[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzjqcjckagXydRPTbpanXxHqaX38pOgReulLVDgmN-Dc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2824,"Aseseppä","Rydberg, Viktor",1828,1895,"2824-rydberg-viktor-aseseppa","2824__Rydberg_Viktor__Aseseppä","Kajastuksia uskonpuhdistuksen ajalta","romaani",[],[],"fi",1891,1907,48173,314493,false,71579,[23],"Reformation -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Aseseppä: Kajastuksia uskonpuhdistuksen ajalta\" by Viktor Rydberg is a historical account likely written in the early 20th century. The work explores themes around the Reformation, depicting the lives and struggles of various characters involved in this transformative period. The narrative centers around Svante, a harper and his son Gunnar, alongside other figures who interact with the cultural and religious changes of their time.  At the start of the book, Svante the harper is journeying through a lush forest with his son Gunnar nestled in his arms. Reflecting on his surroundings, he notes the beauty and tranquility of nature, while also engaging in an evening prayer that expresses gratitude to God for the joys and sorrows in his life. In this prayer, he invokes a desire for his son to inherit noble qualities and to follow a righteous path, suggesting an overarching theme of the struggle between personal faith and the greater societal changes brought by the Reformation. As the father and son travel toward the Talavidin inn, they are depicted with a mix of warmth and melancholy, setting the tone for the intricate character dynamics and spiritual themes that will unfold throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Koskimies, Kaarlo",314,"Historiallinen romaani sijoittuu uskonpuhdistuksen ajan Ruotsiin ja Jönköpingin kaupunkiin. Se seuraa aseseppä Gudmundia ja hänen perhettään uskonnollisten murrosten ja yhteiskunnallisten levottomuuksien keskellä. Teos sisältää myös useita runoja, joista tunnetuin on Betlehemin tähti.","Viktor Rydberg 'Aseseppä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2824.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ASESEPPÄ\n\nKajastuksia uskonpuhdistuksen ajalta\n\n\nKirj.\n\nVIKTOR RYDBERG\n\n\nSuomentanut\n\nK. Koskimies\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     1. Harpunsoittaja ja hänen poikansa.\n    II. Harpunsoittajan iltarukous.\n   III. Mestari Gudmundin portilla.\n    IV. Fabbea opetetaan runoa lausumaan.\n     V. Jönköpingin linnassa.\n    VI. Talavidin majatalossa.\n   VII. Gudmund mestarin laiturilla.\n  VIII. Kuinka Laurista tuli auktoriteetti.\n    IX. Gudmund mestarin iltavahtikävely.\n     X. Kasteenuudistajat.\n    XI. \"Suoraan sydämestä\".\n   XII. Margit ja Arvi Niilonpoika. Velka Lybekiin.\n\n\nNeljän vuoden kuluttua:\n\n  XIII. Maisteri Lauri.\n   XIV. \"Suoraan sydämestä\" seuran viimeinen kokous.\n    XV. Soittokello.\n   XVI. Viimeinen iltavahtikävely.\n  XVII. Aarteenkaivaja.\n XVIII. Gudmund mestarin matka Slattelaan.\n   XIX. Kapina Jönköpingissä.\n    XX. Harpunsoittajan viimeinen retki.\n   XXI. Lauri maisteri Slatten luona.\n  XXII. Itämaille.\n XXIII. Nuorta lempeä.\n  XXIV. Lauri maisteri matkustaa ulkomaille.\n   XXV. Slatte.\n  XXVI. Noitaketo.\n XXVII. Arkkipiispa Laurentius Gudmundi.\n\n\n\n\nI.\n\nHARPUNSOITTAJA JA HÄNEN POIKANSA.\n\n\n    Kulku kangastiellä näin\n    raskas poutasäällä,\n    poika mulla sylissäni,\n    harppu olkapäällä.\n    Harppu väsyi helkkynään,\n    poika hiekkaan pehmeään;\n    saakoon harppu hoivan,\n    Gunnar levon oivan.\n\n    Päivän matkan metsämaa,\n    Herran honkahuone,\n    viilein varjoin aukeaa —\n    viivyn, katson tuonne.\n    Gunnar kuulee solinan,\n    kuulee Sirkun laulavan,\n    honkain huminoivan,\n    uneen tuo se hoivan.\n\nHavupuut tässä metsässä kasvoivat vähän lihavammasta maaperästä\nkuin niillä seuduilla, joita harpunsoittaja Svante viimeksi oli\ntaivaltanut, missä tuskin näkyi muuta kuin kanervia ja varpuja niukalti\npeittävän kuivaa nummenkamaraa harvassa seisovain puiden välissä sekä\nsuoperäisissä alhoissa tuhankarvaista pajuvaivaista kasvavan; niin,\nsielläpä hän ei ollut pitkillä aloilla nähnyt muuta kuin jäkäliä,\nvalkoisia, harmaita tai viheriänkeltaisia, ja takiaisen karheita\nsukamaisia lehtiä maata verhomassa.\n\nMutta siinäpä vähäläntä nurmi kasvaa rehotti ruohoa ja vuokkosia,\njopa jälkimmäisiä paikoin niin viljalti, että ne kaukaa näyttivät\nluminietoksilta. Somempaa nurmen-laikaretta ei harpunsoittaja ollut\ntavannut matkallaan valtatien varrella Laga-laaksossa. Tuomisto, jonka\nkukkaset juuri olivat silmikoistaan esiin puhkeamaisillaan, peitti\nvarjoonsa mäen vieren alas purolle asti, jonka, kuulakka vesi juosta\nkulisi kellervää hiekkauomaa myöten. Vesi viekotti harpunsoittajaa\nuimaan ja uittamaan poikaansa. Siitä taas astuttiin, sillä ennen yötä\noli ehdittävä Talavidin majataloon tuonne mäkilöille länsipuolella\nJönköpingiä vähän matkaa kaupungin portilta.\n\n    Sammuu päivä, puhaltaa\n    viima vainiolle;\n    poika päänsä kallistaa\n    isän hartiolle.\n    Iltarusko soihdullaan\n    viittaa luokseen tulemaan;\n    soipi enkelsuista:\n    Gunnar, meitä muista!\n\n    Kohtalo yökuilustaan\n    monen lähteen luopi:\n    murheen karvas lähde vaan\n    terveyttä tuopi.\n    Siitä siekin — tiedän sen —\n    juomaan joudut, pojoinen.\n    Jumala, poloista\n    säästä synnin soista!\n\n    Päänsä pystyyn kuusi loi —\n    kostoks kaatajalle\n    sulo lämmön, valon toi\n    kurkihirren alle.\n    Gunnar! kasvun niinkuin tuon,\n    jalon kuolon saavan suon\n    kautta Kaikkivoivan\n    laulunlapsen oivan.\n\nSvante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan.\nSiinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä\nalanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä\nnäytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa,\njosta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen\nhäivenevä rantakaistale.\n\nJa tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke,\nsen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin\nportaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä\nkimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten\nahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja.\nLuostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt\ntappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa\npaukuttelevan.\n\nOikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole\nhaittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu\nTalavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä,\nkeski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee\nharpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja\nsamalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan\nkeltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.\n\n\n\n\nII.\n\nHARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.\n\n\nVähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.\n\nGunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla,\nja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli\nsomatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja.\nTaru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä\nsoittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen\noli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin\nrosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja\nsiinä luultiin itse paholaisen asuvan.\n\nPojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän\nvalossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä\nlähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi\nhän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli\npiirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.\n\nSvante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen\nkätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina\nvuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten\nsekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä\nBirgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä\nkirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita\ntai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten\nkunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja\nVexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä,\nLinköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.\n\nParven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa\nolivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset\nalhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta\ntasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä\nhäiriintymättä tuli tuntuviin.\n\nSvante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen\nrunoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä\nsyvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut\ntehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa\nsemmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle\narvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa\nvaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos\nparvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen\nsuhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen\npylvääseen ja rukoili tai ajatteli:\n\n— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti\nolet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena\njuosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat\nkasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja\nääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista\nhuokailua.\n\nMinä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit\nminulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen\ntaakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin,\nsiskon ja veljen sijaisena.\n\nMinä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin\njälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen\nhyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta\nen heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo\nhänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä\nnähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota\nsinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!\n\nMieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten\nsaisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen\nasiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset\novat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!\n\nSamaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut.\nNiin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman\nasian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi\naijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla\ntuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi\naarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät\nmiehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen\nnäkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien\ntaa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille\nlahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset\nsaamaan?\n\nAnna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta\nkuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi\nhyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten\nteitä!\n\nTue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun\nseurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä;\nmutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta,\njonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut\nsen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä\nselkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä\nterveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna\nniiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää\ntaivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma\nkatseeni kannattaa!\n\nMe nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme\nkaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli\npolttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli\nerotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun\nruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä\narmaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä,\njonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin\nkerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät\najattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi\nvastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä,\nhän kun sanoi: \"älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä\nkiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy\ntietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta,\njotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä\nperustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa\npelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta\npääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias\nsinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa\netsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä,\njoka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka\npakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään\nsen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän\nsinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja\ntuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi\nperustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka,\nerottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä\nonneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nMESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.\n\n\nKun \"Vestra-hallar\" (\"Länsi-ahteet\" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä\nmäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt\ntuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin\nohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme\nkivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä\ntaloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä\nkokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja\nkahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen\npuusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta\nerotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria,\nruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli\nkeskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä\nkannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin\nmuotoihin.\n\nTämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti\naseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä\nalempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin\nkummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän\npuumerkki sekä nimen alkukirjaimet \"G.O.S.\" (Gudmund Gudmundsson),\njoiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.\n\nTiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme\nkaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa\nkoristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen\nulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu\nja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema\npäättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu\npäässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon\npantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa\nkalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari\nGudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän\nodotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta\nei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.\n\nPuurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva,\nvasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä\nja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.\n\nVarhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain\nsadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja\nSvante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain\navatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa,\nHeikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli\nvartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää,\nkoskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet\nseppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen\nrintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui\nsilmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti\non huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän\nsauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.\n\nFabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan\nriippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan\nlukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu,\ntoisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä\nryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä\nkasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli\nja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan\npajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.\n\n— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn\nsinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä\nportilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa...\n\n— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan\näänellä.\n\n— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin\nsilloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi...\n\n— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias...\n\n— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se,\nHeikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää,\nja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö\ntahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä\nkuukautta työvuodestasi?\n\n— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen\nsanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne\ntultua.\n\n— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa\nkyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?\n\n— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.\n\n— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka\nvaljenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.\n\n— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.\n\n— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä\nvanhetessa viisastuisit...\n\n— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.\n\n— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen.\nOlisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin,\nloistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.\n\n— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua.\nSyyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala\nsuo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta\nkuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta\nsuljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon,\ntuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.\n\n— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!\n\nKäteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin.\nFabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte\nkadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne\nolivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.\n\n— Tulethan takaisin, Fabbe?\n\n— Tulen, pikku Margit.\n\n— Pianko?\n\n— Pian, pikku Margit.\n\n— Hyvästi siksi!\n\n— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen\n(toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi\nlentomuiskua ja päännyökkäys)!\n\nFabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund\nmestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen\nkanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä\nkoulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös\nharmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän\nmatkalle lähtisi.\n\n\n\n\nIV.\n\nFABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.\n\n\nSittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni\nLauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle\ntuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt\nDonatuksen grammatikan sekä _versio vulgatan_ [kirkon hyväksymä\nlatinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi\nNiilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo\nArvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.\n\nNykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen\nkreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika\nsitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen\nvieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä\nharpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät\nkreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena,\nJönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut\nvaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus\noli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin\ntekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen\nja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen\ntepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää\npahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä\nluvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi\nehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt\nnaurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.\n\nLauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari\npainettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli\nhän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään,\njoka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille.\nKirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben\näänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota\nhän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa\nvarten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.\n\nLauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon\nkäännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava\nistua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti\nLauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja\nhän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka\nrumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.\n\n— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä\nlaukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa\ntai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan\nmerkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää.\nSiten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin\näidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun\nvalittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi\n— sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata\ntaasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii\nparemmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin,\nettä se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin\nkummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja\nelämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin\ntolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin\nse nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?\n\n— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se\nkala olevinaan?\n\n— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun\nlaulat!\n\nFabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa,\nniin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut\nverkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:\n\n    Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa\n    nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa.\n    Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui;\n    sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.\n\n    Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;\n    sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko!\n    Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!\n    Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.\n\n    Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa:\n    Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma!\n    Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta.\n    Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!\n\nFabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei\ntehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä\nhalutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti\nlyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta\nhän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen\nsäejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä\nseinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!\n\n— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin\nLauri käski.\n\nLauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua.\nSinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla\npunakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki\nkuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! —\nHän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki:\n\n    Sen _seljässä_ roikkui kapuussi ja _suuss'_ oli piispanhanko;\n    sen kauhea _suu_ oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko.\n    Se paavinkruunua _niskallaan_ piti: selvitäs tämä pulma!\n    Kas siinäpä _kala, kala_ hirmuinen, _kala_ katsoa kauhea, julma.\n\n— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.\n\n— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.\n\n— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat _kalaa_\nliiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että\naave oli kalanmuotoinen.\n\n— Kalahan se oli.\n\nLauri repi maltittomasti tukkaansa.\n\n— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli\nhirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:\n\n    Kas _siinäpä_ kala, kala _hirmuinen_, kala katsoa _kauhea, julma_.\n\n— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.\n\n— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi\nkun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe,\nonnea matkallesi.\n\nFabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.\n\nHän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin\nsekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä\ntehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin\nhärkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä\nsunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne\npaikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen\nparvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä\nturnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt\nlinna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut\nlautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin\nuudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla,\nMunkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön\nluostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka\nuneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä\nluostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä\nsamaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa\nja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla\nhattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari\nikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän\nveljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli\nodottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään\nluostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat\nsilmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin,\njonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse,\nvalaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia\nkuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari\nkolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle\nsekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden\nsattuessa, lukemaan niitä talonpojille.\n\nFabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli\nkuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:\n\n    Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa\n    nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:\n    Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:\n    Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!\n\nFabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen\nesimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja\nkäskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.\n\n— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen\npahasti!...\n\nEsiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja\nlihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta\nomaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen\nriutui varjon näköiseksi.\n\n\n\n\nV.\n\nJÖNKÖPINGIN LINNASSA.\n\n\nKun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä\nsivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa\nmyöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti\niltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan\nyli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin\nhalki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen\nporttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli\nsurkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä,\nja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä,\njoka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli\nkuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan.\nYksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli\nvalkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi\nainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti\nlennättämässä tietoja esivallalle.\n\n— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan\ntiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa.\nMinnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?\n\n— En tiedä.\n\n— Etkö tiedä?\n\n— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä\nminne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus\nonkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.\n\n— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi\nkuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.\n\n— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.\n\n— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta,\nraahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin\npidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa,\nsemmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin\npitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä\npidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?\n\n— En.\n\n— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.\n\n— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee\nsaarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä\nsellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään.\nEipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam\nKlasea, mainitakseni ainoastaan hänet.\n\n— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta\ntällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja\ntoisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että\niskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi\nmuutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat\nnäihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä\ntiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään\nhornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi\ntämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen.\nMutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava\nläksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän\ntapintakaista haarikkaan!\n\n— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.\n\n— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi.\nKaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten\nrosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa,\nkunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture\nJönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.\n\nAlhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa\nloilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja.\nLinnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.\n\n— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan\nniin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua\nTalavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi\nasekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se\ntapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä\ntiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen\ntietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä\nmeidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä\njättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette\nkirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten\nkirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin\nedullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän\nsanoo vaihtokaupaksi.\n\n— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä\nsaanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.\n\n— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja,\nkankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi\nällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne\npitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra\nLauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne\ntalteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa\nkummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa,\nvaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!\n\n\n\n\nVI.\n\nTALAVIDIN MAJATALOSSA.\n\n\nFabbe astua hitusteli sateen vihmoessa \"Länsi-ahteita\" ylöspäin,\nseisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä.\nEi hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla\nkäymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut\nTalavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän\nensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain\nkululle.\n\nMajatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita\ntoimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset\nemäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka\ntahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.\n\nFabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan\nääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan\nteräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin\noven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti\nsaviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin\nsadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin\nniukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella\npaljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään\ntuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja\nparemman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta\nhavaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan\nääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka\nlautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin\nsilmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.\n\nFabben \"hyvään päivään\" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko\ntäällä taas.\n\n— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!\n\nAamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään\nsääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla\näänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit\npäihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena.\nAlasmäkeä menet, Heikki parka!\n\n— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!\n\n— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe\nnäytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.\n\nTuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja\npöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben\nsilmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.\n\n— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!\n\n— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.\n\n— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin\njoinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa?\nSiellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että\nkumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on\nhyvä _catholicus_ ja hänellä on joukkonsa; toinen on _luthericus_ ja\njohtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan _anabaptisticus_. Neljäs\non _Fabbicus_ mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy\noikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi,\nääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan\nWittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja\nseraafi — näyttää myöskin kasvavan.\n\nHetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.\n\n— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?\n\n— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.\n\n— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?\n\n— Se olematonko villakoira?\n\n— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?\n\n— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.\n\nSvante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe\nteidän sukunimenne, Henrik?\n\n— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen\nsyntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä\nomena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin \"den\nlille Dreng\" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin\nJönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle,\nsittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa\nsyntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen\npoikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin —\nolkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa\nja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää,\nkorkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä\nonnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä\n_Faber vagus_, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka\non maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli\npieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin\nperheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge\njäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun\nnimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä\npäässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista\nvuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen\nkaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei\nsynnyttänyt häntä maailmaan.\n\nFabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:\n\n— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla\nkertaa kuin tohtori Faust?\n\n— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.\n\n— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä\nlueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen\nvei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin\npaljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä\non kaiketi epäilemätöntä totta?\n\nFabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle\nhänen eteensä.\n\nSvante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan\nRhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa\nHannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu\ntoisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs\nlentolehti nimeltä _Trias romana eli roomalainen kolminaisuus_, joka\npursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen\nnimenä oli: _myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther\nperkeleen sikiöksi sanottava_.\n\n— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi\nSvante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?\n\nNiitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on\ntutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa,\novatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka\nniitä uskovat.\n\nPihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori\npormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika,\nvaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen,\nkultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti\npuettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat\nsopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen\npöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli,\nilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse,\nsaatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille\nyläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa\nhänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei\npäässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.\n\nFabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt\nonnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä\noli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa,\nettä Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän\nolisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari\nMaununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle\nkiivennyt.\n\nArvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin\nmatkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä\npuhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.\n\nFabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen\naikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa\nlaulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen,\nalkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan\noli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle\nkansaan:\n\n    Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus,\n    johon paavi ja kirkko voi luottaa,\n    ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus,\n    jolle Gösta nyt loistoa tuottaa.\n    Ja ruusuista vaan\n    ihaillen puhutaan.\n    Pelinoppa se pöydällä pyörii;\n    Ture tuultako pelkäisi linnassaan?\n    Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.\n\n    Jalo ruusu on Turenime uskollisuus,\n    sulo-ruusu on herramme Ture:\n    Kristianille, Göstalle sen ihanuus\n    oli tuttu, sen sai tuta Sture.\n    Ja ruusuista vaan\n    ihaillen puhutaan,\n    niit' ei kose tuuli kun vyörii.\n    Ture tuultako pelkäisi linnassaan?\n    Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.\n\n[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.\n\nArvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa\nsill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen\nja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen\nsatulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen\nalle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki\nnosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut\nmitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän\nsyrjemmälle.\n\n— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra\nTure Jönsinpojasta.\n\n— Olisi se kai saattanut parempikin olla.\n\n— Se oli pilkkalaulu.\n\n— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!\n\n— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.\n\n— Minä olen tyhmä elävä.\n\n— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture\nherrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan\nhänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos\nhyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan\nmiestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.\n\nFabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja\nlausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!\n\n— Mitä tarkotat?\n\n— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän\nluonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki\nniin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi\npitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia\nhallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan\nrupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan\ntoista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt.\nNiin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa\nja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan\nniitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja\nmestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen\nkäytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää\nparemmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin\nlohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra,\nloruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin\n— ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä\npäivänä saattaa tuota \"nulikaksi\" nimitellä ja toisena päivänä saa\nseistä hattu kädessä \"herraa\" kumarrellen. Se ei ole hyvä.\n\n— Miks'ei se ole hyvä?\n\n— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti\nsäätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni,\nsillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä.\nMinä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa\nkokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin\nkahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu,\nmutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin,\nvaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua\npunaröijyä.\n\n— Nepä olivat kovat sanat.\n\n— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.\n\n— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä\ntuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut\nitselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa\nmyöten.\n\nEipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.\n\n— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?\n\n— En tiedä.\n\n— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi\nkulkea Östbon kihlakunnan kautta.\n\n— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei\nhaluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia\noikkujani noudatellen.\n\n— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon\nsulle: älä ole arka!\n\n— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin\ntänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin\njuoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että\nBirgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.\n\n— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.\n\n— Minulla on syytä niin uskoa.\n\n— Herra Ture Jönsinpojan täytyy tietysti moittia häntä voutinsa\nhirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä.\nMutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia\nhirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.\n\nFabbe irvisti suutansa epäilevästi.\n\n— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen\npalauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän\nsaisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi\nlevottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten\npariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni\nsoisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.\n\n— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa\nhänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä\nvastaan.\n\n— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti\njuttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka\non ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?\n\n— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten\nolisi Gudmund mestarin pöytävieras.\n\n— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja\ntiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista,\njoissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan\nkautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.\n\n— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.\n\n— Ei se voi olla toisin, sanoi Arvi Niilonpoika. Ei kukaan muu kuin hän\nosaa tehdä lauluja, jotka soivat niin somasti. Ruotsiksi hän runoilee,\nmutta ei sillä ruotsin kielellä, jota me olemme tottuneet lauluissa\nkuulemaan.\n\n— Niin minustakin, sillä minä olen kuullut Margitin lausuvan ja\nlaulavan hänen tekemiänsä runoja. Mutta en minä luule Svante tohtorin\npystyvän pilkkalauluja tekemään, yhtä vähän kuin te pystytte pyhästä\nHengestä runoilemaan. Vai ehkä pystyttekin? Jos niin on, pyydän\nanteeksi. Laulakaa sitte minulle kun sopii runonne pyhästä Hengestä.\nEi, jos epäilette ketään ilkkulaulujen tekijäksi, niin epäilkää\nFabbea. Minä olen aamusta iltaan niin täynnä ilkkuvirsiä jos jostakin,\netten ehdi niitä kaikkia sepittää ja julki laulaa. Olenpa sepinnyt\nilkkulaulun kunnianarvoisasta Gudmund mestaristanikin. Teistä tein\ntänään, astiahyllyn alla istuessani, ilkeimmän renttulaulun mitä\najatella voi.\n\n— Mutta etkös ole kuullut puhuttavan, että Svante tohtorilla on\nvahvasti rahoja? Aina vahvasti rahoja. Jos tästä kävisin pyytämässä\nhäntä lisäämään matkarahojani, saisitpa nähdä, että hän heti avaisi\nkukkaronsa ja siitä liikenisi minulle kultaa kuinka paljo hyvänsä —\nsiitä olen varma. Hän on vakooja, runsaasti palkattu vakooja, se yksin\nasian selittää.\n\n— Ei hän ainakaan Gösta kuninkaalta palkkaa saa, väitti Fabbe. Mutta\nettekö ole kuullut että hänellä on villakoira, musta, mutta näkymätön,\njoka noutelee hänelle rahoja! Tämä on tolkullisempi selitys, joka\nmahtuu papin ja talonpojankin päähän.\n\n— Lasket loruja, sanoi Arvi.\n\n— Svante tohtorilla on niin monta keinoa, Fabbe jatkoi. Olen myös\nkuullut hänen harjotelleen opintoja Wittenbergissä tai jossain muualla\ntohtori Faustin kanssa ja saaneen kopioida tämän velhon noitakirjan\neli _Kolmikertaisen Helvetinväkivivun_, jolla väännetään ylös aarteita\nmaanpovesta. Vielä olen kuullut hänen löytäneen Salomo kuninkaan\navaimen. Vielä olen kuullut hänen käyneen Venusvuoressa ja saaneen\nVenus rouvalta rahaa. Vielä olen kuullut hänellä olevan pirityshengen,\n_spiritus familiaris_, joka, harva se päivä, täyttää hänen kukkaronsa.\nVielä olen kuullut, että hän jonakin yönä tapasi Tiirikka kuninkaan\nHölmönevalla ja sai siltä luvan ajaa hänen hautaholvistaan rahaa kaikki\ntaskunsa täyteen. Vielä olen kuullut, että hänellä on sulka, joka\non leijunut Fortunatuksen hatussa. Senkin olen kuullut, että hän on\nopettanut harakoita tuomaan hänelle kaikkia mitä varastavat. Ja minä\nuskon kaikki mitä olen kuullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki\nmukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku\nGunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään\nväentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.\n\n— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.\n\n— Kyllä, sanoi Fabbe.\n\n— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte\npajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat\navuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.\n\n— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.\n\n— Mitä niin?\n\n— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä\nkahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä\nolit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja\ntullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle,\nkäännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille\nnyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan\nluotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin\nsinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit,\nja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin\ntästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme.\nSilloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy\ntäällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime\naikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on\nikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun\nperääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi\nmerkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan\nniissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen\nsinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä.\nNyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni\nseisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt\nhalavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran\neläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias\npoika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas\nsiitäpä syntyy kometiia, Birgit.\n\n— Niin, kometiia, sanoi Birgit.\n\n— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin,\nmiksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.\n\n— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin\nhuokaukselta. Fabbe lähti ulos.\n\n\n\n\nVII.\n\nGUDMUND MESTARIN LAITURILLA.\n\n\nAsesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli\npohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava\nsola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään\ntalontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan\npölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan\njatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä\nvastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen\nulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja,\njoissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita\nisompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku\npurtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä,\ntempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen\nison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti\nosakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä\nei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin\nvietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka\nmainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin\nporvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille\nja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli\nlaiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa\nvarten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan\nkun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän\nusein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden\npäätyttyä oleskelivat.\n\nLauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin\nkimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja\njutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan\nveteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:\n\n— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?\n\n— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.\n\n— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden\nhirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata,\neipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen\nveden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun\ntuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein\nistui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä,\njoka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin\nmonia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee\nkorjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten\ntielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat\ntäynnä isän muistoja. Täällä on kaikki _praeteritum_, eikä ollenkaan\n_futurum_, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä\nne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään\nnäkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — \"esi-isäin\nmuistoja\", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä\nkehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo\nennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa\ntarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri\nsiitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän\nsyytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että\njoku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet\nihmisiä tuolla tuvassa?\n\n— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.\n\n— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta\nkuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää,\non semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta\nsellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina\nkäytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos\ntehtävä, muuten joudutaan rappiolle.\n\n— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta\nkukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.\n\n— _Minä_ voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä\nkorjausta kaipaa, se _pitää_ korjattaman.\n\n— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä\nvain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen\npahakseen.\n\n— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi\nkunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan\nenää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen\naina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa\nitsensä ja meidät kurjuuteen.\n\n— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.\nPelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.\n\nNämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund\nmestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä\nperitty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva\nMargareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli,\nhoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä\noli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta\nkohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin\nsyrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla\nhäämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä\nkahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten,\nväittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä\nnäkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund\nmestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin\ntiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta\ntoisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut\nnoista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa\nkykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten\njälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen\nselville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden\nlaiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen\nmuistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta,\nsillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet\nnykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi\nhenkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa\nKristuksessa.\n\nPeremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein\nlatvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi\npöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa\nulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva\nnähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven\nhuipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli\nhänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen\nvarmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa\ntarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet,\nnoita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.\n\nMargareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän\nnaapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä,\nvaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta\nja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta.\nMutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi\ntietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa\nja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä\npoikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan\nmuistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä\nVetteriin.\n\n— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki\ntuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen\nhallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.\n\nTämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa\nomavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi\nilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri\nsai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan,\nkohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä\nnuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran,\nkuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen\nkutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut\ntuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun\nkerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja\nkovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät\nkoko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen\ntoisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli\nsuureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund\nmestari _voi_ koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin\nhirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?\n\nTätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota\nparaikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.\n\n— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me,\nsinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun\ntuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa,\ntuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän,\nvaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä\nkoruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta\nja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä\nlähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden\ntunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia\ntulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan\njonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä\nollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille\nmaallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa\nhassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän\nvärituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia\nloruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä\nkäsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja\nylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se\npakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen\npoikana ja papiksi aikovana.\n\nGudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän\noli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja\npikku Gunnarin kanssa näkyviin.\n\nMutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului\nkirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi\nalastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.\n\n— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä\nloiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka...\n\nTähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat,\njollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi,\nsaatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko\nunohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi\nNiilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?\n\nLauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä\nkäsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.\n\nGudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta\nvastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle\npäälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään\nsitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä\nomaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja\ntarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni,\nnäkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt.\nSillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee\nesiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain\ntilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.\n\nTämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla\nkatseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan.\nLauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden\nnulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn.\nHän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää\nlaskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle\nnaulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin,\nkääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden\nsälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen\nvalkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla\nvasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä\ntaltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti\nnopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin\nnaulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä\nkerrottiin.\n\nMargit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien\nulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa\nkun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen,\nkuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan\nvilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten\nliikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän\nmukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin\nmitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon,\nkäsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä\nsattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen\naikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen\nastumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään\nja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke\nväreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.\n\n— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan\npäätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota\nonnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu\nluomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne\nsammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa\nkeskenään.\n\n— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä\nainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.\n\nGudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään\nistuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan,\nantoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.\n\n— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö\netsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan\nkuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan\nlöytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto\non Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla\ntalaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn\nniiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!\n\n— Olethan sen tehnyt.\n\n— Olenko?\n\n— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he\nseisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia,\nllotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin\nsuikertelevat ja liehuvat.\n\n— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin,\nmutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin\nmiellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia\nilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat\nmeidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt,\nSvante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä,\nsoudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi\nairon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen\nkaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.\n\nVetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan\nselkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle\nharmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi\nvälkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut\nluulla venosen ilmoja viiltävän.\n\nEi ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut\nkannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli\nrunoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi\nsoudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia\nhuokailuksia:\n\n    Kirkasta maamme nyt,\n    tähti sä Herran,\n    kaukana ilmennyt,\n    loistossas kerran!\n    Lapset ja paimenet\n    johtohos lähti,\n    Betlehem-tähti!\n\n    Yössä on Juudanmaa,\n    yössä on Siion.\n    Läntehen merten taa\n    sammuu Oriion.\n    Paimen, kun kaidessaan\n    vuorelle vaipui,\n    lapsi, kun unelmaan\n    liekussa haipui,\n    heräävät virsien\n    vienohon soittoon,\n    katsovat tähtösen\n    kirkkaaseen koittoon,\n    lähtevät etsimään\n    Edenin teitä,\n    Betlehem tähdellään\n    johtavi heitä;\n    maan-alhon esteiden\n    halki ne juoksee\n    Siionin porttien\n    kiiltäväin luokse.\n    Sylit siell' aukenee,\n    puhtoiset huulet\n    armaasti suutelee,\n    kuiskehen kuulet:\n    \"Betlemin tähti ei\n    eksytä, kotiin vei!\" —\n    Lapset ja paimenet\n    johtohos lähti\n    loistava tähti!\n\n— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin\nsilmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin\nkutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun\npyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä\nheitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli\nsuojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen\nheidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin\nkukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat\nuskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin\nholhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti\nraamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian\nruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun\nvähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa\ntai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet\najateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein\nyhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä,\nlikellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut\nKristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut\nsemmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis\nvai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar\nsaattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä\ntarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki,\nvastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää.\nMinä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni.\nKun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn\nkukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi\npitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään\nsäilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä\nvirtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän\nkappelille päin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.\n\n\nGudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen\nsällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän\nkiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman\nAadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea,\nsuurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän\nsuvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki\nFabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa\noli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja\nsäännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa\ntuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen\nleipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun\nmestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.\n\nEipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että\nainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain\nja ilomielin vuoteeltaan. \"Aamuhetki on kullan kallis!\" Se kulta,\nmikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja\nnousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa\nlaiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa,\nkuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen.\nJos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se\noli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä.\nJos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa\nhän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai\nminuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt\nlunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä\nkadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän\nomituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu\nolisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan\npeittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki\nparemmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena\nrenki sai lumenajon huolekseen.\n\nKun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan\nja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin.\nLauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan\ntunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa\nlausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa\npäälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja\npanna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan\nsotisovan valmistamiseen.\n\nMestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa\nFabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin\nkuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia\nyritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset\nolivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu.\nFabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut\nsilmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen,\nmiltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen.\nKoristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja\nankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella\nsinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja\nhupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea\nja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello,\nsulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon\nhyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu\nkapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa\ntapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että\nhiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata\nettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan.\nPonnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki\nperäänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja\nedessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä\nollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: \"enintään\nkaksi tuntia\"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut\nauktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.\n\nHetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund\nmestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm\nkoira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen,\nisokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän\najatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän\nsille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri\noli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta\nsaamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas\nomistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen\nmäärän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja\nkutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli\ntyperä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat\nhänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä,\njotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki\nsukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän\noli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä\nkertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä\nesittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä\nluentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset\nja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan\npojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei\näitikään hyväksynyt.\n\nLaurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että\näiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän\nnoudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut\nsitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan\nyksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä\nkaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa,\ntarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka\nlahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta\nrouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen\nkatolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä\nrippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan\npaavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset\nuskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma\nsäädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta\nrouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä\nmiesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin,\nyhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja\nja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin\nsyytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut\nuskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä\neikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä\nasiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä\nkävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan\nentistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä\nmenettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä\nrukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän\nrukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä\nluopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti\nhäntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään\nlausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan\nkysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat\ntointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän\nerehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä,\nei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli\nMargareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien,\njoissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita\nsynninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi\nfranciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi\npaavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi\nja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi\nmiehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä\nrakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä\nMargareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti\nhukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä\nmoisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt —\nja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen\nse vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut\nluoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin\nlausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa\nvastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä,\njotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2)\nsitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä\ntästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin\npaheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen\nkirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta\nmitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne\nkristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät,\nsekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin;\n4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka\nluonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja\nitsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja,\njoilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen\nkuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista\njumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen\neri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se\nhänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se\nauktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon,\nettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin\nhuolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä\nlohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin\nhän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri\nomassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.\n\nJos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän\ntäydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen\ntulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän\njoka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen\nvääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja\npistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos\ntoisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella\neläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa,\nisäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla\noli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt\n(ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli\nasioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka\nsuosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli\nsellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen\nhelvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa\nkuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin.\nMitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista\nvastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen\nolleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli\nkiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja\nsiveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin\nmielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.\n\nLaurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan\nselvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä.\nMissä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka\non Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa\nole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla\nselittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita\ntoisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis\nhengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen\nvaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty:\nAthanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa\nlähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian\ntodisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden\ntestamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin\nylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja\nperkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton\nmenestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee\nväitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja\nevankeliumin miekalla.\n\nLauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen\nlogiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti\nkätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan\nnäköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan\nrouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun\nerehtymätön selittäjä.\n\nMargareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan\nsilmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka\nvakuutti: \"Luther on erehtymätön!\" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon\nja nosti hänen huulilleen vastakaijun: \"Luther on erehtymätön\".\n\nLaurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat\nolisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään\nvaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän\narveli tahtovansakin niin tehdä:\n\nTästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän\nsuotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain\nväittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein\npitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan\nsepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä\nkoetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun\nvaralle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat\nvirhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat,\narveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin\n_syllogismi cornuti_ (\"sarvipäätelmiä\"), joissa vastustajain\nvalittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi\nnahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan\nollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita\njoka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta\nlahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja\nhänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä\nkömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi\ntäydellä isännänvallalla.\n\nKeksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja,\ntunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta\nsitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra\nSvenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä\niloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian\nkartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies,\nmutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä\nasioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi\nhän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä\nettä tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli\nSven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan\nkanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän\nitsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa,\nkilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen\nsäkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa\nparaiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa\nArville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri\nluki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä\nmitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin\ntavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan\njossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti,\nettä Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä\nsaadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä\nlöytyvään substantiiviin, niinkuin esim. _rapti Ganymedis honores_;\narveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa _rapti_ kuuluvan _Ganymedis_\nsanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan _honores_ sanaan, ja hän\njankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.\n\nSvante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset\najatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante\nollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut\nPragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja\nloihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta\nsielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia\nettä luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka\nkanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran\nvastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante\ntohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista,\nErasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja\ntiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui\nkeskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa\npetturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti\nlöytymän luettavina tämän kirjassa _Enchiridion militis christiani_\n[Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin\nmainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin\nkuin hän oli sen maininnut.\n\n— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.\n\n— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta\nsitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä —\nsamalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä\njulistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.\n\n— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät\nusko niitä ikuisiksi.\n\n— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan\nvääräoppisia, kerettiläisiä.\n\n— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio\nei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei\nvoi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.\n\n— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on\nhän kerettiläinen.\n\n— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin\nkerettiläisiä?\n\n— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.\n\n— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia\nhelvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä\npitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee\npelottaa syntiä tekemästä.\n\n— Sitä hän ei ole koskaan sanonut\n\n— Oletteko Hieronymusta lukenut?\n\n— En, mutta tiedän sen sittenkin.\n\n— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat... _quibus timor utilis\nest, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant_ [= joille\npelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä\ntekemästä].\n\n— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen\nteoksiaan, Lauri arveli.\n\nTähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun\nnähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja\nkaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.\n\nLauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat\nsellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän\nlisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.\n\n— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa\nväitettä; saatte lainata minulta hänen _De civitate Dei_ kirjansa,\njossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu\nvakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi\nsaatavissa.\n\n— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.\n\n— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.\n\n— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.