutamien vuosikymmenien kuluttua. Harvennuspuuta alkaisi saada\npolttopuuksi jo puolentoista vuosikymmenen perästä.\n\n— Vai niin. No kaikkea se mies puhuu. Mitä puilla kuolemansa jälkeen\ntekee?\n\n— Eikö isännällä ole poikia?\n\n— Lieneehän tuo joku räkänokka. Mikäpä heidän puuntarpeensa tietää.\nTottapahan metsä kasvaa.\n\n— Miettikääpä asiaa. Käyn joskus kuulemassa, — sanoi Kalle ja nousi\npyörälleen. Ruti-Juuvelin talo oli toki pyörätien varressa, vaikka\nisäntä ei näy ymmärtävän suolla koivun kasvatusta. Uuttapa se oli\nmonille muillekin.\n\nMuutamassa vastaleessa kävellessään Kalle tapasi vanhan miehen, joka\ntervehti ja kyseli, minne metsäneuvoja on menossa. Nurmen Kalle\ntarkasteli miestä ja kysäisi, mistä tämä hänet tuntee.\n\n— Tottahan nyt oman pitäjän kasvut. Sattuikin nyt mukavasti, kun\ntapasin. Tässä on tämä Myllykolu minun paikkojani, jos lienee kuultu\nsen niminen talopahanen. Sen maalla, tässä aivan lähellä, on suopatama,\njoka joutaisi vaikka puuta kasvaa, kun saisi vähän neuvoja.\n\nNurmen Kalle koki välistä yllätyksiäkin, ja tämäkin oli sellainen.\nPuhui tuolla suon metsittämisestä ja kuuli, ettei järki ylety\nsellaiseen, ja tuossa puhui samoilla ikäkymmenillä oleva mies suonsa\nlaittamisesta metsänkasvuun.\n\n— Se kyllä käy päinsä. Mennäänpä katsomaan ja tehdään suunnitelma. Onko\nisäntä aikonut hakea varoja suon ojittamiseen?\n\n— Senpä nyt näkee. Jos ei kovin kalliiksi tule, niin jos koettaisi omin\navuin.\n\nMyllykolun Roopen suo oli lähellä, samaa suojaksoa kuin\nRuti-Juuvelinkin, jota hän oli äsken esitellyt raivattavaksi nähtyään\nsen toista salotietä kulkiessaan.\n\n— Tässähän on valmis viemärikin ja suo mitä sopivin koivunkasvulle.\nMiten tulitte tätä ajatelleeksi? — kysyi Kalle ihmeissään.\n\n— Tuli tässä viime keväänä käydyksi etäsukulaisissa ja siellä tällainen\nsuo työnsi jo vartevaa koivun alkua. Sukulaismies kuuluu sen kymmenys\nvuotta sitten kylväneen, ja polttopuuta sieltä jo kohta alkaa saada\nharvennuspuusta.\n\n— Niin aivan.\n\nKalle harppoi suolla. Saipa kuitenkin tähän vanhanaikaiseen kylään\nyhden esimerkkipaikan. Näkemästään oli alkanut tuokin Myllykolun\nhiljainen mies miettiä suonsa metsittämistä.\n\nSuunnitelma syntyi pian. Myllykolussa, jonne isäntä pyysi, päätettiin\nasia panna paperille. Tien varrella oli talon metsämaita, ja ne\nnäyttivät hyvin hoidetuilta. Kalle mainitsi tästä, ja harvasanainen\nisäntä virkahti:\n\n— Onhan sitä hoidettu, minkä on osattu. Eihän sitä niin prikulleen, kun\nei ole tietoa eikä taitoa. Huonoa puuta kuitenkin jokainen osaa ottaa\nmetsästään kotipuuksi, että parempi pääsee kasvamaan.\n\n— Osaavathan muutamat. Suurisuuntaista valistustyötä kuitenkin vielä\nkaivataan.\n\n— Niinpä niin. Tässähän tämä talo on. Tämä on hiukan syrjässä, harvoin\ntänne vieras osuu.\n\nRoopen talo näytti siistiltä ja viljelykset kunnostetuilta. Niinpä\noli, että missä viljelyksiäkin huollettiin, hoidettiin metsääkin.\nKuka enemmän, kuka vähemmän. Kuitenkin metsä edes huomattiin jonkin\narvoiseksi.\n\nLähtiessään talosta sai metsämies ystävällisen pyynnön poiketa, milloin\nnäillä nurkilla liikkui.\n\n— Käyn toki mielelläni tällaisessa talossa.\n\nKevein mielin vaelsi metsämies suvisena ehtoona seuraavaan\npysähdyspaikkaan. Kun aina jokukaan valoisa paikka löytyi pimeilläkin\nnurkilla, tuntui työ helpommalta.\n\n\n\n\n18.\n\n\nKeskikesä läheni. Viljavainiot lainehtivat leudossa suvituulessa,\nja metsän vihreä kesäpuku täyteläistyi. Talojen ja töllien nurkille\nilmestyi lehtikerppuja ja saunavastoja, metsän suvisia tervehdyksiä\nsalolaisille. Elettiin kesän kauneinta aikaa.\n\nVuohilaaksossa oli aherrettu yötä päivää. Muutamat olivat luulleet,\nettä juhannukseen päästessä saadaan jo lämmintä massaa kouraan, mutta\nne laskelmat pettivät. Konerumiluksia ja valtavia keittokattiloita ei\nniin vain heitelty paikoilleen. Einokin tunnusti itselleen laskeneensa\nnopeampaa valmistumista silloin, kun veteli ensimmäisiä viivoja\npaperille. Eihän se ihme, jos tuli lentäneeksi liikaa. Kun oli tullut\nnäkemään viime kuukausien ankaran työn, hän huomasi kaiken sujuneen\nsittenkin ihmeteltävän nopeasti.\n\nPääjohtaja, jolla oli kaiketi enemmän tietoa näissä asioissa, oli\nsangen tyytyväinen. Nurmi oli saanut miehensä yrittämään. Ennen syksyä\nlaitos pääsisi lähettämään ensimmäiset massalähetyksensä, ja silloinhan\noli kaikki hyvin. Suuret pääomat alkaisivat tuottaa korkoa.\n\nKalle Nurmikin oli pistäytynyt pitkästä aikaa Vuohilaaksoon ja katseli\nsuuressa turbiinisalissa jättiläisturbiinin käynnistämisyrityksiä.\nMetsämies näytti tyytymättömältä. Velimies oli saanut näin paljon\nnäkyvää aikaan ripeitten miestensä kanssa, mutta hänen työnsä näytti\nedistyneen etanan vauhtia. Suutaan sai soittaa ja vatkata aina samaa\nja kiertää kuin mustalainen, ja siitä huolimatta salolaiset elivät ja\nolivat entiseen tapaan, tekivät samoja töitään kuin ennenkin. Joku\nmyönsi hyväksi, mitä hän puhui ja puuhasi, toiset kielsivät, nauroivat\nrämänaurua vasten naamaa.\n\nToista, jos olisi pysynyt entisessä työssään. Saisi lukea metsiä, sopia\nkaupoista, tarkkailla yhtä ja toista, nähdä jotakin syntyvän.\n\n— Mikä velimiehen kulmia vetää niin kurttuun? — sanoi Eino ohimennen,\nseuraten jännittyneenä mestarien, insinöörien ja miesten yrityksiä\njättiläisen kimpussa.\n\n— Eipä niin ihmeellinen.\n\nPääjohtajakin tuli paikalle, huomasi Kallen ja tervehti.\n\n— Teitäpä ei näe täällä usein. Miten sujuu?\n\n— Ei ole helppoa.\n\n— Sen arvaa. Mutta kallioonkin syövyttää kolon aina tippuva vesi. Naama\nvaloisaksi vain ja levätkää välillä, niin ei tule kyllästymystä. Meillä\ntäällä menee loistavasti.\n\n— Niin näyttää. Enemmän minäkin tahtoisin näkyvää. Kaiken pitäisi\nlähteä kuin pyssyn suusta.\n\nRiutta nauroi.\n\n— Ei se siellä sydänmailla niin lähde. Ei saa hätäillä.\n\n— Mennään hetkiseksi levähtämään, — sanoi Eino veljelleen.\n\n— Jos tästä alkaisi painua sydänmaille, —jurahti Kalle.\n\n— No? Mistä vihat?\n\nKalle naurahti pidättyvästi.\n\n— Kun vertaa omia saannoksiaan sinun saannoksiisi, niin alkaapa\nsapettaa.\n\nEinokin jo nauroi, tuntien veljensä työmaan ja luonteen. Kallen oli\naina pitänyt saada nopeasti valmiiksi sen, mitä yritti.\n\n— Eivät vuoret niin vain vierähdä.\n\nPääkonttorirakennuksen pihalla oli Sinikka.\n\n— Täällä on surtu jo, että olette suohon uponnut, kun ei ole näkynyt, —\nsanoi tyttö Kallelle tervehtiessään.\n\n— Kylläpä se väliin vähällä pitääkin, ettei joudu noidan kattiloihin ja\nhiiden kirnuihin.\n\n— Olin tulossa pyytämään iltapäiväteelle kello kuudeksi, — sanoi\nSinikka. — Luulin, että olette sisällä.\n\n— Sopii tulla, — sanoi Eino.\n\n— Tulenpa sitten muistuttamaan, jos ei ala kuulua. Onhan teidän saatava\nrauhassa keskustella.\n\nTyttö kääntyi. Silmät välähtivät, varsi notkahti.\n\n— Nätti tyttö. Sinulla on hyvä onni, — virkahti Kalle.\n\n— Miten niin?\n\n— No... tyttö on todella miellyttävä, eikä taida olla liian\nherraskainenkaan, vaikka on hienoista vanhemmista. Rikas.\n\n— Se puoli on samantekevä. Onhan hän älykäs tyttö, hyvä juttelukaveri\nsilloin, kun aikaa sattuu olemaan. Vieläkö se sinun kuutamotyttösi\njaksaa vetää?\n\n— Silloin kun sattuu aikaa olemaan.\n\nMolemmat naurahtivat.\n\nTyö ja toimintahan heille molemmille oli pääasia elämässä, vaikka\nei saattanutkaan kieltää, etteikö hyvä ystävätär olisi innoittajana\nsilloin, kun sattui väsymys painamaan.\n\nVeljekset istuivat Einon mukavissa tuoleissa. Hänellä oli talon\npuolesta viihtyisä asunto.\n\n— Sanoit olevasi tyytymätön työhösi, — tutkaisi Eino.\n\n— En työhöni, vaan hitaisiin tuloksiin. Minussa lienee isäukon\nperinnettä, joka ei sallinut puhuttavan kahta kertaa yhdestä työstä\neikä asiasta.\n\n— Älä veikkonen ihmettele, vaikka saat puhua yhdeksänkin kertaa.\nSekalaista on seurakunta näissä asioissa.\n\n— Siltä näyttää.\n\n— Kuitenkin voimme olla saavuttamiimme asemiin tyytyväisiä. Meillä on\nollut onnea.\n\n— Kyllä niinkin.\n\n— Minäkin voin jo lyhennellä kouluvelkojani.\n\n— Minulla niitä ei toki olekaan, — naurahti Kalle. — Pinnasin isäukon\nmarkoilla jotenkuten kouluni läpi.\n\n— Sitten saat panna säästöön. Nykyistä palkkaasi et saisikaan muiden\npalveluksessa. Riutta on reilu mies.\n\nPortaat kopisivat. Ovelle koputettiin, ja Sinikka häilähti kynnykselle.\n\n— Terve taloon. Jopa olitte unohtaa pyyntömme.\n\nEino katsoi kelloa. Se oli neljännestä vailla.\n\n— Ehdit sinäkin vielä viisi minuuttia istahtaa, ettet lapsilykkyä\ntalosta vie.\n\nTyttö punastui. Hän ei ollut kuullut sananpartta.\n\n— Mitä se sellainen on?\n\n— Jos vieras kynnykseltä pyörtää, menee talon lapsionni, — selitti\nKalle.\n\n— Huomenna kuuluu olevan harjannostajaiset, — ilmoitti tyttö. — Minä\ntilasin maitokaupasta sata litraa kahvikermaa.\n\n— Sata? — hämmästeli Kalle. — Johan siinä määrässä sopii uimaan.\n\n— Meillä on suuri perhe, — naurahti Eino.\n\n— Ja paikkakuntalaisia kuuluu tulevan lisäksi. Mistä saanee kahvipannut\nja padat piisaamaan.\n\n— Voinhan minä antaa yhden keittokattilan käytettäväksi, — naurahti\nEino. — Tulee yhdellä liehtauksella tarpeeksi.\n\n— Mutta nyt mennään. Isäukko odottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Tämä onkin nyt erikoinen tilaisuus, kun metsätalous ja\npuunjalostusteollisuus tapaavat toisensa saman pöydän ääressä, —\nleikitteli Riutta, tarkoittaen Kallen ja Einon toimialoja.\n\nPääjohtajasta henki tavanomainen ystävällisyys, jota hän aina osoitti\nkaikille.\n\n— Tämä metsätalous vain tuntuu olevan tyytymätön, kun ei saa muutamassa\nkuukaudessa Suomen metsiä puutarhoiksi, — naurahti Eino.\n\n— Siitä jo kuulin metsäneuvojalta itseltään. Se on aina voimakkaan\nja kovaa kurssia pitävän miehen merkki, joka on joskus tyytymätön\ntyötuloksensa, vaikka ne olisivat suuretkin. Tyytymättömyyden ei\nkuitenkaan saa antaa jatkuvasti pilata työiloa. Kyllä me vielä, hyvä\nNurmi, näemme työmme tulokset ja olemme tyytyväisiäkin niihin.\n\nKeskusteltiin huomisista harjannostajaisista.\n\n— Ja sitten, kun kaikki on valmista, lähden taas jonnekin uutta\ntehdasta rakentamaan, — sanoi Eino.\n\nIloisena värehtivä Sinikka kävi kalpeaksi. Aikoiko Eino todellakin\nlähteä ja jättää kaikki.\n\n— Niin, kyllä minä luomisintosi käsitän, mutta korkeintaan voin parasta\nmiestäni lainata, mutta en kokonaan luovuttaa, — sanoi Riutta.\n\n— Jospa Eino ei olekaan tyytyväinen meihin ja siksi tahtoo jättää\nmeidät, — virkahti Sinikka silmäluomet alasluotuina.\n\n— Liiankin tyytyväinen, ja kyllä minä olen mieluummin lainana kuin\nkokonaan poisannettuna, — sanoi Eino.\n\n— Sitähän minäkin, — sanoi Riutta.\n\nSinikkakin hymyili taas. Riutalta ei kuitenkaan ollut jäänyt\nhuomaamatta Sinikan ohimenevä kalpeus, ja hän tuli sen johdosta vielä\nentistä tyytyväisemmäksi.\n\n\n\n\n19.\n\n\nJuhannus joutui suurille saloille. Metsän kesäpuku oli kauneimmillaan.\nTäydessä lehdessään humisivat lehdot, ja tuhansien laululintujen\nviserrys kuului lakkaamatta joka puolella.\n\nMetsät ja viljelysaukiot olivat valoa tulvillaan, aurinko hiipovan\nkorkealla. Metsän povella kohosivat kukkien parvet. Kaupunki-ihminen\ntunsi jotakin selittämätöntä kaipuuta. Metsä kutsui juhlaansa, järvien\nrannat ja kukkaiset kedot lepoon ja aurinkoon.\n\nPihamaita ja pirttien nurkkia koristettiin nuorin koivuin, metsän\ntuoksuvin terveisin. Metsä antoi tämänkin lahjan suopein kasvoin.\nNiittyjen laiteet olivat varanneet juhannusvehreää, ja kuormittain\nniitä kannettiin. Tiheissä koivikoissakin oli tarjolla juhannuslehviä.\n\nJuhannus, metsien ja siniristilipun juhla, Pohjolan sammumattoman\nikivalon vertauskuva. Päivää ei pantaisi enää kallioon, Sampoa ei\nkukaan pystyisi ryöstämään. Sen lukemattomat pyörät kehräisivät\nedelleen maalle kultaa.\n\nJuhannusyö, Pohjolan ihme, oli enää päivämatkan päässä. Aurinkoinen\naatto oli jo juhlaa, kiire oli kaikkialla. Rautatiet ähkivät\nihmislasten paljoutta, veturit huohottivat. Saloille, suuriin metsiin,\nuneksiville rannoille oli päästävä kaupunkilaisten mukavuuksistaan,\njotka yhtäkkiä alkoivat tympäistä. Autot kihisivät kuin muurahaispesät.\nPois jonnekin, jossa on vihreätä huminaa ja laineiden laulua.\n\nTehtaitten savupiiput tissauttelivat tuskin näkyviä savusuikaleita,\nniinkuin torkahtelevan vaarin piippu loppuhaikujaan. Ovet suljettiin ja\nsuojapuvut pantiin nurkkaan. Kaikki jonnekin, mikä minnekin keskikesän\njuhlaan.\n\nMetsät suitsuttivat pihkansa tuoksua pihoille ja huoneisiin. Pihoillaan\nja aukeillaan liikkuvat ihmiset näkivät ympäröivät metsät kuin\nkirkastuneina. Lyhyt ajatuskin syntyi: Nyt ovat metsät kauneimmillaan,\ntuoksuja tulvillaan, niittyjen laiteilta tuodaan juhannuskoivuja,\nlapset keräävät metsätähtiä ja vanamoita sylintäydet.\n\nTämä viivähti mielessä lyhyenä tuokiona, mutta kiitollisuus metsälle\njäi tuntematta.\n\nLieneekö yksi tuhannesta edes sitä tuntenut.\n\nEhkä eniten räätynyt kivimuurin asukas, joka määräpaikkaan päästyään\nriensi heti metsän helmaan, tuntemaan sen ihmeellistä rauhaa ja\nvirkistystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuohilaakson päärakennuksen varjoisassa puutarhassa istui joukko\nherroja virvokepöydän ääressä. Uuden tehtaan komea savupiippu\nsopi näkymään rakennusten takaa. Näytti katselevan voitonvarmana\npilvettömälle taivaalle, niinkuin olisi kurkottanut katseensa suurten\nmetsien yli, lausuakseen niille juhannustervehdyksen.\n\nEversti Haukka, joka oli miesten joukossa, viittasi tehtaalle ja\nvirkkoi:\n\n— Tuo oli nopeaa nousua.\n\n— Siellä oli miehiä pelissä, — naurahti Riutta.\n\nEino Nurmi istui hiukan syrjemmällä. Insinööri Lehti, jota ei usein\nnähty, oli joukossa, istahti insinööri Nurmen viereen penkille ja löi\ntätä tuttavallisesti olalle.\n\n— Te pystyitte ylittämään odotukset.\n\nEino hymähti.\n\n— En minä yksinäni. Meitä on ollut paljon.\n\nKeskustelu jatkui keveänä. Johtomiesten kasvoilla ei näkynyt huolten\nhäivettä. Vallitsihan noususuunta. Aikaisemmin vaaralliseksi pelätty\nkilpailijakaan ei näyttänyt huolestuttavalta.\n\nKannattipa huokaista tänä juhlaisan korkeana keskikesän päivänä ja\nvielä seuraavanakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuohilaakson johdon taholta oli määrätty pantavaksi juhlat toimeen\ntyöväestölle ja paikkakuntalaisille. Vuohilaakso O.Y. päätti näyttää,\nettä se muistaa työläisiään ja paikkakuntalaisiaan joskus juhlillakin\neikä aina arkipäivällä ja raatamisella. Valtava kokko oli rakennettava\nlähellä olevalle Impiniemen sileälle rantakalliolle. Sinne oli tuotu\nmonta autokuormallista tyhjiä tervatynnyreitä, kymmeniä kuormia\nolkikupoja ja tyhjiä laatikoita. Valtava mieslauma heilui kokkoa\nrakentamassa, lasketellen leikkipuheita sen kuin kerkesi.\n\n— Rakennetaanpa nyt kerran Vuohilaaksossakin Baabelin torni, mutta\nvarotaan illalla ja juhannusyönä kielten sekaantumista.\n\n— Eipä siitä pelkoa. Viinoista ja muista väkevistä on annettu ankara\nkielto, niinkuin pitääkin.\n\n— Onhan laitettu monta sammiota oikeata vaarinkaljaa. Kyllä se kielen\nsekaisin saa, jos ei pidä varaansa.\n\n— Onhan niillä antajillakin rajansa. Ja jos kerran on siinä liemessä\nvoimaa, niin jalat se pyyhkii alta, ennenkuin kieli ehtii sekaantua,\nkyllä se tiedetään.\n\n— Kalakukkoja kuuluu leivotun jo monta päivää. Vahvistetaan niillä\nkinttuja, jos rupeaa horjahtelemaan. Ei se semmoinen sahti syöneeltä\nmieheltä mieltä ota.\n\nJa mikäpähän sanoi mitäkin. Tuli sekin sanotuksi, että jos joku\nuskaltaisi kokeilla taskumatilla ja se nähtäisiin taikka tunnettaisiin,\nniin tilillepä saisi mennä seuraavana arkena.\n\n— Hyvä on sellainen laki. Kauniimpana säilyy kullekin juhannus, eikä\ntarvitse potea jälkivaivoja.\n\nPystytettiin korkeita tikkaita kokon ympärille, että miehet saisivat\nsen nousemaan hyvän joukon puitten latvojen yli. Mahtavana kohosi uuden\ntehtaan savupiippukin, mahtavana pitäisi näkyä ympäristöön tehtaan\nkokkokin. Joutavia ei tikkailtu missään, kun tässä laaksossa jotakin\nyritettiin.\n\nViitisenkymmentä sukkelajalkaista ja -kätistä naisihmistä liehui\njuhlien valmistuksessa, hikoillen paistamisiensa ja puuhiensa\nhälläkässä. Hämäläisen voimasahdin tekijä maisteli keitostaan ja\nnäytti tyytyväiseltä. Kyllä sitä kelpaisi tarjota vaikka pääherroille,\njoita oli monella autolla tullut tehtaalle juhannusvieraiksi. Näkyi\nSinikkakin kipaisevan katsomassa naiskaartin puuhia, kun keittäjä oli\nluvannut pitää apulaisineen huolen herrojen suuhunpantavista.\n\nValmista alkoi olla joka puolella, ja kokon rakentajatkin parveilivat\njo tehtaan suurella saunalla, joka oli monta täyttään jo ehtinyt\npäästää puhtaina uhovia miehiä lavoiltaan. Kauempana asuvat istuksivat\njo puhdistautuneina lehditetyissä tupasissaan, katsellen valoisin\nnaamoin ylimääräistä palkkapussia, joka oli tehtaan puolesta\njuhannuslahjana hyvästä työvauhdista jaettu. Vaimotkin heltyivät\nkehaisemaan ja kiittelemään: Se meidän isäntä kun onkin eri maata kuin\nmuut. Kädestä pitäen se tervehtii köyhää akkaakin ja tiedustelee, onko\nelämiset kunnossa. Ja tyttärelläkin on aina hyvä sana ja hymy valmiina.\nKyllä sitä semmoisille haltijoille jokainen parhaansa yrittää.\n\nImpiniemen kalliolla oli ennenkin pidetty kesäisiä kansanjuhlia\nja joskus rakennettu avara tanssilavakin sitä varten. Joku oli\ntarkastellut tätä lavaa, ja saunomassa olevalle kokonrakentajajoukolle\ntuotiin sana, että pitäisi vielä korjata lahonneet paikat\ntanssilavassa, ettei kukaan käpäliään katkaisisi. Samalla ilmoitettiin,\nettä tarjoilupöytien laittajat menisivät myöskin jo laittamaan pöytiä\nkuntoon ja kiehauttaisivat siellä lavan korjaajille erikoiskahvit ennen\nvarsinaisia juhlia.\n\n— Mennään heti, kun paita korviin vedetään, — lupasivat miehet.\n\n— Pitäähän toki lava korjata, etteivät varsinkaan koreat tyttölapset\njuoksupulikoitaan runtele.\n\n— Ja kun kuuluu tulevan hienoja vieraitakin. Kirkonkylästä ja asemalta\non ajanut jo monta autokuormaa ukkojohtajan vieraita.\n\n— Se on selvä, että kaikki pitää olla kunnossa. Tehtaalta lautoja\nautoon, piikkilaatikoita ja parikymmentä vasaraa ja kirvestä, — määräsi\nmestari Junttila, joka oli miesten joukossa saunomassa. — Minä lähden\nkatsomaan.\n\nKohta kävi kopina Impikallion lavalla. Polkemalla tunnusteltiin lahot\npaikat, ja kun monikymmenpäinen miesparvi sitä anturoillaan koputteli,\nei ehjää paikkaa jäänytkään.\n\n— Koko höskä pois niskahirsien päältä ja toinen kuorma lautoja sahalta,\n— komensi Junttila.\n\n— Tästähän taisi työmaa revetä, — arveli joku.\n\n— Eipä tällainen tierake kestä monikymmenpäisen miessakin hivutellessa\nkuin kahvinkeittoajan.\n\n— No ei, kun pannaan päälle ne tunnetut Vuohilaakson työtuurit.\n\nEikä kestänytkään. Pöytien laittajat saivat valtavan kahvipannunsa\nselvitellyksi, kun viimeisiä lautoja naulattiin.\n\nNaureskeltiin, kun uusi lava hohteli puhtaan valkoisena.\n\n— Kyllä meidän sakki voi huitaista pieniä rakennelmia neljännestunnissa\nmaahan ja kolmessa rakentaa jälleen.\n\n— Ja nyt tuossa ei likaannu hienottarienkaan tanssikengät. Kilon, pari\nruiskii talkkijauhoa, niin on kuin parketilla seilaisi.\n\nKahvit juotiin ja kiiteltiin. Hymyilevä neitojoukko kiitteli vuorostaan\nuudesta lavan permannosta. Jutustellen lähtivät miehet asunnoilleen\nkokoontuakseen muutamien tuntien perästä juhlapaikalle, jonne mahtavat\nlipputangotkin lippuineen oli jo kohotettu aikaisemmin päivällä.\nYlimestari näkyi parin miehen kanssa laittelevan lippuja ylös tehtaalla.\n\nPäivän lähetessä laskumaitaan, tyvenenä uinuvan Tuomiveden kaukaista\npohjukkaa, alkoivat juhlat. Tehtaan soittokunta soitteli kansanlauluja,\nkuoro lauloi lomaan, joku lausui runon. Tarjoilupöytien ympärillä\nkiehui väkeä, valkoesiliinaiset tyttäret lentelivät täyttelemässä\nkuppeja ja kantamassa leivoksia. Mestari Ponkki hoiti isännän virkaa ja\nkellestäen juhlapaikan kulmalta toiselle kehoitteli vieraita ja omaa\nväkeä arvelematta iskemään kiinni kahvikuppien laitaan. Omaa väkeä\nlienee ollut tuhatkunta, melkein sama määrä vieraita, ja ylimääräinen\npuna kihosi tarjoilijatarparven poskille heidän järjestäessään kaikkea,\nettei jonotusta syntynyt.\n\nPääjohtaja vieraineen ja insinöörit näkyivät tulevan juhlapaikalle.\nPonkki komensi:\n\n— Tulet kokkoon, pojat!\n\nTorvimiehet puhalsivat fanfaarin. Väkijoukko tervehti raikuvalla\nhuudolla isäntäänsä ja johtajiaan. Juhlapaikalle oli joskus kyhätty\nkivistä puhujakoroke, ja sille kohosi nyt pääjohtaja Riutta lausumaan\nyleisön tervetulleeksi.\n\n— Pyydän lausua arvoisat vieraat sekä myöskin oman väkemme\ntervetulleeksi tähän vaatimattomaan valonjuhlaamme. Tällä paikalla\non juhlittu ennenkin, mutta tällä kertaa on juhlimisemme tavallista\nmerkittävämpi. Vuohilaakso on saanut uuden puunjalostamon, niiden\njalostamoiden luokkaan kuuluvan, jotka voivat maamiesten ja\nmetsänomistajain tähän asti hyödyttömäksi katsomaa pienpuuta jalostaa\nvientitavaraksi ja siten auttaa metsätalouttamme ja samalla koko\nmaan talouselämää. Tämä on yksi askel siinä suunnitelmassa, minkä\nteollisuusmiehemme ovat luoneet metsiemme tuotannon monipuolisemmaksi\nja yhä täydellisemmäksi jalostamiseksi, päästäksemme tätä tietä siihen\nyhteistyöhön, joka on välttämätöntä metsiemme kunnostamiselle. En\nvaivaa teitä pitkillä puheilla. Kiitän työväestöä ja työnjohtajia hyvin\nsuoritetusta ja esimerkillisen nopeasta työstä ja toivotan kaikille\nkaunista juhannusjuhlaa ja hyvää juhlamieltä.\n\nRiutta laskeutui korokkeelta, ja väkijoukko osoitti innokkaasti hänelle\nsuosiotaan. Kuiskittiin miesjoukossa, että toisiakin puheita oli vielä\nodotettavissa illan kuluessa. Oli nähty etumies Vänttisen asunnossaan\nmuutamana iltana kyhäävän jotakin paperille, kävellen aina välillä\nmiettien. Jotakin kai hän yrittäisi. Toinen kertoi yli-insinööri\nNurmenkin jotakin puhuvan. Sellaista oli kuultu, mistäpä lienee se\nkuulema sitten itänyt.\n\nKokko hulmusi jo kokonaan tulessa kohottaen valtavan liekkinsä\nmonenkymmenen metrin korkeuteen. Sellaista kokkoa ei ollut ennen nähty\nnäillä tienoilla, tuskinpa muuallakaan. Kun siihen oli kerätty uuden\ntehtaan ympäriltä kaikkea rakennusjätteitä, oli se niinkuin uhrituli.\n\nAurinko oli painunut vesien taakse, mutta sen jättämä punerrus oli\nvielä metsän kasvoilla. Soittajat esittivät kansanlauluja, tunnelma oli\nkorkealla. Kokon jätteet lekkuivat vielä laajana nuotiona. Impiniemi\noli kuivaa lehti- ja mäntymetsää, täynnä risteileviä polkuja, joilla\nvilisi kävelijöitä, tanssia odotellen.\n\nVarsinkin tehtaan väen keskuudessa kävi äänekäs kohahdus, kun paljon\npuhuttu ja odotettu Leppiniemen taitoemännän johdolla valmistettu\nsahti ilmestyi tarjoilupöydille. Mistäpä lienee siepattu oikeat\noluttuopitkin, joihin jokainen sai ammentaa saaveista kuohuvaa voiman\njuomaa.\n\nHerratkin tulivat maistamaan tätä kotitekoista olutta ja kehuivat sen\nvoimaa ja makeutta. Miehet juttelivat, että voimaa täytyi juomassa\nolla, kun monta autokuormallista oli aineita tuotu ja pusattu sen\nkanssa suurella joukolla.\n\nKuului fanfaari, ja yli-insinööri Nurmen nähtiin nousevan kiviselle\npuhujakorokkeelle. Sahtituopit jätettiin pöydälle ja kiirehdittiin\nkuulemaan.\n\n— Ei ole aikomukseni esiintyä minään puhujana, mutta tehtävänäni on\ntyönjohtajien puolesta kiittää ensinnäkin pääjohtajaa, isäntäämme, joka\non entisten teollisuuslaitosten lisäksi antanut nousukäskyn uudelle,\njonka merkityksestä äsken pääjohtajamme mainitsi ja joka on kohonnut\nkuin taikaiskusta antamaan lisäelämää ja toimintaa Vuohilaaksolle.\nTämä taikavoimainen nouseminen on ollut mahdollista vain kykenevän\nja, miten nyt sanoisin, työkunnolla ja teon halulla aateloidun\ntyöväen kunnokkaalla avulla. Olemme kuulleet usein mainittavan\namerikkalaisesta työn vauhdista, mutta tuskinpa olisi amerikkalaisuus\nkyennyt kilpailemaan näinä kuukausina Vuohilaakson työmaalla saatujen\ntyötulosten kanssa. Jokainen on pitänyt kunnia-asianaan liikkua\nsekuntiosien ripeydellä ja jokainen on ottanut itsestään kaiken\nvoiman, mikä on ollut saatavissa. Jos »Suomen kansa tulevaisuudessa\niskee tällaisella voimalla metsiensä, viljelystensä ja teollisuutensa\nhyväksi, on tämä maa tiukkuva taloudellista yltäkylläisyyttä ja on\nsilloin myöskin sellainen maa, joka kaikesta maailman kuohumisesta ja\nnyrjähtelemisestä huolimatta voi katsoa rauhallisesti tulevaisuuteensa.\nSe voi myöskin silloin luoda puolustusvoimansa ja -taitonsa\nsellaiseksi, että se on lukkona pohjoisessa ja voi katsella rohkeasti\nvaanivia silmiin ja sanoa, että tulkaa ottamaan, jos voitte. Olenkin\nvarma, että tällainen työtarmo ja tahto herää kaikkialla maassa ja\nSuomen kansa luo maataloudestaan, metsätaloudestaan ja teollisuudestaan\nsellaisen mallitalouden, joka on esikuvana kaikelle maailmalle ja\nmeille itsellemme sellaisena Sampona, joka takaa tulevillekin polville\nturvallisen elämän.\n\nEino laskeutui korokkeelta ja varsinkin työväki johtajineen osoitti\nhänelle rajusti suosiotaan. Sinikka seisoi hiukan syrjässä hehkuvin\nposkin, vaaleassa puvussa, joka tehosti hänen erikoisuuttaan.\n\n— Kylläpä sinä sanoit kauniisti, — virkahti Sinikka.\n\n— Eikö mitä. Olisi pitänyt enemmänkin sanoa, mutta eihän juhannusyönä\nvoi vaivata ihmisiä pitkillä puheilla.\n\nEino katseli tahtomattaan Sinikkaa, jonka vaaleaa sineä läikähtelevään\npukuun iltaruskon hohde loi lisäloistoa.\n\n— Mitä katsot?\n\n— Kun olet kuin ilmetty juhannusyö.\n\nSinikka naurahti hämillään. Hänestä itsestäänkin tämä yksinkertainen\nsilkkipuku sopi hänelle.\n\n— No nyt menee Vänttinen puhumaan. Mennään kuulemaan, — sanoi Eino.\n\nVänttinen seisoi rauhallisena kivikorokkeella, katsellen ympärilleen.\nPääjohtaja ja insinöörit siirtyivät lähemmäksi, ja heidät huomattuaan\nVänttinen hiukan hämmentyi, mutta rauhoittui jälleen.\n\n— Suuresti kunnioitettu isäntämme, kunnioitettavat työnjohtajat ja koko\njuhlaväki, — aloitti Vänttinen ääni hiukan vapisten. — Meikäläisen\nei pitäisi nousta puhujapaikalle, mutta sanotaanhan, että sydämen\nkyllyydestä suu puhuu. Niinpä minäkään en yritä näitä vaatimattomia\nsanoja ainoastaan omasta sydämestäni, joka on tulvillaan, vaan kaikkien\nmeidän työläisten puolesta, kun tiedän joka-ainoata miestä myöten\nvoivani puhua heidänkin puolestaan.\n\nVänttinen veti hiukan henkeä ja jatkoi:\n\nTäällä äsken lausuttiin kiitoksen sanoja meille työläisille ja ne\nlausui meidän kunnioitettu isäntämme ja jokaisen työnjohtajan ja\ntyöläisen kunnioittama yli-insinöörimme. Meillä työläisiinkin on\ntähän sanomista, että nämä kunnioitetut herrat ovat unohtaneet\nkokonaan itsensä ja antaneet kaiken kiitoksen meille, ja sellainen\nei käy päinsä, ei ainakaan täällä Vuohilaaksossa, jossa on opittu\nmenneinä kuukausina näkemään hiukan toisenlaisia suhteita työnantajan\nja työläisen välillä kuin tavallisesti. Sanotaan, että korpi vastaa\nniinkuin siihen huudetaan, ja se pitää paikkansa ja on näyttäytynyt\ntodeksi täälläkin. Sanotaan, että Vuohilaakson uusi suurtehdas on\nnoussut kuin taikaiskusta, niinkuin on noussutkin. Mutta minun\ntäytyy sanoa, että jos työmaalla olisi ollut toisenlaiset isännät\nja työnantajat, niin tuo mahtava savupiippu, joka uhmaavasti nousee\nkorkeuteen, ei vielä seisoisi siellä, missä nyt seisoo. Mutta kun\nse nyt kohoaa uljaana tuolla, niin se on samalla muistomerkkinä\nsiitä, että tällä työmaalla on korkeaoppiset insinöörit ja taitavat\ntyönjohtajat asettuneet tasaveroiseksi työntekijäin kanssa ja\nantaneet tällä menettelyllään työläisten hartioihin sen voiman, että\ntaikavoimainen nousu on ollut mahdollista. En ole kirjanoppinut\nenkä tiedä varmasti, onko oikein kuultu tämä jossakin kuulemani\nvertaus, että vuori ei voi tulla Muhammetin luokse, jos ei Muhammetti\ntule vuoren luokse. Täällä on tapahtunut niin, että Muhammetti on\ntullut vuoren luokse ja saanut sen liikahtamaan. Toisin sanoen,\njalo isäntämme ja kunnioitettavat insinöörimme ja työnjohtajamme\novat tulleet työläisten luokse ja olleet kuin tovereita. Ja tämä\non ollut se voima, joka on pannut hartiat heilumaan niin, että\njokainen on ottanut irti itsestään kaiken, minkä on saanut. Me\ntyöläiset emme ole niin tyhmiä, ettemme käsittäisi sitä ponnistusta\nja vaivaa, millä päästään taitavaksi insinööriksi ja työnjohtajaksi\nja myöskin sitä, kuinka suuri paine ja vastuu on teollisuuslaitosten\nsuunnittelijoilla ja alkuunpanijoilla, teollisuusmiehillämme. Ja kun\nme näissä suuriaivoisissa miehissä näemme sellaisia miehiä, jotka\ntahtovat arvostaa myöskin pystyynpanevaa työvoimaa, suhtautuen siihen\nymmärtävästi ja toverillisesti, nostaa se meidän käsivarsiemme ja\nhartiaimme voiman moninkertaiseksi. Tällaisissa suhteissa emme laske\ntunteja emmekä minuutteja, kun tiedämme kaikesta saavamme täyden\nkorvauksen, vaan tahdomme vastata luottamuksen luottamuksella.\n\nVänttinen veti jälleen henkeä. Työläisjoukosta kuului hyväksymisen\nhuminaa ja joku huusi:\n\n— Oikein Vänttinen! Hyvä!\n\n— Tällaiset suhteet ovat olleet täällä Vuohilaaksossa, — jatkoi\nVänttinen jälleen, — ja olen varma siitä, että jos tulevaisuudessa\nsaadaan kaikkialla rakkaassa isänmaassamme sellaiset suhteet syntymään\ntyönantajien, työnjohtajien ja työläisten välillä, voimme piankin luoda\nteollisuudestamme sellaisen koko maalle onnea jauhavan Sammon, jota\nemme ole voineet kuvitellakaan. Pyydän vielä kerran lausua kiitokset\nkaikesta tähänastisesta ja toivoa tämän menestyksellisen yhteistyön\njatkuvan edelleenkin.\n\nVänttinen laskeutui korokkeelta, pyyhki otsaansa ja lähti sivummalle.\nPääjohtaja tuli häntä kiittämään, ja Einokin tapasi hänet ja löi\nnaurahtaen olalle virkahtaen:\n\n— Ei olisi pitänyt minusta lausua mitään.\n\nVänttinenkin naurahti.\n\n— Eiväthän suuret miehet tavallisesti anna itsestään mainita.\n\nTunnelma oli kohonnut, äänten sorina pohisi kuin laineen loiskina\nrantakiville, ja tarjoilupöytien äärellä kävi vilkas liike, kun sahdin\nlaskijat täyttelivät tuoppeja. Eino käveli Sinikan kanssa väkijoukossa,\nja niin mestarit kuin työläiset nyökkäilivät heille hymyillen, kuin\nhiljaisesti onnea toivotellen, vaikka mitään sen enempää kuin ennenkään\nei ollut tapahtunut Sinikan ja Einon välillä. Pidettiin kuitenkin ilman\nmuuta selvänä, että tässä oli sopiva pari, jota vielä juhlittaisiin\njoskus tulevaisuudessa.\n\nOrkesteri asettui lavan syvennykseen, ja tanssi alkoi. Sekin oli\nselvää, että Sinikka ja Eino sen aloittivat. Pian lava kiehuikin\ntäytenään hymyileviä pareja, yllään ja ympärillään valoisimman yön\nsinertävä valo ja metsien voimakas tuoksu. Ne, jotka eivät mahtuneet\nlavalle, odottivat vuoroaan, ja kilvan hyökättiin seuraavalla vuorolla.\n\nVuoro muuttui tarjoilijainkin taholla, kun yhdet vuorolaiset pian\nväsyivät. Leppiniemen emännän voimasahtia riitti yhä, ja nyt oli jo\ntuotu esille kalakukotkin, joista sai viiltää kimpaleen kuka halusi, ja\nvahvistaa itseään. Vanhemmat miehet istuivatkin nurmikolla, toisessa\nkädessään kukkokimpale, toisessa sahtituoppi, rattoisasti juttelemassa.\nSiinä tuli sanotuksi sekin tosiasia, että Vuohilaaksossa ei ollut ennen\nnähty tällaisia juhannusjuhlia.\n\nAurinko teki nousua, ja sen ensimmäiset säteet kimmelsivät uuden\ntehtaanpiipun kirkkaassa ukkosen johdattimessa, kuin tervehdykseksi\nvuohilaaksolaisille, jotka tänä kauniina yönä olivat saaneet kyllikseen\nriemuita. Orkesteri poistui ja yleisö alkoi hajaantua. Ei näkynyt\nainoatakaan humalaista. Ponkki kapusi kivikorokkeelle, ja hänen äänensä\nkaikui väkijoukkoon:\n\n— Kohottakaamme tämän kauniin juhlan lopettajaisiksi kolminkertainen\neläköönhuuto Vuohilaaksolle ja koko kesäiselle Suomelle.\n\nJa voimakkaana se kajahtikin ja kaikuna palasi Lehtivaaran humisevilta\nrinteiltä nousevan auringon punaamaan Vuohilaaksoon.\n\n\n\n\n20.\n\n\nJuhannusaaton henkäily leyhytteli ikkunaverhoja Pihlatniemen avarissa\nhuoneissa, pistäytyi vierashuoneen ikkunasta katsomaan, mitä siellä oli\ntekeillä, ja tapasi aamupäivällä taloon saapastelleen Nurmen Kallen\nliikahtelemassa hiljalleen keinutuolissa, kasvoillaan tyytyväinen hymy.\nNäki vaaleapukuisen Hiljan asettelevan pihlajan kukkia, kämmeköitä\nja sinikelloja maljakkoihin ja tämän kasvoilla vielä onnellisemman\nilmeen. Kesän henki leyhytteli edelleen pihamaalle, johon pystytettiin\nlehtimajaa ja aseteltiin koivuja kuistien pieliin.\n\nHilja silmäsi kättensä töitä ja huomasi ne sangen kauniiksi, istua\nlehahti sitten niinkuin suuri perhonen tuolille Kallen läheisyyteen,\nkiinnitti häneen ruiskukkasilmänsä ja virkahti:\n\n— Voi miten ihana juhannus tästä tulikaan.\n\n— Kyllä ainakin minulle, — todisti Kalle.\n\n— Ja minulle, — hengähti tyttö. — Illalla saan tanssia ensimmäisen\nkerran sinun kanssasi. Tämä jää minun kauneimmaksi juhannuksekseni.\n\n— Voipa jäädä minunkin, — arveli Kalle.\n\nPäivemmällä oli jo rakennettu kylän nuorten miesten kanssa kokko\nPihlajajärven niemeen, Ruiskalliolle, jokseenkin samanlaiselle\npaikalle kuin Vuohiniemessäkin, ja ollessaan juhannuksen edellisen\nviikon näillä kylillä Kalle oli saanut puuhatuksi tämän kokkojuhlan\nvietettäväksi metsän kunniaksi. Tavallista aikaisemmin oli määrä\nkokoontua kokkopaikalle ja puheita oli useitakin luvassa. Läheisessä\nkylässä oli tehty suurehko metsänparannussuunnitelma, jota oli ollut\njohtamassa muuan Kallen metsänhoitajatuttava, Paliniemi, ja kun hänellä\npoikamiehenä ei ollut kiirettä minnekään, oli hänkin luvannut tulla\nja puhua myöskin. Ja jos silloin, kun Kalle suunnitteli tätä puhetta\nPaliniemen kanssa, joku syrjäinen olisi ollut kuulemassa miesten\nkeskustelua, jota naurahdukset säestivät, olisi hän tiennyt edeltäpäin\nkertoa, että metsänhoitaja Paliniemi puhuisi juuri näistä »joutavista\nvosmestareista», joita ja joiden tehtävää kaikki sydänmaalaiset eivät\noikein ymmärtäneet.\n\nLähimmässä kirkonkylässä ei laitettu kokkoja, ja sieltä oli luvassa\nmusiikkia. Ruiskallio oli sileä kuin karkelopaikaksi hiottu, ja\nsiinä olikin ympäristökyläkuntien monikymmenvuotinen kokon paikka ja\nkisakenttä.\n\nKylän isännät olivat sopineet siitä, että ennen varsinaista juhlimista\nja kokonpolttoa keitetään suurella muuripadalla muheva rantakala\njuhannusaaton kunniaksi. Emännät ja tyttäret olivat kuulleet tästä\nmiesten salakavalasta aikeesta yksinään herkutella rantakalalla, ja\nkun Ruiskallion rannalla tarkoitukseen tuotu suuri muuripata kiehui\ntäytenään haukea, ahventa ja lahnaa, miesparven liikehtiessä keitosta\nvahtimassa, häilähti paikalle koko suuren kylän naisväki, mukanaan voit\nja rieskat.\n\n— Katsohan näitä, kun saivat nokkaansa keiton hajun. Kyllä naisväellä\non tarkka hajuaisti, — naurahtelivat kalankeittäjät.\n\n— Mutta kun kerran toitte noin muhevat rieskat ja voit, niin päältä\nsaatte ottaa parhaimmat kalapalat.\n\nNiinpä alkoi Ruiskylän väelle herkuttelu makoisella rantakalalla, ja\nmukana oli Kähnälän kyläläisiäkin. Ruti-Juuvel ja Kuokka-Eemi olivat\nkuuluisia nuottamiehiä ja heidän apajistaan nytkin oli saatu parhaimmat\nkalat, vieläpä vakallinen viety viileään rantapensaikkoon siltä\nvaralta, jos pitäisi toinen padallinen keittää.\n\nAteria alkoi. Emännät olivat veneellä ja mikä mitenkin kuljettaneet\nvakaiset lautaspinot, ettei tarvinnut padasta roikkia niinkuin\ntavallisesti rantakalan keittäjäisissä. Vosmestari Paliniemikin oli jo\nmukana ylistämässä rantakalan makeutta ja salolaisten juhannusta, joka\nalkoi näin loistavilla menoilla.\n\n— Piimä vain puuttuu, — sanoi Paliniemi täytellen jo toistamiseen\nlautastaan.\n\n— Voi kun sitä ei huomattu ottaa, — valittivat emännät.\n\nRantakivellä könöttivät Ruti-Juuvel ja Kuokka-Eemi, leuat ankarasti\nviuhtoen. Ruti-Juuvel sohahti Eemille, kuullessaan metsäherran piimää\nkaipaavan:\n\n— Osaavatko vosmestarit sellaista kuin piimää ryystellä?\n\n— Kuuluu osaavan, -— sanoi Kuokka-Eemi.\n\n— Kuuluu Napalassa, jossa oli kortteeria tämä vosmestari, ryystäneen\nsuuret tuopit piimää ja kehuneen sitä maasta taivaaseen.\n\n— Hy, ei taida sitten oikein viini öntsikkä ollakaan.\n\n— Eihän tuo näytä olevan. Näkyy syövänkin aivan kuin tavalliset ihmiset.\n\n— Ja kovasti se oli töitä tehnyt miesten mukana.\n\nTämä oli jo Kähnälän miehiltä niinkuin armoittavaa tunnustusta\nvosmestarille, kun syö piimää ja heiluu miesten mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuokailu oli päättynyt. Miehet lepäilivät kalliolla, naiset korjailivat\nastioita veneeseen. Etelän henkäily veti virisiltoja tyyneen veden\npintaan, käet helskyttelivät hopeitaan. Kokkopaikalle alkoi tulla\nlisäväkeä. Tuli Nurmen Kallekin Hiljan kanssa, ja Pohtikin huohotteli\nkohta perässä.\n\nViritettiin yhteislaulu ja sen jälkeen ilmestyi Nurmen Kalle kallion\nlaitaan, ja kantavana kajahti metsämiehen ääni, aloittaessaan tämän\nsalolaisten juhlan.\n\n— Tällä paikalla ovat kenties esivanhempamme satoja vuosia sitten\nvirittäneet uhrivalkeansa kesän valoisimpana yönä pilvien pitäjälle ja\nympäröivälle luonnolle, joka on kesän kauneimpaan pukuunsa pukeutunut.\nMetsästä on silloin otettu eläminen, kaatamalla kasket, raivaamalla\npalohalmeet ja leivän särvin lukuisasta metsän riistasta. Metsälle on\nnämä uhritulet oikeastaan silloin sytytetty, sillä metsää kunnioittivat\nne polvet, jotka kirveskansana tänne tulivat korpia raivaamaan.\nKohosipa tämä metsän kunnioitus niin korkealle silloisina aikoina, että\nkuviteltiin metsällä olevan erilaiset haltijansa, joiden mieliä oli\nnoudatettava ja niille uhrattava, jos aikoi koko metsän kanssa pysyä\nsuosiossa.\n\n— Vähitellen raivautuivat metsän keskelle viljelmät, mutta metsän\nkunnioitus säilyi sittenkin vielä yhtä suurena. Metsästähän tavallaan\nsaatiin edelleen kaikki, peltoraivaus ja viljava riista, joka oli\nleivän höystönä veden viljan ohella, ja ne nahat, joilla vaihdettiin\nvälttämättömimpiä tarpeita.\n\n— Silloin ei tarvinnut metsää säästää, kun sitä oli jokaiselle\nriittävästi. Tämä metsän runsas ja vapaa käyttö periytyi sitten\npolvi polvelta ja on kulkeutunut polvelta toiselle näihin aikoihin,\njolloin vielä nähdään nykypäivien kallista metsää tuhlattavan monessa\ntaloudessa tarpeettomasti, kun ei ole oikeata tietoa sen käyttämisestä.\n\n— Kun esivanhempamme kunnioittivat metsää, on siihen sijaan metsän\nkunnioitus nykypäiviin tultaessa vähentynyt, vaikka sillä nykyisessä\nelämässä on tärkeämpi merkitys kuin milloinkaan ennen. Silloin, kun\npeltoa kohtaa kato, on turvauduttava metsään. Menneinä pulavuosina\noli monen maatalouden pelastuksena metsä. Jolla ei ollut metsää\npelastajanaan, sai vaikeuksien tullessa luovuttaa kontunsa vieraalle\nja lähteä maantielle. Tästä huolimatta on kuitenkin sangen monissa\ntalouksissa totuttu metsää pitämään jonkinlaisena ylimääräisenä,\nluonnon järjestämänä tulolähteenä, josta otetaan silloin, kun siitä\nsuinkin on saatavissa, muistamatta, että metsäkin voi viimein ehtyä ja\nettä sitäkin on hoidettava, joskaan ei niin paljotöisesti kuin peltoa,\nmutta kuitenkin niin, että sen tasainen tuotto säilyy omistajansa\nhyödyksi.\n\n— Kun metsänantimme jalostetaan sahoissa, massa-, paperi- ja\nfaneeritehtaissa, saamme siitä maahan ne runsaat tulot, joilla\npidämme yllä yhteiskuntaa ja valtiota ja maksamme niitä ulkomaisia\nvelkoja, joita raskaina aikoina jouduimme tekemään. Harva\nmetsänomistaja sydänmailla vieläkään tietänee, että koko viennistämme\non yli kahdeksankymmentä prosenttia metsänjalosteitten vientiä ja\nkarjataloudesta vain kolmisentoista prosenttia; loppuprosentit jäävät\nmuun viennin osalle. Jos tämä puunjalosteitten vienti loppuisi,\ntietäisi se suurinta yhteiskunnallista kurjuutta. Satoihin tuhansiin\nnouseva työläisjoukko jäisi ilman työtä ja se olisi silloin tietenkin\nmaataloutemme niskoilla, vaikkei maataloutemme huonosti kannattavana\nenää salli lisäkuormituksia.\n\n— Maastamme viedään jalostamattomanakin metsänantia, mutta jos tämä\nmetsiemme tuotto pitäisi kokonaan myydä ulkomaille sellaisenaan, niin\nkyllä ulkolaiset ostajat polkisivat hinnan sellaiseksi, ettei siitä\nmetsänomistaja kovinkaan kostuisi. Milläpä silloin nykyisin tästä\nteollisuudesta elävä työläislauma huollettaisiin ja keksittäisiin\nsille elämisen mahdollisuuksia. Ei auttaisi muu, kuin lohkaista maata\nsiltä, jolla sitä on, ja koettaa tätä tietä päästä eteenpäin, vaikka se\nmuodostuisi niin hyvin entisille kuin uusillekin maanomistajille sangen\nniukaksi ja vaikeaksi. Valtiolliset ja yhteiskunnalliset menot jäisivät\nkokonaan maatalouden ja kituvan kaupan niskoille, samoin kuin sekin\nväki, joka ahertaa meillä kotimarkkinateollisuudessa, niissä tehtaissa,\njoissa meille tehdään koneita, kudotaan kankaita ja valmistetaan\nkaikkea, mitä tarvitsemme. Milläpä me silloin näitä tarvikkeita ja\nvalmisteita ostaisimme, jos emme saisi metsistämme sitä hintaa, minkä\nniistä nykyään saamme.\n\n— Kun meillä on koulumme, kirkkomme, kulkulaitoksemme, sairashoitomme,\nkaikenlainen yhteiskunnallinen huoltomme ja monenlaiset mukavuutemme,\njoita ilman ei enää nykypäivien ihminen tulisi toimeen, ovat ne yli\nkahdeksankymmenprosenttisesti metsiemme ansiota. Tällöin meidän\nvelvollisuutemme on myöskin kahdeksankymmenprosenttisesti hoitaa\nmetsiämme, niin ettei tämä tulo ehdy eikä pysähdy. Metsä on meille\nyhtä tärkeä kuin pelto, monesti tärkeämpi, ja kun sen hoitamisessa\novat metsänhoitomiehemme ahertaneet jo vuosikymmeniä, tarjoten apuaan\nmetsänomistajille, on meidän se apu kiitollisina otettava vastaan\nja tästä lähtien aloitettava metsänparannustyö niin huolellisesti\nkuin parantaisimme huonotuottoisen pellon kasvukuntoiseksi ja tuloja\nantavaksi.\n\n— Metsä merkitsee meille vielä paljon muutakin kuin rahanantajaa.\nMetsästä saamme lämmön huoneisiimme. Meillä maalaisilla ei ole mitään\nmuuta, millä keittäisimme ja paistaisimme kuin metsän puut. Metsä antaa\nriistaa, marjoja loputtomasti ja metsä kutsuu meitä aina näkemään\nkauneuttaan ja nauttimaan siitä. Niinpä voisimmekin tätä viettämäämme\nvalon juhlaa pitää myöskin metsän juhlana, koskapa metsä on juuri\nkauneimpaan pukuunsa pukeutunut. Samalla voisimme jokainen päättää,\nettä metsää tästälähtien kunnioitamme hyvänä ystävänä ja auttajana ja\nhoivaamme sitä yhtä huolellisesti kuin viljavainioitamme.\n\nKalle lopetti, ja väkijoukko, joka oli tarkkaavana kuunnellut jokaisen\nsanan, osoitti suosiotaan.\n\nLaulu kajahti, ja Pohtikin puolestaan leikkisään tapaansa puhui siitä,\nmitä olisi tehtävä metsän hyväksi ja mitä pitäisi jättää tekemättä.\n\n— Karjamme olemme jalostaneet runsastuottoiseksi, mutta tässä touhussa\non monilta metsä kokonaan unohtunut, vaikka sekin kaipaa samalla\ntavalla jalostusta. Huonotuottoisen lehmän hävitämme, mutta kun metsä\nuseinkin liian rajulla lypsämisellä ehtyy, emme sitä voi kokonaan\npoistaa tilan piiristä, vaan se jää murheellisena odottamaan luonnon\nkylvämistä ja taimettamista, jos ihmiskäsi ei sitä tule auttamaan.\nMetsä on hyvä lypsylehmä, jos sitä osataan oikein käyttää. Se tarvitsee\nsangen vähän meidän ruokintaamme, joka ei maksa meille mitään, kun sen\nsaamme omista käsistämme syntymään. Ja tämä ruokinta on harventamista\nja puhdistamista, kosteaperäisten metsämaitten ojittamista — ei sen\nihmeempää. Tähän työhön meillä on runsaasti tarjolla neuvoja ja\nohjeita, joita saamme aivan ilmaiseksi.\n\nPohti jatkoi puhettaan, ja jopa Kähnälänkin miehet kuuntelivat\ntarkasti, niinkuin olivat tarkanneet edellisenkin puhujan jokaisen\nsanan. Tuli metsänhoitaja Paliniemenkin vuoro, ja kun tämä muhevin\nnaamoin lausui ensimmäiset lauseensa, nykäisi Ruti-Juuvel Kuokka-Eemiä\nhihasta ja virkahti:\n\n— No, kuunnellaanpa nyt, mitä vosmestari haastaa.\n\nJa kyllähän vosmestari haasteli laatuisaan tapaansa, niinkuin oli\nkoko edellisen viikon jutellut mukavia apumiehilleen metsässä. Näki\nhyvin, että tämä mies ei ollut ensimmäistä kertaa puhumassa eikä\nmyöskään tarvinnut kirjoja eikä karttoja. Puhetta vuoti vuolaana ja se\nhöystetyin hyvin sutkauksin, jotka saivat kuulijalauman hörähtelemään.\n\nPaliniemi puhui ensin kansantajuisesti metsänhoidosta ja erilaisten\nmetsämaitten tuottokyvystä ja kunnostamisesta, siirtyen sitten\nselvittämään, mitä nämä sydänmaankansan keskuudessa ihmeellisessä\nmaineessa olevat vosmestarit toimivat ja tekevät metsäasioissa. Tämän\njälkeen seurasi hyväntahtoista huumoria näistä harhakäsityksistä,\njoilla nyt vielä sydänmailla maalailtiin metsänhoitajaparkoja. Kuulijat\nremahtivat vähän väliä äänekkääseen nauruun, ja Paliniemen lopetettua\ninnostuivat jo vanhemmatkin miehet lyömään kämmentä yhteen.