\n\nSvante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen\nsananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten\nvälistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan,\nvoitonriemun loisto kasvoissaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nGUDMUND MESTARIN ILTAVAHTIKÄVELY.\n\n\nGudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn\nvalo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa\ntalontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi\nakkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan,\noli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata\nlyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista.\nLyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt\ntavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa\noli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä\nja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle\npihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä.\nPojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki\nsiinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa\nmaailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin\nmuisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta\njonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai\ntodella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään\nhäämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin\nsopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti\nkirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän\npolvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat\nhänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit,\nSvante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra\nSven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin\nrukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa\nnoudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti\noleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei\nhäntä enää tuntenutkaan.\n\nTietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa\niltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa,\njotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä\nvaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka\nestivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin\nse, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli\nmahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia\nkorjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista\nmuutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli\nnäet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka\njohtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin\npienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän\nkiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen\nkävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime\nkuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan.\nHän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun\nhänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla\noli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat\npuolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää\nMargitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä\nsilloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus\ntyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti\nvälillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta\nmääräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja\nkunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi,\nsaattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun\nveli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti\nkoettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön\ntenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen\nnaisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.\n\nKiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka\nkilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso\nperhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille\nseinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik\nkuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia\n— \"isien salia\", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin\nniihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa\npuhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi\npiispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika,\nsillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun\nhän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa\nvietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen\npitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä\nmelkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa;\nlisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari\naina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen\nedestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä\nruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia,\ntaloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa\nlukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne\nrunot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut.\nTämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä\npienoismaalauksilla.\n\nPuukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa\ntietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin\nkäytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista\ntai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat\ntynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita\nkaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten\ntai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja\nhauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin\nnähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse\nlähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä:\nvaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen\nvanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat\nja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista;\nruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen\nmuuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka\noli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä\npermannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita\nja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn\nvaljakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden\nräystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin\nohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen\nvälistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa\nkävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia\nhoukutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti\närjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen\nvinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien\nja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että\nGudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut\nhaltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki.\nJopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin\nraastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti\nnähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan\njostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin,\nluulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin\nkolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli\ntonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka\nmuuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä\nmaan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri\nsitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle\naikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty\nja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe\narveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja\nkotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.\n\nIltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin,\nsillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan\nistumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja\njutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun,\ntaikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä\nolivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä,\npysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä\nja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian\nalalle.\n\n    \"Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa.\"\n\nMestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen\nsyntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että\nkaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja\nvaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole\ntähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on\ntaisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin\nohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän\non saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.\n\nTämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista\ntähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja\njonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista\nkiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa.\nTämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan\nJönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin\naseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä\nvälähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain,\nruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria\nmiekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai\nsaksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja,\nsiroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine\nsilmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia,\nsäärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä\nrengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund\nmestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja,\nkoko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon,\nmaksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta\nlähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään.\nGudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta\nollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.\n\nMestari istahti isolle kiuvaskivelle, joka luultavasti oli vuosisatoja\nsiinä paikassa ollut, ja otti tyttärensä polvelleen. Lyhdyn oli hän\npannut viereensä. Vetäen pesän yli riippuvasta vitjasta, joka oli\nmyöhempänä aikana tuohon pantu, siirsi hän syrjään reppänän luukun,\njoka sekin oli myöhemmän aikuinen, niin että useampia tähtiä pilkisti\naukosta alas heihin.\n\n— Margit, hän lausui, sanotaan että tämä huone on pakanallisten\nesi-isäimme laatima. Missä he ovat nyt? Eläissään he eivät koskaan\nkuulleet herrasta Jesuksesta puhuttavan. Olisikohan heitä tästä\ntahattomasta tietämättömyydestä tuomittu tuskiin, jotka kestävät\nijankaikkisesti? Ei suinkaan, Margit! On elänyt pakanoita, jotka,\nvaikkei heillä ollut lakia ulkonaisessa muodossa, kuitenkin tekivät\nmitä laki käski, sentähden että Jumala — huomaa se: Jumala itse —\noli kirjottanut lakinsa heidän sydämiinsä ja omiintuntoihinsa. Tätä\npyhää sydämen ja omantunnon-kirjotusta ei ole helvettiin heitetty\nsiellä palamaan. Ei, tyttäreni, nämä pakanat ovat siellä, missä kaikki\nikimenneet sukukunnat, kaikki lapset, vieläpä kastamattomatkin,\novat, ja minne me itsekin vielä kootaan: he ovat tuonelassa, sen\nparatiisissa tai sen vankilassa, aina kuinka kunkin sieluntila ja\nijäinen hyöty vaatii. Autuus tässä paratiisissa ei ole ylintä autuutta,\nMargit, sillä siihen sekottuu kaihoa ja ikävöimistä, samoinkuin sitä\nsekaantuu muutamain sielujen, kenties kaikkienkin, mutta ainakin minun\nsieluni maalliseen onneen. Tuon paratiisin valo ei myöskään ole se\nääretön, joka taivaassa loistaa, vaan siihenkin on ikäänkuin kaihoa\nja ikävöimistä sekottunut. Sen vertauskuvana on ehkä tähtien kirkkaus\ntuolla ylhäällä. Tuo ikävöiminen ei ole toivotonta, siitä asti kuin\nne, jotka siellä istuivat, saivat nähdä suuren valkeuden. Se valo\nsäteili ihmisen pojan otsalta, joka saapui sinne alas kuolon synkkää\npolkua ja julisti kaikille siellä olijoille lunastusta. Hän julisti\nsitä kaikille, Margit kulta, eikä ainoastaan paratiisissa olijoille,\nvaan vankilankin asukkaille, ja jos oikein tunnen hänen sydämensä\nlaadun, lienee hänellä ollut lohdullisimmat ja suloisimmat sanansa\nsanottavina juuri niille, jotka näitä kipeimmin kaipasivat, vankilan\nasujamille. Kun Kristus, elämämme, jälleen ilmestyy, silloin he kaikki\nhänen kanssansa jälleen ilmestyvät kunnian kirkkaudessa. Hän on itse\nsanonut, että kristitty väärintekijä on kärsivä kovemman rangaistuksen\nkuin pakanallinen väärintekijä. \"Se palvelija joka tiesi Herransa\ntahdon, eikä tehnyt sitä, pitää monella lyömällä rangaistaman. Ja se\njoka ei sitä tiennyt, mutta teki rangaistavia, pitää harvoilla lyömillä\nrangaistaman.\" Ylistetty olkoon Jumala, joka on ankaruudessaan oikea,\narmollinen ja sangen laupias.\n\nMestari nousi seisaalle ja kävelyä jatkettiin, kunnes oli ehditty\njärviaittaan. Siellä oli luukku auki laiturille päin. Mestari tahtoi\nvilkaista järvelle, mutta kuuli ääniä laiturilta ja vetäytyi heti\ntakaisin, koska hänestä oli rumaa asianomaisen tietämättä kuunnella\nsanoja, jotka ehkä lausuttiin luottamuksen nojassa.\n\n\n\n\nX.\n\nKASTEEN UUDISTAJAT.\n\n\nLaiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs\nJönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias,\njonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund\nmestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan\nsiinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies,\nkaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei\npiirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka\nkuitenkin oli keski-ikäinen mies.\n\n— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.\n\n— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven\ntöyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja,\nvälttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas\nsiinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja\nvahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet\noppinut?\n\n— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman\nvetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne\non pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa,\nellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet\naseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina\njulistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan\nsuuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat\novat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä\nenemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien\nhelmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja\nperustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon\ntänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan\nsamaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka\nsydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja\nvoitonsankareiksi.\n\n— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet\nSmoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa.\nToiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva\nkieli vallassasi, etsisit hänet käsille?\n\n— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme\nminä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman.\nJahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla,\njoka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin\nliittolaisia näillä tienoin?\n\n— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia,\njotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen,\nniitä ei varmaankaan monta ole.\n\n— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä,\nsanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja\nhänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että\nuseimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä\nrooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen\nmaaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän\nisäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi.\nEn rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat\nkuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä\nraivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden,\njotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan,\neivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat\nveljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään\nostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä\nja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että\ntuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on\nmeidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla\ntoisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne\ntulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat\norjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin\nja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon\nheidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä\nimijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli\nsaatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi\nheidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja\nsiihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää,\nettä moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä\npauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä\nsamainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut\nverikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. \"Ken\nteidän puolellanne kaatuu\", hän kirjotti, \"on oikea marttiira Jumalan\nsilmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle.\" Niin,\nsanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta\nparemmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.\n\n— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa\nsorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa\nväkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.\n\n— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia\nsaarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta\nkuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä\nesivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun\nReinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa\nvastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä,\nja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä\nsiitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus\nilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta\nennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka\nHerran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala\nkäskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä\njuomaan tirannien verta.\n\nKnipperdolling istausi jälleen.\n\n— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä\nkäyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?\n\n— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.\n\n— Ihan varmaan... mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee\nolla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä\npäästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa\neikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan\nmahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän,\nmutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa,\nehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä\najatellessasi?\n\n— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten,\nettä meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden\npyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat\nkorkealla äänellä: \"Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt\ntuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä\nasuvat?\" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan,\nkunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan\ntaistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän\nkristikunnan helmassa.\n\n— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa\nodotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa\nviivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti,\nniissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on\nsotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse\nRooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan,\nkutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä\non kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava\nsen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi\non Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja\nkohtaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nSEURA \"SUORAAN SYDÄMESTÄ\".\n\n\n— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun\ntäytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan,\njohon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän\nistua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.\n\n— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa\npuhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä\ntunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.\n\n— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää\nsille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä,\nmutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen \"Suoraan sydämestä\", koska\nainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä\nvapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte,\nmiksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen\njäseneksi.\n\n— Kyllähän Lauri on kovin vakava mieleltään ja harras ohjaamaan muiden\najatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä\nsoutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä\npalaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa.\nLähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille\nentiseen tapaan laitettavaksi.\n\n— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti\nlaitettuna, sen tiedän.\n\nGudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana\nparasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina,\njotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia\nkuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja\nhän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin\nSvante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja\nharpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono\ntahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin\nnähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin\npyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin\nmuistettavasta veräjästä.\n\nGudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili\nhilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli\nhänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen\nsopivia loiluja, tämmöisiä kuin\n\n    On pakanan pesä tää kellari,\n    tuon nimi on Muskatelli;\n    hän on mehevä, rehevä, pullollaan,\n    ja loikoo, tynnyri takkinaan.\n    Muut hyvät saakoon pakana tuo,\n    vesikastetta vain en hälle suo.\n    Sen munkkikin Muskatellista ties:\n    se kastamatta on kelpo mies;\n    ei kristityksi hän kelvata vois,\n    ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.\n\n[2] Kasteentoistaja.\n\nSvante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava,\nkohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon.\nHänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin\nasesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja\njättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan,\nsittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt\nTalavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka\nluettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli\nlähdettävä harpunsoittomatkoilleen.\n\nNyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien\npilapuheita Margitin kanssa.\n\nTyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään\ntohtori oli kaunis.\n\n— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.\n\n— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.\n\n— Miksei hän saa toista äitiä?\n\n— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani.\nNiinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille\ntoista äitiä.\n\n— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se\näiti voi häntä hoitaa.\n\n— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.\n\n— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?\n\n— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?\n\n— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole\nystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?\n\n— Mistä?\n\n— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.\n\n— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan,\nEdenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin\nlaulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin\nsieltä.\n\nSvante otti harpun.\n\n    Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä,\n    ett' itse kerran olen ollut siellä.\n\n— Milloin? Margit kysyi.\n\n— Lapsena. Sattuu joskus niin että\n\n    Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen,\n    keruubin miekan sivuu lieskaavaisen\n    se riemutarhan vartian ohi entää,\n    laps' siivellään, elon aamumaille lentää.\n\n— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.\n\n— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut\nsinulle vertauskuvallisista totuuksista?\n\n— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään\njonkun verran lattiaa ylempänä.\n\n— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan\nkäsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan\npäälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä\nhengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan\nmaallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä,\nvaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden\nsaaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin.\nGunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä\nsiellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on\nihanaa!\n\n    Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat!\n    Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat,\n    puun oksat hehkuu kultaomenoita,\n    ahoilla loistaa mesimansikoita.\n\n— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun\naikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa\nportille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:\n\n    Nyt poikani, sua kovin koitellaan,\n    kun paratiisi sulta suljetaan;\n    merillä myrskysäällä keinuu laivas —\n    vaan merten takaa loistaa toinen taivas.\n    Kai monta kovaa sattuu etehesi;\n    jos sivaltaa sua joku korvallesi,\n    niin käännä toinen korvas ainoastaan,\n    tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan!\n    Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa,\n    jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa.\n    Nyt, virpi, riennä tielles iloiten!\n    Unohda itses, kuole taistellen!\n\n— Ah Margit!\n\n    Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan;\n    taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan;\n    Kopernikuksen maailman unhottaisin,\n    jos Edenissä vielä olla saisin.\n    Mut eespäin mennään, ei oo elo unta:\n    käy eespäin ihminen ja luomakunta!\n    Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista!\n    Perillä Eden korkeampi loistaa.\n    Unohda itses, kuole iloiten!\n    On maailma oiva urhollisillen.\n\n— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja\nkuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin\näiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin\nettä hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä.\nMutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei\nenää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän,\nMargit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin\ntuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä,\nminkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin\notsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi\näidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi\nantaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.\n\nMargitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi\nSvantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan\npainoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän\noli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Suoraan sydämestä\" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin\nennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa.\nMaalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan\nkaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä\nvuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä\npyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla\nkoristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän\nviimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän\noli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa\n\"tuhrimisesta\" saanut hänet kauhistumaan sitä.\n\nIson tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka\ntuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset\njuoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä\nja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä,\njotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen\npalkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia\nsitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut\nGudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän\ntehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut\nkuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman\nkaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa\nkäydessään.\n\nLehtien joukossa oli puupiirros \"Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä\"\nAlbrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää\nvaskipiirrosta \"Ritari, kuolema ja perkele\", sekä \"Synkkämielisyys\"\n(Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme\nvesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten\nalttarista Gentissä.\n\nSeinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita,\nkaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari\nilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin\nhuolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet,\njoita näkyi etualalla.\n\nNyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt\nmuuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori\nsiihen vedellyt, saatuansa tietää että \"Suoraan-sydämestä\" seura\nhalusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa\nmaailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.\n\nTäksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän\noli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin\nmukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista,\nlihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan\npaistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen\nsinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo\ntuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen\nvastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan\nja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään\nja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä\nnäyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli\nhenkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies,\nvalkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja\nryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui\nkumartuneena \"synkkämielisyyden\" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.\n\nLauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt\nmaalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli\nosunut \"Melancholiaan\". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön\nmoukka tuon on tehdä hötöstänyt? — \"Ei se ole mikään tietämätön moukka,\nvaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer\", — \"Se on tietämätön moukka,\nolkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se _Melencolia_. Tuommoisesta\nannetaan koulussa patukkaa.\" Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt\nvaskipiirrosta mietiskelemään.\n\nSven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset\nlauseparret, joilla istunnot avattiin: \"Ylistys ja kunnia pyhälle\nKolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas\nAqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville\nmielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat\nJumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle\nkokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan\nirroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden\nmaljan!\"\n\nSven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän\ntaidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä\nmeille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka\nsopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan\nvakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä\nkumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.\n\n— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut\nenkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada\ntämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan\nei minään muuna.\n\nSven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:\n\n— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on\nharkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että\nme meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me\npapit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein\netsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin,\nymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden\nminä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä\nolenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten\nselittää.\n\n— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä\nkaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen\nkuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta\npolvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan,\njonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on\npolvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen\npilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin\nylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea\nsymbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata\nsitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi\nkaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon\nminulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti...\n\nGudmund mestari osotti \"Melancholiaa\". Hän tahtoi todistaa, että tämä\ntaideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän\nesitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät,\ntuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten\nyläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja\nmuut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen\nympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa\nnelikulmatauluakin (\"tabula magica\") sekä sen kuuttatoista numeroruutua\n\n  16.  3.  2. 13.\n   5. 10. 11.  8.\n   9.  6.  7. 12.\n   4. 15. 14.  1.\n\nMestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34,\nluettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan,\ntai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen\nnumeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en\nole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin\nkirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista\nja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä\noppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette,\njoita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin,\nolemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna.\nNeljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän\nhebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa\nJumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä,\nkiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden\naikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa,\nneljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel\nnäki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä.\nTämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä\nruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna\nantaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen\nverhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee\nsen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle\nperustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on\nkristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät\nkatedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä,\nhukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä,\npalamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi\nja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa\nja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta\nsilloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan\ntulevaa ylkäänsä!\n\nTähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta\nSven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin\nmalja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.\n\nEsimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että\npöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se\nGudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä\nFranciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante\ntohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari\ntoteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.\n\nMaalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä,\nrikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa\nvapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä\ntapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista\nakkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy\nhuoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä\nkiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen\nkipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa\nväreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei\npuuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän\nyksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää\nelävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet\nilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat\neivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli\nkuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien\naskelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että\nmestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja\nniitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut\nkalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana\nsameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä,\nnuorekasta ja suloista kauneutta.\n\nVäriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä\nja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä,\nSvante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin\nmaalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja\nvielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin\ntodellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui\nihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin\nparemmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen\nylistys.\n\nEsimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa\nmurheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että\njokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa\nja halua tehdä kokonaisen _biblia pauperum'in_, kuvaraamatun niille,\njotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he\ntajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä\nseikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi.\nHän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei\nole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus\neli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja\nFlorensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään\nviimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani\nkävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein\nnähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia\noli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja\nsiinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin\nihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille.\nMinä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun\nprovinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja\nhänen tarvitsee saada nähdä tämä.\n\n— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi\ntahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.\n\n— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin\npyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka\nSipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.\n\n— Kai minä sen työn palkattakin teen.\n\n— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit\ntyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan\nkorvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka\nnostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.\n\nSven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin\nlupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava\nsamallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian\nja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo\nodottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien\nsuojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik\nValandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin\nepäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.\n\nMalja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja\npiti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista,\njotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei\nniistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia\njuttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä\nkiistakannalta esitettiin.\n\nEsitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli\nsen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja\nhuolestuneiksi.\n\n— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai —\nolkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden\nlaita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa,\njolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia\ntulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy\nsota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni\nkäymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä,\nsemmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista\nHerramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali,\nyliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että\nmaanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa,\nja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia\naurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin\ntästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen\nJesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia\näärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä\nolla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus,\nmutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen\nkäsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.\n\n— Tuo kopernikolainen systeemi, sanoi Sven herra, tahtoo päätäni\npyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas\nlukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin\npyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä\nhuimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman\nkeskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on\nerikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista\nedusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.\n\n— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund\nmestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme\nolemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja\nhänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros\nkohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en\nvoi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin\nnousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.\n\n— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja,\nettä Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan\netäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan;\njos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä\nmerkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat\naurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän\nsilmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan\nedessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille,\njoka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut\n— että _me_ olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma\n— miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen\nyleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties\ntällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on\nsentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi\npienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan\nluoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa\neikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan\nvähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa\npelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen?\nEikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia,\njotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat\nilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne\nnäemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin\noman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai\naurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää,\nja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava\nsopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat?\nYstävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka\ntahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo\nuskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti\ntulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen\nvaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten\nlöydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu\npuolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset\nsikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan\nmielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä\nsatunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät\näärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea\nvälttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin\nikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä\neikä tyydytä järkeä.\n\nTästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän\nplaneettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä\nainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä\nmennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden\noli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia\nkullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat\nkaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu\nindiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in\nneuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. \"Kuinka surullista\",\nsanoi Gudmund mestari, \"ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen\nvanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi\nmuodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä,\njoita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!\"\n\n— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät\nyhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen\nKristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä\nalistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin\nmäärännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa\nmaan päällä.\n\n— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi\notettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta,\nvalittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään\nhalpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten\nopettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon\nalaisiksi.\n\n— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä\nheidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin\nnäkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla\nolisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti\nversomaan.\n\n— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi?\nkysyi Sven herra.\n\n— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi\njääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita\nkristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen\nmatematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana,\nsemmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei\nniinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita\nolisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he,\nrakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä\nsuurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa\neduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi\ntaivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä\nponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt\nsemmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.\n\n— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään\nsaisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien\nturvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius,\nSeneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin\nsaisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.\n\nGudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja\nkysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko\nsiitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen\nkanslerin Thomas Moruksen kirjan _Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä\neli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta_.\n\n— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo\nsiellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.\n\n— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee\nkansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista\npuhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset\nopettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan\nesimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden\ntiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät\nsotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.\n\n— Saavatko he naida?\n\n— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.\n\n— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra,\nmutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan\ntaipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta\nsaamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?\n\n— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa\nkorkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman\njälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa\nuskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen\nomaatuntoa rangaistaan rikoksina.\n\n— Entäs yhteiskuntarakennus?\n\n— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö.\nVirkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi.\nHallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet,\nniinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten.\nTähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla,\nsyntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä\nja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ\non järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava,\nettä kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote\non yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat\ntehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä.\nLakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.\n\n— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä\nyhteiskuntalaitoksesta arvelette?\n\n— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa\nnykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan\npaljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta\nrakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi\nolla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen\ntokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi,\nvoisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan\nse ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi,\njos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt:\nanastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä\netujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin\ntai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin\nnaama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän\nse yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia\njäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä.\nVaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän\nsiis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole\nniin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti\nja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista\nvapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän\nitsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä\nmyöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet\nymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella\ntoimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä\nolisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa\noikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää\nvaltiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat\nalkaneet rakentaa.\n\nValtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä\nja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä\nvaltiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli\nollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka\nnäyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä\nsuljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska\nrikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman\nvaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin\nvaltiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon\notetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta\nluokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin\nnouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille\njätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa\ntai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta\nei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden\nperustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut,\nvaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin,\nsillä Jumala on ne meille luvannut.\n\n    Veniant modo tempora justa,\n    Cum spem Deus impleat omnem.\n\n[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala\ntäyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius\nPrudentius.]\n\nSvante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että\nepäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa\nköyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen\nedessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille\noikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen\neste olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin\nmäärä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys\ntavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein\ntekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole\nyhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman\npienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta\n[Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin\non omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat\npäättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni,\nolla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat,\nvieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella\nkerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain\nhyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät\njoutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä:\nkutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat?\nSilloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin\nihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta,\njoka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: _meillä_\non tiedot, _meidän_ tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin\ntuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä\nulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän\ntietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus\neri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen\nseikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee\nhallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä\nunohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan\non itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle\neikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu\nitsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia\nluokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain\nköyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi\ntuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy\nmonitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman\nkeskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta\nja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen\non minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää\nselvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen\njalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata\nlikaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa\nköyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei\ntee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen,\nsilloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä\nhedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.\n\nIlmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.\n\nSittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita,\npäätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta\nlauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää\nhenkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee\nrauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt\nlaulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen\njohdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.\n\n    Sit laus, honor Deo patri,\n    laus perennis ejus Nato,\n    iubilus Spiritui sancto,\n    salus aeterna defunctis;\n    Pax sit regno Suetie.\n\n    [Ylistys olkoon Isälle,\n    ijäinen kiitos Pojalle,\n    ylistys soikoon Hengelle;\n    ikuinen autuus vainaille,\n    ja rauha Ruotsin vallalle!]\n\nSitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori\nilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle,\njolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys\nläsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että \"Suoraan sydämestä\" yhtyisi\nensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä\nsydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi\nvain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille.\nVieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen\nkohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin\nMargareeta emännälle.\n\n\n\n\nXII.\n\nMARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.\n\n\nSill'aikaa kuin \"Suoraan sydämestä\" jutteli maalarimajassa, astui Arvi\nNiilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan\nsen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa\nMargitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi\nseuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut\napuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa\ntaloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin\ntulla taitavaksi, kunnon emännäksi.\n\nSe arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu\noli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden\njuoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten\nalas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.\n\n— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun\nsilmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä\nnäe. Milloin hän lähtee Saksaan?\n\n— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä\nSkooneen.\n\n— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi\nikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun\nnäin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä,\nsinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita.\nHän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä\nmakujani en saa mitenkään muutettua.\n\n— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?\n\n— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa\npäästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut.\nIsäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti\nja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä\nvaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin\nennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä\nlatinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta\nSven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota\nkoetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että\nRuotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla,\nettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne\nulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen\npäättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos\nhyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle\nlatinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä.\nGudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis\nja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään\nlinnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy\nturvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on\ntehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.\n\n— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona\nmaalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää\nniin paljon sinusta!\n\n— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta\nmennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai\nsitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi\nja minua? Tee niin Margit!\n\n— Mielelläni.\n\n— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin\n— ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus\nsuudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.\n\n— Sinähän minua suutelit.\n\n— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me\ntuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa\nperäkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei\nmikään estä hyvää jatkoa.\n\n— Estääpä.\n\n— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.\n\n— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.\n\n— Arvon! Mitä tarkotat Margit?\n\n— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.\n\n— Sepä hassua. _Sinä_ saanut hengellisen arvon? Oletko jossain\nluostarissa apetissana.\n\n— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei,\ntoisen arvon.\n\n— Minkä?\n\n— Se on salaisuus.\n\n— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja\nminulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.\n\n— Mutt'ei tämä.\n\n— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa\ntietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme,\njolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein\nsalaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo\nolla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt,\neikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni,\nsillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen\najatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain\najateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä\nvastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt\nminulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?\n\n— Isäni.\n\n— Ja sitten?\n\n— Äitini.\n\n— Ja sitten?\n\n— Gunnar Svantenpoika.\n\n— En ole mustankipeä. Entäs sitten?\n\n— Svante tohtori.\n\n— Ai! Sitte?\n\n— Fabbe.\n\n— Sitte?\n\n— Herra Sven ja taatto Mathias.\n\n— Sitte?\n\n— Sinä.\n\n— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä\nensisijaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin velka Lybeckiin oli maksettava, ja kun valtiolta puuttui\nvaroja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien\nkalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta\nei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan\nrahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa\njuurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia\nvietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja\nhellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja\nmaanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren\nympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan,\nja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi\nsamalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin\nmilläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa\nmies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla\nihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin\nvanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat\nluonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä.\nLiikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen\noli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan\nparasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään,\nnähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka\npidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin.\nSamoin kerrottiin, että Jouif Slatte, \"Rosvo-Oden\", jota moni myös\nluuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja\nhirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka\nuskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.\n\nTuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan,\nmitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut\nvähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta\ntapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja,\nehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi\ntulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka\noli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja\nsuojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka\npakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla\nja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen\nkaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta\netevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä\nja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja\nhengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten\nEngelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin\nisänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi\nhetken herättämäin tunteiden vallassa.\n\nMilloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa\njälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden\nyhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut\nsalaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan,\nniissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää...\n\nMilloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat\njumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet\ntuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.\n\nPian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan\nsoinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja\ntänne saapuvain sielujen välille.\n\nMutta entä sitten?\n\nPainanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi\nkunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti.\nVelka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä.\nAlentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin\nmies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen\nsarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.\n\nSäilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää\nidinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet\njänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat\nsinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita\nlyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja\nverestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu\nsato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä\nja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —\n\nTämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas\nHjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin\ntämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka\noli uhannut ruveta riehumaan.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄN VUODEN KULUTTUA.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMAISTERI LAURI.\n\n\nLauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin\nsaatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon\nkunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä\nmoniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli\nkäynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen\npienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan\nyliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei\njuuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan\nvähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan\nja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla\nlähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten,\nkalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin\näkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään\nvastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara\nhän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa\nolivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen\njättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia\nvastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä\nkorkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos\nLauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan\nvivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi\nsäätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä\nmiekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla\nja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää\nitsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse\nvakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se\nollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti\nnäytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja\nja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa,\nmilloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan\nmajesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään\njopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin\nhädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä,\netenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää,\njoista puhui horjumaton itsevarmuus.\n\nOlisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina\nkaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn\nisänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin\nhautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi\nGudmund mestarin \"muistoja\" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja\nkerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun\noli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.\n\nGudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen,\nkun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa\nja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana\npuuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että\ntämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden\najalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman\npäätelmänsä, että pölkky _oli_ laho, koska sen _täytyi_ olla laho,\nse kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi\nväittää vastaan; mutta \"vaiti mies!\" ja ojennettu koura tukki häneltä\nsuun.\n\nLaiturilta tultaessa sanoi Lauri maisteri Gudmund mestarille: Sinä\nrupeat nyt käymään vanhaksi, isä, ja minä ajattelen että lepo vanhuuden\npäivillä tekisi sulle hyvää. Olen ajatellut, että möisit tai vuokraisit\npois pajat, mutta pitäisit niellotehtaan. Niellotaidossa olet sinä mitä\netevin. Se työ huvittaa sinua ja tuottaa sinulle kunniaa ja rahaa.\nNiin, arvelenpa että se tulee sinua huvittamaan yhä enemmin ja että\nkyllästyt tuohon maalustelemiseen, joka vaan kiusaa vanhoja silmiäsi.\n\n— En suinkaan, sanoi Gudmund; värit ilahuttavat ja luullakseni\nvirkistävätkin silmiäni.\n\n— Se on mahdotonta, sanoi Lauri; väreistä ne pilaantuvat, siitä emme\nhuoli kiistelläkään.\n\n— En voi vuokrata pois enkä myydä pajojamme, jakamatta tonttiamme tai\nsaattamatta tänne vieraita ihmisiä, ja sepä, pelkään mä, vähentäisi\nkotihauskuuttamme. Sitä paitsi talo on isäin perintöä, jota en tahdo\nhajottaa.\n\n— Eihän se sen arvoa enennä, että se on isiltä peritty. Talonala on\nniin tilava, että siihen mahtuisi ruhtinaallinen linna. Näkisitpä vaan,\nkuinka ahtailla tonteilla Saksan kaupungeissa rikkaimmatkin porvarit\ntulevat toimeen. Meidän, jolla prameilee kaksi kartanoa kadun puolella\nrautaristikkoineen, joka on tuhlausta, näyttää suorastaan ylpeältä ja\nmuistuttaa minulle sananpartta, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.\nSe kerskaa jokaiselle joka astuu tästä ohitse: \"tässä asuu Jönköpingin\nrikkain porvari\". Minun on vaikea saarnata ylpeyttä vastaan, niin\nkauvan kuin me näin uljaasti asumme. Vaikea on minun myöskään saarnata\nHerran käskyä Sinailta: \"älä tee itsellesi kuvia\", niinkauvan kuin\nnäen neitsyt Maarian kuvan ja Vidrik Valandinpojan päädyillämme. Olen\ntiedustellut Vidrik Valandinpojan elämäkertaa ja oppineesta lähteestä\nsaanut tietää, että hän enemmän oli joku pakanain epäjumala, toisin\nsanoen siis perkele kuin kristitty ihminen. Mutta siitä saamme puhua\nenemmän toiste. Ymmärrät sen kyllä itsekin, ettei kristitty pappi ja\npilaantumattoman opin tunnustaja tahdo pitää perkeleenkuvaa seinällään\nkummittelemassa. Siitä olemme kaiketi yhtä mieltä. Mitä nyt tulee talon\nalaan, on sinun paras jakaa se pitkinpäin ja myydä läntinen puolikas\nynnä siinä vanha puinen asuinrakennus pajoineen. Itäinen puolikas\njää sinulle, ja olkoon se entisellään, paitsi että teet maalarimajan\nniellopajaksi ja revität tulipirtin, joka on pakanain pesä.\n\n— Jos talontila jaetaan pitkinpäin, miten silloin käy vanhan\nhoitopuumme keskellä pihaa?\n\n122\n\n123\n\n— Hoitopuun, mitä sillä nimellä tarkotat?\n\n— Perhepuumme.\n\n— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle\ntahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä\npuhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse\ntaivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin\nkauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi\nmaallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.\n\n— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.\n\n— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo\npuu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.\n\nGudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät\ntähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti\nikävä tulevaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin talven lopulla. Seura \"Suoraan sydämestä\" oli viime kuluneina\nvuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina\ntalvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin,\nmutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä\nvarten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti\nja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta\nmerkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja\nsaksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä\npaljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu\n\"Kirkastus Taborilla\" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari\noli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään\nleikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja\nfialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi\nuuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään,\nluonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut;\nhän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa\nnotkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja\nenkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja\nlehväkkeistä.\n\nEipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo\nArvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri\nosa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta\nkuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä,\nja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut\nsilmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja\nkorkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut.\nHerra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli\nTukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante\nvon Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli\nruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla,\nja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun\nlounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että\npormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan\nrahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta\nsoveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti\nkoskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei\nenää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan\nvuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin\nnimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan\nei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa\nkorjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin\nrahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan\nmyynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa\nMunkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut\nisäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät\nenää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon\nja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille\nvallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin\nettä pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen\nkanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi\nseurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset\nkaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan\nsen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin\nnimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin\nkapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit\npohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt\nsen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen\nelämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi\narvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan\nmiehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa\nvastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä\ntaidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia\nja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton\npikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka\nilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä\nonnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen\nlaupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta\ntämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi\nsiinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön,\njonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä.\nPakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän\nhevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa\nantaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso),\nUlf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat\neläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli\nosaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan.\nEläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta,\njota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo\npojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli\nsaanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä\nkasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä\nsaamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti\nettä, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse\nhänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta\nkasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei\nitsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta\njoka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä,\nettä uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä\ntakaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle\nkävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla\nsitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen\ntekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti\nhalunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen\nistuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka\nkäskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki\notetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri\nintti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi\nsilloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta;\nmutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä\nei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa;\nettä meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin\ntuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin\nminkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden\ntyövoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti\nLauri sen olevan _petitio principii_ [todistettavan käyttämistä\ntodistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi\n_argumentum in hominem_ todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen\ntodistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.\n\nLauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla\nsineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi\nsinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti\nkynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen\ntuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri\nOlaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän\npiti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään\nmitään.\n\nKun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille\npihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja\nrengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä\npuutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu\nsuojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.\n\n— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.\n\n— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.\n\n— Ja miksi?\n\n— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt\npitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin\nhajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja\nruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar\ntelmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin\ntyötä. Siis: Soitinkello on tarpeen.\n\n— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia\npuuhataan, muistutti mestari.\n\nLauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi:\nEnnenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan\nsiitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä,\nperusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi\nniitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten\nettä sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen\nkokoominen hartaushetkiin.\n\nVähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa\nporrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja\nliimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha\nihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan\nkolahtavalta. Se oli Mathias.\n\nMies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.\n\n— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota\nhetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella?\npitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia\nmaalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista\non hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne\nmaalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole,\nLauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset\nkristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä\nsanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä\npahaa tarkota.\n\nLauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään,\nkun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi.\nAla, mies!\n\nMaalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko\nruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri\nLaurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on,\njoka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne,\njonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti.\nIloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta\nolisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset\ntäällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen\nlapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on,\nkuten näette, Gunnar Svantenpoika.\n\n— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen\nkatosi kohta sipilla ja enkelit.\n\nKun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi\nhän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian\nhääpuvussansa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.\n\n\nKuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita\nsen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan\njohonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot\neivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen\nolisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä\nsaisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä \"Suoraan-sydämestä\" seurassa.\nKirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla,\nettä kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli\nkainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset.\nGudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta,\nkarttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille,\nettä seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante\ntohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi\nkirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa\nlausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin\nvarten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli\npöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli\npräntännyt: Poissa ollen olet luonamme.\n\nMitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei\nveli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen\nkajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun\nArvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan\npaikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan\nullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon\nhuolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän\nitkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.\n\nSven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa\noli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja\npuheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu\nluostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen\naineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi.\nHän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä\nnäkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla,\nkehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.\n\nMathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan\nvahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että\nJumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa\nmonijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä\naikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.\n\nKirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta\nlähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa,\nmiten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan.\nHän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista\npontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen\nettä Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut\ntotisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin\nsanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista\nsekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on\ntodenmukainen.\n\nKirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti.\nJa hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund\nmestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten\nperehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos \"Jumalan\nyhteiskunnasta\" ja Tuomas Kempiläisen \"Neljä kirjaa Kristuksen\nseuraamisesta\", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli\nsangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on\nurkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää\njalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi\nulkoa.