\n\nHehkuvan punainen päivä heitti vielä viimeisen silmäyksen suviseen\nluontoon ja Ruiskalliolla juhliviin ja laskeutui pohjoisia seutuja\nleppoisasti katselemaan. Kokko sytytettiin, ja sen palaessa revähti\nhanurimiehen kaihoisaan kesäyöhön hyvin sopiva sävel, ja sileällä\nkalliolla alkoi juhannusyön karkelo. Siellä liiteli Pihlatniemen korea\nHiljakin niinkuin valkoinen perhonen Kallen kainalossa onnellisena,\nnostaen väliin sineä säteilevät silmänsä komeaan tanssittajaansa.\n\nMutta jo juhannusyön tanssiin kyllästynyt vanhempi naisväki oli\nkeksinyt omat puuhansa. Suuren muuripadan pohjalla paistuivat valtavat\nohukaiskimpaleet, ja hyvältä ne näkyivät maistuvan miesväen suussa.\nTämä väki sai rauhassa nauttia muuripatapaistoksistaan, sillä jopahan\nnuori väki jouti sellaisia muistamaan, kun pääsi sävelten ja kauniin\nkesäyön huumaamana kieppumaan.\n\nVähitellen alkoi vanhempi väki lähteä kotinurkilleen. Ruti-Juuvelikin\nkopisti porot piipustaan ja sanoi Kuokka-Eemille:\n\n— Jospa tästä mentäisiin näitä lettumahoja hautomaan. Tuota... olipa\nhyvät juhlat kerrakseen.\n\n— Olipa oli... ja hautumaan tästä on maha vietävä.\n\nJa kun naapurukset jurppivat muutaman matkan äänettömänä, töksähti\nRuti-Juuvel:\n\n— Osasipas se vosmestari saarnata kuin paras pappi. Taisipa, taisipa\nhaastella oikeita asioita.\n\n— Mikäs, oikeitahan se. Ja kyllähän sellaisesta rasvaisesta ruhosta\nlähtee... höystöpuhettakin.\n\nTallusteltiin äänettöminä tuokio, ja Ruti-Juuvel arveli jälleen:\n\n— Taitaapa, taitaapa pitää se puhe paikkansa, että metsää pitää ruveta\nhoitelemaan.\n\nEi tuntunut siinä asiassa Kuokka-Eemikään olevan vastaan, koskapa\njurahti:\n\n— Oikeata puhetta se... joutaapa sitä housuja pölistellessään...\ntoikehtimaan vaikka metsässäkin.\n\nItäinen taivas alkoi ruskettua väkijoukon hajaantuessa Ruiskalliolta.\nHanurimies veteli haikeata säveltään vielä jossakin metsätiellä.\nValoisassa kesäyössä valvovien asumusten välisillä teillä ja poluilla\neteni hiljaa yksinäisiä pareja. Äsken oli iloittu, mutta nyt tuntui jo\nhaikealta. Yksi juhannusyö oli taas mennyttä ja kesä alkoi kallistua\npian syksyä kohti.\n\nMetsät valvoivat, katsellen ystävällisesti ja suojaavasti asumuksia\nja povellaan liikkuvia ihmislapsia. Liput tangoissaan uneksivat\nliikkumattomina. Aamun henkäys ne herättäisi, lintujen kuoron\naloittaessa hartaan suvivirtensä.\n\nMelkein viimeisinä lähtivät Ruiskalliolta Kalle ja Hilja. Polku\nPihlatniemeen kiersi kaunista rantaa ja sille polulle täytyi nuorten\npysähtyä katselemaan värien vaihtumista väreilevän veden pinnalla.\nKallen käsi oli tytön vyötäisillä, eikä siinä katsellessakaan sitä\nhellittänyt, kiersi vain lujemmin tytön notkean vartalon ympärille.\nRinta painui rintaa vasten ja pyhän pihlajan varjossa kokivat nuoret\nensimmäisen suudelmansa. Ja niinkuin siunaten kylvi pihlaja kukkiensa\nvalkoisia hiutaleita heidän ylleen.\n\n\n\n\n21.\n\n\nTuohinevan teerevä nuorikkoemäntä oli lähtenyt piikapikkaraisensa\nkanssa saunavastoja taittamaan. Nythän oli juhanin jälkeen sopiva aika.\n\nRastas oli tullut muka neuvonantajaksi Maija-emännälle ja raksutti\nsiinä naisten kintereillä:\n\n— Säästä nuorta koivua, säästä nuorta koivua, ota vaivaisesta, ota\nvikaisesta. Neuvo piikaa, neuvo piikaa. Anna vesan kasvaa, anna kasvaa!\n\n— Kyllä osaan neuvoa piiat ja muut, älä siinä toimitakaan, — nauroi\nMaija. — Ei sitä pienen kylän koivuvaroja ja taimia niin vain tuhlata.\nNiitä kasvatetaan kuin kukkaa kämmenellä ja otetaan rahaa.\n\n— Nuikkalassa aina kaadettiin suuria koivujakin vastakoivuiksi, — sanoi\npalvelustyttö.\n\n— Kaatakoot Nuikkalassa vastapuiksi vaikka faneerikoivuja, jos niin\ntyhmiä ovat. Meillä ei pistetä arvokoivua edes jouluaamuna pirtin\nja kamarin uuniin. Kyllä pitää puuronsa saada kiehumaan ja nahkansa\nlämpimänä pysymään huonommallakin puulla. Hukka sen olisi perinyt\ntuonaan Tuovilankin, jos ei saatu ulosmittaajan kouraan työntää\nkoivurahoja.\n\nTuohinevan Maija-emäntä nakkasi kätensä leveille lanteilleen ja jatkoi:\n\n— Jos olisi jokaisen talon emäntä sitä mieltä kuin minä, eivät ukot\najaisi kartanolle koivuhalkoja, joihin on haaskattu hyötypuuta.\nEmäntien asia on valvoa, ettei taloudessa tarpeettomasti puuta tuhlata,\nei varsinkaan rahapuita.\n\nTuohinevan Tuomaskin oli kävellyt maillaan katselemassa jotakin\npuunväärää tarpeisiinsa ja naurahti kuullessaan emäntänsä paasaamisen.\n\n— Kenellekä sinä siellä esitelmää halkopuista pidät?\n\nMaijakin jo naurahti vastapantaa kiertäessään.\n\n— Tuollehan minä rastaalle, kun miekkonen tulee neuvomaan,\nminkälaisesta koivusta pitää vastoja ottaa.\n\n— Mitäs se rastas semmoisia. Kyllähän meidän Maija tietää, — hymähti\nTuomas.\n\n— Kyllä tietää, vaikka ei näy kaikkien talojen Maijat tietävän. Pitäisi\nnämä koivut julistaa kokonaan emäntien suojelukseen, niin eivät saisi\nisännätkään niitä haaskata tarpeettomasti.\n\n— Mutta kun juuri sanoit, etteivät kaikki emännätkään tiedä...\n\n— Tietävät saavat neuvoa tietämättömiä. Pidetäänhän Marttojen\nkokouksia. Pitäisi asia ottaa siellä puheeksi.\n\nMetsä humisi, uunilintu tiputteli säveleitään lehdoissa, joiden\nkauneutta se yksinkertaisella sävelellään ylisti. Peipponen oli\nsolistina, ja kun koko kuoro illansuussa väsähti, jatkoi lehtorastas\nunenraukeata laulahteluaan.\n\nPohtikin tallusteli salotietä ja pysähtyi jonkin rauhoitetun metsän\nalueelle. Surkealta näytti ja hiljaiselta. Laululinnutkin olivat\npaenneet haaskattua alaa. Jokin yksinäinen hoikka mänty hojotti siellä\ntäällä ja muutama lepän vesa, jokunen kasvuunsa kyllästynyt näreen\nturrikka.\n\nNäyttäisipä tällainen haaskio hauskemmalta, jos loputkin saikarat olisi\npistetty pinoon ja istutettu kuusen taimia säännöllisin välimatkoin.\nKalle Nurmen kanssa he olivatkin jo saaneet muutamia tällaisia\nuudistuksia syntymään. Niitä pitäisi saada joka aukioon.\n\nPohtia vastaan tuli tuttu mies, ja pysähdyttiin sana vaihtamaan. Pohti\ntiedusteli kylän kuulumisia, ja mies kertoi Kuopan pakkohuutokaupalla\nmyydyn ja isännän lähteneen jonnekin, minne lie mennyt. Emäntäparka oli\nhäätynyt sukulaisiinsa loppupäivikseen.\n\n— Ei selvinnyt, vaikka metsänsä myi viimeistä palikkaa myöten, —\nvirkahti Pohti.\n\n— Mitäpä se, kun Nestorilla oli niin vetävä kurkku.\n\n— Meneehän ne metsätkin muutamien nielusta.\n\n— Omapahan on vahinkonsa, jolta menee, mutta pahinta on, että\nsellaisilta menevät metsänpohjatkin vuosikymmeniksi. Pitäisi rauhoittaa\nennemmin. Mitä rauhoitus sitten enää toimittaa, kun metsä on kokonaan\nhävitetty.\n\n— Niinhän se... metsämiehiä on liian vähän liikkeellä.\n\nPohti lähti alakuloisena jatkamaan taivalta. Pääsisi edes paremmin\nhoidetuille metsille. Jos vaikka menisi Niku-Laurin luokse yöksi, saisi\nkylpeä Laurin uudenaikaisessa saunassa, jonka teräskiukaan löylyt ovat\nmakeita kuin mansikkamaita.\n\n\n\n\n22.\n\n\nKalle Nurmi heilui kuin ampiainen kylillä.\n\nKesä kului ja jotakin oli saatava näkyvää syksyyn mennessä. Ainakin\nsunnuntaisin sai miehet helposti koolle, lähtivätpä metsäänkin\nmielellään.\n\nKallen toiminnan kohteena olivat kyläkuntien metsäyhdistykset.\n\nNiitä oli saatava kaikkialle, muuten ei metsänparannus sujuisi niinkuin\nsen oli sujuttava.\n\nMetsänhoitoyhdistykset olivat tehneet jo paljon työtä ja saaneet\nkaunista jälkeä, mutta kuuluivatko läheskään kaikki metsänomistajat\nnäihin yhdistyksiin.\n\nJuuri nämä jälkijätöllä olevat niistä olivat poissa.\n\nOlihan puolueillakin paikallisyhdistyksiä, miksi ei\nmetsänhoitoyhdistyksillä. Pitkiä matkoja ei salolainen lähtenyt\nkulkemaan kokouksiin. Suurissa yhdistyksissä olivat keskuselimet liian\nkaukana laitapuolilta, mutta kyläyhdistyksien jäseniin tulisi eloa.\n\nKalle ilmoitti kyläkuntakokouksia ja sai isännät koolle. Saloseutujen\nmiehet olivat olleet aikaisemminkin arkoja ja hitaita uudistuksille,\nmaataloudessaankin, ja tämä hitaus oli periytyvää. Monta yritystä\nolivat saaneet maatalousmiehetkin tehdä nykyaikaistamispyrkimyksissään,\nennenkuin saivat miehet liikkeelle.\n\nKalle tiesi tämän ja oli varovainen. Metsien uudistus oli vielä\nlujemmassa kuin maatalousjärjestelyt.\n\nOli puhuttava näissä kokouksissa järkipuhetta, otettava asia oikeasta\npäästä alulle, muuten sen menettäisi.\n\nKalle päätti olla kokonaan puhumatta metsän hoitamisesta. Sehän oli\ntyötä, ja se kuviteltiin raskaaksi ja vaivalloiseksi ja siihen ei\nluultu olevan aikaa.\n\nOli puhuttava, kuinka paljon metsä vei isännän lompakosta, jos se oli\ntuottamattomassa tilassa. Vertailtava numeroilla ja esimerkeillä. Oli\nnäytettävä se vahinko, mitä isäntä sai kärsiä tuhottoman suuresta\nkotitarvepuun kulutuksesta.\n\nOli tehtävä vahinko kokonaan toisten syyksi eikä isännän. Laskettava\ntarkalleen tuttujen paikkojen puun kulutukset, jotka niin hyvin tiesi,\nkun oli kulkiessaan nähnyt, ja lyötävä niinkuin setelit pöytään: Näin\npaljon menee hukkaan ja näin paljon pulleampi olisi metsänomistajan\nlompakko, jos olisivat asiat toisella kannalla.\n\nHyväksymisen hyrinä kuului penkkiriveiltä. Kylläpäs osaa Nurmi-Tuomaan\npoika puhua, ja kyllä se totta puhuu, ei auta kieltää. Rahathan tässä\nmenevät, kun puita tuhlataan ja metsät ovat siivoamatta.\n\nMikäs, perustetaan vain kylään metsäyhdistys. Kyllä se sopii, kun\nei siitä aiheudu menojakaan. Joutaahan niitä kokouksia pitämään\nsadepäivinä ja sunnuntaisin, talvipuhteilla.\n\nJa kun asia oli lompakollekin niin tärkeä.\n\nNiin, kyllä kukkaroa ollaan kuromassa, mutta ei siihen kukaan toisi\ntakaisin. Helisemässähän tässä ovat isäntämiehet.\n\nKalle hymyili itsekseen ja hiljaisesti kiihoitteli, että eihän tätä\ntällaista kukaan enää kestä. Toinen komento on otettava.\n\nJoku talojen nuoremmista miehistä, joita oli myöskin paikalla, hymyili\nomaa hymyään Kalle Nurmen oveluudelle. Osaa se poika panna äijät\nheilumaan ja vierittää syyn heidän niskoiltaan talojen muun väen\nniskoille, mutta välipä tuolla.\n\nKalle ehdotti kokouksen puheenjohtajaksi isäntämiehen, joka oli\naikaisemmin ollut kylmin näille metsäasioille. Tämä höristi korviaan,\ntiirasi metsäneuvojaan, että tekikö pilaa vai oliko tosissaan.\n\nEhdotus hyväksyttiin, ja isäntämies istui vakavana pöydän päässä,\nkysyen toisilta, hyväksytäänkö tämän metsäneuvojan esitys yhdistyksen\nperustamisesta ja muista ehdotuksista.\n\nKalle hoiteli asioita, ja kokous juoksi oikeita raiteita. Johtokunta\nvalittiin ja sihteeriksi joku sukkelakynäinen nuori mies.\n\nEi puhuttu mitään jäsenmaksuistakaan tällä kertaa. Kyllä ne\nmaksettaisiin, kunhan ukot ensin saisivat asian alkuun.\n\nKyläkokoukset olivat syyskesän iltoina, ja kun oli vielä kokouksen\njälkeen valoisaa ja kahvit oli juotu, pyyteli Kalle osanottajia\ntekemään pienen kierroksen joillakin metsäpalstoilla.\n\nSiellä ei sanaakaan siitä, että niin ja niin olisi pitänyt tehdä ja\nettä se ja se on jätetty tekemättä.\n\nSiinä olisivat alkaneet nenät punoittaa ja partaiset naamat murista.\nMitäs tässä moitiskelet. Omapa on asiamme.\n\nMutta edelleen samaan sävyyn kuin kokouksessa: Eiväthän isännät tätä\nehdi eivätkä jaksa, kun on sadat puuhat ja miettimiset. Pitää toki\ntalon muun väen tällaiset asiat tehdä ja hoitaa.\n\nJos sattui olemaan pidemmältä iltaa, tuli käydyksi monenlaatuisessa\nmetsässä, näytetyksi, mistä pitää ottaa kotipuuta ja millä tavalla.\nJa raiskion seutuvilla sopi huomauttaa, että tuossakin on kehdattu\nhyvänahkaisen isännän pussista siepata kelpo summa.\n\nInnostus kohosi. Eivätpä noin ole muut metsäneuvojat puhuneet ja\nselittäneet, ei Pohtikaan. Kärisseet vain isännille, etteivät nämä\nkunnosta metsiään. Millä ilveellä isännät joka nurkkaan ehtisivät!\n\nKun siitä sitten erottiin, niin lyötiin niin lämpimästi Kallelle kättä,\nettä jyskähti. Se oli merkkinä siitä, että asia oli nyt otettu todeksi\nja Kallen arvo kohonnut. Miehenä otetaan vastaan taloissa tästä lähtien.\n\nKalle painui metsätaivalta toiseen kylään ja hymyili itsekseen. Tämähän\nalkoi mennä liiankin loistavasti, kun osasi nykäistä oikeasta narusta.\n\nNiin kului syyskesä, ja illat alkoivat yhä pimetä, mutta sydänmaitten\nkulmat alkoivat herätä työhön metsiensä hyväksi.\n\nKalle liehui kuin viimeisiä hunajapallojaan keräilevät mehiläiset. Ei\nollut enää aikaa vitkastella metsien kanssa. Kaikki oli vasta alkua ja\ntyösarka pitkä ja laaja.\n\nOlipa kuitenkin voimia ja uusia tulisi mukaan.\n\nVarttuneempi nuoriso ottaisi nuorin käsin kiinni omasta\ntulevaisuudestaan.\n\n\n\n\n23.\n\n\nSuuren tehdassalin seinät värisivät koneitten jytinästä. Koivutukit\nnousivat yksitellen kuumasta kylvystä, teräskäsivarret siirsivät ne\nteriin, ja lastu alkoi kiertyä nopeasti.\n\nSydänmaan miehet olivat retkellä ja saisivat nyt omin silmin nähdä,\nmiten metsän tuotto muutetaan kauppatavaraksi. Kiertokäynti oli\naloitettu faneeritehtaasta.\n\nSilmät jäykkinä seurattiin koivupölkyn muuttumista ohueksi levyksi.\nPintalevy oli riekaleista ja siirrettiin eri kasaan, joka hävisi\njonnekin uusiin teriin leikeltäväksi. Oksattomasta koivusta tuli\nkaunista levyä, mutta oksaisen levy kuului jo kolmanteen luokkaan,\njosta leikkelemällä ja paikkailemalla saatiin välilevyä.\n\nPohti oli oppaana. Alkoi selitellä miehille:\n\n— Tästä nyt näkee, että faneeripuun pitää olla suora ja oksaton.\nKannattaa siis parantaa koivun laatua. Jos ei olisi koivikoissamme sitä\npientä osaa, mikä on suoraa tai ainakin vähäoksaista, ei sen mukana\nmenevä oksainen, väärä ja lahovikainen koivu kelpaisi ostajalle. Nyt\nsiitä keräillään välilevyä ja puhtaasta koivusta saadaan päällys.\n\nSeuraavalla osastolla nerokkaat koneet halkoivat sukkelien käsien\nohjaamina hajallisen levyn, josta silvottiin käyttökelpoiset paikat\nvälilevyksi. Toiset koneet liimasivat ne taitavasti yhteen, toiset\nkoneet poistivat oksapaikat ja jälleen taitavat kädet iskivät reikiin\npaikat.\n\n— Kannattaisi rapsia kuivat oksat nuorista koivikoista, — huomautti\nPohti isännille. — Tuollainen oksainen lastu pitää paikata ja\nliimailla, ennenkuin se kelpaa täytteeksikään.\n\n— Eipä täällä näytä puuta hukkaan heitettävän, — arveli joku miehistä.\n\n— Ei aivan samalla tavalla kuin nähdään vielä monen talon metsissä ja\npihanurkilla.\n\n— Näkee sen, että on puulla arvonsa, — huomautti joku jälleen.\n\n— On, kun pannaan se tuollaisen lujan työn alle.\n\nVepsälä, nuorin retkeläisistä, tunsi joka jäsenensä olevan vireillä\nkatsellessaan koneitten ja ihmiskäsien nopeata liikehtimistä. Tämä\ntotisesti oli työtä eikä oleilemista. Hän oli aina ihaillut koneitten\nvoimaa ja neroutta, missä vähänkään oli niitä nähnyt, eikä voinut\nkäsittää sitä epäluuloa, mikä monilla vanhempaan polveen kuuluvalla\noli tehtaita ja jalostamoita kohtaan. Nuorempi polvi ehkä kokonaan\najattelikin toisin, hänen tavallaan.\n\nMiehet olivat joutuneet viimeiseksi varastohuoneeseen. Koivu oli siellä\nvalmiina lähtemään jalostettuna vieraille maille. Se oli jalostuessaan\nantanut työtä monille ihmiskäsille jos koneillekin.\n\nInsinööri toi ohuen faneerilevyn miesten nähtäväksi, piti sitä kulmasta\nkiinni ja puisteli kuin ohutta paperilevyä. Se oli koivun jaloin muoto,\njota käytettiin lentokoneita rakennettaessa.\n\n— Tällaista tulee hyvästä koivusta, — sanoi insinööri miehille. —\nMeidän lentokonefaneerimme on numero ensimmäistä maailman markkinoilla,\nja tämän alan laajeneva teollisuushan takaa edeltäpäin laskemattoman\nmenekin, kun olisi vain kunnollista raaka-ainetta.\n\n— Kyllä kannattaisi kasvattaa hyvää koivua, kun se on niin vaivatonta\ntehtävää, — huomautti Pohti.\n\n— Mitenkä sellaista oikein kasvatetaan? — hieroksi niskaansa muuan\nisännistä.\n\nPohti sai taas selittää lyhyesti, minkä oli jo niin monesti sydänmailla\nselittänyt.\n\nMiehet poistuivat mietteissään tehtaalta. Joku arveli:\n\n— Ei olisi pahitteeksi, vaikka kaikki metsänkasvattajat näkisivät tätä\npuun jalostamista.\n\nKuljettiin edelleen sulfiittiselluloosatehtaaseen. Sielläkin tuntui\nkäyvän eri suhina ja tärinä. Närepölkyt värisivät siitä vimmasta,\nmillä hakun teräshampaat niitä haukkasivat silpuksi. Silmä kovana, joka\njäsen varuillaan, seurasivat salon miehet tätä näreen kulkua edelleen\nkeitto-osastolle. Pohti ja opas selittelivät massan valmistusta.\n\n— Onpa suuria patoja, — arveli joku.\n\n— Ja taitavat nämä vehkeet maksaakin, — lisäsi toinen.\n\nSiinä olikin jos minkälaista rakkinetta joka puolella. Ei niistä\nosaamaton päässyt selville ensiselityksellä.\n\nSiirryttiin edelleen ja siellähän valmis sulfiittimassa oli jo menossa\nkuivauskoneeseen. Aikansa vaellettuaan se tuli toisesta päästä ulos;\nrevitettynä se sitten paalutettiin.\n\nSiirryttiin tarkastamaan paperitehtaan suuria koneita ja äänetönnä\nkatseltiin näitäkin ihmelaitoksia. Jättiläiskoneitten voima tuntui\ntärisyttävän selkäpiitä.\n\nJyrisevien ja jauhavien koneitten lomassa arkana liikkuvat miehet\nsaivat käteensä valkoista ja kaunista paperia.\n\n— Eikö ole ihmeellistä näreenkin kulku, — huomautti Vepsälä. — Ei sitä\nkannattaisi niityn joutavaan aitaan tuhlata.\n\n— No ei aitaa voi tästä paperistakaan tehdä, — naurahti joku\nvanhoillinen.\n\n— Mutta moninverroin kestävämmästä piikkilangasta voi, ja sen\nraaka-ainetta meillä on maan uumenissa ja omat tehtaat sitä lankaa\nvalmistavat, — huomautti Pohti.\n\n— Eikähän aitoja niin paljon tarvitakaan kuin rakennetaan, — myönsi jo\nmuuan retkeläinen.\n\nVepsälä tuijotti hiukan toisista erillään koneitten toimintaa ja\najatteli. Mitenkähän sitten, jos näiden koneitten täytyisi joskus\npysähtyä puun puutteessa? Mihin joutuisivat valtavat työläisjoukot?\nMistä maksettaisiin maan tuonti? Millä saisi maamies niitä mukavuuksia,\njoihin on jo tottunut?\n\nMiehet joutuivat ulos. Tehdasrakennusten mahtavat kulmat hallitsivat\nnäköpiiriä. Kokonainen suuri yhteiskunta oli kasvanut ja ryhmittynyt\nniiden ympärille. Noiden mahtavien seinien sisältä saivat\ntoimeentulonsa lukuisat työläisjoukot, jotka voivat tämän turvin\nkannattaa muuta yritteliäisyyttä ja maksaa säännöllisesti veronsa.\nNäiden tehdaslaitosten savupiiput höyrysivät uljaasti koko maassa,\nmutta miten kävisi, jos metsät loppuisivat.\n\nVepsälä lausui tämän ajatuksensa tovereilleen, jotka näyttivät olevan\nmietteissään. Vain joukossa ollut Sorri oli välinpitämätön.\n\n— Niin että mistäs sitten vihelletään, jos metsät loppuvat? — tikaisi\nVepsälä uudelleen nahkealta Sorrilta.\n\n— Hö! Tietenkin maasta sitten on elettävä, — murahti Sorri.\n\n— Niin kai on yritettävä, hymähti Vepsälä.\n\n— Mutta kyllä silloin koko tämän ruljanssin kannattaminen pelkällä\nmaataloudella käy tiu\n\n— Mutta kyllä silloin koko tämän ruljanssin kannattaminen pelkällä\nmaataloudella käy tiukalle. Tuskinpa silloin tupakka höyryää sinunkaan\nsuupielessäsi. Ja monesta muusta on luovuttava. Pelkkää sikurijuurta\nsaa emäntäsi panna kahvipannuunkin.\n\n— Kyllä se niin on, — vahvisti joku miehistä. — Jos metsien tulo\nloppuu, käy elämä ahtaaksi. Kyllähän maassa kiinni oleva eläisi\nperheineen, mutta millä eläisi kaikki muu väki, joka nyt saa leipänsä\nmetsätaloudesta ja teollisuudesta. Millä pidettäisiin yllä koko\nyhteiskuntatalous. Kuka ostaisi kotimarkkinateollisuustuotteita? Ei,\nhyvät miehet, kyllä täytyy toden teolla ryhtyä metsiä kunnostamaan,\nettei nouseva polvi jää tyhjän varaan.\n\nNestori Kuoppa tuli tiellä miehiä vastaan, oli hiukan hämillään, mutta\ntervehti reilusti. Töissä kaiketi entisen komean Kuoppalan isäntä\nlienee häärinyt, koska oli työvaatteissa niinkuin toisetkin työläiset.\n\n— Täälläkö Nestorikin?\n\n— Täällähän sitä... Ja mikäpä täällä on ollessa. Oppiihan edes tätäkin\ntuntemaan.\n\nKuoppala, jolla ei ollut vielä työvuoro, pyyteli miehiä asuntoonsa\nkahville.\n\nTyöläisten asunnot olivat siistin ja hauskannäköisiä ulkoa ja sisältä\nvielä siistimpiä.\n\n— Niinhän te asutte täällä kuin kaupunkilaiset loistohuoneissa, —\nihasteli Pohti. — Olisipa sydänmaalaisillakin tällaiset asumukset;\n\n— Tehdas kun kerran rakentaa, niin tekee sen kunnollista. Eivätkä nämä\ntaida maksaa niinkään paljon kuin maaseutulaisten hirsirakennukset, —\narveli Kuoppa.\n\n— Laudoistako ne nämä?\n\n— Onhan näissä niinkuin näkyy lautavuoraus ulkona, mutta seininä on\nsitä rakennuspahvia ja neljän tuuman ilmarako välissä.\n\n— Ja lämmin taitaa olla?\n\n— On liikaakin lämmintä välistä. Eivät nämä tiedä mitään tuulesta\neivätkä pakkasesta. Tällaiseksi rakentaminen muuttuu siellä\nsalomaillakin, — arveli Kuoppalan entinen isäntä.\n\nNiinhän se kehitys muuttuisi tässäkin. Arvopuita ei haaskattaisi\nrakennuksiin. Niistä tulisi arvokasta vientitavaraa ja jätepuusta\nvalmistetusta rakennusaineesta lujemmat ja lämpimämmät seinät.\n\nMiehet jäivät miettimään.\n\n\n\n\n24.\n\nRuiskuhilaat olivat kohonneet vainioille. Maamiehen onnellisin aika\noli tullut. Viljavuutta uhosivat vainiot, ja vuoden työstä oli palkka\naittojen kynnyksellä. Ei muuta kuin siitä vieräyttää vain hinkaloon.\n\nKalle Nurmi vihmana viilsi sydänmaanpolkua elokuisen illan hämärtyessä.\nKuu kohosi metsän takaa katselemaan, mihin miehellä oli sellainen kiire.\n\nOlipa kiire, kun Sumukorven kylien miehiä oli saatava puhutella tänä\niltana. Ja eipä tässä ollut muinakaan iltoina joutanut haaveilemaan,\nvaikka eräs punaposkinen, kirkassilmäinen Hilja olikin tiettyjen\nmatkojen päässä.\n\nKalle viilteli Tuokkolan taloon johtavaa metsätietä eikä arvannut,\nettä siellä näkisi muutaman sievän tytön, joka ensin punastuisi miehen\nnähtyään ja sitten räväyttäisi siniset silmänsä suuriksi.\n\nMistäpä touhun Kalle tätä tietäisi, ennenkuin paukahti pahki omaan\ntyttöönsä Tuokkolan pirtin kuistilla!\n\n— Voi Kalle! — pääsi metsämiestä vastaan töksähtäneeltä tytöltä.\n\n— Hilja! Mitä sinä täällä?\n\n— Minä olen opettamassa emäntiä ja tyttäriä säästämään polttopuuta, —\ntokaisi tyttö totisena, vaikka punainen suu pyrki nauruun purskahtamaan.\n\nTouhun Kallen suu oli auki ja silmät räpyttivät. Siinä oli Pihlatniemen\nHilja suuressa valkoisessa esiliinassa ja puhui puiden säästämisestä.\nOliko tyttö järjeltään huilahtanut?\n\n— Tuota, oletko sinä terve? — kysyi Kalle, toisen nauttiessa\nmetsämiehen hämmästyksestä.\n\n— Enkö muka näytä terveeltä, — sanoi tyttö hymykuoppien kupertuessa\npunehtuneille poskille.\n\n— Selitä sitten!\n\n— Lähde tänne, niin selitän.\n\nHilja pujotti kätensä Kallen kainaloon ja veti kuutamoiselle\npihapolulle, siitä peltotielle.