\n\nEneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan\nKuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa\nhänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään\nsen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla\nastua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi\nsaattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu\nmyrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä\nmatkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee\nmetsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää\nkelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne\novat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden,\nkalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla\npiileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä\nhullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä,\ngorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä\nnähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain\nolevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan\nesikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron.\nSivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat\nsellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta\nvilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin\npaljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka\nsilmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä\nvastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä\nylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan\nlautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen\npiirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on\ntemmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset\neivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan.\nLähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä\nsyyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas\non itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka\nvapaaehtoisesti lyhensivät.\n\n— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se\nsaattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän\nJumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista\nja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon\nJumalan oikeamieliseksi.\n\n— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja,\nsitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli\n_naturaliter christianus_. Mutta juuri se on varmistanut uskoni,\nettä tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja\nluulenpa nyt tietäväni asian laidan.\n\n— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.\n\n— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin\nsinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas,\nGudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi,\nja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii\nkurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei\nepäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen\nitsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen\nelämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon.\nVoi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen\nvaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä,\noman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen\nlapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos\nJumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa\nelämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä\nkärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja\nrikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä\nlapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon,\nkahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille\nkuolleitten lasten piiristä... Ja kun Virgilius sanoo, etteivät\nviattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä\nole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin\nvastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä\nharjottavat... Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että\ntuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten\ntai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei\nole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa\npuhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen,\ntaikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta\nja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat\notolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.\n\n— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen\nniin jaloja ajatuksia.\n\n— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun\nkenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat\npuhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta\nsitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole\nvaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää\nyksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut\nsukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan,\njoita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä\nlöysivät toisensa...\n\nPitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään\nastui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten\ntuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle\nlapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään\nmunkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä\nterävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi\nmaisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?\n\nSven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä\npäättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan\nisäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet\nhäiriintymättä yhdessä viettää.\n\nLauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin,\njuteltiin tai jupakoitiin.\n\nSven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti\nkokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat\nseisaalle.\n\nVähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin,\nSven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan\ntai oikeammin kannettavan ylös luostariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi\nkuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään\nja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani\nmakasi kuoleman kielissä.\n\nHän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari\nseisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki\nJohannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran\nmielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine\nsilmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen\nnäköinen.\n\nSaatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään\nGudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien,\n\"Suoraan sydämestä\" seuralla on kokouksensa tänään _minun_ luonani.\nMinä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys\ntärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta.\nSaako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa?\nVoinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on\nvastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin\nole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä\nminä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen\njäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat\njäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat\nyhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää\nharpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen\näänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat\nveljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua\nkohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos,\nveljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki\neivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli\nGudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan!\nTervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa,\njossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen\ntäydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen\nterve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna... Hän pani\nkädet ristiin ja rukoili ääneti.\n\nOvi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään,\nhikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös\nluostarinpolkua.\n\n— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta,\nvuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.\n\n— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua\nijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla\npirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan\nsillä ehdolla sullo avoinna...\n\nKuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi\nistualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja\nkuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa\nGudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän\nheitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle\nja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja\nsuuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku\nhuokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli\nmennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun\npuolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Suoraan sydämestä\" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä\nluostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja\njalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin\npäin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja\neduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia\nritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman,\npuhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti\nja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita.\nKirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra\nSven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti\nGudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua,\nharpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin\nhautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin\ntähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa\ntoimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nSOITTOKELLO.\n\n\nPäämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri\nsotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi\naamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan,\nopettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin\nasioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo\nArvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken\nhyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes\nsiitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot\nJönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan\nsoimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti.\nHän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten\nihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko\nasui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt.\nÄlyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän\nja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo\nseurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut\nNiiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia.\nArvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään.\nArvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari\noli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään\nkemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja\noli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä\nhallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston\nkesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty,\nvaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa\nvastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen\naivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja\njyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään\npienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin\npuolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset\nhyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan\nja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, \"joka muka enemmän\nrakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia\", ja jotka muutenkaan\neivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen\nerehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei\ntarvitse sanoakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin.\nPäivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli\narveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja\npalasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira\nkintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa\nväleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli\nharmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui\nikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm\nhaukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva\ntiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki\nettä Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon\npäädystä.\n\nGorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää\noli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman\nvarjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin\nkanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa,\nolisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi\nnähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut\npesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan\nportista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin\nmaalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja\nloikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi\nastua sen ylitse ulos mennessään.\n\nNyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja\nauttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?\n\n— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?\n\n— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö\npani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.\n\nGorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli\nnähnyt Laurin lähestyvän.\n\n— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt\nsen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja\npirunkuvan pois päädyistä...\n\n— Olemmeko siitä sopineet?\n\n— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se\noli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt,\nsiihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä\nkäskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä,\njaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?\n\n— Niinkuin näet.\n\n— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme\nsen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä\non työtä hänelle.\n\n— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes\nitse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta\nerilläsi.\n\nHän silitti elikon kaulaa ja se seurasi häntä, pää likellä isäntänsä\npäätä, talliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän päästä tuli Margit maalarimajaan, jossa mestari toimi\nkuppiensa ääressä. Tämä ei paljoa puhunut Arvi Niilonpojalle, joka\npiirusteli saman pöydän ääressä. Estääkseen mieltänsä surullisia\nasioita ajattelemasta edes sen hetken päivää, minkä hän oli säästänyt\nmielitoimelleen, oli hän ottanut mitä vaikeimpia tehtäviä siveltimensä\nsuoritettavaksi, ja hän maalaili kuumeenomaisella innolla sekä jyrkästi\neroten entisestä taidetavastaan. Hän kuvasi omaa työhuonettaan,\nkatsottuna milloin niistäkin kulmasta, milloin aamupäivän, milloin\npilvisään valaisussa, ja hän asetteli kaihtimia milloin minnekin, niin,\nettä ne loivat varjoja, hämyvaloja ja kummallisia valovaikutuksia.\nKeskelle näitä pani hän tavallisesti ristiinnaulitun-kuvan. Ja\nhän maalasi milloin täplillä ja pirskeillä, joita hän näytti\nhuolimattomasti pergamentille pärskyttelevän, milloin levein\npensselivedoin. Arvi arveli toisinaan ettei tuo ollut juuri muuta kuin\ntuhrailua; välimmiten häntä ihmetytti tuhrailun tekemä tenhovaikutus.\nHänen käytöksessään mestaria kohtaan oli viime aikoina kunnioitus\nalkanut vivahtaa hellyydelle. Hän tiesi, mikä mestaria, sekä sen ohessa\nMargitia, rasitti, ja hän tuumaili turhaan keinoa auttaakseen heitä\nahdingosta.\n\n— Isä, sanoi Margit, Lauri on kieltänyt minua satuja juttelemasta\nGunnarille. Hän on kieltänyt minua kertomasta hänelle Engelbrektistä,\nkoska Engelbrekt oli katolilainen, ja Brunkebergin taistelusta.. Hän\non kieltänyt meitä lukemasta Pietari Maununpojan kirjaa [arvattavasti\ntämän n.s. \"lastenkirjaa\"], jonka sinä olet minulle antanut ja joka\nniin miellyttää minua. Hän sanoo sen olevan sieluillemme turmiollisen.\nJa kun kirja kumminkin oli esillä, kun hän tänään aamupäivällä tuli\nsaliin, repi hän minua tukasta ja antoi Gunnarille korvapuustin. Sitten\nantoi hän Gunnarille ulkoa opittavaksi tämän (Margit näytti hänelle\nlehden, jonka Lauri maisteri oli täyteen kirjottanut), ja kun Gunnar\nkangerteli läksyssään, sai hän maistaa keppiä...\n\nArvi otti lehden, nähdäkseen mikä se oli! _Symbolum Athanasianum.\nQuicunque vult salvus esse etc._\n\n— Setä hyvä, sanoi Arvi mestarille, onko Lauri saanut toimekseen\nopettaa Gunnaria?\n\n— Ei. Sven herra opettaa poikaa kirjatiedoissa; niin ovat hän ja\ntohtori keskenään sopineet.\n\n— Muistuta Lauria siitä!\n\n— Ei siitä apua mitään, sanoi Gudmund mestari huoaten.\n\nArviakin huokailutti turha toivomuksensa: voi jospa saisin sen\nlurjuksen selkää pehmittää!\n\n— Mitä nyt Gunnariin tulee, menen minä tänäpäivänä kirkkoherran\npuheille ja pyydän häntä ottamaan pojan kotiinsa. Lauantait saa hän,\nkuten tähän asti, viettää Talavidissa. Sen on Birgit oikeudeksen\nedustanut. Lähinnä pelkään että Lauri opettaa häntä julmaksi eläimiä\nkohtaan... Arvi ja Margit, ette ehkä tiedä, että minä olen kovin kiivas\nmies, jolle luonto ei ole kärsivällisyyttä suonut.\n\nMargit pudisti päätänsä, ja Arvi veti suunsa irviin.\n\n— Niin on. Enkä minä osaa kiivauttani hillitä, vaikka minun olisi\npitänyt se oppia autuaan isävainajani nuhteista, autuaan äitivainajani\nesimerkistä ja ystävä vainajani, esimunkki Mathiaksen seurustelusta\nsekä lukemalla uutta testamenttia ja Tuomas Kempiläistä. Kaksikymmentä\nvuotta ja enemmänkin aikaa on kulunut minun tietämättäni, että tämä\nintohimo entisellään rehenteli rinnassani. Sen uinutti uneen täällä\ntalossa ennen vallitseva rauha; mutta viime aikoina on se näyttänyt\nilkeitä elon oireita. Ja kun en ole laskenut sitä irroilleen, on se\nruvennut työntämään juuriaan syvemmälle ja tuntuu usein ikäänkuin\nkirveltävänä polttona sydämen ympärillä. Näytäpäs nyt minulle, Arvi,\npiirustustasi. Se on asuinkartano...\n\n— Niin se, jonka aijon rakentaa isäni asumattomalle talontilalle\nKortebohon. Siitä tulee minun taloni, on isä sanonut. Tuohon\nkylkirakennukseen laitetaan maalarimaja, jos suinkin ihan tämän\nkaltainen, mutta näköala Vetterille päin.\n\nMargit seisoi Arvin tuolin vieressä, laski toisen kätensä hänen\nolkapäälleen ja seurasi hänen sormensa viitteitä lehdellä.\n\n— Tuohon maalarimajan ovelle, ihan oven ääreen, panen maton Gormille,\nkun se tahtoo käydä minua katsomassa, ja lupaanpa, setä, varovasti\nastua sen yli sisään mennessäni. Maalarimajan viereen tehdään\nvieraskamari Margitille, jossa hän löytää piispa Pietarin pannanalaisen\nkirjan sekä myös, jos sinä tahdot sen minulle lainata, sinun kokoelmasi\nSvante tohtorin lauluja, jonka olet niin kauniisti kuvittanut. Tämä\npitkäkäs nelikulmio on talli. Siellä seisoo uljaan sotaratsuni vieressä\nvanha valkoinen tamma, sillä sen henki ei ole täällä eikä Kortebossa\nturvattuna. Siitä on viimeiseltä tullut seimen pureksija, mutta sen\ntuntuu olo sentään kärsittävältä, kun usein saa kuulla sinun äänesi ja\ntuntea kätesi säkeäänsä silittävän.\n\n— Tämä on mielikuvitusta, sanoi Gudmund mestari; mutta hauskaltapa\ntuntuu saada hetkisen aikaa viipyä mielikuvituksen mailla.\n\nPajain vasarankalkkeen lomista kuului Lauri maisterin puhetta\nristikkoportilta. Margit avasi akkunan pihaan päin, kurkottihe ulos,\nkuunteli ja sanoi: Isä, minä luulen Fabben olevan portilla.\n\n— Heikki Fabbe! Sepä olisi merkillistä. Mestari laski kädestään\npensselin ja lähti ulos Margitin seurassa.\n\nFabbe siellä oli. Hän seisoi puoliavoimen portin suulla. Hänen edessään\nseisoi, tietä sulkien, Lauri maisteri ja heidän välillään oli vireillä\nsanan vaihto, tähän tapaan alkanut: Sinäkö se, maankuljeksija, oletkin?\nMitäs täältä tahdot? Etkös muista että olet meiltä erot saanut?\n\n— Maisteri Lauri, tahtoisin puhua muutaman sanan teidän isällenne.\n\n— Aijotko kerjätä takaisin paikkaasi niellopajassa? Siitä ei lähde\nmitään.\n\n— En minä mitään aijo kerjätä, ilmottaa vain erään asian vanhalle\nmestarilleni.\n\nKeskustelua jatkui, kunnes Fabbe näki mestarin ja Margitin tulevan.\n— Tervetuloa! huusi Margit. — Tervetuloa! säesti mestari Gudmund, ja\npisti hänelle kättä.\n\n— Ah, mestari, sanoi Fabbe, ette näy tietävän että olen erot saanut.\n\n— Keltä? Täällä on vain yksi joka voi sinun erottaa, ja se olen minä.\n\n— Niin, mestarin se valta on. Mutta avainoikeus joka antaa vallan\navata ja sulkea, on pyhän Pietarin ja papiston hallussa. Lauri\nmaisteri on pappi, erinomainen pappi. Enpä nyt tosin tullutkaan siinä\ntoivossa, että pääsisin jalallani talonpihalle, jota yhdentoista vuoden\nikäisestä asti olen tottunut pitämään paratiisinani. Ei, sieltä on\nminun karkottanut se suuri väkevä keruubi. Nyt tulin tänne sanomaan\nvain kaksi asiaa: ensimmäinen, että olen tullut tänne likelle ratsain,\nenkä jalkaisin, ja se tietää salaisuutta, joka on aikanaan selviävä;\ntoinen se, että toistaiseksi saan, siitä sovittuani Birgitin kanssa,\nmajailla Talavidissa, jossa saan nielloida mestarille niin paljo kuin\nvaan halutaan. Tuleehan Gunnar lauantaina maalle Birgitin luo? Jos\nmestari ja Margit silloin tulisivat mukana, sopisi siellä kuiskata tuon\nsalaisen seikan mestarin korvaan.\n\n— Onko sulla mitään muuta sanottavaa? kysyi Lauri maisteri.\n\n— Tule sisään, Heikki, sanoi Gudmund.\n\n— Kiitos, mestari, mutta minä en tahdo olla minäkään loukkauskivenä ja\npahennuskalliona. Kyllähän kärsivällisesti odotan teitä Talavidissa.\nHeilahuttaen hattuansa sekä tehtyään ylenmäärin syvän kumarruksen Lauri\nmaisterille, poistui Fabbe.\n\n— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä\nsisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten\nminä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä\nolet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei\nollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä\ntarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut\nmielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka\non hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen\nvanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella.\nMinä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa\nmuotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että\njos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme\ntäällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini\nja omasta puolestani.\n\nNämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin\nja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt\npitää perheelle.\n\nMestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello\nalkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.\n\n— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?\n\n— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa\nmuuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven\nherran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa _De amicitia_\ntai _De senectute_ kirjoista. [_De amicitia_: ystävyydestä. _De\nsenectute_: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni\nettä setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja\nystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille\njäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari,\nisäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika\nRoosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän\nsitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan\nportaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.\n\n— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua\nja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne\nsäilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan.\nYmmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin\nhinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen\nkertaa enemmän äitiäsi.\n\n— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei\nhyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä\nkulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.\n\n— Häntä käännyttää? Mitä sanot?\n\n— Niin, käännyttää häntä. Nyt on liian myöhäistä. Jos sinä korkeissa\nasioissa ja sielun tärkeissä kysymyksissä olisit jutellut hänen\nkanssaan yhtä paljon kuin lapsuudestani asti olet minulle niistä\npuhunut, olisi ehkä kaikki toisin.\n\n— Taivaan Herra! huudahti Gudmund mestari, seisahtui ja löi otsaansa;\nMargit, luulenpa että olet oikeassa.\n\n— Hän ei olisi sitten niin joutunut Laurin yksinvallan alle kuin nyt.\nSinä olet jaloluontoinen mies. Lauri ei ole. Äiti olisi helpommin\ntullut sinun vaikutukseksi alaiseksi kuin hänen, sillä äiti on jalo\nhänkin, mutta hän ei tule toimeen ilman miehen johtavaa arvostelua.\n\n— Taivaan Herra! sanoi mestari, istausi alimmalle porrasistuimelle, ja\nlöi taaskin otsaansa. Margit, Margit, sinä puhut oikein. Mutta mitä nyt\non tehtävä?\n\n— Ei minun ymmärtääkseni muuta, kuin että heität menemään kaikki\narvelemiset, sanot ja teet minkä tiedät oikeaksi, ja jätät seuraukset\nJumalan käteen.\n\n— Kuinka vanha sinä, Margit, olet? Täytithän hiljan seitsemäntoista\nvuotta?\n\n— Niin, mutta minusta tuntuu kuin olisin melkein yhtä vanha kuin sinä.\nOlen elänyt sinun ajatuksistasi niin pitkältä kuin muistan, ja sen\njälkeen myös tohtori Svanten, herra Svenin ja esimunkin ajatuksista.\nOlettehan minulle puhuneet, ikäänkuin olisin kuulunut teidän seuraanne;\nte olette kuka kulloinkin kertoneet minulle haasteluistanne \"Suoraan\nsydämestä\" liiton iltahetkinä. Mitä äiti näistä ajatuksista tietää? Ei\nmitään. Siinä vika on. Entäs ehtoovartiokävelymme, isä!\n\n— Voi minua, voi minua! Oikeassa olet äitiin nähden.\n\nSoittokello kalisi rajusti ja häikäilemättä, ikäänkuin sen käden\nhermot, joka kiskoili kellon nuoraa, olisivat siirtäneet soittajan\nsydämensisua kellon vaskeen. Gudmund nousi pystyyn mennäkseen.\n\n— Isä, luuletkos meidän siltä olevan kiirettä, että kello soi? Lauri\nsitä salinakkunasta kalistelee, eikä minulle soittokellon äänessä, ole\nenempää isännyyttä kuin hänenkään äänessään. Isä, minulla on jotain\nmuutakin sinulle sanottavaa, kun näin saamme tuttavallisesti jutella\neikä minun tarvitse sinun edessäsi hävetä. Etpä tiedä, että Lauri on\nantanut minulle vitsaa...\n\n— Mitä sanot?\n\n— Niinkuin tiedät, rääkkää hän minua kyllä muutenkin, mutta näin\nhäpäisevästi se ei vielä ole tapahtunut. Hän tuli eilen aamulla, äiti\nmukanaan, minun makuukammiooni, juuri kun nousin vuoteelta. Hänellä\noli raippa kädessä. Hän lausui latinaisen sananparren, jonka hän\nselitti niin, että ynseitä naisia parannetaan selkälöylyllä; hän sanoi\nkirkkoisäin neuvoneen naisille selkäsaunaa, ja hän tahtoi kristillistä\nja veljellistä rakkautta noudattaen ajaa ulos minusta ynseyden\nperkeleen. Sitten... minä pyysin turvaa äidiltä, mutta turhaan. Koetin\npuolustaida, mutta mitäs minä lapsi hänen väkevissä kourissaan mahdoin!\nHän pieksi minun..\n\n— Se roisto!... Anna anteeksi minulle, Jumalani! Ken sanoo veljellensä:\nsinä katala! joutuu velkapääksi suuren neuvoskunnan eteen, ja joka\nsanoo: sinä konna! on velkapää gehennan tuleen. Sitä enemmin jos\nisä niin pojallensa sanoo. Margit, luulen havainneeni jotain joka\nselittää paljon: Lauri on taitava väittelijä ja huomattava saarnaaja ja\nkuitenkin — hän on yksinkertainen.\n\n— Arvi sanoo että hän on — pöllöpää.\n\n— Se on liikaa sanottu. Tules nyt!\n\nHartaushetkellä oli saapuvilla mestari, Margareeta rouva, Margit ja\nGunnar. Esityksen aineena oli ikuiset helvetinrangaistukset ja se\npäättyi seuraaviin sanoihin:\n\n— Perkeleen valtakunta ei tule häviämään, silloin kuin maailma tuleen\nhäviää. Se on pysyvä, vaikka uudet taivaat ja uusi maa syntyvät,\nja mitä se on saaliikseen saanut, sen pitää se ijäti. Mutta kuinka\nikiautuaat saattavat autuuttansa nauttia, nähdessään tuolla alhaalla\nkadotettujen vaivan ja surkeuden ja alati kuullessaan helvetissä\nolevain isäinsä, äitiensä, veljiensä, sisartensa, lastensa parkua ja\nhammastenkiritystä? Aivan hyvästi. Jos lapsia ei hemmotella, voivat\nhe nautinnolla katsella kun elukoita kiusataan. Tämä kyky autuaissa\nniin varttuu ja täydellistyy, että he riemuun remahdellen katselevat\nkadotettujen tuskia, muiden kurjuutta nähdessään tuntevat he oman\nonnellisuutensa monin verroin enenevän...\n\nGudmund mestari nousi ja sanoi pontevalla äänenkorolla, vaikka\nkiivaudetta: Poikani, tämä on inhottavan kauhea oppi ja ääreti\nvahingollinen nuorten sielujen kuulla...\n\n— Mitä uskallat sanoa? keskeytti häntä Lauri maisteri. Rouva Margareeta\nkohotti kätensä ja loi puolisoonsa peljästyneen katseen.\n\n— Mitä olen sanonut. Margit ja Gunnar kielletään käymästä sinun\nesitelmiäsi kuulemassa. Itse en aijo tästälähin niitä kuulla.\n\nHän läksi. Margit otti Gunnarin kädestä ja seurasi perään. He kuulivat\ntakanaan Margareeta rouvan itkua ja Lauri maisterin huudahtavan: tämä\non kapinaa Jumalaa vastaan!\n\nGudmund mestari meni pajoille ja kutsui yhtä sälleistä. — Kuulepas,\nsanoi hän, ota alas tuo soitinkello! Sälli tuli tuoden tikkaat ja\ntyökalut ja oli juuri alkamaisillaan, kun Lauri maisteri, joka salin\nikkunasta näki mitä oli tekeillä, riensi alas ja asettausi hänen\ntiellensä.\n\n— Takaisin mies!\n\nSälli väistyi takaperin ja heitti mestariin kysyvän katseen.\n\n— Ylös ja toimita mitä minä olen käskenyt! sanoi Gudmund ja kohotti\nkumaran selkänsä suoraksi.\n\nSälli astui askelen eteenpäin. Lauri kourasi häntä niskasta, nosti\nhänet suoraan käsivartensa päässä ilmaan ja paiskasi hänet maahan niin\nrajusti, että mies parka pyörähti maassa.\n\nTyö pajoissa oli seisahtunut. Sällit, työnjohtaja Klase etupäässä,\nseisoivat ovien ääressä katsellen kohtausta.\n\nJaloilles, koira! ärjähti Lauri ja potkasi kaatunutta. Silloin Klase\nkohotti äänensä ja huusi: Maisteri Lauri olkaa siivolla ja malttakaa\nmielenne! Me emme salli että vapaata sälliä näin pidellään.\n\n— Menkää te pajoihin! karjaisi Lauri, muuten...\n\nHän astui nyrkit ojossa Klasea kohden. Mutta tämä juoksi pajaan ja tuli\nulos heiluttaen vasaraa, valmiina lyömään. Silloin kajahti Gudmund\nmestarin ääni, kaikuvammin kuin milloinkaan ennen hänen eläessään:\n\n— Takaisin, Klase! Takaisin poika! Takaisin sanon sulle, Lauri, ja\nellet tottele, niin eipä sua auta maisterin, ei papin nimet. Niin\nkauvan kuin asut isäsi huoneessa, olet sinä hänen käskynalaisensa, ja\nsinä tottelet... muuten!\n\nLauri peräytyi askeleen, kääntyi ja silmäili isäänsä ikäänkuin hän ei\nolisi konnaan uskonut.\n\nGudmund mestari otti työkalut ja nousi tikapuita ylös. Muutaman tuokion\npäästä putosi soittokello maahan. Rautakannatin ja suojuskatto tulivat\nsaman tien perään.\n\nRouva Margareeta, joka akkunasta katseli tapausta, istui kalmankalpeana\ntuolissaan, kun Lauri tuli hänen luoksensa.\n\nIsä meni maalarimajaan. Hänen vapisi joka jäsen, ja tuntikausiin hänen\noli mahdoton pitää sivellintä kädessään.\n\n\n\n\nXVI.\n\nVIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.\n\n\nGudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar\nSvantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi\nBirgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin\nmajatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän\nvähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi\nmuuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe\nsupistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän\nmestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren\nja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. —\nMestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei\nhaluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski\ntoisen terävän silmänsä minuun... Vieläkin värisyttää ajatellessani.\n\n— Onkos hän silmäpuoli?\n\n— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.\n\n— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?\n\n— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta\nluullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen\nluoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen\nviimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.\n\n— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.\n\n— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on\nsaatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten\nlinnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on\nkorvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva\nkummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte\nluottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella\nSlatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa\nkuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa\nkartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo\naseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi,\nettä olette sen myynyt?\n\n— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.\n\n— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat\nääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä\nVetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky\nhiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja\nharmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen\nalannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä\nsiveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja,\nsuuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki,\njonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen\nkodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla;\nsolakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä\nutuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti\ntuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä\noli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä\nalangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien\noksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin\nmäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä\nkäsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä\nuskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui\nporttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa\nrautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari\nsilitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne\nlausuivatkaan!\n\nTalonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.\n\n— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?\n\n— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi)\nette enää koskaan saa nähdä.\n\n— Mitä sanot?\n\n— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne\nkanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos\nRuusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se\non häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven\nvierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen\nettä selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta\naskel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en\nvoi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi\nLauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä\ntammaa takaapäin.\n\nMargit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:\n\n— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!\n\n— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.\n\n— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle:\ntiedäthän varmaan että teet oikein?\n\n— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa\nsuonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.\n\n— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa\nnähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät.\nLauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa.\nKoeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.\n\n— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille\nGormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro\nhänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen\ntekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia\nkatsomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla.\nNaispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei\nollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi\nsen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan,\nsaamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka\nmuuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti\nhän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt.\nMikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle\nelonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden\nkevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan\npontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä\npoika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä\nkannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta\nnäkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään?\nJa kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi\npäivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan,\nkarttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä\nisällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka\nolikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta\nvastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa\näskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli\nLauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin\ntoimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä\nsuinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin\nviittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä\nvaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.\n\nAina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä\nateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä,\nja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin\nsurunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime\naikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi.\nLauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei\npahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä\nnäillä retkillä keskenään juttelivat.\n\nMestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon\nläpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai\npilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia\nmyöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund\nasteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti\nhän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa\njonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen\nvalojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen\nsilmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän\njälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää\nnähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään\naukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului\nmieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä\nmestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa\nkäsiinsä.\n\nMargit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen\npiti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun\ntoimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä\nollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli\nnäet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen\ntulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia\nääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut\nisälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä\noikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan\nisä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt,\nisältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa\nsen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua\nsiellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu\npaavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin\nMartti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain\nonnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden,\nmelkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä\nsaadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri\nantaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi\nhänen sieluansa.\n\n— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se\nystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä\nnäillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut\nsen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni\nolevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja\nkiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka\neloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä,\njota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä\nminulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus\nsiihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.\n\nJa nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen\nsointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui\nJumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli\nsaanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja\niankaikkisen elämän.\n\nNoustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on\nvalittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin\nkanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut\najatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta\nkuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa\ntaistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska\nkotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se\non jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun\ntäytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin\nsydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö\netupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja\nkärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyömestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän\nkerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui\nsiihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä\nJonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki... Mutta\npelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat... Siionin lippu... On\nJumala ennenkin ihmeitä tehnyt... Kirje Knipperdollingilta... Entäs\nsitte vaikka kaadumme?... Kehnoja liittolaisia... Ne potkaisemme\ntieltä... Kumma, ettei huhua ole levinnyt... Niilo Arvinpoika sukkela\nmies ja osaa uskottunsa valita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta\nlähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri\nmaisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja\nja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo\nsopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty\ntoisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten\nMartti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.\n\n— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.\n\n— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi.\nJo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että\nsinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja\ntalletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada\nse laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat\npöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.\n\n— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?\n\n— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta\nmaalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.\n\n— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne\nsille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne\novat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.\n\nLauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että _hän_ tuhrisi väreillä\ntuntui hänestä liian hävyttömältä.\n\nValkoruususta ei virketty sanaakaan.\n\nMestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö\nsujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä\nminkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt\nkiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen\ntunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta\nsanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini\nWittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille\npäivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen!\nmies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee\nsemmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä\nparempi hänelle itselleen.\n\n— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko\nhän ilman sitä tulevansa toimeen?\n\n— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.\n\n— Minä puhun asiasta Margitille.\n\n— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.\n\n— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.\n\nLauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja\nhänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä\nLaurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän\nkanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen\nsieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä,\njotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus\naikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet\nhorjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä\nja värikulhosensa \"isien saliin\", toivoen työn siellä paremmin\nmenestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin\nistua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä\nheräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat\nsylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.\n\n— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä\nolet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten\ntallettaa näitä aseita.\n\nMestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä\nsai hän toistaiseksi olla rauhassa.\n\nHänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa\nhuventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen\nsiveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän\noli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit\nolivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja\nkirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.\n\n— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.\n\n— Maalauksiani.\n\n— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa\npiileytyä mitään paavinuskoa.\n\n— Oletko ne kaikki polttanut?\n\n— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti\nlaattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan\npyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari\nloi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.\n\n— Kuinkas jaksat, isä?\n\n— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä\nlaiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti\nja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja\nMargit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää\njälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla\nkuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului\nvasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua\nterveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua\nkohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.\n\n— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!\n\n— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla\npidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin\näänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt\nmyötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että\nLauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme\ntuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta\nsiitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka\nnäkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin\nhuipun tasalle... jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta\non levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen\ntuoksulla... Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja\njoka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun\nvaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä\npahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja\nkukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he\njoskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan\nja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan\nkatsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy\npakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi,\nettä se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut\ntulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme\nne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan\nvaremminkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDrysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä.\nDrysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja\nhän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat\nkirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus\nvaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius\npolveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas\nkultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka\nkeskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli\nsuku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian\nentiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin\nkäymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet\nja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä\nmuitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla,\ntulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt _Quem pastores laudavere_\nja _Puer natus in Betlehem_. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina\ntoisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja\nlannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin\nkäytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien,\nryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko\npoikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas\nitse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen\nkäyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis\nantamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten\nhyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän\noli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri\npuolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota\npikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita\nharjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja\nhuvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen\nvarttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla\npanssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan\nleivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta\nkerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä\ntoista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti\nsuunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa.\nLaurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.\n\nKulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä\nnuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman,\nhankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi\nsaanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita,\nmyydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin\nkalliista hinnasta kuin suinkin sai.\n\nLaurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi\nmyös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin\nuseammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön.\nSilloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä\nmaineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan\nanteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan\nhän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja\nlatinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi\nja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää\nkäsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut.\nSaarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös\nhänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili\nvalmistavia esitöitä \"Perkeleen historiaan\". Lauri vakuutteli että\nmiehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.\n\nMargitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä\nvirkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi\nolevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli\nMargareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund\nmestaria hän kunnioitti \"jalon hyväntekijänsä\" nimellä, mutta muuten\nheillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.\n\nPöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita\nkeksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele\nniin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan\nepäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla.\nNaista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista\ntai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa\nperkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen\nnaista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius\nlausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut\nkauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä,\nniinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän\nsiellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata,\nei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja\nvaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä\nkuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden\nliekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä\nsiis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan\nuskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa\njärkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä\nviisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle.\nTästä keksinnöstään Drysius sitte johti _sensus moralis_ päätelmänsä\ntähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten\nyrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu\nhän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo\nalistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee\nhänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.\n\nMargit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle\navioliitto-ohjelmansa.\n\nOppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta\nmadellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se\nvietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli\npystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että\nkäärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös\ntuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa...\n\n— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa\n_plaudite!_\n\n— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että\nroimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt.\nKysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele,\njoka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä,\nolisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle\nperustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan?\nMinä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi\nyksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi?\nSiksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden\naateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden\nvihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku,\nmutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme.\nMikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua\nperkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy\nkeksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset,\nmutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta\npäätelmästä on helppo selvitä. _Ergo_: perkeleellä oli yllään\nroimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.\n\n— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella,\nMargareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit\nepäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari\nsanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat\nmielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus\nsyntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä\ntotuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä\noppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei\nnäe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa\nkuvastuksia.\n\n\n\n\nXVII.\n\nAARTEENKAIVAJA.\n\n\nMestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän\nkiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa;\nsen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon\nja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa\njutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut\ntalontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä\nnäitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne\noudon ei ollut helppo osata.\n\nSinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin\npöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua\nsokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli\npuettu niinkuin kuljeksiva saksalainen _scholaris_ (koululainen)\nja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun\nylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä,\noli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään\nniille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän\nmaksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin\nitätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan\nkaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan\nhevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän\nkeskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.\n\n— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain.\nSinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle\nWittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia\nhautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja\nherelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin;\nmutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla,\nuseinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt\njonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten,\nniitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen\ntarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna\nnyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!\n\n— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä\nkaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.\n\n— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää\näärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa\nlapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata\nmiestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka\nsyvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa\nsekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet,\nja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet,\nettä aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada\nsitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni.\nJa tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin \"_Kolmikertainen\nhornanväkivipu_\" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin\nsekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija\ntarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen\ntien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä\nsinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen\nmanaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin\nja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä\nkarkottamaan pois...\n\n— Missä tuo paikka on?\n\n— Noitakedolla.\n\n— Missä Noitaketo on?\n\n— Slatten maalla.\n\n— Sepä ikävää...\n\n— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa,\njouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain\nkaksinkertaisen tuomion.\n\n— Mitä sillä tarkotat?\n\n— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua\nhosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on\nvarma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.\n\n— Olet siis Slatten nähnyt?\n\n— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö,\njulisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.\n\n— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien\nmanaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet\nsaataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti\nvartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset\neivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?\n\n— Tahtoisin sen mielelläni uskoa...\n\n— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja\nkaikkinäkevä.\n\nPuhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;\n\n\n\n\nXVIII.\n\nGUDMUND MESTARIN MATKA SLATTELAAN.\n\n\nJotain kummallista liikkui kaupungin ilmapiirissä. Vaistottiin,\narvattiin jotain tulevaksi, mutta mitä? Ne, jotka eivät mitään\ntienneet, tunsivat kuitenkin ikäänkuin vainuten että heidän ympärillään\noli ihmisiä jotka jotain tiesivät. Pormestari Niilo Arvinpojan nähtiin\npaljo liikkuvan ulkona kaduilla ja tuhka-tiheään poikkeavan parempain\nporvarien kodeissa. Lieneekö _hän_ jotain tiennyt? Hänen poikaansa\nArvia sitä vastoin ei nähty ollenkaan.\n\nPuolenpäivän aikaan 3 p. huhtikuuta levisi huhu, että aseseppä\nGudmund Gudmundinpoika oli kadonnut tietämättömiin ja hänen kanssaan\ntyttärensä Margit. Ehtoopuoleen oli kuitenkin kaupungin asukkaita\nrauhottanut vakuutus, että tuon katoomisen alla ei piillyt mitään\nsalaperäistä. Pormestaripa itse riensi iimottamaan, että Gudmund\nmestari Margitin seurassa oli matkustanut Veksjöhön, saatuaan sinne\nkutsun vanhalta ystävältään, piispa Ingemarilta, joka tahtoi kehottaa\nhäntä koristamaan hiippakuntakaupungin pääalttaria yhtä ihanilla\nmaalauksilla, kuin ne, mitkä piispa viimen Jönköpingissä käydessään\noli nähnyt kaupunginkirkon Pyhänruumiin alttarilla. Lauri maisteri\nvahvisti tätä tietoa ystävilleen, ja Margareeta rouva kaikille niille\nnaisystäville ja juorukaisoille, joita pitkin päivää juoksenteli\nhäneltä utelemassa — edes joinkin määrin huolestuttavia juttuja. Hän\nnäytti heille piispan kirjeen; mutta sekä hän että Lauri maisteri\njättivät mainitsematta, että Gudmund mestari ja Margit olivat lähteneet\nsitä ennen sanaakaan hankitusta matkastaan sanomatta. Siitäpä Lauri\naavistikin pahaa, vaikkei hän vielä ollut huomannut isän ottaneen\narvopapereita ja melkoisen määrän rahoja mukaansa. Hän päätti kirjottaa\npiispa Ingemarille ja lähti kaupungille kuulustelemaan tilaisuutta,\njolla sopisi saada kirjeensä lähetetyksi.\n\nSamana päivänä istuivat iltahämärissä Gudmund mestari, Margit ja\nHeikki Fabbe räiskyvän honkavalkean ääressä talonpoikaistalossa\nByarumin kylässä. Gorm koira oli mukana. Matkueen kuusi hevosta,\njoiden joukossa ennenmainittu Slattenhevonen, seisoi katoksen alla\npureksien heiniä ja kauroja. Talonisäntä istui vierastensa luona\nveistellen. Emäntä tyttärineen ja palvelusneitoineen askarteli kehruu-\nja ruoanlaittohommissa.\n\nFabbe meni ulos hevosia katsomaan. Tultuaan takaisin ja ruvettuaan\nistualle sanoi hän nähneensä jotain merkillistä. Joukko talonpoikia,\naseinaan keihäitä ja kirveitä, muutamat myöskin rautalakit päässä ja\nkilvet kädessä, oli aivan meluttomasti astunut ohitse. Niitä lienee\nollut pari sataa miestä. Heidän keskellään ratsasti mies puettuna\nrautaan kiireestä kantapäihin ja höyhentöyhtö liehuen kypärin\nharjalta. Fabbe jätti mainitsematta sen mikä olisi ollut Margitille\nja Gudmundille tärkeintä: että rautapukuinen ratsumies oli Arvi\nNiilonpoika. Hän luuli tunteneensa tämän kasvonpiirteet ja oli varmaan\ntuntenut hänen asepukunsa, joka oli taottu Gudmund mestarin pajassa ja\nFabben itsensä koristelema.\n\nTalon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään\nkummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä,\nja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä,\ntuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.\n\n— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu\nmelkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.\n\nIsäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän\ntäytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon\nSlatten oikean kulmakunnan kautta.\n\n— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.\n\n— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin\noikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat\nkuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä\nGudmund.\n\n— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin... Ilkeää olisi joutua vangiksi\nja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen\nkäsiin...\n\nTalonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman\numpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea,\nja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti\ntyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti\nniille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut.\nByarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon\n(samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille\nsaakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.\n\nMatka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui\nkoivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla.\nKuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi\nsoturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet\npetäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin.\nKevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun\njuhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin,\nettä tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon\nhiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis\njo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä\npunervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin\nkuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan\nkivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.\n\nPidetään hetkinen lepoa ja syödään päivällinen silmikoillaan olevien\norapihlaitten katveessa nurmella, jonka kevätruohikossa komeilee sini-\nja keltavuokkoja. Hevoset talutetaan juotolle ja syötetään heinillä\nja kaurakakuilla satulasäkeistä. Siitä taas matkaan. Ei ole monta\nmatkustajaa vastaan tullut. \"Hyvän päivän!\" tervehdykseen vastasivat\n\"Jumal' antakoon\", ja vaikka heillä ratsastaessaan riippui jousipyssy\ntai tappara satulansakarasta, ei kukaan heistä näy rosvoretkillä\nliikkuneen tai varoneen joutuvansa rosvojen kanssa tekemisiin. Harvoin\non ihmisasumus tai pellontilkku vilahtanut puiden välistä näkyviin;\nuseammin ammunnat ja määkynät sekä niiden seassa karjakellojen kilinä\nperemmältä metsää ilmaisivat takamailla karjoja käyvän ja ihmisiäkin\nasuvan. Illemmällä helähtelee kultarintakertun alakuloisen suloinen\nviserrys honkasalojen helmasta, yökehrääjä kehrää hyrryttelee, ja —\ntuolla välkkyy valkeaa pirtistä. Fabbe tietää välkkeen toivottavan\nheitä tervetulleiksi. Siellä on toinen yömaja.\n\nKolmas päivämatka oli väsyttävä. Nousua ja laskua, ylös ja alas\nhietaharjuja tai vuoria myöten, joiden syrjiä hujan hajan reunusti\nkalliolouhet, ikäänkuin hiidet huvikseen olisivat niitä paiskineet tai\nniistä latoneet luolia ja sokkeloita. Slatten antama hepo tiesi tiensä\nnäiden ja orjantappura-pensasten läpi; se sekä toverinsa askeloivat\nvakavin jaloin, kavioiden luiskahtamatta, kosteita, liukkaita, luisuja\njyrkkämiä, jotka juovittain välkkyivät lasin lailla päivänpaisteessa,\nja hepo löysi polun siinäkin missä se katosi hakoihin, kanerviin,\npuolan- ja mustikan varsien sekaan. Notkojen pohjilla norui puroja ja\nvesiluomia. Slatten hepo tiesi kahlauspaikat. Muutamissa alhoissa oli\nkallioseinäin väli heteikköä, petollista hyllyvää lettoa peittonaan.\nNäissä se käveli pää painuksissa koperoiden kavioilla tietä edessään,\nsen jäljissä askelsivat toiset perässä. Tunturikurmitsa ruikutteli\nsoilla, harmaanvalkoista sumua vierieli vitkaan norojen yli.\nIltapuoleen kuljettiin pitkin kangaspolkuja ylöspäin ja kun päästiin\nharjanteen huipulle, levisi, juuri auringon laskiessa, heidän allansa\nja edessään myhäilevä maisema, jota lännestä päin penikulman pitkältä\nrajotti järvi saarineen, salmilleen haimeten heleän sinitaivaan ja\nilta-auteren sekahäiveihin.\n\n— Tuolla on Slattenlinna, sanoi Fabbe ja viittasi kädellään saareen\npäin, joka sillalla yhdistyi rantatöyrämään ja valliensa takaa näytti\nhaamulleen muutamia kattoja; tämä on nyt Slatten oikea maakunta.\nViisikolmatta vuotta sitten oli tämä, niin olen kuullut, asumatonta\nerämaata. Täällä oli silloin yksi ainoa talo, Skyttetorp'iksi\n[\"Joutsila\"] sitä sanottiin, ja sekin on ränstynyt Mutta katsokaas nyt!\nTäällä asuu väkeä yhtä paljo kuin kokonaisessa kihlakunnassa.\n\nTaloja sijaitsi pienten lehdikköjen keskellä hajallaan pitkin tasankoa,\nkahdella kohtaa yhtyen kyliksi. Savua kohoili tulisijoista. Niittyjä\nja vainioita vuorotteli keskenään ja pelloilla tehtiin jo kevättöitä.\nLehmiä oli joukottain ajettu koolle majojen lähelle ja kaukaa kiilteli\nkirjavia naisten pukuja. Vuorten rinteiltä, pohjoispuolelta, ajettiin\nkotia lammaslaumoja koirain vartioimina. Satojen karjankellojen\nkilinä, karjan äänet, koirain haukunta, tyttöjen huutelut eläimille\nja huikkaukset toisilleen, paimenpoikain vihellykset ja hoilotukset\nkohoilivat harjua kohden ja sulivat Gudmund mestarin korvissa somaksi\niltasoitoksi. Kedolla Slattenlinnan edessä seisoi muutamia mustervia\nryhmiä, joista väliin auringonsäteissä välähteli jotain.\n\n— Siellä välähtelee aseita, sanoi Fabbe! Slattenlinnan luona on aina\nisompi tai vähempi luku aseellisia miehiä; muutamat torventoitotukset,\njatkaen toinen toisensa kajahdusta halki seutujen ja metsien, tuovat\npian tähän joukkoon monia satoja lisää.\n\nFabbe lausui lisäksi: Skyttetorpissa, jonka Slattelan ääressä\noleva koivikko kaihtaa näkyvistämme, saamme kolmannen yömajamme,\nGudmund mestari, ja jos siellä viihdytte, sopii teidän luullakseni\nviipyä siellä jonkun aikaa ja levätä vaivoistanne. Tiedättekö kuka\nSkyttetorpin omistaja on? Ette saata sitä tietää ettekä arvata. Sen on\njo pari vuotta omistanut tohtori Svante...\n\n— Ohoh! mitä sanot?\n\n— Joka osti sen Gösta kuninkaalta, sittenkun Gösta kuningas\nkäräjöityään perinnöstä herra Tuure Jönsinpojan kanssa oli Tuure\nherralta vaihtokaupassa saanut tämän talon ja antanut hänelle sijaan\nerään talon Länsi-Göötanmaalla, joka, oltuaan Tuuren hallussa,\noikeudessa oli tuomittu tältä pois. Kuningasta ei juuri helposti\npetkuteta, mutta sillä kertaa viekas Roos hänet kumminkin peijasi.\nSkyttetorpin talo oli rappiolla eikä muuta voinutkaan olla, sillä\nSlatte oli hirtättänyt isännöitsijän, se kun oli rahvaankiusaaja\nja väkivaras, ja kaiken talonväen hän ajoi mäelle, koska se hänen\nluultensa oli pilaantunutta eikä hän tahtonut että se jäisi hänen omaa\nväkeänsä turmelemaan. Nyt talo pannaan uudestaan hyvään kuntoon, ja\nväentupa on sellainen, että siellä voisitte asua jos kuinka kauvan\ntahansa.\n\n— Ellen väärin ymmärrä, ovat kai sitten Svante tohtori ja Slatte\nystävyksiä taikka ainakin on heillä välttävä naapurusten sopu.\n\n— He sopivat hyvin keskenään.\n\n— Mutta onhan Svante Gösta kuninkaan ystävä ja Slatte kapinoitsija.\n\n— Mestari, minulle on eräs asia selvinnyt. Slatte on Gösta kuninkaan\npäällysmies, vaikkei olekaan nimitetty ja tekee muuten mitä tahtoo.\nMutta tähän asti ovat hän ja kuningas olleet melkein yhtä mieltä ja\nsentähden on kuningas kiitollinen siitä, että Slatte pitää varresta\nkiinni, kun kirveestä iskuja lyödään. Slatte se on joka tällä puolen\nSmoolantia pitää vouteja silmällä, sekä kuninkaan että yhteisen kansan\nparasta valvoen. Slatte tarkastaa voutien tilit ja lähettää keräytyneet\nverot kuninkaalle. Ketkä kuninkaalta ja kansalta varastavat, ne hän\nhirttää; hirsipuu on hänen parannuskeinonsa kaikkeen pahaan.\n\n— Ankara mies, virkkoi mestari, mutta tästä päättäen, oikeutta\nharrastava. Merkillinen rosvo!\n\n— Ankara muutamille ja kauhea toisille... Otanpa nyt, Gudmund mestari,\nGormia nuorasta kiinni, ettei meidän tarvitse alottaa elämäämme Slatten\nmaassa koirain tappelulla.\n\nKun matkustajat olivat päässeet alas polun päähän, ratsasti heitä\nvastaan nuori nainen. — Se on Slatten tytär, sanoi Fabbe Margitille, se\non Smoolannin herttuatar.\n\nHän oli Margitin ikäinen neitonen, vaaleaverinen, hieman kalpea;\nsomatekoisen suun seuduilla eleli lujatahtoinen, melkein kova\nmielenilme. Hän istui miehensatulassa, ja punahousuihin puettuja\nnorjia, notkeita sääriä näkyi polviin asti. Punaisen kultakirjatulla\nnauhalla reunustetun lakin alta joka töin tuskin peitti päälaen,\nvaaleanruskea tukka kimaltain aaltoili olkapäille ja selälle. Vaikkei\nvuodenaika vielä liikaa lämmintä suonut, ei hänellä sen enempää\npukua ollut kuin valkoinen liinapaita, kaulus sirosti neuloksittuna,\nkaitainen punaliivi, tumma hame ja vyötäröllään metallihelainen vyö,\njosta riippui kukkaro ja veitsi, tämä lähinnä lyhyen miekan näköinen,\njonka kahvan Gudmund mestarin silmä heti äkkäsi omituisen kauniiksi\ntaostyöksi.\n\nEnsi silmäykseltä neitonen Margitista näytti siltä, että tuo yhtä\nhyvin olisi saattanut olla seitsentoistavuotias sorjakasvuinen poika,\nkovaluontoinen junkkari, lapsesta asti tottunut käskemään. Sillä eipä\nsen kasvoissa näkynyt kainoutta, hempeyttä, arastelua merkiksikään.\nPuku ei eronnut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään senpuolen\ntalontytärten tavallisesta kesäpuvusta; mutta puvunpitäjä liikkui\nsiinä, Margitin mielestä, ikäänkuin jos uljas junkkari olisi sen ylleen\nottanut; ryhdissä ja eleissä ilmeni sama varmuus kuin kasvoissakin.\nSamaa soi äänikin, vaikka kyllä naisen sointisävyllä.\n\nHänen ensi silmäyksensä, pikainen ja tutkiva, tarkotti Margitia.\nMahdotonta arvata, mihin päätökseen tutkimus tuli. Sen jälkeen\nojensi hän Fabbelle kättä ja puhutteli häntä nimeltä. Kääntyessään\nsitten Gudmund mestarin puoleen, paljasti hän päänsä, kumarsihe\nkunnioittavasti hänelle ja sanoi:\n\n— Mestari Gudmund Gudmundinpoika aseseppä! Isäni, Joulf Slatte, olisi\nollut teitä vastassa, jos olisi ollut kotona; mutta minä, Dagny\nJoulfintytär, olen saanut käskyn lausua teille hänen tervehdyksensä.\nHän on pahoillaan, että teillä ja hänellä on välillänne ratkaisematta\njäänyt juttu, vaan ehkä vielä ehditte siitä suullisesti sopia;\nhänen asiansa lievenee kumminkin varmaan siitä, että hänen väkensä\ntarvitsee paljon aseita, ja että ne aseet, jotka hän vei teiltä\nväkikaupoilla, muuten olisivat joutuneet petturin Bernt von Mählen'in\nkäsiin. Yömajanne on teille kuntoon-laadittuna Skyttetorpin talossa;\nja isäni, saatuaan kirjeen talon omistajalta, ilmottaa että tämä\nmitä sydämmellisimmin ja pareilla onnentoivotuksilla lausuu teitä\ntervetulleiksi majansa suojiin. Minua on käsketty antamaan teille apua,\nmitä sattunette tarvitsemaan, ja huomenaamulla esiytymään eteenne.\nLopuksi täytyy minun mainita, että näinä päivinä on Smoolannissa\nilmaantunut levottomuutta, että ulompana isäni valvottavissa olevaa\naluetta maanteillä on vaarallisempi liikkua kuin muuten, ja että te\nolette Joulf Slatten vankeina niinkauvan kuin tätä tilaa kestää. Teillä\non Skyttetorpissa mies- ja naispalvelijoita varallenne hankittuina.\nTalo on tuolla lehdikön takana. Jumalan haltuun!\n\nHän heitti hyvästit ja heilahtihe polulle kankaan harjua ajelemaan.\nMatkustajat pääsivät muutaman minuutin päästä Skyttetorpiin. — Me\nollaan Joulf Slatten vankeja — huomatkaa se, mestari! sanoi Fabbe. —\nNiin, sitähän minä aavistin, huokaili vanhus. Mutta lohdullista ja\nturvallista on tietää, että talonomistaja on tohtori Svante.\n\nMargit oli, niin pitkälle kuin voi, silmin seurannut Dagny\nJoulfintytärtä. Margit tunsi itsensä melkein loukatuksi. Dagnyn\nsilmä oli pikimmältään vilaissut häneen... siinä kaikki! Oliko Dagny\nkaunis? Toisen kaunis, toisen ruma, kuinka kunkin aisti vaatii; mutta\nkieltämättä hän viettelee silmän puoleensa. Minnäköinen hänellä oli\nnenä? Sitä ei Margit ollut havainnut, vaikka siirolla silmin katseli\ntyttöä kaiken aikaa. Hänen nenänsä lienee ollut sitä laatua, joka ei\ntee melua kasvoissa. Mimmoiset silmät? Margit ei tiennyt, olivatko\nne ruskeat vai siniset, mutta hänestä ne näyttivät semmoisilta, että\näkäinen koira heti paikalla olisi niiden edessä nöyränä köyristynyt.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.\n\n\n— Mitä kummia?... Haloo! Vahti ulos!\n\nNäin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden\nJönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä\nohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli\nkarjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen\nmuun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja\nmiekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan\nkangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia!\nNäkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän\nne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty\nnäin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja\nsiinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta\ntalonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla.\nNostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko\nportti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille,\nvasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä\nannan merkin!\n\nVartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin\npäältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:\n\nYstävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te\ntahdotte?\n\nAadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!\n\n— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun\nkäskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai\nlähtekää tiehenne täältä!\n\nJonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka\nvalkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä\noli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki\nkapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin,\nhyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri\npäätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen\nkaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös\nvalkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen\nystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! —\nAadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia\njumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.\n\nMutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle\npaljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja\nmuiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se\nlentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin\nsyöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen\nportaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään\nsulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia\nLänsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja\nheidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa\noli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka\nolivat linnaa rynnäköimässä.\n\nRaatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty\nherra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota\ntuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän\nlausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki,\nsen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen\noma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti\nniitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa\nkuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli\nmaksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti\nrahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja\noli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty,\npiispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää,\nmaasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy\nnälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen\nalle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on\nyhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa\nennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas\non häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä\nsamoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa\nJönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia\nja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä\nylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi\nodottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun\nlisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin\nGöötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina\nkapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että\nse oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot\nja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi\nturvallisen ja joutuisan voiton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo\nArvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja\nhänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin\nsen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla\nkuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari\npäivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei\naikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin\nmielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas,\nellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään\ntekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää\niestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla\npilkkaajat istuvat.\n\nTämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin\nharvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan\nettä hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli\nkaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään,\nja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä\nhän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka\npitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli\nhänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän\nhallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa.\nLaurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti,\njoka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän\ntarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.\n\nLauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen\nvalmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka\nhänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan\nuskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt\nainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella\npanna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja\nomaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi\nkävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään\nsotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen\nsitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut,\nettä kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin\ntahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin\nkaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä.\nSellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet\nroomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa\nhänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa.\nKirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi\nja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan\nopetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja\ntarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus —\nmoittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon\npitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella\nkansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai\nruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi\nolla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska\nnämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin\nläheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä\nvaltio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja\nvaltiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon\npapiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen\nkansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla\npienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty\ndogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi\nsamalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas\nmahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun\nkorjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa\noikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän\nsuorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto\nyleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi\nensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka\nsaaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan.\nMutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä,\nja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien\nedestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista\nhajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin\nsveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?\n\nSemmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi\npäivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä\nhengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja\nsaarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa\nkoura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon\nviehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä\nDrysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja\nmurskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita,\nolutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia\nesineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna\nvankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli\ntaottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen\nkimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen\npituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt,\nkaataisivat kaikki allensa.\n\nHänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä\noli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja\najattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan\nukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka\ntahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä\nkääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta\npuhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli\nnyt paraikaa erästä uskontunnustusta, _Confessio Innecopensis_, jossa\noli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon\njos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille\nistumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan\nnäitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja\nLauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa\nviipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari\nhuolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen\nArvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten\nvirittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka\noli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut\nvangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin.\nVartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon\nLindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista\ntarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi\nedelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen\nja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän\noli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa,\noli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi\nmielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli\nkreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.\n\nKahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse\nJönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi\npitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra\nTuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan\nkapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt\nliikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran\nsekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla\npaikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet\nkotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta\nherra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle\nja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen\nalipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti\nasestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut\naikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen\nkunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen\nmahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.\n\nSaamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat\nraatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa,\nsilloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta\nsinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö\notettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä\nkokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä\nkaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi\nkuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun\nmiehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja\nläänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke,\nTord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta,\nolivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna.\nLänsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat\nyksimielisesti myöntämällä.\n\nMutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille\nlentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: \"Svante von\nReichenbach, harpunsoittaja\". Siinä oli muun muassa luettavana: \"Minä\ntiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!\"\n\n— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.\n\n— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat,\nsanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja\npolut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy\nkuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen\nsyypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän\neduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden,\nsaanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän\nmuuta kirjottaa?\n\n— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä\narmoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko\nminun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai... vai ansaitsemattomaksi\narmeliaisuudeksi?\n\nEipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi\ntoteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure\nJönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika\nLiljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan\nhirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika\nja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.\n\n— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean\nääressä.\n\n— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille\nkirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne\novatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos\npolttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin\nvastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty,\nei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja\nvetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!\n\n— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä\nnoudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai\nolematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen\ntodistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta\npitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja\nolemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen\netupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän\nsilmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse\npuolestani ja vastaan teoistani.\n\n— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia\nystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko\npolttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.\n\n— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette\nrehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen\nluottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne\nniinkuin semmoista sopinee kuulla.\n\nPormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen\nkopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.\n\n— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure\nErkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.\n\n— Ikuinen kiitos!\n\n— Ei kannata kiittää.\n\nNiin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja\nraastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet\npuheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti\nhän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa\nkirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa\nja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta\nuutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat\nkuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno\nBryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja\nyrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.\n\n\n\n\nXX.\n\nHARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.\n\n\nOli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi,\nniinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt\neteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi\nFabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen\naikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista\nGudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli\nkäynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt\nhäntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten\nmatkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä\npitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven\nkirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen\npäivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat\njutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä,\nolivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden\nalalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta\nhautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella\nsalavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli\nMathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.\n\nHeidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin\nsaanet kuulla, että neljäs jäsenemme \"Suoraan sydämestä\" seurasta ja\nhänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja\nluota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat\nkylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se\nosotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä\nperille.\n\n— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.\n\nSvante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt\nkahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä.\nVaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata\nisäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin,\nkoska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.\n\nMikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran,\nhellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla,\nkirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin\nmaakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu\nkapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan\nmahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka\nvetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja\nomaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia\nkapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta\nja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen\ntietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti,\npontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin\nkoko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä\nkohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin\nsulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi\nyläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa\npohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!\n\nGunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis\noljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului\nmäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon\nvetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle\nainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen\nelukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä\nkivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön\nyläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta,\njoka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä\nkeltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös\nruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla.\nKuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä\nsilmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää\nutua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien\nääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien\nhalki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia.\nPoika laskee niitä kaksiviidettä. \"Vilu! vilu!\" kuuluu kirkuvan\nkukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen\npikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka\nmuistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa\nmeitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä,\nlohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä\nkyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään\nsalaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.\n\nGunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän\nantaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien\nvalveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena\nhiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien\nedustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu\nnäköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee\nvirtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja\nunheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat\njuhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina\nharsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän\nmuistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan\nlapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain,\njoka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun\nvalaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.\n\nAuringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien\nvierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika\npanee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä\nsitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan\nnäkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu\nvisertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä\nääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on?\nSe soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä\nhenkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen\nauterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo\nkuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus\nlaskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat\nedestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön\nrajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä\ntoisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.\n\nHarpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla,\nsillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana\nnähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen\nsyvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi,\nhuokuu virtenä povesta:\n\n    Oi luonto, kärsivällisyytes on,\n    kuin aalto, josta luot sa, pohjaton.\n    Mut eikö kätes vihdoin väsy vain\n    mukailemaan tääll' ajan saarella,\n    mit' ihaillen näit aatteen maailmassa,\n    kun kuolla täytyy luomais kauneimpain?\n    Mitenkä kätes empimättä vois\n    kuvuille kukkain, lapsen kasvoille\n    valella taivaan hohtoa, kun se pois,\n    nopeemmin illan ruskoa, hälvenee?\n    Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' —\n    vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'!\n    Oi näitkö alla kuolon seppeleen\n    otsalla kuihtuneella säilyneen,\n    miehen tai naisen, loistos armaan? Ei!\n    Nuo taivaan taimet tuonen halla vei.\n    Luot taimen taimen viereen yhtenään,\n    ne kuihtuu ehtimättä hedelmään.\n    Sä kudot; yhä pärköö kankahas,\n    vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas.\n    Kas, ettei aikaa mieles muuttunut\n    ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut,\n    et toivotonna luomisistas' laannut —\n    ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!\n\nPian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus —\nse jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan\nmesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on\nriutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton\npuhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi\nensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja\nmuisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä,\nkanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin\nitsestään valahti hänen huulilleen:\n\n    Kohtalo yökuilustaan\n    monen lähteen luopi':\n    murheen karvas lähde vaan\n    terveyttä tuopi.\n    Siitä siekin, poloinen,\n    juomaan joudut — tiedän sen.\n    Herra, synnin soista\n    varjele pojoista!\n\nHe alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä\nmajapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen\nmuotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen.\nKuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas\nvirttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko\nkukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala\nrakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa\nsitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki,\nmikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei\nolinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.\n\nHe jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot\nolivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää\nnäyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin\nreunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin\nviivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa\nvalossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse\nläheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun\nkuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä\nlivahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä\nsentään kuuluviin.\n\nYötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen\nvalittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet\nlienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa\nmukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä\nkiertoajollansa.\n\nUsmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä\nruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt\nilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan.\nToisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille,\nkeihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen\npoikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.\n\nJalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä\nsuitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra\nTuure Jönsinpoika, tässä se mies on!\n\n— Kuka? kysyi toinen ääni.\n\n— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja... Ettekö\nhäntä tunne?\n\n— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio\nharvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin\nvähäisen virvotusta matkallani.\n\nHerra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta\nalaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena\nsinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa\non henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet?\nEtkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon\nja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä\nseisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi\nGösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen,\nmutta siit' en ole varma...\n\nHän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville\nsotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja,\nasettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat\nomansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana,\nkolme ylempänä... yksi hyökkääjistä keikahti satulasta... epätoivon\nkirkaus kuului pojan suusta... ryhmä, jossa iskuja ja pistoja\noli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta\nsoturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä,\nkumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä\nruumiillansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti\nasestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi,\nkeitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi\nhänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea,\nväistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin:\npoiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät.\nNeljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen,\nhevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!\n\n— Kuka sinä olet?\n\n— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies,\njoka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen\nnimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.\n\n— Niilo Dacke!\n\n— Sama mies. Seuraa minua!\n\nDacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi\nhänen jälkiään.\n\n\n\n\nXXI.\n\nLAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.\n\n\nGudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön.\nSe tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis\nluultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä\nluuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen\nseurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.\n\nMargareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi\nhätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä\nlähtemään heitä etsimään.\n\nArvelu, että Slatte oli heidät vienyt, varttui pian huhuksi, joka\nvarmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan\ntietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen,\ntarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta\nJönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä\nSlattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä.\nBirgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta\narvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa,\nennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään\nStig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin\nhän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä\noppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe\nsiihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään\nkiitelleet kauppojansa.\n\nKauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund\nmestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi\nFabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on\nkorjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa\nvähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen\njykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain\npakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi\nkasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja\nsijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään\nmokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä\nhyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin\nvaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti\nmyöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän\nkiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät\nlukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll'\novat jyristelleet pari sataa vuotta... Niin, senpä sanoitte oikein,\nettä sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia\nj.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla.\nKiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan\nsaadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan... Kiitos, että teidän\nsiunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko\nlevoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä\nja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli\nsitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla.\nNiihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen\nolokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön\nuskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen\naina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään\nlaskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa,\noli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä\nkaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä\nhän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten\nja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta\nettä ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee\nGudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei\nvoi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää\nikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on\ntavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on\ntalonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä\nantamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis\nkohtalaisen karkeaa ja suoraa.\n\nLauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa...\njos saan hänet taivutetuksi puolelleni... jos saan käytettäviini hänen\nvaltansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon\nja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika\nvaviskoon!\n\nLauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena\nmatkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana\nkutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo\nkaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta\nmaahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. —\nMaisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo\naviopuolisot?\n\n— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?\n\n— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat\ntoisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy\nampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen\njälkeen.\n\n— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin\nkiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä\nkiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän\nijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli\nhänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä\nkädestä eläinten hätyyttämisestä.\n\n— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on\nrauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin.\nHän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette.\nEttekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen\nlatvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä\nsilmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.\n\nLauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon\nrantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.\n\nMatka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana\ntihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä\nsurullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin\nnokikanan \"niak\". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja\nruvennut heidän suuntaansa lentämään?\n\nSamaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä,\nmitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun\nSlattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri\nmitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin\ntällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä,\nkuului huuhkajan ulisevaa huutoa.\n\nJoku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli\nLaurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti\npesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli\npantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia\noli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.\n\n— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi\nvierashuoneista.\n\n— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko\ntäällä aina vierasten vara valmiina?\n\n— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.\n\n— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!... Aijotko syödä?\nMinua ei maita ruoka.\n\n— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen\ntoiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa\nedes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain\nsamaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan\noven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä\npilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja\nsen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt.\nSieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs\nkädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.\n\n— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon\nnousun aikaan olet seisova hänen edessään.\n\n— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen\ntyttärensä Margit? kysyi Lauri.\n\n— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.\n\nMies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan,\nkäsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti\nitseään ja kömpi verkalleen pystyyn.\n\nLauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa\nesinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun\nkäärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. —\nKuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.\n\n— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin\nhirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.\n\n— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö\ntäällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?\n\n— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan,\nennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!\n\nLauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän\nkoetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei\nkäynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa\neräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille\nja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut\nsilloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri\nheräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat\ntupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli\nparaiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein\nyhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti\nSlatten odottavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää\nhirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto\nrohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo\nmiehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja,\narveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi.\nTyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä\nnuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle,\njonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen\nsaatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.\n\nHän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä\nkorotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi\nkattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä\nvieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat\nkuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen\nauringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja\nsotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia?\nKumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa.\nPöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta.\nYläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.\n\nOliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin.\nYhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla,\nvanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita\nvaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa,\njuovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin\nturkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta,\njäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.\n\nLauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta\nnyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta —\nkeveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: \"Jumalan rauha!\"\n\nTervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti\ntoisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin\ntuimuus oli yhdistynyt.\n\nIlkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri\ntunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin\nkäsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan\nedun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin\ntietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut\ntäysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.\n\n— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.\n\nEi sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.\n\nPäivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä\nkattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja\nkurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas\npöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa,\npurppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät\nistumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin.\nVarsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka\nmelkein kuului kuin koiranhaukunnalta.\n\n— Minä olen Laurentius Gudm...\n\n— Minä tiedän kuka olet.\n\nPuukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa\nsointuisakin, vaikkei lempeä ääni.\n\n— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia,\njoista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella,\nettä ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen\nkysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä\nJönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä\nhe nykyään ovat olentaa.\n\nLauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.\n\n— Seisahda, käski Slatte.\n\nLaurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:\n\n— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista\nepäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy\nnäin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan\nsopua itseni ja sinun välillä.\n\n— Kunniavieras!\n\nOmituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri\nkävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen\npainoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni\nja sisareni täällä?\n\n— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en\nkoskaan käske samaa asiaa toistamiseen.\n\n— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka?\nVai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on\nympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole\nsiivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin\nparasta.\n\nSlatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle.\nHän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän\nmeni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet\nsormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet\neräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi\ntaittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen\nalas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut\nvieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen\ntäytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat\nmolemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat\nkohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen\nmaisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan\nhän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan,\npolvilleen.\n\n— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.\n\nSlatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille.\nHe tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun\nkädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan\nsuuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja\npaljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.\n\nSivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.\n\n— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut\ntöitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun\nparemmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut\nsyytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut\npuolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin\njoku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja\ntoisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa\npuolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun\novat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin\nkun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen,\nja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja\nvallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa\nhäntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta\nisäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi\nneljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on\nlikeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä,\nkuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat\njälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen\nkäskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä\nhäpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.\n\nTuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten\nsanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon\nolkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää\nhänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!\n\nNäin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.\n\n\n\n\nXXII.\n\nITÄMAILLE.\n\n\n(_Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu\nsinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin\njalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii_:)\n\n    Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?\n    Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.\n    Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.\n    Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.\n    Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.\n    Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.\n    Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.\n    Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.\n    Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,\n    mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.\n    Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,\n    mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.\n    Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,\n    jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.\n    Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:\n    voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.\n    Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.\n    Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nNUORTA LEMPEÄ.\n\n\nDagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa\nleppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili\njärvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa\nja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä,\noli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen,\nmutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä\nalussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla,\njoka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä\nsyvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.\n\nHeleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä\njärvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina\nnäköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka\nkehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja\nallansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.\n\nRuusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle\npäivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa.\nYmpäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään\nvarotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka\npoikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon\nreunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja\nGunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen\nkaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti\nlentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.\n\nKasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina,\nkahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen,\njoka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit\nseisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan.\nDagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun\nhe, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä\nulommaksi.\n\n— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas\npoikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane\nkätes minun hartioilleni.\n\nHe pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä\nhengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin\njatkaa vähän matkaa.\n\nMutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia\nenenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka\nselvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi:\nGunnar, käänny!... Käänny takaisin!... Etkös kuule?... Käänny takaisin!\nJollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään...\nniin, selkään, kuules!\n\n— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se\nsiellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä,\nkun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä\neukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs\ntakaisin, ettei tuo suutu!\n\nKun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet\nrumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin\nkauvas minun luotani.\n\n— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?\n\n— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt\n\n— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt\nneljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä\nkuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen\npitää oppia uimaan.\n\n— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain\nalla vettä kyynärän verran vai sadan.\n\n— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa.\nHänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.\n\n— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän\ntapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se\nkilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska\nensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko\nkauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen,\nvieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä\nvilotteievat!\n\n— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan\nulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.\n\nTänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin\nmuulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan\ntai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan\npahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti\npois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon\nreunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan,\nhäntäänsä hieputellen.\n\nLähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen\ntoistaan vyötäisistä.\n\n— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä,\nylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.\n\n— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä\nsinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska\nluonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että\nehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta\nonneksi siitä ei sen enempää tullut.\n\n— Seuraavana yönä uneksin sinusta, Dagny. Olimme seisovinamme järven\nrannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi;\nkasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä\nvedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä\nyli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää\nharppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee,\nen tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei\nsiitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?\n\n— Varmaan Jumalan luona.\n\n— Ovatko ne kuolleet?\n\n— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden\nsortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen\nkirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista\nei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut\ntietää, että hänkin on kaatunut.\n\n— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?\n\n— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi\nvuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta,\nsöi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin\nhänen iloitsevan, ilostuin minäkin.\n\n— Olivatko veljesi kauniita?\n\n— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti\nkoskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria\nnäkemään.\n\n— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin,\nkuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista\ntunnustaa?\n\n— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä\nhuomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.\n\n— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen\nasia.\n\n— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin\nvilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.\n\n— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt.\nSillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet\nsiksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan.\nAijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai\nviivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.\n\n— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.\n\n— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?\n\n— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan\ntavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen\npoikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko\nhänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen\nhäntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen\nei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen\nja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että\ntietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan.\nTällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en\nlaske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja\nohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja\nja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan\npanna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä\nhaavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan\nmetsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja\nkeihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua\nnuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan\nuida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän,\nvetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii\nhän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin,\nnikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa\nsoittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja\nmaalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä\npuheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa\nsekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin\nniin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen\nomin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on\nmerkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän\nsanoo isäni olevan hyödyllistä.\n\n— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle\nopettanut. Sitä sinä et osaa.\n\n— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:\n\n    Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae\n    Najades, indigno cum Gallus amore periret?\n\n— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.\n\n— Arvaa!\n\n— Isältäskö? Osaako hän latinaa?\n\n— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä\nhäneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?\n\n— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! _Amabo, amabis, amabit,\namabimus_. Keltä luulet minun sen oppineen!\n\n— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran\nkuulusteltaviksi.\n\n— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai\nkangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä\nja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain\nsiellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana...\n\n— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.\n\n— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?\n\n— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.\nLuulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.\n\n— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää\nkyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä\nlauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on\nminua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä\nvirheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista.\nSinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.