\n\n— En malttanut olla kotona yksinäni, kun sinäkin aina lennät etkä käy\nkuin silloin tällöin. Tultiin hartaasti pyytämään kotitalousneuvojaksi,\nja kokeeksi lähdin. Olen sunnuntait kotona sinua odottelemassa.\n\n— Voi sinua! Ja mitä sinä niistä polttopuista puhuit?\n\n— Sitä, että olen hiukan niinkuin sinua auttamassa siinä asiassa. Olen\njo saanut puhuneeksi monessa talossa vanhat uunit tunkiolle ja uudet\ntilalle.\n\nTyttö sormeili Kallen takin nappia.\n\n— Oletko nyt tyytyväinen, vai aiotko moittia?\n\nKalle aikoi siepata tytön syliinsä, mutta pirtistä tulvahti parvi\ntyttäriä pihamaalle katsomaan, mihin heidän opettajansa hävisi.\n\n— Täällä on keittokurssien lopettajaiset ja isäntiäkin on\npäivällisellä. Tule pian, niin saat sinäkin! Kyllä nyt tytöt riemun\nnostavat.\n\nHilja veti Kallea mukanaan. Portaalla oli jo tuttuja isäntiäkin.\n\n— Kas, mistä Hilja koppasi tämän neuvojan?\n\n— Kyllä peipponen aina hakee laulupuunsa.\n\n— Eihän se ihme, langattoman lennättimen ajalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan kuluessa yhtyi kotitalous metsätalouteen. Kun oli kurssien\nlopettajaiset, niin saipa olla samalla metsäillanviettokin, varsinkin,\nkun sattui niin lokoisasti, että paksu Pohtikin työnsi ruhonsa sisälle\nja joutui murenalle juuri, kun aiottiin korjailla päivällistä pöydästä.\n\nKun väki myöhemmällä hajaantui kotipoluilleen, käveli touhun Kallekin\ntyttönsä kanssa talon tanhualta rantaan vievää kuutamoista polkua ja\ntikasi uudelleen:\n\n— Aiotko ihan tosissasi olla neuvojana?\n\n— En kai minä leikillänikään. Vähänhän se on, mitä saan sinun asiaasi\neteenpäin, mutta kunhan vähänkin. Kun ensin muutamissakin taloissa saa\nemäntäväen vaatimaan uudet uunilaitteet, niin aikoja myöten ne tulevat\ntoisiinkin.\n\n— Sinä olet järkevä tyttö.\n\n— Eikös ja mitä! Kotitalouteen se kuuluu polttopuun säästökin ja\nerikoisesti emäntäväelle.\n\nKalle mietti, miten saisi kaikki kotitalousneuvojat tämän huomaamaan.\nEmännille kuului sananparsi: Joka on hupa puilleen, on hupa\nhuttujauhoilleen.\n\nMutta eihän tässä ollut yksistään säästäminen kysymyksessä, vaan\nkulutettavan puun laatu. Metsänpuhdistuspuuta uuneihin ja padan alle\nja varsinkin koivua säästämään. Koivun tuottokin alkaisi ehtyä joskus\ntällä menolla.\n\nKaunis koivupuumme emäntien suojelukseen!\n\n\n\n\n25.\n\n\nSumukorven Sameli istui elokuisen illan hämyssä tupansa portaalla ja\nkatseli synkkänä vainiolla kyköttäviä laiho- ja ruiskuhilaita. Kuhilaat\nnäyttävät kuin häpeävän huonouttaan. Maa on ollut laihaa eikä ole\njaksanut antaa täyttä satoa. Talvi on rassannut laihan maan laihon\nharvaksi, pellon vähä voima on riittänyt vain ohueen korteen ja tähkät\novat jääneet vähäisiksi. Ei niistä monta kertaa myllyyn mennä.\n\nSameli käänsi synkän katseensa toiselle peltolohkolle. Samanlaista\nsielläkin. Pouta oli kuivannut ohran. Senhän se tekee laihassa maassa.\n\nKoko talvi on taas piisattava hanke-ajossa, ja kun muta jää ajamatta\npelloille, on sama taas ensikesänä kuin nytkin.\n\nSattuipa Nurmen Kallen tie tähänkin taloon ja tapasi laihaksi työssä\nitsensä ajaneen Samelin.\n\nKalle näki paikat, laihan sadon ja arvasi syyn Samelin synkkyyteen.\nVarovasti alkoi lievitellä myrtyneen miehen mielialoja.\n\n— Metsäkin on tullut jo lypsetyksi niin tarkkaan, että ei ole siitäkään\napua, — sanoi Sameli.\n\n— Eikö ole edes sellaista kasvumetsää, josta kohentamalla saisi\nmuutamien vuosien perästä?\n\n— On tuolla korven kulmalla näreikköä, mutta maa on vetistä. Ei siinä\nsellaisessa kasvu paljon lisäänny.\n\n— Lasketaan vesi pois, — sanoi Kalle, ja Sameli käänsi katseensa\nmieheen. Mitä se sillä vedenlaskulla tarkoittaa?\n\n— Olisiko siitä minkälainen vedenlähtö?\n\n— Onhan siinä lähellä toisten talojen suoperkkiöitä, joiden läpi on\nkaivettu iso viemäri.\n\n— Silloinhan ei puutu muuta kuin puskette ojat näreikköönne.\n\nSameli hymähti.\n\n— Jos tässä vielä rupeaa metsiin ojia kaivamaan, niin lapset kuolevat\nnälkään. Noista kykistä pitää jättää kuitenkin siemeneksi.\n\n— Eivät kuole! Saatte avustusta metsänne ojimiseen, ja nythän on sopiva\naika aloittaa, kun ei ole vielä metsätöitäkään. Mennäänpä katsomaan.\n\nSameli elostui, uteli metsätiellä avustuksesta ja sen ehdoista. Lainoja\nei uskalla enää ryhtyä ottamaan tällaisiin paikkoihin. Entistenkin\nkanssa on ollut helalla ja korkea on vielä asutuslainankin korko,\nvaikka se pudotetuinkin viiteen prosenttiin.\n\nKalle kertoi, että hänen yhtiönsä, Vuohilaakso O.Y., antaa tällaisissa\ntapauksissa avustusta pienviljelijäin metsäojiin. Ei sitä heti takaisin\nvelota, kun vain työn tekee kunnolla.\n\nSameli ilostui.\n\n— Sehän onkin sitten... aloitetaan vaikka huomenna. Kyllä minulta oja\nsyntyy siinä missä toiseltakin.\n\nTäysikuukin pistäytyi pilven takaa katselemaan miesten kanssa\nSumukorven Samelin metsäpalstaa. Mikäs! Kun pistelee lihavaan muraan\nsyvät ojat, niin kyllä näreitten tukka alkaa heilua.\n\nKuutamolla Kallen tämä ojitussuunnitelma olikin laadittava, kun sattui\nolemaan kiire. Maa ei tarvinnut punnitusta, kun viitisen hehtaarin\npalsta tasaisesti vietti toisten talojen suoviljelyksille. Ei muuta\nkuin keppejä ojien paikoille. Ojat sattuivat melkein avonaisille\nlinjoille, ettei tarvinnut puitakaan kaataa, ja pianhan kepit olivat\nkolmelle ojalle, jotka Samelin oli kaivettava.\n\nPuoliyön tienoissa jo marssittiin Samelin pirtille, ja vaivaantunut\nkorvenraivaaja mietti, että tuollaisia miehiä pitäisi olla hiukan\ntiuhemmassa. Tuli siihen, kun hän parhaillaan nureksi huonoa satoaan,\nnosti kuin niskasta kuiville, antoi apua eikä arvellut.\n\nSameli sai aluksi muutamia satalappusia, ja pirtin eläjät tunsivat\nniinkuin joku näkymätön käsi kohottaisi. Varmaan aamulla tuntuu aivan\ntoiselta yrittää päivää alkuun kuin muina aamuina.\n\n— Siihen ehditte nyt kaivaa ojat, kun alkaa metsähankkeet. Sitten\nsitä työtä oikein railakkaasti ja sittenpä Samelilla jo onkin varoja,\nettä voi ryhtyä runnaamaan noille pelloille oikein aikamiehen tavalla\nmutaa. Näin on metsä auttanut peltoakin, vaikka se on nyt tällä kertaa\nehtynyt, — toimitteli Kalle.\n\n— Niinhän tämä apu tuli kuin löytämällä. Olen jo ehtinyt ajatella\nmonien samassa asemassa olevien kohtaloa, joilla ei ole enää turvaa\nmetsässä, kun pelto jättää hinkalot kuiville. Meitä pienviljelijöitä\nolisi pitänyt valistaa näissä asioissa ennemmin, niin monen kohta olisi\ntoinen ja metsistäkin säännölliset tulot.\n\nMiksi ei tosiaankaan ennemmin, mietiskeli Kalle salopirtin\npenkkivuoteella kääntelehtiessään kuutamoisena syyskesän yönä.\n\nOn syytelty näitäkin salolaisia huonosta metsätaloudesta, mutta suuri\nosahan näistä on jäänyt ilman mitään metsävalistusta ja neuvontaa.\n\nVauraammat pystyvät sitä hankkimaan, jos tahtovat. Tällaisilla eläjillä\ntie nousee vähän väliä pystyyn, mutta korven kasvattama sitkeys ei\nkuitenkaan lannistu.\n\n\n\n\n26.\n\n\nMetsä muuttui yhä syksyisemmäksi. Koivut olivat saaneet pukuunsa\nkeltaisia läikkiä. Pimenevien öiden tohahtavat myrskypuuskat\nirroittelivat koivujen ensimmäisiä syyskoristeita. Kulkija havahtui\nmetsätiellä: Kas, keltalehtiä on jo varissut. Se on syksyä.\n\nMetsänriistalla oli ollut rauhaisa kesä. Metsopoikueitten vauraimmat\nalkoivat olla emonsa kokoisia ja ne kehittelivät valppauttaan joka\npäivä. Teeriemo oli onnellinen perheestään, ja jänöjukan poikaset\nlihoivat ja pyöristyivät niittyjen äpäriköissä ja laihohalmeissa.\n\nMetsä veti erämiestä povelleen. Eränkävijän onnellisin vuodenaika oli\ntullut. Salon mies varustautui houkuttelevina aamuina ottamaan metsästä\nmakupalan. Kaupunkien lokeroissa asuva eräharrastaja näki jo uniakin\nrunsaasta riistaretkestä ja painui viikonlopuksi erämaille ja majoille.\nMetsä pystyi ihanasti rauhoittamaan viikon melskeissä kiristyneen\nmielen, vain metsä kykeni antamaan suurimman nautinnon.\n\nToimen Kalle oli kerännyt nuorisoa metsäretkelle syksyisenä\nsunnuntaipäivänä. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis, ja metsässä oli\ntarkoitus viipyä iltaan saakka. Metsän antama ohjelma ei lopu kesken.\nRetkeilypaikan keskitienoolla oli korkea vaara, johon sopi näkymään\nuseita ympäristön järviä ja niitä ympäröivät metsät, keskellään\nviljelmäaukiot asumuksineen. Vaaran puuton laki oli kuin metsän suuri\njuhlasali, ja useinhan sinne lähiseudun ihmiset menivätkin näköaloja\nihailemaan.\n\nEi tarvinnut telttoja yhden päivän retkellä, mutta suuren padan,\nperunasäkin ja muuta muonaa olivat muutamat retkeläispojat kantaneet\nkorennossa vaaralle.\n\nKun kesällä keitettiin rannoilla kalaa, kiehutellaan nyt syksyn\nkauniina sunnuntaina metsänriistaa näillä nuorten metsäpäivillä.\nSitä varten olivat muutamat pojat lähteneet jo aamulla aikaisin\npystykorviensa kanssa liikkeelle, ja kun toiset kokoontuivat vaaralle,\nkajahteli metsä Tapion suosioon päässeitten nuorten erämiesten\nlaukauksista. Kaipa ne eivät nyt aivan tyhjiä paukkuja ole, arveltiin,\nja makoisan metso- taikka teerisopan maku alkoi jo tuntua etukäteen.\n\nEivätkä eräpojat tyhjänä tulleetkaan. Kaksi valtaisaa metsokönkälettä\nja yhtä monta ukkoteertä oli repuissa, ja näistä sanoi saavansa\nriittävän sopan Pajuvaaran emäntä, joka oli lähtenyt retkeläisille\npadan vartijaksi.\n\nToimen Kallea ympäröivässä laumassa oli tyttöä ja poikaa,\nkahdeksanvuotiaasta kuusitoistavuotiaaseen, jospa lienee joku\nvanhempikin joukossa. Silmät loistivat eivätkä nuoret jäsenet tahtoneet\npysyä paikoillaan. Olihan ilma ihana ja ympäröivä luonto kaunis ja\nnäköalat juhlallisia.\n\n— Mitä nyt tehdään? — kyseltiin Kallelta.\n\n— Koetetaan oppia tuntemaan metsää ja mitä kaikkea se ihmiselle antaa.\nOnhan se teille useimmille tunnettua, mutta metsästä voi aina keksiä\nuusia puolia, kun sitä tarkoin tutkii. Se näyttää kasvonsa eri tavalla\neri aikoina, metsällä on ihmiselle ehtymättömästi uutta tarjottavaa.\n\nLaskeuduttiin vaaralta ja siinä oli tiheikkö, jossa oli nuorta mäntyä\nja koivua ilman riittävää kasvualaa. Kalle pysäytti parven.\n\n— Katsokaahan tuota, miten siinä on ahdasta. Tämän alan lienette\nnähneet jo pitkät ajat olleen aivan tuollaista kasvussaan\nedistymätöntä. Noille nuorille koivahaisille tämä ahtaus on\nensimmäisenä vuosikymmenenä ollut hyväksi, ja näettekin, miten niistä\non kehittynyt rungoltaan oksattomia. Kun parhaimpien ympäriltä nyt\npoistettaisiin huonommat ja nuo kuivahkoilta näyttävät männyn karangat,\nalkaisivat ne pian kehittyä ensiluokan faneeripuiksi, joista muutaman\nvuosikymmenen perästä lähtisi paljon rahaa.\n\nKalle näytti, mitkä puut miltäkin paikalta olisi poistettava ja\nselitti, mitä näillä puilla tehtäisiin, joita tästä harvennuksesta\nkerääntyisi kymmeniä kuormia. Oivallista riukuaitaa niistä tulisi\npiikkilangan kanssa, ja polttopuuta, ettei siihen tarkoitukseen\ntarvitsisi hakata parempaa puuta eikä varsinkaan kallisarvoista närettä.\n\n— Eikö tämä ole Hallikankaan metsää? — kysyi Kalle.\n\n— On, meidän metsää tämä on, — sanoivat Hallikankaan nuoret pojat,\njotka olivat mukana.\n\n— Niinpä, pojat, esittäkää isälle, että pääsette tänne töihin. Voinpa\nminäkin puhua hänelle, ja nyt olette saaneet jo ohjeetkin, miten\ntuollaista metsää harvennetaan.\n\nVaaran ympäristössä risteili polkuja sinne tänne. Ne olivat karjan\npolkemia ja mukava niitä oli ihmisen käyskennellä metsän helmassa\nollessaan, ja metsän väkikin niitä käytti kävelyteinään. Kuitenkaan\nei enää nykyaikana pitäisi karjaa päästää metsämaille mukavia polkuja\ntekemään.\n\nMetsä oli vaaran ympärillä melkein joka puolella luonnonvaraista, ja\npian Kalle sai näyttää, mitä tuhoa karja tekee nuorille puun taimille,\njoita metsä itse on kylvänyt ja koettanut hoivata elämänalulle.\nKoivuntaimista näkyi vain surkastunut varsi ja männynkerkät oli\nhaukattu, niin että kasvu oli pysähtynyt.\n\nTuli vastaan komeata petäjikköä, jota oli jo ajat sitten hoidettu\nasianmukaisesti ja jossa nyt hyvin kasvaneet oksattomat rungot\nhumisuttelivat korkeudessa latvatupsujaan. Kalle tiesi, kenen metsää\ntämä oli, mutta kysyi sitä kuitenkin, saadakseen huomauttaa nuoria\nhyvin tärkeästä seikasta.\n\n— Virkatalon metsäähän tämä on, — sanoivat pojat.\n\n— Nytpä näette, että valtion, pappilain ja yhtiöitten metsiä kun\non aikoinaan hoidettu, harventamalla ja poistamalla tarpeeton puu\nahdistamasta, tuloskin on tuollainen. Meillä on näin hyvin hoidettuja\nmetsiä suuremmilla tiloilla, mutta pienemmätkin tilat tarvitsevat yhtä\ntärkeästi hyviä metsiä, ja niitä saadaan vähäisellä vaivalla, kun\nsopivina aikoina pistäydytään metsiin kirves ja oksarauta mukana.\n\nTeeriparvi pyrähti yli polun, rymistellen tiheikköön.\n\n— Siinäpä olisi ollut monta paistia, — ihastelivat pojat.\n\n— Riistaa näkyy olevan vieläkin, vaikka se on vuosi vuodelta\nvähentynyt, ehkäpä osaksi ihmisen taitamattomuudenkin takia. Koirat\nja kissat ovat saaneet tähän asti juoksennella vapaasti metsissä\nhävittämässä lintujen poikueita ja jänisten poikia. Tämäkin metsän\nsuuri lahja ihmiselle on niin arvokas, että kannattaa sitäkin hoitaa ja\nhuoltaa parhaimmalla tavalla. Eikö tunnukin metsä silloin kolkommalta,\nkun ette tapaa siellä riistaa? — kysäisi Kalle pojilta.\n\n— Tyhjältä se tuntuu ja vie koko eräilyn ilon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan hakkuuaukio oli täynnään puolukoita. Tytöt keräilivät niitä, ja\npojat istahtivat koulumestarinsa kanssa levähtämään kantojen nenään.\nHakkuuaukiota oli laaja ala ja tuskin oli jäänyt siemenpuuta, niin\ntarkoin oli otettu. Kalle katseli mietteissään aukiota, ja joku pojista\nkysäisi:\n\n— Mitähän varten tästä on puut näin tarkoin hakattu?\n\nHakkuualan kannoista päätellen näytti, että isot oli otettu ensin ja\nsitä myöten viimein aivan pienimmätkin, ehkäpä halkopuuksi.\n\n— Näyttääpä niinkuin olisi tässä harjoitettu metsän ryöstöä, ja kun ei\nole siemenpuitakaan jätetty, pitäisi tähän joko kylvää taikka istuttaa\nuutta metsää. Metsän kylvöähän teistä jo muutamat osaavatkin.\n\n— Kyllä minä ainakin, — sanoi joku terhakka miehen alku. — Isä tilasi\nkuusentaimiakin viime keväänä, ja joukolla ne istutettiin.\n\nJatkettiin matkaa ja tultiin harvaan koivikkoon, joka nähtävästi\nmuutaman ajan kuluttua joutuisi loppuhakkaukseen. Runkojen välillä\noli mainiota tilaa kuusentaimille. Jokin luonnon kylvämä taimi oli\nnäyttänyt merkkiä, miten hyvä tällaisella paikalla olisi kasvaa, kun\nalkuun pääsisi.\n\n— Nyt jos meillä olisi kuusentaimia, niin alkaisimme istuttaa niitä\ntähän koivikkoon, — sanoi Kalle ja selitti, mistä syystä tällaiseen\nmetsään sopisi näre alikasvuksi ja mikä sen menestymistä edistäisi.\n\n— Pitäisi laittaa kuusentaimitarha, — sanoi joku pojista. — Eiväthän ne\ntaida olla kovin vaikeita hoitaa.\n\n— Eivät ollenkaan, ja kyllä sinä siinä oikeassa olet, että kuusen\ntaimittamistakin pitäisi harrastaa, sanoi Kalle.\n\nTuli kaunis kallio, missä kasvoi jäkälää. Siinä oli taas mukavia\nlepokiviäkin istahtaa.\n\n— Tästäkin saadaan rahaa maahan, — sanoi Kalle ja otti kauniin\njäkälätertun maasta. — Metsällä on niin monenlaista antamista\nihmiselle, mutta ihminen ei vain muista kunnioittaa metsäänsä.\n\nPieni haapa puheli hiljaa kallion vierellä, muu metsä kuunteli\nlehteäkään väräyttämättä. Varisseitten lehtien raikas tuoksu kohosi\nmaasta.\n\nKuunneltiin metsän hiljaisuutta.\n\n— Mitä sanoisitte, jos ei olisi missään metsää ja nämä alat kaikki\nautioina ahoina? — kysäisi Kalle nuorilta.\n\n— Sitä ei uskalla edes ajatella. Metsässä on aina niin ihanaa. Siellä\nei tule ikävä yksinkään.\n\n— Minä kuuntelisin aina metsän huminaa taikka sen hiljaisuutta.\n\n— Ja minulla on päivän kaunein hetki, kun haen karjan kotiin laitumelta.\n\n— Metsäpolkua kävellessä ei väsy milloinkaan.\n\nJokaisella oli jotakin kaunista sanottavana metsästä.\n\nMetsän koululaiset lähtivät jälleen vaeltamaan vaaran lakea kohti.\nPajuvaaran emännän eräsoppa oli jo varmaankin kylliksi kiehunut.\nAlkaisi nuoren väen metsäpäivälliset.\n\nVaaralle noustessa tehtiin vielä monta huomiota metsän salaisuuksista.\nYhdellä kertaa niitä ei ehdittäisi kaikkia huomioida. Jokainen sai\njatkaa näitä huomioitaan metsissä liikkuessaan, ja milloin olisi aikaa,\ntoimen Kalle kyllä mielellään opastaisi.\n\nVoi miten hyvälle maistui ateria metsän keskellä. Päätettiin järjestää\nusein tällaisia retkiä, jolloin oppisi metsääkin ja sen tarpeita aina\nvain paremmin tuntemaan ja tietämään, mitä se ihmiseltä odotti.\n\n\n\n\n27.\n\n\nSe kävi.\n\nVuohilaakson uusi sulfaattitehdas syyti valtavien saliensa viimeisestä\npäästä, suuren kuivauskoneen telojen välistä melkein hirvittävällä\nnopeudella massaa, joka leikkaus- ja paalutuskoneesta päästyään siirtyi\nvaunuihin.\n\nKoko valtava rakennusryhmä hyrisi ja tärisi. Seinät tuntuivat\nvavahtelevan sen salaisista voimista.\n\nSuuren voimakeskuksen turbiinihuoneessa kehräsi jyristen voimanantaja,\njoka tuntui miehistä melkein elävältä olennolta, joka voimitti heidän\nponnistuksensa kävelemään ja työskentelemään taukoamatta, yötä päivää.\n\nTämä oli koneitten ja työn laulua. Se oli myöskin metsän laulua.\nKolistessaan kuorimarumpuun tuntuivat mäntypölkyt hyrisevän ilosta:\nMeistäkin tulee nyt arvotavaraa eikä meitä tarvitse metsänomistajan\nkatsella kieroon metsässään.\n\nRaikkaasti ne hyppivät hakun kynsiin, joka isketti ne hienoksi ja syyti\nkuljetusradalle, joka kiidätti edelleen kohti valtavia keittokattiloita.\n\nSinä syksyisen kylmänä aamuna, jolloin vihdoinkin viimeinen mutteri\noli paikoillaan ja jokainen kohta koeteltu, ollakseen valmista\nyhteislauluun, seisoivat miehet kuin kirkossa, kun yli-insinööri\nNurmi antoi lähtökäskyn ja höyry alkoi sihistä jättiläisturbiinin\nventtiileissä ja voiman antaja kehrätä, käynnistäen moottori\nmoottorilta jokaisen osaston.\n\nKarmi selkäpiitä, kun siinä seisoi ja katselija kuuli, miten jokaisella\nosastolla koneet tottelivat mustaa jättiläistä ja alkoivat tärisyttää\nvaltavia seinäpintoja.\n\nYhteinen ilo oli niin voimakas ja valtava, että eilen hiukan\nalakuloiseksi vetävä tunnelma apumiesten pois lähdöstä työmaalta ei nyt\nmuistunut mieleen. Kun kerran oli tällaista saatu syntymään, kaiketi\nleipä riittäisi vastakin.\n\nJa tulisi nytkin riittämään. Eino ei ollut puhunut mitään Vuohilaakson\ntyökirjoista pois joutuville miehille, että uutta voidetta pantaisiin\nkuppiin ja muutaman päivän perästä lähdettäisiin toiseen lääniin\nrakentamaan samanlaista tehdasta. Harjakaisissa sen saisivat vasta\ntietää ja alkaa koota kapineitaan äkkilähtöön. Kiire ei loppunut tähän.\nEikä tulisi loppumaan vielä seuraavankaan tehtaan valmistuttua. Myllyjä\ntarvittaisiin. Sulfaattimänty ei kesken loppuisi Suomen saloilta.\n\nUusi Sampo pysäytettiin harjakaisten ajaksi, mutta sitten sen oli määrä\nlähteä laukkaamaan yötä ja päivää, lakkaamatta. Toki oli jokaisen\nsaatava rauhassa hörpätä harjakaiskahvi, sillä kyllä tämä uurastaminen\nsen ansaitsi.\n\nHiljaisuudessa oli taas ajoissa täytelty juhannuksen aikaiset tynnyrit\nvoimasahdilla, ehkä vieläkin voimakkaammalla kuin silloin, ja tehtaan\nsuureen varastosaliin katetuille pöydille ilmestyi kuin taikaiskusta\nsahtisaavit ja tuopit kahvin jälkeen.\n\nPuheita ei nyt viitsitty pitää, sillä varsinainen rakentaminenhan\noli päättynyt jo juhannukseen. Sen jälkeen oli ollut vain koneitten\nasentelua ja työläisten asumusten viimeistelyä.\n\nInsinöörit ja mestarit juttelivat miesten kanssa toverillisesti,\nmaistellen sahtia, joka oli omaa tekoa sekin, eikä rikkoisi\ntehdasyhdyskunnan raittiusperiaatteita.\n\nJoku miehistä näytti kuitenkin alakuloiselta miettiessään, että aamulla\nsaisi jo nostaa repun selkäänsä ja lähteä hakemaan uusia työmaita,\nmistä sitten mahtaisi saadakaan. Viimeinen tili oli nostettu, muutamat\nmiehet pyytäneet kamreerilta palkkaa nostaessaan työtodistustakin,\nja kamreeri salaperäisesti naurahtanut sanoessaan, että kyllä\nyli-insinööri Nurmi tulisi sen heille antamaan vielä tänä iltana.\n\nJa antoihan Eino Nurmi sen miehille, kun muutamat sahtituopit oli\njuotu. Nousten massapaalujen päälle hän korotti äänensä ja antoi\nilosanoman miehille:\n\n— Nyt jokamiehen nahkaan sahtia niin paljon kuin mahtuu ja sitten\npanemaan kamppeita kasaan ja aamulla asemalle. Joka mies saa uuden\ntyöpaikan samanlaisella tehdasrakennuksella Nunnalahdessa ja seuraa\nminua työpaikalle. Onko selvä?\n\nMonisatapäinen miessakki seisoi ensin sanattomana, mutta ulvahti\nsitten niin, että Einon korvat menivät lukkoon. Kymmenet voimakkaat\nkäsivarret tarttuivat Einoon, nostivat moneen kertaan niin korkealle\nkuin käsivarsissa oli pituutta, ja seiniä halkova eläköön-huuto kiiri\nsalissa. Tähän ilon myrskyyn joutui pääjohtajakin, ja arkailematta\nmiehet nostivat hänetkin vuorostaan käsivarsilleen, ja huuto jatkui\nentisellä voimalla.\n\nKun hälinä lakkasi, oli etumies Vänttinen Einon lähettyvillä ja sanoi\nmuhoillen isännälleen:\n\n— Vai tällainen se yli-insinöörin työtodistus olikin, josta kasööri\nmainitsi, kun sitä pyydettiin tilillä.\n\n— Eikö se riitä? — naurahti Eino.\n\n— Kyllä se riittää hyvinkin. Tuskinpa kukaan olisi uskonut, jos\ntällaista olisi joku yrittänyt haastaa. Näkeehän sen nyt miesten\nkosteista katseista, mitä ajatellaan. Talven leipä on tiedossa hyvän\nisännän työssä.\n\n— Vielä ensi kesänkin.\n\nOlutsaavit tyhjenivät, ja miehet lähtivät kokoamaan tavaroitaan. Ei\nkuulunut tarvitsevan huolehtia matkalipuistakaan. Se toinen yhtiö,\njonka työhön nyt mentiin, oli ne luvannut kustantaa, kun tiesi saavansa\nkunnon työväkeä.\n\nMiesten suonissa leiskahteli voima, niin että matkavalmistelujen lomaan\npiti leikkipainiin siellä ja täällä rynnätä. Kun myöhemmällä tiedettiin\nolevan tanssit seurojen talolla, rynnättiin sinne miehissä, ja eipä\nollut Vuohilaakson tyttäriä sillä tavalla lennätetty ennen. Lopulta\ntaisi monen tytön silmä kihota kosteaksi, kun tiesi näistä reiluista\nmiehistä pitävän kenties iäksi erota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuohivuoren koukeroivalla metsäpolulla kahisivat keltaiset lehdet\nkahden ihmislapsen astuessa niiden laatimalla pehmoisella matolla. Ilta\nhämärtyi jo, mutta vuoren takaa kohosi suuri keltainen kuu ja alkoi\nkylvää kultaansa metsän ylle, sirotella sitä sen poluille.\n\n— Ja sitten kun sinä saat siellä taas tehtaan valmiiksi, lennät\njälleen johonkin rakentamaan, — sanoi Sinikka hiukan haikeasti, vaikka\nihailevasti Einolle.\n\n— Niin, ehkäpä teen niinkin. Mutta sitten minä haen jo sinut\napulaisekseni.\n\nSinikan käsi oli Einon kainalossa ja tiukensi otettaan.\n\n— Ota nyt jo repsikaksi.\n\nMolemmat naurahtivat.\n\n— Sitten kun tulee lunta, saat tulla muutamiksi päiviksi, kun otat\nsukset mukaan.\n\n— Muutamiksi vain.\n\n— Niin, eihän tuntematonta repsikkaa osaa luvata edeltäkäsin kovin\npitkäksi ajaksi.\n\nKuu oli saanut jo täyteen kultaan metsän ja polut. Sinikka pysähtyi,\nkääntyi katselemaan Einoa silmiin ja sanoi tuskin kuuluvasti:\n\n— Minulle tulee niin ikävä.\n\nSe tuli hiljaisen nöyrästi kuin pikku tytöltä. Eino tunsi poveansa\nkouristavan. Jos Sinikka olisi ollut köyhä tyttö, hän ei olisi arvellut\npäätöksessään. Sinikka olisi päässyt hänen »repsikakseen». Nyt oli\ntoisin.\n\n— Voit uskoa, että minunkin ajatukseni ovat täällä hyvin usein, — sanoi\nEino. — Täällä alkoi elämänurani ja nousi ensimmäinen luomukseni ja\ntäällä löysin parhaan ystävän, mitä minulla on ja tulee olemaan.\n\n— Yhtä kuitenkin pyydän. Älä innoissasi rasita itseäsi liiaksi.\n\nToinenkin pyyntö Sinikalla olisi ollut, mutta ei saanut sitä sanoiksi.\nHänelle olisi tullut ilonpäivä siitä päivästä, jolloin olisi saanut\nEinolta kirjeen, vaikka lyhyenkin.\n\n— Minähän tunnen olevani keväinen puu, jonka mahlavarasto on ehtymätön.\nTyöni koituu metsien hyväksi, ja sitä työtä ei kukaan voi tehdä liian\npaljon.\n\n— Olisi ollut parasta mennä minunkin metsäkouluun ennemmin kuin\nyliopistoon, vetää housut jalkaani ja lähteä metsäneuvojaksi.\n\nMetsätiellä kajahti kirkas nauru. Se kevensi molempien mielialaa.\nReippaasti alkoivat he kävellä alas ja keskustella lähestyvästä\ntalvesta ja sen iloista.\n\n\n\n\n28.\n\n\nKuhnulan pirtin pöydällä tuikutti iltalamppu, sellainen pahainen tuiju,\njossa läkkiläiskä on heijastajana. Kahdesta ikkunasta sisään tulviva\nkuunpaiste kuitenkin voitti valovoimassa tämän tuijun, niin että tupa\noli aika valoisa.\n\nRuti-Juuvel istui pöytäpenkin päässä, miesikkunan vierellä, ja nytpä\noli Juuvelin naama pahasti kureella ja muulloinkin harrittava tukka\nvieläkin pystymmässä.\n\nViimeinen riihi oli puitu, ja Ruti-Juuvel oli katastellut siinä\nillansuussa, että taisipa tulla lähestyvä talvi sellainen, että saa\nperunavellillä ja puurolla hilata nahkojaan kevääseen. Viljaa ei ollut\nkuin ettähän hinkalojen pohjat peittyivät, siemeneksi. Ostamaan pitäisi\nruveta, mutta millä ostat, kun metsä on lypsetty tyhjäksi.\n\nNytky-Joopi nojotti vastakkaisella penkillä, massutellen laiskasti\npiippunysäänsä ja näki Juuvelin huonon tuulen. Mistähän se nyt mahtoi\nolla noin äkeissään, kun on tavallisesti lokoisa äijä. Laihuuttaan\nniksava Laara-emäntä koikkaroi karsinapuolella lehmänvesiään ja\nsotkujaan huusailemassa ja äkeissäänpä oli hänkin tästä elämästä, kun\npysyy aina samoilla raiteillaan, vaikka muualla edistytään, tehdään\ntöitä ja korjaillaan oloja. Tuo Juuvel vain kihnaa housujaan penkkiin,\nettei tahdo takapuolien paikat riittää, ja hajuaa häikköläinen vielä\nniin, että seinät homehtuu.\n\n— Pitäisi jauhoja pyhäksi, — tomahti Laara. — Muutama leipä häkissä ja\njauhoja ei laiteta. Joutaisit siitä myllyyn kyyköttämästä.\n\n— Hy... vai jauhoja, — hykähti Juuvel.\n\n— Mistä niitä jauhoja, kun hinkalot tyhjinä. Pellot eivät enää kasva...\nhe... mikä tulleekaan tässä. Vai kyyköttämästä muka. Onpa tässä\nkyykötettävä ja mietittävä, miten selviää talven yli.\n\n— Sillä kyyköttämiselläsikö sinä jotakin saat. Ei siitä hajuamisestasi\nainakaan talo vaurastu. Istuskelisit edes pellon pientarilla\ntuhnuttamassa, niin paremmin ehkä kasvaisivat, kun ei ole muutakaan\nkakaretta pellolle.\n\nRuti-Juuvel kohahti sen verran, että muutti toisen polven toisen yli ja\nökähti:\n\n— Akat, pirkeliköt... suuta linkkuun. Vai haukkumaan tässä vielä,\nkun huono vuosikin tuli. Onko Luojan edelle menijää siinä touon\nkasvatuksessa, hä? Eipä se sinunkaan pellavasi kasvanut sen paremmin.\n\n— Mitenkä se kasvaa, kun maassa ei ole muuta kun mauton hiekka. Ei\ntehdä tunkioita eikä muokata. Puita on rassattu metsästä, niin että\nsekin ansio loppui.\n\nLaara hyntysti ulkosalle, navetoille, ja Ruti-Juuvel hökäili ja\nryiskeli. Pani, lempo, tuo akan kuvatus luonnon pahaksi ilman aikojaan,\nkun muutenkin tässä ahdistus ja vaiva huonosta vuodesta.\n\n— Kyllähän nuo... akatkin... pirkeliköt, laksuttaa leipäreikäänsä. Hy...\n\nNytky-Joopi oli nojottanut ja kuunnellut, samalla tavalla kuin\nJuuvelikin, polvi toisen päällä, selkä pitkänä, kyynärpää polvella,\nleuka käden varassa. Joopi heilahti ja sanoi sanan hänkin:\n\n— Joo, sellaisia ne on... akat. Nuorena pullukkana niillä on jotakin\nmerkitystä, mutta anna olla, kun, tuota, vuosia on niskassa ja luut\nalkavat niksaa, niin leipäreikä aina purpattaa, niinkuin... sanonko ma\nmikä...\n\nOttipa, ottipa siinä eri kovalle Ruti-Juuvelin sisälmyksiä tämä akka\nja sitten huono vuosi, viljattomuus ja lähestyvä talvi. Joko pitänee\nlähteä propsin tekoon, vaikka on isäntää vielä peukalon verran. Pitäisi\nlähteä oitis Kuokka-Eemin puheille, että vähän laantuisi, mutta\nsuoletkin tuntuvat niin kotkalle, kun akka ei edes keitä perupuuroa,\nvaikka pottuja on jos miten.\n\nOn, on tämä nyt jo tolalla, elämä. Toiset myyvät, sutkivat metsiä ja\nsaavat hintaa nykyisin,-ja eikös tämän paikan metsä laita itseään\nloppuun, sekään ei kehdannut kasvaa.\n\nNytky-Joopi jälleen elähti ja alkoi haastaa, miten Kalma-Mooses pääsi\nselväksi akastaan.\n\n— Myi, sukautti talon, sai narratuksi akan nimen kirjoihin, kun lähätti\nsille kouraan muutaman tuhannen, jotta tuossa on sullekin. Narrasi\niltikseen akan, vaapsottajan ja kurmattajan ja meni sen tien rahoineen,\nettei kuulunut nappia eikä nuttua. Joo, että niin pääsi Kalma-Mooses\nakastaan, ja mikäpä on nyt Mooseksella jossakin, missäpähän. Ottaa\nvaikka nuoren akan, hötkäkkeen, ja nauttii elämästä.\n\n— Mm... onpahan se. Laaraa et niin pimitäkään. Sillä on semmoinen\nvainunenä, niinkuin ajopiskillä. Vetää siihen kaiken maailman hajutkin\nja kurmottaa.\n\nKuokka-Eemillä oli ollut sama painajainen kuin Ruti-Juuvelilla ja\nlähteä oli pitänyt löntimään Juuvelin puolelle. Oli kuitenkin Justiina\nkeittänyt ensin puukolla leikattavan kahvin, että oli voinut virkistyä\nsen tiimoin ja kohentaa housunsa lähtöön. Huono vuosi oli tullut\nEemillekin ja silmäkolot se repi nyt suureksi, millä tässä ensi kesään\nmennään.\n\nIlostuipa Ruti-Juuvel, kun näki ovessa Eemin tutun hahmon. Pyyhkäisi\npenkin päätä valmiiksi, että istuhan, niin lovastetaan tässä, kun\nsäestäjä, tuo Nytkykin on tuossa.\n\n— Siellä vain kuu mötköttää keskellä taivasta, — sanoi Kuokka-Eemi,\nistahti, huokasi ja kai voi massin piippuineen.\n\n— Näkyy se ötköttävän. Oikein laatuilmakin.\n\n— On, onhan siellä.\n\n— Eikä taida ihmeitä kylälle?\n\n— Mitäpähän sitä. Huiskivat metsien kanssa. Kuuluu jo propsin teot\nalkaneen.\n\n— Vai jo aloittavat. He... olisipa pitänyt jättää minunkin viime\nsyksynä myymättä, niin nyt niistä saisi enemmän eikä... tuota... tässä\nahdistaisi pennin nuusa ja alkaisi maha lotkehtia tyhjiltään.\n\n— Mistä ne tietää, nousut ja laskut. Kun tarvitset pennin, niin myyt,\nsiinä kaikki. Kun sitten viimeinen tupsu roiskahtaa, niin on huoleti.\n\n— Huoleti, — kimmastui Ruti-Juuvel. — Vai muka huoleti! Huoletiko sitä\nsinä, kun raapaisi viljat pellosta niinkuin minultakin.\n\n— No... he... silläkö hoprehtimisellasi saat laariin mitä? Onhan\npottuja ja lehmäkonkareista lähtee sintua. Yhden talven... mitenkä\nkutenka menee... Ottaa jonkin jauhopussin velaksi. Ei sitä kannata\npäätään vaivata.\n\nKuokka-Eemille oli selvennyt kuutamoisella kylätiellä jokin asia.\nRaikkaassa ilmassa selviää aina asiat päässä, ja nyt oli selvennyt,\nmillä puikitaan talven yli, ettei tarvitse velkaan turvautua.\nPitää puhua Nurmi-Tuomaan pojalle, sille Kallelle, että antaa\nsen metsäojitusurakan, kun tässä on kerran sellaisia metsiä, se\nLuikkukorpi, jossa on närettä vaikka minkä verran, mutta vesi painaa.\nKuuluu Sumukorven Samelikin saaneen rahoja oman metsänsä ojimiseen ja\nsiellä puurtaa nyt mies eikä ole vänälläänkään puutteesta.\n\n— On... onhan niitä pottuja, mutta tuo Laara, kuvatus, on laiska\npuuron keittäjä. Ja eikähän se hoprehtimisella. Ei taida selvitä tämä\nhuusholli muulla, kun lähtee metsään tuhminaan joka puun juurelle. Jos\nnuo siitä alkaisivat virua.\n\nRuti-Juuvel sulloi piippuun rouhetta, huulet mutuillen. Se oli\nmerkkinä, että Juuvel keksii valhetta, jotakin mukavaa, kun ei jaksa\nkuitenkaan aina harmitella. Ja kun tuo kuumöhkälekin näkyi taivaalla\nniin huolettomalta.\n\n— Tuota... kuuluvat ne saavan metsänkin kasvamaan... töhkäsemään oikein\nnäkösilmässä, kun panee aineksia juurelle. Sekin Hutukankaan Jooseppi\nkuuluu ostaneen sitä superviskaattia sata säkkiä tässä jonakin syksynä,\npari vuotta sitten, ja kylväneen puun juurille. Kuuluu lähteneen\nsellaisella vauhdilla kasvamaan, että pienemmät puut tahtoivat\nkorkkiruuviksi vääntyä, niinkuin äkäinen laiho, ja nyt Hutukankaan\nJoose kuuluu myyneen jo metsästä monta sataa kuutiota niin että\nhutkahti.\n\nRuti-Juuvel lupsautti silmänahkojaan, jotta uskookohan nuo tuota hänen\nkeksimäänsä valhetta. Kyllähän Kuokka-Eemi tietää nämä Juuvelin jutut,\nja osaapa niitä itsekin.\n\n— Joo... kuuluu ne kiihottavan kasvua niillä superiloilla ja milläpä\nmikin. Tämä Hamekankaan Eenokki oli ostanut sitä kuonastiikkiä ja pari\ntuumaa oli saanut sillä petäjänsä pullistumaan yhdessä kesässä, ja niin\npääsi myymään.\n\nNytky-Joopi hytkähti. Jopa, jopa nyt ukot laskettavat molemmin päin.\nPitääpä hänenkin lisätä juttua, keksaista, ettei jää tässä alakynteen.\n\n— Mutta se Nipukkaniemen Rötkö-Iiska oli ollut niitten vosmestarien\nmukana opinnoimassa, sellaisella retkellä, ja siellä oli neuvottu aivan\nuusin konsti. Semmoisesta aparaatista lasketaan jotakin kaasua metsään,\nja se hyväkäs kuuluu vaikuttavan vielä nopeammin. Rötkö-Iiskan metsään\noli laskettu sitä, ja kuudessa kuukaudessa kuului kasvaneen kolmen\ntuuman saikarat kuuden tuuman pohjalle joka-ainoa.\n\nNytky-Joopi hytkähti, että onnistipa tuo valhe vielä häneltäkin.\nLaara oli hömpötellyt siinä piisin vaiheella ja jopa alkoi hänen\nsisälmyksensä kiristyä tuommoisesta luringin laskusta.\n\n— Voi hyvä Jumala kuitenkin tuota suunlatkutusta. Kyllä teidän ei\ntarvitse niitä kaasuja tilata, kun itsellänne on liikaakin. Ei muuta\nkuin lötöilette siitä metsään ja väännätte hanan auki. Hyi mokomia...!\nLasketaan sitten vielä luituria niin, että silmät viistossa, mutta\nmuuta ei pystytäkään toimeksi saamaan.\n\n— Etpä tuota sinäkään saa perunapuuroa, — suuttui Ruti-Juuvel. — Maha\njo alkaa lorista kuin separaattori.\n\nMiehet kohensivat hiukan selkää. Mitäpä noista valheista. Tosihan tässä\noli ikenissä. Kuokka-Eemi otti puheeksi sen metsäojituksen, ja siihen\ninnostui Ruti-Juuvelkin.\n\n— He... pirnatti... sehän onkin sitä aatetta... metsähenkeä. Kas, kun\ntuo ei ole hoksinut minun päähäni.\n\n— Mitäpähän sinne mahtuu oikeata asiaa, kun ahtaa puuroa päänsäkin\ntäyteen ja tohjottaa sitten kuin lahokanto, — tomahti Laara nurkastaan.\n\nPäätettiin siinä, että aamulla jo lähdetään hakemaan se Nurmi-Tuomaan\npoika, Kalle, käsiin ja aloitetaan urakka. Nytky-Joopillekin luvataan\nsiitä työmaata talveksi.\n\n— Joo... joutaahan tässä. Pusketaan vain sellaiset kanavat Nujukorpeen,\nettä kuivaa kuusien kannikat.\n\nRuti-Juuvel innostui jo nousemaan koivilleen, kekkerehtimään\nkuutamoisessa pirtissä. Nosti housunsa ja koveni Laaralle:\n\n— Ja nyt eukko, nytkyttäjä, laita perupuuroa pata täyteen, jotta saa\nsuolet suoraksi. Tässä aletaan panna toimeksi. Metsäaatetta pitää\nruveta kannattamaan.\n\nToisetkin arvelivat, että sopiipa kannattaa, kun siitä aina jotakin\nheltiää. Muutaman hetken mietti Kuokka-Eemi ja totesi:\n\n— Oikeatahan tämä metsäaate... siitä herahtaa, vaikka ei pääsisi metsää\nmyymäänkään.\n\nLaarakaan ei enää pihahdellut, kun kuuli, että miehet aikoivat panna\ntoimeksi metsäaatetta.\n\n\n\n\n29.\n\n\nMetsissä oli ollut jälleen raikasta elämää, sahojen sihinää, kirveitten\nkilkkasua, hevosmiesten huutoja. Muutamana päivänä tämä reipas väki oli\nhävinnyt kuin yhteisestä käskystä, ja metsän vahtimestari, palokärki,\njäi ihmettelemään metsän hiljaisuutta.\n\nNiityn laidassa asuntoaan pitävä pupujussikin sitä ihmetteli,\nuskaltautui niitylle ja kapsahti istuen kuuntelemaan, eikö mistään\nkuulunut tuttuja ääniä.\n\nEi kuulunut. Heinämies vain ajoi niittyladolle, huomasi pitkäkorvaisen\nkuuntelijan, katsoi hetken, puputteli ystävällisesti ja kutsuvasti ja\nalkoi sitten tehdä kuormaansa. Tiainen lensi siihen pajupensaan oksalle\nja sanoi jussukalle hyvän päivän.\n\nNiittymies meni menojaan, mutta kohta tuli poikasia metsään iloisesti\nmeluten ja alkoivat katsella nuoressa näreikössä tiheäoksaisinta ja\nkauneinta puuta. Löysivät mieleisensä, kaatoivat ja ottivat olalleen.\nJussukka arvasi siitä, että nyt oli joulun aatto, ja heitti iloisen\nkuperkeikan pehmeässä lumessa.\n\nNiku-Lauri otti kirveen kainaloonsa ja käveli metsään. Ei ollut\nkiirettä, voi astuksia verkalleen, katsella jokaista polun käännettä,\nlumista möhkyä, jonka alla urhea polven korkuinen kuusen- taikka\nmännynpoikanen koetti pitää vakavasti yllään lumihattua, vaikka\nkäsivarret olivat hennot.\n\nTipahteli verkalleen valkoisia hiutaleita. Metsän juhlapuku sai\npäällimmäisen huntunsa ja otti sen hiljaa, oksaakaan liikauttamatta\nvastaan.\n\nMetsätie kohosi vaaralle, kierrellen kiveliöitä. Lumiset oksat\nmuodostivat paikoitellen tunnelin tien yli. Jos koettaisi ääntää,\nhukkuisi se oksaholvistoon. Palokärki yritti parhaansa, mutta heikkona\ntirinänä sekin kuului.\n\nSiinä oli neitseellinen niitty uneksivine latoineen. Hevospoika oli\njo ajellut sieltä kuormia aamulla ja niitty latoineen sai rauhoittua\njoulun pitoon. Veräjän pielessä iskivät silmää punaiset pihlajantertut,\nja punatulkkuparvi hurahti runsaalle aterialle.\n\nTuossa mahtavan korkeavartinen petäjikkö, jonka latvat kantoivat\nlumihattua ja kuuntelivat hiljaisuuden sointia.\n\nMetsässäkin oli joulu.\n\nLauri sai tien varrelta joulupuun, siron ja tuuhean. Mieli teki\nkuitenkin nousta vaaran laelle, johon näkyi ympäristön metsäalat ja\nniiden keskellä viljelysaukiot, hiljaiset talot ja asumukset talvisessa\nrauhassaan, joulusaunat lämmeten.\n\nNoissa asumuksissa valmisteltiin juhlaa kussakin omalla tavallaan.\nSuurissa oli runsaammat jouluvarat ja valmistukset. Niistäkin hyvin\nmonille metsä oli tuonut joulun monessakin suhteessa. Aivan äskettäin\noli kulkenut metsäpomo rahalaukkuineen tuomassa vankkoja setelinippuja.\nJotkut pieneläjätkin olivat saaneet metsän tuloa ja päässeet huolistaan\nainakin joulun ajaksi. Jotka näistä eivät saaneet, saivat kuitenkin\nmetsätyöstään, ja jokaiselle tuli riittävä joulu.\n\nNäihinkin taloihin ja asumuksiin tuotiin joulupuu, metsän\njoulutervehdys, mutta muistivatkohan monetkaan edes kiitollisesti\nkatsahtaa metsäänsä.\n\nEhkä muistivat, ehkä eivät. Metsähän ei osannut pitää suurta ääntä\nitsestään, ellei ihminen itse huomannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiku-Laurin majassa oli oikeata joulua. Tupa hohti puhtauttaan, ja\njoulupuun kynttilät näyttivät juhlallisemmilta kuin suurten majojen\njoulupuussa. Lapset istuivat hiljaa sängyllä, tuskin uskaltaen\nhengittää, ettei vain joulu säikähtäisi ja menisi ulos ovesta.\n\nEi ollut jouluherkkuja, mutta pienen majan iloinen äiti veti uunista\ntuoksuvan kinkun, ja oman pellon ohrarievää oli pöydällä. Palleroiset\nsaivat metsämarjoin höystettyä vehnäleipää. Saunan jälkeen sytytettiin\nkynttilät ja viritettiin jouluvirsi.\n\nJa jos kerran jouluenkelit olivat liikkeellä, niin tähän majaan ne\nkatselivat lempeästi, sillä joulu ei huku siellä muuhun humuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNurmen Kalle oli jättänyt työnsä ja touhunsa jouluaaton edellisenä\npäivänä ja tehnyt itselleen tilinpäätöksen kuluneelta vuodelta.\nTulopuoli työssä olisi saanut näyttää enempääkin, mutta kun ajatteli\ntyömaan kovimpia ja karuimpia paikkoja, voi hyvinkin olla tyytyväinen\ntuloksiin. Eihän silmänräpäyksessä mikään syntynyt.\n\nJa johan Kähnälän miehetkin olivat kääntäneet purjeensa.\n\nKähnälöitä lienee ollut vielä rakkaassa isänmaassa hyvinkin monessa\npaikassa, mutta kaipa sielläkin työtä tehtiin ja pyrittiin askel\naskelelta eteenpäin.\n\nNiin että rauhan joulun tässä voi aivan hyvin suoda itselleen.\nOli vain harkittava, viettäisikö sen veljensä luona, joka oli\nkirjoittanut menevänsä uudelta työmaaltaan Vuohilaaksoon jouluille, vai\nsuuntaisiko suksensa tuttuun taloon, jossa kirkas silmäpari varmaankin\nhuomispäivänä kääntyisi hyvin usein peltotielle.\n\nTämä hyvin muistissa säilynyt silmäpari tuntui voittavan, ja Kalle\nkirjoitti vain kirjeen veljelleen, toivottaen ansaittua joululepoa.\n\nAaton aamuna kuun sirpin valaistessa heliseviä hankia metsämies\nsuuntasi suksensa parinkymmenen kilometrin taipalelle, oikaisten\nmetsien ja järvitaipaleitten poikki. Sattui tielle jokin tuttu talo ja\nsiistittyyn pirttiin pyydettiin juhlakahville. Eikähän ollut kiirettä\nhiihtäjällä. Tähän astisen vaelluksensa kauneimman joulun tiesi\nvarmasti tavoittavansa tietyn matkan päästä. Se oli siellä niinkuin\nhyllyllä odottamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli mukavaa seurata metsämiestä tämän vanhan jykevän talon jouluille.\nTällainen jouluille meno oli hyvin luontevata miehelle, joka oli\njoskus tarttunut kiinni hyvien silmien hohteeseen ja omasta mielestään\nparhaimman tytön kiinnitykseen. Silloin kun tällaiset asiat ovat\nselvät, on itsestään tiettyä joulun viettokin yhdessä, muuten onni ehkä\nalkaisi säröillä.\n\nPihlatniemessä oltiin uskollisia vanhoille joulutavoille. Emäntä\noli ollut monta päivää tyttärineen touhussa ja kystä oli pistää\njokaiselle kynnen päähän ja erikoisesti odotetulle vieraalle.\nSuuressa väentuvassa oli ollut ennenkin joulupuu ja siellä se oli\nnytkin jo valmiina valkoisine kynttilöineen. Tuvassa oli vankan hyvän\nmaalaisjoulun tuoksua. Ulkoisetkin askaret oli jo tehty, ja pirtin\nvanhassa keinutuolissa hiljalleen heilahteleva isäntä katseli ikkunasta\nsaunalle, joka suitsutteli savujaan pakkastaivaalle.\n\nHilja tuli pirttiin valkoisessa esiliinassaan ja jäi katselemaan\nkarsinaikkunasta peltoveräjälle, eikö odotettua jo alkaisi näkyä.\nLeikkisä isäntä myhähteli tyttärensä odotukselle. Virkahti:\n\n— Kuuluukin Kalle menneen veljensä luokse jouluille.\n\n— Kuka sanoi? — kysäisi tyttö, mutta ei kääntänyt päätään.\n\n— Oli nähty linjassa menevän.\n\n— Älä vessuttele.\n\nHilja tuli ja keinautti hiukan isäukkoa.\n\n— Kuule, antaisitko sinä meille Kallen kanssa liinikon aamulla\nkirkkohevoseksi?\n\n— Tottahan nyt toki parhaan.\n\nIsä huomasi ikkunasta pihalle tulevan huurteisen hiihtäjän ja ehätti\nsanomaan:\n\n— Nyt taisi tulla tytölle joulu.\n\nTyttö kipaisi tuvan kuistille, isä jäi hymyillen katselemaan\ntyytyväiseltä näyttävää joulupuuta.\n\n\n\n\n\n\nII TULEVAISUUS\n\n\n\n\n30.\n\n\nHuhtikuun hanget helisivät jälleen, ja saloasumuksen ovesta\naamuvarhaisella ulosastuja sai ensimmäisen kevään tervehdyksen,\nvetäessään keuhkoihinsa aamuraikasta ilmaa. Varis vaakulainen sanoi\npellon nurkalta hyvän huomenen, ja kuulija hymähti: Jopahan vaakulainen\ntuli, ensimmäinen kevään lintu. Ei ole lintu kaunis eikä äänikään,\nmutta kevättä kuitenkin sanoo.\n\nSydänmaa ei enää torkkunut keväisinä huhtikuun aamuina. Ei turistu\nkahvipannun ääressä alusillaan niinkuin vielä vuosia sitten. Housuihin\nkiireesti ja ulos. Metsään, heliseville hangille. Nyt oli sopiva aika\nmetsänpuhdistukseen, ja tällaisella kelillä se kävi kuin talkootanssi.\n\nOksasaha oli jo ilmaantunut melkein joka taloon, ja tarpeettomat,\nkasvua estävät kuivat oksat alkoivat rapista männyistä ja koivuista\ntällaisena hankiaamuna. Poikaset keräsivät ne kokoon ja siihen lisäksi\nkasvukuntoisen puun juurelta joutavan rääpän, toisaalta vikaisen ja\nväärän honkin kauniiseen kasaan puuliiteriin ajettavaksi.\n\nOlipa vilskettä metsissä. Raikas aamu kantoi äänet kauas ja huhuiltiin\nväliin metsästä toiseen. Toimessa ollaan tällä jos sielläkin.\nKoetetaanpa, kenen metsä on ensiksi siivottu.\n\nKyläkuntametsäyhdistyksien kokouksissa Nurmen Kallen piirissä tämä\npuhdistustyö päätettiin, ja nyt sitä pannaan toimeksi. Päätökset,\ntehtiinpä niitä mistä tahansa, eivät jääneet enää paperille.\n\nLaaja kuluneen talven hakkuuala odotteli myöskin tällaisena aamuna\nmiehiä työhön. Pitkävartisimmat puut aivan kurkottivat katsomaan, eikö\nmetsätiellä alkaisi näkyä tännekin tulevia. Pahalta näyttää hakkuuala,\nellei puhdisteta.\n\nMiehet tuiskahtivatkin kuin tuulispäänä keräämään kokoon\nhakkuutähteitä, latvoja ja oksia, jotka näihin asti olivat saaneet\njäädä monen talon maalla maatumaan ja mätänemään.\n\n— Näistähän tulee halkoa enemmän kuin yhdessä vuodessa tarvitaan.\n\n— Ja hyvää tuleekin. Puuta ne ovat oksatkin.\n\n— Taitokäytössä riittää nämä hakkuutähteet, lepät ja metsän siivouspuu\nsuuremmillekin taloille polttopuuksi, kun nyt puunsurmat, kivirauniot\nalkavat väistyä tupien nurkista.\n\n— Jopa hyvinkin. Tiheitten männiköitten harvennuspuusta saadaan nyt jo\nsutkaiset summat sulfaattipuuna.\n\n— Johan tämä nyt alkaa kävellä aivan rollilleen.\n\n— Metsäneuvojia vain tarvittaisiin enemmän.\n\n— Niin mainitaan.\n\nPiiputteluhetken keskustelu lopetettiin ja iskettiin taas työhön.\nAamiaisille mennessä ehti raivaantua ja puhdistua suuri ala. Hanki\nkantoi vielä aamiaisten jälkeenkin, ja puolisille jatkui työ kunakin\npäivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamassa laaja-alaisessa koivumetsässä heilui Pohtikin virkeänä\nniinkuin uudestisyntynyt. Virennyt metsäharrastus oli antanut\nhänellekin uutta voimaa ja jalka nousi keveänä, merkkikirves heilui\nhuimasti. Koivikkoala oli arvokas, ja häntä oli pyydetty toimittamaan\nharvennusleimaus. Isäntäkin oli mukana, ja muutaman kauniin koivupuskan\nkohdalla tillisteltiin siinä, mitä pitäisi ottaa, mitä jättää.\n\n— Pahuksen hyviä kaikki, jo viiden vuoden perästä myyntikuntoisia joka\npulikka. Ei hennoisi yhtään ottaa, mutta tiukkaa on, — mutisi Pohti ja\nkiersi puulta puulle kuin sukkela tikka.