\n\n— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen\nedessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen\nlähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo\nisäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten\nsieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän\nluonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan.\nTiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt\nkolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja...\n\n— Herra varjele! Ainoastaan siitä?\n\n— Onko se sinusta \"ainoastaan\"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää\ntodistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous\nhauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana\npäästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan\nkuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja\ntahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni\npuolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.\n\nMargit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.\nMutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:\n\n— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit\ntiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.\n\n— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan\ntehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa\nlemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua\nkoetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun\nseuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin\nsiitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne\ntänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on\nsomaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus\nhennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on\nsuloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava\nmuisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on\nlaulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta\nsinä puhuitkaan?\n\n— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.\n\n— Olitko hänen kumminansa?\n\n— En... Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun\npyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin\nsijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen\näidinvirkaan...\n\n— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön\nvyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan\nhengellinen puoliso.\n\n— Minä olinkin, sanoi Margit.\n\n— Rakastitko häntä?\n\n— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.\n\n— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta\nsäteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.\n\nMargit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle\nmuinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta.\nMurehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan\nrinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan\nkärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja\nhyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi\nmurehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?\n\nMargit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua\nja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar\nSvantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka\nnyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo\nArvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen\ntiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on\nlähetettävä hoviin.\n\n— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä\nkuollut — ja Gunnar myös.\n\n— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!\n\n— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen\nNoitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden\najoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää\nsen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden\nijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on\nyhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo\nisänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen\nkuolemaa odottakoon!\n\n\n\n\nXXIV.\n\nLAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE\n\n\nOli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta\nSlattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.\n\nSlattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin\nasukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa.\nSaarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa hän\nnyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven, ja\nnäidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia kadulla.\n\nHän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin\nkanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa\nsisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.\n\n— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän\ntulee sanoa se minulle.\n\n— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti\npois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.\n\n— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta\nvoivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos\naikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin\nminulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä\nperille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa\nsaada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä\näiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei\nkirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on\ntäynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan\nmoittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi.\nJa tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia\ntaloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat\non muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän\nkanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.\n\nKirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa\nsäyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä\ntapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja\nääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut\n— eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä\nei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven\nherrasta näytti kamalalta.\n\nSven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli\nBirgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä,\nherttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle,\njonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja\nsiskolta onnentoivotuksia matkallensa.\n\n\n\n\nXXV.\n\nSLATTE.\n\n\nLokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa\nloimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä\nistuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe.\nGunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle,\nistuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit\nolivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan.\nNe oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin\nhuonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai\npiti kohta myytämän. Seinällä riippui \"Kirkastus Taborilla\" komeissa\nkehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä\npienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.\n\nGudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa.\nArvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen,\nvirkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa\nmestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja\nkuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi\ntuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään\nbreviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut\nmatkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä\noli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat\ntaideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä.\n\"Mutta arvaapas kummastukseni\", kirjotti Arvi, \"kun breviarion\nkahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin\nvanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän\nne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen\nKristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta\nkotiseudultamme.\" Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä\nkotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria,\nmaalarimajaa ja Margitia.\n\n— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa,\nhuokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin\nnähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne\njalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen\nolon muistoa.\n\nSe taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan\nsiihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen,\nkadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään\nvihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää \"Suoraan\nsydämestä\" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki\nMathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää\ntervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää\njäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi\nsommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä\nääressä.\n\nSlattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he\ntutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti\njoskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset\nyleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen\nSlatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille\nseudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli,\nmillä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään.\nTässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän,\nunohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava\nkasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat\npakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan\nerämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet\nkolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja\nja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten\nläänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan,\njosta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne\nmaan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen\ntoiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin\nmielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen.\nPahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita.\nEikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista.\nTurmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen\nyhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista\nseipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti\nja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu,\nettä turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty\nluomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta\nsuojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta\nlaiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot\nja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne,\njoille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä.\nKaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että\nGudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän\nkohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi:\nJoulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät\nmaailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten\npakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?\n\nJoulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme\nsyyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja\ntyperiä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja\nnunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina\ntulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan\nviallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön\nsurmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin\nhätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen\ntoivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja\nkivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä\nja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta\nsitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut\nsaattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon\nkoetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan\nsanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan\nole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa,\njoka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.\n\nSlatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli\nsilloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina\non lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän\nitse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko\navaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan\ntiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin\nhovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja\njonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat\nnerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan\nmenettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai\nväärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua\nja omantunnon lakia.\n\nMahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin\nharvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia.\nMutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden\nääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä\nongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin\nlumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia\nja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein\nsumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja\nkiirastulten lävitse.\n\nKummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta\nitsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä\nja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita\nhän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: \"Se riimukivi jonka\nminä pystytin Kortebossa\", ja toisen kerran: \"se riimukivi jonka\npystytin Rökissä\".\n\n\n\n\nXXVI.\n\nNOITAKETO.\n\n\nDagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla.\nKauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää\noli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä\ntäällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä\nja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista\nsyysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan\njärvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman\ntaivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.\n\n— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit\n\n— Mitä niin?\n\n— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.\n\n— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan\nmielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan\npaitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.\n\n— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?\n\n— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt\ntietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta\nhöyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta\nnäkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän\nvaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole\nmuualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.\n\n— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.\n\n— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.\n\n— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen\nluulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko\nsinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.\n\n— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain\ntarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan\nsieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle\nilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme\nseurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä\nsanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti\nelettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi\nkitkutettua.\n\n— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt minun\nniitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko\nmuita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan,\netteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset,\naina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme\nJesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty.\nSitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä\nyksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä\nei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään\nhetki hetkeltä.\n\n— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme\nsiihen likemmäs tai edemmäs.\n\n— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta\ntulevaisuutta ei muisteta.\n\n— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean\nloistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet\nparempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä\nasioista. Sellainen sana kuin _muisti_ on silta, joka vie tutkimattoman\nsyvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä.\nMennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole... olet jo\nunohtanutkin sen olleen... ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas\narvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni\nosaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin\nmennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika\nei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten\nnykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen\nsilmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana\nmenneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä\njos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä,\ntoinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään,\nellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni\nvertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka\nkieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä,\nvaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä\noleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa.\nAuki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa\nsielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli\nsaattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle\nja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska\ntämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole\ntarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa.\nTämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme\nkuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni\nennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä\nennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä.\nSe päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa\nmaallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla...\nMutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan\npimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana?\nSiellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä,\nviruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät\npäänsä siitä ylös?\n\n— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi?\nEthän koskaan usko minulle mitään.\n\n— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen\nsemmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan\nheistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta\nen tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin\nkuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No\nkuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi\nvietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen\npuolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään\npistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain\nmiehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti.\nSilmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan,\nkun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet,\nmutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä,\nmutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton,\nselki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän,\nminä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes\nnäin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva.\nEn nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin\nkauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä\nja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus,\nettä joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui\nminun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni.\nPidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani.\nSynkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä\nolisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä\nnäin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte\nylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän,\njonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti\nylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin\nminunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei\ntiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä,\nselvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä.\nSe oli uneni... Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää\nsinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan\nreipas tyttö, sen tiedän...\n\nÄkkiä Dagny hiljensi äänensä:\n\n— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne\nkatosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta\nairoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa\nrantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole\nnähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä\nkaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen...\n\n— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle\nmieluisinta — tai seuraan minä sinua.\n\n— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion takapuolta\nylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko allamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDrysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun\nnousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla.\nOlipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii\nSlatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä\nvarovasti ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen,\nettä hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee\nhuvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja,\nkuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada,\ntarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs\nsiitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja\nhopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!\n\nMutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä,\nennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän pitkät\nrukoukset, esiinmanaukset ja kiistosanat, osata ne niin varmasti\nja keskellä hornan vaaroja lausua ne niin sujuvasti ettei takerru\nsanaankaan tuossa latinan, kreikan, heprean, arabian, mesopotamian\nsekasotkussa; sillä hornanhenget ovat ankaria saivartelemaan\nmuotoseikkoja ja, jos teet vähimmänkin virheen, näyttävät ne piankin\npitkää nokkaa kaikille pauloille, joihin Faustin \"kolmikertainen\nhornanväkivipu\" tahtoo ne kietoa. Loihtimisen päivää ja hetkeä\nei määrätä, ennenkuin on selville saatu kiertotähtien myötä- ja\nvasta-asennot sekä niiden haltiain niinet ja nimimerkit, jotka ovat\nvuorovaikutuksessa niiden kanssa.\n\nJa entäs kaikki ne hankittavat kapineet! Mestausmäeltä Jönköpingin\nlänsipuolelta täytyi varastaa kuolleitten pääkalloja ja luita,\nrautarenkaita, nauloja. Eräs viralta pantu pyövelinmiekka, joka oli\nriippunut ainakin sata vuotta raastuvan eteisessä, oli kadonnut.\nKuinka, sen tiesi Drysius. Apteekkein rohdoista ja kedon yrteistä\noli suitsutuksiin tenho-aineet saatu. Taikakapineita ja rintakilpiä\njos jonkin metallisia oli kulkuri tuonut Saksanmaalta. Itse kertoi\nhän ostaneensa ne perityn talonsa myymähinnalla Faustin famulukselta\nKristoffer Vagnerilta.\n\nJa vihdoin puhdistustemput! Täytyy paastota, täytyy kylpeä vedessä\n— minkä kulkuri mieluummin olisi ollut tekemättä — ja antaa lahjoja\nköyhille, vähintäin kolme täydellistä uutta pukua kolmelle köyhälle\nlapselle — lahja jota Drysius paljoksui ja moitti turhan tarkkuuden\nvaatimaksi. Antoi hän sen kuitenkin ja piti päälle kauniin saarnan\nRogbergan kirkossa, jolloin lapset vasta saaduissa vaatteissaan\nnäytettiin seurakunnalle.\n\nHornanvipu-luvut olivat ulkoa osattavat. Mutta ei siinä kyllä.\nPiti myös ristinmerkit tehtämän määrättyjen sanain välissä. Monta\nkymmentä tuntia meni harjotuksiin, ennenkuin merkkien tekeminen sujui\nvirheettömästi.\n\nKaikki tämä oli edeltäpäin suoritettu. Onni näytti erittäin suosivalta.\nNuo lempeät kiertotähdet Jupiter ja Venus katselivat toisiaan suopein\nsilmin. Mars viipyi kotosalla eläinradassa, jossa se tekee vähimmin\ntuhoa. Kuu oli vielä ensi neljänneksessään, vaikka jo pyöreäksi\npaisumaisillaan. Päivä oli ollut kaunis, taivas oli kirkkaassa\ntähdessä, ilma oli tyyni ja kaikki hyvää ennustavia seikkoja. Parasta\nolisi saada loihdut loppuun, ennenkuin kuu ehtisi taivaalle 45:n\nasteen korkealle. Eikä se vielä kasvojaan näyttänyt taivaanrannalla,\nkun taikapiiri jo oli vedetty, kuolleitten luita, pääkalloja,\nhirsipuun-nauloja pantu piirin ulkoreunalle ylt'ympärinsä, sen sisään\npiirretty pentagrammoja (viisikulmioita), näiden sisälle asetettu kaksi\nkabbalistisilla taikakuvioilla merkittyä salalyhtyä, alttari (laakea\npaasi) asetettu paikoilleen ja suitsukkeet sirotettu risuläjään, jossa\noli keisoja, konnanmarjoja ja villikaalia. Koska oli tiistai, joka on\nMars'in vallan ja vaikutuksen alainen päivä täytyi suitsutusten olla\nväkeviä. Niihin oli sekotettu bdelliumia, euforbiaa, ammoniakkia,\nmaneettikiveä, rikkiä, sudenkarvoja, muumiaa, kaarneen-aivoja,\nihmisverta ja mustan kissan verta ynnä niitä näitä. Ihmisveren oli\nDrysius saanut talonpojasta, jonka suonta oli isketty. Mustan kissan\noli maankulkuri varastanut ja tappanut. Bdellium oli tavallista pihkaa,\nmutta sitä ei saanut siksi nimittää, sillä latinainen nimitys tehoo\nparemmin kuin ruotsalainen; heprea on latinaakin tehokkaampi, mutta\nheprealaista sanaa ei siihen tiedetty.\n\nAlttarin taa oli piirretty kaksi isompaa pentagrammaa. Toisen\nsisässä piti Drysiuksen, toisen sisässä kulkurin seisoa. Pahan\nhengen on vaikea päästä hyvin piirretyn pentagramman sisään; kyllä\nhän asiaa miettii kerran ja toisenkin, ennenkuin tuon tekee, sillä\njos hän kerran joutuu sen sokkeloon, ei hän sieltä helposti selviä.\nDrysius oli tuiki tarkasti veitsellä viiltänyt viisikulmionsa\nruohokamaraan; samoin kulkurikin. Turvakapineet ja rintavarukset,\ntäyteen tuhrittuina heprealaisia kirjaimia, ladottuina ympyröiksi\nja kolmikulmioiksi, olivat esillä, ollakseen tarvittaissa ylle\notettavissa, ja varmemmakseen oli Drysius, joka vihasi paavilaista\nvihkiveden käyttämistä kirkoissa, ottanut mukaansa tätä pullollisen ja\npirskottanut sitä päällensä sekä noitakehän alueelle.. Saipa kulkurikin\nsiitä ripsauksen.\n\nNäin pitkälle oli päästy, kun kuu nousi näkyviin. Tämän jälkeen\nloihtijain ei ollut luvallista hiiskua sanaakaan toisilleen. Kun\nDagny ja Margit varvikossa kalliolla kyykistyivät maahan pani Drysius\nrinnalleen kilpensä ja kulkuri iski tulta piikivestä sytyttääkseen\nrisut alttarilla palamaan. He kävelivät muutaman kertaa noitapiirin\nympäri, tarkastivat taivasta ja ympäristöä, nyökyttivät rohkaisevasti\ntoisilleen ja astuivat empivästi kumpikin pentagrammansa sisään.\nKulkuri piti pyövelinmiekkaa kädessään.\n\nDrysius oli ennakolta ottanut rukousten lukemisen toimekseen. Näissä\nnoudatettiin moitteettoman hurskasta lausetapaa, eivätkä ne siis\nsaattaneet vahingoittaa, vaan paremmin tuottaa turvaa ja apua.\nKulkurin piti lukea loihdut, ja toimituksen päätteeksi piti pahat\nhenget kiistettämän menemään — Drysiuksen tehtävä työ, hänellä kun oli\nkirkollinen oikeus toimittaa exorcismia. Drysius toivoi sentähden,\nettä, jos paholainen veisi jommankumman heistä, niin kulkuri se silloin\njoutuisi häjyn saaliiksi.\n\nKuten sanottiin: he seisoivat vierekkäin, molemmat kalpeina kasvoiltaan\nkuin palttina, molemmat suoden että olisivat kaukana sieltä, kaukana —\nmutta aarteet mukanaan. Pitkä vaitiolo. Kulkuri nyökkäsi Drysiukselle,\nettä nyt pitäisi kai alettaman. Ja Drysius alotti kolkolla äänellä,\njota hän itsekin säikähtyi, tuota \"kolmikertaisessa hornanvivussa\"\nsäädettyä rukousta, että Kaikkivaltias antaisi apuansa tekeillä olevaan\ntyöhön ja lähettäisi enkelinsä Rafaelin ja Mikaelin suojelemaan\nhornanhenkien masentajia.\n\nRisut alttarilla palaa rätisivät ilmiliekissä. Ohut savu kääri\nharsoonsa noitapiirin. Hyvältä ei suitsutus lemunnut. Sen tunsivat\nDagny ja Margitkin ylös piilopaikkaansa. Kun Drysius vaikeni, ojensi\nkulkuri pyövelimiekan loihtupiirin kehää kohden ja lausui: Minä manaan\ntätä piiriä mahtisanoilla Tetragrammaton, Adonai, Agla, älköön mitään\nvahinkoa tapahtuko tai turmaa tulko minulle ja tälle toverilleni!\nAmen. — Herrat kumpikin ristivät silmiään kolmasti.\n\nVähä lomaa, jonka jälkeen kulkuri jatkoi hiukan korottaen ääntänsä:\n\n    Anzilu aiuha cl Dschenni ona el Dschemum\n    Anzilu  betakki matalahontonhon aleikum\n    Taricki, Anzillu, taricki.\n\nMonta ristinmerkkiä. Nyt tuli tärkeä silmänräpäys. Kiertotähtien\nasennosta ja muista seikoista oli johdettu varma päätös, että\npahahenki Aziel oli loihdittava esiin, ja tämä, niin taikojen tuntijat\nvakuuttavat, on pimeyden henki muita hirmuisempi, muodoltaan kamala\nkatsella. Häntä voi kuitenkin välttää näkemästä, jos velhot vaativat\nhäntä ilmestymään siivossa ihmishaamussa. Tavallisesti jättävät he\nhänen itsensä valittavakseen, tahtooko ilmestyä sorean tytön tai\nviattoman pojan muotoisena.\n\nSuitsutus tuprusi nyt alttarilta mustina paksuina kierukkoina, jotka\ntäyttivät ilman poppamiesten ympärillä pahanhajuisilla huumaavilla\nhöyryillä, joihin sekaantui Noitakedon pyörryttävää usvaa.\n\n— Aziel! kuului kulkurin ääni melkein kuiskaten.\n\nPitkä lomahetki. Drysiuksen mielestä metsässä niityn taustalla näkyi\nlevotonta liikettä, nousua ja laskua. Liikunto levisi maahan, joka\ntuntui keinuilevan. Kulkurin päätä alkoi särkeä. Mutta hän jatkoi\nensimmäistä hengen liikkeellenosto-lukua, tehden ristinmerkin joka\ntoisen sanan perästä: Han, Xatt, Aziel, Adfai, Jad, Uriel, Ady Akrasa,\nAndionna, Dabuna, tule, tule, tule!\n\nTienoon täytti kummallinen ääni; kuului siltä kuin kuormallinen\nrautakankia olisi ajaa kalistellut kehnosti kivitettyä katua pitkin\nloihtijain päiden yläpuolella. Se oli kyllä vaan kehrääjälintu, joka\nveteli yksitoikkoista virttänsä, mutta siinä tilassa, missä nämä kaksi\nseikkailijaa nyt olivat, olisi sirkankin sirinä heidän korvissaan\nkajahtanut myrskyn pauhulta ja seinätoukan tikutus pyssyn paukkeelta.\nKehrääjälinnun kirkunaan yhdytti huuhkaja kolkon huutonsa. Se ilmotti\nAzielin tulevan, perässään koko lauma rajuja ilmapiruja.\n\n— Aziel! kuului toistamiseen kulkurin vapiseva ääni, minä Hannu Zenner.\n\n— Ja minä Jonas Drysius, lisäsi tämä mieli synkkänä...\n\n— Me vaadimme, kiistämme, loihdimme ja manaamme sinua, ett'ei sinun\npidä rauhaa saaman ilmassa, pilvissä, Gehennassa eikä missään muualla,\nennenkuin olet tullut pesästäsi ja valtakunnastasi, kuulemaan meidän\nsanojamme ja nöyrästi tahtoamme tottelemaan. Sinun pitää asettuman\ntämän piirin ääreen sievämuotoisen pojan tai tytön haamussa, pitämättä\nkavalaa juonta tai pahoja aikeita, jyrisemättä ja salamoimatta,\ntahtomatta vahingoittaa ruumista tai sielua. Sinun pitää puhua\nsellaista kieltä, jota me ymmärrämme, ja nostaa kaikki aarteet tämän\nmaapaikan alta ja panna ne tämän piirin eteen. Eje, eje, eje, kados,\nkados, kados, akim, akim, mermata, abin, yeya...\n\nEdemmäs ei kulkuri ehtinyt. Hän mykistyi ja hoiperteli pää huumeissaan.\nÄäni, entisiä kamalampi, rämähti ilman halki. Se oli tosin vain Dagny\njolta pääsi aivastus, kun tuo inhottava suitsutuksen käry kutkutti\nhänen sieraimiaan; mutia Drysiuksen mielestä tuntui se siltä kuin\nmaailman perustus olisi tärähtänyt Tähdet kasvoivat tulisoihduiksi,\njotka tanssivat taivaalla. Kuu kurotti hänelle pitkää pyrskivää kärsää\nja samassa pamahti kuin sadasta tuomion torvesta hänen oma nimensä\nJonas Drysius.\n\nMargit oli tuntenut hänen ja sanonut Dagnylle, kuka mies oli. Dagny\noli käyristänyt kätensä torven muotoon suunsa eteen ja huutanut hänen\nnimensä siitä. Drysius vaipui maahan, mutta nousi jälleen ja juoksi\nkuin henkensä edestä. Kulkuri seurasi häntä kintereillä.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nARKKIPIISPA LAURENTIUS GUDMUNDI.\n\n\nSaksassa samoili Lauri yliopistosta yliopistoon, piti esitelmiä\nja keskusteli uskonpuhdistuksen johtavain miesten kanssa. Hänellä\noli suuri tehtävä silmämääränään: hän tahtoi saada toimeen\nsuuren luterilaisen kirkolliskokouksen, joka julistaisi itsensä\nyleiskirkolliseksi (ekumeeniseksi) ja pyhänhengen suoranaisen\nvaikutuksen alaiseksi. Tässä kokouksessa oli uusi uskonkappale voimaan\npantava: että Jumala ajottaisin lähettää kirkollensa sen ahdingossa\nerehtymättömiä sanansa tulkitsijoita, ja että viimeksi lähetetty on\nMartti Luther. Ellei tätä oppia julisteta, ei vastasyntyneellä kirkolla\nole perustaa, jolla se voi seisoa. Raamatun perustaksi paneminen on\nilmeisesti riittämätön, koska kukin lukee ja selittää raamattua oman\nmielensä mukaan:\n\n    Hic liber est, in quo qvaerit sua dogmata quisque.\n    Invenit et pariter dogmata quisque sua.\n\n[Tämä on kirja, josta kukin etsii omia oppejansa ja löytääkin siellä\nkukin omat oppinsa.]\n\nLauri puhui mahtipontisesti ja terävällä loogillisuudella tämän\ntärkeän asian puolustukseksi. Tosin ei Luther itse tahtonut, että\nhäntä erehtymättömänä pidettäisiin, mutta sepä Laurin mielestä juuri\ntodistikin hänet erehtymättömäksi — nimittäin mikäli hän puhui _in\ncathedra_ [\"virka-istuimelta\"], muuten tietysti ei. Kirkolliskokouksen\nmäärättävä olisi, milloin hän on puhunut _in cathedra_. Lauri ei tähän\naikaan mitään muuta ajatellut. Päivän mentyä pelkissä esitelmissä ja\nsanakiistoissa tästä tuumasta, huvitteli hän vielä kotiin tultuaan\nMargareeta rouvaa juttelemalla siitä puoliyöhön. Rouva kesti helposti\nmatkan vaivat. Hän oli onnellista onnellisempi aavistaessaan poikansa\nsuurenmoista toimisuuntaa ja nähdessään niitä huomiota hän herätti.\nSepä toista elämää kuin istua kotona Jönköpingissä ja nähdä Laurin\ntyhjään kuluttavan voimiansa tuon itsepäisen ukon taivuttamiseen.\n\nOmituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen,\nvaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian\nkannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin,\nettä tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti\nvoisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin\nsiis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta\neivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli\noppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan.\nSiellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin\neläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: \"vaiti,\nlurjukset!\", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas\nistuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi\ntuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän\npenkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai\npenkkirivien alle.\n\nSe yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa,\ntuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään,\nennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden\npohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän\nraamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle\nhiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos\nLauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se\nhyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana,\nnimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva\naika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti\npaavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti\nRoomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka\nvastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava\nja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta\nvailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi\nmittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan,\nhänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa\nkun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen\nääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten\nkuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion\nja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli\ntoivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.\n\nMutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään\nenemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis\nmilloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi\nsanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan\nkapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se,\njota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän\netupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita\ninnon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla.\nLaurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen\notsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi\ntuskissaan: kostoa! kostoa!\n\nKolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla\nja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti,\nsitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi,\ntiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei\nkuitenkaan siellä ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSlatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi\nNiilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut\nsissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua\nlavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo\nDacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin\nlähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan,\njolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko\nmaahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon\nhuostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto,\njäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia\nja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta\nmissä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja\npoltettiin.\n\nMuutaman päivää Arvi Niilonpojan lähdön jälkeen tuli tietoja Slattelle,\nettä kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen\nLänsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli\ntulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte\nkiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön\nasti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi\njoukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun\nselässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär,\nsamalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan\nkehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili\nylhäältä siunausta lapselle.\n\nGunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä\nmittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja\nvartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla\noli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta\ntäyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit\nnäki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta\nnuoruuden soreutta.\n\nTultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan\nsilmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — \"Sinun siunauksesi lapselle on\noleva sen paras perintö, isä.\" — \"Pienokainen saa elää\", sanoi Joulf,\n\"sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle\nkunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta\". — \"Kuinka\nonnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!\" kuiskasi Dagny. —\n\"Niin, onnelliset\", toisti vanhus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko valosti suurena ja kalpeana idän taivaalla, kun naiset ja\nlapset majoissa Slattelan ympäristöllä näkivät miesjoukon astuvan ohi\nja katoavan metsän helmaan länteenpäin. Taivaan vihreälle vivahtava\nkarva, harkkosyrjäisten pilvien vaihtelevat väriväikkeet ja äkilliset\nmuodonmuunteet ennustivat myrskyä. Ja puolipäivän tienoilla se pauhasi\nvimmoissaan havusalon pimennoissa, huojuttaen kuusia ja petäjiä.\nPilven siekaleita ajeli notkuvain puunlatvojen päällitse, samaan\naikaan kuin puiden juurella puolihämärässä riehui vihollisjoukkojen\nvälillä tappelu, jossa tapeltiin, siltä saattoi tuntua, ääneti, sillä\nkaikki muut äänet hukkuivat myrskyn pauhinaan, lltapuoleen taivas\nlieskahteli punaiselle, punakellervälle ja kullalle. Slatten kartano\npaloi, Skyttetorp paloi, seudun kylät ja yksinäiset talot paloivat\nkaikki, ja myrsky hiljeni antaakseen vain surkean epätoivon huutojen ja\nvoivotusten kohota korkeuteen.\n\nTappotanterella makasi Joulf Slatte pitkänään, otsa halki. Ase,\njosta hän oli surmaniskun saanut, oli vieressä — tappara tavattoman\niso, varsi merkitty kirjaimilla L. GS. [suomeksi: L. GP]. Muutamain\naskelten päässä siitä lepäsi Dagny peitsen lävistämänä, käsivarrellaan\nvielä halaten sydämeen pistetyn Gunnarinsa kaulaa. Muutaman päivän\nperästäpäin eräs naisihminen Slatten mailta, Sten Gunnarinpojan\nhoitaja, laski tuon laski tuon pienen pojan Margit Gudmundintyttären,\nArvi Niilonpojan puolison syliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsiparvi kasvoi Ison-Kortebon talossa, jonka isäntä oli Arvi\nNiilonpoika. Hauskinta oli lapsille saada telmiä maalarimajassa Gudmund\nvaarin ympärillä, kun hän istui siellä leppeänä, hopeahapsisena,\nkastellen sivellintänsä koreihin väreihin ja kirjaillen sillä kuvia\npergamentille. Haluisa olinpaikka oli niille myös niellopaja, jossa\nHeikki Fabbe johti puhetta ja jutteli tarinoita. \"Suoraan sydämestä\"\noli uudelleen vironnut henkiin. Se kokoontui kerran kuukaudessa ja\nvietti sitä paitsi muistojuhlia esimunkki Mathiaksen ja harpunsoittaja\nSvanten kuolemain vuosipäivinä. Seuran jäseninä olivat Gudmund mestari,\nkirkkoherra Sven, ritari Arvi Niilonpoika ja hänen vaimonsa Margit.\n\nKirkkoherra pysyi entisellään. Ikä säästi hänen terveytensä ja hilpeän\nmielensä. Hän saarnasi lutherinmukaisesti muuten kaikin puolin, paitsi\nettä hän viimeisten tapausten opissa noudatti vanhaa apostolien\naikaista ajatustapaa ja julisti sitä. Hän kirjotteli rakkaasen\nVirgiliukseensa selityksiä, joissa oli viljalti älykkäitä huomautuksia.\nKirjalleen sai hän kustantajan Hollannissa.\n\nMargareeta rouvalta saapui joku kerta vuodessa kirje, jossa\nkerrottiin pojan suuruutta ja hellästi varotettiin puolisoa ja\ntytärtä ajattelemaan autuuden ehtoja. Kuullessaan Laurin luopuneen\nLutherin-opista virkkoi Sven herra vaan, ettei se häntä ensinkään\nkummastuttanut. Margareeta rouva sai vielä elää niin kauvan, että näki\nLauri poikansa ylenevän arkkipiispaksi sekä ottavan osaa Tridentin\nkirkolliskokoukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kometiiaa, paljasta kometiiaa, sanoi Heikki Fabbe Birgitille, kun he\neräänä kauniina kevätpäivänä juttelivat Talavidin veräjällä. — \"Heikki,\nminä luulen parasta olevan, että jäät tänne\", sanoi Birgit. Ei, sitä\nei Fabbe tahtonut; hän tahtoi tehdä kevätretkensä, niinkauvan kuin\nvoimat myönsivät. Ja jäähyväiset ullakon parvelta ne hän tahtoi saada\nlähtiessään.\n\nHän sai ne. Seisoessaan mäen harjulla vanhan halavan juurella heilautti\nhän hattuansa ja Birgit nyökäytti valkokutreillaan hänelle jäähyväiset.\nMutta hän ei kadonnut näkyvistä tuonne mäenharjan taa. Hän istui tien\nreunalle halavan juurelle ja jäi sinne. Tästä Birgit kävi levottomaksi\nja lähti mäelle astumaan. Fabben pää oli vaipunut rinnalle; Birgit\nnosti sen ylös ja nähdessään kuolleen kasvoilla tyytyväisen\nmielenilmeen, kiitti hän Jumalaa. Fabbe sai viimeisen leposijansa\nGudmund mestarin sukuhaudassa pyhän Pietarin kappelin vieressä.\n\n              *       *        *\n\nKoska \"Asesepän\" ensi painos ilmestyi jo v. 1895, on suomennoksen\ntarkastaminen ja korjaaminen uutta painosta varten ollut tarpeen\nvaatima, jonka vuoksi suomennos nyt esiintyy jonkun verran uudessa\nasussa.\n\nRunoissa \"Harpunsoittaja ja hänen poikansa\", \"Betlehemin tähti\" ja\n\"Itämaille\" on osittain noudatettu Walter Juvan suomennosta hänen v.\n1906 julkaisemassaan valikoimassa Viktor Rydbergin runoja.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n"]