\n\n— Koreata on siinä koivu, kun vain sopisi kasvamaan.\n\n— Nämä kookkaimmat kelpaavatkin jo myytäviksi tulevana kesänä, ja kun\notetaan huomioon niiden jättämät aukot, otetaankin tästä vain tuo ja\ntuo... Ja tuo...\n\nPohti iski kirveellään muutamien huonompien ja väärien kylkeen merkin,\nja taaspa oli ammattimiehen kirves tässäkin puskassa veistänyt\nisännälle sievoiset markat.\n\n— Tärkki työ, tärkki työ, — sanoi siinä isäntäkin. — Ei ole poikasista\ntähän työhön. Enemmän pitäisi olla metsänkasvattajilla ammattiapua.\nKyllä sen menon metsä maksaisi.\n\n— Niin pitäisi, niin pitäisi, ja kaipa sitä pian saadaankin. Uusia\nmetsäkouluja syntyy. Pian sieltä miehiä joutuu apuun.\n\nPohti heilui, tillisteli ja tutki. Miehet löivät puuta kumoon ja\nkasaan. Väljenevää kasvualaa saavat koivahaiset näyttivät kuin\niloitsevan. Nyt yritetäänkin lihavia vuosirenkaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanget raikuivat. Hilpeitä ääniä kuului kylästä toiseen. Vainion\nlaidassa huusi varis kevättä, ja muutamana aamuna otti majastaan\nulosastujan korvaan tuttu ääni. Kiuru oli tullut.\n\nKevät voimaisina hyökättiin metsiin. Nyt oli sopivaa aikaa ja se\nkäytettiin joka tunti tarkkaan. Matti myöhäisetkään eivät ilenneet\nenää kuhnustella. Metsänpuhdistuskulkutauti oli tullut kylään, ja se\ntarttui kaikkiin. Missä oli naista enemmän kuin miestä, pomppivat\nketterät tytötkin hakorauta kädessä metsään. Rotevammilla oli kirves ja\nuhkasivat näyttää miehille, että pysyi kirves hameellisenkin kädessä.\n\n\n\n\n31.\n\n\nKonsta Mattila oli kokenut, vanha opettaja ja tiesi, mitä opetusta\nkansan lapset eniten nykyaikana tarvitsivat. Hänen koulustaan\nlähtivätkin oppilaat aina käytännölliseen elämään kasvatettuina.\n\nEi mitään turhia lurinoita sisäluku- ja luonnontietotunneilla, vaan\nkäytännöllistä elämää. Käsiteltävästä aineesta tähdellisin ja siihen\nlisää sellaista, josta on hyötyä elämässä.\n\nElämää ja jokapäiväisen leivän saantia vartenhan opitaan, eikä\nsatumaailmoissa uumoilemaan.\n\nOmat pellot, niityt ja metsät enemmän päänuppiin kuin tropiikin\nhedelmäsaaret ja tulta suitsevat vuoret. Ei niissä tule milloinkaan\nKytölän Anna eikä Toikan Iivo vierailemaan, vaan omilla pelloilla ja\nmetsissä.\n\nKonsta Mattila oli kunnioitettu ja pidetty opettaja. Hattua nostivat\nhänelle nuoremmat opettajat ja saivat isällisiä neuvoja kokeneelta\nkoulumieheltä.\n\nKonstan koulun työvihoissakin nähtiin hiukan erilaista kuin muiden\nkoulujen. Siellä oli puita ja pensaita, koreita koivikoita ja\njuhlallisia männiköltä. Mies kylvövakkoineen metsää kylvämässä ja\nnuoria poikia ja tyttöjä istuttamassa puuntaimia omassa metsässään.\nReheviä ruispeltoja, komeita lehmiä ja lampaita, hyötöisiä possuja ja\nkaikkea, mikä kuuluu maastaeläjän tuotannolliseen elämään.\n\nOmasta maapalstastaan oli Konsta Mattila laittanut taimitarhan\npuuntaimille, ja kullakin oppilaalla oli oma ruutunsa, johon kylvää,\ntoinen, johon koulitsee versovat taimet, viimeisellä vuosiluokalla\nistuttaakseen taimet opettajansa johdolla kotimetsäänsä.\n\nKun Konsta perusti taimitarhan, kuristiin ja läristiin siitä kylällä,\nettä joutavaa rustauttaa. Kylvättäisi punajuurta ja porkkanaa\ntarhaansa. Konsta tämän kuuli ja sanoi: Taikka kasvattaisi teille\nvalmiiksi perunat noilla palstoilla. Kerholaisethan saavat tämän opin\nomilla kotipalstoillaan, mutta koulun taimitarhassa tehdään työtä, jota\nte vielä siunaatte.\n\nJa niin sitä nyt siunattiinkin.\n\nSilloin, kun tarvitaan taimimaalle hevosapua, lähtee se taloista\nojonaan, vähin pyynnöin. Sattui joskus joku metsäneuvojakin eksymään\nKonstan koululle. Hänelle tarjottiin kahvit ja jututettiin, ja niin\nmetsämies lähti valoisin mielin tästä opinahjosta.\n\nJoku kylän niveriäinen äijä teki kerran valituksen tarkastajalle, että\nei seurata Konstan koulussa opetusohjelmaa. Äijä sai nokalleen, kun\ntarkastaja sanoi:\n\n— Mattilan koulusta lähtee parhaimmat oppilaat ja heillä on runsaasti\nopetusohjelmaan sisältyvää tietoa, mutta lisäksi ylimääräisenä\nmaatalous- ja metsätietoa enemmän kuin minkään muun koulun oppilailla.\n\nLähiseutujen opettajat koettivat seurata Konstan ohjelmaa, ja niin\nMattila itse kuin muutkin opettajat näkivät tästä senkin hyödyn, että\noppilaat koulusta päästyään kävivät innolla käsiksi työhön kukin\nkotonaan eivätkä niskoitelleet ja haaveilleet maailmallepääsyä.\n\nJatko-oppilaat Mattila vei vainioille ja selitti siellä maatalousoppia;\nvuoroin taas metsiin, jonne otettiin kirveet ja karsimaraudat mukaan.\nEivät pelänneet isännät, että vikaan menee se työ, minkä Konsta\nteettää oppilaillaan, olivat sen tottuneet näkemään ja kuulleet\nmetsäneuvojienkin kiittävän.\n\nJa ehdittiin kuitenkin ohjelmaan sisälletty kirjatieto ajaa päähän, kun\nse taitavasti sinne ahdettiin.\n\nOpettajakokouksessa jylisi Konsta Mattila suu hymyssä, mutta silmä\nkovana ohjelmansa puolesta.\n\nKatsotaanpa nyt, kun monistakin kouluista, joissa on hikoiltu\nväsymykseen saakka, oppilaat lähtevät aloittamaan jokapäiväistä elämää,\nniin monikaan ei tiedä siitä iitä eikä aata. Vanhemmat koettavat\ntakoa päähän, minkä takovat, mutta kun nuorempana ei ole koulu vitsaa\nvääntänyt käytännöllistä elämää varten, eivät vanhemmatkaan enää saa\nlastaan siihen, mihin tahtovat.\n\nMaantiedon opetuksessakin on monta niksiä. Täytyy kyllä tietää, missä\nmikin maa ja maanpaikka sijaitsee, mutta oma maa kuitenkin ennen muuta.\n\nOman maan teollisuus ja kauppa on saatava selväksi. Sitä kuusta pitää\nkuulla, joka antaa asunnon. Kerran kysyttiin muutamalta koulunsa\npäättäneeltä oppilaalta, mitä tavaraa maastamme viedään enimmin\nulkomaille, ja oppilas vastasi empimättä: Voita ja kananmunia.\n\nTämä oppilas oli kuullut puhuttavan, että karjanhoito on maan\npääelinkeino, ja päätteli, että kaipa siitä on suurin vientikin.\nEhkäpä opettaja oli maininnut oppilailleen yli kahdeksankymmenen\nprosentin puunjalostusviennistä ja vähän yli kymmenen prosentin\nkarjatalousviennistä, mutta ohimennen käsiteltynä se ei jäänyt oppilaan\nmuistiin.\n\nKerran muuan maaseudulla vaelteleva ulkomaalainen matkailija kysyi\nhuvikseen samaa asiaa koulusta päässeeltä pojalta, sai tämän voi-\nja munavastauksen, hymähti ja virkkoi: — Teidän maannehan on\nhuomattavimpia puutavaran vientimaita. Eikö tästä puhuta kansan\nkouluissa mitään?\n\nSellaista saattaa tapahtua useinkin ja vastakin ja tietämättömyys jää\nkansanopettajien niskoille.\n\nMeille on määrätty opetusohjelma, mutta mikään ei estä eikä kukaan\nkiellä meitä lisäämästä siihen, mikä on tärkeintä ja tarpeellisinta.\n\nJokainenhan meistä jollakin tavalla ottaa osaa ja on mukana\npaikkakuntansa taloudellisissakin puuhissa ja edistyspyrkimyksissä.\nKyllä kai siitä silloin oppilaittenkin pitää päästä osallisiksi.\n\nKonsta Mattila hymyili kääntyessään naisopettajien puoleen sanoakseen\nheille jotakin mukavaa.\n\n— Nykyään käytetään paljon silkkiä naisten vaatteina ja se sopiikin\nsiihen tarkoitukseen. Kertokaa oppilaillenne, että suomalaisesta\nkuusesta voidaan valmistaa monenlaatuisen paperin ohella myöskin\nsilkkiä. Tämä on kansantaloudellisesti tärkeää ja kansantalous on\ntärkeämpää kuin jokin muu.\n\nOppilaamme eivät saa lähteä kouluistaan päässään ainoastaan hatara\nlaskutaito ja hiukan historian ja maanosien tuntemusta. Täytyy toki\ntietää, mitä omassa maassa valmistetaan, mitä viedään ulos ja kuinka\npaljon viedään, ja mitä tehdastuotteita käytetään omassa maassa.\n\nMinun oppilaani täytyy tietää, missä valmistetaan ne koneet ja\ntyökalut, joita pelloilla käytetään, ja missä sijaitsevat suurimmat\npuunjalostustehtaat ja mikä ero on sulfiitti- ja sulfaattiselluloosalla.\n\nKaikki opetus lähemmäksi nykyaikaa ja käytännöllistä elinkeinoelämää.\nJuuresta puuhun noustaan eikä haaveilla eletä. Jokainen nuori käsi\ntyöhön ja jokaiseen nuoreen päähän sitä tietoa, mitä elämässä\ntarvitaan, eikä keskiajan romantiikkaa.\n\nOppilaistamme tulee viljansa ja metsänsä kasvattajia, karjanhoitajia\nja kotitalousihmisiä. Harhaan menevä kasvatus ei saa niitä johtaa\nmukavamman elämän hakijoiksi eikä maantieritareiksi.\n\nEikä ole ollenkaan tarpeellista odottaa uusia opetussuunnitelmia ja\nsitten vasta ryhtyä opettamaan tätä kaikkea.\n\nEi ole asetettu edes vielä komiteoita harkitsemaan, onko tällainen\ntieto ja opetus tarpeellista ja ajan vaatimaa vaiko ei. Me kansan\nparissa elävät ja sen tarpeita tuntevat tiedämme, että tämä on\ntarpeellista, mutta emme tiedä, mitä ehkä joskus maailmassa\nmahdollisesti asetettava komitea tietää tästä.\n\nYksinkertaisesti: Me olemme kansan kasvattajia ja me kasvatamme kansaa\nomaan elinkeinoonsa, annamme sille alkeistietoa siitä, mistä se tulee\nleipänsä ja elämäntarpeensa saamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa toiset opettajat myönsivät, että Konsta Mattila oli oikeassa.\nLähemmäksi elinkeinoelämää oli kansan opetus saatava.\n\n\n\n\n32.\n\n\nLumet humahtivat näkymättömiin ja muuttuivat korpimailla mustavetisiksi\nlammikoiksi.\n\nLehtisilmut aukoivat kuoriaan päivän lämmössä, peipposten viserrys\nkaikui jälleen aamusta iltaan, sivellen kuin voinsulalla salolaisten\nsydämiä.\n\nEi käynyt vielä toukotyö, mutta eipä istuttu pirttien penkeillä\njauhamassa joutavan jutun murenia. Ruokapalan saatua vilkkoivat jo\nhousun takamukset metsätielle.\n\nPohdin ja Nurmen Kallen saarnat olivat auttaneet aitakysymyksessä.\nTalon isäntä itse kiskoi maahan viljelmän taikka maansa raja-aitaa ja\npiti sille läksiäissaarnaa:\n\n— Nyt läksit siitä vihdoinkin maatumasta ja makaamasta, näreen surma,\nrahan ja työpäivien surma. Et syö enää seipäitä etkä aitavitsoja,\njoiksi piti olla parhaimmat näreentaimet.\n\nAitaparka koetti hiukan rätistä vastaan:\n\n— Mitäs tämä tällainen nyt on olevinaan. Kylläpähän näet, kun karja\nmenee toisen maalle ja viljelyksillesi, vieläpä toisenkin talon karja.\n\n— En aiokaan laskea karjaani metsämaille puuntaimia turmelemaan, vaan\naitaan niille laitumet ja otan piikkilangan tilallesi.\n\nNiin repivät isännät vanhoja aitojaan, jotka taas tänä keväänä olisivat\nvaatineet sutkaisen kuutiomäärän närettä ja monen monta työpäivää.\nToisaalla miehet löivät laitumien ympärille aitapylväitä, joita oli\nsaatu tiheiköitten pihkaantuneista aihkioista, ja toiset vetivät\nriukujuoksua ja piikkilankaa pylväisiin.\n\nOras nousi yhtä virkeänä metsähalmeilla, vaikka ei ollut tuttua aitaa\nympärillä. Metsässä kohosivat nuoret taimet iloisesti, kun eivät\nhaarakaviot olleet niitä tallaamassa ja suureen suuhunsa ahmimassa.\n\nJoku vanhoillinen naapuri, joka katseli tätä uutta komentoa suu hiukan\nväärällään, laski karjansa metsälaitumille niinkuin ennenkin, ja karja\nloikki naapurin aidattomalle metsävainiolle.\n\n— Pidähän karjasi pois minun viljelyksihän!, — sanoi uuden ajan mies\nnaapurilleen, joka ilkahti:\n\n— Laita aita viljelystesi ympärille.\n\nNauraa hohotteli vielä mokomalle taulapäälle, kun purki viljelmiensä\nympäriltä aidat ja tuli sitten sanomaan eläimien menosta viljelmilleen.\n\n— En kai minä aitaa niihin uudestaan pane, kun olen ne kerran pois\nrepinyt. Paimenna lehmäsi taikka laita aita rajallesi.\n\n— Mitä revit raja-aidan, — kimmastui aitalaista välittämätön naapuri.\n\n— Otin vain oman osuuteni, kun en sitä tarvitse, enempää kuin\nviljelystenikään aitoja. Aitasin, niinkuin tiedät, laidunhaat\nkarjalleni, ja tee sinäkin samalla tavalla, niin säästät metsääsi.\n\n— Ja minun päässäni on vielä sen verran sahajauhoja, etten sellaiseen\nhullutukseen rupea.\n\n— Taitavat olla sahajauhot vähän ummehtuneita. Niinkuin sanoin, jos\nkarjasi lasket maalleni, otetaan se takavarikkoon ja saat maksaa\nvahingot.\n\n— Ja se on sitten pitkä valhe, — tohahti toinen ja meni menojaan.\n\nKaiveli kuitenkin se asia niin, että piti lähteä sitä viranomaisilta\nperäämään, jos tuo naapurin kelvoton oli sittenkin oikeassa.\n\nJa oikeassa oli.\n\nNaapurille tuli hätä. Pötkähti ensin sinne ja tänne, mutta jo laittoi\nrenkinsä hakemaan piikkilankaa ja taipui samaan tyyliin kuin toisetkin.\nTarjosipa kohta tarkemmin mietittyään jo hyvät kahvitkin ensiksi\naitauran aukaisseelle naapurille. Tunnusti hyväksi järjestelmän ja\nkehui muuttaneensa uudet sahajauhot päähänsä.\n\nNiinpä joka suunnalla pantiin aitapylväitä maahan ja kiristeltiin\npiikkilankoja. Johan helpotti kuitenkin tästä aitarasituksesta\nviimeinkin. Meni muutama satanen piikkilankaan, mutta näreiköt\nlupasivat maksaa sen monikymmenkertaisesti takaisin. Helpotti\ntyövaivoillakin, kun tätä uusmallista aitaa teki kaksi miestä päivässä\nmelkein niin pitkältä kuin kävellä jaksoi.\n\nRastaskin siinä rakentajien vierellä kiitteli:\n\n— Tuo aita kestää, tuo aita kestää... viisas mies, viisas mies...\nsäästää puuta, säästää puuta...\n\n— Viisastuuhan sitä viimeinkin, kun oikein kauan päntätään viisautta\npääkuoreen, — myönsi aitamies.\n\n\n\n\n33.\n\n\nTärkeä kokous oli loppunut. Pääjohtaja Riutta istui pöydän ääressä\nja rummutteli mietteissään sormillaan pöytää. Pieni mietetauko\noli tullut toisillekin herroille. Joku imi sikariaan, insinööri\nLehti katseli jonkin ulkomaisen puutavaralehden kirjoitusta Suomen\npuunjalostusteollisuudesta. Siinä puhuttiin viimeaikaisesta\njättiläisaskelin tapahtuneesta kehityksestä tällä alalla ja kiitettiin\nsuomalaista yritteliäisyyttä.\n\nTämä pieni pohjoinen ihannemaa nostattaa tehtaita poveltaan kuin sieniä\nsuotuisana kesänä, monipuolistaa puunjalostustaan ja tekee nykyisin\nvoimakasta työtä metsiensä hyväksi. Tämän pienen maan teollisuuden\nkanssa on hyvä olla kaupoissa, kun sen tavara on aina taattua\nlaadultaan, ja laatu aina vain paranee.\n\nInsinööri Lehti hymähti hyväntuulisesti, sytytti savukkeen ja virkahti:\n\n— Tuossahan on tavallaan vastaus siihen kysymykseen, mistä äsken\nkeskustelimme erään kilpailijamaan suhteen. Tavaramme ensiluokkainen\nlaatu, olipa se minkä nimistä hyvänsä puunjalostukseen kuuluvaa, pitää\nmeitä kilpailussa ylivoimaisina.\n\n— Niin, siihen meidän on päästävä ja olemmehan jo päässeetkin, — sanoi\npääjohtaja Riutta.\n\n— Ei ole siitäkään pelkoa, että raakatavaramme vastaisuudessa\nhuononisi, kun kunnostetut metsät tulevat käytäntöön.\n\nMetsänhoitaja Pahlman, vanha ja kokenut tiedemies näillä aloilla,\nsiristi leikkisästi silmiään, sipaisi kaljua päätään ja virkahti\nkuivaan tapaansa:\n\n— Siitähän me olemme koettaneet pitää huolta.\n\n— Se on totta. Koko maan metsänhoitajakunta on tehnyt tässä varsin\nkunnioitettavan työn.\n\n— Meidän on saatava metsätaloutemme kokonaan sellaiselle kannalle, että\nmetsissämme kasvaa teknilliseltä laadultaan ensiluokkaista tavaraa, —\nsanoi jälleen vanha metsänhoitaja.\n\n— Kun siihen pääsemme, silloin olemme entistä enemmän turvattuja\nkilpailussa, vaikkapa se yrittäisi muodostua ankaraksikin. Meillä on\nkuitenkin hyvänä puolena ammattitaitoinen työväestö ja korkealla oleva\nteollisuusjohto, ja ne ovat varsin huomattavia tekijöitä.\n\nVanha metsänhoitaja sytytti sikarinsa, siristi jälleen silmiään. Tästä\nsilmien siristyksestä sanottiin, että tällä kokeneella ja viisaalla\nmiehellä oli niin paljon ajatuksia kaljussa kallossaan, että ne\npyrkivät silmienkin kautta ulos.\n\nSiirryttiin pääjohtaja Riutan tarjoamalle lounaalle, ja\nkeskustelu kosketteli talouselämän vahvistumista, joka oli ollut\npuunjalostusteollisuuden ansiota ja jossa teollisuudessa nykyään esitti\nhuomattavaa osaa kehittyvä sulfaattiteollisuus, johon voitiin käyttää\nmetsien runsaasti tuottamaa ja muuhun teollisuuteen kelpaamatonta\npienpuuta.\n\n— Eiköhän tämäkin osaltaan auttane metsiemme kunnostamista, — sanoi\ninsinööri Lehti.\n\n— Epäilemättä. Sehän on selvää. Metsänomistajat saavat tästä puusta\nrahaa, joka on omiaan yhä enemmän kohottamaan metsän arvoa heidän\nsilmissään ja samalla sen hoitamisen tähdellisyyttä. Muuhun metsään,\njoka saattaa olla suurimmassa kasvutuotossaan, ei tarvitse satunnaisten\nrahatarpeitten takia kajota. Sen parhaillaan tapahtuva korkein kasvun\nlisäys jää metsänomistajan hyödyksi ja teollisuuden vastaiseksi\nraaka-aineeksi.\n\nKeskusteltiin siitä myötätuulesta, joka oli alkanut yksityismetsien\nhoidossa. Se tuuli oli vielä paikoittaista, mutta valtiovallan avulla\nodotettavissa yleiseksi ja yhä enemmän voimistuvaksi. Paikallisten\nkyläkuntametsänhoitoyhdistysten syntyminen näytti osoittautuvan\nterveelliseksi, niinkuin oli ennustettu.\n\n— Kylliksi paljonhan sitä jo saarnasimmekin, — sanoi Pahlman. —\nTyövoimaa kuitenkin on vielä liian vähän. Eivät muutamat miehet kesää\ntee.\n\nKeskustelu jatkui, ulottuen muillekin kansantalouden aloille, joita\nedelleen kehittyvä puunjalostusteollisuus ja metsätalous voisi elvyttää\nja uudenaikaistaa.\n\nPaljon oli työtä, mutta olihan miehiäkin yrittämässä. Ja ainahan\nrohkeat miehet tulisivat pääsemään suunnitelmiensa perille.\n\n\n\n\n34.\n\n\nMäkikylän kansakoululla oli vilskettä ja touhua.\n\nParvi jatkokoululaisia oli pihamaalla, ja kuusentaimilaatikoita\navattiin ja niistä Kalle Nurmi jakoi kullekin oppilaalle osansa.\nJokainen sai saman määrän taimia pärevasuunsa. Nuoret kädet\nkäsittelivät varovasti, hyväillen pieniä taimia. Silmät loistivat.\nTämä oli uutta ja varmasti hauskaa. Sai omin käsin istuttaa pienen\npuuntaimen omalle maalleen ja nähdä sen siellä kasvavan ja kehittyvän.\n\nNuorten metsäkerhotoiminta oli alulla.\n\nMaatalouskerhossaan nämä nuoret kaikkialla maassa olivat saaneet\nihmeitä aikaan. Metsäkerhotoiminnassaan, joka nyt vihdoinkin oli saatu\nalulle, tulevat he myöskin tekemään ihmeitä.\n\nKun tämä polvi joutuu aikuiseksi, on näiden nuorten taimien kasvu jo\nkorkealla ja jokaisen kerholaisen metsä ensiluokkaisessa kunnossa.\n\nUusi aika oli alkamassa Suomen metsille.\n\nNuorten maatalouskerholaisten päämääränä oli ollut saada kasvamaan\nsiinä kaksi rehevää, missä ennen on kasvanut yksi vaivainen ja\nsurkastunut, olipa sitten kysymys tähkistä taikka juurikasveista.\n\nUutterat kerholaiset olivat jo päässeet tähän päämääräänsä neuvojiensa\navulla. Jokainen oli tullut näkemään, että työstä aina saa tuloa, mutta\najan hukkaamisesta kärsii ruumis ja sielu.\n\nAikaa oli jäänyt jokaiselle kerholaiselle palstojansa hoitamisesta,\nja nyt otettiin ohjelmaan toinen yhtä hyödyllinen, yhtä kaunis ja\nkiintoisa työohjelma.\n\nMetsä oli nuorten ystävä ja nuoret tahtoivat tulla todellisiksi metsän\nystäviksi.\n\nEi riittänyt, että sai virkistävän hetken metsän povella. Metsä ojensi\nkäsiään nuorille ja pyysi: Auttakaa parasta ystäväänne, omaa metsäänne.\nTämän avun metsä korvaa teille moninkertaisesti.\n\nJa nuoret rivakat kädet olivat nyt ojentuneet metsää kohti: Me tulemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäkikylän koulun pihamaalla oli jo kaikki selvää.\n\n— Nyt lähdemme, — sanoi Kalle parvelleen.\n\n— Ja laulu raikumaan. Vaikkapa ’Työ Suomen hyväks uhratkaamme’. Tämä\non kesäinen nuorten juhlapäivä joka suunnalla. Nuori polvi lähestyy\nmetsäänsä, käy siunaukselliseen työhön. Sumu väistyy Suomen korpimailta.\n\nEnsin mentiin sen kerholaisen metsään, joka oli lähinnä. Kerhopalstaksi\ntuli nuori koivikko, johon alikasvuksi istutettiin taimet. Tämän\nkerhopalstan omistaja oli tyttö, ja ystävällisesti katseli koivikko\nnuorta auttajaansa ja tämä loistavin silmin omaa metsäpalstaansa.\nTämähän tuntui oikein suurenmoiselta, kun sai olla metsän huoltajana.\n\n— Nyt, Sanni, on huolehdittava, ettei kukaan saa kiskaista tuohta\nnäistä koivuista, — sanoi Kalle. — Tuohenkiskonnalla pilataan paljon\nparhaimpia koivuja, jotka eivät sitten enää kelpaa faneeripuuksi.\nJokaisen metsäkerholaisen velvollisuuksiin kuuluu vartioida koko\nmetsäalaa, niin että tuohenkiskojat eivät pääse tuhojaan tekemään.\n\nMentiin edelleen talosta taloon, palstatilalta toiselle, ja jokainen\nsai metsäpalstan hoitoonsa. Jokainen sai kerhokirjansa, johon\nmerkittiin metsäalan suuruus, metsän laatu ja kunto. Kesän kuluessa\njatkettaisiin merkintöjä.\n\n— Eikö olekin tämä hauskaa? — kysyi Kalle pojilta.\n\n— On, on. Tässä tuntee melkein kuin aikamieheksi itsensä.\n\n— Syksyllä tehdään opintomatka jollekin lähinnä olevalle\npuunjalostustehtaalle, ja se se vasta on jännittävää.\n\n— Pääsevätkö tytötkin sinne? — kysyi koko tyttöjoukko.\n\n— Totta kai. Yhdenarvoisia tässä työssä ovat niin tytöt kuin pojatkin,\nja kyllä oksarauta pysyy niin tytön kuin pojankin kädessä.\n\n— Mutta kirveellä ne lyövät jalkaansa, — naurahtivat pojat.\n\n— Kirveen käsittely kuuluukin pojille.\n\nSelvää tuli. Viimeiset taimet painuivat maahan. Ne katselivat sieltä\nkuin pienet kirkassilmäiset tontut istuttajiaan. Lupasivat kasvaa\nnäkösilmässä.\n\nNuoret hajaantuivat kukin kotiinsa, toisille kerhomailleen. Kalle\nistahti aurinkoiselle rinteelle, johon siinsi päivässä läikkyvä järven\nselkä ja näkyi ympäristön lehdittyvät metsät.\n\n\n\n\n35.\n\n\nKuhnulan korvessa kukahteli käki niin innokkaasti, että oli nuokkuvalta\nkuusen oksalta pudota. Peipponen säesti, ja läheiseltä suolta kuovi\nlähetti joukkoon huikean vihellyksensä.\n\nKähnälän miehet tekivät metsäojaa, niin että korpi heilui. Monta suoraa\nojaa pohotti näreikön läpi, ja ruskea korven vesi pyöri häränsilmissä\nojia myöten ensin suuren suon viemäriin ja sieltä rantamaita kohti.\n\nRuti-Juuvel löi lapion ojan penkkaan, nosti riippuvia housujaan,\nsylkäisi toimekkaasti. Jopahan taas sutkahti muutamia syliä ja kannatti\npiiputtaa. Etäämpänä aukaisi Nytky-Joopi ojan pintaa, katkoi ojan\nkohdalle sattuneilta näreiltä juuret, heitti nuoran kuusen runkoon\nja alkoi nytkytellä. Kun kerran nytkyksi haukutaan, niin saapa tässä\nnytkytellä. Kyllä nytkiminen vain keikauttaa kuusen kannikat pystyyn,\nja siinä on taas Juuvelille valmista, ei muuta kuin lohko lihavia\nmutapalleja ojan penkalle.\n\n— Höh, Joopi. Otetaanpa välillä savun luikoset.\n\n— Joo. Luikoset on otettava ja nivuset oikaistava. Onpa tässä\npiipullisen edestä huhkittukin.\n\n— Olisipa, olisipa kahvikupinkin, mutta ei muista taaskaan Laara,\nlinkuttaja, aikanaan kahvia.\n\nOtettiin päivänpaisteinen mätäs istuimeksi. Huikattiin Kuokka-Eemille,\njoka oli äänen kuuluvilla omalla puolellaan puskemassa samalla tavalla\nmetsäojaa, huikattiin piipulle ja jutulle. Kuokka-Eemi könti omalta\npuoleltaan, mutaisena ja märkänä kuin korpirytö, sillä tosissaan\noli Eemikin pannut kuokan ja lapion heilumaan. Justiina oli äsken\nhömpöttänyt kahvitkin Eemille, oikein puukolla leikattavat, ja suutaan\nmaiskutti vielä Eemi sen päälle, istui siihen polvet pystyyn niinkuin\ntoisetkin.\n\n— Jopa on Eemille tuotu kahvit, kun suutaan maiskuttaa, — sanoi\nNytky-Joopi kurkkuaan kakistellen merkiksi Ruti-Juuvelille, että tässä\npitäisi luontoutua, kun ei Juuvelin akka hömppänä tuo kahvia, vaikka on\nkova työ.\n\n— Jo toi, jo toi Justiina kahvit, oikein puukolla leikattavat, —\nhuokasi Eemi tyytyväisenä.\n\n— Kyllä tässä taas jaksaa rynkyttää kuurnaa korven kohtuun.\n\n— Eipä tuo Laara, eipä tuo, vaikka tässä on kieli kuivana, — luontoutui\nRuti-Juuvel.\n\n— Vaikka on tätä tällaista työtä, metsä valistusta, parannusta, niin ei\ntuo akka kahvia.\n\n— Vanhat akat käyvät takaperin, — sanoi Nytky-Joopi. — Silloin kun\nnahka alkaa kurtistua ja luut naksavat, muuttuu käynti taaksepäin.\nEi kuulu nytkään kahvia. Pitäisi sinunkin, Juuvel, tehdä se\nKalma-Mooseksen temppu, vaihtaa akka nuorempaan.\n\nNytky-Joopi haastoi taas, miten Kalma-Mooses hippasi talon rahaksi,\npisti vähän seteleitä akan kouraan, lipotti muille maille, toiseen\nlääniin, ja otti nuoremman.\n\nPäivä lekotti, rastas raksutti, peipposten kuoro helisi lakkaamatta.\nHyvä oli siinä Kähnälän miesten piiputella ja tunnustella kevään\nvoimakkaita tuoksuja. Ojamaa alkoi olla lopuillaan, työ tehtynä, ja kun\nheitti ojista viimeiset pallit, sai kouraansa vielä nätit rahat, että\njuhannuksenkin niillä vielä hyvin pitää.\n\n— Ja sitten juhannuksena mennäänkin tästä kala-apajoille, nuottaa\nkiskomaan, kalaa keittämään. Heitetään heinät välillä haasioille ja\nsitten jo alkaa rukiin jyvä kypsyä, — jutteli Kuokka-Eemi.\n\n— Niin aivan. Ja mennyt talvi meni, jotta lutkahti tämän oja-ansion\nturvin, — totesi Ruti-Juuvel. — Hyvät aatteet nämä metsävalistukset.\nSaa talvenkin menemään, ettei tarvitse paljon kannikoita nostella. Ei\npassaa moittia enää metsämiehiä.\n\n— Ei passaa, ei. Miehiä ne ovat metsämiehet, kun hoksaa niistä sen\noikean kantin. Olihan se ennen ruununvouti Akselsonnissakin oikea\nkantti, vaikka veronkannossa väliin rähisi.\n\n— On, onhan niissä herroissa oikeatakin kanttia, näissäkin\nvosmestareissa, — virkahti Nytky-Joopikin. — Tämäkin Palikkaniemi\nkuului tälle ojamaalle määränneen kolme markkaa enemmän ojametrille\nkuin ensin aiottiin.\n\n— Niin kuului, — myönsi Ruti-Juuvel. — Tämä kun ei taida ollakaan niitä\npääherroja.\n\n— Eipä taida.\n\nJutunpito ehtyi. Oltiin vain siinä keväisen korven keskellä ja\nmietittiin tätä nykyistä elämän tohinaa. Ei sitä ennen honailtu\nsellaistakaan, että ojia korven keskelle, vesiä pois kuusen\nkannokoista. Eipä monia muitakaan konsteja. Nyt istutetaan jo puutkin\nmetsään ja pannaan vaikka väkisten kasvamaan.\n\nJopa Laarakin toi kahvia, ja kun Ruti-Juuvel ja Nytky-Joopi ryystelivät\nsitä, niin elähtyipä jo kohta juttukin. Ei ollut enää niin tärkeää\nheiluminenkaan, kun ojat olivat lopuillaan ja ruskea korven vesi öhötti\nrantamaille. Eikähän yhtäkkiä kehdannut kovin ahkeraksikaan heittäytyä.\nOli oikaistava selkää ja painettava kannikoita väliin mättääseen, kun\nei vielä ollut maailmanlopun hätää.\n\n— Eihän näissä nykyajan tekniikoissa ja edistyksissä mitään vikaa, —\nvirkahti Ruti-Juuvel virkistyneenä. — Antaapa, antaapa vain niiden\npelata sillä tekniikallaan, niin mikä tietää, vaikka saavat kohta\nleivän ja silavan tulemaan valmiiksi pöytään sen kun kättään heilauttaa.\n\n— Mistä tietää, vaikka saisikin. Sana kulkee ilman lankaa, lehmillään\nsyöttävät jo keskellä talvea nuorta heinää ja puusta kuuluvat keittävän\njo sokeria, — tiesi Kuokka-Eemi.\n\n— Älä ihmeitä, että ihan puusta sokeria? Jopa, jopa... kohtapa sitten\npuu maksaa, kun siitä sokeria...\n\n— Kyllä kai ne kohta puustakin tekevät mitä vain. Silkkiäkin kuuluu\nkeitetyn jo pitkät ajat, — haastoi Nytky-Joopi.\n\n— Silkkiä? Aivanko semmoista hamekangasta? Taidatpa laskea nyt\nliehakkata, — tömähti Ruti-Juuvel.\n\n— Enkä laske. Helsingissä jo tekevät. Vallesmanni kuuluu jo tuoneen\nsellaisen leninkikankaan eukolleen.\n\n— Ja keittämällä tehdään?\n\n— Aivan. Kuusesta sitä kuuluu tulevan. Keitellään, keitellään monissa\nliemissä ja aineissa ja kohta on kuin villaa. Halvemmaksi kuuluu\ntulevan semmoinen kangas kuin villoista.\n\n— Jopahan, jopahan nyt taisit valhetta, — epäilee vielä Juuvel. —\nOn tätä nyt tiedusteltava. Vaikka vallesmannilta. Vallesmanni ei\nvalehtele. Hy, jos on perää, niin kohtapa kuusesta maksetaan.\n\n— Maksetaan kuusesta, jos kerran akoille siitä leninkikankaita\nkudotaan, — vakuutti Kuokka-Eemi. — Näistäkin ojamaista lähtee silloin\nrahaa.\n\n— Lähtee sitä silloin rahaa ja ostetaan sitten akoille vaikka silkkiset\nhameet, — hökähti Ruti-Juuvel.\n\nKuokka-Eemi mietti, minkä näköinen Justiina olisi silkkihameessa, ja\nnaurahti.\n\n— Ei tuota kuitenkaan... vanhoille akoille, vaapsikoille.\n\n— Ei, ei käy silkki laihaan nahkaan, — vakuutti Nytky-Joopi. — Pitää\nolla pytläkät paikat, jos silkkiä....\n\nRuti-Juuvel muisti tärkeän asian. Oli kuullut siitä eikä tiennyt, oliko\ntotta vai valhetta, mutta tärkeä oli asia. Hörähti toisille:\n\n— Nuorennetaan eukot, kun kuuluvat jo tohtorit ihmistä nuorentavan.\n\n— Mitenkä ne sitä? — epäili Kuokka-Eemi.\n\n— Joten kuten, mitenkäpähän muokannevat, mutta nuorentavan kuuluvat jo\npääkaupungissakin, siellä Helsingissä.\n\n— Olen minäkin kuullut, että nuorennetaan ... kymmenillä vuosilla, —\nvakuutti Nytky-Joopi. — Kuuluu maksavan nuorennus sitä enemmän, mitä\nnuoremmaksi nuorentaa.\n\n— Voi pirkali... Pitääpä, pitääpä ottaa selko, onko perää tuossa, ja\njos on, niin akka, Justiina, pitää hommata nuorennettavaksi, maksakoon\nmitä tahansa, — päätti Ruti-Juuvel.\n\n— Ei kuulu maksavan kuin kolmisen tuhatta, jos oikein nuoreksi, — tiesi\nNytky-Joopi. — Ja pulskan ja lihavan kuuluu saavan ihan vanhasta akasta.\n\n— Tuota... tästä metsästähän ne rahat, — innostui Kuokka-Eemikin. — Ei\nse paljon ole, jos kerran oikein pulskistuu.\n\n— Mitä se nyt sen verta... yhdestä akasta ... jos sen saa\nkunnolliseksi, — riemastui Ruti-Juuvel.\n\nKuuluipa jo varsin ihmeitä tekniikasta, ja vahvat savut oli saatava\nnäiden kuulemien päälle. Aivan päätä viipotti, kun mietti tarkemmin\ntekniikkaa. Että vanhasta nuorenkin... ihan nahkaa myöten... Josko\nsitten pitänee uskoa. Ei, eivät taidakaan herrat, sellaisten konstien\nkeksijät, syödä ruokia hukkaan, kun sellaisia. Näitä metsiäkin näin\nnuorennetaan ja sitten ihmistä...\n\n— Tuota, — virkahti Ruti-Juuvel hetken perästä. — Onpa taitanut tulla\nsuotta morkatuksi herroja, mitähän kutahan mikin lie, kun keksivät\nihmeitä. Ei syntyisi sekään nuorennus tällaiselta liinahousu-ukolta, ei\nsitten...\n\n— Ei, ei syntyisi. Mutta herroilta syntyy mikä vain, — myönsi\nKuokka-Eemi. — Eipä ihme, jos niillä onkin hyvät syötävät.\n\n— Eihän se piimävellillä ja ruispuurolla semmoinen järki... hyvät se\nvaatii syötävät.\n\nHavahtuvat siitä viimein ukot köykkimään ojalleen ja päätettiinpä\npannakin taas ryteikkö heilumaan. Kun tällaiset nuorennukset ovat\nkysymyksessä, niin metsä on saatava pullistamaan rahaa ja sitten... Voi\narmias, kun tuntui aivan pökerryttävälle, jos onnestaisi vielä nuoreen\neukkoon...\n\nMutapallit lentelivät. Nytky-Joopi kellisteli kuusen kannikoita,\nähersi ja punnasi tosissaan. Kova paikka oli Juuvelillakin, ja Eemi\noli saatava avuksi juurakkoa vääntämään. Ähellettiin ja pusattiin\nhatuttomin päin, tukka pystyssä, naama kurassa, kun tuli paikalle\nmetsänhoitaja Paliniemi ja katsoi miesten huomaamatta heidän\nähellystään. Ei ollut uskoa silmiään, että laiskoista Kähnälän\nnojottajista oli tullut tuollaisia pusaajia, mutta uskottava oli.\n\nJuurakko rojahti irti ja kellistyi ojan kamanalle.\n\n— Olipa, olipa se... nuoremmista, keksi Ruti-Juuvel.\n\nVähän matkan päässä kiskoi Nytky-Joopi äkeätä näreen kantoa juuriltaan,\nsylki kouriinsa, teki loppukirin, pisti vahvan koivuisen kangen ja\nnytkytti, nytkytti... Väänsi sitten irvistäen, naama mustanpuhuvana.\nKanto ruski ja sen lihavaan mutaan iskeytyneet haarukat irtautuivat,\nrepesivät.\n\nNytky-Joopi huoahti, kehahti:\n\n— Vaikka mulla onkin takamukset alhaalla ja selliä venynyt pirttien\npenkeillä nojattamisesta, niin onpa kuitenkin vielä voimaa koivissa.\n\nMetsänhoitaja Paliniemeltä pääsi ukkonauru, ja miehetkin jo huomasivat\ntulijan, katselivat hetken toljotellen, mutta kun vosmestari tuli\noikein kädestä tervehtimään, niin selvittiin siitä.\n\n— Sillä tavalla miehet ryskää korven kimpussa, — sanoi vosmestari\nja kiitteli ojaakin suoraksi ja hyväksi. — Ja kun isännät itse ovat\nmetsäojan kimpussa, niin kyllä metsäkin ottaa erilaiset kasvun lähtimet.\n\nRapaiset ukot hekahtivat. Tuntui hyvältä, kun tuollainen herra kiitti,\noikein itse vosmestari.\n\n— Onhan sitä... puserrettu, — virkahti Ruti-Juuvel.\n\n— On, onhan täällä korvessa pantu luu lapion varren ympärille, —\ntodisti Kuokka-Eemikin.\n\n— Toinkin miehille loppurahat, kun sattui matka tästä ohitse.\nKatsellaanpa piiputuspaikka, niin pannaan lomaan savuiksi, — haasteli\nvosmestari suopeasti.\n\nSiinä olikin vierellä äskeinen paikka, ja vosmestarille taitettiin\nvielä havuja istuinpaikan katteeksi. Paliniemi tarjosi tupakat ja\nhaasteli lokoisaan tapaansa:\n\n— Kyllä tässä nyt alkaa eri tuurit kasvulle, kun pohja tulee kuivaksi.\nNuo taimetkin pääsevät hyvin nousemaan.\n\nMetsänhoitaja kaiveli rahat miehille ja setelinipussa oli jokin\nvihreäkin seteli, oli useampiakin. Jo veti miesten naaman leveäksi,\nkun niitä varovasti mutaisilla kynsillään tukkivat housun taskuun.\nKiiteltiin ja kosteltiin. Kyllä olikin tauhka tarpeen.\n\n— Olihan se hyvä... tämä aate. Perä olisikin repsahtanut muuten auki\nviime syksynä, — sanoi Ruti-Juuvel.\n\n— Jo toki montakin kertaa, — myönsi Kuokka-Eemi.\n\nHuomattiin, että nyt olisi kahvi harjakaisiksi ja muutenkin, kun\nvosmestarikin...\n\n— Tuota... juoksepa sinä Joopi akoille, että kahvia, että on vosmestari\nja joutuun, ja pitää olla puukolla leikattavaa.\n\n— Käy sanomassa Justiinalle, se on sukkelampi kolvistaan kuin Laara, —\nneuvoi Kuokka-Eemi.\n\n— Joo. Justiina saa välemmin, — myönsi Nytky-Joopi ja lähti.\n\nPaliniemi ei kehdannut kieltää kahvipuuhaa. Sanoisivat vielä, ettei\nkelvannut kahvi.\n\nJuteltiin kahvia odotellessa yhtä jos toistakin ja sopuisasti sukeutui\njuttelu. Paliniemi oli aikaisemmin kuullut näiden Kähnälän miesten\nmielipiteet metsänhoitajista, mutta ei ole sitä ihmetellyt. Mistäpä\nheille olisi tullut oikeat tiedot. Monikopa heistä lienee aikaisemmin\nnähnytkään vosmestareita. Kylmyys ja viha herroja kohtaan oli\nsydänmaalaisilla kansanomaista, perinnäistä siltä ajalta, jolloin salon\nmies oli vähällä saada halvauksen, kun kuuli vallesmannin aisakellon\nmouruavan pihamaallaan. Herra kuin herra sitten myöhemminkin, olipa\nminkätoiminen tahansa.\n\nKuokka-Eemi lupsutteli piippuaan ja muisti äskeisiä juttuja kuusesta\nsaatavasta silkistä ja nuorennuksesta. Metsänhoitajan puheenpito osui\nmetsän nuorennukseen, ja nytpä oli Kuokka-Eemillä sopiva hetki ottaa\ntästä toisestakin selvää.\n\n— Joo, tuota. Niinhän sitä metsää... Mutta kun haastavat, että näitäkin\nvaimonpuolia, jotka jo alkavat käkkänöityä, nuorennetaan siellä\nHelsingissä. Lieneekö mitään perää siinä puheessa?\n\n— Tuota... niin haastavat, — virkahti Ruti-Juuvelikin.\n\nMetsänhoitaja naurahti, kysäisi leikin vuoksi:\n\n— Vai haastavat sellaista. Aikoisivatko miehet sitten niinkuin\nemäntiään nuorennella?\n\n— Tuota... sitähän tässä äsken puhuttiin, jotta kun tuosta nyt\nmetsä alkaa kasvaa öhöttää, niin korjuutetaanpa hiukan näitä\nvellinkeittäjiäkin.\n\nPaliniemi piti ukkojen jutun leikkinä, vaikka totena tämä viehkeä haave\noli alkanut myllertää korven miesten päässä.\n\n— Kyllä taitaa olla tyydyttävä vain entiselleen. Onhan tosin sellaista\npuhuttu ja ehkäpä on kokeiltukin, mutta ei ole kuulunut sen enempää.\nTaitavat sellaiset yritykset kuulua niille, jotka pyrkivät sen yläpihan\nukon järjestystä muuttelemaan.\n\n— Johan minä ajattelinkin. Tuo Juuvel, piru, keksii aina niitä\nvalheitaan.\n\n— Kuultu on, ja olinpa jo minäkin uskoa tuon jutun hyväkkään, —\nsanoi Ruti-Juuvel melkein alakuloisesti. — Pettymys tässä tulee nyt\nminullekin eukon suhteen.\n\nJustiina jo hömsötti kahvia, Nytky- Joopi kantoi oikein pöytää.\nKirkkohameenkin oli Justiina ottanut ylleen ja parhaimmat kahvikupit.\n\n— Kun kuulin, että vosmestarille kahvia, niin olin tuleen syttyä. Kauan\ntaisi viipyä sittenkin. Sitä kun vanha ei enää niin sukkelaan...\n\n— Hö, johan tässä olisi Juuvelin kanssa lähdetty eukkoja sepittämään,\nmutta kuuluu olevankin löylypuhetta se akkojen nuorennus, — hörötteli\nEemi.\n\n— Joko se taas niitä leipähöveltimiään lopsuttaa. Pyyhkisit edes\nnenäsi, — äsähti Justiina.\n\n— Taitaa olla samanlaista sekin puhe, että kuusesta tehdään silkkiä? —\nuteli Ruti-Juuvel, kun sattui asian muistamaan.\n\n— Kyllä se on totta puhetta. Kuusiselluloosasta saadaan eri\nmenetelmillä aivan luonnon silkkiä vastaavaa, — todisti metsänhoitaja.\n\n— Ähä, onpa toki se juttu tosi. Lieneekö se, että puusta sokeria?\n\n— Kyllä sitäkin saadaan, joskaan ei sitä vielä valmisteta.\nToistaiseksi sokerijuurikkaasta valmistettu sokeri jääneekin kahvi- ja\nruokasokeriksi.\n\n— Mutta kuitenkin puustakin herahtaa?\n\n— Kyllä. Monia mahdollisuuksiahan on puulla.\n\n— Onpa, onpa...Taitaa puu vielä joskus olla arvossaan.\n\n— Kyllä metsiä kannattaa kunnostaa.\n\n— Niin kuuluu, niin kuuluu.\n\nMetsänhoitaja sanoi olevan kiireen, kiitteli kahvista ja hyvästeli.\n\nJa taisipa tapahtua ensimmäisen kerran korpimailla, että\ntervaskantoiset ja älhyt miehet löivät kättä tällaiselle herralle\noikein olan takaa, niin lämpimästi kuin osasivat.\n\n— Poiketkaa jutulla ohikulkiessa.\n\n— Kiitoksia vain, vosmestari, avusta. Peräsin olisi revahtanut ilman\ntätä apua.\n\nPaliniemen mentyä kaivelivat miehet housuntaskusta setelit, katsellen\nniitä. Oltiin hetki äänetönnä, mutta sitten sanoi Ruti-Juuvel:\n\n— Tämä metsäaate taitaa ollakin paras aate, vaikka sitä ei ole\nkäsitetty.\n\nKorven rytöisistä miehistä tuntui siltä, että taitaapa tulla uusi aika\nmetsille ja metsänomistajille.\n\n\n\n\n36.\n\n\nVienti yhä kasvoi. Sanomalehtien saavuttua salomaille ihmeteltiin\nvientinumeroita. Maa näytti vaurastuvan uskomattomalla vauhdilla.\n\nVielä muutamia vuosia sitten oli tuskailtu rahan vähyyttä ja puhuttu\npula-ajasta, mutta nyt ei kuulunut siitä mitään ja rahaa liikkui\nrunsaasti kaikkialla.\n\nPulavuosina velkaantunut pienen talon mies oli uusia nytkytellyt\nnäihin asti viimeistä vekseliään, lyhentäen sitä, jos sattui saamaan\nlyhennykseen muutamankaan kympin. Nyt sai sen jo kokonaan pois\nja huokasi helpotuksesta suljettuaan pankin oven. Monesti se oli\naikaisempina aikoina mennyt protestiin, mutta nytpä siitäkin pääsi.\nPuitten hinta oli kohonnut ja metsään ilmaantunut hiukan myytävää,\nja se pelasti tästä puljaamisesta ja muustakin. Sai rauhassa ryhtyä\nvarmentelemaan talouttaan tuleville päiville.\n\nKun metsä antoi elämään helpotusta, koheni muukin yritteliäisyys.\nJokin niittylohko taikka suopatama oli odottanut viljelyään. Isäntä\noli suunnitellut siitä saatavalla rehulla karjatalouteensa lisävoimaa,\nmutta rahaniukkana aikana ei käynyt yrittäminen perkkiötä. Lainoistakin\noli jo pienen talon eläjällä ikävät kokemukset. Oli odotettava parempaa\naikaa.\n\nPuutavaran hintojen nousu ratkaisi tämänkin. Metsärahoista lohkaistiin\npieni erä tähän tarkoitukseen. Uusi viljelmälohko valmistui ja nyt\nvoitiin vielä voimistaa apulannoilla.\n\nMetsä oli auttanut maataloutta.\n\nJolla oli harvennettavaa mäntymetsää, sai olla tyytyväinen, kun\nsulfaattipuuta kysyttiin. Sen hinta ei ollut vielä korkea, mutta\nehkäpä ajanoloon sekin nousisi. Ja olihan se nyt jo rahanalaista\ntavaraa, kun se ennen oli saanut olla halvan halkopuun arvossa taikka\nkotipolttopuuna.\n\nMaalaiskunnat olivat hankkineet aikoinaan metsiä, ja nyt niistä lähti\nrunsaat tulot. Verotaakka väheni. Köyhäinhoitomenotkin pienenivät, kun\ntyöttömyys loppui.\n\nAhtaana aikana oli opittu pakosta säästämään ja hankkimaan omasta\nmaasta enemmän ja monipuolisempaa ravintoa. Martat ja kerhoneuvojat\ntekivät siunattua työtä kotitalouden parantamiseksi.\n\nRakennusten asiallisuuteen ja käytännöllisyyteen kiinnitettiin\nhuomiota. Hatarat ja vetoiset asuinhuoneet alkoivat tuntua jo\nsalolaisestakin ikäviltä. Kaupunkiliepeitten uusimallisia pienasumuksia\noli nähty ja hämmästelty niiden halpuutta, lämpimyyttä ja aistikkuutta.\nTehtaitten työväki asui samanlaisissa ja herrasteli oikein\nkaupunkilaismallisilla keittiöilläkin.\n\nEiköhän näitä alkaisi saada salollekin hatarain hökkelien tilalle?\n\nYksi jo alkoi kyhätä tällaista näkemäänsä yhtäällä ja toisaalla, toinen\nkatseli, kolmaskin ja alkoi miettiä.\n\nIltapuhteilla turistiin vanhoissa mustaseinäisissä pirteissä:\n\n— Mistähän se Nikku-Villekin sellaisen mallin keksi uuteen asuntoonsa?\n\n— Jossakin etelän puolella kuuluu nähneen, kun kävi lankonsa luona.\n\n— Tupakin on niin raikas ja siisti, kun keittiö on erillään, ja siellä\nkeitetään ja paistetaan tehtaan tekemässä uunissa.\n\n— Ja tuvassakin on vain pieni uuni, mutta lämmin kuuluu olevan.\n\n— Vaikka on pahvista seinät.\n\n— Vaikka on. Tekniikka edistyy.\n\n— Niin aivan. Maailma viisastuu ja meidän pojat kanssa, kunhan alkuun\npääsevät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuiskylän miehet kävivät vuoron perään katsomassa Soukan Taaven\nasuntoa, jonka tämä kesällä oli sivutöinään naputellut kokoon\nrakennuspahvista. Kävivät talvella pakkasten aikana, pistäytyivät\ntuulisinakin päivinä, jos niinkuin sellaisina sattuisivat seinät\nvuotamaan, kun pakkasella oli ollut lämpimämpi kuin omat asunnot.\n\nNäytti se räähkä pitävän lämpimänsä, ei voinut kieltää.\n\nEi ollut suuria touhuja sen rakentamisessa nähty.\n\nEi auttanut muu kuin myöntää, että kyllä nykyinen maailma kehittyy, kun\npahvista tehdään asunnotkin, eikä vain tavaralaatikoita.\n\n\n\n\n31.\n\n\nKeskikesän leppoisa tuulenhenki leyhytteli etelän mailta saapuen,\nsyleili juhlapukuun jälleen pukeutuneita metsiä, veti virisiltoja\nläikkyvien vesien pinnoille.\n\nPäivän ruskettamat, kesästään onnelliset ihmiset liehuivat vainioillaan\nja metsissään. Aurinko oli tuonut eloa, kesän henki virkeyttä ja\ntyhjillään saivat ihmismajat katsella ympäristössään hääriviä ihmisiä.\n\nNunnalahden suuren tehdasrakennuksen ympäristöä siivottiin telineistä\nja rakennusjätteistä. Kohonnut oli tämäkin valtava kolossi samalla\ntaikavoimalla kuin Vuohilaakson suurtehdas. Mahtavan savupiipun\nhuipussa hääri miehiä kiinnittämässä ukkosenjohdatinta, kirkasta\nmetallikaidetta. Sen jälkeen mahtava piippu sai jäädä ylpeänä\nkatselemaan ympäristöään ja siellä hääriviä virkeitä ihmislapsia.\n\nEino Nurmi seisoi piipun huipussa, nojaten kaiteeseen. Katse oli\nsuunnattu kauas, yli metsien, jotka kesäisessä vihreydessään purkivat\nelinvoimansa voimakasta pihkantuoksua, joka kohosi tänne korkeuteen\nsaakka.\n\nEinon katseessa oli kirkas kajo, kasvoilla tyytyväisyyden syvä loiste.\nTämä oli hänen toinen suuri voittonsa. Suomen metsät olivat jälleen\nsaaneet uuden jalostamon. Tämän syntyminen tiesi lisää hyvinvointia\nympäristöön, lisäystä maan vientiin ja sitä tietä vientienemmyyden\nkasvaessa lisäystä maan omavaraisuuteen.\n\nEino kääntyi katselemaan sille suunnalle, missä oli Vuohilaakso, ja\nkaino, kirkassilmäinen tyttö tuli kuin näkymättömin siivin siihen hänen\nvierelleen, sanoi jonkin hiljaisen sanan ja jäi hänkin haltioituneena\nkatselemaan kultaisia metsiä, joiden suvisen virren voi melkein kuulla\ntännekin.\n\nHän oli kaivannut joskus hyvää hengetärtään, mutta työ oli täälläkin\nollut yli kaiken määräävänä.\n\nTänään hän kuitenkin aikoi suoda itselleen lepoa ja lähteä kiitämään\nsinne, missä kohosi hänen ensimmäinen työn muistomerkkinsä ja missä\nuskollinen ystävä häntä odotti.\n\nMiehet saivat kaiteen valmiiksi, työkalut laatikkoon.\n\n— Selvä on! Nunnalahden valtias voi päästää ilmoille voittohuudon.\n\n— Hyvä on. Ehkäpä sen kurkussa on jo henkeä sen verran.\n\nOli sovittu, että kun viimeinen naula on kiinni ylhäällä, antaa Eino\nalhaalla vartioivalle miehelle merkin, ja tehtaan sireeni saa huutaa\nilmoille voittohuudon työlle ja tarmolle.\n\nMiesten silmät oli tarkasti suunnattu höyrypannuhuoneen katolle. Jo\npullahti höyry pillistä ilmoille, ja mahtava ääni kuului paisuen\nvoimassa.\n\nSe soi kauan, ja kesäinen tuuli vei sen äänen ympäristön metsiin,\nvainioille, välkkyville rannoille, missä ihmiset häärivät toimissaan,\npysähtyivät hetkiseksi äänen kuullessaan ja sanoivat ylpeinä toisilleen:\n\n— Nunnalahti tervehtii meitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeistä kertaa laskeutui savupiipun hissi alas ja Eino miesten\nmukana. Oli lauantaipäivä ja aamupäivä vuoron muuttoaika. Työt\nkuitenkin tällä kertaa pysäytettäisiin ja työväki saisi juhlia lopun\npäivän. Varastohuoneeseen oli laitettu kahvitarjoilu ja ruokaloihin\nkyhätyille lankkupöydille järjestettäisiin myöhemmin ruokatarjoilu.\n\nMitään muita juhlallisuuksia ei ollut suunniteltukaan, ennenkuin\ntehtaan koneisto tulisi asennetuksi, ja siinähän oli vielä kuukausien\ntyö. Eino oli päättänyt lähteä Vuohilaaksoon ja joutaisi vain kiireesti\nkäväisemään miesten juhlakahvilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlhaalla oli toimitusjohtaja odottamassa Einoa. Kun tämä ilmestyi\nsavupiipun onkalosta, löivät miehet lujasti kättä.\n\nParhain kiitos, — virkahti pääjohtaja silmät kosteina.\n\n— Kiitos sinulle, — vastasi Eino.\n\n— Ja sinä lähdet viikonlopuksi Vuohilaaksoon.\n\n— Niin. Tiistaina olen taas paikalla. Insinöörit kyllä tietävät työnsä.\n\n— Kyllä varmaan. Useammankaan päivän lepo ei tekisi sinulle pahaa tämän\npinnistyksen jälkeen.\n\n— Pianhan tässä tulee juhannus.\n\n— Jos tullee häätkin? — leikitteli toimitusjohtaja.\n\n— Ei vielä, mutta velimies taitaa yrittää.\n\n— Eikö sovi ajaa parivaljakolla papin eteen?\n\nMolemmat naurahtivat yhtyessään varastosalin hälinään, jossa\npunaposkiset tyttäret olivat jo aloittaneet työväelle johtajineen\ntarjoilun. Kunnioittavasti annettiin tilaa pääjohtajille, ja pöydän\nääressä kahvikuppia hamuava ylimestari Karkkila sanoi johtajalle:\n\n— Hyvin tämän lapsen ensimmäinen parkaisu kuului.\n\n— Hyvät tuntuivat olevan keuhkot, ehkä se elää, — sanoi pääjohtaja.\n\n— Sinulla on hauska matka, kun pääset lentämällä, — sanoi\ntoimitusjohtaja Einolle.\n\n— On varmasti, kun on näin kaunis ilmakin.\n\n— Minullakin olisi asioita sinnepäin, mutta ei tullut järjestetyksi.\n\n— Lähde veikkonen mukaan, niin on mukavampi.\n\nPääjohtaja mietti, katsoi kelloaan.\n\n— Onhan tässä vielä melkein tunti aikaa. Hyvää se tuuletus tekee\nminullekin.\n\n— Selvä. Astut vain haahteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin kohosi teräslintu ilmaan, ja miehet katselivat\nsuurella nautinnolla kesäisiä metsiköitä ja niiden keskellä välkkyviä\njärvien selänteitä.\n\n— Tämäkin liikenne elpyy ja vaurastuu niinkuin kaikki muukin, — sanoi\npääjohtaja hetken kuluttua.\n\n— Kaikki elpyy, kaikki voimistuu rakkaassa isänmaassamme. Suurilta\nsaloiltakin kuuluu hyvää. On tapahtunut suuri herätys. Metsä on\nvihdoinkin päässyt astumaan pellon rinnalle.\n\nToinen mies nyökkäsi. Hyvään päin oltiin menossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyet matkat eivät ole teräskiitäjälle pitkiä milloinkaan.\n\nVuohilaakson pääkonttorin edustalla insinööri Riutta tervehti\nlämpimästi tulijoita.\n\n— Täytyi lähteä saattelemaan Einoa, ettei ajaisi päätään pahki puuhun,\nkun on viime aikoina kiusannut kovin itseään, — leikitteli Nunnalahden\npääjohtaja.\n\n— Ei saa antaa väärää todistusta lähimmäisestään, — naurahti Eino.\n\n— Laihtunut on mies, ja niinpä nyt sitten ehkä istummekin ensiksi\npäivälliselle, joka odottaa, — hymyili Riutta.\n\n— Ensin kuitenkin haluaisin pistäytyä tuolla entisessä huoneessani, —\nsanoi Eino.\n\n— Sinullahan on avaimet ja siellä on kyllä käyty säännöllisesti\nsiivoamassa. Me odotamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinikka häilähti sisään, kun Eino räiskytteli pesuvettä.\n\n— Sinä tulit.\n\n— Tulin.\n\n— Anna, kun kuivaan kasvosi. Olet laihtunut.\n\n— Ikävä.\n\n— Minulla vielä enemmän.\n\n— Etpä ole laihtunutkaan.\n\n— Sitten olisin tullut rumaksi etkä olisi enää pitänyt minusta.\n\nKaksi peipposta sirkutteli taas samalla oksalla.\n\nKesä oli ja helluntai.\n\n\n\n\n38.\n\n\nUlkomaisia matkailijoita alkoi jälleen tulla maahan. Nyt oli jo\nmatkailuliikennekin ja kaikki siihen kuuluva järjestetty niin, että\nse tyydytti vaativimpiakin. Oppaina liehuivat vilkkaasti visertävät\nneitoset, joiden ulkomuodossa ei ollut parantamisen varaa ja joiden\nsilmät läikehtivät lämpimästi vieraille, aivan kuin keskikesäisten\njärvien välkehtivä sini.\n\nToiset tulivat kiireesti ja kiireesti menivät, mutta toiset olivat\nvaranneet enemmän aikaa ja kiertelivät siellä, täällä. Olihan tähän\nihmemaahan tutustuttava tarkemmin. Nähtävä joka nurkalta tätä\ntaikamaata, joka rakensi ja kohotti itseään kuin satukaupunki unen\nusvista.\n\nMaassa olikin parhaillaan taloudellisen nousun aalto korkealla.\nUusia rautateitä syntyi, maanteitä puhkeili metsien ja nousevien\nasutusseutujen läpi, entisiä siloitettiin viertoteiksi. Tehtaita nousi\neri tahoilla. Huoltolaitoksia rakennettiin.\n\nKaikkialla oli kiirettä ja touhua.\n\nUlkomaalaiset katselivat silmät pyöreinä.\n\n— Miten tämä on mahdollista, että pieni maa nousee tällä tavalla?\nkyseltiin.\n\nViitattiin metsiin, joita jo paikoitellen kehtasi kunnostamisen\npuolesta näyttää vieraallekin.\n\nNiin, sehän oli totta. Suomi oli Euroopan suurimpia puutavaramaita.\nEipä ihme, jos rakennettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsä oli auttanut peltoa. Karuimmillakin seuduilla jo kohosi kaksi\ntähkää, missä ennen oli kohonnut vain yksi. Karja jalostui edelleen.\nSuomalaista siitoskarjaa vietiin muihin maihin ja meijeritaloutta\nkäytiin opiskelemassa.\n\n— Mistä tämän viisauden olette oppineet? — kyselivät ulkomaalaiset\nedelleen.\n\n— Peltomme ovat olleet pieniä, »maitokoneet» on pitänyt kehitellä\nkorkea-antoisiksi, pienestä pellosta on pitänyt koettaa saada monta\ntähkää.\n\nEi ihmetyttänyt vähemmin pohjoisen maan uusasialliseksi muuttunut\nrakennustyyli. Maaseuduillakin olivat asuintalot ja näistä varsinkin\npienasumukset, joita nykyään oli rakennettu ja uusia rakennettiin\nparhaillaan, uusimallisia, joissa oli ilmavat vilpolat hauskoine\nsementtiportaineen.\n\n— Entä tämä kaikkialle kelpaava asuinmalli? Onko tämäkin omaa\nkeksintöänne?\n\n— Omaapa tietenkin. Emme me muita jäljittele. Meillä on paljon eteviä,\nnuoria arkkitehtejä, jotka osaavat suunnitella käytännöllistä ja\nomintakeista. Asuinrakentelussa voimmekin näyttää esimerkkiä ja oppia\nmuille. Meidän tehtaamme rakentavat oivallista seinärakennuspahvia.\nOstakaa sitä meiltä ja rakentakaa siitä pienasumukset.\n\nPohjoinen maa ei voinut ylpeillä viinitarhoillaan, mutta Luoja oli\nsille lahjoittanut valmiit marjamaat, joiden antimet pystyivät hyvinkin\nkilpailemaan rypäleitten kanssa. Metsät olivat joka kesä täytenään\nmustikkaa, puolukkaa ja mesimarjaa. Metsä antoi tätäkin viljaa niin\nrunsaasti, että sitä jäi suunnattomat määrät käyttämättä.\n\nAiottiin ottaa vastaisuudessa tämäkin metsien lahja tarkemmin talteen\nja uusia mehutehtaita ja jalostamoja perustettiin. Ulkomaille kysyttiin\nnäitä suomalaisia tuotteita, ja oma kotitalous alkoi niitä myöskin\nkäyttää entistä enemmän hyväkseen.\n\n— Kyllä teillä on rikas maa, kun marjatkin kasvavat hoitamatta ja\nhuoltamatta, — sanoivat turistit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoskien voimaa oli jo kahlittu teollisuuden palvelukseen, mutta\nvaltavat voimamäärät menivät vielä hukkaan.\n\nEivät menisi enää kauan. Olihan nyt rahaa, ja valtavia koskirakennelmia\noli tekeillä. Voimaa ja valoa niistä lähtisi koko maahan.\nRautateilläkään ei tarvitsisi enää muutaman ajan kuluttua polttaa\nkallista puuta. Koskien voima vetäisi pian pikajunia.\n\nJohdot vain kaukaisimpiin korpiin ja sydänmaille, eikä tarvitsisi ostaa\nöljyä lamppuihin eikä moottoreihin.\n\nÖljylamput siirrettäisiin vinttiin museotavaraksi, ihmeeksi vielä\nsyntymättömille polville. Näiden vesat kyselisivät: »Äiti, mikä tämä\non?» »Se on isoisän öljylamppu. Sellaisia käytettiin menneenä aikana\nsydänmailla, kun ei ollut valovirtaa.» »Mitä varten ei ollut?» »Kun\nsilloin ei vielä ollut metsätalous niin tuottoisaa, että olisi saatu\nkosket jauhamaan jokaiselle sähköä. Vasta kun havahduttiin metsiä\nhoitamaan, saatiin kohta kaikkea ja maa tuli rikkaaksi.»\n\nSuot ottivat rehevää koivuntainta.\n\n— Eipä teiltä tule koivu puuttumaan tulevaisuudessakaan, — sanoivat\nulkomaalaiset. — Lapsemme saavat vielä teiltä kauniita koivuisia\nhuonekaluja ja muitakin koivujalosteita.\n\n— Niitäpä teidän tarpeitanne tässä on ajateltu aikanaan. Me kasvatamme\nnyt jo määräperäisesti kaunista visakoivuammekin. Meillä on viisaita\nmetsänhoitajia.\n\n— Kaikkihan te taidatte olla viisaita. Kuinka usein te muutatte\nsahajauhoja päähänne? — uteli huumorintajuinen amerikkalainen.\n\n— Niin usein kuin on tarvis. Sahajauhojen muutto tuli silloin muotiin,\nkun tämä uusiaikainen metsätaloutemmekin heräsi. Kun jokin aate käy\nvanhaksi, keksimme uuden taloudellisemman.\n\nMietteliäs englantilainen piippumies tiedusteli, mitä teemme\nvahvasammaleisilla soillamme, kun niitä näyttiin ryhdyttävän\npertuskoimaan.\n\n— Otamme niiden raaka-aineesta ensin bensiiniä moottoreihimme ja\ntähteet käytämme muuna polttoaineena.\n\n— Kuka senkin on teille keksinyt?\n\n— Omat tiedemiehemme. Meillä on laaja valikoima teräviä päitä\nannettavaksi muillekin, jos tarvitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Näitä lohia te ette varmaankaan itse valmista, vaikka melkein kaikkea\nmuuta, — sanoi iloinen ulkomaalainen onkimies.\n\n— Kyllä valmistamme. Ettekö ole kuullut mitään meidän kuuluisista\nlohensiitoslaitoksistamme? Lähetämme niistä poikasia ulkomaillekin.\nLukekaa tarkkaan turistimajojen selostusvihkoset kaikista\nvalmisteistamme.\n\nUlkomaalainen tuhahti nenäänsä, eikä kysellyt enää mitään. Päätti sanoa\nkotiin mentyään toisille: Menkää, hyvät ihmiset, katsomaan!\n\nJa seuraavana suvena oli matkailijatulva vielä suurempi. Heidän\nkylvämäänsä rahaa oli kaikkialla. Sitä näkyi jo pikkupoikien\ntaskuissakin.\n\nPohjoinen maa oli ihmeellinen.\n\n\n\n\n39.\n\n\nKevätkesä oli juossut huimasti juhannusta kohti. Tuskin sitä huomasivat\npelloillaan ja metsissään häärivät ihmiset.\n\nPäivän rata oli jälleen korkeimmillaan, ja maa humisi keskikesän\njuhlaansa. Arkinen touhu sai hetkeksi tauota. Työkalut aivan kuin\nputosivat kädestä, katse kiintyi valoa ja lämpöä hehkuvaan avaruuteen,\nsiirtyi sieltä humiseviin metsiin, kesäistä kultaansa kimmeltäviin\njärven selkiin.\n\nIhmisasumuksien seutuvilla alkoi kehittyä kesäisiä tapahtumasarjoja,\njoilla oli eroamaton yhteys suuren luonnon kanssa. Ne olivat saaneet\nalkunsa jo ehkä kevätkesän iltoina ja öinä, väliin selkeällä\npäivälläkin aina sellaisten sattumien mukaan, mihin ihmislapsi oli\nastellut.\n\nMittumaarin aatto oli sitten se suuri sunnuntai, jolloin nämä sattumat\nja kohtalon juontailut tulivat selvemmiksi. Jolla ei ollut mitään\nerikoista kiinteätä suhdetta toiseen ihmiseen, voi ainakin sellaisesta\nkuvitella tämän kesän suurimman sunnuntain seutuina.\n\nTouhun Kalle eteni metsäpolkua tietylle suunnalleen, tuttua taloa ja\nihmisiä kohti, eikä pitänyt kiirettä, vaikka talossa saattoi tällä\nkertaa olla hyvin kiire ja häntäkin odotettiin.\n\nSiellä talossa on tänään häät, ne ovat hänen häänsä ja sen tytön,\njonka hän eräänä talvena sattumalta tapasi, ilman mitään odotuksia\nja suunnitteluja. Hän ei ollut vielä sinä aikana, jolloin koivujen\nlehdet aukoivat silmäluomiaan, ajatellut mitään sellaista, mutta sen\njälkeen on kaikki kehittynyt niinkuin tuollakin luonnossa. Kas, siinä\nnuokkuu jo sinikello ja kämmekkä tien ohessa. Eivät nekään ole tienneet\nkeväällä olemassaolostaan, ennenkuin nyt vasta.\n\nKalle ei pitänyt kiirettä, päivä oli vasta puolessa, ei sitäkään.\nIllalla tulee paljon väkeä Pihlatniemeen, tulee pappikin. Hänen\non annettava erinäisiä lupauksia, jotka hän antaakin ilolla.\nRuiskukkasilmäinen tyttö on sitten kokonaan hänen, ja uusi vaihe alkaa\nhänen elämässään.\n\nKalle istahti veräjäpuulle hetkiseksi ja kuuli jo talosta iloista\näänten hälinää. Hänen oli nyt vain todettava, että sattuma tai kohtalo,\nmiksi sitä sanoo, oli ollut hyvin suopea hänelle. Hän oli saanut\nensinnäkin opiskella, saanut heti paikan ja kohta sen perään toisen\nparemman, päässyt haluamalleen alalle, tuntenut iloa työstään ja\nsitten vielä tämän lisäksi löytänyt terveen ja raikkaan olennon, jota\ntietämättään oli kaivannut ja josta oli ehtymätöntä iloa.\n\nTyö antaa ihmiselle suurimman nautinnon, sanotaan, ja hän oli valmis\nsen täydellisesti myöntämään, mutta jos nyt otettaisiin tuo toinen\nedessäoleva häneltä pois, niin mahtaisikohan hän vain tuntea sen\njälkeen niin suurta nautintoa työstään kuin tähän asti.\n\nKalle lähti kävelemään ja vastasi mielessään kieltävästi omaan\nkysymykseensä.\n\nNyt, kun näin on, voi hän tehdä kaksinkerroin enemmän, kahden edestä,\nja tuntea silloin kaksinkertaista nautintoakin työstään ja elämästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä oli pellon pientarella pihlaja täydessä kukassaan. Kalle pysähtyi\nja mietti hetkisen, alkoi sitten taitella kauneimpia terttuja, taitteli\nniitä sylinsä täyteen ja lähti edelleen.\n\nHilja oli huomannut hänet huoneensa ikkunasta ja tuli juosten vastaan\nja puhui jotakin viipymisestä, silmät riemua säteillen.\n\nKalle laski tertut tytön syliin.\n\n— Metsä lähettää nämä sinulle häälahjaksi ja... minulla on sitten vain\nnämä... käsivarret.\n\n— Voi, miten kauniisti sanot!\n\nTytön silmät kostuivat. Koivutettu kartano katseli hymyillen.\nIhmissilmiä ei ollutkaan vielä särkemässä katseillaan kahden onnea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisellakin taholla ihmeteltiin elämän ihmeellistä sattumain kulkua.\nEino oli halunnut hetkisen olla yksinään, tutkistella itseään, oliko\nhän mitenkään mahdollinen ottamaan vastaan niin suurta elämän lahjaa,\nkuin hänelle annettiin. Hän oli aikonut pysytellä vielä yksistään\ntyökalujensa, viivoittimiensa ja piirtimiensä parissa, jännittää\naivojaan yhä voimallisempiin tehtäviin, mutta näkymätön kohtalo hymyili\nomaa hymyään. Et sinä niin teräksinen ole, ettei henkesi mukainen ja\nparhaalla kukinnollaan huikaiseva nuori naisihminen tulisi kesken\nvaikeimman laskelmasi ja suunnitelmasi huomauttamaan olemassaolostaan.\n\nOli täytynyt myöntää, ettei voi. Luonto kasvatti puun, luonto veti\ntikanpojan puuhun.\n\nSinikka odotti Einoa päärakennuksen kuistilla.\n\n— Miten olet noin totinen, aivan kuin katuisit?\n\n— Katsohan. Olen rakentanut jo kaksi huomattavaa laitosta enkä vielä\nerehtynyt niissä kertaakaan. Tämä on kolmas ja suurin rakennelma ja\npelkään, jos sattuisi jokin viiva menemään väärin, jokin laskelma ei\npitäisi paikkaansa.\n\nSinikka pujotti sormensa Einon takin napin koloon.\n\n— Mitä sinä niin korkeita ajattelet. Minähän olen vain sinun pieni\n»repsikkasi».\n\nEino naurahti. Suottahan olikin tuon luonnon kukkasen kanssa ryhtyä\nmihinkään laskelmiin. Katseli vain sen loistoja, tunsi sen tuoksua ja\noli tyytyväinen.\n\nMentiin sisälle. Pääjohtaja jo odotti heitä.\n\n— Meillä oli aikomus lähteä veljeni häihin ja tulin kysymään...\n\n— Että saatteko lähteä, — hymyili Riutta.\n\n— Sehän on selvä.\n\n— Tämä retki on pieni, mutta meillä on ollut hiukan suunnitteilla\ntoinenkin, pitempi retki.\n\nPääjohtajan silmissä oli veitikkaa.\n\n— Jahah, varmaankin matkoille. Se ei olisi kumpaisellekaan pahemmaksi,\nniin että varsin mielelläni...\n\n— Kyllä tässä nyt on tällä kertaa onnen maasta kysymys ja suoraan\nsanoen tämä lähtöluvan kysyminen ottaa tällaisen kysyjän kohdalta ja\ntässä tapauksessa tiukemmalle kuin jonkin tehtaan luominen.\n\n— Ja tällaiselle kysyjälle minä sen matkaluvan tulenkin antamaan\nkaikesta sydämestäni, — sanoi Riutta ja painoi tyttärensä käden Einon\nkäteen.\n\n— Toivotan kestävää onnea, ja kuten sanoin, tämä on minulle hyvin\nmieluista. Senkin puolesta, että näen elämäntyölleni jatkajan.\n\nPääjohtaja painoi nappia, sisäkkö ilmestyi ovelle ja sai määräyksen.\nOlihan samppanjalasi kumottava näin mieluisan asian ja matkaluvan\nkunniaksi.\n\n— Sitten pyydän vielä yhtä asiaa, — sanoi Eino.\n\n— Tulen sen mielihyvin täyttämään, — sanoi Riutta.\n\n— Kun minulle nyt isäntäni maksavat hyvän palkan, jonka saanen eteenkin\npäin, niin haluaisin, että Sinikka tulisi omakseni ilman myötäjäisiä.\n\n— Heh, heh! vai niitä sinä, poika, pelkäät. Kyllähän sellaiset asiat\njärjestyvät aikanaan, ja sehän on hyvä tietää, ettei tule riitaa\nmyötäjäisistä.\n\nPääjohtaja tahtoi vielä nuoria hetkiseksi istahtamaan. Kun oltiin\nraittiusihmisiä ja muodon vuoksi vain hedelmän mehulla suuta\nkasteltiin, oli tilaisuus kuitenkin kahvikupin arvoinen.\n\nPääjohtaja kyseli, miten he aikoivat mennä velimiehen hääpitoihin.\nHänellä näytti olevan jotakin mielessään ja vilkaisten Sinikkaan\nsipaisi Riutta muhoilevaa naamaansa.\n\nPääsipä nykyään jo autolla mihin vain ja velimiehen häätalon\nlähellekin. Vaikka matkaakin oli, niin nykyisillä hyvillä teillä\nnoudatettiin nopeita aikatauluja.\n\nInsinööri Riutta oli kuitenkin hankkinut tätä matkaa ja muitakin Einon\nmatkoja varten uudenuutukaisen vaunun, joka loisteliaana odotteli\nportaan edessä.\n\n— Meidän on lähdettävä, — sanoi Sinikka.\n\n— Niin, autot eivät odottele.\n\nMentiin ulos, ja Riutta osoitti vaunua.\n\n— Tässähän näkyykin jo uusi hevosenne odottavan. Toivotan onnea\nmatkamiehille ja myöskin hevoselle.\n\nEino hämmästyi, yritti sommitella kiitosta, mutta Sinikka tuuppi häntä\njo ratin ääreen, ja miehet nyökkäsivät hymyillen toisilleen.\n\nPihlatniemen suuret juhlallisuudet olivat ohitse, ja vilkas karkelo\nkävi suuressa väenpirtissä. Väkeä oli vähin kaikkialla ja jokaisen\nkasvoilla näkyi juhannusyön kirkas hymy. Nurmen Kallen, metsien pojan,\nvalkoinen, hypähtelevä perhonen oli jokaisen ihailun kohteena, ja\nsiihen kohteeseen joutui toinenkin veli yhtä loistavan perhosensa\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannusyö otti kaikki ihmislapset ilontäyteiseen helmaansa. Jokainen\ntunsi, että oli hyvä elää, kun oli kerran kesässä juhannusyö ja luonnon\nsuuri syli jokaiselle avoinna. Jolta oli jo nämä tällaiset ajat ohi,\nsille ne tulivat aina uudelleen näiden toisten ja suuren luonnon\nmukana. Jolla oli vielä edessäpäin unelmien toteutuminen, tunsi ainakin\ntällaisena yönä varmuutta siitä, että kerran on hänenkin osansa tuleva,\nja sellaista on aina hyvä odottaa.\n\n\n\n\n40.\n\n\nLentokone liiteli jälleen juhlapukuisen maan yllä. Se värisi kuin suuri\nsudenkorento auringossa ja näytti nauttivan kiihtyvästä vauhdistaan.\nJärvet kimmelsivät, lehtimetsät näyttivät kuin syleilevän tummempia\nkuusi- ja mäntymetsiä. Liput liehuivat asumusten pihoilla, tiheimmissä\nasutuspaikoissa ne lepattivat kuin suuri perhosparvi olisi pysähtynyt\npaikoilleen.\n\nKoneessa olivat samat henkilöt kuin kerran aikaisemminkin. Kauniimpaa\njuhannushetkeä he eivät olisi voineet kuvitella. Mahtavampaa ja mieltä\nnostavampaa nähtävää ei olisi löytänyt.\n\nVaurastunut, työhön ja toimintaan herännyt isänmaa metsineen,\nvainioineen, kirkkoineen, kaupunkeineen ja tehdaslaitoksineen, joita\noli lisääntynyt kuin taikomalla ja joiden piiput kohosivat mahtavina\nkorkeuteen.\n\n— Kuva on muuttunut jo toiseksi sen perästä, kun sen viimeksi näimme, —\nsanoi insinööri Riutta.\n\n— Olenpa näkevinäni niinkuin nuo metsätkin olisivat muuttuneet, aivan\nkuin hymyilisivät valoisasti, — virkahti Haukka.\n\nKone laskeutui alemmaksi. Metsän kasvot tulivat lähemmäksi ja näyttivät\ntodellakin hymyilevän lämpimän auteressa.\n\nVainioilla huojui tähkämeri. Niiden heilinään hetki näytti olevan\nparhaillaan. Siniset vedet syleilivät kaartelevia rantoja, jotka olivat\nkukkasrunsauksineen neitseellisimmässä kauneudessaan. Vaarat katselivat\nvaloisina vehmaita laaksoja.\n\nKirkkoihin näkyi vaeltavan juhlapukuinen kansa, kiittämään ihanasta\nsuvesta ja maan hedelmästä. Voi melkein kuulla tänne yläilmoihin\nurkujen huminan. Alhaalla se vyöryikin avonaisista temppelien ovista\nvainioille, ja metsät yhtyivät huminallaan tähän juhlavirteen.\n\nVakava kansa ei ollut unohtanut temppeleitään eivätkä myöskään tulisi\nitse unohdetuiksi. Korkein oli antanut jälleen päivän paistaa pienelle\nmaalle, ja jos Hän ei tulisi hyvien päivien tullen unohdetuksi,\ntiukkuisi runsaus ja hedelmällisyys edelleenkin tämän maan yllä.\n\nKone kohosi jälleen ja kaarteli kohta maan suurimman tehdasseudun\nyläpuolella. Se oli paisunut entisestään ja nykyisin se täytti jo\ntyönsä tuloksilla suuret satama-alueet. Se oli kuuluisa kaukaisia maita\nmyöten.\n\nKosket pauhasivat uomissaan. Niiden voimasta valui vielä suuri osa\nhukkaan, mutta muutamien vuosien perästä... Mitä ääretöntä energiaa ne\ntulisivatkin antamaan teollisuudessaan nopeasti kohoavalle maalle.\n\nEversti Haukka katsoi kelloa. Hänen tietämänsä mukaan pitäisi pian\nnäkyä maan yllä mahtava näky. Kaikki armeijan lentovoimat lähtisivät\nliikkeelle tehdäkseen juhlakierroksen yli suvisen maan.\n\nKaakossa ja etelässä alkoikin hetken perästä näkyä mustia pisteitä,\njotka nopeasti suurenivat.\n\n— Katso, nyt ne tulevat, — sanoi Haukka.\n\nYhä enemmän ja enemmän mustia pisteitä ilman rannalla. Ne tavoittivat\ntoiset ja järjestyivät säännölliseksi parveksi, joka melkein pimitti\nilman. Ohjaaja käänsi suunnan suoraan vastaan, ja lintuparvi läheni\nnyt nopeasti. Alkoi kuulua jyrinää, niinkuin kaukaisen ukkosen humua.\nHeidän koneensa oli ajoissa laskeuduttava alemmaksi.\n\nOhjaaja käänsi päänsä, huusi Haukan korvaan:\n\n— Nousemmeko yläpuolelle?\n\n— Suurenmoisempaa on katsella alapuolelta, myöhemmin pysyttelemme\nsivulla.\n\nNyt mahtava parvi oli jo lähellä. Sen kohina kuului kuin etäisen kosken\npauhu. Etumaisena olivat tiedustelukoneet, useita kymmeniä. Sen jälkeen\nraskaat pommituskoneet, joiden pauhu muistutti ukkosen jylinää.\n\nJa sitten: Koko maan ylpeys, uusimalliset voimakkaat hävittäjät,\njoilla oli ne hirmuaseensa, joiden voimaa ja tehoa eivät tienneet kuin\nmuutamat harvat sekä ne, joiden käsiin ne oli uskottu.\n\nHeidän koneestaan huiskutettiin parvelle suurta lippua. Ylhäältä\nvastattiin. Heidän koneensa kääntyi ja lähti seuraamaan ilmaa\npimittävän parven keskipalkoilla, siirtyen vähitellen oikeaan sivustaan\nja hiukan ylemmäksi.\n\nEversi Haukka hymyili ja tukki korviaan. Pauhu oli niin valtava, kuin\nolisi joka suunnalta iskenyt jättiläisukkospilviä yhteen.\n\n— Ja nuokin ovat oman maan teollisuutta, — sanoi Riutta kasvot\nloistaen. — Me saamme niitä lisää, niin paljon kuin tahdomme.\n\n— Me tarvitsemme lisää noita, — sanoi Haukka ja viittasi hävittäjiä. —\nNiissä ja niiden hirmuaseissa on meidän voimamme.\n\n— Ne ovat meillä työrauhan ja työn saavutusten suojana, — lisäsi Riutta.\n\nNyt seurasi melkein päätäpyörryttävä näytös. Kymmenen hävittäjää kohosi\nkerroksittain toinen toisensa yläpuolelle, turvallisen välimatkan\npäähän. Heidän koneessaan välähti langattoman valosignaali, ja ohjaaja\notti sanoman: Pysykää entisessä korkeudessa. Toiset armeijan koneet\nolivatkin jo tietoisia tästä hirmunäytöksestä, joka nyt seurasi.\nYlimmästä komentajakoneesta annettiin valosignaali, ja kaikki kymmenen\nhävittäjää avasi pyörötulen. Hirmuinen hävityssuihku jyrisi koneitten\npauhun ohella kymmenessä kerroksessa avaruuteen. Olisi saanut olla\nsatoja viholliskoneita, ja muutamassa sekunnissa ne olisivat olleet\nmäsänä, ehtimättä edes kokonaisina pudota alas.\n\nTuli taukosi. Hävittäjät laskeutuivat jälleen rintamaan, ja koko parvi\nteki kaaressa käännöksen, lähtien jyrisemään takaisin satamiinsa.\n\nRiutta puristi Haukan kättä liikuttuneena. Kone liukui jokseenkin\näänetönnä viistoon alemmaksi; saattoi hyvin kuulla, kun hän sanoi\nHaukalle:\n\n— Voimme rauhassa rakentaa, kun meillä on tällainen puolustuslaitos. Me\nvahvistamme puolustustehoisuuttamme edelleen, me nostamme tämän maan\nniinkuin satukaupungin yön usvista.\n\n— Niin, ja meidän omat miehemme sen tekevät, — virkahti eversti Haukka,\nkasvoillaan melkein yliluonnollinen kajastus.\n\n\n\n"]